Kootut teokset V

KOOTUT TEOKSET V

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1927.

SISÄLLYS:

KODIN KUKKA JA UHRIKUUSI.

  Talon tyttö
  Naapurin poika
  Kullan luona
  Kevätkuutamolla
  Neien mielet
  Korven kaipuu
  Äiti ja tytär
  Hallan haltia
  Kuumehoureita
  Kuikkalammella
  Kalasaunalla
  Maamiehen rakkaus
  Armas aamu
  Juhannuskokko
  Kangastus
  Tervahaudalla
  Tuonen tuho
  Surmavirsi
  Immen itku
  Muodonmuutoksia

VANHA PAPPI.

  Ensimmäinen laulu
  Toinen laulu
  Kolmas laulu
  Neljäs laulu
  Viides laulu
  Kuudes laulu
  Seitsemäs laulu

PAJARIN POIKA.

  Kansan hätä
  Sanansaattajat
  Ukko Kruunu
  Tuomitun tuska
  Sonja
  Lemmenkohtaus
  Suuri sunnuntai

PUOLAN PAANIT.

  Sotaretki
  Agafon ja Sjinkow
  Veljekset
  Jadwiga ja Eliza
  Serenaadi
  Kuolinlaulu
  Sukukosto
  Muurivihreä

TUONELAN JOUTSEN. Runonäytelmä

SOTA VALOSTA. Viisinäytöksinen näytelmä

JOHAN WILHELM. Kolminäytöksinen näytelmä

KODIN KUKKA JA UHRIKUUSI

Runotarina

(1920)

TALON TYTTÖ.

Oli hän kodin ainoa, armas kukka,
auennut akkunalla,
minne ei tuntunut maailman tuuli
eikä elämän halla.

Oli hän talon ainoa, armas tyttö,
taaton ja maammon lempi,
heilinyt koskaan Suomenmaassa
heili ei herttaisempi.

Eikä se kukka kukkinutkaan
joka akkunalla,
eikä sitä heiliä heilimöity
joka orren alla.

Näät hän oli siveä sielultaan,
oli varrelta valkeuinen
kuin koivu vierellä virran veen
tai taivas toukokuinen.

Hän puhdas oli kuin puola maan
tai mansikkamarja, mi maistaa,
hän puunteli kuin punapilvyinen,
johon aamun aurinko paistaa.

Pyhä hän oli haaveilta, pyyteiltään,
jalo jalkansa nousennalta,
hänen vaikka hengessä, hurmeessaan
jo keimaili kevään valta.

Siks aamusta iltaan lauloi hän,
ja illalla, mennen maata,
ei tahtonut, vallaton, vieläkään
hän laulustansa laata.

Ja kun hänen kulisi kurkkunsa,
ois tullehen luullut kesän,
kuin tehnyt ois hänen kielensä taa
satakieli ja kiuru pesän.

Mut kun hänen helisi naurunsa,
niin helisi kaikki heinät,
ahot, metsät ja puut, pihat, tanhuat, maat,
talon vanhan suojat ja seinät.

Myös saattoi hän itkuhun purskahtaa,
yön istua ikkunalla,
puutarhaa katsella kalpeaa
sydänhaaveella haikealla.

Taas aamulla poiaksi pukeutui,
kuin upseeri saliin astui;
emo ollut ei uskoa silmiään,
isän katse naurusta kastui.

Hän ratsasti niinkuin rakuuna,
kujateitä kuin nuoli hän kiiti,
hänen jäljissään moni huokaus hellä
ja lemmen liekki liiti.

Myös tahtoi hän oppia lypsämään,
mut syttyikin syvään vihaan,
kun lehmät niin kummasti katsoivat –
meni maitokin puseron hihaan.

Ei oppinut koskaan hän taitoa tuota,
mutta hän oppi uimaan,
kuin vellamo veen syvän välkyntään,
myös myrskyn huutohon huimaan.

Kuin sotka hän souteli vilua vettä,
kuin alli hän päivässä päilyi,
aalloilla silloin kuin ahvenruoho
tukkansa tuuhea häilyi.

Mut muuten hän autteli maammoaan,
talon toimissa askarteli,
piparkakkuja paistoi ja kahvia kaas –
ja unelmissaan eli.

NAAPURIN POIKA.

Heräs hän kera kesäisen auringon,
kera auringon maata meni,
kuin aurinko silmäni häikäisi hän,
vei nuoren hän sydämeni.

Me kaksin yhtehen kasvoimme
kuin raidat rannan kahden,
me vierimme venheissä vetten päällä
kuin lumpehet Lemmenlahden.

Laps-aikamme armaimman, hellimmän
me leikimme lehdoissa, puissa,
hän mun oli ainoo ystäväin,
ylin auvoni haaveiluissa.

Vilu maailma sitten vieroitti
tiet meidän, vaan ei meitä.
Lens lemmenkyyhkyset kuitenkin,
vaikk' kuljettiin eri teitä.

Näät maailman matkoja taivaltain
vain häntä, häntä ma muistin
kuin muistin ma kotini koivut ja haat
ja portinpielet ja kuistin.

Ja kun kylän kylmihin vuoteisiin
menin maata ma päivän työstä,
kuin kuudan lempeä kangastui
hänen katsantonsa yöstä.

Näin miestyin mieheksi. Kuulla sain
ma kuolosta taaton harmaan,
miten maammokin murtui multahan maan;
talo tarvitsi tukea varmaan.

Tuli kiire kimpsuja, kampsujain
kotimatkalle kokoon luomaan;
minun sieluni silmissä vilkkuivat
vain virvat ja sainiot suo-maan.

Mut aikaan pahaan ma palailin:
kevät saapui, satoi räntää,
tiet pursui, kasvoi kahdenpuolen
vain metsää lyhvenläntää.

Näin minä kotini kaivonvintin;
silloin mun silmäni kastui,
elämä uusi ja autuaampi
sieltä mun sieluuni astui.

Kuulin ma kujalta Hallin haukun,
huuleni hyrähti hymyyn,
joka paatunut aatos mun aivoissani
kuin painui ja pakeni lymyyn.

Tunsin ma lämmön liekkuvaksi
kotini orsien alla,
ihmettelin, miks itseksein
olin matkaillut maailmalla.

Istuin ma illan siskojen kanssa;
aamulla noustessani
näin, miten paistoi pilvetön päivä,
aukaisin akkunani.

Kaikk' oli muuttunut. Laineilla lahden
kuulteli hopea, kulta,
koivujen urvut uneksi kesää,
tuoksui tuores multa.

Vajat vanhat, aitat siintyneet
ja ruostunut tuuliviiri,
tuo kaikki niin oli tuttavaa,
oli entisen eloni piiri.

Eikä nyt haukkunut Hallikaan,
hän istui ja ajatteli;
takapihalla kukko kiekahti,
kana pahoin pajatteli.

Mut Mirri ei ollut milläänkään,
vain mielissänsä loikoi,
tuvan portailla päivää paistatti
ja jäseniään oikoi.

Hänen vierellään joku pellavahaps
jo kaarnasta laivaa laittoi,
punatilkusta siihen purjeen sai
ja mastoksi tikun hän taittoi.

Soi solina pirtin seinältä,
myös laaksosta myllypuron,
veräjällä väkkärä laklatti
kuin mieliksi miehen juron.

Minä tunsin tuskaa ja auvoa,
minun silmäni menivät vesiin.
Sydän sylkähti. Ammahti aatoksein
pois autuaampiin kesiin.

KULLAN LUONA.

Siirsin ma silmäni loitommalle,
missä mun armaani asui,
kussa kummulla, välillä vetten,
mun kaunokutrini kasui.

Näin minä vain katonharjat sieltä,
metsänpuiden päältä,
mutta mun sieluni sinne meni
kuin punatulkku täältä.

Veti tuonne mun vereni, hurmani
kuin kosken pyörre huima,
kuin Pallastunturin tuulispää
tai Turjan loihtu tuima.

Mitä tehnee hän nyt? Mitä miettinee?
Hän muistaako enää mua?
Käsin valkein käykö hän vastahain,
mua mustaksi murjottua?

Kohos korkeammalle päivänkoi.
En enempi kestänyt tuota.
Jo veräjän suulle ma suikahdin
pois veljien, siskojen luota.

Mut kun minä pääsin piennartielle,
vasta ma juosta aloin,
vaikka en kaihoni kanssa kilvan
joutua jaksanut jaloin.

Sentään kuin peura ma piipersin,
yli pyrisin pystyjen aitain,
vesiojien, purojen, viemärien
ja kaahlamoiden kaitain.

Tulin taloon vanhaan, tuttavaan;
isä, äiti kiirehti vastaan,
mua tervehtäin, mua kuulustain
kuin heimolaista, kuin lastaan.

Minut vietihin vieraskammioon;
isä istui piippu suussa,
emon kieli kilkatti yhtenään –
mut mun oli mieleni muussa.

Ovi aukeni. Sisään astahti
kodin kukka se kultahapsi,
tuo ainoa, armas, ijäinen
ilon, lemmen ja Jumalan lapsi.

Tuli mulle kuin tuomionpäivä tuo;
oli niinkuin ensi kerran
mun eessäni seisonut seesteinen
ois enkeli elämän Herran.

Ja tutkinut: "Minne mierolle
liet tuhlannut itsesi parhaan?
Sua voinenko saattaa milloinkaan
ma enää Eedenin tarhaan?"

Ma katsoin häntä, hän katsoi mua,
kuin ahjossa aivoni paloi,
läpi henkeni, sieluni, ruumiini
kuin kuumaa kultaa hän valoi.

Oli paljon hän varttunut varreltaan,
mut vyöltä hän oli kuin olki,
helohelmet häll' oli kaulallaan
ja rinnalla hopeasolki.

Hän tarjosi kahvia kauniisti,
oli hänen jo huolena talous.
Mikä soreus häll' oli sormissaan
ja ryhdissään mikä jalous!

Ma tuskinhan tohdin hengittää;
hän nakkasi naljan mulle:
"Kaks sokerinpalaa riittää saa –
jos mikään riittävi sulle!"

Hän keikahti kengänkannoillaan
ja nauraen pois hän vieri.
Mut poimuissa helmainsa hulmuavain
tulikerinä tunteeni kieri.

Meni multa hän kuin kevätpäivä pois,
kuin kauneus ja sulo,
ja jälleen sylkytti sydämessäin
vain syksyn ja talven tulo.

Meni pois, mut jätti hän jälkeensä
mun sieluuni kuuman kullan,
jota jäähdä ei jää, ei halla, ei hyy,
joka vie minut alle mullan.

KEVÄTKUUTAMOLLA.

Ei ollut aina hän sellainen,
voi olla hän myöskin muuta,
sen näin, kun yhdessä katsottiin
yön valkean valjua kuuta.

Sen näin, kun venheessä soudettiin
hänen kanssaan joskus kahden,
kun venhe seisoi ja seisoi yö,
vesi välkkyi tyynen lahden.

Lepät rannan tuuheat tummentui
yön valkopilviä vastaan,
ei lintu liikkunut lehvällään,
lens aatokset ainoastaan.

Saattoi hän silloin huoahtaa
niin raudan raskahasti,
katsoa kauan syvyyteen
kuin sydämen pohjaan asti.

Jos kysyin, hän miks oli murheinen,
hän vitkaan päätä puisti;
en arvata voinut ma aatteitaan,
en, luontonsa minne luisti.

Hän kuuli, mitä ei kuulleet muut,
näki, mitä ei nähneet toiset,
siks silmänsä olla niin öiset voi,
taas armahat, aurinkoiset.

Hän kuunteli soittoa sielunsa
kuin kaukaista kannelkieltä,
Hän katseli vetten kalvosta
vain omaa, outoa mieltä.

Vain joskus hän jouten hyräili
kuin iloksi itsellensä,
Näin syrjästä, vaieten kuulla sain,
mitä sykkäili sydämensä.

Sanat humisivat hänen huuliltaan:
"Tuli ankeat aamut ja puhteet,
eivät nyt auta maammon neuvot
eivätkä taaton nuhteet.

Istun ma yksin illat pitkät,
huomenet huokailuissa,
katselen, kuinka pilvenruskot
puuntavat metsänpuissa.

Katselen kauaksi taivaanrantaan,
päivän laskuun ja koittoon,
taikka ma katson kaskisavuun
siintelevään ja loittoon.

Kattavi kaipuu sieluni silmät
niinkuin huolen huntu,
rintani valtaa riutuisuus
kuin suuren tuskan tuntu.

Mitä ma kaihoan? Tuskin tiedän.
Olleeko onnen kaipuu,
mi koskena kohisten tulla voi,
taas vaahtona hiekkaan vaipuu.

Mut ei minun haaveeni haipunut,
sitä kasvoi se kauniimmaksi,
mitä korkeammaks poven kumpu nous,
sen kummulle kukkaa kaksi.

Minut vallannut on elon vankeus
kuin kaukomieli vaikee,
kuin haave, harras ja ijäinen,
tai ikävä harmaa ja haikee.

Minä tunnen, kuin kulun, katoan pois,
miten vuoteni vierii hukkaan,
kuin pohjoisess' olen etelän puu,
mi pääse ei koskaan kukkaan.

Ja aatos autio saapuu tuo,
miten kerkeä kehrävarsi
ikä ihmisen on, miten jäljelle jää
vain lemmen leimuista karsi.

Kammoa karreksi tulla en,
mut ensin ma tahdon palaa;
etsin ma elon ystävää,
jota haaveeni polttava halaa."

Jos tuoksi ma esitin itseäin
hän nauroi taikka suuttui,
jos toista ma todistin sulhokseen
hän mustemmaks yhä muuttui.

Ei kenkään hänelle kelvannut:
tuo vaan oli puskija turpeen,
tuo tyttöjen tyhjä naurattaja,
tää näyttäjä nenänsä nurpeen.

Oli yhdellä karjakannastaan,
talonhoidosta tarkka tieto,
pula toisella puoluehommistaan,
ja kolmas ol' liian lieto.

Ei löytänyt ylintä ystävää
hän maasta, ei taivahasta,
siks yksin kulki hän kuolemaan,
hänet Tuonella tapasi vasta.

NEIEN MIELET.

Enin sentään hän istui itsekseen,
kun päiv' oli mennyt mereen,
kun ilmojen varjoton valkeus
nous sydämeen ja vereen.

Näät perällä laajan lahdelman,
sen päässä sinisen sillan,
niin usein itki ja uneksi hän
läpi lämpöisen suvi-illan.

Polo istui hän käsi poskellaan,
näki veestä hän toisen taivaan,
ja lauloi: "Ah, josp' aikani ois,
jo astuisin Tuonen laivaan!

Pois vierisin virtaa himmeää
kuin varjon valkean häily,
pois hämyhyn hiljaa häipyisin
kuin kuolevan päivän päily.

Veli ei mua kaipais, sisko ei,
vain hieman maammo ja taatto,
ei itkisi ystävä yksikään,
kun kulkisi kuolinsaatto.

Tai pursipa jos punapurjehin
nyt salmen suulta soutais
ja laivassa kolme jos kreiviä ois,
en tässä mä joikua joutais.

Minä juoksisin vuorta viettävää,
alas rantaan he astahtaisi,
mut viidassa laakson viheriän
mua vastaan he tulla saisi.

Tuo virkkaisi vanhin kreiveistä:
'Tähän katso'os kultakäätyyn!
Oma jos olet mun, sun koroitan
maan korkeimpaan säätyyn.'

Minä vastaisin hälle, valju laps:
'On kylmä kumppani kulta;
suvun suuruutta en kysy sulholtain,
vain mielen ja tunteen tulta.'

'Sep' oikein!' nuorempi huudahtais.
'Tään ottanet otsalehden,
niin maailman valloitan miekallain,
sinut valtian vaimoksi tehden.'

Minä haastaisin hiljaa, laiha laps:
'En otsalehteäs ota.
Mun kammoni kalpa on hurmeinen
ja kuningaskruunut ja sota.'

Mut nuorin ja kaunein kreiveistä
hän nyt mua kävisi käteen,
hän painaisi sormuksen sormeeni
kuin kultaisen aamunsäteen.

Hän kuumasti kuiskisi korvaani:
'Sua rakastan ijästä ikään,
sua rakastin ennen kuin sun näin,
ei erota meitä nyt mikään.'

Hän kitaran kieliä koskettais,
hän laulais laulun liedon,
min hurma sois, kuin huminois
puu hyvän ja pahan tiedon.

'En ota minä oudolta sormusta!'
minä huutaisin, hurja lapsi.
'Vois siitä vettyä maammon silmä
ja taaton harmeta hapsi.'

Mut ei tule Tuoni, ei kreivitkään,
suot suuret vain usmaa uhoo,
mi kylmää mun onneni oraat pois,
kevättunteeni kerkeät tuhoo.

Jos mulla ois ystävä, yksikään,
minut täältä hän kauas kantais,
mua katsoisi kauan silmihin
ja sitten suuta antais.

Käsivarsin vahvoin hän kiertäis mun
kuin kahlehin taikka köysin,
ja virkkais hiljaa: 'Vihdoin sun,
sun, aarteeni ainoa, löysin!'

Yötuuli vain korvaani kuiskii nyt:
'Mene maata jo tyttörukka,
eipä se sinulle elämän tiellä
auenne aamun kukka.'

Siks nousen ja lähden ja huokaan kuin
yötuulonen korven jäisen;
tuta äiti ei saa, isä ei, ei muut,
mikä mieli on yksinäisen."

KORVEN KAIPUU.

Hän kuivasi kyyneleensä, hän nous;
niin kuuli hän huudon kumman,
kuin vaivan vaikean, ijäisen,
kuin itkun ja tuskan tumman.

Yli aavojen yöllisten, vaikenevain
huus haltia korven hyinen;
puut vapisi, kukkaset painoi pään,
kun virsi se soi sydän-syinen:

"Mitä tiedätte, ihmiset, murheesta,
joka haltian rintaa raastaa,
kun kalpeat saapuvi kauhun yöt
ja haavehet yksin haastaa?

Suli järvet ja jäät, suli metsät ja maat,
tuli lämpö ja päivä ja pouta,
ei sulanut suo minun mielessäin,
ei lähtenyt rintani routa.

Sata sammalta tuskaani sammuttaa,
tuhat turvetta painaa sen umpeen,
vain joskus se lampena laikahtaa
tai kukkana lammen lumpeen.

Tai kuusessa joskus se kurkottaa
ylös kauneuden kirjokaariin,
yön yksinvallasta vapauteen
ja vahvuuden valosaariin.

Mut muuten se virvoina vilkuttaa
vain aarnihautojen päällä,
monen etsijän mielen näin eksyttäin,
min valmis jo hauta on täällä.

Ja kuitenkin sieluni kuilut nuo
ovat arkkuja aarteen ja kullan,
vaikk'eivät ne kelvata taitaisi
maan laaksoihin, lapsille mullan.

Eik' olle ne alhoihin aiottukaan,
ne kuuluvat kukkuloille,
yön tuskan ja hallan tunteille,
suvun suuremman hallitsijoille.

Ne kuuluvat heidän heimolleen,
jotk' elämän rastivat rataa,
vaikk' ympäri paukkuu pakkas-yö
ja noidannuolia sataa.

Ja hänen on henkeä hengessäin,
ken käy Manan mahteja vasten,
pyhän pyyteen on lempeä, leimuntaa
ja laulua aurinkolasten.

Minä tahtoisin nurmena nousta, kuin
povi paisuvi sankarin urheen,
minä tahtoisin täyttyä tähkäpäin
kuin miettehet mielenmurheen.

Elon tahtoisin teitä ma temmeltää
kuin rakkaus, kuin rajumyrsky,
vihan virtana, koskena kohista pois,
miss' ankarin aallon on hyrsky.

Mut ah, minun aaltoni kattaa hyy,
mun itseytein ikirouta,
jota sulata ei suven suloisuus,
ei päivänpaiste, ei pouta.

Vain jos joku vois mua armastaa
mun suuren tuskani tautta,
kivi kimmahtaa vois harteiltain,
kiro kaipuultain sen kautta.

Valovuosia vuottanut, onneton,
olen vaivani vapauttajaa.
Mut turhaan! Siksi ei tuskallain,
ei raivollain ole rajaa.

Ja siksi kun hehkuna haaveiden
en saanut mä päästä päivään,
minä nousen hallana, usmana yön
maat kattaen Manalan häivään.

Tulen milloin ma iltana toukokuun
tai heljällä heinäkuulla,
kun tuuli on tyyni ja taivas sees,
viri vieri ei salmen suulla.

Minä saavun kuin syksyn henkäys
yli täysien tähkäpäiden
tai Surman sulho, mi noutamaan
tuli morsianta häiden.

Hänet huolin ma hunnuin hopeisin,
helokruunuin, helmin ja härmin;
kas, kuinka ne aamulla kimmeltää
sädekirkkahin kristallisärmin!"

Soi virsi. Kauan on impi vait;
käden parmahilleen painaa.
Mut kun kodin portaita nousee hän,
hän valkea on kuin vainaa.

ÄITI JA TYTÄR.

Emon kohtasi kynnyksellä hän:
"Polo tyttöni, mistä tulet?
Pidä siitä mä en, että pitkät yöt
näin kuutamon polkuja kulet."

Hän kavahti kaulahan maammolleen:
"Ah, äitini, ällös suutu!
Olen oppinut itkun ijäisen
ja murheen, joka ei muutu."

Emo kauhuin jo katsovi ainuttaan:
"Miss' oot, oma tyttöni, käynyt?
Miks silmies hiili on himmennyt,
puna poskies kelmentäynyt?"

Tytär tyrskivi äitinsä rinnoilla:
"Minä laulelin laiturilla,
minä leikin mieleni leluilla
ja kuplilla kultaisilla.

Niin äkkiä korpien kuiluista
minä äänen ähkyvän kuulin,
vaikk' ensin sen leppien leyhkeeksi
tai haapojen helkkeeksi luulin.

Mut ääni se kasvoi ja paisui kuin
yön kuoro tai kuoleman kauhu;
pian itsekin peityin pimeyteen,
ylt'ympäri usma ja sauhu.

Sanat sauhusta kumeat kuuluivat,
sävel usmien notkosta nousi,
mi kohta kuin kiertävä, kylmä kyy
läpi hurmeen lämpimän nousi.

Ja oli kuin sieluni onkalot
ois soinehet laulua samaa,
vain murheen lapsien muistamaa,
ilon lapsien unhoittamaa.

Oli kuin kukat kaikki ois kuihtuneet,
maat saartanut sankea halla,
ja lehdet keltaiset lennelleet
syystaivahan ankean alla.

Ja sitten ma kuulin kuin: 'Morsian!' –
Mua varmaan vartoi hääni. –
Ah, äitini, mik' oli laulu tuo,
tuo mistä ähkyvä ääni?"

Emo itkien painoi parmailleen
surun lapsosen, muinoin ilon,
kunis soi sanat vitkaan vaikertain
näin keskeltä kyynelkilon:

"Ah, armas ainoa tyttärein,
olet haltian äänen kuullut,
liet vaikka sen leppien leyhkeeksi
tai haapojen helkkeeksi luullut!

Olet kuunnellut hallan haltiaa,
joka uhrikuusesta kuiskii,
kukat kuihduttaa, kesäviljat vie,
taas talven tuulena tuiskii.

Mut jos läpi sydämen lämpimän
sävelhyrskynsä hyytävä kulkee,
sen ei kuki kukkaset milloinkaan,
sen varhain hauta jo sulkee."

Tytär katseli poskin kalvennein
yön pohjoisen, punakeltaan,
hämy siirtynyt ei hänen silmiltään,
ei kaihtimet katseheltaan.

Hän virkahti vihdoin: "Äitini!
Jos muutankin multaan varhain,
kesäperhona kautta ma karkelen pois
yön valkean yrttitarhain.

Jos kuuntelin hallan haltiaa,
salat sain minä haltian suusta;
elon syntyjä syviä etsiä ei
mun tarvis nyt enää muusta.

Ne omassa sykkivät sydämessäin,
ne pohjalla poveni kiiluu,
kuin syksyn korkeat tähtöset
veen himmeän kalvossa hiiluu.

Nyt selvään mä sulhoni suuren nään:
hänen henkensä huokuu hallaa,
mut kylmyyttään hän kyynelöi,
kun kesän hän kukkia tallaa."

Hän haasteli haavein haikein noin,
hän astahti askelen, kaksi:
"Emo auta, nyt kaikki maailma
käy silmissäin sumeaksi!"

Emo sairahan saattoi vuoteeseen,
sen laidalla yönsä vietti,
tytär kuumeessa houraili, houreissaan
yhä ylkäänsä outoa mietti.

HALLAN HALTIA.

Mut ah, heti aamulla herättyään,
luo äidin hän rientää, haastaa:
"Mikä on tää rintani rauhattomuus,
joka niinkuin rakkaus raastaa?"

Emo häntä vaativi vaikenemaan;
hän rantahan menee meren,
hän huutaa aalloille huolensa
ja vellomukset veren.

Mut veen ei vellamot kuulekaan,
heit' Ahdin poiat ajaa,
he sukeltaenkin suloineen
vain vartovat – sukeltajaa.

Hän kulkee korpehen korkeaan,
hän pensailta, puilta kysyy,
mut Luojan luonto mykkä on,
puut Jumalan vaiti pysyy.

Hän tutkivi taivaan pilviltä:
"Mikä on tää unelma uusi?
Mikä itseuhrin on salaisuus
ja missä on uhrikuusi?"

Mut pilvet ne tietään piirtelevät,
ei vastaa tanhuat taivaan;
tarun kertoo vain yön kalvas kuu,
mi katsovi ihmisvaivaan.

Yli puiden latvojen lausuu se:
"Ei taida, tyttönen, täältä
sun löytyä untesi uhrikuus,
vaan vuoren Vuokatin päältä.

Sen keskellä pohjaton lampi on
kuin kyynelkaivo viilee,
suon saartama sankan, miss' usmaiset
kohut korven ja pillat piilee.

Mut kuilusta tuostapa kuolon ja yön
puu nousee pysty ja pyhä,
yli yltäen kallion korkeimman,
päin pilviä pyrkien yhä.

Se juurensa juuttanut syvyyteen
on korven tuskan ja tiedon,
sen latvassa käy säde päivän ja kuun,
sävel lintujen laulun liedon.

Se ruhtinas Rutimon raitojen lie,
maan valtain ja maahisen maja,
tupa tuulinen turjan talven ja jään,
revontulten roihuva paja.

Siin' asuu haltia hallainen,
se vartija vanha ja inha,
min mielessä taukoa taisto ei,
ei syntymäviima vinha.

Syysmyrskyssä näät hän on syntynyt,
moni honka ja kuusi kun kaatuu,
kun toinen hyötyvi hyvään päin
ja toinen pahaksi paatuu.

Näin käynyt ei haltian hallaisen,
hänen kahtia katkesi mieli,
kun latvansa lautui aurinkoon,
sydänjuuria syvyys nieli.

Siks lepää hän, joskus kuin leikillään,
läpi lehväinsä lämpimän päästää
suvipäivän tai yötuulosen,
mi maamiehen viljat säästää.

Mut muuten hän murheessa seisoo vaan,
sydän-yössään synkkenevässä;
kun silloin laulunsa liikahtaa,
on kuolo ja kadotus lässä.

Esitaatot jo havaitsi turmion tuon,
siks haltian hellyttimeksi
ja lepyttimeksi sen leuan ja suun
he keinon vanhan keksi.

Kävi kaikki he vuorelle uhraamaan
hyviks haltian kallehintaan:
kuka kullat toi kuka hopeat soi,
kuka helmet heitti sen rintaan.

Ja karhu kun hangelle kaadettiin
sen kallo kuusehen tuotiin,
tai ukon malja kun maistettiin,
sen tienoille tilkat suotiin.

Noin yleni Vuokatin vuoren kuus,
jota kaikki kansa palvoo;
ei leppynyt haltia hallainen,
yöt pitkät ulvoo ja valvoo."

KUUMEHOUREITA.

Tuo kuiskutti tyttönen kuumeinen:
"Lie haltian vaiva niin vaikee.
Mut eikö siis erkane milloinkaan
hänen mielensä haave haikee?

Se seuraako häntä kuin varjo siis,
iankaikkisuudesta tullen,
iankaikkisuutehen mennen, kuin
tie tuonen on tuomitullen?

Minä vain olen tyhjä tyttölaps,
toki tuosta on mulla selko:
jos minua missä kaivataan,
mua estä ei silloin pelko.

Mut mua ei muualla kaivatakaan,
ei tarvita elossa täällä,
kuin kenties vuorella Vuokatin,
sen korkeimman kukkulan päällä.

Mua kenties kaipaa haltia,
mun rintani rikkautta,
mun varttani nuorta ja valkeaa,
sen raikasta rakkautta.

Hän seisoo niin yksin. Hän haaveksii.
Hänen häiritsee iki-untaan
vain kunnioittajat, kumartajat
sukukunnasta niin sukukuntaan.

Hän on niin suuri ja summaton,
minä vain sinipiika pieni,
mut kuitenkin hänen juurelleen
on kulkeva jumalan-tieni.

Pyhä puu hän kansan kaiken lie,
lie Luojan kukkakuusi,
siks varmaan on hän minut vallannut
kuin uskonvimma uusi.

Ei mull' ole kultia, hopeita,
ei aarteita hälle muita
kuin henkeni haaveita, aaveita
ja sieluni seikkailuita.

Viis aaveistain, viis haaveistain!
On vereni lämmin ja nuori.
Jos huoli ei haltia hallainen,
sen saakoon Vuokatin vuori.

Mut hälle sen tarjota tahtoisin
kuin tuorehen tuomentertun,
tään rintani raisun rakkauden,
tään lempeni leppätertun.

Hänet hurmata huulin ma punaisin,
käsivarsin tahtoisin valkein,
hänet lietsoa liekkihin, armauteen
poven polttavan aurinkopalkein.

Hänet tahtoisin nuoria parmaitain
ma painaltaa niin liki,
hän ettei koskaan pyrkisi pois,
vaan ois minun omani iki.

Mun vaikka hän kuutamon-kelmeäks
imis huulilla hurmeettomilla,
minä vannon, että ma vastaisin
vain sieluni siunauksilla.

Jos itse hän lämminnä läikkyis vaan
kuin kalpean immen kaipuu,
minä menisin kuin kesäpilvi pois,
kuin kastehelmi, mi haipuu."

Taa hattaran kuuhut jo harsoutuu
kodin kukkaa kuuntelemasta;
salon äänetön yö vain saattelee
isän marjaa, maammon lasta.

KUIKKALAMMELLA.

Hänet löysin ma Kuikkalammelta,
sen rannalta rahkaiselta,
joka tuoksui kurjenmarjoilta
ja tuoreelta sammalelta.

Yli tuoksujen uhrin leyhyi tuon
suopursun ja kanervan lemut,
kuin kertoen, ett' oli maassa jään,
maan allakin kevään kemut.

Kun saavuin ma sydämin sykkivin,
hän vitkaan päänsä käänsi,
mua viittasi visusti vaikenemaan
ja hiljaa haastaen äänsi:

"Sa hänt' älä häiritse! Herkin on
hän lammen lintu ja arin,
siks uinuvan näät hänet useimmin
vain kaarteessa aution karin."

Minä koetin katsoa sinnepäin,
käsi kunne viittasi vieno,
kuin kissa koetin ma hiipiä,
kuin lintukoira hieno.

Lie sentään leyhynyt lehtipuu,
risu rauskunut alla kannan,
kun kohta ma kuikan kaartavan pois
näin hiljaa ruohoista rannan.

Kuin unissakäyjä se vitkaan ui,
virin heleän heitti veteen,
yli lammen ui kalasaunan luo,
sen seisahtui se eteen.

Tuon takana saunanpa salaisen
oli luhtaniitty laaka,
min hettehistä jo huuru nous
ja roudan henkäys raaka.

Tie tuonne kangasta kuivempaa
kävi kuusipuiden alta,
kihos pihka puista, ja hyttysten
soi hyrinä korkealta.

Ma katsoin, hän päätään nyökkäsi;
hän kävi kuin ystävän käteen.
Ah, muistanen tuonelan matkallai
tuon silmiensä säteen.

Me kuljimme vitkaan, vierekkäin
nyt kuusipuista kujaa;
joka sormen päin, joka hermon päin
sain luottamusta ma lujaa.

Puron paisuvan poikk' oli porraspuu,
mut siitä kun siirryimme yli,
kuin luonnostaan, kuin lemmestään
meilt' yhtyi suu ja syli.

Hänet kannoin kuin lippahan kallihin
yli rannan liejun ja lietteen,
mut rakkaus myrskysi mielessäin
yli kaiken järjen ja mietteen.

Käsivartensa kiinteät, kimmoisat
mua kietoi kuin käädyt sorjat,
minä tunsin muotonsa tuoreuden
ja jäsenensä norjat.

Teki mieleni murskata muodot nuo,
hänen suutaan suudella veriin,
mut pelkäsin: särkyisi sielunsa myös,
menis iäisyyden meriin.

Hänet maan sekä taivaan äärihin
näin tahtonut oisin kantaa,
ja tässä mun täytyi astella
vain vaaksan verran rantaa.

Näin saavuimme saunahan. Kastuneet
oli kenkämme, sukkamme suossa.
Tulen tehdyks sain. Hyvä kuivata
oli niitä sen paisteessa tuossa.

Mut kun käden laskin ma kaulalleen,
hän siitä sen hiljaa siirsi;
lies varjonsa liikkumattoman,
mykän, selkeän seinään piirsi.

En sanaa virkkanut. Varroin vain.
Kevät-yön oli hetki herkin.
Se ovesta kurkisti kukkasin,
punapilvin ja kuusenkerkin.

Mut enimmän pilkisti pirttiimme
se kaislojen kaukomielin,
yökaipuuna lammen kalpean,
yhä huurtuvin pihtipielin.

KALASAUNALLA.

Hän vihdoin virkahti: "Ystäväin!
Sa voinetko anteeks antaa,
kun saata en koskaan kihlojas
ma kirkkotiellä kantaa?

Näät minussa vaiva on sellainen
tään alla sydänpolon,
se että mun hiiltää hiljakseen,
pois ottaa elon ja olon.

Minä rakastan raukkaa uhrikuusta,
mi seisoo kukkulalla,
joll' on niin onneton haltia,
sydän hallainen haltialla.

Ei häntä ymmärrä yksikään,
minä vain hänet ymmärtäisin,
ja jos minusta huolis hän hiukankaan
hänen luokseen ma ijäksi jäisin.

Hän sais minut täysin, tällaisna
kuin Jumala on minut luonut;
lie monta hän saanut saalista,
ei mointa kukaan tuonut.

Hänen kanssaan kuulla tahtoisin
ma Turjan tuulet hyiset,
hänen kanssaan tuntea sydämen syyt
ja synnin käärmehyiset.

Hänen kanssaan vaihtaa tahtoisin
ma valtimot kahden luonteen:
joka liikkeen, piirteen, pienimmän
verenpisaran, eleen ja juonteen.

Ja sydämensä kun synkkä näin
mun syöksisi sydämeeni,
ja kun syyllinen oisin, mut syytön hän –
minä kuolisin autuuteen!"

Näin neitsyt haasteli harvakseen;
ma hiljaa häntä kuulin,
tuon kaiken vaikka ma kaihoiksi
vain neien nuoren luulin.

Yö uurtui. Huurtui helluntain.
Tuli kierteli kiukahassa.
Sen liekkeihin kauan me katsoimme
kuin usein ennen lassa.

Hänen huulensa ruusuina ruskotti,
hänen poskensa pyöreät hohti
kuin kupari, koska hän kurkotti
ne kiukahan lieskaa kohti.

Koin katsoa häntä ma silmihin,
ne niinkuin pilvyet piintyi;
sill' aikaa liekit punaiset
jo sinisiksi siintyi.

Hänet vetää tahdoin ma polvellein,
hän kädellään mun kiersi,
mut muuten hän roihut rakkauteen
kuin kaskenviertäjä viersi.

Kuin rannan ruoko ma vavahtelin
meren saartuen myrskyn uhkaan,
hän istui tyynnä kuin rannan paas;
pian tuijotimme me tuhkaan.

MAAMIEHEN RAKKAUS.

Lisäsin puita ma kiukahasen,
liekki leimahti, häilyi,
minä näin hänen silmäripsissään
miten kyynel kirkas päilyi.

Tartuin ma kätehen taivas-immen,
lausuin ma laatuisasti:
"Suotta sa kuollen karkaat multa,
lemmin ma kuoloon asti.

Koskaan toista en toivonut heilaa
maailman markkinoilla.
Kuinka sen saattaisin sitten tehdä
tään kylän tanhuoilla.

Lempinet korven haltiaa,
lie uhrikuusi sulla,
jolle sa kaikkesi antaa aiot –
entäpä ois myös mulla?

Entäpä sois minun korvissain
myös outo, mut lämmin soitto,
ei niinkuin henkäys hallan ja hyyn,
vaan kuin kesäpäivän koitto.

Sinä olet unteni uhrikuusi,
sulle mä kaikkeni annan,
aatteeni, tunteeni, tarmoni, työni,
matkani maailmanrannan.

Mullakin on veri vetävä näät,
on muuttuvat mielet ja mietteet:
kuin kalliot harmaa-harteiset,
taas toiste kuin liejut ja lietteet.

Mut jos sinä antaut armaaksein,
niin onnen myyrä mä olen;
muuten mä poikana, miehenä murheen
mieron polkuja polen.

Tunne et rintani rauhattomuutta,
mi paikasta paikkaan mun siirtää;
samalla sallimus synkät kirjat
kiertäjän poveen piirtää.

Kuitenkin tahtoisin tänne mä jäädä,
kussa on kotini orsi,
lempiä, leimuta, kylvää, niittää –
kaatua niinkuin korsi.

Taikka mä tahtoisin metsään mennä,
kauas sinisaloon,
katsoa kanssasi illat pitkät
painuvan päivän paloon.

Karhuna kantoja kaateleisin,
myyränä tonkisin maata,
tahtoisin, mahtaisin korvet kylmät
raivioiksi raata.

Kohtapa kultaiset, täydet tähkät
maamiehen kuntoa kiittäis,
maamies Luojansa kiitokseksi
kätensä yhtehen liittäis.

Istuisi iltana lauantain
hän pirttinsä portahilla,
käärisi kätensä kullan kaulaan,
leikkis sen suortuvilla.

Järven rannalta sininen sauhu
nousisi niinkuin köysi,
pellon miestä miellyttäin,
mi onnelansa löysi.

Ja vaikk' yli kulkisi kynnyksenkin
vanhuus ja hasten harmaus,
ois kynttilät joulupuissamme,
sois laulu ja lasten armaus.

Liverteleisi ympärillä
niinkuin linnunpesät,
muistuisi mennehet riemut ja murheet,
toiset touot ja kesät.

Kaikki kuin kaunis tähtihuntu
tai kirjokaari kiiltäis,
siksi kuin rauhaan tuonen rannan
venhomme tumma viiltäis."

Noin minä haastelin hartahasti;
ripsensä pitkät rippui
päällä silmien sinisen päilyn,
mi kyynelhelmiä tippui.

Hänen vihdoin murtui huulensa
kuin tuskan huutoon, kuin parkuun,
kuin kauhuun, ettei kauneimpansa
häipyisi häneltä karkuun.

Hän itki: "En lie ihminen!
Minä tahdon muuttua muuksi,
meren linnuksi, tähdeksi taivaalle
tai korven korkean puuksi.

Suris silloin en, en iloitseis,
mun katoais mielen kaipuu
kuin helinä kantelon kaukaisen
tai hopeapilvi mi haipuu."

Hänen päänsä painui rinnallein,
hän unelmiinsa untui.
Ma häntä hiljaa kosketin:
kuin kuollehelta hän tuntui.

ARMAS AAMU.

Hän heräsi ruskohon huomenen,
mi huljui metsän takaa,
hän hymyi: "Ah, voi sitä neitoa,
joka poian povella makaa!"

Ma naljailin: "Nousee aurinko
aina samalta sijaltansa,
vaan se on harvoin, kuin poiat nousee
omalta vuoteeltansa."

Hän vastasi: "En minä vielä itke,
mut itken ma sitten vasta,
kun toisella jalalla rukkia poljen
ja toisella liekutan lasta."

Minä tuohon: "Paistoipa Annin aittaan
aurinko ynnä kuukin,
Anni se huokaili, istui ja itki
ja itkeä tais joku muukin."

Näin jaloa jatkui laulantaa;
hän oli kuin paimentytti,
kuin tukkimiehen morsian,
mi kaikki sydämet sytti.

Hän oli kuin luonto laulava,
kuin notkon tuores tuoksu;
minä olin kuin nousu auringon
tai vierivän virran juoksu.

Mut häntä kun koetin suudella,
kuin talven tähti jäinen
hän minuun katsoi, ja jällehen
olin yhtä yksinäinen...

Suo suurtui sielunsilmissäin
kuin matka maailmanrannan,
elo touoton, olo toiveeton,
tie kulkurin karskin kannan.

Ei ketään lempiä, leimuta vain,
polun piirrellä pilkkoja kelle?
Pään päällä vain taivahan päivä ja kuu,
työn heelmänä hiki ja helle.

Tarttua taasen matkasauvaan,
kulkea kylmiin kyliin,
yöpyä pirtteihin pimeneviin
tai salon ja pakkasen syliin.

Oudon liesillä lämmitellä
synkkää sydän parkaa,
sielun tuskalla tuuditella
onnen aatosta arkaa...

Ma värisin. Välkähti aurinko,
ei väistynyt harso hallan;
sen puhki päivä vain puunteli,
kuin turha työ valon vallan.

Niin lie myös singonnut silmistäin
nyt lempeni liekki liika,
kun neitonen purskahti nauramaan
kuin naavapuun sinipiika.

"Jos tietäisit, kuinka näkös typerä on,
nenäs nykerö, kaulas koukku",
hän nauroi, "siinä et seisoisi
nyt silmäini eessä kuin loukku!

Vaan kävisit verkolla käestämään;
sill' aikaa kylyn ma laitan,
ja sinulle tuorehet vastakset
ma saunan takaa taitan."

Tuoss' olihan järkeä. Tutkin ma
siis talon verkkovarat,
löysin sen, johon kilvan kiitäis
hauvit ja ahvenet arat.

Katsoimme tarkkaan kaapin: löytyi
leipää, suolaa sieltä,
myös pussi kahvia, sokerinpala,
mi kummankin miellytti mieltä.

Otin verkon ja astuin venheelle;
sain monta kaunista kalaa.
Utu-uutimet haihtui. Aurinko
niin lämmitti sydänalaa.

Mut ain yhä aamu se armastui,
kun saavuin ma saunan eteen:
suki neitonen paadella suortuviaan
näköpäätänsä peilaten veteen.

Soi hopean-hienoina korvissain
kuin immikön hiusten kielet,
minä kuulin itkevän koivupuun
ja mietin purren mielet.

Ja oli kuin kaikkeus ollut ois
vain kannelsoittoa, unta,
kuin kuunnellut koko luonto ois
ja valkeuden valtakunta.

Mut itse hän, valon valtiatar,
oli Luojansa ihanin laulu,
hän, Marjatta, morsian taivaan ja maan,
tai taiturin ylimmän taulu.

Hänen katsantons' oli kaunis niin
kuin rannan raitis kukka,
käsivartensa vaahden-valkeat
ja kultainen oli tukka.

Hän huusi jo kaukaa: "Kiirehdä!
Sua vartoo löyly lämmin.
Ja jos joutua tahdot kahville,
melo vieläkin vikkelämmin!"

Suka silloin sulkahti impyen
ja vaipui rannan vesiin,
toki sukelletuksi sen sieltä sain,
sen aalloista ojensin esiin.

Hän seisoi ja hymyili rannalla:
"Liet Sindbad kalastaja,
mut kaikkia päärlyjä kalasta et,
ma vannon, siin' olet vaja!"

Ruiskukkina silmänsä siintelivät,
helohelminä hampaansa paistoi.
Miten sauna tuoksui tuoreelta
ja kahvi, ah, miten se maistoi!

Lien ollut sen aamun ma autuas,
niin uskon ja uneksin yhä;
se muisto mulle on ikuinen,
sen muiston murhe pyhä.

JUHANNUSKOKKO.

Oli juhla-yö, oli juhannus-yö,
oli valkeuden kirkkain valta,
kokot korkeat leimusi taivaalle
joka niemeltä, kukkulalta.

Vene meill' oli vanha ja tervainen,
monen laskenut kosken laineen;
tuo pelastaa, niin päättelimme,
tään kylän kokkomaineen.

Tuon täytimme tyhjin tynnyrein,
liki purjepuutapa teimme
me tornin, jonne me tervaskannot
ja kuivat katajat veimme.

Vähän ruutia, lamppuöljyä
ja hiukan bengaalitulta,
niin valmis ol' laivamme laineille
jo telalta tervatulta.

Hinasimme hirviön salmen suuhun,
saatoimme saaren nokkaan;
kun päivä laski, yötuuli nous,
tulen teimme keulaan ja kokkaan.

Virin vienon kanssa se liukui pois,
se monitoorilta näytti,
mi uhkasi tykkitornineen,
min surma ja salamat täytti.

Mut koska se poistui poikemmaks,
tulisulkina siipensä siukoi,
se kyventä kylvi, ja järvelläi
pian perhoset palavat piukoi.

Oli aurinko vaipunut vaaran taa,
vain hohteli pilven päärme;
valo-uhrimme kohosi korkeuteen
kuin tuska, kuin tulinen käärme.

Kylät kaikki kaaloi katsomaan,
mut vasta ne huudon päästi,
kun liekkiin leimahti torni tuo,
min viimeiseks tuli säästi.

Nyt hirnui se kuin merihirviö,
tulikaupungin virtain kauhu,
lohikäärme syntien louhimon
tai helvetin henkein pauhu.

Nyt roihusi, räiskyi se irrallaan
kuin ihmis-intohimo,
taas korskuen karkasi korkeuteen
kuin kuoleman kimmel-kimo.

Sen loiste kaamea loimotti
veen pimeän pintaa vasten
kuin säkenet säihkyvät uhman ja yön
lyö laaksoista maailmanlasten.

Se valkaisi kahdelta puoleltaan
veen kapean niemet ja kaltaat,
ui ulomma, päivyen laskuun päin,
mihin viittasi pilvien paltaat.

Päin äärettömyyttä pohjan yön,
päin rannatonta aavaa,
se painuvan näytti kuin parantamaan
oman onnettomuutensa haavaa.

Tulijoutsenna tuskan rajattoman
päin rajattomuutta se jolui,
kuin tahtoen taa ajan, paikankin,
suur-ulapan suulle solui.

Säen sähähti ruutihin, öljyhyn,
värit välkkyvät yöhön linkoi,
tuli tuprahti uudella voimallaan,
uus ailut aalloille sinkoi.

KANGASTUS.

Kävi kansan karkelot niemellä,
soi viulu ja vetopeli;
kera ihmisten kesä, päivä ja yö,
maa, taivaskin tanhueli.

Me seisoimme saaren rannalla,
me katsoimme, hän ja minä,
tulikuikkamme kulkua päihtyvin päin
ja sydämet sykkivinä.

"Sinä ehkä tahtoisit ennemmin",
ma hiljaa haastoin hälle,
"kisakentälle nuorison karkelevan
kuin jäädä törmälle tälle?"

"Ei, tänne jään minä mieluummin",
hän helisi niinkuin heinä;
pian kuplat yölliset, kultaiset
nous sielustaan säveleinä.

Hän äänin haikein haaveili:
"Noin tahtoisin elää ja kuolla,
noin liukua, singota siivillein
kuin liekkilintumme tuolla.

Se mennä tahtovi merten taa,
pian varmaan se aaltoon vaipuu;
mut ijäisempi kuin ihminen
on ihmisen kaunein kaipuu.

Hän sulaa tahtoo suurempaan,
siks etsii maan ja taivaan,
mut kun hän kyllin laaja on,
ei löydy lohtua vaivaan.

Hän tahtoisi painaa parmailleen
koko ijäisyyden ja ajan,
mut ihmispienuuden tuntee hän,
tuon rakkauden rajoittajan.

Hänen kaihonsa kirkkaana kimmeltää
kuin pään päällä pohjantähti.
Hän miettii: Ei sitä ulappa vie,
ken uljaana aalloille lähti!

Ja vaikka veiskin, on sorjempaa
näin suistua suurihin sotiin
kuin kainalosauvoin kompuroida
ja sokkona sortua kotiin.

Hän on mielen mies, hän on miekan mies,
hän on jäätävä, kirkas järki,
hän hurmata voi, hän surmata voi
kuin sähkö, kuin säilän kärki.

Hän mielensä puolesta miekkailee,
hän puhtauttansa puoltaa,
suru hällä on sielunsa siveydestä,
siks hulluuttaankin hän huoltaa.

Hän kaikkien puolesta kamppailee,
joill' on sama rakkausrata;
näin tehtävälleen kuolossai
hän tekee kunniata.

Yö lämpene ei hänen lähdöstään,
meno maailman muutu ei siitä,
mut itselleen hän on ihana näin,
selät soukat kun hälle ei riitä.

Hän väylät väljemmät tarvitsee,
kun on hän hehkuva henki,
yli nousee hän yön ja ihmistyön,
yli ilkeyden, tuhmuudenki.

Siks sielunsa suurna suitsuaa
kuin pyrkimystensä pyhyys,
siks sydämen-yössään sylkyttää
elon päivien pää ja lyhyys.

Moni vierinyt on hänen vierellään,
moni hukkunut kuin hän hukkuu,
joku päässyt päivännousuhun,
muut aaltojen alla nukkuu.

Mut jos ne astuisi aalloistaan,
niin nähtäisiin ritarkunta
Pyhän Hengen, jot' ilman ihmislaps
ei tuntisi onnen unta.

Ei onnea orjantappurain,
ajatuksien aateluutta,
sanan ylhyyttä ei, teon jylhyyttä ei,
Pyhän Hengen uskoa uutta.

Mut näetkö? Nytpä ne nousevat!
Siks seestyy salmi ja saari,
meri, metsä ja maa siks varjoton on
ja valkea vahvuuden kaari.

Pyhän Hengen on helkavalkeat,
sen sankarien on savut,
kuin heille kukkivat kuusen kerkät
ja huojuvat hongan havut."

Hän lausui näin, hän lauloi noin.
Sanat suuhunsa mistä saikaan?
Vene vitkaan upposi unhoon yön,
suven pohjoisen sulotaikaan.

TERVAHAUDALLA.

Toki muistan toisenkin kokko-yön,
mut murheisemman tätä:
sen kantapäillä kaarteli
vain hävitys ja hätä.

Veen väljän vierelle laitettu
oli tervahauta laaja,
min ympäri hyttyset hyrisivät
ja karkeli kansa taaja.

Oli kuoppa kaivettu törmälle
kuin hiisien hirmupata,
ja tervashalkoja haaskattu
sen kanneksi syltä sata.

Mut ettei liekkinä lieskahtais
yli-ilmoihin kallis neste,
oli saatu sammalin, turpehin
tulen voimalle tukeva este.

Halot hautua saivat, roihuta ei;
niin virta tumma vieri
alas kouruhun, kourusta tynnyriin,
telatietä mi rantaan kieri.

Ne rannasta vietihin venheisiin;
pian purjeet pullistuivat,
näin järviä, virtoja, koskia
ne valtamerille uivat.

Otin osaa ma kansan karkeloon,
mut kaipasin tyttölasta;
hänet löysin ma mahteja maan sekä veen
lähikummulta kuuntelemasta.

Tais enimmän valtoja taivahan
hän kuitenkin nähdä ja kuulla,
kun kauan katsoen korkeuteen
noin kuiski hän kummalla suulla:

"Tulet va maan sä tervahaudalta?
Nyt hallan haltia suuttuu.
Hänen kuulen jo vyöttävän kupeitaan,
näen, kuinka muotonsa muuttuu.

Hän tuntee tuskaa, kun lasketaan
hänen lastensa tummaa verta,
kun kärsivät kolotut korven puut –
ole varma, hän kostaa kerta!

Ei kaukana kostonsa lienekään:
tänä yönä jo tullee halla,
on tyyntynyt tuuli pohjoinen,
ei pilveä taivahalla."

Minä vavahdin. Totta hän haasteli.
Oli ilmassa hallan tuntu,
ei vielä se vierinyt vuorilla,
mut alhoissa huiski sen huntu.

"Nyt mennään kotiin!" ma virkahdin.
Hän ääneti nyökkäsi päätään.
Vait astuimme. Suonperä-pelloille
sumu sankka jo järjesti jäätään.

Jäi taaksemme tanhut jatkumaan,
soi soittoa, virrenpäitä;
se korvaa viilsi kuin viettänyt
ois korpi kuoleman häitä.

Tienhaarassa vitkaan ja vakaasti
vain virkoimme: "Hyvää yötä!"
Minun tehnyt ei mieleni saattamaan,
hän pyytänyt ei mua myötä.

TUONEN TUHO.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut
ei meillä eikä heillä,
sitä koston aamua kohtasi
kylä kalpea kyyneleillä.

Maa kuulteli kuurassa valkeanaan,
joka tähkä ja heinä ja olki
oli kirkas, kuin kruunu on kuningaskyyn
tai peikkojen sorein solki.

Kohos korkeammalle päivänkoi,
vei jällehen yhteen tiemme,
mut hiukan entistä kalpeemmat
me kasvoilta ollehet liemme.

Hän kulki kuin unessa kuiskien:
"Yön istuin ma laiturilla,
taas haltia huusi, hän haastoi taas
suon äänillä sumuisilla.

Taas henkensä lähtenyt liikkumaan
oli ulomma uhripuusta,
mun käärinliinoihin kietoi hän –
sanat kuulin ma haltian suusta:

'Mitä varrot, sa impeni valkoinen?
Tule, että ma suutelen sulta
polon povesi hehkun ja kaipuun pois
kuin lapselta tuiretulta!

Ja jos sinä riipisit rinnastain
tään harmauden halla-öisen,
minä oisin lieto ja lämmin, kuin
kilo aallon on auer-vöisen.

Jos saavut sa iltana kukkakuun,
kun kaste kattaa kummut,
ma vannon, että rauhan saa
mun puoleltain muut ummut!'

Minä valalla vannoin saapuvain.
Ei auta nyt viipyminen.
Siks oloni nyt on outo niin,
mut enää ei tuskallinen.

Kuin rannan raita mä valmistun
nyt hyyn ja hallan juhlaan,
kuin tuulessa lentää lehdet puun,
niin kauneeni kaikki tuhlaan.

On halla mun suuri sulhoni,
ei vartoa saa hän turhaan,
ens-yöhöni hällä on oikeus,
mut sitten – hänet ma murhaan.

Ei koskaan, hyisiä parmaitaan
kun painaa hän mun liki,
ole enää hän löytävä itseään,
vaan etsivä, etsivä iki.

Mua päältä Vuokatin vuoren tuon
jo kauan kadotus vaani;
kuin moision pakkomorsian
käyn uhrikuolemaani."

Hän päätti. Ma hiljaa huokasin.
Mua ei hän enää kuullut;
poven hält' oli korpi loihtinut,
läpi pään oli läyli tuullut.

Hän polki jo omia polkujaan,
hän outoja aloja näki,
hänen, vienon, vaelsi vierellään
jo meren ja metsän väki.

Hän uponnut luonnon uumeniin
oli umpisukkulahan,
hänen sielunsilmänsä siirtyneet
vain kuoleman kukkulahan.

Mut kaunis kuin elämän enkeli
hän siin' oli kulkeissansa,
kun kaula kaartui ja nilkka nous,
vyö notkui valloillansa.

Me piennarpolkua astuimme,
hän eellä ja takana minä;
sen kerran viimeisen kohdattiin
me toisemme elävinä.

Sen kerran viimeisen kuulla sain
hänen äänensä hopeakellon,
näin nousevan auvoni auringon
ma päältä naapurin pellon.

Ei ollut se laupias noustessaan,
oli armoton laskeissansa;
ma sitten voin vaan kertoa,
mitä mulle on kertonut kansa.

SURMAVIRSI.

Läksi hän kerran kesä-yössä käymään,
kulki hän kukkakuussa,
kun maa oli maire ja nurmi oli nuori
ja kun oli kukka puussa.

Eikä ne rastahat raksuttaneet,
kun hän kulki hiljaa;
se yö oli valpas ja vaitelias,
kuu kulki vain pitkin viljaa.

Se yö oli ylhä ja hirmuinen,
kuin kuolema tai ens-lempi,
mi ei kysy: kuka? ja ei kysy: mikä?
ei, heistä ken herttaisempi.

Ja siksi ne kajavat huutelivat
niin huikean järven takaa,
kun hän oli se, joka silkin alla
mun sieluni murheessa makaa.

Mut sen tytön rinnassa riksutti
vain kuolema taikka rakkaus,
mi kulkee kuin kulo, kuin tulipalon tulo,
tai korven korkean hakkaus.

Olen kuunnellut kuusia haastelevia,
mut eipä ne haasta siitä,
mitä huusi ne kajavat huikean järven –
eikä mun järkeni riitä.

Siks iloan hiljaa, itseksein,
ja hyrisen vain hymysuulla,
kun kulki mun sieluni morsian
niin kauniilla kukkakuulla.

Ja kun hän kulki, niin kukkaset
tien tienoilla painoi päänsä,
kun hän oli kaino ja hän oli kaunis,
ja häntä vartoi häänsä.

Ja kun hän kulki, niin lemmen kuu
oli kaikkein kukkeimmillaan,
oli kukka puussa ja ruoho maassa
ja maa oli maireimmillaan.

Ja kun hän kulki, niin kuudan-yö
se seisoi, seisoi hiljaa,
lepäs lehti ja puu, käki kukkunut ei,
kuu kulki vain pitkin viljaa.

Ja kuuhut haasteli kummastuin:
"Mihin mennee tyttö rukka,
min hymy on hyvä, min sydän on syvä,
suu armas kuin aurankukka?

Ja vaikka sen varsi hoikka on,
se pysty on ja pyhä,
hän ajatellut on armastaan
vain yöt ja päivät yhä.

Kiven kalliin tarjota tahtoo hän,
jota parmailleen hän painaa,
tai antaa rintansa rakkauden;
hän vaeltaa kuin vainaa."

Se yö oli ylpeä, hirmuinen,
se yö oli valpas ja valkee!
Siks sydämeni nyt on suruinen
ja siksi mun sydämeni halkee.

IMMEN ITKU.

Laella vuoren Vuokatin,
sen huipulla korkeimmalla
hän sentään seisahti, katseen loi
myös maailmaan sen alla.

Näki sinne Naapurinvaaran hän,
maat vehmahat, vehreyiset.
näki Kainuun suuret korpisuot,
myös Kuhmon kolkat hyiset.

Mut kun hänen sattui silmänsä
emon, taaton kotitaloon,
vuos kyynelet pitkin poskiaan,
hän kauan katsoi saloon.

Kesän keskeltä yötä valkeaa,
kointähtenä mennen täältä,
jäähyväislaulunsa lauloi hän
näin vuoren Vuokatin päältä:

"Mua ällös itke, äitini,
mua ällös murehdi, taatto,
ohi vaikka kulkee varpaillaan
nyt sieluni kuolinsaatto.

Sitä saattavat siskot salaiset,
sitä kumppanit hautaan kantaa:
kesän kukkaset, pilvien purppurat
nuo pitkin taivaanrantaa.

Ja ällös itke, mun ystäväin,
sa naapurin sulho sorja,
sun ottanut oisin, jos ollut en
ma Salliman oudon orja.

Mun vanginnut varhain lapsesta
oli kohina Kainuun korven,
mi kuiski kaihoina kanteleen, –
taas myrskynä taistotorven.

Minut omakseen oli ottanut
revontulisen Turjan loihtu,
pian ympäri päätäni kiersi se kuin
sinivihreä virvasoihtu.

Ah, ällös itke, äitini,
mua ällös murehdi, isä,
vaikk' kauttani vanhuuteenne jäi
vain vaivan ja tuskan lisä!

Mua muistakaa kuin muinaista
kodin kukkaa, maammon marjaa,
kuin taaton piikaa pikkaista,
mi huhuilee Manan karjaa.

Ja ällös itke, mun ystäväin,
sä suuri sulhokulta,
vaikk' koskaan morsiantasi
ei kattane kirkon multa.

Mun täytyi tälle vuorelle,
mun täytyy sen järveen juosta,
mut ensin juurelle uhripuun,
mi kohoo korpisuosta.

Ei saa mua kukaan itkeä,
mä vaikka itken itse,
kun sykkää hallan henkäys
nyt mulla sydämitse.

Oli kaunis ja heleä maan-elo mun
kuin hetken kirjokaari;
jo joudan, jo soudan ma ulapan taa,
on eessäni unhon saari."

Hän itse itki valloiltaan,
hänen hahmonsa vaiva väänsi.
Kuu kammoten katsoi kulkijaa;
joku yölintu kaukaa äänsi.

MUODONMUUTOKSIA.

Tuli juurelle uhrikuusen hän
tuon hallaisen ja harmaan,
sen syleili kuorta karkeaa;
näki haltia haaveensa armaan.

Hän ilmeni, kuusesta kurkistain,
käsivarsin ja sormin pitkin
Hän virkahti: "Ah, sinut vihdoin saan,
jota ikäni kaiken ma itkin!"

He syöksyivät syliin toistensa,
kuin syöksyy syys ja kevät,
kuin yhtyy ne yössä pohjolan,
kun illat, pimenevät.

He toistansa suulle suutelivat
kuin halla ja hallan kukka,
jotk' aamulla kuolee kumpikin,
kun kuurassa nurmen on nukka.

He kauan toistansa kauloivat
kuin kaksi kaihon lasta,
kuin kaksi itsemurhaajaa,
kun lähtee he maailmasta.

Ja katso! Haltia harmaapää
pian kukki kuin kuusenkerkkä,
mut neitosen kasvoille kangastui
vain henkensä kuoleva, herkkä.

Ja katso! Huuli haltian
pian puunteli kuin punarihma,
mut neitosen kelmeni, kuin sen ois
yli kulkenut kuolon vihma.

Oli toinen nuori ja norja taas
kuin nousevan päivän koitto,
mut toinen kuin välkkeessä kuudan-yön
on aironloiske loitto.

Käsivarret impyen irroittui,
puun juurelle vitkaan hän vaipui.
Hänen silmänsä sammui. Polvistuin
hän pohjattomuuteen haipui.

Yhä kurkotti haltia kuusesta,
imi hurmehen viimeisenki;
jäi rantahan lammen lumpeheks
vain impyen ihanan henki.

Mut haltia, ennen hallainen,
oli toivossa, uskossa uusi,
kohos lemmen lentimin korkeuteen
kuin pilvihin kukkakuusi.

Kylän kansa haasteli kummeksuin:
"On talven taittanut kesä,
on kukassa uudessa uhrikuus,
joka oksalla peiponpesä!

Nyt viljavuosia saadaan kait,
se silkkaa lämpöä läikkyy,
sen lehviltä lempeiltä päivä ja kuu,
kointähti ja Otava väikkyy."

Ja viljavuosia kansa sai,
ei vieraana käynyt halla;
kodit korkeni, kuivui kyyneleet
kuin siunauksien alla.

Mut tarina kertoo: kuudan-öin,
kun lukkoutuu kukat lumpeen,
sydänhaava aukee haltian,
ei lempensä unhotu umpeen.

Hän rannan ulpua rakastaa,
hän uneksii kodin kukkaa,
yhä muistaa muinaista armastaan,
yön kimmeltävän kihartukkaa.

Veen kaivossa oudon hän näkee näyn
kuin kuulakkaan kuvajaisen,
kuin kasvot kalpeat, valjun suun
ja valkeat rinnat naisen.

Hän tuntee tuskaa, vaikertaa
kuin vaivan ja surujen sulho.
Mut turhaan! Nukkuu neitonen,
vain hohtaa kuin hopeakulho.

Ja kun hän aamulla avautuu,
kun henkensä hiljaa häilyy,
se on tunteeton, se on tuskaton,
kuin luonto, mi päivässä päilyy.

Hänen verensä haltian suonissa
nyt liekkinä, tulena tuiskii,
hän itse on tyyni kuin rannan paas,
joka kuvaansa peilaten kuiskii:

"Yks yöstä pohjattomuuden nous
ja toinen tuonne palas,
yli rajojen rakasti kumpikin,
he sai, mitä mieli halas.

Kas, haltia harmaa ihmistyi,
mut immyt haltioitui,
yön valkean vaarallisuudesta näin
kaks muodonmuutosta koitui."

Mut kolmas? Hän jäi elon kolkkouteen,
sen armottomuuteen aavaan,
sen yksintulille yöpymään
tai kangistumaan tavan kaavaan.

Hän sai vaan seuraksi matkalleen
surun lahjat ja laulun ja soiton;
ne kumpuni yöstäkin kuulukoot
viel' yllä mun aamuni koiton.

VANHA PAPPI

Kertomaruno

(1921)

ENSIMMÄINEN LAULU.

Päivin hanget hopeaiset, öisin
yllä tähdet ynnä kirkas kuudan,
mutta ympärillä korpi kolkko,
hiljainen kuin heimonhengen murhe,
koska keskenään sen poiat soti,
eikä poiat yksin, vaan myös piiat,
isät, äidit, nuoret, harmaapäätkin,
kaikki raivoin toisiansa raastain.

Täytti kammo kaupungit ja kylät,
mustui murhein mökit, kartanotkin,
kotiliesi turvannut ei ketään,
oma orsi oman onnen rauhaa;
eikä kukaan enää työtä tehnyt
eikä kukaan huollut huomisesta,
kaikki täytti tämänpäivän tuska,
Tuonen varjo ynnä kuolon kauhu.

Liekö liian liki pyrstötähti
outo pistäynyt maanpiiriämme,
kun ei ollut yksin täällä tuska,
oli miekan mahti maailmalla,
katkesivat kansakuntain siteet, –
ratkoi rauta ihmisrakkaudenkin,
turtui tunne lempeyden ja levon
veljesvainon vankkurien alle?

Taikka kulki tahto taivahinen,
raippa Herran rangaistuksen kiivaan,
yli maan, sen luomakunnan kurjan,
mutta enin luomakunnan kruunuin,
jotka unhottaneet uhmassansa
oli hengen Herran kaikkivallan,
yksin luottanehet ihmisneroon,
luonnon lakeihin, ei niiden Luojaan?

Taikka oli elon tuska tullut
elon nautinnosta, naurannasta,
itku karkelosta itsekkyyden,
aisti-yöstä yksilöin ja kansain,
koska kultaa kumarreltuansa,
kyllin Mammonata palveltuaan,
uhrata nyt unelmansa parhaat
sai he Moolokille seemiläisten?

Taikka tullut oli kaiken turma,
loppu maailman, tuo ennustettu,
tutkisteltu tuhatvuotten takaa,
armon aamu, vaan myös koston hurskaan,
koska leimaus itää, länttä kiersi,
täytti ihmiskunnan ilmakehän
pauhu pauanteen, ei kuultu ennen,
tunto häviön, ei tuttu muinen?

Taikka päässeet oli irrallensa
kaikki intohimot ihmisheimon,
alku-aikain raakuus ynnä julmuus,
pedot, peljättävät vanhempamme,
kaikki kivihiilikautten hirmut,
hirviöt, maan, meren jättiläiset,
joiden kahlerautain kalskehesen
usein ihmislapsi huutain herää?

Taikka täyttymässä vanha oli,
alkamassa uusi aikakausi,
elo ehtoisamman ihmisyyden,
olo onnen, uuden uskon, rauhan,
syntymässä rohkeampi rotu,
juuriheimo heleämpi, jonka
syvän synnyn, kivun, ähkyn tautta
kaikki kansat vuoteellaan nyt vääntyi?

Taikka turhaa oli tuskat, riemut,
tiedon, taidon tappiot ja voitot,
taistot tahdon, erheet etsiskelyn,
kaikki kamppaelut hengen, aineen,
suotta sukupolvein pyrkimykset, –
pyyteet pyhityksen, kirkastuksen,
totta vaihtelot vain yön ja päivän,
valon syttyminen, sammuminen?

Moni tuota yksin tuumi turhaan,
toinen kanssa toverinsa hyvän,
kukin vaati vastauksen siihen
oman mielen ynnä mietteen mukaan;
mutta joka päivä, viikko antoi
aina uutta ajatuksen työtä,
ainehistoa niin ääretöntä,
että siihen kysymykset kuoli.

Turtui tunne, jäähtyi järjen herkkyys,
taukos sydän sykkimästä, herpos
tahto, tarmo hengen jättiläisten,
suurimmatkin sormi suulla seisoi,
koska päässeet oli irti voimat,
joita vallita ei voinut kukaan,
ellei ehkä Ylenluonnollinen,
taikka nälkä, nääntymys ja kuolo.

Yhdet tuumi: "Näinpä taiston tietä
yhtyy idän ynnä lännen kansat,
kaikki kantain ihmiskuntaan uuteen
tuhatvuotten työn ja vaivan heelmät,
tullen tuttaviksi toisillensa,
vaikka taiston, vaikka vainon teitä;
varmaan kaikki tiet vie vihdoin rauhaan,
kansain veljeyteen ja kansainliittoon."

Toiset tuumi: "Kansat kahlehditut
tästä vapautensa vallan saavat,
täyttyy tähkät vuosisatain oraan,
tahdot kyntäjien, kylväjien,
jotka milloin peltojensa poviin
piirsi kirjat vankat vapauskaipuun,
milloin kirjoitti sen miekanterin
ajantietoon tappotantereella."

Tuumi kolmannet: "Ei kolkommaksi
voinut enää aineen aika tulla
kuin tuo vuosisata höyryn, sähkön,
suurten keksintöjen, keinottelun,
kausi kaupan, hyödyn, siirtomaiden,
kullan nälän kirotun, jääkausi
järjen sydämettömän, mi syösköön
sodan, sorron, riiston riettauteensa!"

Mutta neljännet ne neuvoi: "Siinä
juuri tarkoitus on taiston tämän,
että yhteiskuntaluokat yhtyy,
rikkaat köyhtyy, köyhät rikastuvat,
että oikeus, työ maanpiirin perii,
nousee voittoon köyhälistön voima,
kumoo pääoman ja kullan viekkaan
ihmisyyden internatsionale."

Enimmät ei mitään miettinehet,
turhaan tutkineet ei tarkoitusta,
syytä tämän jättitaiston, joka
hurmehuuruun maan ja taivaan peitti;
elivät kuin entiskansat, niinkuin
Niniven tai Babyloonin lapset,
kiivaammin vain karusellin kiertäin,
hurjemmin vain tangotanssin soiden.

Mutta sankarit, maan miekkamiehet,
samos tantereelta tantereelle,
kylvi rakeitansa rautaisia
eestä Luojan, isänmaan ja maineen,
milloin vaipui vallihautain yöhön,
milloin nousi pilvein tuolle puolen,
taikka syöksyi syövereihin meren
älyn, aatteen surman asein uusin.

Mutta myöskin hyödyn henget heräs,
sodan shakaalit ja korppikotkat,
vaani yössä omanvoiton pyynti,
sotarosvous, ruumihitten ryöstö;
hiipi hiljaa kissan askelilla
pimeässä muille nälkä, puute,
paloi paljaaltansa ilvessilmät
ihmispedon pensahista, puista.

Papit, kansain paimenet, sen näki,
kaikki uskot, lahkot, kirkkokunnat,
näki myöskin merkkimiehet tieteen,
taiteen ynnä ihmis-ajattelun;
vaan ei hengen kultakanteleella
vielä ollut valtaa eikä voimaa;
ajan kaikui rautakannel, kenties
joskus huokaus, huuto tukahtunut.

Sillä ajan ylemmistö kärsi,
tunsi tuskaa aatteen aatelisto,
vaikk'ei parahisto parlamenttein,
eivät ministerit, kruununvarkaat,
eivät valtakuntain johtomiehet
eikä kenraalien kensti parvi,
mutta ritaristo hengen, murheen,
ajan herkkä hermosäikehistö.

TOINEN LAULU.

Tuumi tuota vanha Antti Vaala,
seurakunnan patriarkka pappi,
sattunehen Pohjois-Hämeen puolle,
punaisien sotalinjaa liki;
mietti nuoruuttansa, miehuuttansa
Lapin pitkän yön ja päivän alla,
sieltä siirtymistään, joutumistaan
ajan ankarahan ristiriitaan.

Kovin kärsi myöskin tyttärensä,
tyyni Anna, vuosiltaan ei vanha,
mutta kyllin tuttu tuskan, murheen,
vaikka surustansa suurentunut:
saattanut jo mullan alle oli
miehen oman ynnä lapsen armaan,
yksin maailmasta autiosta
vihdoin koteutunut taaton turviin.

Mutta muudan oli pappilassa,
joka surrut, kärsinyt ei mitään,
Sirkka, sisarensa, nuorin tytär
Antti Vaalan, tyttö reipas, reima,
silmät siniset kuin järven aalto
kulmain ukkospilven tumman alla,
posket punaiset kuin puolat kankaan,
tukka niinkuin vilja tuleentuva.

Oli toinenkin, mi tääll' ei surrut,
jot' ei vaimentanut vaiva ajan,
apupappi, nuori Pekka Pouttu,
tuima, aatteiltansa aivan vakaa,
kiivas muutenkin, mut kiivaammaksi
käynyt yhä kiihtyessä ajan;
purren hammasta hän sanaa saarnas,
pauhas pauanteena Luojan vihaa.

Punaisien puolle rintamata
jäänyt oli seurakunta. Mutta
siitä huolimatta puhui Pouttu
julki, minkä Jumalasta tiesi;
ei hän ollut pelkuri, ei myöskään
kumartaja joukon mielikuvain,
oli kiirehestä kantapäähän
mies ja kirkon pappi, kansan paimen.

Usein varoitteli Antti Vaala,
neuvoi häntä tytär, tyyni Anna,
ettei suotta uskollaan hän uhmais
kansan hurjan, kapinoivan mieltä,
vetäis ylleen rahvaan raa'an vihaa,
joka pappilaa jo kyllin uhkas,
koska käyneet siellä miehet julmat
olivat jo metelöitsemässä.

Mutta tuosta yhä tuimentaikse
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
tuntein tuoltapuolen maisten tuskain
aavistukset autuaitten maasta,
nauttein marttyyrien glooriasta,
okahista orjantappuransa,
jonka painavan jo kulmaluitaan
aisti aatoksin hän haave-hartain.

Sentään tyydyttänyt hänt' ei elo
täällä pitäjässä punaisessa,
ei sen toimiala puolinainen,
työ ei kirkon eikä Herran kiivaan,
missä niinkuin vartioitu vanki
liioinkin hän kansan keskell' liikkui,
kuuluttain ei evankeeliota,
mutta kostoa vain Siinain korven.

Tuonne, missä tulikirnut kiljui,
punakukkiin puhkes pohjan hanget,
missä henget helvetin ja taivaan
soti sielusta tään kansan kurjan,
tuonne, rintamalle, taiston riemuun,
tuskaan sotilaan hän tulla tahtoi,
syttää sankaruutta sydämien,
kaita kaatunutta sanoin lempein.

Pidättäytyä ei enää voinut;
virkahti hän talvi-illan suussa,
koska iltateellään perhe papin
istui perähuonehessa Vaalan:
"Setä", virkahti, hän, lasin ottain,
jonka hälle neiti Sirkka tarjos,
"mitäs sanoisit, jos valkoisien
puolle yrittäisin yössä tässä?"

Hämmästyipä tuosta vanha Vaala,
laski lasin kädestänsä, katsoi
apulaistaan, niinkuin järjen tältä
ois jo vieneet ajan ristiriidat;
kovin kalpeni myös Anna lempee,
painoi päänsä niinkuin hiljaa surren,
yksin neiti Sirkka neuvotonna
tiennyt ei, mik' oli tässä oikein.

Sanan lausui vihdoin vanha Vaala:
"Ohhoh, mitä miettinytkin olet!
Arvaan, että päätökses on tehty,
siks en koe siitä mitään muuttaa.
Ymmärrän sen vankat vaikuttimet.
Tunnen luontees, teräksestä tehdyn,
lujan kautta kuolon kuilujenkin.
Mutta kuinka tulilinjan kierrät?"

Haastoi julki mielihautehensa
Pekka Pouttu, periaatteen miesi:
"Sujahdan ma ensin suksilleni,
hiihdän metsätietä, tapaan siellä
talonpojan, mulle uskollisen
uskon veljen, punikeille viekkaan;
hän mun saattaa salmen poikki, jonka
vastaranta jo on valkoisien."

Oli turha edes vaaksan vertaa
häälytellä hänen aikomustaan.
Katsoi kelloaan. Jo lähdön hetki
eessä oli. Nousi Pekka Pouttu,
hyvästeli vakavasti kunkin,
kultakin sai kädenlyönnin vankan,
sitten silmäin siunauksen toden,
rovastilta vihdoin sanan hartaan.

Haastoi vitkaan hälle vanha Vaala:
"Kuten tiedät, poikaa kolme potraa
mulla siell' on, joist' en tiedä mitään,
mutta tietää halajaisin jotain.
Yks on Yrjö, mutta häll' ei hätää
lääkärinä lie, ei Erkilläkään,
tilanhaltialla, hankkijalla
hevosien ynnä heinän, muonan.

Vaan on poikani myös Pentti siellä
rakehissa rautaisissa, vaikka
tiedä ees en, millä rintamalla,
millä tanterilla taistelleekin;
läks jo kolme vuotta sitten Saksaan,
jätti opintonsa teknilliset,
liittyi jääkäreihin, palatakseen,
koska löisi Suomen suurin hetki.

Palanneeksi olen kuullut hänet,
vaikka aikaa isänkoissa käydä
häll' ei ollut ole, koska irti
irjui tullessaan jo lauma laaka;
jos sen joukkioiden päässet puhki,
virka viesti, että terveet ollaan,
toimeen tullaan mielin turvallisin,
vaikk'ei kukaan tiedä huomispäivää."

Päätään nyykähytti Pekka Pouttu.
Pian valmis matkalaukku oli,
jonka hälle katsein kyyneltyvin,
huokauksin täytti tyyni Anna;
saattoi hänet portahille saakka,
siinä kuiskas: "Jos sa kuulet jotain
ja jos voit, niin tieto laita, kuinka
elää kenttäpappi Paavo Teljo."

Kaartui vakoon kulmakarvat Poutun,
vaan hän lausui: "Senkin tehdä tahdon,
jos mun tietää sallit, ken on Teljo
ja mik' elämässäs hällä osa."
Vastas Anna hiljaa näin: "Hän vakain
oli ystävä miesvainajani,
mulle tuki tuskan, murheen aikaan,
jolloin särkyi multa sielun peili."

Kyynel kiertyi silmään Pekka Poutun,
periaatteen miehen, uskon urhon,
ja hän lupas, mitä anoi Anna,
mutta vielä vitkallensa virkkoi:
"Armas Anna! Tiedät, että kauan
kiintyneet jo silmäni on sinuun;
vaikka oiskin turhat toiveheni,
sentään sua rakastan mä iki.

Tiedän arvannees jo aatokseni,
mutta työntyessä taipaleelle,
jolt' en tiedä, palannenko koskaan,
vaieta en enää voinut tuota.
Ei! Sa ällös mitään vastaa! Aika
ei nyt rukkasien, kukkasien,
vaan on hetki Herran koston, joka
kohtaa kansoja kuin yksilöitä.

Mutta päättynee myös nääkin päivät,
ajat toiset, armahammat tullee,
jolloin mykkä on jo miekan mahti
ynnä jolloin isänmaa on vapaa;
silloin, vihannoiden rauhan virven,
maassa jälleen aatran, aatteen käyden,
nousten yöstä Luojan aamun, sulta
kysyn: Anna, rakastatko mua?"

Eikä sitten sanonut hän mitään;
lylyn lykkäs, talvi-yöhön häipyi
kuvajaisna hangen kuutamoisen,
suihkehena suksen oksattoman.
Meni metsätietä, painui korpeen,
piili kuusikkohon kuuraisehen,
silmissänsä tahto teräksinen,
rinnassansa omantunnon rauha.

KOLMAS LAULU.

Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
liittyi likempää tai kauempata
tuohon joskus pauke panssarjunan,
kiväärein tai kuularuiskun räiske;
mutta kuinka sodan onni kulki,
siit' ei pappilassa tietty mitään,
parahinta toki toivottihin,
huolet heitettihin Herran huomaan.

Kuultu kohtalosta Pekka Poutun
eipä myöskään. Päivät, viikot vieri.
Nähtiin vain, ett' oli saanut vihin
hänen lähdöstänsä vihollinen:
kertoi tuosta vartiostot vankat
talon ympärille asetetut,
taajenevat kotitarkastukset,
aina tyhjenevät aitat, läävät.

Tähän asti suurtakaan ei ollut
tehnyt vauriota vainolainen,
joskin jatkuvainen riisto, ryöstö
oli kauhistanut kartanoita;
mutta yltyessä tykkein jyskeen
yltyvän myös tuntui joukon vimma:
kohta huhut hurmetöistä kertoi,
joita kuunneltihin poskin kalpein.

Ammuttihin vanha vallesmanni –
poliisi jo sitä ennen piesty,
veitsin viileksitty kuoliaaksi,
oli hangen alla haudan saanut; –
seuras sitten talokasta pari,
pari pehtoria, Paroonikin,
ynnä kirkonkylän kauppamiesi,
rikastunut sotavoitoistansa.

Vielä eloss' oli kruunuvouti
ynnä vanha Antti Vaala, vaikka
kummatkin kuin vangit puustelleissaan,
punikkien tyysti vartioimat:
saanut poistua ei pappilasta
kukaan, eikä sinne sisään käydä,
ilman lupaa kaartin paikallisen;
samoin oli kruunuvoudin laita.

Kerran keski-yöllä pappilassa
havahduttiin, koska hallit haukkui,
tieltä tiuvut, kulkusetkin kuului;
kohta kuistin eestä äänet ärjyi,
pamahti myös pari laukausta,
vihaisesti koirat vingahtivat,
odotettiin kolkutusta oven,
mutta etääntyivät öiset vieraat.

Kuultiin, kuunneltiin. Kun kaikki hiljaa
jälleen oli tiellä, tienohilla,
varovasti raoitettiin usta,
nähtiin kartanolla kauhun näky:
oli kuistin eessä reslareki,
siinä istui Pekka Pouttu vainaa,
lunta valkeampi kasvoiltansa,
kuuta kalpeampi kulmaluiltaan.

Mutta lähemmä kun käytiin, vasta
nähtiin kaikki kamaluudessansa:
silmin puhkaistuin hän siinä istui,
nenällänsä suuret sankalasit,
pitäin postillata polvellansa,
siitä vieläi viime saarnaa lukein
kuulla kuun ja yön ja tähtein ynnä
hallein, haukustaan jo laannehien.

Itki Anna, itki Sirkka silloin,
kovin nyyhki palkkapiiat, kostui
silmät myöskin vanhan Maunu-vaarin,
renkituvan asukkaan nyt ainoon;
toki rovastilta tahdottihin
tämä säästää kauhun, kuolon kuva,
valjastua eteen reen ja vajaan
vetää piiloon Manan matkamiesi.

Mutta siinäpä jo kynnyksellä
itse seisoi vanha Antti Vaala,
kantain kädessänsä kynttilätä,
harrillansa hopeaiset hapset;
kauhun kaiken arvannut hän oli:
kuullut kulkuset ja hallein haukun,
laukaukset, äänet ärjähtävät,
vihoviimeiseksi vaimoin itkun.

Kohottaen käden toisen virkkoi
äänin vavahtavin Antti Vaala:
"Lepo vainajalle! Uskon urho,
periaatteen miesi, Pekka Pouttu,
mennyt on kuin meiltä rauha, onni;
vallitsee vain vaino maailmalla,
vaan ne varmaan kerran palannevat
niinkuin herättää sun Vapahtajas.

Sota, riita maailmalla riehuu;
sinä Kaikkivallan kasvoin alla
seisot tyynnä niinkuin työnsä tehnyt
työmies, koska päivä mailleen vaipuu.
Päätit kaares kaunihisti. Päässet
iloon uuden, ihalaisen aamun.
Siksi surmaajias en ma kiroo,
soi ei huuliltani koston huuto."

Poistui kynnykseltä kynttilöineen
Antti Vaala valkohapsi; mutta
oli kuin ois hanget hohdon saaneet,
talven tähdet kiillon kirkkahamman,
josta maa ja metsä huurtehinen
kimmelteli järven jäälle asti,
paistoi takaa taivaanrantojenkin
niinkuin näkymätön joulukirkko.

Vasta monen pitkän viikon päästä
kuultiin, kuinka kuoli Pekka Pouttu:
päässyt tien hän oli risteykseen,
missä vartoi hevosmiesi häntä,
mutta järven jäälle tultuansa
tapas turma hänet, luodit viuhui,
hepo haavoittui, he vangittihin,
surmattihin suulla ilkkuvalla.

Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
kertoi kevättalven taistelosta,
missä henget suon ja harmaankiven
kävi sotaa suurta Suomenmaasta:
vaipuvako Venäjän ol' yöhön
suku Suomen, pohjan ääriin pantu,
vaiko kunnialla kuuluttava
vahtipaikkaa, verin varjeltua?

NELJÄS LAULU.

Puoleen punaiseen ja valkoisehen
kuuluneet ei pitäjällä kaikki,
oli myöskin rauhan ystäviä,
jotka suri sodan, sorron yötä:
joku vaari vakaa, vieras vielä
ajan aatoksille riehuville,
joku nuorukainen intomieli,
haaveksija ihmisyyden uuden.

Syrjemmässä sotatiestä seisoi
kunnanlääkäri ja lukkarikin,
karski kansanmiesi kumpainenkin,
mutta myöskin paras patriootti,
samoin kansakoulun opettaja
Heikki Helo, mielipiteiltänsä
sosialidemokraatti kyllä,
vaan ei kypsä surman, turman tekoon.

Joskus yksitellen sai he luvan
käydä pakinoilla pappilassa,
luona vanhan, viisaan Antti Vaalan,
istahtaa tään sohvakulmaan tuttuun;
teetä juotiin, piippu poltettihin,
ajan ongelmia aprikoitiin,
taikka muisteltihin muinaisia;
taasen häivyttihin talvi-iltaan.

Saapui joskus joukko suurempikin,
heidän johtajanaan Kiijan Matti,
harras kristitty, mut myöskin kiivas
kommunisti alkukristillinen,
kiistelemään kanssa Antti Vaalan
asioista iankaikkisista
taikka kuuntelemaan, kuinka noista
eloon ajalliseen neuvon noutais.

Jakoi viisauttaan vanha Vaala,
käytti kieltään kärsivällisesti,
opettaen, ohjaellen, missä
näki siihen totisen hän tarpeen;
ketään tuominnut ei, humahteli
sanat lempeät vain huuliltansa
erhetyksistä vain ihmis-elon,
ihmishaavehien harhateistä.

Monen silmä silloin vettyi salaa,
monen rinta raskahasti huokas,
monen mieleen ajan hurjuus muistui,
missä tää ol' ainoo rauhan maja;
ja he saivat niinkuin aavistuksen
ihmisistä ihanampain aikain,
mennehistä, tulevista kenties
kerran halki huurun hurmehisen.

Tuli tuokin päivä, jolloin saapui
rovastilaan lähetystö rauhan
hiljaisena, levotonna hiukan,
katsein tuonne, tänne pyrkiväisin,
pyytämään, ett' ollakseen hän ottais
rakentaja tällä rintamalla
aselevon, ehkä rauhan, josta
sitten siemen kautta kansan kulkis.

Huomas heidän aivoituksestansa
Antti Vaala vaarallistunehen
tilanteen jo punaisella puolla,
koittaneen jo hetken kohtalokkaan;
huomas myös, kuink' oli myöhäsynty,
naivi, naurettava tuuma heidän,
hyödytöntä rauhan rakentelu;
siitä itsensä hän irti sanoi.

Lähetystö läylimielin poistui.
Päivä länteen laski. Tykkein jyly
kiihtyi, lähestyi. Maantiellä nähtiin
jonot pitkät, jotka etelähän
näytti pyrkivän kuin pakoon turmaa.
Toisahalla taivas paloi. Nousi
liekit kylistä ja kartanoista,
hätämerkit häijyläisten menon.

Pantiin maata sentään pappilassa,
vaikka nukkunut ei kukaan. Anna
hiljaa, hehkuvasti rukoeli,
Sirkka kiinteästi katsoi yöhön;
eri kummallai ol' luonnonlaatu,
eri teitä aatoksensa kulki,
pyrki samaan pyhään pyytehesen:
valkamaan tään veljesvainon meren.

Yhtä unetonna yössä lepäs
vuoteellaan myös vanha Antti Vaala,
katsoin kuurapuita kuutamossa,
niiden läpi tähtitelttaa taivaan,
joka kaartui kuolevaisten ylle,
yli kansain, valtakuntain kiistain,
suurna, suunnatonna, rauhallisna
niinkuin luonnon ensi aamun koitto.

VIIDES LAULU.

Maisen riemun, tuskan tuollapuolen
liikkui aatos vanhan Antti Vaalan,
meloi merta aavaa kaikkeuden,
siitä sijaa ihmisyyden etsein;
eipä muovau muotoon aatos elon,
antau kaavaan Hengen kaikkivalta,
katkoo kahleet ajan, paikan, rientää
niinkuin koski kohden ijäisyyttä.

Entisen hän elämänsä näkee:
ensin piimäsuuna pikkaraisna,
papin poikana, tään alla katon,
missä nyt hän on jo patriarkka;
muistaa venematkat, marjaretket,
lumilinnat sekä hiihtomäet,
kelkkatienkin avannolle, kevään
ensi pälvet, urvut, niittypurot.

Ah, ei koskaan aallon ollut kimmel
kirkas niinkuin silloin, koska aukes
salmensuuhun hopeainen läikkä,
kevätpäivän päältä lämmittäissä;
eikä koskaan lemu lehden tuoreen
tuntunut niin pihkantuoksuiselta,
kuin se tuntui päivän mennen mailleen,
lahden poikki valkeutta valain!

Eikä koskaan enää korven kannel
huokaellut sydänhuoliansa,
kuin se huokas piltin pienen kuulla,
joka kuusten alta pilviin katsoi,
peitti sitten päivän paistamasta,
laati salotielle sammalmajan,
mihin piili niinkuin Nahkasukka,
ettei löytäis häntä Pitkä käärme.

Vaan jo luisti aatos Antti Vaalan
lukioon ja koulukaupunkihin,
jonka tutkittihin joka kolo,
joka kissan jälkeen kivet vinkui;
peruukkeja peljättiin, mut silti
tehtiin koulussakin kolttosia,
joista kauan sukupolvet kertoi,
koulun tulevaiset kolttosniekat.

Teki tempun tuiman Antti Vaala:
pässin, köytyn kartanolle koulun –
vahtimestarin lie ollut otus –
houkutteli luokkahuonehesen!
Syntyi siitä huuto hurja, melu,
touhu, pauhu kuin maailmanloppu,
tuli taisto tuima, pässi pukki,
moni poika pakaroitaan painoi.

Ryntäs tuonne luokanpääkin; eipä
pässi tiennyt hänen arvoansa,
astui taapäin askeltaan vain kolme,
sitten kuusi eteenpäin ja – mäiskis!
Riensi rehtorikin. Sai hän saman!
Voitto oli poikain ynnä pässin,
kunnes koulun arvovallan vaaraan
apu saatiin vahtimestarilta.

Kylätieltä tiuvut soivat, kuuluu
ruoskan roiske sekä äänet raa'at,
eipä huomaa noita vanha Vaala;
huulillansa hymy onnellinen
elää muinaisissa muisteloissa,
paremmissa poikapäivissänsä,
joiden kulku kohti kultalyyraa
valmistaa jo vakavuutta elon.

Kaartuu Antti Vaalan aatoksissa
ylioppilaan jo ylväs aika,
kausi syväin sydänkamppailujen,
mutta silti muistoiltansa kuulaan;
luki, kulki luennoilla, liittyi
silti laulajien parveen lietoon,
ilohetket isänmaan hän koki,
koska tyhjeni ja täyttyi maljat.

Eikä unhotu hält' ensi lempi,
joka syntyi sydänkuulla kerran
honkain hopeaisten holvin alla,
koska kiilsi maassa, puussa kiteet;
sujui suksi, juoksi juttu, nalja
kera naisen nuoren kuudan-yössä,
taivahilta niinkuin tähtiseule
satoi haavehisin outo hartaus.

Sydänkuulla ensi lempi syntyi,
helmikuulla kuvat heljät nähtiin,
vaahtokuulla lemmen vaivat, huolet
huhtikuulla, toivot toukokuulla,
kesäkuulla kukat kummat, helpeet
heinäkuulla, elokuulla tähkät,
kunnes täyttyi syksyn tähtein alla
tarkoitus ja tahto suuren Luojan.

Suoritti hän papintutkintonsa,
vietti häitä kera kullan armaan,
muutti Lappiin, Suomen pohjoisimpaan
seurakuntaan, hyyn ja hallan maahan,
missä tarpeen oli lemmen leimut,
kaikki riehut, roihut rinnan nuoren,
ellei mieli jääksi jähmettyä
Turjan yössä auringottomassa.

Hyvin muisti hän sen illan, jolloin
astui autioon hän pappilahan,
kylmään, kolkkoon: lumi lieden peitti,
perälautsan hanki vankka varjos;
vaan kun varrottiin, kun tulta tehtiin,
puihin kotvan porolappi puhui,
leimahti jo liekit korkealle,
tupa kohta kotoisalta tuntui.

Muisti matkojaan hän erämaissa,
retkiänsä revontulten alla,
kuinka pulkka tuntureita puikki,
laski laaksoon, tuolta nousi jälleen,
vieri virstat hukan huutelemat,
penkereet vain penin kuuluttamat,
kunnes kerran uudenvuoden yönä
hänet saattoi Ruijan rantaan saakka.

Lumimyrsky oli. Pohjatuuli
järisytti jäistä maata, merta,
lyijynraskahina laineet vyöryi
vasten rantaa valaan pyyntipaikan,
josta ruumiit meren jättiläisten,
kalansisälmykset kauas haisi,
missä painamana pakkotarpeen
eli, taisteli tok' ihmis-eläin.

Kolkutettiin. Kuullut vanha Vaala
tuot' ei muinaisilta muisteloiltaan,
näki hän vain elämänsä unta,
kuinka juuret juuttui, perhe kasvoi;
kuinka vihdoin taaton kuollen haki
takaisin hän synnyinpitäjäänsä,
missä elon ensi aamun nähnyt
oli hän, kai kohta viime ehtoon.

Tämä ollut oli taaton huone,
keinunut hän tuossa tuoliss' oli,
milloin vaatineet ei kansliahan
häntä kasteet, kuulutukset, peijaat;
siinä vierryt myöskin Antti Vaalan
oli aika liki akkunata,
jonka takaa pellot, niitut paistoi,
näkyi tapulin ja kirkon katto.

Muistaa taattonsa hän muhoilevan,
miehen hienon, oppineen ja hyvän,
jonka otsaa vieläi kaarsi kajo
niinkuin Kustaan siron aikakauden;
muistaa maammonsa hän armaan, jolta
ensi laulut hän Tegnérin oppi,
sai hän suvaitsevan lempeyden
hymyellä niinkuin Lenngren, Bellman.

Muistaa hän myös siskot, veljet rakkaat,
sopusoinnun, missä kasvoi katras,
ristiriidat, joihin heitti heidät
ajan armottoman kiistat kiivaat,
jotka kulki kautta yhteiskunnan,
katkoi perheiden ja siskoin siteet;
tervehtänyt veljeään ei veli,
tuskin tuttu hyvän päivän sanoi.

Kolkutettiin kerran toisen. Kohta
kuului kumu eteisestä, äänet
karjui karheat, ja taaton turviin
syöksyi Sirkka sieltä paitasillaan.
Heräs Antti Vaala aatoksistaan,
nousi vuoteessansa ryntäillensä,
mutta tuskin ylös ehti ennen
kuin jo huoneen hurja lauma täytti.

KUUDES LAULU.

Seurakuntaan kuuluneet ei tähän
Antti Vaalan vainolaiset. Mitä
ollut liekin mieronkierto-kansaa,
puuta juuretonta, vallitöiden
valistamaa taikka tehdaspaikkain,
ryysyläistä, kasvattamaa kadun,
rääsyläistä, räntää ihmis-elon,
eläinkansaa esikaupunkien!

Vaan nyt kaikill' oli vaatteet uudet,
punakaartin puku oivallinen,
saappaat ehjät, siistit vyöt ja sukat,
tuolla kaulus, tällä kaulahuivi,
mutta samat sihtas silmät päässä,
samat juoksi juovat suusta korviin,
sillä muodonmuutoksessa oli
sama unhottunut heihin sielu.

Sisimmäisen roudan sielu, kirsi
suomaan pohjattoman, rannattoman,
jok' ei nähnyt kesää ollut koskaan,
tuntenut sen lämmön läikähdystä,
joka pyrki päivään, aurinkohon,
mutta tietämättä muuta tietä
oloon onnellisempaan kuin murhan,
murhapolton, ryöstön, herjan häijyn.

Oli kuin ois hävityksen henget
kaikki irti olleet onkaloistaan,
tuhmuus, tuhman elonkoulun käynyt,
kovuus, virittämä virkamiesten,
kerska, markkinoiden mahtiponsi,
luihuus, salavihaisuus ja vilppi,
petos, raakuus, pelkuruus ja julmuus,
miss' ei ollut rangaistuksen uhkaa.

Ja he sihtailivat, tähtäilivät
colteillansa kohti Antti Vaalaa,
jonka suojaks Sirkka juossut oli,
itse turvaton, hänt' turvaamahan.
Ärjyivät he äänin hurjistunein:
"Tyttö tieltä! Pappi metsän korpeen!"
Heidän eessään vanha Antti Vaala
niinkuin honka lakkalatva seisoi.

Ja hän loihe tyynnä lausumahan
niinkuin tietäjä vuossatain takaa
taikka taivahalta ukkoslonka,
jok' ei vielä salamoita sada,
mutta vitkaan kiertää, kaartaa tienoon,
jylyll' etäisellä ilmoittaen,
ettei kauan viha Herran viivy,
että läsnä rikoksen on kosto.

Näin hän haastoi: "Nyt on voitto teidän.
Tehkää tehtävänne! Jos te jostain
muusta kenties mua syyttää voitte
kuin vain siitä, että pappi olen,
viekää minut metsän korpeen! Tuosta
kohos heimonikin hengen työhön,
tuonne talvisien kuusten alle
minut korven kansa kolkatkohon!

Vaan jos syypää siihen vain ma olen,
mitä tehneet ovat taattonikin,
kansaa kasvattaen, opettaen,
ett' on tiedon alku Herran pelko,
seisten sodan niinkuin rauhan aikaan
aina kansan puolla kansan miesnä,
silloin jos mun korven kansa surmaa,
päätyy kuoloni tään kansan päälle.

Silloin pimeys maata peittää. Silloin
kaadun eestä valon valtakunnan,
silloin minä kansa oon, te ette,
minuss' elää kansan tahto pyhä,
eikä teissä, hirmuvaltiaissa,
pettureissa lain ja maanne vapaan;
vaikka teit' ois tuhat yhtä vastaan,
enemp' on tuo yks kuin teitä tuhat!

Sillä kerran aamuruskon siivet
singahtavat yli täänkin ajan,
komeampi korven kansa nousee,
heleämpi hengen vilja heilii;
silloin kysytä ei teitä täällä,
kysytään vain niitä, jotka näki,
mitä kätki kansansielun syvyys,
vaikka maata pilkkopimeys peitti."

Kohos korkeana Antti Vaalan
pää, kuin kirkko kylän kesken kohoo,
iski säkeniä silmä harmaa,
niinkuin iskee tulta pii ja teräs;
mutta pamahtaa jo laukaus, lankee
verissään hän eteen vainolaisten,
jotka kirkkain kirouksin häneen
surman aseitaan taas suuntailevat.

Silloin särähtäen ruutu särkyy,
siitä laukaus; lähetetty tarkkaan,
lattialle murhamiehen kaataa,
joka joukon ensimmäisnä riehuu;
kumu kuuluu kartanolta, paukkaa
kiväärit ja kuularuiskut pauhaa,
kunnes kautta kylän huuto kulkee:
"Tääll' on valkeet vapauttajamme!"

Hujan hajan niinkuin hukkaparvi
pakenee nyt lauma pappilasta,
mutta useimmille liian myöhä
on jo pako: kinokseen he kaatuu,
toiset kuutamoisen järven jäälle,
sillä saarrettu on kaikki kylä;
joku harva komeroista korven
vielä etsii elämälleen turvaa.

Mutta pappilassa murheen yötä
vielä kauan valvottiin. Ei kuollut
varsin ollut Antti Vaala, vaikka
vaappui elon, kuolon vaihtehella.
Isän avuks, aikaan oikeahan,
sinne oli Yrjö-poika tullut
sitomahan haavaa rintaluussa,
jonka punikin tuon luoti puhkas.

Sidottiin myös haava murhamiehen,
pirtin puolle hänet kannettihin,
missä hän sai hoidon, hoivan tarkan,
niinkuin oli Annan armas tahto;
itse, vuoroin kanssa Sirkka-siskon,
valvoi taattonsa hän vuotehella,
kanssa Yrjö-veljen ynnä Erkin,
tänne tulleen aamutähtein alla.

Mutta Pentti? Missä oli Pentti,
Antti Vaalan poika nuorimpainen,
polyteikkari, mi Saksan leiriin
lähtenyt ol' lupaa kysymättä?
Joukon johdattaja, jääkär' itse,
tuohon tiesi vastauksen varman:
kinokselle, kuolon kuutamohon,
nukahtanut oli nuorna Pentti.

Lisäs siihen vielä Lauri Linko,
hänen kumppaninsa kuolon työssä,
johtaja sen etujoukon pienen,
joka täällä vahvistusta vartoi:
"Minun vierellein hän kaatui. Minun
kauttain teille tervehdykset laittoi,
ettei murhein häntä muistettaisi,
mutta iloittais maan vapaudesta."

Sentään kyynel siskoin silmät täytti;
pois he huonehesta hiipi hiljaa,
johon jäi vain jääkäri ja Sirkka
luokse vanhan Antti Vaalan vuoteen.
Lepäs horroksissa sairas; löysi
lempi lemmen, sielu sielun nuoren,
kukan kaltaalt' iankaikkisuuden,
missä aatos niinkuin aika seisoo.

Silloin aukenivat vanhan silmät,
ja hän heihin hetken, kaksi katsoi,
niinkuin aavistuksessaan jo nähnyt
ois hän taivahisten taikapeiliin,
jotka kohtaloita kuolevaisten
kuvastaa jo ennen kuin ne täyttyy,
vaeltaissa aamun, illan varjoin,
taikka nousten kerran keskipäivän.

Ja hän hiljaa hymyellen liitti
käden käteen, niinkuin siunatakseen
heissä koita koreampain aamuin,
lehtipuita tapain lempeämpäin,
rauhan viitaa viherjämpää, missä
susi ei ois toisellensa susi,
metsää, miss' ei surma suota hiihtäis;
sitten taas hän silmäluomet sulki.

Kalpeni jo tähdet talvistaivaan;
huljui päällä kylän ynnä korven
huurtehisen huomenrusko, mutta
ruskotti myös punaruusut hankein,
toiset taiston tasapäisen tuomat,
toiset auennehet kostoon kolkkoon,
koska rangaistuksen rautakourin
puhdistettiin punikeista tienoo.

SEITSEMÄS LAULU.

Enemmän ol' ensi sunnuntaina
kansaa kirkolla kuin ennen koskaan
saarnaa kuulemassa, jonka piti
reipas kenttäpappi Paavo Teljo,
muistutellen ajan murhesyytä,
syntynyttä kansan syntein vuoksi,
mutta myöskin Luojan laupeutta,
haastavata hautojenkin yli.

Hänpä vihki myöskin urhokummun,
johon vieretysten peitettihin
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
ynnä miekan miesi Pentti Vaala;
voimakas jos oli saarna, vielä
oli voimakkaampi haudan vihki,
koska äänetönnä kansa kuuli,
kuinka maan nyt vankka seisoi vapaus.

"Mitä täällä mietti taatot harmaat
muinen kirvesvartta vuollessansa,
sen nyt raiutamme rautakirnuin,
kaiutamme kaikkein kansain kuulla;
mutta mitä turhaan maammot tunsi
illoin väätessänsä värttinätä,
sen nyt kuulutamme kuularuiskuin,
airueina revontulten alta.

Tuiskutamme tuliputkin, teemme
tiettäväksi tykkein jylinällä,
että Mesikämmen meidän noussut
unestaan on vuosisataisesta,
armahdust' ei pyytäen, ei antain,
kuolemaa vain kynsin, hampain kylväin,
kaikki kauhistaen voimallansa,
käpälällä yrön yhdeksäisen.

Vaikka haavoistaan se vuotaa verta,
kohti etelää sen kulku entää,
astuu armeija, kuin korpi liikkuis,
tiensä ryskehellä eespäin raivaa,
väliin väljään hyvän ynnä pahan
sarkasankarein on noussut seinä,
vaatein vakaumuksen, uskon tulta,
ihanteita itse-uhrin jalon."

Ja hän siunas kaksi sankarhautaa
tapaan tuttuun esivanhempien,
eikä ollut silmäkulmaa kuivaa,
koska multa kirstunkanteen sattui,
hyinen hiekka isänmaan tään karun,
jonka eestä urhot kuoloon kulki,
ilomielin isät, poiat, koska
puunti punaisena pohjan taivas.

Silloin, silloin näky outo nähtiin:
haudan partahalle vanha Vaala –
jonka luultiin vuotehelleen jääneen
vuoksi haavan, joskin paranevan –
juoksee avopäisnä, hapset harmaat
hartioilla, vilun viiman alla,
mutta tuike alla kulman tuiman
niinkuin loimu Turjan loihdun yöstä.

Ja hän huutaa kaiken kansan kuulla,
päätään pitempänä kuin on kansa:
"Vannokaamme, ettei vainolainen
enää koskaan näitä maita tallaa,
ettei kanna orjan kahlehia
enää koskaan kansa Suomen korpein,
eikä ryssäll' enää tietä tänne
muuta kuin vain ruumiittemme yli!"

Vannoi kansa valan jylhän, vakaan,
tuonpa kuuli tuima talvipäivä,
korjasi sen talven tuuli korpeen,
korpi huokasi sen järvein jäälle,
vieri sieltä viittateitä pitkin
kyliin, kaupunkeihin kaukaisihin,
toistui sieltä valat toiset vastaan,
yhtyi yhteisehen kansan tahtoon.

Mutta koska koko seurakunta
kertas sanat salamoivat, jotka
lausui voimillansa viimeisillä
vielä paimen sen ja patriarkka,
silloin herpos henki vanhan Vaalan,
ja kuin Mooses Israilin hän kuoli,
nähtyänsä maan, min Luoja lupas;
siirtyi toivojensa tähtitarhaan.

Eespäin, etelään taas joukot marssi;
mutta kunnahalleen kirkon luokse
sankarhauta jäi kointähden koittoon,
päivän kirkkauteen, kuun kimmelteesen,
päällään risti koruton, min yli
usein kulki pimeys ja valkeus,
muistutellen milloin muinais-öistä,
milloin töistä alkaneiden aikain.

Mutta korkealla yllä kummun
ihmisriemun ynnä ihmismurheen,
yllä maisten muistoin, toivojenkin
kulki totuus niinkuin Herran henki,
tuolla niinkuin tulen, pilven patsas,
täällä taas kuin suvituulen kuiske,
siinä armahinna, suloisinna,
missä syvin synnyinmaan on rakkaus.

PAJARIN POIKA

Karjalaisia kansanrunoja

(1922)

    "Ukko, avita ulkomiestä,
    ettei hän eksyis ulkoisalle!"

KANSAN HÄTÄ.

Tuop' oli Pajarin tuiman paikka
järven kahden kaltahalla,
pohjoispuolella Kiteen aallot,
Hyypiän aallot etelän alla;
siin' oli Pajarin kolkon koti,
siinä peltoa, siinä ruista,
siinä kasvua kaikenlaista,
muuten kumpua kuusipuista.

Humisi hiljaa kummun kuuset,
huokasi Karjalan kansa hiljaa,
kun oli ankara herra heillä,
veroja kantoi, vaati viljaa,
riisti rikkahat, ryösti köyhät,
vei veren, hien hän viimeisenki,
korjasi linnut, koppoi kalat;
säilyi sentään herja henki.

Vaan yhä muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan hätä;
Pajari matkasi maille muille,
jättänyt muuta ei käskijätä
kuin oli Pajarin poika potra,
hurja, huima, lieto liian,
monen hän nauratti naisen nuoren,
piteli myös monen pyhäisen piian.

Vetosi lakiin vanhaan, julmaan,
täällä jo unhoitettuun ammoin,
jolla hän kansan kaiken täytti
vihan ja viiltävän häpeän kammoin:
viettää vihkimorsianten
täytyi hää-yö häijyn luona;
siks moni itki ihana impi,
vaikeroi moni valkovuona.

Myös moni isä ja äiti itki,
vinhemmin vihisi veljein vihat,
enimmän Karjalan sulhot suuttui,
urhot uhkeat, nuoret brihat,
vaan oli Pajarin valta vankka,
Pajarin poika sukua suurta,
heimokantaa herrallista;
itse Ukko Kruunun juurta.

Ukko Kruunua uskaltanut
uhmata, vastustaa ei kukaan:
Ukko Kruunun on kourat kovat,
taipua täytyy sen tahdon mukaan.
Ukko Kruunull' on urosta sata,
tuhannen ratsua, rautamiestä,
saattaa hän kaiken Karjalankin
polkea polvilleen, tai piestä.

Ukko Kruunu jos suuttuu, silloin
iskevät ilmanpielet tulta,
vaarat vankuu, järkkyy järvet,
huohtaa hurmehin maa ja multa.
Mutta jos mieltyy Ukko Kruunu,
voi hän olla myös hyvä ja hellä:
tärkki tietää, kuinka parhain
pakista, miestä miellytellä.

Niinpä kun muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan vaino,
Pajarin poika kun paheni yhä,
yltyi itku ja ies ja paino,
miettimään kävi miehet kaikki,
millä vaimentaa vois tuota,
eikö ehkä löytyis lohtu
itse Ukko Kruunun luota.

Varoitteli vanhempaiset:
"Suo on siellä, vetelä täällä,
täällä Pajarin poika, siellä
Pajari itse vallanpäällä.
Monta on nähty mennehiksi,
eipä paljoa palannehiksi,
liekö Viipurin linnaan viety
taikka tehty soturiksi."

Mutta nurkui nuorempaiset:
"Tulkoon päälle Kruunun takki!
Ukko Kruunun on leveä leipä,
turkki laaja, lämmin lakki.
Taikka tyrmään työntäköhöt!
Somempi samota Kruunun sarka,
kuin on Pajarin pellonpiennar,
sydämessä ailut arka."

Itki immet, valitti vaimot:
"Koreampi on jäädä kotiin,
kuin on kuolla kahlehisin
taikka Ukko Kruunun sotiin.
Jos te menette meiltä, kenpä
meitä, huonoja, sitten huoltaa,
hunnullista, hunnutonta
kenpä korjaa, kenpä puoltaa?"

Kuitenkin matkaa miehet mietti
itsensä Ukko Kruunun hoviin,
vaikka vaarakin mietitytti
joutua Kruunun kouriin koviin.
Saip' on pauhata Pajarin poika
sillä aikaa valloiltansa,
tehdä montakin tihua työtä,
joista kauan kertoi kansa.

Teetti hän telapuisen tienkin,
jota hän laski lauantaisin
talosta saunarantaan saakka
punapursin, nuorin naisin;
loitos viuhui vitsan roiske,
kauas impien itkun tyrsky,
vaan jumu kuului kuin kumpuin alta,
myräsi miesten ja mielten myrsky.

SANANSAATTAJAT.

Noinp' on temmelsi Pajarin poika;
vaan kun vaati hän kylien kukkaa,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
Sonja-impeä soreatukkaa,
taaton marjaa, maammon lasta,
laulun mointa morsianta,
silloin suuttui kansan kannel,
iski tulta ilmanranta.

Suuttui Ilja itse. Häänsä
lykkäsi, sujahti suksillensa,
hiihti hän talosta taloon, piti
neuvoa suurine sukuinensa;
syvään sylkähti sydämet siellä.
Kohta jo arpakapulat kiersi,
pitkin Karjalan kauniin maata
yhtehen vanhat ja nuoret viersi.

Yhteinen myös tuli kansan päätös:
Ukko Kruunulle viedään sana,
kuinka on korskea Pajarin poika,
ylpeilee ylen mahtavana;
kaikki kun kuulee Ukko Kruunu,
varmaan sen silloin heltyy henki,
joka kuin Jumala paistaa sallii
päivänsä hurskaille, pahoillenki.

Kukapa sanoman saattelijaksi?
Itse Ilja, se isäntämiesi.
Kukapa kumppani totisen toimen?
Aimo Arhippa, mi tietkin tiesi.
Oinas-Oinoinen kolmanneksi,
Härkä-Härköinen neljänneksi,
viidenneksi viisas Shemeikka,
neuvosniekka, mi keinot keksi.

Jalojen jatkoksi vielä monta
muhkeata miestä muuta,
sulhoa, salskeaa kuin salko,
korkeaa kuin korvenpuuta;
kun he seisoi orren alla,
seisovan luulit Hiiden honkain,
koska lautsoiltaan he lausi,
kuulit kuin jymyä ukkoslonkain:

"Läkkän Ukko Kruunun luoksi!
Kun hän kuulee, mi tääll' on hätä,
ei hän meitä kostohon kovaan,
Pajarin poian jätöksi jätä.
Tulkohon tuska taikka riemu,
taivas taatkohon vitistä lunta,
mutta vasten vainolaista
lylynsä lykkää kansakunta!"

Lyödähän leipää, voita laukkuun,
pistetään myös piirahia,
pieniä, suuria sultsinoita,
Karjalan kaunojen paistamia,
vieläpä lisäksi viidan viljaa,
metsoa, teyriä, kettua, näätää
Ukko Kruunulle tuomisiksi,
lain mi laatii ja hädän mi häätää.

Pannahan parhaat paidat ylle,
sorjimmat soljet, kirjatut sukat,
joita ne kutoi ruskeasilmät
Karjalan neiet tuuheatukat;
mutta on miekkoisin miesten, kellä
yllensä vyöttää on ylpeä vyöhyt,
jonka se antoi armain impi,
ennen kuin oli onnensa yöhyt.

Suorivat suksille. Mutta laulun
lauloivat urohot lähtöä ennen,
että ois myötäinen onni heillä
heidän nyt linnain liepeille mennen,
saapuen saleihin suurihin, missä
kiilsi vain kirkkaus, hopea, kulta,
paistoi kynttilät kuin kotikirkon,
paloi parhainta tuohustulta:

"Ukko, avita ulkomiestä,
ettei hän eksyis ulkoisalle,
Kiesus, kaitse metsämiestä,
ettei hän yöpyis taivas-alle,
Maaria, suuntaa marjamiestä
suonkin pitkän pitkospuulle,
Tahvana, taluta matkamiestä
tuvankin tumman uksen suulle!

Helppo on tarpoa taival, jota
tuhat jo ollut on tarpomassa,
vaan ei helppoa yksinäisen
yössä, myrskyssä, arpomassa
uraa uutta uuden ajaa,
alkaa virret vienot siitä,
aukoa umpi, puhkoa purku,
missä ei mietteet vanhat riitä.

Koska ei auta Venäjän tsaari,
koska on kuollut kuningas Ruotsin,
totta me tiedämme sentään tiemme,
etsimme väljemmän väylän luotsin:
varmaan on auttava Ukko Kruunu,
valtias Suomen ja Karjalanki,
kun hän kuulee, mi maass' on hätä,
kuin paha olla on pajarin vanki."

Suhisi sukset, siukoi sauvat,
sakeni korvet ja vihisi virvet,
koska ne Karjalan poiat potki
niinkuin Vienan viitain hirvet;
milloin ne nukkui nuotiolla,
milloin vain havut päätä harjoi,
mutta murhetta kansan kaiken
päivä ja kuu ja tähdet varjoi.

UKKO KRUUNU.

Tultihin kylään Ukko Kruunun;
istui hän talonsa portahilla,
kourilla kovilla valtaa hoiti,
vaikkakin paitahihaisilla;
heti hän ärjäisi Äijön suulla:
"Noh, mitä tahdotte, miehet Kiteen
taikka urhot Uukuniemen?
Kuullako Kruunun mielipiteen?

Tiedän: teillä on Pajari paha,
Pajarin poika pahempi yhä,
mutta te tiedätte: valvoo, palvoo,
paastoo Ukko Kruunu pyhä.
Miksi? Vain siksi, että teillä
tuska on, tuokion huoli ja haikeus,
mutta mun tänäkin päivänä täytyy
tuntea, mikä on valtani vaikeus!"

Yrittivät ne Yrki ja Jyrki,
aimo Arhippa ja kuulu Shemeikka,
murtivat suuta, päätä, mutta
kummallei tuli kuperinkeikka,
koska se lausui Ukko Kruunu:
"Liian on pienet teillä verot,
tahdon ma määrätä taksan toisen,
sitten me siitäkin tehdään erot.

Määrään mä teille kiiskin mähnää
tynnyrin, täyden kolminkerroin,
jäniksen talia kaksi puutaa;
jos ei riitä, niin moninkin verroin.
Kaikki on tuotava tänne, koska
vain sanansaattaja perille ehtii,
ennen kuin on puussa mahla,
maassa ruoho ja lehto lehtii.

Siihen saakka ma teidät pyydän
tään talon tyrmien vierahiksi,
tai Valamossa vartomahan,
luona monakon munkkien siksi,
kunnes käskyni käypä on yli
metsän riistan ja merenkin kalan
mailla Kiteen, Uukuniemen,
Käkisalmen ja Sortavalan."

Löi hän kahta kämmentänsä,
käski hän tyttönsä teetä tuomaan
päreät nähdä kuin päivännousu,
sirkeät silmää ja suuta suomaan,
koht' oli karkelot kartanolla.
Yksin yöpyi kulmakarvat
Iljan, uhkean isäntämiehen;
mietti ja haastoi sanat hän harvat:

"Kuules nyt, Ukko Kruunu! Nähty
sorsia meillä on soreampiakin,
hanhia havisevampia illan,
aamunkoitossa koreampiakin.
Sinis on tyttösi tyhjät mulle,
kunis mun murheeni Sonja soutaa,
allina meriä melastelevi,
joutsenna vilussa joikua joutaa.

Tiedä sa, Ukko Kruunu! Tänne
tullehet emme me leikin vuoksi,
vaan moni ihala impi itki,
niin monen maammon mahla juoksi
tähden tuon pahan Pajarin poian;
pidä sa kiiskin mähnät ja määrää
oravan nahkat ja jäniksen talit –
koskaan et oikeaa, et väärää!

Eikä mun Sonjaani soreahiusta,
saane hän maassa, ei maailmalla!
Ennen sun itsesi, Ukko Kruunu,
tappanen tällä tapparalla.
Sillä mun Sonjani soreahapsi
on isän, äidin ja kylien kukka,
vaan ei morsian Pajarin poian,
ellei Ukko Kruunun hukka."

Tempaa hän tapporaudan. Käskee
Ukko Kruunu kämmenellään.
Kohta kohti syöksyy sata
miestä, miekat vyötärellään.
Onko jo tulossa turman hetki
Iljan, uhkean isäntämiehen?
Eipä! Hän kimpoaa kuin kotka,
häviää hän korven tiehen.

Korpi omansa kätkee. Mutta
muut jo laivoin lastatahan
Pajarin poian vastausta
Valamossa vartomahan,
saarella selällisellä, mistä
laajan Laatokan ylitse yhä
kirkas on kilinä kirkonkellon,
kuulu on kuorolaulu pyhä.

Mutta kuulumpi muita tuolla
on taru Pajarin paasihaudan,
missä hän nukkuu nurmen alla
kanssa kylmän kylkiraudan,
rautakilven, rautakalvan,
polun päässä kummun kaidan,
kanssa rautakannustensa,
pahan kanssa rautapaidan.

Kulje hiljaa kummun tietä,
ettei heräis herja vainaa,
joka löysi lohdun tumman,
vaikka vieläi häntä painaa
paasi omantunnon pahan,
sydän-yönsä synkän taakka,
seuraa häntä Häijyttäret
viime tuomiolle saakka.

Taikka kuulet, minkä kuuli
sieltä Miihkali Arhippainen,
kuulipa myöskin kuulu Shemeikka,
kannelniekka karjalainen,
koska toistaan myrsky-yössä
vaahen valkeat keijut kauloi,
jäät ja kalliot järkähteli,
hylkeet haukkui, laineet lauloi.

TUOMITUN TUSKA.

"Haserra hattara, pajata paasi
Pajarin tuomitun tuskan yllä,
kuoleman ukset ulvokaatte;
tiedän, kelle ne ulvoo kyllä,
kelle se huutaa Tuonen hukka,
kelle se haukkuu Manalan rakki:
hälle, jonka jo kiertää päätä
Häijytärten häämeno-lakki.

Juoda ma sammakon olutta saanen,
karkeloida Kalman häitä,
syödä herkkuja Syöjätärten,
sisiliskojen liemiä näitä,
koska turmelin sisarueni,
sinisen paulan, punaisen sukan,
mairehen niinkuin mäellä marjan,
päreän niinkuin päivänkukan.

Synnytti poian hän mulle, syöksi
itse aaltoon synkeähän,
koska ei jaksanut keinutella
ainuttaan hän elämähän.
Häntä nyt Hyypiän laineet laulaa;
mutta mun suojiin autioihin
heitti hän kanssa herjan lapsen
niinkuin raakilon rahkasoihin.

Ah, ei kukaan tiedä, kuinka
kärsii, tuntee tuiretuinen,
jolla eessä on elämä, mutta
takana työ tihu, tehty muinen,
kuinka on kuulla immen itku
järven jäätyvän aallon alta,
itse itkeä elämän itku,
missä jo kuolon on kaikkivalta!

Jospa ois kuollut jo kuusi-öisnä
poikani, pahassa paatuva kerran,
ei se ois ehtinyt seitsen-öisnä
rakkaudelleni raipaksi Herran!
Jospa ois kaonnut kaheksan-öisnä,
vaiennut valittamasta sen ääni,
ei se ois yltynyt yheksän-öisnä
öykkäriksi mun päälle pääni!

Mutta se kasvoi ja karttui, niinkuin
syy, rikos, riena rinnan karttuu,
hartevoitui ja vartevoitui,
kuin pahan, hyvänkin hedelmä varttuu,
pian jo puusta putoo, näyttää
mikä on puu, mi sen siemen, laatu,
juurta onko se Jumalan tammen,
vaiko raidasta Rutimon saatu.

Kohta jo keskenkasvuisena
näytti se isän ja äidin eljet,
katkoi kapalot kaiken hyvän,
mursi tiedon ja taidon teljet,
poikana teki jo tihuja töitä,
nuorena nukutti synnintunnon,
pilkkasi pyhintä, pahinta pyysi,
kadotti kaiken hän miehenkunnon.

Ah, ei miekkoiset tiedä, miltä
taaton tuntuu nähdä lasta,
jonka on tehnyt maailmahan,
jonka tahtoisi maailmasta!
Huoneesta huoneesen kuljin, huusin;
sitten multai murtui sielu,
sydän synkkeni, jäätyi järki,
aukes allani kuolon nielu.

Tänne ma pakenin, pannahinen,
saavuin ma saarelle selälliselle,
tänne ma hiivin, hirtehinen
Jumalan julkisen istuimelle,
kuulin ma kilinät kirkonkelloin,
sain kopin kolkoilla kivillä maata,
rukoilla, ruoskia ruumistani,
miettiä, mitä ei sanoa saata.

Saanut en rauhaa sielulleni;
kumarsin kaikki ma jumalankuvat,
tein minä tuhannet ristinmerkit,
kuumotti mulle vain Tuonen tuvat.
Vaivuin ma vihdoin multaan mustaan;
vaan yhä paadet mun päälläni paukkaa,
koska kuoleman orhit korskuu,
ylläni yön unet kamalat laukkaa.

Siksi nyt huuda, Tuonen hukka,
siksi nyt hauku, Manalan rakki,
koska nyt kiertää kuin painajainen
päätäni kirojen kyynkähy-lakki!
Rankaisee mua Raivottaret,
kyntää kynsi, noukkii nokka,
vaikka jo poikki Tuonen virran
vei minut venhon kolkon kokka.

Kuitenkin kammoan heräjämistä
otollisempaan onnen aikaan,
missä ei vedota enää saata
Salliman tahtoon eikä taikaan,
ainoastaan ihmistahtoon,
ihmistahtoon, ihmistarmmoon,
vaan ei koviin kohtaloihin
eikä taivaisen Taaton armoon."

SONJA.

Istui aitan portahalla
Sonja sorea illan suussa,
katseli, kuunteli kauneutta
maassa, ilmassa, veessä, puussa;
vihersi viita, punersi pilvi,
vaaleni vitkaan pohjanpuoli,
usma lankesi laaksomaille,
laineiden, lintujen laulu kuoli.

Vain joku halli kaukaa haukkui,
vain joku airo vettä viilsi,
kalahti karjankello, hauki
molskahti, sorsan sounti kiilsi,
uneksi ulapan saaret, salmet,
tuntui tuores urvun tuoksu,
kuului purojen porina, kumpuin
välitse viileän virran juoksu.

Mutta yössä valkeassa
vastarannan metsää vasten
kolme joutsenta jolui vitkaan,
kolme varjoa autuasten,
kolme aatosta ihalan immen,
kolme mietettä neitseen mielen,
näkyä moisen morsiamen,
jolta jo jumalat kielsi kielen.

Tuop' on joikui ensi joutsen:
"Oli lauha lapsuutesi,
niinkuin kirkas on Kiteen aalto,
tuulen suudella suvinen vesi;
korkenit iloisen isän sa koissa,
painuit parmaille äidin hyvän,
heräsit aamulla aurinkohon,
niinkuin lumme lammen syvän."

Tuop' on joikui toinen joutsen:
"Oli kaunis kasvin-aikas
niinkuin kukka heinäkuinen
taikka talvinen metsä raikas;
paistoit niinkuin päivännousu
niinkuin kuutamo kujilla kuljit,
kautokengin keikahtelit,
povehes polttavan lempes suljit."

Mutta se joikui kolmas joutsen:
"On nyt kolkko kuolintiesi,
lepäät pian lumivalkeana
niinkuin hyljätty, hyinen liesi;
kohta jo katkee varsi kaunis,
rinnasta ruusut punaiset puhkee,
sammuu sirkeä silmänluonti,
raukee runneltu muoto muhkee."

Saipa jo sanoiksi immen itku,
katsoi hän kajoon öisen pilven,
näki hän Surman suuren sulhon,
kultakalvan, hopeakilven,
kuinka se raisuin ratsuin saapui,
jäljessä joukko kuin vihuri viilsi,
aamunkoissa jo orhit korskui,
harja hulmusi, kannus kiilsi.

Puhkesi ilmi immen tuska:
"Tulekin Tuonen jo sulho suuri,
kun mua kosii Pajarin poika,
jätti jo tänne kihlat juuri,
saapuvi aamulla anelemahan
minua moision morsius-yöhön,
minne jo vietihin isä ja äiti,
pantihin panttivangin työhön.

Eik' ole suojana sulho oma,
turvani ainoo taivas-alla!
Läksi hän lylyä lykäten. Missä
matkanneekin maailmalla?
Taikka jo unohti ulpukkansa
kohta kun, kurja, koitui noihin
pitoihin pitkiin Ukko Kruunun,
hienohelmojen karkeloihin."

Tuonp' on sai hän sanoneheksi,
silloin viidakon lehvät liikkui,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
kohta jo kaulassa Sonja kiikkui;
samoten saloa, merta tullut
tuo oli Ukko Kruunun luota,
uiden luokse ulpukkansa,
meloen monta virran vuota.

LEMMENKOHTAUS.

Istuivat aitan kynnyksellä,
laskivat kätensä kullan käteen,
näkivät päilyvän päällä järven
pian jo aamun ensi säteen,
pilvet paloi, sydämet sykki;
kuuli he, kuiski he toisillensa
riemuja, suruja rinnan kahden,
suloja, kaihoja rakkautensa.

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Jos sa tuntisit lemmen tulta,
joka mun järkeni poroksi poltti,
vei levon, rauhan ja leikin multa,
et sinä enää epäeleisi,
karkaisit kanssani kauas saloon,
metsän sinisen siimeksehen,
korven kotiin ja Tapion taloon.

Hyvä on metsä niille, jotka
maailma karsas hylyksi heittää,
erämaassa on elämä armas,
monet se kohtalon kohlut peittää,
ei se syytä, ei vainoo ketään,
ohjaa onnehen, uskoon uuteen,
ijäisyydestä tekee hetken,
siirtää kuolevan kuolottuuteen."

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Lemmin ma sinua ijästä ikään,
erottaa ei meitä voine
voima, valta, ei vaino mikään,
vaan on isä ja äiti mulla,
korea kotini pihtipieli,
saattaisi mustaksi murhettua,
kuullen, kuinka mun korpi nieli.

Mitä se miettisi meidän Musti,
ellen sitä ma silitteleisi?
Mitä se Muurikki aholla ammuis,
ellen ma tuokkosta tuolle veisi?
Minne se poikkeisi metsän polku,
ellen sen polvia asteleisi?
Kuinka se kukkisi ruusu rukka,
jos sit' en kyynelin kasteleisi?"

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Koti on korkea sinulla siellä,
missä aavat on ilman rannat,
metsät hiljaiset hirven tiellä,
missä on kuusikot kultalehvät,
vaarat vaskiset, kuparikummut,
järvet kuin hopea hohtelevat,
puhkeevat siniset, punaiset ummut.

Siellä se miettii meidän Musti
pihalla pienellä uutistalon,
siellä sun karjasi käyskelevät
ahoja armaita sankan salon,
siellä sa itse polkus poljet,
leivot leipäsi, sytytät lieden,
omat sa kasvatat onnes kukat
pihalta päivyttä pirttiin vieden."

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Niinpä lähdenkin kanssas sinne,
missä mielu on metsä, missä
mätäs on autuas, armas rinne,
missä on taivas kuin sininen silkki
kuin punaverka maa ja mäki,
kussa vaskisen vaaran alta
kukahtelevi kullan käki.

Siellä mun auvoni asuu, minne
mielivi Ilja isäntämiesi,
sinne mun palaa sielun kaiho,
kussa on korvessa kotinsa liesi,
siellä mun lempeni leimahtelee
kuusen kuuraisen oksain alla,
kussa mun armaani astahtelee,
istuvi mielellä iloisalla."

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Entä jos murhepäivät päätyy,
kaataa kontio karjan, halla
viljan vie, hätä eteen häätyy?
Ehkäpä kiroat metsämiestä,
kalamiestä sa kaikertelet,
ähkyt auran ja äkeen miestä,
vainion miestä vaikertelet?

Ehkäpä entistä eloas muistat
isän ja äidin kartanolla,
miss' oli armaampi asua sulla,
otollisempi sun elää, olla?
Ehkäpä syytät minua kerran,
kuihtumisesta sydämes kukan,
vettymisestä sirkun silmän,
runtumisesta onnen rukan?"

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"En minä koskaan syytä sua,
vaikka mun ruusuni runteleisit,
monesti murhettaisit mua;
vaikka ma kyynelin kasteleisin
eloni kukkaa kultaisinta,
sateenkaarena kajasteleisin,
hohtaisin niinkuin hopearinta.

Mutta siitä ma sinulle suutun,
että et lakkaa jo kiusaamasta
tytärtä tyhjää, neittä turhaa,
tuskan, riemun ja lemmen lasta,
rajattomuutta mun rakkauteni,
hurmani hulluutta, äärettömyyttä,
ajattomuutta kauniin kaihon,
nauruni, itkuni ijäisyyttä."

Syöksyi itkien kullan syliin,
käsivarsin hän kaksin kauloi
armastaan, kun aamunkoissa
ensi lintu jo lehdon lauloi;
helisi niinkuin helkanurmi
ensi tuulen tuudittaissa,
ehtoon mennen, päivän nousten
autuaamman elämän maissa.

Mutta Iljan isäntämiehen
silloin silmissä salamat iski,
taivahat jylisi, pilvet paloi,
tuntehet tulta, verta viski;
avoin vartoi aitan ovi
kahta kauneuden, lemmen lasta,
maata mennessä veli ja sisar,
eivät noustessa nukkumasta.

SUURI SUNNUNTAI.

Mutta muita ei airueita
sitten kuultu, ei nähty toviin,
myöhään he palasi matkaltansa
mainiolta Kruunun hoviin,
saapuivat sentään maata, merta
Kruunun kirje tullessansa
viedä se papille pappilahan,
että sen kuulisi kirkkokansa.

Päivässä parissa Pajarin poika
koonnut olikin, käskyn käyden,
jäniksen talia kaksi puutaa,
tynnyrin, kiisken mähnää täyden,
tuosta huomannut Ukko Kruunu,
ett' oli liian tuima vouti
hänellä Karjalan kaskesmailla,
liian nopsahan verot mi nouti.

Julistanut kuni Jumalan laki:
"Tehköhön kansa hänelle, mitä
tahtoo, toivoo, tarkoittaakin,
minä en kiellä, en käske sitä."
Mutta tuosta ei kirkkokansa
tiennyt, tullen temppelihin,
luvan missä pappi luki,
joka joutuin täytettihin.

Kuuli sen kansa hämmästyksin,
katsoi kummana toista toinen;
painuipa silloin vihkipalliin
sulho ja morsian kuulu, moinen,
Ilja, uhkea isäntämiesi,
Sonja sorea, maammon mansi,
kaunihit niinkuin lipasta kaksi,
yllään ylpeä kirjokansi.

Pomiloida jo pappi alkoi;
silloin ratsulla raikuvalla
ajoi kirkkohon Pajarin poika,
kuulutti kaunihin katoksen alla:
"Tee pian työsi nyt, pitkäparta,
sitten on omani Sonja sorja,
vaikka en muuta kuin yön nyt yhden
oisin onnen ja lemmen orja!"

Pappi kätensä kumpaisenkin
kohotti korkeutta kohti,
aukesi templin kaarikatto,
niinkuin hurme taivas hohti,
jyrähti ukkonen, kansa huusi:
"Jopa on koittanut koston hetki,
päättynyt Pajarin poian päivä,
tummunut hänelle Tuonen retki!"

Liikahti niinkuin myrskylaine
liikahtaa voi Laatokalla,
kelmeni Pajarin poian poski
niinkuin vaahto Imatran alla,
sankea kaartui silmäkulma
niinkuin kalju, kolkko Koli,
mutta niinkuin korpi öinen
sydämensä synkkä oli.

Tunsi jo tuhonsa tulleheksi,
laannut ei sentään tihulta työltä,
surmasi Sonjan soreahapsen
miekallaan, min tempas vyöltä,
huusi hän niinkuin hurja peto:
"Koska en onnea saanut itse,
saane ei muutkaan, siksi säilän
syöksen ma neitsyen sydämitse!"

Tuo oli Sonjan sorean surma.
Ilja karjahti, kansa parkas,
kannusti oritta Pajarin poika,
orhi korskuen tietään karkas,
kansa jäljessä niinkuin myrsky,
Ilja itse kansan päässä
niinkuin iskevä noidannuoli
tai sinisalama ukkossäässä.

Syrjäsalmella tavoitti hänet;
siitä Ruunusaaren kautta
aikoi hevosin Pajarin poika
uida herjan hengen tautta,
päästä niemeltä petähiseltä
poikki Pyhäjärven tuosta
Himoniemelle hiljaiselle,
antaa salohon orhin juosta.

Uivat aaltoa salmen soukan
rinnakkain nyt rikollinen
ynnä syyttäjä synkkäsilmä,
mielessänsä murhaaminen;
tarjosi vyöltään Pajarin poika
kukkaron, täynnä kultarahaa,
pudisti päätään isäntä Ilja:

"Ei nyt kulta pelasta pahaa!
Ei nyt auttaisi, vaikka oisi
sulla kultia vuoret vankat,
on nyt Pajarin poian lähtö,
eessäsi Manalan matkat sankat.
Tuonne kun tullaan niemekkeelle,
siellä sun nitistän niinkuin haukka,
sammuu silmäsi, näkösi tummuu,
loppuu uljahan upehes laukka."

Heltisi kukkaro Pajarin poian,
kullat järvehen pyhään putoi,
hänen jo silmissä Häijyttäret
huntuja kuolon ja koston kutoi;
hänet jo jäljessä kiitävä kansa
kivitti niemelle nimettömälle,
hautasi miehen hevosinensa
armoa antamatta hälle.

Se oli surma Pajarin poian.
Mutta kun saapuvat suviset illat,
yhtyvät yössä valkeassa
taivahan, maan ja merenkin sillat,
silloin hän satulassa nousee,
huutavi ylitse tyynten vetten
niinkuin tuiman tuskan tyrske
taikka koski kyyneletten.

Eikä hän kujerra kuolemaansa,
vaikka ei helvetti hänestä huoli,
eikä hän armoa anele taivaan,
kun hän pahassa paatui, kuoli,
mutta hän huutaa sulkkuisia
suitsiansa ritarin urheen,
hoilaa hopeakannuksiaan,
kaunehia mielen murheen.

PUOLAN PAANIT

Karjalaisia kansantaruja

(1922)

SOTARETKI.

Uljaat, ylväät Puolan paanit
rautapaidat ratsastaa,
heidän yllään hehkuu taivas,
alla vaaruu vankka maa,
kupehella kuolo, turma,
ympärillä myrsky, yö;
noin he liikkuu linnoistansa,
kaiken Karjalan he lyö.

Paha tulla paimenessa
paanin kanss' on vastakkain,
nuotiolta nukkumasta
nousta, nähdä paani vain;
koht' on mennyt miehen henki,
hienohelman hempeys,
paanille on outo näätsen
sääli, laupeus, lempeys.

Vaan jos ratsasparvi raisu
lehviköstä lennähtää,
koht' on kypenissä kylä,
hiilumaan vaan hirret jää,
kaatuu sukupuuttoon kansa;
parhaan pääni myötään vie,
ketut, kullat, helmet, viljat,
kaiken, mikä kallis lie.

Ties' kuink' oisi käynyt kansan,
ellei oisi turvanaan
Maaria ja Kristus ollut
ynnä usko Jumalaan,
joka pyhimysten kautta
avun, armon aina toi,
milloin uhkas surma suurin,
hurme vuolain huppeloi.

Heill' on omat templit, muiden
kirkkoja he kiroaa,
vihaa Herran huonehia,
luostareita luhistaa,
mutta silloin aina nousee
Aunus kaikki kansoineen,
sokaisevi Herra heidät,
syöksee pilkkopimeyteen.

Johtaa heitä Dobrowolski,
uros yrmy, arpinen,
vierellänsä Wielopolski
kukass' ensi nuoruuden;
totta tekee vanhan kalpa,
jälkehen ei nuoren jää,
viatonta verta juoden,
vaatein aina enempää.

Äänisjärven, Äijön korven,
päältä kaiken Karjalan
käy kuin Hiiden hirmumyrsky;
tullaan kylään Volkovan.
Kilvet kiiltää, kalvat kalskaa,
jouset joikuu, taisto soi,
taittuu karhunkeihäs, missä
rinnan rauta haarniskoi.

Kysyy kylmä Dobrowolski:
"Joko armo annetaan?"
Huutaa hurja Wielopolski:
"Armo vasta alla maan!
Viel' on ruhjomatta Rubesj,
ryöstämättä temppeli,
minne miesten miekan tieltä
kansa kurja karkkosi!"

Mennään. Silloin silmät heiltä
saartaa niinkuin sankka yö,
kohoo toistaan kohti kalvat,
paani paanin maahan lyö;
kaatuu nuori Wielopolski.
Syöksyy paanit pakohon:
kanssa näkymättömien
tässä taisto outo on.

Kalpeana kannetahan
nuori Wielopolski pois
tanterille taaton, jolta
on kuin mennyt kaikki ois
mielen miehuus, urhon uljuus;
vapisee vain valkohaps,
ja hän paarein ääreen painuu,
nyyhkii, itkee niinkuin laps.

"Tään on Dobrowolski tehnyt!"-
sitten kiroon kimmahtaa –
"kun ei saanut Sallimalta
poikaa mointa eikä saa!
Niinpä sukukosto, surma
meidän kesken vallitkoon,
niinkuin ylväs ystävyyteen,
vainohonkin valmis oon!"

Kauhistuu jo paanit kaikki,
vanha Wielopolski ei,
virkkaa tuima Dobrowolski:
"Kuolo parhaan paavin vei,
veipä kunnon kumppaninkin,
miehen voimaa viel' ei vie,
vaikka liian raskas paino
harteillein nyt pantu lie."

Siirtyy linnaan, jonka nimi
niemellään on Agafon,
tuota vastapäätä Sjinkow,
Wielopolskein linna on;
ylimpinä ystävinä
ovat aina eläneet,
nyt on heidän välillänsä
heimokoston väljät veet.

AGAFON JA SJINKOW.

Niinkuin ukkoslongat öiset
tulta, turmaa uhkaavat,
toinen toistaan liikkumatta
katsoo linnat kamalat,
kumpikin niin mykkä, musta
kuin on kuolon kolkon yö
taikka miete murhamiehen,
jota kohta seuraa työ.

Kansaa verotetaan. Sentään
toinen toistaan varajaa;
veristetään Vepsän puolta,
Aunusta ja Karjalaa.
Aina vaara vaanii. Missä
miesi toistaan kohdannee,
siin' on kolkko korpilaki,
rauta kylmä ratkaisee.

Siksi linnain kammioissa
raskas asuu raukeus,
synkkä niinkuin syksysäällä
aavan tyynen aukeus;
vinhemmin kuin kansan viha
niitä kaukaa kaartelee,
liki linnanvaltiaita
vaino sankka saartelee.

Vaan ei yksin vasamoita
vainon täällä välkäkään,
leimuaa myös lemmen tulta
tuoksuu yrtit oudon maan,
puhkee punaruusut yössä,
hehkuu heelmät kaihojen,
riippuu riemun, onnen oksat
pyhän alla pyytehen.

Tai kuin templin akkunasta
paistaa valju, vihryt kuu
kuvaan Maarian, mi kuormaan
hohtokivein tukahtuu,
joll' on sielu smaragdinen,
ruumis niinkuin rubiinit,
tunteet tehdyt turkooseista,
onnenansa opaalit.

Niin ol' linnain mieliala,
kumma, kuuma, helteinen,
koska niissä hehkui hempi
kolmen nuoren sydämen,
vihan kanssa vieretyksin,
vainon kanssa vastakkain,
niinkuin kuolon kuutamossa
tulikukka kulkijain.

Yks on poika Dobrowolskin,
miekan miesi, Boleslaw,
toinen lemmen, luutun orja,
laulun miesi, Ladislaw;
yks on tytär Wielopolskin,
tuo Eliza, kultahaps,
miekan miestä haaveloiva,
mutta virren vienon laps.

Hälle huokaa, hälle hehkuu
Boleslaw kuin Ladislaw,
mutta hehkuu myös Zapolski,
jalo paani Jaroslaw,
jonka kihlat lippahassa
jo Elizan kiiltelee,
vaikka tuska, vastamieli
tunteitansa viiltelee.

Turhaan! Tuo on taaton tahto.
Suru myös on sulhaisten,
tuska vetten tuollapuolen
Dobrowolskin poikien.
Turhaan! Niinkuin heinät heljät
mylviessä myrskysään
taipuu mielet miesten nuorten
tarmoon taaton harmaapään.

Usein yössä utuisessa,
missä saaret, salmet ui,
kumu kuultiin, koska linnain
lukot suuret sulkeui,
koska vitjat vinkui, kiinni
rautaportit paiskattiin,
vaipui kumpainenkin linna
vainon mykkiin unelmiin.

Mutta kansa kertoo: usein
kumu tuo kuin kuiske soi,
yhtyi yössä valkeassa
haikeuteen, min haave loi,
syttyi syksyn tähtein alla,
riensi niinkuin riutumus,
kuin ois kultakanteleesta
raikahtanut rakkaus.

Vieri vettä, maata, haihtui
Vienan saloon sankeaan,
äärettömään, rannattomaan,
havu-aavaan ankeaan,
ijäiseen kuin ilma, pyhään,
valjuun, pyytehettömään,
metsän mereen pohjattomaan,
majaan maan ja yön ja jään.

VELJEKSET.

Vait! Kas, linnan valkamasta
pursi pieni irtauu,
juoksee hopeaista juovaa,
jonka heittää kalvas kuu;
mykkä kuin on purren puike,
on sen airoill' aimo mies –
aaveko vain aallon öisen,
kummitusko kukaties?

Ei, Boleslaw Dobrowolski
on se itse, isänsä
kuva, tehty kuparista,
itsepäinen, päättävä:
koska kohti Wielopolskin
linnaa liukuu venho tuo,
varmaan toivo häll' on päästä
kullankukkasensa luo.

Vaan mit' on tää? Kuudan-yössä
luutun hullun hurraa soi,
milloin itkee, milloin nauraa,
milloin vitkaan vaikeroi.
Tarkkaa korva, sihtaa silmä,
pursi seisoo soutajan.
Noinko soi Zapolskin soitto
all' Elizan akkunan?

Nousee veren kuuman kuohut,
sydän jyskää, palaa pää,
ja hän purren soutaa maihin,
hiljaa puuhun kiinnittää,
hiipii, huomaa muurin alla
sulhon sulkahattuisen,
unelmiinsa unhottuneen,
leikkiin lemmen sävelten.

Sumenevan silmiensä
tuntee tuima Boleslaw,
kohti syöksyy soittajata,
hälle huutaa: "Jaroslaw!
Lienet laajin laulajoista,
mua miekkoisempi mies,
vaan on haavees hauta tässä,
kuolemani kukaties."

Alla taivon tähtikirjan
yhteen kalvat kalskahtaa,
tuli tuiskii kalvan tiestä,
säen silmäin sinkoaa,
silloin toisensa he tuntee:
äkin taukoo taistelo,
miekat huotraan lentää, miehet
syleilyhyn syöksee jo.

Vierii hetki, kaksi. Virkkaa
miekan miesi Boleslaw:
"Kiitos Herran, ettet kuollut
laulun lapsi, Ladislaw,
kuollut tämän kalvan kautta
suodun turvaks sun ja mun
ynnä taaton harmaapäisen,
tuskassansa tuiretun.

Veljyeni, nuorempani!
Vast' on vaiva tullut kai:
neittä samaa rakastamme
sukukoston uhallai.
Käyköön, kuinka käykin! Sentään
veljet aina ollahan,
verta saman taaton, maammon,
juurta Puolan jumalan.

Mutta ettei meihin koskaan
yltäis tämä turma uus
eikä rikkois elämäämme
riita, eripuraisuus,
vartokaamme vuosi, kaksi,
kelle onni hymyilee;
toinen silloin toisen tieltä
poikemmaksi poistunee.

Tuohon nyt jo valmis olen:
lähden suuriin sotihin.
Lie sun, lieto veljyeni,
paras jäädä kotihin.
Jos ma tehnen mainetöitä,
teen Elizan tähden nuo,
tai jos kuulet kuolleheksi,
kuolla myöskin laulus suo."

Veli nyyhki nuorempainen:
"Entä jos Elizan nään?" –
"Laula vinhat laulut hälle,
virret taiston tasapään!" –
"Enemp' entä jos hän lempii
kaihomieltä kalpeaa?" –
"Ota, nauti, muista joskus
veljeäsi murheisaa!"

Kohta purtta pientä kaksi
juoksi juovaa valjun kuun,
laski linnan valkamahan
alle rannan raitapuun,
nousi törmää nuorukaiset,
muurin yli heilahtain
välttivät he hallin haukun
ynnä silmät vartiain.

Vaan ei nähneet, nähdä voineet
varjoa he valkeaa,
linnassa mi Wielopolskin
liki istui ikkunaa,
säikkyi sävellainehilla,
huokas, kylpi kyynelin,
katsoi kauan purtta kahta,
noita toivoi takaisin.

JADWIGA JA ELIZA.

Noinpa immen istuessa
liki linnan ikkunan,
katsellessa kalpeutta,
korven kolkon maiseman,
luo Jadwiga saapuu, painaa
povellensa immen pään,
silitellen silkkihasta
kysyy: "Mitä mietitkään?"

Vaan Eliza äidin kaulan
käärii käsivarsillaan,
kuiskaa tuskin kuuluvasti,
kuolon-kalvas kasvoiltaan:
"Äiti, äiti! Onko synti,
että miestä rakastan,
jot' en enää nähne, mutta
muistan saakka hautahan?"

Rävähtää Jadwigan ripset,
hymy hyinen kiertää suun,
nopsa niinkuin kulku kulon,
valju niinkuin varjo kuun:
"Ei se suuri synti liene,
että miestä unelmoit,
kun vain vanhempais ja miehes
täyttää tahdon tarkan voit."

"Mutta äiti, äiti! Ellen
miestä tahdo milloinkaan?" –
"On sun silloin aikas mennä
tummaisehen Tuonelaan." –
"Eikö pelastusta mitään?" –
"Ei, niin säätää Sallimus,
jonka eess' on turha tuska,
kyynel, toivo, rukous." –

Katsoo äitiään Eliza:
"Tuoko elos laulu on?
Noinko kerran astuit itse
kovan alle kohtalon?"
Kyyneltyy Jadwigan silmä:
"Laulut, unet unta lie!
Totta vain on kuolo ynnä
elon kolkko korpitie."

Norja nousee nyt Eliza
kasvoillansa kalman yö,
sysimustan kulman alta
salamoita silmä lyö,
ja hän harvaksensa haastaa:
"Eipäs! Ellen miestä saa,
jota lemmin, milloinkaan en
tahdo toista rakastaa."

Huokaisee Jadwiga-äiti:
"Teet sen, totut kuitenkin
toiseen, taaton tahtomahan,
elät, kukit ennemmin
kuin sa kuljet kuolon kylmään,
maahan tuimaan Tuonelan.
Armas lapsi, aina muista:
oot Zapolskin morsian."

Huutaa hurjana Eliza:
"Totta! Morsian ma oon,
mutta vaimokseen Zapolski
mua turhaan vartokoon!
Sulhoni on Dobrowolski,
laulun mies ei Ladislaw,
mutta unelmaini urho,
miekan miesi Boleslaw."

Jalo kauhistuu Jadwiga:
"Vaiti! Tulee turmio."
Kautta linnan kammioiden
kuuluu sauvan kolke jo,
saapuu vanha Wielopolski,
vielä tuima katseeltaan,
ja hän kysyy kynnykseltä:
"Mistäs täällä haastellaan?"

Virkkaa vilkkaasti Jadwiga:
"Häihin mieli morsion."
Hymyy vanha Wielopolski:
"Oikein immen itku on.
Eipä tarvis ensi kesään
kaikerrella kassapään;
retkeltään kun saa Zapolski,
silloin häitä vietetään."

Kääntyy, poistuu kynnykseltä
muhoellen muistojaan;
jalo huokaisee Jadwiga,
myös Eliza huolissaan;
tuntuu syksyn ensi tuntu,
lentää keltalehti puun,
riekaleiset rientää pilvet,
ohi kylmän, valjun kuun.

SERENAADI.

Urhotyöstä urhotyöhön
synkkä syöksyy Boleslaw,
joka miekanmittelöstä
laulun laatii Ladislaw,
lämmin läikkyy urhon hurme
punahaavoin pursuvin,
viileämp' ei veljen veri
runon ruusuin ihanin.

Raunioihin raskahasti
tiensä rastii sankari,
kipinöistä kirkkahasti
laulu laaja nousevi;
soreutta soi Elizan
sävel säilän, kantelon,
huudot hädän, tuskan tunnut,
huokaukset hurmion.

Toinen rakkautensa tarun
pohjan hankiin kirjoittaa,
toinen Turjan taivahisin,
koska Lappi leimuaa,
enin sydämeen Elizan,
joka avaa akkunan,
lentäin lemmen, laulun siivin
luokse urhon uljahan.

Ei hän petä itseänsä
eikä suurta sulhoaan,
polo, pettää itseänsä:
liittyy liioin laulajaan.
Petä veljeään ei veli:
haavettaan hän halajaa,
ihannettaan ijäisintä
laulu kumma kuuluttaa.

Usein tiedustaa Eliza:
"Miks et sotaa itse käy?"
Vastaa virsiniekka: "Siksi
kun et Sinä siellä näy."
"Munko vuoksi siis sa tänne
maineetonna jäit ja jäät?"
"Rakkauteen jos raukenenkin,
oman orjas silloin näät."

Usein epäilee Eliza:
"Entä jos mun unhoittaa
veljes, jonka urhotöistä
luuttus lumokaiun saa?" –
"Jos ma tuolla oisin", lausuu
Ladislaw, "niin muistaisin
sentään mustakulmaistani
tullen Tuonen kylmänkin".

Usein unelmoi Eliza:
"Ah, jos oisit Boleslaw,
miekan, taiston miesi, mutta
laulaisit kuin Ladislaw,
oisin silloin onnellinen,
huntuun pääni huolisin,
karkeloisin hetken, kaksi,
hehkuisin ja kuolisin!"

Kastaa kyynel immen silmän,
poika suutelee sen pois,
hymyy impi kuin jo autuus
aavistettu totta ois,
käärii käsivarsin, painaa
povellensa poian pään;
ei hän petä lempeänsä,
polo, pettää itseään.

Petä veljeään ei veli:
jälleen luutun hurraa soi,
niistä milloin lemmen, milloin
maineen mahdin kuulla voi,
kuinka säihkyy säilä tulta,
urho huokaa huoliaan,
nukkuessa nuotiolla
muistaa mustakulmaistaan.

Toisistaan Eliza taida
heit' ei enää erottaa,
ken Boleslaw, ken Ladislaw –
sata saa hän suudelmaa!
Kumpaakin hän lempii. Toisen
kautta toista uneksii,
silmäin outo onnen kajo
kummallekin sädehtii.

KUOLINLAULU.

Tuima täyttyy taaton tahto:
vasten mieltä morsion,
ennen kukkaa ensi kesän
hän Zapolskin vaimo on,
vaikk'ei varsin onnellinen,
koska kesken vihkiään
lentää kalmankalpeaksi,
kumartaa hän kutripään.

Niinkuin halki usman näkee
ympärillään paanit hän,
miehet miekan kultakahvan,
naiset helman hempeän;
papin pakinat hän kuulee
vain kuin honkain hohinan,
taikka peninkulmain takaa
kosken öisen kohinan.

Näyt toiset, toukokuiset
sielussansa kangastuu,
silmät suurtuu, suonet vertyy,
purppuroituu poski, suu.
Vastaa hän, kun kysyy pappi,
sallii sulhon suutelon,
omaistensa, ystäväinsä –
mutta mieli muuall' on.

Liki linnaa Wielopolskin
yössä kevään kelmeän
laulaa Ladislaw: "Ei kuule
mua korva ystävän.
Siispä laulan lainehille
murhemielet murtuvan,
puhun rannan raitapuille
sydäntuskat turtuvan.

Muistan, kun ma lasna lauloin,
silloin viita vihannoi,
toisin hohti hongan kylki,
taivonkaaret karkeloi,
toisin päilyi yö ja päivä,
kulki kuplat päällä veen,
Luojan ynnä luonnon tuntu
suli suureen kauneuteen.

Heleällä heinäkuulla
synnyin, lapsi laulun maan,
ja ma vaalin valkeutta
niinkuin prinssi kruunuaan,
jouduin syksykuuhun synkkään,
eloon pilkkopimeään,
haurain haavepursin merta
aavaa, kylmää kyntämään.

Rikkunut lie silloin jokin
kaune kallis rinnassain,
koska Taaton taivahisen
kuvaa tuolta turhaan hain,
huusin Luojaa luonnon halki
vastasi vain äärettyys,
tähtisarjain mykkä saatto,
myrsky, yö ja ijäisyys.

Toki yksi toivo tuikki:
kasvoi neiti kaunohaps
yössä linnan yrttitarhan,
aatosteni armas laps;
kun hän istui ikkunalla,
maa ja ilma iloitsi,
kun hän lauloi laiturilla,
meri, metsä kuunteli.

Ah, Eliza, et Sa tiedä,
kuinka mieli miehen on,
joka näkee aurinkonsa
astuvaksi aaltohon,
jonk' on nähnyt nousevaksi
purppurassa päältä veen,
halki haaveen, häivän, tuskan,
keskitaivaan korkeuteen.

Et Eliza tiedä, miltä
tuntuu jäädä yksinään
kanssa unten maahan lunten,
luokse yön ja hyyn ja jään,
luuttu yksin ystävänä,
kumppanina taivaan kuu,
Tuoni valju tuttavana,
valkamana Surman suu.

Ah, Eliza, armas lapsi,
vaikka toisen vaimo jo!
Luokses rientää särkyenkin
sävel tää ja soittelo.
Sopusointuhun en saane
enää koskaan kanneltain
enkä nähne ensi kesää;
Sinut yksin nään ma vain.

Sentään valo outo häilyy
päällä metsän, maan ja veen,
puhkee punaruusut yössä,
suvi saapuu suloineen,
kukat kukkii kummullani,
minä mullan alla lien,
mutta Tuonen tuollepuolen
lemmen vienot muistot vien.

Kuka kulkee kummullani? –
Vaimo outo, valkohaps.
Kuka ristin juureen vaipuu? –
Ah, Eliza, armas laps!
Miks et nuku, vaikka nukkuu
luonto, Luoja, ihmiset
kinoksissa kirkkahissa,
päällä Kalman kattehet?

Pisar kuuma kulmillani? –
Ei, et itkeä et saa!
Tai jos tahdot, maasta nousen,
kuolon kahleet katkeaa;
tulen nuorna Tuonelalta,
tiedän lemmen, laulun tien
valon valtakuntahani,
Sinut sinne myötä vien.

Ah, Eliza, armas lapsi!
Kuuletko Sa huutoain?
Vaimo outo, valkohapsi,
haudan harha lienet vain!
Tai liet henki heimon vieraan?
Kerro aikaan etäiseen,
kuinka täällä suukot surmas,
huoltiin, kuoltiin rakkauteen."

Vaikenee jo laulu, katkee
niinkuin kieli kantelen,
horjahtaa Eliza, viedään
hourupäänä vuoteesen;
sydän tuskin sykkää, riittyy,
leimahtelee rinnan lies.
Mutta aamull' akkunansa
alta löytään kuollut mies.

SUKUKOSTO.

Itse kaatui kalpahansa,
nukkui nuorna laulaja,
Tuot' ei usko Dobrowolski:
Hurme huutaa kostoa!
Tuumii korven karhu vanha:
"Tää Zapolskin työtä on,
jolta naisen nauratellut
vainaja lie vallaton."

Kilahuttaa kilpehensä;
harvat kutsun kuulevat.
Myötään Boleslaw on vienyt
paanit parhaat, nuorimmat.
Sata saapuu miekkamiestä,
muuan kymmen kypärää,
rautapaitaa ruostunutta,
arpipäätä yrmeää.

Ärjyy äijä Dobrowolski:
"Tääkö linnan vartio?
Silloin voitti Wielopolski,
tuli meille turma jo!
Kuinka? Käytiin taistelohon
ennen kilvin kirkkahin,
rumin nytkö ruostetahroin,
orhein takkuharjaisin?"

Vastaa vanhin sankareista:
"Etpä eilispäivän laps
olle itsekään, sa kuoma,
olet harmaa, takkuhaps.
Missä ruostunut on rauta,
tiedä, siinä huurusi
kerran hurme vainolaisen,
monet kasvot kalpeni."

Kohoo pää jo Dobrowolskin,
silmä tuima tulta lyö:
"Siispä eespäin, tulkoon voitto,
tappio tai Tuonen yö!
Tuoll' on linna, missä multa
polo poika murhattiin;
kypeniinsä kylmetköhön,
hukkukohon hurmeisiin!"

Kilkkaa, kalkkaa kannusraudat,
kypär-töyhdöt hulmuaa,
kohti linnaa Wielopolskin
ratsasparvi raikahtaa.
Sinkoo sieltä joukko toinen,
päälle ryntää, iskee päin;
aamust' iltaan asti riehuu
sukukoston surma näin.

Kaatuu vanha Dobrowolski
kuolinpiston saatuaan,
vaan hän huutaa maasta vielä:
"Eespäin, kuomat! Kunniaan!"
Mutta päälle käy Zapolski
niinkuin kuolon enkeli,
harvenneita harmaapäitä
niinkuin heinää niittävi.

Haa! Nyt tanner järkkyy, jyskää,
paukkaa ilman patsahat.
Miksi metsä lakoo? Keitä
ovat oudot ratsahat?
Sanan Boleslaw on saanut,
tullut voimin tuorehin
sinne, missä lyödään arpa
Agafonin, Sjinkowin.

Syöksyy, särkee kilvet, kalvat
niinkuin myrsky, ukkonen,
halkoo haarniskat kuin halkoo
pilvet leimaus pitkäisen.
Pyrkii kimppuhun Zapolskin,
eteen appi entävi:
kauas kalpa Wielopolskin
valkohapsen lentävi.

Tapaa etsimänsä, iskee,
taittuu peitset tanassaan,
horjahtaa Zapolski, maata
kohta kastaa hurmeellaan;
toiset tuskan huutoon puhkee,
toiset riemun hälinään,
pyrkii toiset pakoon, ryntää
toiset linnaa ryöstämään.

Viedään viljat, kullat, nahat,
naiset, lapset surman saa,
tuli tehdään nurkan alle,
kohta liekit loimottaa;
loitos kyliin karjalaisiin
loistaa kajo kaamea,
katsoo, kuiskii kansa karsas:
"Paanit tappaa paaneja!"

Mutta linnan liekkein halki
synkkä samoo miekan mies
kuolon-kylmä kasvoiltansa,
harteillansa hallan ies,
verta vuotaa urhon säilä,
silmä tulta tuijottaa,
löytää vuoteeltaan Elizan,
käden tälle tarjoaa.

Vait on impi. Vaikenevi
myöskin valju Boleslaw.
Vihdoin hourupää näin kuiskaa:
"Siis sa saavuit, Ladislaw!
Nousit nuorna nurmen alta,
tulit turpehestakin
miekoin Manaa mahtavammin,
lemmenlauluin laajemmin."

Tuli tuiskaa, liekit lieskaa;
ulkoa jo huudetaan:
"Joudu, Boleslaw! Sa riennä
taikka kuljet kuolemaan!"
Kammiosta kautta pauhun
kuuluu nyt kuin karjahdus,
sinkoo säilä, naisen rinnan
lävistää kuin leimaus.

Tuli tunkee kammiohon,
linna liekein leimuaa, –
liikkumatta Dobrowolski
katsoo naista kalpeaa.
Hirret hilskuu, parret parskuu;
putoo linnan katto nyt,
hautaa haaveet, toivot, muistot
ynnä tuskat kärsityt.

MUURI VIHREÄ.

Mutta linnan liepehillä
pitää paanit pitojaan,
juovat surmaa sulhon suuren,
juhlivat he voittoaan,
kunnes aamun uuden tullen
urhot valtaa uupumus,
kuorsaus vain kuuluu sieltä
taikka orhin hirnahdus.

Silloin, hiljaa, hiljaa! Metsä
liikkuu, varjot vaeltaa,
tuhatpäisnä korven kansa
kostontyölle kohoaa,
hiipii hiiren askelilla,
samoo kissan saappahin,
putoo päät jo nukkuvaisten
niinkuin naatit naurihin.

Heräjä ei heistä kukaan;
ruumiit tuleen tungetaan,
riistettyinä, ryöstettyinä
uppoomahan unholaan;
pannaan tasan paanein kullat,
arvotahan asehet,
rautatakit, rautalakit,
orhit kaarikaulaiset.

Toisahanne, Dobrowolskin
linnaan sitten siirrytään,
Agafoniin autiohon
turmaa, tulta kylvämään;
vierii aamun autereessa
venhot varpelaidoin pois,
mutta on kuin takanansa
murhe oudon heimon sois:

"Murtui muurit Puolan mahdin
sukukostoon surmaiseen,
sortui linnat Liettuankin,
raukes suureen rakkauteen;
kukki niinkuin syksyn ruusu,
päivän viime ruskotus,
vaaleni kuin illan pilvi,
katosi kuin kauneus.

Kansa ylväs, kansa ylhä!
Toki yksi toivo on:
nopsaan maatuu lempi, maine,
vitkaan mahti soittelon,
tarun, laulun köynnös kiertää
kivet muurivihreään,
sadun lankee silkkisammal
sydämeenkin synkimpään."

Päättyy virsi, vierii niinkuin
vuosisatain saatto pois,
mutta on kuin täällä vieläi
sävel vieraan soiton sois;
usein yössä valkeassa,
ulapat kun uneksii
kuvat kummat mailla päilyy,
vetten päällä sädehtii.

Syttyy syksyn tähtein alla,
rientää niinkuin riutumus,
kalskahtaa kuin kilpi, kalpa,
raukenee kuin rakkaus,
kuinka nauroi naiset nuoret
niinkuin heljä helmivyö,
kuinka urhot kulki kuoloon
niinkuin Turjan tuiman yö.

Aaltoo niinkuin auer haihtuu
Vienan saloon sankeaan,
äärettömään, rannattomaan
havu-aavaan ankeaan,
ijäiseen kuin ilma, pyhään,
valjuun, pyytehettömään,
metsän mereen pohjattomaan,
majaan maan ja yön ja jään.

TUONELAN JOUTSEN

Näytelmäruno

(1898)

HENKILÖT:

LEMMINKÄINEN.

TUONEN TYTTÖ.

POHJAN PAIMEN.

POHJAN NEITI.

ÄITI.

Tuonen virran elämänpuolinen ranta, jonka varjossa valkeita ulpukoita
uinuu. Aalloilla leijailee suuria kultaisia sudenkorennoita, niitä
lepäilee myös rantapuiden lehvillä. Kuu paistaa vinoon yli virran.

Tuonpuoliselta rannalta häämöittää suuria puita, ylempää törmältä
Tuonen tupien kattoja. Rannalla laituri ja laiturilla Tuonen tyttö
huntuja huuhtelemassa.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Keveä on keijua
Tuonelan mailla,
leuto on leijua
vaivoja vailla.
Tuoni on taistojen,
toivojen pää,
Tuoni on vaistojen,
viettien jää.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

LEMMINKÄINEN (tulee jousi olalla, täyteen sotapukuun puettuna,
puiden ja pensasten reunustamaa rantapolkua. Laulaa):

Tummana vierivi Tuonen virta
ympäri elämän saarta.
Mustina kiertävät murheen pilvet
ihmisen ilojen kaarta.
Huoletar kehräsi kehtoni hunnut,
Tuonetar päärmäsi päiväni tunnut
tuskavöin.
Ilojeni päiviä itkin ma öin.

Suvi se lentävi, talvi se käy
rantoja Ruijan jäisen.
Lyhyt on päivä ja pitkä on yö
mieroa mitteleväisen.
Yöstä ne nousevat norosumut tummat,
yöstä ne kosket kohisevat, kummat,
kutsuen soi.
Niitä mä kuuntelin, tänne ne toi.

Meret kun mahtavat liikahtaa,
vitkaan ne vaimentuvat.
Surut kun suuret ne nousta saa,
myöhään ne unhottuvat.
Miksi minun sydäntäni kalvaa ja kaivaa?
Turhaan ma heijailen henkeni vaivaa
kentillä maan.
Tuskat ne Tuonella viihtyvät vaan.

PAIMEN (astuu esille pensaikosta)
Seis!

LEMMINKÄINEN:

Ken olet pahainen?

PAIMEN:

                   Paimen.

LEMMINKÄINEN:

Tuonen karjan?

PAIMEN:

               En, elämän.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pimeä on parhain
voima ja kunto,
sokea on varhain
paatunut tuntu,
maailman voitit,
itsesi voita,
voimalla koitit,
lemmellä koita!
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

LEMMINKÄINEN:

Mitä tahdot?

PAIMEN:

             Taisteloa.

LEMMINKÄINEN:

En sun kanssasi katala
lähde miekan mittelöhön.

PAIMEN:

Muut tapoit, tapa minutkin,
muut voitit, minutkin voita!

LEMMINKÄINEN:

Ketkä kaasin, ketkä voitin?

PAIMEN:

Kaasit kaiken Pohjan kansan,
lauloit laulajat parahat,
miehet kaikki miekkoinensa,
urohot asehinensa
Pohjan neittä pyydessäsi –
yhen heitit laulamatta.

LEMMINKÄINEN:

Ulappalan umpisilmän?

PAIMEN (astahtaen askelen eteenpäin):
Ja miks et minua laula?

LEMMINKÄINEN (hätkähtäen):
Pohjolan sokea paimen!
Mistä tiesit tänne tulla?

PAIMEN:

Min' olen seurannut sinua
siitä asti aina, aina!
Tuulen ma tohussa kuljen,
vierin virran välkkehessä,
juoksen pilvissä Jumalan,
Ukkosen jyryssä ulvon,
maat kävelen mauriaisna,
ve'et saukkona samoan.
sisiliskona sihisen,
koston käärmeenä kähisen –
miks et laulanut minua
Pohjan neittä pyydessäsi?

LEMMINKÄINEN:

Impi on sankarin ihanne,
ei ukon unien saasta.
Pois edestä!

PAIMEN:

Tahdotko tapella?

LEMMINKÄINEN:

                  Enkä.

PAIMEN (miekkansa tempaisten):
Niinpä kuole kunniatta,
kuin elitkin, kurja koira!

LEMMINKÄINEN (lyö miekan hänen kädestään):
Kalpa on urosten kaune,
ei sokean sormikoukku.
Pois edestä!

PAIMEN (rintansa auki repäisten, polvillaan):
Pistä!

LEMMINKÄINEN:

       En ikinä.

PAIMEN:

                 Pistä!

LEMMINKÄINEN:

Sin' olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Pois edestä!

    (Sysää hänet syrjään.)

PAIMEN (nyrkkiään puiden):
Kavahda korea Kauko,
ylpeä, ylihaluinen!
Tulet Tuonelan joelle,
Tuonen joutsenten joruhun,
käärmehet takanas käypi,
sammakot salassa uivat,
kyyt kytevät rinnassasi.
Sydän pyysi pyhitystä,
katumusta kaikerteli,
sankari sotia kulki,
Lemminkäinen leikkilöitä –
kavahda korea Kauko,
syömes syyllinen tereä!

    (Katoaa pensaikkoon.)

LEMMINKÄINEN:

Mies katuvi miekallansa.

    (Käy eteenpäin laulaen:)

Viisahat asuvat vuorilla,
laulajat laaksojen päällä.
Turhaan Tuonikin ansoillaan
pyytävi pyhiä täällä.
Pelkää en Tuonelan tutkelmoita,
lapsesta miettinyt, miehestä noita
laulanut oon.
Sankarit tahtovat taistelohon.

Tuonelta tietoa etsi en,
tietoa mulla on kyllä.
Selvää vettä mä seilailen
aurinko alla ja yllä.
Tuonen ma taistoon vaadin ja voitan,
kuoleman kantelet kaikki ma soitan
sielussain.
Laajat on kantelet laulajain.

TUONEN TYTTÖ (varjostaen kädellä silmiään):
Ken laulaen Tuonelan joelle käy?

LEMMINKÄINEN:

Ma äänen kuulen, ei ihmistä näy?

    (Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Hiljaa ne huhuu
Tuonelan lammet,
kaukaa ne puhuu
kuoleman tammet,
rauhaa ne tarjoo
lammet ja muut,
unta ne varjoo
unholan puut.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Liet vainaja, laskeu valkamaan,
niin purrella sieltä sun noudan,
kun joudan.

LEMMINKÄINEN:

Jos yli virran ma tahdon vaan,
itsekin sinne mä soudan.
Vaan toki vielä en tullutkaan
Tuonelan retkeä alkamaan.

TUONEN TYTTÖ:

Kuka lienet sitten sä kuolevainen?
On Tuonelan tuttuja vainajat vainen.

LEMMINKÄINEN:

Kuka oon ma? Sehän pulma juuri.
Jos sen tietäisin, en oisi täällä.
Saatan olla vuoren jätti suuri,
käydä kääpiöiden päällä,
saatan olla mato maan,
joka tomuun tallataan,
lienen tyyni, lienen myrsky,
metsälampi, merten hyrsky –
tiedä viel' en itsekään
mieltä miehen tään.

TUONEN TYTTÖ:

Mies on niinkuin miehen tahto.
Meri niinkuin aallon Ahto.
Mitä tahdot, matkamies?

LEMMINKÄINEN (yhä enemmän ympäristönsä unhottaen):

Aallon tahto, aallon vahto,
leikki mieli Lemminkäisen.
Jos ma oisin kuningas,
jos ma voisin,
niin ma loisin
kokkotulet kautta maan,
soitot soimaan,
viulut voimaan,
kansan kisat kaikumaan.
Hymy maassa hyve ois,
murheen teko teilattais,
laulun valta,
lemmen valta
maani kummut kuuluttais –
vaan ei mun ois onni siellä.

Mun onneni orhin seljässä on
ja seisoa kansan päässä
ja johtaa joukkoja taistelohon
kuin tuulispää
vie pilviä ukkossäässä.
Ja taivahan liekkinä tahtoisin
minä kansojen keskeen lyödä
ja huulin ahmivin, hulmuvin,
pois maailman synnit syödä
ja hiekat huuhtoa, paadet pestä
ja lakaista laaksot ja vieret veen
ja ilmat ihmisen jäleltä lestä
ja virrat vihkiä uudelleen
ja kirkastaa
koko vanhan Maan
taas taivahan tähtöseksi.

Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä
ja kaikki hiljaista ja harmajaa,
kun sumut hiljaa nousis notkosoista
ja korven usmiin peittyis koko maa,
niin itse istuisin ma vuoren päällä
kuin murheen muistopatsas täällä
ja yksin yössä itkisin
kuumin, kuohuvin kyynelin
rinnastani surun synkän
lajinensa, lapsineen:
kaihon kuuron, läylin lynkän,
vaivan valkohapsineen –
itkisin ikäni kaiken,
ajan kaiken kaikertaisin,
veljieni, siskojeni,
enin itseni edestä.

Tai en itkis ollenkaan,
rakentaisin majan vaan
niemen kaiskun kainaloon,
huojuvahan hongistoon.
Souteleisin, jouteleisin
lainehia lahden vaan,
salmen poikki verkot veisin,
paulat kautta korpimaan;
siellä kanssa äityeni,
armahani, harmahani,
eleleisin yksin vain,
tuuditellen tuskiain;
puhtehilla syksy-illan
lohdun langat kehrättäis,
kuuhut kultais pirtin sillan,
sirkat yötä ylistäis,
hiljaa honkain huminoiden,
hiljaa lahden laulun soiden
äidin armaan sylihin
pääni raskaan painaisin;
hiljaa kulkis kutrejani
käden vienon viihdytys,
sammuis poltto poskiltani,
verten kiiman kiihdytys,
vaipuis aallot valtimoiden,
tyyntyis tyrskyt unelmoiden,
himon kosket hiljeneisi,
synnin häivät hälveneisi,
sammal surun lammen sais,
hanki syksyn hautoais.
Kuulla ehkä voisin noin
elon ensi äänet vienot,
pyhät, puhtaat, hellät, hienot,
niinkuin lasna, kulta-hasna,
kun ma äidin rintaa join.

    (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Raaka on varhain
puuntava puola,
tuska se parhain
riemun on suola.
Onneas kiitä
ihminen ylvä,
riemuja niitä,
kyynelin kylvä.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Sa haastelet outoja ongelmoita
ja kummilta, tummilta sanasi soi.
Ne turhia lie, toki kuunnella noita
työn uutteran lomassa hetkisen voi.

LEMMINKÄINEN (kuin heräten)
Mikä on työs, mitä huuhdotkaan
niin muka uskolla, uutteraan?

TUONEN TYTTÖ:

Mikä on työni, ma virka en.
Mut näin minä työssäni hyräilen:

    Tuonen tytön laulu:

Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Huuhtelen mekkoja murhaajain.
Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauvas yli vierivän veen,
katselen kauvas kohti elon kukkarantaa,
kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle mä vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena):
Laula vielä, laula vielä,
hyrise hyväinen impi!

TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni laulun kaari
ylitse Tuonelan virran ois!

    (Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pitkät on Tuonelan
tupien hirret,
lyhyet on kuoleman
kuutamovirret,
laulu on iloja
ihmisten,
kuutamo kiloja
lainehien.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ (kuiskaten):
Jo varoittaapi Tuonen vaari,
nyt työhön taas ja puheet pois.
Ties mitä sulle kielinyt,
mies outo, täältä oisinkaan!

LEMMINKÄINEN:

Tuota tietää mielinyt
sulta vielä oisin vaan:
Kussa se joluvi joutsen,
Tuonen virran valkokaula?

TUONEN TYTTÖ (säikähtäen):
Mitä kaikkea päähäsi pälkähtää!
Hoi, mies, mikä vyölläsi välkähtää?

LEMMINKÄINEN:

Se vaan on vasama vaskipää,
joll' ampuva joutsenen joelta oon,
ja tää on kaareni vankka, tää,
mi salaman lailla sen lennättää.

TUONEN TYTTÖ:

Jo käynehet kymmenet hurjapäät
on Tuonelan joutsenen ammuntaan,
mut Tuoni ne vasamat kärjekkäät
on kääntänyt itsehen ampujaan.
Oi, palaja maallesi, matkamies,
sun väärähän vienyt on ties!

LEMMINKÄINEN:

Ei eksynyt etsivä henkeni lie,
jos toi minut Tuonehen asti,
ja väärähän miestä ei vienyt tie,
kun itse hän tiensä rasti.
Jo lapsena äiti mun loihtinut
on vastahan vettä ja tulta
ja nuolia vastahan karkaissut
on maailma rinnan multa.

TUONEN TYTTÖ:

Ja vaikka sun tahtosi tammea ois
ja rintasi ois kuni rauta,
niin Tuoni se taittavi tammipuut
ja haarniskat särkevi hauta.
Oi, unhota uhmasi, joutsimies,
oi, sammuta rintasi lies!

LEMMINKÄINEN:

Kas, turha ohjata tuulta on
ja vangita valtamerta,
on pohjaton poltto mun rinnassain –
se tahtovi leimuta kerta!
Ma tahdon ampua joutsenein
ja sen kuolemanlaulun kuulta,
jos Tuonelan mahlan ma turmaksein
näin joisinki joutsenen suulta.

    (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Viisas se tuumaa,
hullu se töytää,
hourehet huumaa,
etsivä löytää,
tieto on muruja,
viisas ne liittää,
elämä on suruja,
etsivä kiittää.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Oi, ihmislapset, mi teissä on tenho,
kun tungette Tuonelan rantahan ain?
Ei teit' ole varten kuoleman venho,
ei teille valkamat vainajain.
Teill' onhan välkkyvät virran veet
ja kunnahat kaunihit, kukkaiset,
ja päivän paistamat paatereet
ja sammalet sametinnukkaiset –
te saattehan asua armahan maan.
Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?

LEMMINKÄINEN:

Me saimme armahan, avaran maan,
mut Tuonelan aaltojen saartaman,
ja taivahan laajan ja kuulakkaan,
mut taivahan, rantojen kaartaman;
meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin,
mut rintahan aidaton aatos suotiin.
Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi,
mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu,
kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi,
mut pienenä ympäri piirtävi nielu,
kun henki ääretön, pohjaton,
näin äänien keskehen kytkettiin,
kun aatos määrätön, ohjaton,
näin lyötihin määrien kaulaimiin –
ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon
ja katsoa alle aaltojen vahdon.

TUONEN TYTTÖ:

Mut kahlehet henkesi kantamat
on ainoa onnesi angervon
ja aattehes aaltojen rantamat
ne aaltojen uinua annetut on.
Oi, lempeä lehtojen ranta on tuo,
sa aaltosi uinua suo!

LEMMINKÄINEN:

Moni vaipui lehtojen varjoihin
ja raukeni rantamalle
ja tyytyi mättähän marjoihin
tai hiukeni hietojen alle,
mut vielä ma vaipua tahdo en,
ja vaikka mun aaltoni murtuu,
ma jällehen hyrskynä hyökkäilen,
kunis tuskasta henkeni turtuu.
Elon rantojen takaa etsin mä merta,
mi ääretön, rannaton, pohjaton on,
siell' aika mun aaltoni uinua on –
ja rantani kyllä ne raukee kerta!

    (Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Herra on herralla.
Tuonelan puuta
lyödä ei kerralla,
tarvis on muuta;
kaadeta kirvein
ei elon pahaa,
vaivapa hirvein
vasta sen sahaa.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Ne muurit murtaa kuolo vasta.

LEMMINKÄINEN:

En vielä huoli kuolemasta.
Ma täältä etsin elämää.

TUONEN TYTTÖ:

Mut täähän Tuonen ranta on,
tääll' asuu talvi vaan ja jää –
sa käänny, niin käyt elohon.

LEMMINKÄINEN:

Se elämä kuollut mulle on
tai on kuin outoa unta.
Ma unessa taivahan siintävän näin
ja päivyen taivahalla,
ja tuomet tuoksuvat päivähän päin
ja impyet tuomien alla
ja helmassa neitosen hemmekkään
näin leikkivän sankarin lemmekkään
kuin auterepilvellä auringon koi –
näin, näin minä kaunista unta.

TUONEN TYTTÖ:

Jos unes kaunis ollut on,
miks heräsit siis elohon?

LEMMINKÄINEN (häntä kuulematta):
Mut joutui hetki, kun yöt' oli päivä
ja maa oli lunta ja syksyä puu,
kun ilmassa oli kuin kuoleman häivä
ja kalmalta maistui kaunehin suu.

TUONEN TYTTÖ:

Mut uni jos kauniimp' on todellisuutta,
miks ei siis alkaa unta uutta?

LEMMINKÄINEN (kuin edellä):
Ja silloin me ihmiset itkien yössä
luo ystävän juoksemme itkusuin,
mut hän kuin ennen on päivän työssä
ja meitä katsovi kummastuin

    (Äkkiä tuskaisesti Tuonen tyttöön kääntyen.)

Oi, Tuonen neiti, niin paljon siellä
on ihmislapsia itkumiellä,
niin monta rintaa rauhatonna,
niin monta silmää unetonna –

TUONEN TYTTÖ:

Ken Tuonelan aaltojen ylitse sous,
sen rinnassa vaimeni vaiva.
Sa heittäös miekka ja hylkää jous,
niin sullekin täällä on laiva.

LEMMINKÄINEN (taas itsekseen):
Kun herää tuuli, se täyttää maan,
ei tyydy se lahtehen, lampueen.
Mut todellisuus on polku vaan,
joka unesta johtavi totuuteen.

TUONEN TYTTÖ:

On totta täällä, on totta tuolla,
mut totuus ei ole elämän puolla.

LEMMINKÄINEN (yhä kasvavalla voimalla):
En tahdo ma vaipua Tuonelaan,
mut Tuonen ma tahdon voittaa,
ma tahdon lääkitä tuskat maan
ja mielihin lepoa soittaa.
Ma tahdon rauhani taistella
ja saarnata uskon uuden,
ja kuuleva kumman on maailma
ikijoutsenen salaisuuden.

TUONEN TYTTÖ:

Oi, hullu, sa surmasi helmaan käyt!

LEMMINKÄINEN:

Sa hullunko surmasta huolivan näyt?

    (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Kaunis on kuoleman
kalpea kukka,
tumma on Tuonelan
impyen tukka,
kukka se lapsia
kutsuu ja varoo,
impyen hapsia
ihmiset haroo.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Ma ikäni itkuja kuullut oon
ja parkua ponnetonta
ja monta jo syöksyvän turmioon
näin orpoa, onnetonta.
Mut sinä niin oudosti eroat muista
kuin tammi lautuva laakson puista,
sun silmäsi säihky on kumma niin,
sun äänesi kaiku on tumma niin –
oi, en sinun hukkahan sortuvan sois!

LEMMINKÄINEN:

Tää Tuonelan neitikö olla vois?

TUONEN TYTTÖ:

On niinkuin rintani hallat ja hyyt
nyt koskena kohisten sois
ja mieltäni milloin kalvais kyyt
ja milloin sieluni simaa jois.
On niinkuin onneton seisoisin
ma Turjan tunturin päällä
tai Aluen aaltoja katsoisin
ma Jumalan juhlasäällä,
niin laajaks henkeni laukeaa
ja maailmat allani aukeaa
ja suurena taivas ja suurena maa
ne päivyen helmahan raukeaa –
ja Tuonelan impyen päiv' olet sinä,
mut maan sekä taivahan yöhyt minä.

LEMMINKÄINEN:

Tulin Tuonelan joutsenen ammuntaan,
en Tuonelan neitosen tumman,
mut sanasi saattavat kaikumaan
mun mielessä kantelon kumman.

TUONEN TYTTÖ:

Kas, tuossa on virta ja tässä on venho
ja purressa tuhtoa tummaa kaks.
Oi, outo on ventojen vetten tenho –
miks vaalenet valkeaks?
Me Tuonelan aaltoja soudeltais
näin kuutamon välkkeessä kahden
ja kahden joikuen joudeltais
me laskea kaartoja lahden,
kuss' synkät on leppien siimesvyöt
ja tummina tuoksuvi kuusten yöt
ja kaihoten huojuvi kaisla –

LEMMINKÄINEN:

Niin kutsuen, niin kuiskaten
sen laulun tenho soi,
se mairittaa, maanittaa,
se vaatii, vaikeroi –

TUONEN TYTTÖ:

Ja leppien alla sun kaulaisin
käsivarsin siellä mä valkein
ja lempeni leimuja laulaisin
sun korvahas suitsuvin palkein
ja allasi aaltois rintoa kaks –
miks vaalenet valkeaks?
Sun koskena kiehuen kiehtoisin
minä helmani hehkuhun
ja syömeni voimalla syöttäisin
ja mahlani maidolla juottaisin
minä Tuonelan sulhoks sun.
Näin leppien alla me lemmittäis
ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena):
Ja virta se tuutien venhoa veis
ja kuuhut kulkua johtais.

TUONEN TYTTÖ:

Ja kylväis helmiä kutrilleis
ja laineilla läikkyen hohtais.

LEMMINKÄINEN:

Ja raidat tummien rantamain
ne huojuis hiljaa surren.

TUONEN TYTTÖ:

Ja unelmat ulpujen valkeain
ne aaltois alla purren.

LEMMINKÄINEN:

Ja päällä pään sudenkorennot sois.

TUONEN TYTTÖ:

Ja väylän viittana joutsen ois.

LEMMINKÄINEN:

Oi, joutsen! –

    (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Punainen Tuonelan
impyen lempi,
kauhupa kuoleman
punaisempi,
ihminen koittavi
päivähän päin,
koittavi, voittavi
Tuonelan näin.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

(Samassa välähtää väkevä valo ja takaisella taivaalla näkyy
päivänkaari, kaarella Pohjan neiti ilman impien ympäröimänä
kultalankoja värttinällä kehräten.)

ILMAN IMPIEN LAULU:

Korkealla
taivahalla
kultalangat kulkee.
Miksi ihminen
yksin yöhön
surujansa sulkee?

Matalalle,
maankin alle
kultalangat hohtaa,
hiljaa vienojen
unien vyöhön
Sydämiä johtaa.

Anna ihminen
surusi hellä
ilman impysille,
ilman impien
kehräellä
kultakuoret sille.

Ilman impyet
tuudittaisi
tuskias ijästä ikään,
nukkua tuntehet
nuoret saisi
eikä ne heräisikään.

LEMMINKÄINEN (polvillaan):
Oi, ota suruni nuori,
tuudi sille kultakuori.

    (Näky katoaa.)

TUONEN TYTTÖ:

– Joutuos valkamaan,
ma venhoni vesille lykkään.

LEMMINKÄINEN:

Mun syömeni valolle sykkää!
Ma tahdon ampua joutsenen
ja kuulla kuolemanlaulun sen.

    (Unelmoiden:)

Hän oli niin valkea vaipaltaan –
nyt ylläni yö on musta.

TUONEN TYTTÖ:

Ol' illanruskoa impes vaan
tai taivahan kangastusta.

LEMMINKÄINEN:

Niin tahdon ma pyrkiä taivohon päin
ja luottaa illanruskoon
ja kulkea kultasiltoja näin
yön halki uutehen uskoon.

TUONEN TYTTÖ:

Sa syöksyt tuskahan, turmioon.

LEMMINKÄINEN:

Ma riennän riemuhun, hurmioon!

    (Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Päivä jo viittoo,
aukee jo ansa,
joutuos liittoon
auringon kanssa,
laulu on valta,
kannel on miekka,
turpeenkin alta
helkkyvi hiekka.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Sun tahtos onneton täyttyköön!

(Ojentaa kätensä kohti virtaa. Laineilta alkaa kuulua yhä kasvavaa
laulua.)

LUMMEKUKKIEN LAULU:

Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Tummat on vyörtehet
Tuonelan laineen,
synkät on pyörtehet
synnin ja aineen,
ulpu se sousi
aaltojen alta,
yöstä se nousi
aattehen valta.

Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Kukkaset hohtavat
aalloilla päilyi,
juuret ne johtavat
pohjassa säilyi,
aattehet suuret
taivaita loivat,
aattehen juuret
yöstä ne joivat.
Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!

(Tuonen joutsen näkyy hämäränä, vitkaan liukuvan yli laineiden.)

LEMMINKÄINEN (kuiskaten):
Terve tumman Tuonen joutsen!
Laula nyt laulusi ihana!

(Tähtää: samassa viuhahtaa jänne pensaikosta ja Lemminkäinen
horjahtaa käärmenuoli rinnassa paatta vasten. Näyttämö pimenee.
Joutsen liukuu pois.)

Sattui kyinen, kylmä nuoli.
Jää hyvästi Tuonen joutsen!

TUONEN AALTOJEN LAULU (voimakkaasti):

Kunnia olkohon kuoleman,
kunnia joutsenen voittoisan!
Ihmisten rinnoissa
pyytehet riehuu,
ihmisten innoissa
käärmehet kiehuu,
Tuonelan laineet
täyttävi maan,
joutsenen maineet
kaikuvi vaan.
Kunnia olkohon kuoleman,
kunnia joutsenen voittoisan!

TUONEN TYTTÖ (itkien):
Näinkö suistuit suuri sulho,
katosit Manalan kaunis,
Manan impyen ihanne,
Tuonen tytön tuiretuisen?

TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni lemmen kaari
ylitse Tuonelan virran ois!

(Tuonelan puolella kaikki tummaa.)

LEMMINKÄINEN (raukeasti):
Vasten vettä, vasten tulta
loihti minut äitikulta,
tunsin kaikki turman synnyt,
toki en käärmehen kähyjä –
jo tulen, emoni armas!

(Kuolee. Näyttämö pilkkoisen pimeä.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkoinen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pyhä on sankarin
haaveiden hauta,
vaikka ei ankarin
taistelo auta,
sankari murtuvi
miekkansa kanssa,
pelkuri turtuvi
tuskahansa.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

PAIMEN (kohoaa pensaikosta):
Oman oli kähysi käärme,
oman syysi synkkä nuoli,
minäpä vain elosi varjo,
paimen töittesi pahojen.
Tule nyt kurja tuomiolle!

(Paimen kohottaa säkenöivän säilän Lemminkäisen ruumiin yli.)

Niinkuin ruumihis rupaisen
paimen nyt paloiksi lyöpi,
siten sielus synkät pillat
sieluasi raadelkohot
armotta, alati, aina
tuolla Tuonelan tuvilla!

(Samassa alkaa polulta kuulua lempeää laulua ja vieno auringon säde
valaisee elämänpuolisen rannan.)

ÄIDIN ÄÄNI (näyttämön ulkopuolelta):
Tännekö kulki mun kuopuksein?
Voi sua onnetonta!
Monta on kauhua Kalman tiellä
ja Tuonella turmaa monta.
Kunne on joutunut kuopuksein
tultua Tuonelalle?
Tuonneko kallion katkelmahan?
Tännekö kuusten alle?

(Laulun lähetessä painuu Paimenen miekka ja hän itse askel
askeleelta häviää pensaikkoon.

Maisema valkenee vähitellen niin, että vihdoin Äidin ilmestyessä
näyttämölle vallitsee kirkkain päivänpaiste.

ÄITI (tulee valkeassa viitassa, polvistuu poikansa ruumiin ääreen,
irroittaa kypärän ja laulaa hiljaa lapsensa kutreja hivellen):

Tuuti lulla mun kuopustain,
kuopusta kulta-hasta!
Tuuti nuorena nukkumahan
nurjasta maailmasta.

Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas –
myöhä jo onkin ilta.

Tuuti lulla mun tummaistani –
kuuletko laulun soivan?
Kuuset ne kotisi ikkunan alla
huojuvat surujen hoivan.

Näätkö sä lapseni kuusten alta
tähteä tuikkivaista?
Luojan silmä se katsovi sieltä
Ahtia armahaista.

Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas –
myöhä jo onkin ilta.

(Äiti painaa päänsä äänettömään rukoukseen.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):

Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pahat on hukkua
huolet ne karmaat,
hyvät on nukkua
äityen parmaat,
uni on ehtoo
eksynehen,
laulu on kehto
lapsosen.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.

SOTA VALOSTA

Viisinäytöksinen näytelmä

(1900)

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN, tietäjä ijänikuinen.
ILMARINEN, taideseppä.
LEMMINKÄINEN, veitikka verevä.
TIERA, Lemminkäisen sotatoveri.
LOUHI, Pohjolan emäntä.
MARJATTA (= SUOMETAR, KANTELETAR).
VIROKANNAS, korven ukko.
RUOTUS, rikas talonpoika ruotsien kylässä.
RUOJA, hänen emäntänsä.
TAPANI, ent. saksa, nykyään Ruotuksen tallirenki.
PIIKA PIKKARAINEN, Ruotuksen talossa.
PAJAPOIKA, Ilmarisen luona.
SOKEA VAIMO.
ENSIMMÄINEN KALEVALAINEN.
TOINEN           "
KOLMAS           "
NELJÄS           "
KARHU,      |
AHMA,       |
ILVES,      |
SUSI,       |  Pohjolan väkeä.
KETTU,      |
KÄRPPÄ,     |
VILLIKISSA, |
YÖKKÖ,      |
AIRUT.
KUUTAR.
Kalevalan ja Pohjolan kansaa, luonnon väkeä, – ritareita,

  yön tyttäriä y.m.

PROLOGI.

Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin
kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää.

Väinämöinen istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla
puolellaan seisoo Ilmarinen vasara kädessä, toisella Lemminkäinen
sota-asussa. Aho täynnä Kalevan kansaa. Etualalla yksin Marjatta,
suuren hongan juurella.

Mutta eivät ainoastaan ihmiset, vaan myöskin koko suuri luonto on
saapunut Väinämöisen soittoa kuulemaan. Siinä Metsän, siinä Veden,
siinä Ilmankin väki. Ylinnä taustassa näkyvät Kuutar ja Päivätär
lankojaan kehräten.

Esiripun kohotessa kajahtelevat viimeiset kaiut Väinämöisen kanteleesta.

VÄINÄMÖINEN:

Päivä jo maillehen menevi
yli suuren Suomen niemen,
illan on punerrus puissa,
vesillä hämärän verkot.
Tullut on eloni ilta,
mennyt voima Väinämöisen,
sammunut sytö sydämen,
kielen kannin kangistunut.
En minä väsynyt ennen
laulun nuoren laulannalta,
nyt olen väsynyt, vanha.
Aika on laulajan levätä.

KANSA:

Nuoret on virret Väinämöisen.
Katso: kansas kuuntelevi.
Laula Väinö!

VÄINÄMÖINEN:

             Laulaisin ma,

jos ois aiat niinkuin ennen,
sormi soitti sankar'töitä,
sydän suuria uneksi.
Näinp' on nuorna. Valkopäänä,
hämärien hämmetessä,
tupa mielehen tulevi,
tuvan alla armas niittu,
niittu maata matkamiehen,
keto laulajan levätä.

KANSA:

Väinökö väsynyt, vanha?
Kansa työtäs kaipoavi.

VÄINÄMÖINEN:

En ole minä ikuinen
kuin on Luonnotar emoni.
Kerran on kesä tuleva,
kun on kuollut Väinämöinen,
linnut laulavat lehossa,
minä Kalman kartanoissa.
Nuo kun aatokset tulevat,
silloin maatani murehin.

    (Painaa pään käsiinsä.)

VANHA MIES:

Kuka silloin tiedot toisi,
kansan kohtalot sanoisi?

NUORI MIES:

Kuka vasten vainolaista
johtaisi Suvannon joukot?

NUORI NAINEN:

Kuka käet kukutteleisi?

VANHA NAINEN:

Kuka kaatais kontiomme?

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Yhä kasvaa kaupin voima
Osmon peltojen perillä,
miehet vierahat melovat
Suvantolan virran suilla.
Ruotus ruotsien kylässä
kohottavi kokkoansa,
juutit turkuja tekevät,
saksat maita matkoavat;
viel' on valta Nougoroodin
iskevi idästä meitä,
konsa kalvoin, konsa kaupoin,
konsa naisin naurusuisin.
Kestääkö Suvannon saari
tyrskyjä ajan tulevan?

KANSA (polvistuen):
Kyyneleet valahtelevat
Väinön poskelta vetehen –
nyt on maassa tuskan tunti.

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen):
Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
kyynelteni poimijata
alta selvien vesien?

KANSA vaikenee.

VÄINÄMÖINEN:

Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
virteni virittäjätä
tuskissa ajan tulevan?

KANSA:

Selitä sanasi, Väinö!
Emme ymmärrä sinua.

(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen
saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)

KANSA:

Katso Väinö! Kyyneleesi
Sotkottaren poimimina.

VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen):
Munko murhekyyneleeni
helmiksi heristyneinä?
Kiitos Luonnotar emoni!
Jo nyt tunnen tutkelmani.
Aatos uusi aukeaapi
sielun silmäni etehen,
sana ankara samoopi
sydämeni syövereistä,
syvä niinkuin kuolon kuilu,
pyhä niinkuin päivän koitto:
Mahti ei mene maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät.

    (Äkkiä kansan puoleen kääntyen.)

Kansani kalevalainen!
Katso, kuink' on viisas luonto.
Synkimmät sydänsurumme
heristyvät helmilöiksi,
mustimmat murehen päivät
päättyvät iki-iloihin.
Ei ollut minulle saita
Luoja suodessa suruja,
en ole ahne antamahan
päärlyjä ilon ihanan –
ota kansani Kalevan,
ota Väinön onnen helmet,
ota kaikki,
muuta ei mulla antamista
päivien vastaisten varalle.

(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)

ILMARINEN:

Heitit helmesi koreat?

VÄINÄMÖINEN:

Tuntekohot lauluniekan!

LEMMINKÄINEN:

Hyvin teit, hyvin osasit.
Noin oisin minäkin tehnyt.

KANSA:

Anna vielä, anna vielä,
heitä helmiä enempi!

VÄINÄMÖINEN (itsekseen):
Helmet he tajuuvat kyllä,
eivät mielen murheitani.

(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)

HÄMÄLÄINEN:

Helmyet Hämettärelle!

KARJALAINEN:

Kaunihimpi Karjalatar.

HÄMÄLÄINEN:

Tahdotko sotisavuja?

KARJALAINEN:

Tahdon tietä tapparalle.

(Riitaan yhtyy muita. Huutoa ja rähinää. Kansa jakautuu kahtia;
miekat paljastuvat.)

VÄINÄMÖINEN:

Miks rähinä miekallinen
luonnon suuressa salissa?

KANSA:

Väinö riidan ratkaiskohon!

(Helmirihma saatetaan takaisin Väinämöisen käteen.)

VÄINÄMÖINEN:

Sano, Seppo Ilmarinen,
kelle nää heleimmät helmet?

ILMARINEN:

Yks oli impi ylpeyttä,
kenokaulan kantajata,
koko suuressa suvussa.
Pois on mennyt Pohjan neiti,
maiden kuulu, vetten kukka,
häntä aattelen alati.
Anna helmes, kelle tahdot!

VÄINÄMÖINEN:

Suru urholle sopivi. –
Noh, sie lieto Lemminpoika
tietänet sanan sitovan:
Kuka Suomen kukkapäistä
tääll' on muita muhkeampi?

LEMMINKÄINEN:

Kauniit on minusta kaikki;
tuo kaunis tulen valolla,
tämä päivän paistehella,
kolmas pilkkoisen pimeessä –
miten milloinkin, näetkös.

VÄINÄMÖINEN (hymyillen):
Ahdin tuumat tunnetahan, –
kelle nyt koreat helmet?

KANSA:

Itsepä valitse Väinö
joutsenparvesta parahin!

VÄINÄMÖINEN (hetken mietittyään):
Muistan, kun murehissani
kerran astelin ahoja,
puuttui kielet kanteleesta,
ilo laulajan elosta,
näin minä immikön aholla,
kultakassan kankahalla,
sain hältä anelemahan:
"Anna impi hapsiasi
kieliksi ilon ikuisen!"
Antoi impi hasta viisi,
viisi kuusi kultahasta,
siit' on kielet kanteleessa,
ilo laulajan elossa.
Hälle helmeni sopisi.
Ollut lie Hämehen impi?

HÄMÄLÄISET vaikenevat.

VÄINÄMÖINEN:

Taikka kaunis Karjalatar?

KARJALAISET:

Kassat on tummat Karjalassa.

HÄMÄLÄISET:

Liinaiset Hämehen linnut.

VÄINÄMÖINEN:

Kenp' oli neiti kultakassa?

HÄMÄLÄISET:

Ei meidän maan väkeä.

KARJALAISET:

Eikä meidän.

VÄINÄMÖINEN:

             Merkillistä.

ERÄS NAINEN (joka on hetkisen syrjästä Marjattaa tarkastanut):
On täällä osaton tyttö,
joll' on kassa kullankaunis.

VÄINÄMÖINEN:

Tyttö tänne tuotakohon.

MARJATTA (saatetaan Väinämöisen eteen):
Minne te minua viette?

VÄINÄMÖINEN:

Tunnen impeni aholta. –
Älä pelkää kaunis tyttö!
Mi nimesi?

MARJATTA:

           Kotona mua

Suomettareksi sanoivat –
Marjataksi muilla mailla.

VÄINÄMÖINEN:

Kussapa kotisi tyttö?

MARJATTA:

Mierolla minun kotini.

VÄINÄMÖINEN:

Miks vapiset? Lähemmä astu!
Muistatko minua vielä?

MARJATTA: En.

VÄINÄMÖINEN: Etkö?

MARJATTA:           Ajatukseni
harhaavat sinisaloilla –
Antakaa minun jo mennä!

VÄINÄMÖINEN:

Ota ensin onnen helmet!

MARJATTA:

Ei, ei helmiä minulle –
karkea poloisen paita.

VÄINÄMÖINEN:

Minä sun käärin kultavöihin,
silkkipantoihin sitelen.

MARJATTA:

Orpo olen, osaton tyttö –

VÄINÄMÖINEN:

Olet laulajan ihanne.
Istu impi vierelleni.

(Vetää Marjatan vierellensä.)

Vilusta värisit kauvan,
onnen nyt välkkeestä värise!

(Ripustaa helmet hänen kaulaansa ja suutelee häntä otsalle.)

Katsokaatte miehet, naiset,
Kanteletarta Kalevan!
Hänpä se hivuksillansa
lohdutti sydänsurumme
yksin illoin istuessa;
hänpä myöskin
nosti riemun raikumahan
Karjalan kevätkisoissa,
karhun kun peijaiset pidettiin,
taikka häitä tanssittihin.
Tuntenet omasi kansa,
tervehtiös tuttuasi!

KANSA:

Terve laulajan ihanne,
terve kaunis Kanteletar!

VÄINÄMÖINEN:

Valon on valta Väinölässä.
Valon me lapsia olemme.
Tässä luonnon suuren nähden,
iltana pisimmän päivän,
vannokaamme vala ikuinen
aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa
näillä mailla, mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla!
Vannokaatte!

LOUHI (näkymättömänä):

             Vannokaatte!

1:NEN MIES:

Kuulitko?

2:NEN MIES:

          Kuka saneli?

3:S MIES:

Selkäni kylmäksi karahti!

4:S MIES:

Hui, miten hampaani lokattaa!

VÄINÄMÖINEN:

Kuulittenko kuin sanelin:
Aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa.
Vannokaatte!

LOUHI (kuin edellä):

             Vannokaatte!

1:NEN MIES:

Se oli ääni kuolon ääni.
Vannokoon, ketä haluttaa!

2:NEN MIES:

Ei minua.

3:S MIES:

          Eikä mua.

4:S MIES:

Tunnen jo hajua kalman.

KAIKKI:

Auta, vanha Väinämöinen!
Tääll' on Lempo leikkimässä.

VÄINÄMÖINEN:

Kautta kaiken luomakunnan,
kautta tietoni pyhimmän,
liet Lempo, esihin astu,
liet Mana, manalle joudu!

LOUHI (lappalaisen noita-akan hahmossa astuu esiin):
Terve, vanha Väinämöinen!
Vieläkö minua tunnet?

VÄINÄMÖINEN:

Pois katala silmistäni!

LOUHI:

No, noh, ei niin nopeesti!
Miksi niin minua säikyt?

VÄINÄMÖINEN:

Mitä tahdot?

LOUHI:

             Tahdoin nähdä

taasen kansoa Kalevan.
Tässähän ko'olla kaikki,
tässä piiat, tässä poiat,
tässä koko Jumalan luonto,
myöskin vanha Väinämöinen
oman siippansa sivulla –
terve teille Suomen suuret!

LEMMINKÄINEN:

Verta miekkani janoopi.
Salli, Väinö!

LOUHI:

Katso, Kaukokin korea!
Kiitos viime käynnistäsi.
Siinä vasta mielen miesi.
Näki kerran käydessänsä
Pohjan peltojen perillä,
varesten ruista syövän,
talon viljan talloavan
heti Kauko keinon keksi:
Isännältä pään pudotti,
nosti seipähän nenähän.
Ei varekset siitä asti
syöneet Pohjolan ruista.

VÄINÄMÖINEN:

Se oli sotien aika.
Nyt on aika rauhan aika.

LOUHI:

Olet varsin oikeassa.
Eläkäämme siis sovussa,
rauhassa rakastelkaamme
kuin yhden emosen lapset,
sukulaisin, suukotellen.
Miksi miekka?

VÄINÄMÖINEN:

Jos tulit sovun tekohon,
kera käyös juhlimahan,
saavuitko sanasotahan,
pois paha pakene meistä!

ILMARINEN:

Tuonko Turjan
käsket juhlahan keralle!

LOUHI:

Kuinka, kullainen vävyni?
Häpeetkö anoppiasi?
En ma silloin Turja ollut,
kun kosit tytärtä Pohjan,
kynnit mulle kyiset pellot,
Sammon taitavan takelit
lapseni lunastimeksi.
Toisin silloin sanat sulivat:
"Pohjan ehtoisa emäntä!"
"Armahin anoppimuori!"
"Louhi, sie laveakämmen!" –
Kuinka niin korea eukko
nyt jo Turjaksi turistui?

ILMARINEN vaikenee.

VÄINÄMÖINEN:

Itse sen tietänet parahin,
tiedät taistosi sokean
vasten päivän valkeutta,
vasten kansoa Kalevan.

LOUHI:

Ohoh, sie vanha Väinämöinen!
Tahdot sie tarinan kuulta
Lapin laajoilta periltä,
mailta kyntämättömiltä?
Louhi oli Pohjolan emäntä
Turjan tunturin takana,
tuntija tuhannen petran,
haltia sadan majavan;
meri antoi, metsä myönsi,
kansa kauniisti kasusi.
Tuli miehet muukalaiset
mailta päivän paistamilta
keihäs kiljuva kädessä,
mielessä halu vetävä,
himoitsivat hirviämme,
katselivat kaunojamme,
veivät riistamme veroina,
kassapäämme kaupan päälle –
viistohon venähti silmä,
ennen suora, suon urohon,
polvi lynkäksi lysähti,
synkäksi sydän iloinen,
sylkäsivät Suomen urhot
Lapin miehen nähdessänsä.

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Synkkä on satu Lapista.
Paljon voisi toisin olla.

LOUHI:

Mutta kosto on tuleva.
Katso talvistaivahalle,
näet pohjaisen palavan,
tiedätkö, mitä sinulle
kertoo ne tuliset kirjat:
"On tuleva Osmon turma,
Väinön on kunnia katoova,
laulu mailta lankeava.
Vieras on lyöpä Suomen urhot,
naurattava Suomen naiset,
kahlehissa Suomen kansa
alla armon muukalaisen,
alla vierasten jumalten
polkevi isäinsä maata!"
Kuule kostoni sanoma
Lapin lasten tanterilta.

VÄINÄMÖINEN:

Kuulen ämmän ärjyväisen.
Ei minua peloita peikot.
Vielä seisoo Suomen saari
vasten vaahtoja ulapan,
laulaa Väinön laaja kansa
laulua ikuisen luonnon,
tuopi uhreja Ukolle,
maan ja metsän haltioille.
Viel' on elossa itse,
vaka vanha Väinämöinen,
tuki sulhojen Suvannon,
vahti neitten valkeuden,
tiedän ohjata omani,
suojata Suvannon rauhan,
niin säilällä kuin sanalla
taikka laulun taistelolla.
Saattaos tämä sanani
Lapin lasten tanterille.

LOUHI:

Sanasi perille saatan.
Toki virka viime lause:
Lienet suoja Suomen miesten,
vahti neitten valkeuden,
miksi et ohjannut omoas,
suojellut Suvannon neittä
Ruotsin rautaisen sylistä?

VÄINÄMÖINEN:

Mitä tarkoitat?

LOUHI:

                Hah, hah, hah!

Kysy tältä impyeltä,
jota sä polvella pitelet,
kuka on sulhonsa sorea
tuolla puolen Lemmenlahta?

VÄINÄMÖINEN:

Kaunis on Suomen Kanteletar,
häntä polvella pitelen,
ei hän etsi maan iloja,
etsivi taivahan iloja.

LOUHI:

Terve kaunis Kanteletar!
Anteheksi, luulin sua
Ruotuksen sylitytöksi.

VÄINÄMÖINEN:

Kautta kuun, lävitse päivän,
ylitse taivahan yheksän, –
herjaatko hävytön Louhi
Kanteletarta Kalevan?

LOUHI:

Kautta kuun, lävitse päivän,
ylitse taivahan yheksän, –
kysy tältä impyeltä,
kenen lasta
kantaa hän povensa alla?

    (Marjatta hätkähtää kuin kyyn purema.)

Noh, miksi punastut pulmu?
Ethän liene ensimmäinen,
ken joutui revon ritahan.

VÄINÄMÖINEN:

Vastaa hänelle, vastaa!
Puhu, uskomme sinua.
Valkea olethan?

LOUHI:

                Vastaa!

Nukahitko nurmen päälle
kerran ruotsien kylässä?
Nousiko mäeltä marja?
Valahtiko vatsahasi?
Tuliko häpeä, tuska?
Puhele ihana pulmu:
katso, kansa kuuntelevi.

MARJATTA suurimman tuskan vallassa vääntelee käsiään.

KANSA:

Vastaa hänelle, vastaa!

MARJATTA (itkuun purskahtaen):
Totta hän puhuvi, totta!

(Riistää helmet kaulaltaan ja karkaa metsään. Ukkonen jyrähtää,
ilma pimenee, luonnon väki katoaa, kansa juoksee hätääntyneenä eri
haaroille. Louhi pois pilkkanauruun rähähtäen.)

KANSA:

                         Voi, voi

Kanteletarta Kalevan!

VÄINÄMÖINEN (syösten alas kummulla):
Vielä en mies manalle jouda.
Valo on tuotava takaisin.

    (Kädet taivasta kohden ojennettuna.)

Valon hankin Väinölälle
vaikka Hiiden hinkalosta.
Vahvista Jumala miestä!
Nyt on Suomen suurin taisto!

Esirippu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ilmarisen paja vuoren rinteessä. Vuoren solasta perällä käy polku yli
näyttämön. Ilmarinen itse häärii ahjon ääressä. Kansaa kaikenlaista
palkeita painamassa.

ILMARINEN:

Nouse poika katsomahan,
joko yöhyt valkenevi?

PAJAPOIKA (nousten vuorelle):
Kaikki on peitossa pimeän.
Siellä täällä vuorten päällä
vain on kaukainen kajastus
lienevät kylätulia.

ILMARINEN:

Painakaatte palkehia,
painakaa paljoa kovemmin,
jotta nousis liekkilippu
Ilmarin sepon pajasta,
kohoaisi korkealle,
kertoisi suurihin kylihin:
"Takoen surevi Seppo,
työtä tehden sankar'kansa."
Painakaatte!

(Säkenet tuprahtavat kattotorvesta. Näyttämö valkenee hetkeksi.)

KANSA:

             Painaisimme, –

kädet on verissä kaikki.

ILMARINEN:

Katso poika ja tähystä,
eikö koita koi-jumala?

PAJAPOIKA:

Yhä yöpyvi enemmän.
Vuoret on pimeessä kaikki.
Sieltä täältä puiden päältä
vain tulonen tuikahtavi –
lienevät pajatulia.

ILMARINEN:

Painakaatte palkehia,
koettakaa kovemmin vielä,
ettei sammu veljessavut
Suomen sinisalossa.
Ystävät hyvät on yössä,
veljet vaivassa parahat.
Painakaatte!

(Säkenet tuprahtavat ja sammuvat jälleen.)

KANSA:

             Painaisimme, –

kivet kasvaa kantapäihin.

ILMARINEN:

Katso poika, katso poika,
sihtaa silmin ynnä korvin,
läpi yön, hämärän halki
ammu nuolet aavistuksen:
Eikö voita päivän valta?

PAJAPOIKA:

Nyt en näe kättäni etemmä.
Yö on yllä, yö on alla,
välillä pilkkoinen pimeys.
Korvet vain autiot kohisee,
huutelevi huuhkalinnut –
huu, minä pelkään ja vapisen!

(Juoksee alas vuorella. Kuuluu huuhkajan ääni.)

ILMARINEN (itse palkeen tankoon tarttuen):
Painakaamme palkehia,
painakaamme miehet, naiset,
sekä poiat puol'ikäiset
että naiset neielliset,
painakaamme, –
ettei sammu Luojan soihtu
pinnalta maan pimeän.
Tulisi Tuonen yö ikuinen,
katoaisi kaikki kaunis,
laulu, maine, lempi, lämpö,
jumalat, ihmisyys, isänmaa,
kunto, kunnia, siveys,
sääli – tuntehet pyhimmät –
kaikki jääksi jähmettyisi.
Painakaamme!

LOUHI:

Se oli suur' ajatus.
Olet taitava takoja. (Huoaten.)
On sinusta ilo emolle.
Mullakin on poika muuan.
Ottaisitko oppihisi?

ILMARINEN:

Otan, jos jumalat ottaa. –
Toki nyt turhilla puheilla
mua älä enempi häiri.
Voisin toimeni unohtaa.

(Heittää takomisen ja ryhtyy palkeita painamaan.
Hetken äänettömyys.)

LOUHI:

Sull' on poika?

ILMARINEN:

                Ei.

LOUHI:

                    Elähän –

ei sukusi jatkajata?

ILMARINEN:

Ei.

LOUHI:

Kelle siis kuutasi kuvailet?

ILMARINEN:

Sanoin jo sulle:
Taon kuuta kansalleni.

LOUHI:

Kansa vaivas palkitsevi?

ILMARINEN:

Palkitseeko? Ei palkitse?
En ole tullut tuumineeksi.

LOUHI:

Sinä siis kansaasi rakastat?

ILMARINEN:

Rakastanko? Kysymys sekin!
Kuka ei kansaansa rakasta?

LOUHI:

Mutta miksi?

ILMARINEN:

             Miksi? Siksi, –

siks ett' onpi se omani.

LOUHI:

Omas on lehmä, lammas, koira:
miksi kansaasi rakastat?

ILMARINEN:

                         Siksi, siksi, –

ett' ovat he ihmisiä.

LOUHI:

Ihminen Venäehen mieskin
ynnä saksa, juutti, ruotsi:
heille et kuutasi kuvoa.

ILMARINEN:

Heillä ei valoa tarvis.

LOUHI:

Ei ole tarvis täälläkänä.

ILMARINEN:

Eikö? Katso kaameutta!

LOUHI:

Totutaan pimeytehenkin.

ILMARINEN:

Sen varsin valehteletkin.
Ei totu Suvannon kansa
ikänänsä yön iloihin.

LOUHI:

Tunne et kansoa Suvannon.

    (Kuuluu kaukainen tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)

Etkö kuule? Tanssitahan!
Kansa ei valoa vaadi.

ILMARINEN:

Ehkä on hän oikeassa?
Ehkä turhia uneksin?
Ehk' ei muut valoa vaadi
kuin ma yksin? Aatos synkkä!
Mit' olen ma? Pisara olen,
jyvä joukossa tuhanten –
voinko maailman valaista?

LOUHI:

Heitä jo unelmat herjat
yön erakko yksinäinen!
Tunne et yön lumousta.
Yöllä on armahat kiharat,
yöllä rinnat riemun-täydet.

ILMARINEN:

Viikon jo taoinkin. Taidan
olla jo väsynyt varsin.
En ole yöhön yhdeksähän
silmän täyttäni levännyt.
Siellä muut iloa lyövät.
Oi, uni, jumalten lahja!

LOUHI:

Tulkatte hämärän neiet,
loihtikaa yön lumoja
etehen erakon silmän!

(Ilmarinen nukkuu. Näyttämö Pimenee. Yön tytärten tanssi.)

LOUHI (varastaa viimeisen hiilen ahjosta):
Tulikukko, kultahelkka,
elä nyt kiekaise kovasti,
ettei Seppo selkiäisi
minun viedessä sinua
orrelle yön ikuisen,
Sariolan salvoksille.
Siellä kieku kyllältäsi,
valkattele vallaltasi.

(Poistuu. Tanssi taukoaa. Ilmarinen herää.)

ILMARINEN:

Kiusaaja! Kuka oletkin?
Viet uron jäsenten voiman,
loihdit kummia kuvia
sieluni kuvastimehen.
Hän on poissa. – Valkeani,
kuinka voin sinut unohtaa?
Palkehia painamahan!
Mitä? Missä on tuleni?
Sammuiko jumalan soihtu?

    (Vaipuu maahan.)

VÄINÄMÖINEN (tulee):
En minä suruja pelkää
enkä hengen taisteloita,
pelkään päivän harmautta,
ikävyyttä illan pitkän.
Kun istun kotona yksin,
tuijotan tulisijahan,
joss' on hiilet hiiltynehet,
silloin mailla mairehilla
ajatukset ailakoivat,
muistan muinaiset iloni,
kuulen kullaiset käkeni,
näen kasvot kannel-neien,
muistan Marjatan ihanan.

ILMARINEN:

Olin miekin miesi ennen,
pantu karjan paimeneksi,
minä karjani kadotin,
heitin suohon hellikkini.
Oli minulle annettuna
aarre kultainen kätehen,
pivo pieni päärlylöitä,
toinen helmiä hyviä:
näin mä linnun lentäväksi,
aukaisin käteni auki,
tuota taivaalta tavotin,
helkähti kädestä helmet,
pärskähti koreat päärlyt.

VÄINÄMÖINEN:

Löis rakehet, myrsky mylvis,
jyräisi jumalan ilma,
maa palaisi, taivas pyöris,
alkulähteet ammentaisi
tulta ja tulikiveä –
silloin tietäisin tekoni.
Vaan tämä ikuinen yöhyt,
tämä mieleni masentaa.
Tulen tunnen suonissani –
ketä vastahan vasamoin?
Louhtako? Mikä on Louhi?
Varjo, valhe, hengen halla,
virvatuli suon selällä –
kussa on kotosijansa?
Pohjolassa? Niin sanotaan.
Meillä Suomen tietäjillä
tuosta on paremmat tiedot:
Siinä suuressa sodassa,
jossa Sampo ryöstettihin,
poltettiin tupakin Pohjan,
kaattiin kaikki Pohjan kansa.
Siitä asti
Pohjola on siellä täällä,
vesissä ja vetten päällä,
maassa, puussa, kuolleen luussa,
itse ihmisen lihassa –
kussa nyt Pohjola Suvannon?
Missä piilo Suomen päivän?

ILMARINEN:

Turhuutt' on ilot ja tuskat,
turhat taistot miehen mielen,
turhat luonnon luomisriemut,
turha ihmisen elämä.
Puu, miksi norosta nouset?
Siemen, miks sikiät maassa?
Miks lennät, inehmon aatos?
Kuolo kuitenkin tulevi.
Sammukaa salamat hengen,
ehtykää elämän maidot,
kaikki, kaikk' on meiltä mennyt –

VÄINÄMÖINEN:

Kuljen maita, kuljen soita,
kuljen synkkiä saloja,
tuvat tummat kaikkialla,
kasvot kuoleman kalumat,
kaikki katsovat minuhun,
lapset juoksevat jälestä,
vaimot vaatehelmoissani
rukoellen, ruikutellen –
jumala olenko, että
isken tulta kynnestäni?
En tätä enempi kestä.
Avaruudet oudot, uudet
henkeäni ahdistavat,
äärettyys joka taholla
auta Ukko poikoasi
taikka pääni halkeavi.

ILMARINEN:

Kuka siellä yksin yössä
Ukkoa rukoelevi?
Etkö tiedä, että ammoin
kuolleet on jumalat kaikki?

VÄINÄMÖINEN:

Kuka yön pimeydessä
sanan niin ankaran sanoopi,
jotta jäätyy selkäpiini?
Hoi, mies, nimesi lausu:
oletko Suomen sankareita
vai mieron vaeltajoita?
Puhu!

ILMARINEN:

En ole aivan sankareita.
en varsin vaeltajoita,
en ollut ennen uppo outo
Suomeni sinisalossa:
Seppo Ilmari nimeni.

VÄINÄMÖINEN:

Terve seppo veljyeni!

ILMARINEN:

Vakavanha Väinämöinen!
Vieläkö olet elossa?
Terve!

VÄINÄMÖINEN:

       Näinkö siis tavataan?

Toinen korven kulkijana,
toinen maan matelijana?
Vaan virka, mikä tää paikka!

ILMARINEN:

Olihan tässä ennen muinen
pajan paikka Ilmarisen,
kirposi kipunat yössä,
kaikui hilke hirsistössä.
Oli mulla aatos yksi,
yksi kullainen kuvitus:
tahdoin luoda taidepäivän,
taidekuuhuen kuvata,
valaista Suvannon vaivat
kauneuden ikisäteillä,
suuremmilla, kirkkaammilla
kuin sätehet luonnon päivän.
Tuo oli ajatukseni
suuri, hurmaava, ihana.

VÄINÄMÖINEN:

Mahtava takojan taide,
mahtavampi Luojan taide.
Toki kerro,
kuink' kävi ajatuksesi.

ILMARINEN:

Oli mulla koottu tässä
koko joukko kauneutta,
kiiltävätä niinkuin kulta,
kuin hopea hohtavata;
työ sujui, sydän iloitsi,
hiukan jo poikkesi pimeys.
Vaan tuli akka harvahammas.

VÄINÄMÖINEN:

Louhi?

ILMARINEN:

       Liekkini varasti,

hetkeksi nukahin, houkka,
kun heräsin, kaikk' ol' kylmä.
Anna veikko, jos sinulla
viel' on hiiltä hehkuvaista!

VÄINÄMÖINEN:

Minulla? Mitä on mulla?
Tuhkaa ja tomua. Tulen
itse tulta lainaamahan.

ILMARINEN:

Sitten on maailman pimeys. –
Mitä vuotat Väinö vielä?
Istukaamme maaperähän
kuoloa odottamahan,
kuopikaamme kynsillämme
hauta mustahan mujuhun,
pohjaton, pelottavainen,
kunne me mahumme kaikki,
miehet, vaimot, vanhat, lapset,
koko kansakin Kalevan –

TIERA (näyttämön ulkopuolella):
Hohoi, urhot uvantolaiset!
Väinämöinen, Ilmarinen!

VÄINÄMÖINEN:

Tääll' ollaan. Ken huhuvi?

TIERA (tulee):
Hyvä, ett' tapasin teidät.
Nyt on itse Hiisi irti.

VÄINÄMÖINEN:

Tiera! Noh, mitäpä uutta?

TIERA:

Kansa on kaikki niinkuin hullu,
järkkyy luonnon järjestykset,
toiset itkee, toiset nauraa,
kolmannet kovin surevat.
Lemminkäinen laittanunna
kisat on mäelle tuonne,
siellä tanssii, juo ja laulaa
viinapullonen povella.
Tännekin kuuluvi remunsa.
Kuunnelkaatte!

(Kuuluu hurja tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)

VÄINÄMÖINEN:

               Kiitos Luojan,

ett' on vielä Lemminkäistä
kansani vilun veressä –
toki nyt outo on ilonsa.

TIERA:

On myöskin murehtijoita,
istuvia, itkeviä.
Opit uudet ja utalat
sikeevät yön sylissä,
kuullaan taivaalta kumua,
meteliä maan navoilta.
Mies vieras Virost' on tullut,
täällä ympäri kuleksii,
huutavi kostoa jumalan, –
kädessä hänell' on soihtu,
häntä seuraa paljon kansaa.

VÄINÄMÖINEN:

Suru on sisar ilolle. –
Ja sinä itse, kelpo Tiera,
itketkö sie vai iloitset?

TIERA:

Itken kanssa itkeväisten,
iloitsen iloitsevaisten –
kuinka käskevi sydämein.

VÄINÄMÖINEN:

Seuraakin sydämes ääntä.
Mutta tuossa he tulevat.

(Joukko tanssivia pareja tulee vuoren solasta. Heidän edellään
Lemminkäinen vetopeli kädessään hurjaa tanssin säveltä soittaen.)

LEMMINKÄINEN:

Terve, vanha Väinämöinen!
Kah, ja seppo veljyeni!
Tässähän olemme koolla
koko korja veljesparvi.
Hoi, Tuoni, tule nyt kuolo,
saat tästä urosta kolme,
yksi veitikka verevä,
toinen laihempi minua,
kolmannessa luut kolisee –
kaikki tok' kaluksi käyvät.
Tierakin! Tipu, tipuni!
Kuinka pääsit akkas luota?

TIERA:

Kumppani! Puheesi ovat
epätoivoisen puhetta.

LEMMINKÄINEN:

Katsos uutta kanneltani!
Kuules, kuinka se helisee.

VÄINÄMÖINEN:

Särjethän korvani kokonaan
tuolla lemmon rottelolla.
Kusta sait kuvatuksesi?

LEMMINKÄINEN:

Vaihoin sen mieheltä Venäehen
nahkahan parin majavan.
Eikö oo ihana ääni?
Se soi kuin vaakunta varesten
edellä suurien sateiden.
Hih!

VÄINÄMÖINEN:

Olethan julki juovuksissa.
Hyi, häpeä!

LEMMINKÄINEN:

            Joimme päälle

vielä pienet harjakaiset.
Tään pelastin merihädästä.

    (Vetää pullon poveltaan ja ryyppää.)

Ei itku hädästä päästä,
parku päivistä pahoista.
Ryyppäisit sinäkin joskus,
ilo ilolle maiskahtaisi.

VÄINÄMÖINEN:

Ei ole nyt ilon aika.

LEMMINKÄINEN:

Turhia! Ilo on aina,
kun onpi iloitsijoita.
Kuulkaatte kahua tuota
kassapäiden kantapäissä –
se on soittoa jumalten.
Vaan sitä te ette tunne.
Ethän Väinö, ethän toki
sinä vartia siveyden?
Tiera sen tunsi ennen muinen.
Ei nyt enää. Maan matoset,
mitä te muuta tuntisitte
kuin oman mujunne mustan!

VÄINÄMÖINEN:

Leikkisi lopeta Ahti!
Kansa työtäs kaipoavi.

LEMMINKÄINEN

Kansako? Mitä minulla
tekemist' on kansan kanssa?
Sinä siitä huolen pidät.
Kansa kaikki tanssimahan,
se neuvoni maan hädässä.
Hoi, pojat, koreat piiat,
kunne tanhumme takertui!

(Istuu kivelle soittamaan. Karkelot alkavat, ensin hitaammin, sitten
yhä kiihtyen, muuttuen lopuksi hurjaksi karjalaiseksi tanssiksi. Naiset
hehkuvat, miehet hihkuvat, Lemminkäinen itsekin yhtyy tanssiin, yhä
vetopeliä soittaen.)

LEMMINKÄINEN:

"Pitkä poara", "pitkä poara",
parit metsähän, mäelle!

VÄINÄMÖINEN:

Kauko, sua varoitan, katso:
yö on lämmin, metsä musta,
veret vellomat kisojen –
nyt ei aika "pitkän poaran".

LEMMINKÄINEN:

Pien' asia piian poika
silloin kuin maailmat palavat!

    (Hurjasti lakkiaan heiluttaen.)

Leimutkoon pyhäinen lempi
joka kuusen kuoppurassa,
kirvotkoon elon kipuna
joka aarnihongan alta,
syttyköön suureksi tuleksi,
paisukoon maailman paloksi,
polttakoon poroksi kaikki,
jotta loppuu luomakunta
yhtehen yrön ilohon,
yhden naisen nauruloihin!

(Pois. Parit hajoavat metsään.)

VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen):
Hurja on ilon humina,
kun on murhe lietsomassa.

TIERA:

Tässä tulee toinen joukko.

VIROKANNAS (tulee vuorensolasta soihtu kädessä, hänen jälessään
paljon kansaa):
Voi tätä kansoa Kalevan!
Voi tätä syntistä sukua!
Tehkäätte parannus kaikki!
Katso, sankari tulevi,
saapuvi Karjalan kuningas,
kultamiekka miehustalla.
Niin sen loistaa kengän kanta
kuin keväisen päivän nousu,
niin sen paistaa paidan kaulus
kuin joutsen meren selällä;
päästävi Suvannon päivän,
pelastaa Kalevan kansan.
Ken häntä halaapi nähdä,
hän minua seuratkohon.

(Pois. Kansa seuraa.)

VÄINÄMÖINEN:

Noh, mitä sanot sa seppo?

ILMARINEN:

Kun ei kansalla valoa,
kansa seuraa virvatulta.

VÄINÄMÖINEN:

Toden oikean todistit. –

    (Äkkiä kiihkeästi taivaan puoleen kääntyen.)

Oi, Ukko ylijumala,
kuule nyt laulajan rukous,
kun tässä suuressa surussa
puolehes äänen koroitan.
Sinä mun kasvatit katalan.
nostatit norosta miehen,
työnsit aalloille elämän,
tyyntä, tuulta soutahaman;
imetit ilon nisistä,
juotit riemun rintasista,
tuudit lemmen lehtipuussa
ja puussa vihaisen viiman.
Teit minusta täyden miehen,
urhon rautaisen rakensit,
panit kansan kaitsijaksi,
suojaksi Suvannon saaren.
Annoit vielä viime armon,
liekin puhtahan puhalsit
rinnassani ryönäisessä –
laulun kirkkahan kipunan.
Kipuna tuikahti tuleksi,
tuli nousi taivahalle,
pois poltti povesta ryönät,
kaiken maailman valaisi –
miksi nyt sammutit tulen?
Miksi nyt päiväni pimensit?
Oisinko erehtynynnä?
Enkö oisi laulun seppo?
Eikö ois elämä tämä,
jonka annoin kansalleni,
muuta kuin sumua yössä,
hallan hengen nostamata?
Katsohan minuhun Ukko!
Tässä seison taivas-alla,
en ylety ylemmä minä,
astuos sinä alemma!
Opeta minua Ukko!
Mitä vaadit vielä multa?
Annoinhan sinulle kaikki,
mit' oli mulla antamista.
Vai onko jotakin jäänyt
pohjahan poveni tämän,
joka viel' on maan omoa?
Anna vainen merkki, kohta
senkin uhraan ma sinulle.
Vaan anna pikainen merkki!
Kansani katoopi yöhön,
minä myöskin. Puhu! Lausu!
jos olet elossa vielä.
Katso, kaikkea epäilen.
Anna varmuutta minulle!
Anna yks valoisa pilkku
tässä yössä synkeässä?

ILMARINEN:

Turhia anelet Väinö.
Kuollut on ilmojen kuningas.

(Pitkä valojuova näkyy takaisella taivaalla niinkuin tähdenlento.
Väinämöinen ja Ilmarinen katsovat toisiaan hämmästyneinä.)

VÄINÄMÖINEN:

Näitkö?

ILMARINEN:

        Näin.

VÄINÄMÖINEN:

              Valo valahti

yläisistä taivahista
alaisihin maa-emihin –
lie ollut kuun kehänen?

ILMARINEN:

Taikka päivän pyöryläinen?

TIERA:

En minä mitänä nähnyt.

VÄINÄMÖINEN:

Se oli Ukolta merkki.
Läkkän tuota katsomahan.
Sinä Tiera, kunnon veikko,
käy, kutsu käräjät kansan
juurelle Jumalan vuoren.
Siellä päivästä puhumme.

TIERA lähtee.

ILMARINEN:

Löytäisin työtuleni,
entisen eloni liekin,
siit' oisi ilo ikuinen
sepon Ilmarin pajassa.
Ijät kaiket kalkuttaisin,
kuita, tähtiä kuvaisin
kansalleni kallihille –
ehkä kerran auringonkin.
Lähtekäämme!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Ruotuksen tupa. Seinillä kilpiä, miekkoja y.m. sota-aseita. Oikealla
pöytä, jonka ääressä rengit iltaruoalla. Vasemmalla toinen pitempi
pöytä, jonka alla permanto on verhottu punaisella veralla. Sen päässä
Ruotus itse paitahihasillaan, syrjään sysätty ruoka edessään,
synkästi tuijottaen.

Tuli takassa. Ruoja kädet puuskassa laahoo lattialla piikoja
komennellen. Ovipielessä jauhinkivet, joita Sokea vaimo pyörittää.

SOKEA VAIMO (laulaa):
Pimeä tähetön taivas,
pimeämpi orjan onni,
raskahat rikasten kirstut,
raskahampi köyhän kuorma.
Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken kasvinaian,
koittavaksi köyhän päivän,
köyhän kuun kumottavaksi,
laulavaksi köyhän linnun,
köyhän riemun raikuvaksi.
Eip' on kuu kumottanunna
eikä päässyt köyhän päivä,
laulanut ei köyhän lintu,
köyhän riemu raikahtanut,
tuli Tuonen yö ikuinen,
huusi huuhkajat salossa –

RUOTUS:

Heitä herja vinguntasi!

SOKEA VAIMO vaikenee äkisti.

1:NEN RENKI:

Ruotus on pahalla päällä.

2:NEN RENKI:

Myrsky on otsalla isännän.

3:S RENKI:

Kellehän myrähtänevi?

4:S RENKI:

Siunattu Jumalan vilja.

(Nousevat pöydästä. Piiat korjaavat ruoan pois.
Koira haukahtaa ulkona. Kaikki kuuntelevat.)

RUOJA:

Katso piika pikkarainen,
mitä halli haukkunevi?

PIIKA PIKKARAINEN (pyörähtää ulos ja tulee hetken päästä takaisin):
Se on meidän Marjattamme,
joka mierolle ajettiin.

RUOJA:

Mitä hän tahtovi talosta?

PIIKA PIKKARAINEN:

Raukka kylpyä kysyvi.
Ei tohdi tupahan tulla.

RUOJA:

Ei kylyt kylähän jouda.
Menköön toisehen talohon.

PIIKA PIKKARAINEN:

Käynyt on joka talossa,
saanut kiellon kaikkialta.
Oi, häntä armahda emäntä!
Kovin on kurjassa tilassa
tyttö rukka: kengät rikki,
riepuina hamehen helmat,
paita aivan aukinainen,
siihen vielä syntymätön
alla ankean sydämen.
Suo hälle kyly emäntä.

RUOJA:

On kyly kytömäellä
lautan lapsia latoa.

PIIKA PIKKARAINEN:

Kylmä on kytöinen kangas,
yö kolkko, pimeä korpi,
pakkanen vain paukkelevi –
varmaan hän kuolevi viluhun.

PIIAT:

Armoa hyvä emäntä,
armoa osattomalle!

RUOJA:

Onhan siellä vanha talli,
kaksi kaakkia sisällä.
Min heponen hengähtävi,
se on löylyä hänelle.

PIIAT pillahtavat itkemään.

RUOJA:

Tää sana perille saata
taikka tukkaasi varokin.

PIIKA PIKKARAINEN menee.

VANHIN RENGEISTÄ:

Pahoin teit emäntä parka.

RUOJA:

Itsepä työni mä tilitän.
Min' olen emäntä, minä!

PIIAT itkevät ja voihkivat.

RUOTUS (lyöden nyrkillä Pöytään):
Tupa tyhjäksi, sanon ma.
Kuulla en jaksa ruikutusta.

RUOJA:

Astukaa alitupahan!
On aika levolle käydä.

VÄKI lähtee.

RUOJA (hommailee yhtä ja toista, vilkaisten väliin Ruotukseen. Vihdoin):
Etkö siirry jo sinäkin
vuotehelle?

RUOTUS ei vastaa.

RUOJA:

Minä käyn, lukitsen aitat.

(Ottaa soihdun uunin raosta ja menee; näyttämö pimenee.)

RUOTUS (nousee, kävelee mietteissään edestakaisin, Pysähtyy ja astuu
jälleen):
Paljon on lankoja ajassa,
kuka löytäis kultalangan?
Väinön päivä on pimennyt,
kansa on kaikki kuin akanat,
sodassa Suvanto, Lappi –
luulen, tässä ois lihoa,
kun ois lihan keittäjätä.

LOUHI (astuu esiin ovensuun pimennosta ruhtinaallisessa asussa,
kruunu päässä)
Terve Ruotus ruotsalainen,
terve Karjalan kuningas!

RUOTUS:

Ken olet tulija outo?
Miksi tervehdit minua
nimellä, jot' en omista?

LOUHI:

Terve Karjalan kuningas,
terve Suomen suurivalta!

RUOTUS:

Oletko onneni lähetti
vai enne lopun edellä?
Kuka? Mistä? Puhu!

LOUHI:

                   Olen

armahin ajatuksesi
sydämmesi syövereistä:
Terve Ruotsi ruhtinaamme,
terve Karjalan kuningas!

RUOTUS:

Väinö on Karjalan kuningas.

LOUHI:

Huomenn' on käräjät kansan.

RUOTUS:

Sinne ei kutsuttu minua.

LOUHI:

Kuninkaaksi kutsutahan.

RUOTUS:

Kansa vaativi valoa.

LOUHI:

Valoa on monenlaista.

RUOTUS:

Mutta mulla ei mitänä.

LOUHI:

Kuka uskoo, se voittaa,
kuka toivoo, se toteuttaa.
Huomiseksi jää hyvästi! (Katoo.)

RUOTUS:

Odota, korea aave!
Viivy vielä! – Hän on poissa.
Kuka liekin ollut outo?
Arvasi ajatukseni.
Minäkö Karjalan kuningas?
Mahdotonta! – Mahdollista.

RUOJA (tulee):
Kuka oli tuvassa toinen?

RUOTUS ei vastaa.

RUOJA:

Onko kielesi lukossa
vaiko korvas lumpehessa?
Kuuletko?

RUOTUS:

          Mitä kysyitkään?

RUOJA:

Kenen kanssa sa puhelit,
kun tulin pihalta äsken?

RUOTUS:

Puhelinko? Yksin olin.

RUOJA:

Sen varsin valehteletkin.
Et ollut tuvassa yksin.
Tunsin helmat hulmahtavan
ohitse ovessa tullen.

RUOTUS:

Omat on helmas hulmunnehet.

RUOJA:

Kiertelet, kuvatteletko,
vaikka tiedän tarkoillehen:
se oli se samainen akka,
jonk' olen joskus ennen nähnyt
täällä luonas luikehtivan.

RUOTUS:

Kun tiesit, mitäpä kysyit?

RUOJA:

Miks olet muuttunut minulle?
Et ole armas niinkuin ennen.
Päivin et mulle päätä käännä,
öin et kutkuta kuvetta.
Sanot sanasen, senkin ärjyt.
Mikä mielesi masensi?
Enkö oo ihana enää?
Eikö oo rintani ripeät?
Eikö poskipäät päreät?
Lienen varsin vanhentunut.
Sano: olenko, olenko, sano,
sano kulta, kulta Ruotus!

RUOTUS:

Joutavia!

RUOJA:

Jos olen vanha, sie älä sillä
silmällä minua katso!
Jos rypyn posella näätkin,
sie se suutele sileeksi!
Jos lie sylini kylmä,
sie se kuumaksi syleile!
Katso, minuss' on nuoren tuli,
nuoren hehku ja halutkin.
Elä etsi kylän iloja!
On sinulla iloja koissa.

RUOTUS:

Laittau jo levolle siitä
löpisemästä, vanha lörppö!

RUOJA:

Niinkö!
Kavahda, kavala Ruotus
vihaani tulipunaista!
Et tunne kipuja Kirkin.
Luuletko mun luppakorvin
istuvan sopessa silloin,
kun sinä kisoja kuljet
kylän kaunojen keralla.
Tuokin vaimo vatsallinen,
joka kylpyä kyseli –
luuletko, etten ma tiedä,
ken on porton poian isä?
Sinä! Sinä! Sinä! Sinä!
Siksi en antanut kylyä,
siksi et tohtinut sinäkään
sanaa sanoa äsken,
vaikka näinkin silmistäsi,
kuinka suutuit ja häpesit.
Kuuletko, kuuluisa isäntä?
Lapsesi mäellä syntyy,
porton poika kankahalla.

RUOTUS:

Vaimo! Sua varoitan –

RUOJA:

                     Varro,

vielä kun sanasen sanon.
Luuletko, etten ma tiedä
haluas suurta ja salaista,
joka ei sinulle anna
yön unta, lepoa päivän?
Mielesi sinun tekevi
Karjalan kuninkahaksi!
Haa, enkö oikein arvannunna?
Sinäkö kuningas? Houkka!
Sinäkö Väinön voittajaksi?
Tiedä, tiedä, Ruotsin Ruotus:
Väinö on suurempi sinua,
niin suurempi, korkeampi
kuin taivas tasaista maata.

RUOTUS:

Vaikene! Ulos utala,
kehno vaimo! Et käsitä
sankarin suuria haluja,
vain omat pienet pyytehesi.
Suur' Jumala! Onko mulla
aika akkoja halata,
kun minulle vilkuttavi
kunnian ikuiset immet?
Mik' on nainen? Paidan solki,
tiuku vempeleen nenässä,
luotu hetken heilumahan
ja toisen lakastumahan.
Te ette tunne myrskyn kieltä
soipoa korvissa urohon!
Sydän, mökki, syli, suukko –
se matala maailmanne.
Kenen te kerran kahlitsette,
sen te sotkette mutahan,
viette miesten miekan voiman,
sankarin sydämen lennon,
äiteinä! vaimoina! lapsina! siskoina! –
aina kahleina urohon.
Vaan minä katkon kahlehenne,
irti itseni julistan,
elän loistolle elämän,
kullalle ja kunnialle.
Jos tahot, perässä tule,
Jos et, pihalle astu!

(Ruoja on Ruotuksen sanatulvan aikana vaipunut nyyhkyttäen soppeen.
Koira haukahtaa ulkona. Molemmat odottavat jännityksellä. Hetken
perästä astuvat sisään Ilmarinen ja Väinämöinen.)

VÄINÄMÖINEN:

Terve talohon!

RUOTUS:

               Terve! (Itsekseen.)

Vakavanha Väinämöinen
ynnä Seppo Ilmarinen!
Oikeinko todisti aave? (Ääneen.)
Keitä vierahat olette?
Mistä kaukoa tulette?

VÄINÄMÖINEN:

Matkamiehiä olemme.
Idästä tulemme. Minä
vakavanha Väinämöinen,
toinen Seppo Ilmarinen.
Vaan kenen talo on tämä?

RUOTUS:

Terve, te tietäjät Kalevan,
Ruotsin Ruotuksen talohon!

(Ruotuksen viittauksesta kantaa Ruoja oluttuopin Ilmarisen käteen
ja poistuu, uteliaasti taakseen pälyen.)

ILMARINEN:

En minä sinä ikänä
juone näitä juomisia.
Tule Väinö!

VÄINÄMÖINEN:

            Muista, Seppo:

emme nyt ole omalla
asialla kulkemassa –
asia on kaiken kansan.

    (Ottaa oluttuopin ja juo.)

Rauha Ruotuksen talohon!

RUOTUS:

Istukaa urohot!

VÄINÄMÖINEN:

                Kiitos. –
    (Kaikki istuvat.)

Tuloamme kummastelet
näin myöhäistä.

RUOTUS:

                Eipä muuten.

Lienee ankara asia,
kun lähitte moisen matkan
jalansyten jaksamahan.

VÄINÄMÖINEN:

Kuule Ruotus ruotsalainen.
Suuni puhtaaksi puhelen.
Ei ole sopu sijainnut
sun ja Väinölän välillä.
Me emme ymmärrä sinua,
sie et meitä ymmärtele.
Mikä mielemme eroittaa?

RUOTUS:

Te elätte valloillanne
täällä kuin vasikat haassa.
Minä laatisin lakeja.

ILMARINEN:

Lait on meillä lauluissamme.
Niitä et sie tajua.

RUOTUS:

Melto on mieli Suomen miehen.
Minä rautoa rakastan.

ILMARINEN:

Rauta kahleelta kajahtaa.

RUOTUS:

Myöskin miekalta vapauden.

VÄINÄMÖINEN:

Noh, noh, sen toran jätämme.
Kummallakin
ehkä on osaksi oikein.
Sen tulevat tuomitkohon.
Emme tulleet sanasotahan.
Tahdoimme kanssasi puhua
tästä ankeesta ajasta.

RUOTUS:

Puhelkaamme.

VÄINÄMÖINEN:

             Uskon, tiedät,

luonnon syntyihin syvihin,
niitä hiukan ymmärtelen –
noh, sinä hymyilet niille:
mulle ne on elon mehua.

RUOTUS:

Tiedän sun Suomen tietäjäksi.

VÄINÄMÖINEN:

Tunnen monta tutkelmata,
yhä toki yhtä mietin:
Tänä kun iltana tähystin
taasen kanssa seppo-veikon,
eikö jo kohoisi päivä
Kalevalan kankahille –
näimme me tulen putoovan
läpi taivahan yheksän,
kaahlasimme katsomahan.
Arvaatko, mihin tulimme?

RUOTUS:

En tohdi.

VÄINÄMÖINEN:

          Sinun tupahas.

Täss' olemme.

RUOTUS:

                         Kummallista.

Tännekö putosi tähti?

VÄINÄMÖINEN:

Juuri päälle tään talosi.
Viel' on reikä taivahassa.

RUOTUS:

En minä mitänä tiedä,
vaikk' ois taivahat pudonneet.

1:NEN PIIKA (juoksee sisälle):
Voi, voi, voi, voi! –

RUOTUS:

Noh, onko lehmä poikinunna
vai porsas raossa aidan?

1:NEN PIIKA:

Marjatta pojan on saanut!

RUOTUS:

Ja sitäkö huudat hullu?

1:NEN PIIKA:

Täss' on kumma toinen kumma:
Ulkona valo on uusi,
pimeämpi aurinkoa,
kirkkahampi kuun hopeeta.

RUOTUS:

Mitä hupsit?

2:NEN PIIKA (juoksee sisälle):

             Piha palavi,

puut ovat tulessa kaikki,
ilma on lämmin kuin kesällä,
saavissa vesi sulana –

RUOTUS:

Oletko aivan järjiltäsi?

3:s PIIKA (juoksee sisälle):
– Huuto käy idästä,
huuto lännestä humisee:
"Isä on meille ilmestynyt,
poika neitseestä siinnyt!"

RUOTUS:

No, nyt on ikuinen ihme!
Läkkän tuota katsomahan!

(Menee. Ovi eteiseen jää auki ja ulkoa tunkee väkevä valo huoneeseen.)

SOKEA VAIMO (syöksähtää polvilleen keskilattialle):
Ihme! Ihme! Ihme! Ihme!
Ollos kiitetty Jumala.
Jo kohosi köyhän päivä.
Silmäni näkevät taasen,
elämä aukeaa etehen
niinkuin suuri nurminiittu.

(Piiat taluttavat hänet pois.)

ILMARINEN:

Millinen tämä on yöhyt,
sokeat näkönsä saavat,
kuurot kuulonsa takaisin!

VÄINÄMÖINEN:

Keränä oli
tänne tullen aatokseni –
nyt on kahtena keränä.

RUOTUS (tulee takaisin):
Enp' ole moista ennen nähnyt.
Mitä uskotte urohot?

VÄINÄMÖINEN:

Suuria tapahtunevi.
Ukko maata varjelkohon!

RUOTUS:

Samaa minäkin sanon:
Tulossa jotakin onpi,
kun tietäis, mitä tulevi.

VÄINÄMÖINEN (äkkiä Ilmarisen käsivarteen tarttuen)
Kuuletko?

ILMARINEN:

          Mitä sa kuulet?

VÄINÄMÖINEN:

Virren vienon ja väkevän.

ILMARINEN:

En minä mitänä kuule.

VÄINÄMÖINEN (Ruotukseen tarttuen):
Tunnetko lemun suloisen?

RUOTUS:

Hiukan vaan hajua saunan.

VÄINÄMÖINEN:

Ilma on kuin yrttitarha –
katso! katso!

ILMARINEN ja RUOTUS:

              Mitä näet sa?

(Tausta aukenee. Näkyy talvinen tanner, tantereella paljon kansaa,
kansan keskellä Virokannas soihtu kädessä. Taustassa näkyy Marjatta
lapsineen kytömäellä. Taivaasta virtaa väkevä valopatsas maahan.)

VÄINÄMÖINEN:

Ken on vaimo? Ken on lapsi?

(Aikoo syöksyä ulos. Näky katoaa.)

RUOTUS (Ilmariselle):
Ukko on hiukan hupsahtanut.

PIIKA PIKKARAINEN (juoksee sisään):
Voi, hyvä isäntä kulta,
kansoa piha on täysi,
ihmiset ilost' on hullut,
toisiaan syleilevät
tutut, oudot, vanhat, nuoret,
Mies vieras pihalla seisoo
saarnaten jotakin, jota
en käsitä,
Karjalan kuninkahasta –

RUOTUS (nopeasti):
Karjalan kuninkahasta!
Se mies sisähän kutsu.

(Piika pikkarainen menee. Hetkisen perästä astuu sisälle Virokannas
soihtu kädessään, hänen takanaan paljon kansaa.)

RUOTUS:

Sinäkö kansalle puhelet
Karjalan kuninkahasta?
Ken olet? Mikä nimesi?
Tietäjä oletko?

VIROKANNAS pudistaa päätään.

RUOTUS:

Taikka virren vieras Seppo?

VIROKANNAS kuin edellä.

RUOTUS:

Kuinka siis kansoa opetat?

VIROKANNAS:

Ääni korvesta olen ma,
kynttilä, palava yössä,
lähetetty valmistamaan
tietä auringon ikuisen.
Kuka mun kuulevi sanani,
hälle huomen valkenevi.

RUOTUS:

Voitko päästää Suomen päivän?

VIROKANNAS:

En minä mitänä päästä,
mutta mun jälkeeni tulevi
toinen suurempi minua,
jonk' edessä taitun itse
niinkuin kaisla myrskyn eessä –
hän päästää Suvannon päivän.

RUOTUS:

Kenestä puhut sa vanhus?

VIROKANNAS:

Puhun Marjatan pojasta,
joka syntyi joulu-yönä
maailman vapahtajaksi.
Ei ole nyt suruja enää
eikä huolta huomisesta,
orjat on vapaita kaikki,
köyhä vertainen rikasten,
veljiä inehmon lapset,
Isän yhden siittämiä.
Iloitkaatte! Riemuitkaatte!
Syntyi Karjalan kuningas.

KANSA (riemahtaen):
Eikö siis suruja enää?
Köyhäkö vertainen rikasten?

RUOTUS:

Hoi, pidätä, hurmahenki!
Täähän on maan petosta.
Rengit! Köysiä esille!
Köyttäkäätte kiivastaja!
Tään pitäjän tuomarina
hänet ma vangiksi julistan.

(Virokannaan kädestä temmataan soihtu ja hänet köytetään.
Kansa nurisee.)

VIROKANNAS:

Älkäätte minua surko!
Minä vain oon vanha miesi.
Säde hukkuvi sumuhun,
sumun päivä puhkaisevi.

RUOTUS:

Viekää kansan villitsijä
vajahan tuvan takana
tuomiotaan uottamahan!

(Rengit vievät Virokannaan pois. Kansa seuraa.)

VÄINÄMÖINEN (itsekseen):
Heikkoko väkevän verta?
Köyhä arvoinen rikasten?
Eikö siis urohon tarmo,
hengen taistojen takoma,
ois enempi orjan mieltä?
Eikö pitkän pilven kotka
mahtavampi maan matoa?
Mahdotonta.
Nää on Louhen ansapuita,
tehtyjä urohon tielle,
ettei pääsis Suomen päivä.

ILMARINEN:

Tule Väinö, veljyeni!
Täällä haiskahtaa verelle.

VÄINÄMÖINEN (ajatuksistaan heräten):
Voinet olla oikeassa.

    (Ojentaa kätensä Ruotukselle.)

Jää hyvästi Ruotsin Ruotus!

RUOTUS (samoin mietteistään heräten):
Suuri kiitos käynnistänne!
Toki vielä viime sana:
Tämän pulman mie selitän,
kaikki laittoa lupoan
entisillensä tolille,
kun lupaatte vaiti olla
tämän yön tapauksista.

VÄINÄMÖINEN:

Voin luvata.

ILMARINEN:

             Myöskin minä,

vaikk'en huoli sun luvastas.

RUOTUS:

Suuri kiitos Suomen urhot!
Käykää vastakin talossa.
Täss' oli hiukan rauhatonta
tällä kertaa,
vasta tyynempää, vakuutan.
Käykäähän talossa, miehet!
Tässä soihtu matkallenne
hämyn halki käydäksenne.

(Ojentaa Väinämöiselle soihdun.)

ILMARINEN (Väinämöiselle):
Kuinka? Vieraanko kädestä
otat sa palavan soihdun?

VÄINÄMÖINEN:

Tulen on synty taivahassa.
Otan sen taivahan kädestä.

    (Ruotukselle.)

Jää hyvästi Ruotsin Ruotus!
Toki muista mun sanani:
Mik' on soihtu Luojan soihtu,
ei sitä sidota köysin,
mikä on sainio pimeyden,
sammuvi pimeytehensä.

(Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät.)

RUOTUS (kävelee hetkisen edestakaisin mietteissään, menee sitten ovelle
ja huutaa):
Hoi, Tapani, tallirenki!

TAPANI (tulee):
Mitä käskevi isäntä?

RUOTUS:

Teppo, poikani parahin,
oletko työhös tyytyväinen?

TAPANI:

Miks' en oisi? Mikä hätänä?
Hepo lihovi, mies lihovi,
kummallakin kultapäivät.

RUOTUS:

Siis olet mulle kiitollinen,
että sun talohon otin?

TAPANI:

Kuink' en oisi? Totta toki.
Toki tää toista on eloa,
kuin oli ennen laukun kanssa
taloteitä tallustella.
Teitä kiitän ma ijäti.

RUOTUS:

Se piankin nähtänehen. –
Peljännetkö?

TAPANI:

No, minä en pelkää niin mitänä –
jos ei varsin hengen vaara.

RUOTUS:

Täss' ei ole. Naisen näitkö,
tuon, joka kylpyä kyseli?

TAPANI:

Sen, joka pojan tekaisi?

RUOTUS:

Sikiö on surmattava.
Äitinensä. Ymmärrätkö?

TAPANI:

Ymmärränhän.

    (Viekkaasti silmää iskien.)

Emännäll' on tarkka vainu.

RUOTUS:

Se ei sinuhun kuulu.
Teetkö työtä käskettyä?

TAPANI:

No, minä ne nitistän niinkuin
jänönpoikaset lumelle.
Vaan mitä saan ma palkakseni?

RUOTUS:

Tallista parahan orhin.

TAPANI:

Ihanko todella?

RUOTUS:

                Tuossa

on käteni.

TAPANI:

           Kättä päälle! –

Nyt tuli Tepolle juhla,
kelpaa nyt kyliä käydä,
talojen tanhuita ajella
kuuluvilla kulkusilla,
kun onpi ori edessä.
Minä lennän kuin salama.

(Menee.)

RUOTUS (yksin):
Sillä nyt on siitä päästy.
Nyt on vuoro vaiennella
tuo hupakko huutelija.
Taikka ehkä
häntä vois käyttää johonkin?

(Vaipua ajatuksiinsa.)

TAPANI (tulee kiireesti takaisin):
Poiss' on lapsi, poissa vaimo,
pihalla pilkkoinen pimeys.

RUOTUS:

Täss' on tehtynä petosta.
Kaikki joutuhun jälestä.

(Tempaa seinältä keihään ja syöksyy ulos.)

RUOJA (tulee)
Poiss' on vierahat. Isäntä
lienee mennyt saattamahan.
On tääkin yö mokoma.
Tulee tieltä mieron tyttö,
pojan hangelle tekevi, –
poika ei viluhun kuole.
Taivas reikihin repeevi,
sen näkevät Suomen urhot
tuolla puolen Lemmenlahta,
kaalovatpa katsomahan, –
tulevat Ruotuksen talohon.
Ruotus, tuomari pitäjän,
toivovi kuninkahaksi
Suomen suurille tiloille
vanhan Väinämön sijahan –
niin syntyy kuningas toinen.
Mies vieras salolta saapuu,
oppia outoa puhuvi
Karjalan kuninkahasta,
orjien vapaudesta –
itse kohta vangitahan.
Kuka on Karjalan kuningas?
Tuoko lapsi? Lautan lapsi?
Mahdotonta? Väinämökö?
Hän on sankari väkevä.
Ei oo heikko Ruotuskana.
Kuka ties, kuningatarna
ei olis olla hullumpata?

(Aukaisee korukirstunsa, somisteleikse, peilailee itseänsä kiiltävässä
metallilevyssä ja nauraa hekottelee. Lyödä lupsahuttaa äkkiä kirstun
kannen kiini ja jatkaa jälleen vakavana:)

Vaan jos nyt todella onpi,
niinkuin luulen, porton poika
tään talon isän tekoa –
niin hän on kuninkaan isä.
Itsekin kuningas? Minä
kuningatar? Se on selvä.
Otamme pojan omaksi,
kaunoiseksi kasvatiksi,
mieron tyttö tyytynevi
muutamiin muruihin. Taikka
ellei suostu, – suohon poika!
Tästähän hyvä tulevi.

RUOTUS (tulee Ruojaa huomaamatta ja heittäytyy väsyneenä lavitsalle):
En tavannut tapettavia.
Yö on pilkkoisen pimeä,
ajo aivan mahdotonta.
Mitä nyt teen mies poloinen?

RUOJA (lempeästi):
Ruotukseni!

RUOTUS:

            Sinäkö Ruoja?

Noh, nyt on asiat oikein,
ei sinun enempi tarvis
kammota kuninkuuttani.

RUOJA:

Kerro, kuinka on asiat!

RUOTUS:

Vanki on vajassa mulla,
mitä nyt hänelle teen ma?
Jos hänet vapaaksi lasken,
siitä villitys tulevi
ensimmäistä ankarampi.
Jos hänet hukutan, silloin
Väinön puolelle asetun
vasten uutta valtiasta.
Teenkö silleen taikka tälleen,
aina jään alemma kynsin.

RUOJA:

Entä miss' on mieron vaimo
ynnä lapsi?

RUOTUS:

            Yön ladulla.

Heitä kiini ma tavotin,
en tavannut.

RUOJA:

             Mitäpä heille

oisit tehnyt, jos tapasit?

RUOTUS:

Sen tietäis pimeys yksin.

RUOJA:

Entä sitten?

RUOTUS:

             Sitten? Sitten

kaikk' olis ollut niinkuin ennen –
alkais uuden miettiminen.

RUOJA:

Väinö jäis kuninkahaksi,
sinä miksi? Tuomariksi.

    (Nauraa.)

Ei sinusta Ruotus rukka
ole lankojen hakijaa
ajatarten kankahasta.
Se on meidän naisten työtä.

RUOTUS:

Vieläkö sinäkin ilkut!
Kursi tiehesi, tahikka –!

RUOJA (jälleen vakavana):
Siis sanotko: sun talossas
syntyi Karjalan kuningas?

RUOTUS:

Kansa niin sanovi.

RUOJA:

                   Kansan

ääni on jumalten ääni.
Sitä kuule Ruotsin Ruotus!

RUOTUS:

Kuinka? Neuvotko minua
luopumaan ijäksi siten
Karjalan kuninkuudesta.
En ikinä.

RUOJA:

          Sitä en neuvo.

Lapsi syntyi sun talossas,
sin' olet lapsen holhoaja –
ehkäpä enemmän vielä?

RUOTUS:

Minä vakuutan! Mitenkä?
Ethän luulene minua –?

RUOJA:

No, se nyt on sivuasia. –
Sin' olet lapsen holhoaja,
sijainen kuninkahankin.
Laske vankisi vapaaksi,
astu kansan auttajaksi!
Joskin lapsi löytynevi,
hän on pieni ja vähäinen,
sull' on aikaa aivan kyllä
vahvistella valtoasi.
Jos ei löydy, sen parempi.

RUOTUS (itsekseen):
Siinähän sorea aatos! (Ääneen.)
Entä vanha Väinämöinen?

RUOJA:

Ruotsiss' on väkeä paljon,
sinne saattaos sananen,
tule, voita Väinön valta,
huudata kuninkahaksi
poika Marjatan poloisen, –
silloin sie oot Suomen herra.

RUOTUS:

Houkkapa olinkin, koska
tahdoin nousta kunniahan
ilman naisien apua! –

    (Ojentaen kätensä.)

Ruoja armas!

RUOJA:

             Ruotukseni!

(Täydellinen sovinto.)

RUOTUS:

Sie olet sentään viisas vaimo. –
Huomenna Tepon lähetän
laukun kanssa katsomahan
käräihin Kalevan kansan,
kuin siellä asiat käyvät.
Itse Ruotsin ruhtinaille
saattamaan sanoa lähden.
Tule, menkäme levolle!

RUOJA (hullunkurisesti):
Entä orjien vapaus?

RUOTUS:

Siitä sitten tuumitahan.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Aukea paikka metsässä. Taustalla vuori, jonka rinnettä polku johtaa.
Kansaa soihdut käsissä seisoo pienissä ryhmissä levottomasti
keskustellen. Myrsky.

1:NEN KALEVALAINEN:

Heräsitkö viime yönä?

2:NEN KALEVALAINEN:

En herännyt. Uneni läpi
kuulin kuin kohua kosken,
luulin eukon kuorsoavan.
Onko kuultu kummempia?

1:NEN KALEVALAINEN:

Kuultu on taivaalta kumua,
meteliä maan navoilta,
petrankaitsijat kedolla
nähneet on tulen putoovan
tuolle puolen Lemmenlahta –
siit' on kaikki kauhuissansa.

2:NEN KALEVALAINEN:

Varjele vakainen Ukko!

    (Sekautuvat kansan joukkoon.)

Tiedätkö, mitähän varten
meidät on kutsuttu ko'olle?

4:S KALEVALAINEN:

Etkö tiedä, ett' tulossa
sota on valosta suuri
Pohjan ja Väinölän välillä?
Siitä täällä päätetähän.

3:S KALEVALAINEN:

Koko kansako sotahan?

4:S KALEVALAINEN:

Miehet, naiset, lapset, kaikki
Suomen päivän päästäntähän.
Näin on sankarten sanoma.

3:S KALEVALAINEN:

Ähäh, vai väkevät kerran
tarvitsevat heikkojakin! –
Kussa on Kalevan urhot?

4:S KALEVALAINEN:

Väinö itse yksin yössä
istuu vuoren kukkulalla,
Ilmarinen, Lemminkäinen
seisovat vähän sivulla,
säilillä säkenevillä
Väinämöistä vartioiden.

3:S KALEVALAINEN:

Keneltä?

4:S KALEVALAINEN:

         Kah, yön väeltä,

jotka jousta jännittävät
pään varalle valon urohon –
etkö kuule kuin suhisee?

3:S KALEVALAINEN:

Laupias Jumala auta!
Mitähän tästäkin tulevi?

(Sekaantuvat kansan joukkoon.)

LOUHI (kalevalaisen naisen puvussa juoksee esiin):
Minäpä tiedän, tiedän, tiedän –

KANSA:

Mitä? Mitä on tapahtununna?
Mitä tiedät?

LOUHI:

             Mistä Väinö

sai tulen tupihin Osmon
ynnä näihin yön valoihin, –
minä tiedän, tiedän, tiedän.

KANSA:

Mistä?

LOUHI:

       Ruotuksen talosta,

tuolta puolen Lemmenlahta.

KANSA:

Rumanko Ruotuksen talosta?
Niinkö?

LOUHI:

        Niin, valalla vannon –!

Täss' on paimenet. Puhukaa!

(Paimenet tulevat esiin.)

KANSA:

Puhukaa! Pian puhukaa!

1:NEN PAIMEN:

Niin se oli sillä lailla –

2:NEN PAIMEN:

Eipäs, anna mie puhelen.

3:S PAIMEN:

Et sie mitänä tiedä.
Minähän kuminan kuulin.

2:NEN PAIMEN:

Minä näin tulen väläyksen.

3:S PAIMEN:

Hajun tunsin tulikivisen.

KANSA:

Pois polina! Yks puhumaan!
Puhu sie tulen näkijä!

2:NEN PAIMEN:

Näin oli asia. Kuulkaa:
Kun me kaitsimme kedolla
tarvaitamme, taivahasta
näimme liekin leimahtavan,
äänen kuulimme puhuvan:
"Menkäät Ruotuksen talohon,
katsokaat kuningastanne!"

KANSA:

Kuningasta! Kuulkaa, kuulkaa!
Entä sitten?

2:NEN PAIMEN:

             Sitten täytti

valkeus pimeän ilman,
kuului virsi vienon kaunis,
kaikui kannelten helinä,
mepä maahan lankesimme
niinkuin ukkosen osumat.

KANSA:

Sitten?

2:NEN PAIMEN:

        Kun toinnuimme, kadonnut

kaikki oli. Taivas musta,
maa pimeä. Kauvempata
ääreltä kedon kajasti
vain kuin pienen liekin pilke.
Sitä kohden me kulimme.
Kun tulimme
sen sinisen sillan päähän,
joka vie Ruotuksen talohon,
tuli Väinö vastahamme.

KANSA:

Väinökö? Näitte väärin?

2:NEN PAIMEN:

Varmasti näimme. Emme
tuota ensin uskonehet.
Yksin astui pää alaalla,
kädessä palava soihtu.
Minä sanoin: "Katso, Väinö!"
Toinen sanoi: "Ei oo Väinö!"
Kolmas sanoi: "On se Väinö!"
Niin tuli tuuli ja puhalsi
liekin tervaista tereä,
silloin me näimme kaikki,
että Väinämö oli se.

1:NEN KALEVALAINEN:

Väinö luona muukalaisen
käynyt tulta lainaamassa!

2:NEN KALEVALAINEN:

En tuota uskoisi todeksi.

3:S KALEVALAINEN:

Paimen, loppuhun pakise!
Oliko hän yksin?

2:NEN PAIMEN:

Väinämön jälessä astui
itse Seppo Ilmarinen –

KANSA:

Hän, joka tulen kadotti?

2:NEN PAIMEN:

Sama miesi. Sillan päässä
Väinö taaksensa katahti.
sepolle ojensi soihdun,
sanoi: "Saata kansalleni!
Minä kuljen kukkulalle
ilmoja tähyämähän."
Erosivat. Me lähimme
min käpälät alla kesti
juoksemaan kohin kotia.
Täss' olemme. Kaikk' on totta.

2:NEN ja 3:S PAIMEN:
Kaikki totta.

1:NEN KALEVALAINEN:

Miehet! Me olemme myödyt.

2:NEN KALEVALAINEN:

Myödyt maan viholliselle!

LOUHI (joka koko edellisen kohtauksen aikana on syrjästä katsastanut
kansan mieltä):
Hyvä, on, parempi tulee.
Tässä Teppo tarvitahan. (Pois)

3:S KALEVALAINEN:

Ajatukset aivoissani
niinkuin sukkula surisee.

4:S KALEVALAINEN:

Ne on nuolia pimeyden.

KAIKKI:

Väinämöinen, Väinämöinen!
Astu kansasi avuksi!

TAPANI (tulee laukku selässä):
Terve kaunis ristikansa!

KANSA:

Siinä karski kaupan miesi,
ken meille sanat selittää. –
Terve, saksojen kuningas,
Teppo, teiden taivaltaja!

TAPANI:

Täällähän rahvasta ko'olla
ylen äijä, terve, terve!
Noh, mitä pitäisi olla?
Sulkkusia, sormuksia,
kautokenkiä koreita,
päällispankoja paraita,
Viron verkaa, Saksan sarkaa,
Riian riikin saippuata
Mitä vain pitävi olla?

1:NEN KALEVALAINEN:

Eipä nyt taida kaupat käydä.
Aika on meillä aivan tyyris.

2:NEN KALEVALAINEN:

Tiedä et Teppo kurjuuttamme.

3:S KALEVALAINEN:

Vilja märkänee aholle,
aitat kaikki aivan tyhjät,
vaimot parkuvat pahasti –
täällä kuolema tulevi.

TAPANI:

Tiedän, tiedän, ristiveljet.
Huono on, hudoi on aika.
Aivan silmäni vetistyy,
kun tuota ajattelenkin.
Mie näet Suomea rakastan. –
Suomen poika, potra poika!
Oijoi, näette miten
sydän vie minulta voiton –
minulla niin on hellä mieli.
Soisi en sääskelle pahoa,
saati sitten ihmiselle. (Itkee.)

1:NEN KALEVALAINEN:

Miesparka! Näette miten
sääli silmänsä vetistää.

2:NEN KALEVALAINEN:

Hän on meidän miehiämme,
suomalaisia rakastaa.

3:S KALEVALAINEN:

Älä itke, Teppokulta!
Muutenkin mure on täällä.

TAPANI (kyyneleitään pyyhkien):
Älkää naurako minulle!
Minkä taidan mielelleni?
Minä vain oon köyhä saksa,
repunkantaja katala,
päivän astun, pennin kostun,
nälkä suolia nävertää –
mutta
vääryyttä minä en kärsi.
Kun minä kuulenkin jotakin
vääryydestä mainittavan,
silloin suutun ja vihastun,
puin, puristan nyrkkiäni,
taskussani,
käyn vaikka petoja vasten.
Sellainen minull' on mieli.

1:NEN KALEVALAINEN:

Tehtykö vääryyttä sinulle?

2:NEN KALEVALAINEN:

Kuka on tehnyt, Teppo rukka?
Meille murheesi puhele?

3:S KALEVALAINEN:

Me kostamme puolestasi!

TAPANI:

Minulle? Mitä minusta!
Kuka kurjasta välittää?
Ei, vaan teille, Suomen sulhot,
teille on vääryyttä tekaistu.
Kun muistan, mitenk' on olot
tuolla puolen Lemmenlahta
ja mitenkä tällä puolen,
silloin suutun ja vihastun.

KAIKKI:

Kerro, kerro, kuink' eletään
tuolla puolen Lemmenlahta!

TAPANI:

En ehdi hyvät imeiset,
äijän on maata matkattava;
hyvästi hyvät imeiset!

KANSA:

Elä mene, elähän mene,
kesken jää hyvät pakinat.

TAPANI:

Maha tyhjä, laukku täysi,
ei tämä elo elätä.
Terveheksi ristiveljet!

1:NEN KALEVALAINEN (kaivaa kukkarostaan muutamia helmiä):
Jos ei sulla muuta huolta, –
kelpaako tuo rahasta?

2:NEN KALEVALAINEN:

Väinönkö koreat helmet
vaihdat vierahan koruihin?

1:NEN KALEVALAINEN:

Väinö on hylännyt meidät.
Mitä herjan helmilöistä.

2:NEN KALEVALAINEN:

Taidat olla oikeassa. –

    (Kaivaa helmensä esille.)

Anna palttinapalanen.

3:S KALEVALAINEN (samoin):
Mulle maailman makeeta.

KANSA tunkee helmiään tarjoten Tepon ympärille.

TAPANI:

Saatte, saatte, ristiveljet.
helmet hyvät, käy kalusta. –
Mistä me puhuimme äsken?
Ah, niistä onnelan oloista
tuolla puolen Lemmenlahta.
Siellä on ilo ikuinen,
praasnikat alinomaiset,
vilja kasvaa kyntämättä,
riista nuolen noutamatta.
Siellä paistaa Luojan päivä –

KANSA:

Kuulkaa! Kuulkaa! Luojan päivä.

TAPANI:

Ilma maiskahtaa me'elle,
lehot kaikki leipäpuulle,
virrat suuret voisulalle,
sokerille rannanhiekat,
suoloille meren somerot!

KANSA:

Suoloja! Voisuloa!
Mettä! Voita! Leipäpuita!

TAPANI:

Oliko vielä helmilöitä? –
Semmoinen on siellä luonto,
hallitus sitäi parempi,
ei ole köyhää, ei rikasta,
kaikk' on yhtä onnelliset.

KANSA:

Eikö köyhää, ei rikasta?
Kerro, kuinka se tapahtuu.

TAPANI:

Asia on aivan tälleen:
Kaikill' on kuningas sama,
jos jaksat, hyvinkin raadat,
jos et, syöt, makoat –
kaikki ruokkivi kuningas.

KANSA:

Vie meitä, johata meitä
tuolle puolen Lemmenlahta!

LEMMINKÄINEN (tulee vuoripolkua):
Mitä hurjat huutelette?

KANSA:

Ruotus maan kuninkahaksi!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN:

Kuinka, te Kalevan miehet?
Oletteko unhottaneet
Väinön valtikan väkevän?
Kuka kylvi vainionne?
Kuka kaasi kontionne?
Kuka toi Tuonelta sanomat?
Ken ryösti satujen Sammon?
Kuka virtenne viritti,
joista järkkyi maa ja taivas?
Vastatkaa Kalevan miehet,
ken on tämän kaiken tehnyt?

KANSA (puoliääneen hymisten):
Väinämöinen! Väinämöinen!
Kuka on häntä voimakkaampi?

LEMMINKÄINEN:

Niinpä luottakaa lujasti,
hän meidät pelastaa voipi
myöskin vallasta pimeyden.

KANSA:

Mutta miks hän ei pelasta?

LEMMINKÄINEN:

Tietäjäll' on tiedon synnyt.
Itse hän aikansa asettaa.

TAPANI:

Anteheksi ristiveljet,
sanasen sanoisin miekin,
jos ei pantaisi pahaksi.

KANSA:

Puhu, puhu, teiden Teppo,
aukaise sanainen arkku!

TAPANI:

Minut tunnettehan miehet?
Minä vain oon köyhä saksa,
en käsitä urhon töitä,
köyheä kansoa käsitän.
Luulenpa tajuavani
tutkelmanne. Tiedän, miksi
ei kohoa Suomen päivä.
Väinö on tietäjä väkevä –
siitä ei epäilystä –
mutta häll' on yksi virhe:
Hän ei kansoa rakasta.
Minä kansoa rakastan –
samoin Ruotus ruotsalainen.
Mulle on veli jokainen,
ken tulevi vastahani.
Eikö totta?

KANSA:

            Totta, totta!

LEMMINKÄINEN:

Ja tuoko lörppö täällä
saa parjata maan parasta?

KANSA:

Anna sie Tepon puhua.
Hän on miesi kansan miesi.

TAPANI:

Kiitos te Kalevan miehet!
Niin olenkin, kansan miesi, –
samoin Ruotus ruotsalainen –
siks mua sankarit vihaavat.
Väinö on väkevä urho,
eihän siit' ole epäystä,
kun hän niin ei hirmuisesti
ylenkatsois kansalaista!
Kuka on häneltä kuullut
konsana sanoja veljen?
Kenen kättä hän puristaa?
Ketä hän olalle lyöpi?
Ketä kutsuu kuomaksensa?
Eikö hän astele alati
kuin Jumala yksinänsä?
Aina on rypyssä otsin
kuin koko maa ja taivas yksin
hänen harteilla lepäisi.
Eikö totta?

KANSA:

            Totta, totta!

LEMMINKÄINEN:

Herkeä kavala kettu,
taikka kuule kalvan kieltä!

TAPANI (hätääntyen):
Voi, hyvät imeiset, nähkää!
Hän on Väinämön sukua.
Hän mun pistävi lävitse
niinkuin koiran kankahalle.
Hän ei kansoa rakasta.

LEMMINKÄINEN:

Koiralla on koiran kuolo.
Kursi keinoisi, tahikka –!

TAPANI:

Siinä sen kuulette itekin!
Hän on sankari samoin kuin
Väinämöinen.
Kuink' oli kauheat sanansa?
"Koiralla on koiran kuolo."
Ajatelkaa, hän ei anna
köyhälle ihmisen nimeä,
vain uroille yksinänsä.
Kuulkaa, kun kysyn ma teiltä:
tääkö on kansan rakkautta?

1:NEN KALEVALAINEN:

Sie älä Teppohon kajoa!
Teppo on meidän miehiämme.

2:NEN KALEVALAINEN:

Varo sie oma varasi!
Muistatko tihuja töitäs?

3:S KALEVALAINEN:

Poikani viinahan opetit.

4:S KALEVALAINEN:

Tyttöni kaunihin kadotit.

LEMMINKÄINEN:

Tyyntykää, Kalevan miehet!
En väitä, tosia kaikki,
luonto on keveä mulla,
ylimielinen välistä,
koska rinta riehahtavi
suurien surujen alla.
Vaan nyt siitä ei puhetta.
Kun onpi hätä yleinen,
yksityiset väistyköhöt.

1:NEN KALEVALAINEN:

Siepä itse maan hädässä
laitoit karkelot laveat!

2:NEN KALEVALAINEN:

Muista pitkän poaran yötä!
Toiset itki ja rukoili,
sinä lauloit, loilottelit.

TAPANI:

Hyvä Jumala! Onko totta?
Tanssinut maan hädässä!
Voi sitä sydän-kovuutta!

3:S KALEVALAINEN:

Häijy mies, hävytön sulho!

4:S KALEVALAINEN:

Paras kansan neuvojaksi!

(Kaikki puivat nyrkkiänsä ärhennellen Lemminkäisen edessä.)

TIERA (syöksähtää esiin):
Kauko, veljeni väkevä!
Iske irti roistojoukko!

LEMMINKÄINEN:'

Tiera! Miekkasi aseta!
Ei tässä hätiä vielä.
Mutta jos tahdot sa mulle
tehdä pienen palveluksen,
käy, kutsu avuksi Väinö!
Hän on vuoren kukkulalla.

TIERA:

Ja sinutko jättäisin ma
noiden kiivasten kitahan?
En ikinä.

LEMMINKÄINEN:

          Heidät kyllä

tiedän hillitä. Menehän.

TIERA menee.

TAPANI:

Tässä näkyy tosi tulevan.
Paras kun pakohon pötkin.

KANSA:

Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN:

Kansani! Kalevan miehet!
Kaikki myönnän, myönnän, myönnän,
tehnyt oon tihua työtä,
tanssinut maan hädässä,
juottanut Suvannon sulhot,
kaulannut Kalevan neiet.
Vaan ei nyt puhe minusta,
nyt on puhe Väinämöstä.
Jos minä olenkin musta,
hän on suuri ja valoisa!
Jos olenkin heikko minä,
hän on ylväs ja väkevä!
Jos ette minua kuule,
häntä kuulkaa kansalaiset!

KANSA:

Kussa hän sitten kuhnustavi?
Ei tohdi esihin tulla.

LEMMINKÄINEN:

Väinämöinen! Väinämöinen!
Astu kansasi avuksi.

(Kaukaista ukon jylinää.)

ILMARINEN (tulee)
Mikä pauhu parsikossa?

LEMMINKÄINEN:

Seppo, veljeni väkevä!
Eikö jo tulekin Väinö?

ILMARINEN:

Yhä istuu yksin yössä
Väinö vuoren kukkulalla
niinkuin patsas paikallansa.
Muuta ei muutosta hänessä,
kulmakarvat vain vetäyvät
toinen toistansa lähemmä,
niinkuin pitkät pilvenlongat
ennen ukkosen jyryä.
En ole sinä ikänä
häntä nähnyt sellaisena.

    (Ukon jyrinä kovenee.)

Kuuletko? Kohta se jyrähtää.

LEMMINKÄINEN:

Minä käyn ja käsken häntä.
Täällä on jyry isompi.

    (Aikoo mennä.)

ILMARINEN:

Kavahda käymästä! Olemme
mekin urhoja Uvannon,
voimme yhtä ynnä toista,
jot' ei poiat puoletkana.
Mutta kun maailmat sotivat,
me koreesti vaikenemme.

1:NEN KALEVALAINEN:

Miss' on Teppo?

2:NEN KALEVALAINEN:

                Meidän Teppo?

3:S KALEVALAINEN:

He ovat hänet surmannehet.

4:S KALEVALAINEN:

Viel' elävi Ruotsin Ruotus.

KAIKKI:

Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN:

Kuule, kuinka ne elämöi!
Koeta heitä tyynnytellä.

ILMARINEN:

Kansani! Kalevalaiset!

1:NEN KALEVALAINEN:

Siinä Seppo Ilmarinen,
ken meiltä tulen kadotti!
Kuole kurja!

KANSA:

Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN:

Seppo, säiläsi esille!
Täss' on taisto hengen taisto.

(Aseet kalskahtavat vastakkain.)

TIERA (tulee)
Tietä! Väinämö tulevi!

VÄINÄMÖINEN (astuu vuoripolkua kädessään Kalevan miekka, joka säihkyy
omaa valoaan):
Kuka on kurja uskaltanut
sytyttää sotien liekin
keskellä keräjäpaikan?

KANSA (perääntyen):
Väinämöinen! Katso, katso!
Hän on taivahan laelta
temmannut tulisen miekan.

VÄINÄMÖINEN:

Pois miekat! Alas asehet!
Taikka kautta
tämän kalpani Kalevan,
tässä Tuoni tuomitsevi.
Ken rikkoi Suvannon rauhan?
Sinäkö Kauko?

LEMMINKÄINEN:

              Kansa tässä

rupesi rumaksi, huusi
Ruotusta kuninkahaksi.
Heitä ehkäistä koetin.

ILMARINEN:

Koetimme kumpainenkin.
Siit' oli tulla turmiomme.

VÄINÄMÖINEN:

Niinkö on asia, kansa,
kuin nämä urot sanovat?

KANSA:

Niin on, niinhän on asia.
Teppo tässä yllytteli.

VÄINÄMÖINEN:

Houkkapa olin, kun luotin
joukon mielijuohtehisin! –
Niinpä kuulkatte sanani:
Tänä yönä päätetähän
kohtalot Kalevan kansan,
itse päätän ilman teitä –
menkätte, mihin halaatte!
Tänä yönä Väinämöinen
suorivi valon sotahan
vasten Louhen luottehia.
Ken pelkää, kotihin jääköön,
ken tahtoo, keralla käyköön!
Mutta myöskin muistakohon:
Halki yön, hämärän halki
valon sankarit samoovat,
ei heit' estä rautaportit
eikä kultaiset kypärit.

1:NEN KALEVALAINEN:

Mikä on saaliina sodassa?

VÄINÄMÖINEN:

Valo! –

2:NEN KALEVALAINEN:

Mikäpä ruokana sodassa?

VÄINÄMÖINEN:

Valo! –

3:S KALEVALAINEN:

Mitä jää lastemme peruksi?

VÄINÄMÖINEN:

Valo! –

KANSA:

       Sillä ei eletä.

VÄINÄMÖINEN:

Ja kuka ei sillä elä,
hän kotihin kääntyköhön.
Häntä ei sodassa tarvis.

(Yksi toisensa perästä hiipii pois.)

LEMMINKÄINEN:

Katso, he karkaavat kotihin
niinkuin suuri lammaslauma.
Estänkö?

VÄINÄMÖINEN:

         Elä, jos kallis

sulle on Suvannon onni.

ILMARINEN:

Ylpeä olet sa Väinö.
Etköhän katune? Katso,
jää vain miestä puolikymmenen.
Näilläkö sotahan aiot?

VÄINÄMÖINEN:

Ei sotia luvulla käydä,
käydähän sankarisuvulla.
Olemmeko kaikki yhtä?
Vieläkö joku on täällä,
joka taistaa ruoan eestä
tai kullan, hopean tähden?
Eikö? Siis tupesta miekat!
Soihdut säilien nenähän!
Mieli kohti korkeutta!
Tunnussana: Ukko auta!

(Lähtevät.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Pohjolan tupa. Pitkiä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä istuu
Pohjolan väkeä maljat edessään, naiset sylissään. Maljoista kohoavat
liekit valaisevat yöllistä mässäystä. Pohjolan väki on rumaa ja
karvaista, kullakin sen mukainen naamio, mitä hänen nimensä vaatii.

HUKKA:

Eläköhön yö ikuinen,
juhla julmuuden eläköön!

AHMA:

Syökäämme syliä täysin
häitä ahman ahneuden.

ILVES:

Iloitkaamme illatsuita,
niinkuin ilkeys iloitsee!

KETTU:

Tanssikaamme, tanhutkaamme
kavaluuden karkeloita!

KÄRPPÄ:

Kaunoja kutitelkaamme
niinkuin kutkuttaa kateus!

VILLIKISSA:

Juokaamme viinoa vihojen
niinkuin liekki leimuvaista!

KAIKKI:

Eläköön! Eläköön! Eläköön!

(Juominkia ja mässäystä.)

KETTU (lyöden kannun pöytään):
Minä vaadin vait'oloa!

ILVES:

Olepas itse hiljempata
taikka saat takakädestä.

KÄRPPÄ:

On niin olevinansa,
kun on päässyt pöydän päähän.

HUKKA:

Antakaa ketun puhua!
Hällä on sitä sisässä,
jota älliksi sanotaan.

KETTU:

Siispä ääneni koroitan.
Armaat, viljon viinaveikot!

VILLIKISSA:

Sano peikot!

ILVES:

             Viinapeikot!

KETTU:

Armaat pikku piinapeikot –

KAIKKI:

Hyvä! Hyvä! Piinapeikot!

KETTU:

Kun ja koska me nyt olemme,
kuin sanotaan, maan kuninkaat –

KAIKKI:

Hyvä! Hyvä! Maan kuninkaat!

KETTU:

– ajatella meill' ois aika
valtakuntamme parasta.

AHMA:

Huuti! Saarnaatko siveyttä?

ILVES:

Ulkokullattu kuvatus!

KAIKKI:

Alas! Alas! Ulos mokoma!

KETTU:

Vuottakaa, kun päähän pääsen.
Valtakuntamme paraalla
tarkoitan parasta meidän.

VILLIKISSA:

Meidän on parasta viina.

KÄRPPÄ:

Ynnä naiset.

HUKKA:

             Entäs veri?

KAIKKI:

Ne eläkööt! –

KETTU:

Siit' olemme yhtä mieltä.
Mutta kaikkein parasta
on että ijäti saamme
nautita hyviä näitä.

AHMA:

On lihoa salossa Suomen.

HUKKA:

Entäs verta?

ILVES:

             Kiitos veikko!

Kettu hulluja horisee.

KETTU:

Mutta myöskin ihmisiä.
Ne ovat hävitettävät,
jos mieli levossa meidän
hallita saloja Suomen.

KÄRPPÄ:

Kuulepas! Elähän mitä!

HUKKA:

Tuo ei oisi hullumpata.

AHMA:

Mutta kuinka?

ILVES:

              Siinä temppu!

VILLIKISSA:

Tuot' olen tuuminut itekin.

AHMA:

Ei ne lempparit häviä.

HUKKA:

Antakaa ketun puhua!
Häll' on älliä sisässä.

KETTU:

Näin on mun ajatukseni:
Meidän on omaksuttava
ihmisten tavat ja muodot,
perustettava pereitä,
rakennettava taloja,
kyliä ja kaupungeita,
mentävä aviohonkin
aivan ihmisten tavalla.
Silloin myös olis parasta,
jos me hännän peittäisimme
ynnä muut jalot elimet,
puksuihin pukeutuisimme,
sekä takkiin, kairalakkiin;
viikset kun suimme vielä,
vedämme kintahat kätehen,
vyölle ussakan utuisen –
lyönpä vetoa, ettei
meit' erota ihmisestä.

AHMA:

Siinä taitais mies hiota.

ILVES:

Ne on niitä ketun kujeita.

VILLIKISSA:

Siinähän epeli vasta!

HUKKA:

Hän on kuin sanoinkin aina
meistä kaikista etevin.

KÄRPPÄ:

Entä kauniit kassapäämme?
Niist' emme ikinä luovu.

KETTU:

Ei ole tuota tarviskana.
Heidät me mukana viemme
kylihin ja kaupunkeihin,
kunhan hiukkasen hijouvat,
päällispuolin tietystikin.
Sitten siitämme sukua
ihmisten suvun sijahan,
valloitamme vanhan veren,
veren velton ja vetisen,
metsän nuorella mehulla:
Luomme uuden korven kansan,
kansan vaistoisan, vapahan,
jota hallitaan himoilla,
ei hyveiden kahlehilla.
Eläköön petojen valta!
Sille sarkkani kohotan.

KAIKKI:

Eläköön petojen valta!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!

(Juominkia ja mässäystä.)

HUKKA (taputtaa kettua olalle):
Sie puhut kuin runoilija.

LOUHI (ryöpsähtää ovesta Lapin kokon hahmossa):
Täälläkö tolvanat olette,
vaikk' on vaino uksen suulla?

KAIKKI (ylös kavahtaen):
Mikä on? Mikä hätänä?
Onko päivä päässyt irti?

LOUHI:

Ei ole ihan viel' irti,
vaan on irti pääsemässä.
Tietäkää, Kalevan urhot
kaikki on sotisovassa
kuun ja auringon avuksi –
Väinö joukon johtajana.

KAIKKI:

Väinö joukon johtajana!
Jo taisi tuhomme tulla.

LOUHI:

Lannistuitteko lapaset?
Onko siis parempi tulla
kytketyksi kalliohon,
elää ihmisten ilona,
nähdä auringon kohoovan
yli maiden onnellisten?
Tahdotteko nähdä, kuinka
kylät laajalle leviää,
kohoavat kaskisauhut
Suomelan sinisalossa?
Tätäkö tahotte nähdä?

KAIKKI:

Ei! Ennen sota ja kuolo!
Missä keihäs? Miekka! Jousi!

LOUHI:

Se minua miellyttävi.
Siispä kuulkatte sanani:
Oletteko kaikki täällä?
Ensin miehet? Miss' on karhu,
väkivallan väärä voima?

HUKKA:

Ukko nukkuu uupununna.

AHMA:

Hoi karhu, heräjä kuoma!
Kiire on tulinen.

KARHU (joka on nukkunut permannolla viinakannu sylissään):

                  Onko

kesä tulossa?

HUKKA:

              Sota tulevi!

KARHU:

Siispä käännän kylkeäni.

(Nukkuu jälleen.)

LOUHI:

Hukka, hurmehen hakija,
ahma, ahneuden kuningas,
ilves, herra ilkeyden,
kärppä, löyhkääjä kateuden,
kavaluuden kaunis kettu
ja vihankin villikissa –
oletteko kaikki täällä?

PEDOT:

Kaikki täällä!

LOUHI:

               Sitten naiset:

Huuhkaja pimeys hengen,
taika-uskon tarhapöllö,
haukka, lintu haureuden,
harakka, maailman koreus,
korppi, juorujen kerääjä,
vares, ilman vaakuttaja –
oletteko kaikki täällä?

LINNUT:

Kaikki täällä. –

LOUHI:

Lähtekää pimeyden lapset
läpi maiden kulkemahan,
syttäkää sydänten roihut,
villit, irstahat, väkevät!
Polttakaa talot poroksi,
tallatkaa talojen viljat,
tappakaa isät ja pojat,
naurattakaa naiset kaikki,
syökää lihaa, juokaa verta,
iloitkaa kiljuvin ikenin!

KAIKKI:

Eläköön Pohjolan emäntä,
kuulu kuningattaremme!

(Yleinen riemu.)

YÖKKÖ (tulee):
Jo tulevat Suomen urhot.
Kangas kauaksi tömisee,
säilät säihkyvät kujalla,
ylinnä Kalevan kalpa.

(Pedot yrittävät rynnätä ulos.)

LOUHI:

Seis! Ei tuvasta tästä.
Kaikki tappara tanahan!
Teljet uksien etehen!
Täällä heitä uottakaamme.

(Ovi teljetään.)

VÄINÄMÖINEN (oven ulkopuolella):
Nimessä valkeuden Jumalan:
uksi auki taikka halki!

LOUHI:

Kuka kurja keski-yöllä
rikkovi taloni rauhan?

(Ovi murretaan. Valon sankarit astuvat sisään.)

VÄINÄMÖINEN:

Terve Pohjolan tupahan!
Tunnetko minua Louhi?

LOUHI:

Töistänsä mies tutahan.
Mikä on mieli ryövärien?

VÄINÄMÖINEN:

Ohoh, sie Louhi harvahammas,
suuta pienempää pitele!
Minnes meiltä päivä päätyi,
kunnes meiltä kuu katosi?

LOUHI:

Mulla on muutakin muretta
kuin teidän kuitanne varoa.
Poistukaa tuvasta tästä!

VÄINÄMÖINEN:

Ei nyt metkusi avita.
Annatko hyvällä, taikka –

LOUHI:

Mitä mun antoa pitäisi?

VÄINÄMÖINEN:

Suomen kuuhut, Suomen päivä.
Täällä tiedän ne olevan.

LOUHI:

Kah, kun tiedät, niin haekin!
Minä en mitänä tiedä.

VÄINÄMÖINEN:

Sankarit! Kätehen soihtu,
toisehen terävä säilä!
Talo on tyysti etsittävä
kellarista ullakkohon.
Eespäin!

LOUHI:

        Heitä estäkätte!

Iskekää pimeyden poiat!
Naiset alle lautehien!
Karhu, kuomani parahin,
käytä, käytä kämmentäsi!
Ilves, jo ikenes näytä!
Voi, joko keperryit kettu?
Käy kärppä hukan avuksi!
Iske päälle Ilmarista!
Karhu, jo kavahda, Kaukon
keihäs on ojossa, katso!
Nyt taisi tuhomme tulla.

(Taistelo. Pohjolan väki kaadetaan. Louhi joutuu vangiksi.)

VÄINÄMÖINEN:

Tunnustatko Turjan akka,
kussa piilee Suomen päivä?

LOUHI:

Ja jos sen sanon ma sulle,
mistä tiedät, ettei sua
sana mahtava muserra? –
Mieti vanha Väinämöinen!

VÄINÄMÖINEN:

Totuuden tahon ma täyden
Lausu!

LOUHI:

Totuus on sinulle yksin.

VÄINÄMÖINEN:

Väistykää urohot!

LOUHI (kuiskaa Väinämöisen korvaan):

                  Tiedä:

Pohjassa oman povesi
piilevi Suvannon päivä.
Väisty tieltä uuden uskon!

VÄINÄMÖINEN (horjahtaa sydäntään tavaten):
Hyvin pistit, kyy katala! –

(Muut uroot syöksähtävät apuun. Louhi livahtaa lauteiden alle.)

LOUHI:

Ei pääse Suvannon päivä,
jos ei vietä Väinö yksin
yötä Pohjolan tuvassa.
Hyvää yötä Väinämöinen!

    (Katoaa.)

ILMARINEN:

Niinhän lemppari livahti
kuin käärme kiven kolohon.

LEMMINKÄINEN:

Katosi kuin kaste maahan
Mitä hän sinulle lausui?

VÄINÄMÖINEN:

Hyvästi toverit! Kiitos
avusta ani hyvästä.
Se mitä nyt edessä onpi,
tehtävä minun on yksin.
Käykätte kotihin kaikki!

LEMMINKÄINEN:

Ethän aikone totella
akan vanhan vaakutusta?

ILMARINEN:

Muista veljeni väkevä:
sinuss' on Suvannon onni.

VÄINÄMÖINEN:

Tänne jään. Kädessä kalpa,
sydämessä päivän soihtu –
mitä on mulla säikkymistä?
Joskin turmani tulevi,
kaunis on kuolla päivän eestä.
Sen edestä elinkin. Ellen
kotimaalleni palaja,
viekää viimeiset sanani
kansalleni kallihille:
"Et sa silloin suohon sorru,
kun sorrut valon sotahan."
Jääkätte hyvästi veikot!

(Valon sankarit lähtevät. Väinämöinen jää yksin paljastettu
miekka kädessään. Tausta aukenee.)

    1:nen näky.

Kuutamoinen lehto. Sinipiikojen karkelo.

SINIPIIKA:

Tullut on kevät iloinen,
linnut laulavat lehossa,
kummut aukee kukkarinnat,
antavat hyvät hajunsa.
Tule Väinö, tuttavamme,
astu Metsolan ahoille,
käköjä kukuttamahan,
laaksojamme laulamahan.

VÄINÄMÖINEN pudistaa päätään.

SINIPIIAT:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    2:nen näky.

Kynnetty pelto. Kylväjät vakat kädessä.

KYLVÄJÄ:

Kasvoi maahan marjanvarret,
kukat kullaiset kedolle,
ruohot kasvoi kaikellaiset,
monenmuotoiset sikesi,
ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta.
Tule Väinö, kylvä maata,
sirota siementä Suvannon,
Luojan sormien lomitse,
käden kautta kaikkivallan.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

KYLVÄJÄT:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    3:s näky.

Hääpirtti sulhoineen, morsiamineen ja häävieraineen.

HÄÄVIERAS:

Syttyi jo sydänten lempi,
kimposi kipunat Kirkin,
nuoret itse naurusuulla,
vanhat mielellä hyvällä
Tule Väinö, laula Väinö,
laula menneistä ajoista,
muinaisista hääpidoista
jumalaisten juomingeista.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

HÄÄRAHVAS:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    4:s näky.

Kangas. Sota joukko tapparat tanassa.

SOTILAS:

Tuli miehet turmalaiset,
polttivat kylän poroksi,
veivät naisemme veroina,
surmasivat suuren kansan, –
tule Väinämö väkevä,
joudu joukon johtajaksi,
kohota Kalevan kalpa,
kosta kohlut maan ihanan.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SOTILAAT:

Voi meitä, voi sinua,
Voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    5:s näky.

Uhrilehto. Uhrisaatto.

UHRAAJA:

Suuttunut on suuri Luoja,
taivas kaikki kauhistunut,
ei pirise pilven rinta,
eikä hattarat haserra,
kaikki kuivavi poroksi,
niitut, pellot, otrat, kaurat.
Tule, Väinämö väkevä,
lepytä jumalten viha!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

UHRIKANSA:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    6:s näky.

Sampomatkalaiset koskella.

SAMPOMATKALAINEN:

On tässä urosta monta,
monta miestä miekallista,
sankarta sotijaloa, –
ei ole melaista miestä,
purren puisen haltiata,
näissä koskissa kovissa,
näissä kuolon käppyröissä.
Tule Väinö, astu Väinö,
melan vaskisen varaksi!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SAMPOMATKALAISET:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    7:s näky.

Pirtti. Sairaita sängyt, lavitsat, lattiat täynnä.

SAIRAS:

Katso Väinö kansoasi!
Tässä kuolema tulevi
Louhen luomissa kivuissa,
taudeissa tavattomissa;
kell' on riisi, kellä ähky,
kellä luuvalo lujempi,
kenellä sydämen pisto,
kellä paisehet pahimmat. –
Astu Väinö, auta meitä!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SAIRAAT:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    8:s näky.

Talvinen metsä. Miehiä suksilla karhun tappoon menossa.

KARHUNTAPPAJA:

Mesikämmen, meidän otso,
tuiki tuhmaksi rupesi,
kaatoi lehmän kankahalle,
toisen rimpehen repeli,
päätyi naiset itkemähän,
muu väki murajamahan.
Astu Väinö, auta Väinö,
tempaise terävä keihäs,
satanut on uutta lunta,
nyt on Metsola metinen.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

KARHUNTAPPAJAT:

Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

    9:s näky.

Meri. Aino aaltojen seassa.

AINO:

Hyvä on Vellamon eleä,
veden neidon vieritellä,
tuuli neitosen vetävi,
laine lapsen lennättävi.
Tule, astu, Ainon armas,
kanssani kisailemahan,
näille väljille vesille,
lakeille lainehille.

VÄINÄMÖINEN:

Aino! Aino! Armahani! –
En jouda. Valoa vaadin.

    (Kaatuu permannolle.)

AINO:

Voi minua! Voi sinua!
Voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Väinölän pirtti. Väinämöinen nukkuu sikeästi lautsalla. Hänen
vieressään seisovat Ilmarinen ja Lemminkäinen. Avoimesta
ovesta virtaa kuun valo huoneeseen.

ILMARINEN:

Hoi Väinö, heräjä veikko,
jo on päivä päässyt irti!

LEMMINKÄINEN:

Kuuletko huutoa pihalta!
Kansa tervehtii sinua.

KANSA (ulkona):
Terve vanha Väinämöinen,
valon sankari väkevä!

VÄINÄMÖINEN (heräten):
Min' olen mies surujen syömä. –
Mitä tahdotte minusta?

ILMARINEN:

Kansa vaativi sinua
valon juhlahan jalohon
ylimmäiselle sijalle –
siellä kerto'os enemmän
yöstä Pohjolan tuvassa.

VÄINÄMÖINEN:

Mit' olen tehnyt, mies poloinen?

LEMMINKÄINEN:

Päästänyt Suvannon päivän.
Se oli työ urohon työtä.
Vaan kuink' on asias, veikko?
Olethan varsin vanhentunut.

(Väinämöinen koettelee tukkaansa ja partaansa.
Ne ovat lumivalkeiksi muuttuneet.)

VÄINÄMÖINEN:

Älköhön sinä ikänä
uros jääkö yksinänsä
yöksi Pohjolan tupahan!
Siellä hapset haalistuvat,
kuluvi elämän kulta,
kaikki kallehin katoopi,
mik' antaa elolle arvon:
kansa, ystävät, toverit,
ihmisten ilot ja surut,
linnunlaulu laaksoloissa,
kummun kukkien kukoistus,
kaikki, kaikk' on hältä mennyt
eikä muuta hälle jäänyt
kuin yksi valoisa pilkku
keskellä yön pimeyttä. –

(Horjahtaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen tukevat häntä.)

Viekätte minua miehet
pyhän Päivävuoren päälle,
jotta auringon näkisin,
ennen iltani tuloa.

(Menevät.)

KANSA (ulkona):
Terve vanha Väinämöinen,
päästäjä Suvannon päivän!

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää.
Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.

MARJATTA (veden vartta kulkien):
Oi, kuuhut, Jumalan luoma,
etkö nähnyt poiuttani,
armasta omenuttani?
Panin poian polvelleni,
poika polvelta putosi,
lienee jo susien suussa
taikka karhun kämmenissä.

KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan):
Mistä tunnen poikuesi?

MARJATTA:

Tuosta tunnet poikueni:
juur' hetkellä syntymisen
tähti taivaasta putosi
päälle kurjan kuopukseni.
Siitä on povella poian
niinkuin merkki polttoraudan.

KUUTAR:

Tunnen, tunnen kuopuksesi.
Hänpä on minutkin tehnyt
näiden ilmojen iloille,
näille tanhutanterille.
Nyt on suossa suonivyöstä –
käy, etsi! Enemmän vasta.

    (Katoaa.)

MARJATTA:

Kiitos kuu, Jumalan luoma! –
Älä itke kuopukseni,
katso, jo äitisi tulevi
vakka kaunis kainalossa
tuopi sulle tuomisia,
marjoja, makeisiakin –
jo tulenkin, jo tulenkin!

    (Pois.)

VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle):
Terve kuu kumottamasta,
kaunis kasvot näyttämästä,
näille kankaille Kalevan!
Nousit kullaisna käkenä,
hopeaisna kyyhkyläisnä,
kannoit viestin kansalleni,
saattelit sanan ihanan,
sanan päivästä, kesästä,
voitosta valon väkevän.

    (Kansan puoleen kääntyen.)

Katsokaa, kalevalaiset,
kuink' on kaunis kuun opetus!
On useinkin autuaampi
olla auringon sanoma
kuin olla itse aurinkona.
Auringon sotia täytyy
edestä oman valonsa,
kuulla ain' on armas tieto:
Jos minä hukunkin, hukun
eestä toisen voimakkaamman.

KANSA:

Laulaos enemmän Väinö!
Soitto neuvos sorjentavi.

(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)

VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen)
Mitä vanha lauleleisi,
ellei kiitosta elämän!
Elämä ylintä onpi
armo-Luojan antimista
niinkuin kirkas Pohjantähti
ylin on taivahan tähistä.
Elämä on Luojan silmä,
Luojan hengen heijastaja
läpi usmien, utujen;
kun se silmä sammunevi,
silloin kaikkeus katoopi,
tummuvi värien välke,
valkenee sävelhelinä
avaruuden aaltoloilla:
yksin yössä Tuonen pursi
merta maailman melovi
mies musta perässä purren,
vilu viikate kokassa.

KANSA:

Kaunis on virsi Väinämöisen.
Loista silmä Luojan silmä!

MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyy
polvilleen Väinämöisen eteen):
Armoa, väkevä Väinö!
Kuule kurjan huokausta.

VÄINÄMÖINEN:

Ken olet? En sinua
tunne, vaimo.

MARJATTA:

              Tunsit ennen.

VÄINÄMÖINEN:

Ehkä ennen. Nyt en tunne.

MARJATTA:

Mitä teen ma lapselleni,
min löysin suolta äsken?

VÄINÄMÖINEN:

Kun lie poika suolta saatu,
poika suolle vietäköhön!

MARJATTA:

Ankara olet sa, sääli
itkuja isättömäisen?

KANSA:

Armoa hänelle Väinö!
Ota poika polvellesi!

VÄINÄMÖINEN:

En huoli pojasta porton.

MARJATTA:

Älköhön sinä ikänä
Luoja kostako kovuuttas!

    (Aikoo lähteä.)

VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana):
Ohoh sinua, ukko utra,
jop' olet tuhmin tuominnunna!
Ei ole poika porton poika.
Taatto häll' on taivahassa.

    (Marjatan puoleen.)

Tule vaimo onnellinen,
näytä lapsesi minulle,
jotta kastan kaunoisesi
Suomen virtojen vedellä.

    (Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.)

Suureksi sukeuva olet,
voittava meriä, maita,
ei ole toista taivas-alla
sinun vertaistas väessä.
Vallat eessä vaunujesi
polvistuvat maan tomussa.
kunniatas kuuluttavat
harput, symbalit soreat.
Ylenet ylemmä vielä,
Isän ylhän istuimelle,
voiman oikeelle kädelle,
hallitsemaan, tuomitsemaan
eläviä, kuollehia.
Muista silloin meitä myöskin,
muista pientä Suomen nientä!

(Kansa katsoo hämmästyneenä outoa toimitusta. Väinämöinen on
vaipunut mietteisiinsä. Ilmarinen ja Lemminkäinen katsovat
kysyvästi häneen. Päivä nousee.)

VÄINÄMÖINEN (puoli-ääneen):
Hän on miesi onnellinen.
Hän puhuvi toisen eestä.

ERÄS LAPSI:

Päivä! Päivä! Katsokaatte!

(Yleinen riemu. Kaikki tunkevat katsomaan aurinkoa.
Marjatta häviää hämillään kansan sekaan.)

VIROKANNAS:

Kiitos ilmojen jumala,
jotta sallit mun poloisen
nähdä näillä silmilläni
nousevan Kalevan päivän.
Tehty on nyt työ eloni.
Nyt käyn rauhassa kotihin
nukkumahan nurmen unta
toivossa ilon ikuisen.
Olen nähnyt Herran aamun.

    (Pois.)

ILMARINEN (äkkiä):
Katsokaa, kajastus outo
lännen taivaalla näkyvi.

LEMMINKÄINEN:

Totta, päällä metsän puiden
säihkyy kuin tuliset säilät.

VÄINÄMÖINEN:

Valo täällä, toinen tuolla –
tässä on liiaksi valoa.

ERÄS KALEVALAINEN (tulee):
Airut Väinöä kysyvi.

VÄINÄMÖINEN:

Ken hänet lähetti?

KALEVALAINEN:

                   Ruotus

ruotsien kylästä.

VÄINÄMÖINEN:

                  Tulkoon!

AIRUT (tulee):
Oletko vanha Väinämöinen,
tietäjä Kalevan kansan?

VÄINÄMÖINEN:

Se olen. Mi asias?

AIRUT:

Siispä kuule mun sanani.
Katsoen hätähän siihen,
joka on kansalla Kalevan,
Ruotsin on Ruotus päättänynnä
tarjota apunsa teille.
Näin hän tahtonsa julistaa:
Jos kansa kalevalainen
luopuvi jumalistansa,
lupaa tuoda uskon uhrit
Pyhän Neitsehen pojalle,
joka syntyi joulu-yönä
maailman vapahtajaksi –
Ruotus, lapsen holhojana,
lupaa järjestää olonne,
tuoda teille valkeuden,
tiedon ja totisen taidon.

ILMARINEN:

Väinö jo valon vapahti:
ei ole enempi tarvis.

AIRUT:

Mepä päässä miekkojemme
nostimme Suvannon päivän.

LEMMINKÄINEN:

Päivä jo idästä nousi.

AIRUT:

Lännen päältä hengen päivä. –
Kuulkaa, kuin puhuvi vielä
Ruotsin Ruotus:
Mutta jos Kalevan kansa
vasten onnea omoa
ynnä Luojan säätämistä
ei suostu hyvällä siihen,
Ruotsin on Ruotus päättänynnä
pakottaa pahalla teidät.
Siks hän on varustanunna
sata miestä miekallista,
tuhat rautaista urosta
Karjalata kastamahan.
Katsokaa, Kalevan miehet,
tuolla jo joukkomme tulevat.

(Yleinen hämmästys.)

TOISET:

Aseisiin Kalevan kansa!
Jo tulevat turmalaiset!

    (Rientävät pois.)

TOISET:

Tässä heitä uottakaamme.
He tuovat valon ikuisen.

ILMARINEN:

Puhu Väinö, lausu Väinö!
Päästithän Suvannon päivän?

LEMMINKÄINEN:

Katso, kansa on hajalla.
Virka jo sana väkevä!

VÄINÄMÖINEN:

Mitä lienen päästänytkin,
tuota muista en enempi.
Tunne en tätä valoa.
Uus on aika koittamassa.
Niin seison ajassa tässä
niinkuin honka kankahalla,
satavuotinen salolla,
katsellen kevättä nuorta
ympäri yleneväistä:
On kuin ois minun kevättä,
toisakseen taas kuin ei oisi. –
Käy airut väkesi luokse,
kerro: Jo erosi Väinö
näiltä ilmoilta ijäksi.
En kadehdi kruunupäitä.

(Airut pois.)

LEMMINKÄINEN:

Mitä? Aiotko erota?
Jätätkö Kalevan kansan?

ILMARINEN:

Jalkoihin vihollisenko
jätät Suomesi sorean?

VÄINÄMÖINEN:

Ei ole minusta näihin
ajan uuden myrskylöihin.
Louhi ol' viholliseni,
hänet voitin. Mitä minulla
viel' ois maassa voittamista?
Katsokaa taivahan laelle,
siellä paistaa Luojan päivä
niin minunkin mielessäni.
Kuut kuluvi, vuodet vierii,
vaihtuu sukupolvein sarjat,
ei vaihdu valo ikuinen
pohjassa inehmon poven:
se palavi siellä täällä,
idässä ja lännen päällä,
palmupuistoissa etelän,
pohjolan poloisen jäillä,
kaikkialla, kussa sydän
sykkivi vapaana, suurna,
kuolon vallan voittaneena.

    (Ojentaa kätensä kohti virtaa.)

Tule pursi Tuonen herran,
saattele urosta täältä
yläisihin taivahisin,
alaisihin maa-eroihin,
sieltä kauvan katsellani
ilmojen ikuista merta.

(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)

ILMARINEN:

Yksinkö eroat Väinö?
Ota meidätkin mukahan!

VÄINÄMÖINEN:

Kumppanit olimme ennen
elon pienillä poluilla,
kun tulevi Tuonen pursi,
sepä ystävät eroittaa.
Jääkätte hyvästi veikot.

LEMMINKÄINEN:

Mitä heität lapsillesi
tuskihin ajan tulevan?

VÄINÄMÖINEN:

Jätän kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
sitä hellin hoidelkaatte
tuskissa ajan tulevan.

    (Lähtee.)

ILMARINEN:

Näinkö läksit Suomen suurin,
valon sankari väkevin,
Tuonen tummille vesille,
Manalan alantehille?

LEMMINKÄINEN:

Ei, vaan kohti aurinkoa
katso, purtensa menevi,
vana kultainen jälessä,
kokassa hopean hohto.

(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu
aseiden kalsketta.)

LEMMINKÄINEN:

Kuuletko kumua seppo?

ILMARINEN:

Arvaanpa ajatuksesi.
Nyt säilä säkentä lyö'ös!

LEMMINKÄINEN:

Nouse säilä ja säkenöi,
kirjoita tuliset kirjat
Luojan taivahan laelle:
Ei ole nähty näillä mailla,
ei ole nähty eikä nähdä
sinä ilmoisna ikänä
suurempata tietäjätä,
laajempata laulajata,
kuin oli vanha Väinämöinen,
valon sankari väkevä.

ILMARINEN:

Toden oikean todistit.
Jää hyvästi viljon veikko!

(Kättelevät ja syöksyvät taistelun pauhinaan. Aseiden kalsketta.
Kansa odottaa ahdistuksissa. Taistelijat tulevat näkyviin kummun
takaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen kaatuvat. Kalevalaiset
voitetaan. Vankien saatto rantaan. Torvet torahtavat. Ruotus
ilmestyy kummun kukkulalle pyhä lippu kädessään. Tausta ja oikea
sivusta peittyy rautapukuisin ritarein.)

RITARIT:

Terve Ruotus ruotsalainen,
terve Karjalan kuningas!

RUOTUS:

Kiitos te ritarit Ruotsin!
Olen teihin tyytyväinen.
Saatte palkaksi parasta,
mitä maamme tarjoavi,
maita, riistoa rikasta
ynnä kyllin kystä syödä.
Te olette Suomen herrat.
Tervetullehet ritarit!

RITARIT:

Terve sulle Ruotsin Ruotus!
Terve Karjalan kuningas!

RUOTUS:

Ja te, Kalevan miehet,
kuulkaa tarkasti sanani!
Pystytän lipun pyhäisen
rannalle Suvannon saaren,
lippuhun on kirjaeltu
poika neitsehen sylissä,
Ruotsin neitten neulomana –
hän on nyt Jumala Suomen.

KANSA:

Sehän on meidän Marjattamme!
Kah, katso, korea kuva!

RUOTUS:

Minä Ruotus ruotsalainen,
sijainen Jumalan täällä,
näin nyt tahtoni julistan:
Kaatakaa Kalevan tammet,
lyökää maahan lyylilehdot,
Ukon uhrit unhottakaa,
maan, metsän, merenkin uhrit.
Kuka taikoja tekevi
tai apua, neuvokkia
arvalta, seulalta anovi –
rangaistakoon rankapuulla.

KANSA nurisee.

RUOTUS (jalkaansa polkaisten):
Vait! Totelkaa, koska ette
itse käskeä osanneet. –
Tulkatte ritarit Ruotsin!

(Pois joukkoineen. Kansa jää ääneti seisomaan.)

ÄÄNI KANSASTA:

Isä meidän, joka olet
taivaassa –

Esirippu.

JOHAN WILHELM

Kolminäytöksinen näytelmä

(1900)

HENKILÖT:

KERTTU KUUSSALO.

VIKTOR GRANSKOG.

ALLI WIIK.

Esitetty ensi kerran Turnée Hilma Rantanen – Kaarle Halmeen näytännössä
Viipurissa 21 p. toukok 1900. Roolijako seuraava:

Kerttu Kuussalo     Hilma Rantanen.
Viktor Granskog     Kaarle Halme.
Alli Wiik           Helmi Tähtinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS,

Johan Wilhelmin työhuone. Kerttu selaillen papereita kirjoituspöydän
luona. Alli tulee oikealta.

KERTTU: Kah, joko olet noussut ylös? Minä luulin sinun nukkuvan
parhaassa unessa. Käskin Maijun pitämään aamiaisen sinulle lämpimänä.

ALLI: Siskokulta!

KERTTU: Mikä nyt? Itkuko ilon jälkeen? Minkälaiset tanssiaiset ne ovat,
joiden jälkeen nyyhkitään?

ALLI: Minusta on niin vaikea nähdä sinun aina selailevan noita hänen
papereitaan täällä hänen ikävässä työhuoneessaan. Ymmärrätkö sinä niitä
kaikkia?

KERTTU: Osan ymmärrän, osaa en ymmärrä. Enkä minä niitä sen vuoksi
luekaan.

ALLI: Miksi sinä niitä luet?

KERTTU: Luen ollakseni hänen läheisyydessään.

ALLI: Minulla on niin paha mieli siitä, että menin eilen illalla
tanssiaisiin.

KERTTU: Tanssi sinä vaan, siskokulta. Se on sinun elämääsi.

ALLI: Kuinka minä voin tanssia, kun sinä aina olet surullinen? Miksi et
sinä laula enää?

KERTTU: Olenhan minä lupautunut avustamaan huomisessa
hyväntekeväisyyskonsertissa.

ALLI: Niin sellaisessa. Mutta et itse anna mitään konsertteja.

KERTTU: Enhän minä ole antanut sen jälkeen kuin menin naimisiin.

ALLE: Niin, mutta siihen aikaan sinä edes lauloit kotona. Nyt et sinä
laula koskaan. Suret vain.

KERTTU: Suremaan tulen minä ikäni. Mutta minä koetan ottaa osaa sinun
iloosi niin paljon kuin mahdollista.

ALLI: Ja minä sinun suruusi. Kuule, ensi kerralla minä myös tulen häntä
katsomaan.

KERTTU: Ei, hyvä Alli, ei se näky ole sinua varten.

ALLI: Onko – hän niin – hirveän näköinen?

KERTTU: Kerro nyt minulle hiukan tanssiaisista.

ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?

KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit
franseesin?

ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?

KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin
eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene
itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja
vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla
liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet
hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä –

ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!

KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin
hänen läheisyyttään?

ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?

KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia
näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan
Wilhelmini!

ALLI: Siskokulta! – Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä?
Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?

KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus.
Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.

ALLI: Hyi, kuinka ihmiset voivat olla raakoja.

KERTTU: Hän oli oikeassa. Se olisi tietysti onni. Enkä minä kuitenkaan
toivoisi hänen kuolevan. Niin kauan kuin hän on maan päällä, on minusta
hiukkasen toivoa –

ALLI: On toivoa, on toivoa.

KERTTU: Mutta sitten on kaikki mennyt. Ja onhan se mennyt nytkin. Hyvä
Jumala, kun minä ajattelen, että hän istuu nyt siellä neljän seinän
sisässä, tylsänä ja toimettomana, hän, jota juuri nyt parhaiten
tarvittaisiin.

ALLI: Sinun rakas, rautainen miehesi!

KERTTU: Muistatko sinä hänet?

ALLI: Kuinka minä en häntä muistaisi

KERTTU: Muistatko sinä, millainen hän oli, kun hän seisoi puhujalavalla
suuren kansajoukon keskellä, vartalo hiukan eteenpäin nojassa, silmät
syvällä päässä? Sano, muistatko sinä hänet niin?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Muistatko sinä hänen naurunsa ystävien parissa, hänen kirkkaan,
leveän, syvän naurunsa, joka kuului läpi talon?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Entä kun hän istui yksin illalla tämän pöydän ääressä, pää
käteen nojaten, katse kaukaisuuteen tähtäävänä? Muistatko sinä hänet
niin?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Sano: Eikö hän ollut oikea mies?

ALLI: Oli.

KERTTU: Sano: Eikö sellaista miestä voi nainen rakastaa kuolemaan asti?

ALLI: Voi.

KERTTU: Sano: Voiko se nainen, joka kerran on sellaista miestä
rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?

ALLI ei vastaa.

KERTTU: Sinä et vastaa? Miksi et sinä vastaa?

ALLI: Suo anteeksi, minun ajatukseni olivat toisaalla. Mitä sinä sanoit?

KERTTU: Minä sanoin: Voiko se nainen, joka on sellaista miestä
rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?

ALLI: Ei samallaista.

KERTTU: Hänen laisiaan on vaan yksi.

ALLI: Mutta on toisellaisiakin miehiä, joita voi rakastaa.

KERTTU: Millaisia miehiä sinä tarkoitat?

ALLI: En tiedä, uskallanko sanoa sen sinulle. Se on niin toista kuin
sinun rautainen miehesi.

KERTTU: Toista?

ALLI: Niin. Minä jumaloin sellaista miestä, mutta en minä häntä ikinä
voisi rakastaa.

KERTTU: Et voisi?

ALLI: Enhän minä uskaltaisi koskaan edes istua hänen sylissään. Kun
miehesi kerran suuteli minua otsalle, niin minä olin vaipua maan alle.
Kuinka sinä voit suudella sellaista miestä?

KERTTU: Juuri sellaista miestä voi suudella.

ALLI: En minä. Toisellaisesta miehestä minä uneksin.

KERTTU: Minkälaisesta miehestä sinä uneksit?

ALLI. Maailmanmies hänen pitää olla, ivallinen ja itsetietoinen, muille
kylmä kuin jää, minulle kuuma kuin tulivuori. Lennosta pitää hänen
ampua minun lempeni, leikillä tulee hänen totta puhua. – Maita ja meriä
on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän
tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin,
hän muistaa vain minua.

KERTTU: Kenestä sinä puhut?

ALLI: Hänestä, josta minä uneksin.

KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt?

ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään
aamiaista. Päästä minut!

KERTTU: Mene. Vasta puhumme me enemmän näistä asioista.

ALLI (menee oikealle, seisahtuu ovelle ja katsoo Kerttuun epäröiden):
Kerttu!

KERTTU: Mitä?

ALLI: Mitä se merkitsee, jos joku herra ottaa naisen viuhkan ja sanoo:
Niin nuori ja niin paatunut.

KERTTU: Ottiko joku herra sinun viuhkasi?

ALLI: Otti.

KERTTU: Ja sanoi siten?

ALLI: Niin.

KERTTU: Ja mitä sinä siihen sanoit?

ALLI: Minä sanoin: Mitä te sillä tarkoitatte? Hän vastasi: Nyt teidän
valtikkanne on minun kädessäni. Minä sanoin: Antakaa se minulle
takaisin. Mutta hän ei antanut sitä.

KERTTU: Mitä hän teki?

ALLI: Hän taittoi sen.

KERTTU: Taittoi? Se oli pahasti tehty.

ALLI: Ei ollenkaan pahasti. Hän lupasi tuoda uuden sijaan.

KERTTU: Mikä hänen nimensä oli?

ALLI: Sitä minä en sano.

KERTTU: Miksi et?

ALLI: Siksi, että hän kielsi sanomasta. Hän tulee itse tänne tänään.

KERTTU: Saanhan minä sen kuitenkin tietää. Tunnenko minä sen herran?

ALLI: Tunnet hyvinkin.

KERTTU: Onko se insinööri Borg?

ALLI: Ei.

KERTTU: Tahi maisteri Lumme?

ALLI: Ei, et sinä arvaa.

KERTTU: Niinpä annan olla arvaamatta. En minä ole utelias.

ALLI: Minä kuiskaan sen sinun korvaasi.

KERTTU: Kuiskaa!

ALLI: Arkkitehti Granskog.

KERTTU: Hän!

ALLI: Niin. Lankosi.

KERTTU: Onko hän palannut ulkomailta?

ALLI: On. Jo kuukausi sitten.

KERTTU: Ja sinä tunnet hänet?

ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa.

KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?

ALLI: Muutamia kertoja.

KERTTU: Ja mitä hän puhui?

ALLI: Hän kyseli sinusta.

KERTTU: Minusta?

ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi.

KERTTU: Ja sinä vastasit...

ALLI: Kyllä sinä kuitenkin olet hirveän hyvä, kun kutsuit minut sieltä
maalta tänne pääkaupunkiin! Siitä on jo kokonainen vuosi. Sinun miehesi
oli juuri sairastunut...

KERTTU: Sinä vastasit...

ALLI: Että sinä olet yhä surullinen. Hänen veljensä kohtalosta minä
puhuin niin vähän kuin mahdollista, sillä minä pelkäsin, että häntä
liiaksi liikuttaisin.

KERTTU: Se oli siis hän, joka sinun viuhkasi taittoi?

ALLI: Niin. Miksi sinä sitä noin kysyt?

KERTTU: Ja hän lupasi tulla tänne tänään?

ALLI: Niin. Etkö luule hänen tulevan?

KERTTU: Kyllä hän tulee. Nyt minä ymmärrän kaikki. – Alli!

ALLI: Mitä?

KERTTU: Hän on paljon matkustellut.

ALLI. Niin hän sanoo.

KERTTU. Hän on maailmanmies, ivallinen ja itsetietoinen.

ALLI. Niin.

KERTTU. Paljon lukenut ja paljon oppinut, mutta tehnyt sen aikansa
kuluksi –

ALLI. Mitä sinä nyt tarkoitat!

KERTTU. Hän laskee leikkiä kaikesta –

ALLI. Ei kaikesta.

KERTTU. Mistä hän ei laske leikkiä?

ALLI. Rakkaudesta.

KERTTU. Alli! Rakastatko sinä tuota miestä?

ALLI. Minä en tiedä.

KERTTU. Rakastaako hän sinua?

ALLI. Hän sanoo niin.

KERTTU. Ja sinä uskot sen?

ALLI. Ei, ei – en minä tiedä. – Minua niin pelottaa. Anna minun nyt
mennä! (Poistuu. Kerttu yksin.)

GRANSKOG (tulee): Hyvää huomenta rakas kälyni. – Terveisiä mannermaalta.

KERTTU. Kuinka te, herra arkkitehti, uskallatte astua tämän talon
kynnyksen yli?

GRANSKOG: Vastaanotto sukulaistalossa ei juuri näytä olevan kohtelias.
"Slägten är värst" – sanotaan. (Tarjoo kättä.)

KERTTU. Niin tosiaankin. Sentähden, ennenkuin minä ojennan teille
käteni, sallikaa minun kysyä: Tuletteko ystävänä vai vihamiehenä?

GRANSKOG: Tulen rakkaana sukulaisena, joka juuri on palannut pitkältä
matkalta. (Kättelevät.)

KERTTU. Istukaa.

GRANSKOG: Kiitoksia. – No, ilokseni näin minä sanomalehdistä, että te
tulette esiintymään huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa. Koko
pääkaupunki puhuu siitä.

KERTTU. Te tulette minun sisartani tapaamaan?

GRANSKOG: Kuinka voi minun rakas veljeni? Onko mitään toiveita?

KERTTU: Te tulette minun sisartani tapaamaan?

GRANSKOG: Niin. Eräs vähäpätöinen seikka –

KERTTU: – antaa teille tilaisuuden tunkeutua tähän taloon. – Te olette
taitava mies, arkkitehti Granskog.

GRANSKOG: Jahah, te alatte imarrella, rakas kälyni. Minulla on siis
syytä olla varoillani.

KERTTU: Ei ollenkaan. Olemmehan me ystäviä. Olkaamme siis suorat.

GRANSKOG: Se miellyttää minua.

KERTTU: Mikä on teidän tarkoituksenne minun sisareni suhteen?

GRANSKOG: Minulla on rehelliset tarkoitukset.

KERTTU: Te aijotte naida hänet?

GRANSKOG: Niin, – jos hän vaan suostuu.

KERTTU: Kyllä hän suostuu, – sitä teidän ei tarvitse epäillä.

GRANSKOG: Tosiaan? Onko hän puhunut teille jotakin?

KERTTU: Hän rakastaa teitä.

GRANSKOG: Todella? Minä en uskaltanut toivoa, että niin lyhyen
tuttavuuden jälkeen –

KERTTU: Oo, älkää olko vaatimaton. Teidän Don Juan-lahjanne ovat kyllä
tunnetut. Kuka nainen voisi teitä vastustaa!

GRANSKOG: Rakas Gertrud: Minä huomaan, että teillä on tänään paljon
myrkkyä varastossanne.

KERTTU: Mistä te arvasitte? Katsokaa, voitte lukea reseptinkin.
(Vetäisee auki pöytälaatikon, josta ottaa pienen pullon.)

GRANSKOG: Mistä asti te olette ruvennut säilyttämään myrkkyjä
pöytälaatikoissa?

KERTTU: Siitä asti kuin minä opin näkemään myrkyn ihmisten sydämmissä.

GRANSKOG: Ja mitä te aijotte sillä tehdä?

KERTTU: Mistä minä sen tiedän! Ehkä myrkytän minä itseni, ehkä jonkun
toisen. Miten minua huvittaa.

GRANSKOG: Kohtalo on ollut kova teitä kohtaan, Gertrud.

KERTTU: Kohtaloa vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista. Sen
kanssa tulen minä aina toimeen. Pahempi on hänen kätyriensä laita.

GRANSKOG: Keitä te sillä tarkoitatte?

KERTTU: Niitä, jotka istuvat kohtalon kuskilaudalla, nauha otsassa, ja
luulevat olevansa kohtalo itse. Minä tarkoitan kohtalon lakeijoita.

GRANSKOG: Te olette, näen minä, ruvennut harrastamaan metafysiikkaakin?

KERTTU: Vain kotitarpeiksi. Meidän naisten siivet eivät kanna niin
korkealle. Mutta sanokaa minulle: Mitä te nykyään harrastatte?

GRANSKOG: Minä olen arkkitehti. – Tutkin viivoja kaikessa – etupäässä
ihmiselämässä.

KERTTU: Te olette siis, niin sanoakseni, elämän arkkitehti.

GRANSKOG: Vähän sinne päin. Siinä sivussa rakentelen minä kirkkoja ja
hyyrykasarmeja.

KERTTU: Te puhutte liian huolimattomasti ammatista, jonka etevin
edustaja te meillä olette.

GRANSKOG: Pah! Minä huomaan, että olen kotimaassa taas.

KERTTU: Te olette oppinut tietysti paljon uusia tyylejä ulkomailla.

GRANSKOG: Minun ijälläni ei opita mitään uusia tyylejä. Syvennytään
vaan vanhoihin.

KERTTU: Milloin palasitte te sieltä?

GRANSKOG: Kuukausi sitten. Laivalla Stettinistä.

KERTTU: Ja rakastuitte heti paikalla?

GRANSKOG: Niin. Eikö se ole merkillistä?

KERTTU: Ja hän rakastui teihin?

GRANSKOG: Se on vielä merkillisempää.

KERTTU: Te tulitte, näitte ja voititte.

GRANSKOG: Onnitelkaa siis minua.

KERTTU: Täydestä sydämmestäni. Siinä on vain yksi asia, jota minä
en ymmärrä.

GRANSKOG: Jumalan kiitos. Ei teidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

KERTTU: Mutta juuri tämän perille minä tahtoisin päästä. Sen että
sisareni heti rakastui teihin, sen minä ymmärrän.

GRANSKOG: Mikä kohtelias ymmärtäväisyys!

KERTTU: Mutta että te –

GRANSKOG: Minä?

KERTTU: – mies teidän ijällänne –

GRANSKOG: Anteeksi, minun sydämmeni on aina nuorempi kuin miltä minä
itse näytän.

KERTTU: – teidän lahjoillanne –

GRANSKOG: Oo –

KERTTU: – ja teidän asemassanne voi noin silmittömästi rakastua
sellaiseen tyttöheilakkaan. Ja heti ensi näkemässä. Myöntäkää, että se
on hyvin harvinaista.

GRANSKOG: Ei ollenkaan. Päinvastoin se on hyvin tavallista, että me
vanhat vivöörit aikaa voittaen tulemme sentimentaalisiksi. Silloin
alamme me haaveilla yhtä ja toista pienestä, valkoisesta kädestä, ja
suurista, kummastelevista silmistä. Kun sellaiset meidän tiellemme
sattuvat, niin – fluks, me olemme heti valmiit. Se on vallan tavallista
meidän piireissämme.

KERTTU: Ja onko teidän piireissänne myös tavallista, että mies, jonka
nainen on ajanut ovesta ulos, käyttää tämän naisen sisarta päästäkseen
häpeällisten tarkoitustensa perille?

GRANSKOG: Mi-mitä te sanotte? Osh, kuinka minä olen lapsellinen!
Tietysti laskette pientä pilaa.

KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te vainootte minua?

GRANSKOG: Minä vakuutan teille vieläkin, että olen tullut tähän taloon
yksinomattain teidän sisarenne tähden ja lähden niin pian kuin olen
tavannut hänet.

KERTTU: Ja minä en usko sanaakaan siitä, mitä te nyt sanotte.

GRANSKOG: Sen pahempi teille. Se todistaa vaan, että te ette ole mikään
poikkeus vanhempien sisarten joukossa.

KERTTU: Minä ymmärrän. Te tahdotte sanoa: vanhemmat sisaret omistavat
aina itselleen kaiken suitsutuksen heidän ympärillään eivätkä huomaakaan,
että yks kaks on toinen astunut heidän sijaansa. Sitähän te ajattelitte.

GRANSKOG: Ajattelin. – Mutta minä en olisi uskaltanut sitä sanoa.

KERTTU: Tällä kertaa te erehdytte. Minä luulen jo ennen kyllin selvään
osoittaneeni tunteeni teitä kohtaan –

GRANSKOG: Kyllä. Selvyydessä te ette ainakaan jätä millekään
toivomuksille sijaa.

KERTTU: – niin ettei mikään väärinkäsitys meidän välillämme pitäisi olla
mahdollinen. Nyt on kysymys ainoastaan minun sisarestani. Tiedättekö,
mitä hän minulle on? Hän on minulle kaikki, siitä asti kuin ei minulla
ole miestä enää. Hän on minun lapseni, ja minun sisareni, minun iloni
ja minun leikkikaluni. Mutta minä en salli, että kukaan muu leikkii
hänen kanssaan.

GRANSKOG: Minä en leiki.

KERTTU: Te leikitte, te tiedätte, että te leikitte. Vaikka te
naisittekin hänet, niin te leikitte hänen kanssaan sittenkin. Halki
elämänne te tulette hänen kanssaan leikkimään.

GRANSKOG: Minun mielestäni on se kaunis leikki, joka kestää halki
elämän.

KERTTU: Herra arkkitehti: Eikö teillä ole sydäntä?

GRANSKOG: Päinvastoin. Ilman sydäntä ei mennä naimisiin.

KERTTU: Säälikää edes lasta! Näettehän te, ettei hän vielä osaa
rakastaa.

GRANSKOG: Minä osaan kyllä hänenkin puolestaan.

KERTTU: Antakaa hänelle edes aikaa, että hän ehtii näkemään hiukan
enemmän maailmaa, oppii tuntemaan ihmisiä –

GRANSKOG: Te uskotte, että rakkaus tulee ijän mukana?

KERTTU: Teidän pilkkanne ei pysty minuun. Minulla on tällä kertaa
suurempia asioita ajateltavana. Minun Allini, minun rakas Allini, mitä
hänestä nyt tulee?

GRANSKOG: Ahaa, te epäilette minun kykyäni elättää perheeni –

KERTTU: Oh, en minä sitä epäile. Rahaa teillä kyllä on, ja ruokaa ja
juomaa te kyllä voitte hänelle tarjota ja tanssiaisleikkiä niin paljon
kuin tahansa, mutta sitä, mitä naisen sydän syvintä kaipaa, sitä te
ette ikinä kykene hänelle antamaan.

GRANSKOG: Kaikki eivät ole niinkuin Johan Wilhelm, joka oli ihanne,
jolla ei ollut muuta kuin pyhiä ja jaloja asioita maailmassa. – Mutta se
riittää, että minä teen hänet onnelliseksi.

KERTTU: Te luulette, että hän voi elää niistä rakkauden muruista, jotka
teidän armonne pöydältä putoavat. Te luulette, että hän ijäti tulee
pysymään lapsena.

GRANSKOG: Minä toivon sitä.

KERTTU: Ja te toivotte, että te voitte ijäti teeskennellä hänelle
rakkautta, – sillä te ette häntä rakasta.

GRANSKOG: Ihminen rakastaa vain kerran elämässään. Minä olen rakastanut
teitä, te tiedätte sen. Mutta minun sydämmeni on siksi suuri, että
vaikka minä en sitä koskaan enää voi kellekään kokonaan antaa, minä
voin sen muruillakin tehdä vaimoni onnelliseksi.

KERTTU: Ja tyytyisittekö te itse muruihin?

GRANSKOG: En, yhtä vähän kuin tekään. Mutta nyt onkin kysymys muista
ihmisistä.

KERTTU: Voi, kuinka te erehdytte, te suuret miehet! Te ette tunne
naisen sydäntä. Te luulette, siksi että teidän sieluunne sisältyy
kymmenen pikku sielua, myös voivanne tyydyttää kymmenen pikku naisen
onnen. Mutta siinä te erehdytte. Ihmissydän on maailma itsekseen,
iloineen ja suruineen, toivoineen ja pettymyksineen, eikä ole sitä
naista maan päällä, joka ei haluaisi olla kuningatar omassa
valtakunnassaan, olkoon se sitten kuinka pieni ja vähäpätöinen tahansa.
Mutta te tarjootte hänelle kamaripiian paikan.

GRANSKOG: Ja te luulette, että sisarenne tulee tuon kaiken tajuamaan?

KERTTU: Ehkä hän ei tajua sitä yhtä selvästi kuin minä, mutta hän tulee
sen ainakin aavistamaan.

GRANSKOG: Mitä hän tulee aavistamaan?

KERTTU: Millainen mies te olette.

GRANSKOG: Ja millainen mies minä olen?

KERTTU: Teille ei ole mitään pyhää eikä jaloa maailmassa.

GRANSKOG: Päinvastoin. Minä kunnioitan kaikkia pyhiä asioita
maailmassa.

KERTTU: Sitten on teissä tapahtunut suuri muutos sitte viime näkemän.

GRANSKOG: Ei ollenkaan. Minä olen sama mies kuin ennenkin.

KERTTU: Älkää tulko sitten puhumaan minulle mistään pyhistä asioista.

GRANSKOG: Te olette aina ymmärtänyt minua väärin, rakas Gertrud. Minä
toivon, että kuitenkin vihdoin sallitte minun tavata sisartanne.

KERTTU: Niin. Hän tulkoon tänne ja minä ilmaisen hänelle kaikki. Alli,
Alli!

GRANSKOG: Ja teette hänet ijäti onnettomaksi, jos hän minua rakastaa.
Jos hän taas ei minua rakasta, ovat kaikki teidän huolenne
tarpeettomat.

KERTTU: Se on totta. Minä ihailen teidän logiikkaanne.

ALLI (tulee): Kerttu, sinä huusit minua.

KERTTU: Arkkitehti Granskog tahtoo puhutella sinua.

GRANSKOG: Päivää neiti Wiik. Kuinka jaksatte baalien jälkeen?

ALLI: Kiitos, varsin hyvin.

GRANSKOG: Teidän viuhkallenne sattui eilen pieni onnettomuus. Minä vein
sen tänään korjattavaksi, ja he lupasivat tehdä siitä ehomman entistään.
Sillä aikaa voitte ehkä käyttää tätä. (Ojentaa hänelle erään kääryn.)

ALLI: Saanko minä tämän oikein omaksi?

GRANSKOG: Tietysti.

ALLI: Herranen aika, kuinka komea! Katso, Kerttu. Mutta kuinka minä
koskaan uskallan tällaisella viuhkalla leyhytellä?

KERTTU: Kiitä arkkitehtiä.

ALLI: Kiitoksia, herra arkkitehti. Se oli aivan liikaa. Minun oli vain
semmoinen Kertun vanha rämä.

GRANSKOG: Teille ei ole mikään liikaa. – Minulla oli teille muutakin
asiaa. Arvelin, että menisimme yhdessä taidenäyttelyyn, koska ette
kuulu siellä käyneen.

ALLI: Onko se nyt auki?

GRANSKOG: On. Siellä on muuten mitä ihanin kevätilma.

ALLI: Ellei Kertulla ole mitään sitä vastaan.

GRANSKOG: Teidän luvallanne, Gertrud.

KERTTU: Tee kuin tahdot.

ALLI: Mennään sitte. Minä tulen heti paikalla takaisin. (Pois.)

KERTTU: Herra arkkitehti. Minun täytyy sanoa se teille: Te olette
inhoittavin mies, mitä minä olen nähnyt.

GRANSKOG: Tuon te olette sanonut minulle kerran ennenkin.

KERTTU: Niin, ja minä sanon sen vieläkin, niin totta kuin minä elän.
Jos te ette jätä minun sisartani rauhaan, huudan minä kaduilla ja
toreilla, missä te kuljette: Katsokaa, tuossa kävelee herra arkkitehti!
Eikö hän ole komea ja arvokas? Hän on rikas, ja hänellä on paljo ystäviä,
oo Jumala paratkoon, mutta jos te tietäisitte, mitä hänen sisällään on,
niin te sylkisitte häntä silmille, sillä hän on kurjin, pelkurimaisin ja
tunnottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Niin minä huudan.

GRANSKOG: Te ette huuda. Te pysytte aivan hiljaa. Jos te huudatte,
sanon minä: Katsokaa minun morsiameni hullua sisarta! Hän on
mustasukkainen. Ja ihmiset tulevat nauramaan teille.

KERTTU: Jos minä en voi vedota ihmisiin, niin vetoan minä teidän
omaantuntoonne.

GRANSKOG: Anteeksi, te sanoitte juuri, ettei minulla sellaista ole.

KERTTU: Ellei teillä ole omaatuntoa, niin täytyy teillä ainakin olla
järjelliset syyt. Miksi te tahdotte ryöstää minulta Allin?

GRANSKOG: Minä rakastan häntä.

KERTTU: Ooh, puhukaa muille siitä.

GRANSKOG: Sitte rakastan minä teitä.

KERTTU: Ja käytätte häntä välikappaleena minulle kostaaksenne?

GRANSKOG: Kostaa on niin ruma sana.

KERTTU: Kostaa, kostaa, sitä te juuri tahdotte, kostaa minulle siksi,
että annoin teille rukkaset ja menin naimisiin teidän veljenne kanssa.
Ettekö te jo ole tarpeeksi kostanut?

GRANSKOG: Te käsitätte minut aina väärin, Gertrud.

KERTTU: Väärin! Kieltäkää jos voitte, ettekö se ollut juuri te, joka
syöksitte veljenne perikatoon? Ettekö te ahdistanut häntä
puoluejuonilla, jotka tekivät hänet mahdottomaksi valtiollisessa
elämässä ja vihdoin hourulan hoitolaiseksi? Ja ettekö te vielä senkin
jälkeen uudistanut minulle rakkaushourailujanne?

GRANSKOG: Jotka te hylkäsitte. Se on totta. Muusta minä en tiedä
mitään.

KERTTU: Te valehtelette. Voitteko sanoa rakastaneenne veljeänne?

GRANSKOG: Rakastaneeni? Noh, sitä en juuri tahdo sanoa. Hän oli
sellainen vaaleatukkainen nauta ja ikävystytti minua. Johan Wilhelm, se
nimi oli hänen kirouksensa. Hän luuli olevansa Snellman. Muuten perin
hyvä mies. Minä muistelen häntä aina kaipauksella.

KERTTU: Jos tuo oli olevinaan pilaa, niin täytyy minun sanoa, että se
on julminta leikkiä, mitä ijässäni olen kuullut. Pilaa kaatuneesta
miehestä – hyi, herra arkkitehti!

GRANSKOG: Minä surkuttelen vilpittömästi hänen kohtaloaan.

KERTTU: Te!

GRANSKOG: Juuri minä. Vaikka minä en voi ymmärtää, miksi te häntä niin
jumaloitte.

KERTTU: Niin, minä jumaloin häntä, teidän uhallanne minä jumaloin häntä
ja koko maailman uhalla, joka on hänen kunniansa lokaan polkenut. Mitä
minä huolin teidän puoluejuonistanne ja sanomalehtienne loasta! Hän oli
liian hyvä mies teidän kokouksiinne ja klubeihinne, ja siksi hänet piti
murtaa.

GRANSKOG: Hän oli fantasti.

KERTTU: Hän oli jalo mies, jaloin mitä maa on päällään kantanut.

GRANSKOG: Minä tiedän jalomman.

KERTTU: Kuka?

GRANSKOG: Esimerkiksi minä.

KERTTU sylkee häntä silmille.

GRANSKOG: Te olette saanut huonon kasvatuksen, Gertrud.

KERTTU: Se ei ole totta. Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä
olen itse itseni kasvattanut.

GRANSKOG: Sitten täytyy minun nähtävästi ruveta täydentämään teidän
kasvatustanne.

KERTTU: Koettakaa!

GRANSKOG: Minä alan heti. Minun veljeäni te ette koskaan sylkenyt
silmille.

KERTTU: Ei, minä suutelin häntä yöt ja päivät.

GRANSKOG: Ja kuitenkin on hän pettänyt teitä enemmän kuin kukaan mies
maailmassa.

KERTTU: Siinäkö teidän kasvatusoppinne on?

GRANSKOG: Minulla on tiedossani asioita –

KERTTU: Tuokaa ne julki!

GRANSKOG: Hänellä on ollut naistuttavuuksia.

KERTTU: Ehkä. Ennenkuin me menimme kihloihin.

GRANSKOG: Paljon jälkeen, naimisissakin.

KERTTU: Te valehtelette!

GRANSKOG: Minulla on kirjeitä.

KERTTU: Näyttäkää ne!

GRANSKOG: Luvatkaa minulle –

KERTTU: Näyttäkää ne!

GRANSKOG: Ne eivät ole minulla täällä.

KERTTU: Aah!

GRANSKOG: Mutta minä voin hankkia ne teille huomiseksi. Saanko tavata
teitä konserttinne jälkeen? Saanko?

KERTTU: Saatte. Mutta Jumala varjelkoon teitä, jos te valehtelette.

GRANSKOG: Mutta kuka varjelee minua, jos minä puhun totta?

KERTTU: Minä.

GRANSKOG: Ettekä sylje minua silmille?

KERTTU: En.

GRANSKOG: Huomenna ilmoitan minä tarkemmin.

ALLI (tulee): Anteeksi, että minä viivyin niin kauan. Mutta minun
täytyi välttämättömästi näyttää Maijullekin uutta viuhkaani. –
Menemmekö?

GRANSKOG: Mennään. Näkemiin asti, Gertrud. (Pois.)

KERTTU: Te laskette vaarallista leikkiä, arkkitehti Granskog.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS,

Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.

KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?

GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.

KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan
esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa,
kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, – minä olen aivan
pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla
seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä
unohtaneet?

GRANSKOG: Unohtaa – teidät! Te olette liian vaatimaton.

KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta
tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä
herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin
paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?

GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen
saanut vallan.

KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin
taiteen alalla?

GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin.
Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.

KERTTU: Kiitos. Te olette kovin hyvä. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä.
Ja minä kun olen ajatellut heistä niin pahaa. Teistäkin.

GRANSKOG: Ja mitä te olette minusta ajatellut?

KERTTU: Minä olen kuvitellut teitä todelliseksi hirviöksi, niin, niin,
älkää hymyilkö, oikein sellaiseksi, jolla on kynnet ja sarvet –

GRANSKOG: Joka syö lapsia ja liikkuu vain öiseen aikaan –?

KERTTU: Jotakin sinne päin. Mutta ette te ole ollenkaan niin hirveä
kuin minä olen kuvitellut. Ei paljoa puutu, etten pitäisi teitä ihan
oikeana ihmisenä.

GRANSKOG: Oikeana ihmisenä? Se nyt olisi taas melkein liikaa.
Pysykäämme kohtuudessa, rakas käly. Ihminen riittää.

KERTTU: Minun on nyt vaikea pysyä kohtuudessa. Muuten minä mieluummin
pitäisinkin teitä hirviönä.

GRANSKOG: Ja miksi?

KERTTU: Siksi että minä vihaan teitä.

GRANSKOG: Siis te olette huonompi ihminen kuin minä.

KERTTU: Kuinka niin?

GRANSKOG: Minä en vihaa ketään.

KERTTU: Tuo on sanaleikkiä eikä mitään muuta.

GRANSKOG: Niin onkin. Leikkikäämme siis ajatuksilla.

KERTTU: Ai, ai, se on vaarallista leikkiä.

GRANSKOG: Vaarallisempaa on vielä tunteilla leikkiminen.

KERTTU: Siis on parasta, että me emme leiki ollenkaan. – Kuulkaa,
sanokaa minulle, mitä varten minä olen täällä?

GRANSKOG: Te olette kutsuttu illalliselle.

KERTTU: Kuka kutsuu?

GRANSKOG: Minä.

KERTTU: Miksi me emme syö sitten? Minusta näyttää niinkuin tuossa olisi
pöytä katettu.

GRANSKOG: Niin minustakin. Sallitteko. (Saattaa Kertun pöytään,
molemmat istuvat.)

KERTTU: Tämä on mainiota. Siitä on niin pitkä aika kuin minä olen
syönyt ravintolassa. Sardellia, hummeria, kaviaaria, ai, ja lohta.
Antakaa minulle lohta.

GRANSKOG: Olkaa hyvä. Ja sitte me otamme ryypyn.

KERTTU: Tietysti. Mutta osaatteko te laulaa "helan går"?

GRANSKOG: Laulakaa te.

KERTTU: Ei, ei, parasta että me emme laula kumpikaan.

GRANSKOG: Siitä on kauvan, kun me näin olemme vastakkain istuneet.

KERTTU: On.

GRANSKOG: Missä me silloin istuimme?

KERTTU: Oletteko unhoittanut sen?

GRANSKOG: En.

KERTTU: Sanokaa se sitten.

GRANSKOG: Minä toivoisin mieluummin, että te sanoisitte.

KERTTU: Se oli minun häissäni.

GRANSKOG: Ne olivat hauskat häät.

KERTTU: Kului monta vuotta, ennenkuin me tapasimme toisemme. Mitä te
niinä vuosina teitte?

GRANSKOG: Pääasiallisesti minä join.

KERTTU: Hyi! kuinka te noin voitte puhua.

GRANSKOG: Siksi että niin on. Mutta mitä te siihen aikaan teitte?

KERTTU: Minä istuin kotona.

GRANSKOG: Ja miehenne kävi kylässä.

KERTTU: Niin.

GRANSKOG: Hänestä tuli äkkiä suuri mies. Arkkitehti Granskogin veljestä
tuli Johan Wilhelm Kuussalo. Ja teistä Gertrud, teistä tuli Kerttu.

KERTTU: Hän luuli olevansa Snellman – kuten te sanoitte.

GRANSKOG: Muutkin luulivat sitä. Hän opetti uutta oppia.

KERTTU: Muistatteko te, mitä hän opetti?

GRANSKOG: Samaa kuin kaikki maailmanlopun profeetat: Että tämä kansa
menee kohti perikatoaan.

KERTTU: Se nyt ei liene ollut mitään uutta ainakaan teille, herra
arkkitehti. Tehän olette sitä aina opettanut.

GRANSKOG: Uutta oli minulle se voima, jolla hän opetti. Onko tämä se
sama Johan Wilhelm, kysyin minä itseltäni, jota koulussa pidettiin
hiukan tuhmana? Kuinka hän on näin oikean aatteen selkään hypännyt?

KERTTU: Vai niin! Te kyselitte itseltänne.

GRANSKOG: Samoin kuin muutkin. Mutta minä olin ainoa, joka tiesin
vastata kysymyksiini.

KERTTU: Ja mikä oli teidän vastauksenne?

GRANSKOG: Että hän oli rouvansa mies.

KERTTU: Hänen rouvansa kiittää teitä. – Minäkin ajattelin jotakin
hänestä.

GRANSKOG: Varmaankin jotakin oikein kaunista.

KERTTU: Niin. Minä ajattelin: – Hän on veljensä veli.

GRANSKOG: Gertrud! Millä olen minä ansainnut tämän verisen ivan?

KERTTU: Yhtä verisellä ivallanne minusta.

GRANSKOG: Mutta, Herran tähden, tiesihän koko maailma, että te
seisoitte hänen takanaan.

KERTTU: Ja tiesi myös koko maailma, että te seisoitte hänen edessään.

GRANSKOG: Se ei selitä hänen voimaansa.

KERTTU: Kyllä, että hän niinkin kauvan jaksoi seista sellaista miestä
vastaan kuin te.

GRANSKOG: Teillä on aivan liian suuret käsitykset minusta.

KERTTU: Ja teillä minusta.

GRANSKOG: Minä joka pelkään politiikkaa enemmän kuin pirua!

KERTTU: Ja minä jolle koti oli kallein asia maailmassa. Näettehän,
mitenkä minä sen hyväksi uhrasin taiteenikin.

GRANSKOG: Sanokaa minulle, mistä teidän päähänne äkkiä pisti esiintyä?

KERTTU: En tiedä. Se oli aivan kuin minä olisin löytänyt jonkun
vanhoista vauvoistani. Appas, ajattelin minä, tuossahan tuokin on
vielä, ja minua rupesi niin hirveästi lapsettamaan.

GRANSKOG: Löydättekö te usein sellaisia vanhoja vauvoja?

KERTTU: Siitä on viisi vuotta kun minä viimeisen löysin.

GRANSKOG: Se ei nähtävästi ollut mikään hyvä nukke, koska te käytte
noin vakavaksi.

KERTTU: Se ei ollut nukke ollenkaan. Se oli ihminen.

GRANSKOG: Oliko sillä ihmisellä nimi?

KERTTU: Kyllä. Häntä sanottiin Johan Wilhelmiksi. – Te puhuitte eilen
joistakin kirjeistä? Te laskitte tietysti leikkiä?

GRANSKOG: Niin. Minä laskin leikkiä.

KERTTU: Minä ajattelinkin! – kuulkaa herra arkkitehti, te olette
leikkisä mies.

GRANSKOG: Olen – silloin kun tarvitaan.

KERTTU: Te sanoitte minua eilen myös huonosti kasvatetuksi.

GRANSKOG: Se ei ollut leikkiä.

KERTTU: Jos te taas rupeatte hävyttömäksi, menen minä pois.

GRANSKOG: En minä ole ollenkaan hävytön.

KERTTU: Pitäisikö minun vielä kiittää teitä kohteliaisuudestanne?

GRANSKOG: Melkein. On kohteliasta syyttää kasvatusta –

KERTTU: – silloin kun voidaan syyttää huonoa luonnetta. Sitäkö te
tahdoitte sanoa?

GRANSKOG: Ei saa noin arvata toisen ajatuksia. Elämä käy silloin
sietämättömäksi. Nyt te esimerkiksi olette pilannut ruokahalun sekä
itseltänne että minulta.

KERTTU: Siis on meidän parasta lähteä. Soittakaa!

GRANSKOG: En. Teidän täytyy hymyillä ensin.

KERTTU: Hyvä Jumala! kello on jo 1/2 12. Ja Alli! Hänet minä olen aivan
unohtanut!

GRANSKOG: Älkää nyt koketeeratko noin hirveästi.

KERTTU: Hyvästi.

GRANSKOG: Minäpä en sano teille hyvästi.

KERTTU: Minä menen.

GRANSKOG: Te ette mene.

KERTTU: Minä huudan.

GRANSKOG: Huutakaa. Gertrud! Minä rakastan sinua, ja sinä et ole kylmä
minulle, minä näen sen sinun silmistäsi. Suullasi voit sinä valehdella.
Mutta sinun silmiisi minä uskon. Näytä ne minulle Gertrud. (Kerttu lyö
äkkiä parkaisten käsivartensa Gr:n kaulan ympärille, suutelee häntä
kiihkeästi, riuhtaisee itsensä heti irti ja vaipuu sohvaan.)

GRANSKOG: Gertrud!

KERTTU: Ei, ei, antakaa minun olla.

GRANSKOG: Rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa. Ei minun
tarkoitukseni ollut loukata teitä.

KERTTU: Olenko minä teidän mielestänne huono ihminen?

GRANSKOG: Älkää puhuko minulle noin. Olenko minä ihmisten tuomari?
Mutta jos minä koskaan olen ketään ihmistä kunnioittanut, niin
kunnioitan minä tällä hetkellä teitä.

KERTTU: Minä olen huono, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin,
vaikk'ette tahdo sanoa. Ette te olisi uskaltanut tehdä niin kenellekään
toiselle naiselle. Te luulitte minua koketiksi, mutta sitä minä en ole.

GRANSKOG: Ette, ette, tuhat kertaa ette! Mutta minä olen luullut teitä
siksi. Minua miekkoista! Minä etsin teidän sydämmestänne maailmannaista
ja tapaankin sinipiian. Gertrud! Voitteko antaa minulle anteeksi?

KERTTU: Te luulitte vain niinkuin kaikki muutkin.

GRANSKOG: Koettakaa ymmärtää minua. En minä ole niinkuin kaikki muut.
Mutta minä luulin kerran, että te rakastatte minua. Minä luulin
näkeväni teidän silmissänne välistä katseen, jonka suhteen ei voi
pettyä. Ja kuitenkin minä petyin. Silloin meni minulta kaikki. Mihinkä
olisin minä voinut enää luottaa, kun itse totuus ei ollut totta!

KERTTU: Olenko minä teille valehdellut?

GRANSKOG: Ette, minä huomaan sen vasta nyt. Te olitte minulle
ystävällinen niinkuin kaikille muillekin, ja minä poloinen luulin sen
rakkaudeksi. Ja olin onnellinen! Siitäkö minä teitä syyttäisin? Eikö
minun päinvastoin pidä kiittää kohtaloani, että se on antanut minulle
osan onnesta, josta minä ilman teitä en olisi tietänyt mitään. Teidän
kauttanne opin minä ihmisiä rakastamaan, niin – ja sittemmin vihaamaan.

KERTTU: Kuinka te voitte vihata veljeänne?

GRANSKOG: Ei hän ollut silloin minun veljeni enää.

KERTTU: Siis te olette sittenkin syypää hänen murtumiseensa?

GRANSKOG: Olen tavallani. Mutta en minä häntä ole murtanut, vaan aika.
Minä olen tämän ajan lapsi. Hän oli haamu vuosisadan keskivaiheilta.
Samalla kuin minä astuin julkiseen elämään, oli hänen onnensa mennyt.
Oli aivan kuin minulla olisi ollut sormessani Bertelsköldien
rautasormus. Minä nousin, nousin ystävieni niskojen ylitse. Veljeni
kukistui ensin. Sanallakaan en minä ole hänen aatteitaan vastustanut,
mutta se aate, jota minä edustin, oli häntä voimakkaampi. Hänen täytyi
väistyä.

KERTTU: Ja mitä aatetta te edustatte?

GRANSKOG: Minua itseäni.

KERTTU: Oh!

GRANSKOG: Se ei ole paljo, – niin. Mutta oli minulla kerran eräs
toinenkin aate.

KERTTU: Ja mikä se oli?

GRANSKOG: Gertrud Wiik.

KERTTU: Sepä oli kaunis aate.

GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen
sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta.

KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua
vilustaa.

GRANSKOG: Vilustaako teitäkin?

KERTTU: Niin. Eikö teitäkin? Täällä on niin kylmä.

GRANSKOG: Minun on aina kylmä.

KERTTU: Mistä me puhummekaan?

GRANSKOG: Me puhuimme aatteista, joita minulla ei ole.

KERTTU: Puhukaamme siis siitä aatteesta, joka teillä on: teistä
itsestänne. Mitä te nyt aiotte?

GRANSKOG: Jäädä kotimaahan.

KERTTU: Sanokaa minulle: Ettekö te koskaan ulkomailla ollessanne
ikävöinyt näitä katuja ja näitä kirkkoja?

GRANSKOG: En koskaan. Minä ajattelin aina kauhistuksella sitä hetkeä,
jolloin tulisin ne jälleen näkemään.

KERTTU: Ne ovat rumia, minä tiedän sen, mutta juuri teidän asianne on
tehdä kauniimpia.

GRANSKOG: Minun?

KERTTU: Juuri teidän. Teiltä odotetaan niin paljon. Te olette uran
uurtaja alallanne. Ei teidän tarvitse käydä yksin. Tuhannet tulevat
teitä seuraamaan. Täällä on paljon, jotka ajattelevat samoin. Astukaa
heidän johtajakseen! Kuuletteko? Kootkaa nuoriso taisteloon, ei
miekoilla eikä keihäillä, vaan taisteloon kynällä ja sanalla, kuvilla
ja ajatuksilla. Lupaattehan sen, arkkitehti Granskog?

GRANSKOG: Miksi te ette tullut ennemmin? Miksi ette tullut kymmenen
vuotta sitten?

KERTTU: Mutta olenhan minä tullut! Viktor, minä olen tullut. Mitä ovat
kymmenen vuotta! Me pyyhimme ne pois kuin pahan unen.

GRANSKOG: Samalla voisin minä pyyhkiä pois koko elämäni. – Kun minä
teidät kadotin, kuoli minussa kaikki, minusta tuli niinkuin puu, ilman
iloja ja ilman suruja. Mutta en minä aina ole ollut tällainen. On
minullakin ollut unelmia. Olen minäkin tahtonut tulla joksikin. Minä
tahdoin lyödä leimani koko aikakauden arkkitehtuuriin. Minä tahdoin
viivoittaa koko maailman mieleni mukaan, – teidän mielenne mukaan.
Niin, sen kaiken tahdoin minä tehdä. – Mutta sitte tuli hän.

KERTTU: Teidän veljenne?

GRANSKOG: Minä itse saatoin hänet teidän salonkiinne.

KERTTU: Puhukaa minulle vielä hiukan aatteistanne. Miksi jätitte ne
kesken?

GRANSKOG: Mitä voin minä yksin!

KERTTU: Sanotaan, että yksinäisin on voimakkain.

GRANSKOG: Niin onkin. Minä olen niin voimakas, ettei aatteet minulle
merkitse mitään, yhtä vähän kuin tunteetkaan. Minä tutkin niitä muissa,
mutta minulla itselläni niitä ei ole.

KERTTU: Ja sitä te kutsutte voimaksi?

GRANSKOG: Miksei. Voimakkain on se, joka on rauhallisin. Ja minun
rauhaani ei mikään mahti maailmassa voi häiritä.

KERTTU: Mistä asti te olette niin rauhallinen?

GRANSKOG: Siitä illasta, jolloin minä vapisin teidän edessänne. Teidän
sanastanne riippui elämä ja kuolema. Te tiedätte, mitä te minulle
sanoitte. Minä menin kotiini ja heittäysin nukkumaan. Kun minä
seuraavana aamuna heräsin, olin minä kuin olisin nukkunut vuosisadan.
Eilinen ilta tuntui minusta kaukaiselta unelta ja unelta tuntui myös
koko aika siitä asti kuin olin teidän ensi kerran nähnyt. Ensi kerran
vuosien jännityksen jälkeen tunsin minä itseni jälleen iloiseksi ja
rauhalliseksi. Minä en tiennyt vielä silloin, että se oli kuoleman
rauhaa. Tunnetteko te sen rauhan, Gertrud? Se on hyvä rauha. Hah, hah.

KERTTU purskahtaa itkuun.

GRANSKOG: Älkää itkekö! Ei se maksa vaivaa. Näin on paras.

KERTTU: Te osaatte hyvin puhua, arkkitehti Granskog.

GRANSKOG: Niin, näettekös, minä olen Johan Wilhelmin veli. Hän osasi
puhua vielä paljoa paremmin.

KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te tulitte minun luokseni?

GRANSKOG: En samasta syystä kuin viime kerralla. Muistatteko te sen
kerran, Gertrud?

KERTTU: Sillä kertaa te olitte hävytön. Vaikka tiesitte, että minulla
juuri oli ollut niin suuria suruja.

GRANSKOG: Siksipä juuri. Minulle kerrottiin, että Johan Wilhelm oli
tullut hulluksi. Kuka hän on? kysyin minä itseltäni. Ahaa, hän on
minun entisen flammani mies. Minä tulin teitä lohduttamaan.
Myötätuntoisuuteni merkiksi otin minä teitä vyötäisestä kiinni ja
suutelin teitä. Silloin ajoitte te minut ulos. Se huvitti minua
sanomattomasti.

KERTTU: Voiko ihmisen sydän tulla noin kovaksi?

GRANSKOG: Voi, kun siitä hiotaan pois kaikki, mikä ihmisen ihmiseksi
tekee. Minun sydämmeni on niin kova, että sillä voisi lasia leikata.

KERTTU: Minua te ainakin voitte sillä leikata, sen te olette
osoittanut. Lääkäriksi teidän olisi pitänyt ruveta.

GRANSKOG: Niin olisikin. Mikä nautinto leikata mätänevää lihaa! – Koko
maailma on mätänevää lihaa.

KERTTU: Niin, koko maailma on mätänevää lihaa.

GRANSKOG: Jos te olette sen tuntenut, niin te ette sano sitä noin
surullisella äänellä. Ettekö te tunne, kuinka kaikki palaa teidän
ympärillänne. Ihmiset, kansat, valtiot, yhteiskunnat. Ettekö te tunne
kuinka te itsekin palatte? Kaikki tuntevat sen, mutta vain harvat
uskaltavat sen itselleen tunnustaa, toisilleen ei kukaan. Sillä silloin
olisi kaiken loppu.

KERTTU: Loppuuko kaikki?

GRANSKOG: Ei, on jotakin joka jää.

KERTTU: Mitä se on?

GRANSKOG: Kohtalon laki. Tunnetteko te sen painon, Gertrud?

KERTTU: Tunnen. Mutta minä tahdon sen ravistaa hartioiltani. Olemmehan
me jälleen kahden.

GRANSKOG: Gertrud. Sinä unohdat tuon kolmannen.

KERTTU: Niin, niin, minä unohdin kolmannen. – Meidän takanamme seisoo
harmaja vuori. Näettekö te sen, herra arkkitehti!

GRANSKOG: Näen, ja tunnen kuin se tulisi aina lähemmäksi ja lähemmäksi.

KERTTU: Ja vyöryisi meidän ylitsemme.

GRANSKOG: Ja vyöryisi meidän ylitsemme. – Niin.

KERTTU: Nyt on aika lähteä. Te jäätte tänne, he eivät saa nähdä meitä
yhdessä tuolla alhaalla.

GRANSKOG: Kuten tahdotte.

KERTTU: Hyvästi. Kiitos tästä illasta.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Budoaari. Alli peilin edessä pukuaan järjestämässä. Kerttu istuu
pienen kirjoituspöydän ääressä.

ALLI: Mitä sinä kirjoitat, Kerttu?

KERTTU: Muutamia kirjeitä.

ALLI: Kirjoitatko sinä iso-äidille?

KERTTU: Kirjoitan.

ALLI: Muista nyt sanoa minultakin terveisiä ja kysyä, kuinka minun
pikku Mustini jaksaa? Minulla on sitä niin ikävä. Muistatko?

KERTTU: Sinä saat sen itse lisätä. Minä jätän viimeisen sivun tyhjäksi.

ALLE: Täti Almalle sinä et ole pitkään aikaan kirjoittanut.

KERTTU: Minä kirjoitan nyt hänellekin. Sanonko minä hänellekin
terveisiä?

ALLI: Sano, ja sano että kesä on kohta käsissä. Hän niin ikävöi minua.
Eilen kuulin minä jo ensimmäisen kiurun. Muistatko sinä nyt sanoa sen?

KERTTU: Kyllä minä muistan kaikki.

ALLI: Kuule, Kerttu, mihinkä sinä menit eilen konsertin jälkeen?

KERTTU: Minä olin kutsuttu illalliselle.

ALLI: Etkä sanonut minulle mitään. Minä odotin sinua niin kauvan, että
luulin sinun jo menneen toista tietä kotiin. Siinä tapasi minut
maisteri Lumme, ja me kävelimme vielä hetkisen pitkin sataman vartta.
Ilta oli niin kaunis. Eikö totta?

KERTTU: Taisi olla.

ALLI: Oli niin kaunis. Kuu paistoi ja puut näyttivät niin suurilta ja
pelottavilta. Mutta en minä pelännyt.

KERTTU: Mitäpä sinä olisit pelännyt?

ALLI: En tiedä. Välistä minä pelkään aivan tyhjästä. Nyt en minä
esimerkiksi ollenkaan tahtoisi uskaltaa mennä junalle.

KERTTU: Mutta Maijuhan tulee sinua saattamaan.

ALLI: Vaikka. Sinäkin olet niin vakavan näköinen aivan kuin sinä
pelkäisit jotakin. Mitä sinä pelkäät?

KERTTU: Mitä minun pikku palleroiseni lepertelee! Minä en pelkää muuta
kuin että sinä myöhästyt junalta.

ALLI: Eihän kello ole vielä kuin 1/2 8. Ja miksi sinä olet muuttanut
mustan pukusi tuohon punertavaan? Sinähän sanoit ennen, että tulisit
käyttämään mustaa kuolemaasi asti.

KERTTU: Niin minä sanoin.

ALLI: Etkä pidä sanaasi? Mikä luonne sinä olet? Eipä sillä, ettei
punainen sinulle soveltuisi. Se sopii sinulle vielä paljon paremmin
kuin musta. Sinulla on niin kalpea iho. Voi, jos minullakin olisi noin
kalpeat posket! Kun minulla on tällaiset palliposket.

KERTTU: Odota, hyvä sisko, kyllä ne vielä kalpenevat.

ALLI: Se on niin ylhäistä. Kaikilla ylhäisillä on kalpea iho. Tunnetko
sinä Elna von Birken!

KERTTU: Tunnen.

ALLI: Hänellä on iho aivan kuin lunta, ja siksi kaikki herrat häntä
niin hakkailevat. Jos minäkin olisin niin kalpea, olisi minullakin yhtä
paljon ihailijoita.

KERTTU: Ja mitähän sinä niillä tekisit?

ALLI: Antaisin rukkaset kaikille.

KERTTU: Ohoh! Eikö sinua ollenkaan säälittäisi?

ALLI: Ei ollenkaan. Se olisi minusta kovin lystiä. Herrat ovat niin
hassuja.

KERTTU: Elä nyt toki! Ja keneltä sinä olet tuon oppinut?

ALLI: Niinkuin minä en sitä itsestänikin tietäisi. Sinä pidät minua yhä
lapsena.

KERTTU: Minäs minun pitäisi sinua muuna pitää. Minun oma rakas pikkunen
palleroiseni!

ALLI: Niin sinä sanot. Mutta jos minä sanoisin sinulle jotakin, niin
sinä lentäisit selällesi. Et sinä tiedä, mitä minä tiedän.

KERTTU: Ja mitä sinä nyt taas luulet tietäväsi!

ALLI: Niin. Et sinä tiedä mitä minulle on tapahtunut?

KERTTU: Tapahtunut?

ALLI: Niin; jotakin sellaista, jota sinä et voi aavistaakaan.

KERTTU: Enkö voi aavistaakaan?

ALLI: Et. – Muistatko, kuinka minä ennen aina kyselin sinulta, miltä
tuntuu kun kositaan?

KERTTU: Muistan.

ALLI: Sinä olit niin mahtava olevinasi etkä ruvennut koskaan
selittämään.

KERTTU: Kyllä elämä senkin selittää sinulle aikoinaan.

ALLI: Mitäs sinä sanoisit, jos se olisi jo selittänyt?

KERTTU: Joutavia.

ALLI: Sinä suututat minua vain sen vuoksi, että saisit tietää kaikki.
Mutta minä en olekaan niin tuhma kuin luulet. Minä en anna narrata
itseäni.

KERTTU: Se on oikein.

ALLI: Vai etkö sinä todellakaan usko, että kukaan voisi minua kosia!

KERTTU: Uskon hyvinkin, – mutta vast'edes.

ALLI: Vast'edes! Sinä nyt olet niin inhoittava kuin suinkin. Sinun
kanssasi ei voi vakavasti puhua.

KERTTU: Älä kiivastu siskokulta. Kosijat ovat hyvät vast'edeskin
olemassa.

ALLI: Mutta kun hän on kosinut!

KERTTU: Hän! Onko hän kosinut sinua?

ALLI: On kyllä. Ja juuri eilen.

KERTTU: Hyvä Jumala!

ALLI: Uskotko nyt vai pitääkö sinulle vielä olla vieraitamiehiä?

KERTTU: Minua onnetonta! Ja minä kun luulin myös kerran voivani leikkiä
kohtaloa!

ALLI: Ei sinun siitä noin tarvitse säikähtää. Minä annoin rukkaset.

KERTTU: Rukkaset? Sinä!

ALLI: Minä juuri. Minä sanoin: hyvin ikävää, maisteri –

KERTTU: Maisteri?

ALLI: Lumme, mutta tällä kertaa te olette erehtynyt. Hän tuli niin
onnettoman näköiseksi, että minä ihan olin nauruun purskahtaa. Mutta
hillitsin minä sentään itseni.

KERTTU: Jumalan kiitos!

ALLI: Vai luulitko sinä, että minä olisin niin hullu ja tarttuisin
ensimmäiseen koukkuun? E-ohoh! Ja tästälähin minä kyllä tiedän, miten
semmoisessa tilaisuudessa on meneteltävä.

KERTTU: Mutta jos se olisi ollut arkkitehti Granskog? Olisitko sinä
hänellekin antanut rukkaset?

ALLI: Kuka tietää!

KERTTU: Ja jos hän sinua huomenna kosisi? Mitä sinä vastaisit hänelle
silloin? Mitä?

ALLI: Että hän olkoon hyvä ja pitäköön vähän pienempää suuta, vaikka
onkin niin paljon lukenut ja matkustanut. Ei hänen silti tarvitse noin
ylvästellä eikä kohdella muita ihmisiä niinkuin pikku lapsia.

KERTTU: Sanoisitko sinä hänelle niin?

ALLI: Miksen. En minä häntä pelkää.

KERTTU: Älä sano niin. Hän on vaarallinen mies. Hän voi tehdä mitä
tahansa.

ALLI: Pyh! Hän on niinkuin kaikki muutkin herrat. Ulkoapäin he kyllä
ovat niin komeita ja koppavia, mutta kun katsoo heidän sisälleen, niin
näkee, että he ovat kaikki arkoja ja ujoja kuin koulupojat. Ei heidän
kanssaan voi muuta kuin skoijata!

KERTTU: Sinustahan on tainnut tullakin aika skoijarityttö!

ALLI: Entä sitten. Antaahan nyt tulla sen sinun arkkitehtisi! Minä
koketeeraan hänelle niin ettei hän tiedä enää tälle maailmalle.

KERTTU: Siihen sinulla tuskin on enää tilaisuutta. Hän matkustaa
ulkomaille.

ALLI: Aha. Se on ero asiassa. – Mutta anna, että minä nyt lopetan sen
iso-äidin kirjeen. Missä viimeinen sivu?

KERTTU: Se ei näy jääneenkään tyhjäksi.

ALLI: Niinpä pistän minä terveiseni tänne laitaan. Mutta mikä tuo on?
Mustepilkku! Kyllä sinäkin klottaat!

KERTTU: Joudu nyt. Kello on kahtakymmentä vailla.

ALLI: Eihän tästä ole asemalle kuin pari askelta ja minulla on jo
piletti. – Tämähän on koko pöytä märkä. Sinä olet itkenyt?

KERTTU: Mitä joutavia! Kukista varmaan on karissut.

ALLI: Kuule, Kerttu, sinä olet itkenyt. Näytäppäs silmäsi. Sinähän
itket vieläkin. Mikä sinun on?

KERTTU: Alli, minun rakas, pikku, kulta siskoni!

ALLI: Mikä sinun on? – Muistitko sinä jälleen häntä? Tietysti sinä
muistit. Elä muistele häntä, kun ei se kuitenkaan enää mitään auta.
Miksi ei hyvä Jumala salli hänen kuolla? Se olisi meille kaikille
parempi.

KERTTU: Niin, se olisi parasta meille kaikille.

ALLI: Eivätkö lääkärit ole sanoneet, että hän tulee kuolemaan äkkiä?
Ilman mitään kipuja?

KERTTU: Kenestä sinä puhut?

ALLI: Johan Wilhelmistä tietysti.

KERTTU: Ah, niin, niin: ilman mitään kipuja.

ALLI: En minä nyt voi lähteä, kun sinä olet noin hermostunut. Minä jään
kotiin.

KERTTU: Ei, ei, kyllä sinun täytyy lähteä. He odottavat sinua. Eikä
minua mikään vaivaa. Minä olen vain vähän väsynyt eilisen konsertin
jälkeen.

ALLI: Ja sitten rupeat sinä vielä kirjeitä kirjoittamaan! Kuulepas,
minun täytyykin ruveta sinusta pitämään huolta niinkuin pikku lapsesta.
Kerttu: nyt sinun täytyy heti mennä nukkumaan.

KERTTU: Kyllä, kyllä, kunhan sinä vain lähdet.

ALLI: Ja nukkua oikein kauvan. Ymmärrätkö

KERTTU: Minä aionkin nukkua sekä kauvan että hyvin.

ALLI: Se on hyvä se. Ja sitten sinun pitää ruveta tekemään jotakin
työtä. Ei se käy, että sinä vain laiskana lojut. Kävisit edes
keittokoulua niinkuin minä.

KERTTU: Siihen minä todellakin olen jo liian vanha.

ALLI: Et saa sanoa niin. Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan.
Keksi sitten jotakin muuta. Rupea esimerkiksi lapsia opettamaan. Se
sopisi sinulle!

KERTTU: Kyllä, kyllä, mutta nyt on kello jo kymmentä vailla.

ALLI: Herrajesta! Hyvästi sitten! Huomenillalla minä tulen takaisin.

KERTTU: Minun oma pikkuinen kullanmuruni! Hymyllä tulet sinä maailman
voittamaan. Jos sinua joskus murheet kohtaavat, niin pudistat sinä ne
päältäsi kuin kastehelmet.

ALLI: Mitä sinä nyt puhut? Mitkä murheet?

KERTTU: Ole onnellinen ja iloinen. Levitä ympärillesi lämpöä ja valoa.
Mutta muistele joskus myös kaipauksella synkkää sisartasi.

ALLI: Tietysti minä sinua muistan. Mutta nyt minulle tulee turkasen
kiire. Vienkö minä samalla nämä kirjeet postiin?

KERTTU: Vie – minä tulen sinua eteiseen saattamaan. (Molemmat pois.
Näyttämö on hetkisen aikaa tyhjä. Hetken jälkeen palajaa Kerttu
kantaen tarjotinta. Tarjottimella on pullo viiniä ja kaksi lasia. Hän
asettaa ne pöydälle, menee peilin ääreen, pistää ruusun hivuksiinsa ja
heittäytyy vihdoin sohvalle silmät ovelle tuijottavina.)

GRANSKOG: Anteeksi, ovi oli auki.

KERTTU: Minä jätin sen auki. Olkaa hyvä ja istukaa. (Hiljaisuus.) Me
olemme kaksin kotona. Maiju meni Allia saattamaan.

GRANSKOG: Jahah.

KERTTU: Minä annoin hänelle luvan olla poissa koko illan.

GRANSKOG: Jahah.

KERTTU. Minä sain teidän kirjeenne.

GRANSKOG: Ja minä teidän.

KERTTU: Te ilmoitatte matkustavanne ulkomaille jälleen.

GRANSKOG: Ja te kutsuitte minut jäähyväisiä ottamaan.

KERTTU: Ettekö juo viiniä? Muuta minulla ei ole tarjottavaa.

GRANSKOG: Kiitos.

KERTTU: Mutta ennen kuin me kilistämme, sallikaa minun sanoa teille
jotakin: viinissä on myrkkyä.

GRANSKOG: Sen parempi. Mutta minä tunnen erään toisen lauseparren, joka
sanoo: viinissä on totuus.

KERTTU: Minä pyydän, älkää laskeko leikkiä, herra arkkitehti. Se on
totta mitä minä sanon.

GRANSKOG: Minä uskon sen. Maljanne!

KERTTU: Ettekö pelkää?

GRANSKOG: En.

KERTTU: Onko elämä teille niin vähästä arvosta?

GRANSKOG: Kysyttekö te sitä minulta?

KERTTU: Otaksukaa, että joku toinen kysyisi teiltä niin. Mitä te
hänelle vastaisitte?

GRANSKOG: Minä kysyisin häneltä vastaan: Mikä vaatii minua elämään?

KERTTU: Taiteenne.

GRANSKOG: Taiteilija en minä ole ollut enää pitkään aikaan, vain
viivoittaja. Viivoittajia tulee kyllä minun jälkeenikin.

KERTTU: Isänmaanne.

GRANSKOG: Tämä maa ei tarvitse sataan vuoteen muita kuin viivoittajia.

KERTTU: Entä jos minä vaadin?

GRANSKOG: Vaatisitteko te minua elämään? Ette suinkaan.

KERTTU: Miksei.

GRANSKOG: Ja kuitenkin tarjootte te minulle myrkytettyä viiniä.

KERTTU: Minusta oli niin lysti esiintyä teidän henkenne pelastajana. Ja
sitäpaitsi: minä luulen, että me kaksi ymmärrämme toisiamme parhaiten
myrkkypikari edessämme.

GRANSKOG: Ymmärtäkäämme siis toisiamme.

KERTTU: Minä uskon, että te rakastatte minua.

GRANSKOG: Alku on hyvä.

KERTTU: Mutta uskokaa te myös, että minä rakastan teitä.

GRANSKOG: Sitä on minun hiukan vaikea uskoa.

KERTTU: Huomatkaa: me puhumme myrkkymalja edessämme. Minä olen teitä
aina rakastanut.

GRANSKOG: Onko se totta?

KERTTU: On.

GRANSKOG: Miksi Herran nimessä te sitten menitte naimisiin Johan
Wilhelmin kanssa?

KERTTU ei vastaa.

GRANSKOG: Vastatkaa! Minulla on oikeus se tietää.

KERTTU: Kuinka minä voisin vastata! Se, mitä te kysytte, kuuluu niihin
ikuisiin maailman arvoituksiin, joita me emme koskaan voi selittää.

GRANSKOG: Siispä täytyy minun koettaa. Oliko se uhmaa?

KERTTU: Ehkä.

GRANSKOG: Vai vihaa?

KERTTU: Ehkä sitäkin. Minä vihasin teitä siihen aikaan enempi kuin
ketään muuta ihmistä maailmassa.

GRANSKOG: Ja miksi?

KERTTU: Siksi, että minä tunsin olevani teidän vallassanne.

GRANSKOG: Te? Olitteko te minun vallassani?

KERTTU: Olin. Mutta te ette käyttänyt valtaanne, ja siksi juuri minä
teitä vihasinkin.

GRANSKOG: Tunnustinhan minä teille rakkauteni.

KERTTU: Tunnustitte – ja jätitte minut siihen seisomaan. Silloin olisin
minä tahtonut repiä teiltä silmät päästä.

GRANSKOG: Te olette kummallinen ihminen. Ja kuitenkin sanotte te
rakastaneenne Johan Wilhelmiä?

KERTTU: Minä luulin sitä rakkaudeksi. Minä olen näinä kahtena yönä
miettinyt niin paljon. En minä ole häntä ikinä rakastanut.

GRANSKOG: Mutta te teitte hänet onnelliseksi.

KERTTU: Johan Wilhelm parka! Hän tyytyi niin vähään.

GRANSKOG: Siihen olisi tyytyneet kaiken maailman kuninkaat ja keisarit.

KERTTU: Hän tyytyi muruihin.

GRANSKOG: Ja oletteko varma, että hän sai vain muruja.

KERTTU: Olen. Kun minä toissapäivänä kuulin Allin puhuvan, niin minä
säikähdin omaa itseäni.

GRANSKOG: Mistä hän puhui?

KERTTU: Hän puhui siitä miehestä, josta hän uneksi. Ja minä huomasin,
että se oli sama mies, josta minäkin kerran olin uneksinut.

GRANSKOG: Pitääkö minun punastua?

KERTTU: Ei. Ei se ole tarpeellista. Minulta on unelmien aika ijäksi
mennyt.

GRANSKOG: Mutta Alli? Minun täytyy kysyä teiltä neuvoa?

KERTTU: Ei teidän enää tarvitse hänestä huolehtia. Hän on pelastettu.

GRANSKOG: Kuka on hänet pelastanut?

KERTTU: Maisteri Lumme, joka eilen illalla saattoi hänet kotiin. Hän on
kosinut Allia.

GRANSKOG: Ja saanut kukkaset? Sepä hauskaa.

KERTTU. Ei kuin rukkaset.

GRANSKOG: Ohoh!

KERTTU: Ja nyt on Alli valmis antamaan rukkaset jokaiselle, joka vain
hänen tiellensä astuu.

GRANSKOG: Soo?

KERTTU: Niin, sillä nyt hän tuntee herrat.

GRANSKOG: Sehän on ihanaa.

KERTTU: Eikö hän ole herttainen lapsi?

GRANSKOG: On.

KERTTU: Ja hänen rauhansa te olisitte hennonnut rikkoa?

GRANSKOG: Minä olisin todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan.

KERTTU: Olisitteko?

GRANSKOG: Olisin. Mutta koska asiat ovat näin kääntyneet, niin on
minunkin roolini tässä talossa loppunut.

KERTTU: Te aiotte lähteä?

GRANSKOG: Niin.

KERTTU: Mihin te aiotte lähteä?

GRANSKOG: Ensin hotelliin ja sitten ulkomaille. Minä en tule enää
koskaan kotimaahan palaamaan.

KERTTU: Ette koskaan?

GRANSKOG: En. Minun läsnäoloni ei tule teitä enää koskaan kiusaamaan.

KERTTU: Arkkitehti Granskog: Emmekö voi olla ystäviä?

GRANSKOG: Voimme. Siksi juuri minä lähden.

KERTTU: Tuota minä en ymmärrä.

GRANSKOG: On ollut aikoja, jolloin minä olen halveksinut teitä enemmän
kuin pahinta lutkaa kadulla. Nyt minä olen jälleen oppinut
kunnioittamaan teitä. Minä olen jälleen nähnyt nuoruuteni ihanteen.

KERTTU: Minun mielestäni meillä juuri nyt voisi olla paljokin hupia
toisistamme, nyt kun me olemme oppineet tuntemaan toisemme.

GRANSKOG: Me olemme liian vanhoja huvittelemaan, Gertrud.

KERTTU: Meillä voisi olla niin hauskaa yhdessä. Me eläisimme täällä
kaikessa hiljaisuudessa sisareni kanssa, te kävisitte illoin meillä
teetä juomassa, me keskustelisimme vanhoista ajoista ja väittelisimme
uusien aikojen ajatuksista. Te olisitte minulle kohtelias kuin
gustaviaani ja lähtiessänne te aina suutelisitte minua kädelle. Eikö
teitä huvittaisi sellainen elämä?

GRANSKOG: Se olisi elämää päivänlaskun jälkeen.

KERTTU: Te ette välitä siis minun ystävyydestäni?

GRANSKOG: Paljonkin. Mutta se, joka kerran on aurinkoon katsonut, –
luuletteko, että hän enää muuta valoa näkee? Minun silmäni ovat
huienneet jo nuoruudessa.

KERTTU: Viktor! Olenko minä ollut sinun aurinkosi?

GRANSKOG: Olet.

KERTTU: Sano se vielä kerran, ennenkuin lähdet. Tuhat tuhatta kertaa
tahdon minä sen sinun suustasi kuulla.

GRANSKOG: Kaikki kaikessa olet sinä minulle ollut, enkä minä olisi
mitään ilman sinua. Minun elämäni juoksun olet sinä määrännyt, ja mitä
minä kulloinkin luulin sinun oikeana pitävän, sitä olen minä tehnyt.
Nuorukaisena, miehenä olen minä sinua rakastanut, ja nyt rakastan minä
sinua niinkuin vanha ukko vaimovainajansa muistoa rakastaa. Sinä olet
antanut minulle kaikki, mitä elämällä meille ihmisille on annettavaa:
iloa ja surua, rakkautta ja vihaa, ylpeyttä ja ylenkatsetta, tyyntä ja
myrskyä. Ja sinä olet antanut minulle vihdoin kuoleman rauhan. Kiitos
kaikesta, Gertrud.

KERTTU: Suutele siis minua ja lähde! Lähde kuin merimies morsiamensa
luota.

(Syleilevät. Granskog lähtee.)

KERTTU: Viktor!

GRANSKOG: Gertrud! (Syleilevät jälleen.)

KERTTU: Sano, tahdothan sinä muistella minua lempeydellä.

GRANSKOG: Kuinka en minä sinua lempeydellä muistelisi!

KERTTU: Voitko sinä antaa minulle anteeksi?

GRANSKOG: Mitä olisi minulla sinulle anteeksi annettavaa! Sinä minun
sydämeni sielu!

KERTTU: Minä olen murtanut sinun elämäsi onnen.

GRANSKOG: Et sinä ole sitä murtanut, vaan kohtalo.

KERTTU: Me olimme luodut toisillemme.

GRANSKOG: Kohtalo leikkii meidän kanssamme kuin tuuli kuivaneilla
lehdillä. Huomaatko sinä sen, Gertrud?

KERTTU: Ei minun kanssani enää.

GRANSKOG: Eikä minun.

KERTTU: Viktor!

GRANSKOG: Mitä? Mikä sinun on?

KERTTU: Minä tunsin jotain kovaa sinun povellasi? Mikä se on?

GRANSKOG: Mistä sinä olet noin saanut sormesi musteeseen, armaani?
Katso nyt!

KERTTU: Minä aavistan – Viktor! katso minua silmiin?

GRANSKOG: Mitä sinä aavistat?

KERTTU: Onko se revolveri?

GRANSKOG: Kaikkea sinun päähäsi juolahtaakin!

KERTTU: Viktor! Sinä aiot mennä ja surmata itsesi tänä yönä!

GRANSKOG: Minä vannon: se ei ole revolveri!

KERTTU: Sinä voit vannoa väärin minun tähteni. Anna se minulle!

GRANSKOG: Se on vain eräs kirjelipas.

KERTTU: Anna se minulle.

GRANSKOG: Se ei ole minun.

KERTTU: Kenenkä se on?

GRANSKOG: Johan Wilhelmin.

KERTTU: Sitä suurempi syy on minulla tietää.

GRANSKOG: Salli minun ensin selittää –

KERTTU: Viktor: oletko sinä koskaan minua rakastanut?

GRANSKOG: Elä kysy minulta noin! Elä kysy minulta noin!

KERTTU: Suuteloillani minä sinun suusi suljen, ja käsivarsillani minä
sinun kätesi vangitsen. Katso, näin minä vangitsen sinut.

GRANSKOG: Sinä saat tämän lippaan. Sinä saat, kuuletko, sinä saat sen.

KERTTU: Mitä minä huolin sinun lippaistasi, sinä ylpeä mies! Sinut
itsesi minä tahdon, sinun, lämpimän veresi minä tahdon. Haa, sinä
kalpenet, armas! Tunnetko sinä vampyyrin huulet?

GRANSKOG: Onko nyt maailman yö?

KERTTU: On. Me olemme kaksin. Ei kukaan näe meitä. Ei muut kuin
yölamppu. Tunnetko sinä sen ruusunpunaisen valon? Sulje silmäsi – ja
minä kuiskaan sen sinun korvaasi: jää tänne aamunkoittoon asti!

GRANSKOG: Minulla ei ole tahtoa enää.

KERTTU: Niinpä olen minä sinun tahtosi, istu ja iloitse! Tahdotko sinä
viiniä? Se on myrkytettyä, mutta mitä se tekee. Rakkaus on myrkyttänyt
meidät, miksemme voisi me myrkyttää rakkautta! Huomenna tahi
ylihuomenna, kerran me kuolemme kuitenkin. Miksemme voisi kuolla
rakkautemme yönä.

GRANSKOG: Kuolkaamme!

KERTTU: Odota, et sinä noin saa kuolla! Ruusu rinnassa pitää sinun
elämästä erota. Kas noin. Ja nyt!

GRANSKOG: Maljasi, Gertrud!

KERTTU: Maljasi, Viktor! Pohjaan!

GRANSKOG: Pohjaan! (Juovat.)

KERTTU: Ennen aamunkoittoa me olemme kuolleet.

GRANSKOG: Siis yksi autuuden yö!

KERTTU: Ja tuskan. Tule ja suutele minua.

GRANSKOG: Minun nuoruuteni morsian!

KERTTU: Sinä paha, paha poika, miksi tahdoit sinä kuolla yksin?

GRANSKOG: Sinä hyvä, hyvä tyttö, niiksi tahdoit sinä minua seurata?
(Suutelevat. Ovikello helähtää.)

KERTTU: Se on Alli.

GRANSKOG:, Herra Jumala!

KERTTU: Hän on varmaan myöhästynyt junalta. Hän ei saa nähdä sinua.
Minä menen häntä vastaan. (Menee ja palaa hetken päästä takaisin kirje
kädessä.) Se oli vaan joku vahtimestari. Mitä on maailmalla minulle
vielä ilmoitettavaa? (Aukaisee kirjeen ja vaipuu parahtaen
nojatuoliin.)

GRANSKOG: Mitä se on?

KERTTU: Hän on kuollut.

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm. Tunti sitten. Halvaukseen.

GRANSKOG: Tänä yönä tekee siis kuolema heinää.

KERTTU: Hän tahtoi kuolla meidän kanssamme. Viktor! Minne sinä menet?

GRANSKOG: Hyvästi Gertrud!

KERTTU: Älä jätä minua yksin! Älä jätä minua. Minua niin pelottaa.

GRANSKOG: Meidän täytyy nyt erota.

KERTTU: Täytyykö meidän nyt kuolla? En minä uskalla kuolla yksin.
(Parahtaa äkkiä.) Tuossa hän on!

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm! Etkö sinä näe häntä. Hän seisoo meidän
välillämme.

GRANSKOG: Sinä hourit. Katso ylös, ei täällä ole mitään.

KERTTU: Se oli siis hänen varjonsa. Minä näin hänet niin selvään,
Viktor: kumpi meistä on hänet murhannut?

GRANSKOG: Murhannut?

KERTTU: Kun hän ei saa kuolemassakaan rauhaa. Kumpi meistä on tehnyt
hänet hulluksi?

GRANSKOG: Ei kumpikaan. (Ottaa lippaan taskustaan.) Täällä on hänen
hulluksi tekijänsä.

KERTTU: Se oli siis totta?

GRANSKOG: Oli. Sinun luvallasi, Gertrud.

(Pistää paperit kynttilän liekkiin.)

KERTTU nyykähyttää päätään.

GRANSKOG: Hän oli hyvä, mutta heikko.

KERTTU: Niin, niin. Mitä te sanoittekaan? Minä en oikein kuullut. Ai,
te tahdoitte sanoa hyvää yötä. Niin, niin. Minuakin tuntuu väsyttävän.
Paljoko kello on?

GRANSKOG: On jo myöhäistä.

KERTTU: Hyvästi, kiitos käymästä. Missä Alli mahtaa olla, kun hän ei
tule jäähyväisiä sanomaan? Minä käsken hänet tänne?

GRANSKOG: Alli on poissa.

KERTTU: Aivan oikein, Johan Wilhelm nukkuu jo. Minun täytyy myös mennä
nukkumaan. Hyvästi, lanko! se on hauskaa, että meistä on tullut näin
hyvät ystävät. Muistatteko? Meillä oli ennen aina pientä kinaa. Jaa,
jaa, älkää kieltäkö sitä.

GRANSKOG: Hyvää yötä, Gertrud.

KERTTU: Hyvää yötä. Maiju tulee teitä eteiseen valaisemaan. (Menee
alkooviin.) Johan Wilhelm! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.