Kaksi morsianta

KAKSI MORSIANTA

Yksinäytöksinen pila

Kirj.

KAARLO HEMMO

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.

HENKILÖT:

ANTERO, räätälimestari.
ELVIIRA, hänen vaimonsa.
TOIVO, heidän poikansa.
SUSANNA, palvelijatar.
AAPELI, pehtori.
MIKKO HELISEVÄ, kellonsoittaja.
SIVIÄ, hänen tyttärensä.
EULAALIA, neiti, postinhoitajatar.
RÄÄMÄNEN, kauppias.

Tavallinen hyvänpuoleisesti kalustettu huone, jossa on 3 ovea ja kaksi
akkunaa.

Ensimäinen kohtaus.

ANTERO. No, joko taas alat veisata tuota vanhaa virttä! Etkö jo,
eukkoseni, vähitellen siihen kyllästy? Kun nyt kerran olemme maalle
muuttaneet, niin meidän on täällä tyytyväisinä myöskin oltava. Ja mikä
täällä rauhallisessa elämässä on ollessa?

ELVIIRA. Vai mikä on ollessa! Sanohan nyt ensiksikin, mistä otat avun,
jos esimerkiksi satut sairastumaan, kun lääkäriä ei ole mailla ei
halmeilla. Ja minäkin olen niin kivuloinen, että...

ANTERO. ... tahdot liiallisen terveyden vuoksi haleta, jos saan luvan
pientä pilaa pistää... Mutta olemmekos sitten niin koko maailman
takana, ettei tänne voisi lääkäriä tarvittaessa saada? Sitä paitsi
maaseudun raittiissa ilmassa pysyy terveenä, eikä lääkäriä kaivata. Ja
eiväthän naisten taudit ja koiran nilkutus ole pitkäaikaisia...

ELVIIRA. Maaseudun raittiissa ilmassa — kaikkea sitä pitää kuullakin!
Mitenkä ilma täällä raittiina pysyy, kun tunkioita on joka paikka
täynnä, tunkioita, jotka mitä ihaninta lemua auliisti jakavat...

ANTERO. Tunkio on taikinan äiti, oli minun isänisäni aina sanonut, ja
samaa mielipidettä olen minäkin.

ELVIIRA. Aina sinä puhut esi-isistäsi, noista maalaisraukoista, jotka
eivät ole osanneet, eivätkä vieläkään osaa muuta ajatella, kuin
tunkioita ja...

ANTERO. Mutta kaupunkilaiset ne vasta olisivat parkoja, jos ei
maalaisraukkoja olisi, sillä...

ELVIIRA. Olkootpa vaikka satakertaisesti parkoja, se ei nyt tähän
kuulu...

ANTERO. Ja sehän se juuri tähän kuuluukin, koska taasen rupesit
veisaamaan sitä vanhaa virttäsi...

ELVIIRA. Ja sitä virttä minä veisaan aina, enkä ennen lakkaa, kuin sinä
kerrankin vastaat, mistä syystä me muutimme maalle kaupungista.

ANTERO. Olenhan sen jo monta kertaa sanonut ja saatanhan sen vieläkin
sanoa. Vaikka liikkeemme kylläkin menestyi, emme kuitenkaan ole niin
varakkaita, että olisimme voineet koko kaupungin vaatetuksessa pitää,
nykyajan ihmiset kun eivät koskaan pukujaan maksa, huolimatta siitä,
että tahtovat aina muodinmukaisina liikkua. Minusta nähden tosin
ihmiset muutelkoot muotejaan niin paljon kuin haluavat, kunhan vain
pysyisivät vanhassa muodissa siinä, että maksaisivat pukunsa, eivätkä
räätälejä pitäisi hyväntekijöinään. Ja sillä tavoin on asia, eukkoseni,
että jos vielä muutamia vuosia olisi saatu toisten pukimista huolehtia,
kävelisimme itse nyt "kuninkaan uusissa vaatteissa", paratiisin
puvussa, ja hampaamme joutaisivat naulaan. Mutta sitä paitsi oli
toisena tärkeänä tekijänä maalle muuttoomme oma rakas ja ainokainen
poikamme, joka on saatava kiinnitetyksi turpeeseen, koska hän...

ELVIIRA. Vai turpeeseen! Miksi et sanonut tunkioon?

ANTERO. No, olkoon menneeksi, jos niin tahdot. Katsohan! Hänellä ei
ollut halua lukea, liikealalle ei pyri, eikä myöskään tahdo ruveta
ammattilaiseksi. Jos hänet nyt saisimme mieltymään maanviljelykseen,
niin silloin ainoastaan hyvyys vikana olisi.

ELVIIRA. Annetaan lapsen rauhassa kehittyä ja kasvaa, niin...

ANTERO. Nuorena vitsa on väännettävä. Eikä hän sitä paitse ole enää
lapsi, hän kun on jo 20 vuotta täyttänyt. Jos tässä vain yhäti
odotetaan ja odotetaan, niin kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa. Eikös
niin? Ja kun olemme vastuunalaisia lapsemme tulevaisuudesta, on meidän
siitä huolehdittava. Jokaisella on kutsumuksensa. Meidän pojan kutsumus
on ehkä maanviljelys, kun vain saamme hänet siihen kiintymään ja
mieltymään.

ELVIIRA. Kunpa hän mieltyisi. Mutta pahoin pelkään, ettei niin tapahdu,
koskapa hän taaskin on monta päivää oleksinut kaupungissa, vaikka
ainoastaan lupasi siellä pistäytyä.

ANTERO. Niin lupasi. (Katsoo kelloon.) Nythän on junalta tuloaika.
Ehkäpä hän jo tuossa tuokiossa astuu sisään. (Menee akkunaan.) Kas,
kuka tuommoisella vauhdilla rautatieltä päin ajaa — sepäs on vasta
kyytiä! Hm! Tuohan tuo näkyy olevan kauppias Räämänen. No, se mies
on hullu ajamaan. Mutta niinhän sitä sanotaankin, että maailmassa on
hulluja 14 eri lajia, ja hevoshullut vielä päällisiksi. Ja tuo Räämänen
se on hevoshullu, on se. Minäpä avaan akkunan ja koetan nenäliinaa
huiskuttamalla saada hänet sen verran kulkuaan hiljentämään, jotta saan
kysyä, tuleeko hän kaupungista ja näkikö siellä meidän poikaamme. Hei
mies! Pysähdytä, pysähdytä!

Toinen kohtaus.

RÄÄMÄNEN (ulkona tiellä). Ptruu, ptruu!

ANTERO. Mistä sinä semmoisella tuhannen vauhdilla ajat, kuin tulisit
ampiaispesästä?

RÄÄMÄNEN. Ptruu! Kaupungista! Ptruu! Kas, kuinka se nyt keikkuu! Ptruu,
ptruu!

ANTERO. Näitkö meidän poikaamme Toivoa ja kuulitko, koska hän palajaa
kotiin?

RÄÄMÄNEN. Hän olisi tullut jo tässä junassa, mutta kun hän sai
Morsiamen, täytyi hänen jäädä tavarajunaan. Ptruu, Ptruu!

ANTERO. Minkä sai?

RÄÄMÄNEN. Ptruu! Morsiamen sai. Kyllä häntä nyt moni kadehtii, sillä,
se oli parhain voitto... Ptruu, ptruu... Hän sai Morsiamen... ja se
oli oikea onnenpotkaus. Ptruu! No, kun et nyt malta seista, niin mene
sitten semmoista kyytiä, että häntäjouhesi soivat, kuin viulunkielet —
hih! (Ajaa).

ANTERO. Ptruu! Elä mene, kuule! Nyt se mokomakin hevoshuijari hävisi
tomupilveen, niinkuin profeetta Elias ennen taivaan pilviin. Äsh! —
Sanopas nyt, hyvä eukkoseni, mitä tämä oikeastaan on?

ELVIIRA. Niin, — mitä tämä on?

ANTERO. Onkos Toivo sinulle koskaan naimapuuhistaan puhunut?

ELVIIRA. Ei koskaan. Mutta kun häntä olen neuvonut, varotellut ja
ohjaillut, on hän pyytänyt, että hänen annettaisiin olla rauhassa, niin
hän kyllä kerran vielä tuottaa iloakin. Ja siitä syystä minä olen ollut
hellä ja sääliväinen häntä kohtaan...

ANTERO. Kukapa vanhempi ei olisi hellä omaa lastansa kohtaan, kun
hellyys ei vain rajattomiin mene, niin että se turmelee hellyyden
esineen. Mutta tälläkertaa ei sovi ruveta näistä seikoista juttelemaan,
sillä meidän on nyt päästävä selvyyteen, mitä Räämänen tarkoitti,
sanoessaan, että meidän Toivolla on morsian. (Katsoo kelloon). Eihän
tuohon kovin pitkiä aikoja enää ole, kun tavarajuna saapuu. Mutta
hauskaa olisi jo sitä ennen päästä asiasta selvyyteen. Mitä on nyt
tehtävä?

ELVIIRA. Minäpä tiedän keinon! Soitetaan kaupunkiin Eufrosyne
Modeqvist'ille, joka on Toivo-poikamme kummitäti. Varma olen, että
Toivo on käynyt hänen luonaan ja hän siis kyllä kaikki tietää.
(Soittaa.) Olkaa ystävällinen ja yhdistäkää kaupunkiin rouva
Modeqvist'in muotiliikkeeseen. Onko paljon puheluja? Vai ei yhtään.
Sepä oli hyvä! Onpas joskus puhelematontakin aikaa. No, olepas nyt,
pappaseni, levollinen. Tuossa tuokiossa meillä on perinpohjainen tieto
käsissämme... Kas, päivää, päivää! Sinä satuitkin itse puhelimeen. Tämä
on Elviira. Terveisiä meiltä. Mitä sinulle kuuluu? On hauskaa, että
olet terveenä. Kiitos! Terveitä olemme mekin. Vai tehdään leningit
nykyisen muodin mukaan niin kapeita, että tuskin astumaan kykenee.
Sepä hassua! Mitä? Tahtoisitko, että minäkin semmoisen tilaisin?
Hahhah! Eihän semmoinen sovellu vanhalle, lihavalle ihmiselle. Mutta
kuulehan! Kävikö meidän Toivo sinun luonasi? Vai kävi. Mitä? Olitko
saattamassa häntä ja hänen morsiantaan asemalle? Ei hän ole meille
soittanut eikä edes halaistua sanaa hiiskunut. Onko sinun mielestäsi
soma veitikka sellainen poika, joka vanhemmiltaan niin tärkeät asiat
salaa, vieläpä on sinuakin pyytänyt vaiti olemaan? Senkö tähden muka,
että ilomme olisi suurempi? No, kyllä me olisimme iloinneet, vaikka
olisimme tietäneet aikaisemminkin. Mutta miksi hän ei tullut jo
matkustajajunassa? Vai tarvittiin erityinen vaunu. Onko se morsian
nuori ja sievä? Vai niin on nuori ja sievä, että monet kadehtivat
Toivoa...

ANTERO. Sitä samaa Räämänenkin sanoi.

ELVIIRA. Vai oikein onnenpotkauksen katsot Toivoa kohdanneen...

ANTERO. Aivan samoin sanoi Räämänenkin...

ELVIIRA. No, sanopas, onko hän punaposki ja hyväntah... Mitä? On
kokonaan punainen sekä hyväkulkuinen... Mitä? En ymmärrä... Herranen
aika! Mikä isku se oli? Yritin korvani menettää, kuin ylimäisen
papin palvelija... Halloo, halloo! Ei kuulu mitään... Tulehan sinä,
pappaseni, puhelimeen. Minä en enää tahdo puhua, kun sain mokoman
jysäyksen — hyi!...

ANTERO (menee). Mistäs nyt riena tuli taikinaan? Halloo! Missä on?
Miksi keskeytettiin puhelu täältä rouva Modeqvist'ille? Mitä? Ovatko
langat sekaisin? Mikäs nyt sitten tänään on, että kaikki ovat sekaisin.
Onko ylösotettu? No, laskekaa alas. Toisetko puhuvat? Mutta täältä
tahdotaan myöskin puhua. Prrr! Sepäs nyt päräjää. Kyllä tämäkin laitos
on kuin anoppimuori, joka silloin on epäkunnossa ja päräjää, kuin sitä
parhaiten tarvitsisi... Prrr! Halloo, halloo! Rouva Modeqvist'ille
juuri pyritään... Kuka? Neiti Hienonenko? Mitä? Sulhasenneko tahtoo,
että uudesta leningistänne on tehtävä hyvin kapea, kuten nykyinen muoti
vaatii? Mutta eikö hän pitäisi enemmän, jos olisitte paitasillanne?
Juoskaa, mokomatkin kapeahameiset, jos juosta voitte, tiehenne
häiritsemästä. Prrr! Sepäs on pärinää. Prrr! Ei! Pois minä nakkaan
koko kahvimyllyn vääntimen... Niin, tässä tätä nyt ollaan, eikä ole
tultu hullua viisaammaksi... Mutta olemmehan kahdelta henkilöltä
kuulleet, että pojallamme on morsian ja että hän on morsiamensa kanssa
kotimatkalla. Mitäs me muuta tietoa tarvitsemmekaan? Ei siis muuta,
kuin juhlallista vastaanottoa valmistamaan!

ELVIIRA. Minusta on kuitenkin ihmettä, miksi hän oikein erityisen
vaunun tarvitsi? Olisiko morsian mahdollisesti orpo ja rikas sekä tuo
jo kaikki tavaransa tullessaan? Ja niin mahtaa ollakin, koskapa Toivo
on aina sanonut, että hän vielä kerran iloakin vanhemmilleen tuottaa.

ANTERO. No, oli miten oli! Pääasia on, että valmistamme juhlallisen
vastaanoton. Käske tuomaan minulle parranajovettä ja ala itsekin
pukeutua. Ei morsianta joka päivä taloon tuoda. No, eukkoseni, nyt on
liikuttava!

ELVIIRA. Se on totta, se on totta. (Menee).

ANTERO. Kai se on tuo eukkoseni oikeassa, että Toivo-poikamme morsian
on orpo ja rikas, joka nyt suoraapäätä tulee meille, uuteen kotiinsa,
kaikkine aarteineen. Hyvää kuuluu! Mutta aika velikulta poikamme
kuitenkin on, kun mitään hiiskumatta tuommoisia urotöitä toimittaa.
Ei se poika ole mahinneesta luusta tehty, eipä totisesti! Semmoisesta
pojasta kannattaa vanhempien olla ylpeitä. Ja kyllä hänet osataan
asiaan sopivalla tavalla kodissaan vastaanottaa, niin että morsiankin,
tuleva miniämme, huomaa saavansa ymmärtäväiset appivanhemmat. (Menee
vaatekaapille.) Aivan parhaimman takin minä nyt ylleni puen, takin,
jota ainoastaan kerran kirkossa olen käyttänyt. Se onkin takki, joka
kelpaisi vaikka senaattorille. Ja leukani minä ajelen niin puhtaaksi,
että se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on sileä kuin kananmuna.
Eihän sitä tiedä, millä tavoin tulevaa miniäänsä on tervehdittävä.
Kentiesi on häntä pyhällä suunannolla vastaan otettava, eikä silloin
sovi karkealla parransängellä hänen sieviä poskusiaan raapia. Hihhih,
kuinka hauskaa! Kunpa se partavesi nyt vaan joutuisi!

Kolmas kohtaus.

SUSANNA. No, mikäs sen kynnyksen nyt on korottanut, kun yritin
kompastua ja kaataa kuuman veden! Kas, mattoko siinä on jaloissa vai
mikä vaaterutale siellä on?

ANTERO. Missä Susannan silmät ovat, kun ne eivät omassa päässäsi
ole? Siihen tuolin selkämykseen olin asettanut kaikista parhaimman
takkini ja nyt Susanna sotki sen likaisiin jalkoihinsa ja roskaisiin
kenkiinsä... Äsh!

SUSANNA. Puhtaat minun jalkani ovat, eikä kengillänikään ole lantaa
vedetty.

ANTERO. No, no! — Onkos se vesi tarpeeksi kuumaa?

SUSANNA. Kyllä sillä katkeaa, vaikka karjusian harjakset...

ANTERO. Susannan pitää ajatella, mitä hän sanoo. Eihän Susanna ennen
ole sanonut kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

SUSANNA. Sekaisin tässä pää menee, kun yht'äkkiä nousi semmoinen
mylläkkä, että koko talo taitaa ylösalaisin kääntyä. Rouva juoksee
itse, minkä kerkiää, ja muita komentaa, että pitäisi kymmenen työtä
olla tehtynä aivan samassa silmänräpäyksessä. Jos tätä menoa kauan
jatkuu, niin sekaisin tässä menee kun meneekin...

ANTERO. Vai jo Susannakin sekottuu... No, selviähän toki sen verran,
että käyt käskemässä pehtorin minun puheilleni.

SUSANNA. Kyllä käsken, kyllä käsken.

(Juosta luntustaa pois, jättäen oven jälkeensä auki).

ANTERO. Eukkoni kai siellä kohta on täysin valmiina, vieläpä kaiken
muunkin saa hyvään järjestykseen, enkä minä kuhnustelija ole edes
alkuunkaan päässyt. Nyt täytyy ruveta kiirehtimään. Onkohan partaveitsi
terävä? Tuntuupa olevan, koska hius noin helposti katkeaa. Ei siis
muuta, kuin saippuata leukaan.

Neljäs kohtaus.

AAPELI. Mestari kuuluu kutsuneen minua.

ANTERO. Niin kutsuin. Onkos pehtori mitään uusia kuullut?

AAPELI. En muuta, kuin minkä kauppias Räämänen ohiajaessaan mestarille
tänne akkunaan huusi.

ANTERO. Siinäpä sitä jo uutista onkin. Mutta mitähän se poikamme oikein
ajattelee?

AAPELI. Hän arvatenkin ajattelee mennä naimisiin.

ANTERO. Niin kai. Mutta meille vanhemmilleen hän ei ole koko puuhistaan
mitään hiiskunut.

AAPELI. Itselleenpä hän aikonee aviosiipan ottaakin, eikä siis muille
siitä huutele, ei edes vanhemmilleenkaan.

ANTERO. Lapsihan hän on sillä tavoin naimisiin menemään...

AAPELI. Nuorena naida pitää — vaatii se siihen vanhanakin. Ja niinhän
se nuoriherra on aina sanonutkin, että kohtapuoleen hän rouvan kotiinsa
tuo, pulskan ja lihavan, kuin seitsemän leivän uunin.

ANTERO. Hihhih! Vai niin on sanonut. Lihavan! Aivan sama maku kuin
isälläänkin... No, kukapas sitä luukokoa rupeaa kolistelemaan —
lihavassahan on, mihin kiinni tarttua. Mutta jos se poikamme morsian
lienee lihava, niin ei hän muutoinkaan tyhjä säkki taida olla, koskapa
erityinen vaunu on tarvittu ja siitä syystä tavarajunassa saapuvat.
Ja juuri sen seikan vuoksi minä pehtorin tänne kutsuinkin. Arvelen
nimittäin, että täältä on vietävä hevosia vastaan asemalle. Pistäkää
te Woikko nelipyöräisten eteen ja ajakaa sillä, mutta toisille
hevosille on pantava tyhjät työkärryt jälkeen. Jos tavaroita on hyvin
paljonkin, sopii asemalta hankkia lisähevosia tai käydä useamman erän
noutamassa. (Katsoo kelloon.) Kas, mutta kello onkin jo niin paljon,
että mahdollisesti tulevat jo vastaanne. No, ei mitään siitä, kyllähän
poikamme neuvoo, mitä on tehtävä.

AAPELI. Hyvä! Minä lähden heti toimeen. (Poistuu).

ANTERO. Kelpomies tuo pehtori on, sitä ei voi kieltää. Oli kerrassaan
onni, että satuin hänet saamaan, sillä hän hoitaa talouden hyvästi ja
kyllä hän Toivonkin maanviljelijäksi opastaa. — No, johan se saippua
ennätti kuivaa. Täytyy pistää uutta. Kas noin...

SUSANNA (toisessa huoneessa).

Voi riivattu kuitenkin, kun tuo särkyi, jota repekaksi sanovat... Nyt
se vasta turonen tuli — voi kuitenkin...

ANTERO (pyörähtää tuolillaan). Kuulinko oikein — ovatkohan särkeneet
Takasen Rebekan, jonka maisteri Wiisaisen kehotuksesta ostin ja
jonka kaupan johdosta pidetyssä kotijuhlassa maisteri Wiisainen niin
kauniisti puhui, kehuen minua taiteensuosijaksi? (Raivostuu.) Jos te,
korvennettavat, olette Takasen Rebekan särkeneet, niin tulen sinne ja
lyön jok'ikisen pääkallon kappaleiksi — kuuletteko mokomatkin!...

Viides kohtaus.

ELVIIRA (saaliin kääriytyneenä).

Elä ole, pappaseni, milläsikään! Ei se ollut Takasen Rebekka, joka
särkeytyi, vaan aivan toinen esine ja sekin särkyi niin hyvästi, että
kun läkkyrillä siihen vanteet panettaa, se on käyttökelpoinen kymmeniä
vuosia...

ANTERO. No, hyvä toki! Ihanpa tahtoisin sen ilosanoman johdosta
kanssasi tikkuristiä tanssia... Ja ainakin on minun sinua suukkosella
kiitettävä, koska Takasen Rebekka on ehjänä, sinä oma Rebekkani olet
ehjänä ja tulkoon Toivo-poikamme Rebekka myöskin ehjänä kattomme
alle... (Tahtoo suudella.)

ELVIIRA. No, no, pappaseni, hillitse toki itseäsi! Sinähän
ryvetät minut saippuaan, että tarvitaan sauna lämmittää puhtaaksi
päästäkseni... Jo riittää, jo riittää...

Kuudes kohtaus.

MIKKO HELISEVÄ ja SIVIÄ. Käy sisään vaan, tyttäreni...

SIVIÄ. Mutta hyvä isä...

MIKKO. Siksi juuri, että olen sinun hyvä isäsi, minun pitää sinun
hyvääsi valvoa... Mitäs ihmeen naamiaisia täällä pidetään, kun
molempien naamat ovat kalkitut vai millä topoksella lienevätkään
paklatut ja suuta antaa moiskutetaan, niinkuin laiskaa hevosta
hoputettaisiin?...

ANTERO. Minä tässä olen parranajopuuhissa, eikä täällä mitään
naamiaisia ole...

MIKKO. Vai tuolla tavoin tässä talossa partaa ajetaan. Mutta eihän
rouvalla ole partaa?

ANTERO. Kenenkäs luvalla kellonlierittäjä tulee tänne suutaan tuolla
tavalla soittamaan? Antakaa te toisten olla kodissaan rauhassa ja
soittakaa kirkonkelloja, kun kerran...

MIKKO. Mestari on hyvä ja antaa pistoneulansa olla tyynyssään, eikä
rupea toisen virkatoimelle irvistelemään. Kyllä kirkollinen virkamies
on yhtä arvokas, kuin jokin käsityöläinenkin...

ELVIIRA. Onkos kellonsoittajakin kirkollinen virkamies?

MIKKO. Onpa tietenkin, vieläpä niin korkealla asemalla oleva, ettei
itse rovastikaan saarnapöntössään niin korkealla ole. Ja kun tekin
tunnutte haluavan nauttia kotirauhaa, niin suuremmalla syyllä on
minulla kirkollisena virkamiehenä oikeus samaa vaatia sekä itselleni
että perheelleni.

ANTERO. Mitä se kellonsoittaja oikein tarkoittaa?

MIKKO. Kun tuolla koko kyläkunta hölisee, että teidän Toivonne on
morsianta noutamassa ja että hän jo aivan piankin morsiamensa kanssa
kotiin saapuu, niin...

ANTERO. Teillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

MIKKO. Onpa enemmän kuin luulettekaan. Kirkollisena virkamiehenä
minä tahdon puhua totuuden suoraa kieltä ja kun totta haastan, voin
silmää väräyttämättä, vaikka kuninkaaseen katsoa. Kuulkaa siis! Teidän
poikanne on pari vuotta juossut tämän Siviä-tyttäreni perässä ja
juoksettanut häntä perässään, kuin...

ANTERO ja ELVIIRA. Kuinka? Onko se mahdollista? Ja miksi olette
semmoista sallinut?

MIKKO. Ja te uskallatte epäillä kirkollisen virkamiehen ja hengelliseen
säätyyn kuuluvan henkilön puhetta! Se on loukkausta. Minä olen
rehellinen mies ja uskon muistakin ihmisistä hyvää. Kun poikanne
vakuutti, että hänellä on rehelliset aikeet, niin minä luotin häneen ja
arvelin asian olevan jossain määrin tuttua teillekin. Mutta selittäköön
tyttäreni, joka tässä nyt uhkaa uhrilampaaksi joutua. Kuulehan, Siviä,
vastaa suoraan, kuten ainakin olet isällesi tehnyt, mitä Toivo on
sanonut sinulle?

SIVIÄ. Eihän hän muuta ole sanonut, kuin että hän rakastaa minua.

ANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt kummia!

MIKKO. No, mitäs sinä olet sanonut hänelle?

SIVIÄ. Minä olen sanonut, että minä rakastan häntä.

MIKKO. Mitäs silloin on tapahtunut?

SIVIÄ. Toivo on suudellut minua ja minä häntä.

MIKKO. Sinun olisi pitänyt huutaa silloin, kun hän rupesi suutelemaan.

SIVIÄ. Miksi olisin huudollani säikytellyt muita ihmisiä sekä myös
häntäkin? Sitä paitse on huutaminen mahdotonta, kun toinen huulillaan
puristaa suun tukkoon, ikäänkuin pihdillä. Eikä hänkään huutanut, kun
minä suutelin. Ja mitä huuto olisi auttanut sen jälkeen, kuin suudelma
oli jo tullut otetuksi?

MIKKO. Kuulkaa tuota viatonta karitsaa, joka on joutunut kaupunkilaisen
hurttakorvan kynsiin... Ja aina ne nykyihmiset ovatkin niissä
suutelemisissaan, etenkin kaupunkilaiset. Maija-vainajani ja minä,
vaikka lähes kolmekymmentä vuotta yhdessä olimme, emme koskaan
naavailleet ja nuoleskelleet, emmekä sylikkäinkään istuneet kuin yhden
ainoan kerran, kun Weseliuksen ja Markkasen tukkiriidan sovinnon
johdosta pidetystä kekkeristä palasin. Onnellisia me kuitenkin olimme
ja enemmän meillä kirkkaita päiviä oli kuin pilvisiä. Tosin maailma
siitä hölinätä piti, kun emme viime aikoina samassa sängyssä maanneet.
Minä voin kuitenkin rehellisesti vakuuttaa, ettei siihen viha ja
eripuraisuus syynä ollut, vaan kun se vainaja tuli loppuvuosinaan
semmoiseksi, että se lakkaamatta unissaan potki... Mutta sanopas,
lapseni, onko hän luvannut sinut naida?

SIVIÄ. On varmasti ja vakavasti. Ja kun on epäillyt vanhempainsa
suostumusta, on hän pyytänyt odottamaan niiden kuolemaan asti, sillä...

ANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt! Oma lapsi odottaa vanhempainsa kuolemista!

ELVIIRA. Ja kyllä hänellä on ollut syytä epäillä vanhempainsa
suostumusta, minä kun olen häntä aina varottanut yksinkertaisista
maalaistytöistä ja sanonut, että hänen on naitava sivistynyt tyttö,
joka osaa soittaa ja...

MIKKO. Vai yksinkertaisista maalaistytöistä! Taivaastakos te, hyvä
rouva, olette peräisin? Ei ole kovinkaan monen miespolven ikää siitä,
kuin esivanhempanne muuttivat Suontaustan torpasta kaupunkiin ja...

ELVIIRA. Mistä te sen tiedätte?

MIKKO. Neljättäkymmentä vuotta olen ollut kirkollisena virkamiehenä
ja minä kyllä tunnen tämän pitäjän asukasten sukupuut miltei Aatamista
asti...

ANTERO. Vai saman pitäjän lapsia me siis perueeltaan olemmekin, oman
tallintakaisia siis?

MIKKO. Totisesti! Mutta entäs se sivistys? Mitä on sivistys ilman
viatonta puhtautta? Eikä koskaan ole sivistynyt se, joka on tyhmä.
Ja etteikö minun tyttäreni soittaa osaa? Jo kymmenvuotiaana osasi
Siviä kirkonkelloa, aivan sitä suurinta, soittaa paremmin kuin monet
aikamiehet... Kyllä se tyttö pystyy siihen, mihin joku toinenkin.
Mutta hän onkin tervettä maalaisrotua, eikä kaupungin turmelema ja
näivetyttämä, vaatetuksella pyntätty nukke. Ja sehän tässä juuri
sapettavaa onkin, että kaupunkilainen on tullut viatonta maalaistyttöä
viekottelemaan. Elkää luulko, että minä tytärtäni kaupittelen. Minä
ainoastaan vaadin rehellistä peliä, sillä konnuudesta ja vääryydestä
minä kirkollisena virkamiehenä vimmastun ja tartun siihen kiinni kynsin
ja hampain kuin metsästyskoira saaliiseen... Elä nyyhkytä, tyttäreni,
eläkä anna ikäväin ajatusten päätäsi sekaisin panna. Mennään kotiin
rauhoittumaan ja palataan sitten takaisin, kun se morsiamen noutaja
saapuu, tehdäksemme täyden selvän...

(Poistuvat).

ANTERO. Mikä sotkuinen päivä tämä onkaan! Puhelinlangat ovat sekaisin,
Susanna sanoi olevansa sekaisin menemäisillään, kellonsoittaja pelkää
tyttärensä sekottumista ja itse hän taitaa olla jo sekaisin. Minä
myöskin tunnen päätäni huimaavan, enkä ymmärrä, mikä tässä on totta ja
mikä unta...

ELVIIRA. Pahasti kuvottaa minunkin sydänalaani ja päätäni viepottaa...
Mutta herranen aika! Mehän unohdamme pukeutumisen... Koeta, pappaseni,
kiirehtiä, että päästään tätäkin huonetta siivoamaan... Ja katsos
ihmettä — minäkin olen alushameisillani... voi, voi...

(Juoksee pois).

ANTERO. Niin todellakin! Pitihän tässä partakin ajaa ja sitten
pukeutua... No, tuntuuhan tuo vesi vielä tarpeeksi lämmintä olevan. Ja
nyt jälleen saippuata leukaan. Jos nyt joku tulee häiritsemään, niin
potkaisen...

Seitsemäs kohtaus.

EULAALIA (koputtaa hieman oveen). Anteeksi, anteeksi! Kun kuulin täällä
potkaisusta puhuttavan, en tahtonut uskaltaa sisälle astua...

ANTERO. Olen tässä parranajo-puuhassani tullut niin monta kertaa
häirityksi, että kohta täytyy hevosen tapoja ruveta noudattamaan... Vai
kuuntelitte oven takana? Kuinka naisellista! Mutta anteeksi nyt! Minä
en voi ottaa vieraita vastaan, kun pitäisi joutua...

EULAALIA. Minun on anteeksi pyydettävä... Enkä minä vieraaksi ole
tullutkaan. No, elkää turhanpäiten itseänne pyyheliinalla peitelkö —
olemmehan lähinaapureja ja melkein kuin yhtä perhettä... Minä vain
kesken kiireen poikkesin kysymään, onko siinä perää, mitä koko kylä
kertoo. Sanovat nimittäin, että Toivo-poikanne — hän aivan syyttä minua
tatiksi kutsuu, vaikka kernaammin soisin, että hän sinuttelisi — on
morsianta noutamassa. Onko siinä jutussa perää?

ANTERO. Emme tiedä.

EULAALIA. Mitä? Ettekö tiedä?

ANTERO. Emme todellakaan tiedä. Ja taitaa koko juttu ollakin Toivon
pilantekoja, hän kun...

EULAALIA. No, sitähän minäkin! Jos asia totta olisi, niin eihän
se teille vanhemmille tuntematonta olisi. Ja kyllä kai hän olisi
minullekin jotain kertonut kanssani monta hauskaa iltahetkeä
istuessaan. Ah, kuinka viehättävä nuorukainen teidän Toivonne on.
Mikä sulava käytös ja miellyttävä muoto hänellä on! Kun hän naista
hyvästelee tai tervehtää, niin hän osaa pehmeästi kädelle suudella —
tuolla tavoin noin... ah!...

ANTERO. Mitä minä kuulen? Johan se poikamme on taitanut täällä aivan
suuteluliikettä harjoittaa — ohhoh!

EULAALIA. Mitäs pahaa siinä on, jos naista kädelle suutelee? Sehän
päinvastoin todistaa hienoutta... Vai pilantekoa se onkin, jota
koko kyläkunta totena puhuu...? Johan minä ajattelinkin, että mitä
Toivon tarvitsee muualta mennä morsianta hakemaan, hän kun omaltakin
paikkakunnalta... Niin, — tuota, onko Elviira kotona? Minun pitää käydä
häneltä tiedustamassa, sillä kentiesi mestari minua narraa...

ANTERO. Miksi minä narraisin? En toki! Mutta en luule Elviiran kotona
olevan, sillä hän äsken lupasi lähteä postikonttoriin, jos oikein
muistan.

ELVIIRA. No, sitten minun on riennettävä kotiin! Anteeksi, jos olen
häirinnyt! Mutta olemmehan naapurit... Anteeksi! Hyvästi! (Poistuu).

ANTERO. Hyvästi! Ja sitten vasta olisi oikein hyvästi, jos olisi
ollut ijäksi hyvästi... Mokomakin vanhapiika on tässä vielä
sulhasissaan... Ei varmaankaan tuota minulle synniksi luettane, että
hänet hätävalheella täältä kotiinsa toimitin lähtemään? Olisi vain
tässä häiriöksi ollut ja vielä tahtoi tuppautua vaimoani viivyttämään.
Mutta miten selvitään kellonsoittajasta? Hän voi pilata koko asian, jos
uhkauksensa täyttää ja tänne palajaa. Pitänee käskeä portti sulkemaan?
Mutta ehkäpä hän on jo tullutkin järkiinsä?

Kahdeksas kohtaus.

ELVIIRA. Katsopas nyt, pappaseni! Minä pukeuduin hienoimpaan
leninkiini, niin että kyllä kelpaan tulevata miniätämme
vastaanottamaan, vaikka hän olisi minkälainen. Minä olenkin täällä
sisässä ja sinä, pappaseni, menet ulkona tervetulleeksi lausumaan.
Sitten minä näin avosylin... katsopas...

ANTERO. Minä en katso, enkä näe, enkä kuule mitään, ennenkuin saan
partani ajetuksi...

ELVIIRA. No, katsos nyt! Etkö sinä vielä olekaan valmiina? Ja sinä olet
aina moittinut minua, etten minä koskaan joudu. Ei, kyllä naiset aina
joutuvat, mutta miehet ovat ijänkaikkisia kuhnureja. Kun niiden pitäisi
rakkaudentunnustuskin tehdä, niin siinä vapistaan ja tutistaan, eikä
taitaisi valmista tullakaan, ellei hieman autettaisi... Semmoisia te
miehet olette...

ANTERO. Semmoisia me olemme, etteivät naiset sen parempia olentoja
tiedä olevan, eikä niitä olekaan... Mutta ole nyt, eukkoseni, hiljaa,
etten leukaani haavoittaisi, sillä nyt juuri minä rupean niittämään...
Ja parasta on pistää ovi salpaan. Äläkä toisistakaan ovista ketään
laske, vaikka kuka tulisi...

Yhdeksäs kohtaus.

TOIVO. Hyvää päivää, rakkaat vanhempani! Terveisiä kaupungista.

ANTERO. Kas, joko sinä nyt kerkesit tulla? (Katsoo kelloaan.) Kuinkas
niin pian jouduitte?

ELVIIRA. Emme niin yhtäkkiä luulleet saapuvanne.

TOIVO. Sepä hyvä, ettei minulle olla vihaisia, vaikka pelkäsin liian
kauan viipyneeni, ja nyt sanotaan, että jouduinkin odottamattoman pian.
Katsokaas, siellä oli pukutanssiakin eräänä numerona, johon minut
väkivedolla kiusattiin osanottajaksi. Ja hyvä olikin, että jäin, sillä
jos olisin aikaisemmin kotiin palannut, ei minua olisi kohdannut se
onnenpotkaus, joka...

ELVIIRA. Me olemme jo kuulleet siitä...

TOIVO. Mutta tahdon tietää ensiksi, suotteko minulle viipymisen
anteeksi?

ELVIIRA ja ANTERO. Koko sydämestämme, rakas poikamme.

TOIVO. Ja minä koko sydämestäni kiitän hyvyydestänne. Te kai äskeisellä
ihmettelyllänne tarkoititte sitä, että niin pian asemalta jouduin
kotiin? Kyllä sitä joutuu, kun semmoisen kyydin saa. Koetti pehtori ja
koettivat rengitkin, jotka tuolta väliltä takaisin käännytin, kanssani
kilpailla, mutta ensimäisenä minä vain tulin, enkä luule ketään
löytyvän, joka tästedes minut jälelleen jättää...

ELVIIRA. Sanohan meille nyt kuitenkin, pukutanssissako sinä tutustuit
morsiameesi ja oliko hänkin tanssimassa?

TOIVO. Hahhah! Eihän se minun Morsiameni voi tanssimiseen osaa ottaa.
Ja mistä tiedätte, että minulla on Morsian?

ANTERO. Luuletkos sinä, ettemme me, vanhempasi, sinun jälkiäsi seuraa,
vaikka olitkin kieltänyt meille tietoja antamasta. Tiesimme me senkin,
että olit tavarajunassa morsiamesi kanssa kotimatkalla. Mutta missä se
morsiamesi nyt on?

TOIVO. Tuolla pihamaalla tallin seinässä kiinni.

ELVIIRA ja ANTERO. Pihamaalla tallin seinässä?...

TOIVO (menee akkunaan). Niin! Olkaa hyviä ja tulkaa katsomaan.

ANTERO. Eihän tuossa ole, kuin punainen hevonen. Entäs se
onnenpotkaus?...

TOIVO. Sehän se juuri onnenpotkaus onkin. Minä voitin sen Vapaaehtoisen
Palosammutuskunnan arpajaisista, vaikka en ostanut kuin yhden arvan.
Eikös...

ELVIIRA. No, mutta entäs se morsian, jota varten erityisen vaunun
tarvitsit?

TOIVO. Tämän hevosen nimi on Morsian ja tavaravaunussa se oli tuotava,
kun...

ANTERO. Tähän asti en minä vielä ole sekaisin ollut, vaan nyt tulen
kerrassaan pähkähulluksi...

(Istuutuu retkahtamalla).

ELVIIRA (vaipuen tuolille). Ja minä vaivun maan alle... Miksi et,
onneton poika, ilmoittanut meille asioitasi? Voivoi!...

TOIVO. Kun tahdoin teitä odottamattomalla ilahduttaa...

ANTERO. Ja tuotit surua ja häpeää sekä...

TOIVO. Mutta minä en ymmärrä...

ANTERO. Etkö ymmärrä? Vaan äitisi ja minä ymmärrämme. Sekä kauppias
Räämänen että kummitätisi rouva Modeqvist ilmoittavat, että sinulla on
morsian, jonka kanssa olet kotiin tulossa. Me alamme valmistaa täällä
juhlallista vastaanottoa. Myöskin koko kylälle on levinnyt tieto sinun
morsiamestasi. Arvaa sen, minkälainen nauru ja pilkka tästä syntyy —
aivan sokeatkin meitä jo rupeavat osottelemaan sormillaan... Poika,
poika! Sinut on hellyydellä pilattu...

ELVIIRA. Ei tässä auta muu kuin muuttaa takaisin kaupunkiin... On tämä
kaunis soppa! Me odotamme poikaamme morsiamensa kanssa — ja tämä tuo
hevosen... Ethän sinä hevosen kanssa voi naimisiin mennä, vai mitä?

Kymmenes kohtaus.

MIKKO ja SIVIÄ seisten kynnyksellä.

MIKKO. Ei toki Toivo-herraa hevoseen naiteta, kun on näitä tyttöjäkin.
Tehdäänpäs nyt selvää, kun kaikki olemme koolla.

ANTERO. Jaa! Sanopas nyt, Toivo, onko sinulla mitään tekemistä tämän
kellonsoittajan tyttären kanssa.

TOIVO. Ei muuta, kuin että minä häntä sydämestäni rakastan, eikä
minulla muuta toivoa ole, kuin saada hänet omakseni.

SIVIÄ. Ja minä rakastan Toivoa, enkä ilman häntä voi elää.

ANTERO. Mutta avioliitossa tarvitaan muutakin kuin rakkautta, sillä
pelkällä rakkaudella ei eletä, vaikka sitä kuinkakin runsaasti olisi.

TOIVO. Niin, — kyllä leipää sekä särvintäkin tarvitaan. Vaan työllä
ja ahkeruudella kaikkea saadaan, mitä elämässä tarvitaan. Pehtori
on aina sanonut, että leipää ja lämmintä on semmoisella miehellä,
jonka rukkaset ovat mudassa ja kengänvarret lannassa. Ja minä tahdon
semmoiseksi mieheksi tulla.

ANTERO. Oikein poikani! Ja jos niin teet, niin menestyt myöskin. Ja
koska mekin, eukkoseni, perijuurelta olemme maalaisia, ruvetkaamme
jälleen rehellisiksi maalaisiksi. Merkiksi siitä jätän partani
kasvamaan, koska sitä turhaan olen monta kertaa yrittänyt tänään ajaa...

MIKKO. Parta on miehen kunnia ja pitkä tukka naisen.

ANTERO. Ja mitäs näitä nuoria kiusaamme epätiedossa? Minulla puolestani
ei ole mitään heidän liittoaan vastaan. Mitäs sinä sanot, eukkoseni?

ELVIIRA. Mitäpäs tässä minäkään rupean vastaanpanemaan, sitä vähemmin
vielä, kun toivon, että tällä keinolla saadaan ihmisten nauru ja pilkka
estetyksi sekä että Toivo lakkaa odottamasta vanhempiensa kuolemaa...

SIVIÄ. Ei Toivo sitä odota, ei toki! Vaan hän on sanonut, että jos
vanhempansa eivät sallisi hänen ottaa näin halpa-arvoista tyttöä,
hän on naimattomana heidän kuolemaansa asti ja on minuakin pyytänyt
uskollisena pysymään.

TOIVO. Niin, — sitä minä olen sanonut, enkä mitään muuta. Johan minä
olisin huono lapsi, jos vanhempieni kuolemaa toivoisin ja odottaisin...

MIKKO. Tämäkin puolestaan osottaa, että lapsilla on todellinen rakkaus.

ELVIIRA. Kyllä minä sen uskon ja uskon minä senkin, että Toivo rupeaa
todelliseksi mieheksi, koska hän kerran lupaa, sillä sanansa hän on
aina pitänyt. Mutta mitäs sanoo kellonsoittaja? Annattekos tyttärenne
meidän Toivolle?

MIKKO. Olisihan synti ja rikos, loukkaus itse pyhää henkeä vastaan,
jos kahta todellisesti ja puhtaasti rakastavaista estäisi toisiaan
saamasta. Ja mitä halpa-arvoisuuteen tulee, niin aatelia me siinä
suhteessa olemme, että olemme rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä.

ANTERO. Ja ne ominaisuudet ovatkin paljoa parempaa aateluutta kuin
turhanpäiväisesti helisevät nimet. Emmekä tässä mekään kuninkaallista
sukua ole, eikä ole tarvis ollakaan. Mutta etkös sinä, eukkoseni,
annakaan suostumustasi?

ELVIIRA. No, enkös minä ole jo sitä antanut? Olkoon teillä, rakkaat
lapset, siunausta ja tulkaa onnellisiksi!

ANTERO ja MIKKO. Olkoon siunausta ja tulkaa onnellisiksi!

SIVIÄ ja TOIVO Kiitoksia rakkaudestanne, kiitoksia! Syleilevät kaikki.

TOIVO. Emme me tarvitse tulla onnellisiksi, sillä me olemme jo
täydellisesti onnellisia.

SIVIÄ. Niin, — me olemme täydellisesti onnellisia ja pysymme myöskin
onnellisina sekä rukoilemme, että rakkaat vanhempamme eläisivät hyvin
kauan ja olisivat onnellisia.

ANTERO. Mutta että jok'ikisen onni olisi oikein täydellistä, on
meidän myöskin sovittava niistä sopimattomista sanoista, joita tässä
sekamelskassa on tullut lausutuksi.

MIKKO. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, sanoo sananlasku.
Ja hyvä olikin, että kiukku sydämiimme sattui aivan päällimäiseksi,
jotta se niistä läikähti ulos ja nyt niihin jäi vain sovintoa ja
rakkautta, kuten kunnollisten sukulaisten kesken tulee ollakin.

ANTERO. Oikein puhuttu! Mutta loppu-ijäksemme meille hauskuutta riittää
tämän merkillisen päivän sekamelskoja muistellessamme.

Yhdestoista kohtaus.

EULAALIA. Anteeksi, hyvät naapurit, että jälleen tulin. Mutta kun
Elviiraa ei kuulunut, lähdin katsomaan. Kas, sinä oletkin vasta
menossa, koska noin olet pukeutunut. Ja aivan uusi leninki — sepäs
istuu mainiosti! Vaan anteeksi, ett'en ole huomannut Toivolle lausua
tervetuliaisia. Tervetuloa vaan! Ja tiesinhän minä, ettet sinä ollut
morsianta noutamassa.

TOIVO. Ei, kyllä minä myöskin Morsiamen toin. Olkaa hyvä, täti, ja
tulkaa katsomaan. Tuon nimi on Morsian.

EULAALIA. Ah, nyt minä ymmärrän...

ANTERO. Kas, ymmärsipäs neiti postinhoitajatar, vaikka minä
hämmästyksessäni en tullut ajatelleeksi silloin, kuin Räämänen puhui
voitosta...

ELVIIRA. Enkä minä, kun Toivon kummitäti sanoi morsiamen olevan
kokonaan punaisen ja hyväkulkuisen...

TOIVO. Ja hyväkulkuinen se onkin...

EULAALIA. No, sittenhän Toivo vie minut usein ajelemaan ja ajelun
perästä istumme meillä hauskuutta pitäen — eikös niin? Katsos, mitäs
Toivo olisi morsianta ruvennut muualta noutamaan, sillä kyllähän Toivo
täältäkin...

TOIVO. Niin, — täältä minä sen oikean morsiamen olen valinnutkin...
Minä pyydän tädille ilmoittaa, että Siviä ja minä olemme
kihlautuneet... Kiitollisina me otamme vastaan teidän onnittelunne,
täti...

EULAALIA (vaipuu tuolille). Mitä? Toivoko kihlannut tuon?... Aih!...

TOIVO. Kovinhan meidän onnemme tätiä taitaa liikuttaa...

ANTERO. Eiköhän tuo liikutus liene sitä n.s. "viidenkymmenen vuoden
hullutusta"?

MIKKO. Sitä se on, vieläpä pahinta lajia. Mutta niinhän sitä
sanotaankin, että hurjistunut aasi tuntee ajajansa, mutta vanhapiika
rakkauskuumeessa ei tunne edes Luojaansa.

EULAALIA (hypähtää pystyyn). Mitä? Minuako tarkoititte? Kylläpäs
olette raakoja ja sivistymättömiä! Hyi ja hyi! (Poistuu).

MIKKO. Ja tuokos on siveyttä ja sivistystä, kun sylkee kuin
mustalaisakka? Sopiipa olla iloinen, ettei ole tuonlainen sivistynyt...

ANTERO. Ja iloinen sopii olla siitäkin, että Toivo on nyt yhteen
morsiameen kiinnitetty, sillä kuka tietää, mihin pulaan poikaparka
olisi joutunut, kun hän näkyy noin haluttua tavaraa olevan... Mutta
pelkäsin minä, Toivon morsiamen tuomisesta ensin kuullessani, että
minkälaisen hän kulettaa, kun oli uhannut ottavansa niin pulskan ja
lihavan kuin seitsemän leivän uunin...

MIKKO. No, ei minun tyttäreni juuri semmoinen ole, vaan rukiisella
leivällä hänetkin on ruokittu — vai mitä? Ja naituinahan naiset
lihovat, kuten sanotaan.

TOIVO. Tässä isä sanoi, että olen tullut yhteen morsiameen
kiinnitetyksi. Mutta kaksihan minulla morsiamia on. (Vie Siviän
akkunaan.) Ja kun tuolla Morsiamella lähdetään vihille ajamaan, niin
silloin tapahtuu maailman suurin ihme, sillä eipä tietysti koskaan ole
morsianta toisella Morsiamella vihille viety...

Esirippu.