Kaksiteräinen miekka

KAKSITERÄINEN MIEKKA

Nelinäytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1932.

HENKILÖT:

RUUPE |
JOOSE | Röngän veljekset.
PENNU |
EETLA, veljesten äiti.
VEERA.
ESA PRIKKA, virkaheitto.
SULO NUKKANEN, teatteriparturi.
JALLU HEISKA, työmies.
KEUHKOTAUTINEN.
ELLEN.
RIKHARTTI.
SANTRA-ROUVA.
PAKOLAISVAIMO.

Valkoisia sotilaita ja punakaartilaisia.

Tapahtuu tehdaskaupungissa ja tämän laitamalla, kyläyhteiskunnassa,
huhtikuusta huhtikuuhun, vapaus- ja kansalaissodan aikana 1917—18.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Kellosepän työhuone ja myymälä. Vasemmalla [»Vasen» ja »oikea»
katsomosta katsottuina] ovi keittiöön, perällä, vasemmalla, ikkuna
ja ränstyneenpuoleinen ulko-ovi, jonka yläosa on kuitenkin himmeästä
lasista, johon on maalattu epävarmoin, alkeellisin kirjaimin:
Kelloseppä; ovessa, ulkopuolella, on kulkuskello, joka kilahtaa oven
käydessä; oikealta ovi kamarinpuolelle.

Vasemmalla etualalla ränsistynyt, haalistuneella kankaalla verhottu
sohva ja tämän edessä pieni pöytä kirjavine liinoineen ja parine
tuoleineen; pöydällä on koristepaperein verhotussa ruukussa uhkea,
hyvin hoideltu verenpisara sekä vesikarahviini juomalaseineen.
Taka-alalla vasemmalla matalahko hyllykaappi, jonka päällä, kuten
hyllyilläkin, on herätyskelloja y.m. kellosepän tuotteita, sekä
suurehko tyhjä lintuhäkki. Saman suuntaisesti kaapin kanssa kulkee
myymäpöytä, peräseinästä lähelle keittiönovea. Kaapin ja myymäpöydän
välissä, peräikkunan edessä, korkeahko kellosepän työpöytä korkeine
tuoleineen. Peräseinällä, ulko-ovesta oikealle, on pari tuolia;
oikeassa peränurkassa kapea ja korkea, rappaukseltaan lohkeillut
uuni. Vasemmalla etualalla kaksikerroksinen vuode, joka on verhottu
haalistuneella kretonkikankaalla. Vasemmalla ja peräseinällä on useita
pienempiä ja suurempia seinäkelloja, jotka kaikki näyttävät eri aikaa.
Katosta riippuu yksinkertaisin varjostimin varustetta sähkölamppu, ja
toinen on akkunan edessä työpöydällä.

Taustana kaduntapainen tie, jonka toisella puolella keltaiseksi
maalattu esikaupunkilaisrakennus.

Ulkona kirkas huhtikuinen iltapäivä, joka valaisee voimakkaalla valolla
varsinkin vasemman puolisen näyttämön.

I KOHTAUS.

Joose, noin 20-vuotias, pitkähkö, mutta hintelänpuoleinen
nuorukainen, jonka kasvoilla on paljon sisällä istuneen kalpeutta,
jopa riutuneisuuttakin, istuu peräakkunan luona, selkä katsomoon
päin. Vaatteet ovat kuluneet ja köyhät, mutta siististi hoidetut.
Kirjoittaa ja piirustaa jotain paperille, ottaa välillä viereltään,
myymäläpöydältä, avatun kirjan, silmää pari kertaa hätäisesti oikealle
vuodetta kohti, jatkaen taas hetken ahkerasti työtään.

JOOSE (hereten taas työstään; kääntyen tuolillaan; kuiskaavan varovasti
vuoteeseen päin). Ruupe, Ruupe... (Näyttää tulevan tyytyväiseksi, kun
ei saa vastausta; painuu jälleen työhönsä.)

II KOHTAUS.

Eetla, tehtaanmestari Röngän leski, lempeäkasvoinen nainen,
tummahkoissa hiuksissa vasta hivenen verran harmaata, tulee vasemmalta
keittiönovesta, puettuna siistiin ja tummaan pyhä pukuun.

EETLA (jo ovelta; herttaisesti). Joose... (Joosen jatkaessa työtään;
kuuluvammin.) No, Joose, jokos sinä taas... nenä kirjoissa... (Joosen
kääntyessä.) Menen tästä lauantaikirkkoon ja isän haudalle. (Yhä
touhukkaammin.) Ei muuta kuin käyn kamarista sunnuntai-liinani...

JOOSE (keskeyttäen). Hsst! Älä herätä... (Viitaten vuoteeseen päin.)
Ruupe nukkuu.

EETLA (kuiskaten, mutta melkein suutahtaen). No, jokos se taas on ollut
juopottelemassa tai lorvailemassa... jonninjoutavain perässä?

JOOSE (lyhyesti; kuin hätkähtäen).En tiedä. (Pyytävästi.) Mutta anna
hänen maata, että saan rauhassa tehdä työtä.

EETLA (puoleksi itsekseen; päivittelevällä äänellä). Yökaupalla jos
jossakin kytätä ja juosta ja päivisin... maata tai murjotella...

JOOSE (hermostuneen pyytävästi). Hiljaa äiti... Tai se alkaa taas
sen... murisemisensa.

EETLA (panee voivottelevasti kätensä yhteen ja poistuu huokailevan
näköisenä kamarinovesta oikealle).

JOOSE (jää tuijottamaan akkunasta ulos; eräs kelloista lyö pari kolme
kertaa).

III KOHTAUS.

Ruupe, noin 30-vuotias, lievähkösti kyttyräselkäinen mies, jonka
kasvot ovat rasittuneen näköiset, mutta voimakaspiirteiset ja
muuten vankat hiukset otsalta ikäänkuin kuluneet ohuiksi, vetäisee
äkkiä verhon pääpuolesta puolittain syrjään, niin että hän ei ensi
repliikeissään vielä tule lainkaan näkyviin.

RUUPE (nauraa hohottaen näkymättömistä; melkein ilomielisesti). Vai
murisemisensa! (Nauraa jälleen; nyt katkeransävyisesti, pistäen päänsä
näkyviin.) Tämähän on naurua! Vai murisemista? Ja ettäkö herra veljeni
saisi tehdä rauhassa työtään?

JOOSE (ärtyen, mutta epävarmasti). Juuri niin. Minun täytyy lukea!

RUUPE (kohentuen yhä enemmän näkyviin). Vai työtä? Kirjaimien päähän
pänttäämistä! Tyhjän kantamista... (sysää verhon syrjään ja kääntyy
istumaan, alkaen panna nauhakenkiä jalkaansa; jatkaen) ja kauhalla
kaatamista — pohjattomaan kaivoon. Siinä on mulla oppipoika...

JOOSE (hyppää rivakasti tuoliltaan; näytellen kaapin päältä korjattuja
kelloja; itseään puolustavasti). Työt on kyllä tehty. Tuossa on Jallu
Reiskan messinkikello, tuossa parturi Kukkasen tupleeperät, rengas
niitattu ja vitjat kiilloitettu. — (Viitaten lintuhäkkiin, hymähtäen.)
Ja tässä Rikhartin Santran lintuhäkki, (naurahtaen) jonka ovenlukko
piti muka entrata ja...

RUUPE (nousten; leppoisammin). Na, na... Älä nyt kiukkuusi kuole! Minä
olen tänään oikeastaan hyvällä päällä. Nääs, kun on ulvonut koko yön
serenaatia tyttöjen akkunan alla... (Menee paitahihasillaan pöydän luo;
kaataen vettä lasiin.) Mitähän lienee tähän aikaan kello?

JOOSE (nokkelasti). Katso kellojesi naamatauluista.

RUUPE (juotuaan lasista; räjähtäen hyväntuuliseen nauruun). Etkö sinä
tiedä, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä kellosepällä oikeata
aikaa. (Osoitellen eri lailla käyviä kelloja.) Tuo on kuusi, tuo neljä,
tuo kahdeksan... aamua vai iltaa? Häh?

JOOSE (järjestellen kirjojaan; sukkelasti). Laske keskiarvo. Se on
kuusi ja iltapäivällä, kuten näet auringosta.

RUUPE (hyväntuulisena). Kappas poikaa... mutta eipäs sittenkään...
Minun kellojeni keskiarvo? (Käyden äkkiä synkäksi.) Se on pitkä,
valvottu yö tai... yksi ainoa hetki, jota ei koskaan saavu... (Ryhtyy
kastelemaan juomalasista kaataen verenpisaraa, samalla kosketellen
hellästi kukan lehtiä.)

IV KOHTAUS.

Eetla tulee oikealta, hartioillaan laaja, musta, silkkinen liina ja
kädessä päähuivi ja virsikirja.

EETLA (hieman torailevasti). No, jokos se Ruupekin on saanut päänsä
selväksi?

RUUPE. Ei, muori parka, se on synnyntähumalassa. (Istuutuu pöydän
ääreen.)

EETLA (melkein leikillisesti). Höpsöttelijä siinä... (Panee virsikirjan
myymäpöydän kulmalle, ryhtyen sitomaan huivia päähänsä.)

RUUPE (iloisen ivallisesti). Vai kirkkoon se äitimuori — kuulemaan
liperikaulaisen papukaijan tuhatvuotisen tuomion papatusta.

EETLA (ankarasti). Lakkaatkos siitä! Minä en jaksa sinua enää kuunnella.

JOOSE. Älä välitä, äiti. (Purevasti.) Se on vain sitä ingersollilaista
evankeliumia.

EETLA (ottaa virsikirjan pöydältä). Olkoon mitä liekin, mutta nyt tästä
täytyy... (Jooselle.) Tuletkos, Joose, äitiäsi saattamaan? Siellä kun
on vallihautojen liepeillä sellaista jumalatonta roikkaa, ettei edes
vanha ihminen saa rauhassa kulkea...

JOOSE (läheisen pyytävästi). Voi äiti, kun minä en pääse...
Esa-maisterin piti tulla nyt juuri katsomaan laskujani...

RUUPE. No, ei tässä nyt yksin päästetä muoria kiinalaisten ja jätkien
sekaan. Istupas... vetäisen takkia päälleni...

EETLA (istuuduttavan pöydän ääreen, kokonaan leppyneenä). Ajatelkaas,
poikani, isän kuolemasta on toukokuun alussa kulunut viisi vuotta.
Silloin... hänen kuollessaan oli vielä rauha maassa ja ihmisillä hyvä
tahto. Ja muistatteko, mitä hän sanoi meille kuolinvuoteellaan? Teillä
on, poikani, Jaakopinpoikien nimet, mutta eläkää sovussa, sovussa...
Muistatteko, lapset?

JOOSE (katkerasti). Sen ainakin muistan, että seuraavana syksynä en
enää päässyt lyseoon...

EETLA (huokaisten). Niinpä niin, poikani. (Valoisasti.) Mutta hänen
kuolinpäivänään viemme hänen haudalleen leukoijia ja floksioita ja
sitten... tämän kaikkein kauneimman verenpisaramme... Ja itkemme
yhdessä... riitaisista sydämistämme pois kaikki syyttelyt ja kaunat...
Niinhän, lapset?

RUUPE (on kammannut hiuksiaan taka-alalla Ja vetänyt takin ylleen;
riuhtaisten naulasta lakkinsa, lähestyen, tuimasti). Tuo kukka on
minun, eikä sitä istuteta jumalankaan haudalle. Lähtekäämme.

EETLA (hätääntyneenä). Enhän minä, poikani, tietänyt, että...

RUUPE (hilliten itseänsä; taputtaen äitiään olalle). Et, ethän sinä
sitä voinut tietää, äitimuori... (Lyhyesti.) Lähtekäämme. (Menee
vasemmalle keittiönovesta.)

EETLA (nousten). Tulen, tulenhan minä... (Jooselle, osoittaen
verenpisaraa; hämmästyneenä.) Mitähän varten se sillä tavalla tuosta...
verenpisarastaan?

JOOSE (lähestyen äitiään; peittelevästi; yrittäen lyödä asian
leikiksi). Mitä liekin turhanpäiväistä... on kai saanut sen joltain
heilaltaan... (Ottaen äitiään hartioista Ja saattaen keittiönovelle.)
Lähde nyt vain. (Äidin poistuttua siirtyy kiireisen näköisenä akkunan
luo, nähtyään veljensä Pennun kurkistavan oviakkunasta.)

V KOHTAUS.

Pennu, 15—16-vuotias, huolimattomasti puettu pojanvintiö, livahtaa
sisään ulko-ovesta; kulkee sakilaispojan eleitä tapaillen myymäpöydän
päähän, tehden salaperäisesti peukalollaan Jooselle merkin, ja kun
näkee äitinsä, jolla on nyt yllään myös palttoo, ja Ruupen kulkevan
ikkunan ohitse oikealle, kyykistyy myymäpöydän suojaan.

RUUPE (pistäen ohimennessään päänsä ulko-ovesta Jooselle, käskevästi.).
Verstas on pidettävä auki! (Epäluuloisena.) Ei mitään juoksentelemisia,
jollet halua laputtaa kilometritehtaalle... kuuletko?

JOOSE (ollen kuohahtamaisillaan; masentuen samassa, kärsivän
alakuloisesti). Kuulen kyllä...

RUUPE (lyö oven kiinni, katoaa oikealle).

PENNU (näyttää kontillaan ollen kieltään ja pitkää nenää Ruupen jälkeen
ja ponnahtaa huolettomasti seisoalleen; yhä oveen päin irvistelemällä).
Hiivatin kyttyrä!

JOOSE (levottomana). Mitä sinä hiiviskelet, poika?

PENNU (nojaten myymäläpöytään, kättään rennosti huiskauttamalla). Se
seisoo Kujaisten kulmassa, ja minun piti luurata, koska kyssä lähtee
hoolastaan. Tahtoo rehvata.

JOOSE. Juokse, sano hänelle, että tulen iltayöstä kaupunkiin...

PENNU (viheltäen). Puisss plankki... koko piian paikka! Sanoi, että rouva
alkoi rähjätä yöjuoksusta. Ja nyt se on pitänyt rokulia äitinsä mökillä.

JOOSE (siirtyen Pennun luo, ottaen olkapäästä, kiirehtien). Kuule,
Pennu, juokse sanomaan, että odottaa minua siellä, kotonaan.

PENNU. Ei se voi sinnekään... Kyssä on koko viime yön kolkutellut sen
akkunan alla ja mankunut kuin kolli. Luuletkos, että se tänä yönä
lakkaa... kollottamasta?

JOOSE (puoliksi itsekseen, epätietoisena). Mutta minun täytyy kuulla...
(Päättävästi.) Tulkoon tänne keittiön kautta... (Melkein sysäten Pennun
ulko-ovea kohti.)

PENNU (livahtaen takaisin). Annaks markan. Me leikataan markanlanttia
kirkon juurella, ja djenki nietu.

JOOSE. Kyllähän sen nyt ennätät...

PENNU (innostuen). Nääs, kun soltut myö nakani-pyssyjä muutamalla
markalla, niin...

JOOSE (työntäen markan Pennun kouraan).No, kunhan nyt menet...

PENNU (kiirehtii ulko-ovea kohti, mutta jää katselemaan kadulle,
jossa kaksi ryssänsotilasta sinellit auki, lakit takaraivolla ja
kiväärit pistimineen sojottamassa olkahihnasta sekä Jallu Heiska,
kulkevat kaulakkain, pysähtyen ulko-oven kohdalle ryhtyen sytyttämään
savukkeitaan; tulee Joosen luo). Älä muuten usko sitä likkaa liikoja.
Se on, kuulemma, keikistellyt vallihautaupseerin kanssa kasarmin
portinpielessä.

JOOSE (puoliksi suutuksissaan, puoliksi leikillään, potkaisten Pennua
takapuoleen). Juoruakka! Jalat alle! sanon minä...

VI KOHTAUS.

Jallu Heiska, hieman karkeailmeinen, mutta tavallista paremmin puettu
työmies, tulee sisään vetäen oven rehvakkaasti selkoselälleen, jolloin
Pennu livahtaa ulos, sotilaiden jäädessä oven taakse odottamaan.

HEISKA (Jooselle; reippaasti). No, missäs se on, Joose poika, tämän
Jallun messinkinauris? Vai huikitko kultakelloksi?

JOOSE (tinkimättömästi). Veljeiletkö sinäkin, Jallu, tuollaisten...

HEISKA (keskeyttäen, uhkaavasti). Ja minkälaisten?

JOOSE. ... perivihollistemme kanssa?

HEISKA. Vai olet sinä taas ahtanut päähäsi niitä Karoliinin poikia ja
Hakkapeliittoja! Ei, poika, vielä perimmäisempiä ne ovat porvarit, jos
vihollisista puhutaan — (nauraen) aina sieltä Nepukatneesarista ja
Iskariotista asti.

JOOSE (yhä tulisemmin). Minä luulin sinua rehelliseksi työmieheksi! Ja
jos sinä olisit kotoisin Ainurinmaan kortteleista, mutta sinähän olet...

HEISKA (matkien). Juuri niin... 'puhtaasta korvesta', 'Jumalan
kämmeneltä', kuten meille puhuttiin ennenmuinoin kansakoulussa.
Niinpä niin... mutta mistäs sitten senlisäksi? Jumalan seläntakaa,
nälkäkorvesta, ja nälkätorpasta. Ja siksi tässä aiotaankin
tämä messinkinauris huikkia kultakuoriaiseksi kartanonherrain
liivintaskusta. (Panee kellon taskuunsa ja heittää maksun pöydälle.)

VII KOHTAUS.

Esa Prikka, virkaheitto lehtori, ränstyneen näköinen, mutta
lempeäkasvoinen herra, kulunut salkku kainalossa ja sormen välissä
sikari, tulee ulko-ovesta melkein kuulumattomasti.

HEISKA (jatkaen äskeistä puhettaan, viitaten ulos sotilaisiin). Ruski
poika houna poika, mutta suomalainen torpanpoika on piru, kun se vain
saa vähän kättä pitempää — (on nostanut nyrkkiin puristuvaa kättään
ja jatkaa samassa vauhdissa leikiksi kääntäen) niin että... tuohon
kouraan. (Lyö hyvästiksi kättä Jooselle.)

PRIKKA (leppoisan ivallisesti). Niin että... alas militarismi! laulaa
köyhälistö... tahtipuikkoina pistimet...

HEISKA (tulematta lainkaan hämilleen; nauraen). No, ka... maisteripa
sen sanoi. (Menee ulko-ovea kohti; kääntyen, hyväntuulisesti.) Kun on
vain ensin vähän tapeltu! (Uhkaavasti.) Vai satutteko tietämään, että
upseerimurhat ovat alkaneet viime yönä Helsingissä...? Tässä alkaa olla
jo kiire... sakin mukaan.

PRIKKA (nousten palavaan suuttumukseen). Sinä kaistapää! Etkö sinä
ymmärrä, että jos ryssät tappelevat keskenään, he avaavat tietä meidän
unelmillemme...

HEISKA (keskeyttäen; nauraen karkeasti). Unelma? Mitäs lajia pipliaa
se sellainen on? Onko se unta tai valveilla-oloa? Vettä-leipää vai
rusinasoppaa ja nisupullaa? Haiskahtaa herraskaiselta! (Viitaten
Prikkaan.) Meidänkin kai... täytyy ensin tapella itsemme oikeiksi
sikariherroiksi, ymmärtääksemme niin korkeita asioita. (Heilauttaa
kättään, poistuu ulko-ovesta ja katoaa sotilaitten kanssa oikealle.)

PRIKKA (alkaa hihittää, melkein nyyhkyttämällä; istuutuu vasemmalle
pöydän luo sohvalle ja alkaa availla salkkuaan, josta ottaa esille
paperiin käärityn voileivän ja pienen taskumatin alkaen syödä ja
kaataen palan paineeksi vettä lasiin; hommatessaan ja syödessään).
Oh, miten helppo on tyhmyyden vaeltaa suoraa tietä... Ja hän ei
kuitenkaan ole mikään sälli tai vallihautajätkä! (Ottaa pullostaan
ryypyn.) Totisesti, poika! Äsken, tuolla huhtikuisessa kevätilmassa
juoponsilmäni tuhersivat itkua. Ristiin rastiin meidän peltojemme
lämpimän ruumiin he ovat raastaneet auki. Ja harjumme jaloimmat
hongat he upottavat sinne raiskattuina vainajina. Lieju löyhkää,
kiinalaiset naamat irvistävät kuin pääkallot, huonot naiset kirkuvat
ja jätkät latelevat törkeyksiään. He ovat sairaita, kelmeitä
matoja, joita työntyy aukinaisista haavoista. (Ryyppää jälleen kuin
inhosta ähkäisten.) Onko ihme, että terveemmätkin miehemme alkavat
olla kolottuja puita, joiden sielua jäytävät jäytämistään nuo...
ruumisarkkujen toukat...

JOOSE (on tuonut laskupapereitaan ja asettelee niitä pöydälle).

PRIKKA. Ajattelepas! Noilla Heiskoilla ei ole aavistustakaan siitä,
että unelma avaa voimakkaammin portit kuin avain, tiirikka tai kiväärin
perä...

JOOSE (keskeyttäen, huudahtamalla). En usko! (Selittävämmin.) Minäkään
en usko... teidän unelmienne voimaan. (Joutuen sisäiseen hätään.)
Isän kuoleman jälkeen olen lukenut yöt salaa ja päivällä varkain,
päästäkseni taas kouluun ja pakoon tästä helvetillisestä verstaasta.
Mutta minä pelkään... (Epäröi jatkaa.)

PRIKKA. Jatka, jatka. Näin juhlapäivällisillä saa pitää pitkiäkin
puheita.

JOOSE. Niin, jos nyt keväällä läpäisisinkin tutkinnossa, ei Ruupe
päästä minua syksyllä teollisuusopistoon, ei vaikka lupaisin rassata
kellon rattaita yöt läpeensä... (Katkerasti.) Siinä se on minun
unelmani voima avata koulunovet... (Nousten tuskansa kiihdyttämänä.) Ja
tämän vankilan ovet!

PRIKKA (on nostanut kuin muina miehinään Joosen laskupapereita
ja tarkastellut niitä etäämmälle työntäen kuin piirustuksia,
hajamielisesti). Nuoruudella on aikaa odottaa, poikani...

JOOSE. En voi, Esa-maisteri, en jaksa enää odottaa. Katsokaas, on
sellaistakin, jota en ole vielä kenellekään kertonut. Olen peitellyt
sitä äidiltäkin. Mahdotonta on ollut puhua siitä suoraan myös
Ruupelle. Mutta se on — kaiken muun lisäksi — meidän välillämme kuin
uhkaava hauta, jota hän kiertelee vaanivin askelin, ynsein lausein
ja mustasukkaisin viittauksin, odottaen hetkeä, jolloin saa minut
kampatuksi nurin, pois omien aikeittensa tieltä...

PRIKKA (väliin; melkein jännittyneenä). Siis jotain... rakkauden
tapaista?

JOOSE. Ei vain sen tapaista, vaan hänen hullua rakkauttaan minun
kasvinkumppaliini Veeraan, jonka kanssa olemme pitäneet yhtä, niin,
olleet kuin kihloissa melkeinpä leikkivuosistamme saakka...

PRIKKA (kuin nyt vasta ymmärtäen asian kohtalokkuuden; syvästi
vakavana). Poika parka... Nuo kyttyräselät ovat vaarallisia, heillä on
leijonan pää, juoksukoiran takajalat, gorillan ryntäät ja hyenan sydän,
sillä he luulevat, että kaikki maailman vääryys on keräytynyt heidän
kyttyräänsä ja että Jumala saa ihmiset juuri heidän kauttansa nauramaan
luomistyönsä viimeistä päivää...

JOOSE (keskeyttäen; syyttävästi). Ja mitä auttaa tämä teidän
viisastelunne, jollette neuvo mitä meidän on tehtävä. Onko meidän
paettava toisille seuduille vai juostava koskeen?

PRIKKA (hellästi nauraen; taputtaen Joosea olalle). Hyvin sanottu,
poikani. Hurjista sanoistasi kuulen, että sinä rakastat oikealla
tavalla. Näkisitpä nyt omiin aivoihisi! Siellä paistaa kuuma tähti
ihanalla valolla... Siksi älä pelkää tuota veljesi kyttyrää. Samaa
petoa, näkymättömissä, on kaikissa ihmisissä. Suloinen rakkaus on aina
kuin turvaton tiainen tuhansien loukkujen keskellä. Mutta se ei eksy
ansoihin, se ei menehdy pakkaseen. Katsos... nuo pienen pienet tähdet
hurmioituneissa aivoissa...

JOOSE (on noussut ja kävellyt hermostuneena edestakaisin; pysähtyen).
Jospa se olisikin vain petoa... hänessä, veljessäni! Tai minussa vain
vihaa ja halveksimista! Mutta... minähän säälin häntä... hän on minun
veljeni! Ja siksi on tässä kaikessa kuin jotain... rutsaista tai...
Minä olen kuullut hänen öisin nyyhkyttävän! Enkä minä voi aamulla,
hänen kiroillessaan, muuta kuin vaieta, vaikka minä tahtoisin huutaa,
lyödä häntä ja — syleillä, sillä hän on onneton ihminen...

PRIKKA. Itkun ja kirouksen poika, kuten me kaikki... Tyynny, poikani,
tyynny...

JOOSE (muuttautuen jälleen kuohahtavaan suuttumukseen). Ja ahne roisto!
Pelaa panttikaupoilla kuin kurja koronkiskuri, pettää kellokaupoissa
ja istuu raha-arkkunsa kannella kuin varis haaskalla... kynkkäluut
pongollaan... (Tuskalla, kuin taistellen omaa veljenrakkauttaan
vastaan.) Ja sitten... niin lapsellisen hellä... (Osoittaa
verenpisaraa.) Tiedättekö? Pari vuotta sitten Veera heitti hänelle
maantiellä verenpisaran oksan. Hän nosti ja puhdisti sen pölystä
ja alkoi sitä kasvattaa vedessä, juomalasissa, sitten mullassa, ja
nyt... aamuisin, hän lakkaa kiroilemasta, kun hän ryhtyy tuota kukkaa
hoitelemaan... (Keskeyttää; molempien huomio kääntyy taustalle,
jossa parturi Nukkanen ja Veera näyttävät ilakoiden riitelevän,
jälkimmäisen estellessä ja Nukkasen vetäessä Veeraa ulko-ovea kohti.)

VIII KOHTAUS.

Veera, hauskan ja eloisan näköinen, pari kolme vuotta yli
kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka on puettu hieman keikailevasta,
joskin ristiriitaisesti — esim. päässä on soma hattu, mutta jaloissa
yksinkertaiset ruojukengät — tulee yhdessä keikarimaisesti puetun Sulo
Nukkasen kanssa ulko-ovesta.

NUKKANEN (ilomielisesti hullutellen). Tämä meidän teatterin prima
ballerina oli tanssimassa ryssänsolttujen keskellä tässä kulmassa,
mutta minä nappasin sen kainalooni.

VEERA (on jäänyt kiukustuneen näköisenä ovenpieleen; vihoissaan.)
Senkin narri! (Istuutuu taka-alalle tuolille.)

NUKKANEN. Ensiluokan teatteriparturi ja tarpeen tullen toinen
rakastaja, jos suvaitsette, neiti statisti!

JOOSE (menee levottoman näköisenä myymäpöydän taakse ja silmää
ikkunasta).

PRIKKA (keräillen pöydältä papereita; silmäten Veeraan ja Jooseen;
Nukkaselle). Jaha, jaha... Jos me menisimme vaikka kamarin puolelle...
(iskien silmää Nukkaselle) tilittämään näitä loppulaskuja...

NUKKANEN (melkein kuiskaten Prikalle). Onko kitupiikki kotona?
(Joosen puoleen kääntyen.) Minun piti pantata kelloni sille peevelin
meklarille! (Panee kellon myymäpöydälle; Jooselle.) Hei, poika,
heitäpäs perät tänne! (Joo sen pantua kellonperät pöydälle hän sieppaa
ne ja asettelee liivilleen.)

PENNU (pistäen päänsä ulko-ovesta). Joose, vahtaanko ma kirkolle päin,
ettei kyssä pääse tänne (venytellen) härjäämään?

VEERA (huitaisten kädellään; ilakoivasti). Menetkös siitä, vintiö!
(Siirtyy myymäpöydän viereen Joosen luo; viittaa ja nyökkää päällään
tarkoittavasti herroihin päin, kehoittaen Joosea kiirehtimään heitä
pois.)

NUKKANEN (välittämättä mitään taka-alan repliikeistä; taputellen
kellonperiään, Prikalle). Tjaah, tässä se on Taalian taide oikeassa
loistossaan: teatterissa tarvitaan vain illusiooni ja — tyhjät taskut.

PRIKKA (on noussut ja lähestynyt Veeraa, sedällisesti). No, ka...
olenhan minä tämän tyttösen nähnyt tanssivan työväenteatterissa
ja näillä kujasillakin... (Miettivästi.) Etpä ole oikeata tiaisen
mallia... (Kaikille; lyöden leikiksi.) Ennemminkin... vähän niinkuin
pääskysen päätä ja nilkoissa västäräkin kiepsahtelua rantakivillä...

VEERA (äkkiä; uhmalla). Irti sanottu piikatyttö, jos haluatte tietää...

NUKKANEN (hihittäen). Ja vielä se koketeeraa sillä olemattomalla
piikuudellaankin...

PRIKKA (Veeran kääntäessä suuttuneena selkänsä; taputtaen olalle). So,
so, ei suututa... tällä taiteen parturilla kun on aivoistakin jäljellä
vain se — illusiooni. (Lyöden Nukkasta olalle, työntäen tätä samalla
oikealle, ovea kohti.) Ja nyt kulissien taakse! (Poistuu kamariin
oikealle.)

NUKKANEN (kääntyen vielä ovella). Mutta sen minä sanon, että jos
tämä Vjerushka stateeraisi porvaristeatterissa, tanssisi hän itsensä
kahdessa viikossa pankinjohtajan rouvaksi. (Heilauttaa kättään, katoaa
oikealle Prikan jäljessä.)

VEERA (tarttuen kiihkeästi myymäpöydän yli Joosen käteen, kuumasti).
Joose...

JOOSE (vetäen kätensä hitaasti pois, vieroksuvasti). Kuinka ne puhuvat
sinulle tuolla tavalla?

VEERA (hypäten äkkiä myymäpöydälle istumaan ja kietoen kätensä Joosen
kaulaan, läheisen riemukkaasti). Ja millä tavalla, sinä hupsu? (Aikoo
suudella.)

JOOSE (riuhtaisten itsensä irti; jyrkästi). Miksi sinut sanottiin irti
paikastasi?

VEERA (hieman ylimielisesti). Yöjuoksun vuoksi. Eikö Pennu sitä jo
sanonut?

JOOSE. Sanoi... ja jotain muutakin, jota en aikonut edes ajatella,
mutta jos sinä kerran kujilla juoksentelet solttujen kanssa...

VEERA (suutahtaen, katkerasti). Ja piikana flirttaan nuorten herrojen
kanssa, teatterissa statistien ja näyttelijäin ja täällä... kotomökillä
kyttyräselkien kanssa... Niinkö luulet?

JOOSE (läheisesti, selittävästi). Ymmärräthän... (Yrittää tarttua
Veeran poisvetäytyvään käteen.) Minähän olen täällä kuin erossa
maailmasta ja kuvittelen jos jotakin... Ja sinä olet viime aikoina
ikäänkuin menettänyt itsestäsi jotain, siitä entisestä, joka onki minun
kanssani yhteiseen karamellipönttöön salakoita Viinikanojan suvannosta
ja katseli kevätrantoja pitkin Pyhäjärvelle, jonka rannalla komeat
huvilat olivat kuin meidän omiamme...

VEERA (jatkaen samaa näkemystä, puolittain välittömästi mukaan
viehtyen, puolittain katkerana). Ja menneenkesäiset ruohikot uivat
rantaa pitkin pieninä pyörylöinä, ja mitä kauemmaksi ne menivät, sitä
kuultavammilta ne näyttivät, ihankuin aamuruskoisilta pilvenhattaroilta
(Pysähtyen äkkiä; lyhyt vaitiolo.)

JOOSE (on ottanut Veeran käden ja vetänyt häntä puoleensa).

VEERA (kylmästi). Ei, Joose. Nyt minä olen nähnyt, nyt...
sisäkköneitseenä niitten huviloitten sisäpuolelle. (Terävän
syyttävästi.) Tiedätkö muuten, minkälaisia olivat ne minun yöjuoksuni?

JOOSE (ilostuneena; raikkaasti nauraen). Tietenkin... sinun
tanssiharjoituksiasi!

VEERA (hypähtäen pöydältä pois; hieman kiusoitellen). Entäpäs jos
olisivat olleet myös kotiin saattelemisia ja...?

JOOSE (kuin anteeksi pyytävästi). No, eihän sekään nyt vielä olisi
ollut...

VEERA (lyhyen kylmästi). Eikö? Mutta entäs herrasväen nuoriherra,
tuollainen yläluokkalaistolvana, joka hamuilee helmoja jokaisessa
käänteessä, herättäessäni aamulla, pöytää kattaessa, pöytää
korjattaessa, ovea avatessani, aamut ja illat? (Nauraen riehakkaasti.)
Minä löin sitä lopulta ympäri korvia, niin että mamma-rouva juoksi
palleroisensa avuksi. Ja paljonko siihen sitten lisää tarvittiin?
Muutama tanssiaskel salaa salin parkettilattialla ja... (pysähtyen;
käyden äkkiä vakavaksi; kulmalliset rypyssä.) Ja sinun veljesi, Ruupe
Rönkä!

JOOSE. Mitä? Onko hän... sinnekin...?

VEERA. Harva se yö, koko talven... Kiipesi portin yli, kolusi
keittiön rappuset, koputteli ja työntyi akkunaan, kasvot kuin suuren
villakoiran kasvot muikeassa irvessä, kädet vuoroin nyrkissä, vuoroin
ristissä (nauraen hahattavasti)... jumalanpilkkaajalla! (Katkerasti.)
Oliko ihme, että piika sai laputtaa. (Siirtyy vasemmalle pöydän luo;
istuutuu.)

JOOSE (tullen luo, istuen viereen ja ottaen kädestä; lohduttaen, omia
mahdollisuuksiaan suurennellen). Rakas Veera! Multa ajattelepas... ensi
syksynä pääsen teollisuusopistoon...

VEERA (masentuneena). Jos pääset... tästä peikonkomerosta!

JOOSE. Minä pääsen, usko. Ja sitten minusta tulee mestari, kuten
isästäni. Ja minusta tulee värimestari! Esa-maisteri sanoo, että
minulla on värisilmää. Ja siten! (Tullen epäröiväksi.) Niin ja...
sitten...

VEERA (matkien; väsyneesti). Niin ja sitten... (Nousee, siirtyy
ulko-oven luo; avaa sen ja kurkistaa ulos oikealle; jää avonaiselle
ovelle seisomaan.)

JOOSE (Veeraan päin; avuttomana, kuin itseään kauhistuen). Luuletko
todellakin, Veera, että minä olen saamaton ja pelkuri? (Muuttaa
levottomana istumaan sohvalle.)

VEERA (on kiinnittänyt kokonaan huomionsa tielle päin; kuin kaivaten
vapaaseen maailmaan). Tuolla juoksee miehiä... vallihaudoilta kirkolle
päin... Ja sotilaita! Kiväärit kourassa... Nyt ne heiluttavat niitä
päittensä yläpuolella kuin ratsastavat kasakat! Kuuletko? Kaukaista
huutoa... (Sulkien oven; edeten keskinäyttämölle; ojentaen käsivartensa
kuin raikasta tuulta vasten.) Minäkin tahtoisin olla vapaa kuin
lintu tai... pilvi! (Muuttautuen iloiseen jokapäiväissävyyn.) Ja
niinhän minä olenkin! (Istuutuen samassa vauhdissa poydänviereiselle
tuolille.) Tuo suloinen palvelijan-kammio, puhtain ja säädyllisin
kaikista nykyajan vankikopeista, on ahmaissut varmaan jonkun toisen
raukan, joka luulee olevansa onnellinen saadessaan palveluspaikan.
Äläpäs nuolaise, sisar parka! Jos heilahdat yhdenkin tanssiaskelen,
lyöt pääsi seinään. Jos laulahdat, pelästyt sen kuuluneen herrasväen
puolelle ja alat kuulostella korva seinää vasten kuin vanginvartijain
tuloa. Äläkä luulekaan voivasi lausuilla kauniita runoja iltojesi
iloksi. He luulevat sinua hulluksi. 'Kaikkia vielä, piikakin tässä!' he
hoeskelevat toisilleen... (Puoliksi itsekseen; raskaana tunnelmana.)
Yksikin yksinäinen ilta siellä turruttaa sinut viikoksi. Ja jos istut
siellä vuoden, et ajattele enää mitään muuta kuin... aamiaista,
herätyskelloa, matkaa torille ja torilta kotiin, ovien avaamista,
niiailemista ja illalla taas... herätyskellon vireeseen vetämistä...
(Kavahtaa, on kuulunut hyvin kaukaisia kiväärinlaukauksia.)
Laukauksiako? (Hypähtää seisoalleen kuin mennäkseen jälleen ovelle.)

JOOSE (ärtyneen synkästi). Joka päivähän ne siellä sen verran
rätisevät... ryssät ja vallihautajätkät.

VEERA (siirtyen sohvalle Joosen viereen; ottaen häntä kaulasta; taas
täynnä elämänuskallusta). Joose, me menemme molemmat tehtaaseen,
tavallisina työmiehinä, jo ylihuomisaamuna. Silloin olemme vapaita
illat ja yöt. Siellä on satoja meidänkaltaisiamme. Siellä me kasvamme
kuin nuoret puut suuressa metsässä, rinnakkain, muista välittämättä...

JOOSE (katsoo kuin ajatuksiaan tarmokkaasti kooten suoraan eteensä).
Niin, ja toisten varjossa... (Nousten, ehdottomana vakaumuksena.)
Ei koskaan! (Liikehtien eloisana; intoutuen omista ajatuksistaan.)
Saada tilaa ja päivää niin paljon kuin ympärillä olevat, samanlaiset
ja suuremmat, sattuvat suomaan. Huojua aina samaan suuntaan toisten
kanssa jokaisen tuulen mukaani Ei koskaan... Ennen vaikka näännyn tänne
vankilaani...

VEERA (nauraen raikkaasti). Sinua varten pitäisi todellakin rakentaa
oikea luostarikoppi ja ristikkoakkuna, niin tottapa olisit tyytyväinen
suureen yksinäisyyteesi.

JOOSE (on tarttunut lujasti tuolin selkänojaan; kuin vapautuneena;
väittelynhaluisena). Sitäpaitsi, sinun vertauksesi meistä ja metsästä
on suorastaan nurinkurinen. Ihminen ei ole se, joka istutetaan ja
kasvaa, vaan hän, joka istuttaa, jalostaa, tekee keksintöjä ja...
vaikka ihmeitä. (Voitollisen leikillisesti.) Älä sinä luule minua
huiputtavasi sellaisilla käen munasilla, (lähestyen Veeraa, ottaen
hellästi hänen päänsä käsiensä väliin; yhä ilakoivammin) joita jotkut
ovat varkain sinun pieneen pääskysen-päähäsi munineet. (Vetäen Veeran
sohvalta luokseen; jatkaen valoisassa näkemyksessä; leikillisesti,
suurennellen.) Ei, Veera, minä tahdon kokeilla, keitellä ja sekoitella
suurella kauhalla suuressa padassa, sateenkaaren kaikki värit,
luoda uusia väriyhdistelmiä ja kantaa sinulle kotiin sellaisia
kankaanpalasia, ettet tiedä, puseronko tekisit vai hameen, minulle
kaulaliinan tai itsellesikö hartialiinan...

VEERA (yhtyen iloon). Käkipä se taitaa kukkua sinunkin suullasi. Mutta
mistäs löydät pesän? Sehän se meiltä juuri puuttuu, lörpöttelijä.

JOOSE (jälleen masentuneena). Niinpä kai... lörpön lörppö...

VEERA (leikillisessä ivassa). Minun se kai pitää rakentaa! Tehtaantytön
viikkopalkallako? Vai menenkö vaihtoihin? Upseeri suo kyllä koreille
tytöille 'erikoisetuja', jos suostuvat juomaan samppanjaa sen
porsastelujuhlissa...

JOOSE (suuttuen). Pilkkaa. Mutta... älä puhu minulle tuosta
upseeri-lurjuksesta, jonka portilla sinä, kuulemma, olet keikaillut
kuin...

VEERA (keskeyttäen; kiivaasti). Ahaa! Enkös arvannutkin. Mutta...
sinä olet kuullut liian vähän. En jäänyt portin pieleen. Olin erään
kerran hautatyttöjen kanssa sen juopottelujuhlissa. Ja kyllä se osasi
olla herra ja sika! Valitsi parhaat päältä ja potkaisi loput ulos...
sotamiesten saalistettaviksi.

JOOSE (on katsonut hämmästyksestä ymmällään; kauhistuneena). Kuinka
sinä!? Oletko sinä todella...? Ja miksi? Sellaiseen paikkaan!

VEERA (kohauttaen olkapäitään). Meninpähän vain... hurjuuksissani!
Pitihän piikatytönkin maistaa kerran tilkan verran samppanjaa! (Lyöden
leikiksi, hyvitellen.) No-noo, poju, ei siitä sen kummempaa tullut.
Minä livahdin ajoissa karkuun... ja nauroin koko jutulle.

JOOSE (yhä kauhistuneena). Mitä hirveätä kieltä sinä puhutkaan!

VEERA. Hyvä, etten ampunut sitä roistoa! Svinjaa, sano ryssän solttu.

JOOSE (tarttuen Veeran olkapäihin, kiihkeän tutkivasti). Voitko sinä
vannoa, että...?

VEERA. Vannoa? Se taitaa olla meikäläiselle liian herraskaista.
(Yksinkertaisen vakuuttavasti.) Johan sen kuulit, alusta loppuun. —

IX KOHTAUS.

Pennu juoksee sisään ulko-ovesta täyttä vauhtia, jättäen oven
jäljestään auki. — Hämärä on tihentynyt ja taustan kellervänpunainen
valaistus yhä vahvistunut.

PENNU (hengästyksissään ). Äitimuori konkkaa tänne päin ja hokee
'sus-siunatkoon, sus-siunatkoon!' Ruupe heiluu kirkonmäellä kuin
Hullu-Heikki markkinoilla. Ja soltut ajavat takaa vänrikinkekkuleita...
laskevat korvanjuureen... (näyttäen kuin omaan päähänsä ampuen) tuosta
noin vain... ja jokeen, jään alle... kalanruokaa... (Juoksee samaa
vauhtia vasemmalle, keittiönovesta.)

VEERA (on siirtynyt ulko-ovelle ja tarkastellut oikealle, palaten
keskinäyttämölle; lyhyesti). Minun täytyy lähteä. Jos äitisi näkee
minut täällä, saan suut silmät täyteen jumalansanaa.

JOOSE (lähestyen; vetäen Veeran lähetteen; nopeasti). Kujaisten
kalliolla yhdentoista aikaan... tuletko?

VEERA. Tulen kyllä.

JOOSE (saattaen Veeraa keittiönovea kohti; kiireisesti, tuskallisesti).
On jotain, joka jäi minua vaivaamaan... (Samassa he molemmat pysähtyvät
ja kääntyvät jännittyneinä katsomaan ulko-ovelle, jonka eteen juosten
pakeneva venäläinen upseeri pysähtyy, neuvottomana pälyillen: aikoo
tolkuttomana syöksyä ovesta sisään, huomaa sisällä-olijat, kääntyy
takaisin, kurkistaa oikealle, pakenee juosten vasemmalle.)

VEERA (kuiskaten). Se on hän, se sama roisto... (Kiirehtii ulko-ovelle,
jää jännittyneenä katsomaan pakenijan jälkeen.)

JOOSE (rientää akkunaan).

SOTAMIES (nagani kourassa juosten oikealta, huutaa Veeralle). Kudaa —
tshort vasmii — kuda ofitser... svinjaa?

VEERA (osoittaen innostuneena pakolaisen juoksemaan suuntaan). Tuonne
päin!

SOTAMIES (juoksee vasemmalle).

VEERA (katoaa juoksuaskelin hänen jäljessään vasemmalle).

JOOSE (kiirehtii myymäpöydän ympäritse kuin estääkseen Veeraa
lähtemästä; pysähtyy ovelle voimattomana; kääntyy oikealle päin, josta
ottaa vastaan saapuvan äitinsä, johtaen tämän sisään).

X KOHTAUS.

Eetla tulee ulko-ovesta voivotellen ja siunauksia hokien.

EETLA (hengästyneenä, käsiään ristien). Ne jumalattomat... ne
Antikristuksen palvelijat...

JOOSE. Mitä siellä on tapahtunut?

EETLA. Ja oma poikani, oma poikani... sellaisessa joukossa... (Kulkee
yhä voivotellen keittiöön päin, jonne poistuu Joose jäljessään.)

XI KOHTAUS.

Nukkanen pistää päänsä oikeanpuolisesta ovesta, ikäänkuin olisi
kuullut jotain epäilyttävää; kiirehtii avonaiselle ovelle, silmää ulos,
kääntyy takaisin kohauttaen hartioitaan, menee jälleen oikealle.

NUKKANEN (melkein kuiskaten). Prikka...

PRIKKA (tullen kamarista paitahihasillaan, sikari suussa ja leppoisalla
tuulella)

NUKKANEN. Olen varma, että täällä itkettiin ja voivoteltiin. Ja nyt? Ei
tuon taivaallista!

PRIKKA (käyden vasemmalle pöytää kohti; puolittain totisesti, mutta
nauraen römeästi). Luulenpa, ettei tässä kylässä tapahdu mitään
taivaallista. (Istuu sohvalle.)

NUKKANEN. Jos paineltaisiin tästä kaupunkiin päin.

PRIKKA. Ei, poika... minä olen päättänyt, että tänä iltana eräs
virkaheitto herra ja toinen rakastaja istuvat Seurahuoneella. Mutta
sitä ennen on luonnollista ja tarpeellista, että sinä panttaat kellosi.

NUKKANEN (hieman hermostuneena). Mutta talohan on tyhjä, kuin
murtovarkaan jäljeltä!

PRIKKA (täysin vakavasti; raskasmielisen ennustavasti). Tässä talossa
nostetaan näinä aikoina elämän vettä syvistä kaivoista... (Alkaa kuulua
miesjoukon meluavaa keskustelua oikealta, ylinnä Ruupen ääni.)

RUUPE (näkymättömistä: melun keskeltä). Musertakaa tuo inhoittava!
(Hohottavaa naurua.)

NUKKANEN (kuulosteltuaan; Prikalle). Kyttyrä kuuluu olevan hyvällä
päällä.

PRIKKA. Se nostaa kurssin... kiristä satalappunen.

XII KOHTAUS.

Ruupe ja hänen jäljessään Jallu Heiska tulevat ulko-ovesta, jonka
sulkevat.

RUUPE (melkein suunniltaan ilosta, rehennellen). Mene, tekel, upharsin!

PRIKKA (nauraen, mutta syvin taka-ajatuksin). Juuri niin... sinä olet
punnittu ja köykäiseksi löytty!

RUUPE (kurkistaa hämärässä tunteakseen). Ahaa, sinä liperiherrojen
kumminkaima! Kuulitkos pientä rätinää tuolta kirkonmäeltä?

HEISKA (karkeasti). Se oli vasta kirkonmeno! Pienet pirut keikkui
kellonkielellä ja seurakunta veisasi ammuvainaan nuotilla...

RUUPE. Hei, pojat, tulkoon valkeus! (Heiskan sytytettyä ovenpielestä
kattolampun.) Ja valkeus tuli! Juhlavalaistus! (Nukkanen sytyttää
pöytälampun: erikoisesti Prikalle.) Sillä tänä päivänä sinun jumalasi
kuritushuone menetti viimeisen toivonsa. Kyttyrä ampui solttujen kanssa
sen harjalla ristin poikki! (Pyörähtää riemuissaan ympäri; miehet
istuvat mikä minnekin; myymä pöydälle, tuoleille ja vuoteenlaidalle.)

HEISKA. So-soo, et sinä nyt sentään ampumassa ollut.

RUUPE (vähän nolostuen). Ampui kuka ampui, mutta minä olin
komentamassa. Ja tynkä on jäljellä. (Prikalle). Kuulitko, sinä taivaan
arkkitehti?

PRIKKA (nasevasti). Entä jos jäivät vielä ehjiksi sydän ja ankkuri —
usko ja rakkaus?

RUUPE (nauraa hohottaen; katkerassa riemussa). Minä tähtäsin kyllä
vääryyden sydämeen. Minä maksoin kyttyrästäni! (Prikalle; viitaten
sormella ylöspäin.) Ja arvaapas mitä hän vastasi?

PRIKKA. Hän luultavasti nauroi, että taivas raikui...

RUUPE (voitollisesti). Vai nauroi? Se pysyi mykkänä! Ja vaikenivat
taivaalliset kanuunat...

PRIKKA. Se johtui siitä, ettet sinä vielä ole oppinut kuulemaan hänen
suurta ja levollista nauruansa meidän, kääpiöitten, kunniaksi...

RUUPE (kuulematta toisen puhetta lainkaan). Vain akat kirkuivat:
'jumalanpilkkaa, jumalan pilkkaa!' Niinkuin minun tarvitsisi pilkata
olematonta, joka pilkkaa itse itseänsä minun selkäni takana. (Kääntää
selkänsä Prikalle.) Katso, katso, niin näet!

NUKKANEN (sukkelasti). Ka, näkeehän tuon. Mutta minun mielestäni pieni
syyläntapainen soman naikkosen nenän pielessä on paljon murheellisempi
haitta kuin tuollainen voimanpahka isossa miehessä... (Kaikki nauravat.)

RUUPE (epäluuloisesti, uhkaavasti). Mitä? Aiotteko te pitää minua
narrinanne? (Naurajat vaikenevat.)

PRIKKA (hienosti, tarkoituksellisesti). Eikä hän edes tiedä, kuinka
paljon hän rakastaa Jumalan kauneutta hänen luoduissaan, (viitaten
verenpisaraan) esimerkiksi... tällaisen verenpisaran jumalattaressa...

RUUPE (hämmästyy sanattomaksi; vavahtaa kuin olisi saanut iskun
arimpaansa; vetäytyy myymäpöydän taakse, josta jää epäluuloisena
tuijottamaan Prikkaan).

JALLU (on tarttunut heti Prikan repliikkiin). Ja mitäs tässä loikata
turhia. Nyt mennään kaupunkiin, pojat! Siellä perustetaan paraikaa
työläis- ja sotilasneuvostoa. Ja sitten se alkaa!

RUUPE (Prikalle; yhä ihmeissään ja epäluuloisena). Mistä sinä
virkaheitto sait sellaista päähäsi... verenpisarasta ja...? Oletko sinä
noita?

PRIKKA. No, ka... eipä muuta kuin taivaan arkkitehti, kuten itse
sanoit. (Nousten.) Mutta nyt... takki niskaan ja kaupunkiin. (Poistuu
oikealle kamariin.)

NUKKANEN (ottaa kellonsa vasemmalta kaapin päällä, työntäen sen
myymäpöydälle Ruupen eteen). Paljonkos maksat... kellonpanttia?

RUUPE (työntäen kokonaan poissaolevana kellon syrjään; näyttää hautovan
epäluulojaan).

HEISKA (nousten). No, tuleeko tästä lähtöä vai jäätiekö te hautomaan
kellokauppoja, kun punakaarti nousee Viaporin-haudastaan.

PRIKKA (tulee oikealta, takki yllään; menee ottamaan palttootaan
naulakosta).

RUUPE (kiirehtii suoraa päätä hänen luokseen; kiihkeän tutkivasti).
Onko Joose jotain sanonut... (viitaten verenpisaraan) tuosta? (Vetää
Prikan etualalle.) Tai... ehkä Pennu on jotain nähnyt lorvaillessaan?

PRIKKA (on saanut polttoon yllensä; taputtaa Ruupea olalle; viekkaan
lempeästi). Eikä ole tarvinnut mitään sanomista. Olenpa vain
nähnyt, että hoitelet sitä kuin juhannusruusua kirkon alttarilla...
(Salaperäisen tarkoittavasti.) No, keneltäpä se sitten olisi, jollei
salaiselta rakastajattarelta?

RUUPE (korahtaa hyvillään nauramaan; naiivisti ylpeillen).
Ja keneltäpäs sitten muilta kuin... (kipeän haaveellisesti)
rakastajattarelta? (Tyrkäten Prikkaa kylkeen; hihitellen.) Ja sen tytön
akkunaan minä tänäkin iltana naputtelen, noin vain... etusormellani...
kuin höyhenellä... (Kääntyen rehennellen Nukkasen puoleen.) Eikä tämä
poika ole mikään kitupiikki! Paljonko?

NUKKANEN (nokkelasti). No, ka... satalappunen!

RUUPE (heittäen lompakostaan setelin pöydälle). Tuostas saat!
(Heiskalle.) Ja sinä, Jallu, juokse sinä susilaumaan. Minä viis
välitän teidän yhteiskunnastanne. Se ei ole muuta kuin myrkyllisten
kärpästen surinaa, sanoo Niitshen poika. ‘Niinpä kietokaa ympärillenne
ylevyys, ruman vaippa! sanoo hän toisessa paikassa. (Ylpistellen;
pohjimmaltaan katkeran totisena.) Niin, niin, minulla on hartioillani
yksinäisyyden vaippa... (Heiskan hörähtäessä nauramaan, uhmaten.)
Naurakaa mitä naurattekin...

HEISKA (heilauttaen kättään hyvästiksi). Houna! (Poistuu ulko-ovesta
kääntyen vasemmalle.)

PRIKKA (on siirtynyt ulko-ovelle; täällä). Oikein, poikani, lunastajat
tulevat vain yksinäisille ja harvoille, ei kaikille. (Nostaa kätensä
ovelta, katoaa vasemmalle.)

NUKKANEN (pujahtaa Prikan jälkeen seuraavan Ruupen repliikin aikana).

RUUPE (tuskin kuunnellen Prikan repliikkiä: omassa innossaan
teikaroiden). Ja minä haluaisin tähän maahan kuninkaan, joka
antaisi minulle ja hovipapilleen narrin virat ja koreita hetaleita,
kunniamerkkejä, rahaa ja korkeita arvoja, joilla häikäistä ihanat
rakastajattaret... (Kääntyy ovelle päin; huomaa huoneen tyhjäksi;
nolostuen; sitten kohauttaen hartioitaan halveksivasti.) Narrit...
(Sieppaa vuoteen päädystä lakin päähänsä; menee vasemmalle, kaapilleen;
ottaa sieltä naisen kultaisen rannekellon; menee keittiön ovelle,
Jooselle; ankarasti.) Sulje ovet. Pysy kotosalla! (Kääntyessään ovelta;
puoliksi itsekseen mutisten.) Kukaties, vielä ryöstelevät tänä yönä...
(Kasvot valaistuvat, katsahtaa etusormessaan riippuvaan kelloon;
koskettelee verenpisaraa, taittaa äkkiä siitä kukan, panee sen keikarin
elein napinläpeen ja marssii ulko-ovesta kuin sulhasmiesaskelin; katoaa
oikealle.)

XIII KOHTAUS.

Joose vasemmalta; kulkee väsyneen näköisenä vuoteen luo, jota hieman
pöyhii ja järjestelee yökuntoon, vetäen lopulta verhon kiinni.

VEERA (on ilmestynyt ikkunan taakse, painaa kalpeat, hätääntyneet
kasvonsa ikkunaan, tekee lopulta kutsuvia merkkejä, joita Joose vuoteen
luona hommaten ei huomaa).

JOOSE (siirtyy vuoteen luota ulko-oven luo, vetää ovi akkunan eteen
verhot, vääntää oven lukkoon ja sammuttaa kattolampun, jolloin
huoneeseen tulee puolihämärä; kiertää myymäpöydän; ojentaa kätensä
kohti alasvedettävää ikkunaverhoa; näkee samassa edessään akkunan takaa
Veeran kasvot ja perääntyy melkein pelästyen; kiirehtii ulko-ovelle,
jonka avaa, vetäen Veeran yli kynnyksen kuin hänet jostain vaarasta
pelastaen).

VEERA (tarttuen kuin turvaa etsien Joosea kädestä; puoliääneen, mutta
kiihkeästi, katkonaisesti). En voinut odottaa yöhön saakka... Anna
minulle anteeksi... Minä en ole murhaaja! Minähän vain viittasin hänen
jälkeensä...

JOOSE (ohjaten hänet pöydän luo tuolille; tyynnyttäen). Rauhoitu... oli
hyvä, että tulit. Minusta jo tuntui, kuin olisit paennut minun luotani
johonkin muualle, johonkin... hirvittävään joukkoon...

VEERA (on jo istunut; kuiskaten; mutta samalla kuin parahdukseen
ratkeamaisillaan). He surmasivat hänet... Ethän syytä minua, ethän?
En tiedä mistä se tuli. Se hulvahti päähäni kuin kuuma aalto, ja
minua alkoi naurattaa sen hoiperteleva juoksu... Mutta minä en
tarkoittanut... Uskothan, uskothan? (Syleilee, yhä istuen, kiihkeän
anovasti Joosen vartaloa.)

JOOSE (taipuen suojelevasti Veeran puoleen). Sinähän vapiset, rakas...
Älä pelkää, minä uskon... Tulithan kuin kuilun yli jälleen minun
luokseni, entisesi tapaisena...

VEERA (kavahtaen seisaalleen; levottomana; viitaten keittiöön päin).
Onko äitisi tuolla?

JOOSE. On. Mutta... hän sai jo unta.

VEERA. Ennenkaikkea... Ruupe ei saa meitä yllättää. Hän voi palata
mökiltä takaisin koska tahansa... (Lämpimästi.) Sinun täytyy päästä
syksystä kouluun. Ja minä menen tehtaaseen. Mutta hän ei saa päästä nyt
sinulle suuttumaan. Hän ei saa tietää kerta kaikkiaan meistä mitään, ei
pienintäkään aavistusta...

JOOSE (vetäen Veeran puoleensa; onnellisena, tarmokkaana). Hyvä,
lähtekäämme... kaupunkiin! (Menee akkunan luo, sammuttaa pöytälampun,
jolloin kelmeä valo lankeaa huoneeseen.)

VEERA (on samalla kiirehtinyt ulko-oven luo, ja ottanut naulakosta
Joosen lakin ja polttoon; melkein ilkamoivasti). Kyssä voi tulla...
kiirehdi.

JOOSE (rientää samassa ulko-ovea kohti, sieppaa lakin päähänsä ja
palttoon käsivarrelle; samalla halveksivasti nauraen). Se narri...
(Poistuvat ulko-ovesta; kuuluu avaimen loksahdus lukossa; he rientävät
kuin kaksi yhteen sulautunutta varjoa akkunan ohi vasemmalle.)

VÄLIVERHO.

TOINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Sama kuin ensimmäisessä näytöksessä; on vain huomattava, että
verenpisara etualan pöydällä on nyt kukaton ja surkastunut ja vesipullo
laseineen poissa.

Ulkona on pilkkopimeä myöhäismarraskuun ilta; akkunoitten verhot ovat
ylhäällä; vain kattolampussa palaa sähkö.

I KOHTAUS.

Ruupe yksin; seisoo matalilla tikapuilla ja vetää parhaillaan suurta
seinäkelloa; lopetettuaan kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle,
jolloin kello lyö pari kolme kertaa ratisevasti ja vaivalloisesti.

RUUPE (kuulosteltuaan lyöntejä; kuin keskustellen kellon kanssa,
suutahtaen). Höh, mikä ritinä ja rotina, kuin papin rillat
helluntai-aamuna tai... vanhan akan marinaa! Eikä sinua saa kaupaksi?
(Itseään nauraa hohottaen.) Yhtä vähän kuin isäntääsikään! (Kääntyy
kellosta poispäin; istuutuen tikapuilleen.) Ja siinä on, muka,
Ruupe Röngän kisällintyö! (Nauraen melkein herttaisesti; viitaten
ivallisesti itseensä.) No, jaa... melkein yhtä hyvä kuin Jehovan
eräs... mestarinäyte... (Laskeutuu maahan; muuttaa tikapuut erään
pienehkön seinäkellon alle, jonka taulu ja kehys ovat koristelut
korean kiiltävin kuvioin, ryhtyen nousemaan tikapuille.) Mutta...
koetetaanpas, miten kukkuu tämä sulhaskello, (kääntyy katsomaan
veren pisaraa) joka tehtiin verenpisaran puhjetessa... ensi kerran
kukkimaan... (Kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle, jolloin se
alkaa lyödä käenkukunnan tapaisesti; työntäen viisarin eteen päin
kesken kukuntaa, niin että — tämä kätkee sorahtavaan ääneen; yhä
suuttuneempana.) Aah, sinähän sorraat kuin sorakielinen kukonpoika.
(Jäljitellen kehnoa kukonkiekumista, ivallisesti mairitellen.) Ja
sinun kun piti raksutella sänkykamarissa... (kääntyen istumaan
kasvot katsomoon päin) ja herättää ikuisena kevätkäkösenä nuoripari
untuvapatjoilta... Ja nyt... Kuin naakka kirkontornissa! (Napsauttaen
peukalollaan; nauraen.) Ei, mutta... sehän on kuin minun morsiameni! Ei
laula käskemälläkään... (Lyhyt vaitiolo, osoittaen verenpisaraa.) Eikä
kuki... ruikuttamallakaan. (Synkkänä.) Ei ainakaan minulle.

II KOHTAUS.

Pennu pistää päänsä keittiönovesta; pitäen selkänsä takana nagania.

PENNU (mielistellen). Ruupe! (Astuen sisään, touhuissaan.) Annaks'
meisseliä?

RUUPE (poissa-olevana; äreästi). Tärväät sen... ruostenauloihin ja...

PENNU (kiinteän törkeästi). Enkä tärvää! (Innokkaasti selittäen.)
Hutkittiin Mäen Juuson kanssa revolleja. Ja se pöllö luuli tätä
revohkakapineeksi, kun on kuulalaakerit vähän sitkistyneet.
(Tarkastellen asettaan.) Ei muuta kuin ruuveja löysätä ja... rasvat
akseliin.

RUUPE (ikäänkuin havahtuen; äskeisestään muuttuneena, ystävällisesti).
Istu tuohon, tuolille... saat kuin saatkin meisselin. (Kiertäessään
myymäpöydän taakse, jonka laatikosta ottaa meisselin; puoliksi
itsekseen; puolittain Pennulle.) Tulitpa vähän niinkuin
keskustelukaveriksi. (Yrittäen välitöntä iloisuutta.) Nyt pannaan oikea
älykello käyntiin ja puhutaan sukkelia... (Tuoden työkalun Pennulle,
joka istuutuu lattialle asetta korjailemaan.) Sanopas... kun ihminen on
syntynyt apinasta ja yli-ihminen syntyy ihmisestä, että... mikäs minä
sitten olen, rumilus, tässä leipäjonossa tuhatvuotiseen valtakuntaan?

PENNU (kesken työtään; koirankurisesti). Paviaani... leipäpuussa!

RUUPE (istuutuen pöydän luo tuolille; hörähtäen; väittelynhaluisena).
Hyvin sanottu, poika. Mutta enpäs ole! Minä olen solmuun kiskaistu
nuora... hirsipuunuora, johon yli-ihminen hirttää jumalat kuin
sätky-ukot. (Puoliksi itsekseen; katkerasti.) Nääs, hirttonuoran ei
tarvitse olla korea.

PENNU (kuivasti; ärsyttävästi). Koskas aiot painua Niuvanniemeen?

RUUPE (hosaisten innoissaan Pennua olkaan; hihittäen). Sukkela poika!
Meillä osataan keskustella. Me kyllä tulemme toimeen toistemme kanssa.
(Lyhyt vaitiolo; jälleen synketen.) Mutta... nuo muut! Ne pakenevat
minua. Katsos, (särkevän katkerasti) se on ainoa keino, millä he
kykenevät peittämään tyhmyytensä itseänsä älykkäämmän edessä. (Nousten;
ryhtyen siirtämään syrjään tikapuita; samalla jatkaen.) Tai jos tulevat
luokse, he yrittävät naureskella nuo narrit... muka minulle, muka
omaa onnellisuuttaan siitä, että ovat toinen toisensa näköiset kuin
sileät taskukellot, jotka sama tehdas on valmistanut samanlaisiksi joka
vieteriltään, numerollaan ja rattaaltaan. (Voitollisena.) Mitäs siitä
sanot, poika?

PENNU (kokonaan omissa asioissaan). Minä vaan sitä, että aion lähteä
tästä kaartiin...

RUUPE. Vai kaartiin, nulikka... (Leikkiä laskien.) Ja mihin kaartiin,
mukamas?

PENNU (välittömästi). No, eihän täällä muita kaarteja kuin... Jollei se
herrasnulikkain salakopla... kellarikaarti, mikä lie...

RUUPE (hyvitellen). Ei, velipekka, sinä tulet minun oppipojakseni.

PENNU (keskeyttäen, jukurapäisesti). Enkä tule. Kyllä olet jo Joosea
kurmuutellut kuin orjaa, vaikkei se sille pahaa ole tehnyt... (puoliksi
itsekseen) herrasnulikalle...

RUUPE (uhkaavasti). Entäpä jos saat painua, lurjus, tehtaaseen...
rasvalipojaksi tai pakkamestarin hantlankariksi? Kyllä vilahtavat
silloin korvatillikat ja kiepahtavat tukkapöllyt niskavilloissasi,
railakka.

PENNU (on saanut aseen kuntoon, napsauttelee sen hanaa; nousten;
uhkaavasti). Kun minä olen kaartissa ja vetäisen liipasimesta... kas,
tällä tavalla — niin että hana nousee, saatpa juosta Armiro-laatikon
tuolta tienposkesta Santra-matamilta... kuin rasvalipoika
eltarinsällille... Terve! (Aikoo poistua keittiöön päin).

RUUPE (laskien kätensä estävästi Pennun olkapäälle; hätäisesti; melkein
rukoilevasti). Älä nyt leikistä suutu... (Kopeloiden taskujaan, ottaen
savukelaatikon.) Saat tuosta tupakan hampaisiisi. (Tarjoten laatikosta.)

PENNU (ottaen laatikosta kolmisen savuketta; ivallisesti). Paljonpa
tuhlaatkin. (Istuutuu pöydän luo, panee yhden suuhunsa, työntää loput
rintataskuunsa, sytyttää savukkeensa veltoin sällimäisin elein.)

RUUPE (äkkiä, jännittyneenä). Oletko nähnyt hiljattain Veeraa siellä...
tehtaalla?

PENNU. Nähty on. Mutta lie jo sekin kaartin hommissa... lakosta alkain.

RUUPE (nousten; säikähtyneenä). Puhutko sinä totta?

PENNU (huitaisten kädellään). No, ei suinkaan tässä enää pulskimpia
jenttoja jätetä herrojen kaartiin...

RUUPE (painuu takaisin istumaan).

III KOHTAUS.

Eetla tulee keittiönovesta, nyt puettuna kuluneeseen, harmaaseen
arkipukuun, kantaen paria voileipää ja maitolasia lautasella, aikoen
oikealle, kamariin.

EETLA (Pennulle; toruen puoliksi leikillään). No, jokos se Pennukin...
haikuuttelemassa...? Etkös ole kuullut, että tulee huonot ilmat, kun on
korsi porsaalla suussa?

PENNU (myrkyllisesti). Vie sinä, muori, vain lellipojallesi voileivät
ja kermat, että jaksaa saatella herraslikkoja...

EETLA. Kehtaatkos siinä... poika kun ihan laihtuu ja harmaantuu
kirjojensa ääreen... (Ruupelle.) Niin että... saisit sinäkin, Ruupe,
vähän vähemmän vaatia siltä yötöitä...

RUUPE (ärtyneesti). Vähällepä nuo ovat jääneet... viime aikoina. Ja
kauppa kuin kauppa!

PENNU (äidilleen; yhä myrkyllisemmin). Annatpahan sinä sen sijaan
viimeiset pennosesi, jotta herraspoika saa ostaa simpsettejä
lahtarinulikkain tanssijuhliin...

EETLA (voivottelevasti). Ja entäs sinulle... kärttämistäsi kärtät...

PENNU (hurjistuen). Minulle? Kujalle minut on heitetty tästä mörskästä!
(Nousten; kädet housuntaskussa rehennellen.) Mutta minä palaan sieltä
kohta takaisin, niin että seinät huojuvat!

EETLA (itkevästi: voivotellen). Ja kenen oli syy, että kansakoulustakin
karkasit. Itse kujille juoksit! Isäsi käski sinua kurittamaan, mutta
minkäs minä sinulle... Pennu parka, sinä olet huonolla tiellä...
(Poistuu oikealle.)

PENNU (nojaten myymäpöytään; tuijottaen häijyin ilmein kamarinoveen).
Mutta se lellipoika... se on vaarallisilla teillä! Taitaa olla
kavereittensa mukana... ostelemassa ryssiltä kivääreitä, joita
porvarinaikkoset kantavat kätköpaikkoihin hameittensa alla...

RUUPE (lähestyen Pennua; kiihkeän epäluuloisena). Mitä muuta tiedät
Veerasta? (Mustasukkaisena.) Onko se siellä sairaanhoito-puolella
vai...? (Kuiskaten yhä synkemmin.) Onko se tapaillut näinä aikoina
Joosea? Oletko nähnyt tai kuullut jotain?

EETLA (tulee oikealta ja kulkee keittiönovea kohti).

PENNU (Ruupelle; matalalla äänellä, totisesti). En minä nyt sentään
ilmiantajaksi rupea.

EETLA (kääntyen vasemmalla; äkkiä). »Ja he pitivät neuvoa häntä
vastaan, tappaakseen hänet!» Muistattekos, missä sillä tavalla
sanotaan? Minä kuulen kyllä... te punotte juonia hänen vahingokseen.
Ismaeliiteille te aiotte myydä veljenne... kahteenkymmeneen
hopeapenninkiin. (Puoliksi itsekseen.) Niin, niin... (Istuutuu
ajatuksissaan pöydän luo tuolille; huokaillen.) »Ja he ottivat Joosefin
hameen, tappoivat kauriin ja tahrasivat hameen vereen...»

PENNU (kohauttaen hartioitaan). Höperö...

RUUPE (on kävellyt levottomana taka-alalla; Pennulle, tuimasti).
Siis kuitenkin... koska et »rupea ilmiantajaksi», on sinulla jotain
salattavaa... (Puoliksi itsekseen; kulkien yhä raivostuneempana
edestakaisin.) Ja minä olen sen aavistanut... (Työntyen aivan Pennun
eteen; mustasukkaisuuden vallassa kuiskaten.) Saat rahaa, jos sanot
kaiken mitä tiedät Joosesta ja...

EETLA (on noussut; kuin nähden tulevaisuuteen, ennustavasti). Mutta
kavahtakaa, ettette kumarra kerran maahan hänen eteensä ja huuda
kuoleman pelossa: »Nyt hänen verensä meillä vaaditaan!» »Millä me
taidamme itsemme puhdistaa?» »Miksi meidän pitää kuoleman edessäs?
Niin, niin, sitä rukoilkaa, ettette sellaiseen lankeaisi.

RUUPE (taka-alalla räikeästi). Vai oikein rukoiltava? Sitäkö Herraa,
joka teki meidät omaksi kuvaksensa ja sitten... »katui ihmisen
tehneensä maan päälle». Hän, näet, kauhistui omaa peilikuvaansa!

EETLA (ovelta; katsoen Ruupea suoraan silmiin; syvän vakavasti,
hiljaisesti). Vähä ja paha on minun elämäni aika... (Poistuu
vasemmalle.)

RUUPE. Jo viime keväänä se alkoi minulle sukoilla. Ei enää livahtanut
toisille kujille tullessaan vastaan. Pysähtyi juttelemaankin... Joosen
kouluunmenosta ja muista, muka kasvinkumppaliaan puolustellen. Ja
kerran... syyskesällä se avasi ikkunansakin, otti vastaan lahjan ja
nauroi valkoisilla hampaillaan hämärässä illassa... jos jotakin luvaten
tuonnempana, muka...

PENNU (nauraa hohottaen). Se tyttö on taitanut panna sinun sieraimiisi
messinkirenkaan ja tienaa sinusta vielä näyttelyrahat markkinoilla!

RUUPE (keskeyttäen; raivostuen). Älä naura! Ei minua enää toista kertaa
petetä... (Alkaa kiivaasti kävellä; puoliksi itsekseen.) Vai sillä
tavalla... suu messingillä syksyyn saakka ja sitten... kun aljo pääsee
kouluun, kadota tietymättömiin ja tietenkin... (on tullut pöydän luo
verenpisaran eteen; tarttuen tähän kuin aikoisi sen repiä hajalle)
sitten naureskella takanapäin... (heltyen melkein itkusuiseksi) oman
veljeni kanssa. (Istuutuu voimattomana pöydän luo; kuroittaa kädellään
hyväilemään verenpisaran lehtiä.)

PENNU (lähtöaikeissa ). Ennemmin voisit varoa sitä likkaa toisilta
miehiltä... kaartilaisilta! (Heiluttaen kättään.) Morjesta vaan.
(Siirtyy ulko-ovelle.)

RUUPE (nostaen kasvonsa Pennua kohti; säikähtyneenä). Ethän...?
(Muka huomaten Pennun aikeet.) Jaa, jaa, sinäkin koetat minua vain
eksyttää... (Kuohahtaen.) Varo, etten aja sinua talostani!

PENNU (alkaen nauraa hävyttömän huolettomasti).

IV KOHTAUS.

Joose, yhä köyhästi puettuna, mutta kaikin puolin entistäkin
siistimmin — hiukset on nyt kammattu huolellisesti ja kaulassa on
pehmeä kaulus kravatteineen — tulee oikealta kiireisen näköisenä,
rasittuneena, hieman levottomana.

JOOSE (Ruupelle ystävällisesti.) Alan tänä iltana sepän työt vähän
myöhemmin... (Ruupen tuijottaessa häneen synkkänä; kiirehtien.) Teen
sitten vaikka aamuyöhön saakka! On vähän käymisiä...

RUUPE (peitellen aikeitaan). Vai käymisiä?

PENNU (ovelta; kireästi). Smuklaamaanko japanittareita ryssänsoltuilta?
(Poistuu ulko-ovesta heittäen oven kiinni, niin että kello helähtelee
tavallista kuuluvammin.)

JOOSE (on kavahtanut ja kääntynyt Pennua kohti; tämän ennätettyä
poistua; näytellen huolettomuutta). Mitäs tyhmyyksiä se Pennu nyt on
saanut päähänsä! Minulla on vain eräs kokouksen tapainen koululla. Ja
pitäisi tavata Esa maisteriakin... (Nopeasti selitellen.) Kun juoksen
tästä suoraan harjun yli... oikotietä, olen takaisin tuossa tuokiossa...

RUUPE (salakavalasti). Mitä sinä oikein sen virkaheiton kanssa luuhaat?
Sitä miestä epäillään lahtarien palkkaamaksi kätyriksi.

JOOSE (kuohahtaen, totisesti). Ja jätä se sana minun kuulleni
käyttämättä! Hän on isänmaallinen mies, joka on valmis uhraamaan
verensä ja henkensä, kuten me muutkin.

RUUPE (keskeyttäen; tarkoituksellisesti). Kas, kas, jokos
tärppäsi onkeen... tämä pohjavesien kiiski? Entä jos vihjaisin
punakaartilaisille teidän »verestänne ja hengestänne?» Taitaisipa
muikistua suu herra veljeltäni ja monella muultakin?

JOOSE (lepytelien; tunnustellen). Tiedänhän, ettet kuulu heidän
joukkoonsa, etkä suostuisi koskaan ilmiantamaan omaa veljeäsi.

RUUPE. Totta, enpä ole aikonut kihnuttaa kyttyrääni minä... siinä
veljeyden rinkitanssissa. Mutta... mitäs jos minua huvittaisi
(venytellen) jostain toisesta syystä lähettää sinut... (kääntyen
uhkaavasti) vaikka tuonne palokujaan... seinää vasten?

JOOSE (tuimasti). Ja mistä syystä?

RUUPE (todellisessa tuskassa; heltyen). Veljeni! (Ottaen Joosea
hartioista). Puhu minulle suoraan. Älkääkä naurako minun selkäni
takana...

JOOSE (kylmän pidättyvästi). Mitä tarkoitat?

RUUPE (rukoilevasti). Sinullahan on herrasnaisia. Olet korea
poika. Saat kosiskella heitä hienoissa seuroissa tai kuutamoisilla
iltakävelyillä. Ja minä teetän sinulle sellaiset herrasvaatteet, että
kelpaa... Mutta... jätä minulle minun ainoa karitsani... (Jälleen
synkän uhkaavasti). Tai minä teen sinusta sellaisen uhrilampaan, että
äitimme saa itkeä itsensä sokeaksi ja isämme kääntyä pari kertaa
arkussaan...

JOOSE (kääntyen pois; hiljaisen murheellisesti). Jollen minä tietäisi
sinua onnettomaksi, ja jollen minä häpeäisi meidän kohtaloamme, niin...
(miehekkään totisesti) noista raaoista sanoista minä löisin sinut
maahan.

RUUPE. Tee se. Mutta sano sitä ennen, rakastaako hän sinua...? Eikö
hän voi sinua unohtaa? Koruista, helminauhoista, safiirisormuksista,
kultaisista rannerenkaista ja jalokivisistä rintaneuloista tai...
ehkäpä... (melkein vahingon iloisesti riemuiten) toisten miesten
vuoksi? Sehän juoksee kaartilaisten kanssa, laupeudensisarena, muka...

JOOSE (rauhallisen uhkaavasti). Vaikene ajoissa!

RUUPE. Etkö ole kuullut? Siitähän huhutaan joka puolella...
kaksinkertaisessa virassa: koko kaartin kaunotar ja siveän siveä
tiakonissa-nunna...

JOOSE (tukahtuneesti huudahtaen). Alhaista! (Siirtyy keittiönovelle.)

RUUPE (vakavasti; liikuttavan syvästi). Niin, minussa on kaikki muu
rumaa, paitsi minun rakkauteni.

JOOSE (käsi ovenrivassa, siveellisessä suuttumuksessa). Alhaista
ja matalaa... tahrata valheilla se nainen, jota sanoo ainoaksi
karitsakseen...

RUUPE (innostuen valoisaan voimaan). Juuri niin! Jospa hän eksyisikin
korpeen ja löydettäisiin häväistynä, ei kukaan muu häntä silloin
huolisi paitsi minä, joka olen valmis hänet ottamaan tahrattuna ja
kaikkien hylkäämänä...

JOOSE. Noin voi puhua vain kerjäläinen... (Lyhyesti.) Mutta... niiksi
keskustella mahdottomuuksista! Palaan puolessa tunnissa. Siihen
mennessä saat kerätä järkeä päähäsi! (Poistuu keittiönovesta.)

RUUPE. Vai kerjäläinen? (Joosen mennessä ovessa; kuin voittajana.)
Kerjäläisten kuningas! piti sun sanomasi... (Kampeaa nopeasti
taka-alalle, asettaa tikapuut kukkuvan »sulhaskellonsa» alle, nousee ja
irroittaa kellon seinästä, tuoden myymäpöydälle.)

V KOHTAUS.

Eetla on tullut Ruupen hommatessa vasemmalta.

EETLA (äskeisestään rauhoittuneena). Ruupe... minulle ihankuin
valkeni... (Istuu tuen pöydän luo) tämä meidän elämämme.

RUUPE (tikapuilta; osaksi leikillisesti, pohjaltaan totisena). Mitä
pimeämpää, sitä ylpeämpää!

EETLA.

Joose kun ohimennessään halasi kaulasta ja sipaisi tukkaani, tuosta
noin... korvalliselta, tuli minulle sellainen ihmeellinen ajatus
kuin... ihankuin minullekin olisi ennustettu, kuten kerran Marialle
temppelissä... »Ja sinunkin sielus läpitse pitää miekan käymän, että
monen sydämen ajatukset ilmoitettaisiin...»

RUUPE (keskeyttäen, hyväntahtoisen pilkallisesti). ... ja
jotta halvatut ja rammat parannettaisiin, Jairuksen tyttäret
herätettäisiin ja... kamelit juoksentelisivat ilman kyttyrää! (Melkein
sydämellisesti.) Ei, äiti, älä huoli vatvoa noita satujasi. Tällä
kertaa en viitsi niitä edes pilkata.

EETLA (yhä valoisammin). Tiedän mitä tiedän, poikani. Tämä aika on
pantu meidänkin perheellemme... sinulle ja Jooselle ja Pennulle, jotka
joka päivä lyötte riidan ja tuskan miekan minun sydämeeni... tämä aika
on pantu meille lankeemukseksi, mutta myöskin nousemiseksi, sillä se
vie meidät sellaiseen elämän ja kuoleman tienhaaraan, että...

RUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse ja avannut kellon; tarkastellen
sen koneistoa; ystävällisesti keskustellen). Katsos, muori, tätä
sulhaskelloa, joka kukkuu kuin varis! Jos minä lyön rikki sen sydämen,
luuletko minun pääsevän niistä ajatuksista, joita minulla oli sitä
rakentaessani? Osaatko sanoa, muori?

EETLA (iloisesti). Etpä pääse. Ompelinpa minä isävainajalle morsiamena
tupakkakukkaron ja vaikka se nyt on ihan koinsyömä repale...
(Keskeyttäen ulko-oven avautuessa, poistuu hiljaa keittiönovesta.)

VI KOHTAUS.

Prikka tulee ulko-ovesta, kiireisesti ja hengästyneen näköisenä, yhä
kainalossaan salkkunsa.

RUUPE (Prikalle). Mutta... mitähän sanoisivat viisaustieteen
maisterit... siitä asiasta?

PRIKKA (hengästyneenä puhkuen; leikillisesti). Älähän nyt, hyvä mies,
kun minun jättiläismaksani lyö juoponsydämeni esikartanossa, niin että
olen läkähtymäisilläni...

RUUPE. Mutta sinun kun on vastattava, virkaheitto! Pääsenkö muistamasta
sitä ihmistä, jolle tämän kellon rakensin, jos lyön sen romuksi ja
heitän tunkiolle?

PRIKKA (taputellen rintaansa; leppoisan itseiroonisesti). No, katsos
nyt tätäkin kellorämää, jota sanotaan virkaheitoksi. Sen sydän lyö
viiskolmatta, sen rubiinikivet ovat särkyneet ja rattaat ruosteessa,
mutta... onkos päässyt Jumala irti tästä omasta luomastaan! Ei ainakaan
ennen, kuin se on lyönyt korkeimman lyöntinsä.

RUUPE (ivallisesti). Ja minä hetkenä se sen lyö, muka?

PRIKKA (hymyillen; arvoituksellisesti). No, ka... ainakin... sen
lyödessä toisella puolen kahtatoista. (Liikehtien levottomana.)
Mutta... lieköhän Joose tuolla keittiön puolella?

RUUPE. Läksi juuri kaupunkiin.

PRIKKA (hämmästyneenä). Hänhän ei tullut tiellä vastaan?

RUUPE. Juoksi harjun yli, oikopolkua.

PRIKKA.

Ja minun täytyi hänet tavata välttämättä. (Hieman epäröityään.) Häntä
uhkaa vaara.

RUUPE. Niin tekee. (Salauhka sanoissaan.) Ja monelta taholta.
(Syyttävästi.) Poika on joutunut keljunperien sakkiin.

PRIKKA. Sinun täytyy auttaa häntä! Jos nyt punakaartilaiset tulisivat
jotain kyselemään, sinun tulee vannoa hänen puolestaan, että...

RUUPE (keskeyttäen; ivallisesti). Ja minkä kautta minä sitten
vannoisin? Kukkaro-Jumalan vai Marxin-parran?

PRIKKA (päättävästi). Anna jokin kaira tai meisseli. Meidän täytyy
murtaa hänen työpöytänsä laatikko. Joko siellä tai hänen taskussaan on
tärkeä paperi, josta voi riippua monen miehen elämä.

RUUPE (heittäen murtoaseen pöydälle; huolettomasti nauraen). Siin' on.
Taisit saada, virkaheitto, lopultakin murtovarkaan viran...

PRIKKA (sieppaa aseen pöydältä; siirtyy oikealle; ovelta riehakkaasti).
Nääs, menetin sen entisen, koska minulta puuttui kaksi ominaisuutta,
jotka olivat rehtorissani kehittyneet ylenpalttisiksi hyveiksi,
nimittäin... yksinkertaisuus ja viinankauhu...

RUUPE (hohottaen). Ja sinä sairastit vesikauhua! (Prikan mennessä
ovesta, uhkaavasti.) Mutta muistakin, että sitä poikaa ei pelasteta
pelkällä tiirikalla. (Ryhtyy meisselillä irroittelemaan kellon
koneistosta ruuveja.)

VII KOHTAUS.

Veera, puettuna kävelypuvun malliseen, hieman huolimattomasti
järjestettyyn tummaan pukuun, hiukset lyhyiksi leikattuina, päässä
baskilaismallinen »sakilaislakki» Ja kaulassa punainen huivi, tulee
ulko-ovesta niin hiljaa, että kello tuskin kilahtaa; etenee hitain
askelin Ruupen eteen.

RUUPE (nostaen työstään päätänsä; kuin näkyjä nähden, sammaltaen).
Sinäkö... Veera...

VEERA (lyhyesti). Minä.

RUUPE (epäluuloisena, synkästi). Jooseako haet?

VEERA. En, vaan sinua... Joosea vastaan.

RUUPE (vavahtaen ilosta; kuin uskomatta omia korviaan). Vastaan? Joosea
vastaan?

VEERA (siirtyy pöydän luo ja istuutuu tuolille, niin että hän joutuu
katsomaan kohti katsomoa).

RUUPE (seurattuaan Veeran askeleita kuin henkeään pidättäen; kiirehtien
hänen luokseen; kokonaan heltyneenä, mutta uskaltamatta vieläkään uskoa
kuule maansa). Etkö sinä siis ole enää hänen kanssaan missään...?
(Istuutuu sohvalle.)

VEERA (keskeyttäen; kylmästi). Se ei kuulu tähän. Pääasia on, että
sinun täytyy lopettaa hänen koulunkäyntinsä.

RUUPE (ihastuen, heltyneenä). Lopetan, lopetan... (Sanoja tapaillen.)
Jos sillä tarkoitat, että... hänen pitäisi poistua sinun tieltäsi ja...
ja... meidän tieltämme...? (On kohottautunut Ja hypistelee neuvottomana
verenpisaran lehtiä.)

VEERA. Tarkoitan hänen pelastustaan. Hän on pahasti sekautunut
salavehkeisin, ottanut osaa salaisiin harjoituksiin ja... Lyhyesti...
koko kopla aiotaan vangita. (Paljastaen huomaamatta hätänsä.) Hänet
täytyy pelastaa, ymmärrätkö?

RUUPE (mustasukkaisena). Ja kenelle? Mitä varten? Mitä teillä on ollut
toistenne kanssa tekemistä ja mitä teillä on tänä hetkenä? Sano se
suoraan!

VEERA (taitavasti teeskennellen). Mitä lie ollut lapsuuden kumppanuutta
ja... sellaista pientä... kosiskelemisen tapaista...

RUUPE (jälleen ihastuen). Ja sitten et enää hänestä välitä...?
(Nyhjäisten hellästi olkapäästä.) Voit vaikka muitakin poikia... kun
kohdalle sattuu?

VEERA (unohtaen näyttelemisensä). He riistävät hänet meiltä. Minä en
enää kohta yllä häneen. Kuin jonnekin... (iroonisesti) taivaaseen he
hänet nostavat, muka. Hänen on kuuluttava meidän joukkoomme, kuten
sinunkin, vaikka yritättekin ylpeillä... mukamas, mestarinpojat...

RUUPE (hyvillään; nousten, hekkelehtien). He-he-he... nämä hyvätkin
Jaakopinpojat. Toinen vintiö, toinen heikkopolvinen varsa, silmälaput
päässä. Mutta tässä on rakkauden vanki, ei muuta kuin... (lähestyen)
lyöt kahleet ranteisiin... niin sydän! se se vain lurittelee
lemmenlauluja...

PRIKKA (tullen kiireesti oikealta; vetäen ovea kiinni, seljittäin
näyttämölle päin; hätäisenä). Ei siellä ollut kerrassaan mitään.
Minun täytyy tästä... (Huomaten Veeran; hätkähtäen.) Mihin minä taas
paninkaan sen virattoman virkalaukkuni? (Hakien salkkuaan.)

VEERA (nasevan tutkivasti). Vai niin. Olisipa minun pitänyt arvata,
että pääherra on siellä, missä hänen valkoiset enkelinsäkin. Vai,
voitteko selittää, miksi tuolla kujalla maleksii joukko nuoriaherroja
sakilaislakit silmillä ja työläissaappaat jalassa?

PRIKKA (löytäen salkkunsa). No, ka kun muuten tässä
köyhällistöparatiisissa tuskin saa tyttöjäkään napatuksi!

VEERA (äkkiä; kiinteästi). Mitä papereita teillä on tuossa salkussa?

PRIKKA (sukkelasti; hahattaen). Ne ovat vain niitä erokirjoja entisiltä
heiloilta ja entisistä viroista.

VEERA. Tai setelitukkuja aseiden ja ammusten ostamiseksi?

RUUPE. Älähän nyt, Veera... Tavallisesti siellä on homehtunut voileipä
ja viinaputilkka!

PRIKKA (hihittäen mukana ja samalla edeten ovelle, pudistaen päätään).
Tjai-jai-jai-jai... onpa se pääskynpää vaihtanut untuviansa. (Katoo
ulko-ovesta.)

VEERA. Menköön. (Puoliksi itsekseen.) Mutta varo koothe
hienohelmojansa, jolleivät häntä hyvällä luovuta... omillensa. (Heittää
lakkinsa pöydälle.)

RUUPE (yksinkertaisesti; yrittäen näytellä sukkelaa). Naisessa on
kaikki arvoitusta ja karvas on suloistakin nainen, sanoo Niitshen
poika. Mutta mitä sinä nyt enää menneistä välität... (Yrittäen
koskettaa takaapäin hellästi Veeran kaulaa ja hiuksia.)

VEERA (jatkaen omaa ajatustaan; selittäen). Niiden pääpomo on sen
koulun rehtori. Joose on päässyt lellipojaksi ja saattelee iltaisin
opettajansa tytärtä... (unohtaen jälleen itsensä mustasukkaiseen
vihaan) portille ja portaisiin ja... kukaties... (Lyhyt vaitiolo.)
Olen sen nähnyt omin silmin. Olin odottamassa Joosea erään kerran
iltatunneilta, seisoin kadulla koulun porttia vastapäätä. Mutta
se hempukka!... sipsutteli portinpielessä ja sujahutti kätösensä
kainaloon, niin... aivan kuin salakihloissa he nyhjäilivät, ja tyttö
makeili suu supussa...

RUUPE (on kuunnellut yhä kauhistuvampana). Äsken sinä puhuit pienen
pienistä kosiskeluista... Ja nyt?

VEERA (kuuntelematta Ruupea lainkaan). ... ja ne säteilevät
tähtisilmät... ne kurkistelivat Joosea kasvoihin kuin koreat
sähkölamput heidän tanssisaleissansa...

RUUPE (keskeyttäen yhä raivostuneempana). Vai niin? Vai sillä tavalla
se nyt kukkuu... sinun sydämesi. Ja minulta piti tulla apua hake maan?
Ho-hoo... Mutta... älä unhoita ruoskaa, kun menet naisen luo! on
myöskin viisaus, joka kelpaa...

VEERA (aikoo nousta ja jotain sanoa).

RUUPE (ylpistelevän julmasti). Älä, älä yritäkään makeilla! Et minua
enää petä... verenpisaroillasi... Niiden sisässä on käärmeenkieli,
juuri niin... käärmeenkieli, (turhamaisesti ylpistellen) kuten olen
kirjoittanut eräässä lemmenlaulussani.

VEERA (on noussut; jälleen tietoisen tarkoituksellisesti). Entäpä jos
haluaisinkin hänelle kostaa... hänelle ja hänen houkuttelijoilleen...
(Kulkien Ruupen ohi, samalla sipaisten häntä hyväilevästi leuasta;
viettelevästi.) Ja mitäs sinä sitten enää... menneistä välität...

RUUPE (haamaisee kädellään tavoittaakseen Veeraa; suu messingillään).
Sinä senkin... järjen ryöväri... (Yksinkertaisen autuaana.) Ei sitä
ole turhaan sanottu, että sanomaton on ollut minun sieluni tuska ja
suloisuus... (kääntyen Veeran puoleen) sinun tähtesi Veera...

VEERA (on nojautunut myymäpöytään ja katsellut Ruupea hymähdellen;
kiinteästi). Sanotko siis Jooselle, että hänen täytyy tehdä täällä...
verstaassa täydet päivätyöt ja senvuoksi erota koulusta?

RUUPE (totisen rehellisesti). Sanon kyllä. Se lurjus saa kykkiä
(viitaten akkunapöytään päin) tuolla tuolilla aamusta iltaan, jollei
halua oikeata koninpolkua takapuoleensa ja maantielle, lentojätkäksi
Pohjan perille saakka...

VEERA (melkein hätääntyen; kiivaasti). Ei, Ruupe, ei! Sitä et saa
tehdä. Minä vien hänet kaartin hommiini (Havaittuaan Ruupen katsovan
taas epäluuloisesti.) Jos, nimittäin, et haluaisi töissä pitää...
Siellä tarvitaan kynämiehiä. (Ihastellen.) Ja se poika pystyy vaikka
esikuntaherraksi!

RUUPE. No, menköön vaikka komsarjukseksi ja seisokoon passissa, kun
tämä poika spaseerailee rouvansa kanssa, jolla on rupiinisormukset ja
syltä pitkät kellonvitjat ihanilla rinnoillaan... (On lähestynyt Veeraa
ja yrittää entistä rohkeammin haamaista häntä puoleensa.)

VEERA (työntäen Ruupen käden kylmästi syrjään).

RUUPE (aluksi nolostuen; sitten turvautuen viisasteluun). Neuvonko
minä teitä siveyteen? kysyi kerran Sarahustra. Ja vastasi: useat
jotka tahtoivat ajaa ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.
Sellaista se on heidän siveytensä. (Ojentaen käsivartensa Veeraa kohti;
intohimoisen rehellisesti.) Mutta minun ikäväni sinuun on puhdas kuin
marttyyri roviolla!

VEERA (on tuskin kuunnellut Ruupen puhetta; omien ajatuksiensa
vallassa; tunnustellen). Mitä arvelet, olisikohan... Joose
taivutettavissa... antamaan ilmi nuo herraskaverinsa tai... todistamaan
heitä vastaan kuulusteluissa?

RUUPE (käyden epäluuloiseksi; melkein suuttuen). Mitä sinä oikeastaan
jauhat tuota samaa asiaa? Sormeilet ja sormeilet (taas rähähtäen
nauramaan) kuin Telila-mamselli Simsonin haivenia!

VEERA (on edennyt jälleen pöydän luo; tarttuen tuolin selkänojaan,
puoliksi itsekseen.) Minä tahdon kuilun hänen ja heidän välillensä...
sellaisen, että ajatuskin sen yli kulkemisesta hävettää ja kauhistaa...

RUUPE (on siirtynyt hänen vierelleen jännittynyt ilme kasvoillaan).

VEERA (alkaen näytellä; remahtaen nauramaan; laskien hyvittelevästi
kätensä Ruupen olkapäälle). Katsos, minua huvittaa nauraa noille
nuorille herroille, jotka hätyyttelevät mammojensa piikoja. Niin...
ja näyttää pitkää nenää Jooselle... heittää hänet vaikka vankilaan!
(Jättää Ruupen seisomaan, ottaa pöydältä lakkinsa kuin aikeissa lähteä.)

RUUPE (on jäänyt onnellisen näköisenä paikalleen; pyörähtää ympäri
suuressa hurmiossa ja kiirehtii myymäpöydän taakse). Ja nyt minä
sinulle sen laulan! Se on täällä... salalaatikossa... ja kihlasormus
on sen vieressä. Se on tehty viime keväänä, kun verenpisara vielä
kukki, ja minä olin toivon ja tuskan vallassa. (Kopeloiden laatikkoa;
innoissaan.) Ja sen jokainen värssy loppuu sellaiseen rukoukseen,
että... »Älä sinä pelkää tätä kyttyräselkää!» (Huomaamatta Veeran
naurahdusta; saaden paperin käteensä.) Mutta ne värssyt... ne ovat
veren punaista ja mustaa! (Alkaa lausua.) »Puna huulillas värjyy...»
Nämä huulet... ne tarkoittavat terälehtiä, jotka viettelevät meitä...
ampiaisenpoikia. Niin että... (taas lausuen) »Punahuulillas värjyy kuin
käärmehen kieli. Ja sydämeni ärjyy, kun myrkky ja tuska sen nieli!»

VEERA (remahtaen pitkään, raikuvaan nauruun).

RUUPE (yhtyen nauruun yksinkertaisen riemukkaasti). Sinä kyllä saat
minulle nauraa... Sillä se soi minun korvissani kuin näkinkenkä
meren huminaa. (Sukkelasti.) Mutta... eiks’ ole tässä runossa tarkat
jengat... kuin sulhaskellon rattaat?

VEERA (naurunsa päätteeksi). Sinä... dromedaari!

RUUPE (yhä ylenpalttisemmassa ilossa). Sano ennemminkin... Bileamin
aasi, joka oli viisaampi kuin hänen profeettansa. Ja nyt minä
sinut kihlaan! (Ottaa sormuksen laatikosta.) Eikä tämä ole mikään
sileänkavala papinsormus, vaan... (lähestyen) rupiinin ja smaraktin
tulenpalavaa kultaa! (Sieppaa Veeran käden; onnellisena, puolittain
laulaen.) Ja kultani sormet on hienoiset... (Veeran vetäistyä pois
kätensä yrittää uudelleen; saa ranteesta kiinni, vetäisten hänet
käsivarsiensa väliin.) Veera!

VEERA (työnnältää Ruupen voimakkaasti luotaan; silmät vihasta palaen.)
Houna, narri... hirviö!

RUUPE (vavisten vihasta ja rakkaudesta). Niin olen... peikko! Ja minä
imen sinun veresi kuiviin...

VEERA (yhä vihasta palaen). Sinä kulkurikoira! Luuletko sinä saavasi
koskea minuun? Perässäni saat juosta ja luihussa korvin kuunnella
käskyjäni, et mitään muuta... kuuletko? (Ruupen hengittäessä huohottaen
ja murahtaessa voimattomasta suuttumuksesta; melkein naurahtaen.)
Murise mitä muriset...

RUUPE (melkein karjahtaen). Tämä koira taitaa myöskin ulvoa!

VIII KOHTAUS.

Eetla on tullut edellisten repliikkien aikana säikähtyneenä
keittiönovelle.

VEERA (välittömästi Ruupen repliikkiin, räikeästi). Ulvo... kuuta päin!
Niin tulee räntäsateet ja sinun turkkisi käy yhä takkuisemmaksi!

EETLA (Veeralle, tuomitsevasti). Johan minä arvasin, että täällä on...
huonoja naisia...

VEERA (hilliten itsensä; nasevasti). Juuri niin... »Ruusan Veera»,
»pyykki-Ruuskan» tytär, jota Röngän emäntä sai hätistellä kynnyksiltään
luudanvarrella... »Hus, siitä, menetkös siitä, mustalaiskakara!» »Siinä
vielä... ihmisten lapsiin... jos jotakin tartutat!» Niin hän ne kai
kuuluivat... ne aamutervehdykset? Enkä minä pyytänyt muuta kuin leikkiä
lapsen leikkejä lastesi kanssa...

EETLA.

Ja oletkos senjälkeen tullut ihmiseksi? Näkee hän sen tuosta
harakanpäästäkin, ettet sinä katu vieriä oikeilla asioilla kulje... Ja
salaa minun poikianikin juokset vahtailemassa... kujilla ja akkunoitten
takana. Ettäs kehtaat?

VEERA (tyynen varmasti; hieman surullisesti). Nyt olen tullut suoraan
sinun huoneeseesi pelastamaan Joose-poikaasi.

EETLA (hätääntyen). Mitä hänestä...? Onko hän joutunut johonkin
vaaraan...?

VEERA (viitaten sohvaan; yhä ystävällisemmin). Istuhan, emäntä. Saatte
kuulla.

EETLA (istuutua sohvalle ilmeissä pelokas odotus).

RUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse, josta jää synkkänä
tuijottamaan).

VEERA (nojaten myymäpöydän päähän, selin Ruupeen; tälle olkansa yli).
Ja sinäkin siellä... pane mieleesi mitä kuulet. (Jälleen etupäässä
Eetlalle; totisen ilon ja murheellisen ivan sävyissä.) Kun hurskas
Röngän emäntä kulki lauantai-illoin tai pyhäaamuin kirkkoon ja talutti
Joose-poikaansa kädestä, piileskeli Kujan nurkkauksessa Ruusan Veera
ja risti likaiset sormensa ihastuksesta katsellessaan äidin hartioilla
kiiltelevää mustaa silkkiliinaa. Sitten se juoksi Viinikanjoelle
odottamaan Joosea ja paistoi hänelle salakat ja särjet kivenlaatalla,
syöttäen parhaat palat ainoalle holhokilleen. (Ankarammin.) Ja
silloinkin täytyi Joosen salaa juosta minun luokseni.

EETLA (yhä pelokkaana). Mutta mistä sinä olet tullut häntä pelasta
maan? (Aikoo nousta).

VEERA (painaen hänet kädenliikkeellä takaisin; jatkaen tyyneesti
kertomustaan). Niin, jo silloin kuvittelin itseni hänen emännäkseen...
(surunvoittoisen liikutettuna) jolla oli tosin vain säkinriekale
hartialiinanaan... Kun sitten kasvoimme, emme osanneetkaan erota
toisistamme, vaan jatkoimme tapaamisia, salaa, niin, edelleenkin salaa,
sillä toinen oli yhä vain »Pyykki-Ruusan Veera» ja Joose... tuon
hourupäisen veljensä vankilassa. Ja pahemmassakin! Vaivaistalossa ja
pakkotyössä yht’aikaa.

RUUPE. Alanpa ymmärtää... minä narrien narri!

VEERA (jälleen taistelevana; Ruupelle). Ja saat sen ymmärtää tällä
kertaa ainaiseksi! (Eetlalle.) Niin, Joose on vaarassa joutua
punakaartilaisien käsiin epäiltynä lahtarihommista. Ja minä aioin
puhdistaa hänet ajoissa epäluuloistakin riistämällä hänet Ruupen avulla
herrasnuorukaisten joukosta, pois koulusta. (Ruupen puoleen kääntyen;
uhkaavasti.) Mutta näin ollen... en tarvitse sinuakaan. Minulla on omat
keinoni ja kovempia keinoja, jos on tarpeen.

EETLA (nöyrtyneenä). Pelasta hänet, pelasta... eihän hän halua muuta
kuin... elää rauhassa ja yhtä ja toista... näperrellä ja lueskella...

VEERA (naurahtaen halveksivasti). Vai näperrellä... (Liikehtien;
rohkeasti.) Tästä alkaen saatte tyytyä siihen, että me avaamme
itsellemme uudet tiet. Ja aika on tullut pestä olemattomiin... eikä
millään hajuvesisaippualla! nöyryytykset ja kynnyksiltä ajelemiset...

EETLA (on noussut huolissaan). Missähän Joose viipynee?

RUUPE. Vai te minua... narrinanne! (Veeralle.) Mutta muistakin, että
jos vihaankin teitä molempia, tapan sen lurjuksen, ennenkuin annan sen
sinulle ja punakaartiin.

EETLA (kulkee kuin etsien keittiön-ovelle, josta perääntyy samalla,
sillä Joose astuu sisään).

IX KOHTAUS.

Joose ottaa äitiään suojelevasti olkapäästä ja jää hämmästyneenä
katsomaan Veeraa ja Ruupea.

VEERA (ihastuneena). Joose...

EETLA. Sinua uhkaa vaara, poikaseni!

JOOSE (Veeralle; tutkivasti ja moittivasti). Miksi olet täällä?

VEERA (iloisen raikkaasti). Ei tarvitse enää salateitä! Tulin sinua
hakemaan.

RUUPE (ikien väliin). Kyllä... kirjuriksi punakaartiin tai — seinää
vasten.

JOOSE (katsahtaen Ruupeen ja Veeraan yhä ymmällään; äidilleen). Äiti,
tule kamarin puolelle. (Ohjaten häntä oikealle; rauhoitellen). Kyllä
tämä tästä selviää... (Avaa äidilleen kamarinoven ja katoo lyhyeksi
hetkeksi.)

RUUPE (Joosen mennessä; häijysti). Kylläpä kai, jos suostut
antamaan ilmi herraskaverisi... (Suoraan Veeraa osoittaen) tuolle
»laupeudensisarelle!»

VEERA (Joosen ollessa näkymättömissä; Ruupelle, halveksivasti). Varo,
etten pane sinua itseäsi perunan kuorijaksi muonitusosastolle.

RUUPE (poistuu synkkänä vasemmalle).

VEERA (Joosen palatessa; käyden vastaan, läheisesti.) Tule tänne,
selitän sinulle... (Vieden häntä vasemmalle.)

JOOSE (pysähtyen; hermostuneena, mutta päättävästi). Jossain muualla,
ei täällä.

VEERA. Ei, ei, luulen... tiet on vartioitu, lähtö täältä näyttäisi
pakenemiselta ja lisäisi heidän epäluulojaan... Näitkö tuolla kujalla
tovereitasi?

JOOSE (miettien). En, en nähnyt... Mutta en tavannut heitä koulullakaan
ja Esa-maisteriakin haeskelin turhaan... Mutta keiden epäluuloista sinä
oikeastaan puhut? Houriiko tuo mies sinusta ja punakaartilaisista?
(Melkein kuiskaten.) Ja mitä sinä olet hänelle kertonut... meistä?

VEERA (ojentaen kätensä Joosea kohti). Hän ei voi meille mitään. Eikä
sinulla ole mitään vaaraa, jos kuuntelet minua... (Houkutellen.) Ja
meidän voittomme on oleva helppo! Tuskin tarvitsee muuta kuin laulaa ja
marssia...

JOOSE. Siis kuitenkin! Se mikä minusta on ollut mahdotonta ajatellakin,
on tapahtunut! Oletko mennyt punakaartiin? Suora vastaus!

VEERA (varmasti). Olenpa niinkin. Tosin vasta sen järjestämille
sairaanhoitokursseille. Mutta valmis astumaan vaikka taistelukentälle,
jos on tarpeen.

JOOSE (vihasta kalvistuen; nähden kaiken selvänä edessään; osoittaen
ulko-ovea). Ulos, ulos!... Petturi... kaksinkertainen petturi... (Kuin
ihmetellen) Ja minä olen luottanut sinun sanaasi enemmän kuin pyhimpään
ajatukseeni...! (Väsähtyen.) Nyt hukkui meiltä kaikki...

VEERA (lähestyen; yhä anovasti). Ei mitään ole vielä hukattu!
(Puolittain uhkaavasti.) Minä pelastan sinut vaikka vasten tahtoasi...
niiden joukosta, jotka ovat jo tuomitut. Enkä minä sinua päästä vaaran
paikkoihin. Sinun tarvitsee vain osoittaa olevasi meidän puolellamme ja
heitä vastaan...

JOOSE (Jyrkästi). En koskaan. Mene.

VEERA (liikehtien syvästi loukattuna; mitellen Joosea katseellaan).
Vai niin? Näinkö vakavasti vetävät puoleensa ne... rehtorintyttäret?
Lie jo varma vävypojan paikka torkkuvassa porvarisperheessä! Ja tässä
vielä jotain uhrata ja taistella? Ei muuta kuin koreilla silmillä
vähän sipristellä... jo kapsahti kaulaan... sileänaamainen hempukka...
sellainen herranterttu, ettei kaihen alkuakaan koreassa katseessa,
eihän toki... vain siveätä impeyttä... haahkanuntuvilla peiteltyä,
kunnes tulee mestarin Joose ja taluttaa vihkipallille... Sinä olet
pettänyt minut, enkä minä sinua.

JOOSE (lujasti). Jokainen sanasi on valhetta! Mutta se tiedä,
ettei valhe, eikä edes kuolema... saa minua pettämään tovereitani.
(Liikuttavan uskollisesti.) Ensi kerran elämässäni olen oppinut
tuntemaan hyviä, sivistyneitä ihmisiä ja rohkeita nuorukaisia, jotka
uskovat siihen itsenäisyys-unelmaan, jota on kirjoissa uneksittu ja...

VEERA. Niin, niin... ja lallateltu ja tanssiteltu parkettilattioilla!
Ja jokaisesta, joka on köyhällistöstä yrittänyt nousta heidän
verroilleen, on tehty tuolla noitasanalla omiensa petturi ja pienen
pieni nousukasporvari, kuten nyt sinusta aiotaan (uhkaavasti), jos et
satu kaatumaan heidän astinlaudakseen.

JOOSE (ristiriitaisessa tuskassa; lähestyen). Ja jos sinä ymmärtäisit
Veera, mitä olen tarkoittanut sinulle ja itselleni, niin häpeäisit
aikeitasi: En ole sinua hetkeksikään unohtanut, enkä kieltänyt.
(Tuimasti.) Mutta sinä olit minulle luvannut pysyä erilläsi kaikista
tuollaisista hommista ja odottavasi, kunnes... (Varmasti.) Niin, minä
tahdon, että eroat heistä. Ja tee se heti. Muussa tapauksessa: jos et
sinä lähde, lähden minä.

VEERA (kohtalokkaasti). Älä lähde. (Lähestyen; melkein kuin Jooseen
turvautuen.) Minusta tuntuu, että... meidän edessämme on kuilu, jonka
yli pääsemme vain yhdessä, muuten... se vie meidät kadotukseen...

JOOSE (kääntyen poispäin Veerasta; kulkee hitaasti kohti ulko-ovea;
pysähtyen oven luona; Veeralle; syvän totisena, kärsien). En voi
tahrata omaatuntoani. (Poistuu ulko-ovesta.)

RUUPE (on tullut vasemmalta edellisen repliikin aikana). Ei siis
pistänyt poika päätänsä permeen...

VEERA. Luuletko sinä hänen minulta pääsevän? Saat nähdä, me lähdemme
täältä yhdessä. Eivätkä he uskalla häneen koskea pienellä sormellaan.
(Itsetietoisen keikailevasti.) Et taida tietää, että osaan puhua
sinuakin viisaammat miesparat pyörryksiin. (Ulkoa alkaa kuulua
melua; lähestyen ulko-ovea; jännittyneenä.) Kuuletko? Seis, seis! he
huutavat... (Kulkien riemukkaana etualalle; sydämellisesti.) Se hupsu
poika...

RUUPE (synkkänä). Niin, niin... mutta ennustettu on, että ystävästäsi
sinä kohtaat parhaimman vihollisesi...

X KOHTAUS.

Joose tulee Jallu Heiskan uhkaamana ulko-ovesta, jäljessä seuraa
Sulo Nukkanen, jolla on päässä laajalierinen taiteilijahattu ja
kaulassa ylen korea, punainen, röyhelöinen kaula nauha.

HEISKA (astuen sisään). Seis! sanon minä. (Puoliksi nauraen.) Tämä
käenpoika alkaa vierastaa jo liikaa omaa pesäänsä.

JOOSE (kuohuksissaan ). Millä oikeudella minut estetään kulkemasta
omassa kotikylässäni?

HEISKA (kääntäen liivinsä rintapielestä näkyviin punakaartin
jäsenmerkin; röyhistäen rintaansa.) Osaatkos, herrapoika, näitä
köyhällistöaakkosia... S.P.K., jota myös järjestyskaartiksi sanotaan,
ja katsopas, kirjainten yläpuolella liekehtii soihtu suonikkaassa
työläiskourassa. Älä siis yrittelekään!

VEERA (hieman mielistellen Heiskalle). Ei hän täältä missään
pakoaikeissa lähtenytkään.

NUKKANEN (lyö tuttavallisesti Joosea olalle). Mitäs se nyt Joose
poika, vanha kaveri... Tule pois kaartiin! Pääset sihteeriksi ja saat
templata julistuksia. Minä tulen hautapuhujaksi. Enkä minä sanokaan,
niinkuin se entinen lukkari, että... markka looralta, minä siteeraan ja
deklameeraan...

HEISKA (Nukkaselle; työntäen hänet Joosen luota syrjään). Suu
poikki! (Jooselle.) Työnnä tuohon kouraan paperisi, niin ollaan
ystäviä. (Joosen edetessä epävarmana vasemmalle; uhkaavammin.) Sinun
herraskaverisi päästettiin nuotan perästä livistämään, kun ei ole vielä
tarpeeksi todistuksia...

XI KOHTAUS.

Prikka on livahtanut sisään ulko-ovesta jo seuraa ovenpielestä
tapahtumia.

JOOSE (on perääntynyt keittiönovelle; uhkaavasti). Varokaa minuun
koskemasta!

HEISKA (tuimasti). Komppaniasi luettelo tänne, tai... (poseeraavasti.)
julistamme sinut vastavallankumoukselliseksi!

RUUPE (räjähtäen nauramaan). Helkkunas! Se se vasta mahtaakin olla
kumous... Vitivalkea lammas susilaumassa vai...?

HEISKA. Sinä viuruleuka kyssä, sinä saat ruveta kaartiin lukkosepäksi
ja huomisesta alkaen.

RUUPE (tullen Heiskan eteen, kumartaen maahan asti; ivalla). Käskystä,
herra kenraali... Ovatko kysymyksessä kiväärinlukot vai kassakaapit?

VEERA (kääntäen Heiskan huomion pois Joosesta ja Ruupesta;
mielistellen). Minä kyllä saan häneltä luettelot ja muutkin tiedot,
kun vain luovutatte hänet minun haltuuni. (Nikaten silmää; puoliksi
laulaen). Nääs, se lempi, se tyhmä lempi... (Heiska hörähtää
mielihyvästä; jäävät keskustelemaan.)

RUUPE (on lähestynyt Joosea, kourassa setelitukku; kuiskaten). Pakene
pohjoiseen. Tuossa matkarahat. (Työntää setelit Joosen käteen.)

HEISKA. No, tuota, siihen minä suostun, ettei tästä tule sen enempää,
jos poika lyö luettelon pöytään tai...

PRIKKA (joka on keskustellut taka-alalla Nukkasen kanssa; tullen
esiin). Sillä poika paralla kun ei taida olla minkään laisia papereita.
Mutta... jos niinkuin pientä korvausta vastaan... kurkistaisin tänne
virka salkkuuni...

JOOSE (välittömästi huudahtaen). Mahdotonta! Sehän on... (Painaen
vaistomaisesti kätensä povitaskulleen.)

PRIKKA (silmäten Jooseen tiukan varoittavasti; lyöden salkkuansa).
Mustaa valkoisella... (Naureskellen.) Kävin tässä pienellä
kähvellysmatkalla, kun kallistuvat ne rohtoherratkin, ja kurkkua
kuivaa...

HEISKA (on ottanut Prikan ojentaman paperin, epäluuluuloisena).
Mutta... ovatkos nämä sitten oikeita nimiä?

NUKKANEN (kurkistellen Heiskan olan vierestä). Herraskaisen puoleisia
näkyvät olevan. (Hihittäen.) Ei siellä ainakaan ole mitään Heiskan
poikia (iloisesti) eikä... Nukkasia!

PRIKKA. Jos ei luettelo ole oikea, saatte panna seinää vasten.

HEISKA (ratkaisevasti). No, ka... selvä peli. (Veeralle, viitaten
Jooseen.) Hoitelepa sitten heilaasi... toistaiseksi.

PRIKKA (on lähestynyt Joosea; kuiskaten). Pakene...

JOOSE (kauhistuneena). Tämähän on...

PRIKKA (pelastaen leikitellen tilanteen; hihittäen). Niin, poikani,
mitenkäs se köyhällistö sanookaan...? Meillä ei ole muuta kuin kahleet
menetettävänä ja koko maa voitettavissa...

NUKKANEN (oikaisten; tärkeänä). Koko maailma, tomppeli, maailma!

PRIKKA. Juuri niin... maailma, ihmisten maailma...

HEISKA. Mars, pojat!

PRIKKA (ovella kääntyen, nostaen kätensä). Mars, mars, Joose!

(Prikka, Nukkanen ja Heiska ulko-ovesta pois.)

JOOSE (puoliksi itsekseen, puolittain Ruupelle; tuskalla). Hän uhrasi
itsensä minun tähteni... (Vaihtuen ihailevaan innostukseen.) Niin...
ja hän uhrasi itsensä meidän kaikkien edestä... Ja nyt minä kuulen
ja ymmärrän hänen käskynsä! (Molemmille.) Hyvästi! — Äiti! (Rientää
oikealle, katoo kamarinovesta.)

VEERA (on seisonut hämmästyneenä; Ruupelle). Mitä hän aikoo?

RUUPE (on kiirehtinyt kamarinovelle; kuulostellen; kaksimielisesti).
Mitäpä hän nyt aikoisi... tyynnyttelee äiti muoria...

VEERA. Minun täytyy... (Aikoo oikealle.)

RUUPE (Voitonriemuisena). Kuuletko? Hän hyppäsi akkunasta... Ja yö on
pimeä!

VEERA (aikoo rientää ulko-ovelle).

RUUPE (juoksee hänen tiellensä). Seis, nainen! Muuten... tällä kertaa
minä en ole unohtanut ruoskaa...

VEERA (peräytyen synkkänä etualalle).

RUUPE (lähestyen; surullisen katkerana). Oli parempi näin... En
voinut enkä tahtonut lyödä... oman veljeni solisluihin... puukkoa.
(Jäävät katsomaan toisiaan, Ruupe mustasukkaisessa rakkaudessa, Veera
voimattomassa vihassa.)

VÄLIVERHO.

KOLMAS NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Kivirakennuksen kellari. Seinät ja katto osaksi sileäksi hakattua,
osaksi lohkareista kiveä, joten taka-alalle ja vasemmalle on syntynyt
luolan tapaisia, pimeitä syvennyksiä. Takaseinässä, ylhäällä kadun
tasolla, on neljä pienehköä, matalaa kellari-ikkunaa; myös oikealla
katonrajassa on kaksi vielä ahtaampaa ikkunaa, joista valo pääsee
sisään vain kapeina valosuikaleina. Kadulta laskeutuvat portaat
vasemmalta ylhäältä takaseinää pitkin, ja alimmista portaista jatkuu
takaseinää pitkin kivikoroke, jolle nousten voi kurkistaa ikkunoista.
Portaitten juurella penkin tapainen lavitsa, samoin oikealla
takanurkassa sekä tuoli ja pakkalaatikko. Vasemmalla etualalla kulunut
pöytä, jolla seisoo lintuhäkki parine kanarialintuineen.ja vieressä
pari rikkonaista tuolia sekä pöydän oikealla puolella, keskemmällä
näyttämöä, pieni keinutuoli, jota peittää koreankirjava matto.
Oikealla, vielä enemmän etualalla, on matala pakkalaatikko ja tämän
päällä toinen, joita molempia peittää etupuolelta verhon tapainen, sekä
näiden lähellä lyhyt rahi.

On kaupungin valloituksen viimeisen taistelupäivän aamunsarastus, jonka
kelmeä alkuvalaistus kirkastaa yhä selkeämmäksi.

Väliverhon noustessa on täysi hiljaisuus.

I KOHTAUS.

Oikealla nurkkalavitsalla makaa viimeisillään oleva keuhkotautinen,
jota Prikka sanoo Haamuksi, peitteisiin kääriytyneenä; vierellä
torkkuen tuolin ja laatikon varassa sairaan tytär, Ellen,
sirokasvoinen, esiintymiseltään ja puvultaan sivisty nyt perhetyttö;
vasemmalla, portaitten juurella penkillä, istuu maalaispakolainen,
vaimo, jolla on käsivarsilla sylilapsi ja noin 12-vuotiaan, nukkuvan
pojan pää sylissä, näitä lähellä, vasemmalla seinämällä matalalla
laatikolla, tuskin näkyvissä, kumaran torkkuvassa asennossa Eetla;
keinutuolissa torkkuen keski-ikäinen, pyylevähkö kauppiaanrouva,
Santra-rouva, sormessa paksut sormukset ja rinnalla kultainen,
suuri rintaneula, mutta puseron yllä kodikas villanuttu; Esa Prikka
kyyhöttää matalalla rahilla oikealla etualalla.

He ovat kaikki liikkumattomina paikoillaan, joten he näyttävät
väliverhon noustessa, vahvassa hämärässä, kuin kivettyneillä
muumioilta, joita on melkein mahdoton eroittaa seisovista laatikoista
ja esiinpistävistä kivenlohkareista.

Valo vahvistuu nopeasti ja huomattavasti, kanarialintujen laulu alkaa;
Prikka rahillaan liikahtaa ja kääntää päätään akkunoita kohti.

PRIKKA (Ellenille; kuiskaten). Ellen... neiti Ellen...

ELLEN (nousee varovasti istumaan).

PRIKKA (yhä kuiskaten). Onko isänne unessa?

ELLEN (nostaa kätensä, varoittaen). Hiljaa... hän sai unta pitkästä
aikaa...

PRIKKA (jälleen varovasti). Katsokaa kadulle...

ELLEN (nousee varovasti, siirtyy kivilohkareelle, josta kurkistaa
kadulle ja kuulostelee; kääntyen takaisin.) Ei ihmissielua, ei askelten
ääntä... (Siirtyy Prikan luo, istuutuen eräälle matalalle laatikolle.)

PRIKKA (puoliksi itsekseen). Lopun edellä käy aina hiljaisuus. (Lyhyt
vaitiolo; kuunnellen kanarialintujen viserrystä; osoittaen häkkiä;
hihittäen.) Mutta... kanarialinnut... ne visertävät pesäntekoa...
(Vaitiolo; hymähdellen.) Minun mielestäni... Santra rouvan olisi
pitänyt tuoda häkissään varpusia, nälkäisiä, paleltuvia ja takkuisia...
niin olisivat sointuneet paremmin meidän, kellarihiirien, vikinään...

ELLEN (lyhyt vaitiolo; haaveellisesti.) Minkälaisiksi olette
kuvitellut... heidät (katsahtaen akkunan valojuovaan oikealle), jotka
tulevat? (Raskaasti huoaten.) Jos tulevat...

PRIKKA (on ottanut pakkalaatikoitten seasta eteensä puhelinkoneen;
vääntää tätä pari kertaa; kuulostellen; panee kuulotorven pois).

Ei, ei vieläkään mitään vastausta, (työntäen kuin suutahtaen koneen
takaisin piilopaikkaansa) eikä koko vuorokauteen...

ELLEN (jatkaen kuvitelmaa). Minä näen heidät kaikki ratsastavina ja
lakeissa tummat töyhdöt... kuin raskaat hautajaiskukat...

PRIKKA (leppoisasti; taputtaen Elleniä sydämellisesti polveen). Ei,
nuori neito, he tulevat kuin huhtikuinen havumetsä, joka juuri eilen,
viimeisessä kevätmyrskyssä on pudistanut harteiltaan kuoleman nietokset.

ELLEN (nousten hitaasti; tuskallisesti) Mutta... entäpä, jos he
viime yön hyökkäyksessä ovat menehtyneet peltojen liejuun ja loput,
urhoollisimmat, kaatuneet kaikki soravalleja vasten...? (Yhä
tuskallisemmin.) Minusta tuntui viime ja toissa yönä, että maa nieli
kokonaisia armeijoita! Ja nyt... tämä hiljaisuus?

PRIKKA (rohkaisevasti). Sehän se juuri tietää hyvää! Viimeinen mykkä
pakkasaamu ennen jäänlähtöä... (Samassa soi puhelin lyhyin ottein,
useat kerrat peräkkäin; kuunnellen, toistaen kuulemiaan.) Mitä? Vain
hetken kysymys! Kosken rantaan saakka?

SANTRA (havahtuen, säikähtyneenä). Herranjee! Joko ne taas...?

ELLEN (Santralle). Hiljaa...

PRIKKA (jatkaen tietojen ottamista). On oltava valmiit! Yhteys ryhmien
kesken säilytettävä! (Kysyen puhelimeen.) Entä vihollinen? (Toistaen
vastauksen.) Harjua kohti... esikaupunkeihin... sekasortoisessa paossa!
(Kuulostelee vielä hetkisen turhaan; työntäen koneen syrjään; nousten,
»Haamulle».) Haamu! Lakkaa kuolemasta! Millä hetkellä tahansa...

HAAMU (kohottautuen köhien vuoteellaan; käheällä äänellä). Tänäänkö?
Huomennako?... Elän keuhkojeni riekaleillakin, kunnes... (Sortuu
kokonaan yskään.)

ELLEN (ryhtyy juottamaan isälleen lasista vettä).

PRIKKA (Ellenille; innoissaan hyörien). Käväisen viemässä sanan
seuraavaan etappiin, etteivät pojat ennenaikojaan... (Hakee hattuaan;
Eetlalle.) No, Eetla muori, kuulitteko? Joose on tulossa!

EETLA (nousten; rauhallisen onnellisena). Kuulin kyllä... Mutta näin
sellaista unta, etten tiedä, olenko unessa vai valveilla. Hänet oli
koroitettu kaiken päälle ja hänen veljensä kantoivat hänen eteensä
lahjoja: hunajaa, manteleita korillisittain ja taateleita olkapäillään
suurissa korennoissa. Ja hän katsahti minuun istuimeltaan ja sanoi
veljilleen. »Te ajattelitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on
ajatellut sen hyväksi, pelastaaksensa paljon kansaa!» (Lapsellisen
iloisesti.) Sitten hän nosti minut vierelleen. Ja minun tuli
ihmeellisen hyvä olla. Ihankuin ennen takavuosina, kun pojalla oli
tapana minut kiepauttaa keittiön rahille kainaloista ja ilkastella
minun hätääni... (Varmassa vakaumuksessa.) Enkä minä siihen uneen
tarvitse unikirjoja. Hän tulee! Tunnen sen. (Alkaen liikehtiä kuin
lähteäkseen.) Minun täytyy päästä tästä kotiluokille... Mistäs se poika
muualta osaisi äitiänsä hakea.

PRIKKA. Niin, lähtekäämme. Saattelen emäntää kappaleen matkaa...
(Nousee portaita Eetla jäljessään).

SANTRA (kavahtaen tuolistaan). Mutta missäs on minun Rikharttini?
Tuossahan se kuorsasi pakkalaatikolla, kun torkahdin keinutuoliini!

PRIKKA (portailta). Tulee, tulee, Santra-rouva. Kauppias läksi vain
käymään asuntokerroksessa ja palaa ehjänä kuin kanarialintu. (Poistuu
Eetla jäljessään.)

SANTRA (mennen lintuhäkin luo). Tipu, tipu se... Eivätpäs osanneet
kultusiani pyssyillään ja kanuunoillaan. (Jää syöttämään lintuja.)

VAIMO (nukkuvalle pojalleen). Nousetkos... Ylös siitä! (Pojan nostaessa
päätään.) Lahtarit tulevat... (Pojan kavahtaessa istumaan.) Ota
nyytti tuolta nurkasta ja kanna perässä. (Nousten.) Vai tässä niiden
jalkoihin...

POIKA (itkien). Otto tahtoo leipää... Äite!... Nälkä...

VAIMO (ankarasti). Ei ole leipää... Hyvä kun pääsee pakoon...
pirunkavioitten alta. Tule.

ELLEN (vaimolle). Mistä kaukaa olette lähteneet pakomatkalle?

VAIMO. Tästä Järvensivulta vain... Enkä minä ole punikki enkä
mansikki. Mutta kun ne kuuluvat hyökkäävän juovuksissa, raivopäisessä
humalassa, niin... ja niillä on kiinalaisia ja kalmukkeja, joita ne
ajavat ruoskalla edellään kuin vesikauhuista koiralaumaa ja tappavat
sylilapset ja vaimoihmiset, jos ei ole päällä herraskaisen näköistä,
niin... karattava siinä oli, ettei joutanut viimeistä leivänmurua
kaapaisemaan...

POIKA (on ottanut nyytin ja jäänyt seisomaan äitinsä viereen).

VAIMO (aikoen portaille). Tule, lapseni, tule...

ELLEN (kiivastuen). Oletteko sokea?

VAIMO (kääntyen portailla; melkein vihaisen synkästi). Jospa olisinkin
kuuro ja sokea... (Kuuluu pari kolme perättäistä tehtaantorven
huutoa.) Huutavat viimeistä tuomiota. Lahtarit sen tuovat tullessaan
niin viattomille kuin viallisille. (Raskaan turtuneesti) Ja tuokoot.
(Poistuu lapsi sylissään ja poika perässään.)

SANTRA (levottomana). No, voi hyvä isä sentään! Missä se Rikhartti
raukka viipyy? (Ristii kätensä huokaillen.) Hoijoi, ukko parka,
lukemattomat kerrat olet vasta aamuyöstä palannut, mutta... (käyden
torailevaksi) etpä osannut ajatella, että kerran sua... viattomimmillas
vuottaa ovellasi suurempikin vaara kuin Santra parka, ho-hoi-jaa...
(Siirtyy huolissaan portaitten alapäähän.)

II KOHTAUS.

Rikhartti, kauppias, pienehkö, lihavahko mies, tulee näkyviin
portaille.

SANTRA (yhä torailevasti). Rikhartti! Tuletkos sieltä...

RIKHARTTI (jo portailta). Älä helkkarissa, muija, pistä nenääsi
tänne mylläkkään. Ryssät ruoskivat pakenevia kaartilaisia takaisin
etulinjoille, huh, huh... (Istuu pätevissään Ja puhkuen keinutuoliin.)

HAAMU (kiihkeässä ivassa). Jei bohu... runoilijoin kuormarengit ja
Munterit suutelemassa solmuruoskaa!

SANTRA (huolehtivan torailevasti). Ja sinä siellä, ukko parka,
juoksentelemassa...

RIKHARTTI Sanopas muuta, Santra kulta... Mutta ei se vielä mitään.
Laupeudensisaret ja naiskaartilaiset... pirulaiset, en paremmin sano,
juoksevat ympäri haeskelemassa henttujaan ja ajavat revolveri kourassa
ne tappelemaan... (Kuuluu jälleen pari lyhyttä tehtaantorven huutoa.)

SANTRA. Jestas siunatkoon...

HAAMU (kiukuissaan). Eivätkö ne lakkaa! (Kirpeästi nauraen.) Sehän on
kuin aasin huuto paratiisin portilla... (Tyrehtyen yskään.)

ELLEN (painaa sairasta takaisin vuoteeseen; antaen vettä).

RIKHARTTI. Ne huutavat joukkojansa taisteluun. (Hätääntyneenä.) Tai...
huhutaan sellaistakin, että kun tehtaantorvet soivat, alkaa viimeinen
verilöyly... (Kuuluu oikealta, lähettyviltä, hälinää, pari huutoa ja
juoksua.) Ssst! Hiljaa... Suojapaikkoihinne... (Vetäytyy vaimoineen
vasemmalle lohkareitten suojaan).

XII KOHTAUS.

Pennu, jonka yllä on rypistyneet sotilaspuvun tapaiset vaatteet,
päässä ränstynyt lippalakki, jalassa nauhakengät ja vasemmassa
käsivarressa punainen nauha, ja Nukkanen tulevat taakseen vilkuillen
alas portaita. Nukkanen ilman kivääriä.

PENNU (juoksee suoraa päätä oikealle ja lyö yhden ikkunoista rikki;
aikoo ampua).

NUKKANEN (vetäen Pennun olkapäästä kiivaasti takaisin). Älä helkkarissa
ammu! Naispirulaiset löytävät... Ja minä kun haluaisin olla tänä
hetkenä ennemmin teatteriparturi jumalan armosta kuin sankari
sisarosastossa.

PENNU (kääntyen akkunasta). Eihän siellä ketä... tulossakaan...
(Siirtyy etualalle, istuutuu keinutuoliin ja koettaa hermostuneena
tupakkalaatikkoa taskuistaan.)

NUKKANEN (kaikille). Hyvät ihmiset, ei meitä huoli piiloilla.
(Kauppiaan rouvineen tullessa näkyviin, mielistellen).

Ka, kauppiashan siinä on ja Santra-rouva. Ettekös nähneet, että kielsin
tuota kaveria rätkyttelemästä, niin että jos niinkuin tiukka paikka
tulee...

PENNU (keskeyttäen Nukkasen; röyhkeästi). Kupetsi, tupakka tänne!

RIKHARTTI (tarjoo laatikosta Pennulle kumartaen kohteliaasti kuin
myymtipöytänsä lakana, ja sitten myös Nukkaselle, joka kumartaa
mielistellen).

PENNU (koputtaen kiväärinperällä maahan). Hoi, matami, kiikutas tikkuja!

SANTRA (saa mieheltään tikkulaatikon ja lähestyy pelokkaana).

PENNU (poikamaisesti irvistellen). Muistaks, matami, kun juoksin
ostelemassa korpunmuruja ja rusinoita? (Pilaillen, uhkaavasti.) Sun
rusinoissasi oli kivenpalasia ja muruissa hiirenkakkaroita. Kiellätkös?
(Sieppaa tulitikkulaatikon Santran kädestä ja sytyttää.)

RIKHARTTI (tullen kumarrellen hätiin). Katsokaas, herra jefreittari...

IV KOHTAUS.

Prikka tulee kiireisenä portaita.

PRIKKA (jo portailta). Aseet pois ja heti!

PENNU (kavahtaa kivääri kädessä seisomaan).

NUKKANEN (hekkelehtien, mielevästi). No, minä kun en ole tainnut ampua
laukaustakaan! En muuta kuin lausuillut Antoniuksen kuolinpuhetta
Caesarin paarien ääressä... sankarihautajaisissa.

PRIKKA (lähestyy Pennua). Ja Pennu! (Surullisena.) Vanhan äitisi
tähden... heitä pois tuo ase ja tee se heti!

PENNU (jurosti). Enkä heitä... (Istuu kyräten jälleen läheiselle
pakkalaatikolle.)

V KOHTAUS.

Alkaa kuulua portaitten yläpäästä räikeätä naisen naurua; Veera ja
kaksi naiskaartilaista tulevat; Veeralla on yllään lyhyehkö hame,
sotilaspuvun tapainen takki, ja päässä keikailevasti venäläismallinen
kiiltävälippainen lakki; naissotilailla on punainen nauha käsivarressa
ja toisella ruoska, toisella käsiase kourassa.

VEERA (katsoen punakaartilaisiin halveksivasti). Vai niin... te
kaljahousut... Ulos... ketjuun!

I NAISKAARTILAINEN (on mennyt Haamun ja Ellenin lähettyville,
osoittaen sairasta; räikeästi). Jeekuti vieköön! Heput taitavat
viettää täällä aamuhartautta kuolevan porvariston kanssa?

PENNU (ärtyneesti; häijysti). Ja mitä auttoi teidän hameenne »mustia
matruuseja», jotka jatkavat parhaillaan pääkallojuhlaansa Paarlammin
pientareilla... variksen ruokana... häh?

II NAISKAARTILAINEN.

Ei, mutta... juipit! (Tarttuen karkeasti Ellenin käsivarteen.)
Heittäkääpä arpaa tämän pursuityttären hameesta, niin ainakin yksi
jänis saa päänsä pensaaseen... tshort vasmii!

VEERA (naiskaartilaisille). Vaiti. (Miehille.) Ettekö kuulleet, että
torvet hälyyttivät taisteluun?

NUKKANEN (tovereilleen). Ei huolita rinata, Pennu! (Iskien silmää.)
Onhan niitä muuallakin... tällaisia sankarihautoja.

PENNU (ratkaisevasti; hävyttömästi). Mennään. Ei tollaisia viitsi edes
ampua... kaatuvat istuvilleen! (Nauraa ärsyttävästi.)

NUKKANEN (on jo noussut portaita).

I NAISKAARTILAINEN (Pennulle; kohottaen ruoskaansa). Varo, ettet saa
omille takamuksillesi ruoskan siimasta.

PENNU (kääntyen portailta; räikeästi).

Vai jäi sinullekin, Manta, leskenperintöä ryssänruoska.

I NAISKAARTILAINEN (juoksee raivostuneena katoavan Pennun jälkeen, II
naiskaartilaisen seuratessa).

VEERA (katsahtaen ylpeästi ympärilleen; aikoen poistua).

PRIKKA (Veeralle). Kuulepas, Veera! (Veeran kääntyessä uhkaavasti.)
Huomasitko, kenen veljeä sinä ajoit kuolemaan?

VEERA (hätkähtäen; jälleen kuohahtaen). Petturin veljeä! (Kiinnittäen
äkkiä huomionsa Elleniin; paljastaen mustasukkaisuutensa.) Kas,
kas, onpas tottakin kanarialintu! (Tuimasti.) Oletko oikein
rehtorintyttäriä, kun on noin hellät silmät? (Yhä uhkaavammin.) Ja
vuotteletkos lahtareita, kurkistellaksesi itsellesi sulhasmiestä?
Vastaa!

ELLEN (tyynen ylpeästi). Vastaan kyllä. Odotan pelastajia kuolevalle
isälleni ja itselleni.

VEERA. Ooho, sinä kenokaula! Vai sillä tavalla? Ja sitten sopii
vuotella karitsana portinpielissä ja kapsahella sankareitten kaulaan...
Sattuipa erehdys tällä kertaa. Tänne saakka ei pääse ainoakaan teidän
pelastajistanne.

PRIKKA (nauraen). Tässä täytyy kohta vanhan rehjunkin uskoa raamatun
sanaan, että kenet Hän tahtoo hukuttaa, sen Hän lyö sokeudella...

VEERA (kylmän purevasti). Varo itseäsi virkaheitto. Pääsit syksyllä
kuin koira veräjästä höperön-tempuillasi, mutta minä muistan kyllä
(tuskassa)... kuka hänet houkutteli pakenemaan.

PRIKKA (hymyillen tyynesti). Ja kuka hänet pelasti joutumasta...
Suinulan verilöylyyn, jossa monet hänen koulutoverinsa kärsivät
marttyyrikuoleman. Sinun pitäisi minua kiittää... rakastettusi
elämästä...

VEERA (keinotekoisessa vihassa). Minä vihaan, vihaan... tuota luopiota,
kavaltajaa... (kuin syvästi haavoitettuna) sen ihmisen pettäjää,
joka häntä kantoi käsivarsillaan omat jalat verillä... liejukot ja
kivikot... huvilakoirien haukkuessa ja kaluunalakeijain nauraessa... Ja
nyt, nyt? Samanlainen — vihollistemme lakeija...

PRIKKA. Kummallista, miten paljon me valehtelemme itsellemme... sekä
vihassa että rakkaudessa. Sinähän rakastat häntä yhä, rakastat ja
pelkäät!

VEERA (hilliten itseään, kylmästi). Itse saatte peljätä! Varokaa etten
lähetä teitä, hyvät herrat, työkomppaniaan. Niin, niin... pikkuporvari
ja virkaheitto! Sellainen käsky on annettu. Ja se merkitsee
kävelymatkaa etulinjalle... »pelastajien» kuulanruoaksi...

SANTRA (rukoillen). Ei vain minun Rikharttiani... Halvauksestahan se
tupsahtaisi tuohon paikkaan.

VEERA (käyden istumaan keinutuoliin, surullisen vakavasti).
Muistaakos matami, kuinka paljon sai ruoan rippeitä Ruusan-Veera,
lakaistuaan kokonaiset pihamaat ja porraspielet? (Kauppiaalle.) Ja te,
nurkkakauppias? Ja te, viisauden maisteri, muistatteko Jallu Heiskaa,
joka on teitä hakemalla hakenut kellareista? No, saatanpa vihjaista,
että tulee teille saattomieheksi.

PRIKKA (ystävällisen lempeästi). Surullista miten paha omatunto voi
muuttaa kauniin naisen, hänen kaikki tekonsa... hänen rakkautensakin
irvikuvaksi! Mutta... eikö sinua ihastuta ja kauhistuta se, että kun
te viette minut etulinjoille, te autatte minun ihmiseksi-tulemistani.
Katsos, minun käy silloin, kuten erään juopporentun kellonsoittajan
kerran Hollannissa. Vapaustaistelijain piti hyökätä pieneen kaupunkiin
pelastaakseen sen Alban herttuan hirmuvallasta. Mutta kukaan kaupungin
asukkaista ei uskaltanut antaa sovittua hyökkäysmerkkiä kirkontornista,
sillä espanjalaiset punatakit vartioivat sitä tarkasti. Silloin...
kellonsoittaja-ukko kessutteli ressutteli muina miehinä torniin ja
alkoi soittaa suurella voimalla. Ja kun hän sai vartijain luodit
ruumiiseensa, hän jatkoi yhä hurjemmin ja kellot soivat entistä
heleämmin, kunnes sotamies ennätti torniin ja löi hänet kuoliaaksi.
Mutta pelastajat hyökkäsivät ja vapauttivat kotikaupunkinsa, kuten
nyt tänä päivänä Joose ja hänen maanmiehensä. Entä jos minäkin nyt
saisin... siellä etulinjoilla... innostaa kuolemallani hyökkääjien
voimaa ja rohkeutta...? Silloinhan... minä, rehju elämässä, olisin
kuolemassa sankareitten vertaa.

VEERA (on noussut Joosea mainittaessa ja kuulostellut hyvin kaukaa
kantautuvaa tykkien jyskettä; voitollisesti). Kuuletteko...? Kaukaista
tykinjyrinäää! Se kuuluu etelästä, vihollisen selän takaa. Sieltä
hyökkää hurja Rahja... mukanaan pataljoonia. (Siirtyi portaitten luo,
kääntyen, erikoisesti Ellenille.) Ja silloin saavat tuomionsa... niin
pelastajat kuin heidän kenokaulaulaiset morsiamensa (erikoisesti
Prikalle) ja nämä ihmiseksi tulijat! (Poistuu.)

SANTRA. Jes siunatkoon... minun ukkoparkaani! (Siirtyen hädissään
lintuhäkin luo.) Ja minun kanarialintujani... (Tärkeän kiukkuisena.)
Niin kuin meillä nyt olisi tässä itselläkään korpun palasen verran
sitä... porvariutta?

RIKHARTTI (levottomana). Puhumattakaan rusinoista ja veskunoista!
(Pelokkaana.) Santra kulta... ota lintuisesi mukaan... (Kiirehtien
suoraa päätä portaille; rohkeammin.) Ja seuratkaa minua!

SANTRA (tolkuttomana). Voi, hyvä ihminen... Ja minne? Kun ei enää nuo
jalatkaan kannata...

RIKHARTTI. Johonkin toiseen... naapurikellariin, josta eivät osaa meitä
etsiä. Hynttää perässä, muija... (Aikoo mennä.)

SANTRA (kimeästi). Kiikkustooli, Rikhartti, kiikkustooli... tuletkos
sieltä! (Juoksee portaille, joilta palaten kauppias hakee keinutuolin,
lähtiessään.) Juokse, ukko parka, juokse perässäni! Tipu se, tipu se —
(Katoaa.)

RIKHARTTI (kiirehtii perässä raahaten keinutuolia).

HAAMU (ottaen tyttärensä kädestä; sairaan tuskassa). Tyttäreni, kuinka
kauan meitä piinataan? Minä en jaksa enää...

ELLEN (hyväillen). Jaksathan isä... he tulevat! (Iloisen hellästi.)
Olisitpa nähnyt Röngän emännän, joka läksi odottelemaan poikaansa. Hän
oli nähnyt ihanan unen ja oli niin varma hänen tulostaan, kuin olisi
poika vain koulumatkalla...

HAAMU (tyynemmin; muistellen). Te kannoitte minut tänne
pitkänperjantain iltana. Ja joka yö... konekiväärien rätistessä
harakannauruaan on rintalastallani hyppinyt hilpeä piru: Ähää,
ennätänpäs... saanpa kuolla ihmisten käsiin, ja minun hautajaisissani
on rauha. (Jälleen kiihkeämmin.) Tai olen houraillut makaavani
etuasemilla... maassa, keuhkot rikkinäisinä, ja taistelukentän rosvot
ovat kierrelleet ympärilläni... Mutta... olen maannut hiljaa...
odotellen elämän sanitääriä, joka vie minut aurinkoiseen sairaalaan
ja jossa saan kuolla... sinä vierelläni istumassa ja turvassa...
rietastelijoilta. (Kavahtaa istumaan, äkkiä; huudahtaen.) Nyt en
enää jaksa! Tätä ilmaa on saastutettu liian kauan... Sitä ei voi
hengittää... ihminen... (Melkein huutaen.) Heidän täytyy tulla, täytyy,
täytyy tulla... (Menehtyy vuoteelleen, alkaa kuulua oikealta kiväärin
laukauksia.)

PRIKKA (on edellisten repliikkien aikana kuulostellut turhaan
puhelimella; työntää sen laukausten kuuluessa syrjään ja vetäytyy
suojaan).

VI KOHTAUS.

Pennu ja kaksi muuta punakaartilaista pakenevat kiireesti ikkunoitten
ohi ja portaita alas; syöksyvät suoraa päätä oikealle.

PENNU (juostessaan, suuressa hädässä). Tulevat... tulevat!

I PUNAKAARTILAINEN (on ennättänyt tovereineen akkunoitten eteen ja
alkanut ammunnan; Pennulle). Älä ruikuta! Kyllä täältä pesee...
(Ampuvat pari laukausta.)

PENNU. En halua ampua enkä... kuolla! (Heittää kiväärinsä maahan;
lyyhistyy sen viereen maahan ja alkaa epätoivoisesti kaivaa kuoppaa.)

II PUNAKAARTILAINEN (hurjana). Keikahti! (Rehennellen.) Töyhtö poikki
ja reikä päähän! Saipas, saatana...

PENNU (kaivaen; hokien tolkuttomassa hädässä). Kaivan... kaivan,
hautaan sinut...

VII KOHTAUS.

Alkaa kuulua oikealta vasemmalle juoksevien askelia. Joose
ilmestyy, perässään kaksi valkoista sotamiestä, portaille; hän on nyt
kasvoiltaan ahavoittunut ja liikkeiltään reipas ja jäntevä; yllä on
suojeluskuntapuku, vaaleanharmaa sarkatakki nahkavöineen, olkapäässä
joukkueenjohtajan kaksi nauhaa ja napinlävessä urhoollisuusmitalin
punakeltainen nauha, lakissa havunoksa; kädessä browninki.

JOOSE (portailta; lujasti). Kiväärit alas! Maahani

PENNU (kavahtaa seisomaan jättäen kiväärinsä maahan, ja vetäytyen
oikealle; toisien punakaartilaisten pudottaessa kiväärinsä jalkojensa
eteen).

VALKOISET (siirtyvät samassa vangittujen taakse vartijoiksi).

JOOSE (tuimasti). Sala-ampujia odottaa kuolemantuomio!

PRIKKA (tullen loukostaan näkyviin, ylenmäärin riemuissaan; syli
avoinna). Joose, Joose! (Syleilevät.)

JOOSE (melkein mykistävässä hämmästyksessä). Olen surrut sinua...
vainajana.

PRIKKA (suuressa ilossa). No, sittenhän minä olen taistellut haamuna
sinun rinnallasi!

JOOSE (tapaillen sanoja, tunteen vallassa). Niin, Esa-maisteri, sinun
kuolemantekosi oli kuin... kuin kirkas kypärä minun päässäni... koko
matkan. (Arkisemmin, reippaasti.) Usko pois, siellä se pään päällä...
säikkymällä säikkyi... (Katkerasti, pidätetyllä äänellä.) Ja kuultuani
tovereitteni uhrikuolemasta hanget sammuivat ja välkähtelivät... Ja
minusta tuntui usein kuin miesteni kasvot olkapäitteni takana olisivat
muuttuneet heidän kasvoiksensa...

PRIKKA (on jäänyt katsomaan Joosen lakkia ja havunoksaa, melkein
kuin ihmettä tuijottaen; syvästi liikutettuna). Mitä minä sanoin?
(Ellenille; kiihkeästi.) Ellen... Ellen neito! Enkö sanonutkin: he
tulevat kuin huhtikuinen metsä! (Viitaten myös sotilaisiin.)

ELLEN (on jo aikaisemmin lähestynyt; arasti ihaillen). Sallikaa
minun... (Ojentaa kätensä ja saa Joosen lakin, jota jää hyväilemään
hellävaroin.)

JOOSE (Prikalle; innokkaasti). Missä on äitini?... Onko hän valvonut
ja saanut lisää harmaita hiuksia? (Prikan nyökätessä, hellästi.) Niin,
sellainen hupsu hän on... se äitimuori. (Asiallisen lyhyesti.) Kuulin
tuolla lähitalossa, että hän on pommituksen aikana hakenut turvaa
jostain tämän korttelin kellarista... Missä hän on?

PRIKKA. Hän on nyt kotonaan... odottamassa... (silmäten Pennuun)
poikiansa.

JOOSE (entistä iloisemmin). Hyvä. Nämä talot on puhdistettava
sala-ampujista... (Sotilaille; sivumennen, käskynä.) Niin, pojat,
viekää heidät... (Jälleen Prikalle.) Ja sitten huomisaamuna yli
Harjun... viimeiseen taisteluun, josta ei taida enää tulla kelpo
tappeluakaan.

SOTILAAT (ryhtyvät saattamaan vankeja portaille).

HAAMU (tyttärelleen, ojentaen kiihkeästi kättään, lakkia kohti).
Tyttäreni, näytä... tuo se minulle.

ELLEN (kiirehtii isänsä luo).

JOOSE (kääntyy sairaan vuodetta kohti).

PENNU (riistäytyen irti saattajien keskeltä, syöksyy portaita alas,
huudahtaen). Joose, Joose...

JOOSE (peräytyy kauhistuneena).

PRIKKA (vakavasti). Niin, Joose, sinun äitisi odottaa molempia
poikiansa.

PENNU (hädässä, hurjana). En ole ampunut laukaustakaan... täältä
kellarista!

JOOSE (viittaa sotilaille). Odottakaa... ulkona!

SOTILAAT (poistuvat vankeineen).

JOOSE (käveltyään kiivaasti; pysähtyy Pennun eteen, tuskallisesti).
Sinäkin... (istuutuen etualan laatikolle) sala-ampujien parissa...
Meidän äiti parkamme...

PRIKKA. Juuri hänen tähtensä... säästä veljeäsi!

JOOSE. Ja tiedättekö te, mitä on sala-ampuja? — Kurja kylärenttu,
joka rehellisessä painissa joutuu allepäin ja pistää salaa puukolla
voittajaansa kylkeen! Ruumiinryöstäjät, ihmisten silpojat ja
kuohitsijat ovat samaa alhaista verta, jonka täytyy vuotaa hautojen
syvyyksiin, pohjasakkaan, jonka mukana ne ovat nousseet... (Tuijottaen
Pennuun; toivottomana.) Ja sinä, Pennu...

PENNU (melkein itkevästi). Johan minä sanoin, etten laskenut yhtä
laukausta. Juoksin toisten perässä, kun yrittivät pakoon.

JOOSE (surullisen halveksivasti). Sinä, kehno...

ELLEN (lähestyen; rukoilevasti). Säälikää veljeänne... Ja minun
ajatustani teistä! Te tulette, kuvittelin, kuin kuoleman enkelit. Mutta
voitettuanne teidän kasvoillanne on vain armeliasta iloa ja hyvänsuopaa
naurua.

JOOSE (synkän vakavasti). Minulla on käsky: ken tavataan ase kädessä
kellarista, on tuomittava sala-ampujana.

PENNU (yhä lapsellisemmassa hädässä). Päästä minut kotiin...
äiti-muorin luokse! (Kääntyy itkien poispäin.)

JOOSE (yhä tuskallisemmin). Älä itke, Pennu... (Nousten, kuohahtaen.)
Ja päästitkö sinä ja sinun toverisi kotiin Janne Tuomelaa, jonka äsken
ammuitte ja jota odottaa turvaton leski pienessä torpassa... talon
laittajaksi?

ELLEN. Mutta... eihän hän kuitenkaan ollut teidän veljenne...

JOOSE. Oli, hän juuri oli minun veljeni. Ja luulet teko, etteivät
ne myös olleet minun veljiäni, joita olen ampunut vihollisen
etuasemille... kotoisin samanlaisista köyhistä mökeistä kuin minäkin.
Ja kuitenkin... olen taistellut, minä, joka aikaisemmin olin
heikko, saamaton ja epäröivä, olen tehnyt tähän saakka tehtäväni
järkkymättömästi, sillä minä opin siellä... pohjoisessa, mikä on tänä
keväänä tämän kansan täyttymys: sen sairaat jäsenet on leikattava
pois tai se kuolee... (Tinkimättömässä totuudentunnossa; huudahtaen.)
Minulla ei ole oikeutta... nimitellä leikkauspöydän ääressä: tuo
jäsen on minulle tutumpi ja kalliimpi kuin tuo toinen, jättäkää se
paikalleen, ja tuo toinen... reväiskää (istuutuen kuin väsähtäneenä)
irti.

PRIKKA (lyöden Joosea olalle; liikutettuna; istuutuen repliikkinsä
aikana). Kärsiä toiseen lyödyt haavat omassa rinnassa ja kuitenkin
lyödä... se on ihmisen urhoollisuutta. Ja kuitenkin...

JOOSE (on kuunnellut pää painuksissa; kohottautuen; kuin tunkeutuen
raskaimman läpi; ymmärtämystä anovasti).

Ymmärräthän... olisi helpompi antaa armon käydä oikeudesta, jos tuo
onneton olisi minulle vieras. Juuri siksi, että hän on oma veljeni, on
kuin säästäisin omaa jäsentäni, jättäisin puhdistamatta oman perheeni
ja toiset... ne kyllä jättäisin murheen-uhrinsa kantamaan... (Lujasti.)
Ei, ei! Tahrat näkyvät selvimmin juuri kalleimmassamme, ja juuri siitä
ne on ennen muita kiskaistava irti. (Puoliksi itsekseen.) Olen sen
kyllä ajatellut jo ennen tätäkin hetkeä... (suoremmin Prikalle) erään
toisenkin... kadotetun vuoksi...

ELLEN (on lohduttaen puhunut Pennulle taka-alalla, nyt kuuluvasti). Älä
pelkää, poika. (Osoittaen lyyhistynyttä Joosea.) Katso, hän ei jaksa
sinua tuomita...

PRIKKA. Ja kuitenkin... olet väärässä, Joose! Elämä on vieläkin
ihmeellisempi kuin säkenöivin totuuden kristalli. Katsos... se on
verkko, jossa me... kiiskit ja ahvenet räpistelemme. Ja kun luulemme,
että siinä on vain tämä minun silmukkani, tämä minun elämän- ja
kuoleman kysymykseni... niin, kuinkas onkaan? Niitä on tuhansia...
(Nousten, siirtyen Pennun luo, laskien kätensä tämän olalle.)
Katsokaahan, Ellen neito, minä olen takavuosina nähnyt paljon tällaisia
poikaparkoja... He kasvoivat vallihautojen riettailla liepeillä ja
monet, kuten tämäkin, ilman isän voimakasta kättä. (Äkkiä Jooselle;
hyökkäävästi.) Mutta sinä, Joose, sait pitää isäsi kasvuikään
saakka! Ja sinä sait sentään kappaleen matkaa kanniskella kirjoja
koulutiellä... Mutta mitäpä järjensiemeniä olisi päässyt itämään
kujateillä tällaisessa, (hyväillen Pennun päätä, jolloin Pennu painaa
päänsä alas) pienen pienessä jukuripäässä? (Tukistaa Pennua leikillään.)

JOOSE (on nostanut päänsä ja katsoo toisia melkein tolkuttoman
näköisenä).

PRIKKA (Jooselle; nuorekkaasti). No, hyvä, nouse! Aja veljesi
palokujaan. Mutta mene itse komentamaan. Ethän toki tahdo jättää
toisille raskainta uhritekoasi. Mene ja surmaa. Hyökkää sitten...
Harjulle! Tee mennessäsi kunniaa koulutalosi savuaville raunioille
ja huuda vainaja-tovereillesi: »Olen kostanut teidän puolestanne!»
Juokse sitten Haljun laelta kotikylääsi, syleile äitiäsi, katso
häntä silmiin, hyväile hänen harmaan harmaita hiuksiaan... Mitä
sanot, kun hän kysyy veljeäsi? Hänelle on tapahtunut oikeus, olen
surmannut hänet sala-ampujana, käskyn mukaan! Juuri sillä tavalla
sanot, sanasta sanaan. Etkä ole tehnyt mitään muuta kuin oikeutta.
Mutta älä hellitä katsomasta äitiäsi silmiin. Ethän toki pelkää? Katso
tarkasti hänen kasvojaan... Katso, miten niistä pakenee viimeinenkin
elämän veri, sillä hänen sydämessään on silloin... pois vetämättömissä
sinun kaksiteräinen miekkasi, jonka toinen terä säihkyy sinun pyhää
totuuttasi, mutta toinen vuotaa veljesi verta, pisaroi hiljaa,
taukoamatta. Ja sen kaiken sinä näet hänen kasvoistaan. Siis nouse.
Ethän toki epäröi, kun on kysymyksessä...?

JOOSE (vetäisten kädellään; nousten). Vaikene! (Vapautuneena.) Olet
oikeassa. Jumalankiitos! Olet oikeassa. Sellaista ei voi mikään oikeus
vaatia minun äidiltäni...

PRIKKA. No, johan minä...! Minun koulumestari kepissäni taisi olla
skorpioneja?

JOOSE. Eihän... (iloisena) luulen, että se alkoi työntää tuoreita
lehtiä ihan tuossa silmäini edessä (Asiallisesti.) Kuule, Pennu,
lähetän sinut ja toverisi komppaniapäällikölle, ja teitä ei tuomita
ennen huomispäivää, jolloin olen kuulustelussa läsnä. Ja luulenpa,
kun otetaan huomioon sinun nuoruutesi, ettet saa raskainta tuomiota.
(Viitaten portaille.) Mene, tulen jäljessä.

PENNU (nousee portaille, poistuu).

ELLEN (on siirtynyt isänsä vuoteelle hakemaan Joosen lakkia; Jooselle).
Täällä on lakkinne! (Hämmästyen.) Mutta katsokaas... isä nukkuu... Hän
on ottanut havunoksan ja pitelee sitä lujasti kourassaan. (Hellästi.)
En henno häntä herättää...

JOOSE. Eihän toki... antakaa hänen nukkua...

ELLEN (lähestyen). Jättäkää se meille... Me säilytämme sen aina...
ihmeellisimpänä muistonamme...

JOOSE (iloisesti). Luulen... se sai parhaan paikan. Ja minun äitini...
hänhän saa molemmat poikansa! (Nousee portaille, kääntyen; asiallisen
lyhyesti.) Teidän on oltava täällä turvassa vielä huomiseen.
Ja sitten... tulen teidät täältä noutamaani (Nostaen kätensä
tervehdykseen; katoaa.)

ELLEN (on jäänyt katselemaan Joosen jälkeen; kääntyen Prikan puoleen;
kuin havahtuen). Miksi on niin sanomattoman hiljaista?

PRIKKA (on istuutunut, puoliksi itsekseen; lämpimästi). Siksi että
nuori elämänpuu oli katketa äkkinäisessä myrskyssä. Ja kuitenkin kesti!

ELLEN (iloisen innokkaasti). Ja näittekö, miten hän kaunistui, ihankuin
kasvoi... jokaiselta ajatukseltaan?

PRIKKA. Se juuri on sitä ihmiseksi tulemista, johon onnelliset saavat
kasvamalla kasvaa, mutta onnettomat... vasta kuolemassa tai... ehkäpä
kuolemansa jälkeen. (Kääntyen Ellenin puoleen.) Katsokaas, en ole
koskaan osannut ajatella, että luomistyö voisi lakata... tuolla
toisella puolella.

ELLEN (sisäisestä aavistuksesta vavahtaen). Mutta... kuinka saattoi
isä... nukahtaa? Olihan tullut hänen pääsinpäivänsä... (Kiirehtii
isänsä vuoteen viereen, koskettaa hänen kättään, päästää sen melkein
kauhusta huudahtaen, kiirehtii kuin kauhuaan paeten Prikan luo;
vavisten.) Hän on kuollut...

PRIKKA (lohduttaen; ohjaten Edenin istumaan viereiselle laatikolle,
ja istuu itse lähettäville). Tässä kuolemassa ei ole itkemisen syytä.
Ajatelkaa... hän oli kokonaiset päivät, ehkäpä viikot elänyt vain tämän
hetken voimalla... pelkällä mielikuvituksellaan. Ja nyt kun se tuli,
hän hengitti viimeisenä henkäyksenään havumetsän tuoksua, ja elämä jäi
hänen silmäteränsä laajana, aurinkoisena maisemana...

VIII KOHTAUS.

Veera tulee näkyviin portaitten yläpäässä, laskeutuu hitaasti, askel
askelelta, katseessa tuijottavan toivoton ilme, lähestyen vähitellen ja
pysähtyen taka-alalle toisten jatkaessa keskustelua, häntä huomaamatta.

ELLEN (keskeyttäen; Prikalle; peittäen kasvonsa). Minä häpeän,
häpeän... (Kuin apua anoen. Prikalle.) En ollut ottamassa vastaan
hänen viimeistä katsettaan. Petin isäni hänen viimeisellä hetkellään.
Ja miksi? (Hiljaisesti.) Juuri sitä minä häpeän... Tuon nuoren miehen
mukana hulvahti tänne hautaan sellainen elämän tulva, että jäin kuin...
kuin suloisesti hukkuva katselemaan taivasta yläpuolellani ja unohdin
hänet, joka todella teki kuolemaa. (Syyllisenä.) Minä unohdin isäni!

PRIKKA (hymyillen). Ja luuletteko te, että kuolema syyttää rakkautta
tai että rakkauden tarvitsee hävetä kuoleman edessä?

ELLEN. Ei, ei! En ymmärrä edes, oliko se rakkautta... Mutta miksi minä
unohdin sen hetken, jota olin uskollisesti vartioinut kolme vuotta?
Miksi?

PRIKKA. Siksi, hyvä neiti, että se tapahtui ihmeellisenä päivänä.
Katsokaas, ne ovat suurimmat ihmiselämän päivät, joina tuhansia kuolee
ja syntyy, tuhansia uusia kohtaloita nuorten rakkaudessa. (Nousten;
koskettaen rohkaisevasti Elleniä olkaan.) Ja siksipä... murhe pois...

VEERA (joka on nojannut väsyneen synkkänä seinään alimmilla portailla;
väsyneen koleasti). Vai niin. Täällä puhutaan valheita kuolemasta
ja rakkaudesta. (Ellenille.) Oletteko itse, hieno neiti, koskaan
menettänyt rakkautta? Ja oletteko te sen vuoksi tärvellyt oman
sielunne, janonnut kostoa ja sitten... joutunut seisomaan, kuten minä
nyt, oman kuolemanne eteen?

ELLEN (on siirtynyt Veeran repliikin aikana vainajan vuoteen luo,
arkana ja pelokkaana).

VEERA (väsyneen halveksivasti). Ette. (Puoliksi itsekseen.) Toisen
kuolemasta on helppo jaaritella. (Prikalle; yhä melkein tunteettomana.)
He ovat tulleet, meitä ei pelasta enää mikään.

PRIKKA. Niin... myös Joose Rönkä on saapunut.

VEERA. Tiedän. (Kiihkeämmin.) Värjöttelin... tuolla porttikäytävässä.
Ja hänen miehensä veivät keskellään Pennua poispäin. Hän huusi minulle,
että hänen veljensä on tullut. Poika parka ei näyttänyt ymmärtävän
mitään. Mutta minä näin miehistä, että he veivät häntä kuolemaan.
Silloin vasta... se nousi... kuolema toden teolla minun eteeni.
Näin kaatuneet kadulla uudennäköisinä. Se oli syönyt niiltä kasvot,
vääntänyt jäsenet inhoittaviin asentoihin, niin että... ne näyttivät
kiemurtelevan iankaikkisessa tulessa. (Huudahtaen.) En tahdo kuolla!
Kukaan elävä olento ei voi muuta kuin paeta kuolemaa...

PRIKKA (ankarasti). Niin, ken putoo raakileena puusta, hän saa kokea
kauhistuksen kuolemassa.

VEERA (hakien pelastuskeinoa; syyllisenä). Tulin sanoneeksi Jallu
Heiskalle... jo täältä mennessäni... tulin maininneeksi teidän
piilopaikkanne, Esa-maisteri. Teitäkin uhkaa vaara! Lähtekää minun
kanssani. Te voitte hänelle selittää, että olen... viattomampi kuin
saattaisivat ehkä... todistaa... eräät sattumat ja...

PRIKKA (yhä ankarammin; halveksivasti). Jos et kykene luopumaan edes
juonitteluistasi ja tuomitsemaan itse itseäsi, en halua sinua auttaa.
(Lyhyesti.) Sitäpaitsi, tällä turvattomalla neidolla on huollettavana
isävainajansa maalliset jäännökset. Minun tehtäväni on auttaa häntä.

VEERA (on lyyhistynyt istumaan pöydän luo; todellisessa sielunhädässä;
hiljaisesti). Mitä te sanoittekaan, äsken... lähtiessäni...
ihmiseksitulemisesta ja kuolemasta?

PRIKKA (lempeämmin; surullisesti). Sitä vain, että monet ihmiset
kykenevät synnyttämään hedelmän vasta kuolemassaan. He saattavat,
näet, antaa viimeisellä hetkellään suuren uhrin, joka jää elämään
kuolemattomana...

VEERA (tapaillen ymmärtämättä). Kuolla ja elää... kuolemattomana...
Luonnotonta! (Särkevässä hädässä.) Minähän tahdon elää... elää.

IX KOHTAUS.

Jallu Heiska, täydessä punakaartilaisen komppanianpäällikön puvussa,
nahkahihnassa riippuva nagani vyöhön pisteltynä.

HEISKA (jo portailta, huolettomasti ja reippaasti). Hei, Veera!
Esikuntaherrat ovat luikkineet selkien yli pakoon mukanaan suuret
valheen säkkinsä ja, kuulemma, konjakkikuorma. (Iloisesti nauraen.)
Herrat pettävät aina, ja varsinkin nämä köyhälistöherrat! (Ottaen
synkkänä istuvaa Veeraa takaapäin leuasta.) Mutta... eipähän surra.
Mulla on tuolla vielä puolet komppaniasta jäljellä... huimia poikia,
jotka ovat päättäneet kuolla viimeistä päätä myöten, mutta kalliisti,
niin että... kymmenen porvaripäätä seulaksi nuppia kohti! (Veeralle.)
Mitäs sanot?

PRIKKA. Hän ei sano enää mitään... muille kuin itselleen. (Reippaasti.)
Sinä, Jallu Heiska, olet reima mies! Mutta älä sinä viitsi tappaa oivia
sotilaita tulevalta tasavallan armeijalta... itseäsi ja miehiäsi!

HEISKA. No, ka piruuksissani! Kun eivät kerran muuttuneet näiden
poikain torpat talonmaiksi muualla kuin taivaassa. Ja sinä,
virkaheitto, saat tulla opastamaan meitä oikeitten herrojen
taivaaseen! Katsos, ne nutistavat meidät kuin torakat seinänrakoon,
jos meillä ei ole sinua ja sinunkaltaisiasi panttivankeina viimeisessä
juoksuhaudassa. He koettavat teitä säästää, ja me ennätämme ampua
kauemmin.

PRIKKA (leikillisen reippaasti). Erehdyt poikaseni. Minä tulen
huutamaan vallinharjalta viinabassoni koko voimalla: »Ampukaa paremmin!
Täällä on vain huimapäisiä lurjuksia!» (Vakavammin.) Katsos, minä
tahdon tulla kuolemattomaksi kellonsoittajaksi...

HEISKA.

Sinä vanha kettu! Puhu mitä puhut, mutta toista kertaa et enää minulla
karkaa. Mars! (Viittaa portaille.)

PRIKKA (nousee portaille; Veeralle). Sano, Veera, terveiseni Jooselle
ja että... käy minut noutamassa... oikeaan sankarihautaan. (Ellenille,
joka ojentaa häntä kohti käsiään, lempeästi.) Vartioi isääsi, tytär.
(Poistuu.)

HEISKA (Veeralle, portaita noustessaan). Tule perässä, Veera...
heilojesi kanssa samaan hautaan! (Poistuu.)

VEERA (ikäänkuin heräten kolkossa aamuyössä; vetää avonaista nuttua
kuin vilusta väristen kiinnemmäksi, silmäilee katse harhaillen
ympärilleen; huomaa kuolinlavitsan vieressä Ellenin; kiinnittää
kavahtaen huomionsa sotilasmalliseen takkiinsa, hypistellen punaista
puseroaan aprikoiden: ojentaa jalkansa ja katselee synkkänä
saappaitaan. Näyttää tekevän päätöksensä; ottaa lakin päästään
ja heittää sen nurkkaan; Ellenille, jyrkästi). Riisu. (Ellenin
epäröidessä.) Riisu, käsken minä! (Nousee; heittää takin yltään ja
antaa sen pudota maahan; siirtyy lähemmäksi Elleniä; välittömästi.) He
eivät saa minua tuntea... Ymmärräthän? Minun täytyy pelastaa henkeni...
(Jälleen vihaisen jyrkästi.) Riisu puserosi! Onko sinulla hattua?
Jotain... sellaista pulmusen sievää ja siveätä?

ELLEN (on noussut pelästyneenä). Mitä te aiotte? En tahdo riisua
itseäni alastomaksi!

VEERA (nousten uhkaavasti). Riisu! (Naurahtaen.) Aion päästä
morsiameksi. (Hätäisesti.) Mitä arvelet... eikö ole parempi
kyttyräselkäkin kuin kuolla veren tahraamana, kaiken tahraamana? (On
saanut yltään puseronsa.) Riisu pian! (Riistää Elleniltä puoliksi
riisutun puseron; sitä pukiessaan ylleen; jälleen naurahtaen.) Se
on, katsos, houna, joka ottaa minut (pilkallisesti) vastaan omana
verenpisaranaan... (Huomaa Ellenin hatun oikealla, laatikolla; siepaten
sen.) Kas, kas... (Sovitellessaan hattua päähänsä; jatkaen äskeistä
ajatustaan.) Ja se puolustaa minua kuin peto saalistaan... veljeänsäkin
vastaan... (Silmäten itseään, melkein keikailevasti.) Mitäs sanot?
Elleivät vain rakastu uudestaan... molemmat veljekset!

ELLEN (äärimmilleen kiusattuna). Menkää... jättäkää! (Halveksuvassa
vihassa.) Tai surmatkaa minut, te... kehno, kurja...

VEERA (vavahtaen; sulkeutuen itseensä; puoliksi itsekseen, kärsivän
syvästi). Niin, kurjista kurjin ja kehnoista kehnoin... (kauniissa
elämänjanossa) kun vain saan elää! (Poistuu eleissä ja ilmeissä
rohkeata elämäntahtoa.)

ELLEN (lysähtää istuimeltaan ja vaipuu voimattomana kuolinlavitsaa
vasten).

VÄLIVERHO.

NELJÄS NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ.

Röngän keittiö. Vasemmalta ovi kamariin; perältä laajahko ovi eteiseen,
josta näkyy huhtikuinen kevätmaisema. Oikealla päätyakkuna, josta
kirkas valo heittyy permannolle ja koko huoneeseen.

Vasemman taka-alan nurkassa hellauuni, jonka edessä on pieni rahi,
lähettyvillä, kamarin oven luona, pari tuolia. Akkunan alla on matala
pöytä työkaluineen ja kiväärinosineen ja sen vieressä tuoli; akkunaa ja
pöytää vasten nojallaan on korjattavia kivääreitä, toiset kokonaisina,
toiset piiput ja kiväärinperät erillään. Akkunan vasemmasta kulmasta
kulkee ulko-oven oikean puoliseen pieleen kirjava, osittain punavärinen
verho, joka väliverhon avautuessa on vedetty kiinni, joten peräseinällä
oleva kapea puusänky on vielä näkymättömissä.

Akkunalaudalla on ruukussaan verenpisara nyt jälleen kukassaan.

I KOHTAUS.

Ruupe istuu työpöydän ääressä, näyttää olevan kiivaassa työssä;
koettelee korjattuun kivääriin lukkoa, loksautellen ja laukaista
napsautellen; työntää kiväärin syrjään akkunaa vasten; tempaisee
haluttoman näköisenä pöydän nojalta erillisen pyssynpiipun ja rassin,
aikoen ruveta puhdistamaan; lakkaa äkkiä kyllästyneesti ähkäisten;
kuuluu pari kaukaista kiväärin laukausta.

RUUPE (ärtyneenä). Ääh... (Sysää kiväärin ja rassin permannolle ja
työntää akkunan rivakasti auki; halveksivasti nauraen.) Ampukaa, hounat!

II KOHTAUS.

Eetla, puettuna pyhäpukuun, kamarinovesta.

EETLA (kuin odottaen juhlavieraita, iloisesti). Nytkö he tulevat?

RUUPE. Mitä vielä... (Osoittaen akkunasta yli kentän.) Kaartilaiset...
tuolta vastapäätä, viimeisestä rotanloukustaan... Ampuvat... (nauraen)
luultavastikin köyhälistö-jumalansa Marxin-partaa... tuomiopäivänsä
kunniaksi...

EETLA (on ottanut vesisangon muurin kupeelta; lähestyen Ruupea;
läheisesti). Turhaan sinä, poikani, noita piippujasi enää rassailet.
Tuossa paikassa marssii Joose-veljesi sellaisella armeijalla, että...

RUUPE (hymähtäen halveksivasti). Niinpä niin. (Viitaten oikealle.)
Narrit tyhjää ja sitten... herrat narreja. (Intoutuen, lyöden
rintaansa.) Mutta... omaa sotaanne tulee teidän käydä ja omaa
vihollistanne tulee teidän etsiä! on sanottu meille, jotka emme kuulu
laumaihmisiin..

EETLA (hymyillen). Höpsis kanssa...

RUUPE (välttelevästi). Ei se mikään katkismuksen pääkappale olekaan.
Mutta tiedätkö, mitä minä rukoilisin itseltään Jehovalta, jollen olisi
Ingersollin oppipoika? Että ne tappaisivat toinen toisensa joka sorkka!
(On noussut; vapautuen, riehakkaasti.) Silloin jäisivät jäljelle
vain naiset ja tällaiset ruunun raakit, jotta riittäisi sitä silloin
meillekin... sitä rakkauden tanssia. Kas, näin, kas tällä tavalla...
(Asettaa käsivartensa halaavaan asentoon ja tanssii muutaman askelen
rallattaen paikallaan, kasvot mehevän muikeassa ilmeessä.)

EETLA (on tanssin alkaessa poistunut eteiseen; palaa sieltä kuvastuneen
näköisenä, laskee sangon kolahtaen muurin viereen ja siirtyy
kamarinovea kohti).

RUUPE (on lakannut äkkiä tanssimasta).

EETLA (vasemmalta; syyttävästi). Niin, tanssi sinä ja rallata. Mäkeä
hönttää se lunttu, joka oli eksyttämäisillään parhaimmankin pojistani.

RUUPE Veera! Tänne? (Syöksyy akkunan luo ja jää jännittyneenä ahmimaan
tulijaa silmillään.)

EETLA (jatkaen). ... ja joka on syyllinen myös kokemattoman
Pennu-veljesi rienautumiseen...

RUUPE (akkunan luota; suutahtaen). Vaikene!

EETLA (avaten kamarinoven). Vaikenen kyllä. Mutta toimita se väleen
ulos ovesta, tai teen sen minä. — Kun joudat, hae kaivosta vettä.
(Poistuu vasemmalle.)

RUUPE (menee ottamaan kuin hätääntyneenä muurin luota sangon, jää
seisomaan vasemmalle, kasvot ulko-oveen päin, joka on jäänyt avoimeksi).

III KOHTAUS.

Veera tulee sisään hitain askelin.

VEERA (siirtyy, yhä hitaasti, Ruupea tarkaten oikealle etualalle;
pysähtyen, puolittain ivallisesti). Akkojenko hommissa?

RUUPE (synkistyen, laskien sangon lattialle). Kun ovat, kuulema, akat
muuttaneet miesten hommiin.

VEERA (helähtäen raikkaaseen nauruun, lähestyy tietoisin
viettelijätär-elein Ruupea; pannen kätensä tämän kaulalle). Älä sinä,
kultapoju, äksyile, kun tulee oma morsiamesi... anoppilaan.

RUUPE (jää seisomaan jäykkänä paikalleen).

VEERA (hyväilee Ruupen hiuksia, painaen hänet viettelevällä
väkivallalla istumaan muurin viereiselle rahille, viitaten akkunalle).

Vieläpä se näkyy olevan kevätkukassaan meidän verenpisarammekin...

RUUPE (nousee, loittonee akkunan luo; katsoen syrjäsilmällä,
epäluuloisesti Veeraan). Sanovat, että... mitä koreammin ne kukkivat,
sitä enemmän ne keräävät juuriinsa syöpäläisiä ja lehtiensä alle...
hometauteja...

VEERA (vakuuttavasti). Tällä kertaa puhun totta, Ruupe. (Nousten,
lähestyen.) Sen vähän mitä minussa on jäljellä, sen saat, jos haluat.

RUUPE (melkein väsyneenä). Ja uskoako edes 'siihen vähään', mitä on
jäljellä...

VEERA (painavasti). Se ainakin on varmaa, että Joose-veljeäsi minä
vihaan ja halveksin. Se mies on oman veljensä pyöveli!

RUUPE (syvästi hämmästyneenä). Millä tavalla?

VEERA. Näin omin silmin. Hänen miehensä veivät Pennua vangittuna parin
muun kanssa, jotka oli tavattu kellareista... sala-ampujina. Niin
että... mikäs siitä muuta kuin kuolema. (Siirtyy varmoin elein istumaan
muurin viereiselle rahille.)

RUUPE (nousee, raskaasti). Poika parka... (Siirtyy synkissä mietteissä
vasemmalle; alkaa kuulua taustalta sekalaista melua, joka lähenee.)

VEERA (kavahtaa tuoliltaan, kuulostelee ulko-oven luota; hätääntyen,
joutuen yhä enemmän kauhun valtaan).

RUUPE (havahtuen mietteistään). Mitä nyt? Mitä ne huutavat?

VEERA (pelokkaan kiireisesti). Loputkin pakenevat... (Viitaten
oikealle.) Ja tuolta... sieltä ei ole pelastusta kenellekään...

I HUUTAJA. Kaverit, rensselit helvettiin ja arkiryysyt niskaan! Meitä
on petetty! (Yltyvää melua ja huutoja: »Petetty!» »Jumalauta!» »Meitä
on petetty!»)

II HUUTAJA. Seis... seis! Lurjukset, pelkurit! (Raivoisaa melua, joka
siirtyy näyttämön taitse oikealle.)

RUUPE (kiirehtii akkunaan; nyt kuuluu vähän kauempaa laukaus; melu
lakkaa hetkeksi kokonaan, kääntyen akkunasta, Veeralle). Ampuivat oman
päällikkönsä!

I HUUTAJA (huomattavan kaukana). Pakooni Paetkaamme! (Yhtä kaukaisia
ääniä: »Meitä on petetty!» »Jumalauta, meitä on petetty...» Täysi
hiljaisuus.)

VEERA (lähestyen Ruupea, peitellen pelkoaan, houkuttelevasti). Ruupe,
lupaathan... sano äidillesi ja kaikille, jotka tänne tulevat, että
olen morsiamesi, olen ollut jo kauan... Sanothan? (Painautuen Ruupen
puoleen.)

RUUPE (jäykistyen; epäluuloisena). Mutta minä en ole enää mikään
tanssitettava näyttelykarhu. Puhutko totta?

VEERA (todella avomielisen rehellisesti). On totta, että tulin turviisi
kuoleman hädässä. Mutta siksipä juuri... viimeisellä elämänkolikolla ei
enää leikitä. Ota minut, Ruupe!

RUUPE (hiljaisen säälivästi). Ensi kerran... näen sinun silmiesi
pohjasta... pelästynyttä karitsaa... (Painaen Veeran itseänsä vasten.)
Veera!

VEERA. Hae äitisi tänne, hae heti ja sano! Huomenna on rauha kylässä ja
koko kaupungissa, ja me vietämme häitä...

RUUPE (siirtyen kamarinovelle: huumaantuneena). Äiti, tule tänne!
Oitis! (Palaa, ottaa Veeraa kädestä.)

IV KOHTAUS.

Eetla tulee kamarista.

RUUPE (leikillisen iloisesti). No, kuulepas sitten, muori, kun tämä
Veera on luvannut tulla minun morsiamekseni, ihan kuulutuksiin ja
vihkipallille asti.

EETLA (on istuutunut vasemmalle; poissa-olevana). Minä kuulin poikani
äänen... Hän huusi: »Meitä on petetty!» Ja se oli kuin ansaan joutuneen
linnun ääni...

RUUPE. Älä höpsi äiti. Makaa jossain palokujassa.

EETLA (melkein lapsellisen herttaisesti). En höpsi, Ruupe, en höpsi...
(Syvästi varmana.) Se oli Benjaminin ääni... Hän piileksii jossain,
mutta tulee kyllä... Ja Joosef on hänet armahtava. Sillä sanassa
sanotaan: (Äänessä syvä ihastus ja usko.) »Ja hän halasi veljeänsä
Benjaminia kaulasta ja itki, ja Benjamin myös itki hänen kaulassansa.»

VEERA (naurahtaen hermostuneesti).

EETLA (luo Veeraan kiinteän, kysyvän katseen). Ihminen, miksi naurat?

VEERA (hermostuneen mielevästi). Enhän minä, mutta kun se muori ei
ota hoksatakseenkaan, että me olemme nyt Ruupen kanssa sulhanen ja
morsian...

RUUPE. Ja häät, oikeat häät, ihan raamatun malliin... Me olemme
vapaamielisiä, me jumalankieltäjät!

EETLA (Ruupelle). Niin, nyt hän yrittää houkutella sinut, viattoman,
puolestapuhujakseen. (Nousten.) Mutta jo huomenna liehuu toisen
käsivarressa. (Tuimasti.) Etkö sinä ole jo kylliksi hänen narrinaan
pelehtinyt? (Poistuu ulko-ovesta.)

VEERA (lähestyen; kiihkeästi). Älä usko häntä! Tulkoon kuka tahansa...
vaikka tuo hyväkäs... Joose-veljesi. Niin, niin! Jos et olisi hänen
veljensä, houkuttelisin sinun lyömään häneen puukkosi selästä sisään...

RUUPE (entistä voitollisemmin). Hyvin vihattu, nainen! (Hurjistuen
mukaan.) Ja kuinkas en uskoisi... verenpisaran jumalattareeni! (Vetää
Veeran käsivartensa nojaan.)

VEERA (syvällä epätoivolla). Kaksi kurjaa kun rakastaa, ei kuulu se
muille! (Irtautuu.)

RUUPE (yksinkertaisen valoisasti). Vai kurjia? Sinä olet prinsessa, ja
minä olen portinvartija noidutussa linnassa! (Äkkiä; salaperäisenä.)
Kuule... Odota! (Kiirehtii oikealle; vetäisee nurkkaverhon osaksi
syrjään, asettuu vuoteen lähelle maahan rähmälleen ja takoo innoissaan
nyrkillään lattiapalkkia.)

VEERA (on seurannut ihmetellen Ruupen liikehtimistä).

RUUPE. Veera, täällä se on! Turva ja pelastus...

VEERA (lähestyy).

RUUPE (nousten polvilleen). Heh, katso, tuossa on myyränkolo, josta ei
löydä poliisikoirakaan...

VEERA (kiirehtien Ruupen luo). Missä? Näytä...

RUUPE. Tuossa... kämmeneni alla! Kaksi lattia palkkia on sahattu
taitavasti poikki. Alla on komero, jossa sopii makaamaan ja istumaan.
Ja minä rotta sen olen kaivanut alusta loppuun. (Nousten.) Sitä varten
minä otin tämän keittiön nukkumapaikaksenikin.

VEERA (ihastuneena). Ja minun tähteni! Niinhän?

RUUPE. En tiedä... Joskus ajattelin Pennuakin. (Jäykästi eteensä
tuijottaen.) Mutta... monin öin, kun ikävöin sinua unessa ja valveilla,
näin sinun makaavan lattiapalkkien alla... kuin prinsessa noidutussa
arkussa...

VEERA (on kääntynyt katsomaan akkunasta, jotakuta seuraten katseellaan;
keskeyttäen; hilliten ääntään). Ruupe...

RUUPE. Niin että... jos tulee kiperä paikka, panen sinut piiloon ja
hoitelen kuin... he-he-he... verenpisaran kukkaa...

VEERA (nostaen estävästi kättään). Sst! Se on hän?

RUUPE. Kuka? Missä?

VEERA. Pennu... hän on... jollain tavalla... (Vetäytyy verhon suojaan.)

V KOHTAUS.

Eetla ja Pennu tulevat ulko-ovesta.

EETLA. Poikani... tiesinhän sinun tulevaksi. (Herttaisen iloisesti.)
Sanoivat muka...

PENNU (jää jurottamaan, katsomatta Ruupeen; puuskahtaen). Saakelit...
jättivät sinne pirujen pesään.

RUUPE (istuutuen työtuolilleen). Kas vaan... eikös naulittu vielä
lurjuksen nahkaa?

EETLA (hellästi). Mitenpä pelastuitkaan, poikani?

PENNU. Mitenkäkö? Panivat tyhjään huoneeseen, ja Joosen piti, muka,
tulla huomenissa pelastamaan. Mutta iltayöstä heittivät ovesta
paperossilaatikon ja ärjähtivät: »Hautajaistupakat!» Löin sitten yöllä
akkunan rikki ja pakenin palokujasta palokujaan, katolta katolle ja
pääsin aamuyöstä luonne perunakuoppaan.

EETLA (ottaen Pennun käden; säikähtäen). Sinusta vuotaa verta...

PENNU. Lasinsirpaleita mitä lienevät.

EETLA (ohjaten Pennun istumaan muurinviereiselle rahille). Istu,
istu... sidon sen. (Ottaa taskustaan puhtaan nenäliinan ja panee sen
Pennun ranteeseen siteeksi.)

RUUPE (sitomisen aikana; silmättyään hätäisesti Veeraan, jyrkästi).
Saat jatkaa pakomatkaasi eteenpäin.

EETLA (siteessään,; sovittavasti). Kotiin, kotiinhan Pennu-poika jää!

RUUPE (yhä jyrkemmin). Sala-ampujat ovat vaarallisia tässä talossa
kaikille.

PENNU (hätääntyen). Sitä minä en ole tehnyt! Toiset ampuivat... Ja
kyllä sen Joosekin sai kuulla. (Äidilleen, hädässä.) Mutta sinne se
olisi minut heittänyt... ammuttavaksi, jos en olisi...

EETLA (tyynnyttävästi). Eihän poikani, eihän... Kun tapaa, veljenänsä
halaa.

PENNU (melkein parahtaen). Piilottakaa minut, piilottakaa.

RUUPE. Livistä omiesi luo... tuonne juoksuhautoihin.

PENNU (nousten). Vai tässä vielä... raivohullujen sekaan... (Repii
neuvottomana punaista nauhaansa käsivarresta, kuin viimeisenä toivona.)
Tai jos muuttaisin vaatteet ja...

EETLA (ilostuneena). Tule kamariin, siellä on pyhäpukusi, melkein kuin
uutena... oikea herraspuku. (Avaa kamarin ovea.)

PENNU (aikoen poistua kamariin).

VEERA (tulee päättäväisenä verhon takaa; Pennulle, uhkaavasti). Älä
mene! (Pennun kääntyessä.) Sinun on lähdettävä täältä.

EETLA. Ettäs kehtaat... omasta kodistaan. (Istuu hiljaa voivotellen
vasemmalle tuolille.)

RUUPE. Veera on oikeassa. (Nousten, lähestyen Pennua uhkaavasti.) Ja
jollet painu tästä hyvällä...

PENNU (on katsellut Veeraa ja Ruupea yhä uhmaavammin). Vai sillä
tavalla, te...

VEERA (räikeästi). Minä annan sinut ilmi, jos jäät tänne... sala
ampujana ja... niin, niin... kyllä on syytä jos toistakin...

PENNU (käyden hyökkääväksi). Kas vaan, mamselli... Etkös aja minua enää
etulinjoille ryssien kanssa?

RUUPE. Puhu siivommalla! Se tyttö on tämän pojan morsian, jolle ei
nulikat saa suutansa räävätä.

PENNU (räjähtää nauramaan, siirtyy oikealle, yli näyttämön, pysähtyy,
lyö kädellä polveensa, hohottaen). Vai oikein morsian, tämä
ryssänhempu... tämä matruusien kaalimaa!

RUUPE (vavahtaen, katselee tutkivasti Pennua ja Veeraa; syyttävästi
Veeralle). Veera! Kuuletko, mitä hän sanoo? (Istuutuu synkän
epäluuloisena työtuolille.)

PENNU (jatkaen). Eipäs mitä... nuori siveä neito vihkipallille... Ja
kukas se oli ensimmäisenä päällepäsmärinä siinä mustien matruusien
juhlassa, josta Amurin likatkin pakenivat yön selkään? Häh?

VEERA (epävarmasti). Valehtelet...

PENNU. Vai valhetta? Ja sekinkö että olit henttuna ihan päälliköllä!
Mitähän arvelee Joose-herra siitä, että se huseeraus tapahtui
teknillisellä koululla, hänen omalla opistollaan! Anteeksi-antamista
vai...?

RUUPE (tarttuen epätoivoisena hiuksiinsa). Herra jumala! Tästähän voi
tulla... (Jää tuijottamaan Veeraa syyttävästi.) (Yhä ilkkuen). Kas,
kas, tätä Ingersolliakin! Huutaa herra jumalaa kuin kolportööri.

EETLA (Ruupelle; vakavasti). Ruupe, aja ulos tuo nainen!

RUUPE (nousten, totisesti, melkein rukoilevasti). Pennu, olkoon
liehunut missä tahansa, mutta ethän väitä että... »ryssän hempu»,
ethän? (Veeran puoleen kääntyen; kuin kahdenkesken.) Mitkä muut sinun
syntisi tahansa kykenen kestämään ja... unohtamaankin. Mutta en
sellaista... saastaisten, ihmisten kauhujen kanssa...! En koskaan.
(Pennulle, kuin viimeisenä toivonaan.) Pennu, kiellä se sanasi,
kielläthän?

PENNU (yliolkaisesti). Kaikkihan sen tietävät paitsi sinä, joka olet
murjotellut täällä hoolassasi.

RUUPE (huudahtaen toivottomasti). Veera! (Nostaa nyrkkinsä Veeraa
kohti.)

VEERA (ryhdistäiksen; varmalla äänellä). Jos on pisara totta, te
lisäätte siihen kaivollisen valhetta... (Ylpeästi.) Täällä on turha
itseänsä puolustaa. (Kääntyy, vetäytyy oven luo.)

PENNU (ilkkuvasti). Halailkaa nyt! Halatkaa kuin viimeistä päivää...

RUUPE (Veeralle; ratketen epätoivoiseen nauruun). Vai niin, vai luuli
ryssänhempu (viitaten selkäänsä) tätä pelastuksen kallioksi? (Kumartuen
kyhärään.) Mutta... katsopas tarkkaan... sehän on sievän sievä
hautakumpu! (Nousten, kulkien uhkaavasti ovelle vetäytynyttä Veeraa
kohti.) Ja jollei muut, niin minä sinut...

EETLA (puoliksi itsekseen). Niin, niin... Ja heidän pitää huutaman:
vuoret langetkoot meidän päällemme... (Pennulle, aikoen kamariin.) Tule
Pennu, tule... (Poistuu kamariin.)

RUUPE (on tarttunut Veeraa olkapäästä).

PENNU (hahattaa, Veeraa ja Ruupea kohti kääntyneenä, jalat
sällimäisesti notkistettuina, hihkaisten ja käännähtäen ympäri). Hih!
sitä rakkauden mannaa!

(Yht'äkkiä kaikki pysähtyvät. Veera ja Ruupe hellittävät otteensa ja
jäykistyvät paikalleen, Pennu pysähtyy kuin naulittuna, sillä ulkoa,
vasemmalta, alkaa kuulua mahtavana kuorona »Voittajain marssi», aluksi
kauempaa ja viimeinen säkeistö aivan läheltä, taustalta.)

VOITTAJAIN MARSSI.

    Lakeuksilta himmeän yön
    me marssimme auringon myötä,
    lyö miekkamme rinnasta rintahan
    ja halkoo Tuonelan yötä.
    — Mut yllämme poutaiset pilvet!
    On yllämme Jumalan pilvet.

EETLA (tulee säkeistön lopussa kamarista, harteilla pyhä liinansa,
säkeistön loputtua, huudahtaen). Se on poikani Joosef! (Hiljaisen
hartaana.) Se on poikani Joosef... (Kulkee ulko-ovea kohti, jossa Veera
ja Ruupe siirtyvät vaieten syrjään, ja poistuu ulko-ovesta.)

VOITTAJAIN MARSSI.

    Unet taattojen ilmassa soi,
    taas mantujen alta he herää.
    Ja haavamme paistavat purppurassaan,
    kun lyömme me auringon terää.
    — Jo murtuvat haurahat kilvet!
    Nyt murtuvat peikkojen kilvet.

PENNU (on alkanut säkeistön alkaessa pölyillä itselleen pako-paikkaa,
sitä toivottomampana mitä lähemmäksi laulajat tulevat; pujahtaa lopulta
vasemmalle kamarinovesta).

RUUPE (on kulkenut kuin väsähtäneenä etualalle ja lysähtänyt
työtuolilleen).

VEERA (lähestyen takaapäin; katkerasti). Mitä arvelet, Ruupe... (Ruupen
nostaessa päätään) siitä »vanhasta rakkaudesta»... Ruostuukohan se
yhtä hyvin »sankareissa» kuin vaivaisissa? (Teennäisen ilakoivasti.)
Koetetaanpa! (Poistuu ulko-ovesta.)

RUUPE (yksin; hivellen kädellään rintaansa). Minusta tuntuu kuin se
olisi heitetty tulikuumaan pätsiin ja nyt... se valahti jonnekin...
tuhkaan... (kääntyen katsomaan, ikäänkuin Veera olisi hänen takanaan,
lisäten syvässä sisäisessä nöyrtymisessä) olemattomiin...

VI KOHTAUS.

Ulko-ovesta alkaa loistaa yhä säihkyvämmin auringonpaiste.

JOOSE (ulkona; näkymättömissä). Huomio... seis! Rintamaan... päin!
Kolme ryhmää... asuntoihin, kellareihin ja metsikköön! Yhtäkään
piileskelijää tai sala-ampujaa ei saa jäädä selkämme taakse. Neljäs ja
viides ryhmä asemiin. (Tullen äitinsä seurassa ulko-ovesta; levittäen
kätensä, onnellisena.) Kotiin, vihdoinkin kotiin...

EETLA (alkaen hyöriä touhuissaan). Jopas tuli juhlat, jopas... Ja
ehjänäkö tulit, ihanko ehjänä? (Tarttuu hellästi kopeloiden Joosen
käsivarteen.) Annapas, kun koetan.

JOOSE (riemukkaana). Koetetaan vaan, tällä tavalla, kas, tällä tavalla!
(On ottanut äitiään vyötäisiltä ja nostaa hänet äkkiä seisomaan
muurinviereiselle rahille.)

EETLA (iloisen hätääntyneenä). Jestas sentään! (Hellästi toruen.)
Ettäs kehtaat! Tuletkos nostamaan siitä, senkin... kenraali, mikä
lienetkin... Mihinkäs minä tästä... leinisillä polvillani... (Yhä
äkäisemmin.) Tuletkos tai... tai koipeni katkaisen tuohon paikkaan!

JOOSE (yhä hullutellen). No, älähän nyt, herranterttu, kiukkuusi kuole.
Kaulaan ne muut tytöt ovat kapsahtaneet. Kas, näin, tällä tavalla!
(Nostaa äitinsä sylissään lattialle.) No, mitäs sanot? Tuntuivatko
ehjiltä... käsivarret?

EETLA. Se on Jumalan ihme. Ja sellaisilta kuoleman kedoilta... Niin,
poika, rukouksen kilpi on sinua suojannut. Tuolla... ullakolla olen
koleassa kylmässä itkusta nääntynyt teidän kehtonne ääreen, jonka
hiiret ovat nakertaneet ihankuin olisi ollut... haudassa, kuoleman
matojen syötävänä... (Tyrehtyy itkuunsa, ojentaen käsivartensa
avuttomana Joosea kohti.)

JOOSE (painaen äitinsä pään puoleensa; lohdutellen). Niin, olet saanut,
äiti, harmaat hiukset, ja minä... (rohkaisevan reippaasti) monen monet
vuodet lisää ikää muutamassa kuukaudessa. (Loitoten äidistään; valoisan
riemukkaasti, levittäen kätensä.) Näethän, äiti, se ei ollut muuta kuin
elämänrattaan huimistumista suuressa kevättulvassa! (Kääntyen Ruupen
puoleen.) No, ka... kättä päälle, vanha sarviniekka!

RUUPE (nousten, tervehtien; ystävällisesti, yhä äänessä hiljaista
väsymystä). Terve tulemasta. Minä olen tässä ollut kaartin käskystä
lukkoseppänä, niin että... jos se on ollut kapinantekoa (viitaten
ohimoonsa), anna tulla... sankaritekoja.

JOOSE (lyöden olalle Ruupea; iloisesti). Kiitokset saat...
reissurahoista! Varastit niillä, luulen, minulta marttyyrikruunun, sinä
riistäjä kapitalisti.

EETLA (lähestyen Joosea, valoisasti). Jos sattuisit, Joose, tapaamaan
Pennu-veljesi, niin... (Vaikenee pelokkaana nähdessään Joosen kasvojen
synkkenevän.)

JOOSE (jyrkästi). Toivottavasti en tapaa, sillä minun täytyisi se
poika vangita uudestaan. Menin aamulla häntä pelastamaan. »Paennut»,
sanoivat, ja minä sain hävetä kaksin kerroin. (Kiihkeästi.) Poika on
pilannut asiansa... juuri pakenemisellaan, sehän osoittaa, että...

EETLA (on siirtynyt vasemmalle ja istuutuu kuin väsyneenä tuolille).

VII KOHTAUS.

Ryhmäpäällikkö ilmestyy ulko-ovelle.

RYHMÄPÄÄLLIKKÖ (keskeyttäen Joosen lauseen).

Päällikkö! Nostivat valkoisen lipun! Taitavat olla antautumishommissa.
(Poistuu Joosen viittauksesta.)

JOOSE (rientää oikealle, katsottuaan akkunasta). Niin on... totta
vieköön! (Äidilleen.) Äiti, he antautuvat! Ja nyt tulee rauha...
Odottakaa... (Ottaa rahilta lakkinsa ja aikoo ulko-ovea kohti.)

VEERA (on tullut ulkoa ovenpieleen; tulee mielevin elein Joosea kohti).
No, onpas se Joose-herra palannut komeana poikana... nauhat on rinnassa
ja olkapäällä... (yrittäen koskea hänen olkaansa) oikeat upseerin
merkit... (Joosen etääntyessä hänestä jäätävän kylmänä.) No, eikös se
Joose nyt enää välitä muistaa entisiä kasvinkumppaleitaan? Ja me kun
olemme täällä vuottamalla vuotelleet... oikeita voittajia.

RUUPE (Jooselle; surullisen vakavasti). Älä usko tuota naista! Se on
ollut jos jonakin...

VEERA (teennäisen ilakoivasti). Kuulepas sitä... näsäviisasta
kellonpaikkuria!

JOOSE (kulkee ulko-ovea kohti).

VEERA (parahtaen). Joose, älä lähde! (Joosen synkkänä kääntyessä;
kiirehtien lähemmäksi.) Kuuntele minua, on kysymyksessä ihmisen
elämä... (Saatuaan Joosen lähestymään pari askelta parrasvaloa kohti;
todellisessa tuskassa.) Sinun oma opettajasi sanoi, että raakile, joka
reväistään puusta... kesken kaiken... (väristen avuttomana) kokee
kauhistavimman kaikista kuoleman hetkistä!

RUUPE (surullisen katkerana). Ja mitä sinä siitä välität? Sinä
kuiskutat vielä kuolemallekin: Ja Ijubjuu tebjaa... tselovatj,
tavaarishtshii, tselovatj... ooh! (Vie käden kasvoilleen kuin
päästäkseen näkemästä.)

VEERA. Älä kuuntele häntä... armahda minua!

JOOSE. Minun asiani ei ole armahtaa eikä tuomita. Olen vain sotilas.

VEERA (hätäisen nopeasti). Mutta sinä voit minua puolustaa, jos tahdot.
(Liikuttavasti.) Muistatko ensimmäisiä salakoitamme, jotka me yhdessä
paistoimme ja söimme tuolla... Viinikanojalla? Ja sinä olit minun
isäntäni ja minä olin sinun emäntäsi. Ja sitten... minä olin sinun
äitisi ja pelastin sinut rantaraidan huojuvilta oksilta... Muistathan?

JOOSE (sisäisesti kärsien). Älä jatka, Veera... Palasin tänne kuin
vuosien kuluttua. Mäet ja kujat olivat pienentyneet ja (hymähtäen
surullisesti) rantaraidat tärveltyneet... (Jyrkemmin; syyttävästi.)
Ne olivat hukkuneet siihen pitkän pitkään hautaan, joksi te olitte
muuttaneet Viinikanojan ja johon sinä olet hukannut viimeisetkin
rippeet lapsuudestasi, viattomuudestasi, sielustasi ja ruumiistasi...

VEERA (hiljaisen katkerasti). Ehkäpä niin... Mutta auttoivatko ihmiset
kuinkakin paljon minua... koreammille teille?

JOOSE (tinkimättömän jyrkästi). Kyllä. Sinun kätesi oli minun
kädessäni, mutta sinä riistit sen irti ja juoksit tuonne, liejuun,
josta ei ketään voi puhtaaksi pestä, muuten kuin... hautaamalla ja
unohtamalla... (Hiljaisella äänellä, mutta kiinteästi.) Ajattele ja
tuomitse itse itsesi! (Poistuu ulko-ovesta.)

VEERA (on jäänyt tuijottamaan; toistaen hiljaisena Joosen sanoja, kuin
nähden edessään uuden, ihanan elämän). Hautaamalla... Tuomitse itse
itsesi... (Uuden tunteen vallassa; ihmettelevän iloisesti.) Kuulitteko?
Hän antaa heidän minut surmata...

RUUPE (raskaasti). Niin, miten vuoteensa valmistaa, saa myöskin levätä.

VEERA (ihastunein äänin). Mutta hänen äänensä värisi tuskasta.
(Ikään kuin voitollisena väitteenä Eetlalle ja Ruupelle.) Niin,
niin, hän ei ole lakannut minua rakastamasta! Ja tiedättekö? Minun
kuolemankauhuni... meni kuin nukkumaan... jonnekin, omaan pimeyteensä.
(Siirtyy istumaan muurin viereiselle rahille; erikoisesti Eetlalle,
melkein leikillisesti.) Sellainen hän oli poikanakin! Kiskoi
suutuksissaan hiuksista kuin julmuri. Mutta se oli sekin vain...
rakkautta... (Yhä kuin ihmetellen.) Ja nyt minusta tuntuu, että...
Viinikanoja on jälleen alkanut virrata entisensä näköisenä...
Ymmärrättekö sellaista? (Jää katsomaan kuin kaukaisuuteen, kirkastunein
katsein.)

VIII KOHTAUS.

Pennu, nyt siviilipukuun puettuna, pistää pelokkaat kasvonsa
kamarinovesta, hivuttautuu esiin.

EETLA (on noussut, katsahtaen pelokkaana ulko-ovelle). Näkevät,
poikani, näkevät... (Rientää ulko-ovelle, sulkee oven ja palaa Pennua
kohti.)

PENNU. Se uhkasi minut vangita ja antaa heidän käsiinsä... Kätkekää
minut... (Parahtaen.) Kätkekää minut!

RUUPE (synkän tutkivasti). Niin, Veera, komerossa on lilaa vain yhdelle?

VEERA (kuin havahtuen). Niin... älä kiellä häneltä kätköpaikkaasi,
Ruupe. (Puoliksi itsekseen.) En aio sitä enää itselleni kerjätä.

RUUPE (katsoen ihmetellen Veeraan). Vai sillä tavalla? (Nousten.) No,
olkoon. Tule, poika.

EETLA (on seisonut Pennun vieressä ikäänkuin suojellen ja ohjaa hänet
Ruupen jäljestä verhon taakse; siirtyy ulko-ovelle, jonka avattuaan
kulkee huokaillen takaisin kamarinovea kohti, pysähtyen huutojen
alkaessa kuulua).

ÄÄNIÄ (ulkoa). Päällikkö! Päällikkö! — Punainen lippu! — Valkoinen
katosi! — Nousee taas punainen lippu!

JOOSE (näkymättömissä; kuuluvalla äänellä). Ryhmät kokoon!
Valmistautukaa hyökkäykseen! Odottakaa!

RUUPE (on huutojen aikana tullut verhon takaa, ja silmää akkunasta,
äidilleen). Punaisen nostivat...

EETLA (lähestyen). Herra meitä auttakoon...

RUUPE. Älä pelkää, äiti muori. Alkavat tapella eivätkä jouda nuuskimaan
piilopaikkoja. (Laskien kätensä lohduttavasti äitinsä olalle.) Ja
tuonnempana on poika helpommin pelastettavissa...

IX KOHTAUS.

Joose ulko-ovesta.

EETLA (Ruupelle). Niin, niin, mutta Joosenko taas...? (Kääntyen Joosea
vastaan.) Poikani, älä juokse sinne kuoleman kitaan! Kohta nostavat
taas... sen rauhanlippunsa...

JOOSE. Rauhoitu, äiti. Minun tehtäväni on odottaa vain hyökkäyskäskyä
ja olla siihen valmis. (Ruupelle, tuimasti.) Mutta mieheni ilmoittivat
nähneensä kamarinakkunasla nuoren miehen hätääntyneet kasvot. Mitä se
merkitsee?

RUUPE. No, ketäs siellä nyt sitten...

JOOSE (kääntyen, katoaa äkkiä kamariin, sulkien oven jäljessään).

ULKOA (on alkanut kuulua kuoron laulaman »Voittajain marssin» säkeitä,
joista nyt kuuluu selvästi ja reippaasti säepari).

    Mut yllämme poutaiset pilvet!
    On yllämme Jumalan pilvet.

VEERA (siirtyy kuin laulun houkuttelemana ulko-ovelle, jossa jää
katselemaan taivaalle, nojaten ovenpieleen).

EETLA (laulun lakattua; Ruupelle). Mitäs se siellä viivyskelee?

RUUPE (epävarmana). Mitäpähän tuo...

JOOSE (palaa kamarista, astuu raskaasti, kuin väsyneenä, riiputtaa
kädessään punakaartilaismerkein varustettua Pennun takkia, jonka
heittää muurin viereiselle rahille; väsyneellä äänellä, mutta
varmasti). Kutsukaa poika esiin.

RUUPE. Ja mikä poika?

JOOSE. Te salasitte hänet minulta, vaikka velvollisuutenne olisi ollut
auttaa minua tehtävässäni.

RUUPE. Et kai aio vaatia minua oman veljeni ilmiantajaksi?

JOOSE. Taakseni ei saa jäädä piileskelijöitä.

RUUPE (nousten). Ooho, poika! Siinä tapauksessa saat asettaa tämän
kyssäniskan seinää vasten. Se kyllä ei taivu.

EETLA (lähestyy Joosea rukoilevasti, itkun tukahduttamalla äänellä).
Hän on minun onneton poikani Ruuhen... (Korkeammalla äänellä, itkevässä
hädässä.) Ja hän halasi veljeänsä Benjaminia kaulasta ja itki!

JOOSE (kuin hervahtaen; tuskan tukahduttamalla äänellä). Äiti, en
jaksa... (Painaa päänsä avuttomana äitinsä olkaa vasten; nostaen sen
jälleen; kooten kaiken sisäisen voimansa,) Ja kuitenkin... minun täytyy
jaksaa... loppuun saakka. (Siirtyy muurinviereiselle rahille.)

RUUPE (inhimillisesti suuttuneena). No, jaksa sitten! Voithan pakottaa
vaikka... oman äitisi ilmiantajaksi tai tuon naisen tuolla... entisen
morsiamesi...

JOOSE. Vaikene! (Hetken vaitiolo; verhon takaa kuu luu pari jysähdystä;
kaikki vavahtavat, jäävät seisomaan odottavina.)

PENNU (tullen esiin verhon takaa). Tulkoon mitä tulee! Tässä olen.
(Liikutettuna.) En voinut kuulla kauemmin äitini itkua enkä... teidän
riitaanne.

JOOSE (valoisammin mielin). Pennu, teit miehen tavalla!

PENNU. Mutta sala-ampuja en ole, sen vannon!

JOOSE (hiljaisemmin, sisäisessä ilossa). Uskon sen. Rohkean miehen
sanaan on syytä uskoa, Pennu. Ja nyt minä voin taas puolustaa sinua
hyvällä omallatunnolla.

EETLA (ottaa Pennun hyväillen luokseen; onnellisena). Nyt on minulla
minun kolme poikaani jälleen! Näettekö, lapset, onko minun uskoni
häpeään joutunut? Katsokaa, se paistaa vanhurskauden aurinkona.
(Katsahtaen ovelle, Veeraan päin.) Ja minä tahtoisin, että kaikki
tulisivat siitä osallisiksi, nekin, jotka vielä huokaavat pahojen
tekojensa alla. (Siirtyen Joosen luo, laskien kätensä tämän olalle.)
Joose, eikö ole mitään keinoa armahtaa tuota onnetonta naista? Me
olemme häntä vastaan jo lapsena syntiä tehneet. Ja hän on mieleltään
nöyrtymässä, sen kuulin. Poikani, eikö ole olemassa mitään keinoa?

JOOSE (herkän surullisesti). Sinä tiedät, äiti, minun toivovan häneen
nähden armon käyvän oikeudesta, jos vain löytäisin oikean keinon...
(Yhä voimakkaammassa säälissä.) Niin, jospa sen löytäisin!

RUUPE (on istunut työtuolilleen; kaikki katsovat Jooseen jännittävässä
odotuksessa).

VEERA (tullen ulko-ovelta; iloisen luontevasti, katseissa hurmiota).
Minä olen sen löytänyt! (Erikoisesti Jooselle; viitaten pihamaalle.)
Heidän laulaessaan: »On yllämme poutaiset pilvet, on yllämme Jumalan
pilvet» tulvahti tuolta keväästä minua vastaan koko meidän nuoruutemme,
Joose... Ja samalla... yhtäkkiä muistui mieleeni Esa-maisterin eilinen
ajatus...

JOOSE (hämmästyen; hieman pelästyenkin). Opettajani? Missä olet?...

VEERA (tyynnyttävästi). Odota. Mitenkä hän taas sanoikaan? Niin,
sillä tavalla, että... muutamat ihmisparat tekevät hedelmän vasta
kuollessaan, jos kykenevät uhraamaan itsensä... (Hiljaisemmin.) Tai
ainakin... itse itsensä tuomitsemaan, kuten sinäkin, Joose, juuri äsken
sanoit. (Iloisesti.) No, nyt... juuri äsken minä tuomitsin itseni
estämään tämän viimeisen ja turhan verenvuodatuksen...

JOOSE (keskeyttäen, Ruupelle). Onko heidän hyökkäyslippunsa yhä
paikallaan?

RUUPE (nyökäten päätään). On kyllä.

VEERA (asiallisen vakuuttavasti). Niin, mutta te ette voi, ette saa
hyökätä. Siellä on myös teidän omianne, panttivankeja, jotka Jallu
Heiska sinne raahasi mukanaan. Ja hänen vankiensa joukossa on sinun
rakkain opettajasi, Esa-maisteri...

JOOSE (vavahtaen suuttumuksesta). Se konna...

VEERA. Ei, hän on urhoollinen hurjapää ja on päättänyt kuolla
kalliisti. Ja hänen joukkonsa siellä terrorisoi suurta enemmistöä, joka
jo äsken tahtoi antautua. (Tarmokkaasti, Jooselle.) Päästä nyt, Joose,
minut menemään... yksin tuon kentän yli. He tuntevat minut ehkä jo
kaukaa. Selitän heille... he uskovat minua, sillä olenpa ollut hurjista
hurjimpia — rauhantahtojat pääsevät voitolle, ja he nostavat taas
antautumismerkin... Katsos...

JOOSE (asiallisesti). Huomaa kuitenkin, että tuo matka on elämän ja
kuoleman kulkua.

VEERA (väliin huudahtaen). Siksipä juuri!

JOOSE (jatkaen). Heillä ei ole enää kuria. Vapisevat kädet sormeilevat
siellä liipaisinta. Saattaa tapahtua tolkuttomia laukauksia. Ja
sitten... nuo vannoutuneet heiskalaiset... Älä lupaa siis liian
aikaisin.

VEERA. Niin, mutta... se voi onnistua. Minä saatan päästä heidän
asemilleen saakka, ja silloin...

JOOSE (keskeyttäen, jyrkästi). Minulla ei ole halua eikä oikeutta
ratkaista sinun kohtaloasi tällä tavalla.

VEERA (ylpeän voitollisesti). Sinä et halua minua estää, kun saat
kuulla, että Esa-maisterin tuonne joutuminen on minun syytäni, alusta
alkaen ja kokonaan. Hänet, juuri hänet minä tahdon pelastaa... sinulle!

JOOSE (katsoen hetken jännittyneenä, melkein ihaillen Veeraan; nousten,
ratkaisevasti). Lähde. Sillä teollasi pelastat paljon... (hiljaisemmin)
ihmisen... itsellesi ja meille...

VEERA (kääntyen Eetlan puoleen, nöyrästi). Vain yhtä pyydän. (Viitaten
Eetlan hartialiinaan.) Suokaa minulle sunnuntailiinanne, emäntä,
peittäisin sillä hartioitani, niitä tuntuu niin paleltavan.

EETLA (ojentaen liinan Veeralle). Ota, Veera, ota...

VEERA (järjestää huolella liinan harteilleen, hymyillen). Jo
lapsena tätä ihailin... Muistan, kuinka sen silkki kiilsi ja ripset
välkkyivät... »Kun tulen suuremmaksi, juuri tuollaisen saan, juuri
tuollaisen tahdon», ajattelin. (Ikäänkuin viimeisen katkeruuden
häivähtäessä ohi, merkitsevästi.) Ja nyt olenkin sen saanut. (Kääntyen
Joosen puoleen, heleän iloisesti.) Joose, lähden omalle joellemme.
Kuljen suoraan meidän rautapaitaamme kohti... (Ojentaa kätensä
Jooselle, vetäen sen hiljaa pois; äkkiä, tarmokkaasti.) Hyvästi...
(Kaikille, iloisesti nyökäten.) Hyvästi! (Poistuu hitaasti ulko-ovesta.)

RUUPE (ja Pennu kääntyvät jännittyneinä akkunaan).

EETLA (jää seisomaan ristissä käsin vasemmalle).

JOOSE (siirtyy ulko-ovelle ja eteiseen, josta kuuluu rauhallisena
käskynä). Päästäkää hänet menemään, pojat! (Hetken vaitiolo.)

PENNU. Miksi se kävelee noin hitaasti?

RUUPE. Niin hän käveli ennenkin, nuorempana. (Kääntyen akkunasta,
puoleksi itsekseen.) Kuin hiljainen ja hurskas tyttö...

EETLA (istuutuu tuolille, nyökyttäen päätään). Pahimmastakaan ei katoa
koskaan... kokonaan... lapsuuden viattomuus. (Katsoen kauas.) Kun vain
ihminen osaa riisua yltään... tämän elämän veriset vaatteet. (Kuuluu
yksinäinen kaukainen laukaus.)

RUUPE (kauhistuneena). Aikovatko... ?

PENNU. Ei, ei! Taisi olla vahinkolaukaus. Ihanhan se kävelee
rauhallisesti...

RUUPE. Minä houkka! Minun täytyy juosta hänen rinnalleen!

EETLA (ojentaa estävästi kättänsä).

RUUPE. Älä estä, äiti, älä estä... (Rehevästi, ihastuneena omaan
keksintöönsä.) Ne tuntevat sieltä minun kyttyräni! Eivätkä toki
ammu omaa lukkoseppäänsä. (On samassa kiirehtimässä ulos, katoaa
ulko-ovesta.)

PENNU (akkunassa, jännittyneen kiihkeästi, ensi lauseen melkein
poikamaisen leikillisesti). Ruupe juoksee kuin karhu! Ja katso... äiti,
katso!

EETLA (tulee akkunan luo, josta jäävät katsomaan).

PENNU. Katso tuonne! Heidän lippunsa horjuu puolelle ja toiselle
ihankuin siitä tapeltaisiin... Nyt se katosi! Nousee taas näkyviin...
Taas painui etuvallin taakse. Ja nyt ei näy mitään, ei valkoista eikä
punaista. (Kääntyy äitinsä puoleen; iloisena.) Mutta odotapas, saat
nähdä... kohta nousee antautumislippu jälleen... (Ottaen äitiään
hellästi hartioista.) Äiti... (Kuuluu jälleen kaukainen laukaus,
puoleksi sammaltaen.) En näe enää... Kaatuiko se? Molemmat maassa,
samassa rykelmässä... Mutta ne liikkuvat kuitenkin... (Jää sanattomana
tuijottamaan akkunasta.)

X KOHTAUS.

Joose ulko-ovesta lähestyy hitaasti.

JOOSE (synkästi). Ja sittenkin... ne ampuivat, mielettömät.
(Äidilleen.) Ruupe näyttää pelastuneen. (Istuutuu muurinviereiselle
rahille.)

PENNU. Ruupe palaa... Kädessä on jotain mustaa... Se on liina...
äidin liina. (Puoliksi itsekseen.) Menen vastaan... (Poistuu hitaasti
ulko-ovesta; hetken vaitiolo.)

EETLA (kohoten onnelliseen näkyyn). Ja sillä viikunapuulla oli kolme
haaraa, ja se oli niinkuin viheriöitsemällänsä... (Kääntyen Joosen
puoleen, voitollisesti.) Niin sanotaan Joosefin historiassa. Ja ne
ovat minun vanhuuteni päivät ja minun kolme poikaani... Ymmärrätkö,
Joose?

JOOSE (surumielisen herkästi). Niin, äiti... (Nousee; sisäisesti
vapautuen.) Ja minusta tuntuu, että hän antoi tällä teollaan meille
kaikille (tapaillen) jotain... jotain, mikä tekee hiljaiseksi, mutta
ei enää ahdista sydäntä. (Yhä herkistyen.) Ja minulle... (lähestyen)
kuule, äiti... On kuin hän olisi kirkastanut minulle sen täytymyksen
lain, jota olen kantanut nämä taistelut tuskallisena taakkana. Katsos...

EETLA. Niin, poikaseni, jokaisessa syntymisessä on aina myös murtumista
ja kuolemaa... Sitähän sinä tarkoitit...

JOOSE (katsoen etäisyyteen; valaistuen). Ehkäpä juuri sitä.

XI KOHTAUS.

Ruupe kädessään hartialiina, jäljessään Pennu, ulko-ovesta.

RUUPE (tullen hitaasti keskinäyttämölle, tuijottaen liinaa, jota kantaa
käsivarrellaan kuin elävää, haavoittunutta olentoa). Osuivat rintaan.
Tämä vertyi vertymistään. Mutta hän piti kättänsä ylhäällä kuin
käskevästi viitaten ja vaatien jotain, kunnes antautumismerkki seisoi
vakavasti paikoillaan. Ja silloin... hän alkoi hymyillä... ihan sitä
parhainta hymyään... ja vaipui maahan... kuin nukkuakseen. (Ojentaa
liinaa äitiään kohden, liikuttavan avuttomana, kärsivänä.) Niin, äiti,
sinun sunnuntailiinasi on tahrautunut vereen...