Kummituksia ja kajavia

ÿþHella Wuolijoen 'Kummituksia ja kajavia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3731. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot. KUMMITUKSIA JA KAJAVIA Muistelmia Eino Leinosta ja Gustaf Mattssonista Kirj. HELLA WUOLIJOKI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1947. Eino Leino ja Gustaf Mattsson vierailivat luonani vankikoppini hämärässä, elämäni ollessa raskaimmillaan, kun toukokuusta elokuun loppuun saakka sain sydänkesän viettää likaisenvihreässä vankikopissani, kävelemättä, ilman ilmaa, ilman aurinkoa, ilman kesää. Ikkunan aaltolasin lävitse pilkisti vihertävä valo. Pienen ilmalasin lävitse, joka vihdoinkin minulle avattiin, tunkeutui selliini Valtiollisen Poliisin pihan loppumatonta tomua ja häkäautojen häkää, savua ja pörinää ja Valtiollisen Poliisin raakojen autonkuljettajien huutoja. Nuo vankiautot porhalsivat öisinkin hirveällä räminällä pihalle ja olivat oikeastaan pahin kärsimykseni. Kuvittelin niitä onnettomia, joita he öisin kuljettelivat sekä vankilan seinien sisälle että vankilasta ulos. Jokainen vanki oli veljeni, sisarteni, toverini. Sydämessäni soi tuskan kannel tomuisen kaupungin yössä ilmahälytyksien ja pommitusten säestämänä. Pöytäni ja penkkini olivat kylmää metallia  sängyssänikin koskettivat polveni kylmään rautaan. Raskas rautaovi aivan kuin laukesi ylitseni. Ilma loppui. Seisoin kylmään seinään nojaten ikkunan ilmaluukun alla nielläkseni tuulta silloin kun se joskus puhalsi yli likaisen pihan ja siveli vankilan seiniä. Merituulta, vapaata tuulta. Eräänä yönä lensi kajava pihan yli. Kajava, Kukkian lintu, toi mieleeni Kukkian. Ja Kukkian mukana oli yhtäkkiä sellissäni nuoruudenystäväni Eino Leino. Koska minulla ei ollut ilmaa, aurinkoa eikä kesää, kirjoitin minä ne itselleni. Loin ne itselleni vartijaini ja kiduttajieni kiusalla. Koska olin yksin likaisenvihertävässä sellissäni, tulivat luokseni monet, monet nuoruudestani. Kajavan mukana Eino Leino Kukkialta. Sen Jälkeen tuli luokseni toinen nuoruuteni leikkitoveri samoilta ajoilta, Gustaf Mattsson. He olivat molemmat elämäni rikkaimpia, suurimpia ihmisiä. Molemmista tuli kesää sydämeeni. Niin he pitivät minulle seuraa kuten muutkin kuolleet ystäväni, isäni ja äitini. Seurustelussani heidän kanssaan unohdin kokonaan kohtaloni ja uhkaavan kuoleman, jota minulle väläytettiin päivittäin. Koko syytösjuttuni lakkasi huvittamasta minua. Minun oli kiire päästä kuulusteluista selliin kirjoituskoneeni ääreen ja ystävieni seuraan. He eivät aavistaneet, nuo kuulustelijani, miten paljon seuraa minulla oli sellissäni, minulla, joka piti tuomittaman ikuiseen yksinäisyyteen. Leino ja Mattsson auttoivat minua silloin elämään, mutta minulla oli kolmaskin leikkitoveri, joka auttoi minua valmistautumaan viimeiseen leikkaukseen ja joka oli turvani ja suojelijani. Hänestä en uskaltanut kirjoittaa. Hän jäi piiloon sydämeeni, sillä vartijani eivät olisi koskaan päästäneet julkisuuteen sitä, mitä hänestä olisin kirjoittanut. Mutta tiesin, etteivät he uskaltaisi hävittää sitä mitä kirjoitin Eino Leinosta ja Gustaf Mattssonista. Ja niin kävikin. Eino Leinosta ja Gustaf Mattssonista aloitin muistelmieni kirjoittamisen. Molemmista olen kirjoittanut Valtiollisen Poliisin kopissa. Myöhemmin Katajanokan lääninvankilassa kirjoitin nuoruusvuosistani Virossa ja ylioppilasvuosistani Helsingissä. Tahtoisin huomauttaa lukijoilleni, että tämä kirja sisältää ennen kaikkea minun muistelmiani. Niin Eino Leino kuin Gustaf Mattssonkin olivat ystäviäni, ja kuvaan heitä juuri siinä määrin kuin heillä oli yhteyttä minun elämääni, kuin he olivat minun ihmisiäni ja jättivät jälkiä minun kehitykseeni. Minulla ei ollut minkäänlaisia lähteitä käytettävissäni. En ole myöhemmin vajaudessa yrittänytkään korjata ja tarkistaa kirjoittamaani. Olen tahtonut säilyttää, nämä kuten muutkin muistelmani alkuperäisessä asussa, inhimillisinä dokumentteina siitä, mitä ihminen saattaa muistaa nuoruudestaan vankisellin seinien sisällä. Elokuussa 1946. Hella Wuolijoki. EINO LEINO KUKKIALLA Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän sykkivätä. Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin. Eino Leino, »Elämän koreus» Kirjoitin seitsemäntoista vuotta sitten Onervan pyynnöstä pienen kuvauksen Leinon oleskelusta Kukkialla ensimmäisen maailmansodan alkukuukausina. Onerva painatti sen julkaisemaansa Leinon elämäkertaan, ja siitä kuvauksesta on tiemmä maisteri Havu tehnyt kuunnelman Leinosta Kukkialla, jota niin usein on esitetty Yleisradiossa. Oli hieman omituista, kuulla Eine Laineen esittävän minun osaani radiossa, mutta joka tapauksessa sain siitä sen ajatuksen, että minun itseni pitäisi oikeastaan kertoa hieman enemmän tuosta ajasta ja Leinosta, ehkäpä olen sen suorastaan velkaa Leinon muistolle. Nyt olen päättänyt tehdä sen omien muistelmieni yhteydessä, ts. alkaa omien muistelmieni kirjoittamisen siitä ajasta, jolloin Leino niissä näyttelee osaansa  esittäen prologina muistelmani kosketuksesta Leinoon ennen Kukkiaa ja epilogina sen minkä muistan Leinosta jälkeen Kukkianajan. Tämä monografiani on siis tarkoitettu omalta vähäiseltä osaltaan täydentämään Onervan suurenmoista Leino-elämäkertaa. Mutta sellaisia täydennyksiä olisi kirjallisuutemme nimessä saatava mahdollisimman paljon, ennen kuin tuo sukupolvi, joka läheisesti tunsi Leinon, häipyy hautaan. Elli Tompuri on muistelmissaan ja lausuntailloissaan suurenmoisella tavalla elvyttänyt Leinon-tuntemusta sekä Leinon merkitystä vapautta kaipaavalle ajallemme, ja uusi Leinoon kohdistuva rakkauden aalto tuntuu taas nostavan hänet ihmisten sydämiin. Mutta missä viipyvät ne sen seitsemät muistelmat ja monografiat, jotka hänen aikalaisensa voisivat hänestä kirjoittaa? Kummallista kyllä hänestä ovat siis ensin ruvenneet kirjoittamaan naiset, jotka useimmiten tunsivat hänen elämänsä surulliset puolet. Mutta missä ovat ne miehet, jotka jakoivat hänen ilonsa Kavaljeeriflyygelissä, Catanissa ja muissa kapakoissa ja joille hän kylvi säkenöiviä sanojaan ja sukkeluuksiaan  joista monikaan ei ole säilynyt? Mikä valtava hahmo hän olikaan sivistyselämässämme, tuo notre-damelainen hirviö, joka kulki Esplanaadillamme ja iski ihmisiä tulimiekalla ja pisti myrkkytikarilla ja irvisteli teennäisyydelle ja kylvi hymyileviä sanoja kapakkapöytiin. Teen kunniaa Leinon muistolle! Minun muistelmani eivät ole akateemisia, valittuja ja siivottuja. Kerron ne sellaisina kuin ne johtuvat mieleeni, omalla arkikielelläni, enkä kaihda kertomasta sellaistakaan, mihin Onerva vain hienotunteisesti viittaa. En ole koskaan käynyt Leinon haudalla. En tunnusta sen olemassaoloa. Minulle Leino elää vieläkin. PROLOGI Näin Leinon ensi kerran Kansallisteatterissa syksyllä v. 1904. Olin kahdeksantoistavuotias ylioppilas, juuri tullut Suomeen, ja Aino Kallas, joka oli käynnillä kotimaassaan, oli hyvän hyvyyttään ottanut minut mukaansa Kansallisteatteriin. Se oli jo elämys sinänsä; pyhä Kansallisteatteri, jonka peruskiven laskemistilaisuudessa, laulujuhlassa, oli isänikin ollut mukana pyhiinvaellusretkellään Suomeen. Istuimme tohtori Godenhjelmin (Ainon omaisten) paikoilla ensi rivillä, ja väliajalla, lämpiössä Aino kävi käteeni kiinni ja sanoi hiljaa: tuolta tulee Eino Leino morsiamineen. Henkeni salpautui: Eino Leino ja Kansallisteatteri! Eino Leino, meidän Tarton lasten ihanne ja pyhimys, Suomen ihanimman runouden kuningas! Sieltä hän tuli vastaamme ja, oli juuri sellainen kuin kuvissaan, juuri sellainen salaperäinen, tumma ja melankolinen kuin runoilijan piti olla, sitä paitsi miehekäs ja paljon vanhemman näköinen kuin mikä hänen ikänsä oli. Ja Freya Schultz, hänen morsiamensa, vai oliko hän jo hänen vaimonsa, oli vallan erikoinen, orkidean näköinen kaunotar, kissamaisen sulava liikkeiltään, hoikka ja notkea ja kulki vähän Sarah Benhardtin kuuluisassa notkoselkä-asennossa. Muistan hänen leimuavat silmänsä, kapeat kasvonsa, vapaasti riippuvat suortuvansa ja yleensä koko hänen olemuksensa, joka uhkui ruhtinaallista välinpitämättömyyttä. Joka tapauksessa hän oli yllättävän vieras ilmestys senaikaisen Kansallisteatterin suojissa, mutta hän oli kumminkin kuin runo runoilijan rinnalla. En muista, tunsiko Aino Kallas Leinon jo silloin henkilökohtaisesti ja tervehtikö hän, mutta luultavimmin ei, sillä emme pysähtyneet emmekä puhuneet, vaan kuljimme usean kerran Leinon ohitse. Luonnollisesti kuulin jo silloin Leinon ristiriidoista ja nuoren Suomen taisteluista "psykologisen panettelun" yhteydessä. Romantiikanhohteisen seikkailun ja nerouden ilmakehä ympäröi Leinon nimeä niihin aikoihin osakuntaelämässä. Piankin huomasin, että nuorsuomalaiset jumaloivat häntä ja suomettarelaiset koettivat olla: jumaloimatta. Vuodet vierivät, ja seuraavan kerran näin Leinon vasta 1909 tai 1910 Onervan seurassa jossakin ravintolassa tai teatterissa. Tunsin Onervan osakunta-ajoilta. Muuten tutustuin häneen Danielson-Kalmarin kodissa joillakin Maija Danielsonin illallisilla, Onervan juuri palattua ensimmäiseltä Pariisin-matkaltaan. Silloiset lähimmät ystävättäreni ja osakuntatoverini Helvi Genetz (Juusela), Maija Danielson (-Rantakari) ja Toini Liljeström (Jännes), jotka kaikki kultaisen rakkaat ihmiset ovat kuolleet liian nuorina, he ja minä, me kaikki ihailimme Onervaa. Hän oli elegantti, kaunis, sivistynyt, lahjakas  hänen ensimmäinen runoteoksensa oli juuri ilmestynyt, hän oli päätään ylempänä meitä ylioppilastyttöjä. Jännittyneenä seurasimme Onervan kohtaloa ja kirjailijanuraa, eikä mikään ollut luonnollisempaa eikä välttämättömämpää jo kirjallisuutemme kannalta kuin että kohtalo saattoi Leinon ja Onervan yhteen. Se mitä Onerva merkitsi Leinon elämälle ja tuotannolle sekä hänen eläessään että kuoltuaan, ei ole mitattavissa. Leinolla ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja uhrautuvampaa ystävää ja auttajaa kuin Onerva. Eikä ole sitä Leinon runoteosta, jossa ei jollakin tavoin tuntuisi Onervan vaikutusta, sen jälkeen kun hän tutustui Onervaan. Naisia oli Leinon elämässä paljon, moni häntä inspiroi, monelle hän kirjoitti, monet hän unohti, mutta Onervalle hän kirjoitti sydänverellään: Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta. Ääressä takkavalkean me ruhtinaallista kaksi; jos maailma ei sitä huomaakaan, me teemme sen rikkaammaksi. Leinon kuoleman jälkeen Onerva antoi Suomen kansalle hänen elämäkertansa, kuolemattoman kirjan. Vasta nyt selaillessani sitä uudelleen olen oppinut käsittämään sekä tuon teoksen että sen tekijän  naisen suuruuden. Millä äidillisen hellällä hienovaraisuudella hän on käsitellyt kuolleen ystävänsä elämää, millä ymmärtämyksellä esittänyt hänen ajatuksensa ja taistelunsa, aina pysyttäen itsensä taka-alalla, syrjäisenä, korostamatta millään lailla omaa osuuttaan Leinon elämässä. Jopa siinä määrin, että oikeudenmukaisuuden ja totuuden nimessä vasta Onervan oma elämäkerta voisi antaa täydellisen kuvan Leinosta. Olen tahtonut kirjoittaa tämän, jottei ihminen Onerva unohtuisi Leinon rinnalla. Niin, minä näin heidät yhdessä ja iloitsin siitä, että nämä kaksi ihmistä olivat löytäneet toisensa. Mutta vaikka tervehdinkin Onervaa siinä tavatessamme, Leinoon tutustuin luultavimmin vasta vuoden 1914 alussa  ohimennen mieheni kautta  enkä ollenkaan muista missä. Ensimmäisen kerran muistan keskustelleeni Leinon kanssa vasta vappuna 1914. Olimme vappuaamulla Kaisaniemessä ja tapasimme siellä Leinon ja Onervan sekä muita nuorsuomalaisia siman juonnissa. Yhdessä mentiin Kämppiin aamiaiselle, ja sitä "aamiaista" kesti siksi kunnes Kämp yöllä suljettiin ja vielä sen jälkeenkin Päivölän klubilla. Kävin näitten "aamiaisten" välillä kotona lapseni luona,  palasin Kämppiin, lähdin uudestaan kotiin iltapäivällä ja sain taas tulla takaisin  "aamiaiselle". Aamulla lauloi koko Kämpin yleisö mukana gluntteja  mieheni ääni kuului ylinnä (vanha YL-läinen!), ja yleinen ystävyys jatkoi pöydän pituutta. Leino, joka oli ollut aamulla Kaisaniemessä selvä ja korrekti, alkoi innostua Kämpissä ja kylvää salamoita yhdessä mieheni kanssa, jolloin yleisö pitkässä pöydässämme alkoi taputtaa käsiään ja muutenkin osoittaa mieltymystään yhä lisääntyvin pullorivein. Onerva ja minä yritimme turhaan hillitä iloa. Muistan, että Kämpissä jouduin istumaan Leinon vieressä ja tosiaankin nauttimaan hänen ilotulituksestaan, jota en vielä tuntenut. Luonnollisesti tein voitavani yllyttääkseni häntä  siksi kunnes väsyin ja hän myös  hän jumalanviljasta, minä hänen seurastaan. Ja tuo "aamiainen" jatkui yhä vain  päivälliseen ja illalliseen. Kaikki naurut oli naurettu, kaikki laulut laulettu, mutta kaikkia Kämpin pulloja ei vielä ollut tyhjennetty. Ja niin juhla jatkui. Meidät oli Onervan kanssa tehty kauneimmiksi naisiksi maailmassa, ja viisaimmiksi ja parhaimmiksi. Trubaduuri oli ylistänyt meidät taivaisiin saakka, meille oli juotu lukemattomia maljoja  maljoja itsenäisille naisille  , eikä seura vieläkään ottanut hajotakseen. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin istua sellaisessa seurassa ja ajatella, huomista työpäivää  sekä laskujen maksamista, tietäen, että kaikilla noilla nauravilla ja remuavilla ihmisillä on huomispäivänsä edessään  ja että he mahdollisesti nauravat ja laulavat tänään, koska eivät tahdo ajatella tuota huomispäivää ja tietää, ettei minullakaan olisi oikeutta, ajatella huomispäivää eikä olla "Spielverderber", koska kerran olin leikkiin lähtenyt. Ja koska kerran oli leikkiin lähtenyt, niin sitä oli vieläkin jatkettava ja lähdettävä mukaan Päivölään, jossa piti juotaman se yksi viskygrogi, jonka sijaan ilmestyivät pöytään taas lukemattomat konjakkipullot ja kahvit, sillä seura lisääntyi siellä huomattavasti. Minä koetin ikuisesti ylistetyn toveruuden nimessä olla olematta "Spielverderber" ja "olutkello", minä koetin ymmärtää, että ihmiset tietyllä asteella tulevat niin saamattomiksi, kotikielellä "slattrisiksi", ettevät enää osaa nousta paikoiltaan, vaikka jalatkin kannattaisivat. Mutta ei ole helppoa olla yksin selvänä, ja on äärettömän ikävystyttävää kuulla uudelleen kello neljä aamulla niitä samoja vitsejä, joille on nauranut kello neljä iltapäivällä. Ja kun kello läheni viittä, alkoi kevätaurinko täydeltä terältä paistaa kelmeille ja harmaille ja ajettuneille kasvoille, punertaviin silmiin ja epävarmasti laseja hakeville käsille, läpi harmaan raskaan sikarinsavun pöytäliinalle, jonka peitti tuhka ja laseista virrannut konjakki ja jäähtynyt kahvi kaadetuissa kupeissa... Olin asettanut miehelleni ultimatumin kotiinlähdön suhteen, se hylättiin yhteisesti  tarkoitus oli kuulemma lähteä jatkamaan Kaisaniemeen, josta oli aloitettukin.  Mikä Vappu se on, jota vain 24 tuntia vietetään... Joku avasi ikkunan, ja kevätilma, ja aurinko tulvivat tulvimalla sisään. Sitten jokin minussa räjähti. Olin nuori, ja tempperamenttini oli kotoisin meren eteläpuolelta.  Minä vihaan, minä vihaan, minä vihaan teitä kaikkia! Minä syöksyin syöksymällä ulos. Pyrkiessäni pois Leinon tuolin taitse kuulin Leinon sanovan:  Ecce homo!  Katsokaa ihmistä! Mutta tapahtui ihme. Kun minä itkien hain eteisessä päällysvaatteitani, tuli siihen Leino. Hän auttoi takin ylleni, lähetti vahtimestarin hakemaan ajuria ja tuli saattamaan minua ulos, hän yritti pyyhkiä kyyneleitäni harmahtavaan nenäliinaansa ja puhui kuin lapselle ikään. Lupasipa toimittaa Sulonkin kotiin  vaikka se kylläkin jäi tekemättä. Ajoin kevätaamuna yksin kotiin uiden kyynelissä, häveten tehtyä skandaalia ja luonnollisesti säälien itseäni  mutta olin kumminkin nähnyt pikkuisen ihmistä suuressa runoilijassa. Näin alkoi tuttavuuteni Leinon kanssa. Ja se jatkui. Muistaakseni muutamaa viikkoa myöhemmin eräänä yönä mieheni ja Leino ilmestyivät yhdessä meille kotiin. Olin jo monta yötä valvonut kiireellisen käännöstyön kimpussa ja olin mitä kiihkeimmässä työssä, kun herrat saapuivat siinä kello kahden jälkeen yöllä pyytämään yösijaa Leinolle, jonka kotia, juuri oli oltu hajoittamassa. Leinon ainoana pakaasina oli a
akkilaatikko, joka jäikin meille useaksi vuodeksi. Minulle uskottiin sitten, että Aino Kajanus oli jättänyt Leinon ja lähtenyt hajoittaen hiljattain perustetun kodin, että sinä iltana Leinon ystävät, naiset ja miehet, olivat olleet tuossa kodissa pakkaamassa Leinon tavarain jäännöksiä, jotka oli kuljetettu Pension Comfortiin. Tilaisuus oli ollut kovin surullinen, jonka vuoksi oli lähdetty Cataniin vähän ryyppäämään, ja jottei Leinolla olisi kovin kolkkoa yksin ensimmäisenä yönä, kotinsa hylkäämänä, oli mieheni ehdottanut hänelle "kineesausta" työhuoneensa sohvalla ja Leino oli ilolla siihen suostunut. Ja nyt he molemmat sydämessään liikuttuneina katselivat aviovaimoa, joka työskenteli vielä kello 2 aamulla kirjoituskoneensa ääressä eikä hylännyt kotiaan ja miestänsä. Leino piti oikein puheen tuolle mallivaimolle  luonnollisesti Sulon säestämänä,  jopa lupasi kirjoittaa runonkin, kirjoituskone vain häiritsi  on vaikeata kirjoittaa aamuauringon säteistä kirjoituskoneelle kumartuneen pään yllä. Tarkoitus oli kai aikaansaada jonkinlainen "Nachspiel", johon minäkin olisin saanut ottaa osaa. Minä kuuntelin vain, olin niin sydämen pohjaan asti väsynyt, etten jaksanut liikahtaakaan. Mutta sitten minäkin pidin puheen. Ihmettelin, että Leino oli kutsunut niin suuren seuran tuota kotiansa hajoittamaan. Eikö noitten ystävien ollut siellä paha olla. Mahtoikohan siinäkään kodissa olla yhtään ikkunanpieltä, jota vasten joku ei olisi itkenyt odotellessaan häntä kotiin, liekö siellä yhtään pöytää, johon nainen ei olisi nojannut pää kätten varassa ja johon eivät olisi kyyneleet syöpyneet, liekö yhtään nojatuolia, jossa hänen vaimonsa ei olisi valvonut ja vaikeroinut kuulostellen hänen askeleitaan. Kuinka hän sallikin vieraitten kätten koskea niihin vaatteisiin, joita rakastava nainen oli hänen lipastoonsa järjestänyt, kuinka hän sallikin vihamielisten vieraitten kurkistaa kotinsa komeroihin, joihin oli sijoittunut pieni, kahdelle ihmiselle yhdessä luotu yksityiselämä. Olen vuosikymmenien jälkeen asettanut suunnilleen nuo samat sanat Niskavuoren Martan suuhun ja olen aina itse säpsähtänyt teatterissa istuessani, kun olen ne uudestaan kuullut  olen muistanut Leinoa. Leino istui hiljaa, tuoliinsa luhistuneena, käsi silmillään  ja itki, ja se toinen tuijotti eteensä. Minäkin aloin aavistaa, niin nuori kuin olinkin, ettei elämä ollutkaan niin yksinkertaista kuin miltä se näytti, etteivät kaikki ihmiset olleetkaan mitattavissa samoilla mitoilla, ei ainakaan minun Balticumista perityllä mittapuullani. Ainahan Leino silloin tällöin järkytti minun jonkin verran mekaaniseksi käynyttä maailmankatsomustani. Meistä tuli sinä iltana ystävät, vaikka hän sanoikin pelkäävänsä minua ja totuutta. Hän jäi pariksi päiväksi meille sakkilaatikoineen, jopa pelasikin pikkutyttöni kanssa, kunnes taas häipyi Cataniin tai Kappeliin. Ja sitten tuli Kukkia. 1914 ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA ALKAA Eino Leino ja Kukkia Kummallinen yhdistelmä  maailmansota ja Eino Leino. Maailma luisui raiteiltaan kuolemaan ja hävitykseen, ja Kukkian saarilla sodan alkupäivistä alkaen kolme ihmistä  Eino Leino, Sulo ja minä  kokivat elämänsä jollei kaikkein onnellisimmat niin ainakin kaikkein rauhallisimmat kolme kuukautta kajavien, kalojen, kirkkovenheitten ja vanhan Pennan seurassa. Ja meidän henkisenä ravintonamme oli maailmansota ja Seitsemän Veljestämme, Viron kansanrunot ja Helkavirret Leinon lausumina, Tavastjerna ja Verlaine, Baudelaire, Sombart, Marx ja Corneille, ja Schumannin ja Schubertin laulut, ja jokaisesta niistä voisi kertoa oman tarinansa Kukkian yhteydessä. Minulla oli lomaa kesäkuussa 1914 ja matkustin kolmeksi viikoksi Viroon vanhempieni luokse pikkutyttöni kanssa. Oli ihanan lämmin kesäkuu, kirjoittelin öisin lampun valossa puutarhassa "Usvantakaisiani", yöperhoset kiertelivät lamppuani, Matthiola tuoksui kukkapenkeissä, ja myöhästynyt satakieli lauleli vanhoissa lehmuksissa. Ja sydämeni suli taas vanhalle Virolle, sen lämpimille sametinpehmeille öille ja taas oli raskasta lähteä, vaikka luulin, että viiden vuoden aikana vanha Vironikäväni haava olisi vallan arpeutunut. Se arpeutui vasta sen seitsemän vuoden päästä  arpeutua sen täytyi, sillä olin valinnut maani ja surujen kautta kasvanut yhteen sen kansan kanssa. Mutta se on eri asia. Tulin sitten kotimatkallani Tallinnaan ja huomasin junassa kauhukseni, että lapsella oli 41p kuumetta  hän oli edellisenä iltana syönyt viinimarjaraakileita, jotka piankin ilmiantoivat itsensä. Tallinnassa koetin hotellista soittaa tutuilleni enkä tavannut niin sydänkesällä muita kuin Hubelin (Metsänurkin) "Teatajan" toimituksesta, joka, vanhapoika kun oli siihen aikaan, tuli minulle lapsenhoitajaksi niin että pääsin ostoksille, ja viimein hän saattoi meidät laivaan. Laiva saapui Helsinkiin illalla. Ketään ei ollut vastassa,  mieheni ei ollut saanut sähkösanomaani, ja piikalikka oli huvittelemassa. Siinä minä olin ilman avaimia, lapsi sairaana ja kiroileva issikka kantamassa tavaroitani neljänteen kerrokseen. Sitä paitsi minulla ei ollut Suomen markkojakaan, mutta naapurien avulla asia järjestyi. Mieheni löytyi puhelimitse  Kappelista, ja hän ilmestyi kotiin  Eino Leino mukanaan. Leinon piti auttaa lepyttämään minua ja todistaa, että Sulo oli suoraan työstä lähtenyt Kappeliin, niin ettei Xantippan ollut syytä suuttua. Ja kaverukset olivat päättäneet lähteä Kukkialle kalastamaan, mikä minulle juhlallisesti ilmoitettiin. Jopa minäkin saisin tulla sinne viikoksi  siksi lomani viimeiseksi viikoksi. Mutta sitä ennen oli Leinon käytävä von Qvantenin luona. Andersbergissä (Mäntsälän Ylikartanossa). Suurella mesenaatilla, Kappelin Kavaljeeriflyygelin isännällä piti olla juhlat. KUKKIA KUTSUU En ottanut näitä suunnitelmia vakavalta kannalta; Leinon suunnitelmat olivat tunnetusti saippuakuplia. Jonkin päivän kuluttua olimme Luodolla Leinon kanssa, taisi olla isompikin seura. Laivaa odotellessa istuimme merenrantakivillä, ja minä kerroin Leinolle Kukkiasta, kirkkoveneistä ja sunnuntaiaamuista, miten ne aina olivat hiljaisia ja pyhiä ja puhtaita, ikäänkuin järvi ja saaret kaikki istuisivat Jumalan omassa suuressa kirkossa, miten valkoiset kirkkoveneet täynnä valkoisia liinapäänaisia liukuivat Kukkian sinisilkkipinnalla ja hiljainen puheenporina kaikui vettä myöten Ahosaarelle ja valkoiset nunnakivet seisoivat kädet ristissä nöyrinä, siunattuina.  Ja että oikeat nunnakivetkö? kysyi Leino.  Niin, montakymmentä valkopääkiveä pistää esiin syvästä selkävedestä kuin hunnutetut nunnat  minun ikiomat nunnani  ja öisin itkevät kajavat niiden ympärillä niin että kivinenkin sydän pakahtuu. Ja yksinäisyys istuu rantakivellä ja hymyilee...  Minä tulen Kukkialle, sanoi Leino. Näin me puhelimme Kukkian kultaisista, hiljaisista asioista, samalla kuin jossakin Balkanilla, Sarajevossa, kaikui laukaus ja kuoli arkkiherttua ja Euroopassa alkoi hirmuinen hälinä ja noottien vaihto ja uhkailu ja mobilisointi. Me emme tienneet mitä oli mobilisointi, olimme vain lukeneet sellaisista liikekannallepanoista. Se oli varmaan vain tuollaista wilhelmiläistä sapelien kolistelua, jota jo oli ollut Abukiri- ja Marokko-juttujen aikana  ja olihan Saksassa maailman valtavin sosialidemokratia ja Ranskassa ja Englannissa työväenpuolueet. Eihän sota enää ollut mahdollinen Euroopassa  jo työväki yksin kykeni sen estämään joka maassa. Ja sitäpaitsi, meihin eivät mitkään sodat voineet koskea, ja jos Venäjä niihin menisi, niin se saisi selkäänsä. Näin me kaikki juttelimme kauniina heinäkuun yönä Luodon rannalla. Jossakin idässä paloivat metsät  tuoksui kuumalle savulle. Seuraavana päivänä lähti Sulo Wuolijoelle ja vei tyttäremme sinne mummun hoitoon. Sieltä hänen piti soutaa Kukkialle vanhan kalarenkimme Pennan kanssa pitkin Roinetta, pitkin pikkusalmia, järvensilmiä ja virtoja Vihavuoden koskelle. Lapsi oli kovasti lähdössä Wuolijoen mummilaan ja toisti asemalla kaikki varoitukseni viinimarjaraakileiden suhteen. Minun piti seurata sinne viikon perästä. Kaikki oli pelkkää onnea ja rauhaa. IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ PALAA Mutta Idässä paloivat metsät, ja yöllä tulvi uhkaavaa raskasta savua ikkunastani sisään. Seuraavana aamuna ei savun takaa näkynyt aurinkoa, ja samanlaista oli kaikkina päivinä elokuun 1. päivään saakka. Tukahdutti ja peloitti. 30/7 soitti mieheni Luopioisista ja käski minun ottamaan selvää Leinon tulosta luvaten olla meitä vastassa Puutikkalassa 1. pnä. (Sieltä oli kuuden kilometrin soutu meidän saarillemme.) Kaupunki oli sotahuhuja täynnä ja levottomuutta ja pelkoa kaikkialla. Soitin Leinolle Kappeliin,  siellähän hän olikin vanhassa paikassaan. Joo, joo, hän oli tulossa Kukkialle, mutta pyysi minua Kappeliin illalliselle. Siellä jatkettiin v. Qvantenin juhlia. Näky oli valtava. Leino istui tukka pörröisenä "kapassa ja kepissä", mahtavine leveälierisine hattuineen sohvalla, paljon seuruetta ympärillään. Kokonainen viikko oli juhlittu Andersbergissä, ja nämä olivat rääpiäiset Kavaljeeriflyygelissä. Minä en siihen seuraan sopinut ja koetin päästä siitä pois. Muistaakseni Katila, Kyrö, "Oiva Raitis" ja Gallenkin olivat siellä. Ja Leino näytteli Thulen kuningasta ja vaati kultaista pikaria heittääkseen sen Kappelin ikkunasta ulos ja teloitteli Alexandra Gripenbergiä ja Kansallisteatteria. Pihvin syötyäni pääsin vihdoin pois Leinon vannoessa että hän tulee Kukkialle, mutta kukaan ei sitä kuitenkaan uskonut. Seuraavana päivänä alkoi jo pakokauhu Helsingissä, ja illalla lähetin varmuuden vuoksi piikalikan ostamaan meille liput aamujunaan Hämeenlinnaan jättäen kaikki toiveet Leinon suhteen. Kuitenkin tapahtui ihme! Leino soitti minulle nöyränä ja pyysi minua hakemaan hänet pois synninpesästään Kappelista. Ja että oikeinko tosissaan kajavat itkevät nunnakivillä ja kirkkoveneet liukuvat hiljaa yli selkien sunnuntaisin, että oikeinko totta, että kirkonkellojen kaiku kiirii yli vetten kuin muistona muinaisesta Atlantiksesta... Minä tulen Kaikkialle! Ja että saisiko hän istua veneessä ja pestä kasvonsa elävällä vedellä ja joka ilta saunoa Sulon ja Pennan kanssa. Ja kasvoiko Pennan tukassa sammalta ja käpyjä parrassa, ja oliko hänellä kuivettunut matonen kaulakuopassa? Kukkian järvi, tuoksuva Kukkia, Kukkia kuin satu! Mikä nimi voikin olla järvellä.. Minä tulen Kukkialle! Minä tahdon uudestaan syntyä Kukkian vedessä. Näin puhui Leino puhelimessa, ja minä lähdin Kappeliin. Leino istui siellä yksin, hylättynä, tukka pörröisenä. Kaikki olivat väsyneet ja menneet menojaan, hän oli yksin uskollisesti "pitänyt päälle", ja hänen kielensä oli vieläkin liukas ja mielikuvituksensa kukki, vaikken minä oikein luottanut hänen jalkoihinsa. Haetutin ajurin, ja hovimestari saattoi hänet säädyllisesti siihen. Hän asui Comfortissa, mutta hänellä oli sanomaton kauhu tuota paikkaa kohtaan eikä hän suostunut menemään sinne. Vein hänet siis piikalikkani avulla yksinkertaisesti kotiin mieheni huoneeseen, ja sinne hän nukkui kuin kivi. KUKKIALLE Aamulla hän kieltäytyi menemästä Comfortiin edes tavaroitansa noutamaan  oli ehkä selvittämättömiä asioita rouva Sjöstedtin kanssa; mitä lienee viikko Kappelissakin maksanut? Ja niin hän siis lähti matkalle musta, leveälierinen, puhdasverinen montmartelaishuopahattu päässään ja yllään iänikuinen musta viittansa, tuo sadetakin ja munkkikaavun sekasikiö. Viitan alta näkyivät exvalkoiset purjehdushousut ja sininen takki, ja kädessä hänellä oli keppi  hunsvotti Villon, Verlaine ja Baudelaire yhteenvalettuina. Luimme asemalla, että sota oli alkanut, ja taistelimme itsemme Hämeenlinnan junaan kuten muutkin pakolaiset, paitsi että minulla oli vain pieni matkalaukku Kukkia-kenkineen ja pikkutavaroineen, joita viikon aikana luulin tarvitsevani, ja Leinolla oli  keppi. Mieliala oli kummallinen  mekin lähdimme vain viikon matkalle, ja kuitenkin ihmiset hälisivät ympärillämme aivan kuin jokin kamala katastrofi olisi ollut tulossa  Hangossa muka oli tapahtunut hirveitä räjähdyksiä, saksalaisten muka pitäisi hyökätä Suomen kautta Pietariin jne. Me hymyilimme. Leino väitti jo aikoja sitten aavistaneensa sodan syttyvän, minä puolestani tiesin paljon paremmin, että vaikka sota oli julistettu ja vaikka Saksa olikin hyökännyt Belgiaan, tämä kaikki loppuisi aivan pian, sillä Euroopan maiden työväki ei lähtisi toinen toisiaan tappamaan. Leino oli kyllä hieman eri mieltä, mutta hänhän oli runoilija-maestro  eikä tiennyt mitään marxismista ja sosialidemokratiasta niin kuin Sulo ja minä. Ylipäänsä olivat siihen aikaan ihmiset, jotka eivät tunteneet historiallista materialismia, minusta vain säälittäviä, valistuksen tarpeessa olevia olioita. Tosin olin lukenut siirtomaasodista ja valtataisteluista jne., mutta minä uskoin Euroopan työväkeen. Yhtä säälivästi kuunteli Leino tuota minun uskontunnustustani, ja niin kului matka keskinäisessä säälissä ja lehtien luvussa Hämeenlinnaan saakka. Leino-parka oli jo aika lailla selvinnyt pari viikkoa kestäneestä pitkästä humalastaan ja kärsi krapulasta synnyttyään äkkiä uudelleen tähän sodantäyteiseen maailmaan. Hän ei ollut oikein selvillä, mitä hänelle tapahtuisi matkalla tuntemattomille saarille, mutta koetti luottaa minuun pakomatkallaan vihollis-Helsingistä. Hämeenlinnasta saimme jollakin ihmeellisellä tavalla parivaljakon  vanhat vaunut. Autot, ne vähät, olivat edellisenä päivänä kaikki hävinneet  ja niin lähdimme matkalle Heininkankaan ja Tuuloksen kautta Luopioisiin Leinon kertoessa koulumuistojaan Hämeenlinnasta ja kultaisen Hämeen kukkiessa ympärillämme kuuman tuoksuvana. Vanhoissa kestikievareissa joimme kahvia, ja ihmisten tuijottaessa. Leinoon ja hänen kappaansa ja hattuunsa tunsin itseni mesikämmenen taluttajaksi. Mutta me olimme paossa markkinoilta emmekä sinne menossa, ja pakolaistunnelma valtasi Leinon kokonaan. Poissa olivat; velkojat, kustantajat, naiset, hotellinemännät, Kavaljeeriflyygelin kaverit, nuo kaikki, jotka alkoholin voimalla imivät hänen aivojaan, puristivat hänestä sukkeluuksia, pitivät häntä hovinarrinaan. Jäljellä oli vapaa, rahaton ihminen kappoineen, keppeineen ja hattuineen, valmiina Kukkian hoideltavaksi. KUKKIA ODOTTI Ja Kukkia odotti ilta-auringossa Puutikkalassa. Vene oli valmiina, ja Sulo tuli rannassa vastaan kauhistuen pakaasimme vähyyttä, sillä hän oli soitellut Wuolijoelle ja Helsinkiin ja oli jo sotakauhun vallassa ja vähän enemmän perillä tilanteesta. Hämärsi jo, kun saavuimme Kukkian rantaan, ja kiipesimme pitkässä ruohossa kiemurtelevaa polkua ylös mökille..  Päivää satutalo! Oletko sinä piparkakusta vai suklaasta?, sanoi Leino ja nosti hattuaan heilauttaen sitä Kukkian mökille, joka katseli meitä pitkästä ruohosta valtavien vanhojen koivujen alta. Kuistilla istui Penna piippunosu suussa, sylkäisi ja sanoi:  Perkuh, kun sauna taitaa jäähtyä! Ehtoota kanss! KUKKIAN MAANTIEDE Kukkia-valtakuntaamme kuului viisi pientä saarta ja mökki, jonka Wuolijoen pojat olivat ostaneet kalamajakseen käytyään sitä ennen jo pikkupojasta saakka joka kesä Kaikkialla kalassa kulkien sinne veneellä parikymmentäviisikilometriä Wuolijoelta Roineen ja Luopioisten lukemattomien salaperäisten pikkuvesien kautta. Mökki oli kai puolisensataa vuotta sitten kuulunut Rautajärven ja Kantolan kartanoitten omistajalle, vanhalle tervaskannolle Pätiälälle, koko Pätiäläin kartanonomistajadynastian perustajalle. Ukko Pätiälä oli siinä pannut omaisuutensa alkuun kalastamalla Kukkialla ja myymällä kalaa kuormittain Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Ja sitten hän oli ostanut pikkutiloja ja myynyt, ja taas ostanut ja myynyt, ja lopulta hän omisti kotipitäjänsä mahtavimmat historialliset kartanot. Wuolijoen poikien kalastus rajoittui vain talvisen suolakalan hankintaan Wuolijoelle. Sitä varten tuotiin Wuolijoelta aina suuri kalatiinu ja pienempiäkin kalasaaveja, ja kalastus tapahtui vain ongella ja pitkälläsiimalla. Ei edes täkyverkkoa meillä ollut, vaan tävytkin ongittiin lahdenpoukamissa pikkuongilla. Luopioisissa oltiin vähän kateita tuosta kalastuksesta, ja kerran tuli kalaviskaali rantaan rähisemään, että muka herrasväet tulevat tähän pitäjään kaloja ryöstämään, ja hän kyseli kalastuslupia jne., mitä nyt sellainen kalastusviskaali kulloinkin saattaa kysellä. Saaressa oli silloin Wuolijoen poikien vieraina mm. Julius Ailio, Antti Favén ja hänen veljensä Pertti Uotila. Kuunneltuaan rauhallisesti piippuaan poltellen kalaviskaalin teräviä huomautuksia oli Pertti Uotila lausahtanut onkiaan reilaaville herroille sangen äänekkäästi: "Kyllä köyhillä puheita on!" Kalaviskaali oli pitäjän rikkaimpia isäntiä, hän hyppäsi veneeseensä eikä sen jälkeen enää näyttäytynyt saaressa. Saatikka kun se kalastuslupa kumminkin oli. Niin, se Kukkian mökki! Ruoho kasvoi sen ikkunalaudoille saakka, ja se oli niin matala, että kädellä saattoi koskea kattoon. Pieneltä kuistilta tultiin eteiseen, jonka vasemmalla puolella oli pieni huone ja oikealla keittiö. Pienessä huoneessa oli uunikin, ja siitä tuli minun budoaarini. Keittiössä oli oikealla seinällä kaksi sänkyä, joissa herrat nukkuivat, ikkunan alla pöytä, jonka ääressä Leino kirjoitteli ja jolla sadeilmalla syötiin, niin, ja sitten siellä oli helli ja jotakin pesupöydän tapaista  astiat pestiin kyllä enimmäkseen rannassa. Eteisen perällä oli ruokakonttorin tapainen, jossa pidettiin kalasaavit ja jossa piikalikkamme nukkui. Penna asui alhaalla saunassa. Niin, se Kukkian sauna, se musta, tuoksuva pyhättö oli rakennettu rantakiville ja eteisestä pääsi portaita myöten suoraan järveen. Ja vesi loksutti aina sen alla, ja myrskyssä iskivät Kukkian jyrkät aallot kuohuvina sen seinille. Oli ihanaa saunanporstuassa, kun aurinko laski selälle ja Kukkia lepäsi silkkisenä ja selkeänä jalkojemme juuressa, mutta oli myöskin ihanaa maata kuumassa löylyssä syysmyrskyn ulvoessa, äkäisen punaisen taivaanpäärmeen hävitessä pimeyteen ja Kukkia-laineiden raivotessa rantakivillä. Meidän saariamme nimitettiin Ahosaariksi. Niitä oli viisi, pääsaari noin hehtaarin laajuinen koivumäki, josta pisti esiin pitkä, tuuhea niemi. Sen nokassa oli Pennan kalanperkauspaikka ja siellä asusti senvuoksi tuhansia lokkeja, ja öisin sen takana huusivat kuikat. Leino rakasti meidän kajaviamme, ne toivat terveisiä meriltä, jottemme olisi unohtaneet suuria maailman meriä! Vapaita, kesyttämättömiä lintuja nuo kajavat, itkevät öisin niin kuin ihmisetkin. Vielä nytkin tuovat kajavat minulle terveisiä Leinolta ja Kukkialta, keskellä meriäkin, kun ne äkkiä kirkuen syöksyivät ulapalta laivan mastoon. Ja Stonislavskyn suuressa teatterissakin Moskovassa, jonka ruskealla esiripulla leijailee valkoinen kajava ihmishengen vapauden symbolina, sielläkin minä itkin Kukkiaa muistellen. Minä, Viron mantereen lapsi, kuinka minä pelkäsinkään Kukkian vaahtopäälaineita, kun ensi kerran myrskynjälkeisenä ehtoona Ahosaarelle soudettiin, pelkäsinpä kaikuakin jylhien kallioitten välillä Hevossalmella ja sen mustaa salaperäistä vettä, pelkäsin tottumattomuuttani kiikkeriä Kukkian paatteja ja Kukkian tuulia, kunnes Kukkia alkoi hymyillä minulle ja kunnes opin kuulemaan sen kaislikkojen kuiskeita ja liplattavien pikku laineiden sorinaa rantakivillä. Kunnes Kukkian satutalosta tuli piilopirtti ja turva maailmaa vastaan. Ensimmäisenä aamuna, kun heräsin Kukkialla ja juoksin paljain jaloin aamukasteisessa ruohossa rantaan heittäytyen sinisilkkiseen veteen, kaikki rantakivet ja aamuauringossa kimaltelevat koivut ja sininen Kukkia ja sininen Hämeen taivas sen yllä ottivat minut syliinsä aivan omakseen. Niin minä sain Kukkian kasteen ja minusta tuli Kukkian ja Hämeen tytär, opin Kukkian kielen, rytmin ja tavat. Siinä minä synnyin suomalaiseksi ja vieraannuin maasta, josta olin tullut. Leino kuului Kukkiaan, hän oli kuin Kukkian oma peikko, joka nousi laulaen aalloista. Leino kuului Kukkiaan, kuten Sulokin ja Seitsemän Veljestä. "Veljeksiä" siteerattiin Kukkialla aamusta iltaan, jokaiseen tilanteeseen tuli Sulolta tai Leinolta jokin Kivi-lause. Koko elämämme Kukkialla oli täynnä Kiven ja Veljeksien rytmiä, ja huomaamatta kasvoin minäkin siihen ja omaksuin sen Suomen suvun alkujuurillani, jotka olin tuonut mukanani Viron Hämeestä. Kukkialla minä synnyin suomalaiseksi, Leinon kesänä enemmän kuin koskaan ennen. Minun on ikävä Kukkialle: »Ruisrääkän laulu korvissani tähkäpäitten päällä täysi kuu...» Leino kirjoitti Nocturnen minulle kerran Kukkialla savukerasian kanteen. Kajavat itkevät Kukkialla... Minä isken nyrkeillä vankilan muuria. Seison pimeässä ikkunan alla ja yritän nielaista yöilmaa. Kuutamo piirteli likaisille seinille pitkän valojuovan; minä nostin käteni siihen ja liikutin sormiani. »Tähkäpäitten päällä täysi kuu» Etkä ole kuollut, sillä sanasi eivät kuole. Sanat, jotka johtavat tekoihin eivät häviä, sillä teot eivät häviä emmekä me häviä, koska olemme antaneet ihmisille lämpimiä sanoja ja lämpimiä tekoja. Olemme auttaneet ihmisiä elämään. Kajavat kuuluvat Kukkian maantieteeseen kuten rakkaat riippakoivut pihalla ja pitkä, villi, viikatetta tuntematon ruoho ja sen tuhannet kukat, loppumaton sinivalkoinen kukkameri, jossa suuret sinikellot huojuvat kesätuulessa. Ja keskellä kukkamerta iso tähystyskivemme valkaman yläpuolella, kivi jolla istuimme sunnuntaiaamuisin ja katselimme kirkkoveneitä, kun ne valkoisina joutsenina sujahtelivat esiin saarten takaa. Tuolta tuli iso Kuohijoen kirkkosoutu, tuolta Puutikkalan paatti, sitten Salonsaaren pienempi vene. Airot liikkuivat kaukana äänettömästi, halkoen säteilevinä veitsinä Kukkian silkkipintaa. Hiljainen puheensorina, kirkonkellojen kaukainen kaiku ja kaiken yllä ainainen armollinen aurinko ja pyhä hiljaisuus. Kaikkialla ei koskaan satanut eikä tuullut sunnuntaiaamuisin. Istuimme kaikki hiljaa tähystyskivellä ja aurinko hyväili kasvojamme ja päätimme: se oli meidän kirkkomme. Leino kirjoitti siinä runonsa "Paista päivä"  siinä on sekin säe: »Anna mulle uusi usko...» Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: "Kukin on kohtalonsa herra". Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra. PENNA Kukkian maantieteeseen kuuluu myöskin Penna. Tuskin Pennalla oli muuta nimeä koskaan ollutkaan kuin vain Penna. En oikein jaksa kuvitella Pennaa tavallisena äänestävänä kansalaisena tai kunnanjäsenenä. Penna kuului Kukkiaan. Siihen aikaan kun minut nuorena miniänä esitettiin Wuolijoella Pennalle, hän oli jo yli 70 vuotta vanha ja palvellut monia vuosia renkinä Wuolijoella, jonne hän oli nuorena miehenä joutunut syntymäseudultaan Ikaalisista oltuaan ensin Valkeakoskella tukkitöissä ja uitoissa. Näissä uitoissa hän oli oppinut tuntemaan kaikki Roineen ja Kukkian väliset kulkuväylät ja niitä pitkin hän kulki Kukkialla kalassa vieden rusthollin pojatkin sinne mukanaan ja tehden heistä yhtä intohimoisia onkimiehiä kuin itsekin oli. Siitä saakka kulkivat pojat Kukkialla kalassa joka kesä ja Penna aina heidän mukanaan. Pennalla oli Kukkialla paljon tehtäviä. Ensiksi onkipaikkojen valitseminen ja löytäminen ristimerkkien avulla. (Paljon paikkoja ja merkkejä hän piti omana tietonaan, vaikka olikin enimmät niistä opettanut Wuolijoen pojille.) Sitten kalojen perkuu ja suolaus ja viimein hyvin tärkeä tehtävä: saunan lämmittäminen, sillä Kukkialla käytiin joka ilta saunassa. Sivutehtäviä oli sitten maidon haku Ritoniemen talosta ja matosten kaivaminen, säilyttäminen, ruokkiminen ja kasvattaminen, sillä koko Kukkian olemassaolo ja huvi, nimittäin kalastus, riippui matosista. Ilman matosia meillä ei yksinkertaisesti ollut ruokaa. Pennan tukka oli mustanharmaa, kasvot käpristyneet kuin kuivunut anturanahka, pienet silmät syvällä kuopissa ja hampaaton musta suu kuin saunanpesä, josta aina tuli tupakansavua ja sylkeä  ja perkeleitä ja paljon muuta mikä häipyi ärriin ja sähinään, noin muuten vain, sillä kiroileminen oli Pennalle äännehtimistä elämän suhteen yleensä ilman pahaa tarkoitusta. Olikin se elämä ollut vain raskasta työtä raskaiden savipeltojen kimpussa, ja syöty oli ja maattu, jotta voitaisiin taas puskea työtä, ja nyrkitkin olivat kangistuneet aurankurkeen ja lapioon, niin etteivät enää kunnolla pystyneet matosta pitelemään ja koukkuun pistämään. Kun se homma alkoi, niin Penna pisti sormensa matostuokkoseen, sieppasi kiemurtelevan pikku käärmeen, piteli sitä voittoisasti hyppysissä ja alkoi sitten sovittaa sitä koukkuihin laususkellen:  Luikerra nyt pirrrkele, luikerra, kiemurtele sinä pirunkäärme... ja muuta sellaista. Kun sitten paisti oli saatu oikein sopivaan riippuvaan asentoon koukkuun, Penna sylkäisi siihen täydestä suusta ja heitti sen järveen. Ja piankin siinä oli ahven kiinni. Kun saatiin oikein iso kala, so. yli kolmen kilon venkale, mistä pidettiin pöytäkirjaa, niin Penna, olkoonpa että oli juuri airoissa huopaamassa siimaa nostettaessa, hyppäsi ylös, heitti aironsa ja huusi:  Nyt tuli meriperkele, oikein Kukkian piru! Niin, Penna oli ollut suuri tappelija Hämeen maassa ennen nuorena ja temperamenttia hänellä oli vieläkin  erikoisesti se ilmeni hänen dialogeistaan kajavien kanssa kalanperkauspaikalla, jota toimitusta väliin kävimme salaa kuuntelemassa Leinon kanssa. Pennassa oli paljon elämänviisautta. Hän asui talvet kai puolittain eläkkeellä lastensa luona Alvettulassa, missä hänestä pidettiin huolta, mutta kesällä, kun Penna ilmestyi Kukkialle, hänellä ei ollut enää paitoja eikä alushousuja ollenkaan ja vaatteet olivat muutenkin repaleissa, niin että hänelle täytyi aina varata vaatekerrat  ja sitten paljon voita. Tuskin hän talvella paljon voita näkikään, ja sen vuoksi oli Penna järjestänyt asiansa niin, että hän kesäisin ruokkoutui talven varalle syöden noin puoli kiloa voita päivässä  meidän keittäjäin kauhuksi. Voileivällä oli usein voita enemmän kuin leipää, ja Penna selitti sen asiallisesti:  Pistinpäh tähän voitah talveh varalle. Ja Pennalla oli luonnongentlemannin vaistoja. Useina kesinä oli Kukkialla vain herravieraita, jolloin siellä elämän tyyli kuului olleen sangen vapaata vaatetukseen ja muihin ulkonaisiin kulttuuri-ilmiöihin nähden. Olipa siellä siis eräänä kesänä Wuolijoen veljeksillä vieraina Favénin veljekset kuten jo edellä mainittiin sekä muita "Seitsemän veljeksen" seuraan sopivia herroja viettämässä villiä elämää, jolloin kerrottiin, että miehelläni oli ollut koko viikon kuivettunut madonpalanen poskellaan, mikä varmasti lienee liioittelua, sillä saunassahan herrat sentään kävivät joka ilta, vaikkei muita puhtausharrastuksia juuri liene ollutkaan. Mutta vieraiden joukossa oli myös tohtori Julius Ailio, sellainen täsmällinen ja tavoistaan kiinnipitävä herrasmies, joka aamuisin oli ottanut pesuvadin, saippuan, pyyhkeen ja hammasharjan ja käynyt rannassa peseytymässä. Kun Penna oli sen toimituksen ensi kerran huomannut, oli hän kauhistuneena silmät pystyssä tullut isäntänsä luo ja valittanut:  Eihän tuo tohtori Aulio (syvällä halveksumisella Ailion nimen asemasta) oikea herrasmies taida ollakaan. Pennasta voisi kirjoittaa paljon, Sulo Wuolijoki onkin kirjoittanut hänestä. Leino kirjoitti hänestä "Kalamies"-ballaadinsa "Elämän koreuteen", ja minä olen aina valittanut, etten tehnyt muistiinpanoja Pennan filosofiasta ja itsenäisestä suhtautumisesta elämän ilmiöihin. Sota oli käynnissä, miljoona-armeijat liikkeellä, puhuttiin aina miljoonista miehistä. Penna kuunteli ja kysyi Leinolta:  Paljonkoh tuo miljoonah oikein on? Leino yritti sitten selittää, että jos kulkisi neljä miestä rivissä meidän ohitsemme, niin niitä saisi kulkea usean kuukauden, ennen kuin tulisi miljoona täyteen. Penna mietti, sylkäisi ja lausui:  Mutt' olih siellä kevääh Valkiahkoskissakin miestäh keksin pääss' kiinnih. Niin, se oli Pennan miljoona. Muuten Pennan ja Leinon suhde ei ollut oikein priima. Ensiksi koska Leino usein jäi "maate" kun maisteri ja Penna lähtivät kello kolmen, neljän aikaan aamulla ongelle, ja koska hänestä ei oikein ollut kalahommiin yleensäkään, paitsi ahvenien paistamiseen saunan pesässä. Penna selittikin Leinolle, että "ongella on paras että olla yksin, ja korkeintaan että kaksi, mutta jumal auta, että kolme", ja Leino ymmärsi yskän. Pennaa sapetti myöskin se, että minä nimitin Leinoa "mestariksi". Mikä mestari tuo on, mutisi Penna, kun ei mitään osaah, sillä runoileminen ei nyt sentään ollut oikeata miehen työtä. Ja vaikka minä puolestani yritin selittää, miten suuri runoilija Leino oli ja miten hänen pitäisi vain kirjoittaa eikä kalastaa, niin Penna vastasi:  Osaahan tuo sentään edes saunassa kylpeä. Leino puolestaan suhtautui Pennaan pelonsekaisella kunnioituksella, sillä yleensä Leino pelkäsi Suomen kansaa. Hänellä ei ollut puhuttavaa kansanmiehelle, vieraantunut kun oli konkreettisesta kansasta. Hänen kansansa oli abstraktinen käsite. Oikeastaan on väärin sanoa vieraantunut, sillä hän ei ollut nähnyt suomalaista talonpoikaa eikä työmiestä muuten kuin kaukaa, hän joka oli kirjoittanut Hallan ja Helkavirret ikuisesti kansan sydämeen. Kenties olisi Leinon murhenäytelmä muodostunut toisenlaiseksi, jos hän olisi joksikin aikaa luopunut sivistyneistöstä ja lähtenyt ammentamaan uusia: voimia niiltä, jotka viljelevät maata ja takovat rautaa. Kenties, kenties olisi moni muukin voinut pelastua... Niin, Penna, kansanmies, vaikkei oikein voinutkaan hyväksyä Leinoa "mestariksi", kuitenkin tunsi sisimmässään, että tuo iso, kömpelö, pörröpää mies oli oikein "suuri herra", ja Pennakin väisti keittiötä, kun näki Leinon siellä kirjoittavan. Ainakin selitti hän kerran saunanportailla "piikalikalle" miten "suuri herra" tuo "mestari" oli ja miten tuollaisen piikalikan pitäisi vavista sen edessä, vaikkei hän, Penna, oikein vavissutkaan. "PIIKALIKKA" Niin, sitten se viides saaren asukas, "piikalikkamme". En muista häpeäkseni oikein hänen nimeään, mutta nuori ja kiltti hän oli ja avulias Kukkian emännälle, tuli kansasta, helpotti meidän kaikkien elämää työllään ja huolenpidollaan ja katosi taas kansaan. Muistan vain hänen iloisen laulunsa, kun hän iltasella souteli meille maitoa Ritoniemestä, ja kaukaa kuului, miten vene kalahteli Kukkian saarten rantakareihin ja kiviin, mutta likka lauleli vain omia iltalaulujaan siitä kauniista kesäillasta ja ruususta, joka kasvoi laaksossa. Ja keittiön akkunalta ja kuistilta likka kuunteli, miten me puhuimme sodasta ja Verlainesta ja Goethen "Westöstlicher Divanista" ja luokkataistelusta ja Tavastjernasta, emmekä me koskaan kysyneet häneltä, mitä hän niistä arveli, emmekä koskaan yrittäneet selittää hänelle meidän kieltämme  me puhuimme suomea, eikä hän kumminkaan ymmärtänyt meitä. Mitä hän sai suurelta runoilijalta muistoksi ja minulta? Ja me olimme kuitenkin samoja pakolaisia saman katon alla. Mestari, eikö ollut rikos, että jätimme piikalikan oman elämämme ulkopuolelle? KUKKIAN JÄRVI Tämä oli sitä Kukkian maantiedettä ja ihmistiedettä  entäs Kukkia itse? Se kuuluu niihin järviin, joissa on nuo sata saarta nimellistä, sata saarta nimetöntä ja ainakin neljätuhatta niemenkärkeä. Munsterhjelm on sitä maalannut, Leino siitä laulanut ja Wuolijoet ja minä olemme sitä rakastaneet, kuten niin monet muut. Syvä se on ja jyrkät ovat sen laineet, ja sen selät ovat täynnä kareja ja rannat täynnä kiviä. Ja keskellä sen selkää näkyy saareltamme pitkä rivi valkoisia kivipylväitä, jotka minä olen nimittänyt nunnankiviksi ja joista Leino on laulanut. Ja ne Kukkian saaret, ennen kaikkea Vehkasaari, ovat satusaaria, joista löytää jyrkkiä kalliolinnoja ja suloisia lehtoja ja salaperäisiä laaksoja, ja kesäilloin tanssii niissä satu itse usvaharsotanssia ja kuiskaa: tule kotiin  niin kuin Leinolle aikoinaan. ARKIELÄMÄ ALKAA Näin siis alkoi elämämme satutalossa: keittiön pöydällä paloi kynttilä, hellillä porisi kahvipannu ja paistuivat ahvenet, Wuolijoelta oli tullut mummun rievää ja järvenrannasta tuoksuivat sauna ja vihdat. Idässä, etelässä ja lännessä paloi, mutta me olimme piilossa satutalossamme. Oli ihana sydänkesä, kuumat päivät ja lämpimät yöt. Sulo ja Penna kävivät kalassa ja saivat lihavia lahnoja. Leino makasi enimmäkseen ruohossa pihakoivujen alla, ja minä järjestin talouttani juosten vähän väliä saunarantaan uimaan. Pihakoivujen alle oli Penna "timbrannut" ruokapöydän ja penkit, siitä muodostui oleskeluhuoneemmekin ja siinä väiteltiin sodasta sekä kaikesta maan ja taivaan välillä. Parin päivän perästä Sulo souti kirkonkylään postia ja lehtiä hakemaan ja soittamaan ja tuli takaisin iso elintarvikekuorma mukanaan. Paniikki oli tarttunut häneenkin, niin että hän onneksi kaikella rahallaan osti kirkonkylästä niin paljon sokeria ja kahvia ja teetä kuin sai. Wuolijoelta kuului myöskin levottomia Helsingin suhteen. Sulo soitti kaupunkiin eduskunnan toimitusvaliokuntaansa ja kuuli, ettei häntä sinne kaivattu. Samoin kuului Castrén & Snellmanilta, ettei minun tarvinnut tulla työhön; elämä oli pysähtynyt kaupungissa, ketään meitä ei kaivattu sinne, ihmiset olivat pakokauhun vallassa, ja moratorio pelasti sekä Sulon että Leinon vekselihuolista. Ja niin meille siis selkeni, että lomaviikko pitenisi määräämättömiin ja että parasta olisi jäädä piilopirttiimme, jossa oli ruokaa ja lämmintä. VARUSTEITA HAKEMAAN Mutta silloin nousi kysymys varusteistamme. Leinolla ei ollut mitään vaatteita mukanaan, Sulolla ja minullakin oli vain minimaalisesti, samaten puuttui paperia ja kirjoja, Leinon ja minun työvälineitä. Yhteisesti päätettiin siis laatia luettelo tarvittavista tavaroista ja lähettää piikalikka Helsinkiin niitä hakemaan  likan täytyi muutenkin lähteä sinne ottamaan selvää muistaakseni Hangossa asuvista vanhemmistaan. Niin hän siis lähti matkalle, viisikymmentä kilometriä kestikievarikyydillä Hämeenlinnaan, ja sitten hänen piti määräpäivänä palata Puutikkalaan. Leinollakin oli pitkä luettelo vaatteistaan ja kirjoistaan Comfortista, jäi ottaen huomioon, että hän jo viikkokaupalla oli esiintynyt niissä kuuluisissa valkoisissa purjehdushousuissaan, joitten väri oli enää kaikkea muuta kuin valkoinen, kalanverikin kun oli painanut niihin erinäisiä kuvioita, samaten saunanporstuan noki, niin  ottaen huomioon nämä seikat  oli Leino se joka meistä eniten ikävöi piikalikkaa kotiin. Herrat tosin molemmatkin ikävöivät piikalikan paluuta, pääasiallisesti päästäkseen inhottavasta astiain pesusta. Minä olin nimittäin kokki, ja herrojen oli vuoroteltava tiskimestareina  rannassa, mutta Leino oli siinä hommassa aivan mahdoton unohtaen yhtenään haarukat ja veitset rantahiekkaan. Päivät kuluivat eikä likkaa kuulunut, ja parina päivänä oli jo naapurimme Salmen Kalle käynyt Puutikkalassa häntä vastassa. Mutta kolmantena iltana, sateessa ja tuulessa, saapui piikalikka saareen minun valtava matkakorini ja lukemattomia matkalaukkuja mukanaan. Likalla oli ollut kurja matka, sillä kun koko Helsingin oli vallannut pakokauhu, hän oli saanut yökauden jonottaa junaa jne. Mutta surullisinta oli, että hän oli hukannut osan suurella huolella tehdystä luettelostamme ja oli pakannut tavarat aivan omin päin, sen kuin muisti. KUUSI FRAKKIPAITAA Vavisten ja pahaa aavistaen aloimme purkaa tavaroita. Likkaparkaan oli tarttunut yleinen helsinkiläinen paniikki, ja kaikkien tilattujen huonompien, maalle sopivien vaatteiden sijaan hän oli tuonut kaikkein parhaat maalle turvaan, plus kaikki hopeat ja liinavaatteet. Olin saada hysteerisen kohtauksen, kun hieno ja ainoa iltapukuni, harmaa samettipuku metrin pituisine laahustimineen, ilmestyi korin pohjalta  Sulo sai krampin frakkipuvustaan, mutta kaikkein surullisin oli Leinon kohtalo. Hänenkin matkalaukustaan ilmestyi frakki, mutta ilman housuja, ja kaivattujen alusvaatteiden sijasta silittäjän hienosti pakkaama paketti, jossa oli 6 frakkipaitaa ja nenäliinoja eikä yhtään mitään muuta. Comfortin siivooja oli työntänyt piikalikalle tuon matkalaukun ja sillä hyvä. Minä en kyllä millään voinut käsittää, että miehellä tarvitsi olla kokonaista 6 frakkipaitaa, ja sen mielipiteeni myöskin ilmaisin Leinolle painostaen, että jos kerran oli kuusi sellaista järjetöntä paitaa, niin saattoi myös helposti sattua järjettömiä tapauksia. Jolloin Leino kiivastui ja alkoi puolustaa kuutta frakkipaitaansa teoreettisesti sekä käytännöllisesti syyttäen kolmea exrouvaansa, jotka kaikki olivat ostaneet hänelle frakkipaitoja, ja asia päättyi siihen, että kaikki saimme naurukrampin ja päätimme olla painostamatta likkaparkaa. Mutta tarpeelliset käsikirjoitukset ja paperit ja kirjat hän kumminkin oli tuonut. Sulon täytyi siis jakaa alusvaatteensa Leinon kanssa, jopa löytyivät Leinolle vanhat housutkin, jotka kyllä eivät mitenkään vastanneet hänen muotojaan, sillä Sulo oli sentään 15 kg Leinoa kevyempi. Mutta joka tapauksessa piikalikka sai Leinon exvalkoiset housut pyykkiin ja niin oli ikävin seikka yhteiselossamme ratkaistu. (Kirjeet Comfortiin Leinon vaatteiden suhteen jäivät tuloksettomiksi, eikä niitä muistaakseni koskaan Kukkialle saatukaan, vaan Wuolijoella improvisoitiin hänelle aikoinaan uusi vaatetus.) Näin meidän elämämme Kaikkialla alkoi, eikä kukaan meistä aavistanut, että sen oli kestäminen lähes kolme kuukautta, melkein lokakuun loppuun saakka. ELINKEINOMME JA HUOLTOMME Rahaa meillä ei ollut kenelläkään. Leino oli alkuunkin aivan rahaton, ja Sulon rahat hupenivat jo ensi ostoksiin. Minulle vain lähetettiin viimeinen palkkani konttorista, ja Wuolijoelta saimme vähän lisää. Mutta eipä meillä ollut menojakaan. Maito oli halpaa, ja voita ja leipää lähettivät mummu ja mieheni sisar Wuolijoelta. Saimme sieltä kinkunkin  ja hyvää kalaa oli loppumattomiin, ja vähitellen me piikalikan kanssa opimme sitä oikein käsittelemään. Suolalahnamme ja hyytelölahnamme olivat Leinon herkkua. Sattuipa, että kovan myrskyn vuoksi olimme pari päivää ilman maitoa ja leipää  silloin paistoimme saunan uunissa hiilillä ahvenia ja joimme niiden kanssa mustaa kahvia ja olimme olevinamme Robinsoneja. Niin, kalastus oli siis pääelinkeinomme ja kalastimme ainoastaan koukuilla, ongella ja pitkälläsiimalla; en ole koskaan nähnyt verkkoa Kukkialla. Sulo oli luonnollisesti pääkalastusmestarimme Pennan suosiollisesti avustaessa. Ongelle lähdettiin useimmiten aamulla varhain, 4-5 ajoissa, ja Sulon ja Pennan kyky kykkiä paatin perässä karilla, liikahtamatta tuntikaupalla, oli aivan verraton  minusta siihen ei ollut. Kun tuli kaloja, olin minäkin mukana yhtä jännittyneenä kuin hekin, mutta kauheata oli, kun täytyi istua tuntikaupalla ilman nappaustakaan ja odottaa syönnin alkua hiirenhiljaa. Sillä minä en kestänyt Pennan murhaavia silmäyksiä yrittäessäni joskus kuiskia jonkinlaisia epäilyksiä "syönnin" alkamisen suhteen. Luonnollisesti Kukkian kultainen aamu oli kuin unelma, ja pyhä hiljaisuus vallitsi sen vetten ja saarien yllä vain airojemme kitinän, suloisen vedensolinan ja kaukaisten kirkonkellojen häiritsemänä. Mielellään olikin hiljaa sellaisessa aamukirkossa  mutta kumminkin, tuijottaa tuntikaupalla ongenkohoon ja odottaa ahvenia, jotka itsepintaisesti kieltäytyvät tulemasta  se oli liikaa! Sitäpaitsi kalatkin vaistosivat kärsimättömyyteni, sillä harvoin minä niitä sainkaan. Ja miten Penna halveksi minua, kun ne pääsivät minulta karkuun! Mutta kuitenkin se ongellelähtö aamuisin oli jännittävää; juokseminen aamukasteessa alas rantaan, kasvojenpesu Kukkianjärvessä yhdessä sorsapoikueen kanssa, miesten haaliessa uppikiviä, haaveja, matoastioita, täkyämpäreitä ja kalakoreja veneeseen. Ja sitten liukui vene ulos saarien välitse Pennan hiljaa soutaessa, läpi sumuharsojen auringonhohteiselle selälle Sulon pitäessä perää ja minun pidellessäni uistimia. Viimein saavuttiin karille ja alkoi kova ristimerkkien tunnustelu, kunnes Pennan hiljaa kiroillessa Sulo heitti uppikivet  plops  narunpituus riitti, oikeassa paikassa oltiin, ja vene kellui paikallaan. Sen jälkeen alkoi onkipahlojen selvittely  Sulolla oli bambupahlat, joita Penna halveksi, ja Pennalla omat kotitekoiset, ja niitä oli paljon. Vene oli kohta kuin piikkisika  perältä ja edestä ja sivulta, joka puolelta pisti pahloja esiin, niitä pistettiin istumapaikan alle ja tuhdon alle ja jalkojenkin väliin, ja kaikki ne madostettiin rimpuilevilla matosilla. Ja isoihin polviväärä-täkyonkiin pistettiin eläviä salakoita  sitä toimitusta kieltäydyin katselemasta. Se polviväärä oli oikein pitkässä ja paksussa paidassa, jota nimitettiin Goliatiksi, ja se oli siltä varalta, että iso hauki tulisi peloittelemaan ahvenia pois karilta... Ja tulikin se monesti sinne, sillä yhtäkkiä ei ahvenia enää ollut, mutta meidän salakkatäkyymme se ei useinkaan tullut. Goliatia pidettiin kumminkin aina varalla. Ja sitten oli sellainenkin ihana aika, että kala söi ja koho toisensa päästä hävisi ja tanssi veden alla, ja ahvenia vedettiin ylös, vieläpä vedettiin hauenpoikiakin. Ja tuli lahnojakin, vaikka ne isot kaksikiloiset, lihavat, mustaselkäiset tavallisesti tulivat pitkästäsiimasta. Ja miesten ylpeydellä ei ollut rajaa, ja onget olivat vähällä sekaantua, ja erikoisesti minun onkeni olivat tietenkin heidän onkiensa tiellä. Enkä minä koskaan osannut vetää kalaa oikeaan aikaan, eivätkä he muka joutaneet mitään muuta tekemään kuin madostamaan minun onkiani. Niitä syytöksiä satoi aina niskaani, ja suurin rikokseni oli se, että vaikka minä olen ainakin intohimoinen pitkänsiiman kalastaja, niin minussa on kaksi pientä vikaa nimittäin etten voi koskea matoseen enkä liioin kalaankaan. Juu, sanoi Sulo, kyllä hän muuten kalastaa, ts. pitelee siimaa ja päästää sen koukut sormiinsa jne. Saattaa hyvin kuvitella, miten Penna minua halveksi, kun yhdessä siimaa nostimme ja hänen täytyi ottaa kalatkin ongesta, jolleivät muuten pudonneet keulan laitaan sattuessaan, kuten se Kukkian kirous, se limainen kiiski, joka välistä söi matosen joka toisesta koukusta ja harmikseni jäi koukkuihin.  Johan täytyy taas paatin laidat siistiä, valitti Penna  kun rouva on niihin kiiskejä hakannut. Mutta kun minusta riippui voin paljous Kukkian pöydässä, niin Pennan sydän suli minullekin ja hän lausui puolustuksekseni:  Saahan tuo rouvakin kalaa, kun tiukalle ottaa. Kuten arvata saattaa, harvemmin minä noihin onkimatkoihin osaa otin, eikä Leinokaan, laiska kun oli, juuri usein aamuisin mukaan lähtenyt. Mutta sunnuntaiaamupäivisin olimme melkein aina ongella nauttimassa Pennan manöövereistä ja puheista luopioislaisten kanssa. Penna oli nimittäin hauholainen, komeasta pitäjästä, ja tunsi mitä voimakkainta antipatiaa noita luopioislaisia alkuasukkaita kohtaan selittämättä koskaan oikein syytä siihen  joskus oli syynä se, että koko Luopioisissa ei ollut kuin "vain kaksi kunnon kartanoa eikä yhtään oikeata herraa". Mutta Pennalla oli aina voimakkaat tunteet ja hirmuinen määrä näiden tunteiden ilmaisukeinoja, suupielien ja silmien ja nenän nyrpistämisestä ja vääntämisestä kädenliikkeisiin ja suunnattomaan voimasanavarastoon saakka. Ja kun me sitten sunnuntaiaamuisin asetuimme rauhassa karille, niin pitkin Kukkiaa alkoi kariamme lähestyä muitakin veneitä, kymmenittäin noita ystävällisiä naapureita, jotka myöskin tahtoivat päästä osallisiksi kalansaaliista meidän karillamme. Mutta Penna oli sitä mieltä, että Luoja oli luovuttanut ne karit kokonaan hänelle. Se taas oli selitettävissä siten, että Penna kävi talvisin huolehtimassa kalanruoista noilla kareilla, upotteli niille keväisin lehdessäolevia puita ja järjesteli kaikenlaisia hauskoja olinpaikkoja ja kesähuveja Kukkian kaloille juuri tietyille kareille; siitä syystä hän ei suvainnut, että Luopioisten yhteinen kansa kävisi niiltä kaloja pois noppimassa. Niin pian kuin siis Luopioisten veneet lähestyivät, nostivat Sulo ja Penna salaa uppikiviään ja antoivat veneemme liukua monen monta syltä karilta poispäin, itse kuitenkin jatkaen onkimista aivan kuin muina miehinä. Ja sitten kun luopiolaisten paatit pesiytyivät lähellemme ja miehet pistivät tarkkaan muistiin ristimerkkejä, niin Penna oli onnellinen, hänen silmänsä mustissa kuopissaan pienentyivät ja suu leveni, ja voi, kuinka hän kehui kalaonneaan juuri sillä karilla! Kuinka maisteri juuri oli saanut kaksi haukeakin, ja oli "semmoinen syönti, että ahvenet itse veneeseen tuppautuivat"; kun sitten oli istuttu tunnin verran luopioislaisten kanssa eikä saatu yhtään kalaa, niin Penna valitteli, että iso hauki, "meriperkele", oli syönyt kaikki kalat sisäänsä, ja kotiin siitä lähdettiin  kylän veneitten jäädessä vielä koettamaan onneaan. Ei Penna sentään niin häijy ollut kuin miltä tuntui, mutta elämä oli ollut raskas Pennalle, se oli ollut pelkkää raadantaa, paitsi niitä hetkiä, jotka hän sai viettää kalojen parissa  ja maisterin seurassa. Sulo oli Pennalle kaikki kaikessa. Suloon yhtyivät kaikki ilon hetket Pennan elämässä. Sulo ymmärsi Pennaa ja Penna Suloa, joka pysyi hänelle aina samana pikkupoikana, vaikka hän tätä "maisteriksi" tituleerasikin. Maisterista hän puhui talvet ja maisteria hän kehui kesät  ehkäpä vain oikeat onkimiehet voivatkin todella ymmärtää toisiaan. Pitkälläsiimalla saatiin luonnollisesti enimmät kalat, mutta se homma oli jo oikeata työtä ja vaati aikaa. Siimain reilaamiseen otimme kaikki osaa  Leinoa myöten  , vaikka kamalin työ, madostus, jäikin Sulon ja Pennan huoleksi samoin kuin siiman lasku. Mutta kokemaan ja nostamaan olimme mekin Leinon kanssa jo mestareita, vaikka huopaamisesta ja soutamisesta riideltiinkin kovasti. Ihana on jännitys, kun pitkän matkan päästä lopultakin iso kala tuntuu siimassa, nykii, vastustaa, ja siima juoksee pinnalla; sitten äkkiä tuntuu oikeata viemistä ja täytyy katkaista siima ja yhdistää se varakerään ja huutaa soutajalle, ettei päästäisi kalaa veneen alle, ja sitten on tanssitettava haukea niin että itsellään ja soutajalla sydän hytkyy. Ja kun vihdoinkin saa haavin sen alle, se sylkeekin ahvenen suustaan ja lähtee tiehensä. Olen minä nähnyt erään miehen itkevänkin siinä tilanteessa. Mutta useimmiten kävi paremmin. Vaikka tuhannen vaivaa meillä oli Kukkian lahnoista, jotka, isot tai pienet, aina sotkivat siimamme yhteen mykkyrään, ja jos minä olin nostamassa tuollaista vyyhteä, niin sain sen myöskin purkaa. Niin että kalastuksessa herrat ja miehet pitivät puoliaan ja kohtelivat minua välttämättömänä pahana  tietyllä suvaitsevalla ylemmyydellä. Minun matospelostani tekivät he hirmujuttuja, kiiskivihastani legendoja, ja kokonainen parodia tehtiin siitä, miten minä suhtauduin elävään pikkusuiseen lahnaan ja miten lähdin karkuun, kun hauki juoksi ruohossa perässäni, ja kaikkein surkeinta  miten paistoin kaloja piikalikan poissaollessa. KUKKIAN TYÖT Vähitellen muodostui elämäämme oma rutiininsa. Kauniilla ilmoilla oli työhuoneeni niemennenissä, rantakivillä  pieni penkki kirjoituspöytänäni. Leino kirjoitteli pihakoivujen alla tai tähystyskivellä. Sulon piti lukea lakiansa valkamassa tai Naurissaaressa, mutta siitä ei tullut paljon mitään, sillä melkein joka-aamuinen onkiretki oli aika väsyttävä, ja kalastuksesta oli yleensäkin paljon hommaa, niin että päivä hupeni huomaamatta. Postipäivinä taas oli yleinen sanomalehtien luku ja riita. Niin että oikeastaan meidän kaikkien täytyi säännöstellä aikaamme, ja Suloakin yritettiin panna kovaan lukuhommaan, kuten jo sanottu, Naurissaareen. Naurissaari oli aivan valkamassamme, ehkä noin 50 metriä läpimitaltaan, ja oikeastaan se oli meidän vankila- ja pahantuulensaaremme. Kerrottiin, että Pertti Uotilaa oli siellä aikoinaan pidetty päiväkausia läksyjään lukemassa. Työtä meillä oli kaikilla yllin kyllin. Leinon piti kääntää Dantea, josta hänellä oli sopimus, ja sitäpaitsi hän kirjoitti siellä "Elämän koreuden". Minulla oli tilaustyönä kääntää saksaksi "Seitsemän veljeksen" oopperateksti, libretto Launiksen oopperaan. Siitä käännöksestä riitti meille kaikille paljon iloa. Sekä Leino että Sulo osasivat Veljekset melkein ulkoa  Sulollahan sen rytmi oli veressä  ja Kiven rytmi muodostui koko olemassaolomme rytmiksi. Tein kaikkeni säilyttääkseni sen myös saksannoksessani  päiväkaudet riitelimme lauluteksteistä. SEITSEMÄN VELJESTÄ Niin, sillä käännöksellä on oma historiansa. Helsinkiin tullessani lähetin sen tohtori Launikselle, sain kiitokset palkkioksi, ja Launis vei sen heti Vaseniuksen tarkastettavaksi, josta oli seurauksena, että Vasenius kirjoitti käännöksestä Hufvudstadsbladetiin huimaavan kiitoksen, muistaakseni, että rytmini oli oikea ja säkeeni kipinöiviä etc., ja lisäsi loppuun: "men så har Fru Wuolijoki också haft som hjälpreda vid sin sida självaste Eino Leino". Siis kaikki oli hyvin. Mutta sota oli käynnissä, ja Launis pääsi esityttämään oopperansa Dresdenissä muistaakseni vasta v. 1919. V. 1917 tai 1918, heti sodan jälkeen, kun hän oli päässyt yhteyteen Saksan kanssa, hän alkoi painattaa librettoaan ja pyysi minua tarkastamaan käännöstä ja korrehtuuria yhdessä professori Schmidtin kanssa, joka oli palannut Helsinkiin ja joka aikaisemmin on kääntänyt "Veljekset" saksaksi. Meillä olikin sopimus, että ennen painatusta käännös vielä tarkistettaisiin yhdessä oikean saksalaisen kanssa. Mutta siihen aikaan oli minun ajatukseni loitonnut sangen kauas "Seitsemän veljeksen" käännöksestä, elin mukana liike-elämässä "miljoonia tekemässä" ja olin juuri herännyt poliittisen elämän ristiriitoihin, eikä minulla ollut juuri ollenkaan aikaa. Esitin senvuoksi Launikselle sisareni, rouva Mittin, joka siihen aikaan oli Helsingin saksalaisen koulun johtajatar ja sangen pätevä saksankielessä, ehdottaen, että sisareni suorittaisi kyseessäolevan tarkistuksen yhdessä professori Schmidtin kanssa. Samalla sisareni voisi silloin tällöin neuvotella kanssani. Siihen suostuivat molemmat. Käännös tarkistettiin ja painettiin, ja eräänä päivänä tuli tohtori Launis ja toi minulle yhden painetun kappaleen kiitollisin omistuksin. Huomasin, että käännöksen tekijöiksi siinä oli merkitty rouva Wuolijoki ja professori Schmidt. Tuo yhteistyön kuvaus oli vähän omituinen, mutta en viitsinyt tehdä siitä mitään numeroa, toivotin vain tohtorin oopperalle menestystä, jonka se hyvin ansaitsi. Olisin unohtanut koko asian, mutta muutaman viikon kuluttua olin Akateemisen Kirjakaupan kassassa maksamassa jotakin laskua ja katselin samalla viereiselle myyntipöydälle levitettyjä uutuuksia, mm. Launiksen oopperalibrettoa, ja huomasin hämmästyksekseni siinä mainittavan rva Mimi Mittin ja prof. Schmidtin käännöksen tekijöiksi. Ja näin oli muissakin kappaleissa. Selvisi, että tohtori Launis oli painattanut yhden kappaleen, jossa minä olin kääntäjänä, sen kappaleen, jonka hän ojensi minulle. Muihin kappaleihin oli painettu sisareni nimi plus prof. Schmidt. Niin, minä en ollut enää persona grata. vuonna 1918, Launis ei uskaltanut painattaa nimeäni! Mutta painatutti hän kumminkin sen yhden kappaleen! Se oli liikuttavaa. En oikeastaan ollut vihainenkaan, pistin vain tämänkin hauskan jutun säiliöön tulevia aikoja varten. Ja kerrottakoon se nyt tässä. SODAN MAININGIT Työnteko oli meille välttämätöntä. Maailmanpalossa, jossakin kaukana, paloi poroksi niin paljon ajatuksistamme, toiveistamme, jopa vakaumuksistammekin, ja henkinen elämä oli kotimaassakin pysähdyksissä. Kirjoja ei kirjoitettu eikä kustannettu. Kirjallisuuden Seurasta, jossa olin työskennellyt Hurtin kansanrunokokoelmien parissa, ilmoitettiin, että kaikki työt oli lopetettu. Ja sittenkin me teimme edelleen työtämme ja uskoimme siihen, luimme ja kirjoitimme ja keskustelimme ja pidimme kiinni ihmisarvostamme. Ja riitelimmekin, pääasiallisesti sodasta. Erittäinkin herrat riitelivät, niin että sota kuului välistä saunakamarista ylös satutaloon saakka, ja illallinen jäähtyi, ja Penna murisi uhkaavasti, ja Kukkian emäntä muuttui Xantippaksi. Ainakin tuo nimi esiintyi siinä mölinässä, joka kuului saunanporstuasta vastaukseksi minun päättäväiseen esiintymiseeni ja ääneeni. Erimielisyys sotaan nähden johtui siitä, että Leino oli siihen aikaan ankarasti venäläisliittolaismielinen ja Sulo väistämättömästi Saksan voiton puolella, kun taas minun ainoana kantanani oli tsaari-Venäjän häviö ja Englannin voitto. Sulo odotti Saksan voitosta meille itsenäisyyttä, Leino pelkäsi siitä maailmansivistyksen romahdusta ja kirjoitti runon Belgialle. Pennan kanta sotaan nähden oli historiallis-traditionaalinen, "että jos ryssäh tänne tulee, niin minä ammun sen kiveh takah." Idän savupilvet ulottuivat Kukkiallekin saakka. Levottomina haistelimme ilmaa ja elimme sydämissämme mukana maailmankauhunaikaa. Mutta kuka meistä olisi voinut aavistaa, että vajaan neljän vuoden päästä Kukkiankin rannoilla riehuisi kansalaissota, että kylissä Kukkian lahtien poukamissa nöyrä Hämeen kansa ei enää olisikaan nöyrä, vaan yrittäisi hallita Hämettä oman kaartinsa avulla, että tuhannet Pennain ja Salmen Kallein ja Aaltoskain pojat taistelisivat omia isäntiään vastaan, kaatuisivat omien kansalaistensa kuulista ja riutuisivat vankileireissä  vain 3 1/2 vuoden perästä! Ja että kaikki se, mikä silloin tapahtuisi, erottaisi meidätkin kolme ihmistä. Jos olisimme, me kolme silloin sen tienneet, miten olisimmekaan rukoilleet armoa auringoltamme, valoa silmillemme. Hyvä, ettemme sitä tienneet! Vuonna 1918, heinäkuussa, kun Sulo jo oli vangittuna, istuimme kirjastossani Merikadulla, Juhani Aho, Leino ja minä. Juhani Aho kävi puhumassa kanssani, koska ei voinut vaieta, ja Leino, joka oli rikkonut Suloa ja minua vastaan, tuli kai puhuakseen siitä. Mutta hän ei voinutkaan. Kun tulin sanoneeksi:  Jos olisimme tämän kaiken aavistaneet Kukkialla... Leino laski päänsä pöydälle ja itki  Aho ja minä tuijotimme merelle ja pilviin. Jospa kumminkin jaksaisin kirjoittaa sen draaman, jonka prologina oli Kukkian idylli. SALMEN KALLE Niin, Kukkia... Viikkojen kuluessa muodostui elämäämme siis yhä enemmän rutiinia ja järjestystä, jota vain joskus jokin sade tahi myrsky häiritsi. Vieraita meillä ei muita käynyt kuin marjain ja matosten hankkijoitamme, pääasiallisesti naapurimme Salmen Kalle ja Aaltoska. Salmen Kalle oli ammattikalastaja ja pitkänmatkan soutajamme, satutalon vartija talvisin ja yleensä auttajamme ja huoltajamme. Pienehkö, pyöreähkö, aina leppoisa, rauhallisin varmoin elein, sosialisti ja Sulon äänestäjä ja ihailija, aina valmiina palvelemaan maisteriaan. aina lyhytpuheinen ja asiallinen ja sydämellinen, katsellen meidän käytännöllisiä puuhiamme hieman hyväntahtoisella halveksunnalla ja käyden heti kiinni, jos voi auttaa vaikka hankkimalla isomman uppikiven tai lainaamalla Sulolle oman erikoisen polviväärän isoille hauville tai löytämällä meille uuden karin tai täkypoukaman. (Penna olisi sähissyt kateudesta, jos hänen olisi pitänyt antaa Salmen Kallelle omat karimerkkinsä.) Ja Salmen Kalle se oli, joka aina tarkasteli matosvarastoamme ja neuvoi hankkimaan lisää, ettemme joutuisi pulaan. Kaikkia meitä hän kohteli ammattitovereinaan, ilman nöyryyttä, omalla luonnollisella arvokkuudellaan. Leino piti Kallea gentlemannina ja kykeni puhelemaankin hänen kanssa kaikenlaisista asioista. AALTOSKA Mutta toista oli Kallen sisar, Aaltoska, yhdeksän lapsen äiti ja muistaakseni leski  yhtä taitava ja liikkuva kuin Kallekin  mutta entä hänen kielensä! Peloittava, sanoi Leino, peloittava! Kerran aamulla olimme muut kaikki kalassa ja Leino yksin kotimiehenä sängyssään loikomassa. Sattui siihen tulemaan Aaltoska marjalasteineen ja kolme tuntia kuulemma istui Leinon sängynlaidalla. Eikä hänen kielensä vuolaudessa ollut pilkkuja eikä pisteitä, paitsi kun hän yritteli tiedustella, montako rouvaa oikein runoilijalla oli ollut, kun pitäjällä puhutaan että oikein monta, ja kuinkas runoilijalla on vain yksi lapsi niin monelta rouvalta, ja paljonkos hän saa palkkaa noista kirjoista, ja onko hänellä yhtään mitään pankissa jne. Leino hikoili ja yritti puhua, että hän niinkuin jo nousisi sängystä... "Mitäs, sen kun nousette vain", sanoi Aaltoska,  "tuossahan teitillä on housut", ja puhui sitten pitkän tarinan verraten Aaltos-vainajan housuja Leinon nimettömiin, mikä jo sellaisenaan oli kipeä kysymys Leinolle. Ja sitten Aaltoska rupesi keittämään kahvia, toi Leinollekin sänkyyn ja jatkoi taas tarinaansa sängynlaidalla. Alussa Leino luuli, että Sulo oli tunnetulla häijyllä koirankurisuudellaan järjestänyt hänelle koko jutun, mutta kun hän vähitellen tutustui Aaltoskan luonnollisuuteen, selveni hänelle Aaltoskan aloitekyky joka suhteessa, ja vihdoin hän lakkasi pakenemasta niemennenään kajavien seuraan niin pian kuin vain huomasi Aaltoskan tai jonkun muun muijan veneen lähenevän. KIRKONKYLÄMATKAT Yhteytemme suureen maailmaan ja etupäässä Wuolijoelle kävi Luopioisten kirkonkylän kautta, mihin tuli postimme ja missä leipurilla oli puhelin. Haimme postimme tavallisesti joka toinen päivä soutamalla yli neljä kilometriä kirkonkylään, ja joko Sulo tai minä olimme aina sillä retkellä mukana soittaaksemme sieltä Wuolijoelle 3 1/2-vuotiaalle tyttärelleni (jos hän suvaitsi sanoa pari sanaa puhelimeen) ja mummullemme. Samalla teimme pienet ostoksemme ja saimme Wuolijoelta ihmeellisiä maitokuskien teitä Luopioisiin kulkevat paketit. Eräänä kauniina päivänä, kun Sulon piti lähteä Pennan kanssa siimannostoon ja kirkonkylänretki oli vähällä jäädä, tarjoutui Leino soutamaan minua. Lähes viisi kilometriä edestakaisin ei ole leikkiä tottumattomalle, ja minä epäilin, mutta Leino suuttui ja meni veneeseen. Lepo ja jokailtainen sauna ja uinti olivat jo muutaman viikon kuluessa aikaansaaneet ihmeitä Leinossa. Ensimmäisen viikon hän luonnollisesti kärsi alkoholin puutteesta ja oli hyvin sairaan näköinen  ei juuri paljoa liikkunut  mutta tilanne parani päivä päivältä. Meillä ei ollut muuta juotavaa kuin maitoa, piimää ja vettä, ja parin päivän perästä Leinokin alkoi juoda maitoa, ja sitten hän alkoi vähän kävellä pihamäellä. Seurasin sairaanhoitajattarena kummankin miehen kamppailua alkoholihaluaan vastaan, mutta minun puolellani olivat mahtavat auttajat, maailmantilanne ja sen aiheuttama jännitys sekä Kukkia  ja kummankin hiljainen sopimus minun kanssani. Mutta minä tiesin, että ihmisten, jotka taistelevat alkoholia vastaan, täytyy saada ruumiillista voimaa ja lepoa. Pelkäsin nyt siis, että ruumiillinen rasitus voisi heikontaa Leinon vastustuskykyä, ja valmistuin soutamaan puolet matkaa. Sittenkään Leino ei sallinut minun soutaa, vaan souti itse koko kymmenen kilometriä, hiljaa, mutta souti kumminkin, kannettuaan ensin kuin "asinus onustus" kaikki lukuisat pakettini kirkonkylän venevalkamaan. Ja siitä lähtien hän melkein kolme kertaa viikossa souti kirkonkylään. Hän ei laahannut enää kävellessään, vaan kulki ryhdikkäästi ilman leveälieristään auringossa, hänen veltostunut mesikämmenenruumiinsa oikeni, pöhöttyneet karhunkämmenet saivat otteen tosiasioihin, tarttuivat elämään kiinni. Mesikämmenestä, jo monia aikoja talutettavana olleesta tahdottomasta sirkuskarhusta, alkoi kasvaa esiin tahdon omaava itsenäinen mies  ei ollenkaan enää "avuttomaan hyvyyteen" vaipunut "mätäs", vaan usein itseensä sulkeutunut, itsensä hallitseva, kärsinyt ihminen. Samalla kun Sulo terveen elämän vaikutuksesta nuoreni ja poikamaistui, tuli Leino jollakin tavalla täysikäisemmäksi, arvokkaammaksi, vastuuntuntoisemmaksi. Meidän venematkamme kirkonkylään olivat kauniita matkoja, kultaisia iltapäiviä. Minun intohimonani ovat Schubertin, Schumannin ja Brahmsin laulut; ainakin koko Schumannin ja Schubertin osasin ulkoa siihen aikaan. Ja Leinokin rakasti niitä. Menetin lauluääneni, kun tulin Suomeen, ja minun lauluni on oikeastaan puolittain resitointia, Leino piti siitä  ja minä olin onnellinen, että vihdoinkin sain kiitollisen yleisön Schumannille, jonkun joka ymmärsi, kun minä silloin tällöin muuttelin sanoja omalla tavallani, kun lauloin: Aus dem Himmel hinter den Wolken rot, da kommen die Gedanken her... Kuinka usein matkalla saaresta kirkonkylään lauloin Leinolle koko Schubertin, alkaen Wegweiserista: Einen Weiser seh' ich stehen unverrückt vor meinem Blick. Eine Strasse muss ich gehen, die noch keiner ging zurück. Hänen lempilaulunsa oli "Die Krähe"... Krähe, lass mich endlich sehn Treue bis zum Grabe... ja "Aufenthalt"  Wo sich die Welle an Welle reiht... Ja sitten Schubertin julmin laulu: Die Liebe liebt das Wandern, Gott hat sie so gemacht, von einem zu dem andern, Gott hat sie so gemacht... Kukkian geografia on täynnä Schubertia, eivätkä monet vuodet ole kyenneet hävittämään sitä muististani. Aina kun tultiin Hevossalmen kaikuvien kallioitten väliin mustille kuolleille vesille, oli minun laulettava "Doppelgängeriä": Das mich gequält auf dieser Stelle So manche Nacht in uralter Zeit... Ja kotimatkalla "Vallesmannin saaren" kohdalla minun oli laulettava "Leiermann", Leinon kaikkein rakkain laulu, aivan kuin aavistus hänen omasta viimeisestä "Löysäläisen" laulustansa: Draussen, vor dem Tore steht ein Leiermann, und mit steifen Fingern dreht er was er kann... und die Hunde bellen um den alten Mann. Wunderlicher Alter, willst du mit mir gehn? Sollst zu meinen Liedern deine Leier drehn! Ja kun minä en laulanut, silloin luettiin "Westöstlicher Divan"ia tai Leino lausui Tavastjernaa. Kerran hän lausui minulle "Tumman" laskien airot lepäämään, ja sen jälkeen emme puhuneet pitkään aikaan mitään. VIROSTA PUHUTTIIN Virosta puhuttiin paljon. Leino oli Virossa käydessään pistäytynyt, kuten niin monet muutkin suomalaiset, vain Tallinnan likaisessa satamassa. Oli onni sinänsä saada puhua rakkaasta Virostani sellaiselle ihmiselle kuin Leino, kylvää hänen mielikuvitukseensa samaa rakkautta ja kauneimpia mielikuviani vanhasta kotimaastani. Kuinka Virossa kukkivat omenapuut ja niiden välissä ovat ruoholla valkaistumassa loppumattoman pitkät valkoiset kankaat, joihin naiset ovat kutoneet unelmansa pitkinä yksinäisinä talviöinä... kuinka niillä kankailla saa maata auringossa, ja tuuli pudistaa valkoisia kukanhelpeitä kasvoille ja tuoksuu tuleville omenoille...  Valkoiset kankaat omenapuiden alla  lähdetään Viroon! sanoi Leino. Ja kun tulee sellaiseen isoon sammalkattoiseen taloon, jonka ympärillä kasvavat omenapuut ja valtavat vanhat kirsikkapuut, joiden takana lammikossa uiskentelee ankkoja ja hanhia, taloon, jonka isossa vanhassa peräkamarissa vallitsee valkoisten ikkunaverhojen takana vihreä puolihämärä, silloin asettavat hellät ystävälliset kädet valkoiselle pöytäliinalle mustaa, tuoksuavaa leipää, keltaista voita ja kultaista hunajaa, juuri puristettua tuoksuvaa hunajaa, Viron miljoonista ketokukista ammennettua... ja vaarin kutomassa matalassa sankakorissa tuodaan pöytään vaaleanpunaisia, pursuavia morellikirsikoita tai tummanpunaisia kesäkirsikoita, joita syödessä on kuin joisi tummanpunaista kuohuvaa Romaneeta.  Minä lähden Viroon, sanoi Leino. Ja keväisin laulavat satakielet vanhoissa puissa puutarhassa ja raunioilla. Virossa oli paljon raunioita, liiaksikin, ja nyttemmin on tullut lisää. En voinut käsittää, että Standertskjöldin piti oikein rakennuttaa raunioita Aulangon puistoon  että oli puutetta raunioista. Mutta satakieliä ei saa asettumaan tekoraunioihin, korvikeraunioihin. Ne ovat asiantuntijoita ja laulavat vain sellaisilla raunioilla, joiden vaiheilla ihmiset ovat kärsineet ja hikeänsä ja vertansa vuodattaneet. Leino ei ollut koskaan kuullut satakieltä  säälittävä olento! Mitä tietävät ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet satakieltä, kesäyön kauneudesta, sydämen sanomattomasta ikävästä ja  elämän koreudesta. Kerroin Pärnumaan ja varsinkin kotiseutuni Karksin jylhistä kuusimetsistä, joissa kuustenkin alla kasvoi sametinpehmeä "aroheinä", Viljandimaan sinisistä pellavameristä ja Boccardin ja Helmen linnojen maanalaisista käytävistä, joissa jääkylmä lähteenvesi solisi valkoisessa sannassa, seudusta, missä jokaisesta kukkulasta ja kivestä oli kymmenen tarinaa, ja kuinka kartanon muonamiesten lapset minun lapsuudessani kertoivat istuneensa koko yön hautausmaan muurilla nähdäkseen, miten paholainen tulee tultasyöksevillä mustilla hevosilla hakemaan juuri haudatun paronin ruumista viedäkseen hänet siihen kuumaan paikkaan. Ja sitten ne kansanrunot. Olin juuri keväällä lopettanut Hurtin kansanrunokokoelmien luetteloinnin Suomen Kirjallisuuden Seuralle ja antanut nimet noin 100.000 kansanrunolle  samalla olin koonnut niistä nyttemminkin vielä julkaisematonta antologiaa varten kaikkein kauneimpia toisintoja, jotka paperieni mukana olivat kulkeutuneet Kukkialle. Elin yleensäkin silloin vain kansanrunojen lumoissa  osasin paljon vanhoja runosävelmiäkin, joita olin oppinut kotitalomme vanhoilta palvelijoilta ja sellaisilta vanhuksilta, joilta aikoinaan äitini ja ennen kaikkea äitini serkku, Leeni Kase, olivat keränneet paljon runoja Hurtin kokoelmiin. Noista runoista sai Leino sen idean, että yhdessä lähtisimme kiertueelle Viroon, missä hän lausuisi runojaan ja minä esittäisin kansanrunoantologiaani vanhojen laulajien malliin. Siitä meille tuli hauska pilvilinnamatka, vaikka käytännöllinen Sulo yritti teilata sen mahdottomana jo alkuunsa. Mutta mitä, eihän sota voinut kestää kuin jouluun saakka, me kirjoittaisimme Tarttoon, ja siellä ruvettaisiin järjestämään asiaa. Leino vannoi, että iki-ihanassa Virossa hän ei koskaan ryyppäisi, vaan istuisi Tartossa tuomiokirkko-kirjaston vanhojen muurien sisällä ja asuisi, kuten minäkin, vanhassa harmaassa talossa puutarhan perällä, jonka ovessa kiilloitetun messinkirivan kohdalla oli vanha kolkutin ja jonka isossa eteisessä tuoksui kuivatuille omenoille, laventelille ja muille vanhoille yrteille. Saleissa, peilipöydillä, tiksuivat siellä vanhat pronssienkelikellot valtavien lasikupujen alla, ja plyyshisohvilla kummittelivat koruommellut helmisilmäiset ihmelinnut; makuuhuoneissa, korkeilla vuoteilla, oli monia höyhenpatjoja ja untuvatyynypyramiideja ja lakanoita Viron hienoimmista silkkipellavista, ja vanhan tummatammisen ruokasalin ikkunoilla lauloivat kymmenet kanarialinnut, kun jasmiini- ja ruusupensaat huumasivat niitä tuoksuillaan, ja ihmiset ruokapöydässä joivat kahvia isoista sinisistä kupeista kaataen siihen keltaista kermaa Tarton hopeaseppien vuosisatoja sitten takomasta raskaasta hopeaisesta barokkikermakannusta, joka sisarensa "sokeridoosan" kanssa hallitsi tuota ruokapöytää. Ja vanhassa Tartossa hän kävisi tapaamassa minun ihmisiäni, Viron suoraselkäisintä miestä Jaan Tönissonia, kultaista tohtori Koppelia, vanhaa runoilija Söötiä ja pirullisen kyynillistä Hindreyta, joka yrittäisi juottaa hänelle kaikkia liköörejä maan ja taivaan väliltä. ja raffinoitua, viisasta Minni Kurs-Oleskia ja itse isä Kallasta ja jumaloitua, kaunista Ainoa ja nuoren Viron "tulista" Suitsia ja yksinäistä Tammsaarea ja arvoituksellista Tuglasta ja huimaavaa Maria Underia ja sitten niitä originelleja, joita on vain Virossa, vanhaa yliopiston kirjaston Masingia, jota sanottiin "Wissen-Sieksi" ja joka seurusteli rottien kanssa, ja tapaisi myöskin peloittavan tohtori Luigan, joka hoiti Juhan Liiviä ja tutki jokaisen runoilijan nerokkaan mielipuolisuuden tahi mielipuolisen nerokkuuden  voi, miten Leino häntä pelkäsi  ja tapaisi Viron Byronilaisia ja miniatyyri-Voltaireja ja näyttelijättärtä, jonka nimi oli Altleis  hän oli räätälin vaimo Viljannista ja hänestä tuli vähäksi aikaa teatteri-ihme, kappale raakaa ihmiskultaa, joka palavan temperamenttinsa puolesta vastasi Ida Aalbergia, ehkäpä ylittikin Idan, mutta jäi vaille teatterikulttuuria ja häipyi.  Minä lähden Viroon, sanoi Leino. Ja miksi hän ei olisi lähenyt sinne, missä häntä jumaloi koko nuori Viro, missä melkein jokainen nuori runoilija  ja niitä oli paljon  alkoi matkimalla Leinoa, Viroon, missä tsaarinajan painostuksen alla Leinon runous oli melkein vallankumouksellinen taistelulippu, yhteissuomalaisuuden voimakkaimpia herättäjiä, mutta ei sen vuoksi, että se olisi ollut vain isänmaallisuuden ylistystä ja kansallista taistelulaulua, kuten se isänmaallinen runous Väinämön lapsista, joka jo oli kulkeutunut Viroon, vaan koska se oli täysin eurooppalaista ja koska se samalla oli yhtäläistä suurta runoutta, jota oli saatu Saksasta ja Ranskasta ja Venäjältä ja Englannista, koska se oli aikamme runoutta, ihmisen vapauden julistusta ja tuli sukulaiskielellä sukulaiskansalta yhdessä Ahon, Minna Canthin, Lehtosen ja Volter Kilven kanssa. Nuori Viro luki suomea voidakseen lukea Leinoa. Ja Leino oli onnellinen, kun kerroin sen hänelle. Kun on saanut taistella kotimaassaan pienuutta, kateutta ja pimeyttä vastaan, kuten Leino sai taistella, niin tekihän hyvää saada tietää, mitä merkitsi merentakaiselle nuorelle kansalle.  Minä menen Viroon, sanoi Leino  kun Virossa kukkivat omenapuut... Hän lähtikin vihdoin Viroon, monta vuotta myöhemmin... Ei minun vanhaan Virooni, vaan uuteen itsenäiseen Viroon, jossa häntä juhlittiin kuin kuningasta, jossa uudet ihmiset kuljettivat häntä paikasta toiseen, juhlasta toiseen, hotellista hotelliin, huumaantuneena, suurten sanojen häikäisemänä, jopa siinä määrin, että hän ylimielisyyden puuskassa, juominkien heikontamana, hakeutui Viron kansalaiseksikin, ja sanomalehdet olivat kyllin häikäilemättömiä julkaistakseen sairaan miehen hetkellisiä päähänpistoja. Mutta minun vanhaa Viroani, sitä hiljaista työtätekevää Viroa, jossa kyti kansan voima, sitä hän ei nähnyt koskaan. Sitä Viroa, joka suunnattomalla ponnistuksella oli lunastanut 50 vuoden aikana paroneilta takaisin omat ikivanhat talonsa, joka pellavanviljelyksen hiellä ja vaivalla oli kouluttanut lapsensa kalliissa vieraskielisissä kouluissa kehittämään omaa sivistystään, joka oli säilyttänyt kansansa suurimman aarteen, runoutensa  sitä hiljaista Viroa hän ei nähnyt, eikä syönyt sen kultaista hunajaa kotikutoiselta karkealta pöytäliinalta, joka oli valkaistu auringossa omenapuiden alla. Eikä hän myöskään nähnyt moisioitten vanhoja muonamieskasarmeja, joissa maalattialla olkivuoteilla makasi riisitautisia, puolialastomia lapsia, jotka eivät nähneet kenkiä ennen kuin 10-vuotiaina pääsivät paimeniksi. Eikä hän nähnyt niitä metsiä, jotka paronit vuoden 1905 jälkeen hakkauttivat paljaiksi viedäkseen ajoissa rahansa turvaan. Mutta hän näki kumminkin tarpeeksi rakastuakseen Viroon. Minä kylvin Kaikkialla Viroa Leinon sydämeen, ja se oli suuri ilo minulle, sillä hänen sydämensä oli luovan runoilijan sydän. Minä itse en ole kyennyt luomaan runoa, mutta olen sen usein elänyt. PIHAKOIVUJEN ALLA Niin, Leino kirjoitti Kukkialla ne runot, jotka hän on julkaissut "Elämän Koreudessa" ja milloin hän sai jonkin runon valmiiksi, hän luki sen meille. Kauneimpia runoja mitä hän Kukkialla kirjoitti, on "Pilvinen päivä". Muistan vielä tuon pilvisen, pehmeän päivän, ensimmäisen sinä syksynä: Sadekuurot kulkevat kaukaa siellä täällä. Käy kuin aallon unelmat virit vetten päällä. Sataa munkin mielehein hopeainen seule. Kaartuu kautta aatostein samettinen neule. Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni. Palasimme kerran kuutamossa laskettuamme siiman kauas Nunnakivien taakse... Samana iltana hän kirjoitti keittiön pöydän ääressä: Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet. Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran. Näin tuntea itsesi, tuntea Herran. Sitten tuo "Kylmä ilta": Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy. Kerran löysin pöydältäni  se oli huomaamatta ilmestynyt sinne  lyhyen runon: "Suvi-illan vieno tuuli." Ja meillä oli juhla, kun Leino pihakoivujen alla luki meille Penna-runon "Kalamiehet", vaikkei Penna siitä pitänyt, kun Pennasta oli siinä tehty Matti. Pihakoivujen alla hän kirjoitti, ruohikossa maatessaan, savukekotelon kanteen myöskin runonsa "Paista päivä": Paista päivä, suuri päivä, paista suurta sunnuntaita saarella suven iäisen. Mutta monia Kukkian lauluja, mm. "Kivistä sydäntä" ja jotakin sen tapaista toista ballaadia nunnakivistä, jonka monta kertaa luin itsekin, ei ole ollenkaan ilmestynyt näkyviin  lienevät matkan varrella kadonneet niissä monissa tilapäisasunnoissa, joissa hän seuraavina vuosina oleskeli. Välistä pihakoivujen alla maatessaan hän luki meille kauneinta, mitä oli kirjoittanut. Yleensä meillä oli päivän hauskimmat hetket kahvin jälkeen koivujen alla pitkässä ruohikossa, päivänkakkarain ja sinikellojen keskellä. Siellä kaikki keskustelimme töistämme. Sulo kertoi vitsejään ja kalajuttujaan Pennankin höystäessä niitä lukemattomilla mitä järeimmillä kalavalheillaan. Tai Sulo kertoi tarinoitaan eduskunnasta, Lagerlöfin, Eetu Salmin ja Tainion "bon mot"ista, isältänsä kuulemaansa vanhan sääty-eduskunnan huumoria Kiipulasta ja rovasti Hedmanista jne. Ja Leino antoi sappensa vuotaa palkintolautakuntien ja kustantajien ja suomettarelaisten ylitse. Ja sitten riideltiin Nietzschestä ja Marxista, ja minä todistin Leinon olevan tyypillisen, vaikka tiedottoman anarkistin, tuossa ylimalkaisessa "vapaus"-pyrkimyksessään, jossa ei ollut päätä eikä häntää eikä sellaista hyvin järjestettyä teoriaa takana kuin oli marxilaisilla, teoriaa, jonka mukaan lehtikään ei pudonnut puusta ilman taloudellisen järjestelmän luomaa tuulta  ne teoriat olivat siihen aikaan huimaavan perinpohjaisia ja samalla hieman yksinkertaisia, mutta ne muodostivat selvän näkökannan, vankan peruskiven, jolta saattoi iskeä ja mitata olemassaoloa. Vaikka Leino taas puolestaan vetoamalla maailmansotaan aina saattoi viitata noiden teoriain uhkaavaan vararikkoon, mistä Sulokaan ei siihen aikaan päässyt yli eikä ympäri. Niin, siitä yhteiskunnasta ja sen vallasta ihmisen ylitse riideltiin, ja yritettiin vaikuttaa tuohon piintyneeseen individualistiin, mutta turhaan, kuten osoittaa eräs Leinon saman vuoden joulukuussa minulle kirjoittama kirje. Leino kirjoittaa:  Tulkaa yhteiskuntaan, sanotte Te,  tulkaa pois yhteiskunnasta, sanon minä  ihmiset eivät synny kansalaisina. Leinollekin tuli ajoittain suoranainen yhteiskuntakauhu. Hän eli "jenseits vom Gut und Böse"  Nietzschen armosta. Yhteiskunta ei saanut siihen sekaantua, jos hän suvaitsi lähteä hiiteen. Leinon koko elämän päämäärä ja kirjallinen tehtävä oli taistelu vapaudesta. Sen nimessä hän armottomasti oli polkenut toisten ihmisten, lähimpiensäkin, sydämiä ja elämää ja omaa omaatuntoansa. Sairaalloisella kiihkolla ja kiireellä hän iskeskeli sinne ja tänne, usein tuulimyllyritarin tavoin, sekä oikeita että luuloteltuja kahleita vastaan, ja ikuinen levottomuus ja epävarmuus ja epäluulo, jota Onerva kirjassaan niin erinomaisesti on kuvannut, ajoi häntä yhdestä aloitteesta ja ideasta toiseen. Mutta Leinon koko levottomuus hävisi Kukkialla sitä mukaa kuin hänen terveytensä palautui. Ei minkäänmoisia heittelehtimisiä eikä äkkinäisiä aloitteita ja päähänpistoja enää. Eikä hän myöskään enää näytellyt abbe Coignardia eikä Voltairea, koska me kaikki olimme vähän Voltaireja itsekin, eikä hänen tarvinnut imponeerata kehenkään. Tuota Onervan kuvaamaa "Leino militansia" me emme Kukkialla nähneet. Hän oli mesikämmen, joka oli päässyt korpeen takaisin, ja tuota Mesikämmenkirjaansa hän alkoikin silloin mielessään valmistella. Ainakin osia hän siitä jo pani paperillekin, mutta ennen kaikkea hän eli sitä, katsellen itseänsä kaukaa tanssikarhuna ja temppuilijana rikkaitten pöydissä, sirkustirehtöörien käskyläisenä, hän, yksinäisen korven kuningas, vanha nalle! Mesikämmenkirjasta tuli Leinon rippi, kuten myöskin "Elämän koreuden" esipuheesta.  Kukkia on kuin Herran huone, sanoi hän kerran,  se saattaa; ihmisen ripittäytymään  se vaatii minuakin tilille, en voi enää olla paha... Leino lopetti Kukkialla myös Divina Commedian viimeisen osan, "Paratiisin", suomennoksen, joka häntä oli vaivannut jo monia aikoja  se oli sittenkin leipätyötä, tilaustyötä, ja hän valitti tuota Danten orjuutta. Riitelimme paljon loppusointujen poisjättämisestä, kunnes hän kiusalla laati minulle näytteitä väkinäisistä suomalaisista loppusoinnuista, ja minunkin oli myönnettävä, että paikoitellen Leinon alkusoinnut ja mahtava poljento ylittivät alkuteoksen voiman  ainakin sen saksalaisen käännöksen. Me otimme kaikki osaa toistemme työhön  koko kolmen kuukauden aikana, meillä ei ollut kuollutta hetkeä, ei ikävää minuuttia, (ennen lähtövalmistuksia). Elämä oli herpautunut ja laimentunut kaupungissa, mutta meidän välillämme pysyi aina intensiivinen mentaalinen jännitys.  Minäkin elän, sanoi Leino heittäytyen Kukkian nurmikolle ja nostaen hattua auringolle. Samalla kun molempien miesten fyysillinen selkäranka oikeni, samalla meidän kaikkien keskinäinen suhtautumisemme muuttui, meidän kaikkien väliin tuli tietty distanssi. Sitä mukaa kuin miehet lakkasivat olemasta holhokeitani ja huollettaviani, kasvoi heidän personallisuutensa, he itsenäistyivät ja heidän elämänreaktionsa kävivät minulle odottamattomiksi, laskemattomiksi. Ja vihdoin tuntui, että sekä Sulo että Leino rupesivat ikään kuin pitämään minusta huolta ja myöntämään minulle oikeuden elää aivan omaa elämääni, johon heillä kummallakaan ei ollut osuutta. Minunkin oli hyvä olla, enkä enää kaivannut muuta kuin Wuolijoella olevaa lastani. Mummu toi hänet luoksemme käymään, mutta oli mahdotonta jättää häntä Kaikkialle; syksy oli tulossa ja olot liian primitiiviset. Tosin hän muistaa vieläkin, miten hänet pantiin isoon matkakoriin "maate" ja uhattiin sulkea korin kansi, ellei hän ollut kiltti. VALLESMANNIN SAARI Näin kului kultainen syksy, kaloja tuli paljon, jokainen "iso" hauki ja lahna punnittiin ja merkittiin pöytäkirjaan todistajien allekirjoituksin vahvistettuna. Loppuivat mansikat ja mustikat ja alkoi sieniaika. Kävimme mm. "Vallesmannin saarella" sienestämässä. Vallesmannin saari oli saanut nimensä siitä, että siellä kerran oli ollut vallesmanni Costianderin huvila, joka sitten oli jostakin ihmeellisestä syystä kuljetettu pois. Nykyään siellä taitaa olla entisen pääministeri Rangellin huvila. Silloin se oli ihanan autio suloisille lahdenpohjukoineen, ja Leino iki-ihastui siihen päättäen hankkia sen itselleen ja rakentaa sinne huvilansa. Ja niin meille alkoi hauska leikki! Leinon huvilan suunnittelu. Muistan vielä tuon lahdenpohjukan tuuheiden koivujen alla, mihin huvilan piti tulla  kävipä Leino itse sitä paikkaa mittaamassakin. Taitaa se ollakin ainoa tuulentupa, jota hän niin konkreettisesti olisi rakentanut. Sen piti olla hänen satutalonsa, matala, pitkä, verannan portaiden piti päättyä suoraan veteen, ja kivestä niiden piti olla, kivestä, koska ei marmori kestäisi. Leino itse näki siellä valkoiset marmoriportaat, mutta minun käytännöllinen huomautukseni muutti tuon suunnitelman, ja sitten laadittiin pohjapiirros: iso oleskeluhuone takkoineen ja sen vieressä hänen työhuoneensa, ja hyvin kaukana siitä ruokahuone ja keittiö. Ja mieskokki sinne piti säätämän tai "hyvin ruma vanha täti", naisia siinä saaressa ei saisi ollenkaan olla, muuta kuin joskus hänen tyttärensä ja kutsusta joku käymässä, ja meidän saaremme ja Leinon saaren välillä pitäisi olla lippusignaali-järjestelmä. Ja koko signaalisysteeminkin hän jo järjesti, vaikka minä uskalsin olla sitä mieltä, että huvila ensin ja sitten vasta signaalit. Ja siinä satutalossaan hän siis istuisi Salmen Kallen kanssa  Kallesta piti tulla portinvartija  ja kirjoittaisi uusia Helkavirsiä. Salmen Kalleenkin nähden minä olin epäilevällä kannalla, sillä Kalle oli ilmeisesti joskus tuonut herroille saunarantaan kiljua, mikä minulta kyllä visusti salattiin ja mitä en ollut ollenkaan huomaavinani. Hänen satutalonsa nimen piti olla Kajavala ja päädyssä piti olla sanat hänen Kukkia-ballaadistaan: "Niin kauniisti kajavat veen yli itkee". Siihen seppeleeseen, jonka minä lähetin Leinon viimeiseen kotiin, annoin painattaa nuo sanat, niin että ne tulivat kumminkin hänen kotinsa päätyyn. Hän uneksi satutalostaan ja piirusteli sitä. Hän pelkäsi paluutaan entiseen elämään ja koetti pysyä kiinni Kukkiassa  Kukkian vankina. Heti kun kustantajalta olisi saatu rahat, Sulon piti käydä ostamassa saari Leinolle ja järjestämässä rakennustarpeet, ja talven ja kevään kuluessa piti satutalon nousta näkyviin. Leino itse asuisi niin kauan Ahosaaressa. Venematkoillamme hän kertoi minulle siitä käkikellosta, jonka hän hankkisi, ja keinutuolistaan. Satutalossa piti nimittäin olla sellainen kello, jossa käki kukkuu, kukkuu... ja keväisin vastaisivat sille kaikki Kukkian käet. Helsingissä hän kävisi vain kerran vuodessa  johon minä lisäsin: ja silloin perusteellisesti! Hän kielsi sen perusteellisuuden, eikä sellaisista asioista sitten sen enempää puhuttukaan, ei tehty edes viittauksia moiseen epäuskooni. SYYS TEKEE TULOAAN Oli päästy jo syyskuun loppuun. Vaikka oli ihana syksy, niin ruoho alkoi kellastua satutalon ympärillä ja koivut alkoivat pudotella niitä satumaisia keltaisia lehtiään. Aamusumussa eivät kalamiehet enää löytäneet onkikarejaan, ja saaremme kääriytyi hämähäkinverkkoihin. Surimme ihanata Ranskanmaata, jota Saksa hävitti, ja yhä enemmän aloimme keskustella maailman kohtaloista. Helsingistä alkoi taas saapua tietoja alkavasta elämästä, ja sieltä täältä tuli kirjelappusia, jotka kertoivat, että elämä sentään jatkui. Sulo alkoi syventyä lehtiin ja kirjoitteli jo artikkeleitakin. Leinolta ruvettiin kuulustelemaan runoja ja kirjoituksia ja Suloa kyseltiin Helsinkiin toimitukseen. Mutta me pysyimme itsepintaisesti kiinni Kukkiassa. Kukaan ei tehnyt viittaustakaan siihen suuntaan, että olisi aika lähteä. Ei edes Pennakaan, joka meistä sentään eniten kärsi kylmää ja kastui pahanpäiväisesti kalanperkauspaikalla. Myös Kukkian syksyllä oli oma ihanuutensa. Sade- ja myrskypäivinä alkoi minun huoneeni muuttua oleskeluhuoneeksi, ainakin iltapäivisin. Keittiö, jossa piikalikan kanssa järjestimme työt niin, että Leino sai olla siellä yksin aamukahvin ja päivällisen välillä, alkoi tulla kovin kansoitetuksi siitä lähtien kun Pennan tuli saunanporstuassa kylmä ja hänen siimatehtaansa oli muutettava keittiöön, hellan viereen. Sulon luvutkaan eivät menestyneet Pennan lähettyvillä. MINUN HUONEENI Niin alettiin siis juoda iltapäiväkahvia minun huoneessani, jossa oli iso uuni ja aina lämmintä ja jossa tupakanpoltto oli aluksi ankarasti kielletty. Leino nimitti huonettani prinsessan budoaariksi, ja se oli koko kesän herroilta suljettu, aivan kokonaan minun valtakuntaani. Se oli kai niitä maailman kummallisimpia huoneita. Siinä oli takaseinässä uunin vieressä laudoista kokoonlyöty sänky ja sen edessä jakkara yöpöytänäni. Ikkunan alla oli seinässä kiinnioleva pöytä ja pari jakkaraa. Takaseinälle muodosti iso matkakorini sohvan. Ja seinät olivat mustia hirsiä, joiden raoissa oli sammaltilkkeet. Mutta  minä peitin seinät tuoksuvilla liinalakanoilla, sängyn höyläämättömät laudat katoin Wuolijoella kudotuilla lumivalkoisilla, pehmeillä, rohtimisilla matoilla; heinäpatjaani muutti Penna joka viikko uudet, tuoksuvat heinät, ja siitä muodostui ruhtinaallinen, valkoisella peitteellä katettu vuode. Sohvani peitti ryijy ja lumivalkoiset rohtimiset heinätyynyt. Ja aina minulla oli pääni kohdalla elävä koivu ja lakanain yläpuolella seinänrakoihin pistettynä kukkia ja lasipurkeissa pöydillä ruhtinaallisia kukkavihkoja. Joka viikko käytimme minun gobeliinilakanoitani aamukasteessa, ja auringossa valkenemassa ja kokoamassa itseensä ilmaa ja tuoksuja. Olin aikoinaan jo Virossa järjestänyt itselleni tuollaisen huoneen kotitaloni tyttärien aittaan, siellä Leeni-täti sanoi sitä "muorin pellavavakaksi, johon Hella oli tehnyt pesänsä". Matala oli huoneeni, matala sen ikkuna. Vuoteeltani katsoin suoraan Kukkiaan ja taivaaseen  ja ajattelin omia ajatuksiani, ihan omia  aivan yksin  pannen päivät päälletyksin, niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat  päällimmäisiksi paremmat. Valkoisessa huonekopissani juotiin kahvia ja paistettiin muroleipiä uunissa, luettiin runoja ja Lichtensteinin aforismeja sekä sanomalehtiä, kunnes Penna tuli käskemään herroja saunaan. Illallinen syötiin keittiössä, kalat suoraan pannulta, ja sitten piikalikka ja minä kompuroimme synkässä pimeydessä jyrkkää mäkeä alas saunaan, ja löylyn jälkeen järveen uimaan, tähtien joukkoon... Tyynyni sängyssäni tuoksui savulle ja järvelle ja koivunlehdille, joita oli tarttunut kaulaani. Tähdet kurkistelivat pienestä ikkunasta huoneeni lämpöiseen pimeyteen, sirkka, ilmielävä sirkka, lauloi uunini takana, ja eteisen kautta keittiöstä kuului vielä miesten puheensorina ja Leinon tumma nauru. Hyvä rauha, tähtien rauha, lepäsi satutalon yllä. Hier will ich liegen, hier will ich rasten Hier lausch' ich in die ferne Blaue Ob sich der müde Mut erneue... O, Haus und Rast und Herzensruh! Herra, armahda meitä, armahda kansaamme! TOULOUSE-LAUTREC Ainoa kuva huoneessani oli eräs niistä monista Yvette Gilbert-piirustuksista, joita Toulouse-Lautrec on tehnyt, se oli häijy ja täynnä elämää. Olin joskus leikannut sen kai Simplicissimuksesta yhdessä Toulouse-Lautrecin tunnetun kuvan kanssa ja pistänyt ne jonkun kirjan väliin, mistä ne löysin ja kiinnitin nuppineulalla lakanagobeliiniini. Mutta Tuolouse-Lautrecin oman kuvan piiloitin takaisin kirjaan. Kuten tunnettua hän kuoli juoppohulluna, ja tuossa kuvassa, jossa hän makaa maassa mättäällä, hattu pään alla, pörröisenä, paksuhuulisena, tylsänä, lyhyet jalat toistensa päälle heitettynä, paksut kömpelöt kädet vatsallaan, on paljon, mikä muistuttaa Leinoa. Lautrecin asento siinä kuvassa on niin röyhkeä, maailmaa halveksiva ja hallitseva, valon välähdys silmälasissa kuin salama hänen aivoistaan  että muistaa vain hallitsevan neron, juuri hallitsevan. Leino löysi tuon kuvan kirjastani ja ymmärsi.  Sukulaiseni, hän sanoi.  Inhoatteko häntä?  En. Hänen silmänsä elävät. Hän on tieten tahtoen mitä on. Niin kauan kuin hänen silmänsä elävät... ja tietävät... Hän sulki äkkiä kirjan.  Vai piiloititte te sen... Vielä monia vuosia jälkeenpäin Leino lähetti minulle terveisiä, että hänen silmänsä yhä vielä elävät ja tietävät jotakin. Favénin kuva Leinosta on kuin kuva elävästä haavasta kansamme ruumiissa. PÄÄTETTIIN LÄHTEÄ Tuli lokakuu, heleä ja kaunis mutta kylmä. Kurjet ja joutsenet olivat aikoja sitten lähteneet, tähystyskiveltä oli niiden lähtöä katseltu ja terveisiä niiden mukana lähetetty. Pääskysetkin olivat äkkiä paenneet, ja Kukkian metsät olivat kuin elävää kultaa. Piikalikan tuli kylmä konttorissa, hän muutti huoneeseeni nukkumaan. Penna alkoi mutista, että saunassakin oli kylmä. Kalojakin alkoi paleltaa, ja ne kuuluivat muuttaneen pois kareilta. Salmen Kalle souti soutamistaan halkoja, eivätkä ne sittenkään tahtoneet riittää. Ja sitten eräänä iltana Sulo uskalsi sanoa:  Kai meidän on lähdettävä. Kukaan ei puhunut mitään, jokainen ajatteli vain omia ajatuksiaan, mutta selväähän se oli.  Ensin Wuolijoelle, sanoin minä,  lapsi tulee mukaan Helsinkiin! Leino ei puhunut mitään.  Ja mestarikin tulee mukaan Wuolijoelle, ettehän ole siellä vielä koskaan käynytkään. Mummu on käskenyt teitä tulemaan. Se oli mitä parasta salonkisävyä. Leino nauroi:  Madame, te olette hyvä! Te olette oikein hyvä. Minä kiitän. Menin huoneeseeni ja istuin siellä pimeässä tuijottaen tähtiin. Seuraavana päivänä lähti Sulo kirkonkylään järjestämään lähtöämme. JÄÄHYVÄISLAULU Leino souti yksin "Vallesmannin saareen"  jäähyväisille? Kun hän palasi illalla, istuutui hän viereeni tähystyskivellemme ja antoi minulle runon, jonka otsake oli "Kukkialle".  "Elämän koreudessa" se sittemmin on painettu nimellä "Aamun sarastaessa".  Jäähyväislauluni Kukkialle, hän sanoi eikä katsonut minuun. Levon lempeät lapset ei muistele mua, mutt' kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua. Jos tartunkin sauvaan ja viittaan: menen matkaani hattua heiluttain, kun säilyi mun sieluni vapaus vain, vähät muusta mä maan päällä piittään. Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki; mutt' aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voimaa ma taistella rauhaani vastaan näin voittaen vaikeimmankin. Ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt mutt' kauneimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.  Se on kaunis runo, sanoin minä.  Kiitän Kukkian puolesta.  Madame, te olette liian hyvä, kiitollisuudenvelka on kokonaan minun puolellani. Sitäpaitsi te olette mestari nielemään kyyneleitänne, tuijotatte Kukkialle, ja silmänne pohjassa on sellainen voima, joka imee tuon vesipallon takaisin.  Älkää puhuko joutavia. Olen saanut savua silmiini rannassa, ja ellette lakkaa tuijottamasta, saatte tekin tikulöylyä. Sitäpaitsi, illallinen on valmis, ja Penna on vihainen, kun ette auttanut selvittämään siimaa, vaan kuljitte pitkin Kukkiaa runoilemassa ja rauhaanne vastaan taistelemassa, ja ihmisten töistä uneksimassa. Ette osaa edes selvittää Pennan pitkääsiimaa, ja kuvittelette, että minä itkisin teidän runoillenne.  Xantippa! Paljon jäi puhumattomaksi Leinon ja minun välillä  ehkäpä olen niitä harvoja Leinoa lähellä olleita ihmisiä, joille häneltä jäi jotakin sanomatta. Meidän välillämme pysyi välimatka, jota sanan mestari ei koskaan saanut sanoillaan poistetuksi. Leino, joka sinutteli koko maailmaa, ei koskaan voinut tulla sinuksi kanssani. Minulle oli suuri nautinto tehdä sanan mestarin sanat mahdottomiksi, tehottomiksi, riistää suurelta, lumoojalta ja taikurilta hänen valtikkansa. Selvänä, täysivaltaisena järkensä suhteen seurasi hän minua sellaiseen maailmaan, jossa nieltiin tarpeettomat sanat, jossa kädenliike puhui, jossa hiljaisuudella oli oma tarinansa ja elämän intensiteetti pakotti ihmissydämet pakahtumaan. Lauloin irvistellen parodiaani Heinen sanoihin "Hab' selber Seele genug"  Hab' selber Worte genug, Hab' selber Lieder genug, Hab' alles was Menschen begehrn! Leino sanoi:  Mitä voin minä antaa teille,  runoni eivät riitä. Miksi en ulotu teihin  siihen mikä on kuorenne alla? Minä sanoin:  Riittää, että kuuntelette minua, että saan huutaa kaiulle Hevossalmessa ja tiedän, että te sen kuulette: Kaikuu... kaikuu, ja te vastaatte seitsemän kertaa. Hän sanoi:  Te olette hirveä, olette vain tuollainen kukkapahanen, joka osaa liverrellä. Minä sanoin:  Te olette runoilija, muistakaa  ei ihminen, vaan runoilija. Hän sanoi:  Olen vähällä tulla ihmiseksi. Minä sanoin:  Tervetuloa meidän ihmisten joukkoon, niiden joukkoon, jotka eivät tee armottomia tekoja vapauden nimessä, jotka tahtovat auttaa ihmiskuntaa,  joille vapaus sinänsä ei ole mitään. Hän sanoi:  Teidän otsanne on kuin kivestä, ja te olette lapsi. Lapsi minä olinkin, sangen pelästynyt ja avuton tuntemattoman, raskaan ja peloittavan elämän edessä siellä kaupungissa. Oli saatava työtä ja ehkä taas otettava vastuu toisten ihmisten elämästä, ja ennen kaikkea oli hymyiltävä elämälle ja rohkaistava toisia. Mutta olinpahan levännyt. Illalla suunnittelimme taas Leinon taloa ja olimme niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Matkan piti tapahtua lähipäivinä tai ensimmäisenä kauniina päivänä. Wuolijoelta haettaisiin isommat matkatavarat, jotka Salmen Kalle piikalikan kanssa soutaisi Rantalaan. Me itse soutaisimme muistaakseni kahdella veneellä Roineelle. Ja seuraavana päivänä minä aloin hävittää pellavaista huonettani ja järjestää satutaloa talvikuntoon. Kaupungista puhuimme jo vapaasti. Leino kirjoitti kustantajilleen ja tutuilleen, yritti saada vaatteitaankin Comfortista Hämeenlinnaan. Kertoi aikovansa vain toimittaa asioitaan Helsingissä ja yrittävänsä kevääseen asti johonkin maalle, missä voisi rauhallisesti kirjoittaa, ja sitten keväällä taas Kukkialle rakennuttamaan taloansa ja oleskelemaan kanssamme satutalossa. Sulolla oli samaten suuret työsuunnitelmat  hän luki juridiikkaa edustajatoimensa ohella, ja "iso siviili" piti suoritettaman vielä ennen joulua. Ja tuijottaen Kukkian yöhön koetin minä uskoa, että ihme olisi tapahtunut, että nuo molemmat miehet, joilla oli niin paljon tekemistä maailmassa, olisivat löytäneet voimaa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Maailma oli täynnä kauhua ja kaaosta, henkiset arvot kaikki tallattuina, kuinka paljon tekemistä heillä olisikaan. Leino tunsi kirjailijan vastuun ajastaan, Sulo poliittisen. Kukkia oli antanut heille elinvoimaa, terveyttä, minäkin olin tehnyt mitä voin... Ja minäkin olin saanut Kukkialta sen mikä piti minut pystyssä kaikkein synkimpinäkin aikoina. HYVÄSTI KUKKIA! Tuli kirkkaat lokakuun ilmat ja viimein tuo paljonpeljätty viimeinen ilta ennen lähtöä. Satutalo oli vähitellen ryöstetty ja koreihin ja matkalaukkuihin oli pakattu kaikki mikä teki sen kodikkaaksi. Jäivät vain talvehtivat sänkyvaatteet ja astiat, jotka Salmen Kalle kuljettaisi luokseen, sillä talvisin murtauduttiin joskus yksinäiseen mökkiin, se kun ei silloin enää ollut saaressa. Kalapytyt olivat täynnä, samaten iso kalasaavi, joka talvella kuljetettiin Wuolijoelle. Penna oli lämmittänyt saunan hyvin kuumaksi, ja herrat olivat olleet koko tunnin löylyssä tehden tulevaisuudensuunnitelmiaan ja harkiten rahansaantimahdollisuuksia. Illallisella oli aivan kuin me kaikki olisimme olleet Helsingin asemalla. Olimme olevinamme oikein reippaita ja puhuimme ristiin rastiin... Sulo lauloi rekiviisuja, Pennakin veteli "Martin Vappua" ja "Iitin Tiltua" ja yhtä ja toista sopimatonta. Penna oli tyytyväinen, kun olin lahjoittanut hänelle vaatevaraston koko talveksi ja luvannut hommata hänelle Wuolijoelta yhtä ja toista lisämuonaa. Piikalikka oli tyytyväinen, että pääsi sukulaisiaan lähemmäksi. Olihan hänellä sentään ollut yksinäistä, kun maitomatkat Ritoniemeen olivat olleet ainoana tilaisuutena nähdä muitakin ihmisiä paitsi tuota puolihassua herrasväkeä saaressa. Sulo ja Leinokin tuntuivat tyytyväisiltä  ensi keväänähän otettaisiin lomaa ja tultaisiin takaisin Leinon taloa rakentamaan. Ja Pennankin kanssa oli sovittu asiasta. Penna tulisi mestarin mukana heti kun käki kukkuisi. Minä olin niinikään tyytyväinen, kun pääsin lapseni luokse. Oli kirkas ja kylmä lokakuun aamu, kun heti päivän sarastaessa rupesimme säälimään itseämme matkaan. Maa oli huurteessa, koko Kukkia oli kääriytynyt hämäkinseitteihin. Mutta aurinko nousi, ja punakultaisina hohtivat haavat ja koivut Kajavaniemellä ja Vehkasaarella, ja verkalleen kääriytyi Vallesmannin saari sumuverhoistaan, ja Salonsaari oli kuin yhtä pitkää kultaista nauhaa. Juotiin kahvit ja pakattiin eväät, sillä meillä oli päivän pituinen venematka edessämme. Sitten kannettiin tavaroita veneisiin saunarantaan, missä Sulo ja Penna lastasivat laivojamme. Leino istui tähystyskivellämme ja katseli Kukkiaa, kajavat huusivat levottomina, kaukana itkivät kuikat. Suljin sanattomana satutalon oven. Saunarannasta huusi Sulo Leinoa, joka lupasi tulla heti. Lähdin alas saunarantaan. Sulo ja Penna istuivat jo veneissä ja järjestivät uistimiaan kuntoon. Mutta Leinoa ei kuulunut. Lähdin uudestaan ylös hakemaan häntä ja pysähdyin kivettyneenä: Keskellä pihaa makasi Leino kasvoillaan maassa piti molemmin käsin kiinni kellastuneesta ruohosta... ja itki... eikä tahtonut päästä irti Kukkiasta. Minä silitin sanattomana hänen pörröistä päätään,  ja kävelin hiljakseen rantaan. Enkä koskaan elämässäni ole unohtanut sitä Kukkian aamua. Odotimme veneissä, kunnes Leino tuli, sitten soudimme hiljakseen ohi Vehkasaaren Puutikkalaa kohti Leinon heiluttaessa hattuaan Nunnakiville. Ylävirrasta soudettiin Juurtinsalmeen, siitä Vuollekeskiseen; ja Virtain sillalta Virranjärvelle, jossa tuuli aina puhaltaa vastaan; sitten tulevat Vihavuoden kosken kuohut, joista päästään Sappeenjärvelle, Vittataipaleen kautta Painoselälle, Syväsalmen kautta Hiirenselälle, jossa on pieni Hopeasaari (kun siellä kerran oltiin myrskyn kourissa ja mieheni sisar kysyi Pennalta, osasiko hän uida, niin tuli vastaus: "Perkuh, pohjaan minä menen kuin kivi", niin että tuntui varmimmalta kiinnittää uistimen koukut äijän takin niskaan, jotta saisi edes ruumiin kiskotuksi maihin, Hiirenselältä Lampaansalmeen ja sitten Ruumiinsalmeen, josta näkyvät Rukkoilan ja Miehoilan kylät sekä Hauhon kirkon torni ja josta soudetaan Kilpiniemen kärkeen ja siitä Konaanniemen kärkeen, Konaanniemestä Hyrttylään. Näiden seutujen salmien ja järvien nimet ovat kuin Kiven kieltä ja. tarua muinaisista Hämeen asutuksista. Isolta Roineelta käveltiin metsien kautta Wuolijoelle. Siellä oli tyttäreni, joka pysytteli kymmenen minuuttia kurkistelemassa mummun hameen takana ennen kuin taas suostui mustalaisvanhempiinsa ja Mesikämmensetään. Hänen kanssaan unohtui minulta koko seurueeni ja kaikki eletty, ja kun illalla tapasimme Wuolijoen ruokasalissa, oli Kukkian pojilla kovat kaulassa, prima seurustelutavat, kohtelias käytös ja hillitty esiintyminen, ja Leino jutteli maailmanmiehenä maailman asioista lankoni ja mieheni sisaren kanssa. Juotiin ryyppy, eikä pyydetty enempää, ja juteltiin mukavia Kukkia-kokemuksista, jotka tuntuivat olevan jo viidenkymmenen vuoden takana. Ja asuttiin korrekteissa huoneissa ja maattiin pehmeissä sängyissä, joihin aamulla tarjottiin kahvia pullan ja pikkuleipien kera  sen sijaan että piikalikan kolina kahvipannuineen olisi herättänyt herrat aamu-unestaan. Sanalla sanoen, niin sanottu sivistyselämä otti meidät taas haltuunsa kaikkine tapoineen ja vääryyksineen ja yhteiskuntamuotoineen. Penna hävisi nukkumaan jonnekin pakarin laverille, ja aamulla hänen täytyi sisäkön välityksellä pyytää päästä minun puheilleni  Pennan, joka oli ainoa joka Kukkialla naputtamatta kurkisti huoneeseeni. Ja piikalikka hävisi emännöitsijän ja sisäkön kanssa tuntemattomille sijoille alataloon kertomaan Kukkian kuulumisia ja lähetettiin seuraavana päivänä Helsinkiin siivoamaan ja järjestämään kotiamme. Ja herrat kävelivät katsomassa Wuolijoen navetoita ja talleja ja peltoja ja puutarhaa, ja olivat niin kuin muutkin ihmiset. Puhuttiin muinaisia Leinon kouluajoilta, kuinka hän Hämeenlinnassa koulupoikana hakkaili Suoma Wuolijokea ja kävi usein Wuolijoen lasten "koulukortteerissa". Ja mummu sanoi minulle, ettei tuo Leino hassumpi ollutkaan, mutta ettei noin ruman miehen sentään olisi luullut niin monta nättiä rouvaa saaneen. Mitähän nuo naiset tuollaisessa näkivätkään, eikä sillä ollut rahaa eikä mitään! Minä nauroin ja yritin epätoivoisesti suositella Leinoa Wuolijoen mummulle "säällisenä" ihmisenä, mutta se tuntui turhalta. Perheillä oli Leinosta oma käsityksensä, ja sen kyllä ymmärtää, millä vimmatulla vihalla Leino puolestaan kohteli "perheitä", jotka rajoittivat sekä hänen ulkonaista että sisäistä vapauttaan. Mutta olikin anakronismia nähdä Leinoa jossakin perheessä alistumassa arkipäiväpuheisiin ja yrittämässä mukautua yleiseen sävyyn sen sijaan että hän omiensa seurassa itse loi sävynsä. Häntä vaivasi mitä ankarin alemmuuskompleksi ja hän, runokuningas, Kavaljeeri flyygelin majesteetti, alkoi hämillään teeskennellä minkä tahansa kotikanan edessä, kunnes sai trubaduuriotteillaan naisen vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että juuri hän oli se ihanin ja viisain ja ainoa maailmassa, ja kunnes vaatimaton arkipäiväinen kotirouva muuttui itsekin kauniiksi ja loistavaksi hurmurittareksi, joka uskoi suuren runoilijan olevan iki-ihastunut ja rakastunut häneen ja alkoi hyljeksiä arkipäiväistä miestään. Se oli kulkuri-kuninkaan kostoa perheille. Ei niin rumaa naista ollutkaan, ettei Leino olisi kyennyt häntä runoilemaan kauniiksi, Leino, joka omien sanojensa mukaan kilpaili rumuudesta professori Väinö Salmisen kanssa ja muka voitti hänet tullen siten Suomen rumimmaksi mieheksi. Voitti hän vihdoin Wuolijoen mummunkin sydämen, ja minun äitini, jolloin sain tilaisuuden seurata hänen tekniikkaansa vanhojen rouvien valloituksessa. Äitini hän voitti kehumalla hänen tempperamenttiaan ja haukkumalla hänen tyttäriään, joiden kanssa hänellä juuri sattui olemaan huononpuoleiset välit, sekä ylistämällä hänen kanapaistiaan. Wuolijoen mummun taas kutsumalla häntä Hämeen herttuattareksi, jota hän muuten olikin, kun hän arvokkaana ja viisaana ja aina rauhallisena istui Wuolijoen pöydän päässä. Vaikka, herra paratkoon, ne nykyajan herttuattaret suuressa maailmassa eivät juuri taida, olla niitä kaikkein arvokkaimpia  on niitä sellaisiakin, jotka laskevat tarjottimella linnan portaita alas, eikä tuollaista käyttäytymistä ainakaan Wuolijoen mummu olisi hyväksynyt. Näin me siis olemme joutuneet ihmisten ilmoille, me Kukkian lapset, sanoi Leino minulle, kun Wuolijoelta lähdettiin Hämeenlinnaan päin.  Me Kukkian lapset, tosiaankin, matkalla täysi-ikäisten luo  sydän kurkussa. Hämeenlinnassa jo alkoivat murheet  pakaasia meillä oli hirmuisesti, muonaa ja kaikkea mitä piikalikka sinne oli toimittanut, mutta rahaa vähän ja Leinolla ei yhtään. Ei auttanut muu kuin että pojat menivät ja panttasivat jossakin kultakelloni. Sinne jonnekin se sitten myös jäi, mutta elämä on antanut minulle vielä monta kultakelloa  hukattavaksikin. Kiitos kultakellon, jonka hinta jaettiin kristillisesti tasan, saavuttiin Helsinkiin jotensakin normaalin näköisenä herrasväkenä, ja jo asemalla tiemme erosivat. Sulo ja minä lähdimme kotiimme lapsinemme, tavaroinemme ja Leino, jonka maallinen omaisuus oli tuo matkalaukku frakkipaitoineen ja runoineen, kiitti vieraanvaraisuudesta, kätteli, heilutti leveälieristään ja lähti hakemaan tyyssijaa Comfortista sekä muuttamaan ulkoasuansa. Välillämme oli kuitenkin selvää, että me Kukkian Lapset sentään pitäisimme yhtä elämän varrella emmekä joutuisi aivan hajalle niin kuin "tuulispäässä hapset". Mutta  samana iltana istui Leino jo Kappelissa vanhassa seurassaan ja soitteli sinne Sulonkin järjestämään taas maailmaa paikoilleen! Siinä olikin paljon puuhaa, ja viikon päivät heiltä siinä "järjestämisessä" taas meni vanhaan malliin.  Ja niin Leino häipyi näköpiiristäni joksikin aikaa, vaikka hän silloin tällöin soittelikin "ripittäytyäkseen". Sillä välin oli minullakin järjestämistä luodakseni taas lapselleni kodin piikalikan paniikin vallassa hajottamassa asunnossamme ja ottaakseni selvää mahdollisuuksista saada työtä. Sain jatkaa työtäni kirjeenvaihtajana Castrén & Snellmanilla, sillä sinnekin oli taas ruvennut ilmestymään ulkolaista kirjeenvaihtoa. Mutta sitäkin työtä oli vain pari tuntia päivässä, ja Kirjallisuuden Seuralta olivat määrärahat lopussa. Kuitenkin jatkoin työtäni Seurassa, sillä Hurtin kokoelmista olin kansanantologiaa kootessani löytänyt erinomaisen kauniita toisintoja Viron sotalaulusta, ja siitä sain ajatuksen koota yhteen kertovaan runoon kaikki sotaa koskevat ainekset Viron kansanrunoudesta. Ja koska tuolla kansalla on vain yksi, sanoo yksi, sotalaulu, niin oli helppoa laatimani Hurtin kokoelmain luettelon mukaan käydä lävitse sen yhden laulun sadat toisinnot ja koota niistä kauneimmat säkeet ja ainekset sekä yhdistää ne eepilliseksi runoksi  siis tehdä samaa kuin Lönnrot teki Kalevalan runoille. Ihastuin siihen työhön ikihyväksi, ja se antoi minulle voimaa kestää tuota raskasta aikaa, jolloin koko Eurooppa vuoti verta ja elämän epävarmuus meilläkin lamautti ihmisiä ja riisti heiltä kaiken tahdon ja tarmon ja elämänilon. Ja minä istuin Kirjallisuuden Seuran talon kylmissä arkistohuoneissa, niiden erikoisessa kirjan- ja tomuntuoksussa, ja olin hiirenhiljaa ja onnellinen, kun minulle alkoi selvitä, mikä valtava aarre minulle oli annettu ammennettavaksi  se oli kuin oratorio Viron kansan sydämestä  ja tavallaan oratoriotekstinä se kerran olikin oleva. Virolainen säveltäjä Vedro on luvannut yrittää säveltää sen. Siitä tuli noin 900 säettä, mikä on suunnilleen luku Kalevalaa. Vanha rakas opettajani professori Kaarle Krohn oli siitä myöskin onnellinen ja kehoitti minua jatkamaan ja ennen kaikkea kääntämään sen suomeksikin, mutta elämä tuli väliin, ja toisen maailmansodan täytyi syttyä, ennen kuin muistin sotalauluni ja kaivoin sen esiin vanhoista kätköistä. Se julkaistiin muuten Virossa "Maan" kustantamana, jouluna 1914. Venäläinen sensuuri poisti siitä joitakin osia. Valitettavasti olen hukannut alkuperäisen käsikirjoituksen, joten on vaikeata saada selville, mitä siitä poistettiin, mutta joka tapauksessa "Sotalaulu" sai ilmestyä ja hukkui kansan käsiin  sekä arkistoihin,  niin että suurella vaivalla sain vuonna 1939 hankituksi itselleni alkuperäisen painetun kappaleen. Tosin tuo sotalaulu on maailman pasifistisin sotalaulu, joka kertoo miesten sotaan menosta ja omaisten ja menijän tuskasta, sotamiehen koti-ikävästä ja kärsimyksistä, sotamiehen kuolemasta ja hänen äitinsä surusta ia kaipuusta  ja sitten toisen sotamiehen kotiin paluusta ja omaisten onnesta. Sota on kuin väistämätön väkivallan isku, joka lankeaa vääjäämättä Viron ihmisten ylle ja jota sokeasti, katsellaan, tuskasta vaikeroiden.  Sotaväkeen on lähdettävä, mutta kenen väkeen, sitä ei onneton Viron kansa välistä edes tiedä eikä pidä sotamies väliäkään, onko se Puolan, Saksan vai Venäjän armeija, jossa hän taistelee  kaikki armeijat tuon maan ylitse kulkevat, kaikki sitä riistävät ja pakottavat sen miehiä riveihinsä. Ja sotamies laulaa: Voi te uljaat sotaurhot vainoherrat te vihaiset. Jos jaksan totella teitä, kuulla käskyä kuninkaan. Saan mie vuoet vierimään, kuun päivät kulumaan. Oudot on metsät, outo maa, oudot on vesakon vieret. Niin oli silloin ja niin on vielä nytkin Saksan riehuessa Virossa, mutta siinä välillä on ollut satu Virosta, joka ei voinut häipyä... Kaukaa näen Eestin kasvavan. Talvisodan jälkeen käänsin "Sotalauluni" suomeksi ja samalla kerroin siitä Bertolt Brechtille. Hän ihastui siihen suunnattomasti ja hänen avullaan ja nimellään siitä tehtiin saksalainen käännös, jonka Brecht vei mukanaan Amerikkaan. Leinolle minä kerroin sotalaulustani eräänä synkkänä marraskuun iltana kytevän uunin edessä,  siinä oli vähän Kukkian tuntua. Leino oli tullut Sulon mukana Catanista "ripille", oli väsynyt ja verrattain selvä  söi illallistakin ja oli hiljainen. Minä luin hänelle sotalaulun osaksi viroksi, sen verran kuin hän ymmärsi, ja osaksi kääntäen. Helkavirsiä! Helkavirsiä! sanoi Leino ja käveli kiihdyksissä edestakaisin. Eikä hän saanut tarpeekseen  minun piti kääntää hänelle yhä uusia ja uusia jaksoja äidin ja sisaren valituksista; sotamiehen yökuvaus teki häneen aivan järkyttävän vaikutuksen. Vain Leino herkkyydellään voi ymmärtää minun onnentunnettani työstäni ja hän kadehti minua. Päätettiin, että yritetään suomentaa yhdessä koko laulu ja alettiinkin heti. Ja taas rakennettiin pilvilinnoja Viron matkasta. Hän jäi meille vielä seuraavaksi päiväksi, asui Sulon huoneessa ja kirjoitti koko päivän  omia uusia Helkavirsiään. Illalla hän luki minulle ihmeellisen runon  tosiaankin Helkavirren, äidin itkusta. Hän antoi sen minulle, mutta otti sen sittemmin pois luvaten korjata sitä vielä. Hän oli päivän mittaan kirjoittanut muitakin runoja, jotka lupasi vielä käydä uudelleen läpi ja lukea seuraavana aamuna. Leino asui silloin Huopalahdessa, Rautatiekirjakaupan johtajan Päiviön luona, joka oli ollut hänen turneeimpressaarionsa ja jonka luona maalla hän tosiaankin viihtyi yrittäen tehdä työtä päästyään pois Kappelin ja Catanin ja Königin vaiheilta. Nyt hän pyysi jäädä muutamaksi päiväksi meille ja tehdä työtä Sulon rauhallisessa työhuoneessa. Olin siitä iloinen ja lupasin, ettei pikkutyttönikään, jota Leino kohteli syvällä kunnioituksella ja pelolla  kuten kaikkia lapsia  tulisi häiritsemään Mesikämmensetää isolla Maret-nukellaan, jonka hän aina toi istumaan Leinon polville, Leinon suureksi kauhuksi. Sillä Maret oli raajarikko, ja Leino ei voinut sietää raajarikkoja. Sulo soitti Huopalahteen, josta luvattiin lähettää kaupunkiin joitakin käsikirjoituksia Leinolle ja molemmat miehet lupasivat tehdä työtä niin että "pää höyryää". Mutta  aamulla kun piikalikka meni viemään kahvia Leinolle, oli huone tyhjä ja pöydällä oli paperiliuska, johon oli kirjoitettu: Ja vaikk'en ole, vaikken ole Zeppelin, En Zeppelin, en Zappelin Mun tieni viepi, tieni viepi Kappeliin Joss' join tai tappelin. Säilytin tuon paperiliuskan. Mutta sitä runoa "Äidin itku", sitä ensimmäistä niistä uusista Helkavirsistä, sitä ei ole löytynyt mistään  ei "Uusien Helkavirsien" kokoelmasta eikä muistakaan myöhemmin. Se taisi mennä sitä Kappelin tietä kuten ne kymmenet runot, joita hän epämääräisissä "kineesauspaikoissaan" kirjoitteli ja taskuistaan pudotteli. Mutta uusien Helkavirsien ajatus jäi kytemään hänen mieleensä. Ja niin häipyi Leino elämästäni siihen maailmaan, johon minulla ei ollut asiaa. Seuraavana kesänä olin vielä viimeistä kertaa Kukkialla. Leinoa ei enää ollut mukanamme,  kajavat itkivät kuten ennenkin, mutta niillä oli enemmän syytä itkuun. Seele des Menschen, Wie gleichst du dem Wasser, Schicksal des Menschen, Wie gleichst du dem Wind! (Goethe) EPILOGI Minä tapasin Leinon enää vain muutaman kerran niiden 12 vuoden aikana, jotka olivat jäljellä hänen kuolemaansa. Näin kävi Kukkian lasten. Elämä erotti meidät yhtä äkkiä kuin se oli saattanut meidät yhteenkin Kukkian piilopirtissä. Vuoden 1915 alusta, jolloin vihdoinkin toivottomana olin päättänyt ottaa elämäni kokonaan omiin käsiini, alkoi Leinon ja minun välillä tuima taistelu meille molemmille läheisen ihmisen sielusta ja tulevaisuudesta. Ja Leino voitti, tai oikeastaan, kuten hän itse sanoi,  se paha hänestä voitti. Se oli hiljainen mutta ankara taistelu, jonka tuloksena minä erosin kokonaan mieheni ja Leinon seurapiiristä. Sinne jäi Leino voittajana Kavaljeeriflyygeliin, yhdessä hämähäkki von Qvantenin kanssa. Leino Bacchuksena, majesteettisenä Mesikämmenenä, vetäen luoksensa ja ympärilleen sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, kaikkia sellaisia, joilla oli sana vallassaan ja jotka kykenivät taputtamaan käsiä hänen sanoilleen sekä itse välähdyttämään ei ainoastaa "priin" vaan myös "éspritin" säilää... Hänen valtansa niiden miesten yli oli suuri, ja hän käytti sitä eräissä tapauksissa tietoisen häijysti osoittaakseen voivansa voittaa naisen ja hänen valtansa  kodin vallan. Hän voittikin  kuinkas muuten, hänen ympärillään oli hälinää ja jännitystä, henkistä ilotulitusta, loistavaa seuraa. Minulla  vain työtä ja hiljaisuutta. Hän voitti, mutta hän hävisi  ystävyyteni. Ja minusta tuli niin hirvittävän yksinäinen ihminen, että koiratkin Kristianinkadulla alkoivat surkeasti ulvoa kun niiden ohi kotiini kuljin  mutta oli minulla sentään joku, joka juoksi vastaan ovelle ja sanoi:  Äiti tuli! Leinon ja Sulon seuraan liittyi siihen aikaan kiinteästi Aarne Orjatsalo ja vähemmän kiinteästi Antti Favén. Ystävyksien yhteisistä retkistä Helsingin ravintoloissa on Antti Favén kertonut minulle hiljattain erittäin herkullisen jutun hauskaan tapaansa, jonka jutun hän vieläpä on kuvitettuna minulle lähettänyt ja josta olen liittänyt tähän valokuvajäljennöksen. Eino Leino, Orjatsalo ja Sulo olivat viettäneet erään illan Kaisaniemi-ravintolassa ja eläneet yli varojensa, jolloin sydämetön hovimestari oli kaikilta kolmelta herralta pidättänyt palttoot. Aamuvarhain oli eräs ja helposti arvattava osanottajista soittanut Favénille ja pyytänyt tätä äkkiä menemään Kaisaniemeen maksamaan laskun ja tuomaan palttoot kotia ennen kuin talon rouva heräsi. Hyvänä toverina täytti Favén pyynnön, otti auton ja kävi lunastamassa päällystakit. Antti Favén on kuvannut minulle tapausta ja noita vaatekappaleita seuraavin sanoin: "Orjatsalon palttoo oli suuri kuin mammutin nahka, ja Eino Leinon päällystakin kauluksesta olisi voinut ravintopulan aikana leikata kaksi porterhaussteakia kahdelle henkilölle". Antti Favén on illustroinut sekä palttoot että niiden omistajat tähän liitetyssä piirustuksessa lisäten hänelle ominaisia kirpeitä kuvauksia, jotka on tehty tunnetulla taiteilijankyvyllä. Olen saanut taiteilijalta luvan liittää hänen kirjeensä tähän kirjaani ajan ja Leinon kuvauksena. Vuonna 1915 tuli tohtori Luiga Helsinkiin. Hän oli Viron kuuluisin hermolääkäri sekä samalla Viron paras kriitikko ja kirjallisuuden tuntija. Luiga se oli, joka oli pelastanut Viron suurimman runoilijan, Viron Kiven, Juhan Liivin, henkisestä hämärästä, hoitanut häntä hermosairaalassa Tartossa ja saanut hänet vielä työkykyiseksi. Luigan spesialiteetti oli nerouden psykiatria, ja minä olin hänestä paljon kertonut Leinolle. Olisin mielelläni nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä, sillä tiesin, että Luiga piti Leinoa suuressa arvossa ja olisi mielellään tutustunut häneen. Mutta Leino suorastaan pelkäsi Luigaa,  hermolääkäri kirjallisuuskriitikkona  mahdotonta, vaarallista! Unohtaen kaiken kaunani Leinoa kohtaan soitin hänelle siis monta kertaa keväällä 1915 ja yritin ylipuhua häntä, jotta hän olisi tullut luokseni tavatakseen kerrankin eurooppalaisia kirjallisuusihmistä ja hänen kaunista rouvaansa, näyttelijätär Erna Willmeriä. Rouvaa vastaan hänellä ei ollut mitään, mutta tohtoria  ei, "voisi vielä joutua hänen hoitoonsa". Totta pulmakseni hän aavisti salaisen tarkoitukseni ja karkasi jonnekin. Luigaa huvitti suuresti tuo Leinon kauhu, ja siihen asia jäi, kunnes syksyllä Luiga tuli luokseni ja kertoi sittenkin nähneensä Leinon kuvaten tuon kohtauksen omalla leppoisalla huumorillaan. Onerva on referoinut Leinon elämäkerrassa Luigan kertomuksen korkeasti kirjalliseen, vakavaan tyyliinsä osoitukseksi siitä, miten Leino yliarvioi oman asemansa kirjallisuudessa. Mutta koko jutun tausta oli aivan toinen, ja sallikoon Onerva minun oikaista sen kuvaamalla tuota huumorikylläistä taustaa omin maallisin siveltimineni. Luiga oli nimittäin ollut Königissä aamiaisella ja huomannut viereisessä pöydässä kummallisen seuran: vanhahkon, suippopartaisen venäläisen upseerin, joka valtavin elein, suuresti alkoholin liikuttamana yritti selittää huonolla ranskan kielellä venäläistä kirjallisuutta mustalaisennäköiselle, hirveän rumalle, mustaan viittaan ja leveälieriseen hattusekasikiöön pukeutuneelle, myös "liikutetulle" suomalaiselle, joka puhui ranskaa vieläkin huonommin. Tuon upseerin hän puheesta päättäen tunsi venäläiseksi kirjailijaksi Kupriniksi, joka oli täällä mobilisoituna kuten Luiga itsekin. Sanoi siis Kuprin, kehuen miten heikäläisillä oli suuria kirjailijoita ja suomalaisilla ei mitään:  Nous avons Lermontoff, nous avons Poushkine, nous avons Tolstoj  vous n'avez rien. Johon vastasi tuo mustalaisennäköinen, hypähtäen ylös ja viitaten itseensä:  Nous avons un  je! (pro "moi") Eino Leino. Ja Luiga istui siinä vieressä ja katseli hymyillen "potilaitaan". Leino oli ollut vähällä saada sydänhalvauksen, kun mieheni oli kertonut tuon jutun hänelle, ja hänen kauhunsa Luigaa kohtaan vain kasvoi. Eivätkä Leino ja Luiga luultavasti sen koommin koskaan tavanneet toisiaan, mitä aina olen valittanut,  sillä ehkäpä Luiga olisi voinut auttaa Leinoakin, ehkäpä muutamaksi ajaksi hidastuttaa Leinon kohtalon täyttymistä. Kului pari vuotta. Leino lähetteli minulle kirjojansa ja terveistään ja sai joskus kiitoksen vastaukseksi, jos hänellä sattui olemaan korviini tullut kiinteä osoite, jota vailla hän kuitenkin useimmiten oli. Mutta polkumme etääntyivät toisistaan yhä enemmän. Olin jättänyt kirjallisuuden, väitöskirjani ja opintoni ja lähtenyt hakemaan leipääni liike-elämästä  minulla oli perhe elätettävänä. Elämä oli ollut minulle armollinen, oli antanut minulle ilmaa siipien alle ja paikan sodanaikaisen maailmanteatterin näyttämöllä. Ja toukokuussa 1917 istuin Gradinissa pika-aamiaisella kirjoittaen pitkää sähkösanomaa San Franciscoon, Grace Codle, viljalaivojen hankinnasta ja suunnittelin National City-pankista dollarilainaa valtiolle enkä huomannut, että viereiseen pöytään olivat istuutuneet Leino ja Onerva. He istuivat siellä vieraina, harmaina, hiljaisen jäykkinä  niin ulkopuolella maailmaa, että sydämeni hätkähti ja kauhistui. Minä istuin siinä maailmannaisena soopelipellerjinissäni ja pariisilaishatussani  ja häpesin naamioitustani keskellä kirkasta päivää. Minä tervehdin ja pyysin heidät pöytääni. He tulivat  jollakin tavalla hämillään. Leino oli selvä ja yritti väkisin jotakin vanhaa sävyä entisestä elämästämme, joka oli sadan vuoden takana. Onerva yritti seurustella kanssani  voi tuota kultaista Onervaa  ja kysellä, mitä minä hommasin ja kirjoitin. Silloin minä nauroin  sekä itselleni että heille, nauroin läpi kyyneleitten vapautuneena, kaukaisena, jostakin vuoren harjalta sadan vuoden takaa  eivätkä he loukkaantuneet, sillä itkin samalla, eivätkä he ymmärtäneet, että nauroin kaikille vanhoille kärsimyksilleni ja ahdistuksilleni, sille kaikelle, mikä oli ollut harmaata elämässäni... Ja kuitenkin häpesin heidän edessään. Minä olin se, joka oli maailmalla leikkimässä, välittämässä rahaa toisten ihmisten taskuista toisten taskuihin, tavaraa toisesta maasta toiseen, sellaista, mitä kuka tahansa olisi voinut tehdä,  ja he, harmaina, väsyneinä, elämän kiduttamina, tekivät sitä työtä, mikä jää koko kansan aarteeksi kenties ainiaaksi, sen jälkeen kun koko minun leikkini unohtuisi yhtenä aikamme ihmisten seikkailuna. Onerva on kirjoittanut tuosta tapaamisestamme jossakin kirjassaan  voi, miten eri tavalla sen käsitimme... Ja miten vähän meillä oli puhumista. Tosiaankin, Leino ja minä, jotka aina olimme puhuneet maailmat halki, joilla sanat syöksyivät suusta ja sydämistä, joilla ei koskaan ollut ikävää hetkeä yhdessä, ei pahimmankaan riidan aikana  siinä me istuimme eikä meillä enää ollut samaa kieltäkään: minä olin eurooppalainen liikenainen, ja he julkaisivat puoleksi teosofista "Sunnuntailehteä"  ja Kukkia oli kaukana. Minulle on ikuisesti syöpynyt muistiin tuo Gradinin kohtaus  se oli alku suureen yksinäisyyteeni. Olin vieraantunut oman aikani kirjallisista piireistä, enkä ole koskaan myöhemminkään enää voinut löytää yhteyttä nuorempaan kirjalliseen polveen. Sitten tapasin Leinon uudestaan "punaisena" aikana. Sulo haki hänet kerran luoksemme Merilinnaan illalliselle, ja sen jälkeen hän kävi meillä usein, istui kirjastossa selvänä ja puhui mukavia kuten ennen vanhaan. Ankara aika ympärillämme aiheutti sen, että meille jälleen tuli vanhaa piilopirtti-tunnelmaa. Muistelimme Kukkiaakin, kuten tapamme oli, ja nauroimme yhdessä kyynelten lävitse hirveille tapahtumille ympärillämme. Leino kertoi juttuja punaisten saamattomuudesta meidän kauhuksemme ja odotti valkoista armeijaa ja oli pääasiallisena huhunlähteenämme. Riitelimme taas saksalaisista ja liittolaisista. Leino oli tehnyt täyskäännöksen Saksaan päin, ja Sulo oli luonnollisesti Venäjän puolella ja suomalaisimperialisti yrittäen saada Petsamoa ja Karjalaa Suomelle sekä kertoi jännittävistä kokouksista Pietarissa, joihin hän otti osaa punaisten puolelta nimitettynä Venäjän ja Suomen välisen likvidaatiokomitean jäsenenä. Välistä kun Leino oli vähän ryypännyt, hänellä tuntui olevan pakkomielle, että punaiset hakevat häntäkin ja aikovat vangita hänet  yleinen paniikki oli tarttunut häneenkin  mutta nukuttuaan yön kirjaston sohvalla hän taas rauhoittui. Leinokin oli kuin vahaa ympäristönsä käsissä. Hän sattui siihen aikaan asumaan sellaisten ihmisten joukossa, jotka olivat sokeimpia punaisten vihaajia ja koettivat käyttää häntä hyväkseen suggeroiden häneenkin kauhua työväen edessä. Muistan, että hän vihdoin vakuuttui siitä, että punikki-Sulokin halusi Suomen itsenäisyyttä, ja me teimme mitä villeimpiä suunnitelmia sekä punaisten että valkoisten lepyttämiseksi itsenäisyyden puolustamista silmälläpitäen. Joka tapauksessa kotiutui Leino vähäksi ajaksi taas luoksemme vanhana ystävänä, jolle puhuimme kaikki ajatuksemme ja josta meillä oli paljon iloa ja lohdutusta. Minulle tuli koko kapina kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin ollut kokonaan poissa politiikasta sitten maailmansodan alun ja unohtanut poliittisen ajattelunkin. Odotin vain sodan loppua ja olin yötä päivää kiinni liikesuunnitelmissani. Suomi oli itsenäinen, ja olin tehnyt paljon työtä viljan ja elintarpeiden hankkimiseksi maallemme  mutta kapina lopetti viljansaantimahdollisuuden Amerikasta ja samalla kaiken työni. Istuin yhtäkkiä työttömänä ja typeränä  enkä jaksanut käsittää, mitä oli tapahtunut. Sen vain käsitin, että maailma oli kokonaan sijoiltaan ja että minunkin oli uudestaan ruvettava ottamaan selvää elämän perusteista ja etten koskaan enää harjoittaisi mitään kauppaa, vaan siirtyisin lopullisesti työväen ja uuden maailman puolelle. Mutta tämä kaikki on eri juttua. Joka tapauksessa en käsittänyt väkivaltaa punaisten puolelta yhtä vähän kuin laillisen hallituksenkaan taholta, ja kaikki mikä tapahtui oli yhtä kaameutta minulle. Mieheni vangittiin heti Helsingin valloituksen jälkeen, sain seisoa yhdessä työläisnaisten kanssa kauheissa jonoissa vankilaporttien takana ja kuulla heidän kärsimyksistään ja epätoivostaan, ja koko maailmani muuttui. Olin itse ja yksin työlläni ansainnut omaisuuteni, hankkinut itselleni oman kauniin kodin, ja siellä minä istuin merenrantatalossani ja katselin Suomenlinnaa, joka oli nyt Suomen ja jossa tuhansia ihmisiä oli kuolemaisillaan nälkään  enkä minäkään voinut syödä enkä tehdä muuta kuin koettaa auttaa niitä, joiden kärsimyksiin otin osaa koko sydämelläni. Mutta sekin on eri asia. Joka tapauksessa ei ollut montakaan vanhaa tuttavaani, joka olisi uskaltanut tai tahtonut tulla katsomaan vangin vaimoa. Ritavuori kävi, ja W.A. Lavonius, jonka kanssa olin joutunut hoitamaan elintarveasioita senaatissa ennen kapinaa  molemmat suuria ihmisiä sydämeltään ja kaikkein itsenäisimpiä ja rohkeimpia tässä maassa. Juhani Aho tuli luokseni, ja muutamat jalomieliset ja puhdassydämiset vankilapapit kävivät puhumassa kanssani, jopa vuorineuvos Lagerlöf-vainajakin. Mutta kuka ei tullut ja ketä minä eniten odotin, se oli Leino. En voinut käsittää, että Leino ei edes ajattelisi Suloa ja minua, ettei hän olisi tullut kuulustelemaan minulta Sulon kohtaloa, ettei hän tekisi jotakin Sulon hyväksi, tietäen hyvin Sulon osuuden kapinaan. Odotin huhti-, touko-, kesäkuun  Leinoa ei kuulunut. En tahtonut soittaa hänelle enkä ottaa selvää hänestä, vaikka mieheni sitä pyysi kirjeissään. Minä vain odotin  ja ajattelin, että hän mahdollisesti oli sairas tai joutunut pitkäaikaiseen humalaan, josta ei osaa selvitä. Mutta sitten tuli heinäkuussa luokseni tohtori Wikman  kuten myöhemmin sain tietää Leinon lähettämänä, ja häneltä kuulin, että Leino voi hyvin. Olinhan sitä paitsi lukenut hänen kirjoituksiaan lehdistä ja tiesin, että hän oli julkaissut pari kirjaakin. Muttei tohtori Wikmankaan kyennyt selvittämään minulle, miksi Leino ei ollut käynyt minua tapaamassa. Lähetin hänelle terveisiä, että Sulo oli pyytänyt minua puhumaan hänelle erinäisistä asioista ja että toivoin hänen tulevan heti luokseni. Hän tulikin, muistaakseni heinäkuun puolivälissä. Juhani Aho sattui samalla kertaa olemaan luonani, ja kerroin jo ylempänä vähän tuosta kohtauksesta. Leino oli selvä, aivan korrektisti puettu, tukka lyhyenä; viitan ja leveälierisen hän oli jo pari vuotta sitten hylännyt. Hän vaikutti jollakin tavoin ei-leinomaiselta, vain "tavalliselta" ihmiseltä, ja tavallinen hänestä oli tullutkin. Hän oli hämillään ja hiljaa, ja kun kysyin, mitä hänellä, maamme suurella runoilijalla, oli sanottavaa siitä mitä ympärillämme tapahtui, hän vaikeni ja sanoi olevansa pieni. Tuo juurtui mieleeni, sillä Aho jatkoi  "tämä on aikaa, jolloin suuret runoilijat tulevat pieniksi". Ja me istuimme kaikki sydän kouristuneena. Kun Aho lähti, jäi Leino vielä istumaan  ja vaikenemaan sen ainoan kerran elämässä, jolloin olen nähnyt Leinon vaikenevan. Kaikki hänessä vaikeni, silmät sekä sydän. Vaikka aavistinkin, että jokin tuska häntä ahdisti, en voinut muuta kuin odottaa, että hän puhuisi. Luulin, että hän suri Sulon kohtaloa ja sitä, ettei voinut tehdä mitään Sulon hyväksi. Lohdutin häntä kertomalla, että Sulo voi hyvin ja että oli syytä toivoa armahdusta ja toimia sen hyväksi. Hän istui vain ja vaikeni ja oli omituinen. Vihdoin hän lähti jättäen minut tunnelmaan, että luonani oli ollut vieras ihminen. Jonkin aikaa sen jälkeen ostin ne hänen kirjansa, "Helsingin valloituksen" ja "Vöyrin koulun", joita hän ei ollut lähettänyt minulle, ja muistaakseni siitä ensimmäisestä löysin vastauksen kysymyksiini sekä selityksen Leinon omituiseen käyttäytymiseen. Se oli niin hirvittävä isku minulle, etten voinut siitä toipua moneen aikaan. "Helsingin valloituksessa" on muistaakseni puolen sivun pituinen pätkä, jossa hän kuvailee, miten hän punaisten vallassaolon aikana kävi eräässä "entisen punaisen tuttavan" perheessä asioista selvää ottamassa, mutta miten hän "huomasi, että häneltä jo salattiin kaikkea ja häntä kohdeltiin valkoisena rikollisena" jne. Minä en ole tuota pätkää lukenut enää 25 vuoteen eikä minulla ole sitä kirjaa käsillä, mutta joka tapauksessa pätkän sisällön oli suunnilleen osoitettava ja selitettävä, mistä syystä hänkin oli seurustellut "punaisten" kanssa, ja todistettava, miten vihamielisiä mieheni ja minä olimme ja miten häntäkin kohdeltiin vihollisena. Nimiä hän ei ollut maininnut, mutta oli kyllä tarpeeksi selvää, ketä hän tarkoitti. Tuo pätkä oli niin mitäänsanomaton kuten koko kirjakin, että harvat lukijat siihen kiinnittivät huomiota, mutta että sen kirjoitti ystävämme Leino ystävästään Sulosta, joka oli vangittuna ja jonka elämä oli vaarassa juuri siihen aikaan kun kirjaa oli kirjoitettu, että sen kirjoitti Leino, joka tunsi jokaisen ajatuksemme ja sanamme tuosta ajasta ja että hän vieläpä väritteli ystävyyttämme mitä armottomimmalla tavalla, se oli minulle liian raskasta. Kun sellaista tapahtuu, ei enää tee mieli elää. Olin siihen aikaan vielä nuori, ja minulla oli vielä vaatimuksia ihmisten suhteen. Olen elämäni varrella myöhemminkin kokenut samanlaisia tapauksia  politiikka pilaa ihmisiä  , olen kokenut mitä mustinta kiittämättömyyttä, mitä likaisinta panettelua; taloudellinen menestyksenä itsenäisenä naisena on aiheuttanut mitä pikkumaisinta, käärmemäisintä kateutta, mutta olen oppinut tuntemaan ihmisten heikkouksia ja useimmiten antamaan anteeksi, koska ihmis-raukat ovat yrittäneet omalla tavallaan pitää puoliaan elämän taistelussa. Olen oppinut hymyilemään sille mikä on pientä ihmisissä, mutta silloin  minä olin nuori enkä osannut antaa anteeksi. Minä lähetin sanan Leinolle, että minun taloni ovea hänen ei enää koskaan pitänyt avata, että olisin voinut antaa anteeksi, jos hän olisi rikkonut minua vastaan naisena  sellaista hän oli tehnyt niin paljon naisten suhteen, mutta että hän rikkoi ystävyyttä vastaan, ystäväänsä vastaan, se oli rikos pyhää henkeä vastaan ja siihen ei ollut anteeksiantoa. Eikä ollutkaan, siitä huolimatta että yhteiset ystävämme yrittivät sovittaa. Minä ilmoitin, että Leinolle oli aina kaikki annettu anteeksi, mutta nyt minä aioin todistaa hänelle, että oli jotain sellaistakin, mitä ei voida sovittaa. Niin minä jatkoin pari vuotta,  matkustin Leinon kanssa kerran samassa raitiovaunussakin enkä tuntenut häntä, vaan katsoin hänen ylitseen ja lävitseen aivan kuin hän olisi ollut harmaata, ilmaa. Ja kadun sitä nyt syvästi, koska elämä on opettanut minulle yhtä ja toista ja koska Onervan kirjoittama Leinon elämäkerta on avannut silmäni näkemään hänet sellaisena kuin hän oli jo silloin: sairaana, ihmisten hyljeksimällä ja peloittamana, aikana, jolloin tapahtumat kasvoivat yli hänen päänsä. Hän seurusteli siihen aikaan taiteilijain ja boheemitaiteilijain parissa, joilla ei ollut muuta tekemistä sen aikaisessa Helsingissä kuin levittää huhuja ja olla pelkäävinään silloin kun punaiset ja valkoiset taistelivat. Myöskin hän asui pikkuporvarillisissa piireissä, joissa henkinen ilmapiiri oli samanlainen. Siitä Leinokin sai tuon päähänpiston, että punaiset muka hakivat häntäkin. Tuntui suorastaan loukkaavalta vakuuttaa Leinolle, etteivät ne punikit varmastikaan välittäisi hänestä. Mutta kun valkoiset tulivat, kääntyi tuuli toisaalle. Samat kaverit, jotka olivat pelottaneet häntä punaisten terrorilla, alkoivat kiduttaa häntä sillä, että hän muka oli seurustellut sellaisten punaisten kanssa, jotka ammuttaisiin ja etteivät muka valkoiset voineet häneen luottaa, ja kuinka hänen nyt kävisikään, kun oli julkaissut sellaista lehteä kuin "Sunnuntai". Ja Leino-raukan tuli kiire puhdistautua kuten monen muunkin taiteilijaihmisen. Gallenista tuli adjutantti, ja hän häpesi syvästi, että oli koskaan tuntenutkaan sellaista "roistoa kuin Gorki", joka oli ollut hänen sydänystävänsä. Tunnetussa taiteilijaliioittelussaan hän kuulemma hävitti ne suurenmoiset kuvatkin, jotka oli maalannut Gorkista. Helsinki oli siihen aikaan täynnä pikkuporvarillisia Falstaffeja, ja niitä on jumala paratkoon vieläkin. Eikä ollut ihmekään, että humalan psykoosin vaikutuksesta Leinokin teki vastuuttomia tekoja  omistaen runoja milloin keisari Wilhelmille, milloin Belgialle. Niin, minä en antanut anteeksi, mutta Sulopa antoi  jo heti vankilasta päästyään  , ja pian sain kuulla, että kaverukset taas kuljeskelivat yhdessä. Se oli mieheni yksityisasia, mutta kotiimme Leinoa ei saanut kutsua, olin kerta kaikkiaan sen päättänyt ja ilmoittanut siitä miehelleni. Tammikuussa 1921 palasin kerran Marlebäckistä  silloin ostamaltani maatilalta  myöhäisellä ja myöhästyneellä junalla kaupunkiin. Olin unohtanut avaimet ja soitin kotiin. Puhelimessa oli hämmästynyt mieheni, joka kummastellen kotiinpaluutani sanoi, että kotona oli vieraita ja että äitini oli siellä emäntänä. Samalla hän käski puhelimeen äitini, joka tuntui myöskin olevan hämillään. Kiristin siis molemmilta tietoja, keitä siellä oli, ja mammani kertoi hyvin laajasti, että amiraali Pitka oli siellä ja vielä joitakin virolaisia ja että mieheni oli pyytänyt häntä emännöimään, ja että siellä oli myöskin Eino Leino, joka kuulemma oli niin kovin herttainen ja oli tehnyt niin kauniin runonkin hänelle ja pikku tyttärelleni, jopa tämän kotiopettajattarellekin, ja että minun pitäisi nyt olla ihmisiksi ja antaa Leinolle anteeksi, kun hän kerran oli niin suuri runoilija, ja kuinka minä kehtasinkaan olla häijy hänelle jne. Minä ymmärsin hyvin, miksi amiraali ja mamma oli hankittu sinne, ja sanoin lyhyesti ja kuivasti, että Leinon on oltava poissa siksi kun tulen kotiin. Mamman protestit häipyivät suljettuani puhelimen, mutta kun pääsin kotiin, oli Leino kumminkin vielä siellä. Menin huoneeseeni, ja sinne sitten ilmestyivät kaikki vuoron perään minua Leinon puolesta rukoilemaan, kunnes raivostuin lopullisesti. Vihdoin tuli sitten Leino itse, istuutui ja katsoi minuun  nöyränä, matalana, niin kuin hän joskus oli Kaikkialla sunnuntaiaamun kauneuden edessä ollut ja lausui: Tässä seison, enkä taida muuta; tällaiseksi loi mun aika, iäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun. Pyydä anteeksi en mitään. Mitään en mä anteeks' anna. Olen niin kuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna! En muista, lausuiko hän koko "Elämän koreuden", mutta nämä säkeet ainakin, ja lisäsi:  Sydämeni on rikki. Koko päätökseni haihtui siinä hetkessä; en muistanut muuta kuin Kukkian vanhaa Mesikämmentä, joka oli kuin luonto itse, ilman ihmisten lakia. Minä se olin joutunut pois luonnosta, ruvennut mittaamaan Leinoa ihmisten ja yhteiskunnan, jopa politiikankin mittapuuna, vaatimaan ihmisten moraalia siltä, joka oli amoraalinen kuin luonto itse... Ei tämä minulle vielä silloin ollut niin selvää, mutta, minä annoin hänelle kättä ja puhuin hänen kanssaan ja sanoin, että minä yritän unohtaa. Enkä anna itselleni koskaan anteeksi, etten tehnyt mitään osoittaakseni sitä hänelle,  enkä auttanut häntä, joka oli kuin elävä haava. Sinä iltana istuimme vielä kaikki yhdessä  me Kukkian lapset  sanoi Leino ja oli kuin ennen. Se oli viimeinen kerta, jolloin näin Leinon, vaikka hän kuoli vasta viisi vuotta myöhemmin. Sulo vangittiin muutaman kuukauden perästä, olin silloin muuttanut maalle, ja elämäni suuntautui kokonaan pois Leinon poluilta, niin kuin myöskin Sulon poluilta sitten kun hän vapautui. Hoidin maatilaani, rakensin sahoja, matkustin paljon. Silloin tällöin huomasin sanomalehdissä Leinon kirjoituksia, näin että hän oli julkaissut uusia kirjoja, luin hänen Vironmatkastaan ja muistin vanhoja pilvilinnojamme  mutta en enää tavannut ketään, joka tunsi Leinon. Euroopan-matkoillani kävin niin paljon teattereissa ja kutsuissa ja ravintoloissa, että kotiintullessani mielelläni elin sangen työntäyteistä erakkoelämää tavaten pääasiallisesti vain kauppa- ja puutavaraihmisiä, jotka olivat sadan vuoden etäisyydellä Leinosta. Vasta 1925 luin Leinon "Syreenien kukkiessa" ja muita viimeisiä runoja  ja sain omantunnon tuskia. Samoihin aikoihin kuin minä häntä halveksin, hän oli kumminkin kirjoittanut "Velisurmaajan" ja. "Työn uhrien laulun". Työ, veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden! Sitten runon "Rauhan voimien vapautuessa", mutta ennen kaikkea tuon komeimman ja valtavimman hymnin "Ihmisheimolle", joka tulee elämään yhtä kauan kuin suomen kielikin: On luonnon sydänloitsut ilmi tuotu, on herätetty henget veen ja maan. On tuli itse pilven päältä tuotu ja vuorten vanhat voimat piilostaan... mutt' missä, missä on onni? On ilma vallattu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa, kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu... mutt' missä, missä on onni? Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnait' taivahille maksaneet. Sa turhaan taivahille suitsutit, ei siellä, siell' ole onni. Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten poikki kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö, vain silloin, silloin on onni. Ja tätä kirjoittaessani kuulen kaikuna miljoonista sydämistä tämän saman kaipuun ja saman vastauksen, jonka sille on antanut mies, joka oli yläpuolella hyveiden ja paheiden, "inhimillinen ja iankaikkinen", kuten Onerva häntä kuvaa. Ja samassa teoksessa, jossa hän kaiken tämän ohella julkaisee mitä banaaleimpia tilapäisrunoja, sanasepon ja mestarin tilapäistunteen aikana kokoon kyhäämiä, voi löytyä sellainen helmien helmi kuin "Syysaamu", potensoitu ihmistuska: Pitkät hallavat hopeahunnut päällä pellon säilyy, päällä keltaisen maan ja metsien puiden oksilla häilyy. Tuosta tiedän: on päivä noussut; nostan itseniki, istun hiljaa ikävöiden ikkunata liki. Ah, te hallavat hopeahunnut tulkaa povelleni. " " " ettei huutohon yksinäisen varjot yksin vastais; ettei poloisen päänalaista kyynel kylmä kastais'. Oli siis syystalvi 1925, kun minä taas heräsin tietoisuuteen Leinosta ja päätin ottaa selvää, voisinko minä ottaa hänet hoivaani Marlebäckiin. Minulla oli varoja ja tilaisuutta auttaa häntä ja järjestää hänelle jonkinlainen koti maatilalleni. Tapasin sattumalta kaupungilla Onervan, jolla juuri oli ollut ajatus pyytää minua huolehtimaan Leinosta. Istuimme Fazerilla, ja Onerva kertoi, miten Leinoa vieläkin vaivasi minun tylyyteni ja miten hän epäili, olinko minä antanut hänelle anteeksi. Olin aivan suunniltani siitä ja pyysin Onervaa sanomaan hänelle, että tulisin hakemaan hänet autollani Marlebäckiin kevätpuolella, kun palaisin ulkomailta,  olin nimittäin lähdössä matkalle  ja että minä järjestäisin Marlebäckiin oikean kavaljeeriflyygelin, jonka ensimmäinen asukas hän tulisi olemaan. Leinohan nimitti minua jo 1920 Marlebäckin majurskaksi sinä viimeisenä iltana, jolloin hänet näin ja kerroin, miten minä rakensin Marlebäckin päärakennusta ja lupasin rakentaa siihen myös kavaljeeriflyygelin. Sinne hän oli odottanut kutsua. Tämä sattui ennen joulua. Onerva oli vienyt terveiseni perille, ja Leino oli ollut kovin iloinen siitä ja luvannut odottaa kevättä. Tammikuun alussa sammuivat hänen silmänsä. Minuakin vaivaa syyllisyydentunne. Antti Favén kertoi minulle  ehkäpä hän on kertonut siitä muillekin, ehkäpä se on jo tunnettua, mutta kuitenkin toistan sen tässä vielä kerran. Leino asui Syvärannassa, Antti Favén oli lähdössä Ainolaan Sibeliuksen luo päivälliselle. Syvärannan kohdalla ojan reunalla maantien vieressä istui yksinäinen mies ränsistyneessä kapassa, kalotti päässä  Leino. Antti pysähtyi ja kutsui mestarin mukaansa Ainolaan, otaksuen, että Leinokin olisi siellä tervetullut vieras, kuten hän olikin. Sibelius ihastui nähdessään heidät molemmat. Leino oli loistavalla päällä, hurmasi tapansa mukaan talon naiset, kutsuttiin päivälliselle. Sibelius pyysi Antin sivulle ja huomautti hänelle, nyökäten Leinoon päin, että olisi kai varminta olla käyttämättä alkoholia Leinon vuoksi. Istuttiin pöytään. Keskellä pöytää seisoi viinakarahvi koskemattomana, siitä ei tarjottu kenellekään. Isäntäväki oli äärettömän kohteliasta. Seurustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, mutta keskellä keskustelua pisti Leino kätensä rintataskuun ja otti sieltä taskumatin, kaatoi itselleen lasiin, pisti pullon takaisin taskuunsa ja tyhjensi lasinsa aivan kuin huomaamatta kesken vilkkaan juttelun. Suuren säveltäjämestarin oli paha olla, mutta keskustelua ja hilpeätä yhdessäoloa jatkui. Vähän ajan kuluttua uudistui sama juttu  Leinon käsi kävi taskussa, nouti viinapullon taaskin aivan huomaamatta, mutta Leino jatkoi keskustelua yhä säkenöivämpänä. Leino kasvoi, levisi, säteili, isäntäväki ja muut vieraat pienenivät ja kutistuivat yrittäen vaivoin pysyä runoilijamestarin perässä seuraten häntä loistavalle henkiselle retkelle siihen valtakuntaan, jossa hän oli kuningas. Jokainen hänen kädenliikkeensä pulloa kohden viilsi hänen ystäviensä sydäntä, niin että he syyllisinä istuivat hänen ympärillään, hänen, joka kuninkaallisessa rauhassa jatkoi retkeään kadotusta ja kuolemaa kohti... Kuka olisi voinut estää häntä siltä matkalta, eivät ainakaan nuo siivot, säädylliset, hyvät ja jalomieliset ihmiset, jotka kauhistunein sydämin katselivat kaatuvaa kuningasta. Toulouse-Lautrec... Suljen silmäni ja näen Sibeliuksen pöydässä Leinon sijasta hänen veljensä Toulouse-Lautrecin, ränsistyneille ruumiineen, hattu silmillä, kuninkaallisen välinpitämättömänä maailmaa kohtaan, valmiina potkaisemaan pilviä. Toulouse-Lautrec... Suljen silmäni ja kuvittelen pöydässä, suuren mestarin vieressä, suloista Aino-rouvaa vastapäätä, helkkyvän hopean ja kristallin ja porsliinin ja kukkien keskellä Eino Leinoa, hienosti puettuna, tukka leikattuna, kultakello taskussa, frakkipukuisena tavallisena herrasmiehenä Antti Favénin vieressä  kunniamerkit frakinrinnuksessa  ja minun sisimpäni vääntyy kauhusta ja inhosta. Se olisi ollut hirvittävä olio. Tuo kohtelias, hyvin puettu herrasmies! Hän olisi ollut valhetta, naamioitu muumio! Tuhannen kertaa mieluummin näen Leinon sellaisena kuin hän oli, eksyvänä, kärsivänä ja ränsistyneenä, mutta todellisena ihmisenä, johon elämä on kaikki kyntensä iskenyt, jota se on raadellut ja kadulle heittänyt, voimatta kuitenkaan hävittää hänestä kuningasta. Monet yrittivät tehdä hänestä hovinarrin, mutta hänen sisäinen integriteettinsä kesti, hänen tahtomattaan. Hän erehtyi, hän eksyi usein, ihmiset työnsivät ja pakottivat häntä, kaiken maailman kuona kasaantui hänen kynäänsä, hänen silmiään sokaistiin. Hänet opetettiin näkemään vain sitä mikä miellytti niitä, jotka heittivät hänelle leivänmurusia, mutta suuri luonto itse ei koskaan kadottanut poikaansa. Hän pysyi lokaankin heitettynä, tallattunakin, luonnon ihmekukkana. On monta suurta runoilijaa maassamme, ehkäpä runoilijoina suurempiakin, mutta ei ole niin valtavaa ihmishahmoa, joka oli kuin luonto itse, alkuvoimaisen ylväs ihmisen poika suurine vikoineen ja hyveineen, joka ärsytti ja herätti ihmisiä ja kylvi aurinkoa kansamme sydämeen. Niin kauniisti kajavat veen yli itki... Valtiollisen Poliisin kopissa Ratakadulla heinäkuussa v. 1943. TAPASIN GUSTAF MATTSSONIN VAIN NAAMIAISISSA Nuori nainen, minä itse, tapasi Gustaf Mattssonin. Eihän sillä "itsellä", jota katselee kolmenkymmenen vuoden takaa, ole enää juuri sen enempää tekemistä nykyisen "minän" kanssa kuin muillakaan vierailla olioilla, joita katselee noin kaukaa, paitsi että tuon "itsen" elämää tuntee ehkä vähän paremmin kuin muiden ja voi sille hymyillä rauhallisesti, jopa tipahuttaa sitä muistellessa silmäkulmasta, pienen ikivanhoilta ajoilta periytyvän yksinäisen kyynelenkin. Mutta joka tapauksessa katselen sekä tuota "minääni" että Gustaf Mattssonia aivan rehellisesti nykyisillä silmilläni ja aion kertoa heistä kaiken muistamani omalla kielelläni, monologina ja dialogina. En voi sille mitään, että näen kaikki tapahtumat ympärilläni pieninä ja suurina näytelminä  tämän sittenkin suuren ja rakkaan, ihmeellisen ja kauhean ja ihanan aikamme draamassa. Vasta nyt, muistojani kerratessani, olen tullut huomaamaan, miten paljon dramatiikkaa elämäni on koko ajan sisältänyt, ja eräs ihmeellisimpiä ja uskomattomimpia pikku näytelmiä elämässäni oli kosketukseni suureen ja ihanaan kulttuuri-ihmiseen Gustaf Mattssoniin. Se oli romanttinen satunäytelmä meidän kummankin elämässä. Ensimmäinen näytös TUHKIMO LÄHTEE NAAMIOHUVEIHIN Se oli silloin, kun minä tahdoin olla niin kuin muutkin. Olin nuori ja olin yksin. Hän, jonka poroporvarillisten käsitteiden mukaan olisi pitänyt olla kotona minun seuranani, oli taas ollut usean päivän poissa teillä tietymättömillä, muistaakseni vuorineuvos Lagerlöfin hauskassa seurassa pikarien ääressä  enkä minä voinut sen seuran kanssa kilpailla. Mutta sydämeni oli kuin ryövärin luola, ja päätin olla niin kuin muutkin. Asianajotoimistossa, jossa siihen aikaan olin ulkomaan kirjeenvaihtajana, puhuttiin kahvitunnilla "oopperamaskiksista"  kaikki nuoret tuomarit sekä vanhemmatkin olivat sinne menossa. Meitä naisiakin kutsuttiin mukaan "pitämään hauskaa". (Voi, kuinka vihasin tuota puheenpartta, tuota amerikkalaista "to have a good time"!) Koska sydämeni oli ryövärinluola, niin minäkin päätin mennä naamiaisiin, muttei tuomarien mukana, vaan aivan yksin, tuntemattomana  intrigoimaan ja katselemaan. Ostin itselleni varmuuden vuoksi lipun permantoaitioon, josta voisin hallita tilannetta noiden tuomarien suhteen, ja ryhdyin valmisteluihin. Minulla oli ennestään aivan aito valkosilkkinen empire-puku, "kuningatar Luise"-puku, kotiompelijani kiinnitti siihen tädiltäni perimäni aidot Duchesse-pitsit, koko suvulta ja tuttavapiiriltä keräsin briljanttisormuksia ja kuninkaallisia rannerenkaita, ja vyöni briljanttisolki rinnan alla tuli suoraapäätä erään vanhan ystävättäreni hovipuvusta. Diadeemikin oli aito. Sanalla sanoen: minä olin aivan aito Tuhkimo ja kaikessa aitoudessani ja kuninkaallisessa ryhdissäni aivan mahdottoman ikävä ja sopimaton ilmiö sellaisiin naamiaisiin, joissa pidettiin hauskaa. Eikä kukaan noista puolihumalaisista miesihmisistä välittänyt aitoudestani. Ompelijatar tuli jo aikaisin illalla pukua ylleni rakentamaan ja kenraaliharjoitusta pitämään, ja kun sen sain ylleni, lähdin syöttämään ja palvomaan kolmivuotiasta kotityranni-tytärtäni, ja luonnollisesti hän tunnetulla häijyydellään kaatoi maitolasinsa valkosilkkiseen kuninkaalliseen syliini  niin että ompelijalta pääsi itkunparahdus ja kesti pari tuntia, ennenkuin pesulla ja silityksellä pukuni taas tuli kuntoon ja aidoksi. Siitä opetus, että jos sydän on ryövärinluola ja on päätetty lähteä naamiaistansseihin, niin ei pidä harrastaa pikkuporvarillista äitiyttä, vaan korkeintaan heittää lentosuukko kolmivuotiaalle ja viheltää omalletunnolle. Niin, sille aidolle Luiselle sidottiin leuan alta pään ympäri Luisen sifonkiliina, jonka alta valuivat avokaulalleni rullasuortuvat  oi, kuinka se oli kuuma, mutta se vastasi täydellisesti tuota tunnettua kuvaa Luisesta sisarensa seurassa. Käsivarsiin tulivat ne aidot rannerenkaat ja sormiin sormukset  vaikkei minusta silti joulukuusta tullut, eikä tarvinnutkaan, huomioonottaen silloisen köyhän Preussin raha-asiat. Niin että aito minä olin peilissä, sillä kasvonikin muistuttivat Luisea, mutta niitähän peitti valkosilkkinen naamio. Vielä viuhka ja pitkät hansikkaat käteeni ja olalle à la Parisiennen loppuunmyynnistä sadalla markalla ostettu valtava beigevärisestä verasta tehty "antiikkinen" iltakappa ja kuningatar oli valmis vaikka Napoleonia tapaamaan, ja niin aitona, ai ai, niin aitona! TUHKIMO SAAPUU Ruotsalaiseen teatteriin noin yhdeksän jälkeen. Hälinää, rähinää, paljaskaulaisia ja melkein paljaspovisia naisia, frakkipukuisia, puolihumalaisia miehiä, puuterin hajua ja kymmenien hajuvesien kakofoniaa, musiikkia näyttämöllä, salongissa tanssipermanto ja väkinäisesti iloa teeskenteleviä, kömpelösti "hauskaa pitäviä" pareja tanssimassa. Oikeasta ilostahan ei meillä voi tanssiaisten alussa puhuakaan, koska ihmiset eivät lämpiä niin pian  ja kun ne lämpiävät, niin ne alkavat kouria toisiaan  ainakin naamiaisissa. Sen sain sanan täydessä merkityksessä kokea, sillä jo vaatenaulakon luona kävi eräs "liikutettu" herrasmies käsivarteeni kiinni: "Kukas sinä sitten olet, puluseni?" Tunsin hänet hyvin  hän oli kuuluisan vaimonsa mies, kaikkien helsinkiläisten naamiaisten varma habitue. Minä raivostuin ja löin häntä norsunluisella viuhkallani kipeästi sormille ja sihisin hyvin vähän kuninkaallisesti ja sangen kansainvälisesti: "Noli me tangere!" Hän jäi siihen, koska kiiruhdin aitiooni, mutta kuulin takaani selvällä suomen kielellä: "Kas, kun toi on ylpiä!" Siinä minä sitten istuin aivan tyhjässä permannon keskiaitiossa kuin mikäkin preussilainen kansalliskuvapatsas  aition alakulmassa, yksin koko naamiaisyleisön katseltavana, sillä naapuriaitiotkin olivat vielä jonkin aikaa tyhjinä. Ja kyllä minä siksi jylhä olin, ettei kukaan tullut minua enää häiritsemään. Sitten vasta muistin, että naamioitunahan minä olin eikä kukaan tiennyt minusta mitään ja että olin ypöyksin tässä ihmisvilinässä  ja aloin katsella ympärilleni. Alhaalla permannolla käteni ja puheeni ulottuvilla tanssivat nuoret tuomarit, joita kiusaamaan olin tullut  kullakin daamina joku avokaulainen, lyhythelmainen kaunotar Königistä tahi Gambrinista. Tunsin jonkun dosentin, tohtorin, näyttelijättäriä  he eivät tarvinneet naamiota, siksi naamioituja he olivat muutenkin. Ruotsalaisia salonkileijonia kulki ohitseni koettaen kurkistaa naamioni taakse, mutta hekin jäykistyivät, kun ylhäisesti torjuin heidät briljanteissa hohtavan kuninkaallisen käteni ja viuhkani viittauksella. Istuin vihdoin mukavastikin aitioni kulmassa ja kysyin itseltäni: Entäs nyt? Pitäisikö minun nyt ruveta agressiivisesti hankkimaan itselleni seuraa, käydä kiinni esim, tuohon dosenttiin ja sanoa hänelle jotakin rafflaavaa, tai keskittyä tuohon hauskaan ja intelligentin näköiseen mieheen, joka sitten tanssisi kanssani ja ehkäpä kourisi käsivarttani, kuten hän juuri tekee ohikulkevalle naiselle, tai antaa merkki sille tutulle tuomarille, joka juuri liukui ohitseni Hebensä kanssa tanssien vakavasti kuin velvollisuuttaan itseään kohtaan täyttäen (nim. siihen hauskuuden pitoon nähden). Hän varmasti hakee minut ja sitten yrittää juottaa minulle samppanjaa ja kopeloida vyötäröäni, kuten hän juuri tekee tuolle Hebelle. Ja minä tiesin yhtäkkiä, että se oli mahdotonta, niin auttamattoman, kuolettavan ikävää, niin hirvittävän tympäisevää ja tarpeetonta. Enkä käsittänyt, miksi olin tullut, ja unohdin sydämeni ryövärinluolankin ja häpesin armottomasti. Ja pelkästä kiukusta tipahti ensimmäinen kyyneleni, ja sitä seurasivat monet, jotka taitavasti pyyhkäisin plyymiviuhkallani naamion pitsireunan alta, ennen kuin ne ehtivät pahasti kompromettoida poskiani ja näkyä koko yleisölle. Siitä muodostui erinomainen itkutilaisuus. Kuka olisi voinut aavistaa tuon kivettyneen Luise-muistopatsaan itkevän  koko kauan pidätetty kyyneltulva valui silmistäni  itsesääli, katumus ja kiukku  viuhkani plyymit kastuivat arveluttavasti. Joku oli jo vähän aikaa sitten tullut naapuriaitioon ja istuutunut sen nurkkaan viereeni. En välittänyt katsoakaan, pyydystelin vain viuhkalla kyyneleitäni, itkin aivan mekaanisesti,  mutta yhtäkkiä tapahtui jotakin aivan pöyristyttävää, henkeäsalpaavaa, jotakin aivan mahdotonta, sellaista, jota vain romaaneissa voidaan keksiä ja jota ei elämässä uskota tapahtuvaksi: naapurini kumartui puoleeni ja sanoi hiljaa:  Grausam unter stillen Sternen würgt das Leben uns kaput... Sanoja oli Gustaf Mattsson ilman naamiota, ja sanat olivat Owglassin Rabelais-käännöksestä, jonka juuri edellisenä iltana olin lukenut ja muistiini syövyttänyt, joten minä jatkoin:  Mensch, ein's sollst Du nicht verlernen: Lachen ist dein Menschengut. Mattsson (hypähtäen paikaltaan): Rabelais, Pantagruel, Owglassin käännös, luin sen juuri ennen tänne tuloani. Mistä te tulette, kuka olette, luitteko sen vieressäni näkymättömänä? Minä: Valitettavasti en tällä kertaa seisonut vieressänne edes ajatuksissanikaan. Luin nuo säkeet eilen. Akateeminen kirjakauppa lähettää Albert Langenin uutuudet minulle nähtäväksi ennen kuin teille  heidän olisi saatava siitä muistutus. Mattsson (istuutuen): Tämähän on mahdotonta! Sellaista ei varmasti ihmisille tapahdu. Tiedättekö, kuka minä olen? Minä: Mikä kysymys,  kuka ei Gustaf Mattssonia tuntisi, teidän kuuluisaa kraniumianne. Mattsson: Mit wem hab' ich die Ehre? Keskustelumme kävi saksaksi. Minä: Luise... Mattsson: Ahaa, minä ymmärrän, Teidän Majesteettiinne tulee kai suoraan Tilsitistä! Oliko Napoleon häijy  hänellä oli muistaakseni pahoja aikomuksia teidän suhteenne, ja Friedrich Wilhelm käytti teitä hyväkseen  sen vuoksiko itkitte? Minä: Enkä, minä olen tässä kuin mikäkin preussilainen kansallismuistopatsas ja minun on ikävä. Mattsson: Hyvä. Minäkin olen jonkinlainen "nationalmonument" ja minunkin on hirveän ikävä. Mainiota, että Rabelais saattoi meidät yhteen. PRINSSI JA TUHKIMO Näin tutustui prinssi Tuhkimoon, tuli ja istuutui Tuhkimon aitioon, ja siellä he istuivat yhdessä liikkumatta, syömättä ja juomatta, välittämättä tutuistaan ja ajan kulusta aamuun kello 3:een ja puhuivat sellaisella hirveällä kiireellä kuin elämä juuri olisi loppumaisillaan  niin kuin se olikin  prinssin osalta. Puhuttiin Owglassin ihanasta Rabelais-käännöksestä ja Owglassista itsestään. Kerroin hänen "Vihreästä omenastaan", jota Mattsson ei tuntenut, puhuttiin Thönistä, Reznicekistä, Gulbranssonista, Ludvig Thomasta, kaikista Simplicissimuksen ja Albert Langenin tukipylväistä, koko müncheniläisestä vapaamielisyydestä ja Mattssonin ammattitovereista maailmassa, joita hän ei ollut henkilökohtaisesti kertaakaan tavannut, nimittäin Karl Kraussista ja Viktor Auburtinista, joiden luokkaan hän kuului. Puhuttiin Albert Engströmistä ja hänen "kolingeistaan", joita Mattsson ihaili. Puhuttiin "I dageista" ja Dagens Tidningen-vainajasta ja Westermarkista ja Hirnistä ja muista professoreista. Yritin puhua mahdollisimman berliiniläistä saksaa eksyttääkseni hänet pois balttilaisilta jäljiltäni. Sitten alkoi kielitutkinto. Hän yritti  aivan ohimennen  puhua ranskaa, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin tarttolaisen mademoisellen parhaalla geneveläis-ranskalla  myöskin ohimennen. Engströmistä ja hänen "kolingeistaan" ja "överliggareistaan" puhuttiin ruotsiksi  aivan ohimennen. Sitten hän siirsi keskustelumme taitavasti Venäjälle ja sen sanomalehtimiehiin. Hän oli tutustunut Miljukoviin jossakinpäin, ja minä kerroin Venäjän melkein ainoasta senaikuisesta sanomalehtinaisesta  Rjets-lehden pakinoitsijasta "Teffista", jonka tunsin henkilökohtaisesti, ja  aivan ohimennen  siteerasin Gorkin "Myrskylintua" sekoittaakseni hänet lopullisesti ja antaakseni hänelle parhaan todistukseni venäjän kielen hallinnastani. Venäjältä siirryttiin Englantiin ja siteerattiin yhdessä Falstaffia ja ihailtiin Shawta, mutta kun minä sitten aivan selvällä suomenkielellä rupesin tenttaamaan hänen turkulaista murrettaan, silloin oli mitta täysi. Mattsson: (nostaen kätensä pystyyn): Sellaista luomakunnan oliota ei olekaan, joka olisi yht'aikaa saksalainen, suomalainen, venäläinen ja ranskalainen. (Mattssonin ranskan kielen laita oli hieman niin ja näin ja venäjänkieli sangen heikkoa.) Kuka te olette? Minä: Kuningatar Luise. Mattsson: Mikä inkarnatio lienettekään. Mutta kuinka on mahdollista, että Helsingissä, meidän omassa pienessä kaupunkipahasessamme, on nuori nainen, joka tuntee Kraussin ja Auburtinin, ja minä olen jäänyt tietämättömäksi sellaisen ihmisen olemassaolosta. Minä tunnen jokaisen sivistyneen ihmisen tässä maassa. Minä nauroin. Mattsson katseli aitouttani, briljanttejani, valkosilkkistä pukuani ja viuhkaani, ja nimesi ruotsalaisia nimiä, jotka heti itse hylkäsi. Mattsson: Enkä voi arvata ikäännekään. Poskenne ja olkapäänne ja kätenne ovat nuoren tytön, mutta puheenne täysi-ikäisen naisen. Minä olin ylen onnellinen. Mattsson: Ja sitten te vain nauratte. Sanokaa minulle, miksi en ole tavannut teitä ennen? Vai olenko tavannut teidät ja missä seurassa? Minä: Kyllä me olemme tavanneet toisemme, vieläpä kahden kesken ja parin tunnin ajan. Mattsson: Mahdotonta, en ole koskaan kuullut ääntänne enkä koskaan puhunut kanssanne, enkä unohda ääniä, en ainakaan naisten ääniä. Minun oli hauskaa. Mattsson: Enkä ole koskaan kuullut nauruanne, enkä ole luultavasti nähnyt Teitä unissanikaan, vaikka siitä ei voi olla aivan varma, ennen kuin olette riisunut tuon luonnottoman naamion kasvoiltanne. Minä: Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä yhden iltapäivän Brändön vuorella viime kesänä. Mattsson: Det var fan, anteeksi, nyt häämöittää. Minä: Ahaa, muistatteko te, minä makasin siellä kalliolla auringossa ja huomasin, miten te kiipesitte ylös. Otaksuen että tekin haitte yksinäisyyttä käänsin pääni pois ja syvennyin kirjoihini ja pikemmin kuulin keppinne kolahduksen kuin näin, että te istuuduitte, ja sitten tunsin vain, että siellä lähellä makasi joku yhtä liikkumattomana kuin minä. Mattsson: Ahaa, kaikki selviää aikanaan, kun vain odottaa. Siellä makasi valkopukuinen tyttö, joka käänsi päänsä pois ja luki Hurmanitétä. Ei tuo nyt ole oikein sopiva sanomalehti, noin vain kenelle tahansa luettavaksi Brändön kalliolla. Bless me, kuinka se sopi teille, tosiaankin! Olin aivan kipeä uteliaisuudesta. Ja sitten käännetään kasvot pois niin kuin minä olisin ilmaa. Minä: En tahtonut häiritä teitä. Ihmisethän yleensä tuijottavat teihin, Helsingin kuuluisinta kraniumia. Sitäpaitsi hengititte raskaasti, olitte väsynyt ja halusitte olla yksin. Ei suinkaan Gustaf Mattsson nouse Brändön vuorelle lirkuttelemaan tyttölasten kanssa. Mattsson: Siitä nyt ei ollenkaan voi olla varma. Olin menossa Jungin luokse, kävelin ylös ollakseni vähän yksin, hetken kahden kesken metsän ja Helsingin siluetin kanssa. Oli raskasta kiivetä, tunsin itseni kilpikonnaksi, joka ryömii Himalajalle. Eihän siinä tavallisesti päivisin koskaan ketään ole. Ainoa, mahdollisuuteni tête-à-tête'iin metsän kanssa. Eikä siellä ollut ketään paitsi tuo tyttölapsi Humaniténsa kanssa, ja hän ei valitettavasti häirinnyt minua. Minä: No, valitettavasti on liikaa, mutta ei siellä ainakaan ketään ihmissielua ollut. Olimme aivan kahden kesken. Mattsson: Kuinka vähän te tunnette Mattssonia! Humanité Brändön kalliolla, tyttöihmisen käsissä. Mikä on metsä ja yksinäisyys verrattuna siihen, että löytää edestään tuollaisen probleeman kallion kielekkeeltä. Väsymykseni oli kuin poispyyhkäisty, pääni toimi niin että minua harmitti. Toivoin, että tuuli olisi vienyt hattunne kiveltä ja että teidän olisi ollut pakko katsoa minuun päin. Olisin pyydystänyt hattunne ja puhutellut teitä. Minä: Tämä on peloittavaa tunnustaa, minäkin toivoin sitä koko sydämestäni, mutta tuuli kuoli vallan, ja me jäimme vieraaksi toisillemme. Mattsson: Suorastaan naurettavaa, miksi ette kertaakaan kääntänyt päätänne, irvistelitte varmasti minulle samoin kuin nytkin naamionne takaa. Minun oli lähdettävä, ystäväni odottivat. Kun kuljin ohitsenne, nostin hattuani. Sitä ette huomannut, sitäpaitsi ette kovinkaan tarkkaan lukenut tuota lehteänne, ette ainakaan puoleen tuntiin kääntänyt etusivua. Minä: Siinä oli Jauresin pitkä artikkeli. Mattsson (kumartuen puoleeni): Nyt te kieroilette. Minä: Niin teenkin. Totuus on, että minä sähkötin teille koko ajan pitkin kalliota: Gustaf Mattsson, minä olen niin yksin, tahdon puhua kanssanne. Minulla on oikeus siihen, koska olen samaa ihmislajia. Minulla on sanomista teille, ajatuksia, jotka ovat osia ihmiskunnan kokonaisa ivoista. Mattsson: Mikään ei ole typerämpää kuin sellaiset "hemmungit" ihmisten välillä. Minä sain teidän sähkösanomanne ja sähkötin vastaan: kääntäkää hetkeksi päätänne ja katsokaa minuun, rohkaiskaa minua! Minä: Minäkin sain tuon teidän sähkösanomanne ja vastasin siihen. Mattsson: Mitä te vastasitte? Minä: Ahaa, sitä vastausta ette saanut. Vastasin teille: tahdotteko nähdä minun kasvojani päättääksenne, kannattaako jutella kanssani. Mattsson: Ei tuollaisen tuhman sähkösanoman kannattanutkaan tulla perille. Humanité merkitsi paljon enemmän kuin mitkään kasvot. Se oli perusvirhe. Olen myöhemmin hakenut teitä Brändöstä ja ottanut selvää Brändön naisten harrastuksista. Mutta myöntäkäähän toki, että jokin vaisto johti minua tänä iltana. Minä: Rabelaisin henki. Mattsson: Ja kyynelet. Miksi itkitte? Saanko kysyä aivan suoraan? Minä: Kiukusta  aus Wut  . Minä olin anakronismi täällä, kunnes te tulitte. Mattsson (katsoen minua): Tosiaankin, te olette anakronismi  mutta sitä olen minäkin. Sanokaa suoraan, miksi olette täällä? Minä: "To have a good time"! Itkeäkseni naamion takana keskellä ruotsalaista teatteria. Miksi te olette täällä, anakronismi n:o 2? Mattsson: Minä sanon sen teille sitten, kun tiedän, kuka olette. Siis kuka te olette ja miksi en ole tavannut teitä ennen? Kuinka se on mahdollista ettei kukaan tuttavistani ole maininnut teidän olemassaolostanne, siis ettei kukaan tuttavanikaan tunne teitä. Ja te tiedätte, että olen ihmismetsästäjä, että haen ihmisiä, tarvitsen niitä ja sairastan niiden puutetta. Teillä on puheenvuoro. Niin me annoimme toisillemme puheenvuoroja, sillä sanatulvaamme ei tahtonut mahtua pausseja. Mutta tässä tulikin pitkä ja jännittävä paussi, sillä Tuhkimon oli päätettävä, jäädäkö edelleen tuntemattomaksi ja mystilliseksi olioksi vai antaako kaiken päättyä tavalliseen porvarilliseen, arkipäiväiseen tutustumiseen. Minä (valitsin keskitien): Emme ole tavanneet, koska välillämme on pohjaton, mittaamaton kuilu, jonka ylitse ei ole siltaa. Mattsson (vähällä hypähtää ylös): Kuilu teidän ja minun välillä, sivistyneiden ihmisten välillä, sellaista kuilua ei voi olla olemassa maailmassa, enkä ainakaan minä sitä tunnusta. Minä: Ja kuitenkin se on, ja siitä on paras todistus se, ettemme ole tavanneet. Mattsson: Mikä kuilu? Niitä voi olla vain kaksi, joko te olette puolimaailmannainen tai ruhtinatar. Edellinen ei suinkaan estäisi minua tuntemasta teitä, ehkä päinvastoin, ja sitäpaitsi (lievä kirous), siihen olette liian aito... Minä räjähdin, olin suuresti kyllästynyt tuohon aitouteeni, mutta iloa minulla oli tuosta resonemangista. Mattsson: Älkää naurako, kai minä nyt sen verran olen asiantuntija, vaikka olenkin helsinkiläisiä. Ette saisi minua uskomaan teitä kevytkenkäiseksi, vaikka tanssisitte cancania tuolla näyttämöllä. Ette olisi kiinnittänyt tuota peittävää pitsiä naamioonne, ette olisi niin kuninkaallisen välinpitämätön puuterinne suhteen, jonka kyynelet ovat pyyhkineet poskiltanne, ja sitäpaitsi hetäärejä ei enää ole. Sitten tuo toinen vaihtoehto: ruhtinattaret eivät puhu suomea ja varmasti käskisivät minut ilman muuta hoviinsa, jos omaisivat teidän mielipiteenne  ettehän te ole aivan keskiajalta kotoisin... Humanité! Jos olisitte dollariprinsessa, ette kuitenkaan sallisi isänne kieltävän teitä tutustumasta minuun. Koska olette yksin täällä, käsitän, että se on escapade, mutta mistä? Minä: Tuo kaikki on oikein resonoitu, ja huomiokykynne on eittämätön. Ja sittenkin on olemassa ammottava kuilu välillämme  arvatkaa! Se oli hurmaavaa leikkiä. Mattsson: Minun päähäni se ei mahdu. Minä (laukaisten suurella nautinnolla): Ja kumminkin se on ihmiskunnan historian suurin kuilu, luokkataistelun kuilu, joka teidänkin aikamme suurena sanomalehtimiehenä ja poliitikkona pitäisi tuntea. Kuilu, joka voi erottaa veljen veljestä, kuilu, jonka ylitse ei ole siltaa. Mattsson: Madame, kumpaiseenko luokkaan te kuulutte? Minä: Sorrettujen luonnollisesti, koska te kuulutte sortajiin. Mattsson (nauraen): Teidän Majesteettinne suvaitsee laskea erinomaista leikkiä, mutta se ei vie meitä lähemmäksi selvyyttä eikä vastaa kysymykseeni. Minä: Luonnollisesti se vastaa. Olen sosialisti enkä hyväksy teidän maailmaanne, vaan koetan pysyä taistelevan työväen mukana. Mattsson: Ja kuitenkin löydän teidät täältä, sangen vanhasta maailmasta. Miksi? Minä: Olen langennut. Ja mitä hepeniini tulee, niin ovat ne lainatavaraa. Minun olisi pitänyt pysyä Siltasaarella. Siksi itkin. Joko sen nyt käsitätte. Olen Tuhkimo. Mattsson: Ja sallitte minun olla prinssinne, vaikka olen kuilun toiselta puolelta? Minä: Vaikka olette kuilun toiselta puolelta. Te voitte sen kuilun ylittää, koska olette Gustaf Mattsson. Mattsson: Kiitos. Silloin oli kello yli kaksitoista ja yleinen naamioiden riisuminen alkoi. Minä: Valitettavasti Tuhkimo ei voi riisua naamiotaan ja hänen täytyy hävitä. Mattsson: Ei tule kysymykseenkään. Naisen, joka istuu minun kanssani, ei tarvitse paljastaa kasvojaan muille kuin minulle. Minä suojelen teitä, ollakseni prinssinne tai oikeammin alamaisenne. Istukaa, pyydän, me olemme vasta alussa, tällä kertaa te ette karkaa. Ja Tuhkimo istuutui nauraen. Mattsson: Saanko minä pyytää teitä illalliselle? Minä: Kiitän, mutta se merkitsisi naamion riisumista. Valitan. En halua illallista, haluan vain puhua kanssanne. Luonnollisesti prinssi vastasi siihen kohteliaisuudella luvaten istua Tuhkimon jalkojen juuressa ja unohtaa syömisen ja juomisen. Minä: Minä riistän teidät ystäviltänne. Ohikulkevilta prinssin tutuilta oli tullut monenlaisia kirpeitäkin huomautuksia, jotka hän aina pareerasi Ung-Hansin tunnetulla miekkailutaidolla. Mattsson: No, nyt minä olen löytänyt teidät! Kuka te olette? Minä: Ehkäpä Hilja Pärssinen tai Ida Aalle tai Maria Laine. Minä kuulen, kuinka aivojenne pyörät ja välivaihteet pyörivät ja hakevat sosialidemokraattisten naisten joukosta. Mattsson: Se on valhe. Te olette anakronismi  en viitsi enää käyttää aivojanikaan. Kertokaa, miten olette joutunut sinne kuilun toiselle puolen. Minä (livertelen soikeakseni asiat): Infandum, regina, jubes renovare dolorem... Vergiliukseni on sangen puutteellista, mutta se sopii tarinaani ja vieläpä on omiaan sotkemaan arveluitanne. Kreikkaa en ole koskaan harrastanut, mutta en tahtoisi kuolla ennen kuin olen nähnyt Akropoliksen ja tavannut siellä iso-isäni, herra Panin. En usko muuten, että hän olisi kuollut. Eikö se ole metamorfoosien kauhein kuvaus: suuri herra Pan on kuollut! Isäni kertoi minulle metamorfooseja lapsena, ja muistan, että juoksin paljain polvin kukkivalla niityllä vanhojen tammien alla ja huusin, kun aurinko laski: "Suuri herra Pan on kuollut"  välttääkseni nukkumaanmenoa... Mutta se ei vaikuttanut äitiini, jolla ei ollut mielikuvitusta, selkääni sain siitä huolimatta. Mattsson: Kuulkaahan, Scheherazade! Älkää koettako pyrkiä pois pääasiasta noilla jutuillanne. Ceterum censeo, kuka te olette? Antakaa edes jonkinlaisia viittauksia. Minä: Koko ajanhan annan viittauksia synty- ja sukuperästäni. Mattsson: Miksi olette sosialisti, työväestöstä ette periydy? Minä: Olen sosialisti, koska pidän sivistyneen ihmisen velvollisuutena pitää sen koiran puolta, joka on alakynnessä. Mattsson: Oikein, sen koiran puolta minäkin pidän, ja minulla ei ole mitään muuta kuin velkoja. Mutta pitääkö minun olla sosialisti pitääkseni "underdogin" puolta? Minä: Pitää, sillä ainoastaan luokkatietoinen työväki vaistoaa luokka-asemansa vuoksi, mihin maailman kehitys kulkee. Siitä on tuleva tuotannon ja inhimillisen toiminnan herra, ja meidän sivistyneistön on vain autettava sitä, jollemme tahdo joutua harhaan. Mattsson: Puhdasveristä marxilaisuutta, auta armias, preussilaisen kuningattaren suusta Ruotsalaisessa teatterissa! Mitä sanoisikaan täti Elisabet! Minä: Tilanne on todellakin raffinoitu, myönnän. Sanokaa tädillenne terveisiä, jos hän on todellakin olemassa muuallakin kuin "I dageissanne." Mattsson: Hän on paljon todellisempi kuin te, joka olette minulle vasta pelkkä saippuakupla, valkoisesta silkistä ja marxilaisuudesta tehty, ja kimmellätte ja säteilette Ruotsalaisen teatterin sähkövalossa. Minä: Älkää vain tulko runolliseksi, olen sitä itse tarpeeksi, vieläpä liikaakin. Mattsson: Minun päähäni vain ei mahdu, etten ole tavannut teitä. Minä: Se on helposti selitettävissä. Teidän seurapiirinne kohtelee sosialisteja hyvin kylmäkiskoisesti  meitä boikotoidaan  , siksi yritän pysyä Pitkänsillan toisella puolen. Mattsson: Tunnen monta sosialidemokraattia, tunnen Sirolan, tunnetteko te? Minä: Tunnen. Mattsson: Entäs ystäväni Väinö Vuolijoen? Minä: Tunnen. Mattsson: Sekä hänen nuoremman veljensä. Minä: Tunnen myöskin. Mattsson: Hänen rouvansa on Virosta kotoisin, kirjailijatar, jonka kappale esitettiin viime vuonna Kansannäyttämöllä. Homén kirjoitti siitä arvostelun lehteeni, sanoi, että tekijää on pidettävä silmällä, sillä hän tulee kirjoittamaan. Minä: Tunnen hänetkin, vaikken hyvin. Mattsson: Hän lukee varmasti Humanitéta ja pitää Jauresista kuten minäkin. Miksi en istuutunut hänen viereensä ja puhunut kuten ihmisten tulee? Minä (tehtyäni päätöksen): Minä antaudun. Mattsson (kumartaen): Se on kauniisti tehty. Kuten näette, minä tunnen Helsinkini. Minä: Kyllä, sen jälkeen kun olin teitä kädestä pitäen kuljettanut Siltasaarelle ja pitänyt megafonilla marxilaisen esitelmän. Mattsson: Myönnän senkin. Oikeastaan minun olisi pitänyt jo arvata paljon aikaisemmin. Olenhan kuullut teistä jo ylioppilasvuosiltanne saakka. Kuulin Schybergsonin kertovan teidän historian-tentistänne, ja minulla on tiedossani vielä muitakin kaskuja teistä  Runar Schildtin kertomina. Minä: Oletteko te tosiaankin pitänyt tiliä naisylioppilaiden edesottamuksista toimitustyönne ohella? Mattsson: Mieleeni jäävät aina hauskat jutut, kun niitä kuulen. Minä: Ja sittenkään ette tuntenut minua tänä iltana... Mattsson: Kaikkein hullukurisinta on, etten muista teitä koskaan nähneeni  tai kiinnittäneeni huomiota ulkomuotoonne, en edes Brändössä, missä olitte käteni ulottuvilla. Minä: Olen siitä mielissäni. Mattsson: Ette suinkaan aio jatkaa tuota maskeraadia välillämme? Minä: Aion. Mattsson: Perustelkaa se. Mitkä ovat hassutuksen syyt? Minä: Aion hallita mielikuvitustanne ainakin tänä iltana. Mattsson: Kuka on tehnyt teidät niin viisaaksi? Minä: Muun muassa Gustaf Mattsson. "I dageillaan". Mattsson: Pilaan nuoria naisia. Saanko tehdä teille omantunnonkysymyksiä? Minä: Saatte, niin kauan kuin voin vastata niihin naamioni takaa. Se helpottaa. Mattsson: Kuinka teistä tuli sosialisti? Minä: Suurlakon aikana luonnollisesti. Kuinka te voitte silloin olla tulematta sosialistiksi? Vallankumous! Tuon inhoittavan Seynin ja tylsännäköisten kenraalien ja liehakoivien tsaarin virkamiesten valtaa ei yhtäkkiä enää ollut, ja kansa, työväki, otti sen vallan käsiinsä. Mattsson: Falstaff sanoo: se löysi vallankumouksen maantieltä ja nosti sen ylös. Minä: Aivan oikein, ehkäpä se oli näin Suomessa siihen aikaan. Työväki huomasi, että se kykeni pysäyttämään kaikki pyörät. Valta siirtyi kansan käsiin, ja muistatteko, mikä pyhä ja suuri sunnuntai se oli  miten hiljaa ja juhlallisesti ihmiset liikkuivat noina pimeinä marraskuun öinä, miten rikokset lakkasivat, miten arkielämä taukosi, ainakin meidän nuorten sydämissä. Muistatteko Heinen runoa hänen "Frieden"-unelmastaan? Und durch die reinen, hallenden Strassen wandelten Menschen, weissgekleidete, Palmzweig-tragende, Und wo sich zwei begegneten. Sahn sie sich an verständnisinnig, " " " Und dreimal selig sprachen sie: »Gelobt sei Jesus Christ!» Mattsson: Minäkin muistan tuon rauhantunteen, mutta mitä seurasi sitten? Minä: Saadaksemme selityksen siihen, mitä sitten seurasi, aloimme lukea Marxia, Kautskyä, Lasallea, Leniniä, valloittaaksemme työväen mentaalisen discipliinin  ja opin... Ja te rupesitte paheksumaan ja halveksimaan Siltasaarta. Mattsson: Syy oli työväen. Jos olisin Saksassa, liittyisin siellä varmasti sosialidemokraatteihin. Minä: Ihastuttavaa kuulla tämä teidänkin suustanne. Jokaisella maalla on sellainen sosialidemokratia, jonka se ansaitsee, on joku viisas mies sanonut. Mattsson: Hyvä, toivottavasti se ansaitsee myöskin teidät. Tietäkää, nuori nainen, että nyt minä pumppuan teistä esille kaiken mikä teistä lähtee, minä konsumoin teidät. Olen aina saanut olla antavana puolena, minut on konsumoitu pala palalta haarukan nokassa ja herkuteltu. Vihdoin tulee minustakin kannibaali, haa! Huomaattehan sen jo ääneni käheydestä. Minä tiesin, mikä tauti häntä vaivasi ja olin säälien kuunnellut hänen käheyttään. Minä: Teidän ei varmastikaan pitäisi puhua niin paljon, äänenne vuoksi. Mattsson: Ääneni on vanha juttu, mutta te olette uusi, sieltä kuilun takaa. Jaa, että vihaamastani Helsingistäkin voi löytyä jotakin uutta! Minä: Ja minä rakastan Helsinkiäni ja tätä ihanaa maata ja tätä elämää, joka usein itketyttää ja yrittää tympäistä minut kuten teidätkin  rakastan senvuoksi, että tiedän, miksi ihmiset ovat juuri tällaisia eivätkä toisenlaisia  tiedän syyn siihen, taikasanan, ja tiedän, että tuo syy voidaan poistaa ja ihmiset tehdä toisenlaisiksi: onnellisiksi, suuriksi. Mattsson: Ja mikä on se taikasana, ja se syy? Johon minä vastasin klassillisella marxilaisella uskontunnustuksella: Minä: Taloudelliset olosuhteet, luonnollisesti. Siinä syy kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen. Hävittämällä taloudellisen kurjuuden ihmiskunnan talousjärjestelmän muuttamisella muutamme ihmisen aivan toisenlaiseksi, hävitämme köyhyyden ja taudit, saatamme ihmiset taistelemaan yhteistä vihollista, luontoa ja sattumaa vastaan sen sijaan, että ihmiset nykyään hävittävät toisiansa. Mattsson: Ja siinä hän istuu vieressäni ja nauraa naamionsa takaa ja omistaa maailman suurimman taikasanan. Minä: Ja tuntee itsensä viisaammaksi kuin kaikki maailman professorit Gustaf Mattsson mukaanluettuna ja on onnellinen siitä, että saa sen hänelle sanoa, ja siitä, ettei maailma ollenkaan ole vielä valmis ja että tietää tuon vivun, jolla maailman voi ravistaa paikoilleen. Mattsson: Usko voi saada ihmisessä ihmeitä aikaan. Kuinka minä kadehdin teitä, nuoruuttanne, terveyttänne ja uskoanne! Minä: Marxin teoria on tiedettä eikä uskontoa. Mattsson: Teidän kanssanne täytyy tosiaankin olla varuillaan, jopa ajatuksissakin... Eikö se teidän determinoitu maailmanne käy vähän ikäväksi  ainakin sille, joka on tottunut tähän irrationaaliseen matospesään. Mutta nyt sallikaa minulle eräs kysymys, te kaikkitietävä ja ylpeä maailmanrakentaja: Mistä kyynelenne, mikä on mennyt vinoon tuossa uudessa maailmassanne? Minä: Olen eksynyt tänne... irrationalismiin... mutta minä palaan maailmaani. Mattsson: Tuon kuilun toiselle puolelleko? Minä: Niin. Mattsson: Jospa me vähän tarkastaisimme tuon kuilun maantiedettä, siis toisella puolen omistajat ja toisella puolen ne, jotka eivät omista mitään? Minä: Aivan oikein. Toisella puolen ne, jotka tahtovat pitää maailman entisellään ja joiden on hyvä olla, ja toisella puolen ne, jotka tahtovat kääntää sen nurin ja ottaa tuotantovälineet yhteiskunnan käsiin. Mattsson: Minä. Gustaf Mattsson, kuulun sille puolelle, joka ei omista mitään, ja Wuolijoen suku sille puolelle, joka omistaa. Ja kuitenkin minä olen porvari ja Wuolijoet sosialisteja. (Sen aikainen harhaluulo ja tyypillinen keskustelunaihe.) Minä: Mieheni isä sanoi silloin, kun hänen molemmat poikansa valittiin eduskuntaan sosialidemokraatteina, että ne joilla ei ole mitään saavat nyt edustaa niitä joilla ei ole, ja niitten, joilla on tulee edustaa omistajia. Tosin eräät meistä Wuolijoen liepeillä olevista edustivat työväkeä silloinkin, kun heillä oli omaisuutta. (Mitä minuun itseeni tulee, olen aina väittänyt, että minulla on ollut tarpeeksi omaisuutta pysyäkseni työväen puolella, eikä minun senvuoksi ole tarvinnut turvautua Elantoon ja O.T.K:hon.) Intellektuellien etuoikeus on toimia omaa etua vastaan. Mattsson: Minä tiedän erään intellektuellien velvollisuuden. Minä: Arvaan, mitä tahdotte sanoa  antaa palttua kaikille kuiluille ja koettaa ymmärtää toisiaan. Mattsson: Sivistyksen nimessä ja velvoittamana  todetaan kuilu ja koetetaan rakentaa siltoja. Ja sitten minä kuulin Gustaf Mattssonilta ensi kerran tuon Voltairen suvaitsevaisuuden uskontunnustuksen: Mattsson: Kaikki mitä te sanotte on väärin, mutta minä olen taisteleva henkeen ja vereen saakka teidän oikeudestanne sanoa se. Sitten ojensimme toisillemme juhlallisesti kätemme ja vannoimme taistelevamme ihmiskunnan vapauden puolesta, vannoimme, ettemme koskaan luopuisi suvaitsevaisuudesta ja objektiivisuudesta toisinajattelevia kohtaan, että aina yrittäisimme ymmärtää ei ainoastaan ystäviämme vaan myöskin vihollisiamme, että aina auttaisimme alakynnessä olevaa ja vihaisimme tuhmuutta. Olen yrittänyt pitää tuon valan, vaikka se joskus on ollut hyvin vaikeata ja on käynyt mahdottomaksi fasismin suhteen. Ja tuon sivistyneistön suuren uskontunnustuksen jälkeen riisuimme molemmat kaikki henkiset naamarit yllämme  tuon valkosilkkisen pidin visusti silmilläni  ja sain kerrankin selittää hänelle, mitä Dagens Tidning oli merkinnyt minulle Vorwärtsin ja Humanitén, Neue Freie Pressen, Frankfurter Zeitungin ja Tanskan Politikenin rinnalla, mikä ilo minulla oli jokainen D.T.:n numero, puhumattakaan hänen "I dageistaan", miten olin seurannut jokaista hänen kynänsä piirtoa, miten anteeksiantamatonta oli tämän maan ruotsalaisen sivistyneistön puolelta antaa Dagens Tidningin kuolla, mikä lohduton isku se oli vapaamielisyydelle tässä maassa. Hän kertoi minulle töistään, taudistaan, arkipäiväkamppailustaan ja yksinäisyydestään vääjäämättömästi lähestyvän "definitivisen sortiensa" edessä. Askelen päässä meistä tanssivat ihmiset tangoa, silloin tällöin kosketteli joku paljas olkapää tai frakinhiha aitiomme kaidetta ja joku "liikuttunut" ääni huusi: "Hej på dej, Guss Mattsson"  ja me puhuimme kuolemasta ja elämän ihmeistä ja yltäkylläisyydestä aamukasteen pisarassa ja Salomon Korkeasta Veisusta ja kivenhakkaaja-työmiehen kädenliikkeistä Kammiokadulla ja ihmeestä meissä itsessämme. Minä: Mikä johdatti teidät tänne, Gustaf Mattsson? Kuinka on mahdollista, että tulin tänne ollakseni kuin muut ja sitten jouduin tapaamaan sen ainoan ihmisen, jonka olisin halunnut tavata koko Helsingin kaupungissa? Mattsson (vaieten hetken): Minä olin luvannut tavata täällä erään nuoren naisen, mutta hän ampui itsensä viime viikolla Kaivopuiston penkillä. Minä pidin sanani ja tulin, ehkäpä hän oli järjestänyt teidät tänne  hänelläkin oli paljon syytä itkeä. En luule, että tämän kertominen olisi anteeksiantamatonta indiskretiota näin kolmenkymmenen vuoden takaa  kaikesta huolimatta tiedämme kovin vähän läheisimmistäkin ihmisistämme, ja sellaisesta etäisyydestä tulevana on pieninkin tieto vain elämän rikastuttamista. Teatterin permannolla kävi tanssi  se oli tangon voittokulkua ennen sotaa, hurmaantuneina keinuivat ihmiset toisiinsa nojautuneina. Me kaksi käväisimme kuoleman veräjillä, koskettelimme niitä ohimennen ja hymyillen. Vain kuuden kuukauden perästä nuo veräjät avautuivat Gustaf Mattssonille, suurten avaruuksien ihmiselle. Tekee vieläkin kipeätä aikojen runtelemassa sydämessäni. Mattsson: Minä irvistelen elämälle, ehkä se sitten hymyilee vastaani. Ja sitten me rupesimme irvistelemään elämälle ympärillämme, kaikelle teeskennellylle ilolle, filistealaisuudelle, köyhyydellemme ja veloillemme ja poroporvarillisuudelle itsessämme ja kaikille kuiluille maan päällä  kunnes totesimme, että sekin on elämän yltäkylläisyyttä, että on mille irvistelee. Ja silloin yhtäkkiä huomasimme, että teatteri alkoi tyhjentyä. Kauhistuen katsoin kelloa, se oli lähes kolme. Mattsson: Emmekä me ole vasta kuin alussa... Emmekä ole juoneet emmekä syöneet. Minä: Arkipäivä odottaa. Mutta se ei ole varmasti enää niin arkinen kuin eilen. Lähtömme aitiosta oli melkein kuin kuninkaallinen kulkue. Lämpiössä seisoi nimittäin koko joukko liikuttuneita, uteliaita airueita, jotka tekivät meille juhlallisesti tilaa  saksankielinen keskustelumme oli luonut ympärillemme juhlavan vieraan ilmaston, ja minun valkosilkkinen muistopatsasasuni ja briljanttini pääsivät vihdoinkin oikeuksiinsa. Ja kun prinssi asetti olkapäälleni tuon à la Parisiennen antiikkisen kuninkaallisen iltakapan, tulivat toimeliaat nuoret herrat aivan haltioihinsa, meille haettiin ajuri, ja airuet saattoivat meidät siihen tehden meille tietä. "Tilaa Gustaf Mattssonille ja hänen daamilleen!" Siinä ajurissa oli sitten annettava sangen epäkuninkaallinen osoite: Sörnäisten apteekin luokse, mutta pääasia oli, että sinne oli pitkä matka. Ja kun hevonen sitten vihdoinkin pysähtyi ja jäähyväishetkemme oli tullut, pyysi prinssi Tuhkimoa riisumaan naamionsa. Mattsson: Sehän on tuiki tarpeeton välillämme, sillä olemme tunteneet toisemme jo sata vuotta. Minä: Juuri sen vuoksi. Kasvoni ovat aivan tavalliset ihmisen kasvot, ne eivät lisää mitään siihen mitä toisistamme tiedämme. Minä en tahtoisi tulla teille vain kasvoiksi, joita voitte tavata tuhansia, antakaa minun jäädä ääneksi. Mikään rendez-vous meidän välillämme ei kumminkaan voi tulla kysymykseen  ja jos me sattumalta tapaamme, sähkötän teille noin metrin päästä. Mattsson: Jos teillä on varaa leikkiä piilosillaoloa, niin olen aina leikissä mukana. Sitten on teidän syynne, jos tulen katsomaan silmäni sokeiksi helsinkiläisiin naisiin... Minä: Lupaan, että metrin päässä sanon: polttaa. Ja niin me erosimme. Ylhäällä odotti Tuhkimoa valtava kohtaus  aivan kuin sadussa. Luonnollisesti mieheni oli saapunut kotiin hyvän ystävänsä seurassa, ja hänen työhuoneensa pöydän ääressä oli Nachspiel käynnissä konjakkipulloineen, kahveineen. Ja mikä kauhistus: missä oli hänen uskollinen puolisonsa, miksi hän ei ollut ikkunassa itkemässä ja valvomassa ja odottamassa? Haa, hän saapuu aamuyöstä naamiohuveista, missä hän on viettänyt huonoa elämää ja tanssinut vieraiden miesten kanssa. Haa, mikä ihme se on, että mies joskus hairahtuu hyvien ystäviensä pariin muutamaksi päiväksi, mutta nainen, joka jättää lapsensa palvelijan haltuun ja juoksee huvittelemassa naamiohuveissa ilman miestänsä, se on kuulumatonta, kauheata, häpeällistä  kluk  enpä olisi sinusta sitä luullut   kluk  minä, joka olin sinut asettanut niin korkealle... niin korkealle...  Kuin muistopatsaan, sanoin minä ja nauroin sohvannurkassa niin että kyynelet virtoina vuotivat  nauroin ja olin onnellinen. Seuraavana aamuna toi posti minulle pienen kirjasen  Lichtensteinin Aforismit. Siihen oli Ung-Hans kirjoittanut seuraavan runon:  s giebt keine Brücke, sagte im Maskenzuge die Kluge... Also rücke im Fluge über die tiefweite Lücke 'ne Mücke. Tuo kirja on aina kulkenut mukanani eri elämänvaiheissa. Siihen oli Ung-Hans alleviivannut seuraavat sanat: "Ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen". Se oli minunkin vikani. Toinen näytös VIELÄ VÄHÄN NAAMIAISIÄ Aika: Muutamia viikkoja myöhemmin. Paikka: "Uusi" Gradini, "vanhan" Raken yläkerrassa. Koska asuimme kaukana Sörnäisten perukoilla, olin vuoden verran syönyt aamiaiseni Gradinissa, etupäässä sen vuoksi, että siellä oli siihen aikaan melkein kaikki parhaat eurooppalaiset lehdet luettavissa: Frankfurter Zeitung, Berliner Tageblatt, Neue Freie Presse, Politiken, Temps, taisipa olla Vorwärtskin. Guss Mattsson söi aamiaisensa useimmiten myöskin siellä ja ehkäpä juuri hän oli lehtikokoelmaankin vaikuttanut. Usein saivat tarjoilijattaret vaihtaa meille lehtiä pöydältä toiselle, sillä luimme tavallisesti juuri samoja ja samalla kiireellä työn lomassa. Minulle oli tuo yksinäinen tunti Gradinissa, jossa minua kukaan ei tuntenut, niin suuriarvoinen työn- ja suruntäyteisinä päivinä, etten juuri olisi vaihtanut sitä kenenkään seuraan, ja kuvittelin, että Mattssonkin tunsi samoin, sillä hänkin oli siellä melkein aina yksin. Siksipä en maininnut hänelle tuon ensimmäisen kohtauksemme aikana sanaakaan siitä, että melkein joka päivä näin hänet Gradinissa, ja se oli yhtenä syynä siihen, miksi en riisunut naamiotani. Kun pari päivää naamiaisten jälkeen tulin Gradiniin ja näin Mattssonin istuvan siellä ikkunapöydässään sanomalehtiä lukemassa, notkahtivat polveni vähän, kiersin toiselle puolelle salia ja syvennyin ruokaani ja lehtiini niin kuin en koskaan ennen tehden päätöksen jatkaa Gradinin hetkiäni aivan entiseen tapaan. Kuka tietää, miten arvokas hänellekin oli tuo yksinäinen hetki kotinsa ulkopuolella ja oliko hän valmis vaihtamaan sitä jonkun naisen seuraan, jolle hän ehkä sitten vielä tuntisi velvollisuudekseen pitää päivittäin seuraa noina aamiaishetkinään. Tiesin, että minä silloin varmasti hylkäisin Gradinin. Sen vuoksi päätin olla tulematta metrin etäisyyteen ja olla sanomatta: "polttaa". Ja kieltämättä samalla nautin tilanteesta ja siitä, että hän oli tuossa käteni ulottuvilla ja että ne kaikki tuhannet sanat ja asiat, joita minulla oli hänelle sanottavana saivat sähistä sisälläni ja odottaa ihmettä. Mattsson oli väsynyt ja hänen äänensä käheä, kun hän puhui tarjoilijattarelle. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja tuijotti eteensä. Minua kouristi, mutta en uskaltanut nostaa päätäni. Näin kului useita viikkoja, ja näin hänet melkein joka päivä. Sain kirjeenkin häneltä ja kirjoitin itsekin. Luin hänen kirjettään muutaman metrin päässä hänestä, nautin siitä ja kärsin siitä yhtä paljon enkä kumminkaan päässyt tuosta balttilaisuudesta itsessäni. Sillä sitä se lopultakin oli, kaikesta järkeilystäni huolimatta. Välistä tunsin, että hän katseli minua, kun näki minun lukevan samoja lehtiä. Kerran näin hänen puhuvan tarjoilijattarelle minusta. Olin jähmettyä, mutta kukaan ei tuntenut minua Gradinissa. Sitten tuli se päivä, jolloin "Usvantakaiseni" ilmestyivät painosta. Sain tuon ensimmäisen romaanini valmiiksi marraskuussa 1913 ja sen piti ilmestyä jouluksi, mutta luonnollisesti käsikirjoitukseni myöhästyi, joten kustantaja jätti sen kevätkirjaksi. Olin tavallaan mielissäni siitä, sillä rahapulan ahdistamana olin hutiloinut saadakseni kirjan valmiiksi jouluksi. Kun sen painattaminen kerran lykkääntyi, yritin saada sen kustantajalta takaisin korjattavaksi, mutta Virgo, joka oli silloisen kustannusyhtiö "Maan" johtajana, ei enää luottanut siihen, että käsikirjoitus tulisi ajoissa takaisin, eikä siis lähettänyt sitä minulle lukuisista sähkösanomistani huolimatta. Eikä lähettänyt oikaisuvedoksiakaan vaan luki ne itse. Niin että eräänä kevätaamuna sain paketin tekijänkappaleita sekä rahalähetyksen ja kylvin kyynelissä. Sillä vaikka onkin sensaatio saada ensimmäinen romaaninsa painettuna käsiinsä, niin olin kauhistunut kaikesta siitä, mikä oli tullut mukaan ja minkä varmasti korjattaessa olisin jättänyt pois... Ja ne virheet! Oli lähdettävä konttoriin; otin yhden kappaleen mukaani ja tutkin sitä työni lomassa. Ja aamiaisella Gradinissa jatkoin sen lukemista sangen jännittyneenä. Mattsson ei ollut siellä, kun tulin sisään, mutta tarjoilijattaren tuodessa minulle ruokaa huomasin hänet äkkiä aivan lähelläni, vain pari pöytää oli välillämme. Säikähdin ja syvennyin äkkiä kirjaani, ja vasta tuokion päästä uskalsin katsoa naapuriini, joka käsitteli lehtiänsä hieman levottomasti. Ja silloin se tapahtui. Ovi aukeni, ja sisään astui Aino Kallas, joka juuri oli saapunut Virosta, ja huomattuaan minut tuli herttaisesti kädet ojennettuina, minua kohti huudahtaen: "Hella, täällähän sinä olet!" Minä nousin ja tervehdin Ainoa kylläkin yhtä sydämellisesti, mutta sangen säikähtyneenä ja luultavasti hyvin punaisena, ja vasta kun Aino oli istuutunut pöytääni, vilkaisin naapuripöytään päin. Gustaf Mattsson nousi ja kumarsi minulle sangen epätavallisen syvään ja sangen vakavana. Minä vastasin samoin. Näin se sitten selvisi. Söimme aamiaista Ainon kanssa. Hän oli, kuten aina, onnellinen kun oli päässyt Suomeen ja kertoi Tarton uutisia. Näytin hänelle kirjaani ja kerroin, miten onneton olin sen asusta ja miten olin rahapulan vuoksi päästänyt sen liian aikaisin käsistäni. Aino oli kauhistunut. Sanoi, että se on rikos yleisöä kohtaan ja että lukijalle on koetettava antaa parastaan, on hiottava ja korjattava. Hän oli aivan oikeassa; minä masennuin ja selitin, miten kipeästi tarvitsin rahaa ennen joulua. Aino kysyi, miksi en ollut sitten ottanut jotakin käännöstyötä tai mitä tahansa muuta hommaa. Kyllähän minä koetin selittää, miten vaikeata minun oli saada käännöstöitä ja miten en koskaan kieltäytynyt käännöksistä, kun vain onnistuin niitä saamaan. Ainon elämä oli taloudellisesti turvattu, hänellä oli varaa ja aikaa kirjoittaa täysipitoista eikä hän voinut aavistaa, että minulla oli perhe elätettävänä  vaikenin siitä visusti. Ja Gustaf Mattsson kuuli tahtomattaankin keskustelumme ja pysyi paikoillaan. Vihdoin Aino oli valmis lähtemään. Mutta minä jäin selittäen Ainolle edottavani erästä tuttavaani. Sen minä teinkin, ja hän tuli heti ja istuutui pöytääni lupaa kysymättä. ILMAN NAAMIOTA Mattsson: Olette ansainnut selkäsaunan (englanniksi "a good spanking"). Minä: Olen, minulla on itku kurkussa. Mattsson: Vielä mitä  olette nauranut minulle kaikki nämä viikot. Brändö nix  melkein päivittäin olemme tavanneet täällä toista vuotta, eikä yksikään tarjoilijatar tiedä nimeänne  miehiset kyypparit ovat sentään toista lajia, ne ottavat selvää. Kymmenen kertaa olen kysynyt, kuka olette  eikä mitään selkoa. Runar Schildt tervehti teitä kerran, mutta livahti ulos, ja kun sitten muistin kysyä, oli hän tervehtinyt Gradinissa lukemattomia naisia eikä muistanut niitä erikseen. Minä: Ettekö tosiaankaan aavistanut, kun luimme samoja lehtiä nytkin, näinä viikkoina? Mattsson: Jos olisitte kerrankaan katsonut minuun. Aavistanut  totta kai, minä aavistin, mutta oli mahdoton uskoa, että kukaan nainen voisi niin johdonmukaisesti ylläpitää tätä camouflagea. Minä: Camouflage, omine kasvoilleni  se on hyvä! Mattsson; Naurakaa vain. Olin nähnyt silmänne, poskenne ja korvanne, enkä voinut kuvitella kuningatar Luisea Gretchen-palmikoilla Brändössähän teillä oli sileä tukka. Mutta ennen kaikkea, tehän aina kiersitte minua kaukaa... Minä: Jottei tarvitsisi sanoa "polttaa". Mattsson: Autuaasti edesmenneen Johann Wolfgangin ja hänen Faustinsa nimessä te olette luonnoton "Gretchen-ämne", miksi tämä kaikki? Minä: Minä kasvatin "karaktääriäni". Meillä oli muodissa Tartossa kouluaikana kasvattaa "karaktääriä" erinäisin menettelytavoin! Sisareni istui seitsemän yötä yksin hautausmaalla, eräs ystävättäreni oli kaksi kuukautta puhumatta, minä istuin Gradinissa yrittäen olla tuntematta Guss Mattssonia. Mattsson: Tämä yhteiskunta täytyy tosiaankin kääntää ylösalaisin. Tunnustakaa, mitä te ajattelitte, kun istuitte yksin täällä ja annoitte minun istua yksin tuolla. Minä: Enkä tunnusta  vaikka joskus ajattelin, että saattehan edes vähän olla rauhassa ihmisiltä ja ajatella "I dagejanne". Mattsson: Ja nautitte tilanteesta ja sen herruudesta. Minä: Kieltämättä vähäisen  ja ennen kaikkea herruudestani itseni ylitse. Mattsson: Vihdoinkin jotakin, jonka voi nielaista mielihyvällä. Ja nyt olen soittanut ja vapauttanut itseni kaikista huolista iltaan saakka. Neuvon teitä tekemään samoin, sillä tästä tulee pitkä istunto, mikäli tunnen oikein sekä itseni että teidät. Minä (nauroin): Ei suinkaan minunkaan muu auta. Menin ja soitin konttoriin sekä kotiin. Mattsson (kysyi nauraen): Saitteko edes omantunnonvaivoja, valehtelitteko? Minä: Entä te? Mattsson: Minä valehtelen kroonillisesti, se kuuluu asiaan ihmiselämässä tässä kaupungissa koska totuutta ei ymmärrettäisi. Ajatelkaa, että meidät kaksi rohkeata, rehtiä ihmistä pakotetaan valehtelemaan, jos tahdomme istua muutaman tunnin yhdessä Gradinissa keskellä päivää. Ja sen tekevät ihmiset, joista pidän ja joille en tahdo aiheuttaa surua. Minä: Ei minulla ollut muuta pakkoa kuin että mieheni olisi kadehtinut minua, kun saan istua teidän seurassanne, sillä hän jumaloi teitä. Mattsson: Madame, ihmistuntemukseni ja ihmisvihani ovat tunnetut. Minä: Monsieur, minä tunnen syyt teidän ihmisvihaanne ja toivon, että ne voitaisiin poistaa. Mattsson: Syyt ovat itsessäni. Omassa mitättömyydessäni, tämän maailmanavaruuden bakteerin pinnalla. Minä en sovi aisoihin, minä Mattssoneista viimeinen. Minä: Tut, tut. Silloin on aisat muutettava. Mattsson: Madame, ette kunnioita Weltschmerziäni. Minä: Minulla on hyvä tuttava, lääkäri, joka uskoo vain yhteen lääkkeeseen  vastaukseen kysymykseensä: Kuinka paljon? Kaikki Weltschmerzit ovat varmasti rahalla parannettavissa  kun kerran muutkin taudit voidaan sillä parantaa. Mattsson: Minä teen tästä "I dagin", vaikka oikeastaan te sovitte vain "I morgon"-sarjaani. Minä kuuntelin muuten keskusteluanne ystävätärenne kanssa, jonka otaksun olevan kirjailijatar Aino Kallas. Minä: Niin hän onkin, ja minä olen oikeastaan vain kasa kurjuutta. Ja tässä on juuri ilmestynyt kirjani, ja ne pilkut siinä ovat kyyneleitäni. Mattsson: Kertokaa minulle kirjastanne. Mikä on "Usvantakaiset"? Minä: Ne, jotka jäivät usvan taakse vanhaan Viroon ja jotka aina ovat olleet usvan takana, sumussa, ilman kiinteitä ääriviivoja, välistä suurina sumuisina hahmoina, välistä kutistuen harmaiksi pikkutontuiksi, sukuni, josta olen tullut. Tästä piti tulla Viron Rougon Macquart-tarina, en tiedä jaksanko. Sitten minä kerroin hänelle "Usvantakaisten sisällön ja luin hänelle osan esipuheestani. "Isoisä, olen ilman maata ja ilman leipää, Valkeamäen leipä ei kasva enää minua varten. Oi, te Valkeamäen koivut ja kannot ja kasteheinät, pitäkää minusta kiinni, älkää antako minua pois siihen vieraaseen maailmaan. Juureni jäivät sinun peltoihisi ja niittyihisi, ja miten voin minä elää juurettomana? Elämä on särkenyt Valkeamäen sukuketjun, ja minä olen lyly, joka vierii ulos vieraalle maalle ja vie Valkeamäen veren kauas. Tomuiselle maantielle, kylmille kiville istutan minä sukuni, enkä tule koskaan takaisin tuoksuville niityillesi, kukkivien koivujesi alle". Se oli jäähyväiseni Virolle. (Olin erehtynyt  juurruin täällä kallionrakoihin kahta kovemmin, jopa unohdin Usvantakaisen kielenkin, enkä koskaan kirjoittanut sukutarinaani loppuun. Sellainen on ihminen.) Mattsson: Kuinka voimme tulla toimeen tomuisella maantiellä ja miten sopisimme paksunahkaiseen maailmaan? Hän puhui omista tuskistaan ja töistään ja siitä dilettantismi-painajaisesta, joka häntä vaani, ja hän vannotti minua keskittymään kirjoittamiseen eikä tekemään mitään muuta. "Kaventakaa elämänne ja syventäkää se, älkää päästäkö sitä leviämään ja ohenemaan." Juuri sen hän oli tehnyt: tarttunut kaikkeen kykenemättä viemään mitään loppuun. Ja juuri sitä minäkin aloin tehdä hänen varoituksestaan huolimatta, päästin elämäni laajenemaan ja ohenemaan, ja vasta 18 vuoden päästä kirjoitin jatkon "Usvantakaisiin" ynnä ensimmäisen näytelmäni ja palasin kirjallisuuteen Rimbaud-matkoiltani. Olisinpahan totellut  vaan kenties ei silloin olisi ollutkaan kirjoitettavaa. Sitten me jatkoimme sitä maailman omistamista noin privaatisti tai oikeammin maailman pitelemistä meidän yksityisomaisuutenamme. Englannissa oli mies, jonka, nimi oli Wells ja joka oli myös ruvennut maailmoja järjestämään, eikä hän ollut liikkunut vielä Helsingin horisontilla. Venäjällä Gorki julkaisi "Snanie"-kirjoja, jotka siihen aikaan olivat avainkirjoja eurooppalaiselle mentaliteetille. Ranskassa oli Jaures, jonka "Suuren vallankumouksen historia" oli juuri ennättänyt meidän kirjastoihimme, sen piti hallita maailman työväki ja estää sota, jota Mattsson ennusti, vaikkei hänkään uskonut ennustuksensa niin pian täyttyvän kuin se täyttyi. Hän selitti minulle, miksi hän jätti eksaktin ja konkreetin tieteensä sivuseikaksi sanomalehtityön rinnalla, ja se oli kipeä tunnustus: tiede vei niin paljon aikaa elämältä, ja hänellä ei ollut enää varaa uhrata sitä. Sen verran kuin hänelle vielä oli aikaa annettu, se täytyi käyttää kaikella kiireellä ihmisten herättämiseen ja sivistämiseen, täytyi nauraa ja irvistellä niin kauan kuin voi ja nauttia avaruudesta ja iltataivaasta, ennen kuin aurinko polttaisi tämän avaruuksien potkupallon, jota Maaksi nimitetään. Vasta sinä iltapäivänä käsitin, miten sairas hän oli, eikä hän halunnutkaan sitä peittää. Hän oli joitakin päiviä sitten saanut tiedon erään tuntemattoman tekemästä lahjoituksesta, jonka hän aikoi käyttää Afrikan-matkaansa, mutta iloa hänellä ei siitä ollut, pikemmin päinvastoin, sanoi hän, vaikka koettikin tuntea samaa matkaintoa kuin ennen Eurooppaan lähtiessään. Eipä ihmekään, jos synkkä aavistus teki hänet levottomaksi, niin äärimmäisen herkkä kun hän oli. Mutta me nauroimme yhdessä aavistuksille. Hän oli lähdössä matkalle Afrikan ympäri, minä lomalle vanhaan kotiini Viroon ja sitten Kukkialle kalastamaan, ja me lupasimme ajatella toisiamme lämpimien tuulten puhaltaessa, ellei hän kykenisi lähettämään minulle pientä siroccoa terveisineen. Mattsson: Te kaikkitietävä nuori nainen, miten te pärjäätte tässä kovassa maailmassa  kaikkine perittyine itsekidutusmuotoinenne  olen utelias, niin utelias teidän suhteenne, että mielelläni viipyisin täällä jumalain potkupallolla vähän kauemmin. Minä: Unohdatte, että kuulun siihen puoleen maailmaa, jonka on tulevaisuus; ei minulla ole mitään hätää, täytyy vain kestää. Näettehän, miten sosialismi valloittaa Eurooppaa. Mattsson: (asettaen kätensä pöydällä olevalle kädelleni): Minä kuulen sodan tulevan, minä kuulen sen kaukaa... Ettei se vain löytäisi meitä nukkumasta. Se löysi meidät nukkumasta, sekä hänet että minut. Minä todistin hänelle, miten mahdoton sota oli, miten Bebel ja Jaures sen lopettaisivat  ja miten ei enää kannattaisi elää, jos sota tulisi, ja lupasin seurata häntä Ragnarökiin. Tunnit vierivät, ilta tuli ja meidän oli erottava. Gradinissa sytytettiin lamput. Tarjoilijattaret olivat jo käyneet ihmettelemässä. Uutta iltayleisöä alkoi saapua. Mattsson: En vieläkään osaa teitä... Minä: Enkä minä teitä. Tacka Gud för det. Mattsson: Niin teenkin  ollakseni rehellinen  en halua särkeä kaunista leikkikalua. Ja me nauroimme ihastuneena leikillemme ja sille, että olimme Jumalan omaa kemiaa emmekä tahtoneet ollakaan muuta. Mattsson: Siunattu olkoon Gradini, nyt tiedän, mistä teidät löydän. Minä: Ette tiedä. En tule enää Gradiniin pitkiin aikoihin, ajattelin juuri sanoa sen teille. Jos minä tulisin Gradiniin kuten ennen, niin istuisimme yhdessä ja juttelisimme ettekä te lukisi lehtiänne  ja se olisi melkein avioliittoa, jossa aina varmasti löydetään toisensa. Mattsson: Te olette kirotun oikeassa, paitsi että avioliitossa juuri luetaan lehtiä syödessä. Minä: Ja sitten  minä näen itseni katsomassa ovelle, tuletteko, ja ajattelemassa, miksi ette tule. Me vaikenimme. Mattsson: Minäkin näen itseni samoin, te olette oikeassa. En minäkään tule enää Gradiniin, paitsi joskus  sattumalta kuten tekin. Minä: Ehkä elämä tulee armahtamaan meitä taaskin, kuten se on armahtanut kaksi kertaa. Mattsson: Minä kirjoitan teille, jos minun on liian raskasta ja yksinäistä, ehkäpä tulette ja puhutte minulle taas, miten maailma rakennetaan uudestaan planetaarisessa mittakaavassanne. Minä: Minä en oikein usko siihen teidän yksinäisyyteenne enkä omaanikaan sen puolesta  onhan meillä se salainen sisäinen aurinko  "ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen." Mattsson: Minun ei pitäisi puhua teille vanhoja banaaleja sanoja, tuota nättiä, halpaa romantiikkaa, mutta minun täytyy myöntää, että on hetkiä, jolloin yksinäisyyteni syvyydestä syöksyy esiin valtava valkoinen lintu ja lennättää minut avaruuteen, ja minä ratsastan sen selässä ja potkaisen maailmaa rikkinäisillä kengänpohjillani. Löysin saman mielikuvan eräästä hänen kirjeestään. Se pysyi mielessäni noiden kengänpohjien vuoksi. Minä: Otatteko te minut mukaanne sen linnun selkään, pitäisin kiinni kauluksestanne? Mattsson: Otan, vaikka teillä taitaa olla niitä omia lintujannekin tusinoittain. Minä: Saatte lähettää lisää Afrikasta. Näin me lähdimme Gradinista kevätiltana ja ajoimme kotiini ja vaikenimme  hymyillen. Minä (ovellani): Näkemiin, Gustaf Mattsson. Kun olette kahden kesken Jumalanne kanssa valtamerellä, niin muistakaa minuakin ja sanokaa hänelle, että hän valaisisi teidät uudeksi ja terveeksi auringossa, niin että syksyllä kun teidät tapaan, voisitte käyttää kirvestä ja vasaraa ja tehdä oikein hirveän paljon ihmiskunnan puolesta. Mattsson: Jollemme ennen tapaa, niin muistakaa ainakin tuo lopullinen osoitteeni: Pilvi N:o 12, Ison Iltatähdentien varrella. Tienviitta löytyy Vanhan Petruksen luona portilla. Sanokaa, että meillä on siellä ylhäällä se rendez-vous, josta täällä alhaalla olemme kieltäytyneet. Minä: Kyllä muistan: Pilvi n:o 12, Ison Iltatähdentien varrella. Ajuri käänsi hevosensa, Mattsson viittasi minulle ovelleni, kunnes häipyi hämärään. Näin hänet viimeisen kerran. Kun hän syksyllä palasi, kuulin vain kerran vielä hänen maailmanpalossa särkyneen äänensä:  Pilvi N:o 12, Ison Iltatähdentien varrella. Matkoillani merien yli olen aina seisahtunut laivan kokkaan ja toistanut ääneen taivaan tuulille Mattssonin sanoja:  Yksinäisen naisenkin matka meren yli on ihana matka. Ehkä tuuli on vienyt sanani sinne minne pitää. Kerran seisoin yksin korkealla kapteenin sillalla ja sanoin juhlallisesti meren mustalle hyrskylle:  Yksinäisen naisen matka meren yli on ihana matka. Ruotsalaisen laivan kapteeni seisahtui huomaamatta selkäni taakse ja kysyi:  Va sa frun?  En ensam kvinnas färd över havet är en skön färd.  Aj, pardon... sanoi kapteeni ja kiiruhti pois. Minä nauroin ja tunsin sinut lähelläni, Gustaf Mattsson, nauttimassa elämän leikistä.