Velisurmaajat

VELISURMAAJAT

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.

HENKILÖT:

Mathias Kurki, Ilmolan vaari, entinen pirkkalaispäällikkö.
Henrik |
Niklas | hänen poikiansa.
Päivö  |
Johanna, edellisten sisar.
Rauni.
Maarit.
Juhani Aimola, erämaitten hämäläinen.
Hoikka      |
Järkä,      | hämäläisiä.
Keriolainen |
Jantukka, lappalaistietäjä.
Sarre, lappalainen pororuhtinas.
Torajainen |
Naiho      | muita lappalaisia.
Pieska     |
Asemiehiä, hämäläisloisia ja muuta kansaa.

Tapahtuu Perä-Pohjolassa pirkkalaisvallan loistokaudella, 1400-luvulla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Ilmolan tupa. Takaseinässä matalahko, mutta sangen
leveä ja tukeva ovi, josta näkyy eräs porraspilari ja virtainen,
laaja kevätkesän maisema. Ovesta oikealle on peräseinässä suurehko,
suhteellisen korkealla oleva ikkuna, jonka pienet ruuduton tehty
eläimennahkasta valmistetusta "pergamentista", s.o. kalvosta, joten
sen takainen maisema näkyy vain hämärästi. Vasemmalla seinällä on
ovisuuaukossa skandinaavilaisperäinen takkauuni, s.o. kapeahko avoin
takka, jonka kapenevasta yläosasta johtaa ulos korsteeni. Lähellä uunia
on vasemmalla seinävierustalla yksikerroksinen patsassänky, jonka
päädyssä oleva kulmapatsas on leikkauksin koristeltu ja sekä pääty että
sivusta peitetty raanuilla. Sängyn päätyä myöten on lyhyehkö, leveä
penkki. Tämän editse vie ovi vasemmalle. Aivan etualalla vasemmalla
pari jakkaraa. Oikeanpuolinen osa tuvasta, "miesten puoli", on hieman
ylempänä muuta lattiaa. Taka-alalla, ikkunan alla on pitkittäin
takaseinän mukaisesti laaja pöytä ympäröivine penkkeineen. Suunnilleen
korokkeen keskikohdalta nousevat korkeahkot portaat, joiden yläosasta
vie ovi oikealle. Korokkeen etualalla on korkeaselustainen isännän
kunniaistuin. Kattoparrusta riippuu komsio, puusta koverrettu,
nahalla päällystetty kehto. Seinät on rakennettu mahtavista hongista.
— Ryijyjä, pari nahkaa ja komeita aseita seinillä. — Yleisleima:
muinaissuomalainen pirtti, jossa on sangen paljon vaikutusta
myöhäiskeskiaikaisen ritarilinnan sisustuksesta. (Jos näyttämö on
ahdas, on mainittuja huonekaluja ja esineitä sopivasti vähennettävä,
jotta ei yleisvaikutelma tule sullotun ahtaaksi tai hajanaiseksi.)

Ovesta tulvii varhaiskesäisen iltapäivän valaistus, joka ikkunan
kalvoruutujen takaa kuumottaa voimakkaan kellertävänä.

I KOHTAUS.

Rauni istuu jakkaralla ja heijaa hiljaa komsiota. Hän on nuori
nainen. Kasvot ovat säännölliset ja kauniit, kasvojen tumma hipiä ja
vartalon joustava sirous osoittavat, että hän on lappalaisveristä
sekarotua. Hänen tummansinisessä puvussaan on kirkasvärisiä,
lappalaismallisia koristeita.

RAUNI (hyräillen kehtolaulua).

    Pyhällä sulalla pyyhin,
    voia voia nun nun naa,
    pyhästä silmästä
    simpukan helmen,
    voia voia nun nun naa,
    pyhän linnun höyhenellä,
    nun naa nun naa naa.

II KOHTAUS.

Johanna, hämäläismalliseen pukuun puettu, vaaleaverinen,
ylpeävartaloinen neito, tulee näkyviin portailla.

JOHANNA (aikoo astua sisään, mutta pysähtyy ja jää kuuntelemaan
kärsimättömän ja tuomitsevan näköisenä).

RAUNI (heittäen kehdon hiljenemään kääntyy kuin omiin maailmoihinsa;
kuuluvammin).

    Emosen mielestä pyyhi,
    voia voia voia naa
    emosen mielestä
    syänalan vaiva,
    voia voia voia naa,
    pyhän huulen hymyämällä,
    nun naa nun naa naa.

(On kääntynyt viime säkeitten aikana jälleen kehdon puoleen, mutta
kavahtaa äkkiä ja katsahtaa pelästyneenä ovelle päin.)

JOHANNA (on astunut sisään, rauhallisesti, mutta kylmähkösti). Olisi
parempi pitää ne lappalaisten nunnutukset luisten lukkojen takana. Ei
soinnu se laulu täällä, tarolaisten rintamailla. Ei ainakaan Ilmolan
talossa.

RAUNI (pyytävästi). Sst! − − älä herätä poikaa.

JOHANNA. Omaksi hyväksesi puhuin. (Viitaten kunniatuoliin.) Jos istuisi
päämies tuossa tuolillaan, ei sietäisi poikansa nukkuvan paholaisen
rallituksiin.

RAUNI (melkein iloisesti). Samalla laululla minut oma äitini iltaisin
uuvutteli. (Kääntyen kehdon puoleen.) Ja somasti nukkuu siihen minunkin
poikani. Katso, miten kuultaa poski ja ohimolla hipiä — tule katsomaan,
tule — —

JOHANNA (lähestyy kehtoa, katsahdettuaan; yhä ystävällisemmin). Kaunis
on sinulla poika. (Vetäen Raunin lähelleen, ohjaten etualalle.) Ja
sinä, Rauni — — kuin sisarta sinua pidän, kuin oman heimokunnan
tytärtä. Mutta — — (istuutuu etualan korokkeen portaille, vetäen
Rauninkin mukanaan) toki mielessä älyät: et saa muistuttaa meille sitä
häpeää, että äitisi on kasvanut nokisilla nuotioilla, orjien suvussa — —

RAUNi (nousten, hehkuen ylpeästä suuttumuksesta). Isoisäni Sarren
tytär ei ollut orja eikä orjan sukua! Sata vasantekevää sai hän
myötäjäisiksi, eikä sittenkään havaittu vähennystä tapahtuneeksi Anundi
Sarren porotokassa. Raitiollinen ahkioita jutasi morsiamen jäljessä,
täynnä majavan ja peuran rahaista taljaa. Niin hän antoi tyttärensä
kosiomiehelle, sillä hän on Unarinjärvellä ruhtinas, eikä vieläkään
kumarra ketään.

JOHANNA (ankarammin). Ruhtinas tai kiertolainen: samalla tavalla on
veljilleni veronalainen jokainen tuhkanaama lappalainen. Hallitse
mielesi, Rauni. Hämäläisen taattosi tähden tahdoin sinun elämäsi
nostaa, näkisin sinut mielelläni itsensä Henrik Kurjen laillisena
emäntänä.

RAUNi (hämmästyen, joutuen hätään). Johanna, sanelet hulluja sanoja — −

JOHANNA. Tiedän, mitä tiedän — — kuulepas: Kokemäen saksa tarjoili
kevätmarkkinoilla hänelle tytärtään ja täytehisen morsianarkun kultia
lupasi, mutta Ilmolan herra levähytti punaista viittaa ja hohotti
vastaan: "Jos ei tarjona paremmat, on sitäkin somemmat. Teen kauppaa
muilla, en itsellä", nauroi ja taputti ukkoa olalle. Niin olet
mielehinen pirkkalaisten päällikölle. Ja pojan kun näkee — perijäksi
papilla kastattaa — — Saat nähdä. (Huomaten Raunin joutuneen yhä
suurempaan hätään.) Kauhistutaanko ilostakin? Toki punastua parempi — —
nuoren naisen.

RAUNi (lähestyen, painautuen kuin suojaa etsien Johannan puoleen;
permannolle lyyhistyneenä). Suojele minua! — — Olen orpo ja koito,
vain ryöstetty saalis — −Ethän voi olla minua auttamatta? Lupaa, ettet
sellaiseen veljeäsi neuvo — − en tahdo.

JOHANNA (suuresti ihmetellen). Kumma tyttö — — Haalogalannin voudin
sisar ja kauppakuntain rikkaimmat perijättäret punastuvat ylpeydestä
Henrik Kurjen heille kumartaissakin. Sinulla on silmissä hätä ja kauhu?

RAUNI (nopeasti). Se on talvisen yön päättymätöntä kauhua. Taattoni
sortui veljesi rinnalta karjalanmiesten keihääseen. Miten maksoi
hän orvolle palkan? Tuli Sarren kotaan, jossa vieraana söi heraiset
juustot ja ytimet, sai veronahat, lahjataljat ja seitapahtaan kunniaksi
syötetyn hirvaan, sen kaiken sai. Mutta hän, hän tuijotteli illan kuin
saalista ilves. Ja yöllä ryösti, häpäisi pyhitetyn hirvaan, raiskasi
neitseen — − ja ruijantulet roihusivat tähdestä tähteen — −

JOHANNA (hyväillen Raunin päätä). Huojenna mielesi, Rauni. Se on ollut−
ja mennyt.

RAUNI (rauhallisemmin). Ei vajene niiltä jängiltä ammuttu tauti. Täällä
on päättömät päivät. Kun kaivolle käyn, se on manalan saivovesiä
täynnä. Lähteet ovat kuumasta läkähtyneet, kun vierelle istun.
(Nousee; kyin unessa.) Vain yksi on kaunis — — kuin tunturin juurella
kaltiolähde. Päivin se nukkuu avoinna silmä. Yöllä se pimeässä herää.
Se vuoroin päilyy, se vuoroin kuohuu kuin sydämessä veri. Mutta — − sen
vierellä ei ole istumista. Jos kaukaakin katsot, on lähelläsi vaara ja
sydämessä vaiva.

JOHANNA (melkein leikillisesti). Haamujako näet kuin lovessa noita?

RAUNI (kuin havahtuen). Niin, taisin höperöitä haastaa. Puolet mieltä
lie mennyt hukkaan, kun on iät kaiket huolista päitset päässä. —
Toki mielelläsi myöntelet: ei ole minusta emännäksi pirkkalaiseen
valtataloon?

JOHANNA (nousten, reippaasti). Sinun on totuttava emännyyteen. Siihen
tulee valmistua: kiireestä kantapäähän arvokkuutta ja mahtia — —, ja
hymykuopat poskien maloon! Kas, noin. Ja nyt tule mukaan, mennään tämän
tytön aittaan. Morsianarkustani näytän, minkälainen on pirkkalainen
emäntä yltä ja päältä. (Mennen ovea kohti.) Tule.

RAUNI (epäröiden). En jouda vielä. Pojan kannan kamarin puolelle. —
Käske Maarit aittamäeltä tänne.

JOHANNA (nyökättyään myöntävästi poistuu ulko-ovesta.)

RAUNI (on jo ryhtynyt irroittamaan kehtoa kannattimistaan, lähtee sitä
viemään, poistuu vasemmalle. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

III KOHTAUS.

Maarit, lappalaispiika, tulee ulko-ovesta.

MAARIT (katselee vilhuen taakseen, sitten vasemmanpuoliseen oveen ja
muualle tuvassa.)

RAUNi (palaa vasemmalta; Maaritille). Vie saunaan koivupuita ja keloja.
Poika kun unesta herää — −

MAARIT (häijysti). Joka ehtookos sitä kaukalossa riepotetaan. Onpas
siinä — −

RAUNI. Oletko pahalla mielellä?

MAARIT. Mitäpä orjan mielistä kysellä.

IV KOHTAUS.

Päivö Kurki ilmestyy portaille keihäänpituinen atrain kädessä.
Hän on solakka, voimakas nuorukainen, jonka tummanruskeat
hiukset on kaulurista tasattu, ja jonka koko pukukin osoittaa
päällikkö-pirkkalaisiin kuuluvaksi. Päässä ei ole päähinettä eikä
liiviä tai takkia yllä, mutta paita on ompeluksin koristeltu, housut
ovat sinistä verkaa, jalassa saappaat ja vyöllä vaskikoristeinen
nastavyö puukkoineen. Hän jää atraimen varteen nojaten katselemaan
pihalle päin.

RAUNI (Maaritille). Ja sitten — vesi kanna Helin kanssa kuohupaikasta
kovasta.

MAARIT. On ne itse ennen lapintytöt korvot ja konkelot kantaneet, jos
lienevätkin päällikölle poikia saaneet — − Saman herran halattuja tässä
ollaan kaikki, jos onkin toisia syrjitty ja sysitty — −

RAUNI (ääni mielipahasta väristen, siirtyen vasemmalle etualalle ja
vaipuen jakkaralle). Mene, mene — −

MAARIT. Sitä vaan, että samaa pirkkojen ja hurttain ryöstöveroa ollaan
— −

PÄIVÖ (joka on kääntynyt kuulemaan keskustelua, astuu sisään;
Maaritille vihaa täynnä). Lähde, kun käsketään, ja tee mitä käsketään!

MAARIT (poistuu kiireesti ulko-ovesta, mutta vielä portailta uteliaana
vilkaisten.)

PÄIVÖ. Senkin vaapsiainen — − (Lähestyen Raunia, koskien tätä olkaan.)
Ihanko vapiset mielestä pahasta?

RAUNI (turvattomana). Joka kynnyksellä täällä on kehno ja kehnon tytär
— —

PÄIVÖ (iloisesti; lohduttaen). Turhaan ne toukat nuorta tuomipuuta
purevat. (Istahtaa viereiselle jakkaralle.)

RAUNI (hetken vaiti oltuaan). Moneen toviin katsoin — − sinä vain
nivalla seisoit. (Epäröivän leikillisesti.) Risukalaako käkesit, poika
parka?

PÄIVÖ (uhmaavasti). Ongitin kirokaloja. Ja atraimella iskin pohjasta
marraskalan.

RAUNI (melkein totisesti). Ken sennäköisen hirviön saa, joutuu kylmän
merentytön valtaan.

PÄIVÖ (synkästi). Söin sen paistamatta, vaan en purematta.

RAUNI. Oletpa hirmuinen mies!

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen, ääni värähtäen). Rauni — − ajattelin
sinua ja minua.

RAUNI (kuin tahtomattaan ilostuen). Molempia meitä? Hyvinkö muistit?

PÄIVÖ. Hyvin meitä, pahoin muita. — Ja ne muut, ne juuri ovat
sitä marraskalaa, jota olen pyytänyt koko kevään. Tänään iskin,
jotta atraimenvarsi kourassa vapisi. (Nousten kuin purkaen kauan
pidetyn tuskan.) En kestä tätä enää. Veljeni on kytkenyt minut
tänne kotonurkkiin kuin lannistettavan hirvaan, ei päästä mukaan
markkinoille, ei veronryöstöön eikä sotaan. Viime talvena mies kävi
Tornion ja Matarengin markkinoilla ja nyt on Alattiossa maavoudin
luona asioimassa. Minut joka matkasta kielsi, vaikka nöyrryin anomalla
anomaan. Entä, kun vaadin Niklas veljen mukana Ruijaan? "Pyytäköön
täällä jataverkoilla pientä-kalaa, jotta haivenet tarttuvat leukaan",
murahti, eikä rohjennut Niklas sanoa sanallakaan vastaan.

RAUNI. He vain suvun kuopusta varjelevat liian aikaisin syöksymästä
vaaraan.

PÄIVÖ. Se ei ole varjelemista, se on miehen vaivuttamista suohon ja
mutaan. — Samalla tavalla tuli Niklas veljestä viinaralli ja juoppo.
Hänkin oli kerran valmis miehen töihin, mutta sysättiin syrjään.
Sai pyytää risukalaa kotorannoilla kesästä kesään ja talvet nuhjata
loisten ja koto-orjien isäntänä, kunnes maseni mieheltä tarmo, tarttui
kaulasta Remusen poikaa ja humalassa killisteli häränsilmien vierimistä
Kemijoessa. (Lyhyt vaitiolo.) Henrik on ulvonut aina oman sukukuntansa
sutena. Mutta minä olen astuva suoraan, en vitaan.

RAUNI (vakuuttavasti, ihastuneesti). Ylenet vielä, muita ylemmäksi
korkenet!

PÄIVÖ (lähestyen; kuumasti katsoen). Enkä ole heittävä sen syötäväksi —
− tummaa karitsaa. — Vai oletko mielelläsi Ilmolan talossa?

RAUNI. Verokaritsaa ei auta valitus.

PÄIVÖ. Eikä ole tihutyö ryöstää — ryöstäjältä.

RAUNI (nousten, kauhistuneena). Masenna mielesi, hurja! Älä sellaista
haudo — −

PÄIVÖ (katkerana). Mielitkö emännäksi suureen taloon?

RAUNI (hädässä). En ole emännyyttä käennyt. (Lähestyen, palavasti.)
Etkö ymmärrä — — yksi on outamaillakin kuohuva kaltio — − sen pohjassa
on vaara ja ympärillä vaiva. Sitä pakene, Päivö — −se on ainoa keino —
− niin teen minäkin päivin ja öin — −

PÄIVÖ. Yksinäisin öin olen paennut minäkin, päivin en voi — — enkä
tahdo. (Lähestyen.) Sillä sinun sydämesi on se lähde — −

RAUNI (väistyen). Älä lähesty — — Maaria on sydämeni kilpi ja varjelus
— —

PÄIVÖ (voittavasti). Maariainen olet itse ja sydämesi murtuva ruoko.

RAUNI (kuin hukkuva, rukoilevasti). Jos lienenkin murtuva ruoko, älä
taita minua.

PÄIVÖ. Muut minä taitan, en sinua.

JOHANNA (ulkoa). Päivö, viestintuoja on tulossa!

PÄIVÖ (Raunille). Ethän pahalla muista?

RAUNI. Hyvällä muistan — − (Päivön kääntyessä menemään, puoliksi
itsekseen.) Vielä kirkonkin aidan alla.

V KOHTAUS.

Johanna tulee ulkoa.

JOHANNA (Raunille, innoissaan). Perässä seisoo salskea poika! (Kuin
suurena salaisuutena.) Se on Juhani Aimola, erämaitten hämäläinen,
veljeni kiittämä parhaaksi sotijaksi koko ylämaan puolella — −
(Poistuen kohti vasemmanpuolista ovea.) Itse haen vierastuopin.

RAUNI (ihmetellen). Erämaitten hämäläinen? Ojentaako Kurjen tytär
vierastuopin voitetun suvun jälkeläiselle, osattomalle?

JOHANNA. Ei ole osattomia Aimolan isäntä. Miehen metsä on hänellä omaa
riista-alaa. On hänellä morsiamesta lunnaat maksaa. Ja entäpä, sen
sotijalo maksaa varrellaan, minkä koruilla toiset.

RAUNI (surumielellä muistellen). Minunkin taattoni oli erämaitten
hämäläisiä, mutta alamaisina niitä silloin Kurjet pitivät, palvelusta
vaativat kuin palkkalaisilta ikään.

JOHANNA. Miten lienee — — oma on minulla tahto. (Poistuu vasemmalle.)

VI KOHTAUS.

Juhani Aimola, verevä, sorja nuorukainen, puettuna verkahousuihin,
mutta köyhähkösti koristeltuun paitaan ja paulakenkiin, tulee Päivön
seurassa ulko-ovesta vilkkaasti jutellen.

AIMOLA (huomattuaan Raunin). Terve emännälle taloon. Nyt seinimille
soitot ja tytärten vöille esiliinat siniset ja punaiset. Mutta emännän
poskille punerrus kuin häissä. Taitaa olla tuomiset runsaat, samalla
kertaa niin kihlat ja vaimoiset hunnut kuin ristiäismaljat. (Naurahtaa
iloisesti.)

RAUNI (kuin säikähdyksestä lamautuneena). Olleeko lähelläkin päämies?

AIMOLA. Meltauksen suupuolisuvannolla yövyttiin. Jo ennen meitä
oli asentokuuselle levittäinyt Niklas-päällikkö Ruijanmiehineen.
Päällikkötelttaa jäivät orjat aamulla irti lyömään, kun työnnälsin
viestiveneen myötäsukaan. Ruijalaisten kokat näkyivät jo väylää
hakevan, kun painuin lähimutkasta taipaleelle. Mutta päämies itse
lasketti ylinnä, kuin kuningas punaisessa viitassaan.

RAUNI. Liekin tästä jouduttava tuloatrian hankkeisiin — −.

AIMOLA. Joudu ja liehu, sanoi entinen sulho. Taisi tulla Ilmolaan
yöttömät juhlat. Siltä se ainakin päällikkö näytti, kun sai sanoman,
että poika oli tehty taloon. Vielä tullessa kaappasi Ounaan rannalta
Toste-papin veneeseen ja äyskäsi munkille hyvällä päällä: "Nyt saat,
pappi, sekä vihkimistä että kastamista ja lisäksi juoda umpilukkoon
isoiset kihlat."

RAUNI (katsahtaa pelästyneenä Päivöön, poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (joka on yhä synkistyen tuijottanut eteensä; puoliksi itsekseen).
Huonot uutissanomat latelit.

AIMOLA. Huonot! Vieläkö paremmat?

PÄIVÖ. Ei ole kultaa kaikki mikä kiiltää. (Poistuu ulko-ovesta.)

AIMOLA (katsoen ihmetellen). Kumma talo — −

VII KOHTAUS.

Johanna tulee vasemmalta tervetuliaistuoppi kädessä.

JOHANNA (ojentaen tuopin). Omaksi onnekseen jos joisi vieras, tulisi
antajallekin lykyksi.

AIMOLA (juotuaan). Jos lienkin vielä tiiman verran vieras, en kahta
enää.

JOHANNA (hymyillen). Niinkö kiire on päiväsellä ajan taulua kiertää?

AIMOLA. Hitaampi päivä kuin kosijalla mieli — − kun on kukkarossa
sormus. (Ottaa esille sormuksen, sitä näyttäen; iloisena.) Katso,
kantaan on sydän uurrettu seitsemän kukan keskeen ja kaksi kättä on
kuvattu neidon sydäntä ryöstämään. Suostutko ryöstäjän turviin?

JOHANNA. Suostuisinko, ei taipuisi päämies lunnaita ilman.

AIMOLA. Ne on koottu ja kerätty — − isoiset lunnaat. Veljesi jo
matkalla haastoi kihlajaismaljasta. Ei ole vastusta naittajasta, jos ei
naitettavasta.

JOHANNA (ojentaen kätensä). Niinpä sanani annan ja valana pidän, jos
miehenä pysynet. Kääntyisitkö kehnoksi teoilta, en taitu, en taivu,
vain ohitse katson.

AIMOLA. Ei ole kehnoja tekoja Aimolasta kuultu.

JOHANNA. Sen tiedän ja uskon. Jo tänään jos lautsalla istut päämiehen
osaveljenä, olen morsian sinulle. (Ojentaa kätensä; istuutuvat pöydän
viereiselle penkille.)

VIII KOHTAUS.

Niklas Kurki tulee ulko-ovesta. Hänkin on puettu päällikön tapaan,
jalassa saappaat ja verkahousut, yllä koristeltu paita ja liivit sekä
päässä kiiloista kokoonommeltu patalakki, joka on koristettu nauhoilla
ja päällispyörylällä. Mutta koko puku on kulunut ja nuhraantunut.
— Huomattava pyylevyys tekee hänet juoppolallin näköiseksi, mutta
kasvot ovat vielä puhtaat ja iloiset. — Jäljessä seuraa hämäläinen
loismies Hoikka, perin laiha mies, joka seuraa herraansa kuin varjo.
Hänen vyöstään riippuu koivunpahkainen varsinaappu, jonka hän tarjoo
tarvittaissa isännälleen.

NIKLAS (jo ovelta, Aimolalle ja Johannalle). Jokos on tuopista juotu
mitä on huulilta suotu? — Mutta missäs se minun akkani makaa?

AIMOLA (nauraa huvitettuna).

NIKLAS. Etteikö ole akkoja? Häh? Niitä on satakunta, ei enempi — −
nivusilta pulleat kuin emännät parhaat, naamataulu auringon mallia
ja takapakaroilta homeen härmässä aina. Siitä ne on hyviä, ei ne
rämppäkellona pakaja. Ilon alku iltasilla, elon alku aamusilla, sanoi
taatto kun ne pojalle naittoi, eikä laskenut valetta. (Hoikalle,
osoittaen lattialuukkua.) Kuulepas, Hoikan poika, astu alas ja vaimo
ylös.

HOIKKA (laskeutuu seuraavan keskustelun aikana lattialuukusta
kellariin, tuo nopsasti sieltä olutpuolikon, jonka asettaa Niklaan
lähelle viereiselle jakkaralle, ja tarjoo naapun Niklaalle.
Niklaan repliikin lopussa on näkynyt ulkona oven ohitse oikealta
vasemmalle rientävän naisia ja miehiä.)

JOHANNA (katsahdettuaan ovelle). Jo menevät vastaan. (Nousten,
Aimolalle.) Nyt tovin verran vuota: päällikön malja on vietävä
veräjäpahtaalle saakka. (Poistuu vasemmalle.)

AIMOLA (Niklaalle). Mitä ilmoja myöten Ruijanrantoja kävitte?

NIKLAS (juotuaan naapusta). Matinpäivän liepeillä tultiin Vesisaareen
ja tovin verran siellä lotaturskaa ja pallasta saatiin ja syötiin.
Mutta mahlakuussa, kun täkykala kaikkosi selkävesille, minä viittasin
kämmenelläni itään ja karjaisin pojille: "Samojeetareitten maahan!"

AIMOLA (nousee, siirtyy etualalle istumaan). Jopa, paahkilas, kummia
tekasit. Olleko tosia?

NIKLAS (Hoikalle). Hoikan poika, sano totta tälle kukolle, mitä vastasi
kaiku kun huusin: "Samojeetareitten maahan".

HOIKKA (nokkelasti). Ka, "samojeetareitten maahan" se perässä tokasi.

NIKLAS. Vieläkös eität? Vai laskeekos kaikukin valetta?

AIMOLA. Eipä, ei. Mutta pääsitkö perille?

NIKLAS. Viikkokaupalla seilattiin, mentiin pienestä suntista suureen
haaviin — — Valkealle merelle, ja viimein illan kaihossa Noova-Selman
helmoihin yövyttiin. (Hoikalle.) Pakajanko valetta?

HOIKKA. Yövyttiinpä niinkin, vaan en toki helmoja nähnyt.

NIKLAS (nauraen mehevästi). Ohoh, onpas pojalla näkimet — — erottaapa
toki hamehen helmasta merellisen saaren. — Niin, siellä niitä asui
samojeetareita. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti.

AIMOLA. Ohoh! Apposen alasti!

NIKLAS. No, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla.
Siellä vaan köntiä kävelivät mustaa multaa kuin lahean-kirjavat Kirjot
ja Helunat. — Se oli ensi kumma, vaan vielä oli ihmettä jälellä.

AIMOLA. Äläs, vieläkö lisiä?

NIKLAS. Eipä aluksi muuta kuin kotalieden paisteessa lihavat juhlat.
Mutta aamuyöstä — − silloin tuli haamuja mereltä, tuli veteen
hukkuneitten kuvajaiset, joilla on vaimonpuolta muoto ja rinnassa
sydän, mutta ei suonissa verta eikä aivoissa mieltä. — Olisitpa
kuullut, mitenkä ne vaikeroivat ja valittivat! Niiden sinisillä
huulilla oli huokaus niinkuin huuto, silmien sijalla oli harmaja
kaihi ja kyynelet — − kuin kiiltäviä jäitä. Lumisilla poskilla oli
tulenpalava läikkä, kuin suuri ulkomaan ruusu niiden poskilla paistoi
ja houkutti kamalalla voimalla rannalta miestä, meren ja itsensä
saaliiksi ne ihmistä houkuttivat. — Siinä seisoin ja lysmyivät miehellä
polvet. Ne ruusut lensivät aallolta aallolle kuin ruttolinnut, mutta
ihanampina kuin mikään maan päällä siukova lintu. — Äkkiä tunsin —
usko tai epää, mutta sen minä tunsin — että sydän kiertyi rinnasta
irti ja lähti kulkemaan tulisena pallona kohti merentyttöjen laumaa.
(Nousten vähitellen istuimeltaan.) Tavoitin sitä kädellä, se väistyi,
astuin veteen, se väistyi ja eteni, polkaisin polvia myöten, se roihusi
tulena. Läpi pään soi meriraukkojen valitus, kuin joiku se soi, ja
minä lauloin samaa laulua mukana. (Istuutuen.) Semmoista se oli
merenraukujen laulu — — surman ja suurien onnettomuuksien edellä ne sen
laulavat — −

AIMOLA. Mutta eivätpä vieneet mieltä ja henkeä sinulta?

NIKLAS (muhoillen mielihyvästä). Eivät vieneet. Oli sattunut, näetsen,
semmoinen onni, että samojeetareista kaunein oli potenut minun tähteni
rakkauden tautia koko yön. Se tuli ikävissään hakemaan, pani kainalotse
pyöreät kätöset, veti rantaan ja supatti korvaan: "Minä ruskea piika,
minä kaunis ja ihana, mitäs miekkoinen pakenet." Ja siihen minä heräsin.

HOIKKA. Hä-hä-hä — — tulipa loikuri lopuksi, häntänä pyörii — —

NIKLAS. Vai pyörii — − (Kiivaasti puolestaan todistaen.) Ne kun
syövät paljasta mettä ja talia, poronkuuta ja ytyä, ja ettonetta
pitävät ruokavälit kaikki, niin totta ovat somat ja lihavat. — Kyllä
ne pelastavat miehisen miehen. Mutta suuri oli sillä rannalla vaara.
(Siirtyvät kaikki kolme laulun alkaessa ulos.)

IX KOHTAUS.

Alkaa kuulua ulkoa miesten laulama Pirkkalaisten laulu:

    Kuljemme autioita maita,
    taattojen siemen on povella.
    Korvesta korpeen, tulehen, tuuleen,
    taattojen käsky on takana.
    Läntehen vitaan, itähän vitaan,
    Ruija on miekkamme terällä.
    Miehet on lyöty, heimot on lyöty,
    orjina lappien tenavat.
    Kuljemme autioita maita,
    taattojen käsky on takana.

Viimeisiä säkeitä laulaessaan on miesryhmä pysähtynyt pihamaalle
ulko-oven eteen, joten se on näkyvissä.

Laulun alkupuolella, näyttämön tyhjennyttyä, on tullut oikeanpuolisesta
ovesta Mathias Kurki, harmaahapsinen arvokas vanhus. Hänkin on
puettu pirkkalaispäällikön tapaan. — Hän tulee kumarana, keppiinsä
nojaten ja hitaasti astuen. Mutta laulun kuullessa hän suorenemistaan
suoristuu, kunnes hän seisoo koko ryhdiltään ylväänä ja kookkaana,
kasvoilla menneitten sankarimuistojen hymy. Laulun lakattua astuu
tupaan päämies Henrik Kurki, pirkkalaispäällikön puvussa, mutta muita
komeammin koristellussa, päässä keskiaikuisen ritaripäähineen mukainen
leveähkölierinen huopahattu. Koko puvun yleissävy on tumma, melkein
synkkä, mutta harteilla on pirkkalaispäällikön punainen verkaviitta.
— Päämiehen jäljessä tulevat Niklas, Johanna ja Aimola, joista Niklas
menee istumaan etualan jakkaralle, Johanna ja Aimola pöydänviereiselle
rahille. Taempana kerääntyvät oven luo hämäläiset Järkä, Servo,
Hoikka ja Keriolainen. Pari lappalaisorjaa näkyy myös ovensuussa.

HENRIK (astuu suoraan kunniakorokkeen luona seisovaa isäänsä kohti,
paljastaa päänsä).

MATHIAS. Oletko vaeltanut, poika, autiomaita?

HENRIK. Korvet autiot halki, poikki kahden valtakunnan rajan,
rikkaisiin linnoihin saakka.

MATHIAS. Onko valtasi noussut vai vajonnut?

HENRIK. Haalogalannin maavouti langokseen kutsui. Aseliitto lännessä
valmis, rinta on itätuulta vastaan.

MATHIAS. Olet valtaan luotu, kuin oli isäsi ennen. Istuimellesi istu.
(Lähtee kohti oikeanpuolista ovea.)

HENRIK (heittää viittansa lähellä seisovalle Servolle, joka vie sen
kunniaistuimen lähelle seinänaulaan ja jää seisomaan istuimen oikealle
puolelle. Henrik nousee korokkeelle).

JÄRKÄ (on samalla tuonut tuliaisarkun ja asettanut sen korokkeelle).

MATHIAS (kääntyen oikealla, Henrikille). Jos lie tämän päivän
tuomioissa neuvoja tarpeen, muistanet, en taattojen tietoja salaa.
(Poistuu oikealle.)

HENRIK (istuuduttuaan; ankarasti). Mitä vastaat, Järkä? Näin Ilmolan
lohivesillä venekunnan, jonka miehet eivät olleet talon palkollisia
eikä orjia, mitä lie vieraita takamaitten hämäläisiä. Miksi ei ole
miehiä pantu kellariin odottamaan rangaistusta?

JÄRKÄ (astuen lähemmäksi koroketta). Köysiin ne miehet panin ja
raahasin nuoren päällikön eteen. Mutta — − se kun kuuli asian, ei
enempi tehnyt kuin mitä olalle taputteli, ja pyytöluvan antoi omalla
suulla. (Ovensuujoukossa ihmetyksen kohinaa.)

HENRIK (naurahtaa lyhyesti; Järkälle). Nouda poika tänne.

JÄRKÄ poistuu ulko-ovesta.

HENRIK. Onko Työrö palannut Kokemäeltä?

KERIOLAINEN (astuu keppiin nojaten, pahasti ontuen esiin
ovensuu-joukosta). Ei ole palannut. Mutta sanan lähetti, että valmiit
ovat varastoaitat Kokemäen kennäällä.

HENRIK. Hyvinpä sopii. Mutta — — ukko Keriolainen, onko konkkaluutasi
puraissut Kalma — — vai koukkuleuka akkasiko?

KERIOLAINEN. Lappalaiset äpärät, en paremmin sano.

HENRIK. Olit Kemiläissaaressa Unarilla?

KERIOLAINEN. Siellä oltiin — − Sarre-ukon valtakunnassa. Ja kokonaisen
venekunnan tappoivat meiltä lappalaisten salanuolet. Ja me — −
kostoveroa ryöstettiin, mitä saatiin. Mutta Unarin itäpuolella päästiin
käsirysyyn karjalaisten kanssa.

HENRIK (innostuneena). Miten kävi, paljonko löitte?

KERIOLAINEN. Ei siitä päästy sen selvemmille vesille. Pakenivat
vikkelästi itään, ja kotomatkalle meikäläiset. Mutta tekipäs vieläkin
lapinpoika tempun. Kun Meltauksen niskassa kokat kääntyivät alaspäin,
vingahti nuoli ja sattuipas — — tuohon, tuohon se naksahti ja juuttui
luuhun. Sitä tässä on sitten päämiestä ootellessa maattu ja lynkätty. —
Mutta Kemiläissaari on nyt hämäläisistä tyhjä.

HENRIK. Ei hätää. Vielä tänä kesänä mennään sinne uudestaan. Ja
talvella — — itse samoan sinne ja kauvemmaksi.

X KOHTAUS.

Päivö ja hänen jäljessään Järkä tulevat ulko-ovesta.

HENRIK (ivallisesti, kuin nulikalle). Rakas veljeni on kalavesien
tärvelijöille antanut ylettömän armon käydä oikeudesta. Saisiko kuulla,
miten hellyttivät veljeni mielen nuo — kalavarkaat.

PÄIVÖ (lämpimästi puolustaen). Muistanet toki, miten kiusasi viime
kesänä peltotauti takamaitten kapanaloja, jotta niukan siemenen tuskin
saivat pannuksi talteen uudisperheet. Tulivat pyytämään kalaa petun
särpimeksi, ei varastamaan.

HENRIK (jyrkästi). Kemijoen kalavedet kuuluvat Ilmolan taloon, jos
älynnet mitä tietää miekan oikeus, osto ja perintö.

PÄIVÖ (hyvää uskovasti selittäen). En tahtonut pahoin vaan hyvin.
Jos lienevätkin tänne tulleet myöhemmin meitä, samaa ovat hämäläistä
heimoa, jotta — − ollapa joka miehellä miehenosa omaa riistamaata ja
kalavettä, eivät nääntäisi nöyrätkään vuodet hämäläistä kansaa, ja
riittäisi silloin mielellistä keihäsmiestä tarpeen tullen, kun oman
miehenosan puolesta olisi keihäs tanassa. — Niin olen aatellut monesti.

HENRIK. Onpa lapsilla loruja. (Järkälle.) Järkä, mene, heitätä varkaat
niskasta nivaan. Ken pääsee hengissä suvantoon saakka, märkänä koirana
takamaille juoskoon ja henkiparkansa pitäköön.

JÄRKÄ (lähtee pari asemiestä mukanaan ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyrmistyneenä). Olen antanut miehille sanani!

HENRIK (ivalla). Älä itke, sanasta miestä, ei poikaa.

PÄIVÖ. Älä koske niihin miehiin. Jousi ja mies olen minäkin!

HENRIK. Vaikene.

PÄIVÖ (menettäen malttinsa). Kohta on koskessa Järkä tai minä, ei
syyttömät miehet! (Syöksyy ovensuu-ryhmän läpi ulos.) Oven luona
seisovista siirtyy suurin osa uteliaana pihamaalle.

AIMOLA (nousten). Onpas pojalla päätä. (Siirtyy ulos.)

HENRIK (nousee; vieressä seisovalle Servolle). Servo, köysiin se
villitty nulikka ja — − kellariin!

SERVO (ja jäljelle jääneet pari asemiestä poistuvat ulko-ovesta).

NIKLAS (pyytävällä äänellä). Veli, liikoja raivoat. Mitäs tuota — −
puolenmielellistä poikaa turhista kovistaa.

HENRIK (jyrkästi). En ole neuvoja kysynyt. Siirry Toste-munkin
seuraksi väentuvan puolelle. Kutsun tarvittaissa. (Lähestyen Niklasta,
leppeämmin.) Saat atrialla arrakkiryypyt ja Espanjan viinit, jos varot
latkimasta liikaa tuota västäräkin vettä.

NIKLAS (nousten). Mikäpäs siinä, lähtee se pääkoppa niinkuin herkemmin
lentoon ulkomaan lintujen parissa. (Hoikalle; osoittaen puolikkoa.)
Hoikan poika, akka varoilta mukaan. (Poistuu Hoikan jäljessä ulko-ovea
kohti.)

HENRIK (puoliksi ihmetellen). Missä viipynee talon emäntä? (Niklaalle.)
Kutsu sisään.

NIKLAS (kääntyen ovella). Mutta — — kun tämän emännättömän talon
emäntä on — kuten huhutaan — kolmesta emännästä koottu, niin että Heli
tyttökö, vai mustankipeä Maarit parka vai — −

HENRIK (nauraen rehevästi). Suu tuppeen lurjus! Käske kun käsketään.

NIKLAS (poistuu).

JOHANNA (joka on seisonut portailla, jännittyneenä katsellen pihamaalle
päin, tulee sisään; moittivasti). He työntävät hänet kellariin! Käske
päästämään.

HENRIK (nauraen). Teutokoon siellä tovin verran. Sama temppu tepsi
minuunkin ennen muinoin. (Iloisesti.) Mutta — − tulepas tänne. (Vetää
Johannan käsipuolesta korokkeen viereen arkun luo; ryhtyen avaamaan,
salaperäisesti.) Täällä on sinulle osallisten onni ja kunnia talolle.

JOHANNA. Näytä, näytä — −

HENRIK (valiten aarteista). Ei ole vaivainen solki eikä tyttöjen
tinavyö — − (Nostaa korkealle loistavan rintakoristeen.) Se on kultaa
ja kalliita kiviä — sydämiä täynnä. Katso, kolme on suurta ja pieniä
perässä. Näytäpäs, kaulalle sitasen. (Kiinnittää koristeen Johannan
kaulaan.)

JOHANNA (ihaillen korua rinnallaan). Sinä tuhlarimies — — vaikka
kuninkaisiin tällä vieraaksi sopisin.

HENRIK. Pikkukuninkaita parempi sen on antajakin.

JOHANNA (käsittäen väärin; hymyillen). Oletpa ylpeä sinäkin, veli.

HENRIK. Toki ylpeä langosta isosta.

JOHANNA (säikähtäen). Langosta? Sinulta luulin — −

HENRIK. Muilta, ei minulta. Johannes Ingemarinpoika, Haalogalannin
maavouti, sen kosiomiehenä lähetti. Syksytalvella saapuu hän
Matarenkiin. Me täältä vastaan ajamme, päätetyn naimaliiton lujitamme
kahden puolen. Ja silloin tulee karjalaisille lähtö, niin Unarin
järveltä kuin kauvempaakin, Sallaa ja Sodankylää myöten.

JOHANNA (on aikonut ensin reväistä korun kaulaltaan, mutta hillitsee
itsensä, riisuu korun ja ojentaa sen Henrikille). Pane takaisin
arkkuun. Käytäneen Henrik Kurjen sisarta vielä kilpaakin kosimassa.
(Kääntyy, poistuu ulko-ovesta.)

HENRIK (Johannan mennessä). Ohoh, onpa ylpeyttä tytössä — (Kääntyy
arkun puoleen, joten joutuu kääntämään selän vasemmanpuolista ovea
kohti ja ottaa arkusta esille suuren hopeaisen kastemaljan, jää sitä
myhäillen katsomaan.)

XI KOHTAUS.

Rauni on tullut sillä aikaa kuulumattomasti vasemmalta ja jäänyt oven
suuhun seisomaan, kasvoilla epäröinti ja pelko.

RAUNI (Henrikin kääntyessä). Käskivät tulemaan — —

HENRIK (iloisesti). Syliinkö käskivät? (Levittäen käsivartensa.) Saat
tulla kuin ehtoinen emäntä.

RAUNI (liikahtaa, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy poispäin kuin
itseensä sulkeutuen, tuska kasvoilla).

HENRIK (lähestyen, ottaen hartioista). Yhäkö vapiset? Ja allapäin kuin
toukka Tuonelassa? — Et ole enää ryöstönainen, et saunatyttö, joka
loukossa maltaita imeltää. Olet isoinen emäntä!

RAUNI (kuin pakoon väistäen). Ei ole ennen Kurjet piioista emäntiä
tehneet — —

HENRIK. Teen tahtoni mukaan. Toki on parempia löytty, vaan ei kolmesta
valtakunnasta somempaa toista. (Vetäen voimakkaasti Raunin lähellensä.)
Olet vertani myöten! Kun laskin yläiset kosket, sinut rannalla näin
kuin pakenevan saaliin. Olit arka kuin peura, kuin majava — pehmeänä
lymysit. Kun viiletin alaiset virrat, sinut aittamäellä emäntänä
näin, laahoit poikaa kantavana — − Kurjen poikia monia. (Menee, ottaa
kastemaljan.) En mitätöntä haasta — — tällä kastetaan poika ja nimeksi
pannaan Mathias Kurki. Mitäs sanot? (Panee maljan arkkuun; jälleen
lähestyen.) Ja ennen sydänkuita maavoudin ja Johannan keralla — —
oikeat papinhäät juodaan. Vieläkö epäilet?

RAUNI (väsyneesti; kasvot Henrikistä poispäin kääntyneinä). Minkä
tahtonet, sen käsket. Muilla ei muuta varaa — − kuin nöyrtyvän mielen.

HENRIK. Käsken muita, en sinua. Olet muuttanut miehen rinnassa mielen.
(Leikillisesti.) Olet taitanut majavanhampain purra ja taikoa.

RAUNI (naisellisen viekkaasti). Jos et käskene minua, et kieltäisi
varmaan, vaikka — − kummia tekisin?

HENRIK. Jos vaikka tuhmia tekisit, en kieltäisi tänään.

RAUNI (loittonee päättävästi ulko-ovea kohti, taka-alalta;
teeskennellen iloisuutta). Päästän vankiköydet Päivön ranteista irti!
Päästänkö?

HENRIK (rehdisti, iloisesti). Päästä ja laske — − ei tänään pitkiä
vihoja. (Raunin aikoessa kääntyä.) So-soo, sitä ennen luvasta lunnas —
− näytä poika.

RAUNI (osoittaen vasemmanpuolista ovea; kylmällä, salavihaisella
voitonriemulla). Tuolla on poikasi! (Kääntyy, rientää juoksujalassa
ulko-ovesta.)

HENRIK (astuu askelen kohti ulko-ovea kuin aikoisi pidättää Raunin,
käännähtää takaisin, pysähtyy hetkiseksi rypistynein kulmin, sitten
kääntyy hymähtäen kohti vasemmanpuolista ovea ja työntää sen auki,
mutta peräytyy kummastuneena ja suuttuneen näköisenä; tuimasti). Mikä
kehno siellä? Esiin matele!

XII KOHTAUS.

Maarit tulee vasemmanpuolisesta ovesta sisään luihusti kyräten.

HENRIK. Mitä ovenpielissä jorasit?

MAARIT (nopeasti). Miten pettävät sinua — — sitä kuuntelin omaksi
hyväksesi.

HENRIK. Sinä inhonkarvallinen nuuskiva rakki.

MAARIT. Vaan en räyskytä valetta, kuin tekevät muut, ne mielellisemmät
— −

HENRIK. Ketkä muut?

MAARIT. Toinen on tikka ja toinen kiemura toukka. Kuin huolainniekkaa
puuta ne tyvestä syövät ja takovat — − syövät alta, kun eivät uskalla
latvaan.

HENRIK (lyhyesti). Ketkä sen tekevät?

MAARIT. Rauni ja veljesi Päivö, olen vakoillut yötä päivää — − nurkat
ja siljot.

HENRIK (räjähtää kaikuvaan nauruun). Sinä kateuden musta turilas!
(Osoittaen Maaritia, hohottavasti nauraen.) Kukas muu kuin nainen
— − ja jalkoja alla kuin läävässä nisiä. (Käyden äkkiä vakavaksi,
lyhyesti.) Saat lähteä talosta. Tahtonet lannanmiehen tai lappalaisen,
myötäjäisiä saat talon tyttären verosta. Siellä on pihalla rahanalaista
miestä, käy valitsemassa. Mutta talosta pois ja väleen! (Poistuu
vasemmalle.)

MAARIT (siirtyy ulko-oven luo, josta katsoo urkkivasti, kavahtaa äkkiä,
vetäytyy ovipieleen).

XIII KOHTAUS.

Juhani Aimola tulee kiireisesti ulko-ovesta, kasvoilla levottomuus ja
suuttumus.

AIMOLA (katsoo hakevasti ympäri tupaa, kunnes havaitsee oven pielestä
Maaritin). Missä on päämies?

MAARIT (näsäviisaasti). Mitäs herkkuja annat? Siian päästä korvamurun
vai peurankaulasta kiiremurun?

AIMOLA (uhaten). Sinimarjanko haluat — − nyt on kiire.

MAARIT (luonnonlapsen välittömällä vimmalla). Olen vihainen kuin
jängillä riekko — — Kuuletkos — — peuk-päk, peuk-päk, peur-pär-pärr,
kla-kla — pärgalak! Niin minä jängiltä kiroon.

AIMOLA (aikoen poistua ulko-ovesta). Pois tieltä — −

XIV KOHTAUS.

Henrik Kurki tulee samassa vasemmalta ja kulkee sivuilleen katsomatta
kohti oikeanpuolista ovea.

AIMOLA (käännähtää takaisin; Henrikin ennätettyä jo oikeanpuolisen oven
portaikolle). Päämies!

HENRIK (kääntyen). Mitä tahdot?

AIMOLA (kiihkeänä). Arvelin illalla anoa — − nyt on se oitis sanottava:
Johanna, sisaresi, on luvannut itsensä minulle!

HENRIK. Ohoh, mieskö matala suurisukuisen vastimeksi — −

AIMOLA (itsetietoisesti). On koossa isoisillekin pätevät lunnaat: on
oman jousen ampumia peuran ja ilveksen taljat, on silkkihuivit ja
villavaipat ostoriistaa ja Karjalan kylistä ryöstöhopeaa arkku täynnä.

HENRIK. Sattuipa somasti: on aivan omahinen naitettavissa. Jos ei sukua
suurta, on suurien pitämä. (Viitaten Maaritiin.) He, tuossa on sulle
naimiskauppa: pinnalta ruskea, sisältä musta, synnyltä lappalaistenava.
(Kääntyy, katoo oikealle.)

MAARIT (nauraa ilkkuvasti, kirpeästi; tullen aivan Aimolan eteen).
Siinäs sait — — matkipas nyt lintusen kieltä: paa lukku, paa lukku,
niin on lukossa kihlat. Ja taivaanjaara pilvestä siunaa: myhy-hy-hyhyy
— − (Kiirehtii oven luo ja kurkistaa pihalle.)

AIMOLA (veriin saakka loukattuna; tuijottaen, itsekseen). Ei halkaissut
päätä, kutitti kylkeä — — väkäpäällä terällä. Et älynnyt, mies parka,
(lyöden kämmenellä huotraa) on kyljellä rauta.

MAARIT (ovensuusta; kuiskaten). He tulevat — −

AIMOLA kuin havahtuen, kääntyy katsomaan ovelle päin.

XV KOHTAUS.

Päivö ja hänen jäljessään Rauni tulevat ulko-ovesta.

PÄIVÖ (kasvoiltaan kuin riutuneena, katse harhaileva, askel väsynyt;
kävelee hitaasti kohti etualaa).

AIMOLA (Päivölle). Jos nouset vastaan, on Aimolassa apua. (Astuu
päättäväisin askelin ulko-ovesta.)

MAARIT (katseltuaan ja kuunneltuaan hetken livahtaa hiljaa Päivön ensi
repliikin aikana ulko-ovesta).

PÄIVÖ (on pysähtynyt Aimolan puhutellessa, mutta jatkaa sitten kuin
unessa kulkuaan ja istahtaa etualan jakkaralle).

RAUNI (seuraa hiljaa, säälivänä ja huolehtivana, jää seisomaan lähelle,
Päivön taakse).

PÄIVÖ (kuin tiedottomasti toistaen kuulemansa sanat). Vastaan — − apua
— − (kuin todella apua hakien) apua. — (Kuin kaiken vielä kuullen ja
nähden, vaimealla äänellä.) Puhuivat kivistä kieltä. Näin kiviset
seinät ja lavitsan. Ovessa rauta kuin kielekäs käärme ja saranoissa
ruoste — —

RAUNI (taipuen Päivön puoleen; hellästi hoivaten). Päivö, olethan vapaa
— − koeta unohtaa.

PÄIVÖ (jo kiihkeämmin). Unohtaa — — Miten — — millä? Sen tunnen ja näen
— — sen kuulenkin — — miten häpeä syö, se syö rintaa ja kasvoja — —
kuuletko, se jossain — — ytimiä nakertaa — — kuin pieni majava nuorta
vesaa, myrkyllisin hampain — — eikä arpene haava, ei mikään taivu, ei
mikään kasva — — siitä puremasta — —

RAUNI (puoliksi itsekseen). Nyt ymmärrän enemmän kuin ennen. Jos
täytyykin peljätä, on osattava myöskin vihata — — kauvan ja paljon.

PÄIVÖ. Vihata? Ei ole voimaa, ei ole asetta.

RAUNI (painaen Päivön pään poveansa vasten). Poika parka — —

PÄIVÖ (tuskaisan katkerasti). Raiska ja raukka! Kaikki mitä mielessä
toivoin ja tahtelin tavoittaakin kerran — — miehenä, se on muualla
nyt, ei minussa — — Se matelee alatse, se kiertää ylätse ja alkusen
alutta kuin vaisu tuuli — — Ja minulla ei mitään! (Hetken vaitiolo.)
Vielä tänään, äsken näin virrassa nielut kuin peikkojen silmät ja
kiitävät kuplat kuin pienet aurinkoiset. (Yhä herkistyen, kuin unohtaen
vaivansa.) Nyt muistankin: poikana usein — — kuin uuvutti rannalla
tuoksut ja unetti kaukainen kohina — katselin mieleni näkyjä, näin
miten kuplanen suurtui, se nousi kuin virrasta paasi, sitten — — se
latvoja tapasi, kuin taivaan kansi se seisoi ja paistoi. Minä itse
seisoin sen alla ja tiesin, ihmeitä tekoja tiesin. Olin surmannut
taalo-jättiläisen, suuren ja julman — —

RAUNI. Senkö, joka vaivasi saamelaisten maata?

PÄIVÖ. Sen hirviön, jonka taskuun mahtui nelikollinen hopeaa —

RAUNI (yhä innostuneempana). Ja joka ryösti lappalaistyttäret ja vaimot
— —

PÄIVÖ. Juuri sen, joka tappoi lappalaislapset ja ne atriakseen söi
— — sen olin surmannut. Ja koko kansa palveli minua. Siinä seisoin.
Tuli miehiä ylämaista virtoja myöten, tuli miehiä suvannoilta sauvoen
pitkässä jonossa. Ja tyttöjä pihamailta kirjavin koltein ja naisia —
— äitini näköisiä. He kumarsivat kaikki ja hyvänä pitivät. Sillä — —
olinpa tehnyt teon, joka heidät oli vapahtanut pelosta ja vaivasta —

RAUNI (ihastuneena). Olet lapsi ja mies!

PÄIVÖ. Niin, nehän ovat sellaiset vain lapsien näkyjä. Niiden lisäksi
en ole tehnyt mitään, vain huokaillut turhaan — — (Katsoen käsiään,
katkerasti.) Ja ranteissa köysien jäljet kuin varkaalla.

RAUNI (jaksamatta enää itseään pidättää painautuu Päivön polvea vasten,
ottaa tämän kädet, suutelee niitä). Suutelen jäljet — suutelen ja — —
hoitelen —

PÄIVÖ (tuskan ja riemun välimailla). Rauni — — miksi tuletkin päivä
päivältä luokse ja päivä päivältä pakenet?

RAUNI (nostaen kasvonsa). Pelosta pakenin, sinun olen ollut.

PÄIVÖ. Minun — — totta jos olisi, en osaisi uskoa.

RAUNI (totisesti, lujasti). Minkä toista vihaan, sen sinua rakastan.

PÄIVÖ (ottaa Raunin syliinsä, nousee). Se toista — — toista ja vanno —
— Maarian nimessä!

RAUNI. Sen toistan ja vannon, vaikka kuolema tulisi. (Suutelevat.)

PÄIVÖ (saaden takaisin koko elämänvoimansa, pitäen Raunia kädestä).
Rauni, nyt tiedän: tästä alkaen olen päivisin näöltä nöyrä kuin
syksyinen lammas ja yöt — — kuulostan hirrenmalosta Maahisen ääntä,
sen, joka lupaa ihmeellisiä töitä, kun kauvan odottaa ja uskoo
mahdotonta.

RAUNI. Ja minä, itseäni varjelen sinulle. Olen illoin kylmä, tuntoa
vailla ja päivällä ruma ja raihnas. Vainajan sylinannosta iloitkoon — —

PÄIVÖ (vetäen Raunin lähemmäksi). Vainajat muille, koko kylälle kuin
korvesta tulleet hiljaiset haamut. Ja toisillemme: kuin raikuva joiku,
jota muut eivät kuule. (Seisovat lähekkäin, mutta eivät enää kädestä
pidellen, toisiaan katsoen riemukkain ilmein.)

XVI KOHTAUS.

Samassa tulee oikealta Henrik Kurki.

HENRIK (pysähtyy korokkeella, Päivön ja Raunin kavahtaessa kauemmaksi
toisistaan, tuimasti). Tikka ja toukkako? (Ikäänkuin pyyhkäisisi
menemään ohi mahdottoman ajatuksen, naurahtaen leppoisasti.) Taisi olla
vain varpusen poika ja peipponen pesässä. (Päivölle.) Mene, hae Johanna
ja Niklas tänne ja itse palaa myötä.

PÄIVÖ (poistuu ulko-ovesta).

HENRIK (Raunille). En turhista kysele. Mutta yksi on varma: jos ken
sanankin lorukieltä sinun korvaasi visertäisi, on kuoleman oma. (Menee
oikealle, avaten oven, isälleen.) Isä, jaksanet tulla. (Palaten
takaisin, lähestyen Raunia; leppoisasti.) Sinä hoikka ja kaunis, älä
pelkää — — (Leikkiä laskien.) Hyvä on peukaloisen lentää suuren linnun
kohottimilla. — Nyt mene Toste-munkin pakinoille ja sano, että on
ristittävä poika, se kaunis poika.

XVII KOHTAUS.

Mathias Kurki tulee oikealta.

HENRIK (kääntyy isänsä puoleen).

RAUNI (poistuu samassa ulko-ovesta kuin pakoon pyrkivä lintu).

HENRIK (isälleen, ohjaten päällikön-istuimelle). Istunet, taatto,
neuvojaksi. Tuomitse, käskenkö suvullemme oikeita tekoja.

XVIII KOHTAUS.

Päivö ja Niklas tulevat edellisen repliikin aikana ulko-ovesta ja
hetken kuluttua vasemmalta Johanna.

HENRIK (kääntyen Niklaan puoleen). Unari on otettava takaisin ja myös
sen itäranta on tehtävä pirkkojen veromaaksi. Sinä lähdet sinne,
Kemiläissaareen, nyt kesäksi ja syyspyyntiin. Urki kavalan Sarren
aikeet, mutta varoen. Tarjoa sopua, jos suostuu lahjanahkoihin ja
lisää kinkeriveroa, muuten uhkaat tulella ja sodalla. (Silmäten juuri
saapuneeseen Johannaan.) Siltä varalta, että ei taipuisi Sarre, vaan
vehkeilisi karjalaisten ja Novgorodin vihavenäläisten kanssa, olen
luvannut Johannan käden Haalogalannin maavoudille — —

JOHANNA (keskeyttäen). Se katkaise ja mukanasi vie, en seuraa itse.

MATHIAS (varoittavalla äänellä). Johanna, miehet tahtonsa mukaan,
naiset käskyn mukaan, se on meidän suvussamme laki.

JOHANNA. Olen antanut toiselle sanani, ja sydän vannoi mukana.

HENRIK. Ensi pyhäinmiesten päivänä ahkiossa makaat, Matarenkiin
mukanani lähdet. Siihen saakka tottelet, ei muuta.

JOHANNA (vaikenee, mutta kalpeana ja ylpeänä).

HENRIK (Päivölle). Sinusta käyn tekemään miestä. Ensin pääset
raatamaan, sitten vasta tekoihin. Lähdet vielä tänään sysmäisille
takamaille. Siellä on kaadettava juhannuskasket. Mukaan tulee
loismiehiä ja orjia. Mutta sinä et joukkoa käske, vaan Järkä, joka saa
pitää huolen siitä, että raadat aamusta iltaan. Sinun on aika tottua
pirkkojen tapaan: on kuultava päällikön sanaa.

PÄIVÖ (tyynesti). Lähden mielelläni, päämies.

HENRIK. Muuten: Niklas jää tänä vuonna kotomieheksi, isännöimään taloa.
— Taatto, olenko neuvonut sukuamme oikein?

MATHIAS. Oikein. Elonsaantiin, veronsaantiin, riistaa ja kunniaa taloon
läpi autiomaitten, siinä on valtapirkkojen ikuiset käskyt. (Nousee.) Ja
kaikille teille: poikani, tyttäreni, muistakaa: suvun kesken on sovinto
laki, vierahille riita ja viha.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä. — On tultu syystalveen.
Ovesta näkyvä maisema lumen peitossa. Tuvassa pari pientä muutosta:
Vuodepäädyn luona olevalle penkille on levitetty laaja talja.
Kattoparruista riippuu vitjoista pahkakupin muotoinen lamppu, joka
sytytettäessä palaa vain pienellä tulella. Peräpöydällä on korkea
rautainen kahden kynttilän kynttiläjalka kierteisine tankoineen ja
lintukoristeineen.

Pukuihin nähden on huomattava seuraavanlaatuiset muutokset: Miehillä
on turkkeja tai ylemmillä turkisreunaisia viittoja. Niin on nyt
Henrik Kurjenkin punainen päällikköviitta turkiksin reunustettu.
Naisiin nähden on Johannan puvussa tapahtunut huomattavin
muutos: hämäläismallisen puvun sijasta on hänen yllään nyt
myöhäiskeskiaikaista, länsimaista mallia oleva, tumma röijyhame.

On aamu. Ulkoapäin suljettava akkunaluukku on kiinni. Näyttämö on
täysin pimeä.

I KOHTAUS.

Mathias Kurki istuu kunniaistuimella. Hetken hiljaisuus. Vasemmalla
käy ovi, kuuluu liikettä. Hetken odotus. Taka-alalla syttyy tuli.
Johanna sytyttää pöydällä kynttilät. Siirtyy keskemmälle ja sytyttää
kattoparrusta riippuvan pahkalampun. Tulen valossa huomaa, että hänellä
on poskessa vielä tulehtunut, punertava arpi, joka lyö kalvenneisiin
kasvoihin riutuneen, mutta entistä päättävämmän leiman.

JOHANNA (huomaa isänsä, huudahtaa säikähtäen, melkein kuin aaveen
nähden; tulukset putoavat vielä ylhäällä olevasta kädestä kolahtaen
lattiaan).

MATHIAS (hitaasti). Syystä, tytär, pelkäät.

JOHANNA. Taatto? Pimeässä yössä — kuin haamu — — syytä pelästyä — —

MATHIAS. Syytä on. Ja syytä on peittää nuo inhonkarvalliset kasvot.

JOHANNA (hiljaisesti, mutta taipumattomasti). Syytä on käydä kalpeana
täällä.

MATHIAS. Syytä on, sinulla. Parempi vielä, jos ymmärtäisit punehtua
häpeästä. Niinkuin poskellasi tuo verenruskea häpeän arpi.

JOHANNA (yhä ylpeämmin). Eivät ole ennenkään Kurjet arpiansa hävenneet.

MATHIAS. Vaikene, jotta en löisi sinua kirolla! — Jokaisella Kurjella
on kuolinvuoteellaan arpia sata. Mutta jokaisesta niistä on lyöty
haavoja sata — — suvun puolesta. Sinä löit sukua vastaan! — Omalla
kädellä kasvojasi teloit, sinä itsemurhaajan äpärä. Siksi on tuo
raadanta ihossasi häpeän merkki.

JOHANNA. Naisella ei muuta voimaa kuin haavoittaa — — itseänsä
luonnottomia käskijöitä vastaan. Minä voitin.

MATHIAS. Voitit, valheen. Pääsit menemästä Matarenkiin, mutta — —

JOHANNA (voitonriemuisesti). Sillä juuri voitin. Arpikasvoa morsianta
ei näytetä kosiomiehelle, sen tiesin.

MATHIAS. Mutta veljesi täytyi syöttää maavoudille valetta vastoin
Kurkien tapoja. Etkä häistä sittenkään pääse. Sillä tuollaiset naarmut
— — ne himmenevät.

JOHANNA (uhmaten). Entä, osannen verelle tien vielä — — kaulaluiltakin
avata.

MATHIAS. (nousten; kamalassa vihassa). Maahan sinä kalttopäinen tytär!
(Horjahtaa, tapaa ryntäitään, saamatta henkeä.)

JOHANNA (tuskalla). Jos taipuisi varsi, ei muuttuisi sydän. (Huomaa
isänsä hoippuvan, rientää tukemaan.)

MATHIAS. Tapatko — kurja — — isäsi — —

JOHANNA (hätääntyneenä, tukien isäänsä ja vieden tämän vasemmalle,
laskien penkille lepäämään). Autan — — hoidan — — tänne. (Vaipuen
penkin viereen.) Jos tahdot, menen luostarin suojaan. Mutta — — ethän
tahdo — — armas taatto — — ethän vaatia voi — — Puhtaalle miehelle
annetun sananko söisin?

MATHIAS. Istumaan — — (Päästyään Johannan avulla istuvaan asentoon;
laskien toisen kätensä maahan lyyhistyneen Johannan olalle.) Tytär,
kuuntele vielä — — Usein — — pimeinä öinä, kun makaa talo, haparoin
tänne ja istun tuonne — — kunnian istuimelle. Silloin — — näen
pimeässä, tapailen käsivarsillani Ruijan rantoja myöten ja hyväilen
isiemme lepokuuset kaikki idästä länteen. Ja he tulevat, nuo harmajat
haltiat —. Niille haastelen ja haastelevat hekin. Minkä tietävät
enemmän, sen sanovat, minkä vähemmän minä, sitä kyselen. Kerran, kun
sinun syntymäyönäsi itsekseni napisin odoteltuani turhaan pätevän pojan
ilmoille tulevan, silloin ne hymisivät aamuiseen hämärään: "Minkä
miehellä arvet, sen naisella kärsimyksen askeleet." Ja minä lakkasin
napisemasta. Lakkaa sinäkin, tytär. (Nousten.) Älä saata taattoasi
häpeään. (Lähtee kulkemaan kohti oikeanpuolista ovea. Silloin akkunan
ulkoluukut avautuvat ja valo tunkeutuu kuultavana kultana ruutujen
lävitse; pysähtyen, Johannalle.) Tänä yönä he — — jumalat vaikenivat.
Mutta — — (viitaten akkunaan) sinulle he tuolla — — aamussa puhuvat.
Muista mitä sanoin ja kuuntele. (Poistuu oikealle.)

JOHANNA (on istuutunut hiljaa vasemmalle jakkaralle; isän mennessä,
puoliksi itsekseen). Kuuntelisinko — — toista ne neuvovat minulle — —
kärsimyksen lahjaa.

II KOHTAUS.

Niklas Kurki tulee ulko-ovesta olalla jousi ja nuolikotelo.

NIKLAS (avaten oven, kääntyen pihalle päin). Hoikan poika, mitä
kurkit ja kierrät! Tuo tuopilla olutta! (Astuu sisään; katsoen
ympärilleen.) Onpa tyttärillä kummia tapoja. Ulkona seesilma aamu,
täällä akkunaluukut kiinni? Ja kynttilät paistaa kuin Henrikin
messussa? (Sammuttaa kynttilät, panee jousen seinänaulaan, istuutuen
pöydänviereiselle rahille, ottaa käteen lakkinsa, jossa törröttää
pari metsonsulkaa; tarkastellen sulkia.) Onpa vielä — — onpa niinkin
metson pyrstösulissa valkoinen hipukka. Ja niin kauvan ei tule maailman
loppua, anovat vanhat. Mutta jatkuupa ensi kesänä halla ja nöyrät
vuodet — — ei kasva muu kuin pettu, ohdakkeet ja orjantappurat.

JOHANNA. Mistä sellaista tietoa keräsit?

NIKLAS. Tiedätkö, sisar, mitä ovat keijavaiset?

JOHANNA. Mitä keijukaisia lienevät.

NIKLAS. Vähän sinnepäin, mutta sydämeltä toista maata. Tanssivatkin,
kuin tytönlylleröt ja heitukat, mutta — — kuoleman tanssia.

III KOHTAUS.

Hoikka tulee ulko-ovesta tuoden oluttuoppia.

HOIKKA (asettamassa tuoppia pöydälle). Ihan kuin jutaisi hitaasti
ajohärkien raito — tuolla pohjatuulen puolella.

NIKLAS (ottaa tuopin käteensä). Turhia löpiset. Kuka pohjasta tulisi.
Miehet ovat jo kahdenkin päivänmatkan päässä. (Juo tuopista.)

HOIKKA. Aittamäeltä kuulostin. Ja harvakseen kuului kellojen pauke.
Mutta eellimmäinen taisi ajaa laukaten, sillä väliin kantoi korviin
kokonainen pouke ja pauke.

NIKLAS. Hörhistelet tyhjää ilmaa. Vie piioille linnut ja käske kyniä.
(Nousee.)

HOIKKA (poistuu ulko-ovesta).

JOHANNA. Mitä sitten metsällä näit?

NIKLAS (siirtyy Johannan luo penkille istumaan). Näin vuoren laidalla
keijavaisten lauman. Kuin sumuisilta hattaroilta ne näyttivät aluksi.
Sitten — — kuin valkeat liennepilvet ne hiljaa kulkivat vaaran laelta
rinnettä alas. Äkkiä alkoi tanssi. Liehuivat hienoiset helmat, sumun
lomitse paistoivat kalpeat otsat ja kiilsivät prinsessain rinta- ja
otsakoristukset. Hunnut ja laahukset peittivät tummaa metsää kuin
enkelten välkkyvät siivet. — Hoikkakin hihkaisi ilosta keskellä
jänkää ja haki turhaan ammuttua nuolta. — Katsoin ja myhäilin. Mutta
silloin alkoi kirkkaammin paistaa takainen taivas. Ja paljastui katala
houkutus. Eivät olleet prinsessoita eivätkä taivahan enkeleitä.
Riettaan ja Kalman enkeleitä ne olivat. Käärinliinoissa tanssivat.
Sitten: ohenivat, hoikkenivat kuin sininen lanka, taipuivat kuin
miehenmittainen jousi. Ja maailma musteni: ampuivat ruttonuolet
tuhansista jousista. Ukoniilit, pistokset, vaaksiaiset ja mustat
matoset lensivät vuorelta alas ja hukkuivat jänkään, metsään ja
halmemaille kauvas. Niin ne Manalan hämähäkit ja höyretyiset kuolemaa
levittivät. Keväällä se nousee ruttona maasta eikä kasva pelto,
porotokat sortuvat tautiin ja kalat pakenevat syviin vesiin. Saat
nähdä: pahempaa tulee vielä kuin mennä kesänä.

IV KOHTAUS.

Ulkoa kuuluu poronkellojen ääni, ovi temmataan auki, ja sisään astuu
tuohtuneena Järkä, joka jättää oven jäljessään auki.

JÄRKÄ (Niklaalle, joka on noussut kellon äänen kuullessaan ja astunut
peremmälle). Päämies sai haavan — — syvälle reiteen upposi nuoli.

NIKLAS. Mistä se lensi?

JÄRKÄ. Lappalaiset ja Aimola kapinoivat.

JOHANNA (joka on noussut). Se on valhetta!

V KOHTAUS.

Rauni tulee vasemmalta ja jää ovensuuhun kuuntelemaan.

JÄRKÄ. Mitä nimeltä lienee, mutta kohta kannetaan päämies tänne. Olisi
tarpeen rautaheinää ja muuta kylmänvihojen ajamiseksi haavasta. Pääsi
pahenemaan, kun ei suostunut kotiin ajettavaksi, ennenkuin tönkäksi
sinertyi ja hangelle taintui. (Siirtyy pöydänviereiselle penkille
istumaan.)

NIKLAS (naisille). Tuokaa rautaheinää ja muurahaisviinaa. Minä menen
vastaan. (Poistuu ulos.)

JOHANNA (Raunille, poistuessaan vasemmalle). Laita sairaalle leposija.

RAUNI (seisoo hetken hiljaa, siirtyy vuoteen lähelle, vetää hitaasti
ajatuksissaan vuoteen reunaraanut syrjään; Järkälle, äkkiä). Missä on
Päivö?

JÄRKÄ. Hangella maannee tai — — tänne pyrkinee, jos säilyi ansasta
elävänä. Ei aavistettu mitään, hitaasti kukin juovatti ajokkaallaan
yhteistä uraa. Äkkiä — oikealta tuli vonkuen lapinnuolet, härkiä
kaatui, reuhtoivat toiset, ja samassa työntyivät vasemmalta Aimolan
keihäsmiehet. En nähnyt Päivö-päällikköä, mutta — —

RAUNI (melkein huutaen tuskasta). En tahdo kuulla! Sitä
kuoleman-puhetta en usko — — (Kuuluvat uudet poronkellot pihasta.)

JÄRKÄ nousee, kiirehtii ulko-ovesta.

RAUNI (edeten etualalle). Tänä yönä näin unessa toista. Oli tulessa
päällikkövaippa. Kuin punainen pilvi se taivasta kiersi ja aleni, hänen
hartioillensa aleni — —

VI KOHTAUS.

Kainaloista tukien Niklas tuo Henrik Kurkea ulko-ovesta, Järkä
seuraa, ja vasemmalta tulee Johanna lääkeaineita kädessä.

RAUNI (katsahtaa ovelle päin, katoo kuin paeten vasemmalle).

HENRIK (Niklaan aikoessa johtaa hänet vuoteelle). Ei sinne — — ei
kuolinvuoteelle vielä. (Hänet saatetaan ja asetetaan kunniaistuimelle.)

JÄRKÄ (on ottanut Henrikin harteilta turkisreunaisen punaisen
päällikkövaipan ja vie sen oikealle seinänaulaan).

JOHANNA (ryhtyen lääkitsemishommiin). Rauhassa lepää — —

HENRIK. Loitommas. Pois turhat voiteet. Niklas, tuli taulaan ja
kärvennä haavaa.

NIKLAS (siirtyy uunin luo).

JOHANNA poistuu hiljaa vasemmalle.

HENRIK. Järkä — — Keriolainen lähteköön, kerätköön loismiehet
omilta mailta ja tuokoon taloon. Sinä — — ota paras ajokas. Tornion
kauppakunnan päämies on tällä haavaa Pirkkiössä. Aja oikoteitse — —
vaadi apua. Lähde.

JÄRKÄ (lähtee, sulkee mennessään ulko-oven).

NIKLAS (lähestyen makaavaa). Nyt, veli, pure hammasta. (Hoitelee
sairasta selkä katsomoon, joten sairas peittyy melkein näkyvistä.)

VII KOHTAUS.

Niklaan ryhtyessä parannushommiin tulee oikealta Mathias Kurki.

MATHIAS. Poikani, onko haava syvä?

HENRIK. Ei sapessa asti, se kiehuu vielä.

NIKLAS. So-soo, voiteluainetta päälle — muurahaisviinaa. Jokos tokeni?

HENRIK. Tuimasti tokeni. Riittää.

NIKLAS vetäytyy taka-alalle.

MATHIAS. Missä ovat miehet?

HENRIK. Hajalla tai — maassa.

MATHIAS. Missä veljesi Päivö?

HENRIK. Kinoksessa ruikuttanee. Eivät viitsine menettää taitamatonta
poikaa.

MATHIAS. Ei säästä lappalainen päällikkö-vesaa.

HENRIK. Lie päällikkö-synty, ei päämiehen mieltä, ei muotoa. Kerran
sai maistaa kellarin hometta, siitä jo säikähti, sai orjan muodon ja
orjana raatoi koko kesän. Syksyllä kumarassa palasi, nöyränä katsoi — —
kuin vuohen naamasta haleat silmät. Nyt matkalla vaijeten nahjusteli,
rahvaanmiesten jonossa pysytteli, noutaen pienempäinsä mieltä kuin
alamittainen kolkkamies riistatiellä. — Olisin poikaa veljenä pitänyt,
jos olisi kesäinen raadanta jäykistänyt niskaa tai — — olisi urotöitä
pyytänyt. Mutta ei — — hän on mieleltä melto ja unessa kulkee.

MATHIAS. Katsotaan, katsotaan, ei tuomita vielä. Mitä lienemme tekoja
tehneet, sen nuorina — — unessa olemme nähneet. (Kääntyy, kulkee kohti
oikeanpuolista ovea.) Samassa alkaa ulkoa kuulua Voittajain laulu:

    Kaulaluillamme Kalma,
    vierellä Manalan alho.
    Ylätse löimme,
    vihamiehemme alatse.

NIKLAS (on heti laulun alkaessa avannut ulko-oven ja siirtynyt
portaille kuuntelemaan).

HENRIK (joka on ponnistainut melkein istuvaan asentoon). Pakolaiset
eivät laula — —

MATHIAS. Se on voittajain laulu!

Voittajain laulu jatkuu:

    Kulmaluillamme voitto,
    vierellä tekojen kalpa.
    Ylätse löimme,
    vihamiehemme alatse.

NIKLAS (ryntää sisään). Päivö! Takana miehet ja — köysissä vangit!

VIII KOHTAUS.

Päivö Kurki riemukkaana ulko-ovesta.

PÄIVÖ (tullen suoraan keskinäyttämölle; säteilevänä). On ansa poikki,
sen tein!

NIKLAS (lyöden kättä; sydämellisesti, remuavasti). Enkös sitä sanonut.
Olit nykämä ja näkämä, nyt olet pokko ja pukama — — Miten pälkäästä
pääsit, kerro!

PÄIVÖ. Miehet keräsin kokoon ja löin, ei muuta.

MATHIAS (avaten sylinsä). Poikani, kuopus — — tule tänne — —
(Syleillen.) Tulit vieläkin rakkaammaksi. (Siirtyy pöydän luo penkille
istumaan.)

PÄIVÖ (seisoen korokkeella; puoliksi itsekseen). Tuli oikea hetki — —
minulle yksin, sen tiesin — — (Siirtyy keskinäyttämölle.) Sen Maahinen
toi — — (Katsoen Henrikiin, kuin kostaja.) Ja ranteista jäljet on
poissa — —

HENRIK (kurkottaen kättään). Veljeni, taatto arvasi oikein: loit unesta
selkeän teon — ojenna kätesi kuin miehelle mies, (Kättelevät.) Ketkä
köysiin sitasit? Onko Aimola mukana?

PÄIVÖ (lyhyesti). On. Tosin köysiä vailla, sanansa antoi ja piti.
Lisäksi erämaitten hämäläisiä joukko ja lappalaisia muutama. En
katsonut, keitä.

HENRIK. (ovensuussa olevalle Niklaalle). Käske tuomaan — —

NIKLAS viittaa pihalle, tulee takaisin, istuutuu ovensuun lähelle
seinäpenkille.

PÄIVÖ siirtyy istumaan vasemmalle penkille.

IX KOHTAUS.

Juhani Aimola tulee keihäsmiehen saattamana ulko-ovesta.

HENRIK. Miksi nostit, mies, kapinan?

AIMOLA. Maksoksi häpeästä, jota minulle mittasit liialti, päämies.
Kestänen sitä lajia kapan verran, en kokonaista kielollista.

HENRIK (ivallisesti). Entä, vieläkö syvempiä syitä?

AIMOLA. Ei kummempia kuin vanha tapa: jos ei annettane suostuteltua
neitoa pätevin lunnain, on miehen omansa ryöstettävä. — Tosin arvasin
väärin: ei ollut sisaresi raidossa myötä, kuten olin tietoja saanut, ja
iskin turhaan. Mutta aikeessani pysyn, eikä ole se kapinaa, vaan oman
toivottuni mieltä myöten tekemistä.

HENRIK. Ei kielletä: on suostutellun ryöstö vähemmän kuin kapina. Mutta
— — nostit heimon, erämaitten hämäläiset, alamaiseni. Se on, mies
parka, veristä kapinaa.

AIMOLA. Kapinaksi väitä, jos haluat, en omaa päätäni pelkää. Mutta
tuomitessasi muista: vain minun on syy ja vastuu. Sukuni miehet
liittyivät minuun saadaksensa vallastasi vapaaksi kukin miehen osan
metsää ja raatamansa pellot. Ne lupasin heille, ja ne kuuluvat heille.
(Viitaten Päivöön.) Niin ajatteli viime kesänä nuori päällikkökin,
viimeöinen voittajani — —

PÄIVÖ (kuin hätkähtäisi oman ajatuksensa edessä; joutuu ponnistelevain
ajatusten valtaan).

HENRIK (Aimolalle). Vaikene! Aatoksia on paljon, teoista tuomitaan.

X KOHTAUS.

Anundi Sarre, rikkaasti puettu lappalaisvanhus, tulee ulko-ovesta
kädet köysissä, Keriolaisen tuomana.

KERIOLAINEN. Päämies, täällä se on, se oikea mustakettu, käperteli
piilossa tuhkanaamojen takana.

HENRIK (viittaa Keriolaisen jättämään Sarren, Keriolaisen kääntyessä
poistumaan). Keriolainen, mitä sait aikaan?

KERIOLAINEN. Sana kiertää. Loismiehiä kertyy par'aikaa tanhuat täyteen.
(Vetäytyy taka-alalle.)

HENRIK (Sarrelle). Noo, Anundi Sarre, tulitko tuomaan lahjanahkoja,
jotka lupasit veljelleni, vai suorittamaan kinkeriveroa, jonka jätit
maksamatta? Vastaa?

SARRE (viekkaasti). Jos hellität ranteet, ei takertune kieli — —

HENRIK (viittaa Keriolaista päästämään)

PÄIVÖ (ponnahtaa pystyyn, päästettyään köydet; lämpimästi). En tuntenut
sinua — —

SARRE. Tuntematta paras, jos lienet sarvekas hirvas, kuten
toratanterella näytti.

HENRIK (ivallisesti, kylmästi). Suvainneeko Unarin ruhtinas vastata?

PÄIVÖ (menee takaisin vasemmanpuoliselle penkille istumaan).

SARRE. Niklas-päällikölle lupasin: "Kun on entiset lahjat myöty tai
syöty, toki uusia antanen." Toissa talvena kauneimman vaatimeni vasan
lahjaverona maksoin. Se oli tyttäreni tytär — — ei ole, kuulema, vielä
myöty eikä syödyksi saatu.

HENRIK. Puhuit itsesi pussiin, äijä. Se oli ryöstöveroa, ei lahja.

SARRE. Ryöstönalaista on ollut — sen muistanet — lantalaisten
päämiehille niin lahjavero kuin määrävero. Samaa lapinryöstöä kaikki.

HENRIK (nauraa hohottaen). Totta vieköön, olet Lapinkorven taitavin
kettu! Entä kinkerivero?

SARRE. Sen ryösti kaksinverroin viime kevännä Keriolainen. Mitä
jäljellä lienee, sen saat kinkerinä ahmia, jos sulla lie halua
karjalaisten kanssa tyhjästä tapella.

HENRIK. Tyhjästä tai täydestä. Tänä talvena alkaa sota. Mutta
sitä ennen — — (koskien reiteensä) tämä lapinnuolen iskemä vaiva
vaatii verta. (Niklaalle.) Niklas, saat täyttää tuomion. Erämaitten
hämäläisille keihäs kylkeen ja viimeiseksi — sinulle ytimiin, Juhani
Aimola!

PÄIVÖ (nousee hitaasti ja uhkaavasti, mutta jää vielä vasemmalle
seisomaan).

HENRIK. Ja viinahullut lappalaiset, ne selviävät parhaiten avannoissa.
Suvannossa on niitä tarpeeksi. Uita tuhkanaamat nuoran silmukassa jään
alla avannosta avantoon, kunnes ovat kasvoilta puhtaat kuin — vainajat.

SARRE. Tätä älä tee, päämies, tai Lappi nousee.

HENRIK (halveksivasti). Kääpiöt eivät yllä rinnuksiin.

SARRE. Teillä on nyrkki ja säilä, meillä on enemmän: salanuolet ja
ruttonuolet, miehiä hukuttavat vuomat ja aapat, on pimeä tunturin
yöpuoli, joka vie miehiltäsi järjen päästä, ja tuntureitten lomassa:
kuolemankuiluja. On järvissämme pohjattomat saivovedet, joihin uppoo
vihamiehen ruumis ja sielu. Etkö pelkää? Etkö muista Lapinnoitien
voimaa? Ne nostavat Ruijantulet taivasta myöten Kallanpoikiin saakka ja
uhraavat vaikka omat lapsemme pelastukseksemme — —

XI KOHTAUS.

Rauni tulee vasemmalta, kiirehtii Sarren luo.

RAUNI (hyväillen, hädässä). Isoisä — — (Henrikille.) Äitini isään et
saa koskea!

HENRIK. Älä pelkää, Rauni. Ei ole koiran kuolema ruhtinaille varattu.
Hän saa muuttua kotalappalaisesta kellarilappalaiseksi ja vapaaksi
pääsee, kun suostuu ehtoihini.

PÄIVÖ (astuen esiin). Riittää. (Keriolaiselle.) Sinä viet vangit pois
ja vastaat heistä.

HENRIK (Keriolaiselle, joka epäilee ketä totella). Toistaiseksi vie,
mutta itse palaa.

KERIOLAINEN. (Seuraa Aimolaa ja Sarrea ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyynesti). Vangit ovat minun. Minä ne tuomitsen tai tuomion
jätän, tahtoni mukaan.

NIKLAS. Päivö on oikeassa, enkä totisesti mieli pyövelin virkaan.

RAUNI (joka on saattanut isoisänsä oven luo, ja lähestynyt hitaasti
Päivöä; rukoilevasti). Päivö, varjele kasvattajaani. (Siirtyy
vasemmalle aikoen poistua.)

HENRIK (kulmat rypyssä, epäluuloisesti). Rauni — — et tullut vastaan,
et hoitamaan haavaa — —

RAUNI (vältellen). Minua ennen — — ennätti sisaresi.

HENRIK (iloisemmin). Tule kättä antamaan, jos lievittäisi kipua.

RAUNI (liikahtaa epäillen, pysähtyy; hetken jännittävä sanattomuus).

MATHIAS (nousten penkiltä). Naiset loitommalla vuottakoot. Nyt on
neuvottelun aika.

RAUNI (poistuu nopeasti vasemmalle).

MATHIAS. Poikani, haastelkaa sovinto sukuun, oikeutta molemmille.
(Poistuu oikealle.)

HENRIK. En voittajan oikeutta kiellä. Mitä vaadit?

PÄIVÖ. Miehet ovat oikeassa. Lapinkorven hämäläisillä on oikeus saada
täydeksi omaisuudekseen miehenosa riistamaata ja vierretyt kaskimaat.
— Anna sisaremme vaimoksi Aimolalle, Meltauksesta tuntureihin saakka
perustamme uuden pirkkalaisen kauppakunnan ja päämieheksi nuori lanko.

HENRIK. He eivät ole pirkkalaisia.

PÄIVÖ. He ovat hämäläisiä.

HENRIK. Entä vieläkö lisiä?

PÄIVÖ. Sarren kanssa sovinto. Hän on Raunin isoisä — — ja koko Unarin
seudun päämies — —

HENRIK (pohjalla iva). Veljeni, siitä piti puhuaksemme, mitä vankeja
haltuusi tahdot, ei sovinnoista ja liitoista. Ne seikat ovat tähän
saakka kuuluneet suvun päämiehelle. Mutta — vangeista puhuen — mitä
tahdot? Vieraiksiko taloon nämä — kapinan tekijät?

PÄIVÖ. Vapaiksi vangit! He ovat rikkoneet, mutta ennen heitä olet
rikkonut sinä — julmuudella, kylmyydellä, luonnottomilla veroilla ja
väärillä teoilla —

HENRIK (kuohahtaen, yrittäen nousta, mutta turhaan; viitaten Niklaalle
ja Keriolaiselle). Te siellä — — täyttäkää — — tuomio!

KERIOLAINEN poistuu ulko-ovesta.

NIKLAS (veljilleen). Toki heretkää tappelemasta. Jos varvikossa riekko
saa haukan kynnet, mitä vaaraa siitä on kelopuussa istuvalle vanhalle
haukalle?

PÄIVÖ (rientäen portaille; ulkona oleville). Keriolainen köysiin!
Voitetut ovat minun! Ja minua yksin on toteltava.

ÄÄNET (ulkoa). Totellaan! Totellaan!

PÄIVÖ (palaten, viitaten oveen päin). Kuulitko? Onko aika keskustelua
jatkaa?

HENRIK (lyötynä, kuin veljensä puolesta tuskaa tuntien). Veljeni,
astuit väärän askeleen. Palaa, sukumme tähden palaa. — Olet mieheksi
tullut, sen näen. Et käskyyn taivu, toki järkeen taivu. Kuule tarkasti,
mitä haastan: Mitä ovat saaneet aikaan tähän mennessä Pirkkalan ja
Rengon miehet? He valloittivat eteläisen Pohjan, he tallasivat tien
ja tolan Lapinkorpeen saakka. Me olemme uria aukoneet Ruijaa kohti.
Mutta työ on kesken. Me elämme vihollismaassa, emme rauhan. Lännessä
norjalaiset, jotka eivät tyydy verottamaan vain omia orjes-poikiansa,
vaan himoitsevat lisäksi tämänpuolisia lapinmaita. Entä itätuulen
puolella? Karjalaiset ja novgorodilaiset vaativat verotusoikeutta
Kainuun mereen ja Pyhäjokeen saakka. Meidän on taisteltava, polvesta
polveen. Ja tätä taistelua varten: yhden suvun hallittava, ei monen.

PÄIVÖ. Hallitkaamme, mutta ei veronalaisia näännyttämällä ja omia
heimolaisiamme sortamalla. Tulet voimakkaammaksi, jos säästät ja annat
oikeutta enemmän.

HENRIK. Vaadit luonnottomia. Toiset osansa nälällä ja vaivalla, me
osamme haavojemme tuskalla ja päällikkö-tahdollamme. Tämä on ollut
tähän saakka kaikille pakko, ja on vieläkin.

PÄIVÖ. Olet Lapinkorven verottaja Ruotsin kuninkaan luvalla. Ja valtasi
merkiksi kannat (osoittaen seinällä olevaa viittaa) tuota punaista
viittaa. Mitä vastaat lapinvoudille, jolla on oikeus panna raja
luonnotonta lapinryöstöä vastaan?

HENRIK (vakavasti, melkein murheellisesti). Päättömiä hoilattelet,
poika. En vastaisi sanaakaan, jos ei olisi vaarassa suuri ajatus. Istu,
veljeni. Nyt saat sen kuulla, ja uskon: olet kasvava sen mittaiseksi.

PÄIVÖ (istuutuu vasemmalle).

HENRIK. Sen verran puhuit tosia, että Ruotsin kuninkailta on meillä
kirjat. Mutta ne eivät ole enempi kestäneet kuin — — kirkkoherran
kirjan lehti. Miten ovat Ruotsin päämiehet meitä auttaneet? Ei miekalla
tai rahalla, vaan syömällä kuningaskirjojensa sanoja. He näpistelevät
oikeuksistamme toisen toisensa jälkeen. Samaa maata on lapinvoudin
urkkijavirka. — Jos jäämme odottamaan, pääsemme pian mekin vieraitten
herrojen ruokapöytään pääsiäispaistiksi. — Oletko tietänyt tämän? — Et.
Osaatko neuvoa teon, joka pelastaa vaarasta jäämit, niin lakeuksien
tällä kuin tuolla puolen? — Siihenkin vaikenet.

NIKLAS (nousten, lähestyen). Ei vaikene poika, kun saa kuulla.
(Henrikille.) Mistäpäs tietäisi, se on taattomme miehuuden päivien
ajatus, ei ole siitä enää nuorimmille haastellut. (Päivölle,
innostuen.) Se on semmoinen ajatus, että korkeampi nousee pirkkojen
pojille honkahuone kuin on Turussa kirkko tai ylimmäisen papin
linna. Sen seinät loistaa kristallilasista — — kuin majavan komisko
kiiltävän jään alla. Ja katossa palavat illasta aamuun lamput kuin
seulajaistähdet, ne paistavat kuin ilta-aurinko napamerellä jäävuoriin.
Mutta tornissa — sen linnan sadassa tornissa aamusta iltaan vankuu
kupari ja vaski. Sillä yötöntä juhlaa siellä vietetään. Ja me pojat
siellä tanssitaan koreitten maahiaistytärten kanssa, valkeaveristen ja
punaveristen kanssa.

HENRIK (heltyneenä). Niin, veljeni, sellainen on meidän rakettava.
Nyt on meillä päällikön istuin, silloin on meillä valtaistuin, nyt on
pirkoilla kauppakuntia neljä, silloin on valtakunta, yksi ainoa valta
ja voima.

PÄIVÖ (on noussut, kuin ajatuksen suuruuden edessä hiljentyen).
Sellaistako ovat isämme aatelleet? Se on kaunis ja paistava ajatus — —

HENRIK. Se on kantataaton näkemä, se on hänen poikiensa kantama
virrasta virtaan lakeuden yli. Veljet, nyt on kyettävä sanomaan: meidän
on se tekemä. — Nyt juuri on parhain ja viimeinen hetki. Ruotsissa ovat
talonpojat herroja vastassa, ja kuninkaan käsi on heikko. Helppo on nyt
samota virrasta virtaan Pirkkalaa ja Hämeenkangasta myöten ja heittää
vaakunaheitukat satulasta alas.

PÄIVÖ. Ylpeä ajatus!

HENRIK. Mutta — — sitä ennen on tehtävä selkäpuoli selväksi. Perä-Pohja
on tallattava rautaisella korolla. Jokainen niska on taivutettava tai
— katkaistava. Verot on kiskottava orvaskettä myöten. Ja karjalaiset
paiskattava Sodankylän taakse. Lienen oikeassa?

PÄIVÖ (kiihkoisasti, tuskalla). Aatos on kaikista unista kaunein,
siihen uskon. Mutta — — miksi löitkään uskon tekoon ja voittoon!
Taistelutapasi on väärä! Jotain siitä sydämeni kieltää — —

HENRIK. Ei auta tässä melto sääli. Ken nälkään nääntyy, se nääntyköön,
ken korpeen jää, se jääköön. Lujimmat jatkavat matkaa.

PÄIVÖ. Viime kesänä sain maistaa raatajan elämää. Söin heidän
leipäänsä, se oli pettua. Tein samaa työtä, ruumista peitti aamusta
iltaan nihkeä hiki ja uni oli kuoleman-näkyjä. Ja he viersivät
palavalla maalla kuin käsissä kahleet ja silminä punaiset renkaat.
Niilläkö tappelet? Vai erämaan miehillä, jotka vihaavat sinua?

HENRIK (ärtyen). Tottavieköön — — ei ole sinua siitettäissä tehty
poikaa, vaan äpärä.

PÄIVÖ. Mikä lienenkin, sen tiedän: vaivaisilla ei valloiteta maailmaa.
Mutta — — tehnet tahtosi mukaan. — Kuitenkin: en voi jäädä tänne — —

HENRIK. Miksi et voi?

PÄIVÖ (epäröiden, tuskalla). En tiedä tai — — (Kuin löytäen pelastuksen
tien, hetken vaitiolon jälkeen.) Yksi on pelastuksen tie — — kuuntele
minua: jos täytät erään pyynnön — — se lunastaisi varmaan meidät
molemmat ja minun sieluni ahtaasta hädästä —

HENRIK (kuin varuillaan). Mikä on se pyyntö?

PÄIVÖ. Anna Unarilla päällikkö-valta minulle. Takaan, että verot
saat kantaa Lapin oikeuden mukaan. Ja — — karjalaisia vastaan en
taistelemasta herkene. Otan mukaani erämaitten miehet. (Puoliksi
itsekseen.) Vain sodassa voin sydämeni kuolettaa — —

HENRIK. Minäkö heittäisin uhatuimmat riistakentät kapinoitsijoitten
haltuun?

PÄIVÖ (yhä kiihkeämmin). Minä vastaan heistä, he tottelevat minua.
Myönny, veljeni, ennenkuin on myöhäistä meille molemmille. Nyt vielä
jaksan luopua — — itsensä Neitsyen suomasta ilosta, ainoastani. Äsken,
tullessani tänne, olin valmis tekemään mieltäni myöten, niin, vaikkapa
päällikköviitassasi kantamaan onnenosani pois. — Nyt seison tässä,
usko, veljeni, nyt tuskien tarhassa seison — minä yksinäinen poika
ja halajan vain kuoleman haavaa — — isiemme suuren ajatuksen tähden.
Viimeiseen hengenvetoon saakka sinua autan, jos nyt ymmärrät vaivatun
mieleni — — viimeisen rukouksen — —

HENRIK (synkistyen; sokaistuen kamalasta vihasta, mutta ääni matalana;
hitaasti, melkein käheästi). Alan ymmärtää. Sinä suostutuskäärme! Olet
sittenkin myrkyllisintä lajia. Minun puustani olet tiaista houkutellut
— — viikosta viikkoon. Näen sydämesi pohjaan saakka. Kiitä jumalaasi,
ettei jalkani kanna — — että inhoan nähdä veljesverta — — kotomme
permannolla. — — Nyt himmene täältä, korea valhe. (Päivön yrittäessä
vastata.) Ei, älä sanaakaan haasta. Vaatteesi riisu, ovesta painu,
kerjää orjalta repaleet, kerjurina kierrä ja einettä kynnyksillä anele.
Hiljaa! Pane kielesi lukkoon, älä nimeäsi missään mainitse. Lähde — —

PÄIVÖ (raivostuen). Lähden. Mutta harteilla valta ja viitta! (Ryntää
oikealle, korokkeelle, seinällä riippuvan viitan luo.)

HENRIK (nousee tuolista kättensä varaan, Niklaalle). Lävistä! (Viitaten
ovipieleen.) Tuo seinältä jousi!

NIKLAS (tietämättä mitä tehdä, lähestyen Päivöä). Tätä älä tee. Olet
minulle veljistä rakkain — — mutta tätä älä tee!

PÄIVÖ (kääntyy epäröiden).

HENRIK (painuen takaisin istumaan). Epäiletkö sentään? Eikö ole
saatanakaan kylliksi katala.

XII KOHTAUS.

Rauni avaa ulko-oven.

RAUNI (ovelta; hurmioituneessa mielentilassa). Päivö, se on sinulle
määrätty, unessa sen näin — älä pelkää! (Tullen keskinäyttämölle.) Nyt
on Maahisen hetki ja minä olen murtuva ruoko. — Ja poika on minun!
(Rientää vasemmalle.)

PÄIVÖ (riistää viitan seinältä, heittää sen harteilleen ja rientää
portaille; ulkona oleville). Jokaiselle miehen osa riistaa ja maata,
ken seuraa minua! Minun on valta ja punainen viitta!

ÄÄNET. Totellaan! Seurataan! Olet päämies meille!

PÄIVÖ. Loiset, erämaan miehet ja lappalaiset, matkalle ja ottakaa
myötä päällikköteltta! (Palaa tupaan, Henrikille.) Et tahtonut rauhaa,
sait sodan. Minulla on valtakunta Unarilla. Se vaivaisillasi takaisin
valloita, jos voit.

XIII KOHTAUS.

Rauni tulee nahkaisiin kääritty poika sylissään.

RAUNI (Henrikille ja Päivölle). Poika on minun ja minä olen sinun.

HENRIK (voimattomana). Rauni, jätä poikani minulle — —

RAUNI. Jätitkö sinä Sarrelle hänen ainoan vaatimensa vasan? (Painaa
poikaa rintaansa vasten.) Tämä on minun! Ei kenenkään toisen. Sinulta
lie muotoa puolet, ei muuta. (Kääntyy menemään; läheltä ovea.) Sitä
puoltakin opetan poikani vihaamaan! (Poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (Henrikille). Syötit häpeää, nyt olet takaisin saanut. (Poistuu
ulko-ovesta.)

NIKLAS (kiirehtien hänen jäljessään ulos). Päivö! Veljeni!

HENRIK (ponnistaa kaiken voimansa, nousee, astuu pari askelta,
kaatuessaan keskinäyttämölle). Veljeni!

XIV KOHTAUS.

Johanna tulee vasemmalta.

JOHANNA (kumartuen veljeänsä auttamaan). Koeta nousta, veli.

XV KOHTAUS.

Aimola tulee ulko-ovesta.

AIMOLA. Johanna! On ahkio valmis. Kiirehdi, veljesi vuottaa.

JOHANNA (on suoristunut; korkeana, Aimolaan katsomatta.) "Jos kääntynet
kehnoksi teoilta, en taitu, en taivu, vain ohitse katson." Niin olen
sanonut. Ja nyt olet kehnompi kehnoa miestä.

AIMOLA (lähestyen). Sinut ryöstän, valta on meillä!

JOHANNA. Ryöstänet ruumiin, saanet arpiset kasvot, et muuta.

AIMOLA (aikoo tarttua Johannaan, pysähtyy). Ei, en voi — — seisot kuin
syksyinen kanerva jäisessä puvussa. En koskea voi — — en tahdo. Mutta —
sen tunnen — olet suostuva kerran. (Poistuu.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Esinäyttämö: Puolikas lappalaiskotaa, joka vie vain osan
etunäyttämöä. Keskellä kotaliesi, takana kaaressa erisuuruisia
kiviä. Ulkona on kevät, mutta mitään muuta valoa ei kodassa ole kuin
kattoaukosta tuleva heikko himerrys ja kotaliesi, joka valaisee
voimakkaasti vain kivillä istuvain kasvot, mutta jättää kaiken muun
melkein pimeäksi.

I KOHTAUS.

Kivillä istuvat seuraavat lappalaiset: Jantukka, tietäjä, sekä
Torajainen, Naiho ja Pieska. Jantukka istuu keskimmäisellä,
suurimmalla kivellä ja hänen oikealla puolellaan oleva kivi on tyhjä.
Kaikilla on parrattomat lappalaiskasvot. Keskustelussa on tiheästi
lyhyitä, äkkiä katkeavia pausseja. Jokainen puhuu kuin itsekseen.
Vasta Sarren tultua kääntyy keskustelu paikoitellen vilkkaammaksi ja
"tavallisemmaksi".

NAIHO. Eivät herkene. Toisiansa vastaan tappelevat — kuin
taalojättiläiset ennenmuinoin.

PIESKA. Tapelkoot. Alahalla tappelevat, me ylähällä, turvana keropäinen
tunturi.

TORAJAINEN (Jantukalle). Mitä neuvot, tietäjä? Mitä vastasi lompolo,
kun haastoi Kelontekemän seita? Vai vaikeniko jumala?

JANTUKKA (hitaasti). Kyllä haastoi kuukumankirjava jumalan seita. Alla
lompolo vapisi, myrskynä karjui ja tietoja nosti. Ne kuuntelin kaikki.

NAIHO. Tahtonetko enempi haastaa?

JANTUKKA. Aika on tullut, kun palaa Sarre.

TORAJAINEN (äkkiä, kuin kauan kysymystä itsekseen pohdittuaan). Kumpi
voittaa? Nuorempi vai vanhempi?

PIESKA. Kumpi tahansa, ei auta meitä.

NAIHO. Koska on paras aika urospeurat vangita ja kaataa?

TORAJAINEN. Ka, paras silloin, kun ovat sarvistansa metsänsolkeen
juuttuneet ja puskevat, pääsemättä irti.

NAIHO. Oikein. Ja nyt ovat lantalaissikiöt metsänsoljessa, sarvenjuuret
verillä. Saamelaisten kosto on tullut.

PIESKA (synkästi). Eivät juutu meidän nuolet orvasketta syvemmälle.

II KOHTAUS.

Pimeydestä astuu esiin Sarre.

SARRE. Vanhempi on tullut, iskee veljeänsä takaapäin. Ja nuorimuksen
rinta on karjalaisia vastaan. (Istuutuen Jantukan viereen kivelle.)
Olin karjalanmiesten pakinoilla.

NAIHO. Mitä voitit?

SARRE. Rauhan ja liiton nuoremmalle.

JANTUKKA (hetken vaitiolon jälkeen; painavasti). Nuorempi ei saa
voittaa.

SARRE. Harteillamme on kolme vierasta voimaa. Jos kaksi sortuu, aina
yksi jää. Lempein on niistä nuorimuksen valta.

JANTUKKA. Näet vaaksan, et virstaa. Olet oman tahtosi tolalla, et
laella, jolla seisoo lapinlasten heimo ja sen kohtalo isästä poikaan.
Nuorimus on saatettava tuhoon, sillä se on sankarin lajia.

SARRE. Miksi sankari tuhottava?

JANTUKKA. Toiset taivuttavat niskan ja voittavat meiltä vihan, joka
on lastemme turva. Sankari voittaa mielet ja sydämet, ja siinä on
saamelaisten tuho. Ken vihasta luopuu, on luopio.

SARRE. Entä, helpompi elämä, suurempi hengen ja omaisuuden turva?

JANTUKKA. Olet Sarre rikkain, et viisain. Puolustat porolaumojasi,
itseäsi, ja luopiosukuasi, et heimoasi.

SARRE (varovasti). Haastan järkeni mukaan — —

JANTUKKA (nousee täyteen pituuteensa, jolloin hänen kasvonsa peittyvät
hämäryyteen). Toista puhui jumalan seita. — "Mieshogieshen pojat" —
se haastoi — "uhratkaa vierasta verta puolet ja puolet omaa, silloin
lysmyy maahan luopioitten sukupuu, ja palvoskivenne seisovat iästä
ikään". (Kääntyy toisten puoleen.) Ken nousee tätä tahtoa vastaan?

KAIKKI (paitsi Sarre). Ei kenkään. Ei saamelaisista kukaan.

JANTUKKA (Sarrelle). Et vastaa, Sarre?

SARRE (epäröiden, pelokkaana). "Puolet vierasta, puolet omaa" — — mitä
tarkoitat, tietäjä?

JANTUKKA. Samaa mitä myrskysi umpilampi jumalan käden alla: sinun
luopiosukuasi, tytärtäsi, tyttäresi tytärtä ja tämän poikaa, siinä on
puolet vierasta ja puolet omaa. Sinä olet valittu uhriksi antamaan oman
veresi.

SARRE (valittavalla äänellä). Vuodata se suoraan — — täältä — —
vanhuksen rinnasta — —

JANTUKKA (keskeyttäen; ylevästi; hurmiossa). Ei ole sinun kuolemasi
uhri, vaan väistymistä. Vain teoista vaikein on uhri jumalan mieltä
myöten. Se on seitapahdan voiteista pyhin ja kallein, makeampi viinaa
ja rasvaa. Se on puhdas kuin synnyttäneen vaatimen silmä ja sen
vuotavat pisarat — — kirkkaammat ovat ne linnunrataa ja taivaalla
tulta. Mikä on uhrissa vierasta verta, on vieraalle myrkky, mikä omaa,
on vieraalle kosto. — Jos et taivu, sammutamme lietesi, hävitämme
kotasi, teurastamme elolaumasi lepytysuhriksi, jotta kaikkien
lompoloitten rantamilla sauhuaa häpeäsi. Ja sinä itse: olet oleva
luopio!

SARRE (tukahtuneella äänellä). Mitä tekoja käsket?

JANTUKKA. Ensi teko: Nuorimus on tahrattava. Sen olet jo tietämättäsi
tehnyt. Teoista toinen: Nuorimus on saatettava rikokseen. Sen olet
tekevä kieltämällä sydämesi. Kun on aika tullut, on jumala johdattava
niin, että se seisoo sinun edessäsi kuin käsky ja vaatimus. Silloin,
Sarre: muista tekosi! (Kaikille.) Poistukaa. (Lappalaiset poistuvat,
Jantukka jää, liesi sammuu, tulee täysi pimeys, jonka aikana
esinäyttämö katoo.)

(Päänäyttämö tulee esinäyttämön kadottua nopeasti näkyviin. Se on
verkateltta, jonka takaseinässä on laajahko oviaukko ja jonka taustana
on sininen tunturinhaamu. Vasemmalla on myös pieni oviaukko, josta
päästään sivusuojaan. Sisustuksena on nahkoilla peitetty leveä rahi
oikealla, lähellä keskinäyttämöä. Sen vieressä on matala, jakkara.
Pienehkö rahi on vasemmalla etualalla, aivan seinäverhon vieressä.
Taka-alalla muutamia jakkaroita. Seinämillä keihäitä ja jalkajousia
sekä oikealla riippumassa päällikköviitta. Iltapäivän loistavan kirkas
valo tulee katto- ja oviaukosta.)

III KOHTAUS.

Näyttämö on hetken tyhjä. Ulkoa lähestyy Päivö reippain askelin.

PÄIVÖ (vielä näkymättömissä; poikamaisen iloisella äänellä). Rauni,
Rauni! (Tulee oviaukolle, kurkistaa sisään kuin luullen Raunin olevan
teltassa; jälleen.) Rauni! Missä piilottelet?

RAUNI (pistäen päänsä esiin vasemmalta; iloisesti). Älä siellä suurella
äänellä hoilaa, pyypötä pienellä suulla. (Tullen esiin.) Poika on
unessa — —

PÄIVÖ (riemua tulvillaan). Olen kuin oinas ja peura! Jos en kielellä
saa, puhun käsillä. (Nostaen Raunin korkealle syliinsä.) Sinut nostan,
kepeä-kenkä!

RAUNI. Päästä, päästä — (Päästyään maahan, Päivöä kaulasta pidellen.)
Taikka en erkane kaulasta ikinä.

PÄIVÖ. Emme erkane maailmassa täällä, emme vielä (viitaten korkeuteen)
seulajaisten takana, vaikka käskisi Tuonelan Tuomas, tai houkuttaisi
siipiniekka tytär.

RAUNI (leikkiä laskien). Entäpä, ylinen Neitsyt, jos ymmärkistään
puoleesi katsahtaisi? Kuinkahan kävisi?

PÄIVÖ (heristäen leikillisesti sormellaan). Sinä pilkkaaja, pakana!

RAUNI. Mutta — mistä sinä sait noin hyvälle päälle?

PÄIVÖ (osoittaen oviaukkoa kohti). Katso maailmaa: tunturit sinelle, ja
varvikot laakson liepeellä punalle paistavat. Ja katso, kuin vaski on
kallion kylki. (Palaavat keskinäyttämölle.) Se on meidän maailmamme. —
Kuulitko äsken, miten haukkuivat Penno ja Tshalmu päin tunturin naamaa.
Se oli vasta haukku! Se kaikuna roikaeli vaaralta vaaralle. Mutta
tunturin sylissä pysyivät mykkinä taalojen haudat. (Istuutuu rahille.)

RAUNI (istuutuu viereen jakkaralle).

PÄIVÖ. Niin, vainajilla on lupa maata. (Tarmokkaasti.) Meillä toinen on
käsky.

RAUNI (huoahtaen). Se käsky on kamala.

PÄIVÖ. Se on suuri ja raskas. (Heittäytyy huolettomasti pitkälleen;
luottavaisin mielin.) Mutta — — kohta se paistaa kuin ylinen armo.

RAUNI. Olet taitanut saada hyviä sanomia?

PÄIVÖ (ponnahtaen istumaan). Minä houkko ja hutilus! Sitä piti
tulemani sanomaan, että pitosarkka oitis kiertämään. (Nousee.) Kannoin
omassa mielessä juhlaa enkä muistanut, että koko leirille on juhla
valmistettava. — Meillä on rauha!

RAUNI (nousten). Rauha? Suloinen sanoma — — Tahtooko veljesi sopua?

PÄIVÖ (synkistyen). Veljeni? Sudet eivät ulvo rauhaa eivätkä saa.
Maassa maaten miekan alla — — sen miehen on tekonsa maksettava.
(Kääntyen Raunin puoleen, tulistuen.) Olin valmis unohtamaan senkin,
että hän oli väkivalloin sinun veresi juonut ja sinun kasvosi
huolluttanut. Niin, olin valmis uhraamaan sinut ja hakemaan omaksi
osakseni kuolemanhaavaa. Olin valmis elämän kynnyksellä elämästä
luopumaan — — taattojen suuren ajatuksen tähden. Vapisevalla kämmenellä
sen ojensin hänelle. Hän vastasi veristävin silmin, heitti jalkoihini
häpeän ryysyt ja mieron armot! — Ennen nurmi ja kukat iljenestä
jäästä kuin meille rauha. (Valoisammin.) Ei, Rauni, se tulee idästä.
Karjalaiset rauhanmiehet saapuivat äsken. Ja nyt on valmis rauha ja
liitto. — Aimola on parhaillaan viemässä miehille ilosanomaa ja saattaa
kohta Karjalan miehet tänne.

RAUNI. Nyt puolella väheni pelko. (Kuulostellen vasemmalle.) Mutta — —
siellä liikahti — — (Kääntyen menemään vasemmalle.) Poika herännee — —

PÄIVÖ (pysähdyttäen; jyrkästi). Nyt ei ole aikaa kätkyläisten hoitoon.
Olutta pöytään! (Alkaa kuulua ulkoa äänten sorinaa.) Kuule, koko leiri
on pyörällä ilosta!

RAUNI (hieman pelästyen). Ne lähenevät tänne?

PÄIVÖ (ihastuneena, ylpeänä). Kuuntele!

IV KOHTAUS.

Aimola tulee näkyviin, selkä käännettynä oviaukkoa kohti.

AIMOLA (vielä näkymättömissä oleville miehille; käskevästi, kuin
voittaakseen melun). Pysähtykää! Tolloturvat kiinni! (Rauhallisemmin.)
Vuottakaa siellä! Vastauksen saatte oitis. (Tulee telttaan; synkästi,
moittivasti.) Nyt saatiin sammakoita apajasta. Miehet nurisevat. Eivät
taivu liittoon vihavenäläisen kanssa.

PÄIVÖ. Mielettömät! Kemin ja Tornion kauppakuntain koko sotajoukko
seisoo jo Kemiläissaaressa. Rauha tuli idästä kuin ihme ja pelastus.
Ilman sitä olisimme tukehtuneet kahden kallion väliin — —

AIMOLA. Ne tahtovat tapella.

PÄIVÖ. Sitä saavat tarpeeksi asti. Kohta hämärtyy ilta, lähdemme
Kivikiiraan ja sieltä yön tullen jään yli vihamiesten kimppuun. Mene,
sano se heille.

AIMOLA. Menen ja sanon. Mutta sanottava on myöskin, että — — ei ole
omakaan mieleni tässä kehnossa rauhassa mukana.

PÄIVÖ. Kehnossa? Unarin itäraja on nyt hämäläistä maata, laajemmalti
kuin koskaan ennen. Tein rauhan voitetun kanssa, en voittajan.

AIMOLA (puoliksi itsekseen). "Olet kehnompi kehnoa miestä" sanoi
sisaresi lähteissämme. Jos vielä karjalaista kosimme, hän on halveksiva
minua kuin petturia ja äpärää.

PÄIVÖ. Kun olemme voittaneet miekat, voitamme myöskin mielet, niin
naisten kuin miesten.

AIMOLA (surullisena). Ei muutu siitä jalommaksi teko. — Kehdosta
saakka olen kuullut hoettavan: "Karjalaiset liuhuparrat ja pakanat."
Pojasta asti olen jännittänyt jousta pakanoita vastaan, en myötä. —
Itse itseäni kehnoksi soimaan. Mutta — — käskysi täytän. (Poistuu
ulkö-ovesta, palaa heti oviaukolta takaisin; hämmästyneenä.) Kenttä on
tyhjä! Ja äsken oli päätä kuin mätästä — —

PÄIVÖ. Ovatpa talttuneet.

AIMOLA. En usko.

PÄIVÖ. Lähtekäämme. (Poistuu Aimola jäljessään oviaukosta.)

RAUNI (kääntyy kuin pelosta kutistuneena, tuijottaa tuskaisin kasvoin
katsomoon. Vavahtaa, aikoo poistua vasemmalle, palaa äkkiä takaisin;
säikähtyneenä). Ken siellä? Poikani! (Kiirehtii jälleen vasemmalle,
aikoen sivusuojaan.)

V KOHTAUS.

Maarit astuu häntä vastaan.

MAARIT. Kaunis on poikasi. Olisi sen avulla kelvannut tulla Ilmolan
emännäksi.

RAUNI (tukahtuneesti, väristen pelosta). Mitä — — teit?

MAARIT. Hoitelin poikaa, oli itkuun parahtaa.

RAUNI. Mistä tulet? Mitä varten tulet?

MAARIT (häijysti). Tulin vuottelemaan päämiestä. Valinneeko tällä
kertaa sinut?

RAUNI (hädässä). Päästä — — (Katoo vasemmalle.)

MAARIT (siirtyy ympärilleen tarkkaillen oikealle).

VI KOHTAUS.

Anundi Sarre tulee oviaukosta, hiljaisena ja surullisena, istuutuu
taka-alan jakkaralle.

MAARIT (hetken vaitiolon jälkeen). Tautiko vaivaa Sarre-pohattaa?

SARRE on vaiti, katsahtaen vain väsyneesti Maaritiin.

MAARIT. Vai liikako rikkaus? Sarren porotokat koskena laskevat
tunturin laitaa. Pelkkiä päällikönpoikia sikiää Sarre-ukon pahnasta.
Ja valtataatot käyvät pojasta sotaa. — (Äkkiä.) Mutta et tiedä, äijä
parka, kumpi voittaa.

SARRE (yhä väsyneenä). Toinen kai — —

MAARIT. Minä tahtoisin Päivö-päällikön voittavan ja päämiehen
pakolaiseksi tuntureille. (Puoleksi itsekseen, luonnonlapsen koko
rakkauden ilmoille päästäen; hellästi.) Siellä ansoja panisin. Ja
linnunlihalla ruokkisin pakolaisparkaa — —

SARRE (uteliaammin). Entä, vanhempi voittaa?

MAARIT (yhä kuin itsekseen). Orjapiiaksi Ilmolaan anoisin ja karsinassa
pysyisin hiljaa — —

VII KOHTAUS.

Rauni vasemmalta.

RAUNI (Sarrelle). Isoisä! Kauvan olet viipynyt.

SARRE (koskien hyväillen Raunin olkaa, liikutettuna). Viipynen kohta —
— kauvemminkin — —

MAARIT (vetäytyy toisten huomaamatta oviaukosta pois).

RAUNI. Ethän, isoisä — —

SARRE. Sitä tulin sanomaan, että — — jos ei onnea tulisi, pakenet Sarre
äijän kotaan, siellä on lämmintä sinulle — —

VIII KOHTAUS.

Päivö tulee ulkoa, tuohtuneena ja synkkänä.

PÄIVÖ (huomattuaan Sarren). Rakensit, Sarre, rauhaa, sen murhasivat
omat miehet. (Istuutuen rahille.) Nyt tulee myrsky niin idästä kuin
lännestä — — Mitä neuvot?

SARRE (kuin kaikelle pelastuksen löytäen). Paetkaamme tuntureille.
Siellä on eloa, kurut ja solat — — se olisi pelastus vaikeimmasta — —

PÄIVÖ. En koskaan!

IX KOHTAUS.

Aimola tuo sisään Keriolaisen.

AIMOLA. Tässä on mies. Mutta — — rantatörmää nousee tänne päin vieraita
miehiä joukko. Jos lienevät tulossa sanomia tuomaan — —

PÄIVÖ. Lännestä? Tulkoot, jos haluavat.

AIMOLA (poistuu).

PÄIVÖ (Keriolaiselle). Miksi sen teit?

KERIOLAINEN (rohkeasti). Tapoin karjalaisen pakanan ja olisin tappanut
molemmat, mutta toinen pääsi pakoon. Ei sovi meille sellaiset liitot.

PÄIVÖ (uhkaavasti). Mutta kuolema kyllä?

KERIOLAINEN (syvällä vakaumuksella). Sopii kyllä, paljonkin paremmin.
Olen vanha mies ja sanon suorasti sanani. Olen palvellut taattoasi ja
palvelen sinuakin, kun olet samaa sukua, vaikka köysissä mukanasi toit.
Mutta — ei taivu luontoni karjalaista muiskupartaa sivelemään. Ja samaa
mieltä ovat muutkin hämäläiset.

PÄIVÖ. Sinä ne yllytit.

KERIOLAINEN. Ei ole ollut yllyttely tarpeen. Jo koko kevätpuolen on
niissä kaunaa kytenyt sinua vastaan. Ja tähän saakka ilman syytä. Ei
ole näet osattu koskaan vuottaa valtapirkoilta hyviä aikeita ja tekoja
— osattomien onneksi. "Valtaherrojen pahnaa se on tämäkin", alkoivat
jo talvella jorata. "Naisesta tapellee, ei loisten ja orjien hyväksi",
lisäsivät toiset. Se oli väärämielistä puhetta, ja kyllä sen niistä
kuritin männikköön. Mutta — — tässä karjalaisten pelissä — —

PÄIVÖ (keskeyttäen). Riittää. Rauhan te surmasitte — — Osaatteko ampua
jousella olan yli ja eteenpäin keihästä työntää?

KERIOLAINEN. Kyllä sitäkin osataan.

PÄIVÖ. Saat mennä.

KERIOLAINEN poistuu hitaasti ulos.

PÄIVÖ (nousee, kääntyy vähitellen Raunin puoleen; väsyneesti). Hoida
poikaasi, Rauni. On miettimistä — — (Painuu omiin aatoksiinsa.)

RAUNI (poistuu arkana vasemmalle).

SARRE (aikoo poistua ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (kuin pelkäisi jäädä yksin; käheästi). Älä lähde, Sarre.
Katso, tunturi on harmaa — (Kääntyy takaisin; keskinäyttämöllä,
kummastuneena.) Otsa on hiessä, ruumis on heikko, kuin tautia keräisi.
(Siirtyy oikealle ja nojaa väsyneenä päätänsä seinällä riippuvaan
päällikköviittaan.)

SARRE istuutuu hiljaa taka-alan jakkaralle.

PÄIVÖ (väsyneesti, tuskalla). Sarre, joka tuulesta he tulevat. Tämän
punaisen viitan he tahtovat hartioiltani riistää ja heittää arpaa — —
ainoasta onnestani. (Edeten etualalle.) Ja omat mieheni! Ne, joiden
osattoman elämän tahdoin muuttaa osalliseksi, ne salahautoja kaivavat
ja peittävät pohjan terotetuin seipäin. (Sarren puoleen kääntyen.)
Eivätkö he ymmärrä, että meillä on susien taistelu susia vastaan?
(Kuulee askeleita, kuin näkisi aaveita.) Ken siellä?

X KOHTAUS.

Niklas tulee hitaasti ulkoa.

NIKLAS (ovelta; surullisesti, rauhallisesti). Veljeni — —

PÄIVÖ (kääntyen hänestä poispäin; lyhyesti). Tietoja tuonet?

NIKLAS. Tietoja kovia. (Lähestyen Päivöä.) Taattomme on kuollut ja
kuopattu.

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen). Miten kuoli?

NIKLAS. Murheeseen — — poikiensa tähden. Kun sortuivat veljekset
sotaan, lankesi vanhus heikkouden tautiin. Viikkoja virui. Eräänä
aamuna vainajana kunniaistuimella istui.

PÄIVÖ (melkein kärsimättömästi). Lie papin multiin pantu?

NIKLAS (nyökkää myöntävästi).

PÄIVÖ (lyhyesti). Rauhassa levännee. Istu.

NIKLAS (istuutuu rahille).

PÄIVÖ. Mitä itsestäsi?

NIKLAS (kuin vierastaen). Mitäpä muuta kuin — — ruosteenkarva muoto ja
mielessä tyhjä. Ei maistu olut, ei naura Hoikan poika enää. Vaarojen
laitamilla on maanruska harmaa ja kuiva, ja äänen kantamattomissa on —
— merenraukujen laulu. (Hetken vaitiolo.) Sisaremme — — se kaunis sisar
— joka aamu ovat hänen kasvonsa kalpeammat eilistä päivää. (Tuskalla.)
Eikä hän edes valita. — Veljeni, tee sovinto veljemme kanssa.

PÄIVÖ (katkerasti). Eikö tietosi kovemmat?

NIKLAS (asiallisemmin). Kovat ehdot mukaani sain. (Pyytävästi.) Mutta —
— taipua koeta: jää vara parempiin — — tuonnempana.

PÄIVÖ. Ehtosi sanele.

NIKLAS. Kemiläissaaresta tänne lähenevät parhaillaan kahden
kauppakunnan miehet. Jos lähetät minun mukanani pojan isällensä, saat
aikaa tiiman verran paetaksesi ylämaihin — — naisesi keralla. Muussa
tapauksessa — — ei ole armoa.

PÄIVÖ (on alkanut kävellä raivostuneena edestakaisin). Enkös
arvannutkin! Nuorimus saa väistyä. Puolsin kerran raatajille särpimen
oikeutta hiukaisevaan nälkään: sain väistyä kellariin. Kun vaadin
itselleni omin käsin ottamani vangit, tarjottiin Ilmolan nuorimmalle
perilliselle mierolaisen sauva, ja jälleen, kun puolustan omiani, tuo
sama mies karjuu takanansa Tornion ja Narvan herrat: pakene! Saat
armon: henkipaton vaivat.

NIKLAS (nousten). Et väittäne vastaan, että isällä on oikeus — —

PÄIVÖ (keskeyttäen). Oikeus? Se poika on ryöstetty viattoman verestä.
Ja nyt on se synnyttäjänsä tahdosta minun. Puolustan omiani: naistani
ja lihaa tämän lihasta. Ja ennen ne molemmat hautaan kuin yhdenkään
luovutan susille. Ette, mies parat, tietävän näy, että nyt käydään
susien sotaa susia vastaan. (Sarrelle.) Sarre, nouse. Jos vihamies
etenee yli Lintuojan askelenkin verran, sinä surmaat pojan. Onko selvä?

SARRE (on noussut; sopertaen). Päämies — — (Nostaen kätensä, kuin
nähden tietäjän ennustaman hetken nyt tulleen, monisävyisin tuntein.)
Jantukka!

NIKLAS (Päivölle). Et voi tarkoittaa totta! Mutta — — etkö ymmärrä?
Tämänkaltainen uhkauskin on mieletön teko. Se vie Henrikiltä järjen.
Etkö muista? Hänen raivonsa on kamala. Silloin ei jää näille rannoille
eloon yhtäkään ihmisen näköistä. Niin, eivät vain jouset ja keihäät
murru, lappalaiset ja lappalaisten koiratkin viruvat huomenna maassa,
jos toistat sen sanasi.

PÄIVÖ. Sen toistan, toistan vaikka ulvomalla, kuten pedolle sopii. Ja
siinä on viisautta lisäksi. Katsos, poika saa puolustaa hengellään
minun selkäpuoltani isäänsä vastaan. Sillä aikaa lyön vimmastuneet
partaniekat takaisin itään. Veljeni vuoro tulee kyllä, odottakoon
rauhassa.

XI KOHTAUS.

Aimola tulee ulkoa.

AIMOLA (jo tullessaan). Päämies — — metsä liikkuu, karjalaiset tulevat.

PÄIVÖ. Parhaiksi tulevat. Järjestä miehet. Kohta olen siellä. (Aimolan
poistuessa, Niklaalle.) Saat lähteä, ja muista: sanani mukaan tehtäväsi
täytä.

NIKLAS (surulla). Lähden. Olen tarpeeksi nähnyt. Olit ennen herkkä
ja hyvä. Ja nyt? Kätevästi on elämä leiponut sinun sydämeesi kiven.
Ei koske siihen taattomme kuolema, ei sisaremme murhe. Ja niin olet
silmäsi sokaissut, ettet ymmärrä veljesi mieltä. Hän jätti tien
ylämaihin auki, vaikka olisi voinut katkaista jokaisen tolan. Mitä
varten? Hän kauhistuu veljessurmaa. (Hiljaisesti.) Hän rakastaa
veljeänsä. "Minä vihaan ja rakastan", mumisi hän eilen illalla
itsekseen, ja hänen leukansa tärähti.

PÄIVÖ. Mitä auttaa meitä, vaikka voivottelisi vuorten uumenissa sydän
ja tuska, kun koemme kourin vain paatisen kyljen ja rinnan, joka
murskaa meidät alleen. (Kysyvästi.) Ketä auttoi sinun nöyrtymisesi
viinaan ja humalaan? Sinuako, osattomiako?

NIKLAS. Ei auttanut liene. Ymmärtämään vain opettivat omat synnit,
ymmärtämään erheitä muissa. Ja — — sehän ei liene rahtuista enempi.

PÄIVÖ (tuskalla, kiihkeästi). Näytä minulle, väitä edes, että tein
väärin noustessani heikkojen turvaksi. Sen jos näytät, pakenen täältä
enkä mitään vaadi!

NIKLAS (syvällä vakaumuksella). Sitä en voi — — en kuolinvuoteella
vielä. Rauha sinulle. (Poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (itsekseen). Niin, rauha — — sillä nyt tunnen taas — olen ollut
ja — olen sydämeltä puhdas. (Kääntyen Sarren puoleen, varmoin mielin.)
Sarre, sinuun luotan enemmän kuin isään ja veljeen. Jätän hoiviisi
Raunin ja haltuusi pojan. Muista sanani. (Poistuu kohti oviaukkoa.)

XII KOHTAUS.

Rauni tulee vasemmalta.

RAUNI (kuin hahmoltaan muuttuneena). Kuulin mitä uhkasit! Olenko
synnyttänyt susien suuhun? Aiotko repiä sydämeni?

PÄIVÖ (lähestyen, vetäen luoksensa Raunin). Rauhoitu. Se oli uhka,
ei teko. Se on pitävä kiila ja este. Kyllä pysyy. Ja veljeni seisoo
paikallaan kuin nokinen kanto. Tule saattamaan. Näet miehesi miehien
edessä. Vaaralta mustaparrat laaksoon, me vaaralta vastaan. Nyt on
kourissa voitto — — (Vie heikosti vastustelevan Raunin mukanaan ulos.)

SARRE (yksin, edeten keskinäyttämölle). "Muista sanani", sanoi päämies.
"Muista tekosi", Jantukka jylisi. (Kuin syyttäen julmaa kohtaloa.)
Ja jumala ansansa asetti! Nyt on tullut — — se vaikein. — (Lyhyt
vaitiolo.) Kuoleman suureen suottaan ovat isäni menneet. Ja hirvaista
mustin on riittänyt uhriksi heille! Miksi ei minulle? (Lyyhistyy
etualan jakkaralle istumaan, hetken vaitiolo.) Saat sarvipäitä
tuhannen — — älä vaadi tätä! (Kuin keskustelisi Näkymättömän kanssa.)
Enemmänkö — — vieläkö enemmän? — Saat kymmenen tuhatta — — mustat
ja valkoiset hirvaat, pailakat villit ja emojansa roukuvat vasat. —
Ja hopeariskut, tengat ja markat? Niitäkin on! Haluatko? Saat nekin
— — saat nelikollisen täyden! — Eikö se riitä? (Nousten.) Koska on
sinulle, jumala, tätä ennen laumojen ruhtinas koko elonsa luvannut?
Ei koskaan! (Kuin lyyhistyen taakan alle, hiljaisesti.) Ja kuitenkin
vaikenet. (Seisoo hetken, tekee päättävän eleen, astuu pari askelta
vasemmalle, palaa takaisin kuin paeten, hervahtaa istumaan rahille.)
Kuin porovarasta — — minua riepotetaan. En jaksa, en kestä — — (Hetken
vaitiolo, viekkaasti.) Mutta — — jos et oikopolkua vaadi, vaan näytät
syrjätolan, jotain tehnen — — (Kuin itseään puolustellen.) Toki
muistanen sen: ei vapisevin käsin saa uhria rakentaa. Ja sitä paitsi —
— se on Jantukan virka, ei minun. Minussa ei tietäjän terästä — —

XIII KOHTAUS.

Maarit ilmestyy oviaukkoon.

MAARIT (tulee hitaasti Sarren taakse; pitkähkön vaitiolon jälkeen).
Mitä kyyrötät, äijä?

SARRE (kavahtaen). Sinä? Sinäkin vuotat ja kierrät — — (Käheästi.) Etkö
ole löytänyt oikotolaa?

MAARIT. Löytänen kohta. Ne tulevat — —

SARRE (kuin oljenkorteen tarttuen). Ketkä?

MAARIT (salaisen riemun vallassa). Lintuojalta, päämies miehin ja
keihäin.

SARRE (nousten, kuin hädästä päästen, hieroen mielihyvästä käsiään.)
Hyvä, hyvä — — Parastakin parempi. Syy on käskijän, ei minun.
(Maaritille.) Sinä, Maarit, saat auttaa.

MAARIT. Ketä?

SARRE. Eniten itseäsi. Jos tahtonet, ettei Henrik Kurki, ei Kurjen
pojat, ei poikien pojat himoitse koskaan enää Sarren pahnasta
syntynyttä naista, niin — — nyt pääset tahtosi perille. Tahdotko?

MAARIT (synkästi). Tahdon.

SARRE (osoittaen vasemmalle). Mene, ota poika, livahda pakoon, juokse
pohjoista tolaa ja jätä se — — Jantukan kotaan.

MAARIT (lyhyen vaitiolon jälkeen; päättävästi, kuiskaten). Sen teen.
(Katoo vasemmalle.)

SARRE (yksin; kuin taitavasta kaupasta hyvillään). "Muista tekosi",
sanoi noita. Sen muistin, en tehnyt mitään. Vain käskyn sain ja totteli
toinen, en minä. (Kuin lohduttaen itseään.) Ja tuskin puolta oli
pojassa omaa — —

XIV KOHTAUS.

Rauni tulee ulkoa.

RAUNI (aikoo kulkea suoraan vasemmalle).

SARRE (kuin säikähtäen). Tyttäreni! (Mennen pysähtyneen Raunin luo,
jonka ohjaa poispäin sivusuojan läheltä; kuin höperönä.) Vain puolet
oli omaa — — Ja vieras sai koston — — yöstä yöhön ja vuodesta vuoteen
syö se ryöstäjäsi luuta ja lihaa. Ja käsky — — toisen oli käsky.

RAUNI (vavahtaen). Käsky? (Katsahtaa epäillen Sarreen, sitten
ympärilleen, pelästyy ja juoksee vasemmalle, josta samassa kuuluu
hätäänjoutuneen parahdus.)

SARRE (peräytyy kuin kauhun ajamana taka-alalle ja kyyristyy
jakkaralle. Samassa alkaa kaukaa kuulua Päivön ja miesten laulamana
Voittajain laulu):

    Kaulaluillamme Kalma,
    vierellä Manalan alho
    Ylätse löimme,
    vihamiehemme alatse.

Huomattavasti lähempää:

    Kulmaluillamme voitto,
    vierellä tekojen kalpa.
    Ylätse löimme,
    vihamiehemme alatse.

Jo ensimmäisten säkeitten aikana on Rauni kiertänyt ulkoa ja
tullut taka-alan oviaukosta telttaan. Koko laulun ajan hän etsii
kaikkialta, etsii mielettömästi. Tultuaan oikealle päällikköviitan
lähelle, hän repäisee sen seinältä, painaa sitä rintaansa vasten ja
koettaa sitä raivostuneena reväistä kahtia. Sitten: hän laahaa sitä
keskinäyttämölle, pudottaa sen maahan kuin väsyneenä. Kuin muistaisi
taas etsittävänsä hän rientää vasemmalle sivusuojaan, palaa täältä
samassa, seisahtaa.

RAUNI (Sarrelle; väsyneenä, jäykistyneenä). Sinäkö surmasit pojan?

SARRE. Turvaan on viety — — Jantukan hoitoon.

RAUNI (yksikantaan todeten). Tietäjän uhrattavaksi.

SARRE. Ken antoi käskyn, sen kuulit.

RAUNI (synkästi). Sen kuulin. (Etenee kohti oviaukkoa, täältä hän
peräytyy kuin kauhistuneena ja vetäytyy inho kasvoilla sivusuojaan.)

XV KOHTAUS.

Päivö tulee ulkoa.

PÄIVÖ (riemuissaan, Sarrelle). Kuin lento-oravat — — puulta puulle
pakenivat. Oli kuin riistan ajoa, ei miekallista sotaa. Mutta hyvä
näinkin. Säästyipä miesten jäntereihin voima. Se kyllä tänä yönä
tarvitaan. (Huomaa samassa seisovansa päällikköviitalla, katsoo
kummissaan, nostaa sen maasta, satutettuna, pahoitellen.) Ken on
tällaista tehnyt? Kuin nurjuksen nuttua — — maata pitkin laahannut —
— (Sarreen päin kääntyen.) Oletko ketään nähnyt? (Puhdistaa viittaa
hellävaroen; ihmetellen.) Miksi et vastaa?

XVI KOHTAUS.

Päivön kääntyessä Sarren puoleen on Rauni tullut esiin vasemmalta ja
jäänyt seisomaan liikkumattomana.

RAUNI (synkkänä, kylmästi). Itse olet sen tahrannut.

PÄIVÖ (kääntyy, heittää viitan rahille; katsoo Rauniin kummastuneena).

RAUNI (kylmällä raivolla). Murhaaja! (Lyhyt vaitiolo.) Poikani surmasit
— — kuin emottoman rakin.

PÄIVÖ (sekaisin mielin). Rauni — —

RAUNI. Jantukan palvoskivellä pisaroi parhaillansa — — (melkein
huutaen) viattoman veri!

PÄIVÖ (kääntyen Sarren puoleen, tiukasti). Sarre?

SARRE (lyhyesti, viekkaasti). Käskysi mukaan.

PÄIVÖ (vielä enemmän ymmällään; harppaa ulko-ovelle). Aimola! (Palaa
takaisin; aluksi epäröiden.) Jos niinkin olisi — — Rauni, et riutune
suruun — — (Tavaten taas koko voimansa.) Pojan toisenkin tehnet — —
minulle ja itsellesi!

RAUNI (kylmästi, järkähtämättömästi). En itselleni, en sinulle.

PÄIVÖ (sanojen alla epäröinti ja hätä). Minä voitan — — ennen huomista
päivää. Silloin — — vien sinut Ilmolaan ja outamaihin kauemmaksi vielä.
Jätämme taakse jängät ja kiveliöt, samoamme virrasta virtaan. Ja sinä
Rauni, kuin kuningatar myötä! — Saat ratsastaa sinisellä satulalla,
allasi vapiseva sälkö ja harteilla silkkinen viitta — ja mitä tuonkaan?
Tukulmista ummiskengät pienet ja Saksan sametista hienoiset pitimet — —

RAUNI (keskeyttäen, kylmällä ivalla). Entä itsellesi? Jalkaasi kiviset
kengät, kaulaasi kivinen harkko.

XVII KOHTAUS.

Aimola tulee kiireesti ulko-ovesta, jää seisomaan taka-alalle.

PÄIVÖ (kääntymättä Aimolan puoleen). Mitä tekevät Lintuojalla?

AIMOLA. Etenevät tänne, mutta hitaasti. Lisäsin vartijoita. Olin juuri
keihäsmiehiä kokoamassa —

PÄIVÖ. Hyvä, mene.

AIMOLA (poistuu).

PÄIVÖ. Lähden ja voitan! (Menee oviaukolle, täällä kääntyen;
pyytävästi.) Kun palaan, otathan hyvällä vastaan?

RAUNI. Mene ja palaa — — vierus verta täynnä. (Kuin väsyen.) Olen
silloin poissa, tunturin laella tai — — tunturin kuilussa.

PÄIVÖ (lähestyen, vetäen Raunin lähelleen; rukoilevasti). Rauni, älä
käänny minusta! Jos saitkin hoidella tuhoista lasta, olen kulkenut
tuhon vierellä minäkin. — Kestä, niin minäkin kestän — — (kyyneliin
saakka heltyen) hyvän toiseni keralla. Ei vain itsemme tähden, kaikkien
tähden on meidän tänään kestettävä!

RAUNI (kääntyen jäykkänä pois). Kestänen yksin, en kahden — murhaajan
kanssa.

PÄIVÖ. Se oli onneton pakko, ei muuta. (Itseään puolustaen.) Ja niitä
— — murhaajia — on monta. Veljeni! Hän tiesi tuon tuiman ehdon ja
sittenkin eteni — — ja sinä, Sarre, pidit liikaa kiirettä.

SARRE (tuskalla). Käsky oli sinun ja — — suuremman vielä!

RAUNI (Päivölle). Oletko luihukin lisäksi?

PÄIVÖ (liikehtien, tietämättä mitä tehdä; katkonaisesti). Olen onneton
poika. — Taisteluun on kiire. Sinua en päästä! Sinä olet elämä.
Taistelen elämän tähden, en tyhjän.

RAUNI (ivamielellä). Mihin ovat ne — — sorretut jääneet?

PÄIVÖ (lähestyen). Sinä olet sorretuista rakkain ja murrettuna — —
rakkaampi vielä. (Yrittäen vetää lähelleen loittonevaa Raunia.) Kuin
oma vereni olet lämmin ja rakas. Älä pakene minua!

XVIII KOHTAUS.

Aimola tulee kiireesti ulko-ovesta.

AIMOLA (huohottavan kiireisesti). Viivyttelet, päämies! Vihollinen
hiipi kumpujen taitse, surmasi vartijat, rinnettä syöksi kuin vyöry. Ei
pääsyä eteen, ei sivuille. Miehet ovat ymmällä.

PÄIVÖ rientää Aimola jäljessään ulos.

SARRE (lähestyen Raunia). Tyttäreni, paetkaamme!

RAUNI (rauhallisesti). Paennen, en vielä, enkä yhdenkään murhaajan
kanssa.

PÄIVÖ (ulkona). Vaaran laelle! Vuottakaa! (Tulee kiireisesti telttaan.)
Olemme suojaa vailla! Vaaralla — viimeinen turva. (Aikoen tarttua
Rauniin.) Tule nopsaan.

RAUNI. Älä koske minuun! Nyt katsotaan, miten poikani kostetaan!

XIX KOHTAUS.

Samassa seisoo oviaukossa Järkä keihäs tanassa ja kaksi keihäsmiestä
takana.

JÄRKÄ. Paikoillanne ja kuunnelkaa: Päämies vaatii poikansa tai poikansa
murhaajan. Ympäri kenttää on sadat jalkajouset jänteessä vekara. Jos ei
poikaa tuoda, murhaaja tulkoon, tai kaikille kuolema. Vuotamme puolen
tiimaa, ei enempi. (Järkä miehineen poistuu.)

PÄIVÖ (siirtyy kuin väsymyksestä horjuen rahille istumaan).

RAUNI (hetken vaitiolon jälkeen; surullisen raskaasti). Mitä vastaat? —
Ken on murhaaja?

SARRE (lähestyen, Päivölle). Minä olen vanhus, näethän, luuvalon syömä,
tutiseva vanhus. Olen syyllinen kuin sinä — — olen syyllisempi sinua.
Minut lähetä — —

PÄIVÖ (vaimealla äänellä). Vaikene — —

SARRE. Heimoani tottelin, en sinua — —

PÄIVÖ (jälleen yksikantaan). Vaikene. (Ottaa hitaasti lakin päästänsä,
panee sen viereiselle jakkaralle. Ottaa samoin miekan huotrineen ja
kannattimineen ja asettaa jakkaralle. Sitten: ottaa viitan viereltään
ja vetää sen olalle; nousee, Raunille.) Olen syyllinen poikasi
kuolemaan. — (Hellästi.) Lupaatko paeta?

RAUNI (kuin sovitettuna; vaitiolon jälkeen). Lupaan — — poikaani
hakemaan — —

PÄIVÖ (hymyillen). Löytänetkö?

RAUNI. Löytänen hyvinkin — —

PÄIVÖ. Hyvin tahdoin, pahoin tein. Nyt maan tasalle alenen. Ethän
pahalla muista?

RAUNI (arvoituksellisesti). Olen lähelläsi ja — — lämmin kuin oma
veresi.

PÄIVÖ (onnellisena hymyillen, kuin ihmetellen). Olet lämmin ja rakas
kuin vuotava vereni. (Kääntyy, kulkee kohti oviaukkoa, seisahtaa
ovella, katsoo vielä kerran Rauniin kuin hyvästijätöksi koko elämälle;
astuu muutaman askeleen taustalle, jää seisomaan.) Rauni on seurannut
loitolta Päivöä, kiirehtii äkkiä ulos Päivön rinnalle. Jouset
särähtävät, molemmat kaatuvat. Hiljaisuus.

XX KOHTAUS.

Henrik Kurki, jäljessään Niklas, Järkä ja muita, lähestyy. Kumartuu
kaatuneitten puoleen, nousee, astuu hitaasti sisään.

HENRIK (syvästi liikutettuna). Kenessä on syy?

NIKLAS (oviaukon luota). Sinussa ja hänessä — — ja meissä. (Poistuu
vainajien luo.)

HENRIK (kuin itseään tutkistellen). Minussa ja hänessä — —

NIKLAS (ulkoa, kaikuvalla äänellä). Meissä kaikissa on syy!

KAIKU (vastaa kaukaa vaaralta). Kaikissa syy — — —

Väliverho.