Kaksiteräinen miekka

KAKSITERÄINEN MIEKKA

Nelinäytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1932.

HENKILÖT:

RUUPE | JOOSE | Röngän veljekset. PENNU | EETLA, veljesten äiti. VEERA. ESA PRIKKA, virkaheitto. SULO NUKKANEN, teatteriparturi. JALLU HEISKA, työmies. KEUHKOTAUTINEN. ELLEN. RIKHARTTI. SANTRA-ROUVA. PAKOLAISVAIMO.

Valkoisia sotilaita ja punakaartilaisia.

Tapahtuu tehdaskaupungissa ja tämän laitamalla, kyläyhteiskunnassa, huhtikuusta huhtikuuhun, vapaus- ja kansalaissodan aikana 1917—18.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Kellosepän työhuone ja myymälä. Vasemmalla [»Vasen» ja »oikea» katsomosta katsottuina] ovi keittiöön, perällä, vasemmalla, ikkuna ja ränstyneenpuoleinen ulko-ovi, jonka yläosa on kuitenkin himmeästä lasista, johon on maalattu epävarmoin, alkeellisin kirjaimin: Kelloseppä; ovessa, ulkopuolella, on kulkuskello, joka kilahtaa oven käydessä; oikealta ovi kamarinpuolelle.

Vasemmalla etualalla ränsistynyt, haalistuneella kankaalla verhottu sohva ja tämän edessä pieni pöytä kirjavine liinoineen ja parine tuoleineen; pöydällä on koristepaperein verhotussa ruukussa uhkea, hyvin hoideltu verenpisara sekä vesikarahviini juomalaseineen. Taka-alalla vasemmalla matalahko hyllykaappi, jonka päällä, kuten hyllyilläkin, on herätyskelloja y.m. kellosepän tuotteita, sekä suurehko tyhjä lintuhäkki. Saman suuntaisesti kaapin kanssa kulkee myymäpöytä, peräseinästä lähelle keittiönovea. Kaapin ja myymäpöydän välissä, peräikkunan edessä, korkeahko kellosepän työpöytä korkeine tuoleineen. Peräseinällä, ulko-ovesta oikealle, on pari tuolia; oikeassa peränurkassa kapea ja korkea, rappaukseltaan lohkeillut uuni. Vasemmalla etualalla kaksikerroksinen vuode, joka on verhottu haalistuneella kretonkikankaalla. Vasemmalla ja peräseinällä on useita pienempiä ja suurempia seinäkelloja, jotka kaikki näyttävät eri aikaa. Katosta riippuu yksinkertaisin varjostimin varustetta sähkölamppu, ja toinen on akkunan edessä työpöydällä.

Taustana kaduntapainen tie, jonka toisella puolella keltaiseksi maalattu esikaupunkilaisrakennus.

Ulkona kirkas huhtikuinen iltapäivä, joka valaisee voimakkaalla valolla varsinkin vasemman puolisen näyttämön.

I KOHTAUS.

Joose, noin 20-vuotias, pitkähkö, mutta hintelänpuoleinen nuorukainen, jonka kasvoilla on paljon sisällä istuneen kalpeutta, jopa riutuneisuuttakin, istuu peräakkunan luona, selkä katsomoon päin. Vaatteet ovat kuluneet ja köyhät, mutta siististi hoidetut. Kirjoittaa ja piirustaa jotain paperille, ottaa välillä viereltään, myymäläpöydältä, avatun kirjan, silmää pari kertaa hätäisesti oikealle vuodetta kohti, jatkaen taas hetken ahkerasti työtään.

JOOSE (hereten taas työstään; kääntyen tuolillaan; kuiskaavan varovasti vuoteeseen päin). Ruupe, Ruupe... (Näyttää tulevan tyytyväiseksi, kun ei saa vastausta; painuu jälleen työhönsä.)

II KOHTAUS.

Eetla, tehtaanmestari Röngän leski, lempeäkasvoinen nainen, tummahkoissa hiuksissa vasta hivenen verran harmaata, tulee vasemmalta keittiönovesta, puettuna siistiin ja tummaan pyhä pukuun.

EETLA (jo ovelta; herttaisesti). Joose... (Joosen jatkaessa työtään; kuuluvammin.) No, Joose, jokos sinä taas... nenä kirjoissa... (Joosen kääntyessä.) Menen tästä lauantaikirkkoon ja isän haudalle. (Yhä touhukkaammin.) Ei muuta kuin käyn kamarista sunnuntai-liinani...

JOOSE (keskeyttäen). Hsst! Älä herätä... (Viitaten vuoteeseen päin.) Ruupe nukkuu.

EETLA (kuiskaten, mutta melkein suutahtaen). No, jokos se taas on ollut juopottelemassa tai lorvailemassa... jonninjoutavain perässä?

JOOSE (lyhyesti; kuin hätkähtäen).En tiedä. (Pyytävästi.) Mutta anna hänen maata, että saan rauhassa tehdä työtä.

EETLA (puoleksi itsekseen; päivittelevällä äänellä). Yökaupalla jos jossakin kytätä ja juosta ja päivisin... maata tai murjotella...

JOOSE (hermostuneen pyytävästi). Hiljaa äiti... Tai se alkaa taas sen... murisemisensa.

EETLA (panee voivottelevasti kätensä yhteen ja poistuu huokailevan näköisenä kamarinovesta oikealle).

JOOSE (jää tuijottamaan akkunasta ulos; eräs kelloista lyö pari kolme kertaa).

III KOHTAUS.

Ruupe, noin 30-vuotias, lievähkösti kyttyräselkäinen mies, jonka kasvot ovat rasittuneen näköiset, mutta voimakaspiirteiset ja muuten vankat hiukset otsalta ikäänkuin kuluneet ohuiksi, vetäisee äkkiä verhon pääpuolesta puolittain syrjään, niin että hän ei ensi repliikeissään vielä tule lainkaan näkyviin.

RUUPE (nauraa hohottaen näkymättömistä; melkein ilomielisesti). Vai murisemisensa! (Nauraa jälleen; nyt katkeransävyisesti, pistäen päänsä näkyviin.) Tämähän on naurua! Vai murisemista? Ja ettäkö herra veljeni saisi tehdä rauhassa työtään?

JOOSE (ärtyen, mutta epävarmasti). Juuri niin. Minun täytyy lukea!

RUUPE (kohentuen yhä enemmän näkyviin). Vai työtä? Kirjaimien päähän pänttäämistä! Tyhjän kantamista... (sysää verhon syrjään ja kääntyy istumaan, alkaen panna nauhakenkiä jalkaansa; jatkaen) ja kauhalla kaatamista — pohjattomaan kaivoon. Siinä on mulla oppipoika...

JOOSE (hyppää rivakasti tuoliltaan; näytellen kaapin päältä korjattuja kelloja; itseään puolustavasti). Työt on kyllä tehty. Tuossa on Jallu Reiskan messinkikello, tuossa parturi Kukkasen tupleeperät, rengas niitattu ja vitjat kiilloitettu. — (Viitaten lintuhäkkiin, hymähtäen.) Ja tässä Rikhartin Santran lintuhäkki, (naurahtaen) jonka ovenlukko piti muka entrata ja...

RUUPE (nousten; leppoisammin). Na, na... Älä nyt kiukkuusi kuole! Minä olen tänään oikeastaan hyvällä päällä. Nääs, kun on ulvonut koko yön serenaatia tyttöjen akkunan alla... (Menee paitahihasillaan pöydän luo; kaataen vettä lasiin.) Mitähän lienee tähän aikaan kello?

JOOSE (nokkelasti). Katso kellojesi naamatauluista.

RUUPE (juotuaan lasista; räjähtäen hyväntuuliseen nauruun). Etkö sinä tiedä, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä kellosepällä oikeata aikaa. (Osoitellen eri lailla käyviä kelloja.) Tuo on kuusi, tuo neljä, tuo kahdeksan... aamua vai iltaa? Häh?

JOOSE (järjestellen kirjojaan; sukkelasti). Laske keskiarvo. Se on kuusi ja iltapäivällä, kuten näet auringosta.

RUUPE (hyväntuulisena). Kappas poikaa... mutta eipäs sittenkään... Minun kellojeni keskiarvo? (Käyden äkkiä synkäksi.) Se on pitkä, valvottu yö tai... yksi ainoa hetki, jota ei koskaan saavu... (Ryhtyy kastelemaan juomalasista kaataen verenpisaraa, samalla kosketellen hellästi kukan lehtiä.)

IV KOHTAUS.

Eetla tulee oikealta, hartioillaan laaja, musta, silkkinen liina ja kädessä päähuivi ja virsikirja.

EETLA (hieman torailevasti). No, jokos se Ruupekin on saanut päänsä selväksi?

RUUPE. Ei, muori parka, se on synnyntähumalassa. (Istuutuu pöydän ääreen.)

EETLA (melkein leikillisesti). Höpsöttelijä siinä... (Panee virsikirjan myymäpöydän kulmalle, ryhtyen sitomaan huivia päähänsä.)

RUUPE (iloisen ivallisesti). Vai kirkkoon se äitimuori — kuulemaan liperikaulaisen papukaijan tuhatvuotisen tuomion papatusta.

EETLA (ankarasti). Lakkaatkos siitä! Minä en jaksa sinua enää kuunnella.

JOOSE. Älä välitä, äiti. (Purevasti.) Se on vain sitä ingersollilaista evankeliumia.

EETLA (ottaa virsikirjan pöydältä). Olkoon mitä liekin, mutta nyt tästä täytyy... (Jooselle.) Tuletkos, Joose, äitiäsi saattamaan? Siellä kun on vallihautojen liepeillä sellaista jumalatonta roikkaa, ettei edes vanha ihminen saa rauhassa kulkea...

JOOSE (läheisen pyytävästi). Voi äiti, kun minä en pääse... Esa-maisterin piti tulla nyt juuri katsomaan laskujani...

RUUPE. No, ei tässä nyt yksin päästetä muoria kiinalaisten ja jätkien sekaan. Istupas... vetäisen takkia päälleni...

EETLA (istuuduttavan pöydän ääreen, kokonaan leppyneenä). Ajatelkaas, poikani, isän kuolemasta on toukokuun alussa kulunut viisi vuotta. Silloin... hänen kuollessaan oli vielä rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Ja muistatteko, mitä hän sanoi meille kuolinvuoteellaan? Teillä on, poikani, Jaakopinpoikien nimet, mutta eläkää sovussa, sovussa... Muistatteko, lapset?

JOOSE (katkerasti). Sen ainakin muistan, että seuraavana syksynä en enää päässyt lyseoon...

EETLA (huokaisten). Niinpä niin, poikani. (Valoisasti.) Mutta hänen kuolinpäivänään viemme hänen haudalleen leukoijia ja floksioita ja sitten... tämän kaikkein kauneimman verenpisaramme... Ja itkemme yhdessä... riitaisista sydämistämme pois kaikki syyttelyt ja kaunat... Niinhän, lapset?

RUUPE (on kammannut hiuksiaan taka-alalla Ja vetänyt takin ylleen; riuhtaisten naulasta lakkinsa, lähestyen, tuimasti). Tuo kukka on minun, eikä sitä istuteta jumalankaan haudalle. Lähtekäämme.

EETLA (hätääntyneenä). Enhän minä, poikani, tietänyt, että...

RUUPE (hilliten itseänsä; taputtaen äitiään olalle). Et, ethän sinä sitä voinut tietää, äitimuori... (Lyhyesti.) Lähtekäämme. (Menee vasemmalle keittiönovesta.)

EETLA (nousten). Tulen, tulenhan minä... (Jooselle, osoittaen verenpisaraa; hämmästyneenä.) Mitähän varten se sillä tavalla tuosta... verenpisarastaan?

JOOSE (lähestyen äitiään; peittelevästi; yrittäen lyödä asian leikiksi). Mitä liekin turhanpäiväistä... on kai saanut sen joltain heilaltaan... (Ottaen äitiään hartioista Ja saattaen keittiönovelle.) Lähde nyt vain. (Äidin poistuttua siirtyy kiireisen näköisenä akkunan luo, nähtyään veljensä Pennun kurkistavan oviakkunasta.)

V KOHTAUS.

Pennu, 15—16-vuotias, huolimattomasti puettu pojanvintiö, livahtaa sisään ulko-ovesta; kulkee sakilaispojan eleitä tapaillen myymäpöydän päähän, tehden salaperäisesti peukalollaan Jooselle merkin, ja kun näkee äitinsä, jolla on nyt yllään myös palttoo, ja Ruupen kulkevan ikkunan ohitse oikealle, kyykistyy myymäpöydän suojaan.

RUUPE (pistäen ohimennessään päänsä ulko-ovesta Jooselle, käskevästi.). Verstas on pidettävä auki! (Epäluuloisena.) Ei mitään juoksentelemisia, jollet halua laputtaa kilometritehtaalle... kuuletko?

JOOSE (ollen kuohahtamaisillaan; masentuen samassa, kärsivän alakuloisesti). Kuulen kyllä...

RUUPE (lyö oven kiinni, katoaa oikealle).

PENNU (näyttää kontillaan ollen kieltään ja pitkää nenää Ruupen jälkeen ja ponnahtaa huolettomasti seisoalleen; yhä oveen päin irvistelemällä). Hiivatin kyttyrä!

JOOSE (levottomana). Mitä sinä hiiviskelet, poika?

PENNU (nojaten myymäläpöytään, kättään rennosti huiskauttamalla). Se seisoo Kujaisten kulmassa, ja minun piti luurata, koska kyssä lähtee hoolastaan. Tahtoo rehvata.

JOOSE. Juokse, sano hänelle, että tulen iltayöstä kaupunkiin...

PENNU (viheltäen). Puisss plankki... koko piian paikka! Sanoi, että rouva alkoi rähjätä yöjuoksusta. Ja nyt se on pitänyt rokulia äitinsä mökillä.

JOOSE (siirtyen Pennun luo, ottaen olkapäästä, kiirehtien). Kuule, Pennu, juokse sanomaan, että odottaa minua siellä, kotonaan.

PENNU. Ei se voi sinnekään... Kyssä on koko viime yön kolkutellut sen akkunan alla ja mankunut kuin kolli. Luuletkos, että se tänä yönä lakkaa... kollottamasta?

JOOSE (puoliksi itsekseen, epätietoisena). Mutta minun täytyy kuulla... (Päättävästi.) Tulkoon tänne keittiön kautta... (Melkein sysäten Pennun ulko-ovea kohti.)

PENNU (livahtaen takaisin). Annaks markan. Me leikataan markanlanttia kirkon juurella, ja djenki nietu.

JOOSE. Kyllähän sen nyt ennätät...

PENNU (innostuen). Nääs, kun soltut myö nakani-pyssyjä muutamalla markalla, niin...

JOOSE (työntäen markan Pennun kouraan).No, kunhan nyt menet...

PENNU (kiirehtii ulko-ovea kohti, mutta jää katselemaan kadulle, jossa kaksi ryssänsotilasta sinellit auki, lakit takaraivolla ja kiväärit pistimineen sojottamassa olkahihnasta sekä Jallu Heiska, kulkevat kaulakkain, pysähtyen ulko-oven kohdalle ryhtyen sytyttämään savukkeitaan; tulee Joosen luo). Älä muuten usko sitä likkaa liikoja. Se on, kuulemma, keikistellyt vallihautaupseerin kanssa kasarmin portinpielessä.

JOOSE (puoliksi suutuksissaan, puoliksi leikillään, potkaisten Pennua takapuoleen). Juoruakka! Jalat alle! sanon minä...

VI KOHTAUS.

Jallu Heiska, hieman karkeailmeinen, mutta tavallista paremmin puettu työmies, tulee sisään vetäen oven rehvakkaasti selkoselälleen, jolloin Pennu livahtaa ulos, sotilaiden jäädessä oven taakse odottamaan.

HEISKA (Jooselle; reippaasti). No, missäs se on, Joose poika, tämän Jallun messinkinauris? Vai huikitko kultakelloksi?

JOOSE (tinkimättömästi). Veljeiletkö sinäkin, Jallu, tuollaisten...

HEISKA (keskeyttäen, uhkaavasti). Ja minkälaisten?

JOOSE. ... perivihollistemme kanssa?

HEISKA. Vai olet sinä taas ahtanut päähäsi niitä Karoliinin poikia ja Hakkapeliittoja! Ei, poika, vielä perimmäisempiä ne ovat porvarit, jos vihollisista puhutaan — (nauraen) aina sieltä Nepukatneesarista ja Iskariotista asti.

JOOSE (yhä tulisemmin). Minä luulin sinua rehelliseksi työmieheksi! Ja jos sinä olisit kotoisin Ainurinmaan kortteleista, mutta sinähän olet...

HEISKA (matkien). Juuri niin... 'puhtaasta korvesta', 'Jumalan kämmeneltä', kuten meille puhuttiin ennenmuinoin kansakoulussa. Niinpä niin... mutta mistäs sitten senlisäksi? Jumalan seläntakaa, nälkäkorvesta, ja nälkätorpasta. Ja siksi tässä aiotaankin tämä messinkinauris huikkia kultakuoriaiseksi kartanonherrain liivintaskusta. (Panee kellon taskuunsa ja heittää maksun pöydälle.)

VII KOHTAUS.

Esa Prikka, virkaheitto lehtori, ränstyneen näköinen, mutta lempeäkasvoinen herra, kulunut salkku kainalossa ja sormen välissä sikari, tulee ulko-ovesta melkein kuulumattomasti.

HEISKA (jatkaen äskeistä puhettaan, viitaten ulos sotilaisiin). Ruski poika houna poika, mutta suomalainen torpanpoika on piru, kun se vain saa vähän kättä pitempää — (on nostanut nyrkkiin puristuvaa kättään ja jatkaa samassa vauhdissa leikiksi kääntäen) niin että... tuohon kouraan. (Lyö hyvästiksi kättä Jooselle.)

PRIKKA (leppoisan ivallisesti). Niin että... alas militarismi! laulaa köyhälistö... tahtipuikkoina pistimet...

HEISKA (tulematta lainkaan hämilleen; nauraen). No, ka... maisteripa sen sanoi. (Menee ulko-ovea kohti; kääntyen, hyväntuulisesti.) Kun on vain ensin vähän tapeltu! (Uhkaavasti.) Vai satutteko tietämään, että upseerimurhat ovat alkaneet viime yönä Helsingissä...? Tässä alkaa olla jo kiire... sakin mukaan.

PRIKKA (nousten palavaan suuttumukseen). Sinä kaistapää! Etkö sinä ymmärrä, että jos ryssät tappelevat keskenään, he avaavat tietä meidän unelmillemme...

HEISKA (keskeyttäen; nauraen karkeasti). Unelma? Mitäs lajia pipliaa se sellainen on? Onko se unta tai valveilla-oloa? Vettä-leipää vai rusinasoppaa ja nisupullaa? Haiskahtaa herraskaiselta! (Viitaten Prikkaan.) Meidänkin kai... täytyy ensin tapella itsemme oikeiksi sikariherroiksi, ymmärtääksemme niin korkeita asioita. (Heilauttaa kättään, poistuu ulko-ovesta ja katoaa sotilaitten kanssa oikealle.)

PRIKKA (alkaa hihittää, melkein nyyhkyttämällä; istuutuu vasemmalle pöydän luo sohvalle ja alkaa availla salkkuaan, josta ottaa esille paperiin käärityn voileivän ja pienen taskumatin alkaen syödä ja kaataen palan paineeksi vettä lasiin; hommatessaan ja syödessään). Oh, miten helppo on tyhmyyden vaeltaa suoraa tietä... Ja hän ei kuitenkaan ole mikään sälli tai vallihautajätkä! (Ottaa pullostaan ryypyn.) Totisesti, poika! Äsken, tuolla huhtikuisessa kevätilmassa juoponsilmäni tuhersivat itkua. Ristiin rastiin meidän peltojemme lämpimän ruumiin he ovat raastaneet auki. Ja harjumme jaloimmat hongat he upottavat sinne raiskattuina vainajina. Lieju löyhkää, kiinalaiset naamat irvistävät kuin pääkallot, huonot naiset kirkuvat ja jätkät latelevat törkeyksiään. He ovat sairaita, kelmeitä matoja, joita työntyy aukinaisista haavoista. (Ryyppää jälleen kuin inhosta ähkäisten.) Onko ihme, että terveemmätkin miehemme alkavat olla kolottuja puita, joiden sielua jäytävät jäytämistään nuo... ruumisarkkujen toukat...

JOOSE (on tuonut laskupapereitaan ja asettelee niitä pöydälle).

PRIKKA. Ajattelepas! Noilla Heiskoilla ei ole aavistustakaan siitä, että unelma avaa voimakkaammin portit kuin avain, tiirikka tai kiväärin perä...

JOOSE (keskeyttäen, huudahtamalla). En usko! (Selittävämmin.) Minäkään en usko... teidän unelmienne voimaan. (Joutuen sisäiseen hätään.) Isän kuoleman jälkeen olen lukenut yöt salaa ja päivällä varkain, päästäkseni taas kouluun ja pakoon tästä helvetillisestä verstaasta. Mutta minä pelkään... (Epäröi jatkaa.)

PRIKKA. Jatka, jatka. Näin juhlapäivällisillä saa pitää pitkiäkin puheita.

JOOSE. Niin, jos nyt keväällä läpäisisinkin tutkinnossa, ei Ruupe päästä minua syksyllä teollisuusopistoon, ei vaikka lupaisin rassata kellon rattaita yöt läpeensä... (Katkerasti.) Siinä se on minun unelmani voima avata koulunovet... (Nousten tuskansa kiihdyttämänä.) Ja tämän vankilan ovet!

PRIKKA (on nostanut kuin muina miehinään Joosen laskupapereita ja tarkastellut niitä etäämmälle työntäen kuin piirustuksia, hajamielisesti). Nuoruudella on aikaa odottaa, poikani...

JOOSE. En voi, Esa-maisteri, en jaksa enää odottaa. Katsokaas, on sellaistakin, jota en ole vielä kenellekään kertonut. Olen peitellyt sitä äidiltäkin. Mahdotonta on ollut puhua siitä suoraan myös Ruupelle. Mutta se on — kaiken muun lisäksi — meidän välillämme kuin uhkaava hauta, jota hän kiertelee vaanivin askelin, ynsein lausein ja mustasukkaisin viittauksin, odottaen hetkeä, jolloin saa minut kampatuksi nurin, pois omien aikeittensa tieltä...

PRIKKA (väliin; melkein jännittyneenä). Siis jotain... rakkauden tapaista?

JOOSE. Ei vain sen tapaista, vaan hänen hullua rakkauttaan minun kasvinkumppaliini Veeraan, jonka kanssa olemme pitäneet yhtä, niin, olleet kuin kihloissa melkeinpä leikkivuosistamme saakka...

PRIKKA (kuin nyt vasta ymmärtäen asian kohtalokkuuden; syvästi vakavana). Poika parka... Nuo kyttyräselät ovat vaarallisia, heillä on leijonan pää, juoksukoiran takajalat, gorillan ryntäät ja hyenan sydän, sillä he luulevat, että kaikki maailman vääryys on keräytynyt heidän kyttyräänsä ja että Jumala saa ihmiset juuri heidän kauttansa nauramaan luomistyönsä viimeistä päivää...

JOOSE (keskeyttäen; syyttävästi). Ja mitä auttaa tämä teidän viisastelunne, jollette neuvo mitä meidän on tehtävä. Onko meidän paettava toisille seuduille vai juostava koskeen?

PRIKKA (hellästi nauraen; taputtaen Joosea olalle). Hyvin sanottu, poikani. Hurjista sanoistasi kuulen, että sinä rakastat oikealla tavalla. Näkisitpä nyt omiin aivoihisi! Siellä paistaa kuuma tähti ihanalla valolla... Siksi älä pelkää tuota veljesi kyttyrää. Samaa petoa, näkymättömissä, on kaikissa ihmisissä. Suloinen rakkaus on aina kuin turvaton tiainen tuhansien loukkujen keskellä. Mutta se ei eksy ansoihin, se ei menehdy pakkaseen. Katsos... nuo pienen pienet tähdet hurmioituneissa aivoissa...

JOOSE (on noussut ja kävellyt hermostuneena edestakaisin; pysähtyen). Jospa se olisikin vain petoa... hänessä, veljessäni! Tai minussa vain vihaa ja halveksimista! Mutta... minähän säälin häntä... hän on minun veljeni! Ja siksi on tässä kaikessa kuin jotain... rutsaista tai... Minä olen kuullut hänen öisin nyyhkyttävän! Enkä minä voi aamulla, hänen kiroillessaan, muuta kuin vaieta, vaikka minä tahtoisin huutaa, lyödä häntä ja — syleillä, sillä hän on onneton ihminen...

PRIKKA. Itkun ja kirouksen poika, kuten me kaikki... Tyynny, poikani, tyynny...

JOOSE (muuttautuen jälleen kuohahtavaan suuttumukseen). Ja ahne roisto! Pelaa panttikaupoilla kuin kurja koronkiskuri, pettää kellokaupoissa ja istuu raha-arkkunsa kannella kuin varis haaskalla... kynkkäluut pongollaan... (Tuskalla, kuin taistellen omaa veljenrakkauttaan vastaan.) Ja sitten... niin lapsellisen hellä... (Osoittaa verenpisaraa.) Tiedättekö? Pari vuotta sitten Veera heitti hänelle maantiellä verenpisaran oksan. Hän nosti ja puhdisti sen pölystä ja alkoi sitä kasvattaa vedessä, juomalasissa, sitten mullassa, ja nyt... aamuisin, hän lakkaa kiroilemasta, kun hän ryhtyy tuota kukkaa hoitelemaan... (Keskeyttää; molempien huomio kääntyy taustalle, jossa parturi Nukkanen ja Veera näyttävät ilakoiden riitelevän, jälkimmäisen estellessä ja Nukkasen vetäessä Veeraa ulko-ovea kohti.)

VIII KOHTAUS.

Veera, hauskan ja eloisan näköinen, pari kolme vuotta yli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka on puettu hieman keikailevasta, joskin ristiriitaisesti — esim. päässä on soma hattu, mutta jaloissa yksinkertaiset ruojukengät — tulee yhdessä keikarimaisesti puetun Sulo Nukkasen kanssa ulko-ovesta.

NUKKANEN (ilomielisesti hullutellen). Tämä meidän teatterin prima ballerina oli tanssimassa ryssänsolttujen keskellä tässä kulmassa, mutta minä nappasin sen kainalooni.

VEERA (on jäänyt kiukustuneen näköisenä ovenpieleen; vihoissaan.) Senkin narri! (Istuutuu taka-alalle tuolille.)

NUKKANEN. Ensiluokan teatteriparturi ja tarpeen tullen toinen rakastaja, jos suvaitsette, neiti statisti!

JOOSE (menee levottoman näköisenä myymäpöydän taakse ja silmää ikkunasta).

PRIKKA (keräillen pöydältä papereita; silmäten Veeraan ja Jooseen; Nukkaselle). Jaha, jaha... Jos me menisimme vaikka kamarin puolelle... (iskien silmää Nukkaselle) tilittämään näitä loppulaskuja...

NUKKANEN (melkein kuiskaten Prikalle). Onko kitupiikki kotona? (Joosen puoleen kääntyen.) Minun piti pantata kelloni sille peevelin meklarille! (Panee kellon myymäpöydälle; Jooselle.) Hei, poika, heitäpäs perät tänne! (Joo sen pantua kellonperät pöydälle hän sieppaa ne ja asettelee liivilleen.)

PENNU (pistäen päänsä ulko-ovesta). Joose, vahtaanko ma kirkolle päin, ettei kyssä pääse tänne (venytellen) härjäämään?

VEERA (huitaisten kädellään; ilakoivasti). Menetkös siitä, vintiö! (Siirtyy myymäpöydän viereen Joosen luo; viittaa ja nyökkää päällään tarkoittavasti herroihin päin, kehoittaen Joosea kiirehtimään heitä pois.)

NUKKANEN (välittämättä mitään taka-alan repliikeistä; taputellen kellonperiään, Prikalle). Tjaah, tässä se on Taalian taide oikeassa loistossaan: teatterissa tarvitaan vain illusiooni ja — tyhjät taskut.

PRIKKA (on noussut ja lähestynyt Veeraa, sedällisesti). No, ka... olenhan minä tämän tyttösen nähnyt tanssivan työväenteatterissa ja näillä kujasillakin... (Miettivästi.) Etpä ole oikeata tiaisen mallia... (Kaikille; lyöden leikiksi.) Ennemminkin... vähän niinkuin pääskysen päätä ja nilkoissa västäräkin kiepsahtelua rantakivillä...

VEERA (äkkiä; uhmalla). Irti sanottu piikatyttö, jos haluatte tietää...

NUKKANEN (hihittäen). Ja vielä se koketeeraa sillä olemattomalla piikuudellaankin...

PRIKKA (Veeran kääntäessä suuttuneena selkänsä; taputtaen olalle). So, so, ei suututa... tällä taiteen parturilla kun on aivoistakin jäljellä vain se — illusiooni. (Lyöden Nukkasta olalle, työntäen tätä samalla oikealle, ovea kohti.) Ja nyt kulissien taakse! (Poistuu kamariin oikealle.)

NUKKANEN (kääntyen vielä ovella). Mutta sen minä sanon, että jos tämä Vjerushka stateeraisi porvaristeatterissa, tanssisi hän itsensä kahdessa viikossa pankinjohtajan rouvaksi. (Heilauttaa kättään, katoaa oikealle Prikan jäljessä.)

VEERA (tarttuen kiihkeästi myymäpöydän yli Joosen käteen, kuumasti). Joose...

JOOSE (vetäen kätensä hitaasti pois, vieroksuvasti). Kuinka ne puhuvat sinulle tuolla tavalla?

VEERA (hypäten äkkiä myymäpöydälle istumaan ja kietoen kätensä Joosen kaulaan, läheisen riemukkaasti). Ja millä tavalla, sinä hupsu? (Aikoo suudella.)

JOOSE (riuhtaisten itsensä irti; jyrkästi). Miksi sinut sanottiin irti paikastasi?

VEERA (hieman ylimielisesti). Yöjuoksun vuoksi. Eikö Pennu sitä jo sanonut?

JOOSE. Sanoi... ja jotain muutakin, jota en aikonut edes ajatella, mutta jos sinä kerran kujilla juoksentelet solttujen kanssa...

VEERA (suutahtaen, katkerasti). Ja piikana flirttaan nuorten herrojen kanssa, teatterissa statistien ja näyttelijäin ja täällä... kotomökillä kyttyräselkien kanssa... Niinkö luulet?

JOOSE (läheisesti, selittävästi). Ymmärräthän... (Yrittää tarttua Veeran poisvetäytyvään käteen.) Minähän olen täällä kuin erossa maailmasta ja kuvittelen jos jotakin... Ja sinä olet viime aikoina ikäänkuin menettänyt itsestäsi jotain, siitä entisestä, joka onki minun kanssani yhteiseen karamellipönttöön salakoita Viinikanojan suvannosta ja katseli kevätrantoja pitkin Pyhäjärvelle, jonka rannalla komeat huvilat olivat kuin meidän omiamme...

VEERA (jatkaen samaa näkemystä, puolittain välittömästi mukaan viehtyen, puolittain katkerana). Ja menneenkesäiset ruohikot uivat rantaa pitkin pieninä pyörylöinä, ja mitä kauemmaksi ne menivät, sitä kuultavammilta ne näyttivät, ihankuin aamuruskoisilta pilvenhattaroilta (Pysähtyen äkkiä; lyhyt vaitiolo.)

JOOSE (on ottanut Veeran käden ja vetänyt häntä puoleensa).

VEERA (kylmästi). Ei, Joose. Nyt minä olen nähnyt, nyt... sisäkköneitseenä niitten huviloitten sisäpuolelle. (Terävän syyttävästi.) Tiedätkö muuten, minkälaisia olivat ne minun yöjuoksuni?

JOOSE (ilostuneena; raikkaasti nauraen). Tietenkin... sinun tanssiharjoituksiasi!

VEERA (hypähtäen pöydältä pois; hieman kiusoitellen). Entäpäs jos olisivat olleet myös kotiin saattelemisia ja...?

JOOSE (kuin anteeksi pyytävästi). No, eihän sekään nyt vielä olisi ollut...

VEERA (lyhyen kylmästi). Eikö? Mutta entäs herrasväen nuoriherra, tuollainen yläluokkalaistolvana, joka hamuilee helmoja jokaisessa käänteessä, herättäessäni aamulla, pöytää kattaessa, pöytää korjattaessa, ovea avatessani, aamut ja illat? (Nauraen riehakkaasti.) Minä löin sitä lopulta ympäri korvia, niin että mamma-rouva juoksi palleroisensa avuksi. Ja paljonko siihen sitten lisää tarvittiin? Muutama tanssiaskel salaa salin parkettilattialla ja... (pysähtyen; käyden äkkiä vakavaksi; kulmalliset rypyssä.) Ja sinun veljesi, Ruupe Rönkä!

JOOSE. Mitä? Onko hän... sinnekin...?

VEERA. Harva se yö, koko talven... Kiipesi portin yli, kolusi keittiön rappuset, koputteli ja työntyi akkunaan, kasvot kuin suuren villakoiran kasvot muikeassa irvessä, kädet vuoroin nyrkissä, vuoroin ristissä (nauraen hahattavasti)... jumalanpilkkaajalla! (Katkerasti.) Oliko ihme, että piika sai laputtaa. (Siirtyy vasemmalle pöydän luo; istuutuu.)

JOOSE (tullen luo, istuen viereen ja ottaen kädestä; lohduttaen, omia mahdollisuuksiaan suurennellen). Rakas Veera! Multa ajattelepas... ensi syksynä pääsen teollisuusopistoon...

VEERA (masentuneena). Jos pääset... tästä peikonkomerosta!

JOOSE. Minä pääsen, usko. Ja sitten minusta tulee mestari, kuten isästäni. Ja minusta tulee värimestari! Esa-maisteri sanoo, että minulla on värisilmää. Ja siten! (Tullen epäröiväksi.) Niin ja... sitten...

VEERA (matkien; väsyneesti). Niin ja sitten... (Nousee, siirtyy ulko-oven luo; avaa sen ja kurkistaa ulos oikealle; jää avonaiselle ovelle seisomaan.)

JOOSE (Veeraan päin; avuttomana, kuin itseään kauhistuen). Luuletko todellakin, Veera, että minä olen saamaton ja pelkuri? (Muuttaa levottomana istumaan sohvalle.)

VEERA (on kiinnittänyt kokonaan huomionsa tielle päin; kuin kaivaten vapaaseen maailmaan). Tuolla juoksee miehiä... vallihaudoilta kirkolle päin... Ja sotilaita! Kiväärit kourassa... Nyt ne heiluttavat niitä päittensä yläpuolella kuin ratsastavat kasakat! Kuuletko? Kaukaista huutoa... (Sulkien oven; edeten keskinäyttämölle; ojentaen käsivartensa kuin raikasta tuulta vasten.) Minäkin tahtoisin olla vapaa kuin lintu tai... pilvi! (Muuttautuen iloiseen jokapäiväissävyyn.) Ja niinhän minä olenkin! (Istuutuen samassa vauhdissa poydänviereiselle tuolille.) Tuo suloinen palvelijan-kammio, puhtain ja säädyllisin kaikista nykyajan vankikopeista, on ahmaissut varmaan jonkun toisen raukan, joka luulee olevansa onnellinen saadessaan palveluspaikan. Äläpäs nuolaise, sisar parka! Jos heilahdat yhdenkin tanssiaskelen, lyöt pääsi seinään. Jos laulahdat, pelästyt sen kuuluneen herrasväen puolelle ja alat kuulostella korva seinää vasten kuin vanginvartijain tuloa. Äläkä luulekaan voivasi lausuilla kauniita runoja iltojesi iloksi. He luulevat sinua hulluksi. 'Kaikkia vielä, piikakin tässä!' he hoeskelevat toisilleen... (Puoliksi itsekseen; raskaana tunnelmana.) Yksikin yksinäinen ilta siellä turruttaa sinut viikoksi. Ja jos istut siellä vuoden, et ajattele enää mitään muuta kuin... aamiaista, herätyskelloa, matkaa torille ja torilta kotiin, ovien avaamista, niiailemista ja illalla taas... herätyskellon vireeseen vetämistä... (Kavahtaa, on kuulunut hyvin kaukaisia kiväärinlaukauksia.) Laukauksiako? (Hypähtää seisoalleen kuin mennäkseen jälleen ovelle.)

JOOSE (ärtyneen synkästi). Joka päivähän ne siellä sen verran rätisevät... ryssät ja vallihautajätkät.

VEERA (siirtyen sohvalle Joosen viereen; ottaen häntä kaulasta; taas täynnä elämänuskallusta). Joose, me menemme molemmat tehtaaseen, tavallisina työmiehinä, jo ylihuomisaamuna. Silloin olemme vapaita illat ja yöt. Siellä on satoja meidänkaltaisiamme. Siellä me kasvamme kuin nuoret puut suuressa metsässä, rinnakkain, muista välittämättä...

JOOSE (katsoo kuin ajatuksiaan tarmokkaasti kooten suoraan eteensä). Niin, ja toisten varjossa... (Nousten, ehdottomana vakaumuksena.) Ei koskaan! (Liikehtien eloisana; intoutuen omista ajatuksistaan.) Saada tilaa ja päivää niin paljon kuin ympärillä olevat, samanlaiset ja suuremmat, sattuvat suomaan. Huojua aina samaan suuntaan toisten kanssa jokaisen tuulen mukaani Ei koskaan... Ennen vaikka näännyn tänne vankilaani...

VEERA (nauraen raikkaasti). Sinua varten pitäisi todellakin rakentaa oikea luostarikoppi ja ristikkoakkuna, niin tottapa olisit tyytyväinen suureen yksinäisyyteesi.

JOOSE (on tarttunut lujasti tuolin selkänojaan; kuin vapautuneena; väittelynhaluisena). Sitäpaitsi, sinun vertauksesi meistä ja metsästä on suorastaan nurinkurinen. Ihminen ei ole se, joka istutetaan ja kasvaa, vaan hän, joka istuttaa, jalostaa, tekee keksintöjä ja... vaikka ihmeitä. (Voitollisen leikillisesti.) Älä sinä luule minua huiputtavasi sellaisilla käen munasilla, (lähestyen Veeraa, ottaen hellästi hänen päänsä käsiensä väliin; yhä ilakoivammin) joita jotkut ovat varkain sinun pieneen pääskysen-päähäsi munineet. (Vetäen Veeran sohvalta luokseen; jatkaen valoisassa näkemyksessä; leikillisesti, suurennellen.) Ei, Veera, minä tahdon kokeilla, keitellä ja sekoitella suurella kauhalla suuressa padassa, sateenkaaren kaikki värit, luoda uusia väriyhdistelmiä ja kantaa sinulle kotiin sellaisia kankaanpalasia, ettet tiedä, puseronko tekisit vai hameen, minulle kaulaliinan tai itsellesikö hartialiinan...

VEERA (yhtyen iloon). Käkipä se taitaa kukkua sinunkin suullasi. Mutta mistäs löydät pesän? Sehän se meiltä juuri puuttuu, lörpöttelijä.

JOOSE (jälleen masentuneena). Niinpä kai... lörpön lörppö...

VEERA (leikillisessä ivassa). Minun se kai pitää rakentaa! Tehtaantytön viikkopalkallako? Vai menenkö vaihtoihin? Upseeri suo kyllä koreille tytöille 'erikoisetuja', jos suostuvat juomaan samppanjaa sen porsastelujuhlissa...

JOOSE (suuttuen). Pilkkaa. Mutta... älä puhu minulle tuosta upseeri-lurjuksesta, jonka portilla sinä, kuulemma, olet keikaillut kuin...

VEERA (keskeyttäen; kiivaasti). Ahaa! Enkös arvannutkin. Mutta... sinä olet kuullut liian vähän. En jäänyt portin pieleen. Olin erään kerran hautatyttöjen kanssa sen juopottelujuhlissa. Ja kyllä se osasi olla herra ja sika! Valitsi parhaat päältä ja potkaisi loput ulos... sotamiesten saalistettaviksi.

JOOSE (on katsonut hämmästyksestä ymmällään; kauhistuneena). Kuinka sinä!? Oletko sinä todella...? Ja miksi? Sellaiseen paikkaan!

VEERA (kohauttaen olkapäitään). Meninpähän vain... hurjuuksissani! Pitihän piikatytönkin maistaa kerran tilkan verran samppanjaa! (Lyöden leikiksi, hyvitellen.) No-noo, poju, ei siitä sen kummempaa tullut. Minä livahdin ajoissa karkuun... ja nauroin koko jutulle.

JOOSE (yhä kauhistuneena). Mitä hirveätä kieltä sinä puhutkaan!

VEERA. Hyvä, etten ampunut sitä roistoa! Svinjaa, sano ryssän solttu.

JOOSE (tarttuen Veeran olkapäihin, kiihkeän tutkivasti). Voitko sinä vannoa, että...?

VEERA. Vannoa? Se taitaa olla meikäläiselle liian herraskaista. (Yksinkertaisen vakuuttavasti.) Johan sen kuulit, alusta loppuun. —

IX KOHTAUS.

Pennu juoksee sisään ulko-ovesta täyttä vauhtia, jättäen oven jäljestään auki. — Hämärä on tihentynyt ja taustan kellervänpunainen valaistus yhä vahvistunut.

PENNU (hengästyksissään ). Äitimuori konkkaa tänne päin ja hokee 'sus-siunatkoon, sus-siunatkoon!' Ruupe heiluu kirkonmäellä kuin Hullu-Heikki markkinoilla. Ja soltut ajavat takaa vänrikinkekkuleita... laskevat korvanjuureen... (näyttäen kuin omaan päähänsä ampuen) tuosta noin vain... ja jokeen, jään alle... kalanruokaa... (Juoksee samaa vauhtia vasemmalle, keittiönovesta.)

VEERA (on siirtynyt ulko-ovelle ja tarkastellut oikealle, palaten keskinäyttämölle; lyhyesti). Minun täytyy lähteä. Jos äitisi näkee minut täällä, saan suut silmät täyteen jumalansanaa.

JOOSE (lähestyen; vetäen Veeran lähetteen; nopeasti). Kujaisten kalliolla yhdentoista aikaan... tuletko?

VEERA. Tulen kyllä.

JOOSE (saattaen Veeraa keittiönovea kohti; kiireisesti, tuskallisesti). On jotain, joka jäi minua vaivaamaan... (Samassa he molemmat pysähtyvät ja kääntyvät jännittyneinä katsomaan ulko-ovelle, jonka eteen juosten pakeneva venäläinen upseeri pysähtyy, neuvottomana pälyillen: aikoo tolkuttomana syöksyä ovesta sisään, huomaa sisällä-olijat, kääntyy takaisin, kurkistaa oikealle, pakenee juosten vasemmalle.)

VEERA (kuiskaten). Se on hän, se sama roisto... (Kiirehtii ulko-ovelle, jää jännittyneenä katsomaan pakenijan jälkeen.)

JOOSE (rientää akkunaan).

SOTAMIES (nagani kourassa juosten oikealta, huutaa Veeralle). Kudaa — tshort vasmii — kuda ofitser... svinjaa?

VEERA (osoittaen innostuneena pakolaisen juoksemaan suuntaan). Tuonne päin!

SOTAMIES (juoksee vasemmalle).

VEERA (katoaa juoksuaskelin hänen jäljessään vasemmalle).

JOOSE (kiirehtii myymäpöydän ympäritse kuin estääkseen Veeraa lähtemästä; pysähtyy ovelle voimattomana; kääntyy oikealle päin, josta ottaa vastaan saapuvan äitinsä, johtaen tämän sisään).

X KOHTAUS.

Eetla tulee ulko-ovesta voivotellen ja siunauksia hokien.

EETLA (hengästyneenä, käsiään ristien). Ne jumalattomat... ne Antikristuksen palvelijat...

JOOSE. Mitä siellä on tapahtunut?

EETLA. Ja oma poikani, oma poikani... sellaisessa joukossa... (Kulkee yhä voivotellen keittiöön päin, jonne poistuu Joose jäljessään.)

XI KOHTAUS.

Nukkanen pistää päänsä oikeanpuolisesta ovesta, ikäänkuin olisi kuullut jotain epäilyttävää; kiirehtii avonaiselle ovelle, silmää ulos, kääntyy takaisin kohauttaen hartioitaan, menee jälleen oikealle.

NUKKANEN (melkein kuiskaten). Prikka...

PRIKKA (tullen kamarista paitahihasillaan, sikari suussa ja leppoisalla tuulella)

NUKKANEN. Olen varma, että täällä itkettiin ja voivoteltiin. Ja nyt? Ei tuon taivaallista!

PRIKKA (käyden vasemmalle pöytää kohti; puolittain totisesti, mutta nauraen römeästi). Luulenpa, ettei tässä kylässä tapahdu mitään taivaallista. (Istuu sohvalle.)

NUKKANEN. Jos paineltaisiin tästä kaupunkiin päin.

PRIKKA. Ei, poika... minä olen päättänyt, että tänä iltana eräs virkaheitto herra ja toinen rakastaja istuvat Seurahuoneella. Mutta sitä ennen on luonnollista ja tarpeellista, että sinä panttaat kellosi.

NUKKANEN (hieman hermostuneena). Mutta talohan on tyhjä, kuin murtovarkaan jäljeltä!

PRIKKA (täysin vakavasti; raskasmielisen ennustavasti). Tässä talossa nostetaan näinä aikoina elämän vettä syvistä kaivoista... (Alkaa kuulua miesjoukon meluavaa keskustelua oikealta, ylinnä Ruupen ääni.)

RUUPE (näkymättömistä: melun keskeltä). Musertakaa tuo inhoittava! (Hohottavaa naurua.)

NUKKANEN (kuulosteltuaan; Prikalle). Kyttyrä kuuluu olevan hyvällä päällä.

PRIKKA. Se nostaa kurssin... kiristä satalappunen.

XII KOHTAUS.

Ruupe ja hänen jäljessään Jallu Heiska tulevat ulko-ovesta, jonka sulkevat.

RUUPE (melkein suunniltaan ilosta, rehennellen). Mene, tekel, upharsin!

PRIKKA (nauraen, mutta syvin taka-ajatuksin). Juuri niin... sinä olet punnittu ja köykäiseksi löytty!

RUUPE (kurkistaa hämärässä tunteakseen). Ahaa, sinä liperiherrojen kumminkaima! Kuulitkos pientä rätinää tuolta kirkonmäeltä?

HEISKA (karkeasti). Se oli vasta kirkonmeno! Pienet pirut keikkui kellonkielellä ja seurakunta veisasi ammuvainaan nuotilla...

RUUPE. Hei, pojat, tulkoon valkeus! (Heiskan sytytettyä ovenpielestä kattolampun.) Ja valkeus tuli! Juhlavalaistus! (Nukkanen sytyttää pöytälampun: erikoisesti Prikalle.) Sillä tänä päivänä sinun jumalasi kuritushuone menetti viimeisen toivonsa. Kyttyrä ampui solttujen kanssa sen harjalla ristin poikki! (Pyörähtää riemuissaan ympäri; miehet istuvat mikä minnekin; myymä pöydälle, tuoleille ja vuoteenlaidalle.)

HEISKA. So-soo, et sinä nyt sentään ampumassa ollut.

RUUPE (vähän nolostuen). Ampui kuka ampui, mutta minä olin komentamassa. Ja tynkä on jäljellä. (Prikalle). Kuulitko, sinä taivaan arkkitehti?

PRIKKA (nasevasti). Entä jos jäivät vielä ehjiksi sydän ja ankkuri — usko ja rakkaus?

RUUPE (nauraa hohottaen; katkerassa riemussa). Minä tähtäsin kyllä vääryyden sydämeen. Minä maksoin kyttyrästäni! (Prikalle; viitaten sormella ylöspäin.) Ja arvaapas mitä hän vastasi?

PRIKKA. Hän luultavasti nauroi, että taivas raikui...

RUUPE (voitollisesti). Vai nauroi? Se pysyi mykkänä! Ja vaikenivat taivaalliset kanuunat...

PRIKKA. Se johtui siitä, ettet sinä vielä ole oppinut kuulemaan hänen suurta ja levollista nauruansa meidän, kääpiöitten, kunniaksi...

RUUPE (kuulematta toisen puhetta lainkaan). Vain akat kirkuivat: 'jumalanpilkkaa, jumalan pilkkaa!' Niinkuin minun tarvitsisi pilkata olematonta, joka pilkkaa itse itseänsä minun selkäni takana. (Kääntää selkänsä Prikalle.) Katso, katso, niin näet!

NUKKANEN (sukkelasti). Ka, näkeehän tuon. Mutta minun mielestäni pieni syyläntapainen soman naikkosen nenän pielessä on paljon murheellisempi haitta kuin tuollainen voimanpahka isossa miehessä... (Kaikki nauravat.)

RUUPE (epäluuloisesti, uhkaavasti). Mitä? Aiotteko te pitää minua narrinanne? (Naurajat vaikenevat.)

PRIKKA (hienosti, tarkoituksellisesti). Eikä hän edes tiedä, kuinka paljon hän rakastaa Jumalan kauneutta hänen luoduissaan, (viitaten verenpisaraan) esimerkiksi... tällaisen verenpisaran jumalattaressa...

RUUPE (hämmästyy sanattomaksi; vavahtaa kuin olisi saanut iskun arimpaansa; vetäytyy myymäpöydän taakse, josta jää epäluuloisena tuijottamaan Prikkaan).

JALLU (on tarttunut heti Prikan repliikkiin). Ja mitäs tässä loikata turhia. Nyt mennään kaupunkiin, pojat! Siellä perustetaan paraikaa työläis- ja sotilasneuvostoa. Ja sitten se alkaa!

RUUPE (Prikalle; yhä ihmeissään ja epäluuloisena). Mistä sinä virkaheitto sait sellaista päähäsi... verenpisarasta ja...? Oletko sinä noita?

PRIKKA. No, ka... eipä muuta kuin taivaan arkkitehti, kuten itse sanoit. (Nousten.) Mutta nyt... takki niskaan ja kaupunkiin. (Poistuu oikealle kamariin.)

NUKKANEN (ottaa kellonsa vasemmalta kaapin päällä, työntäen sen myymäpöydälle Ruupen eteen). Paljonkos maksat... kellonpanttia?

RUUPE (työntäen kokonaan poissaolevana kellon syrjään; näyttää hautovan epäluulojaan).

HEISKA (nousten). No, tuleeko tästä lähtöä vai jäätiekö te hautomaan kellokauppoja, kun punakaarti nousee Viaporin-haudastaan.

PRIKKA (tulee oikealta, takki yllään; menee ottamaan palttootaan naulakosta).

RUUPE (kiirehtii suoraa päätä hänen luokseen; kiihkeän tutkivasti). Onko Joose jotain sanonut... (viitaten verenpisaraan) tuosta? (Vetää Prikan etualalle.) Tai... ehkä Pennu on jotain nähnyt lorvaillessaan?

PRIKKA (on saanut polttoon yllensä; taputtaa Ruupea olalle; viekkaan lempeästi). Eikä ole tarvinnut mitään sanomista. Olenpa vain nähnyt, että hoitelet sitä kuin juhannusruusua kirkon alttarilla... (Salaperäisen tarkoittavasti.) No, keneltäpä se sitten olisi, jollei salaiselta rakastajattarelta?

RUUPE (korahtaa hyvillään nauramaan; naiivisti ylpeillen). Ja keneltäpäs sitten muilta kuin... (kipeän haaveellisesti) rakastajattarelta? (Tyrkäten Prikkaa kylkeen; hihitellen.) Ja sen tytön akkunaan minä tänäkin iltana naputtelen, noin vain... etusormellani... kuin höyhenellä... (Kääntyen rehennellen Nukkasen puoleen.) Eikä tämä poika ole mikään kitupiikki! Paljonko?

NUKKANEN (nokkelasti). No, ka... satalappunen!

RUUPE (heittäen lompakostaan setelin pöydälle). Tuostas saat! (Heiskalle.) Ja sinä, Jallu, juokse sinä susilaumaan. Minä viis välitän teidän yhteiskunnastanne. Se ei ole muuta kuin myrkyllisten kärpästen surinaa, sanoo Niitshen poika. ‘Niinpä kietokaa ympärillenne ylevyys, ruman vaippa! sanoo hän toisessa paikassa. (Ylpistellen; pohjimmaltaan katkeran totisena.) Niin, niin, minulla on hartioillani yksinäisyyden vaippa... (Heiskan hörähtäessä nauramaan, uhmaten.) Naurakaa mitä naurattekin...

HEISKA (heilauttaen kättään hyvästiksi). Houna! (Poistuu ulko-ovesta kääntyen vasemmalle.)

PRIKKA (on siirtynyt ulko-ovelle; täällä). Oikein, poikani, lunastajat tulevat vain yksinäisille ja harvoille, ei kaikille. (Nostaa kätensä ovelta, katoaa vasemmalle.)

NUKKANEN (pujahtaa Prikan jälkeen seuraavan Ruupen repliikin aikana).

RUUPE (tuskin kuunnellen Prikan repliikkiä: omassa innossaan teikaroiden). Ja minä haluaisin tähän maahan kuninkaan, joka antaisi minulle ja hovipapilleen narrin virat ja koreita hetaleita, kunniamerkkejä, rahaa ja korkeita arvoja, joilla häikäistä ihanat rakastajattaret... (Kääntyy ovelle päin; huomaa huoneen tyhjäksi; nolostuen; sitten kohauttaen hartioitaan halveksivasti.) Narrit... (Sieppaa vuoteen päädystä lakin päähänsä; menee vasemmalle, kaapilleen; ottaa sieltä naisen kultaisen rannekellon; menee keittiön ovelle, Jooselle; ankarasti.) Sulje ovet. Pysy kotosalla! (Kääntyessään ovelta; puoliksi itsekseen mutisten.) Kukaties, vielä ryöstelevät tänä yönä... (Kasvot valaistuvat, katsahtaa etusormessaan riippuvaan kelloon; koskettelee verenpisaraa, taittaa äkkiä siitä kukan, panee sen keikarin elein napinläpeen ja marssii ulko-ovesta kuin sulhasmiesaskelin; katoaa oikealle.)

XIII KOHTAUS.

Joose vasemmalta; kulkee väsyneen näköisenä vuoteen luo, jota hieman pöyhii ja järjestelee yökuntoon, vetäen lopulta verhon kiinni.

VEERA (on ilmestynyt ikkunan taakse, painaa kalpeat, hätääntyneet kasvonsa ikkunaan, tekee lopulta kutsuvia merkkejä, joita Joose vuoteen luona hommaten ei huomaa).

JOOSE (siirtyy vuoteen luota ulko-oven luo, vetää ovi akkunan eteen verhot, vääntää oven lukkoon ja sammuttaa kattolampun, jolloin huoneeseen tulee puolihämärä; kiertää myymäpöydän; ojentaa kätensä kohti alasvedettävää ikkunaverhoa; näkee samassa edessään akkunan takaa Veeran kasvot ja perääntyy melkein pelästyen; kiirehtii ulko-ovelle, jonka avaa, vetäen Veeran yli kynnyksen kuin hänet jostain vaarasta pelastaen).

VEERA (tarttuen kuin turvaa etsien Joosea kädestä; puoliääneen, mutta kiihkeästi, katkonaisesti). En voinut odottaa yöhön saakka... Anna minulle anteeksi... Minä en ole murhaaja! Minähän vain viittasin hänen jälkeensä...

JOOSE (ohjaten hänet pöydän luo tuolille; tyynnyttäen). Rauhoitu... oli hyvä, että tulit. Minusta jo tuntui, kuin olisit paennut minun luotani johonkin muualle, johonkin... hirvittävään joukkoon...

VEERA (on jo istunut; kuiskaten; mutta samalla kuin parahdukseen ratkeamaisillaan). He surmasivat hänet... Ethän syytä minua, ethän? En tiedä mistä se tuli. Se hulvahti päähäni kuin kuuma aalto, ja minua alkoi naurattaa sen hoiperteleva juoksu... Mutta minä en tarkoittanut... Uskothan, uskothan? (Syleilee, yhä istuen, kiihkeän anovasti Joosen vartaloa.)

JOOSE (taipuen suojelevasti Veeran puoleen). Sinähän vapiset, rakas... Älä pelkää, minä uskon... Tulithan kuin kuilun yli jälleen minun luokseni, entisesi tapaisena...

VEERA (kavahtaen seisaalleen; levottomana; viitaten keittiöön päin). Onko äitisi tuolla?

JOOSE. On. Mutta... hän sai jo unta.

VEERA. Ennenkaikkea... Ruupe ei saa meitä yllättää. Hän voi palata mökiltä takaisin koska tahansa... (Lämpimästi.) Sinun täytyy päästä syksystä kouluun. Ja minä menen tehtaaseen. Mutta hän ei saa päästä nyt sinulle suuttumaan. Hän ei saa tietää kerta kaikkiaan meistä mitään, ei pienintäkään aavistusta...

JOOSE (vetäen Veeran puoleensa; onnellisena, tarmokkaana). Hyvä, lähtekäämme... kaupunkiin! (Menee akkunan luo, sammuttaa pöytälampun, jolloin kelmeä valo lankeaa huoneeseen.)

VEERA (on samalla kiirehtinyt ulko-oven luo, ja ottanut naulakosta Joosen lakin ja polttoon; melkein ilkamoivasti). Kyssä voi tulla... kiirehdi.

JOOSE (rientää samassa ulko-ovea kohti, sieppaa lakin päähänsä ja palttoon käsivarrelle; samalla halveksivasti nauraen). Se narri... (Poistuvat ulko-ovesta; kuuluu avaimen loksahdus lukossa; he rientävät kuin kaksi yhteen sulautunutta varjoa akkunan ohi vasemmalle.)

VÄLIVERHO.

TOINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Sama kuin ensimmäisessä näytöksessä; on vain huomattava, että verenpisara etualan pöydällä on nyt kukaton ja surkastunut ja vesipullo laseineen poissa.

Ulkona on pilkkopimeä myöhäismarraskuun ilta; akkunoitten verhot ovat ylhäällä; vain kattolampussa palaa sähkö.

I KOHTAUS.

Ruupe yksin; seisoo matalilla tikapuilla ja vetää parhaillaan suurta seinäkelloa; lopetettuaan kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle, jolloin kello lyö pari kolme kertaa ratisevasti ja vaivalloisesti.

RUUPE (kuulosteltuaan lyöntejä; kuin keskustellen kellon kanssa, suutahtaen). Höh, mikä ritinä ja rotina, kuin papin rillat helluntai-aamuna tai... vanhan akan marinaa! Eikä sinua saa kaupaksi? (Itseään nauraa hohottaen.) Yhtä vähän kuin isäntääsikään! (Kääntyy kellosta poispäin; istuutuen tikapuilleen.) Ja siinä on, muka, Ruupe Röngän kisällintyö! (Nauraen melkein herttaisesti; viitaten ivallisesti itseensä.) No, jaa... melkein yhtä hyvä kuin Jehovan eräs... mestarinäyte... (Laskeutuu maahan; muuttaa tikapuut erään pienehkön seinäkellon alle, jonka taulu ja kehys ovat koristelut korean kiiltävin kuvioin, ryhtyen nousemaan tikapuille.) Mutta... koetetaanpas, miten kukkuu tämä sulhaskello, (kääntyy katsomaan veren pisaraa) joka tehtiin verenpisaran puhjetessa... ensi kerran kukkimaan... (Kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle, jolloin se alkaa lyödä käenkukunnan tapaisesti; työntäen viisarin eteen päin kesken kukuntaa, niin että — tämä kätkee sorahtavaan ääneen; yhä suuttuneempana.) Aah, sinähän sorraat kuin sorakielinen kukonpoika. (Jäljitellen kehnoa kukonkiekumista, ivallisesti mairitellen.) Ja sinun kun piti raksutella sänkykamarissa... (kääntyen istumaan kasvot katsomoon päin) ja herättää ikuisena kevätkäkösenä nuoripari untuvapatjoilta... Ja nyt... Kuin naakka kirkontornissa! (Napsauttaen peukalollaan; nauraen.) Ei, mutta... sehän on kuin minun morsiameni! Ei laula käskemälläkään... (Lyhyt vaitiolo, osoittaen verenpisaraa.) Eikä kuki... ruikuttamallakaan. (Synkkänä.) Ei ainakaan minulle.

II KOHTAUS.

Pennu pistää päänsä keittiönovesta; pitäen selkänsä takana nagania.

PENNU (mielistellen). Ruupe! (Astuen sisään, touhuissaan.) Annaks' meisseliä?

RUUPE (poissa-olevana; äreästi). Tärväät sen... ruostenauloihin ja...

PENNU (kiinteän törkeästi). Enkä tärvää! (Innokkaasti selittäen.) Hutkittiin Mäen Juuson kanssa revolleja. Ja se pöllö luuli tätä revohkakapineeksi, kun on kuulalaakerit vähän sitkistyneet. (Tarkastellen asettaan.) Ei muuta kuin ruuveja löysätä ja... rasvat akseliin.

RUUPE (ikäänkuin havahtuen; äskeisestään muuttuneena, ystävällisesti). Istu tuohon, tuolille... saat kuin saatkin meisselin. (Kiertäessään myymäpöydän taakse, jonka laatikosta ottaa meisselin; puoliksi itsekseen; puolittain Pennulle.) Tulitpa vähän niinkuin keskustelukaveriksi. (Yrittäen välitöntä iloisuutta.) Nyt pannaan oikea älykello käyntiin ja puhutaan sukkelia... (Tuoden työkalun Pennulle, joka istuutuu lattialle asetta korjailemaan.) Sanopas... kun ihminen on syntynyt apinasta ja yli-ihminen syntyy ihmisestä, että... mikäs minä sitten olen, rumilus, tässä leipäjonossa tuhatvuotiseen valtakuntaan?

PENNU (kesken työtään; koirankurisesti). Paviaani... leipäpuussa!

RUUPE (istuutuen pöydän luo tuolille; hörähtäen; väittelynhaluisena). Hyvin sanottu, poika. Mutta enpäs ole! Minä olen solmuun kiskaistu nuora... hirsipuunuora, johon yli-ihminen hirttää jumalat kuin sätky-ukot. (Puoliksi itsekseen; katkerasti.) Nääs, hirttonuoran ei tarvitse olla korea.

PENNU (kuivasti; ärsyttävästi). Koskas aiot painua Niuvanniemeen?

RUUPE (hosaisten innoissaan Pennua olkaan; hihittäen). Sukkela poika! Meillä osataan keskustella. Me kyllä tulemme toimeen toistemme kanssa. (Lyhyt vaitiolo; jälleen synketen.) Mutta... nuo muut! Ne pakenevat minua. Katsos, (särkevän katkerasti) se on ainoa keino, millä he kykenevät peittämään tyhmyytensä itseänsä älykkäämmän edessä. (Nousten; ryhtyen siirtämään syrjään tikapuita; samalla jatkaen.) Tai jos tulevat luokse, he yrittävät naureskella nuo narrit... muka minulle, muka omaa onnellisuuttaan siitä, että ovat toinen toisensa näköiset kuin sileät taskukellot, jotka sama tehdas on valmistanut samanlaisiksi joka vieteriltään, numerollaan ja rattaaltaan. (Voitollisena.) Mitäs siitä sanot, poika?

PENNU (kokonaan omissa asioissaan). Minä vaan sitä, että aion lähteä tästä kaartiin...

RUUPE. Vai kaartiin, nulikka... (Leikkiä laskien.) Ja mihin kaartiin, mukamas?

PENNU (välittömästi). No, eihän täällä muita kaarteja kuin... Jollei se herrasnulikkain salakopla... kellarikaarti, mikä lie...

RUUPE (hyvitellen). Ei, velipekka, sinä tulet minun oppipojakseni.

PENNU (keskeyttäen, jukurapäisesti). Enkä tule. Kyllä olet jo Joosea kurmuutellut kuin orjaa, vaikkei se sille pahaa ole tehnyt... (puoliksi itsekseen) herrasnulikalle...

RUUPE (uhkaavasti). Entäpä jos saat painua, lurjus, tehtaaseen... rasvalipojaksi tai pakkamestarin hantlankariksi? Kyllä vilahtavat silloin korvatillikat ja kiepahtavat tukkapöllyt niskavilloissasi, railakka.

PENNU (on saanut aseen kuntoon, napsauttelee sen hanaa; nousten; uhkaavasti). Kun minä olen kaartissa ja vetäisen liipasimesta... kas, tällä tavalla — niin että hana nousee, saatpa juosta Armiro-laatikon tuolta tienposkesta Santra-matamilta... kuin rasvalipoika eltarinsällille... Terve! (Aikoo poistua keittiöön päin).

RUUPE (laskien kätensä estävästi Pennun olkapäälle; hätäisesti; melkein rukoilevasti). Älä nyt leikistä suutu... (Kopeloiden taskujaan, ottaen savukelaatikon.) Saat tuosta tupakan hampaisiisi. (Tarjoten laatikosta.)

PENNU (ottaen laatikosta kolmisen savuketta; ivallisesti). Paljonpa tuhlaatkin. (Istuutuu pöydän luo, panee yhden suuhunsa, työntää loput rintataskuunsa, sytyttää savukkeensa veltoin sällimäisin elein.)

RUUPE (äkkiä, jännittyneenä). Oletko nähnyt hiljattain Veeraa siellä... tehtaalla?

PENNU. Nähty on. Mutta lie jo sekin kaartin hommissa... lakosta alkain.

RUUPE (nousten; säikähtyneenä). Puhutko sinä totta?

PENNU (huitaisten kädellään). No, ei suinkaan tässä enää pulskimpia jenttoja jätetä herrojen kaartiin...

RUUPE (painuu takaisin istumaan).

III KOHTAUS.

Eetla tulee keittiönovesta, nyt puettuna kuluneeseen, harmaaseen arkipukuun, kantaen paria voileipää ja maitolasia lautasella, aikoen oikealle, kamariin.

EETLA (Pennulle; toruen puoliksi leikillään). No, jokos se Pennukin... haikuuttelemassa...? Etkös ole kuullut, että tulee huonot ilmat, kun on korsi porsaalla suussa?

PENNU (myrkyllisesti). Vie sinä, muori, vain lellipojallesi voileivät ja kermat, että jaksaa saatella herraslikkoja...

EETLA. Kehtaatkos siinä... poika kun ihan laihtuu ja harmaantuu kirjojensa ääreen... (Ruupelle.) Niin että... saisit sinäkin, Ruupe, vähän vähemmän vaatia siltä yötöitä...

RUUPE (ärtyneesti). Vähällepä nuo ovat jääneet... viime aikoina. Ja kauppa kuin kauppa!

PENNU (äidilleen; yhä myrkyllisemmin). Annatpahan sinä sen sijaan viimeiset pennosesi, jotta herraspoika saa ostaa simpsettejä lahtarinulikkain tanssijuhliin...

EETLA (voivottelevasti). Ja entäs sinulle... kärttämistäsi kärtät...

PENNU (hurjistuen). Minulle? Kujalle minut on heitetty tästä mörskästä! (Nousten; kädet housuntaskussa rehennellen.) Mutta minä palaan sieltä kohta takaisin, niin että seinät huojuvat!

EETLA (itkevästi: voivotellen). Ja kenen oli syy, että kansakoulustakin karkasit. Itse kujille juoksit! Isäsi käski sinua kurittamaan, mutta minkäs minä sinulle... Pennu parka, sinä olet huonolla tiellä... (Poistuu oikealle.)

PENNU (nojaten myymäpöytään; tuijottaen häijyin ilmein kamarinoveen). Mutta se lellipoika... se on vaarallisilla teillä! Taitaa olla kavereittensa mukana... ostelemassa ryssiltä kivääreitä, joita porvarinaikkoset kantavat kätköpaikkoihin hameittensa alla...

RUUPE (lähestyen Pennua; kiihkeän epäluuloisena). Mitä muuta tiedät Veerasta? (Mustasukkaisena.) Onko se siellä sairaanhoito-puolella vai...? (Kuiskaten yhä synkemmin.) Onko se tapaillut näinä aikoina Joosea? Oletko nähnyt tai kuullut jotain?

EETLA (tulee oikealta ja kulkee keittiönovea kohti).

PENNU (Ruupelle; matalalla äänellä, totisesti). En minä nyt sentään ilmiantajaksi rupea.

EETLA (kääntyen vasemmalla; äkkiä). »Ja he pitivät neuvoa häntä vastaan, tappaakseen hänet!» Muistattekos, missä sillä tavalla sanotaan? Minä kuulen kyllä... te punotte juonia hänen vahingokseen. Ismaeliiteille te aiotte myydä veljenne... kahteenkymmeneen hopeapenninkiin. (Puoliksi itsekseen.) Niin, niin... (Istuutuu ajatuksissaan pöydän luo tuolille; huokaillen.) »Ja he ottivat Joosefin hameen, tappoivat kauriin ja tahrasivat hameen vereen...»

PENNU (kohauttaen hartioitaan). Höperö...

RUUPE (on kävellyt levottomana taka-alalla; Pennulle, tuimasti). Siis kuitenkin... koska et »rupea ilmiantajaksi», on sinulla jotain salattavaa... (Puoliksi itsekseen; kulkien yhä raivostuneempana edestakaisin.) Ja minä olen sen aavistanut... (Työntyen aivan Pennun eteen; mustasukkaisuuden vallassa kuiskaten.) Saat rahaa, jos sanot kaiken mitä tiedät Joosesta ja...

EETLA (on noussut; kuin nähden tulevaisuuteen, ennustavasti). Mutta kavahtakaa, ettette kumarra kerran maahan hänen eteensä ja huuda kuoleman pelossa: »Nyt hänen verensä meillä vaaditaan!» »Millä me taidamme itsemme puhdistaa?» »Miksi meidän pitää kuoleman edessäs? Niin, niin, sitä rukoilkaa, ettette sellaiseen lankeaisi.

RUUPE (taka-alalla räikeästi). Vai oikein rukoiltava? Sitäkö Herraa, joka teki meidät omaksi kuvaksensa ja sitten... »katui ihmisen tehneensä maan päälle». Hän, näet, kauhistui omaa peilikuvaansa!

EETLA (ovelta; katsoen Ruupea suoraan silmiin; syvän vakavasti, hiljaisesti). Vähä ja paha on minun elämäni aika... (Poistuu vasemmalle.)

RUUPE. Jo viime keväänä se alkoi minulle sukoilla. Ei enää livahtanut toisille kujille tullessaan vastaan. Pysähtyi juttelemaankin... Joosen kouluunmenosta ja muista, muka kasvinkumppaliaan puolustellen. Ja kerran... syyskesällä se avasi ikkunansakin, otti vastaan lahjan ja nauroi valkoisilla hampaillaan hämärässä illassa... jos jotakin luvaten tuonnempana, muka...

PENNU (nauraa hohottaen). Se tyttö on taitanut panna sinun sieraimiisi messinkirenkaan ja tienaa sinusta vielä näyttelyrahat markkinoilla!

RUUPE (keskeyttäen; raivostuen). Älä naura! Ei minua enää toista kertaa petetä... (Alkaa kiivaasti kävellä; puoliksi itsekseen.) Vai sillä tavalla... suu messingillä syksyyn saakka ja sitten... kun aljo pääsee kouluun, kadota tietymättömiin ja tietenkin... (on tullut pöydän luo verenpisaran eteen; tarttuen tähän kuin aikoisi sen repiä hajalle) sitten naureskella takanapäin... (heltyen melkein itkusuiseksi) oman veljeni kanssa. (Istuutuu voimattomana pöydän luo; kuroittaa kädellään hyväilemään verenpisaran lehtiä.)

PENNU (lähtöaikeissa ). Ennemmin voisit varoa sitä likkaa toisilta miehiltä... kaartilaisilta! (Heiluttaen kättään.) Morjesta vaan. (Siirtyy ulko-ovelle.)

RUUPE (nostaen kasvonsa Pennua kohti; säikähtyneenä). Ethän...? (Muka huomaten Pennun aikeet.) Jaa, jaa, sinäkin koetat minua vain eksyttää... (Kuohahtaen.) Varo, etten aja sinua talostani!

PENNU (alkaen nauraa hävyttömän huolettomasti).

IV KOHTAUS.

Joose, yhä köyhästi puettuna, mutta kaikin puolin entistäkin siistimmin — hiukset on nyt kammattu huolellisesti ja kaulassa on pehmeä kaulus kravatteineen — tulee oikealta kiireisen näköisenä, rasittuneena, hieman levottomana.

JOOSE (Ruupelle ystävällisesti.) Alan tänä iltana sepän työt vähän myöhemmin... (Ruupen tuijottaessa häneen synkkänä; kiirehtien.) Teen sitten vaikka aamuyöhön saakka! On vähän käymisiä...

RUUPE (peitellen aikeitaan). Vai käymisiä?

PENNU (ovelta; kireästi). Smuklaamaanko japanittareita ryssänsoltuilta? (Poistuu ulko-ovesta heittäen oven kiinni, niin että kello helähtelee tavallista kuuluvammin.)

JOOSE (on kavahtanut ja kääntynyt Pennua kohti; tämän ennätettyä poistua; näytellen huolettomuutta). Mitäs tyhmyyksiä se Pennu nyt on saanut päähänsä! Minulla on vain eräs kokouksen tapainen koululla. Ja pitäisi tavata Esa maisteriakin... (Nopeasti selitellen.) Kun juoksen tästä suoraan harjun yli... oikotietä, olen takaisin tuossa tuokiossa...

RUUPE (salakavalasti). Mitä sinä oikein sen virkaheiton kanssa luuhaat? Sitä miestä epäillään lahtarien palkkaamaksi kätyriksi.

JOOSE (kuohahtaen, totisesti). Ja jätä se sana minun kuulleni käyttämättä! Hän on isänmaallinen mies, joka on valmis uhraamaan verensä ja henkensä, kuten me muutkin.

RUUPE (keskeyttäen; tarkoituksellisesti). Kas, kas, jokos tärppäsi onkeen... tämä pohjavesien kiiski? Entä jos vihjaisin punakaartilaisille teidän »verestänne ja hengestänne?» Taitaisipa muikistua suu herra veljeltäni ja monella muultakin?

JOOSE (lepytelien; tunnustellen). Tiedänhän, ettet kuulu heidän joukkoonsa, etkä suostuisi koskaan ilmiantamaan omaa veljeäsi.

RUUPE. Totta, enpä ole aikonut kihnuttaa kyttyrääni minä... siinä veljeyden rinkitanssissa. Mutta... mitäs jos minua huvittaisi (venytellen) jostain toisesta syystä lähettää sinut... (kääntyen uhkaavasti) vaikka tuonne palokujaan... seinää vasten?

JOOSE (tuimasti). Ja mistä syystä?

RUUPE (todellisessa tuskassa; heltyen). Veljeni! (Ottaen Joosea hartioista). Puhu minulle suoraan. Älkääkä naurako minun selkäni takana...

JOOSE (kylmän pidättyvästi). Mitä tarkoitat?

RUUPE (rukoilevasti). Sinullahan on herrasnaisia. Olet korea poika. Saat kosiskella heitä hienoissa seuroissa tai kuutamoisilla iltakävelyillä. Ja minä teetän sinulle sellaiset herrasvaatteet, että kelpaa... Mutta... jätä minulle minun ainoa karitsani... (Jälleen synkän uhkaavasti). Tai minä teen sinusta sellaisen uhrilampaan, että äitimme saa itkeä itsensä sokeaksi ja isämme kääntyä pari kertaa arkussaan...

JOOSE (kääntyen pois; hiljaisen murheellisesti). Jollen minä tietäisi sinua onnettomaksi, ja jollen minä häpeäisi meidän kohtaloamme, niin... (miehekkään totisesti) noista raaoista sanoista minä löisin sinut maahan.

RUUPE. Tee se. Mutta sano sitä ennen, rakastaako hän sinua...? Eikö hän voi sinua unohtaa? Koruista, helminauhoista, safiirisormuksista, kultaisista rannerenkaista ja jalokivisistä rintaneuloista tai... ehkäpä... (melkein vahingon iloisesti riemuiten) toisten miesten vuoksi? Sehän juoksee kaartilaisten kanssa, laupeudensisarena, muka...

JOOSE (rauhallisen uhkaavasti). Vaikene ajoissa!

RUUPE. Etkö ole kuullut? Siitähän huhutaan joka puolella... kaksinkertaisessa virassa: koko kaartin kaunotar ja siveän siveä tiakonissa-nunna...

JOOSE (tukahtuneesti huudahtaen). Alhaista! (Siirtyy keittiönovelle.)

RUUPE (vakavasti; liikuttavan syvästi). Niin, minussa on kaikki muu rumaa, paitsi minun rakkauteni.

JOOSE (käsi ovenrivassa, siveellisessä suuttumuksessa). Alhaista ja matalaa... tahrata valheilla se nainen, jota sanoo ainoaksi karitsakseen...

RUUPE (innostuen valoisaan voimaan). Juuri niin! Jospa hän eksyisikin korpeen ja löydettäisiin häväistynä, ei kukaan muu häntä silloin huolisi paitsi minä, joka olen valmis hänet ottamaan tahrattuna ja kaikkien hylkäämänä...

JOOSE. Noin voi puhua vain kerjäläinen... (Lyhyesti.) Mutta... niiksi keskustella mahdottomuuksista! Palaan puolessa tunnissa. Siihen mennessä saat kerätä järkeä päähäsi! (Poistuu keittiönovesta.)

RUUPE. Vai kerjäläinen? (Joosen mennessä ovessa; kuin voittajana.) Kerjäläisten kuningas! piti sun sanomasi... (Kampeaa nopeasti taka-alalle, asettaa tikapuut kukkuvan »sulhaskellonsa» alle, nousee ja irroittaa kellon seinästä, tuoden myymäpöydälle.)

V KOHTAUS.

Eetla on tullut Ruupen hommatessa vasemmalta.

EETLA (äskeisestään rauhoittuneena). Ruupe... minulle ihankuin valkeni... (Istuu tuen pöydän luo) tämä meidän elämämme.

RUUPE (tikapuilta; osaksi leikillisesti, pohjaltaan totisena). Mitä pimeämpää, sitä ylpeämpää!

EETLA.

Joose kun ohimennessään halasi kaulasta ja sipaisi tukkaani, tuosta noin... korvalliselta, tuli minulle sellainen ihmeellinen ajatus kuin... ihankuin minullekin olisi ennustettu, kuten kerran Marialle temppelissä... »Ja sinunkin sielus läpitse pitää miekan käymän, että monen sydämen ajatukset ilmoitettaisiin...»

RUUPE (keskeyttäen, hyväntahtoisen pilkallisesti). ... ja jotta halvatut ja rammat parannettaisiin, Jairuksen tyttäret herätettäisiin ja... kamelit juoksentelisivat ilman kyttyrää! (Melkein sydämellisesti.) Ei, äiti, älä huoli vatvoa noita satujasi. Tällä kertaa en viitsi niitä edes pilkata.

EETLA (yhä valoisammin). Tiedän mitä tiedän, poikani. Tämä aika on pantu meidänkin perheellemme... sinulle ja Jooselle ja Pennulle, jotka joka päivä lyötte riidan ja tuskan miekan minun sydämeeni... tämä aika on pantu meille lankeemukseksi, mutta myöskin nousemiseksi, sillä se vie meidät sellaiseen elämän ja kuoleman tienhaaraan, että...

RUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse ja avannut kellon; tarkastellen sen koneistoa; ystävällisesti keskustellen). Katsos, muori, tätä sulhaskelloa, joka kukkuu kuin varis! Jos minä lyön rikki sen sydämen, luuletko minun pääsevän niistä ajatuksista, joita minulla oli sitä rakentaessani? Osaatko sanoa, muori?

EETLA (iloisesti). Etpä pääse. Ompelinpa minä isävainajalle morsiamena tupakkakukkaron ja vaikka se nyt on ihan koinsyömä repale... (Keskeyttäen ulko-oven avautuessa, poistuu hiljaa keittiönovesta.)

VI KOHTAUS.

Prikka tulee ulko-ovesta, kiireisesti ja hengästyneen näköisenä, yhä kainalossaan salkkunsa.

RUUPE (Prikalle). Mutta... mitähän sanoisivat viisaustieteen maisterit... siitä asiasta?

PRIKKA (hengästyneenä puhkuen; leikillisesti). Älähän nyt, hyvä mies, kun minun jättiläismaksani lyö juoponsydämeni esikartanossa, niin että olen läkähtymäisilläni...

RUUPE. Mutta sinun kun on vastattava, virkaheitto! Pääsenkö muistamasta sitä ihmistä, jolle tämän kellon rakensin, jos lyön sen romuksi ja heitän tunkiolle?

PRIKKA (taputellen rintaansa; leppoisan itseiroonisesti). No, katsos nyt tätäkin kellorämää, jota sanotaan virkaheitoksi. Sen sydän lyö viiskolmatta, sen rubiinikivet ovat särkyneet ja rattaat ruosteessa, mutta... onkos päässyt Jumala irti tästä omasta luomastaan! Ei ainakaan ennen, kuin se on lyönyt korkeimman lyöntinsä.

RUUPE (ivallisesti). Ja minä hetkenä se sen lyö, muka?

PRIKKA (hymyillen; arvoituksellisesti). No, ka... ainakin... sen lyödessä toisella puolen kahtatoista. (Liikehtien levottomana.) Mutta... lieköhän Joose tuolla keittiön puolella?

RUUPE. Läksi juuri kaupunkiin.

PRIKKA (hämmästyneenä). Hänhän ei tullut tiellä vastaan?

RUUPE. Juoksi harjun yli, oikopolkua.

PRIKKA.

Ja minun täytyi hänet tavata välttämättä. (Hieman epäröityään.) Häntä uhkaa vaara.

RUUPE. Niin tekee. (Salauhka sanoissaan.) Ja monelta taholta. (Syyttävästi.) Poika on joutunut keljunperien sakkiin.

PRIKKA. Sinun täytyy auttaa häntä! Jos nyt punakaartilaiset tulisivat jotain kyselemään, sinun tulee vannoa hänen puolestaan, että...

RUUPE (keskeyttäen; ivallisesti). Ja minkä kautta minä sitten vannoisin? Kukkaro-Jumalan vai Marxin-parran?

PRIKKA (päättävästi). Anna jokin kaira tai meisseli. Meidän täytyy murtaa hänen työpöytänsä laatikko. Joko siellä tai hänen taskussaan on tärkeä paperi, josta voi riippua monen miehen elämä.

RUUPE (heittäen murtoaseen pöydälle; huolettomasti nauraen). Siin' on. Taisit saada, virkaheitto, lopultakin murtovarkaan viran...

PRIKKA (sieppaa aseen pöydältä; siirtyy oikealle; ovelta riehakkaasti). Nääs, menetin sen entisen, koska minulta puuttui kaksi ominaisuutta, jotka olivat rehtorissani kehittyneet ylenpalttisiksi hyveiksi, nimittäin... yksinkertaisuus ja viinankauhu...

RUUPE (hohottaen). Ja sinä sairastit vesikauhua! (Prikan mennessä ovesta, uhkaavasti.) Mutta muistakin, että sitä poikaa ei pelasteta pelkällä tiirikalla. (Ryhtyy meisselillä irroittelemaan kellon koneistosta ruuveja.)

VII KOHTAUS.

Veera, puettuna kävelypuvun malliseen, hieman huolimattomasti järjestettyyn tummaan pukuun, hiukset lyhyiksi leikattuina, päässä baskilaismallinen »sakilaislakki» Ja kaulassa punainen huivi, tulee ulko-ovesta niin hiljaa, että kello tuskin kilahtaa; etenee hitain askelin Ruupen eteen.

RUUPE (nostaen työstään päätänsä; kuin näkyjä nähden, sammaltaen). Sinäkö... Veera...

VEERA (lyhyesti). Minä.

RUUPE (epäluuloisena, synkästi). Jooseako haet?

VEERA. En, vaan sinua... Joosea vastaan.

RUUPE (vavahtaen ilosta; kuin uskomatta omia korviaan). Vastaan? Joosea vastaan?

VEERA (siirtyy pöydän luo ja istuutuu tuolille, niin että hän joutuu katsomaan kohti katsomoa).

RUUPE (seurattuaan Veeran askeleita kuin henkeään pidättäen; kiirehtien hänen luokseen; kokonaan heltyneenä, mutta uskaltamatta vieläkään uskoa kuule maansa). Etkö sinä siis ole enää hänen kanssaan missään...? (Istuutuu sohvalle.)

VEERA (keskeyttäen; kylmästi). Se ei kuulu tähän. Pääasia on, että sinun täytyy lopettaa hänen koulunkäyntinsä.

RUUPE (ihastuen, heltyneenä). Lopetan, lopetan... (Sanoja tapaillen.) Jos sillä tarkoitat, että... hänen pitäisi poistua sinun tieltäsi ja... ja... meidän tieltämme...? (On kohottautunut Ja hypistelee neuvottomana verenpisaran lehtiä.)

VEERA. Tarkoitan hänen pelastustaan. Hän on pahasti sekautunut salavehkeisin, ottanut osaa salaisiin harjoituksiin ja... Lyhyesti... koko kopla aiotaan vangita. (Paljastaen huomaamatta hätänsä.) Hänet täytyy pelastaa, ymmärrätkö?

RUUPE (mustasukkaisena). Ja kenelle? Mitä varten? Mitä teillä on ollut toistenne kanssa tekemistä ja mitä teillä on tänä hetkenä? Sano se suoraan!

VEERA (taitavasti teeskennellen). Mitä lie ollut lapsuuden kumppanuutta ja... sellaista pientä... kosiskelemisen tapaista...

RUUPE (jälleen ihastuen). Ja sitten et enää hänestä välitä...? (Nyhjäisten hellästi olkapäästä.) Voit vaikka muitakin poikia... kun kohdalle sattuu?

VEERA (unohtaen näyttelemisensä). He riistävät hänet meiltä. Minä en enää kohta yllä häneen. Kuin jonnekin... (iroonisesti) taivaaseen he hänet nostavat, muka. Hänen on kuuluttava meidän joukkoomme, kuten sinunkin, vaikka yritättekin ylpeillä... mukamas, mestarinpojat...

RUUPE (hyvillään; nousten, hekkelehtien). He-he-he... nämä hyvätkin Jaakopinpojat. Toinen vintiö, toinen heikkopolvinen varsa, silmälaput päässä. Mutta tässä on rakkauden vanki, ei muuta kuin... (lähestyen) lyöt kahleet ranteisiin... niin sydän! se se vain lurittelee lemmenlauluja...

PRIKKA (tullen kiireesti oikealta; vetäen ovea kiinni, seljittäin näyttämölle päin; hätäisenä). Ei siellä ollut kerrassaan mitään. Minun täytyy tästä... (Huomaten Veeran; hätkähtäen.) Mihin minä taas paninkaan sen virattoman virkalaukkuni? (Hakien salkkuaan.)

VEERA (nasevan tutkivasti). Vai niin. Olisipa minun pitänyt arvata, että pääherra on siellä, missä hänen valkoiset enkelinsäkin. Vai, voitteko selittää, miksi tuolla kujalla maleksii joukko nuoriaherroja sakilaislakit silmillä ja työläissaappaat jalassa?

PRIKKA (löytäen salkkunsa). No, ka kun muuten tässä köyhällistöparatiisissa tuskin saa tyttöjäkään napatuksi!

VEERA (äkkiä; kiinteästi). Mitä papereita teillä on tuossa salkussa?

PRIKKA (sukkelasti; hahattaen). Ne ovat vain niitä erokirjoja entisiltä heiloilta ja entisistä viroista.

VEERA. Tai setelitukkuja aseiden ja ammusten ostamiseksi?

RUUPE. Älähän nyt, Veera... Tavallisesti siellä on homehtunut voileipä ja viinaputilkka!

PRIKKA (hihittäen mukana ja samalla edeten ovelle, pudistaen päätään). Tjai-jai-jai-jai... onpa se pääskynpää vaihtanut untuviansa. (Katoo ulko-ovesta.)

VEERA. Menköön. (Puoliksi itsekseen.) Mutta varo koothe hienohelmojansa, jolleivät häntä hyvällä luovuta... omillensa. (Heittää lakkinsa pöydälle.)

RUUPE (yksinkertaisesti; yrittäen näytellä sukkelaa). Naisessa on kaikki arvoitusta ja karvas on suloistakin nainen, sanoo Niitshen poika. Mutta mitä sinä nyt enää menneistä välität... (Yrittäen koskettaa takaapäin hellästi Veeran kaulaa ja hiuksia.)

VEERA (jatkaen omaa ajatustaan; selittäen). Niiden pääpomo on sen koulun rehtori. Joose on päässyt lellipojaksi ja saattelee iltaisin opettajansa tytärtä... (unohtaen jälleen itsensä mustasukkaiseen vihaan) portille ja portaisiin ja... kukaties... (Lyhyt vaitiolo.) Olen sen nähnyt omin silmin. Olin odottamassa Joosea erään kerran iltatunneilta, seisoin kadulla koulun porttia vastapäätä. Mutta se hempukka!... sipsutteli portinpielessä ja sujahutti kätösensä kainaloon, niin... aivan kuin salakihloissa he nyhjäilivät, ja tyttö makeili suu supussa...

RUUPE (on kuunnellut yhä kauhistuvampana). Äsken sinä puhuit pienen pienistä kosiskeluista... Ja nyt?

VEERA (kuuntelematta Ruupea lainkaan). ... ja ne säteilevät tähtisilmät... ne kurkistelivat Joosea kasvoihin kuin koreat sähkölamput heidän tanssisaleissansa...

RUUPE (keskeyttäen yhä raivostuneempana). Vai niin? Vai sillä tavalla se nyt kukkuu... sinun sydämesi. Ja minulta piti tulla apua hake maan? Ho-hoo... Mutta... älä unhoita ruoskaa, kun menet naisen luo! on myöskin viisaus, joka kelpaa...

VEERA (aikoo nousta ja jotain sanoa).

RUUPE (ylpistelevän julmasti). Älä, älä yritäkään makeilla! Et minua enää petä... verenpisaroillasi... Niiden sisässä on käärmeenkieli, juuri niin... käärmeenkieli, (turhamaisesti ylpistellen) kuten olen kirjoittanut eräässä lemmenlaulussani.

VEERA (on noussut; jälleen tietoisen tarkoituksellisesti). Entäpä jos haluaisinkin hänelle kostaa... hänelle ja hänen houkuttelijoilleen... (Kulkien Ruupen ohi, samalla sipaisten häntä hyväilevästi leuasta; viettelevästi.) Ja mitäs sinä sitten enää... menneistä välität...

RUUPE (haamaisee kädellään tavoittaakseen Veeraa; suu messingillään). Sinä senkin... järjen ryöväri... (Yksinkertaisen autuaana.) Ei sitä ole turhaan sanottu, että sanomaton on ollut minun sieluni tuska ja suloisuus... (kääntyen Veeran puoleen) sinun tähtesi Veera...

VEERA (on nojautunut myymäpöytään ja katsellut Ruupea hymähdellen; kiinteästi). Sanotko siis Jooselle, että hänen täytyy tehdä täällä... verstaassa täydet päivätyöt ja senvuoksi erota koulusta?

RUUPE (totisen rehellisesti). Sanon kyllä. Se lurjus saa kykkiä (viitaten akkunapöytään päin) tuolla tuolilla aamusta iltaan, jollei halua oikeata koninpolkua takapuoleensa ja maantielle, lentojätkäksi Pohjan perille saakka...

VEERA (melkein hätääntyen; kiivaasti). Ei, Ruupe, ei! Sitä et saa tehdä. Minä vien hänet kaartin hommiini (Havaittuaan Ruupen katsovan taas epäluuloisesti.) Jos, nimittäin, et haluaisi töissä pitää... Siellä tarvitaan kynämiehiä. (Ihastellen.) Ja se poika pystyy vaikka esikuntaherraksi!

RUUPE. No, menköön vaikka komsarjukseksi ja seisokoon passissa, kun tämä poika spaseerailee rouvansa kanssa, jolla on rupiinisormukset ja syltä pitkät kellonvitjat ihanilla rinnoillaan... (On lähestynyt Veeraa ja yrittää entistä rohkeammin haamaista häntä puoleensa.)

VEERA (työntäen Ruupen käden kylmästi syrjään).

RUUPE (aluksi nolostuen; sitten turvautuen viisasteluun). Neuvonko minä teitä siveyteen? kysyi kerran Sarahustra. Ja vastasi: useat jotka tahtoivat ajaa ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin. Sellaista se on heidän siveytensä. (Ojentaen käsivartensa Veeraa kohti; intohimoisen rehellisesti.) Mutta minun ikäväni sinuun on puhdas kuin marttyyri roviolla!

VEERA (on tuskin kuunnellut Ruupen puhetta; omien ajatuksiensa vallassa; tunnustellen). Mitä arvelet, olisikohan... Joose taivutettavissa... antamaan ilmi nuo herraskaverinsa tai... todistamaan heitä vastaan kuulusteluissa?

RUUPE (käyden epäluuloiseksi; melkein suuttuen). Mitä sinä oikeastaan jauhat tuota samaa asiaa? Sormeilet ja sormeilet (taas rähähtäen nauramaan) kuin Telila-mamselli Simsonin haivenia!

VEERA (on edennyt jälleen pöydän luo; tarttuen tuolin selkänojaan, puoliksi itsekseen.) Minä tahdon kuilun hänen ja heidän välillensä... sellaisen, että ajatuskin sen yli kulkemisesta hävettää ja kauhistaa...

RUUPE (on siirtynyt hänen vierelleen jännittynyt ilme kasvoillaan).

VEERA (alkaen näytellä; remahtaen nauramaan; laskien hyvittelevästi kätensä Ruupen olkapäälle). Katsos, minua huvittaa nauraa noille nuorille herroille, jotka hätyyttelevät mammojensa piikoja. Niin... ja näyttää pitkää nenää Jooselle... heittää hänet vaikka vankilaan! (Jättää Ruupen seisomaan, ottaa pöydältä lakkinsa kuin aikeissa lähteä.)

RUUPE (on jäänyt onnellisen näköisenä paikalleen; pyörähtää ympäri suuressa hurmiossa ja kiirehtii myymäpöydän taakse). Ja nyt minä sinulle sen laulan! Se on täällä... salalaatikossa... ja kihlasormus on sen vieressä. Se on tehty viime keväänä, kun verenpisara vielä kukki, ja minä olin toivon ja tuskan vallassa. (Kopeloiden laatikkoa; innoissaan.) Ja sen jokainen värssy loppuu sellaiseen rukoukseen, että... »Älä sinä pelkää tätä kyttyräselkää!» (Huomaamatta Veeran naurahdusta; saaden paperin käteensä.) Mutta ne värssyt... ne ovat veren punaista ja mustaa! (Alkaa lausua.) »Puna huulillas värjyy...» Nämä huulet... ne tarkoittavat terälehtiä, jotka viettelevät meitä... ampiaisenpoikia. Niin että... (taas lausuen) »Punahuulillas värjyy kuin käärmehen kieli. Ja sydämeni ärjyy, kun myrkky ja tuska sen nieli!»

VEERA (remahtaen pitkään, raikuvaan nauruun).

RUUPE (yhtyen nauruun yksinkertaisen riemukkaasti). Sinä kyllä saat minulle nauraa... Sillä se soi minun korvissani kuin näkinkenkä meren huminaa. (Sukkelasti.) Mutta... eiks’ ole tässä runossa tarkat jengat... kuin sulhaskellon rattaat?

VEERA (naurunsa päätteeksi). Sinä... dromedaari!

RUUPE (yhä ylenpalttisemmassa ilossa). Sano ennemminkin... Bileamin aasi, joka oli viisaampi kuin hänen profeettansa. Ja nyt minä sinut kihlaan! (Ottaa sormuksen laatikosta.) Eikä tämä ole mikään sileänkavala papinsormus, vaan... (lähestyen) rupiinin ja smaraktin tulenpalavaa kultaa! (Sieppaa Veeran käden; onnellisena, puolittain laulaen.) Ja kultani sormet on hienoiset... (Veeran vetäistyä pois kätensä yrittää uudelleen; saa ranteesta kiinni, vetäisten hänet käsivarsiensa väliin.) Veera!

VEERA (työnnältää Ruupen voimakkaasti luotaan; silmät vihasta palaen.) Houna, narri... hirviö!

RUUPE (vavisten vihasta ja rakkaudesta). Niin olen... peikko! Ja minä imen sinun veresi kuiviin...

VEERA (yhä vihasta palaen). Sinä kulkurikoira! Luuletko sinä saavasi koskea minuun? Perässäni saat juosta ja luihussa korvin kuunnella käskyjäni, et mitään muuta... kuuletko? (Ruupen hengittäessä huohottaen ja murahtaessa voimattomasta suuttumuksesta; melkein naurahtaen.) Murise mitä muriset...

RUUPE (melkein karjahtaen). Tämä koira taitaa myöskin ulvoa!

VIII KOHTAUS.

Eetla on tullut edellisten repliikkien aikana säikähtyneenä keittiönovelle.

VEERA (välittömästi Ruupen repliikkiin, räikeästi). Ulvo... kuuta päin! Niin tulee räntäsateet ja sinun turkkisi käy yhä takkuisemmaksi!

EETLA (Veeralle, tuomitsevasti). Johan minä arvasin, että täällä on... huonoja naisia...

VEERA (hilliten itsensä; nasevasti). Juuri niin... »Ruusan Veera», »pyykki-Ruuskan» tytär, jota Röngän emäntä sai hätistellä kynnyksiltään luudanvarrella... »Hus, siitä, menetkös siitä, mustalaiskakara!» »Siinä vielä... ihmisten lapsiin... jos jotakin tartutat!» Niin hän ne kai kuuluivat... ne aamutervehdykset? Enkä minä pyytänyt muuta kuin leikkiä lapsen leikkejä lastesi kanssa...

EETLA.

Ja oletkos senjälkeen tullut ihmiseksi? Näkee hän sen tuosta harakanpäästäkin, ettet sinä katu vieriä oikeilla asioilla kulje... Ja salaa minun poikianikin juokset vahtailemassa... kujilla ja akkunoitten takana. Ettäs kehtaat?

VEERA (tyynen varmasti; hieman surullisesti). Nyt olen tullut suoraan sinun huoneeseesi pelastamaan Joose-poikaasi.

EETLA (hätääntyen). Mitä hänestä...? Onko hän joutunut johonkin vaaraan...?

VEERA (viitaten sohvaan; yhä ystävällisemmin). Istuhan, emäntä. Saatte kuulla.

EETLA (istuutua sohvalle ilmeissä pelokas odotus).

RUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse, josta jää synkkänä tuijottamaan).

VEERA (nojaten myymäpöydän päähän, selin Ruupeen; tälle olkansa yli). Ja sinäkin siellä... pane mieleesi mitä kuulet. (Jälleen etupäässä Eetlalle; totisen ilon ja murheellisen ivan sävyissä.) Kun hurskas Röngän emäntä kulki lauantai-illoin tai pyhäaamuin kirkkoon ja talutti Joose-poikaansa kädestä, piileskeli Kujan nurkkauksessa Ruusan Veera ja risti likaiset sormensa ihastuksesta katsellessaan äidin hartioilla kiiltelevää mustaa silkkiliinaa. Sitten se juoksi Viinikanjoelle odottamaan Joosea ja paistoi hänelle salakat ja särjet kivenlaatalla, syöttäen parhaat palat ainoalle holhokilleen. (Ankarammin.) Ja silloinkin täytyi Joosen salaa juosta minun luokseni.

EETLA (yhä pelokkaana). Mutta mistä sinä olet tullut häntä pelasta maan? (Aikoo nousta).

VEERA (painaen hänet kädenliikkeellä takaisin; jatkaen tyyneesti kertomustaan). Niin, jo silloin kuvittelin itseni hänen emännäkseen... (surunvoittoisen liikutettuna) jolla oli tosin vain säkinriekale hartialiinanaan... Kun sitten kasvoimme, emme osanneetkaan erota toisistamme, vaan jatkoimme tapaamisia, salaa, niin, edelleenkin salaa, sillä toinen oli yhä vain »Pyykki-Ruusan Veera» ja Joose... tuon hourupäisen veljensä vankilassa. Ja pahemmassakin! Vaivaistalossa ja pakkotyössä yht’aikaa.

RUUPE. Alanpa ymmärtää... minä narrien narri!

VEERA (jälleen taistelevana; Ruupelle). Ja saat sen ymmärtää tällä kertaa ainaiseksi! (Eetlalle.) Niin, Joose on vaarassa joutua punakaartilaisien käsiin epäiltynä lahtarihommista. Ja minä aioin puhdistaa hänet ajoissa epäluuloistakin riistämällä hänet Ruupen avulla herrasnuorukaisten joukosta, pois koulusta. (Ruupen puoleen kääntyen; uhkaavasti.) Mutta näin ollen... en tarvitse sinuakaan. Minulla on omat keinoni ja kovempia keinoja, jos on tarpeen.

EETLA (nöyrtyneenä). Pelasta hänet, pelasta... eihän hän halua muuta kuin... elää rauhassa ja yhtä ja toista... näperrellä ja lueskella...

VEERA (naurahtaen halveksivasti). Vai näperrellä... (Liikehtien; rohkeasti.) Tästä alkaen saatte tyytyä siihen, että me avaamme itsellemme uudet tiet. Ja aika on tullut pestä olemattomiin... eikä millään hajuvesisaippualla! nöyryytykset ja kynnyksiltä ajelemiset...

EETLA (on noussut huolissaan). Missähän Joose viipynee?

RUUPE. Vai te minua... narrinanne! (Veeralle.) Mutta muistakin, että jos vihaankin teitä molempia, tapan sen lurjuksen, ennenkuin annan sen sinulle ja punakaartiin.

EETLA (kulkee kuin etsien keittiön-ovelle, josta perääntyy samalla, sillä Joose astuu sisään).

IX KOHTAUS.

Joose ottaa äitiään suojelevasti olkapäästä ja jää hämmästyneenä katsomaan Veeraa ja Ruupea.

VEERA (ihastuneena). Joose...

EETLA. Sinua uhkaa vaara, poikaseni!

JOOSE (Veeralle; tutkivasti ja moittivasti). Miksi olet täällä?

VEERA (iloisen raikkaasti). Ei tarvitse enää salateitä! Tulin sinua hakemaan.

RUUPE (ikien väliin). Kyllä... kirjuriksi punakaartiin tai — seinää vasten.

JOOSE (katsahtaen Ruupeen ja Veeraan yhä ymmällään; äidilleen). Äiti, tule kamarin puolelle. (Ohjaten häntä oikealle; rauhoitellen). Kyllä tämä tästä selviää... (Avaa äidilleen kamarinoven ja katoo lyhyeksi hetkeksi.)

RUUPE (Joosen mennessä; häijysti). Kylläpä kai, jos suostut antamaan ilmi herraskaverisi... (Suoraan Veeraa osoittaen) tuolle »laupeudensisarelle!»

VEERA (Joosen ollessa näkymättömissä; Ruupelle, halveksivasti). Varo, etten pane sinua itseäsi perunan kuorijaksi muonitusosastolle.

RUUPE (poistuu synkkänä vasemmalle).

VEERA (Joosen palatessa; käyden vastaan, läheisesti.) Tule tänne, selitän sinulle... (Vieden häntä vasemmalle.)

JOOSE (pysähtyen; hermostuneena, mutta päättävästi). Jossain muualla, ei täällä.

VEERA. Ei, ei, luulen... tiet on vartioitu, lähtö täältä näyttäisi pakenemiselta ja lisäisi heidän epäluulojaan... Näitkö tuolla kujalla tovereitasi?

JOOSE (miettien). En, en nähnyt... Mutta en tavannut heitä koulullakaan ja Esa-maisteriakin haeskelin turhaan... Mutta keiden epäluuloista sinä oikeastaan puhut? Houriiko tuo mies sinusta ja punakaartilaisista? (Melkein kuiskaten.) Ja mitä sinä olet hänelle kertonut... meistä?

VEERA (ojentaen kätensä Joosea kohti). Hän ei voi meille mitään. Eikä sinulla ole mitään vaaraa, jos kuuntelet minua... (Houkutellen.) Ja meidän voittomme on oleva helppo! Tuskin tarvitsee muuta kuin laulaa ja marssia...

JOOSE. Siis kuitenkin! Se mikä minusta on ollut mahdotonta ajatellakin, on tapahtunut! Oletko mennyt punakaartiin? Suora vastaus!

VEERA (varmasti). Olenpa niinkin. Tosin vasta sen järjestämille sairaanhoitokursseille. Mutta valmis astumaan vaikka taistelukentälle, jos on tarpeen.

JOOSE (vihasta kalvistuen; nähden kaiken selvänä edessään; osoittaen ulko-ovea). Ulos, ulos!... Petturi... kaksinkertainen petturi... (Kuin ihmetellen) Ja minä olen luottanut sinun sanaasi enemmän kuin pyhimpään ajatukseeni...! (Väsähtyen.) Nyt hukkui meiltä kaikki...

VEERA (lähestyen; yhä anovasti). Ei mitään ole vielä hukattu! (Puolittain uhkaavasti.) Minä pelastan sinut vaikka vasten tahtoasi... niiden joukosta, jotka ovat jo tuomitut. Enkä minä sinua päästä vaaran paikkoihin. Sinun tarvitsee vain osoittaa olevasi meidän puolellamme ja heitä vastaan...

JOOSE (Jyrkästi). En koskaan. Mene.

VEERA (liikehtien syvästi loukattuna; mitellen Joosea katseellaan). Vai niin? Näinkö vakavasti vetävät puoleensa ne... rehtorintyttäret? Lie jo varma vävypojan paikka torkkuvassa porvarisperheessä! Ja tässä vielä jotain uhrata ja taistella? Ei muuta kuin koreilla silmillä vähän sipristellä... jo kapsahti kaulaan... sileänaamainen hempukka... sellainen herranterttu, ettei kaihen alkuakaan koreassa katseessa, eihän toki... vain siveätä impeyttä... haahkanuntuvilla peiteltyä, kunnes tulee mestarin Joose ja taluttaa vihkipallille... Sinä olet pettänyt minut, enkä minä sinua.

JOOSE (lujasti). Jokainen sanasi on valhetta! Mutta se tiedä, ettei valhe, eikä edes kuolema... saa minua pettämään tovereitani. (Liikuttavan uskollisesti.) Ensi kerran elämässäni olen oppinut tuntemaan hyviä, sivistyneitä ihmisiä ja rohkeita nuorukaisia, jotka uskovat siihen itsenäisyys-unelmaan, jota on kirjoissa uneksittu ja...

VEERA. Niin, niin... ja lallateltu ja tanssiteltu parkettilattioilla! Ja jokaisesta, joka on köyhällistöstä yrittänyt nousta heidän verroilleen, on tehty tuolla noitasanalla omiensa petturi ja pienen pieni nousukasporvari, kuten nyt sinusta aiotaan (uhkaavasti), jos et satu kaatumaan heidän astinlaudakseen.

JOOSE (ristiriitaisessa tuskassa; lähestyen). Ja jos sinä ymmärtäisit Veera, mitä olen tarkoittanut sinulle ja itselleni, niin häpeäisit aikeitasi: En ole sinua hetkeksikään unohtanut, enkä kieltänyt. (Tuimasti.) Mutta sinä olit minulle luvannut pysyä erilläsi kaikista tuollaisista hommista ja odottavasi, kunnes... (Varmasti.) Niin, minä tahdon, että eroat heistä. Ja tee se heti. Muussa tapauksessa: jos et sinä lähde, lähden minä.

VEERA (kohtalokkaasti). Älä lähde. (Lähestyen; melkein kuin Jooseen turvautuen.) Minusta tuntuu, että... meidän edessämme on kuilu, jonka yli pääsemme vain yhdessä, muuten... se vie meidät kadotukseen...

JOOSE (kääntyen poispäin Veerasta; kulkee hitaasti kohti ulko-ovea; pysähtyen oven luona; Veeralle; syvän totisena, kärsien). En voi tahrata omaatuntoani. (Poistuu ulko-ovesta.)

RUUPE (on tullut vasemmalta edellisen repliikin aikana). Ei siis pistänyt poika päätänsä permeen...

VEERA. Luuletko sinä hänen minulta pääsevän? Saat nähdä, me lähdemme täältä yhdessä. Eivätkä he uskalla häneen koskea pienellä sormellaan. (Itsetietoisen keikailevasti.) Et taida tietää, että osaan puhua sinuakin viisaammat miesparat pyörryksiin. (Ulkoa alkaa kuulua melua; lähestyen ulko-ovea; jännittyneenä.) Kuuletko? Seis, seis! he huutavat... (Kulkien riemukkaana etualalle; sydämellisesti.) Se hupsu poika...

RUUPE (synkkänä). Niin, niin... mutta ennustettu on, että ystävästäsi sinä kohtaat parhaimman vihollisesi...

X KOHTAUS.

Joose tulee Jallu Heiskan uhkaamana ulko-ovesta, jäljessä seuraa Sulo Nukkanen, jolla on päässä laajalierinen taiteilijahattu ja kaulassa ylen korea, punainen, röyhelöinen kaula nauha.

HEISKA (astuen sisään). Seis! sanon minä. (Puoliksi nauraen.) Tämä käenpoika alkaa vierastaa jo liikaa omaa pesäänsä.

JOOSE (kuohuksissaan ). Millä oikeudella minut estetään kulkemasta omassa kotikylässäni?

HEISKA (kääntäen liivinsä rintapielestä näkyviin punakaartin jäsenmerkin; röyhistäen rintaansa.) Osaatkos, herrapoika, näitä köyhällistöaakkosia... S.P.K., jota myös järjestyskaartiksi sanotaan, ja katsopas, kirjainten yläpuolella liekehtii soihtu suonikkaassa työläiskourassa. Älä siis yrittelekään!

VEERA (hieman mielistellen Heiskalle). Ei hän täältä missään pakoaikeissa lähtenytkään.

NUKKANEN (lyö tuttavallisesti Joosea olalle). Mitäs se nyt Joose poika, vanha kaveri... Tule pois kaartiin! Pääset sihteeriksi ja saat templata julistuksia. Minä tulen hautapuhujaksi. Enkä minä sanokaan, niinkuin se entinen lukkari, että... markka looralta, minä siteeraan ja deklameeraan...

HEISKA (Nukkaselle; työntäen hänet Joosen luota syrjään). Suu poikki! (Jooselle.) Työnnä tuohon kouraan paperisi, niin ollaan ystäviä. (Joosen edetessä epävarmana vasemmalle; uhkaavammin.) Sinun herraskaverisi päästettiin nuotan perästä livistämään, kun ei ole vielä tarpeeksi todistuksia...

XI KOHTAUS.

Prikka on livahtanut sisään ulko-ovesta jo seuraa ovenpielestä tapahtumia.

JOOSE (on perääntynyt keittiönovelle; uhkaavasti). Varokaa minuun koskemasta!

HEISKA (tuimasti). Komppaniasi luettelo tänne, tai... (poseeraavasti.) julistamme sinut vastavallankumoukselliseksi!

RUUPE (räjähtäen nauramaan). Helkkunas! Se se vasta mahtaakin olla kumous... Vitivalkea lammas susilaumassa vai...?

HEISKA. Sinä viuruleuka kyssä, sinä saat ruveta kaartiin lukkosepäksi ja huomisesta alkaen.

RUUPE (tullen Heiskan eteen, kumartaen maahan asti; ivalla). Käskystä, herra kenraali... Ovatko kysymyksessä kiväärinlukot vai kassakaapit?

VEERA (kääntäen Heiskan huomion pois Joosesta ja Ruupesta; mielistellen). Minä kyllä saan häneltä luettelot ja muutkin tiedot, kun vain luovutatte hänet minun haltuuni. (Nikaten silmää; puoliksi laulaen). Nääs, se lempi, se tyhmä lempi... (Heiska hörähtää mielihyvästä; jäävät keskustelemaan.)

RUUPE (on lähestynyt Joosea, kourassa setelitukku; kuiskaten). Pakene pohjoiseen. Tuossa matkarahat. (Työntää setelit Joosen käteen.)

HEISKA. No, tuota, siihen minä suostun, ettei tästä tule sen enempää, jos poika lyö luettelon pöytään tai...

PRIKKA (joka on keskustellut taka-alalla Nukkasen kanssa; tullen esiin). Sillä poika paralla kun ei taida olla minkään laisia papereita. Mutta... jos niinkuin pientä korvausta vastaan... kurkistaisin tänne virka salkkuuni...

JOOSE (välittömästi huudahtaen). Mahdotonta! Sehän on... (Painaen vaistomaisesti kätensä povitaskulleen.)

PRIKKA (silmäten Jooseen tiukan varoittavasti; lyöden salkkuansa). Mustaa valkoisella... (Naureskellen.) Kävin tässä pienellä kähvellysmatkalla, kun kallistuvat ne rohtoherratkin, ja kurkkua kuivaa...

HEISKA (on ottanut Prikan ojentaman paperin, epäluuluuloisena). Mutta... ovatkos nämä sitten oikeita nimiä?

NUKKANEN (kurkistellen Heiskan olan vierestä). Herraskaisen puoleisia näkyvät olevan. (Hihittäen.) Ei siellä ainakaan ole mitään Heiskan poikia (iloisesti) eikä... Nukkasia!

PRIKKA. Jos ei luettelo ole oikea, saatte panna seinää vasten.

HEISKA (ratkaisevasti). No, ka... selvä peli. (Veeralle, viitaten Jooseen.) Hoitelepa sitten heilaasi... toistaiseksi.

PRIKKA (on lähestynyt Joosea; kuiskaten). Pakene...

JOOSE (kauhistuneena). Tämähän on...

PRIKKA (pelastaen leikitellen tilanteen; hihittäen). Niin, poikani, mitenkäs se köyhällistö sanookaan...? Meillä ei ole muuta kuin kahleet menetettävänä ja koko maa voitettavissa...

NUKKANEN (oikaisten; tärkeänä). Koko maailma, tomppeli, maailma!

PRIKKA. Juuri niin... maailma, ihmisten maailma...

HEISKA. Mars, pojat!

PRIKKA (ovella kääntyen, nostaen kätensä). Mars, mars, Joose!

(Prikka, Nukkanen ja Heiska ulko-ovesta pois.)

JOOSE (puoliksi itsekseen, puolittain Ruupelle; tuskalla). Hän uhrasi itsensä minun tähteni... (Vaihtuen ihailevaan innostukseen.) Niin... ja hän uhrasi itsensä meidän kaikkien edestä... Ja nyt minä kuulen ja ymmärrän hänen käskynsä! (Molemmille.) Hyvästi! — Äiti! (Rientää oikealle, katoo kamarinovesta.)

VEERA (on seisonut hämmästyneenä; Ruupelle). Mitä hän aikoo?

RUUPE (on kiirehtinyt kamarinovelle; kuulostellen; kaksimielisesti). Mitäpä hän nyt aikoisi... tyynnyttelee äiti muoria...

VEERA. Minun täytyy... (Aikoo oikealle.)

RUUPE (Voitonriemuisena). Kuuletko? Hän hyppäsi akkunasta... Ja yö on pimeä!

VEERA (aikoo rientää ulko-ovelle).

RUUPE (juoksee hänen tiellensä). Seis, nainen! Muuten... tällä kertaa minä en ole unohtanut ruoskaa...

VEERA (peräytyen synkkänä etualalle).

RUUPE (lähestyen; surullisen katkerana). Oli parempi näin... En voinut enkä tahtonut lyödä... oman veljeni solisluihin... puukkoa. (Jäävät katsomaan toisiaan, Ruupe mustasukkaisessa rakkaudessa, Veera voimattomassa vihassa.)

VÄLIVERHO.

KOLMAS NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Kivirakennuksen kellari. Seinät ja katto osaksi sileäksi hakattua, osaksi lohkareista kiveä, joten taka-alalle ja vasemmalle on syntynyt luolan tapaisia, pimeitä syvennyksiä. Takaseinässä, ylhäällä kadun tasolla, on neljä pienehköä, matalaa kellari-ikkunaa; myös oikealla katonrajassa on kaksi vielä ahtaampaa ikkunaa, joista valo pääsee sisään vain kapeina valosuikaleina. Kadulta laskeutuvat portaat vasemmalta ylhäältä takaseinää pitkin, ja alimmista portaista jatkuu takaseinää pitkin kivikoroke, jolle nousten voi kurkistaa ikkunoista. Portaitten juurella penkin tapainen lavitsa, samoin oikealla takanurkassa sekä tuoli ja pakkalaatikko. Vasemmalla etualalla kulunut pöytä, jolla seisoo lintuhäkki parine kanarialintuineen.ja vieressä pari rikkonaista tuolia sekä pöydän oikealla puolella, keskemmällä näyttämöä, pieni keinutuoli, jota peittää koreankirjava matto. Oikealla, vielä enemmän etualalla, on matala pakkalaatikko ja tämän päällä toinen, joita molempia peittää etupuolelta verhon tapainen, sekä näiden lähellä lyhyt rahi.

On kaupungin valloituksen viimeisen taistelupäivän aamunsarastus, jonka kelmeä alkuvalaistus kirkastaa yhä selkeämmäksi.

Väliverhon noustessa on täysi hiljaisuus.

I KOHTAUS.

Oikealla nurkkalavitsalla makaa viimeisillään oleva keuhkotautinen, jota Prikka sanoo Haamuksi, peitteisiin kääriytyneenä; vierellä torkkuen tuolin ja laatikon varassa sairaan tytär, Ellen, sirokasvoinen, esiintymiseltään ja puvultaan sivisty nyt perhetyttö; vasemmalla, portaitten juurella penkillä, istuu maalaispakolainen, vaimo, jolla on käsivarsilla sylilapsi ja noin 12-vuotiaan, nukkuvan pojan pää sylissä, näitä lähellä, vasemmalla seinämällä matalalla laatikolla, tuskin näkyvissä, kumaran torkkuvassa asennossa Eetla; keinutuolissa torkkuen keski-ikäinen, pyylevähkö kauppiaanrouva, Santra-rouva, sormessa paksut sormukset ja rinnalla kultainen, suuri rintaneula, mutta puseron yllä kodikas villanuttu; Esa Prikka kyyhöttää matalalla rahilla oikealla etualalla.

He ovat kaikki liikkumattomina paikoillaan, joten he näyttävät väliverhon noustessa, vahvassa hämärässä, kuin kivettyneillä muumioilta, joita on melkein mahdoton eroittaa seisovista laatikoista ja esiinpistävistä kivenlohkareista.

Valo vahvistuu nopeasti ja huomattavasti, kanarialintujen laulu alkaa; Prikka rahillaan liikahtaa ja kääntää päätään akkunoita kohti.

PRIKKA (Ellenille; kuiskaten). Ellen... neiti Ellen...

ELLEN (nousee varovasti istumaan).

PRIKKA (yhä kuiskaten). Onko isänne unessa?

ELLEN (nostaa kätensä, varoittaen). Hiljaa... hän sai unta pitkästä aikaa...

PRIKKA (jälleen varovasti). Katsokaa kadulle...

ELLEN (nousee varovasti, siirtyy kivilohkareelle, josta kurkistaa kadulle ja kuulostelee; kääntyen takaisin.) Ei ihmissielua, ei askelten ääntä... (Siirtyy Prikan luo, istuutuen eräälle matalalle laatikolle.)

PRIKKA (puoliksi itsekseen). Lopun edellä käy aina hiljaisuus. (Lyhyt vaitiolo; kuunnellen kanarialintujen viserrystä; osoittaen häkkiä; hihittäen.) Mutta... kanarialinnut... ne visertävät pesäntekoa... (Vaitiolo; hymähdellen.) Minun mielestäni... Santra rouvan olisi pitänyt tuoda häkissään varpusia, nälkäisiä, paleltuvia ja takkuisia... niin olisivat sointuneet paremmin meidän, kellarihiirien, vikinään...

ELLEN (lyhyt vaitiolo; haaveellisesti.) Minkälaisiksi olette kuvitellut... heidät (katsahtaen akkunan valojuovaan oikealle), jotka tulevat? (Raskaasti huoaten.) Jos tulevat...

PRIKKA (on ottanut pakkalaatikoitten seasta eteensä puhelinkoneen; vääntää tätä pari kertaa; kuulostellen; panee kuulotorven pois).

Ei, ei vieläkään mitään vastausta, (työntäen kuin suutahtaen koneen takaisin piilopaikkaansa) eikä koko vuorokauteen...

ELLEN (jatkaen kuvitelmaa). Minä näen heidät kaikki ratsastavina ja lakeissa tummat töyhdöt... kuin raskaat hautajaiskukat...

PRIKKA (leppoisasti; taputtaen Elleniä sydämellisesti polveen). Ei, nuori neito, he tulevat kuin huhtikuinen havumetsä, joka juuri eilen, viimeisessä kevätmyrskyssä on pudistanut harteiltaan kuoleman nietokset.

ELLEN (nousten hitaasti; tuskallisesti) Mutta... entäpä, jos he viime yön hyökkäyksessä ovat menehtyneet peltojen liejuun ja loput, urhoollisimmat, kaatuneet kaikki soravalleja vasten...? (Yhä tuskallisemmin.) Minusta tuntui viime ja toissa yönä, että maa nieli kokonaisia armeijoita! Ja nyt... tämä hiljaisuus?

PRIKKA (rohkaisevasti). Sehän se juuri tietää hyvää! Viimeinen mykkä pakkasaamu ennen jäänlähtöä... (Samassa soi puhelin lyhyin ottein, useat kerrat peräkkäin; kuunnellen, toistaen kuulemiaan.) Mitä? Vain hetken kysymys! Kosken rantaan saakka?

SANTRA (havahtuen, säikähtyneenä). Herranjee! Joko ne taas...?

ELLEN (Santralle). Hiljaa...

PRIKKA (jatkaen tietojen ottamista). On oltava valmiit! Yhteys ryhmien kesken säilytettävä! (Kysyen puhelimeen.) Entä vihollinen? (Toistaen vastauksen.) Harjua kohti... esikaupunkeihin... sekasortoisessa paossa! (Kuulostelee vielä hetkisen turhaan; työntäen koneen syrjään; nousten, »Haamulle».) Haamu! Lakkaa kuolemasta! Millä hetkellä tahansa...

HAAMU (kohottautuen köhien vuoteellaan; käheällä äänellä). Tänäänkö? Huomennako?... Elän keuhkojeni riekaleillakin, kunnes... (Sortuu kokonaan yskään.)

ELLEN (ryhtyy juottamaan isälleen lasista vettä).

PRIKKA (Ellenille; innoissaan hyörien). Käväisen viemässä sanan seuraavaan etappiin, etteivät pojat ennenaikojaan... (Hakee hattuaan; Eetlalle.) No, Eetla muori, kuulitteko? Joose on tulossa!

EETLA (nousten; rauhallisen onnellisena). Kuulin kyllä... Mutta näin sellaista unta, etten tiedä, olenko unessa vai valveilla. Hänet oli koroitettu kaiken päälle ja hänen veljensä kantoivat hänen eteensä lahjoja: hunajaa, manteleita korillisittain ja taateleita olkapäillään suurissa korennoissa. Ja hän katsahti minuun istuimeltaan ja sanoi veljilleen. »Te ajattelitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on ajatellut sen hyväksi, pelastaaksensa paljon kansaa!» (Lapsellisen iloisesti.) Sitten hän nosti minut vierelleen. Ja minun tuli ihmeellisen hyvä olla. Ihankuin ennen takavuosina, kun pojalla oli tapana minut kiepauttaa keittiön rahille kainaloista ja ilkastella minun hätääni... (Varmassa vakaumuksessa.) Enkä minä siihen uneen tarvitse unikirjoja. Hän tulee! Tunnen sen. (Alkaen liikehtiä kuin lähteäkseen.) Minun täytyy päästä tästä kotiluokille... Mistäs se poika muualta osaisi äitiänsä hakea.

PRIKKA. Niin, lähtekäämme. Saattelen emäntää kappaleen matkaa... (Nousee portaita Eetla jäljessään).

SANTRA (kavahtaen tuolistaan). Mutta missäs on minun Rikharttini? Tuossahan se kuorsasi pakkalaatikolla, kun torkahdin keinutuoliini!

PRIKKA (portailta). Tulee, tulee, Santra-rouva. Kauppias läksi vain käymään asuntokerroksessa ja palaa ehjänä kuin kanarialintu. (Poistuu Eetla jäljessään.)

SANTRA (mennen lintuhäkin luo). Tipu, tipu se... Eivätpäs osanneet kultusiani pyssyillään ja kanuunoillaan. (Jää syöttämään lintuja.)

VAIMO (nukkuvalle pojalleen). Nousetkos... Ylös siitä! (Pojan nostaessa päätään.) Lahtarit tulevat... (Pojan kavahtaessa istumaan.) Ota nyytti tuolta nurkasta ja kanna perässä. (Nousten.) Vai tässä niiden jalkoihin...

POIKA (itkien). Otto tahtoo leipää... Äite!... Nälkä...

VAIMO (ankarasti). Ei ole leipää... Hyvä kun pääsee pakoon... pirunkavioitten alta. Tule.

ELLEN (vaimolle). Mistä kaukaa olette lähteneet pakomatkalle?

VAIMO. Tästä Järvensivulta vain... Enkä minä ole punikki enkä mansikki. Mutta kun ne kuuluvat hyökkäävän juovuksissa, raivopäisessä humalassa, niin... ja niillä on kiinalaisia ja kalmukkeja, joita ne ajavat ruoskalla edellään kuin vesikauhuista koiralaumaa ja tappavat sylilapset ja vaimoihmiset, jos ei ole päällä herraskaisen näköistä, niin... karattava siinä oli, ettei joutanut viimeistä leivänmurua kaapaisemaan...

POIKA (on ottanut nyytin ja jäänyt seisomaan äitinsä viereen).

VAIMO (aikoen portaille). Tule, lapseni, tule...

ELLEN (kiivastuen). Oletteko sokea?

VAIMO (kääntyen portailla; melkein vihaisen synkästi). Jospa olisinkin kuuro ja sokea... (Kuuluu pari kolme perättäistä tehtaantorven huutoa.) Huutavat viimeistä tuomiota. Lahtarit sen tuovat tullessaan niin viattomille kuin viallisille. (Raskaan turtuneesti) Ja tuokoot. (Poistuu lapsi sylissään ja poika perässään.)

SANTRA (levottomana). No, voi hyvä isä sentään! Missä se Rikhartti raukka viipyy? (Ristii kätensä huokaillen.) Hoijoi, ukko parka, lukemattomat kerrat olet vasta aamuyöstä palannut, mutta... (käyden torailevaksi) etpä osannut ajatella, että kerran sua... viattomimmillas vuottaa ovellasi suurempikin vaara kuin Santra parka, ho-hoi-jaa... (Siirtyy huolissaan portaitten alapäähän.)

II KOHTAUS.

Rikhartti, kauppias, pienehkö, lihavahko mies, tulee näkyviin portaille.

SANTRA (yhä torailevasti). Rikhartti! Tuletkos sieltä...

RIKHARTTI (jo portailta). Älä helkkarissa, muija, pistä nenääsi tänne mylläkkään. Ryssät ruoskivat pakenevia kaartilaisia takaisin etulinjoille, huh, huh... (Istuu pätevissään Ja puhkuen keinutuoliin.)

HAAMU (kiihkeässä ivassa). Jei bohu... runoilijoin kuormarengit ja Munterit suutelemassa solmuruoskaa!

SANTRA (huolehtivan torailevasti). Ja sinä siellä, ukko parka, juoksentelemassa...

RIKHARTTI Sanopas muuta, Santra kulta... Mutta ei se vielä mitään. Laupeudensisaret ja naiskaartilaiset... pirulaiset, en paremmin sano, juoksevat ympäri haeskelemassa henttujaan ja ajavat revolveri kourassa ne tappelemaan... (Kuuluu jälleen pari lyhyttä tehtaantorven huutoa.)

SANTRA. Jestas siunatkoon...

HAAMU (kiukuissaan). Eivätkö ne lakkaa! (Kirpeästi nauraen.) Sehän on kuin aasin huuto paratiisin portilla... (Tyrehtyen yskään.)

ELLEN (painaa sairasta takaisin vuoteeseen; antaen vettä).

RIKHARTTI. Ne huutavat joukkojansa taisteluun. (Hätääntyneenä.) Tai... huhutaan sellaistakin, että kun tehtaantorvet soivat, alkaa viimeinen verilöyly... (Kuuluu oikealta, lähettyviltä, hälinää, pari huutoa ja juoksua.) Ssst! Hiljaa... Suojapaikkoihinne... (Vetäytyy vaimoineen vasemmalle lohkareitten suojaan).

XII KOHTAUS.

Pennu, jonka yllä on rypistyneet sotilaspuvun tapaiset vaatteet, päässä ränstynyt lippalakki, jalassa nauhakengät ja vasemmassa käsivarressa punainen nauha, ja Nukkanen tulevat taakseen vilkuillen alas portaita. Nukkanen ilman kivääriä.

PENNU (juoksee suoraa päätä oikealle ja lyö yhden ikkunoista rikki; aikoo ampua).

NUKKANEN (vetäen Pennun olkapäästä kiivaasti takaisin). Älä helkkarissa ammu! Naispirulaiset löytävät... Ja minä kun haluaisin olla tänä hetkenä ennemmin teatteriparturi jumalan armosta kuin sankari sisarosastossa.

PENNU (kääntyen akkunasta). Eihän siellä ketä... tulossakaan... (Siirtyy etualalle, istuutuu keinutuoliin ja koettaa hermostuneena tupakkalaatikkoa taskuistaan.)

NUKKANEN (kaikille). Hyvät ihmiset, ei meitä huoli piiloilla. (Kauppiaan rouvineen tullessa näkyviin, mielistellen).

Ka, kauppiashan siinä on ja Santra-rouva. Ettekös nähneet, että kielsin tuota kaveria rätkyttelemästä, niin että jos niinkuin tiukka paikka tulee...

PENNU (keskeyttäen Nukkasen; röyhkeästi). Kupetsi, tupakka tänne!

RIKHARTTI (tarjoo laatikosta Pennulle kumartaen kohteliaasti kuin myymtipöytänsä lakana, ja sitten myös Nukkaselle, joka kumartaa mielistellen).

PENNU (koputtaen kiväärinperällä maahan). Hoi, matami, kiikutas tikkuja!

SANTRA (saa mieheltään tikkulaatikon ja lähestyy pelokkaana).

PENNU (poikamaisesti irvistellen). Muistaks, matami, kun juoksin ostelemassa korpunmuruja ja rusinoita? (Pilaillen, uhkaavasti.) Sun rusinoissasi oli kivenpalasia ja muruissa hiirenkakkaroita. Kiellätkös? (Sieppaa tulitikkulaatikon Santran kädestä ja sytyttää.)

RIKHARTTI (tullen kumarrellen hätiin). Katsokaas, herra jefreittari...

IV KOHTAUS.

Prikka tulee kiireisenä portaita.

PRIKKA (jo portailta). Aseet pois ja heti!

PENNU (kavahtaa kivääri kädessä seisomaan).

NUKKANEN (hekkelehtien, mielevästi). No, minä kun en ole tainnut ampua laukaustakaan! En muuta kuin lausuillut Antoniuksen kuolinpuhetta Caesarin paarien ääressä... sankarihautajaisissa.

PRIKKA (lähestyy Pennua). Ja Pennu! (Surullisena.) Vanhan äitisi tähden... heitä pois tuo ase ja tee se heti!

PENNU (jurosti). Enkä heitä... (Istuu kyräten jälleen läheiselle pakkalaatikolle.)

V KOHTAUS.

Alkaa kuulua portaitten yläpäästä räikeätä naisen naurua; Veera ja kaksi naiskaartilaista tulevat; Veeralla on yllään lyhyehkö hame, sotilaspuvun tapainen takki, ja päässä keikailevasti venäläismallinen kiiltävälippainen lakki; naissotilailla on punainen nauha käsivarressa ja toisella ruoska, toisella käsiase kourassa.

VEERA (katsoen punakaartilaisiin halveksivasti). Vai niin... te kaljahousut... Ulos... ketjuun!

I NAISKAARTILAINEN (on mennyt Haamun ja Ellenin lähettyville, osoittaen sairasta; räikeästi). Jeekuti vieköön! Heput taitavat viettää täällä aamuhartautta kuolevan porvariston kanssa?

PENNU (ärtyneesti; häijysti). Ja mitä auttoi teidän hameenne »mustia matruuseja», jotka jatkavat parhaillaan pääkallojuhlaansa Paarlammin pientareilla... variksen ruokana... häh?

II NAISKAARTILAINEN.

Ei, mutta... juipit! (Tarttuen karkeasti Ellenin käsivarteen.) Heittäkääpä arpaa tämän pursuityttären hameesta, niin ainakin yksi jänis saa päänsä pensaaseen... tshort vasmii!

VEERA (naiskaartilaisille). Vaiti. (Miehille.) Ettekö kuulleet, että torvet hälyyttivät taisteluun?

NUKKANEN (tovereilleen). Ei huolita rinata, Pennu! (Iskien silmää.) Onhan niitä muuallakin... tällaisia sankarihautoja.

PENNU (ratkaisevasti; hävyttömästi). Mennään. Ei tollaisia viitsi edes ampua... kaatuvat istuvilleen! (Nauraa ärsyttävästi.)

NUKKANEN (on jo noussut portaita).

I NAISKAARTILAINEN (Pennulle; kohottaen ruoskaansa). Varo, ettet saa omille takamuksillesi ruoskan siimasta.

PENNU (kääntyen portailta; räikeästi).

Vai jäi sinullekin, Manta, leskenperintöä ryssänruoska.

I NAISKAARTILAINEN (juoksee raivostuneena katoavan Pennun jälkeen, II naiskaartilaisen seuratessa).

VEERA (katsahtaen ylpeästi ympärilleen; aikoen poistua).

PRIKKA (Veeralle). Kuulepas, Veera! (Veeran kääntyessä uhkaavasti.) Huomasitko, kenen veljeä sinä ajoit kuolemaan?

VEERA (hätkähtäen; jälleen kuohahtaen). Petturin veljeä! (Kiinnittäen äkkiä huomionsa Elleniin; paljastaen mustasukkaisuutensa.) Kas, kas, onpas tottakin kanarialintu! (Tuimasti.) Oletko oikein rehtorintyttäriä, kun on noin hellät silmät? (Yhä uhkaavammin.) Ja vuotteletkos lahtareita, kurkistellaksesi itsellesi sulhasmiestä? Vastaa!

ELLEN (tyynen ylpeästi). Vastaan kyllä. Odotan pelastajia kuolevalle isälleni ja itselleni.

VEERA. Ooho, sinä kenokaula! Vai sillä tavalla? Ja sitten sopii vuotella karitsana portinpielissä ja kapsahella sankareitten kaulaan... Sattuipa erehdys tällä kertaa. Tänne saakka ei pääse ainoakaan teidän pelastajistanne.

PRIKKA (nauraen). Tässä täytyy kohta vanhan rehjunkin uskoa raamatun sanaan, että kenet Hän tahtoo hukuttaa, sen Hän lyö sokeudella...

VEERA (kylmän purevasti). Varo itseäsi virkaheitto. Pääsit syksyllä kuin koira veräjästä höperön-tempuillasi, mutta minä muistan kyllä (tuskassa)... kuka hänet houkutteli pakenemaan.

PRIKKA (hymyillen tyynesti). Ja kuka hänet pelasti joutumasta... Suinulan verilöylyyn, jossa monet hänen koulutoverinsa kärsivät marttyyrikuoleman. Sinun pitäisi minua kiittää... rakastettusi elämästä...

VEERA (keinotekoisessa vihassa). Minä vihaan, vihaan... tuota luopiota, kavaltajaa... (kuin syvästi haavoitettuna) sen ihmisen pettäjää, joka häntä kantoi käsivarsillaan omat jalat verillä... liejukot ja kivikot... huvilakoirien haukkuessa ja kaluunalakeijain nauraessa... Ja nyt, nyt? Samanlainen — vihollistemme lakeija...

PRIKKA. Kummallista, miten paljon me valehtelemme itsellemme... sekä vihassa että rakkaudessa. Sinähän rakastat häntä yhä, rakastat ja pelkäät!

VEERA (hilliten itseään, kylmästi). Itse saatte peljätä! Varokaa etten lähetä teitä, hyvät herrat, työkomppaniaan. Niin, niin... pikkuporvari ja virkaheitto! Sellainen käsky on annettu. Ja se merkitsee kävelymatkaa etulinjalle... »pelastajien» kuulanruoaksi...

SANTRA (rukoillen). Ei vain minun Rikharttiani... Halvauksestahan se tupsahtaisi tuohon paikkaan.

VEERA (käyden istumaan keinutuoliin, surullisen vakavasti). Muistaakos matami, kuinka paljon sai ruoan rippeitä Ruusan-Veera, lakaistuaan kokonaiset pihamaat ja porraspielet? (Kauppiaalle.) Ja te, nurkkakauppias? Ja te, viisauden maisteri, muistatteko Jallu Heiskaa, joka on teitä hakemalla hakenut kellareista? No, saatanpa vihjaista, että tulee teille saattomieheksi.

PRIKKA (ystävällisen lempeästi). Surullista miten paha omatunto voi muuttaa kauniin naisen, hänen kaikki tekonsa... hänen rakkautensakin irvikuvaksi! Mutta... eikö sinua ihastuta ja kauhistuta se, että kun te viette minut etulinjoille, te autatte minun ihmiseksi-tulemistani. Katsos, minun käy silloin, kuten erään juopporentun kellonsoittajan kerran Hollannissa. Vapaustaistelijain piti hyökätä pieneen kaupunkiin pelastaakseen sen Alban herttuan hirmuvallasta. Mutta kukaan kaupungin asukkaista ei uskaltanut antaa sovittua hyökkäysmerkkiä kirkontornista, sillä espanjalaiset punatakit vartioivat sitä tarkasti. Silloin... kellonsoittaja-ukko kessutteli ressutteli muina miehinä torniin ja alkoi soittaa suurella voimalla. Ja kun hän sai vartijain luodit ruumiiseensa, hän jatkoi yhä hurjemmin ja kellot soivat entistä heleämmin, kunnes sotamies ennätti torniin ja löi hänet kuoliaaksi. Mutta pelastajat hyökkäsivät ja vapauttivat kotikaupunkinsa, kuten nyt tänä päivänä Joose ja hänen maanmiehensä. Entä jos minäkin nyt saisin... siellä etulinjoilla... innostaa kuolemallani hyökkääjien voimaa ja rohkeutta...? Silloinhan... minä, rehju elämässä, olisin kuolemassa sankareitten vertaa.

VEERA (on noussut Joosea mainittaessa ja kuulostellut hyvin kaukaa kantautuvaa tykkien jyskettä; voitollisesti). Kuuletteko...? Kaukaista tykinjyrinäää! Se kuuluu etelästä, vihollisen selän takaa. Sieltä hyökkää hurja Rahja... mukanaan pataljoonia. (Siirtyi portaitten luo, kääntyen, erikoisesti Ellenille.) Ja silloin saavat tuomionsa... niin pelastajat kuin heidän kenokaulaulaiset morsiamensa (erikoisesti Prikalle) ja nämä ihmiseksi tulijat! (Poistuu.)

SANTRA. Jes siunatkoon... minun ukkoparkaani! (Siirtyen hädissään lintuhäkin luo.) Ja minun kanarialintujani... (Tärkeän kiukkuisena.) Niin kuin meillä nyt olisi tässä itselläkään korpun palasen verran sitä... porvariutta?

RIKHARTTI (levottomana). Puhumattakaan rusinoista ja veskunoista! (Pelokkaana.) Santra kulta... ota lintuisesi mukaan... (Kiirehtien suoraa päätä portaille; rohkeammin.) Ja seuratkaa minua!

SANTRA (tolkuttomana). Voi, hyvä ihminen... Ja minne? Kun ei enää nuo jalatkaan kannata...

RIKHARTTI. Johonkin toiseen... naapurikellariin, josta eivät osaa meitä etsiä. Hynttää perässä, muija... (Aikoo mennä.)

SANTRA (kimeästi). Kiikkustooli, Rikhartti, kiikkustooli... tuletkos sieltä! (Juoksee portaille, joilta palaten kauppias hakee keinutuolin, lähtiessään.) Juokse, ukko parka, juokse perässäni! Tipu se, tipu se — (Katoaa.)

RIKHARTTI (kiirehtii perässä raahaten keinutuolia).

HAAMU (ottaen tyttärensä kädestä; sairaan tuskassa). Tyttäreni, kuinka kauan meitä piinataan? Minä en jaksa enää...

ELLEN (hyväillen). Jaksathan isä... he tulevat! (Iloisen hellästi.) Olisitpa nähnyt Röngän emännän, joka läksi odottelemaan poikaansa. Hän oli nähnyt ihanan unen ja oli niin varma hänen tulostaan, kuin olisi poika vain koulumatkalla...

HAAMU (tyynemmin; muistellen). Te kannoitte minut tänne pitkänperjantain iltana. Ja joka yö... konekiväärien rätistessä harakannauruaan on rintalastallani hyppinyt hilpeä piru: Ähää, ennätänpäs... saanpa kuolla ihmisten käsiin, ja minun hautajaisissani on rauha. (Jälleen kiihkeämmin.) Tai olen houraillut makaavani etuasemilla... maassa, keuhkot rikkinäisinä, ja taistelukentän rosvot ovat kierrelleet ympärilläni... Mutta... olen maannut hiljaa... odotellen elämän sanitääriä, joka vie minut aurinkoiseen sairaalaan ja jossa saan kuolla... sinä vierelläni istumassa ja turvassa... rietastelijoilta. (Kavahtaa istumaan, äkkiä; huudahtaen.) Nyt en enää jaksa! Tätä ilmaa on saastutettu liian kauan... Sitä ei voi hengittää... ihminen... (Melkein huutaen.) Heidän täytyy tulla, täytyy, täytyy tulla... (Menehtyy vuoteelleen, alkaa kuulua oikealta kiväärin laukauksia.)

PRIKKA (on edellisten repliikkien aikana kuulostellut turhaan puhelimella; työntää sen laukausten kuuluessa syrjään ja vetäytyy suojaan).

VI KOHTAUS.

Pennu ja kaksi muuta punakaartilaista pakenevat kiireesti ikkunoitten ohi ja portaita alas; syöksyvät suoraa päätä oikealle.

PENNU (juostessaan, suuressa hädässä). Tulevat... tulevat!

I PUNAKAARTILAINEN (on ennättänyt tovereineen akkunoitten eteen ja alkanut ammunnan; Pennulle). Älä ruikuta! Kyllä täältä pesee... (Ampuvat pari laukausta.)

PENNU. En halua ampua enkä... kuolla! (Heittää kiväärinsä maahan; lyyhistyy sen viereen maahan ja alkaa epätoivoisesti kaivaa kuoppaa.)

II PUNAKAARTILAINEN (hurjana). Keikahti! (Rehennellen.) Töyhtö poikki ja reikä päähän! Saipas, saatana...

PENNU (kaivaen; hokien tolkuttomassa hädässä). Kaivan... kaivan, hautaan sinut...

VII KOHTAUS.

Alkaa kuulua oikealta vasemmalle juoksevien askelia. Joose ilmestyy, perässään kaksi valkoista sotamiestä, portaille; hän on nyt kasvoiltaan ahavoittunut ja liikkeiltään reipas ja jäntevä; yllä on suojeluskuntapuku, vaaleanharmaa sarkatakki nahkavöineen, olkapäässä joukkueenjohtajan kaksi nauhaa ja napinlävessä urhoollisuusmitalin punakeltainen nauha, lakissa havunoksa; kädessä browninki.

JOOSE (portailta; lujasti). Kiväärit alas! Maahani

PENNU (kavahtaa seisomaan jättäen kiväärinsä maahan, ja vetäytyen oikealle; toisien punakaartilaisten pudottaessa kiväärinsä jalkojensa eteen).

VALKOISET (siirtyvät samassa vangittujen taakse vartijoiksi).

JOOSE (tuimasti). Sala-ampujia odottaa kuolemantuomio!

PRIKKA (tullen loukostaan näkyviin, ylenmäärin riemuissaan; syli avoinna). Joose, Joose! (Syleilevät.)

JOOSE (melkein mykistävässä hämmästyksessä). Olen surrut sinua... vainajana.

PRIKKA (suuressa ilossa). No, sittenhän minä olen taistellut haamuna sinun rinnallasi!

JOOSE (tapaillen sanoja, tunteen vallassa). Niin, Esa-maisteri, sinun kuolemantekosi oli kuin... kuin kirkas kypärä minun päässäni... koko matkan. (Arkisemmin, reippaasti.) Usko pois, siellä se pään päällä... säikkymällä säikkyi... (Katkerasti, pidätetyllä äänellä.) Ja kuultuani tovereitteni uhrikuolemasta hanget sammuivat ja välkähtelivät... Ja minusta tuntui usein kuin miesteni kasvot olkapäitteni takana olisivat muuttuneet heidän kasvoiksensa...

PRIKKA (on jäänyt katsomaan Joosen lakkia ja havunoksaa, melkein kuin ihmettä tuijottaen; syvästi liikutettuna). Mitä minä sanoin? (Ellenille; kiihkeästi.) Ellen... Ellen neito! Enkö sanonutkin: he tulevat kuin huhtikuinen metsä! (Viitaten myös sotilaisiin.)

ELLEN (on jo aikaisemmin lähestynyt; arasti ihaillen). Sallikaa minun... (Ojentaa kätensä ja saa Joosen lakin, jota jää hyväilemään hellävaroin.)

JOOSE (Prikalle; innokkaasti). Missä on äitini?... Onko hän valvonut ja saanut lisää harmaita hiuksia? (Prikan nyökätessä, hellästi.) Niin, sellainen hupsu hän on... se äitimuori. (Asiallisen lyhyesti.) Kuulin tuolla lähitalossa, että hän on pommituksen aikana hakenut turvaa jostain tämän korttelin kellarista... Missä hän on?

PRIKKA. Hän on nyt kotonaan... odottamassa... (silmäten Pennuun) poikiansa.

JOOSE (entistä iloisemmin). Hyvä. Nämä talot on puhdistettava sala-ampujista... (Sotilaille; sivumennen, käskynä.) Niin, pojat, viekää heidät... (Jälleen Prikalle.) Ja sitten huomisaamuna yli Harjun... viimeiseen taisteluun, josta ei taida enää tulla kelpo tappeluakaan.

SOTILAAT (ryhtyvät saattamaan vankeja portaille).

HAAMU (tyttärelleen, ojentaen kiihkeästi kättään, lakkia kohti). Tyttäreni, näytä... tuo se minulle.

ELLEN (kiirehtii isänsä luo).

JOOSE (kääntyy sairaan vuodetta kohti).

PENNU (riistäytyen irti saattajien keskeltä, syöksyy portaita alas, huudahtaen). Joose, Joose...

JOOSE (peräytyy kauhistuneena).

PRIKKA (vakavasti). Niin, Joose, sinun äitisi odottaa molempia poikiansa.

PENNU (hädässä, hurjana). En ole ampunut laukaustakaan... täältä kellarista!

JOOSE (viittaa sotilaille). Odottakaa... ulkona!

SOTILAAT (poistuvat vankeineen).

JOOSE (käveltyään kiivaasti; pysähtyy Pennun eteen, tuskallisesti). Sinäkin... (istuutuen etualan laatikolle) sala-ampujien parissa... Meidän äiti parkamme...

PRIKKA. Juuri hänen tähtensä... säästä veljeäsi!

JOOSE. Ja tiedättekö te, mitä on sala-ampuja? — Kurja kylärenttu, joka rehellisessä painissa joutuu allepäin ja pistää salaa puukolla voittajaansa kylkeen! Ruumiinryöstäjät, ihmisten silpojat ja kuohitsijat ovat samaa alhaista verta, jonka täytyy vuotaa hautojen syvyyksiin, pohjasakkaan, jonka mukana ne ovat nousseet... (Tuijottaen Pennuun; toivottomana.) Ja sinä, Pennu...

PENNU (melkein itkevästi). Johan minä sanoin, etten laskenut yhtä laukausta. Juoksin toisten perässä, kun yrittivät pakoon.

JOOSE (surullisen halveksivasti). Sinä, kehno...

ELLEN (lähestyen; rukoilevasti). Säälikää veljeänne... Ja minun ajatustani teistä! Te tulette, kuvittelin, kuin kuoleman enkelit. Mutta voitettuanne teidän kasvoillanne on vain armeliasta iloa ja hyvänsuopaa naurua.

JOOSE (synkän vakavasti). Minulla on käsky: ken tavataan ase kädessä kellarista, on tuomittava sala-ampujana.

PENNU (yhä lapsellisemmassa hädässä). Päästä minut kotiin... äiti-muorin luokse! (Kääntyy itkien poispäin.)

JOOSE (yhä tuskallisemmin). Älä itke, Pennu... (Nousten, kuohahtaen.) Ja päästitkö sinä ja sinun toverisi kotiin Janne Tuomelaa, jonka äsken ammuitte ja jota odottaa turvaton leski pienessä torpassa... talon laittajaksi?

ELLEN. Mutta... eihän hän kuitenkaan ollut teidän veljenne...

JOOSE. Oli, hän juuri oli minun veljeni. Ja luulet teko, etteivät ne myös olleet minun veljiäni, joita olen ampunut vihollisen etuasemille... kotoisin samanlaisista köyhistä mökeistä kuin minäkin. Ja kuitenkin... olen taistellut, minä, joka aikaisemmin olin heikko, saamaton ja epäröivä, olen tehnyt tähän saakka tehtäväni järkkymättömästi, sillä minä opin siellä... pohjoisessa, mikä on tänä keväänä tämän kansan täyttymys: sen sairaat jäsenet on leikattava pois tai se kuolee... (Tinkimättömässä totuudentunnossa; huudahtaen.) Minulla ei ole oikeutta... nimitellä leikkauspöydän ääressä: tuo jäsen on minulle tutumpi ja kalliimpi kuin tuo toinen, jättäkää se paikalleen, ja tuo toinen... reväiskää (istuutuen kuin väsähtäneenä) irti.

PRIKKA (lyöden Joosea olalle; liikutettuna; istuutuen repliikkinsä aikana). Kärsiä toiseen lyödyt haavat omassa rinnassa ja kuitenkin lyödä... se on ihmisen urhoollisuutta. Ja kuitenkin...

JOOSE (on kuunnellut pää painuksissa; kohottautuen; kuin tunkeutuen raskaimman läpi; ymmärtämystä anovasti).

Ymmärräthän... olisi helpompi antaa armon käydä oikeudesta, jos tuo onneton olisi minulle vieras. Juuri siksi, että hän on oma veljeni, on kuin säästäisin omaa jäsentäni, jättäisin puhdistamatta oman perheeni ja toiset... ne kyllä jättäisin murheen-uhrinsa kantamaan... (Lujasti.) Ei, ei! Tahrat näkyvät selvimmin juuri kalleimmassamme, ja juuri siitä ne on ennen muita kiskaistava irti. (Puoliksi itsekseen.) Olen sen kyllä ajatellut jo ennen tätäkin hetkeä... (suoremmin Prikalle) erään toisenkin... kadotetun vuoksi...

ELLEN (on lohduttaen puhunut Pennulle taka-alalla, nyt kuuluvasti). Älä pelkää, poika. (Osoittaen lyyhistynyttä Joosea.) Katso, hän ei jaksa sinua tuomita...

PRIKKA. Ja kuitenkin... olet väärässä, Joose! Elämä on vieläkin ihmeellisempi kuin säkenöivin totuuden kristalli. Katsos... se on verkko, jossa me... kiiskit ja ahvenet räpistelemme. Ja kun luulemme, että siinä on vain tämä minun silmukkani, tämä minun elämän- ja kuoleman kysymykseni... niin, kuinkas onkaan? Niitä on tuhansia... (Nousten, siirtyen Pennun luo, laskien kätensä tämän olalle.) Katsokaahan, Ellen neito, minä olen takavuosina nähnyt paljon tällaisia poikaparkoja... He kasvoivat vallihautojen riettailla liepeillä ja monet, kuten tämäkin, ilman isän voimakasta kättä. (Äkkiä Jooselle; hyökkäävästi.) Mutta sinä, Joose, sait pitää isäsi kasvuikään saakka! Ja sinä sait sentään kappaleen matkaa kanniskella kirjoja koulutiellä... Mutta mitäpä järjensiemeniä olisi päässyt itämään kujateillä tällaisessa, (hyväillen Pennun päätä, jolloin Pennu painaa päänsä alas) pienen pienessä jukuripäässä? (Tukistaa Pennua leikillään.)

JOOSE (on nostanut päänsä ja katsoo toisia melkein tolkuttoman näköisenä).

PRIKKA (Jooselle; nuorekkaasti). No, hyvä, nouse! Aja veljesi palokujaan. Mutta mene itse komentamaan. Ethän toki tahdo jättää toisille raskainta uhritekoasi. Mene ja surmaa. Hyökkää sitten... Harjulle! Tee mennessäsi kunniaa koulutalosi savuaville raunioille ja huuda vainaja-tovereillesi: »Olen kostanut teidän puolestanne!» Juokse sitten Haljun laelta kotikylääsi, syleile äitiäsi, katso häntä silmiin, hyväile hänen harmaan harmaita hiuksiaan... Mitä sanot, kun hän kysyy veljeäsi? Hänelle on tapahtunut oikeus, olen surmannut hänet sala-ampujana, käskyn mukaan! Juuri sillä tavalla sanot, sanasta sanaan. Etkä ole tehnyt mitään muuta kuin oikeutta. Mutta älä hellitä katsomasta äitiäsi silmiin. Ethän toki pelkää? Katso tarkasti hänen kasvojaan... Katso, miten niistä pakenee viimeinenkin elämän veri, sillä hänen sydämessään on silloin... pois vetämättömissä sinun kaksiteräinen miekkasi, jonka toinen terä säihkyy sinun pyhää totuuttasi, mutta toinen vuotaa veljesi verta, pisaroi hiljaa, taukoamatta. Ja sen kaiken sinä näet hänen kasvoistaan. Siis nouse. Ethän toki epäröi, kun on kysymyksessä...?

JOOSE (vetäisten kädellään; nousten). Vaikene! (Vapautuneena.) Olet oikeassa. Jumalankiitos! Olet oikeassa. Sellaista ei voi mikään oikeus vaatia minun äidiltäni...

PRIKKA. No, johan minä...! Minun koulumestari kepissäni taisi olla skorpioneja?

JOOSE. Eihän... (iloisena) luulen, että se alkoi työntää tuoreita lehtiä ihan tuossa silmäini edessä (Asiallisesti.) Kuule, Pennu, lähetän sinut ja toverisi komppaniapäällikölle, ja teitä ei tuomita ennen huomispäivää, jolloin olen kuulustelussa läsnä. Ja luulenpa, kun otetaan huomioon sinun nuoruutesi, ettet saa raskainta tuomiota. (Viitaten portaille.) Mene, tulen jäljessä.

PENNU (nousee portaille, poistuu).

ELLEN (on siirtynyt isänsä vuoteelle hakemaan Joosen lakkia; Jooselle). Täällä on lakkinne! (Hämmästyen.) Mutta katsokaas... isä nukkuu... Hän on ottanut havunoksan ja pitelee sitä lujasti kourassaan. (Hellästi.) En henno häntä herättää...

JOOSE. Eihän toki... antakaa hänen nukkua...

ELLEN (lähestyen). Jättäkää se meille... Me säilytämme sen aina... ihmeellisimpänä muistonamme...

JOOSE (iloisesti). Luulen... se sai parhaan paikan. Ja minun äitini... hänhän saa molemmat poikansa! (Nousee portaille, kääntyen; asiallisen lyhyesti.) Teidän on oltava täällä turvassa vielä huomiseen. Ja sitten... tulen teidät täältä noutamaani (Nostaen kätensä tervehdykseen; katoaa.)

ELLEN (on jäänyt katselemaan Joosen jälkeen; kääntyen Prikan puoleen; kuin havahtuen). Miksi on niin sanomattoman hiljaista?

PRIKKA (on istuutunut, puoliksi itsekseen; lämpimästi). Siksi että nuori elämänpuu oli katketa äkkinäisessä myrskyssä. Ja kuitenkin kesti!

ELLEN (iloisen innokkaasti). Ja näittekö, miten hän kaunistui, ihankuin kasvoi... jokaiselta ajatukseltaan?

PRIKKA. Se juuri on sitä ihmiseksi tulemista, johon onnelliset saavat kasvamalla kasvaa, mutta onnettomat... vasta kuolemassa tai... ehkäpä kuolemansa jälkeen. (Kääntyen Ellenin puoleen.) Katsokaas, en ole koskaan osannut ajatella, että luomistyö voisi lakata... tuolla toisella puolella.

ELLEN (sisäisestä aavistuksesta vavahtaen). Mutta... kuinka saattoi isä... nukahtaa? Olihan tullut hänen pääsinpäivänsä... (Kiirehtii isänsä vuoteen viereen, koskettaa hänen kättään, päästää sen melkein kauhusta huudahtaen, kiirehtii kuin kauhuaan paeten Prikan luo; vavisten.) Hän on kuollut...

PRIKKA (lohduttaen; ohjaten Edenin istumaan viereiselle laatikolle, ja istuu itse lähettäville). Tässä kuolemassa ei ole itkemisen syytä. Ajatelkaa... hän oli kokonaiset päivät, ehkäpä viikot elänyt vain tämän hetken voimalla... pelkällä mielikuvituksellaan. Ja nyt kun se tuli, hän hengitti viimeisenä henkäyksenään havumetsän tuoksua, ja elämä jäi hänen silmäteränsä laajana, aurinkoisena maisemana...

VIII KOHTAUS.

Veera tulee näkyviin portaitten yläpäässä, laskeutuu hitaasti, askel askelelta, katseessa tuijottavan toivoton ilme, lähestyen vähitellen ja pysähtyen taka-alalle toisten jatkaessa keskustelua, häntä huomaamatta.

ELLEN (keskeyttäen; Prikalle; peittäen kasvonsa). Minä häpeän, häpeän... (Kuin apua anoen. Prikalle.) En ollut ottamassa vastaan hänen viimeistä katsettaan. Petin isäni hänen viimeisellä hetkellään. Ja miksi? (Hiljaisesti.) Juuri sitä minä häpeän... Tuon nuoren miehen mukana hulvahti tänne hautaan sellainen elämän tulva, että jäin kuin... kuin suloisesti hukkuva katselemaan taivasta yläpuolellani ja unohdin hänet, joka todella teki kuolemaa. (Syyllisenä.) Minä unohdin isäni!

PRIKKA (hymyillen). Ja luuletteko te, että kuolema syyttää rakkautta tai että rakkauden tarvitsee hävetä kuoleman edessä?

ELLEN. Ei, ei! En ymmärrä edes, oliko se rakkautta... Mutta miksi minä unohdin sen hetken, jota olin uskollisesti vartioinut kolme vuotta? Miksi?

PRIKKA. Siksi, hyvä neiti, että se tapahtui ihmeellisenä päivänä. Katsokaas, ne ovat suurimmat ihmiselämän päivät, joina tuhansia kuolee ja syntyy, tuhansia uusia kohtaloita nuorten rakkaudessa. (Nousten; koskettaen rohkaisevasti Elleniä olkaan.) Ja siksipä... murhe pois...

VEERA (joka on nojannut väsyneen synkkänä seinään alimmilla portailla; väsyneen koleasti). Vai niin. Täällä puhutaan valheita kuolemasta ja rakkaudesta. (Ellenille.) Oletteko itse, hieno neiti, koskaan menettänyt rakkautta? Ja oletteko te sen vuoksi tärvellyt oman sielunne, janonnut kostoa ja sitten... joutunut seisomaan, kuten minä nyt, oman kuolemanne eteen?

ELLEN (on siirtynyt Veeran repliikin aikana vainajan vuoteen luo, arkana ja pelokkaana).

VEERA (väsyneen halveksivasti). Ette. (Puoliksi itsekseen.) Toisen kuolemasta on helppo jaaritella. (Prikalle; yhä melkein tunteettomana.) He ovat tulleet, meitä ei pelasta enää mikään.

PRIKKA. Niin... myös Joose Rönkä on saapunut.

VEERA. Tiedän. (Kiihkeämmin.) Värjöttelin... tuolla porttikäytävässä. Ja hänen miehensä veivät keskellään Pennua poispäin. Hän huusi minulle, että hänen veljensä on tullut. Poika parka ei näyttänyt ymmärtävän mitään. Mutta minä näin miehistä, että he veivät häntä kuolemaan. Silloin vasta... se nousi... kuolema toden teolla minun eteeni. Näin kaatuneet kadulla uudennäköisinä. Se oli syönyt niiltä kasvot, vääntänyt jäsenet inhoittaviin asentoihin, niin että... ne näyttivät kiemurtelevan iankaikkisessa tulessa. (Huudahtaen.) En tahdo kuolla! Kukaan elävä olento ei voi muuta kuin paeta kuolemaa...

PRIKKA (ankarasti). Niin, ken putoo raakileena puusta, hän saa kokea kauhistuksen kuolemassa.

VEERA (hakien pelastuskeinoa; syyllisenä). Tulin sanoneeksi Jallu Heiskalle... jo täältä mennessäni... tulin maininneeksi teidän piilopaikkanne, Esa-maisteri. Teitäkin uhkaa vaara! Lähtekää minun kanssani. Te voitte hänelle selittää, että olen... viattomampi kuin saattaisivat ehkä... todistaa... eräät sattumat ja...

PRIKKA (yhä ankarammin; halveksivasti). Jos et kykene luopumaan edes juonitteluistasi ja tuomitsemaan itse itseäsi, en halua sinua auttaa. (Lyhyesti.) Sitäpaitsi, tällä turvattomalla neidolla on huollettavana isävainajansa maalliset jäännökset. Minun tehtäväni on auttaa häntä.

VEERA (on lyyhistynyt istumaan pöydän luo; todellisessa sielunhädässä; hiljaisesti). Mitä te sanoittekaan, äsken... lähtiessäni... ihmiseksitulemisesta ja kuolemasta?

PRIKKA (lempeämmin; surullisesti). Sitä vain, että monet ihmiset kykenevät synnyttämään hedelmän vasta kuolemassaan. He saattavat, näet, antaa viimeisellä hetkellään suuren uhrin, joka jää elämään kuolemattomana...

VEERA (tapaillen ymmärtämättä). Kuolla ja elää... kuolemattomana... Luonnotonta! (Särkevässä hädässä.) Minähän tahdon elää... elää.

IX KOHTAUS.

Jallu Heiska, täydessä punakaartilaisen komppanianpäällikön puvussa, nahkahihnassa riippuva nagani vyöhön pisteltynä.

HEISKA (jo portailta, huolettomasti ja reippaasti). Hei, Veera! Esikuntaherrat ovat luikkineet selkien yli pakoon mukanaan suuret valheen säkkinsä ja, kuulemma, konjakkikuorma. (Iloisesti nauraen.) Herrat pettävät aina, ja varsinkin nämä köyhälistöherrat! (Ottaen synkkänä istuvaa Veeraa takaapäin leuasta.) Mutta... eipähän surra. Mulla on tuolla vielä puolet komppaniasta jäljellä... huimia poikia, jotka ovat päättäneet kuolla viimeistä päätä myöten, mutta kalliisti, niin että... kymmenen porvaripäätä seulaksi nuppia kohti! (Veeralle.) Mitäs sanot?

PRIKKA. Hän ei sano enää mitään... muille kuin itselleen. (Reippaasti.) Sinä, Jallu Heiska, olet reima mies! Mutta älä sinä viitsi tappaa oivia sotilaita tulevalta tasavallan armeijalta... itseäsi ja miehiäsi!

HEISKA. No, ka piruuksissani! Kun eivät kerran muuttuneet näiden poikain torpat talonmaiksi muualla kuin taivaassa. Ja sinä, virkaheitto, saat tulla opastamaan meitä oikeitten herrojen taivaaseen! Katsos, ne nutistavat meidät kuin torakat seinänrakoon, jos meillä ei ole sinua ja sinunkaltaisiasi panttivankeina viimeisessä juoksuhaudassa. He koettavat teitä säästää, ja me ennätämme ampua kauemmin.

PRIKKA (leikillisen reippaasti). Erehdyt poikaseni. Minä tulen huutamaan vallinharjalta viinabassoni koko voimalla: »Ampukaa paremmin! Täällä on vain huimapäisiä lurjuksia!» (Vakavammin.) Katsos, minä tahdon tulla kuolemattomaksi kellonsoittajaksi...

HEISKA.

Sinä vanha kettu! Puhu mitä puhut, mutta toista kertaa et enää minulla karkaa. Mars! (Viittaa portaille.)

PRIKKA (nousee portaille; Veeralle). Sano, Veera, terveiseni Jooselle ja että... käy minut noutamassa... oikeaan sankarihautaan. (Ellenille, joka ojentaa häntä kohti käsiään, lempeästi.) Vartioi isääsi, tytär. (Poistuu.)

HEISKA (Veeralle, portaita noustessaan). Tule perässä, Veera... heilojesi kanssa samaan hautaan! (Poistuu.)

VEERA (ikäänkuin heräten kolkossa aamuyössä; vetää avonaista nuttua kuin vilusta väristen kiinnemmäksi, silmäilee katse harhaillen ympärilleen; huomaa kuolinlavitsan vieressä Ellenin; kiinnittää kavahtaen huomionsa sotilasmalliseen takkiinsa, hypistellen punaista puseroaan aprikoiden: ojentaa jalkansa ja katselee synkkänä saappaitaan. Näyttää tekevän päätöksensä; ottaa lakin päästään ja heittää sen nurkkaan; Ellenille, jyrkästi). Riisu. (Ellenin epäröidessä.) Riisu, käsken minä! (Nousee; heittää takin yltään ja antaa sen pudota maahan; siirtyy lähemmäksi Elleniä; välittömästi.) He eivät saa minua tuntea... Ymmärräthän? Minun täytyy pelastaa henkeni... (Jälleen vihaisen jyrkästi.) Riisu puserosi! Onko sinulla hattua? Jotain... sellaista pulmusen sievää ja siveätä?

ELLEN (on noussut pelästyneenä). Mitä te aiotte? En tahdo riisua itseäni alastomaksi!

VEERA (nousten uhkaavasti). Riisu! (Naurahtaen.) Aion päästä morsiameksi. (Hätäisesti.) Mitä arvelet... eikö ole parempi kyttyräselkäkin kuin kuolla veren tahraamana, kaiken tahraamana? (On saanut yltään puseronsa.) Riisu pian! (Riistää Elleniltä puoliksi riisutun puseron; sitä pukiessaan ylleen; jälleen naurahtaen.) Se on, katsos, houna, joka ottaa minut (pilkallisesti) vastaan omana verenpisaranaan... (Huomaa Ellenin hatun oikealla, laatikolla; siepaten sen.) Kas, kas... (Sovitellessaan hattua päähänsä; jatkaen äskeistä ajatustaan.) Ja se puolustaa minua kuin peto saalistaan... veljeänsäkin vastaan... (Silmäten itseään, melkein keikailevasti.) Mitäs sanot? Elleivät vain rakastu uudestaan... molemmat veljekset!

ELLEN (äärimmilleen kiusattuna). Menkää... jättäkää! (Halveksuvassa vihassa.) Tai surmatkaa minut, te... kehno, kurja...

VEERA (vavahtaen; sulkeutuen itseensä; puoliksi itsekseen, kärsivän syvästi). Niin, kurjista kurjin ja kehnoista kehnoin... (kauniissa elämänjanossa) kun vain saan elää! (Poistuu eleissä ja ilmeissä rohkeata elämäntahtoa.)

ELLEN (lysähtää istuimeltaan ja vaipuu voimattomana kuolinlavitsaa vasten).

VÄLIVERHO.

NELJÄS NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Röngän keittiö. Vasemmalta ovi kamariin; perältä laajahko ovi eteiseen, josta näkyy huhtikuinen kevätmaisema. Oikealla päätyakkuna, josta kirkas valo heittyy permannolle ja koko huoneeseen.

Vasemman taka-alan nurkassa hellauuni, jonka edessä on pieni rahi, lähettyvillä, kamarin oven luona, pari tuolia. Akkunan alla on matala pöytä työkaluineen ja kiväärinosineen ja sen vieressä tuoli; akkunaa ja pöytää vasten nojallaan on korjattavia kivääreitä, toiset kokonaisina, toiset piiput ja kiväärinperät erillään. Akkunan vasemmasta kulmasta kulkee ulko-oven oikean puoliseen pieleen kirjava, osittain punavärinen verho, joka väliverhon avautuessa on vedetty kiinni, joten peräseinällä oleva kapea puusänky on vielä näkymättömissä.

Akkunalaudalla on ruukussaan verenpisara nyt jälleen kukassaan.

I KOHTAUS.

Ruupe istuu työpöydän ääressä, näyttää olevan kiivaassa työssä; koettelee korjattuun kivääriin lukkoa, loksautellen ja laukaista napsautellen; työntää kiväärin syrjään akkunaa vasten; tempaisee haluttoman näköisenä pöydän nojalta erillisen pyssynpiipun ja rassin, aikoen ruveta puhdistamaan; lakkaa äkkiä kyllästyneesti ähkäisten; kuuluu pari kaukaista kiväärin laukausta.

RUUPE (ärtyneenä). Ääh... (Sysää kiväärin ja rassin permannolle ja työntää akkunan rivakasti auki; halveksivasti nauraen.) Ampukaa, hounat!

II KOHTAUS.

Eetla, puettuna pyhäpukuun, kamarinovesta.

EETLA (kuin odottaen juhlavieraita, iloisesti). Nytkö he tulevat?

RUUPE. Mitä vielä... (Osoittaen akkunasta yli kentän.) Kaartilaiset... tuolta vastapäätä, viimeisestä rotanloukustaan... Ampuvat... (nauraen) luultavastikin köyhälistö-jumalansa Marxin-partaa... tuomiopäivänsä kunniaksi...

EETLA (on ottanut vesisangon muurin kupeelta; lähestyen Ruupea; läheisesti). Turhaan sinä, poikani, noita piippujasi enää rassailet. Tuossa paikassa marssii Joose-veljesi sellaisella armeijalla, että...

RUUPE (hymähtäen halveksivasti). Niinpä niin. (Viitaten oikealle.) Narrit tyhjää ja sitten... herrat narreja. (Intoutuen, lyöden rintaansa.) Mutta... omaa sotaanne tulee teidän käydä ja omaa vihollistanne tulee teidän etsiä! on sanottu meille, jotka emme kuulu laumaihmisiin..

EETLA (hymyillen). Höpsis kanssa...

RUUPE (välttelevästi). Ei se mikään katkismuksen pääkappale olekaan. Mutta tiedätkö, mitä minä rukoilisin itseltään Jehovalta, jollen olisi Ingersollin oppipoika? Että ne tappaisivat toinen toisensa joka sorkka! (On noussut; vapautuen, riehakkaasti.) Silloin jäisivät jäljelle vain naiset ja tällaiset ruunun raakit, jotta riittäisi sitä silloin meillekin... sitä rakkauden tanssia. Kas, näin, kas tällä tavalla... (Asettaa käsivartensa halaavaan asentoon ja tanssii muutaman askelen rallattaen paikallaan, kasvot mehevän muikeassa ilmeessä.)

EETLA (on tanssin alkaessa poistunut eteiseen; palaa sieltä kuvastuneen näköisenä, laskee sangon kolahtaen muurin viereen ja siirtyy kamarinovea kohti).

RUUPE (on lakannut äkkiä tanssimasta).

EETLA (vasemmalta; syyttävästi). Niin, tanssi sinä ja rallata. Mäkeä hönttää se lunttu, joka oli eksyttämäisillään parhaimmankin pojistani.

RUUPE Veera! Tänne? (Syöksyy akkunan luo ja jää jännittyneenä ahmimaan tulijaa silmillään.)

EETLA (jatkaen). ... ja joka on syyllinen myös kokemattoman Pennu-veljesi rienautumiseen...

RUUPE (akkunan luota; suutahtaen). Vaikene!

EETLA (avaten kamarinoven). Vaikenen kyllä. Mutta toimita se väleen ulos ovesta, tai teen sen minä. — Kun joudat, hae kaivosta vettä. (Poistuu vasemmalle.)

RUUPE (menee ottamaan kuin hätääntyneenä muurin luota sangon, jää seisomaan vasemmalle, kasvot ulko-oveen päin, joka on jäänyt avoimeksi).

III KOHTAUS.

Veera tulee sisään hitain askelin.

VEERA (siirtyy, yhä hitaasti, Ruupea tarkaten oikealle etualalle; pysähtyen, puolittain ivallisesti). Akkojenko hommissa?

RUUPE (synkistyen, laskien sangon lattialle). Kun ovat, kuulema, akat muuttaneet miesten hommiin.

VEERA (helähtäen raikkaaseen nauruun, lähestyy tietoisin viettelijätär-elein Ruupea; pannen kätensä tämän kaulalle). Älä sinä, kultapoju, äksyile, kun tulee oma morsiamesi... anoppilaan.

RUUPE (jää seisomaan jäykkänä paikalleen).

VEERA (hyväilee Ruupen hiuksia, painaen hänet viettelevällä väkivallalla istumaan muurin viereiselle rahille, viitaten akkunalle).

Vieläpä se näkyy olevan kevätkukassaan meidän verenpisarammekin...

RUUPE (nousee, loittonee akkunan luo; katsoen syrjäsilmällä, epäluuloisesti Veeraan). Sanovat, että... mitä koreammin ne kukkivat, sitä enemmän ne keräävät juuriinsa syöpäläisiä ja lehtiensä alle... hometauteja...

VEERA (vakuuttavasti). Tällä kertaa puhun totta, Ruupe. (Nousten, lähestyen.) Sen vähän mitä minussa on jäljellä, sen saat, jos haluat.

RUUPE (melkein väsyneenä). Ja uskoako edes 'siihen vähään', mitä on jäljellä...

VEERA (painavasti). Se ainakin on varmaa, että Joose-veljeäsi minä vihaan ja halveksin. Se mies on oman veljensä pyöveli!

RUUPE (syvästi hämmästyneenä). Millä tavalla?

VEERA. Näin omin silmin. Hänen miehensä veivät Pennua vangittuna parin muun kanssa, jotka oli tavattu kellareista... sala-ampujina. Niin että... mikäs siitä muuta kuin kuolema. (Siirtyy varmoin elein istumaan muurin viereiselle rahille.)

RUUPE (nousee, raskaasti). Poika parka... (Siirtyy synkissä mietteissä vasemmalle; alkaa kuulua taustalta sekalaista melua, joka lähenee.)

VEERA (kavahtaa tuoliltaan, kuulostelee ulko-oven luota; hätääntyen, joutuen yhä enemmän kauhun valtaan).

RUUPE (havahtuen mietteistään). Mitä nyt? Mitä ne huutavat?

VEERA (pelokkaan kiireisesti). Loputkin pakenevat... (Viitaten oikealle.) Ja tuolta... sieltä ei ole pelastusta kenellekään...

I HUUTAJA. Kaverit, rensselit helvettiin ja arkiryysyt niskaan! Meitä on petetty! (Yltyvää melua ja huutoja: »Petetty!» »Jumalauta!» »Meitä on petetty!»)

II HUUTAJA. Seis... seis! Lurjukset, pelkurit! (Raivoisaa melua, joka siirtyy näyttämön taitse oikealle.)

RUUPE (kiirehtii akkunaan; nyt kuuluu vähän kauempaa laukaus; melu lakkaa hetkeksi kokonaan, kääntyen akkunasta, Veeralle). Ampuivat oman päällikkönsä!

I HUUTAJA (huomattavan kaukana). Pakooni Paetkaamme! (Yhtä kaukaisia ääniä: »Meitä on petetty!» »Jumalauta, meitä on petetty...» Täysi hiljaisuus.)

VEERA (lähestyen Ruupea, peitellen pelkoaan, houkuttelevasti). Ruupe, lupaathan... sano äidillesi ja kaikille, jotka tänne tulevat, että olen morsiamesi, olen ollut jo kauan... Sanothan? (Painautuen Ruupen puoleen.)

RUUPE (jäykistyen; epäluuloisena). Mutta minä en ole enää mikään tanssitettava näyttelykarhu. Puhutko totta?

VEERA (todella avomielisen rehellisesti). On totta, että tulin turviisi kuoleman hädässä. Mutta siksipä juuri... viimeisellä elämänkolikolla ei enää leikitä. Ota minut, Ruupe!

RUUPE (hiljaisen säälivästi). Ensi kerran... näen sinun silmiesi pohjasta... pelästynyttä karitsaa... (Painaen Veeran itseänsä vasten.) Veera!

VEERA. Hae äitisi tänne, hae heti ja sano! Huomenna on rauha kylässä ja koko kaupungissa, ja me vietämme häitä...

RUUPE (siirtyen kamarinovelle: huumaantuneena). Äiti, tule tänne! Oitis! (Palaa, ottaa Veeraa kädestä.)

IV KOHTAUS.

Eetla tulee kamarista.

RUUPE (leikillisen iloisesti). No, kuulepas sitten, muori, kun tämä Veera on luvannut tulla minun morsiamekseni, ihan kuulutuksiin ja vihkipallille asti.

EETLA (on istuutunut vasemmalle; poissa-olevana). Minä kuulin poikani äänen... Hän huusi: »Meitä on petetty!» Ja se oli kuin ansaan joutuneen linnun ääni...

RUUPE. Älä höpsi äiti. Makaa jossain palokujassa.

EETLA (melkein lapsellisen herttaisesti). En höpsi, Ruupe, en höpsi... (Syvästi varmana.) Se oli Benjaminin ääni... Hän piileksii jossain, mutta tulee kyllä... Ja Joosef on hänet armahtava. Sillä sanassa sanotaan: (Äänessä syvä ihastus ja usko.) »Ja hän halasi veljeänsä Benjaminia kaulasta ja itki, ja Benjamin myös itki hänen kaulassansa.»

VEERA (naurahtaen hermostuneesti).

EETLA (luo Veeraan kiinteän, kysyvän katseen). Ihminen, miksi naurat?

VEERA (hermostuneen mielevästi). Enhän minä, mutta kun se muori ei ota hoksatakseenkaan, että me olemme nyt Ruupen kanssa sulhanen ja morsian...

RUUPE. Ja häät, oikeat häät, ihan raamatun malliin... Me olemme vapaamielisiä, me jumalankieltäjät!

EETLA (Ruupelle). Niin, nyt hän yrittää houkutella sinut, viattoman, puolestapuhujakseen. (Nousten.) Mutta jo huomenna liehuu toisen käsivarressa. (Tuimasti.) Etkö sinä ole jo kylliksi hänen narrinaan pelehtinyt? (Poistuu ulko-ovesta.)

VEERA (lähestyen; kiihkeästi). Älä usko häntä! Tulkoon kuka tahansa... vaikka tuo hyväkäs... Joose-veljesi. Niin, niin! Jos et olisi hänen veljensä, houkuttelisin sinun lyömään häneen puukkosi selästä sisään...

RUUPE (entistä voitollisemmin). Hyvin vihattu, nainen! (Hurjistuen mukaan.) Ja kuinkas en uskoisi... verenpisaran jumalattareeni! (Vetää Veeran käsivartensa nojaan.)

VEERA (syvällä epätoivolla). Kaksi kurjaa kun rakastaa, ei kuulu se muille! (Irtautuu.)

RUUPE (yksinkertaisen valoisasti). Vai kurjia? Sinä olet prinsessa, ja minä olen portinvartija noidutussa linnassa! (Äkkiä; salaperäisenä.) Kuule... Odota! (Kiirehtii oikealle; vetäisee nurkkaverhon osaksi syrjään, asettuu vuoteen lähelle maahan rähmälleen ja takoo innoissaan nyrkillään lattiapalkkia.)

VEERA (on seurannut ihmetellen Ruupen liikehtimistä).

RUUPE. Veera, täällä se on! Turva ja pelastus...

VEERA (lähestyy).

RUUPE (nousten polvilleen). Heh, katso, tuossa on myyränkolo, josta ei löydä poliisikoirakaan...

VEERA (kiirehtien Ruupen luo). Missä? Näytä...

RUUPE. Tuossa... kämmeneni alla! Kaksi lattia palkkia on sahattu taitavasti poikki. Alla on komero, jossa sopii makaamaan ja istumaan. Ja minä rotta sen olen kaivanut alusta loppuun. (Nousten.) Sitä varten minä otin tämän keittiön nukkumapaikaksenikin.

VEERA (ihastuneena). Ja minun tähteni! Niinhän?

RUUPE. En tiedä... Joskus ajattelin Pennuakin. (Jäykästi eteensä tuijottaen.) Mutta... monin öin, kun ikävöin sinua unessa ja valveilla, näin sinun makaavan lattiapalkkien alla... kuin prinsessa noidutussa arkussa...

VEERA (on kääntynyt katsomaan akkunasta, jotakuta seuraten katseellaan; keskeyttäen; hilliten ääntään). Ruupe...

RUUPE. Niin että... jos tulee kiperä paikka, panen sinut piiloon ja hoitelen kuin... he-he-he... verenpisaran kukkaa...

VEERA (nostaen estävästi kättään). Sst! Se on hän?

RUUPE. Kuka? Missä?

VEERA. Pennu... hän on... jollain tavalla... (Vetäytyy verhon suojaan.)

V KOHTAUS.

Eetla ja Pennu tulevat ulko-ovesta.

EETLA. Poikani... tiesinhän sinun tulevaksi. (Herttaisen iloisesti.) Sanoivat muka...

PENNU (jää jurottamaan, katsomatta Ruupeen; puuskahtaen). Saakelit... jättivät sinne pirujen pesään.

RUUPE (istuutuen työtuolilleen). Kas vaan... eikös naulittu vielä lurjuksen nahkaa?

EETLA (hellästi). Mitenpä pelastuitkaan, poikani?

PENNU. Mitenkäkö? Panivat tyhjään huoneeseen, ja Joosen piti, muka, tulla huomenissa pelastamaan. Mutta iltayöstä heittivät ovesta paperossilaatikon ja ärjähtivät: »Hautajaistupakat!» Löin sitten yöllä akkunan rikki ja pakenin palokujasta palokujaan, katolta katolle ja pääsin aamuyöstä luonne perunakuoppaan.

EETLA (ottaen Pennun käden; säikähtäen). Sinusta vuotaa verta...

PENNU. Lasinsirpaleita mitä lienevät.

EETLA (ohjaten Pennun istumaan muurinviereiselle rahille). Istu, istu... sidon sen. (Ottaa taskustaan puhtaan nenäliinan ja panee sen Pennun ranteeseen siteeksi.)

RUUPE (sitomisen aikana; silmättyään hätäisesti Veeraan, jyrkästi). Saat jatkaa pakomatkaasi eteenpäin.

EETLA (siteessään,; sovittavasti). Kotiin, kotiinhan Pennu-poika jää!

RUUPE (yhä jyrkemmin). Sala-ampujat ovat vaarallisia tässä talossa kaikille.

PENNU (hätääntyen). Sitä minä en ole tehnyt! Toiset ampuivat... Ja kyllä sen Joosekin sai kuulla. (Äidilleen, hädässä.) Mutta sinne se olisi minut heittänyt... ammuttavaksi, jos en olisi...

EETLA (tyynnyttävästi). Eihän poikani, eihän... Kun tapaa, veljenänsä halaa.

PENNU (melkein parahtaen). Piilottakaa minut, piilottakaa.

RUUPE. Livistä omiesi luo... tuonne juoksuhautoihin.

PENNU (nousten). Vai tässä vielä... raivohullujen sekaan... (Repii neuvottomana punaista nauhaansa käsivarresta, kuin viimeisenä toivona.) Tai jos muuttaisin vaatteet ja...

EETLA (ilostuneena). Tule kamariin, siellä on pyhäpukusi, melkein kuin uutena... oikea herraspuku. (Avaa kamarin ovea.)

PENNU (aikoen poistua kamariin).

VEERA (tulee päättäväisenä verhon takaa; Pennulle, uhkaavasti). Älä mene! (Pennun kääntyessä.) Sinun on lähdettävä täältä.

EETLA. Ettäs kehtaat... omasta kodistaan. (Istuu hiljaa voivotellen vasemmalle tuolille.)

RUUPE. Veera on oikeassa. (Nousten, lähestyen Pennua uhkaavasti.) Ja jollet painu tästä hyvällä...

PENNU (on katsellut Veeraa ja Ruupea yhä uhmaavammin). Vai sillä tavalla, te...

VEERA (räikeästi). Minä annan sinut ilmi, jos jäät tänne... sala ampujana ja... niin, niin... kyllä on syytä jos toistakin...

PENNU (käyden hyökkääväksi). Kas vaan, mamselli... Etkös aja minua enää etulinjoille ryssien kanssa?

RUUPE. Puhu siivommalla! Se tyttö on tämän pojan morsian, jolle ei nulikat saa suutansa räävätä.

PENNU (räjähtää nauramaan, siirtyy oikealle, yli näyttämön, pysähtyy, lyö kädellä polveensa, hohottaen). Vai oikein morsian, tämä ryssänhempu... tämä matruusien kaalimaa!

RUUPE (vavahtaen, katselee tutkivasti Pennua ja Veeraa; syyttävästi Veeralle). Veera! Kuuletko, mitä hän sanoo? (Istuutuu synkän epäluuloisena työtuolille.)

PENNU (jatkaen). Eipäs mitä... nuori siveä neito vihkipallille... Ja kukas se oli ensimmäisenä päällepäsmärinä siinä mustien matruusien juhlassa, josta Amurin likatkin pakenivat yön selkään? Häh?

VEERA (epävarmasti). Valehtelet...

PENNU. Vai valhetta? Ja sekinkö että olit henttuna ihan päälliköllä! Mitähän arvelee Joose-herra siitä, että se huseeraus tapahtui teknillisellä koululla, hänen omalla opistollaan! Anteeksi-antamista vai...?

RUUPE (tarttuen epätoivoisena hiuksiinsa). Herra jumala! Tästähän voi tulla... (Jää tuijottamaan Veeraa syyttävästi.) (Yhä ilkkuen). Kas, kas, tätä Ingersolliakin! Huutaa herra jumalaa kuin kolportööri.

EETLA (Ruupelle; vakavasti). Ruupe, aja ulos tuo nainen!

RUUPE (nousten, totisesti, melkein rukoilevasti). Pennu, olkoon liehunut missä tahansa, mutta ethän väitä että... »ryssän hempu», ethän? (Veeran puoleen kääntyen; kuin kahdenkesken.) Mitkä muut sinun syntisi tahansa kykenen kestämään ja... unohtamaankin. Mutta en sellaista... saastaisten, ihmisten kauhujen kanssa...! En koskaan. (Pennulle, kuin viimeisenä toivonaan.) Pennu, kiellä se sanasi, kielläthän?

PENNU (yliolkaisesti). Kaikkihan sen tietävät paitsi sinä, joka olet murjotellut täällä hoolassasi.

RUUPE (huudahtaen toivottomasti). Veera! (Nostaa nyrkkinsä Veeraa kohti.)

VEERA (ryhdistäiksen; varmalla äänellä). Jos on pisara totta, te lisäätte siihen kaivollisen valhetta... (Ylpeästi.) Täällä on turha itseänsä puolustaa. (Kääntyy, vetäytyy oven luo.)

PENNU (ilkkuvasti). Halailkaa nyt! Halatkaa kuin viimeistä päivää...

RUUPE (Veeralle; ratketen epätoivoiseen nauruun). Vai niin, vai luuli ryssänhempu (viitaten selkäänsä) tätä pelastuksen kallioksi? (Kumartuen kyhärään.) Mutta... katsopas tarkkaan... sehän on sievän sievä hautakumpu! (Nousten, kulkien uhkaavasti ovelle vetäytynyttä Veeraa kohti.) Ja jollei muut, niin minä sinut...

EETLA (puoliksi itsekseen). Niin, niin... Ja heidän pitää huutaman: vuoret langetkoot meidän päällemme... (Pennulle, aikoen kamariin.) Tule Pennu, tule... (Poistuu kamariin.)

RUUPE (on tarttunut Veeraa olkapäästä).

PENNU (hahattaa, Veeraa ja Ruupea kohti kääntyneenä, jalat sällimäisesti notkistettuina, hihkaisten ja käännähtäen ympäri). Hih! sitä rakkauden mannaa!

(Yht'äkkiä kaikki pysähtyvät. Veera ja Ruupe hellittävät otteensa ja jäykistyvät paikalleen, Pennu pysähtyy kuin naulittuna, sillä ulkoa, vasemmalta, alkaa kuulua mahtavana kuorona »Voittajain marssi», aluksi kauempaa ja viimeinen säkeistö aivan läheltä, taustalta.)

VOITTAJAIN MARSSI.

    Lakeuksilta himmeän yön
    me marssimme auringon myötä,
    lyö miekkamme rinnasta rintahan
    ja halkoo Tuonelan yötä.
    — Mut yllämme poutaiset pilvet!
    On yllämme Jumalan pilvet.

EETLA (tulee säkeistön lopussa kamarista, harteilla pyhä liinansa, säkeistön loputtua, huudahtaen). Se on poikani Joosef! (Hiljaisen hartaana.) Se on poikani Joosef... (Kulkee ulko-ovea kohti, jossa Veera ja Ruupe siirtyvät vaieten syrjään, ja poistuu ulko-ovesta.)

VOITTAJAIN MARSSI.

    Unet taattojen ilmassa soi,
    taas mantujen alta he herää.
    Ja haavamme paistavat purppurassaan,
    kun lyömme me auringon terää.
    — Jo murtuvat haurahat kilvet!
    Nyt murtuvat peikkojen kilvet.

PENNU (on alkanut säkeistön alkaessa pölyillä itselleen pako-paikkaa, sitä toivottomampana mitä lähemmäksi laulajat tulevat; pujahtaa lopulta vasemmalle kamarinovesta).

RUUPE (on kulkenut kuin väsähtäneenä etualalle ja lysähtänyt työtuolilleen).

VEERA (lähestyen takaapäin; katkerasti). Mitä arvelet, Ruupe... (Ruupen nostaessa päätään) siitä »vanhasta rakkaudesta»... Ruostuukohan se yhtä hyvin »sankareissa» kuin vaivaisissa? (Teennäisen ilakoivasti.) Koetetaanpa! (Poistuu ulko-ovesta.)

RUUPE (yksin; hivellen kädellään rintaansa). Minusta tuntuu kuin se olisi heitetty tulikuumaan pätsiin ja nyt... se valahti jonnekin... tuhkaan... (kääntyen katsomaan, ikäänkuin Veera olisi hänen takanaan, lisäten syvässä sisäisessä nöyrtymisessä) olemattomiin...

VI KOHTAUS.

Ulko-ovesta alkaa loistaa yhä säihkyvämmin auringonpaiste.

JOOSE (ulkona; näkymättömissä). Huomio... seis! Rintamaan... päin! Kolme ryhmää... asuntoihin, kellareihin ja metsikköön! Yhtäkään piileskelijää tai sala-ampujaa ei saa jäädä selkämme taakse. Neljäs ja viides ryhmä asemiin. (Tullen äitinsä seurassa ulko-ovesta; levittäen kätensä, onnellisena.) Kotiin, vihdoinkin kotiin...

EETLA (alkaen hyöriä touhuissaan). Jopas tuli juhlat, jopas... Ja ehjänäkö tulit, ihanko ehjänä? (Tarttuu hellästi kopeloiden Joosen käsivarteen.) Annapas, kun koetan.

JOOSE (riemukkaana). Koetetaan vaan, tällä tavalla, kas, tällä tavalla! (On ottanut äitiään vyötäisiltä ja nostaa hänet äkkiä seisomaan muurinviereiselle rahille.)

EETLA (iloisen hätääntyneenä). Jestas sentään! (Hellästi toruen.) Ettäs kehtaat! Tuletkos nostamaan siitä, senkin... kenraali, mikä lienetkin... Mihinkäs minä tästä... leinisillä polvillani... (Yhä äkäisemmin.) Tuletkos tai... tai koipeni katkaisen tuohon paikkaan!

JOOSE (yhä hullutellen). No, älähän nyt, herranterttu, kiukkuusi kuole. Kaulaan ne muut tytöt ovat kapsahtaneet. Kas, näin, tällä tavalla! (Nostaa äitinsä sylissään lattialle.) No, mitäs sanot? Tuntuivatko ehjiltä... käsivarret?

EETLA. Se on Jumalan ihme. Ja sellaisilta kuoleman kedoilta... Niin, poika, rukouksen kilpi on sinua suojannut. Tuolla... ullakolla olen koleassa kylmässä itkusta nääntynyt teidän kehtonne ääreen, jonka hiiret ovat nakertaneet ihankuin olisi ollut... haudassa, kuoleman matojen syötävänä... (Tyrehtyy itkuunsa, ojentaen käsivartensa avuttomana Joosea kohti.)

JOOSE (painaen äitinsä pään puoleensa; lohdutellen). Niin, olet saanut, äiti, harmaat hiukset, ja minä... (rohkaisevan reippaasti) monen monet vuodet lisää ikää muutamassa kuukaudessa. (Loitoten äidistään; valoisan riemukkaasti, levittäen kätensä.) Näethän, äiti, se ei ollut muuta kuin elämänrattaan huimistumista suuressa kevättulvassa! (Kääntyen Ruupen puoleen.) No, ka... kättä päälle, vanha sarviniekka!

RUUPE (nousten, tervehtien; ystävällisesti, yhä äänessä hiljaista väsymystä). Terve tulemasta. Minä olen tässä ollut kaartin käskystä lukkoseppänä, niin että... jos se on ollut kapinantekoa (viitaten ohimoonsa), anna tulla... sankaritekoja.

JOOSE (lyöden olalle Ruupea; iloisesti). Kiitokset saat... reissurahoista! Varastit niillä, luulen, minulta marttyyrikruunun, sinä riistäjä kapitalisti.

EETLA (lähestyen Joosea, valoisasti). Jos sattuisit, Joose, tapaamaan Pennu-veljesi, niin... (Vaikenee pelokkaana nähdessään Joosen kasvojen synkkenevän.)

JOOSE (jyrkästi). Toivottavasti en tapaa, sillä minun täytyisi se poika vangita uudestaan. Menin aamulla häntä pelastamaan. »Paennut», sanoivat, ja minä sain hävetä kaksin kerroin. (Kiihkeästi.) Poika on pilannut asiansa... juuri pakenemisellaan, sehän osoittaa, että...

EETLA (on siirtynyt vasemmalle ja istuutuu kuin väsyneenä tuolille).

VII KOHTAUS.

Ryhmäpäällikkö ilmestyy ulko-ovelle.

RYHMÄPÄÄLLIKKÖ (keskeyttäen Joosen lauseen).

Päällikkö! Nostivat valkoisen lipun! Taitavat olla antautumishommissa. (Poistuu Joosen viittauksesta.)

JOOSE (rientää oikealle, katsottuaan akkunasta). Niin on... totta vieköön! (Äidilleen.) Äiti, he antautuvat! Ja nyt tulee rauha... Odottakaa... (Ottaa rahilta lakkinsa ja aikoo ulko-ovea kohti.)

VEERA (on tullut ulkoa ovenpieleen; tulee mielevin elein Joosea kohti). No, onpas se Joose-herra palannut komeana poikana... nauhat on rinnassa ja olkapäällä... (yrittäen koskea hänen olkaansa) oikeat upseerin merkit... (Joosen etääntyessä hänestä jäätävän kylmänä.) No, eikös se Joose nyt enää välitä muistaa entisiä kasvinkumppaleitaan? Ja me kun olemme täällä vuottamalla vuotelleet... oikeita voittajia.

RUUPE (Jooselle; surullisen vakavasti). Älä usko tuota naista! Se on ollut jos jonakin...

VEERA (teennäisen ilakoivasti). Kuulepas sitä... näsäviisasta kellonpaikkuria!

JOOSE (kulkee ulko-ovea kohti).

VEERA (parahtaen). Joose, älä lähde! (Joosen synkkänä kääntyessä; kiirehtien lähemmäksi.) Kuuntele minua, on kysymyksessä ihmisen elämä... (Saatuaan Joosen lähestymään pari askelta parrasvaloa kohti; todellisessa tuskassa.) Sinun oma opettajasi sanoi, että raakile, joka reväistään puusta... kesken kaiken... (väristen avuttomana) kokee kauhistavimman kaikista kuoleman hetkistä!

RUUPE (surullisen katkerana). Ja mitä sinä siitä välität? Sinä kuiskutat vielä kuolemallekin: Ja Ijubjuu tebjaa... tselovatj, tavaarishtshii, tselovatj... ooh! (Vie käden kasvoilleen kuin päästäkseen näkemästä.)

VEERA. Älä kuuntele häntä... armahda minua!

JOOSE. Minun asiani ei ole armahtaa eikä tuomita. Olen vain sotilas.

VEERA (hätäisen nopeasti). Mutta sinä voit minua puolustaa, jos tahdot. (Liikuttavasti.) Muistatko ensimmäisiä salakoitamme, jotka me yhdessä paistoimme ja söimme tuolla... Viinikanojalla? Ja sinä olit minun isäntäni ja minä olin sinun emäntäsi. Ja sitten... minä olin sinun äitisi ja pelastin sinut rantaraidan huojuvilta oksilta... Muistathan?

JOOSE (sisäisesti kärsien). Älä jatka, Veera... Palasin tänne kuin vuosien kuluttua. Mäet ja kujat olivat pienentyneet ja (hymähtäen surullisesti) rantaraidat tärveltyneet... (Jyrkemmin; syyttävästi.) Ne olivat hukkuneet siihen pitkän pitkään hautaan, joksi te olitte muuttaneet Viinikanojan ja johon sinä olet hukannut viimeisetkin rippeet lapsuudestasi, viattomuudestasi, sielustasi ja ruumiistasi...

VEERA (hiljaisen katkerasti). Ehkäpä niin... Mutta auttoivatko ihmiset kuinkakin paljon minua... koreammille teille?

JOOSE (tinkimättömän jyrkästi). Kyllä. Sinun kätesi oli minun kädessäni, mutta sinä riistit sen irti ja juoksit tuonne, liejuun, josta ei ketään voi puhtaaksi pestä, muuten kuin... hautaamalla ja unohtamalla... (Hiljaisella äänellä, mutta kiinteästi.) Ajattele ja tuomitse itse itsesi! (Poistuu ulko-ovesta.)

VEERA (on jäänyt tuijottamaan; toistaen hiljaisena Joosen sanoja, kuin nähden edessään uuden, ihanan elämän). Hautaamalla... Tuomitse itse itsesi... (Uuden tunteen vallassa; ihmettelevän iloisesti.) Kuulitteko? Hän antaa heidän minut surmata...

RUUPE (raskaasti). Niin, miten vuoteensa valmistaa, saa myöskin levätä.

VEERA (ihastunein äänin). Mutta hänen äänensä värisi tuskasta. (Ikään kuin voitollisena väitteenä Eetlalle ja Ruupelle.) Niin, niin, hän ei ole lakannut minua rakastamasta! Ja tiedättekö? Minun kuolemankauhuni... meni kuin nukkumaan... jonnekin, omaan pimeyteensä. (Siirtyy istumaan muurin viereiselle rahille; erikoisesti Eetlalle, melkein leikillisesti.) Sellainen hän oli poikanakin! Kiskoi suutuksissaan hiuksista kuin julmuri. Mutta se oli sekin vain... rakkautta... (Yhä kuin ihmetellen.) Ja nyt minusta tuntuu, että... Viinikanoja on jälleen alkanut virrata entisensä näköisenä... Ymmärrättekö sellaista? (Jää katsomaan kuin kaukaisuuteen, kirkastunein katsein.)

VIII KOHTAUS.

Pennu, nyt siviilipukuun puettuna, pistää pelokkaat kasvonsa kamarinovesta, hivuttautuu esiin.

EETLA (on noussut, katsahtaen pelokkaana ulko-ovelle). Näkevät, poikani, näkevät... (Rientää ulko-ovelle, sulkee oven ja palaa Pennua kohti.)

PENNU. Se uhkasi minut vangita ja antaa heidän käsiinsä... Kätkekää minut... (Parahtaen.) Kätkekää minut!

RUUPE (synkän tutkivasti). Niin, Veera, komerossa on lilaa vain yhdelle?

VEERA (kuin havahtuen). Niin... älä kiellä häneltä kätköpaikkaasi, Ruupe. (Puoliksi itsekseen.) En aio sitä enää itselleni kerjätä.

RUUPE (katsoen ihmetellen Veeraan). Vai sillä tavalla? (Nousten.) No, olkoon. Tule, poika.

EETLA (on seisonut Pennun vieressä ikäänkuin suojellen ja ohjaa hänet Ruupen jäljestä verhon taakse; siirtyy ulko-ovelle, jonka avattuaan kulkee huokaillen takaisin kamarinovea kohti, pysähtyen huutojen alkaessa kuulua).

ÄÄNIÄ (ulkoa). Päällikkö! Päällikkö! — Punainen lippu! — Valkoinen katosi! — Nousee taas punainen lippu!

JOOSE (näkymättömissä; kuuluvalla äänellä). Ryhmät kokoon! Valmistautukaa hyökkäykseen! Odottakaa!

RUUPE (on huutojen aikana tullut verhon takaa, ja silmää akkunasta, äidilleen). Punaisen nostivat...

EETLA (lähestyen). Herra meitä auttakoon...

RUUPE. Älä pelkää, äiti muori. Alkavat tapella eivätkä jouda nuuskimaan piilopaikkoja. (Laskien kätensä lohduttavasti äitinsä olalle.) Ja tuonnempana on poika helpommin pelastettavissa...

IX KOHTAUS.

Joose ulko-ovesta.

EETLA (Ruupelle). Niin, niin, mutta Joosenko taas...? (Kääntyen Joosea vastaan.) Poikani, älä juokse sinne kuoleman kitaan! Kohta nostavat taas... sen rauhanlippunsa...

JOOSE. Rauhoitu, äiti. Minun tehtäväni on odottaa vain hyökkäyskäskyä ja olla siihen valmis. (Ruupelle, tuimasti.) Mutta mieheni ilmoittivat nähneensä kamarinakkunasla nuoren miehen hätääntyneet kasvot. Mitä se merkitsee?

RUUPE. No, ketäs siellä nyt sitten...

JOOSE (kääntyen, katoaa äkkiä kamariin, sulkien oven jäljessään).

ULKOA (on alkanut kuulua kuoron laulaman »Voittajain marssin» säkeitä, joista nyt kuuluu selvästi ja reippaasti säepari).

    Mut yllämme poutaiset pilvet!
    On yllämme Jumalan pilvet.

VEERA (siirtyy kuin laulun houkuttelemana ulko-ovelle, jossa jää katselemaan taivaalle, nojaten ovenpieleen).

EETLA (laulun lakattua; Ruupelle). Mitäs se siellä viivyskelee?

RUUPE (epävarmana). Mitäpähän tuo...

JOOSE (palaa kamarista, astuu raskaasti, kuin väsyneenä, riiputtaa kädessään punakaartilaismerkein varustettua Pennun takkia, jonka heittää muurin viereiselle rahille; väsyneellä äänellä, mutta varmasti). Kutsukaa poika esiin.

RUUPE. Ja mikä poika?

JOOSE. Te salasitte hänet minulta, vaikka velvollisuutenne olisi ollut auttaa minua tehtävässäni.

RUUPE. Et kai aio vaatia minua oman veljeni ilmiantajaksi?

JOOSE. Taakseni ei saa jäädä piileskelijöitä.

RUUPE (nousten). Ooho, poika! Siinä tapauksessa saat asettaa tämän kyssäniskan seinää vasten. Se kyllä ei taivu.

EETLA (lähestyy Joosea rukoilevasti, itkun tukahduttamalla äänellä). Hän on minun onneton poikani Ruuhen... (Korkeammalla äänellä, itkevässä hädässä.) Ja hän halasi veljeänsä Benjaminia kaulasta ja itki!

JOOSE (kuin hervahtaen; tuskan tukahduttamalla äänellä). Äiti, en jaksa... (Painaa päänsä avuttomana äitinsä olkaa vasten; nostaen sen jälleen; kooten kaiken sisäisen voimansa,) Ja kuitenkin... minun täytyy jaksaa... loppuun saakka. (Siirtyy muurinviereiselle rahille.)

RUUPE (inhimillisesti suuttuneena). No, jaksa sitten! Voithan pakottaa vaikka... oman äitisi ilmiantajaksi tai tuon naisen tuolla... entisen morsiamesi...

JOOSE. Vaikene! (Hetken vaitiolo; verhon takaa kuu luu pari jysähdystä; kaikki vavahtavat, jäävät seisomaan odottavina.)

PENNU (tullen esiin verhon takaa). Tulkoon mitä tulee! Tässä olen. (Liikutettuna.) En voinut kuulla kauemmin äitini itkua enkä... teidän riitaanne.

JOOSE (valoisammin mielin). Pennu, teit miehen tavalla!

PENNU. Mutta sala-ampuja en ole, sen vannon!

JOOSE (hiljaisemmin, sisäisessä ilossa). Uskon sen. Rohkean miehen sanaan on syytä uskoa, Pennu. Ja nyt minä voin taas puolustaa sinua hyvällä omallatunnolla.

EETLA (ottaa Pennun hyväillen luokseen; onnellisena). Nyt on minulla minun kolme poikaani jälleen! Näettekö, lapset, onko minun uskoni häpeään joutunut? Katsokaa, se paistaa vanhurskauden aurinkona. (Katsahtaen ovelle, Veeraan päin.) Ja minä tahtoisin, että kaikki tulisivat siitä osallisiksi, nekin, jotka vielä huokaavat pahojen tekojensa alla. (Siirtyen Joosen luo, laskien kätensä tämän olalle.) Joose, eikö ole mitään keinoa armahtaa tuota onnetonta naista? Me olemme häntä vastaan jo lapsena syntiä tehneet. Ja hän on mieleltään nöyrtymässä, sen kuulin. Poikani, eikö ole olemassa mitään keinoa?

JOOSE (herkän surullisesti). Sinä tiedät, äiti, minun toivovan häneen nähden armon käyvän oikeudesta, jos vain löytäisin oikean keinon... (Yhä voimakkaammassa säälissä.) Niin, jospa sen löytäisin!

RUUPE (on istunut työtuolilleen; kaikki katsovat Jooseen jännittävässä odotuksessa).

VEERA (tullen ulko-ovelta; iloisen luontevasti, katseissa hurmiota). Minä olen sen löytänyt! (Erikoisesti Jooselle; viitaten pihamaalle.) Heidän laulaessaan: »On yllämme poutaiset pilvet, on yllämme Jumalan pilvet» tulvahti tuolta keväästä minua vastaan koko meidän nuoruutemme, Joose... Ja samalla... yhtäkkiä muistui mieleeni Esa-maisterin eilinen ajatus...

JOOSE (hämmästyen; hieman pelästyenkin). Opettajani? Missä olet?...

VEERA (tyynnyttävästi). Odota. Mitenkä hän taas sanoikaan? Niin, sillä tavalla, että... muutamat ihmisparat tekevät hedelmän vasta kuollessaan, jos kykenevät uhraamaan itsensä... (Hiljaisemmin.) Tai ainakin... itse itsensä tuomitsemaan, kuten sinäkin, Joose, juuri äsken sanoit. (Iloisesti.) No, nyt... juuri äsken minä tuomitsin itseni estämään tämän viimeisen ja turhan verenvuodatuksen...

JOOSE (keskeyttäen, Ruupelle). Onko heidän hyökkäyslippunsa yhä paikallaan?

RUUPE (nyökäten päätään). On kyllä.

VEERA (asiallisen vakuuttavasti). Niin, mutta te ette voi, ette saa hyökätä. Siellä on myös teidän omianne, panttivankeja, jotka Jallu Heiska sinne raahasi mukanaan. Ja hänen vankiensa joukossa on sinun rakkain opettajasi, Esa-maisteri...

JOOSE (vavahtaen suuttumuksesta). Se konna...

VEERA. Ei, hän on urhoollinen hurjapää ja on päättänyt kuolla kalliisti. Ja hänen joukkonsa siellä terrorisoi suurta enemmistöä, joka jo äsken tahtoi antautua. (Tarmokkaasti, Jooselle.) Päästä nyt, Joose, minut menemään... yksin tuon kentän yli. He tuntevat minut ehkä jo kaukaa. Selitän heille... he uskovat minua, sillä olenpa ollut hurjista hurjimpia — rauhantahtojat pääsevät voitolle, ja he nostavat taas antautumismerkin... Katsos...

JOOSE (asiallisesti). Huomaa kuitenkin, että tuo matka on elämän ja kuoleman kulkua.

VEERA (väliin huudahtaen). Siksipä juuri!

JOOSE (jatkaen). Heillä ei ole enää kuria. Vapisevat kädet sormeilevat siellä liipaisinta. Saattaa tapahtua tolkuttomia laukauksia. Ja sitten... nuo vannoutuneet heiskalaiset... Älä lupaa siis liian aikaisin.

VEERA. Niin, mutta... se voi onnistua. Minä saatan päästä heidän asemilleen saakka, ja silloin...

JOOSE (keskeyttäen, jyrkästi). Minulla ei ole halua eikä oikeutta ratkaista sinun kohtaloasi tällä tavalla.

VEERA (ylpeän voitollisesti). Sinä et halua minua estää, kun saat kuulla, että Esa-maisterin tuonne joutuminen on minun syytäni, alusta alkaen ja kokonaan. Hänet, juuri hänet minä tahdon pelastaa... sinulle!

JOOSE (katsoen hetken jännittyneenä, melkein ihaillen Veeraan; nousten, ratkaisevasti). Lähde. Sillä teollasi pelastat paljon... (hiljaisemmin) ihmisen... itsellesi ja meille...

VEERA (kääntyen Eetlan puoleen, nöyrästi). Vain yhtä pyydän. (Viitaten Eetlan hartialiinaan.) Suokaa minulle sunnuntailiinanne, emäntä, peittäisin sillä hartioitani, niitä tuntuu niin paleltavan.

EETLA (ojentaen liinan Veeralle). Ota, Veera, ota...

VEERA (järjestää huolella liinan harteilleen, hymyillen). Jo lapsena tätä ihailin... Muistan, kuinka sen silkki kiilsi ja ripset välkkyivät... »Kun tulen suuremmaksi, juuri tuollaisen saan, juuri tuollaisen tahdon», ajattelin. (Ikäänkuin viimeisen katkeruuden häivähtäessä ohi, merkitsevästi.) Ja nyt olenkin sen saanut. (Kääntyen Joosen puoleen, heleän iloisesti.) Joose, lähden omalle joellemme. Kuljen suoraan meidän rautapaitaamme kohti... (Ojentaa kätensä Jooselle, vetäen sen hiljaa pois; äkkiä, tarmokkaasti.) Hyvästi... (Kaikille, iloisesti nyökäten.) Hyvästi! (Poistuu hitaasti ulko-ovesta.)

RUUPE (ja Pennu kääntyvät jännittyneinä akkunaan).

EETLA (jää seisomaan ristissä käsin vasemmalle).

JOOSE (siirtyy ulko-ovelle ja eteiseen, josta kuuluu rauhallisena käskynä). Päästäkää hänet menemään, pojat! (Hetken vaitiolo.)

PENNU. Miksi se kävelee noin hitaasti?

RUUPE. Niin hän käveli ennenkin, nuorempana. (Kääntyen akkunasta, puoleksi itsekseen.) Kuin hiljainen ja hurskas tyttö...

EETLA (istuutuu tuolille, nyökyttäen päätään). Pahimmastakaan ei katoa koskaan... kokonaan... lapsuuden viattomuus. (Katsoen kauas.) Kun vain ihminen osaa riisua yltään... tämän elämän veriset vaatteet. (Kuuluu yksinäinen kaukainen laukaus.)

RUUPE (kauhistuneena). Aikovatko... ?

PENNU. Ei, ei! Taisi olla vahinkolaukaus. Ihanhan se kävelee rauhallisesti...

RUUPE. Minä houkka! Minun täytyy juosta hänen rinnalleen!

EETLA (ojentaa estävästi kättänsä).

RUUPE. Älä estä, äiti, älä estä... (Rehevästi, ihastuneena omaan keksintöönsä.) Ne tuntevat sieltä minun kyttyräni! Eivätkä toki ammu omaa lukkoseppäänsä. (On samassa kiirehtimässä ulos, katoaa ulko-ovesta.)

PENNU (akkunassa, jännittyneen kiihkeästi, ensi lauseen melkein poikamaisen leikillisesti). Ruupe juoksee kuin karhu! Ja katso... äiti, katso!

EETLA (tulee akkunan luo, josta jäävät katsomaan).

PENNU. Katso tuonne! Heidän lippunsa horjuu puolelle ja toiselle ihankuin siitä tapeltaisiin... Nyt se katosi! Nousee taas näkyviin... Taas painui etuvallin taakse. Ja nyt ei näy mitään, ei valkoista eikä punaista. (Kääntyy äitinsä puoleen; iloisena.) Mutta odotapas, saat nähdä... kohta nousee antautumislippu jälleen... (Ottaen äitiään hellästi hartioista.) Äiti... (Kuuluu jälleen kaukainen laukaus, puoleksi sammaltaen.) En näe enää... Kaatuiko se? Molemmat maassa, samassa rykelmässä... Mutta ne liikkuvat kuitenkin... (Jää sanattomana tuijottamaan akkunasta.)

X KOHTAUS.

Joose ulko-ovesta lähestyy hitaasti.

JOOSE (synkästi). Ja sittenkin... ne ampuivat, mielettömät. (Äidilleen.) Ruupe näyttää pelastuneen. (Istuutuu muurinviereiselle rahille.)

PENNU. Ruupe palaa... Kädessä on jotain mustaa... Se on liina... äidin liina. (Puoliksi itsekseen.) Menen vastaan... (Poistuu hitaasti ulko-ovesta; hetken vaitiolo.)

EETLA (kohoten onnelliseen näkyyn). Ja sillä viikunapuulla oli kolme haaraa, ja se oli niinkuin viheriöitsemällänsä... (Kääntyen Joosen puoleen, voitollisesti.) Niin sanotaan Joosefin historiassa. Ja ne ovat minun vanhuuteni päivät ja minun kolme poikaani... Ymmärrätkö, Joose?

JOOSE (surumielisen herkästi). Niin, äiti... (Nousee; sisäisesti vapautuen.) Ja minusta tuntuu, että hän antoi tällä teollaan meille kaikille (tapaillen) jotain... jotain, mikä tekee hiljaiseksi, mutta ei enää ahdista sydäntä. (Yhä herkistyen.) Ja minulle... (lähestyen) kuule, äiti... On kuin hän olisi kirkastanut minulle sen täytymyksen lain, jota olen kantanut nämä taistelut tuskallisena taakkana. Katsos...

EETLA. Niin, poikaseni, jokaisessa syntymisessä on aina myös murtumista ja kuolemaa... Sitähän sinä tarkoitit...

JOOSE (katsoen etäisyyteen; valaistuen). Ehkäpä juuri sitä.

XI KOHTAUS.

Ruupe kädessään hartialiina, jäljessään Pennu, ulko-ovesta.

RUUPE (tullen hitaasti keskinäyttämölle, tuijottaen liinaa, jota kantaa käsivarrellaan kuin elävää, haavoittunutta olentoa). Osuivat rintaan. Tämä vertyi vertymistään. Mutta hän piti kättänsä ylhäällä kuin käskevästi viitaten ja vaatien jotain, kunnes antautumismerkki seisoi vakavasti paikoillaan. Ja silloin... hän alkoi hymyillä... ihan sitä parhainta hymyään... ja vaipui maahan... kuin nukkuakseen. (Ojentaa liinaa äitiään kohden, liikuttavan avuttomana, kärsivänä.) Niin, äiti, sinun sunnuntailiinasi on tahrautunut vereen...