Kummituksia ja kajavia

ÿþHella Wuolijoen 'Kummituksia ja kajavia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3731. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.



Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.







KUMMITUKSIA JA KAJAVIA



Muistelmia Eino Leinosta ja Gustaf Mattssonista





Kirj.



HELLA WUOLIJOKI











Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Tammi,

1947.













Eino Leino ja Gustaf Mattsson vierailivat luonani vankikoppini

hämärässä, elämäni ollessa raskaimmillaan, kun toukokuusta

elokuun loppuun saakka sain sydänkesän viettää likaisenvihreässä

vankikopissani, kävelemättä, ilman ilmaa, ilman aurinkoa, ilman

kesää. Ikkunan aaltolasin lävitse pilkisti vihertävä valo. Pienen

ilmalasin lävitse, joka vihdoinkin minulle avattiin, tunkeutui selliini

Valtiollisen Poliisin pihan loppumatonta tomua ja häkäautojen häkää,

savua ja pörinää ja Valtiollisen Poliisin raakojen autonkuljettajien

huutoja. Nuo vankiautot porhalsivat öisinkin hirveällä räminällä

pihalle ja olivat oikeastaan pahin kärsimykseni. Kuvittelin niitä

onnettomia, joita he öisin kuljettelivat sekä vankilan seinien sisälle

että vankilasta ulos. Jokainen vanki oli veljeni, sisarteni, toverini.

Sydämessäni soi tuskan kannel tomuisen kaupungin yössä ilmahälytyksien

ja pommitusten säestämänä. Pöytäni ja penkkini olivat kylmää metallia

  sängyssänikin koskettivat polveni kylmään rautaan. Raskas rautaovi

aivan kuin laukesi ylitseni. Ilma loppui. Seisoin kylmään seinään

nojaten ikkunan ilmaluukun alla nielläkseni tuulta silloin kun

se joskus puhalsi yli likaisen pihan ja siveli vankilan seiniä.

Merituulta, vapaata tuulta.



Eräänä yönä lensi kajava pihan yli.



Kajava, Kukkian lintu, toi mieleeni Kukkian. Ja Kukkian mukana oli

yhtäkkiä sellissäni nuoruudenystäväni Eino Leino.



Koska minulla ei ollut ilmaa, aurinkoa eikä kesää, kirjoitin minä ne

itselleni. Loin ne itselleni vartijaini ja kiduttajieni kiusalla.



Koska olin yksin likaisenvihertävässä sellissäni, tulivat luokseni

monet, monet nuoruudestani. Kajavan mukana Eino Leino Kukkialta. Sen

Jälkeen tuli luokseni toinen nuoruuteni leikkitoveri samoilta ajoilta,

Gustaf Mattsson. He olivat molemmat elämäni rikkaimpia, suurimpia

ihmisiä. Molemmista tuli kesää sydämeeni.



Niin he pitivät minulle seuraa kuten muutkin kuolleet ystäväni, isäni

ja äitini. Seurustelussani heidän kanssaan unohdin kokonaan kohtaloni

ja uhkaavan kuoleman, jota minulle väläytettiin päivittäin. Koko

syytösjuttuni lakkasi huvittamasta minua. Minun oli kiire päästä

kuulusteluista selliin kirjoituskoneeni ääreen ja ystävieni seuraan. He

eivät aavistaneet, nuo kuulustelijani, miten paljon seuraa minulla oli

sellissäni, minulla, joka piti tuomittaman ikuiseen yksinäisyyteen.



Leino ja Mattsson auttoivat minua silloin elämään, mutta minulla oli

kolmaskin leikkitoveri, joka auttoi minua valmistautumaan viimeiseen

leikkaukseen ja joka oli turvani ja suojelijani. Hänestä en uskaltanut

kirjoittaa. Hän jäi piiloon sydämeeni, sillä vartijani eivät olisi

koskaan päästäneet julkisuuteen sitä, mitä hänestä olisin kirjoittanut.

Mutta tiesin, etteivät he uskaltaisi hävittää sitä mitä kirjoitin Eino

Leinosta ja Gustaf Mattssonista. Ja niin kävikin.



Eino Leinosta ja Gustaf Mattssonista aloitin muistelmieni

kirjoittamisen. Molemmista olen kirjoittanut Valtiollisen Poliisin

kopissa. Myöhemmin Katajanokan lääninvankilassa kirjoitin

nuoruusvuosistani Virossa ja ylioppilasvuosistani Helsingissä.



Tahtoisin huomauttaa lukijoilleni, että tämä kirja sisältää ennen

kaikkea minun muistelmiani. Niin Eino Leino kuin Gustaf Mattssonkin

olivat ystäviäni, ja kuvaan heitä juuri siinä määrin kuin heillä oli

yhteyttä minun elämääni, kuin he olivat minun ihmisiäni ja jättivät

jälkiä minun kehitykseeni.



Minulla ei ollut minkäänlaisia lähteitä käytettävissäni. En ole

myöhemmin vajaudessa yrittänytkään korjata ja tarkistaa kirjoittamaani.

Olen tahtonut säilyttää, nämä kuten muutkin muistelmani alkuperäisessä

asussa, inhimillisinä dokumentteina siitä, mitä ihminen saattaa muistaa

nuoruudestaan vankisellin seinien sisällä.



Elokuussa 1946.



Hella Wuolijoki.













EINO LEINO KUKKIALLA









    Rakastan ma raivoon saakka

    tähteäni omaa tätä,

    elon joka ilmausta,

    maata sydän sykkivätä.



    Kiinni riipun elämässä

    kaikin vaistoin, kaikin taistoin,

    vaikka kaikki tuskat tunsin,

    vaikka kaikki maljat maistoin.



        Eino Leino, »Elämän koreus»



Kirjoitin seitsemäntoista vuotta sitten Onervan pyynnöstä pienen

kuvauksen Leinon oleskelusta Kukkialla ensimmäisen maailmansodan

alkukuukausina. Onerva painatti sen julkaisemaansa Leinon elämäkertaan,

ja siitä kuvauksesta on tiemmä maisteri Havu tehnyt kuunnelman

Leinosta Kukkialla, jota niin usein on esitetty Yleisradiossa. Oli

hieman omituista, kuulla Eine Laineen esittävän minun osaani radiossa,

mutta joka tapauksessa sain siitä sen ajatuksen, että minun itseni

pitäisi oikeastaan kertoa hieman enemmän tuosta ajasta ja Leinosta,

ehkäpä olen sen suorastaan velkaa Leinon muistolle. Nyt olen päättänyt

tehdä sen omien muistelmieni yhteydessä, ts. alkaa omien muistelmieni

kirjoittamisen siitä ajasta, jolloin Leino niissä näyttelee osaansa  

esittäen prologina muistelmani kosketuksesta Leinoon ennen Kukkiaa ja

epilogina sen minkä muistan Leinosta jälkeen Kukkianajan.



Tämä monografiani on siis tarkoitettu omalta vähäiseltä osaltaan

täydentämään Onervan suurenmoista Leino-elämäkertaa. Mutta sellaisia

täydennyksiä olisi kirjallisuutemme nimessä saatava mahdollisimman

paljon, ennen kuin tuo sukupolvi, joka läheisesti tunsi Leinon,

häipyy hautaan. Elli Tompuri on muistelmissaan ja lausuntailloissaan

suurenmoisella tavalla elvyttänyt Leinon-tuntemusta sekä Leinon

merkitystä vapautta kaipaavalle ajallemme, ja uusi Leinoon kohdistuva

rakkauden aalto tuntuu taas nostavan hänet ihmisten sydämiin. Mutta

missä viipyvät ne sen seitsemät muistelmat ja monografiat, jotka hänen

aikalaisensa voisivat hänestä kirjoittaa? Kummallista kyllä hänestä

ovat siis ensin ruvenneet kirjoittamaan naiset, jotka useimmiten

tunsivat hänen elämänsä surulliset puolet. Mutta missä ovat ne miehet,

jotka jakoivat hänen ilonsa Kavaljeeriflyygelissä, Catanissa ja muissa

kapakoissa ja joille hän kylvi säkenöiviä sanojaan ja sukkeluuksiaan

  joista monikaan ei ole säilynyt? Mikä valtava hahmo hän olikaan

sivistyselämässämme, tuo notre-damelainen hirviö, joka kulki

Esplanaadillamme ja iski ihmisiä tulimiekalla ja pisti myrkkytikarilla

ja irvisteli teennäisyydelle ja kylvi hymyileviä sanoja kapakkapöytiin.



Teen kunniaa Leinon muistolle!



Minun muistelmani eivät ole akateemisia, valittuja ja siivottuja.

Kerron ne sellaisina kuin ne johtuvat mieleeni, omalla arkikielelläni,

enkä kaihda kertomasta sellaistakaan, mihin Onerva vain

hienotunteisesti viittaa.



En ole koskaan käynyt Leinon haudalla. En tunnusta sen olemassaoloa.

Minulle Leino elää vieläkin.









PROLOGI





Näin Leinon ensi kerran Kansallisteatterissa syksyllä v. 1904.

Olin kahdeksantoistavuotias ylioppilas, juuri tullut Suomeen, ja

Aino Kallas, joka oli käynnillä kotimaassaan, oli hyvän hyvyyttään

ottanut minut mukaansa Kansallisteatteriin. Se oli jo elämys sinänsä;

pyhä Kansallisteatteri, jonka peruskiven laskemistilaisuudessa,

laulujuhlassa, oli isänikin ollut mukana pyhiinvaellusretkellään

Suomeen. Istuimme tohtori Godenhjelmin (Ainon omaisten) paikoilla

ensi rivillä, ja väliajalla, lämpiössä Aino kävi käteeni kiinni ja

sanoi hiljaa: tuolta tulee Eino Leino morsiamineen. Henkeni salpautui:

Eino Leino ja Kansallisteatteri! Eino Leino, meidän Tarton lasten

ihanne ja pyhimys, Suomen ihanimman runouden kuningas! Sieltä hän tuli

vastaamme ja, oli juuri sellainen kuin kuvissaan, juuri sellainen

salaperäinen, tumma ja melankolinen kuin runoilijan piti olla, sitä

paitsi miehekäs ja paljon vanhemman näköinen kuin mikä hänen ikänsä

oli. Ja Freya Schultz, hänen morsiamensa, vai oliko hän jo hänen

vaimonsa, oli vallan erikoinen, orkidean näköinen kaunotar, kissamaisen

sulava liikkeiltään, hoikka ja notkea ja kulki vähän Sarah Benhardtin

kuuluisassa notkoselkä-asennossa. Muistan hänen leimuavat silmänsä,

kapeat kasvonsa, vapaasti riippuvat suortuvansa ja yleensä koko

hänen olemuksensa, joka uhkui ruhtinaallista välinpitämättömyyttä.

Joka tapauksessa hän oli yllättävän vieras ilmestys senaikaisen

Kansallisteatterin suojissa, mutta hän oli kumminkin kuin runo

runoilijan rinnalla.



En muista, tunsiko Aino Kallas Leinon jo silloin henkilökohtaisesti ja

tervehtikö hän, mutta luultavimmin ei, sillä emme pysähtyneet emmekä

puhuneet, vaan kuljimme usean kerran Leinon ohitse. Luonnollisesti

kuulin jo silloin Leinon ristiriidoista ja nuoren Suomen taisteluista

"psykologisen panettelun" yhteydessä.



Romantiikanhohteisen seikkailun ja nerouden ilmakehä ympäröi Leinon

nimeä niihin aikoihin osakuntaelämässä. Piankin huomasin, että

nuorsuomalaiset jumaloivat häntä ja suomettarelaiset koettivat olla:

jumaloimatta.



Vuodet vierivät, ja seuraavan kerran näin Leinon vasta 1909 tai

1910 Onervan seurassa jossakin ravintolassa tai teatterissa. Tunsin

Onervan osakunta-ajoilta. Muuten tutustuin häneen Danielson-Kalmarin

kodissa joillakin Maija Danielsonin illallisilla, Onervan juuri

palattua ensimmäiseltä Pariisin-matkaltaan. Silloiset lähimmät

ystävättäreni ja osakuntatoverini Helvi Genetz (Juusela), Maija

Danielson (-Rantakari) ja Toini Liljeström (Jännes), jotka kaikki

kultaisen rakkaat ihmiset ovat kuolleet liian nuorina, he ja minä,

me kaikki ihailimme Onervaa. Hän oli elegantti, kaunis, sivistynyt,

lahjakas   hänen ensimmäinen runoteoksensa oli juuri ilmestynyt, hän

oli päätään ylempänä meitä ylioppilastyttöjä. Jännittyneenä seurasimme

Onervan kohtaloa ja kirjailijanuraa, eikä mikään ollut luonnollisempaa

eikä välttämättömämpää jo kirjallisuutemme kannalta kuin että kohtalo

saattoi Leinon ja Onervan yhteen. Se mitä Onerva merkitsi Leinon

elämälle ja tuotannolle sekä hänen eläessään että kuoltuaan, ei

ole mitattavissa. Leinolla ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja

uhrautuvampaa ystävää ja auttajaa kuin Onerva. Eikä ole sitä Leinon

runoteosta, jossa ei jollakin tavoin tuntuisi Onervan vaikutusta, sen

jälkeen kun hän tutustui Onervaan. Naisia oli Leinon elämässä paljon,

moni häntä inspiroi, monelle hän kirjoitti, monet hän unohti, mutta

Onervalle hän kirjoitti sydänverellään:



    Ääressä takkavalkean

    me kaksi turvatonta

    sill' aikaa kuin on ihmisillä

    niin monta turvaa, monta.



    Ääressä takkavalkean

    me ruhtinaallista kaksi;

    jos maailma ei sitä huomaakaan,

    me teemme sen rikkaammaksi.



Leinon kuoleman jälkeen Onerva antoi Suomen kansalle hänen

elämäkertansa, kuolemattoman kirjan. Vasta nyt selaillessani sitä

uudelleen olen oppinut käsittämään sekä tuon teoksen että sen tekijän  

naisen suuruuden. Millä äidillisen hellällä hienovaraisuudella hän on

käsitellyt kuolleen ystävänsä elämää, millä ymmärtämyksellä esittänyt

hänen ajatuksensa ja taistelunsa, aina pysyttäen itsensä taka-alalla,

syrjäisenä, korostamatta millään lailla omaa osuuttaan Leinon elämässä.

Jopa siinä määrin, että oikeudenmukaisuuden ja totuuden nimessä vasta

Onervan oma elämäkerta voisi antaa täydellisen kuvan Leinosta.



Olen tahtonut kirjoittaa tämän, jottei ihminen Onerva unohtuisi Leinon

rinnalla.



Niin, minä näin heidät yhdessä ja iloitsin siitä, että nämä kaksi

ihmistä olivat löytäneet toisensa.



Mutta vaikka tervehdinkin Onervaa siinä tavatessamme, Leinoon tutustuin

luultavimmin vasta vuoden 1914 alussa   ohimennen mieheni kautta  

enkä ollenkaan muista missä. Ensimmäisen kerran muistan keskustelleeni

Leinon kanssa vasta vappuna 1914. Olimme vappuaamulla Kaisaniemessä ja

tapasimme siellä Leinon ja Onervan sekä muita nuorsuomalaisia siman

juonnissa. Yhdessä mentiin Kämppiin aamiaiselle, ja sitä "aamiaista"

kesti siksi kunnes Kämp yöllä suljettiin ja vielä sen jälkeenkin

Päivölän klubilla. Kävin näitten "aamiaisten" välillä kotona lapseni

luona,   palasin Kämppiin, lähdin uudestaan kotiin iltapäivällä ja sain

taas tulla takaisin   "aamiaiselle". Aamulla lauloi koko Kämpin yleisö

mukana gluntteja   mieheni ääni kuului ylinnä (vanha YL-läinen!), ja

yleinen ystävyys jatkoi pöydän pituutta. Leino, joka oli ollut aamulla

Kaisaniemessä selvä ja korrekti, alkoi innostua Kämpissä ja kylvää

salamoita yhdessä mieheni kanssa, jolloin yleisö pitkässä pöydässämme

alkoi taputtaa käsiään ja muutenkin osoittaa mieltymystään yhä

lisääntyvin pullorivein. Onerva ja minä yritimme turhaan hillitä iloa.



Muistan, että Kämpissä jouduin istumaan Leinon vieressä ja tosiaankin

nauttimaan hänen ilotulituksestaan, jota en vielä tuntenut.

Luonnollisesti tein voitavani yllyttääkseni häntä   siksi kunnes väsyin

ja hän myös   hän jumalanviljasta, minä hänen seurastaan.



Ja tuo "aamiainen" jatkui yhä vain   päivälliseen ja illalliseen.

Kaikki naurut oli naurettu, kaikki laulut laulettu, mutta kaikkia

Kämpin pulloja ei vielä ollut tyhjennetty. Ja niin juhla jatkui.



Meidät oli Onervan kanssa tehty kauneimmiksi naisiksi maailmassa,

ja viisaimmiksi ja parhaimmiksi. Trubaduuri oli ylistänyt meidät

taivaisiin saakka, meille oli juotu lukemattomia maljoja   maljoja

itsenäisille naisille  , eikä seura vieläkään ottanut hajotakseen.



Ei ole mitään hirvittävämpää kuin istua sellaisessa seurassa ja

ajatella, huomista työpäivää   sekä laskujen maksamista, tietäen, että

kaikilla noilla nauravilla ja remuavilla ihmisillä on huomispäivänsä

edessään   ja että he mahdollisesti nauravat ja laulavat tänään, koska

eivät tahdo ajatella tuota huomispäivää ja tietää, ettei minullakaan

olisi oikeutta, ajatella huomispäivää eikä olla "Spielverderber", koska

kerran olin leikkiin lähtenyt.



Ja koska kerran oli leikkiin lähtenyt, niin sitä oli vieläkin

jatkettava ja lähdettävä mukaan Päivölään, jossa piti juotaman se

yksi viskygrogi, jonka sijaan ilmestyivät pöytään taas lukemattomat

konjakkipullot ja kahvit, sillä seura lisääntyi siellä huomattavasti.



Minä koetin ikuisesti ylistetyn toveruuden nimessä olla olematta

"Spielverderber" ja "olutkello", minä koetin ymmärtää, että

ihmiset tietyllä asteella tulevat niin saamattomiksi, kotikielellä

"slattrisiksi", ettevät enää osaa nousta paikoiltaan, vaikka jalatkin

kannattaisivat. Mutta ei ole helppoa olla yksin selvänä, ja on

äärettömän ikävystyttävää kuulla uudelleen kello neljä aamulla niitä

samoja vitsejä, joille on nauranut kello neljä iltapäivällä.



Ja kun kello läheni viittä, alkoi kevätaurinko täydeltä terältä

paistaa kelmeille ja harmaille ja ajettuneille kasvoille, punertaviin

silmiin ja epävarmasti laseja hakeville käsille, läpi harmaan raskaan

sikarinsavun pöytäliinalle, jonka peitti tuhka ja laseista virrannut

konjakki ja jäähtynyt kahvi kaadetuissa kupeissa...



Olin asettanut miehelleni ultimatumin kotiinlähdön suhteen, se

hylättiin yhteisesti   tarkoitus oli kuulemma lähteä jatkamaan

Kaisaniemeen, josta oli aloitettukin.   Mikä Vappu se on, jota vain

24 tuntia vietetään... Joku avasi ikkunan, ja kevätilma, ja aurinko

tulvivat tulvimalla sisään.



Sitten jokin minussa räjähti. Olin nuori, ja tempperamenttini oli

kotoisin meren eteläpuolelta.



  Minä vihaan, minä vihaan, minä vihaan teitä kaikkia!



Minä syöksyin syöksymällä ulos. Pyrkiessäni pois Leinon tuolin taitse

kuulin Leinon sanovan:



  Ecce homo!   Katsokaa ihmistä!



Mutta tapahtui ihme. Kun minä itkien hain eteisessä päällysvaatteitani,

tuli siihen Leino. Hän auttoi takin ylleni, lähetti vahtimestarin

hakemaan ajuria ja tuli saattamaan minua ulos, hän yritti pyyhkiä

kyyneleitäni harmahtavaan nenäliinaansa ja puhui kuin lapselle ikään.

Lupasipa toimittaa Sulonkin kotiin   vaikka se kylläkin jäi tekemättä.



Ajoin kevätaamuna yksin kotiin uiden kyynelissä, häveten tehtyä

skandaalia ja luonnollisesti säälien itseäni   mutta olin kumminkin

nähnyt pikkuisen ihmistä suuressa runoilijassa.



Näin alkoi tuttavuuteni Leinon kanssa.



Ja se jatkui.



Muistaakseni muutamaa viikkoa myöhemmin eräänä yönä mieheni ja Leino

ilmestyivät yhdessä meille kotiin. Olin jo monta yötä valvonut

kiireellisen käännöstyön kimpussa ja olin mitä kiihkeimmässä työssä,

kun herrat saapuivat siinä kello kahden jälkeen yöllä pyytämään yösijaa

Leinolle, jonka kotia, juuri oli oltu hajoittamassa. Leinon ainoana

pakaasina oli a
akkilaatikko, joka jäikin meille useaksi vuodeksi.



Minulle uskottiin sitten, että Aino Kajanus oli jättänyt Leinon ja

lähtenyt hajoittaen hiljattain perustetun kodin, että sinä iltana

Leinon ystävät, naiset ja miehet, olivat olleet tuossa kodissa

pakkaamassa Leinon tavarain jäännöksiä, jotka oli kuljetettu Pension

Comfortiin. Tilaisuus oli ollut kovin surullinen, jonka vuoksi oli

lähdetty Cataniin vähän ryyppäämään, ja jottei Leinolla olisi kovin

kolkkoa yksin ensimmäisenä yönä, kotinsa hylkäämänä, oli mieheni

ehdottanut hänelle "kineesausta" työhuoneensa sohvalla ja Leino oli

ilolla siihen suostunut. Ja nyt he molemmat sydämessään liikuttuneina

katselivat aviovaimoa, joka työskenteli vielä kello 2 aamulla

kirjoituskoneensa ääressä eikä hylännyt kotiaan ja miestänsä.



Leino piti oikein puheen tuolle mallivaimolle   luonnollisesti

Sulon säestämänä,   jopa lupasi kirjoittaa runonkin, kirjoituskone

vain häiritsi   on vaikeata kirjoittaa aamuauringon säteistä

kirjoituskoneelle kumartuneen pään yllä.



Tarkoitus oli kai aikaansaada jonkinlainen "Nachspiel", johon minäkin

olisin saanut ottaa osaa.



Minä kuuntelin vain, olin niin sydämen pohjaan asti väsynyt, etten

jaksanut liikahtaakaan.



Mutta sitten minäkin pidin puheen. Ihmettelin, että Leino oli kutsunut

niin suuren seuran tuota kotiansa hajoittamaan. Eikö noitten ystävien

ollut siellä paha olla. Mahtoikohan siinäkään kodissa olla yhtään

ikkunanpieltä, jota vasten joku ei olisi itkenyt odotellessaan häntä

kotiin, liekö siellä yhtään pöytää, johon nainen ei olisi nojannut pää

kätten varassa ja johon eivät olisi kyyneleet syöpyneet, liekö yhtään

nojatuolia, jossa hänen vaimonsa ei olisi valvonut ja vaikeroinut

kuulostellen hänen askeleitaan. Kuinka hän sallikin vieraitten kätten

koskea niihin vaatteisiin, joita rakastava nainen oli hänen lipastoonsa

järjestänyt, kuinka hän sallikin vihamielisten vieraitten kurkistaa

kotinsa komeroihin, joihin oli sijoittunut pieni, kahdelle ihmiselle

yhdessä luotu yksityiselämä.



Olen vuosikymmenien jälkeen asettanut suunnilleen nuo samat sanat

Niskavuoren Martan suuhun ja olen aina itse säpsähtänyt teatterissa

istuessani, kun olen ne uudestaan kuullut   olen muistanut Leinoa.



Leino istui hiljaa, tuoliinsa luhistuneena, käsi silmillään   ja itki,

ja se toinen tuijotti eteensä.



Minäkin aloin aavistaa, niin nuori kuin olinkin, ettei elämä

ollutkaan niin yksinkertaista kuin miltä se näytti, etteivät kaikki

ihmiset olleetkaan mitattavissa samoilla mitoilla, ei ainakaan minun

Balticumista perityllä mittapuullani. Ainahan Leino silloin tällöin

järkytti minun jonkin verran mekaaniseksi käynyttä maailmankatsomustani.



Meistä tuli sinä iltana ystävät, vaikka hän sanoikin pelkäävänsä minua

ja totuutta.



Hän jäi pariksi päiväksi meille sakkilaatikoineen, jopa pelasikin

pikkutyttöni kanssa, kunnes taas häipyi Cataniin tai Kappeliin.



Ja sitten tuli Kukkia.













1914



ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA ALKAA









Eino Leino ja Kukkia





Kummallinen yhdistelmä   maailmansota ja Eino Leino. Maailma luisui

raiteiltaan kuolemaan ja hävitykseen, ja Kukkian saarilla sodan

alkupäivistä alkaen kolme ihmistä   Eino Leino, Sulo ja minä  

kokivat elämänsä jollei kaikkein onnellisimmat niin ainakin kaikkein

rauhallisimmat kolme kuukautta kajavien, kalojen, kirkkovenheitten

ja vanhan Pennan seurassa. Ja meidän henkisenä ravintonamme oli

maailmansota ja Seitsemän Veljestämme, Viron kansanrunot ja Helkavirret

Leinon lausumina, Tavastjerna ja Verlaine, Baudelaire, Sombart, Marx

ja Corneille, ja Schumannin ja Schubertin laulut, ja jokaisesta niistä

voisi kertoa oman tarinansa Kukkian yhteydessä.



Minulla oli lomaa kesäkuussa 1914 ja matkustin kolmeksi viikoksi Viroon

vanhempieni luokse pikkutyttöni kanssa. Oli ihanan lämmin kesäkuu,

kirjoittelin öisin lampun valossa puutarhassa "Usvantakaisiani",

yöperhoset kiertelivät lamppuani, Matthiola tuoksui kukkapenkeissä,

ja myöhästynyt satakieli lauleli vanhoissa lehmuksissa. Ja sydämeni

suli taas vanhalle Virolle, sen lämpimille sametinpehmeille öille ja

taas oli raskasta lähteä, vaikka luulin, että viiden vuoden aikana

vanha Vironikäväni haava olisi vallan arpeutunut. Se arpeutui vasta

sen seitsemän vuoden päästä   arpeutua sen täytyi, sillä olin valinnut

maani ja surujen kautta kasvanut yhteen sen kansan kanssa. Mutta se on

eri asia.



Tulin sitten kotimatkallani Tallinnaan ja huomasin junassa kauhukseni,

että lapsella oli 41p  kuumetta   hän oli edellisenä iltana syönyt

viinimarjaraakileita, jotka piankin ilmiantoivat itsensä. Tallinnassa

koetin hotellista soittaa tutuilleni enkä tavannut niin sydänkesällä

muita kuin Hubelin (Metsänurkin) "Teatajan" toimituksesta, joka,

vanhapoika kun oli siihen aikaan, tuli minulle lapsenhoitajaksi niin

että pääsin ostoksille, ja viimein hän saattoi meidät laivaan.



Laiva saapui Helsinkiin illalla. Ketään ei ollut vastassa,   mieheni ei

ollut saanut sähkösanomaani, ja piikalikka oli huvittelemassa. Siinä

minä olin ilman avaimia, lapsi sairaana ja kiroileva issikka kantamassa

tavaroitani neljänteen kerrokseen. Sitä paitsi minulla ei ollut Suomen

markkojakaan, mutta naapurien avulla asia järjestyi. Mieheni löytyi

puhelimitse   Kappelista, ja hän ilmestyi kotiin   Eino Leino mukanaan.

Leinon piti auttaa lepyttämään minua ja todistaa, että Sulo oli suoraan

työstä lähtenyt Kappeliin, niin ettei Xantippan ollut syytä suuttua. Ja

kaverukset olivat päättäneet lähteä Kukkialle kalastamaan, mikä minulle

juhlallisesti ilmoitettiin. Jopa minäkin saisin tulla sinne viikoksi  

siksi lomani viimeiseksi viikoksi. Mutta sitä ennen oli Leinon käytävä

von Qvantenin luona. Andersbergissä (Mäntsälän Ylikartanossa). Suurella

mesenaatilla, Kappelin Kavaljeeriflyygelin isännällä piti olla juhlat.









KUKKIA KUTSUU





En ottanut näitä suunnitelmia vakavalta kannalta; Leinon suunnitelmat

olivat tunnetusti saippuakuplia. Jonkin päivän kuluttua olimme Luodolla

Leinon kanssa, taisi olla isompikin seura. Laivaa odotellessa istuimme

merenrantakivillä, ja minä kerroin Leinolle Kukkiasta, kirkkoveneistä

ja sunnuntaiaamuista, miten ne aina olivat hiljaisia ja pyhiä ja

puhtaita, ikäänkuin järvi ja saaret kaikki istuisivat Jumalan omassa

suuressa kirkossa, miten valkoiset kirkkoveneet täynnä valkoisia

liinapäänaisia liukuivat Kukkian sinisilkkipinnalla ja hiljainen

puheenporina kaikui vettä myöten Ahosaarelle ja valkoiset nunnakivet

seisoivat kädet ristissä nöyrinä, siunattuina.



  Ja että oikeat nunnakivetkö? kysyi Leino.



  Niin, montakymmentä valkopääkiveä pistää esiin syvästä selkävedestä

kuin hunnutetut nunnat   minun ikiomat nunnani   ja öisin itkevät

kajavat niiden ympärillä niin että kivinenkin sydän pakahtuu. Ja

yksinäisyys istuu rantakivellä ja hymyilee...



  Minä tulen Kukkialle, sanoi Leino.



Näin me puhelimme Kukkian kultaisista, hiljaisista asioista, samalla

kuin jossakin Balkanilla, Sarajevossa, kaikui laukaus ja kuoli

arkkiherttua ja Euroopassa alkoi hirmuinen hälinä ja noottien vaihto

ja uhkailu ja mobilisointi. Me emme tienneet mitä oli mobilisointi,

olimme vain lukeneet sellaisista liikekannallepanoista. Se oli varmaan

vain tuollaista wilhelmiläistä sapelien kolistelua, jota jo oli ollut

Abukiri- ja Marokko-juttujen aikana   ja olihan Saksassa maailman

valtavin sosialidemokratia ja Ranskassa ja Englannissa työväenpuolueet.

Eihän sota enää ollut mahdollinen Euroopassa   jo työväki yksin kykeni

sen estämään joka maassa. Ja sitäpaitsi, meihin eivät mitkään sodat

voineet koskea, ja jos Venäjä niihin menisi, niin se saisi selkäänsä.

Näin me kaikki juttelimme kauniina heinäkuun yönä Luodon rannalla.

Jossakin idässä paloivat metsät   tuoksui kuumalle savulle.



Seuraavana päivänä lähti Sulo Wuolijoelle ja vei tyttäremme sinne

mummun hoitoon. Sieltä hänen piti soutaa Kukkialle vanhan kalarenkimme

Pennan kanssa pitkin Roinetta, pitkin pikkusalmia, järvensilmiä ja

virtoja Vihavuoden koskelle. Lapsi oli kovasti lähdössä Wuolijoen

mummilaan ja toisti asemalla kaikki varoitukseni viinimarjaraakileiden

suhteen. Minun piti seurata sinne viikon perästä. Kaikki oli pelkkää

onnea ja rauhaa.









IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ PALAA





Mutta Idässä paloivat metsät, ja yöllä tulvi uhkaavaa raskasta savua

ikkunastani sisään. Seuraavana aamuna ei savun takaa näkynyt aurinkoa,

ja samanlaista oli kaikkina päivinä elokuun 1. päivään saakka.

Tukahdutti ja peloitti.



30/7 soitti mieheni Luopioisista ja käski minun ottamaan selvää Leinon

tulosta luvaten olla meitä vastassa Puutikkalassa 1. pnä. (Sieltä oli

kuuden kilometrin soutu meidän saarillemme.)



Kaupunki oli sotahuhuja täynnä ja levottomuutta ja pelkoa kaikkialla.

Soitin Leinolle Kappeliin,   siellähän hän olikin vanhassa paikassaan.

Joo, joo, hän oli tulossa Kukkialle, mutta pyysi minua Kappeliin

illalliselle. Siellä jatkettiin v. Qvantenin juhlia. Näky oli

valtava. Leino istui tukka pörröisenä "kapassa ja kepissä", mahtavine

leveälierisine hattuineen sohvalla, paljon seuruetta ympärillään.

Kokonainen viikko oli juhlittu Andersbergissä, ja nämä olivat

rääpiäiset Kavaljeeriflyygelissä. Minä en siihen seuraan sopinut ja

koetin päästä siitä pois. Muistaakseni Katila, Kyrö, "Oiva Raitis"

ja Gallenkin olivat siellä. Ja Leino näytteli Thulen kuningasta ja

vaati kultaista pikaria heittääkseen sen Kappelin ikkunasta ulos

ja teloitteli Alexandra Gripenbergiä ja Kansallisteatteria. Pihvin

syötyäni pääsin vihdoin pois Leinon vannoessa että hän tulee Kukkialle,

mutta kukaan ei sitä kuitenkaan uskonut. Seuraavana päivänä alkoi jo

pakokauhu Helsingissä, ja illalla lähetin varmuuden vuoksi piikalikan

ostamaan meille liput aamujunaan Hämeenlinnaan jättäen kaikki toiveet

Leinon suhteen.



Kuitenkin tapahtui ihme! Leino soitti minulle nöyränä ja pyysi minua

hakemaan hänet pois synninpesästään Kappelista. Ja että oikeinko

tosissaan kajavat itkevät nunnakivillä ja kirkkoveneet liukuvat hiljaa

yli selkien sunnuntaisin, että oikeinko totta, että kirkonkellojen

kaiku kiirii yli vetten kuin muistona muinaisesta Atlantiksesta...

Minä tulen Kaikkialle! Ja että saisiko hän istua veneessä ja pestä

kasvonsa elävällä vedellä ja joka ilta saunoa Sulon ja Pennan kanssa.

Ja kasvoiko Pennan tukassa sammalta ja käpyjä parrassa, ja oliko

hänellä kuivettunut matonen kaulakuopassa? Kukkian järvi, tuoksuva

Kukkia, Kukkia kuin satu! Mikä nimi voikin olla järvellä.. Minä tulen

Kukkialle! Minä tahdon uudestaan syntyä Kukkian vedessä.



Näin puhui Leino puhelimessa, ja minä lähdin Kappeliin. Leino istui

siellä yksin, hylättynä, tukka pörröisenä. Kaikki olivat väsyneet ja

menneet menojaan, hän oli yksin uskollisesti "pitänyt päälle", ja hänen

kielensä oli vieläkin liukas ja mielikuvituksensa kukki, vaikken minä

oikein luottanut hänen jalkoihinsa. Haetutin ajurin, ja hovimestari

saattoi hänet säädyllisesti siihen. Hän asui Comfortissa, mutta hänellä

oli sanomaton kauhu tuota paikkaa kohtaan eikä hän suostunut menemään

sinne. Vein hänet siis piikalikkani avulla yksinkertaisesti kotiin

mieheni huoneeseen, ja sinne hän nukkui kuin kivi.









KUKKIALLE





Aamulla hän kieltäytyi menemästä Comfortiin edes tavaroitansa noutamaan

  oli ehkä selvittämättömiä asioita rouva Sjöstedtin kanssa; mitä

lienee viikko Kappelissakin maksanut? Ja niin hän siis lähti matkalle

musta, leveälierinen, puhdasverinen montmartelaishuopahattu päässään

ja yllään iänikuinen musta viittansa, tuo sadetakin ja munkkikaavun

sekasikiö. Viitan alta näkyivät exvalkoiset purjehdushousut ja sininen

takki, ja kädessä hänellä oli keppi   hunsvotti Villon, Verlaine ja

Baudelaire yhteenvalettuina.



Luimme asemalla, että sota oli alkanut, ja taistelimme itsemme

Hämeenlinnan junaan kuten muutkin pakolaiset, paitsi että minulla oli

vain pieni matkalaukku Kukkia-kenkineen ja pikkutavaroineen, joita

viikon aikana luulin tarvitsevani, ja Leinolla oli   keppi.



Mieliala oli kummallinen   mekin lähdimme vain viikon matkalle, ja

kuitenkin ihmiset hälisivät ympärillämme aivan kuin jokin kamala

katastrofi olisi ollut tulossa   Hangossa muka oli tapahtunut hirveitä

räjähdyksiä, saksalaisten muka pitäisi hyökätä Suomen kautta Pietariin

jne. Me hymyilimme. Leino väitti jo aikoja sitten aavistaneensa

sodan syttyvän, minä puolestani tiesin paljon paremmin, että vaikka

sota oli julistettu ja vaikka Saksa olikin hyökännyt Belgiaan, tämä

kaikki loppuisi aivan pian, sillä Euroopan maiden työväki ei lähtisi

toinen toisiaan tappamaan. Leino oli kyllä hieman eri mieltä, mutta

hänhän oli runoilija-maestro   eikä tiennyt mitään marxismista ja

sosialidemokratiasta niin kuin Sulo ja minä. Ylipäänsä olivat siihen

aikaan ihmiset, jotka eivät tunteneet historiallista materialismia,

minusta vain säälittäviä, valistuksen tarpeessa olevia olioita. Tosin

olin lukenut siirtomaasodista ja valtataisteluista jne., mutta minä

uskoin Euroopan työväkeen. Yhtä säälivästi kuunteli Leino tuota minun

uskontunnustustani, ja niin kului matka keskinäisessä säälissä ja

lehtien luvussa Hämeenlinnaan saakka. Leino-parka oli jo aika lailla

selvinnyt pari viikkoa kestäneestä pitkästä humalastaan ja kärsi

krapulasta synnyttyään äkkiä uudelleen tähän sodantäyteiseen maailmaan.

Hän ei ollut oikein selvillä, mitä hänelle tapahtuisi matkalla

tuntemattomille saarille, mutta koetti luottaa minuun pakomatkallaan

vihollis-Helsingistä.



Hämeenlinnasta saimme jollakin ihmeellisellä tavalla parivaljakon

  vanhat vaunut. Autot, ne vähät, olivat edellisenä päivänä kaikki

hävinneet   ja niin lähdimme matkalle Heininkankaan ja Tuuloksen

kautta Luopioisiin Leinon kertoessa koulumuistojaan Hämeenlinnasta

ja kultaisen Hämeen kukkiessa ympärillämme kuuman tuoksuvana.

Vanhoissa kestikievareissa joimme kahvia, ja ihmisten tuijottaessa.

Leinoon ja hänen kappaansa ja hattuunsa tunsin itseni mesikämmenen

taluttajaksi. Mutta me olimme paossa markkinoilta emmekä sinne menossa,

ja pakolaistunnelma valtasi Leinon kokonaan. Poissa olivat; velkojat,

kustantajat, naiset, hotellinemännät, Kavaljeeriflyygelin kaverit, nuo

kaikki, jotka alkoholin voimalla imivät hänen aivojaan, puristivat

hänestä sukkeluuksia, pitivät häntä hovinarrinaan. Jäljellä oli vapaa,

rahaton ihminen kappoineen, keppeineen ja hattuineen, valmiina Kukkian

hoideltavaksi.







KUKKIA ODOTTI





Ja Kukkia odotti ilta-auringossa Puutikkalassa. Vene oli valmiina, ja

Sulo tuli rannassa vastaan kauhistuen pakaasimme vähyyttä, sillä hän

oli soitellut Wuolijoelle ja Helsinkiin ja oli jo sotakauhun vallassa

ja vähän enemmän perillä tilanteesta.



Hämärsi jo, kun saavuimme Kukkian rantaan, ja kiipesimme pitkässä

ruohossa kiemurtelevaa polkua ylös mökille..



  Päivää satutalo! Oletko sinä piparkakusta vai suklaasta?, sanoi Leino

ja nosti hattuaan heilauttaen sitä Kukkian mökille, joka katseli meitä

pitkästä ruohosta valtavien vanhojen koivujen alta. Kuistilla istui

Penna piippunosu suussa, sylkäisi ja sanoi:



  Perkuh, kun sauna taitaa jäähtyä! Ehtoota kanss!









KUKKIAN MAANTIEDE





Kukkia-valtakuntaamme kuului viisi pientä saarta ja mökki, jonka

Wuolijoen pojat olivat ostaneet kalamajakseen käytyään sitä ennen

jo pikkupojasta saakka joka kesä Kaikkialla kalassa kulkien sinne

veneellä parikymmentäviisikilometriä Wuolijoelta Roineen ja

Luopioisten lukemattomien salaperäisten pikkuvesien kautta. Mökki

oli kai puolisensataa vuotta sitten kuulunut Rautajärven ja Kantolan

kartanoitten omistajalle, vanhalle tervaskannolle Pätiälälle, koko

Pätiäläin kartanonomistajadynastian perustajalle. Ukko Pätiälä oli

siinä pannut omaisuutensa alkuun kalastamalla Kukkialla ja myymällä

kalaa kuormittain Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Ja sitten hän oli

ostanut pikkutiloja ja myynyt, ja taas ostanut ja myynyt, ja lopulta

hän omisti kotipitäjänsä mahtavimmat historialliset kartanot.



Wuolijoen poikien kalastus rajoittui vain talvisen suolakalan

hankintaan Wuolijoelle. Sitä varten tuotiin Wuolijoelta aina suuri

kalatiinu ja pienempiäkin kalasaaveja, ja kalastus tapahtui vain

ongella ja pitkälläsiimalla. Ei edes täkyverkkoa meillä ollut, vaan

tävytkin ongittiin lahdenpoukamissa pikkuongilla. Luopioisissa oltiin

vähän kateita tuosta kalastuksesta, ja kerran tuli kalaviskaali

rantaan rähisemään, että muka herrasväet tulevat tähän pitäjään kaloja

ryöstämään, ja hän kyseli kalastuslupia jne., mitä nyt sellainen

kalastusviskaali kulloinkin saattaa kysellä. Saaressa oli silloin

Wuolijoen poikien vieraina mm. Julius Ailio, Antti Favén ja hänen

veljensä Pertti Uotila. Kuunneltuaan rauhallisesti piippuaan poltellen

kalaviskaalin teräviä huomautuksia oli Pertti Uotila lausahtanut

onkiaan reilaaville herroille sangen äänekkäästi: "Kyllä köyhillä

puheita on!" Kalaviskaali oli pitäjän rikkaimpia isäntiä, hän hyppäsi

veneeseensä eikä sen jälkeen enää näyttäytynyt saaressa. Saatikka kun

se kalastuslupa kumminkin oli.



Niin, se Kukkian mökki! Ruoho kasvoi sen ikkunalaudoille saakka, ja

se oli niin matala, että kädellä saattoi koskea kattoon. Pieneltä

kuistilta tultiin eteiseen, jonka vasemmalla puolella oli pieni huone

ja oikealla keittiö. Pienessä huoneessa oli uunikin, ja siitä tuli

minun budoaarini. Keittiössä oli oikealla seinällä kaksi sänkyä,

joissa herrat nukkuivat, ikkunan alla pöytä, jonka ääressä Leino

kirjoitteli ja jolla sadeilmalla syötiin, niin, ja sitten siellä oli

helli ja jotakin pesupöydän tapaista   astiat pestiin kyllä enimmäkseen

rannassa. Eteisen perällä oli ruokakonttorin tapainen, jossa pidettiin

kalasaavit ja jossa piikalikkamme nukkui. Penna asui alhaalla saunassa.



Niin, se Kukkian sauna, se musta, tuoksuva pyhättö oli rakennettu

rantakiville ja eteisestä pääsi portaita myöten suoraan järveen. Ja

vesi loksutti aina sen alla, ja myrskyssä iskivät Kukkian jyrkät aallot

kuohuvina sen seinille. Oli ihanaa saunanporstuassa, kun aurinko

laski selälle ja Kukkia lepäsi silkkisenä ja selkeänä jalkojemme

juuressa, mutta oli myöskin ihanaa maata kuumassa löylyssä syysmyrskyn

ulvoessa, äkäisen punaisen taivaanpäärmeen hävitessä pimeyteen ja

Kukkia-laineiden raivotessa rantakivillä.



Meidän saariamme nimitettiin Ahosaariksi. Niitä oli viisi, pääsaari

noin hehtaarin laajuinen koivumäki, josta pisti esiin pitkä, tuuhea

niemi. Sen nokassa oli Pennan kalanperkauspaikka ja siellä asusti

senvuoksi tuhansia lokkeja, ja öisin sen takana huusivat kuikat. Leino

rakasti meidän kajaviamme, ne toivat terveisiä meriltä, jottemme olisi

unohtaneet suuria maailman meriä! Vapaita, kesyttämättömiä lintuja nuo

kajavat, itkevät öisin niin kuin ihmisetkin.



Vielä nytkin tuovat kajavat minulle terveisiä Leinolta ja Kukkialta,

keskellä meriäkin, kun ne äkkiä kirkuen syöksyivät ulapalta laivan

mastoon. Ja Stonislavskyn suuressa teatterissakin Moskovassa, jonka

ruskealla esiripulla leijailee valkoinen kajava ihmishengen vapauden

symbolina, sielläkin minä itkin Kukkiaa muistellen.



Minä, Viron mantereen lapsi, kuinka minä pelkäsinkään Kukkian

vaahtopäälaineita, kun ensi kerran myrskynjälkeisenä ehtoona

Ahosaarelle soudettiin, pelkäsinpä kaikuakin jylhien kallioitten

välillä Hevossalmella ja sen mustaa salaperäistä vettä, pelkäsin

tottumattomuuttani kiikkeriä Kukkian paatteja ja Kukkian tuulia, kunnes

Kukkia alkoi hymyillä minulle ja kunnes opin kuulemaan sen kaislikkojen

kuiskeita ja liplattavien pikku laineiden sorinaa rantakivillä. Kunnes

Kukkian satutalosta tuli piilopirtti ja turva maailmaa vastaan.



Ensimmäisenä aamuna, kun heräsin Kukkialla ja juoksin paljain jaloin

aamukasteisessa ruohossa rantaan heittäytyen sinisilkkiseen veteen,

kaikki rantakivet ja aamuauringossa kimaltelevat koivut ja sininen

Kukkia ja sininen Hämeen taivas sen yllä ottivat minut syliinsä aivan

omakseen.



Niin minä sain Kukkian kasteen ja minusta tuli Kukkian ja Hämeen tytär,

opin Kukkian kielen, rytmin ja tavat. Siinä minä synnyin suomalaiseksi

ja vieraannuin maasta, josta olin tullut.



Leino kuului Kukkiaan, hän oli kuin Kukkian oma peikko, joka nousi

laulaen aalloista. Leino kuului Kukkiaan, kuten Sulokin ja Seitsemän

Veljestä. "Veljeksiä" siteerattiin Kukkialla aamusta iltaan, jokaiseen

tilanteeseen tuli Sulolta tai Leinolta jokin Kivi-lause. Koko elämämme

Kukkialla oli täynnä Kiven ja Veljeksien rytmiä, ja huomaamatta kasvoin

minäkin siihen ja omaksuin sen Suomen suvun alkujuurillani, jotka olin

tuonut mukanani Viron Hämeestä. Kukkialla minä synnyin suomalaiseksi,

Leinon kesänä enemmän kuin koskaan ennen.



Minun on ikävä Kukkialle:



    »Ruisrääkän laulu korvissani

    tähkäpäitten päällä täysi kuu...»



Leino kirjoitti Nocturnen minulle kerran Kukkialla savukerasian kanteen.



Kajavat itkevät Kukkialla... Minä isken nyrkeillä vankilan muuria.

Seison pimeässä ikkunan alla ja yritän nielaista yöilmaa. Kuutamo

piirteli likaisille seinille pitkän valojuovan; minä nostin käteni

siihen ja liikutin sormiani.



    »Tähkäpäitten päällä täysi kuu»



Etkä ole kuollut, sillä sanasi eivät kuole.



Sanat, jotka johtavat tekoihin eivät häviä, sillä teot eivät häviä

emmekä me häviä, koska olemme antaneet ihmisille lämpimiä sanoja ja

lämpimiä tekoja. Olemme auttaneet ihmisiä elämään.



Kajavat kuuluvat Kukkian maantieteeseen kuten rakkaat riippakoivut

pihalla ja pitkä, villi, viikatetta tuntematon ruoho ja sen tuhannet

kukat, loppumaton sinivalkoinen kukkameri, jossa suuret sinikellot

huojuvat kesätuulessa. Ja keskellä kukkamerta iso tähystyskivemme

valkaman yläpuolella, kivi jolla istuimme sunnuntaiaamuisin ja

katselimme kirkkoveneitä, kun ne valkoisina joutsenina sujahtelivat

esiin saarten takaa. Tuolta tuli iso Kuohijoen kirkkosoutu, tuolta

Puutikkalan paatti, sitten Salonsaaren pienempi vene. Airot

liikkuivat kaukana äänettömästi, halkoen säteilevinä veitsinä Kukkian

silkkipintaa. Hiljainen puheensorina, kirkonkellojen kaukainen kaiku ja

kaiken yllä ainainen armollinen aurinko ja pyhä hiljaisuus. Kaikkialla

ei koskaan satanut eikä tuullut sunnuntaiaamuisin.



Istuimme kaikki hiljaa tähystyskivellä ja aurinko hyväili kasvojamme

ja päätimme: se oli meidän kirkkomme. Leino kirjoitti siinä runonsa

"Paista päivä"   siinä on sekin säe:



    »Anna mulle uusi usko...»



Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja

pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi

voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään

ja sanoi: "Kukin on kohtalonsa herra". Mutta se ei ole totta enää.

Kansakunta on kohtalomme herra.









PENNA





Kukkian maantieteeseen kuuluu myöskin Penna. Tuskin Pennalla oli muuta

nimeä koskaan ollutkaan kuin vain Penna. En oikein jaksa kuvitella

Pennaa tavallisena äänestävänä kansalaisena tai kunnanjäsenenä. Penna

kuului Kukkiaan.



Siihen aikaan kun minut nuorena miniänä esitettiin Wuolijoella

Pennalle, hän oli jo yli 70 vuotta vanha ja palvellut monia vuosia

renkinä Wuolijoella, jonne hän oli nuorena miehenä joutunut

syntymäseudultaan Ikaalisista oltuaan ensin Valkeakoskella tukkitöissä

ja uitoissa. Näissä uitoissa hän oli oppinut tuntemaan kaikki Roineen

ja Kukkian väliset kulkuväylät ja niitä pitkin hän kulki Kukkialla

kalassa vieden rusthollin pojatkin sinne mukanaan ja tehden heistä yhtä

intohimoisia onkimiehiä kuin itsekin oli. Siitä saakka kulkivat pojat

Kukkialla kalassa joka kesä ja Penna aina heidän mukanaan.



Pennalla oli Kukkialla paljon tehtäviä. Ensiksi onkipaikkojen

valitseminen ja löytäminen ristimerkkien avulla. (Paljon paikkoja

ja merkkejä hän piti omana tietonaan, vaikka olikin enimmät niistä

opettanut Wuolijoen pojille.) Sitten kalojen perkuu ja suolaus ja

viimein hyvin tärkeä tehtävä: saunan lämmittäminen, sillä Kukkialla

käytiin joka ilta saunassa. Sivutehtäviä oli sitten maidon haku

Ritoniemen talosta ja matosten kaivaminen, säilyttäminen, ruokkiminen

ja kasvattaminen, sillä koko Kukkian olemassaolo ja huvi, nimittäin

kalastus, riippui matosista. Ilman matosia meillä ei yksinkertaisesti

ollut ruokaa.



Pennan tukka oli mustanharmaa, kasvot käpristyneet kuin kuivunut

anturanahka, pienet silmät syvällä kuopissa ja hampaaton musta suu kuin

saunanpesä, josta aina tuli tupakansavua ja sylkeä   ja perkeleitä ja

paljon muuta mikä häipyi ärriin ja sähinään, noin muuten vain, sillä

kiroileminen oli Pennalle äännehtimistä elämän suhteen yleensä ilman

pahaa tarkoitusta. Olikin se elämä ollut vain raskasta työtä raskaiden

savipeltojen kimpussa, ja syöty oli ja maattu, jotta voitaisiin

taas puskea työtä, ja nyrkitkin olivat kangistuneet aurankurkeen ja

lapioon, niin etteivät enää kunnolla pystyneet matosta pitelemään ja

koukkuun pistämään. Kun se homma alkoi, niin Penna pisti sormensa

matostuokkoseen, sieppasi kiemurtelevan pikku käärmeen, piteli sitä

voittoisasti hyppysissä ja alkoi sitten sovittaa sitä koukkuihin

laususkellen:



  Luikerra nyt pirrrkele, luikerra, kiemurtele sinä pirunkäärme... ja

muuta sellaista. Kun sitten paisti oli saatu oikein sopivaan riippuvaan

asentoon koukkuun, Penna sylkäisi siihen täydestä suusta ja heitti sen

järveen. Ja piankin siinä oli ahven kiinni.



Kun saatiin oikein iso kala, so. yli kolmen kilon venkale, mistä

pidettiin pöytäkirjaa, niin Penna, olkoonpa että oli juuri airoissa

huopaamassa siimaa nostettaessa, hyppäsi ylös, heitti aironsa ja huusi:



  Nyt tuli meriperkele, oikein Kukkian piru!



Niin, Penna oli ollut suuri tappelija Hämeen maassa ennen nuorena ja

temperamenttia hänellä oli vieläkin   erikoisesti se ilmeni hänen

dialogeistaan kajavien kanssa kalanperkauspaikalla, jota toimitusta

väliin kävimme salaa kuuntelemassa Leinon kanssa.



Pennassa oli paljon elämänviisautta. Hän asui talvet kai puolittain

eläkkeellä lastensa luona Alvettulassa, missä hänestä pidettiin

huolta, mutta kesällä, kun Penna ilmestyi Kukkialle, hänellä ei ollut

enää paitoja eikä alushousuja ollenkaan ja vaatteet olivat muutenkin

repaleissa, niin että hänelle täytyi aina varata vaatekerrat   ja

sitten paljon voita. Tuskin hän talvella paljon voita näkikään, ja sen

vuoksi oli Penna järjestänyt asiansa niin, että hän kesäisin ruokkoutui

talven varalle syöden noin puoli kiloa voita päivässä   meidän

keittäjäin kauhuksi. Voileivällä oli usein voita enemmän kuin leipää,

ja Penna selitti sen asiallisesti:   Pistinpäh tähän voitah talveh

varalle.



Ja Pennalla oli luonnongentlemannin vaistoja. Useina kesinä oli

Kukkialla vain herravieraita, jolloin siellä elämän tyyli kuului olleen

sangen vapaata vaatetukseen ja muihin ulkonaisiin kulttuuri-ilmiöihin

nähden. Olipa siellä siis eräänä kesänä Wuolijoen veljeksillä

vieraina Favénin veljekset kuten jo edellä mainittiin sekä muita

"Seitsemän veljeksen" seuraan sopivia herroja viettämässä villiä

elämää, jolloin kerrottiin, että miehelläni oli ollut koko viikon

kuivettunut madonpalanen poskellaan, mikä varmasti lienee liioittelua,

sillä saunassahan herrat sentään kävivät joka ilta, vaikkei muita

puhtausharrastuksia juuri liene ollutkaan. Mutta vieraiden joukossa

oli myös tohtori Julius Ailio, sellainen täsmällinen ja tavoistaan

kiinnipitävä herrasmies, joka aamuisin oli ottanut pesuvadin, saippuan,

pyyhkeen ja hammasharjan ja käynyt rannassa peseytymässä. Kun Penna oli

sen toimituksen ensi kerran huomannut, oli hän kauhistuneena silmät

pystyssä tullut isäntänsä luo ja valittanut:



  Eihän tuo tohtori Aulio (syvällä halveksumisella Ailion nimen

asemasta) oikea herrasmies taida ollakaan.



Pennasta voisi kirjoittaa paljon, Sulo Wuolijoki onkin kirjoittanut

hänestä. Leino kirjoitti hänestä "Kalamies"-ballaadinsa "Elämän

koreuteen", ja minä olen aina valittanut, etten tehnyt muistiinpanoja

Pennan filosofiasta ja itsenäisestä suhtautumisesta elämän ilmiöihin.



Sota oli käynnissä, miljoona-armeijat liikkeellä, puhuttiin aina

miljoonista miehistä. Penna kuunteli ja kysyi Leinolta:   Paljonkoh tuo

miljoonah oikein on? Leino yritti sitten selittää, että jos kulkisi

neljä miestä rivissä meidän ohitsemme, niin niitä saisi kulkea usean

kuukauden, ennen kuin tulisi miljoona täyteen. Penna mietti, sylkäisi

ja lausui:   Mutt' olih siellä kevääh Valkiahkoskissakin miestäh keksin

pääss' kiinnih.



Niin, se oli Pennan miljoona. Muuten Pennan ja Leinon suhde ei ollut

oikein priima. Ensiksi koska Leino usein jäi "maate" kun maisteri ja

Penna lähtivät kello kolmen, neljän aikaan aamulla ongelle, ja koska

hänestä ei oikein ollut kalahommiin yleensäkään, paitsi ahvenien

paistamiseen saunan pesässä. Penna selittikin Leinolle, että "ongella

on paras että olla yksin, ja korkeintaan että kaksi, mutta jumal auta,

että kolme", ja Leino ymmärsi yskän. Pennaa sapetti myöskin se, että

minä nimitin Leinoa "mestariksi". Mikä mestari tuo on, mutisi Penna,

kun ei mitään osaah, sillä runoileminen ei nyt sentään ollut oikeata

miehen työtä. Ja vaikka minä puolestani yritin selittää, miten suuri

runoilija Leino oli ja miten hänen pitäisi vain kirjoittaa eikä

kalastaa, niin Penna vastasi:   Osaahan tuo sentään edes saunassa

kylpeä.



Leino puolestaan suhtautui Pennaan pelonsekaisella kunnioituksella,

sillä yleensä Leino pelkäsi Suomen kansaa. Hänellä ei ollut puhuttavaa

kansanmiehelle, vieraantunut kun oli konkreettisesta kansasta.

Hänen kansansa oli abstraktinen käsite. Oikeastaan on väärin sanoa

vieraantunut, sillä hän ei ollut nähnyt suomalaista talonpoikaa

eikä työmiestä muuten kuin kaukaa, hän joka oli kirjoittanut Hallan

ja Helkavirret ikuisesti kansan sydämeen. Kenties olisi Leinon

murhenäytelmä muodostunut toisenlaiseksi, jos hän olisi joksikin aikaa

luopunut sivistyneistöstä ja lähtenyt ammentamaan uusia: voimia niiltä,

jotka viljelevät maata ja takovat rautaa. Kenties, kenties olisi moni

muukin voinut pelastua...



Niin, Penna, kansanmies, vaikkei oikein voinutkaan hyväksyä Leinoa

"mestariksi", kuitenkin tunsi sisimmässään, että tuo iso, kömpelö,

pörröpää mies oli oikein "suuri herra", ja Pennakin väisti keittiötä,

kun näki Leinon siellä kirjoittavan. Ainakin selitti hän kerran

saunanportailla "piikalikalle" miten "suuri herra" tuo "mestari" oli ja

miten tuollaisen piikalikan pitäisi vavista sen edessä, vaikkei hän,

Penna, oikein vavissutkaan.









"PIIKALIKKA"





Niin, sitten se viides saaren asukas, "piikalikkamme". En muista

häpeäkseni oikein hänen nimeään, mutta nuori ja kiltti hän oli ja

avulias Kukkian emännälle, tuli kansasta, helpotti meidän kaikkien

elämää työllään ja huolenpidollaan ja katosi taas kansaan. Muistan

vain hänen iloisen laulunsa, kun hän iltasella souteli meille maitoa

Ritoniemestä, ja kaukaa kuului, miten vene kalahteli Kukkian saarten

rantakareihin ja kiviin, mutta likka lauleli vain omia iltalaulujaan

siitä kauniista kesäillasta ja ruususta, joka kasvoi laaksossa. Ja

keittiön akkunalta ja kuistilta likka kuunteli, miten me puhuimme

sodasta ja Verlainesta ja Goethen "Westöstlicher Divanista" ja

luokkataistelusta ja Tavastjernasta, emmekä me koskaan kysyneet

häneltä, mitä hän niistä arveli, emmekä koskaan yrittäneet selittää

hänelle meidän kieltämme   me puhuimme suomea, eikä hän kumminkaan

ymmärtänyt meitä. Mitä hän sai suurelta runoilijalta muistoksi ja

minulta? Ja me olimme kuitenkin samoja pakolaisia saman katon alla.

Mestari, eikö ollut rikos, että jätimme piikalikan oman elämämme

ulkopuolelle?









KUKKIAN JÄRVI





Tämä oli sitä Kukkian maantiedettä ja ihmistiedettä   entäs Kukkia

itse? Se kuuluu niihin järviin, joissa on nuo



    sata saarta nimellistä,

    sata saarta nimetöntä



ja ainakin neljätuhatta niemenkärkeä. Munsterhjelm on sitä maalannut,

Leino siitä laulanut ja Wuolijoet ja minä olemme sitä rakastaneet,

kuten niin monet muut. Syvä se on ja jyrkät ovat sen laineet, ja sen

selät ovat täynnä kareja ja rannat täynnä kiviä. Ja keskellä sen selkää

näkyy saareltamme pitkä rivi valkoisia kivipylväitä, jotka minä olen

nimittänyt nunnankiviksi ja joista Leino on laulanut. Ja ne Kukkian

saaret, ennen kaikkea Vehkasaari, ovat satusaaria, joista löytää

jyrkkiä kalliolinnoja ja suloisia lehtoja ja salaperäisiä laaksoja, ja

kesäilloin tanssii niissä satu itse usvaharsotanssia ja kuiskaa: tule

kotiin   niin kuin Leinolle aikoinaan.









ARKIELÄMÄ ALKAA





Näin siis alkoi elämämme satutalossa: keittiön pöydällä paloi kynttilä,

hellillä porisi kahvipannu ja paistuivat ahvenet, Wuolijoelta oli

tullut mummun rievää ja järvenrannasta tuoksuivat sauna ja vihdat.



Idässä, etelässä ja lännessä paloi, mutta me olimme piilossa

satutalossamme.



Oli ihana sydänkesä, kuumat päivät ja lämpimät yöt. Sulo ja Penna

kävivät kalassa ja saivat lihavia lahnoja. Leino makasi enimmäkseen

ruohossa pihakoivujen alla, ja minä järjestin talouttani juosten vähän

väliä saunarantaan uimaan. Pihakoivujen alle oli Penna "timbrannut"

ruokapöydän ja penkit, siitä muodostui oleskeluhuoneemmekin ja siinä

väiteltiin sodasta sekä kaikesta maan ja taivaan välillä.



Parin päivän perästä Sulo souti kirkonkylään postia ja lehtiä hakemaan

ja soittamaan ja tuli takaisin iso elintarvikekuorma mukanaan. Paniikki

oli tarttunut häneenkin, niin että hän onneksi kaikella rahallaan

osti kirkonkylästä niin paljon sokeria ja kahvia ja teetä kuin sai.

Wuolijoelta kuului myöskin levottomia Helsingin suhteen. Sulo soitti

kaupunkiin eduskunnan toimitusvaliokuntaansa ja kuuli, ettei häntä

sinne kaivattu. Samoin kuului Castrén & Snellmanilta, ettei minun

tarvinnut tulla työhön; elämä oli pysähtynyt kaupungissa, ketään meitä

ei kaivattu sinne, ihmiset olivat pakokauhun vallassa, ja moratorio

pelasti sekä Sulon että Leinon vekselihuolista. Ja niin meille siis

selkeni, että lomaviikko pitenisi määräämättömiin ja että parasta olisi

jäädä piilopirttiimme, jossa oli ruokaa ja lämmintä.









VARUSTEITA HAKEMAAN





Mutta silloin nousi kysymys varusteistamme. Leinolla ei ollut mitään

vaatteita mukanaan, Sulolla ja minullakin oli vain minimaalisesti,

samaten puuttui paperia ja kirjoja, Leinon ja minun työvälineitä.

Yhteisesti päätettiin siis laatia luettelo tarvittavista tavaroista

ja lähettää piikalikka Helsinkiin niitä hakemaan   likan täytyi

muutenkin lähteä sinne ottamaan selvää muistaakseni Hangossa asuvista

vanhemmistaan. Niin hän siis lähti matkalle, viisikymmentä kilometriä

kestikievarikyydillä Hämeenlinnaan, ja sitten hänen piti määräpäivänä

palata Puutikkalaan.



Leinollakin oli pitkä luettelo vaatteistaan ja kirjoistaan Comfortista,

jäi ottaen huomioon, että hän jo viikkokaupalla oli esiintynyt

niissä kuuluisissa valkoisissa purjehdushousuissaan, joitten väri

oli enää kaikkea muuta kuin valkoinen, kalanverikin kun oli painanut

niihin erinäisiä kuvioita, samaten saunanporstuan noki, niin  

ottaen huomioon nämä seikat   oli Leino se joka meistä eniten ikävöi

piikalikkaa kotiin. Herrat tosin molemmatkin ikävöivät piikalikan

paluuta, pääasiallisesti päästäkseen inhottavasta astiain pesusta. Minä

olin nimittäin kokki, ja herrojen oli vuoroteltava tiskimestareina

  rannassa, mutta Leino oli siinä hommassa aivan mahdoton unohtaen

yhtenään haarukat ja veitset rantahiekkaan.



Päivät kuluivat eikä likkaa kuulunut, ja parina päivänä oli jo

naapurimme Salmen Kalle käynyt Puutikkalassa häntä vastassa. Mutta

kolmantena iltana, sateessa ja tuulessa, saapui piikalikka saareen

minun valtava matkakorini ja lukemattomia matkalaukkuja mukanaan.

Likalla oli ollut kurja matka, sillä kun koko Helsingin oli vallannut

pakokauhu, hän oli saanut yökauden jonottaa junaa jne. Mutta

surullisinta oli, että hän oli hukannut osan suurella huolella tehdystä

luettelostamme ja oli pakannut tavarat aivan omin päin, sen kuin muisti.









KUUSI FRAKKIPAITAA





Vavisten ja pahaa aavistaen aloimme purkaa tavaroita. Likkaparkaan

oli tarttunut yleinen helsinkiläinen paniikki, ja kaikkien tilattujen

huonompien, maalle sopivien vaatteiden sijaan hän oli tuonut kaikkein

parhaat maalle turvaan, plus kaikki hopeat ja liinavaatteet. Olin

saada hysteerisen kohtauksen, kun hieno ja ainoa iltapukuni, harmaa

samettipuku metrin pituisine laahustimineen, ilmestyi korin pohjalta

  Sulo sai krampin frakkipuvustaan, mutta kaikkein surullisin oli

Leinon kohtalo. Hänenkin matkalaukustaan ilmestyi frakki, mutta ilman

housuja, ja kaivattujen alusvaatteiden sijasta silittäjän hienosti

pakkaama paketti, jossa oli 6 frakkipaitaa ja nenäliinoja eikä yhtään

mitään muuta. Comfortin siivooja oli työntänyt piikalikalle tuon

matkalaukun ja sillä hyvä. Minä en kyllä millään voinut käsittää,

että miehellä tarvitsi olla kokonaista 6 frakkipaitaa, ja sen

mielipiteeni myöskin ilmaisin Leinolle painostaen, että jos kerran oli

kuusi sellaista järjetöntä paitaa, niin saattoi myös helposti sattua

järjettömiä tapauksia. Jolloin Leino kiivastui ja alkoi puolustaa

kuutta frakkipaitaansa teoreettisesti sekä käytännöllisesti syyttäen

kolmea exrouvaansa, jotka kaikki olivat ostaneet hänelle frakkipaitoja,

ja asia päättyi siihen, että kaikki saimme naurukrampin ja päätimme

olla painostamatta likkaparkaa. Mutta tarpeelliset käsikirjoitukset

ja paperit ja kirjat hän kumminkin oli tuonut. Sulon täytyi siis

jakaa alusvaatteensa Leinon kanssa, jopa löytyivät Leinolle vanhat

housutkin, jotka kyllä eivät mitenkään vastanneet hänen muotojaan,

sillä Sulo oli sentään 15 kg Leinoa kevyempi. Mutta joka tapauksessa

piikalikka sai Leinon exvalkoiset housut pyykkiin ja niin oli ikävin

seikka yhteiselossamme ratkaistu. (Kirjeet Comfortiin Leinon vaatteiden

suhteen jäivät tuloksettomiksi, eikä niitä muistaakseni koskaan

Kukkialle saatukaan, vaan Wuolijoella improvisoitiin hänelle aikoinaan

uusi vaatetus.)



Näin meidän elämämme Kaikkialla alkoi, eikä kukaan meistä aavistanut,

että sen oli kestäminen lähes kolme kuukautta, melkein lokakuun loppuun

saakka.









ELINKEINOMME JA HUOLTOMME





Rahaa meillä ei ollut kenelläkään. Leino oli alkuunkin aivan rahaton,

ja Sulon rahat hupenivat jo ensi ostoksiin. Minulle vain lähetettiin

viimeinen palkkani konttorista, ja Wuolijoelta saimme vähän lisää.

Mutta eipä meillä ollut menojakaan. Maito oli halpaa, ja voita ja

leipää lähettivät mummu ja mieheni sisar Wuolijoelta.



Saimme sieltä kinkunkin   ja hyvää kalaa oli loppumattomiin, ja

vähitellen me piikalikan kanssa opimme sitä oikein käsittelemään.

Suolalahnamme ja hyytelölahnamme olivat Leinon herkkua.



Sattuipa, että kovan myrskyn vuoksi olimme pari päivää ilman maitoa ja

leipää   silloin paistoimme saunan uunissa hiilillä ahvenia ja joimme

niiden kanssa mustaa kahvia ja olimme olevinamme Robinsoneja.



Niin, kalastus oli siis pääelinkeinomme ja kalastimme ainoastaan

koukuilla, ongella ja pitkälläsiimalla; en ole koskaan nähnyt verkkoa

Kukkialla.



Sulo oli luonnollisesti pääkalastusmestarimme Pennan suosiollisesti

avustaessa. Ongelle lähdettiin useimmiten aamulla varhain, 4-5

ajoissa, ja Sulon ja Pennan kyky kykkiä paatin perässä karilla,

liikahtamatta tuntikaupalla, oli aivan verraton   minusta siihen

ei ollut. Kun tuli kaloja, olin minäkin mukana yhtä jännittyneenä

kuin hekin, mutta kauheata oli, kun täytyi istua tuntikaupalla ilman

nappaustakaan ja odottaa syönnin alkua hiirenhiljaa. Sillä minä en

kestänyt Pennan murhaavia silmäyksiä yrittäessäni joskus kuiskia

jonkinlaisia epäilyksiä "syönnin" alkamisen suhteen. Luonnollisesti

Kukkian kultainen aamu oli kuin unelma, ja pyhä hiljaisuus vallitsi

sen vetten ja saarien yllä vain airojemme kitinän, suloisen

vedensolinan ja kaukaisten kirkonkellojen häiritsemänä. Mielellään

olikin hiljaa sellaisessa aamukirkossa   mutta kumminkin, tuijottaa

tuntikaupalla ongenkohoon ja odottaa ahvenia, jotka itsepintaisesti

kieltäytyvät tulemasta   se oli liikaa! Sitäpaitsi kalatkin vaistosivat

kärsimättömyyteni, sillä harvoin minä niitä sainkaan. Ja miten Penna

halveksi minua, kun ne pääsivät minulta karkuun!



Mutta kuitenkin se ongellelähtö aamuisin oli jännittävää; juokseminen

aamukasteessa alas rantaan, kasvojenpesu Kukkianjärvessä yhdessä

sorsapoikueen kanssa, miesten haaliessa uppikiviä, haaveja,

matoastioita, täkyämpäreitä ja kalakoreja veneeseen. Ja sitten liukui

vene ulos saarien välitse Pennan hiljaa soutaessa, läpi sumuharsojen

auringonhohteiselle selälle Sulon pitäessä perää ja minun pidellessäni

uistimia. Viimein saavuttiin karille ja alkoi kova ristimerkkien

tunnustelu, kunnes Pennan hiljaa kiroillessa Sulo heitti uppikivet  

plops   narunpituus riitti, oikeassa paikassa oltiin, ja vene kellui

paikallaan. Sen jälkeen alkoi onkipahlojen selvittely   Sulolla oli

bambupahlat, joita Penna halveksi, ja Pennalla omat kotitekoiset, ja

niitä oli paljon. Vene oli kohta kuin piikkisika   perältä ja edestä

ja sivulta, joka puolelta pisti pahloja esiin, niitä pistettiin

istumapaikan alle ja tuhdon alle ja jalkojenkin väliin, ja kaikki ne

madostettiin rimpuilevilla matosilla. Ja isoihin polviväärä-täkyonkiin

pistettiin eläviä salakoita   sitä toimitusta kieltäydyin katselemasta.

Se polviväärä oli oikein pitkässä ja paksussa paidassa, jota

nimitettiin Goliatiksi, ja se oli siltä varalta, että iso hauki tulisi

peloittelemaan ahvenia pois karilta...



Ja tulikin se monesti sinne, sillä yhtäkkiä ei ahvenia enää ollut,

mutta meidän salakkatäkyymme se ei useinkaan tullut. Goliatia pidettiin

kumminkin aina varalla.



Ja sitten oli sellainenkin ihana aika, että kala söi ja koho toisensa

päästä hävisi ja tanssi veden alla, ja ahvenia vedettiin ylös,

vieläpä vedettiin hauenpoikiakin. Ja tuli lahnojakin, vaikka ne

isot kaksikiloiset, lihavat, mustaselkäiset tavallisesti tulivat

pitkästäsiimasta. Ja miesten ylpeydellä ei ollut rajaa, ja onget olivat

vähällä sekaantua, ja erikoisesti minun onkeni olivat tietenkin heidän

onkiensa tiellä. Enkä minä koskaan osannut vetää kalaa oikeaan aikaan,

eivätkä he muka joutaneet mitään muuta tekemään kuin madostamaan minun

onkiani. Niitä syytöksiä satoi aina niskaani, ja suurin rikokseni oli

se, että vaikka minä olen ainakin intohimoinen pitkänsiiman kalastaja,

niin minussa on kaksi pientä vikaa nimittäin etten voi koskea matoseen

enkä liioin kalaankaan. Juu, sanoi Sulo, kyllä hän muuten kalastaa, ts.

pitelee siimaa ja päästää sen koukut sormiinsa jne.



Saattaa hyvin kuvitella, miten Penna minua halveksi, kun yhdessä siimaa

nostimme ja hänen täytyi ottaa kalatkin ongesta, jolleivät muuten

pudonneet keulan laitaan sattuessaan, kuten se Kukkian kirous, se

limainen kiiski, joka välistä söi matosen joka toisesta koukusta ja

harmikseni jäi koukkuihin.   Johan täytyy taas paatin laidat siistiä,

valitti Penna   kun rouva on niihin kiiskejä hakannut.



Mutta kun minusta riippui voin paljous Kukkian pöydässä, niin Pennan

sydän suli minullekin ja hän lausui puolustuksekseni:



  Saahan tuo rouvakin kalaa, kun tiukalle ottaa.



Kuten arvata saattaa, harvemmin minä noihin onkimatkoihin osaa otin,

eikä Leinokaan, laiska kun oli, juuri usein aamuisin mukaan lähtenyt.



Mutta sunnuntaiaamupäivisin olimme melkein aina ongella nauttimassa

Pennan manöövereistä ja puheista luopioislaisten kanssa. Penna

oli nimittäin hauholainen, komeasta pitäjästä, ja tunsi mitä

voimakkainta antipatiaa noita luopioislaisia alkuasukkaita kohtaan

selittämättä koskaan oikein syytä siihen   joskus oli syynä se, että

koko Luopioisissa ei ollut kuin "vain kaksi kunnon kartanoa eikä

yhtään oikeata herraa". Mutta Pennalla oli aina voimakkaat tunteet

ja hirmuinen määrä näiden tunteiden ilmaisukeinoja, suupielien ja

silmien ja nenän nyrpistämisestä ja vääntämisestä kädenliikkeisiin ja

suunnattomaan voimasanavarastoon saakka.



Ja kun me sitten sunnuntaiaamuisin asetuimme rauhassa karille, niin

pitkin Kukkiaa alkoi kariamme lähestyä muitakin veneitä, kymmenittäin

noita ystävällisiä naapureita, jotka myöskin tahtoivat päästä

osallisiksi kalansaaliista meidän karillamme. Mutta Penna oli sitä

mieltä, että Luoja oli luovuttanut ne karit kokonaan hänelle. Se taas

oli selitettävissä siten, että Penna kävi talvisin huolehtimassa

kalanruoista noilla kareilla, upotteli niille keväisin lehdessäolevia

puita ja järjesteli kaikenlaisia hauskoja olinpaikkoja ja kesähuveja

Kukkian kaloille juuri tietyille kareille; siitä syystä hän ei

suvainnut, että Luopioisten yhteinen kansa kävisi niiltä kaloja pois

noppimassa. Niin pian kuin siis Luopioisten veneet lähestyivät,

nostivat Sulo ja Penna salaa uppikiviään ja antoivat veneemme

liukua monen monta syltä karilta poispäin, itse kuitenkin jatkaen

onkimista aivan kuin muina miehinä. Ja sitten kun luopiolaisten

paatit pesiytyivät lähellemme ja miehet pistivät tarkkaan muistiin

ristimerkkejä, niin Penna oli onnellinen, hänen silmänsä mustissa

kuopissaan pienentyivät ja suu leveni, ja voi, kuinka hän kehui

kalaonneaan juuri sillä karilla! Kuinka maisteri juuri oli saanut

kaksi haukeakin, ja oli "semmoinen syönti, että ahvenet itse veneeseen

tuppautuivat"; kun sitten oli istuttu tunnin verran luopioislaisten

kanssa eikä saatu yhtään kalaa, niin Penna valitteli, että iso hauki,

"meriperkele", oli syönyt kaikki kalat sisäänsä, ja kotiin siitä

lähdettiin   kylän veneitten jäädessä vielä koettamaan onneaan.



Ei Penna sentään niin häijy ollut kuin miltä tuntui, mutta elämä oli

ollut raskas Pennalle, se oli ollut pelkkää raadantaa, paitsi niitä

hetkiä, jotka hän sai viettää kalojen parissa   ja maisterin seurassa.

Sulo oli Pennalle kaikki kaikessa. Suloon yhtyivät kaikki ilon hetket

Pennan elämässä. Sulo ymmärsi Pennaa ja Penna Suloa, joka pysyi hänelle

aina samana pikkupoikana, vaikka hän tätä "maisteriksi" tituleerasikin.

Maisterista hän puhui talvet ja maisteria hän kehui kesät   ehkäpä vain

oikeat onkimiehet voivatkin todella ymmärtää toisiaan.



Pitkälläsiimalla saatiin luonnollisesti enimmät kalat, mutta se homma

oli jo oikeata työtä ja vaati aikaa. Siimain reilaamiseen otimme kaikki

osaa   Leinoa myöten  , vaikka kamalin työ, madostus, jäikin Sulon ja

Pennan huoleksi samoin kuin siiman lasku. Mutta kokemaan ja nostamaan

olimme mekin Leinon kanssa jo mestareita, vaikka huopaamisesta ja

soutamisesta riideltiinkin kovasti. Ihana on jännitys, kun pitkän

matkan päästä lopultakin iso kala tuntuu siimassa, nykii, vastustaa, ja

siima juoksee pinnalla; sitten äkkiä tuntuu oikeata viemistä ja täytyy

katkaista siima ja yhdistää se varakerään ja huutaa soutajalle, ettei

päästäisi kalaa veneen alle, ja sitten on tanssitettava haukea niin

että itsellään ja soutajalla sydän hytkyy. Ja kun vihdoinkin saa haavin

sen alle, se sylkeekin ahvenen suustaan ja lähtee tiehensä. Olen minä

nähnyt erään miehen itkevänkin siinä tilanteessa.



Mutta useimmiten kävi paremmin. Vaikka tuhannen vaivaa meillä oli

Kukkian lahnoista, jotka, isot tai pienet, aina sotkivat siimamme

yhteen mykkyrään, ja jos minä olin nostamassa tuollaista vyyhteä,

niin sain sen myöskin purkaa. Niin että kalastuksessa herrat ja

miehet pitivät puoliaan ja kohtelivat minua välttämättömänä pahana

  tietyllä suvaitsevalla ylemmyydellä. Minun matospelostani tekivät

he hirmujuttuja, kiiskivihastani legendoja, ja kokonainen parodia

tehtiin siitä, miten minä suhtauduin elävään pikkusuiseen lahnaan ja

miten lähdin karkuun, kun hauki juoksi ruohossa perässäni, ja kaikkein

surkeinta   miten paistoin kaloja piikalikan poissaollessa.









KUKKIAN TYÖT





Vähitellen muodostui elämäämme oma rutiininsa. Kauniilla

ilmoilla oli työhuoneeni niemennenissä, rantakivillä   pieni

penkki kirjoituspöytänäni. Leino kirjoitteli pihakoivujen alla

tai tähystyskivellä. Sulon piti lukea lakiansa valkamassa tai

Naurissaaressa, mutta siitä ei tullut paljon mitään, sillä melkein

joka-aamuinen onkiretki oli aika väsyttävä, ja kalastuksesta oli

yleensäkin paljon hommaa, niin että päivä hupeni huomaamatta.

Postipäivinä taas oli yleinen sanomalehtien luku ja riita. Niin että

oikeastaan meidän kaikkien täytyi säännöstellä aikaamme, ja Suloakin

yritettiin panna kovaan lukuhommaan, kuten jo sanottu, Naurissaareen.

Naurissaari oli aivan valkamassamme, ehkä noin 50 metriä läpimitaltaan,

ja oikeastaan se oli meidän vankila- ja pahantuulensaaremme.

Kerrottiin, että Pertti Uotilaa oli siellä aikoinaan pidetty

päiväkausia läksyjään lukemassa.



Työtä meillä oli kaikilla yllin kyllin. Leinon piti kääntää Dantea,

josta hänellä oli sopimus, ja sitäpaitsi hän kirjoitti siellä "Elämän

koreuden". Minulla oli tilaustyönä kääntää saksaksi "Seitsemän

veljeksen" oopperateksti, libretto Launiksen oopperaan. Siitä

käännöksestä riitti meille kaikille paljon iloa. Sekä Leino että Sulo

osasivat Veljekset melkein ulkoa   Sulollahan sen rytmi oli veressä  

ja Kiven rytmi muodostui koko olemassaolomme rytmiksi. Tein kaikkeni

säilyttääkseni sen myös saksannoksessani   päiväkaudet riitelimme

lauluteksteistä.









SEITSEMÄN VELJESTÄ





Niin, sillä käännöksellä on oma historiansa. Helsinkiin tullessani

lähetin sen tohtori Launikselle, sain kiitokset palkkioksi, ja Launis

vei sen heti Vaseniuksen tarkastettavaksi, josta oli seurauksena,

että Vasenius kirjoitti käännöksestä Hufvudstadsbladetiin huimaavan

kiitoksen, muistaakseni, että rytmini oli oikea ja säkeeni kipinöiviä

etc., ja lisäsi loppuun: "men så har Fru Wuolijoki också haft som

hjälpreda vid sin sida självaste Eino Leino".



Siis kaikki oli hyvin. Mutta sota oli käynnissä, ja Launis pääsi

esityttämään oopperansa Dresdenissä muistaakseni vasta v. 1919. V. 1917

tai 1918, heti sodan jälkeen, kun hän oli päässyt yhteyteen Saksan

kanssa, hän alkoi painattaa librettoaan ja pyysi minua tarkastamaan

käännöstä ja korrehtuuria yhdessä professori Schmidtin kanssa, joka

oli palannut Helsinkiin ja joka aikaisemmin on kääntänyt "Veljekset"

saksaksi. Meillä olikin sopimus, että ennen painatusta käännös vielä

tarkistettaisiin yhdessä oikean saksalaisen kanssa. Mutta siihen aikaan

oli minun ajatukseni loitonnut sangen kauas "Seitsemän veljeksen"

käännöksestä, elin mukana liike-elämässä "miljoonia tekemässä" ja olin

juuri herännyt poliittisen elämän ristiriitoihin, eikä minulla ollut

juuri ollenkaan aikaa. Esitin senvuoksi Launikselle sisareni, rouva

Mittin, joka siihen aikaan oli Helsingin saksalaisen koulun johtajatar

ja sangen pätevä saksankielessä, ehdottaen, että sisareni suorittaisi

kyseessäolevan tarkistuksen yhdessä professori Schmidtin kanssa.

Samalla sisareni voisi silloin tällöin neuvotella kanssani. Siihen

suostuivat molemmat. Käännös tarkistettiin ja painettiin, ja eräänä

päivänä tuli tohtori Launis ja toi minulle yhden painetun kappaleen

kiitollisin omistuksin. Huomasin, että käännöksen tekijöiksi siinä oli

merkitty rouva Wuolijoki ja professori Schmidt. Tuo yhteistyön kuvaus

oli vähän omituinen, mutta en viitsinyt tehdä siitä mitään numeroa,

toivotin vain tohtorin oopperalle menestystä, jonka se hyvin ansaitsi.



Olisin unohtanut koko asian, mutta muutaman viikon kuluttua olin

Akateemisen Kirjakaupan kassassa maksamassa jotakin laskua ja katselin

samalla viereiselle myyntipöydälle levitettyjä uutuuksia, mm. Launiksen

oopperalibrettoa, ja huomasin hämmästyksekseni siinä mainittavan rva

Mimi Mittin ja prof. Schmidtin käännöksen tekijöiksi. Ja näin oli

muissakin kappaleissa.



Selvisi, että tohtori Launis oli painattanut yhden kappaleen, jossa

minä olin kääntäjänä, sen kappaleen, jonka hän ojensi minulle. Muihin

kappaleihin oli painettu sisareni nimi plus prof. Schmidt.



Niin, minä en ollut enää persona grata. vuonna 1918, Launis ei

uskaltanut painattaa nimeäni! Mutta painatutti hän kumminkin sen yhden

kappaleen! Se oli liikuttavaa. En oikeastaan ollut vihainenkaan,

pistin vain tämänkin hauskan jutun säiliöön tulevia aikoja varten. Ja

kerrottakoon se nyt tässä.









SODAN MAININGIT





Työnteko oli meille välttämätöntä. Maailmanpalossa, jossakin kaukana,

paloi poroksi niin paljon ajatuksistamme, toiveistamme, jopa

vakaumuksistammekin, ja henkinen elämä oli kotimaassakin pysähdyksissä.

Kirjoja ei kirjoitettu eikä kustannettu. Kirjallisuuden Seurasta, jossa

olin työskennellyt Hurtin kansanrunokokoelmien parissa, ilmoitettiin,

että kaikki työt oli lopetettu. Ja sittenkin me teimme edelleen

työtämme ja uskoimme siihen, luimme ja kirjoitimme ja keskustelimme ja

pidimme kiinni ihmisarvostamme.



Ja riitelimmekin, pääasiallisesti sodasta. Erittäinkin herrat

riitelivät, niin että sota kuului välistä saunakamarista ylös

satutaloon saakka, ja illallinen jäähtyi, ja Penna murisi uhkaavasti,

ja Kukkian emäntä muuttui Xantippaksi. Ainakin tuo nimi esiintyi

siinä mölinässä, joka kuului saunanporstuasta vastaukseksi minun

päättäväiseen esiintymiseeni ja ääneeni. Erimielisyys sotaan

nähden johtui siitä, että Leino oli siihen aikaan ankarasti

venäläisliittolaismielinen ja Sulo väistämättömästi Saksan voiton

puolella, kun taas minun ainoana kantanani oli tsaari-Venäjän

häviö ja Englannin voitto. Sulo odotti Saksan voitosta meille

itsenäisyyttä, Leino pelkäsi siitä maailmansivistyksen romahdusta

ja kirjoitti runon Belgialle. Pennan kanta sotaan nähden oli

historiallis-traditionaalinen, "että jos ryssäh tänne tulee, niin minä

ammun sen kiveh takah."



Idän savupilvet ulottuivat Kukkiallekin saakka. Levottomina haistelimme

ilmaa ja elimme sydämissämme mukana maailmankauhunaikaa. Mutta kuka

meistä olisi voinut aavistaa, että vajaan neljän vuoden päästä

Kukkiankin rannoilla riehuisi kansalaissota, että kylissä Kukkian

lahtien poukamissa nöyrä Hämeen kansa ei enää olisikaan nöyrä, vaan

yrittäisi hallita Hämettä oman kaartinsa avulla, että tuhannet Pennain

ja Salmen Kallein ja Aaltoskain pojat taistelisivat omia isäntiään

vastaan, kaatuisivat omien kansalaistensa kuulista ja riutuisivat

vankileireissä   vain 3 1/2 vuoden perästä! Ja että kaikki se, mikä

silloin tapahtuisi, erottaisi meidätkin kolme ihmistä.



Jos olisimme, me kolme silloin sen tienneet, miten olisimmekaan

rukoilleet armoa auringoltamme, valoa silmillemme.



Hyvä, ettemme sitä tienneet!



Vuonna 1918, heinäkuussa, kun Sulo jo oli vangittuna, istuimme

kirjastossani Merikadulla, Juhani Aho, Leino ja minä. Juhani Aho

kävi puhumassa kanssani, koska ei voinut vaieta, ja Leino, joka oli

rikkonut Suloa ja minua vastaan, tuli kai puhuakseen siitä. Mutta

hän ei voinutkaan. Kun tulin sanoneeksi:   Jos olisimme tämän kaiken

aavistaneet Kukkialla... Leino laski päänsä pöydälle ja itki   Aho ja

minä tuijotimme merelle ja pilviin.



Jospa kumminkin jaksaisin kirjoittaa sen draaman, jonka prologina oli

Kukkian idylli.









SALMEN KALLE





Niin, Kukkia... Viikkojen kuluessa muodostui elämäämme siis yhä enemmän

rutiinia ja järjestystä, jota vain joskus jokin sade tahi myrsky

häiritsi. Vieraita meillä ei muita käynyt kuin marjain ja matosten

hankkijoitamme, pääasiallisesti naapurimme Salmen Kalle ja Aaltoska.

Salmen Kalle oli ammattikalastaja ja pitkänmatkan soutajamme, satutalon

vartija talvisin ja yleensä auttajamme ja huoltajamme. Pienehkö,

pyöreähkö, aina leppoisa, rauhallisin varmoin elein, sosialisti ja

Sulon äänestäjä ja ihailija, aina valmiina palvelemaan maisteriaan.

aina lyhytpuheinen ja asiallinen ja sydämellinen, katsellen meidän

käytännöllisiä puuhiamme hieman hyväntahtoisella halveksunnalla ja

käyden heti kiinni, jos voi auttaa vaikka hankkimalla isomman uppikiven

tai lainaamalla Sulolle oman erikoisen polviväärän isoille hauville

tai löytämällä meille uuden karin tai täkypoukaman. (Penna olisi

sähissyt kateudesta, jos hänen olisi pitänyt antaa Salmen Kallelle

omat karimerkkinsä.) Ja Salmen Kalle se oli, joka aina tarkasteli

matosvarastoamme ja neuvoi hankkimaan lisää, ettemme joutuisi pulaan.

Kaikkia meitä hän kohteli ammattitovereinaan, ilman nöyryyttä, omalla

luonnollisella arvokkuudellaan. Leino piti Kallea gentlemannina ja

kykeni puhelemaankin hänen kanssa kaikenlaisista asioista.









AALTOSKA





Mutta toista oli Kallen sisar, Aaltoska, yhdeksän lapsen äiti ja

muistaakseni leski   yhtä taitava ja liikkuva kuin Kallekin   mutta

entä hänen kielensä! Peloittava, sanoi Leino, peloittava! Kerran

aamulla olimme muut kaikki kalassa ja Leino yksin kotimiehenä

sängyssään loikomassa. Sattui siihen tulemaan Aaltoska marjalasteineen

ja kolme tuntia kuulemma istui Leinon sängynlaidalla. Eikä hänen

kielensä vuolaudessa ollut pilkkuja eikä pisteitä, paitsi kun hän

yritteli tiedustella, montako rouvaa oikein runoilijalla oli ollut, kun

pitäjällä puhutaan että oikein monta, ja kuinkas runoilijalla on vain

yksi lapsi niin monelta rouvalta, ja paljonkos hän saa palkkaa noista

kirjoista, ja onko hänellä yhtään mitään pankissa jne. Leino hikoili

ja yritti puhua, että hän niinkuin jo nousisi sängystä... "Mitäs, sen

kun nousette vain", sanoi Aaltoska,   "tuossahan teitillä on housut",

ja puhui sitten pitkän tarinan verraten Aaltos-vainajan housuja Leinon

nimettömiin, mikä jo sellaisenaan oli kipeä kysymys Leinolle. Ja sitten

Aaltoska rupesi keittämään kahvia, toi Leinollekin sänkyyn ja jatkoi

taas tarinaansa sängynlaidalla.



Alussa Leino luuli, että Sulo oli tunnetulla häijyllä

koirankurisuudellaan järjestänyt hänelle koko jutun, mutta kun hän

vähitellen tutustui Aaltoskan luonnollisuuteen, selveni hänelle

Aaltoskan aloitekyky joka suhteessa, ja vihdoin hän lakkasi pakenemasta

niemennenään kajavien seuraan niin pian kuin vain huomasi Aaltoskan tai

jonkun muun muijan veneen lähenevän.









KIRKONKYLÄMATKAT





Yhteytemme suureen maailmaan ja etupäässä Wuolijoelle kävi Luopioisten

kirkonkylän kautta, mihin tuli postimme ja missä leipurilla oli

puhelin. Haimme postimme tavallisesti joka toinen päivä soutamalla

yli neljä kilometriä kirkonkylään, ja joko Sulo tai minä olimme aina

sillä retkellä mukana soittaaksemme sieltä Wuolijoelle 3 1/2-vuotiaalle

tyttärelleni (jos hän suvaitsi sanoa pari sanaa puhelimeen) ja

mummullemme. Samalla teimme pienet ostoksemme ja saimme Wuolijoelta

ihmeellisiä maitokuskien teitä Luopioisiin kulkevat paketit.



Eräänä kauniina päivänä, kun Sulon piti lähteä Pennan kanssa

siimannostoon ja kirkonkylänretki oli vähällä jäädä, tarjoutui

Leino soutamaan minua. Lähes viisi kilometriä edestakaisin ei ole

leikkiä tottumattomalle, ja minä epäilin, mutta Leino suuttui ja meni

veneeseen. Lepo ja jokailtainen sauna ja uinti olivat jo muutaman

viikon kuluessa aikaansaaneet ihmeitä Leinossa. Ensimmäisen viikon

hän luonnollisesti kärsi alkoholin puutteesta ja oli hyvin sairaan

näköinen   ei juuri paljoa liikkunut   mutta tilanne parani päivä

päivältä. Meillä ei ollut muuta juotavaa kuin maitoa, piimää ja

vettä, ja parin päivän perästä Leinokin alkoi juoda maitoa, ja sitten

hän alkoi vähän kävellä pihamäellä. Seurasin sairaanhoitajattarena

kummankin miehen kamppailua alkoholihaluaan vastaan, mutta minun

puolellani olivat mahtavat auttajat, maailmantilanne ja sen aiheuttama

jännitys sekä Kukkia   ja kummankin hiljainen sopimus minun kanssani.

Mutta minä tiesin, että ihmisten, jotka taistelevat alkoholia vastaan,

täytyy saada ruumiillista voimaa ja lepoa. Pelkäsin nyt siis, että

ruumiillinen rasitus voisi heikontaa Leinon vastustuskykyä, ja

valmistuin soutamaan puolet matkaa. Sittenkään Leino ei sallinut minun

soutaa, vaan souti itse koko kymmenen kilometriä, hiljaa, mutta souti

kumminkin, kannettuaan ensin kuin "asinus onustus" kaikki lukuisat

pakettini kirkonkylän venevalkamaan.



Ja siitä lähtien hän melkein kolme kertaa viikossa souti kirkonkylään.

Hän ei laahannut enää kävellessään, vaan kulki ryhdikkäästi ilman

leveälieristään auringossa, hänen veltostunut mesikämmenenruumiinsa

oikeni, pöhöttyneet karhunkämmenet saivat otteen tosiasioihin,

tarttuivat elämään kiinni. Mesikämmenestä, jo monia aikoja

talutettavana olleesta tahdottomasta sirkuskarhusta, alkoi kasvaa

esiin tahdon omaava itsenäinen mies   ei ollenkaan enää "avuttomaan

hyvyyteen" vaipunut "mätäs", vaan usein itseensä sulkeutunut, itsensä

hallitseva, kärsinyt ihminen. Samalla kun Sulo terveen elämän

vaikutuksesta nuoreni ja poikamaistui, tuli Leino jollakin tavalla

täysikäisemmäksi, arvokkaammaksi, vastuuntuntoisemmaksi.



Meidän venematkamme kirkonkylään olivat kauniita matkoja, kultaisia

iltapäiviä. Minun intohimonani ovat Schubertin, Schumannin ja Brahmsin

laulut; ainakin koko Schumannin ja Schubertin osasin ulkoa siihen

aikaan. Ja Leinokin rakasti niitä. Menetin lauluääneni, kun tulin

Suomeen, ja minun lauluni on oikeastaan puolittain resitointia, Leino

piti siitä   ja minä olin onnellinen, että vihdoinkin sain kiitollisen

yleisön Schumannille, jonkun joka ymmärsi, kun minä silloin tällöin

muuttelin sanoja omalla tavallani, kun lauloin:



    Aus dem Himmel hinter den Wolken rot,

    da kommen die Gedanken her...



Kuinka usein matkalla saaresta kirkonkylään lauloin Leinolle koko

Schubertin, alkaen Wegweiserista:



    Einen Weiser seh' ich stehen

    unverrückt vor meinem Blick.

    Eine Strasse muss ich gehen,

    die noch keiner ging zurück.



Hänen lempilaulunsa oli "Die Krähe"...



    Krähe, lass mich endlich sehn

    Treue bis zum Grabe...



ja "Aufenthalt"   Wo sich die Welle an Welle reiht... Ja sitten

Schubertin julmin laulu:



    Die Liebe liebt das Wandern,

    Gott hat sie so gemacht,

    von einem zu dem andern,

    Gott hat sie so gemacht...



Kukkian geografia on täynnä Schubertia, eivätkä monet vuodet ole

kyenneet hävittämään sitä muististani. Aina kun tultiin Hevossalmen

kaikuvien kallioitten väliin mustille kuolleille vesille, oli minun

laulettava "Doppelgängeriä":



    Das mich gequält auf dieser Stelle

    So manche Nacht in uralter Zeit...



Ja kotimatkalla "Vallesmannin saaren" kohdalla minun oli laulettava

"Leiermann", Leinon kaikkein rakkain laulu, aivan kuin aavistus hänen

omasta viimeisestä "Löysäläisen" laulustansa:



    Draussen, vor dem Tore

    steht ein Leiermann,

    und mit steifen Fingern

    dreht er was er kann...

    und die Hunde bellen

    um den alten Mann.



    Wunderlicher Alter,

    willst du mit mir gehn?

    Sollst zu meinen Liedern

    deine Leier drehn!



Ja kun minä en laulanut, silloin luettiin "Westöstlicher Divan"ia tai

Leino lausui Tavastjernaa. Kerran hän lausui minulle "Tumman" laskien

airot lepäämään, ja sen jälkeen emme puhuneet pitkään aikaan mitään.









VIROSTA PUHUTTIIN





Virosta puhuttiin paljon. Leino oli Virossa käydessään pistäytynyt,

kuten niin monet muutkin suomalaiset, vain Tallinnan likaisessa

satamassa.



Oli onni sinänsä saada puhua rakkaasta Virostani sellaiselle ihmiselle

kuin Leino, kylvää hänen mielikuvitukseensa samaa rakkautta ja

kauneimpia mielikuviani vanhasta kotimaastani. Kuinka Virossa kukkivat

omenapuut ja niiden välissä ovat ruoholla valkaistumassa loppumattoman

pitkät valkoiset kankaat, joihin naiset ovat kutoneet unelmansa pitkinä

yksinäisinä talviöinä... kuinka niillä kankailla saa maata auringossa,

ja tuuli pudistaa valkoisia kukanhelpeitä kasvoille ja tuoksuu

tuleville omenoille...



  Valkoiset kankaat omenapuiden alla   lähdetään Viroon! sanoi Leino.



Ja kun tulee sellaiseen isoon sammalkattoiseen taloon, jonka ympärillä

kasvavat omenapuut ja valtavat vanhat kirsikkapuut, joiden takana

lammikossa uiskentelee ankkoja ja hanhia, taloon, jonka isossa vanhassa

peräkamarissa vallitsee valkoisten ikkunaverhojen takana vihreä

puolihämärä, silloin asettavat hellät ystävälliset kädet valkoiselle

pöytäliinalle mustaa, tuoksuavaa leipää, keltaista voita ja kultaista

hunajaa, juuri puristettua tuoksuvaa hunajaa, Viron miljoonista

ketokukista ammennettua... ja vaarin kutomassa matalassa sankakorissa

tuodaan pöytään vaaleanpunaisia, pursuavia morellikirsikoita

tai tummanpunaisia kesäkirsikoita, joita syödessä on kuin joisi

tummanpunaista kuohuvaa Romaneeta.



  Minä lähden Viroon, sanoi Leino.



Ja keväisin laulavat satakielet vanhoissa puissa puutarhassa ja

raunioilla. Virossa oli paljon raunioita, liiaksikin, ja nyttemmin on

tullut lisää. En voinut käsittää, että Standertskjöldin piti oikein

rakennuttaa raunioita Aulangon puistoon   että oli puutetta raunioista.

Mutta satakieliä ei saa asettumaan tekoraunioihin, korvikeraunioihin.

Ne ovat asiantuntijoita ja laulavat vain sellaisilla raunioilla, joiden

vaiheilla ihmiset ovat kärsineet ja hikeänsä ja vertansa vuodattaneet.



Leino ei ollut koskaan kuullut satakieltä   säälittävä olento! Mitä

tietävät ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet satakieltä,

kesäyön kauneudesta, sydämen sanomattomasta ikävästä ja   elämän

koreudesta.



Kerroin Pärnumaan ja varsinkin kotiseutuni Karksin jylhistä

kuusimetsistä, joissa kuustenkin alla kasvoi sametinpehmeä "aroheinä",

Viljandimaan sinisistä pellavameristä ja Boccardin ja Helmen linnojen

maanalaisista käytävistä, joissa jääkylmä lähteenvesi solisi

valkoisessa sannassa, seudusta, missä jokaisesta kukkulasta ja kivestä

oli kymmenen tarinaa, ja kuinka kartanon muonamiesten lapset minun

lapsuudessani kertoivat istuneensa koko yön hautausmaan muurilla

nähdäkseen, miten paholainen tulee tultasyöksevillä mustilla hevosilla

hakemaan juuri haudatun paronin ruumista viedäkseen hänet siihen

kuumaan paikkaan.



Ja sitten ne kansanrunot. Olin juuri keväällä lopettanut Hurtin

kansanrunokokoelmien luetteloinnin Suomen Kirjallisuuden Seuralle

ja antanut nimet noin 100.000 kansanrunolle   samalla olin koonnut

niistä nyttemminkin vielä julkaisematonta antologiaa varten kaikkein

kauneimpia toisintoja, jotka paperieni mukana olivat kulkeutuneet

Kukkialle. Elin yleensäkin silloin vain kansanrunojen lumoissa  

osasin paljon vanhoja runosävelmiäkin, joita olin oppinut kotitalomme

vanhoilta palvelijoilta ja sellaisilta vanhuksilta, joilta aikoinaan

äitini ja ennen kaikkea äitini serkku, Leeni Kase, olivat keränneet

paljon runoja Hurtin kokoelmiin.



Noista runoista sai Leino sen idean, että yhdessä lähtisimme

kiertueelle Viroon, missä hän lausuisi runojaan ja minä esittäisin

kansanrunoantologiaani vanhojen laulajien malliin. Siitä meille tuli

hauska pilvilinnamatka, vaikka käytännöllinen Sulo yritti teilata sen

mahdottomana jo alkuunsa. Mutta mitä, eihän sota voinut kestää kuin

jouluun saakka, me kirjoittaisimme Tarttoon, ja siellä ruvettaisiin

järjestämään asiaa. Leino vannoi, että iki-ihanassa Virossa hän ei

koskaan ryyppäisi, vaan istuisi Tartossa tuomiokirkko-kirjaston

vanhojen muurien sisällä ja asuisi, kuten minäkin, vanhassa harmaassa

talossa puutarhan perällä, jonka ovessa kiilloitetun messinkirivan

kohdalla oli vanha kolkutin ja jonka isossa eteisessä tuoksui

kuivatuille omenoille, laventelille ja muille vanhoille yrteille.

Saleissa, peilipöydillä, tiksuivat siellä vanhat pronssienkelikellot

valtavien lasikupujen alla, ja plyyshisohvilla kummittelivat

koruommellut helmisilmäiset ihmelinnut; makuuhuoneissa, korkeilla

vuoteilla, oli monia höyhenpatjoja ja untuvatyynypyramiideja ja

lakanoita Viron hienoimmista silkkipellavista, ja vanhan tummatammisen

ruokasalin ikkunoilla lauloivat kymmenet kanarialinnut, kun jasmiini-

ja ruusupensaat huumasivat niitä tuoksuillaan, ja ihmiset ruokapöydässä

joivat kahvia isoista sinisistä kupeista kaataen siihen keltaista

kermaa Tarton hopeaseppien vuosisatoja sitten takomasta raskaasta

hopeaisesta barokkikermakannusta, joka sisarensa "sokeridoosan" kanssa

hallitsi tuota ruokapöytää.



Ja vanhassa Tartossa hän kävisi tapaamassa minun ihmisiäni, Viron

suoraselkäisintä miestä Jaan Tönissonia, kultaista tohtori Koppelia,

vanhaa runoilija Söötiä ja pirullisen kyynillistä Hindreyta, joka

yrittäisi juottaa hänelle kaikkia liköörejä maan ja taivaan väliltä.

ja raffinoitua, viisasta Minni Kurs-Oleskia ja itse isä Kallasta

ja jumaloitua, kaunista Ainoa ja nuoren Viron "tulista" Suitsia ja

yksinäistä Tammsaarea ja arvoituksellista Tuglasta ja huimaavaa Maria

Underia ja sitten niitä originelleja, joita on vain Virossa, vanhaa

yliopiston kirjaston Masingia, jota sanottiin "Wissen-Sieksi" ja joka

seurusteli rottien kanssa, ja tapaisi myöskin peloittavan tohtori

Luigan, joka hoiti Juhan Liiviä ja tutki jokaisen runoilijan nerokkaan

mielipuolisuuden tahi mielipuolisen nerokkuuden   voi, miten Leino

häntä pelkäsi   ja tapaisi Viron Byronilaisia ja miniatyyri-Voltaireja

ja näyttelijättärtä, jonka nimi oli Altleis   hän oli räätälin vaimo

Viljannista ja hänestä tuli vähäksi aikaa teatteri-ihme, kappale

raakaa ihmiskultaa, joka palavan temperamenttinsa puolesta vastasi Ida

Aalbergia, ehkäpä ylittikin Idan, mutta jäi vaille teatterikulttuuria

ja häipyi.



  Minä lähden Viroon, sanoi Leino.



Ja miksi hän ei olisi lähenyt sinne, missä häntä jumaloi koko nuori

Viro, missä melkein jokainen nuori runoilija   ja niitä oli paljon

  alkoi matkimalla Leinoa, Viroon, missä tsaarinajan painostuksen

alla Leinon runous oli melkein vallankumouksellinen taistelulippu,

yhteissuomalaisuuden voimakkaimpia herättäjiä, mutta ei sen vuoksi,

että se olisi ollut vain isänmaallisuuden ylistystä ja kansallista

taistelulaulua, kuten se isänmaallinen runous Väinämön lapsista, joka

jo oli kulkeutunut Viroon, vaan koska se oli täysin eurooppalaista

ja koska se samalla oli yhtäläistä suurta runoutta, jota oli saatu

Saksasta ja Ranskasta ja Venäjältä ja Englannista, koska se oli

aikamme runoutta, ihmisen vapauden julistusta ja tuli sukulaiskielellä

sukulaiskansalta yhdessä Ahon, Minna Canthin, Lehtosen ja Volter Kilven

kanssa.



Nuori Viro luki suomea voidakseen lukea Leinoa. Ja Leino oli

onnellinen, kun kerroin sen hänelle. Kun on saanut taistella

kotimaassaan pienuutta, kateutta ja pimeyttä vastaan, kuten Leino

sai taistella, niin tekihän hyvää saada tietää, mitä merkitsi

merentakaiselle nuorelle kansalle.



  Minä menen Viroon, sanoi Leino   kun Virossa kukkivat omenapuut...



Hän lähtikin vihdoin Viroon, monta vuotta myöhemmin... Ei minun vanhaan

Virooni, vaan uuteen itsenäiseen Viroon, jossa häntä juhlittiin kuin

kuningasta, jossa uudet ihmiset kuljettivat häntä paikasta toiseen,

juhlasta toiseen, hotellista hotelliin, huumaantuneena, suurten

sanojen häikäisemänä, jopa siinä määrin, että hän ylimielisyyden

puuskassa, juominkien heikontamana, hakeutui Viron kansalaiseksikin,

ja sanomalehdet olivat kyllin häikäilemättömiä julkaistakseen sairaan

miehen hetkellisiä päähänpistoja.



Mutta minun vanhaa Viroani, sitä hiljaista työtätekevää Viroa,

jossa kyti kansan voima, sitä hän ei nähnyt koskaan. Sitä Viroa,

joka suunnattomalla ponnistuksella oli lunastanut 50 vuoden aikana

paroneilta takaisin omat ikivanhat talonsa, joka pellavanviljelyksen

hiellä ja vaivalla oli kouluttanut lapsensa kalliissa vieraskielisissä

kouluissa kehittämään omaa sivistystään, joka oli säilyttänyt

kansansa suurimman aarteen, runoutensa   sitä hiljaista Viroa hän ei

nähnyt, eikä syönyt sen kultaista hunajaa kotikutoiselta karkealta

pöytäliinalta, joka oli valkaistu auringossa omenapuiden alla.



Eikä hän myöskään nähnyt moisioitten vanhoja muonamieskasarmeja, joissa

maalattialla olkivuoteilla makasi riisitautisia, puolialastomia lapsia,

jotka eivät nähneet kenkiä ennen kuin 10-vuotiaina pääsivät paimeniksi.

Eikä hän nähnyt niitä metsiä, jotka paronit vuoden 1905 jälkeen

hakkauttivat paljaiksi viedäkseen ajoissa rahansa turvaan. Mutta hän

näki kumminkin tarpeeksi rakastuakseen Viroon.



Minä kylvin Kaikkialla Viroa Leinon sydämeen, ja se oli suuri ilo

minulle, sillä hänen sydämensä oli luovan runoilijan sydän. Minä itse

en ole kyennyt luomaan runoa, mutta olen sen usein elänyt.









PIHAKOIVUJEN ALLA





Niin, Leino kirjoitti Kukkialla ne runot, jotka hän on julkaissut

"Elämän Koreudessa" ja milloin hän sai jonkin runon valmiiksi, hän luki

sen meille.



Kauneimpia runoja mitä hän Kukkialla kirjoitti, on "Pilvinen päivä".

Muistan vielä tuon pilvisen, pehmeän päivän, ensimmäisen sinä syksynä:



    Sadekuurot kulkevat

    kaukaa siellä täällä.

    Käy kuin aallon unelmat

    virit vetten päällä.



    Sataa munkin mielehein

    hopeainen seule.

    Kaartuu kautta aatostein

    samettinen neule.



    Niinpä hunnun alle jään,

    sillä peitän pääni,

    uskon yhteen ystävään,

    yhteen elämääni.



Palasimme kerran kuutamossa laskettuamme siiman kauas Nunnakivien

taakse... Samana iltana hän kirjoitti keittiön pöydän ääressä:



    Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?

    Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.



    Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran.

    Näin tuntea itsesi, tuntea Herran.



Sitten tuo "Kylmä ilta":



    Saaret seisoo liikkumattomassa

    ikävässä ikiharmajassa,

    järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,

    tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy.



Kerran löysin pöydältäni   se oli huomaamatta ilmestynyt sinne   lyhyen

runon: "Suvi-illan vieno tuuli."



Ja meillä oli juhla, kun Leino pihakoivujen alla luki meille

Penna-runon "Kalamiehet", vaikkei Penna siitä pitänyt, kun Pennasta oli

siinä tehty Matti.



Pihakoivujen alla hän kirjoitti, ruohikossa maatessaan, savukekotelon

kanteen myöskin runonsa "Paista päivä":



    Paista päivä, suuri päivä,

    paista suurta sunnuntaita

    saarella suven iäisen.



Mutta monia Kukkian lauluja, mm. "Kivistä sydäntä" ja jotakin sen

tapaista toista ballaadia nunnakivistä, jonka monta kertaa luin

itsekin, ei ole ollenkaan ilmestynyt näkyviin   lienevät matkan

varrella kadonneet niissä monissa tilapäisasunnoissa, joissa hän

seuraavina vuosina oleskeli.



Välistä pihakoivujen alla maatessaan hän luki meille kauneinta,

mitä oli kirjoittanut. Yleensä meillä oli päivän hauskimmat hetket

kahvin jälkeen koivujen alla pitkässä ruohikossa, päivänkakkarain

ja sinikellojen keskellä. Siellä kaikki keskustelimme töistämme.

Sulo kertoi vitsejään ja kalajuttujaan Pennankin höystäessä niitä

lukemattomilla mitä järeimmillä kalavalheillaan. Tai Sulo kertoi

tarinoitaan eduskunnasta, Lagerlöfin, Eetu Salmin ja Tainion "bon

mot"ista, isältänsä kuulemaansa vanhan sääty-eduskunnan huumoria

Kiipulasta ja rovasti Hedmanista jne. Ja Leino antoi sappensa vuotaa

palkintolautakuntien ja kustantajien ja suomettarelaisten ylitse.

Ja sitten riideltiin Nietzschestä ja Marxista, ja minä todistin

Leinon olevan tyypillisen, vaikka tiedottoman anarkistin, tuossa

ylimalkaisessa "vapaus"-pyrkimyksessään, jossa ei ollut päätä eikä

häntää eikä sellaista hyvin järjestettyä teoriaa takana kuin oli

marxilaisilla, teoriaa, jonka mukaan lehtikään ei pudonnut puusta ilman

taloudellisen järjestelmän luomaa tuulta   ne teoriat olivat siihen

aikaan huimaavan perinpohjaisia ja samalla hieman yksinkertaisia, mutta

ne muodostivat selvän näkökannan, vankan peruskiven, jolta saattoi

iskeä ja mitata olemassaoloa. Vaikka Leino taas puolestaan vetoamalla

maailmansotaan aina saattoi viitata noiden teoriain uhkaavaan

vararikkoon, mistä Sulokaan ei siihen aikaan päässyt yli eikä ympäri.



Niin, siitä yhteiskunnasta ja sen vallasta ihmisen ylitse riideltiin,

ja yritettiin vaikuttaa tuohon piintyneeseen individualistiin, mutta

turhaan, kuten osoittaa eräs Leinon saman vuoden joulukuussa minulle

kirjoittama kirje. Leino kirjoittaa:



  Tulkaa yhteiskuntaan, sanotte Te,   tulkaa pois yhteiskunnasta, sanon

minä   ihmiset eivät synny kansalaisina.



Leinollekin tuli ajoittain suoranainen yhteiskuntakauhu. Hän eli

"jenseits vom Gut und Böse"   Nietzschen armosta. Yhteiskunta ei saanut

siihen sekaantua, jos hän suvaitsi lähteä hiiteen.



Leinon koko elämän päämäärä ja kirjallinen tehtävä oli taistelu

vapaudesta. Sen nimessä hän armottomasti oli polkenut toisten

ihmisten, lähimpiensäkin, sydämiä ja elämää ja omaa omaatuntoansa.

Sairaalloisella kiihkolla ja kiireellä hän iskeskeli sinne ja tänne,

usein tuulimyllyritarin tavoin, sekä oikeita että luuloteltuja kahleita

vastaan, ja ikuinen levottomuus ja epävarmuus ja epäluulo, jota

Onerva kirjassaan niin erinomaisesti on kuvannut, ajoi häntä yhdestä

aloitteesta ja ideasta toiseen.



Mutta Leinon koko levottomuus hävisi Kukkialla sitä mukaa kuin hänen

terveytensä palautui. Ei minkäänmoisia heittelehtimisiä eikä äkkinäisiä

aloitteita ja päähänpistoja enää. Eikä hän myöskään enää näytellyt abbe

Coignardia eikä Voltairea, koska me kaikki olimme vähän Voltaireja

itsekin, eikä hänen tarvinnut imponeerata kehenkään. Tuota Onervan

kuvaamaa "Leino militansia" me emme Kukkialla nähneet.



Hän oli mesikämmen, joka oli päässyt korpeen takaisin, ja tuota

Mesikämmenkirjaansa hän alkoikin silloin mielessään valmistella.

Ainakin osia hän siitä jo pani paperillekin, mutta ennen kaikkea hän

eli sitä, katsellen itseänsä kaukaa tanssikarhuna ja temppuilijana

rikkaitten pöydissä, sirkustirehtöörien käskyläisenä, hän, yksinäisen

korven kuningas, vanha nalle! Mesikämmenkirjasta tuli Leinon rippi,

kuten myöskin "Elämän koreuden" esipuheesta.



  Kukkia on kuin Herran huone, sanoi hän kerran,   se saattaa; ihmisen

ripittäytymään   se vaatii minuakin tilille, en voi enää olla paha...



Leino lopetti Kukkialla myös Divina Commedian viimeisen osan,

"Paratiisin", suomennoksen, joka häntä oli vaivannut jo monia aikoja

  se oli sittenkin leipätyötä, tilaustyötä, ja hän valitti tuota

Danten orjuutta. Riitelimme paljon loppusointujen poisjättämisestä,

kunnes hän kiusalla laati minulle näytteitä väkinäisistä suomalaisista

loppusoinnuista, ja minunkin oli myönnettävä, että paikoitellen Leinon

alkusoinnut ja mahtava poljento ylittivät alkuteoksen voiman   ainakin

sen saksalaisen käännöksen.



Me otimme kaikki osaa toistemme työhön   koko kolmen kuukauden

aikana, meillä ei ollut kuollutta hetkeä, ei ikävää minuuttia, (ennen

lähtövalmistuksia). Elämä oli herpautunut ja laimentunut kaupungissa,

mutta meidän välillämme pysyi aina intensiivinen mentaalinen jännitys.



  Minäkin elän, sanoi Leino heittäytyen Kukkian nurmikolle ja nostaen

hattua auringolle.



Samalla kun molempien miesten fyysillinen selkäranka oikeni,

samalla meidän kaikkien keskinäinen suhtautumisemme muuttui, meidän

kaikkien väliin tuli tietty distanssi. Sitä mukaa kuin miehet

lakkasivat olemasta holhokeitani ja huollettaviani, kasvoi heidän

personallisuutensa, he itsenäistyivät ja heidän elämänreaktionsa

kävivät minulle odottamattomiksi, laskemattomiksi. Ja vihdoin tuntui,

että sekä Sulo että Leino rupesivat ikään kuin pitämään minusta huolta

ja myöntämään minulle oikeuden elää aivan omaa elämääni, johon heillä

kummallakaan ei ollut osuutta.



Minunkin oli hyvä olla, enkä enää kaivannut muuta kuin Wuolijoella

olevaa lastani. Mummu toi hänet luoksemme käymään, mutta oli mahdotonta

jättää häntä Kaikkialle; syksy oli tulossa ja olot liian primitiiviset.

Tosin hän muistaa vieläkin, miten hänet pantiin isoon matkakoriin

"maate" ja uhattiin sulkea korin kansi, ellei hän ollut kiltti.









VALLESMANNIN SAARI





Näin kului kultainen syksy, kaloja tuli paljon, jokainen "iso"

hauki ja lahna punnittiin ja merkittiin pöytäkirjaan todistajien

allekirjoituksin vahvistettuna. Loppuivat mansikat ja mustikat ja

alkoi sieniaika. Kävimme mm. "Vallesmannin saarella" sienestämässä.

Vallesmannin saari oli saanut nimensä siitä, että siellä kerran oli

ollut vallesmanni Costianderin huvila, joka sitten oli jostakin

ihmeellisestä syystä kuljetettu pois. Nykyään siellä taitaa olla

entisen pääministeri Rangellin huvila. Silloin se oli ihanan autio

suloisille lahdenpohjukoineen, ja Leino iki-ihastui siihen päättäen

hankkia sen itselleen ja rakentaa sinne huvilansa. Ja niin meille alkoi

hauska leikki! Leinon huvilan suunnittelu.



Muistan vielä tuon lahdenpohjukan tuuheiden koivujen alla, mihin

huvilan piti tulla   kävipä Leino itse sitä paikkaa mittaamassakin.

Taitaa se ollakin ainoa tuulentupa, jota hän niin konkreettisesti olisi

rakentanut. Sen piti olla hänen satutalonsa, matala, pitkä, verannan

portaiden piti päättyä suoraan veteen, ja kivestä niiden piti olla,

kivestä, koska ei marmori kestäisi. Leino itse näki siellä valkoiset

marmoriportaat, mutta minun käytännöllinen huomautukseni muutti tuon

suunnitelman, ja sitten laadittiin pohjapiirros: iso oleskeluhuone

takkoineen ja sen vieressä hänen työhuoneensa, ja hyvin kaukana siitä

ruokahuone ja keittiö. Ja mieskokki sinne piti säätämän tai "hyvin ruma

vanha täti", naisia siinä saaressa ei saisi ollenkaan olla, muuta kuin

joskus hänen tyttärensä ja kutsusta joku käymässä, ja meidän saaremme

ja Leinon saaren välillä pitäisi olla lippusignaali-järjestelmä.

Ja koko signaalisysteeminkin hän jo järjesti, vaikka minä uskalsin

olla sitä mieltä, että huvila ensin ja sitten vasta signaalit. Ja

siinä satutalossaan hän siis istuisi Salmen Kallen kanssa   Kallesta

piti tulla portinvartija   ja kirjoittaisi uusia Helkavirsiä. Salmen

Kalleenkin nähden minä olin epäilevällä kannalla, sillä Kalle oli

ilmeisesti joskus tuonut herroille saunarantaan kiljua, mikä minulta

kyllä visusti salattiin ja mitä en ollut ollenkaan huomaavinani.



Hänen satutalonsa nimen piti olla Kajavala ja päädyssä piti olla sanat

hänen Kukkia-ballaadistaan: "Niin kauniisti kajavat veen yli itkee".

Siihen seppeleeseen, jonka minä lähetin Leinon viimeiseen kotiin,

annoin painattaa nuo sanat, niin että ne tulivat kumminkin hänen

kotinsa päätyyn.



Hän uneksi satutalostaan ja piirusteli sitä. Hän pelkäsi paluutaan

entiseen elämään ja koetti pysyä kiinni Kukkiassa   Kukkian vankina.

Heti kun kustantajalta olisi saatu rahat, Sulon piti käydä ostamassa

saari Leinolle ja järjestämässä rakennustarpeet, ja talven ja kevään

kuluessa piti satutalon nousta näkyviin. Leino itse asuisi niin kauan

Ahosaaressa.



Venematkoillamme hän kertoi minulle siitä käkikellosta, jonka hän

hankkisi, ja keinutuolistaan. Satutalossa piti nimittäin olla sellainen

kello, jossa käki kukkuu, kukkuu... ja keväisin vastaisivat sille

kaikki Kukkian käet. Helsingissä hän kävisi vain kerran vuodessa

  johon minä lisäsin: ja silloin perusteellisesti! Hän kielsi sen

perusteellisuuden, eikä sellaisista asioista sitten sen enempää

puhuttukaan, ei tehty edes viittauksia moiseen epäuskooni.









SYYS TEKEE TULOAAN





Oli päästy jo syyskuun loppuun. Vaikka oli ihana syksy, niin ruoho

alkoi kellastua satutalon ympärillä ja koivut alkoivat pudotella niitä

satumaisia keltaisia lehtiään. Aamusumussa eivät kalamiehet enää

löytäneet onkikarejaan, ja saaremme kääriytyi hämähäkinverkkoihin.

Surimme ihanata Ranskanmaata, jota Saksa hävitti, ja yhä enemmän

aloimme keskustella maailman kohtaloista. Helsingistä alkoi taas saapua

tietoja alkavasta elämästä, ja sieltä täältä tuli kirjelappusia, jotka

kertoivat, että elämä sentään jatkui. Sulo alkoi syventyä lehtiin ja

kirjoitteli jo artikkeleitakin. Leinolta ruvettiin kuulustelemaan

runoja ja kirjoituksia ja Suloa kyseltiin Helsinkiin toimitukseen.



Mutta me pysyimme itsepintaisesti kiinni Kukkiassa. Kukaan ei

tehnyt viittaustakaan siihen suuntaan, että olisi aika lähteä. Ei

edes Pennakaan, joka meistä sentään eniten kärsi kylmää ja kastui

pahanpäiväisesti kalanperkauspaikalla. Myös Kukkian syksyllä oli oma

ihanuutensa. Sade- ja myrskypäivinä alkoi minun huoneeni muuttua

oleskeluhuoneeksi, ainakin iltapäivisin. Keittiö, jossa piikalikan

kanssa järjestimme työt niin, että Leino sai olla siellä yksin

aamukahvin ja päivällisen välillä, alkoi tulla kovin kansoitetuksi

siitä lähtien kun Pennan tuli saunanporstuassa kylmä ja hänen

siimatehtaansa oli muutettava keittiöön, hellan viereen. Sulon

luvutkaan eivät menestyneet Pennan lähettyvillä.









MINUN HUONEENI





Niin alettiin siis juoda iltapäiväkahvia minun huoneessani, jossa oli

iso uuni ja aina lämmintä ja jossa tupakanpoltto oli aluksi ankarasti

kielletty. Leino nimitti huonettani prinsessan budoaariksi, ja se oli

koko kesän herroilta suljettu, aivan kokonaan minun valtakuntaani. Se

oli kai niitä maailman kummallisimpia huoneita. Siinä oli takaseinässä

uunin vieressä laudoista kokoonlyöty sänky ja sen edessä jakkara

yöpöytänäni. Ikkunan alla oli seinässä kiinnioleva pöytä ja pari

jakkaraa. Takaseinälle muodosti iso matkakorini sohvan. Ja seinät

olivat mustia hirsiä, joiden raoissa oli sammaltilkkeet. Mutta   minä

peitin seinät tuoksuvilla liinalakanoilla, sängyn höyläämättömät laudat

katoin Wuolijoella kudotuilla lumivalkoisilla, pehmeillä, rohtimisilla

matoilla; heinäpatjaani muutti Penna joka viikko uudet, tuoksuvat

heinät, ja siitä muodostui ruhtinaallinen, valkoisella peitteellä

katettu vuode. Sohvani peitti ryijy ja lumivalkoiset rohtimiset

heinätyynyt. Ja aina minulla oli pääni kohdalla elävä koivu ja

lakanain yläpuolella seinänrakoihin pistettynä kukkia ja lasipurkeissa

pöydillä ruhtinaallisia kukkavihkoja. Joka viikko käytimme minun

gobeliinilakanoitani aamukasteessa, ja auringossa valkenemassa ja

kokoamassa itseensä ilmaa ja tuoksuja.



Olin aikoinaan jo Virossa järjestänyt itselleni tuollaisen huoneen

kotitaloni tyttärien aittaan, siellä Leeni-täti sanoi sitä "muorin

pellavavakaksi, johon Hella oli tehnyt pesänsä".



Matala oli huoneeni, matala sen ikkuna. Vuoteeltani katsoin suoraan

Kukkiaan ja taivaaseen   ja ajattelin omia ajatuksiani, ihan omia  

aivan yksin  



    pannen päivät päälletyksin,

    niin tulevat kuin menevät,

    niin paremmat kuin pahemmat  

    päällimmäisiksi paremmat.



Valkoisessa huonekopissani juotiin kahvia ja paistettiin muroleipiä

uunissa, luettiin runoja ja Lichtensteinin aforismeja sekä

sanomalehtiä, kunnes Penna tuli käskemään herroja saunaan. Illallinen

syötiin keittiössä, kalat suoraan pannulta, ja sitten piikalikka ja

minä kompuroimme synkässä pimeydessä jyrkkää mäkeä alas saunaan, ja

löylyn jälkeen järveen uimaan, tähtien joukkoon... Tyynyni sängyssäni

tuoksui savulle ja järvelle ja koivunlehdille, joita oli tarttunut

kaulaani.



Tähdet kurkistelivat pienestä ikkunasta huoneeni lämpöiseen pimeyteen,

sirkka, ilmielävä sirkka, lauloi uunini takana, ja eteisen kautta

keittiöstä kuului vielä miesten puheensorina ja Leinon tumma nauru.



Hyvä rauha, tähtien rauha, lepäsi satutalon yllä.



    Hier will ich liegen, hier will ich rasten

    Hier lausch' ich in die ferne Blaue

    Ob sich der müde Mut erneue...

    O, Haus und Rast und Herzensruh!



Herra, armahda meitä, armahda kansaamme!









TOULOUSE-LAUTREC





Ainoa kuva huoneessani oli eräs niistä monista Yvette

Gilbert-piirustuksista, joita Toulouse-Lautrec on tehnyt, se oli häijy

ja täynnä elämää. Olin joskus leikannut sen kai Simplicissimuksesta

yhdessä Toulouse-Lautrecin tunnetun kuvan kanssa ja pistänyt ne

jonkun kirjan väliin, mistä ne löysin ja kiinnitin nuppineulalla

lakanagobeliiniini. Mutta Tuolouse-Lautrecin oman kuvan piiloitin

takaisin kirjaan. Kuten tunnettua hän kuoli juoppohulluna, ja tuossa

kuvassa, jossa hän makaa maassa mättäällä, hattu pään alla, pörröisenä,

paksuhuulisena, tylsänä, lyhyet jalat toistensa päälle heitettynä,

paksut kömpelöt kädet vatsallaan, on paljon, mikä muistuttaa Leinoa.

Lautrecin asento siinä kuvassa on niin röyhkeä, maailmaa halveksiva ja

hallitseva, valon välähdys silmälasissa kuin salama hänen aivoistaan  

että muistaa vain hallitsevan neron, juuri hallitsevan.



Leino löysi tuon kuvan kirjastani ja ymmärsi.



  Sukulaiseni, hän sanoi.   Inhoatteko häntä?



  En. Hänen silmänsä elävät. Hän on tieten tahtoen mitä on. Niin kauan

kuin hänen silmänsä elävät... ja tietävät...



Hän sulki äkkiä kirjan.



  Vai piiloititte te sen...



Vielä monia vuosia jälkeenpäin Leino lähetti minulle terveisiä, että

hänen silmänsä yhä vielä elävät ja tietävät jotakin.



Favénin kuva Leinosta on kuin kuva elävästä haavasta kansamme ruumiissa.









PÄÄTETTIIN LÄHTEÄ





Tuli lokakuu, heleä ja kaunis mutta kylmä. Kurjet ja joutsenet olivat

aikoja sitten lähteneet, tähystyskiveltä oli niiden lähtöä katseltu ja

terveisiä niiden mukana lähetetty. Pääskysetkin olivat äkkiä paenneet,

ja Kukkian metsät olivat kuin elävää kultaa.



Piikalikan tuli kylmä konttorissa, hän muutti huoneeseeni nukkumaan.

Penna alkoi mutista, että saunassakin oli kylmä. Kalojakin alkoi

paleltaa, ja ne kuuluivat muuttaneen pois kareilta. Salmen Kalle souti

soutamistaan halkoja, eivätkä ne sittenkään tahtoneet riittää.



Ja sitten eräänä iltana Sulo uskalsi sanoa:



  Kai meidän on lähdettävä.



Kukaan ei puhunut mitään, jokainen ajatteli vain omia ajatuksiaan,

mutta selväähän se oli.



  Ensin Wuolijoelle, sanoin minä,   lapsi tulee mukaan Helsinkiin!



Leino ei puhunut mitään.



  Ja mestarikin tulee mukaan Wuolijoelle, ettehän ole siellä vielä

koskaan käynytkään. Mummu on käskenyt teitä tulemaan. Se oli mitä

parasta salonkisävyä.



Leino nauroi:



  Madame, te olette hyvä! Te olette oikein hyvä. Minä kiitän.



Menin huoneeseeni ja istuin siellä pimeässä tuijottaen tähtiin.



Seuraavana päivänä lähti Sulo kirkonkylään järjestämään lähtöämme.









JÄÄHYVÄISLAULU





Leino souti yksin "Vallesmannin saareen"   jäähyväisille?



Kun hän palasi illalla, istuutui hän viereeni tähystyskivellemme

ja antoi minulle runon, jonka otsake oli "Kukkialle".   "Elämän

koreudessa" se sittemmin on painettu nimellä "Aamun sarastaessa".



  Jäähyväislauluni Kukkialle, hän sanoi eikä katsonut minuun.



    Levon lempeät lapset ei muistele mua,

    mutt' kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua.

    Jos tartunkin sauvaan ja viittaan:

    menen matkaani hattua heiluttain,

    kun säilyi mun sieluni vapaus vain,

    vähät muusta mä maan päällä piittään.



    Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin,

    kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,

    elinkautinen valtasi vanki;

    mutt' aamu kun koitti, se armahti lastaan,

    sain voimaa ma taistella rauhaani vastaan

    näin voittaen vaikeimmankin.



    Ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt

    mutt' kauneimmat vaativat ihmisten työt

    mua myrskyn ja maailman puoleen.



  Se on kaunis runo, sanoin minä.   Kiitän Kukkian puolesta.



  Madame, te olette liian hyvä, kiitollisuudenvelka on kokonaan minun

puolellani. Sitäpaitsi te olette mestari nielemään kyyneleitänne,

tuijotatte Kukkialle, ja silmänne pohjassa on sellainen voima, joka

imee tuon vesipallon takaisin.



  Älkää puhuko joutavia. Olen saanut savua silmiini rannassa, ja

ellette lakkaa tuijottamasta, saatte tekin tikulöylyä. Sitäpaitsi,

illallinen on valmis, ja Penna on vihainen, kun ette auttanut

selvittämään siimaa, vaan kuljitte pitkin Kukkiaa runoilemassa ja

rauhaanne vastaan taistelemassa, ja ihmisten töistä uneksimassa. Ette

osaa edes selvittää Pennan pitkääsiimaa, ja kuvittelette, että minä

itkisin teidän runoillenne.



  Xantippa!



Paljon jäi puhumattomaksi Leinon ja minun välillä   ehkäpä olen niitä

harvoja Leinoa lähellä olleita ihmisiä, joille häneltä jäi jotakin

sanomatta. Meidän välillämme pysyi välimatka, jota sanan mestari ei

koskaan saanut sanoillaan poistetuksi. Leino, joka sinutteli koko

maailmaa, ei koskaan voinut tulla sinuksi kanssani. Minulle oli suuri

nautinto tehdä sanan mestarin sanat mahdottomiksi, tehottomiksi,

riistää suurelta, lumoojalta ja taikurilta hänen valtikkansa. Selvänä,

täysivaltaisena järkensä suhteen seurasi hän minua sellaiseen

maailmaan, jossa nieltiin tarpeettomat sanat, jossa kädenliike puhui,

jossa hiljaisuudella oli oma tarinansa ja elämän intensiteetti pakotti

ihmissydämet pakahtumaan.



Lauloin irvistellen parodiaani Heinen sanoihin "Hab' selber Seele

genug"  



    Hab' selber Worte genug,

    Hab' selber Lieder genug,

    Hab' alles was Menschen begehrn!



Leino sanoi:   Mitä voin minä antaa teille,   runoni eivät riitä. Miksi

en ulotu teihin   siihen mikä on kuorenne alla?



Minä sanoin:   Riittää, että kuuntelette minua, että saan huutaa

kaiulle Hevossalmessa ja tiedän, että te sen kuulette: Kaikuu...

kaikuu, ja te vastaatte seitsemän kertaa. Hän sanoi:   Te olette

hirveä, olette vain tuollainen kukkapahanen, joka osaa liverrellä.



Minä sanoin:   Te olette runoilija, muistakaa   ei ihminen, vaan

runoilija.



Hän sanoi:   Olen vähällä tulla ihmiseksi.



Minä sanoin:   Tervetuloa meidän ihmisten joukkoon, niiden joukkoon,

jotka eivät tee armottomia tekoja vapauden nimessä, jotka tahtovat

auttaa ihmiskuntaa,   joille vapaus sinänsä ei ole mitään.



Hän sanoi:   Teidän otsanne on kuin kivestä, ja te olette lapsi.



Lapsi minä olinkin, sangen pelästynyt ja avuton tuntemattoman, raskaan

ja peloittavan elämän edessä siellä kaupungissa. Oli saatava työtä ja

ehkä taas otettava vastuu toisten ihmisten elämästä, ja ennen kaikkea

oli hymyiltävä elämälle ja rohkaistava toisia. Mutta olinpahan levännyt.



Illalla suunnittelimme taas Leinon taloa ja olimme niin kuin ei mitään

olisi tapahtunut. Matkan piti tapahtua lähipäivinä tai ensimmäisenä

kauniina päivänä. Wuolijoelta haettaisiin isommat matkatavarat, jotka

Salmen Kalle piikalikan kanssa soutaisi Rantalaan. Me itse soutaisimme

muistaakseni kahdella veneellä Roineelle.



Ja seuraavana päivänä minä aloin hävittää pellavaista huonettani

ja järjestää satutaloa talvikuntoon. Kaupungista puhuimme jo

vapaasti. Leino kirjoitti kustantajilleen ja tutuilleen, yritti

saada vaatteitaankin Comfortista Hämeenlinnaan. Kertoi aikovansa

vain toimittaa asioitaan Helsingissä ja yrittävänsä kevääseen asti

johonkin maalle, missä voisi rauhallisesti kirjoittaa, ja sitten

keväällä taas Kukkialle rakennuttamaan taloansa ja oleskelemaan

kanssamme satutalossa. Sulolla oli samaten suuret työsuunnitelmat  

hän luki juridiikkaa edustajatoimensa ohella, ja "iso siviili" piti

suoritettaman vielä ennen joulua.



Ja tuijottaen Kukkian yöhön koetin minä uskoa, että ihme olisi

tapahtunut, että nuo molemmat miehet, joilla oli niin paljon

tekemistä maailmassa, olisivat löytäneet voimaa ottaa elämänsä omiin

käsiinsä. Maailma oli täynnä kauhua ja kaaosta, henkiset arvot kaikki

tallattuina, kuinka paljon tekemistä heillä olisikaan. Leino tunsi

kirjailijan vastuun ajastaan, Sulo poliittisen. Kukkia oli antanut

heille elinvoimaa, terveyttä, minäkin olin tehnyt mitä voin... Ja

minäkin olin saanut Kukkialta sen mikä piti minut pystyssä kaikkein

synkimpinäkin aikoina.









HYVÄSTI KUKKIA!





Tuli kirkkaat lokakuun ilmat ja viimein tuo paljonpeljätty viimeinen

ilta ennen lähtöä. Satutalo oli vähitellen ryöstetty ja koreihin

ja matkalaukkuihin oli pakattu kaikki mikä teki sen kodikkaaksi.

Jäivät vain talvehtivat sänkyvaatteet ja astiat, jotka Salmen Kalle

kuljettaisi luokseen, sillä talvisin murtauduttiin joskus yksinäiseen

mökkiin, se kun ei silloin enää ollut saaressa. Kalapytyt olivat

täynnä, samaten iso kalasaavi, joka talvella kuljetettiin Wuolijoelle.

Penna oli lämmittänyt saunan hyvin kuumaksi, ja herrat olivat

olleet koko tunnin löylyssä tehden tulevaisuudensuunnitelmiaan ja

harkiten rahansaantimahdollisuuksia. Illallisella oli aivan kuin me

kaikki olisimme olleet Helsingin asemalla. Olimme olevinamme oikein

reippaita ja puhuimme ristiin rastiin... Sulo lauloi rekiviisuja,

Pennakin veteli "Martin Vappua" ja "Iitin Tiltua" ja yhtä ja toista

sopimatonta. Penna oli tyytyväinen, kun olin lahjoittanut hänelle

vaatevaraston koko talveksi ja luvannut hommata hänelle Wuolijoelta

yhtä ja toista lisämuonaa. Piikalikka oli tyytyväinen, että pääsi

sukulaisiaan lähemmäksi. Olihan hänellä sentään ollut yksinäistä,

kun maitomatkat Ritoniemeen olivat olleet ainoana tilaisuutena nähdä

muitakin ihmisiä paitsi tuota puolihassua herrasväkeä saaressa. Sulo ja

Leinokin tuntuivat tyytyväisiltä   ensi keväänähän otettaisiin lomaa ja

tultaisiin takaisin Leinon taloa rakentamaan. Ja Pennankin kanssa oli

sovittu asiasta. Penna tulisi mestarin mukana heti kun käki kukkuisi.



Minä olin niinikään tyytyväinen, kun pääsin lapseni luokse.



Oli kirkas ja kylmä lokakuun aamu, kun heti päivän sarastaessa

rupesimme säälimään itseämme matkaan. Maa oli huurteessa, koko

Kukkia oli kääriytynyt hämäkinseitteihin. Mutta aurinko nousi,

ja punakultaisina hohtivat haavat ja koivut Kajavaniemellä

ja Vehkasaarella, ja verkalleen kääriytyi Vallesmannin saari

sumuverhoistaan, ja Salonsaari oli kuin yhtä pitkää kultaista nauhaa.



Juotiin kahvit ja pakattiin eväät, sillä meillä oli päivän pituinen

venematka edessämme. Sitten kannettiin tavaroita veneisiin

saunarantaan, missä Sulo ja Penna lastasivat laivojamme. Leino

istui tähystyskivellämme ja katseli Kukkiaa, kajavat huusivat

levottomina, kaukana itkivät kuikat. Suljin sanattomana satutalon

oven. Saunarannasta huusi Sulo Leinoa, joka lupasi tulla heti. Lähdin

alas saunarantaan. Sulo ja Penna istuivat jo veneissä ja järjestivät

uistimiaan kuntoon. Mutta Leinoa ei kuulunut. Lähdin uudestaan ylös

hakemaan häntä ja pysähdyin kivettyneenä: Keskellä pihaa makasi

Leino kasvoillaan maassa piti molemmin käsin kiinni kellastuneesta

ruohosta... ja itki... eikä tahtonut päästä irti Kukkiasta. Minä

silitin sanattomana hänen pörröistä päätään,   ja kävelin hiljakseen

rantaan. Enkä koskaan elämässäni ole unohtanut sitä Kukkian aamua.



Odotimme veneissä, kunnes Leino tuli, sitten soudimme hiljakseen ohi

Vehkasaaren Puutikkalaa kohti Leinon heiluttaessa hattuaan Nunnakiville.



Ylävirrasta soudettiin Juurtinsalmeen, siitä Vuollekeskiseen;

ja Virtain sillalta Virranjärvelle, jossa tuuli aina puhaltaa

vastaan; sitten tulevat Vihavuoden kosken kuohut, joista päästään

Sappeenjärvelle, Vittataipaleen kautta Painoselälle, Syväsalmen

kautta Hiirenselälle, jossa on pieni Hopeasaari (kun siellä kerran

oltiin myrskyn kourissa ja mieheni sisar kysyi Pennalta, osasiko hän

uida, niin tuli vastaus: "Perkuh, pohjaan minä menen kuin kivi",

niin että tuntui varmimmalta kiinnittää uistimen koukut äijän takin

niskaan, jotta saisi edes ruumiin kiskotuksi maihin, Hiirenselältä

Lampaansalmeen ja sitten Ruumiinsalmeen, josta näkyvät Rukkoilan ja

Miehoilan kylät sekä Hauhon kirkon torni ja josta soudetaan Kilpiniemen

kärkeen ja siitä Konaanniemen kärkeen, Konaanniemestä Hyrttylään.

Näiden seutujen salmien ja järvien nimet ovat kuin Kiven kieltä ja.

tarua muinaisista Hämeen asutuksista.



Isolta Roineelta käveltiin metsien kautta Wuolijoelle. Siellä oli

tyttäreni, joka pysytteli kymmenen minuuttia kurkistelemassa mummun

hameen takana ennen kuin taas suostui mustalaisvanhempiinsa ja

Mesikämmensetään. Hänen kanssaan unohtui minulta koko seurueeni ja

kaikki eletty, ja kun illalla tapasimme Wuolijoen ruokasalissa, oli

Kukkian pojilla kovat kaulassa, prima seurustelutavat, kohtelias

käytös ja hillitty esiintyminen, ja Leino jutteli maailmanmiehenä

maailman asioista lankoni ja mieheni sisaren kanssa. Juotiin ryyppy,

eikä pyydetty enempää, ja juteltiin mukavia Kukkia-kokemuksista,

jotka tuntuivat olevan jo viidenkymmenen vuoden takana. Ja asuttiin

korrekteissa huoneissa ja maattiin pehmeissä sängyissä, joihin aamulla

tarjottiin kahvia pullan ja pikkuleipien kera   sen sijaan että

piikalikan kolina kahvipannuineen olisi herättänyt herrat aamu-unestaan.



Sanalla sanoen, niin sanottu sivistyselämä otti meidät taas haltuunsa

kaikkine tapoineen ja vääryyksineen ja yhteiskuntamuotoineen. Penna

hävisi nukkumaan jonnekin pakarin laverille, ja aamulla hänen täytyi

sisäkön välityksellä pyytää päästä minun puheilleni   Pennan, joka oli

ainoa joka Kukkialla naputtamatta kurkisti huoneeseeni. Ja piikalikka

hävisi emännöitsijän ja sisäkön kanssa tuntemattomille sijoille

alataloon kertomaan Kukkian kuulumisia ja lähetettiin seuraavana

päivänä Helsinkiin siivoamaan ja järjestämään kotiamme.



Ja herrat kävelivät katsomassa Wuolijoen navetoita ja talleja

ja peltoja ja puutarhaa, ja olivat niin kuin muutkin ihmiset.

Puhuttiin muinaisia Leinon kouluajoilta, kuinka hän Hämeenlinnassa

koulupoikana hakkaili Suoma Wuolijokea ja kävi usein Wuolijoen lasten

"koulukortteerissa". Ja mummu sanoi minulle, ettei tuo Leino hassumpi

ollutkaan, mutta ettei noin ruman miehen sentään olisi luullut

niin monta nättiä rouvaa saaneen. Mitähän nuo naiset tuollaisessa

näkivätkään, eikä sillä ollut rahaa eikä mitään!



Minä nauroin ja yritin epätoivoisesti suositella Leinoa Wuolijoen

mummulle "säällisenä" ihmisenä, mutta se tuntui turhalta. Perheillä

oli Leinosta oma käsityksensä, ja sen kyllä ymmärtää, millä vimmatulla

vihalla Leino puolestaan kohteli "perheitä", jotka rajoittivat sekä

hänen ulkonaista että sisäistä vapauttaan. Mutta olikin anakronismia

nähdä Leinoa jossakin perheessä alistumassa arkipäiväpuheisiin ja

yrittämässä mukautua yleiseen sävyyn sen sijaan että hän omiensa

seurassa itse loi sävynsä. Häntä vaivasi mitä ankarin alemmuuskompleksi

ja hän, runokuningas, Kavaljeeri flyygelin majesteetti, alkoi

hämillään teeskennellä minkä tahansa kotikanan edessä, kunnes sai

trubaduuriotteillaan naisen vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että juuri

hän oli se ihanin ja viisain ja ainoa maailmassa, ja kunnes vaatimaton

arkipäiväinen kotirouva muuttui itsekin kauniiksi ja loistavaksi

hurmurittareksi, joka uskoi suuren runoilijan olevan iki-ihastunut ja

rakastunut häneen ja alkoi hyljeksiä arkipäiväistä miestään.



Se oli kulkuri-kuninkaan kostoa perheille.



Ei niin rumaa naista ollutkaan, ettei Leino olisi kyennyt häntä

runoilemaan kauniiksi, Leino, joka omien sanojensa mukaan kilpaili

rumuudesta professori Väinö Salmisen kanssa ja muka voitti hänet tullen

siten Suomen rumimmaksi mieheksi.



Voitti hän vihdoin Wuolijoen mummunkin sydämen, ja minun äitini,

jolloin sain tilaisuuden seurata hänen tekniikkaansa vanhojen rouvien

valloituksessa. Äitini hän voitti kehumalla hänen tempperamenttiaan

ja haukkumalla hänen tyttäriään, joiden kanssa hänellä juuri sattui

olemaan huononpuoleiset välit, sekä ylistämällä hänen kanapaistiaan.

Wuolijoen mummun taas kutsumalla häntä Hämeen herttuattareksi,

jota hän muuten olikin, kun hän arvokkaana ja viisaana ja aina

rauhallisena istui Wuolijoen pöydän päässä. Vaikka, herra paratkoon,

ne nykyajan herttuattaret suuressa maailmassa eivät juuri taida, olla

niitä kaikkein arvokkaimpia   on niitä sellaisiakin, jotka laskevat

tarjottimella linnan portaita alas, eikä tuollaista käyttäytymistä

ainakaan Wuolijoen mummu olisi hyväksynyt.



Näin me siis olemme joutuneet ihmisten ilmoille, me Kukkian lapset,

sanoi Leino minulle, kun Wuolijoelta lähdettiin Hämeenlinnaan päin.

  Me Kukkian lapset, tosiaankin, matkalla täysi-ikäisten luo   sydän

kurkussa.



Hämeenlinnassa jo alkoivat murheet   pakaasia meillä oli hirmuisesti,

muonaa ja kaikkea mitä piikalikka sinne oli toimittanut, mutta rahaa

vähän ja Leinolla ei yhtään. Ei auttanut muu kuin että pojat menivät

ja panttasivat jossakin kultakelloni. Sinne jonnekin se sitten

myös jäi, mutta elämä on antanut minulle vielä monta kultakelloa  

hukattavaksikin.



Kiitos kultakellon, jonka hinta jaettiin kristillisesti tasan,

saavuttiin Helsinkiin jotensakin normaalin näköisenä herrasväkenä, ja

jo asemalla tiemme erosivat. Sulo ja minä lähdimme kotiimme lapsinemme,

tavaroinemme ja Leino, jonka maallinen omaisuus oli tuo matkalaukku

frakkipaitoineen ja runoineen, kiitti vieraanvaraisuudesta, kätteli,

heilutti leveälieristään ja lähti hakemaan tyyssijaa Comfortista sekä

muuttamaan ulkoasuansa.



Välillämme oli kuitenkin selvää, että me Kukkian Lapset sentään

pitäisimme yhtä elämän varrella emmekä joutuisi aivan hajalle niin kuin

"tuulispäässä hapset".



Mutta   samana iltana istui Leino jo Kappelissa vanhassa seurassaan

ja soitteli sinne Sulonkin järjestämään taas maailmaa paikoilleen!

Siinä olikin paljon puuhaa, ja viikon päivät heiltä siinä

"järjestämisessä" taas meni vanhaan malliin.   Ja niin Leino häipyi

näköpiiristäni joksikin aikaa, vaikka hän silloin tällöin soittelikin

"ripittäytyäkseen".



Sillä välin oli minullakin järjestämistä luodakseni taas lapselleni

kodin piikalikan paniikin vallassa hajottamassa asunnossamme ja

ottaakseni selvää mahdollisuuksista saada työtä. Sain jatkaa työtäni

kirjeenvaihtajana Castrén & Snellmanilla, sillä sinnekin oli taas

ruvennut ilmestymään ulkolaista kirjeenvaihtoa. Mutta sitäkin työtä oli

vain pari tuntia päivässä, ja Kirjallisuuden Seuralta olivat määrärahat

lopussa. Kuitenkin jatkoin työtäni Seurassa, sillä Hurtin kokoelmista

olin kansanantologiaa kootessani löytänyt erinomaisen kauniita

toisintoja Viron sotalaulusta, ja siitä sain ajatuksen koota yhteen

kertovaan runoon kaikki sotaa koskevat ainekset Viron kansanrunoudesta.

Ja koska tuolla kansalla on vain yksi, sanoo yksi, sotalaulu, niin oli

helppoa laatimani Hurtin kokoelmain luettelon mukaan käydä lävitse

sen yhden laulun sadat toisinnot ja koota niistä kauneimmat säkeet ja

ainekset sekä yhdistää ne eepilliseksi runoksi   siis tehdä samaa kuin

Lönnrot teki Kalevalan runoille. Ihastuin siihen työhön ikihyväksi,

ja se antoi minulle voimaa kestää tuota raskasta aikaa, jolloin koko

Eurooppa vuoti verta ja elämän epävarmuus meilläkin lamautti ihmisiä ja

riisti heiltä kaiken tahdon ja tarmon ja elämänilon.



Ja minä istuin Kirjallisuuden Seuran talon kylmissä arkistohuoneissa,

niiden erikoisessa kirjan- ja tomuntuoksussa, ja olin hiirenhiljaa ja

onnellinen, kun minulle alkoi selvitä, mikä valtava aarre minulle oli

annettu ammennettavaksi   se oli kuin oratorio Viron kansan sydämestä

  ja tavallaan oratoriotekstinä se kerran olikin oleva. Virolainen

säveltäjä Vedro on luvannut yrittää säveltää sen. Siitä tuli noin 900

säettä, mikä on suunnilleen luku Kalevalaa. Vanha rakas opettajani

professori Kaarle Krohn oli siitä myöskin onnellinen ja kehoitti minua

jatkamaan ja ennen kaikkea kääntämään sen suomeksikin, mutta elämä

tuli väliin, ja toisen maailmansodan täytyi syttyä, ennen kuin muistin

sotalauluni ja kaivoin sen esiin vanhoista kätköistä. Se julkaistiin

muuten Virossa "Maan" kustantamana, jouluna 1914. Venäläinen sensuuri

poisti siitä joitakin osia. Valitettavasti olen hukannut alkuperäisen

käsikirjoituksen, joten on vaikeata saada selville, mitä siitä

poistettiin, mutta joka tapauksessa "Sotalaulu" sai ilmestyä ja hukkui

kansan käsiin   sekä arkistoihin,   niin että suurella vaivalla sain

vuonna 1939 hankituksi itselleni alkuperäisen painetun kappaleen.



Tosin tuo sotalaulu on maailman pasifistisin sotalaulu, joka kertoo

miesten sotaan menosta ja omaisten ja menijän tuskasta, sotamiehen

koti-ikävästä ja kärsimyksistä, sotamiehen kuolemasta ja hänen äitinsä

surusta ia kaipuusta   ja sitten toisen sotamiehen kotiin paluusta

ja omaisten onnesta. Sota on kuin väistämätön väkivallan isku, joka

lankeaa vääjäämättä Viron ihmisten ylle ja jota sokeasti, katsellaan,

tuskasta vaikeroiden.   Sotaväkeen on lähdettävä, mutta kenen väkeen,

sitä ei onneton Viron kansa välistä edes tiedä eikä pidä sotamies

väliäkään, onko se Puolan, Saksan vai Venäjän armeija, jossa hän

taistelee   kaikki armeijat tuon maan ylitse kulkevat, kaikki sitä

riistävät ja pakottavat sen miehiä riveihinsä. Ja sotamies laulaa:



    Voi te uljaat sotaurhot

    vainoherrat te vihaiset.

    Jos jaksan totella teitä,

    kuulla käskyä kuninkaan.



    Saan mie vuoet vierimään,

    kuun päivät kulumaan.

    Oudot on metsät, outo maa,

    oudot on vesakon vieret.



Niin oli silloin ja niin on vielä nytkin Saksan riehuessa Virossa,

mutta siinä välillä on ollut satu Virosta, joka ei voinut häipyä...

Kaukaa näen Eestin kasvavan.



Talvisodan jälkeen käänsin "Sotalauluni" suomeksi ja samalla kerroin

siitä Bertolt Brechtille. Hän ihastui siihen suunnattomasti ja hänen

avullaan ja nimellään siitä tehtiin saksalainen käännös, jonka Brecht

vei mukanaan Amerikkaan.



Leinolle minä kerroin sotalaulustani eräänä synkkänä marraskuun iltana

kytevän uunin edessä,   siinä oli vähän Kukkian tuntua. Leino oli

tullut Sulon mukana Catanista "ripille", oli väsynyt ja verrattain

selvä   söi illallistakin ja oli hiljainen.



Minä luin hänelle sotalaulun osaksi viroksi, sen verran kuin hän

ymmärsi, ja osaksi kääntäen. Helkavirsiä! Helkavirsiä! sanoi Leino

ja käveli kiihdyksissä edestakaisin. Eikä hän saanut tarpeekseen

  minun piti kääntää hänelle yhä uusia ja uusia jaksoja äidin

ja sisaren valituksista; sotamiehen yökuvaus teki häneen aivan

järkyttävän vaikutuksen. Vain Leino herkkyydellään voi ymmärtää

minun onnentunnettani työstäni ja hän kadehti minua. Päätettiin,

että yritetään suomentaa yhdessä koko laulu ja alettiinkin heti. Ja

taas rakennettiin pilvilinnoja Viron matkasta. Hän jäi meille vielä

seuraavaksi päiväksi, asui Sulon huoneessa ja kirjoitti koko päivän

  omia uusia Helkavirsiään. Illalla hän luki minulle ihmeellisen

runon   tosiaankin Helkavirren, äidin itkusta. Hän antoi sen minulle,

mutta otti sen sittemmin pois luvaten korjata sitä vielä. Hän oli

päivän mittaan kirjoittanut muitakin runoja, jotka lupasi vielä

käydä uudelleen läpi ja lukea seuraavana aamuna. Leino asui silloin

Huopalahdessa, Rautatiekirjakaupan johtajan Päiviön luona, joka oli

ollut hänen turneeimpressaarionsa ja jonka luona maalla hän tosiaankin

viihtyi yrittäen tehdä työtä päästyään pois Kappelin ja Catanin ja

Königin vaiheilta. Nyt hän pyysi jäädä muutamaksi päiväksi meille

ja tehdä työtä Sulon rauhallisessa työhuoneessa. Olin siitä iloinen

ja lupasin, ettei pikkutyttönikään, jota Leino kohteli syvällä

kunnioituksella ja pelolla   kuten kaikkia lapsia   tulisi häiritsemään

Mesikämmensetää isolla Maret-nukellaan, jonka hän aina toi istumaan

Leinon polville, Leinon suureksi kauhuksi. Sillä Maret oli raajarikko,

ja Leino ei voinut sietää raajarikkoja.



Sulo soitti Huopalahteen, josta luvattiin lähettää kaupunkiin joitakin

käsikirjoituksia Leinolle ja molemmat miehet lupasivat tehdä työtä niin

että "pää höyryää".



Mutta   aamulla kun piikalikka meni viemään kahvia Leinolle, oli

huone tyhjä ja pöydällä oli paperiliuska, johon oli kirjoitettu:



    Ja vaikk'en ole, vaikken ole Zeppelin,

    En Zeppelin, en Zappelin

    Mun tieni viepi, tieni viepi Kappeliin

    Joss' join tai tappelin.



Säilytin tuon paperiliuskan. Mutta sitä runoa "Äidin itku", sitä

ensimmäistä niistä uusista Helkavirsistä, sitä ei ole löytynyt mistään

  ei "Uusien Helkavirsien" kokoelmasta eikä muistakaan myöhemmin.

Se taisi mennä sitä Kappelin tietä kuten ne kymmenet runot, joita

hän epämääräisissä "kineesauspaikoissaan" kirjoitteli ja taskuistaan

pudotteli. Mutta uusien Helkavirsien ajatus jäi kytemään hänen

mieleensä.



Ja niin häipyi Leino elämästäni siihen maailmaan, johon minulla ei

ollut asiaa.



Seuraavana kesänä olin vielä viimeistä kertaa Kukkialla. Leinoa ei enää

ollut mukanamme,   kajavat itkivät kuten ennenkin, mutta niillä oli

enemmän syytä itkuun.



    Seele des Menschen,

    Wie gleichst du dem Wasser,

    Schicksal des Menschen,

    Wie gleichst du dem Wind!



                 (Goethe)









EPILOGI





Minä tapasin Leinon enää vain muutaman kerran niiden 12 vuoden aikana,

jotka olivat jäljellä hänen kuolemaansa.



Näin kävi Kukkian lasten. Elämä erotti meidät yhtä äkkiä kuin se oli

saattanut meidät yhteenkin Kukkian piilopirtissä.



Vuoden 1915 alusta, jolloin vihdoinkin toivottomana olin päättänyt

ottaa elämäni kokonaan omiin käsiini, alkoi Leinon ja minun välillä

tuima taistelu meille molemmille läheisen ihmisen sielusta ja

tulevaisuudesta. Ja Leino voitti, tai oikeastaan, kuten hän itse sanoi,

  se paha hänestä voitti. Se oli hiljainen mutta ankara taistelu, jonka

tuloksena minä erosin kokonaan mieheni ja Leinon seurapiiristä.



Sinne jäi Leino voittajana Kavaljeeriflyygeliin, yhdessä hämähäkki von

Qvantenin kanssa. Leino Bacchuksena, majesteettisenä Mesikämmenenä,

vetäen luoksensa ja ympärilleen sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita,

kaikkia sellaisia, joilla oli sana vallassaan ja jotka kykenivät

taputtamaan käsiä hänen sanoilleen sekä itse välähdyttämään ei

ainoastaa "priin" vaan myös "éspritin" säilää... Hänen valtansa niiden

miesten yli oli suuri, ja hän käytti sitä eräissä tapauksissa tietoisen

häijysti osoittaakseen voivansa voittaa naisen ja hänen valtansa  

kodin vallan.



Hän voittikin   kuinkas muuten, hänen ympärillään oli hälinää ja

jännitystä, henkistä ilotulitusta, loistavaa seuraa. Minulla   vain

työtä ja hiljaisuutta. Hän voitti, mutta hän hävisi   ystävyyteni.



Ja minusta tuli niin hirvittävän yksinäinen ihminen, että koiratkin

Kristianinkadulla alkoivat surkeasti ulvoa kun niiden ohi kotiini

kuljin   mutta oli minulla sentään joku, joka juoksi vastaan ovelle ja

sanoi:   Äiti tuli!



Leinon ja Sulon seuraan liittyi siihen aikaan kiinteästi Aarne

Orjatsalo ja vähemmän kiinteästi Antti Favén. Ystävyksien yhteisistä

retkistä Helsingin ravintoloissa on Antti Favén kertonut minulle

hiljattain erittäin herkullisen jutun hauskaan tapaansa, jonka jutun

hän vieläpä on kuvitettuna minulle lähettänyt ja josta olen liittänyt

tähän valokuvajäljennöksen.



Eino Leino, Orjatsalo ja Sulo olivat viettäneet erään illan

Kaisaniemi-ravintolassa ja eläneet yli varojensa, jolloin sydämetön

hovimestari oli kaikilta kolmelta herralta pidättänyt palttoot.

Aamuvarhain oli eräs ja helposti arvattava osanottajista soittanut

Favénille ja pyytänyt tätä äkkiä menemään Kaisaniemeen maksamaan

laskun ja tuomaan palttoot kotia ennen kuin talon rouva heräsi.

Hyvänä toverina täytti Favén pyynnön, otti auton ja kävi lunastamassa

päällystakit.



Antti Favén on kuvannut minulle tapausta ja noita vaatekappaleita

seuraavin sanoin:



"Orjatsalon palttoo oli suuri kuin mammutin nahka, ja Eino Leinon

päällystakin kauluksesta olisi voinut ravintopulan aikana leikata kaksi

porterhaussteakia kahdelle henkilölle".



Antti Favén on illustroinut sekä palttoot että niiden omistajat tähän

liitetyssä piirustuksessa lisäten hänelle ominaisia kirpeitä kuvauksia,

jotka on tehty tunnetulla taiteilijankyvyllä.



Olen saanut taiteilijalta luvan liittää hänen kirjeensä tähän kirjaani

ajan ja Leinon kuvauksena.



Vuonna 1915 tuli tohtori Luiga Helsinkiin. Hän oli Viron kuuluisin

hermolääkäri sekä samalla Viron paras kriitikko ja kirjallisuuden

tuntija. Luiga se oli, joka oli pelastanut Viron suurimman runoilijan,

Viron Kiven, Juhan Liivin, henkisestä hämärästä, hoitanut häntä

hermosairaalassa Tartossa ja saanut hänet vielä työkykyiseksi. Luigan

spesialiteetti oli nerouden psykiatria, ja minä olin hänestä paljon

kertonut Leinolle. Olisin mielelläni nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä,

sillä tiesin, että Luiga piti Leinoa suuressa arvossa ja olisi

mielellään tutustunut häneen.



Mutta Leino suorastaan pelkäsi Luigaa,   hermolääkäri

kirjallisuuskriitikkona   mahdotonta, vaarallista!



Unohtaen kaiken kaunani Leinoa kohtaan soitin hänelle siis monta

kertaa keväällä 1915 ja yritin ylipuhua häntä, jotta hän olisi tullut

luokseni tavatakseen kerrankin eurooppalaisia kirjallisuusihmistä ja

hänen kaunista rouvaansa, näyttelijätär Erna Willmeriä. Rouvaa vastaan

hänellä ei ollut mitään, mutta tohtoria   ei, "voisi vielä joutua hänen

hoitoonsa".



Totta pulmakseni hän aavisti salaisen tarkoitukseni ja karkasi jonnekin.



Luigaa huvitti suuresti tuo Leinon kauhu, ja siihen asia jäi, kunnes

syksyllä Luiga tuli luokseni ja kertoi sittenkin nähneensä Leinon

kuvaten tuon kohtauksen omalla leppoisalla huumorillaan.



Onerva on referoinut Leinon elämäkerrassa Luigan kertomuksen korkeasti

kirjalliseen, vakavaan tyyliinsä osoitukseksi siitä, miten Leino

yliarvioi oman asemansa kirjallisuudessa. Mutta koko jutun tausta oli

aivan toinen, ja sallikoon Onerva minun oikaista sen kuvaamalla tuota

huumorikylläistä taustaa omin maallisin siveltimineni.



Luiga oli nimittäin ollut Königissä aamiaisella ja huomannut

viereisessä pöydässä kummallisen seuran: vanhahkon, suippopartaisen

venäläisen upseerin, joka valtavin elein, suuresti alkoholin

liikuttamana yritti selittää huonolla ranskan kielellä venäläistä

kirjallisuutta mustalaisennäköiselle, hirveän rumalle, mustaan viittaan

ja leveälieriseen hattusekasikiöön pukeutuneelle, myös "liikutetulle"

suomalaiselle, joka puhui ranskaa vieläkin huonommin. Tuon upseerin hän

puheesta päättäen tunsi venäläiseksi kirjailijaksi Kupriniksi, joka oli

täällä mobilisoituna kuten Luiga itsekin. Sanoi siis Kuprin, kehuen

miten heikäläisillä oli suuria kirjailijoita ja suomalaisilla ei mitään:



  Nous avons Lermontoff, nous avons Poushkine, nous avons Tolstoj  

vous n'avez rien.



Johon vastasi tuo mustalaisennäköinen, hypähtäen ylös ja viitaten

itseensä:



  Nous avons un   je! (pro "moi") Eino Leino.



Ja Luiga istui siinä vieressä ja katseli hymyillen "potilaitaan".



Leino oli ollut vähällä saada sydänhalvauksen, kun mieheni oli kertonut

tuon jutun hänelle, ja hänen kauhunsa Luigaa kohtaan vain kasvoi.



Eivätkä Leino ja Luiga luultavasti sen koommin koskaan tavanneet

toisiaan, mitä aina olen valittanut,   sillä ehkäpä Luiga olisi voinut

auttaa Leinoakin, ehkäpä muutamaksi ajaksi hidastuttaa Leinon kohtalon

täyttymistä.



Kului pari vuotta. Leino lähetteli minulle kirjojansa ja terveistään

ja sai joskus kiitoksen vastaukseksi, jos hänellä sattui olemaan

korviini tullut kiinteä osoite, jota vailla hän kuitenkin useimmiten

oli. Mutta polkumme etääntyivät toisistaan yhä enemmän. Olin jättänyt

kirjallisuuden, väitöskirjani ja opintoni ja lähtenyt hakemaan leipääni

liike-elämästä   minulla oli perhe elätettävänä. Elämä oli ollut

minulle armollinen, oli antanut minulle ilmaa siipien alle ja paikan

sodanaikaisen maailmanteatterin näyttämöllä. Ja toukokuussa 1917

istuin Gradinissa pika-aamiaisella kirjoittaen pitkää sähkösanomaa San

Franciscoon, Grace Codle, viljalaivojen hankinnasta ja suunnittelin

National City-pankista dollarilainaa valtiolle enkä huomannut, että

viereiseen pöytään olivat istuutuneet Leino ja Onerva. He istuivat

siellä vieraina, harmaina, hiljaisen jäykkinä   niin ulkopuolella

maailmaa, että sydämeni hätkähti ja kauhistui. Minä istuin siinä

maailmannaisena soopelipellerjinissäni ja pariisilaishatussani   ja

häpesin naamioitustani keskellä kirkasta päivää. Minä tervehdin ja

pyysin heidät pöytääni. He tulivat   jollakin tavalla hämillään. Leino

oli selvä ja yritti väkisin jotakin vanhaa sävyä entisestä elämästämme,

joka oli sadan vuoden takana. Onerva yritti seurustella kanssani   voi

tuota kultaista Onervaa   ja kysellä, mitä minä hommasin ja kirjoitin.



Silloin minä nauroin   sekä itselleni että heille, nauroin läpi

kyyneleitten vapautuneena, kaukaisena, jostakin vuoren harjalta sadan

vuoden takaa   eivätkä he loukkaantuneet, sillä itkin samalla, eivätkä

he ymmärtäneet, että nauroin kaikille vanhoille kärsimyksilleni ja

ahdistuksilleni, sille kaikelle, mikä oli ollut harmaata elämässäni...

Ja kuitenkin häpesin heidän edessään. Minä olin se, joka oli maailmalla

leikkimässä, välittämässä rahaa toisten ihmisten taskuista toisten

taskuihin, tavaraa toisesta maasta toiseen, sellaista, mitä kuka

tahansa olisi voinut tehdä,   ja he, harmaina, väsyneinä, elämän

kiduttamina, tekivät sitä työtä, mikä jää koko kansan aarteeksi kenties

ainiaaksi, sen jälkeen kun koko minun leikkini unohtuisi yhtenä aikamme

ihmisten seikkailuna.



Onerva on kirjoittanut tuosta tapaamisestamme jossakin kirjassaan  

voi, miten eri tavalla sen käsitimme... Ja miten vähän meillä oli

puhumista. Tosiaankin, Leino ja minä, jotka aina olimme puhuneet

maailmat halki, joilla sanat syöksyivät suusta ja sydämistä, joilla ei

koskaan ollut ikävää hetkeä yhdessä, ei pahimmankaan riidan aikana  

siinä me istuimme eikä meillä enää ollut samaa kieltäkään: minä olin

eurooppalainen liikenainen, ja he julkaisivat puoleksi teosofista

"Sunnuntailehteä"   ja Kukkia oli kaukana.



Minulle on ikuisesti syöpynyt muistiin tuo Gradinin kohtaus   se

oli alku suureen yksinäisyyteeni. Olin vieraantunut oman aikani

kirjallisista piireistä, enkä ole koskaan myöhemminkään enää voinut

löytää yhteyttä nuorempaan kirjalliseen polveen.



Sitten tapasin Leinon uudestaan "punaisena" aikana. Sulo haki

hänet kerran luoksemme Merilinnaan illalliselle, ja sen jälkeen

hän kävi meillä usein, istui kirjastossa selvänä ja puhui mukavia

kuten ennen vanhaan. Ankara aika ympärillämme aiheutti sen, että

meille jälleen tuli vanhaa piilopirtti-tunnelmaa. Muistelimme

Kukkiaakin, kuten tapamme oli, ja nauroimme yhdessä kyynelten lävitse

hirveille tapahtumille ympärillämme. Leino kertoi juttuja punaisten

saamattomuudesta meidän kauhuksemme ja odotti valkoista armeijaa ja

oli pääasiallisena huhunlähteenämme. Riitelimme taas saksalaisista

ja liittolaisista. Leino oli tehnyt täyskäännöksen Saksaan päin, ja

Sulo oli luonnollisesti Venäjän puolella ja suomalaisimperialisti

yrittäen saada Petsamoa ja Karjalaa Suomelle sekä kertoi jännittävistä

kokouksista Pietarissa, joihin hän otti osaa punaisten puolelta

nimitettynä Venäjän ja Suomen välisen likvidaatiokomitean jäsenenä.

Välistä kun Leino oli vähän ryypännyt, hänellä tuntui olevan

pakkomielle, että punaiset hakevat häntäkin ja aikovat vangita hänet

  yleinen paniikki oli tarttunut häneenkin   mutta nukuttuaan yön

kirjaston sohvalla hän taas rauhoittui. Leinokin oli kuin vahaa

ympäristönsä käsissä. Hän sattui siihen aikaan asumaan sellaisten

ihmisten joukossa, jotka olivat sokeimpia punaisten vihaajia ja

koettivat käyttää häntä hyväkseen suggeroiden häneenkin kauhua

työväen edessä. Muistan, että hän vihdoin vakuuttui siitä, että

punikki-Sulokin halusi Suomen itsenäisyyttä, ja me teimme mitä

villeimpiä suunnitelmia sekä punaisten että valkoisten lepyttämiseksi

itsenäisyyden puolustamista silmälläpitäen. Joka tapauksessa kotiutui

Leino vähäksi ajaksi taas luoksemme vanhana ystävänä, jolle puhuimme

kaikki ajatuksemme ja josta meillä oli paljon iloa ja lohdutusta.



Minulle tuli koko kapina kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin ollut

kokonaan poissa politiikasta sitten maailmansodan alun ja unohtanut

poliittisen ajattelunkin. Odotin vain sodan loppua ja olin yötä päivää

kiinni liikesuunnitelmissani. Suomi oli itsenäinen, ja olin tehnyt

paljon työtä viljan ja elintarpeiden hankkimiseksi maallemme   mutta

kapina lopetti viljansaantimahdollisuuden Amerikasta ja samalla kaiken

työni. Istuin yhtäkkiä työttömänä ja typeränä   enkä jaksanut käsittää,

mitä oli tapahtunut. Sen vain käsitin, että maailma oli kokonaan

sijoiltaan ja että minunkin oli uudestaan ruvettava ottamaan selvää

elämän perusteista ja etten koskaan enää harjoittaisi mitään kauppaa,

vaan siirtyisin lopullisesti työväen ja uuden maailman puolelle.



Mutta tämä kaikki on eri juttua. Joka tapauksessa en käsittänyt

väkivaltaa punaisten puolelta yhtä vähän kuin laillisen hallituksenkaan

taholta, ja kaikki mikä tapahtui oli yhtä kaameutta minulle. Mieheni

vangittiin heti Helsingin valloituksen jälkeen, sain seisoa yhdessä

työläisnaisten kanssa kauheissa jonoissa vankilaporttien takana ja

kuulla heidän kärsimyksistään ja epätoivostaan, ja koko maailmani

muuttui. Olin itse ja yksin työlläni ansainnut omaisuuteni, hankkinut

itselleni oman kauniin kodin, ja siellä minä istuin merenrantatalossani

ja katselin Suomenlinnaa, joka oli nyt Suomen ja jossa tuhansia ihmisiä

oli kuolemaisillaan nälkään   enkä minäkään voinut syödä enkä tehdä

muuta kuin koettaa auttaa niitä, joiden kärsimyksiin otin osaa koko

sydämelläni.



Mutta sekin on eri asia.



Joka tapauksessa ei ollut montakaan vanhaa tuttavaani, joka olisi

uskaltanut tai tahtonut tulla katsomaan vangin vaimoa. Ritavuori kävi,

ja W.A. Lavonius, jonka kanssa olin joutunut hoitamaan elintarveasioita

senaatissa ennen kapinaa   molemmat suuria ihmisiä sydämeltään ja

kaikkein itsenäisimpiä ja rohkeimpia tässä maassa. Juhani Aho tuli

luokseni, ja muutamat jalomieliset ja puhdassydämiset vankilapapit

kävivät puhumassa kanssani, jopa vuorineuvos Lagerlöf-vainajakin. Mutta

kuka ei tullut ja ketä minä eniten odotin, se oli Leino. En voinut

käsittää, että Leino ei edes ajattelisi Suloa ja minua, ettei hän olisi

tullut kuulustelemaan minulta Sulon kohtaloa, ettei hän tekisi jotakin

Sulon hyväksi, tietäen hyvin Sulon osuuden kapinaan.



Odotin huhti-, touko-, kesäkuun   Leinoa ei kuulunut. En tahtonut

soittaa hänelle enkä ottaa selvää hänestä, vaikka mieheni sitä pyysi

kirjeissään. Minä vain odotin   ja ajattelin, että hän mahdollisesti

oli sairas tai joutunut pitkäaikaiseen humalaan, josta ei osaa selvitä.

Mutta sitten tuli heinäkuussa luokseni tohtori Wikman   kuten myöhemmin

sain tietää Leinon lähettämänä, ja häneltä kuulin, että Leino voi

hyvin. Olinhan sitä paitsi lukenut hänen kirjoituksiaan lehdistä

ja tiesin, että hän oli julkaissut pari kirjaakin. Muttei tohtori

Wikmankaan kyennyt selvittämään minulle, miksi Leino ei ollut käynyt

minua tapaamassa. Lähetin hänelle terveisiä, että Sulo oli pyytänyt

minua puhumaan hänelle erinäisistä asioista ja että toivoin hänen

tulevan heti luokseni.



Hän tulikin, muistaakseni heinäkuun puolivälissä. Juhani Aho sattui

samalla kertaa olemaan luonani, ja kerroin jo ylempänä vähän tuosta

kohtauksesta. Leino oli selvä, aivan korrektisti puettu, tukka lyhyenä;

viitan ja leveälierisen hän oli jo pari vuotta sitten hylännyt.

Hän vaikutti jollakin tavoin ei-leinomaiselta, vain "tavalliselta"

ihmiseltä, ja tavallinen hänestä oli tullutkin. Hän oli hämillään ja

hiljaa, ja kun kysyin, mitä hänellä, maamme suurella runoilijalla,

oli sanottavaa siitä mitä ympärillämme tapahtui, hän vaikeni ja sanoi

olevansa pieni. Tuo juurtui mieleeni, sillä Aho jatkoi   "tämä on

aikaa, jolloin suuret runoilijat tulevat pieniksi". Ja me istuimme

kaikki sydän kouristuneena. Kun Aho lähti, jäi Leino vielä istumaan

  ja vaikenemaan sen ainoan kerran elämässä, jolloin olen nähnyt

Leinon vaikenevan. Kaikki hänessä vaikeni, silmät sekä sydän. Vaikka

aavistinkin, että jokin tuska häntä ahdisti, en voinut muuta kuin

odottaa, että hän puhuisi. Luulin, että hän suri Sulon kohtaloa

ja sitä, ettei voinut tehdä mitään Sulon hyväksi. Lohdutin häntä

kertomalla, että Sulo voi hyvin ja että oli syytä toivoa armahdusta ja

toimia sen hyväksi.



Hän istui vain ja vaikeni ja oli omituinen. Vihdoin hän lähti jättäen

minut tunnelmaan, että luonani oli ollut vieras ihminen.



Jonkin aikaa sen jälkeen ostin ne hänen kirjansa, "Helsingin

valloituksen" ja "Vöyrin koulun", joita hän ei ollut lähettänyt

minulle, ja muistaakseni siitä ensimmäisestä löysin vastauksen

kysymyksiini sekä selityksen Leinon omituiseen käyttäytymiseen. Se oli

niin hirvittävä isku minulle, etten voinut siitä toipua moneen aikaan.

"Helsingin valloituksessa" on muistaakseni puolen sivun pituinen

pätkä, jossa hän kuvailee, miten hän punaisten vallassaolon aikana

kävi eräässä "entisen punaisen tuttavan" perheessä asioista selvää

ottamassa, mutta miten hän "huomasi, että häneltä jo salattiin kaikkea

ja häntä kohdeltiin valkoisena rikollisena" jne. Minä en ole tuota

pätkää lukenut enää 25 vuoteen eikä minulla ole sitä kirjaa käsillä,

mutta joka tapauksessa pätkän sisällön oli suunnilleen osoitettava

ja selitettävä, mistä syystä hänkin oli seurustellut "punaisten"

kanssa, ja todistettava, miten vihamielisiä mieheni ja minä olimme ja

miten häntäkin kohdeltiin vihollisena. Nimiä hän ei ollut maininnut,

mutta oli kyllä tarpeeksi selvää, ketä hän tarkoitti. Tuo pätkä oli

niin mitäänsanomaton kuten koko kirjakin, että harvat lukijat siihen

kiinnittivät huomiota, mutta että sen kirjoitti ystävämme Leino

ystävästään Sulosta, joka oli vangittuna ja jonka elämä oli vaarassa

juuri siihen aikaan kun kirjaa oli kirjoitettu, että sen kirjoitti

Leino, joka tunsi jokaisen ajatuksemme ja sanamme tuosta ajasta ja että

hän vieläpä väritteli ystävyyttämme mitä armottomimmalla tavalla, se

oli minulle liian raskasta.



Kun sellaista tapahtuu, ei enää tee mieli elää. Olin siihen

aikaan vielä nuori, ja minulla oli vielä vaatimuksia ihmisten

suhteen. Olen elämäni varrella myöhemminkin kokenut samanlaisia

tapauksia   politiikka pilaa ihmisiä  , olen kokenut mitä mustinta

kiittämättömyyttä, mitä likaisinta panettelua; taloudellinen

menestyksenä itsenäisenä naisena on aiheuttanut mitä pikkumaisinta,

käärmemäisintä kateutta, mutta olen oppinut tuntemaan ihmisten

heikkouksia ja useimmiten antamaan anteeksi, koska ihmis-raukat ovat

yrittäneet omalla tavallaan pitää puoliaan elämän taistelussa. Olen

oppinut hymyilemään sille mikä on pientä ihmisissä, mutta silloin  

minä olin nuori enkä osannut antaa anteeksi.



Minä lähetin sanan Leinolle, että minun taloni ovea hänen ei enää

koskaan pitänyt avata, että olisin voinut antaa anteeksi, jos hän

olisi rikkonut minua vastaan naisena   sellaista hän oli tehnyt niin

paljon naisten suhteen, mutta että hän rikkoi ystävyyttä vastaan,

ystäväänsä vastaan, se oli rikos pyhää henkeä vastaan ja siihen ei

ollut anteeksiantoa.



Eikä ollutkaan, siitä huolimatta että yhteiset ystävämme yrittivät

sovittaa. Minä ilmoitin, että Leinolle oli aina kaikki annettu

anteeksi, mutta nyt minä aioin todistaa hänelle, että oli jotain

sellaistakin, mitä ei voida sovittaa.



Niin minä jatkoin pari vuotta,   matkustin Leinon kanssa kerran samassa

raitiovaunussakin enkä tuntenut häntä, vaan katsoin hänen ylitseen ja

lävitseen aivan kuin hän olisi ollut harmaata, ilmaa.



Ja kadun sitä nyt syvästi, koska elämä on opettanut minulle yhtä ja

toista ja koska Onervan kirjoittama Leinon elämäkerta on avannut

silmäni näkemään hänet sellaisena kuin hän oli jo silloin: sairaana,

ihmisten hyljeksimällä ja peloittamana, aikana, jolloin tapahtumat

kasvoivat yli hänen päänsä.



Hän seurusteli siihen aikaan taiteilijain ja boheemitaiteilijain

parissa, joilla ei ollut muuta tekemistä sen aikaisessa Helsingissä

kuin levittää huhuja ja olla pelkäävinään silloin kun punaiset ja

valkoiset taistelivat. Myöskin hän asui pikkuporvarillisissa piireissä,

joissa henkinen ilmapiiri oli samanlainen. Siitä Leinokin sai tuon

päähänpiston, että punaiset muka hakivat häntäkin. Tuntui suorastaan

loukkaavalta vakuuttaa Leinolle, etteivät ne punikit varmastikaan

välittäisi hänestä.



Mutta kun valkoiset tulivat, kääntyi tuuli toisaalle. Samat kaverit,

jotka olivat pelottaneet häntä punaisten terrorilla, alkoivat kiduttaa

häntä sillä, että hän muka oli seurustellut sellaisten punaisten

kanssa, jotka ammuttaisiin ja etteivät muka valkoiset voineet häneen

luottaa, ja kuinka hänen nyt kävisikään, kun oli julkaissut sellaista

lehteä kuin "Sunnuntai". Ja Leino-raukan tuli kiire puhdistautua

kuten monen muunkin taiteilijaihmisen. Gallenista tuli adjutantti,

ja hän häpesi syvästi, että oli koskaan tuntenutkaan sellaista

"roistoa kuin Gorki", joka oli ollut hänen sydänystävänsä. Tunnetussa

taiteilijaliioittelussaan hän kuulemma hävitti ne suurenmoiset

kuvatkin, jotka oli maalannut Gorkista.



Helsinki oli siihen aikaan täynnä pikkuporvarillisia Falstaffeja, ja

niitä on jumala paratkoon vieläkin. Eikä ollut ihmekään, että humalan

psykoosin vaikutuksesta Leinokin teki vastuuttomia tekoja   omistaen

runoja milloin keisari Wilhelmille, milloin Belgialle.



Niin, minä en antanut anteeksi, mutta Sulopa antoi   jo heti vankilasta

päästyään  , ja pian sain kuulla, että kaverukset taas kuljeskelivat

yhdessä. Se oli mieheni yksityisasia, mutta kotiimme Leinoa ei saanut

kutsua, olin kerta kaikkiaan sen päättänyt ja ilmoittanut siitä

miehelleni.



Tammikuussa 1921 palasin kerran Marlebäckistä   silloin ostamaltani

maatilalta   myöhäisellä ja myöhästyneellä junalla kaupunkiin. Olin

unohtanut avaimet ja soitin kotiin. Puhelimessa oli hämmästynyt

mieheni, joka kummastellen kotiinpaluutani sanoi, että kotona oli

vieraita ja että äitini oli siellä emäntänä. Samalla hän käski

puhelimeen äitini, joka tuntui myöskin olevan hämillään. Kiristin

siis molemmilta tietoja, keitä siellä oli, ja mammani kertoi hyvin

laajasti, että amiraali Pitka oli siellä ja vielä joitakin virolaisia

ja että mieheni oli pyytänyt häntä emännöimään, ja että siellä oli

myöskin Eino Leino, joka kuulemma oli niin kovin herttainen ja oli

tehnyt niin kauniin runonkin hänelle ja pikku tyttärelleni, jopa tämän

kotiopettajattarellekin, ja että minun pitäisi nyt olla ihmisiksi ja

antaa Leinolle anteeksi, kun hän kerran oli niin suuri runoilija, ja

kuinka minä kehtasinkaan olla häijy hänelle jne.



Minä ymmärsin hyvin, miksi amiraali ja mamma oli hankittu sinne, ja

sanoin lyhyesti ja kuivasti, että Leinon on oltava poissa siksi kun

tulen kotiin. Mamman protestit häipyivät suljettuani puhelimen, mutta

kun pääsin kotiin, oli Leino kumminkin vielä siellä. Menin huoneeseeni,

ja sinne sitten ilmestyivät kaikki vuoron perään minua Leinon puolesta

rukoilemaan, kunnes raivostuin lopullisesti.



Vihdoin tuli sitten Leino itse, istuutui ja katsoi minuun   nöyränä,

matalana, niin kuin hän joskus oli Kaikkialla sunnuntaiaamun kauneuden

edessä ollut ja lausui:



    Tässä seison, enkä taida muuta;

    tällaiseksi loi mun aika,

    iäisyys ja luonto suuri,

    joka elää soi mun.



        Pyydä anteeksi en mitään.

        Mitään en mä anteeks' anna.

        Olen niin kuin luonto itse,

        joka lausuu: kärsi, kanna!



En muista, lausuiko hän koko "Elämän koreuden", mutta nämä säkeet

ainakin, ja lisäsi:   Sydämeni on rikki.



Koko päätökseni haihtui siinä hetkessä; en muistanut muuta kuin Kukkian

vanhaa Mesikämmentä, joka oli kuin luonto itse, ilman ihmisten lakia.



Minä se olin joutunut pois luonnosta, ruvennut mittaamaan Leinoa

ihmisten ja yhteiskunnan, jopa politiikankin mittapuuna, vaatimaan

ihmisten moraalia siltä, joka oli amoraalinen kuin luonto itse...



Ei tämä minulle vielä silloin ollut niin selvää, mutta, minä annoin

hänelle kättä ja puhuin hänen kanssaan ja sanoin, että minä yritän

unohtaa. Enkä anna itselleni koskaan anteeksi, etten tehnyt mitään

osoittaakseni sitä hänelle,   enkä auttanut häntä, joka oli kuin elävä

haava.



Sinä iltana istuimme vielä kaikki yhdessä   me Kukkian lapset   sanoi

Leino ja oli kuin ennen.



Se oli viimeinen kerta, jolloin näin Leinon, vaikka hän kuoli vasta

viisi vuotta myöhemmin. Sulo vangittiin muutaman kuukauden perästä,

olin silloin muuttanut maalle, ja elämäni suuntautui kokonaan pois

Leinon poluilta, niin kuin myöskin Sulon poluilta sitten kun hän

vapautui.



Hoidin maatilaani, rakensin sahoja, matkustin paljon. Silloin tällöin

huomasin sanomalehdissä Leinon kirjoituksia, näin että hän oli

julkaissut uusia kirjoja, luin hänen Vironmatkastaan ja muistin vanhoja

pilvilinnojamme   mutta en enää tavannut ketään, joka tunsi Leinon.

Euroopan-matkoillani kävin niin paljon teattereissa ja kutsuissa

ja ravintoloissa, että kotiintullessani mielelläni elin sangen

työntäyteistä erakkoelämää tavaten pääasiallisesti vain kauppa- ja

puutavaraihmisiä, jotka olivat sadan vuoden etäisyydellä Leinosta.



Vasta 1925 luin Leinon "Syreenien kukkiessa" ja muita viimeisiä runoja

  ja sain omantunnon tuskia.



Samoihin aikoihin kuin minä häntä halveksin, hän oli kumminkin

kirjoittanut "Velisurmaajan" ja. "Työn uhrien laulun".



    Työ, veljeys, siskous ihmisten,

    side onnen ja onnettomuuden!



Sitten runon "Rauhan voimien vapautuessa", mutta ennen kaikkea tuon

komeimman ja valtavimman hymnin "Ihmisheimolle", joka tulee elämään

yhtä kauan kuin suomen kielikin:



    On luonnon sydänloitsut ilmi tuotu,

    on herätetty henget veen ja maan.

    On tuli itse pilven päältä tuotu

    ja vuorten vanhat voimat piilostaan...



    mutt' missä, missä on onni?



    On ilma vallattu ja radat raattu,

    on vesi viitottu ja auki maa,

    kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu...



    mutt' missä, missä on onni?



    Me oomme tehneet Herran temppeleitä,

    maan lunnait' taivahille maksaneet.

    Sa turhaan taivahille suitsutit,

    ei siellä, siell' ole onni.



    Se taivas kaunihina kaartuu kerran,

    kun kansat merten poikki kättä lyö,

    kun joka mökkiin paistaa päivä Herran,

    kun joka lapsi lemmen leipää syö,



    vain silloin, silloin on onni.



Ja tätä kirjoittaessani kuulen kaikuna miljoonista sydämistä tämän

saman kaipuun ja saman vastauksen, jonka sille on antanut mies, joka

oli yläpuolella hyveiden ja paheiden, "inhimillinen ja iankaikkinen",

kuten Onerva häntä kuvaa.



Ja samassa teoksessa, jossa hän kaiken tämän ohella julkaisee mitä

banaaleimpia tilapäisrunoja, sanasepon ja mestarin tilapäistunteen

aikana kokoon kyhäämiä, voi löytyä sellainen helmien helmi kuin

"Syysaamu", potensoitu ihmistuska:



    Pitkät hallavat hopeahunnut

    päällä pellon säilyy,

    päällä keltaisen maan ja metsien

    puiden oksilla häilyy.



        Tuosta tiedän: on päivä noussut;

        nostan itseniki,

        istun hiljaa ikävöiden

        ikkunata liki.



    Ah, te hallavat hopeahunnut

    tulkaa povelleni.

           " " "

    ettei huutohon yksinäisen

    varjot yksin vastais;

    ettei poloisen päänalaista

    kyynel kylmä kastais'.



Oli siis syystalvi 1925, kun minä taas heräsin tietoisuuteen

Leinosta ja päätin ottaa selvää, voisinko minä ottaa hänet hoivaani

Marlebäckiin. Minulla oli varoja ja tilaisuutta auttaa häntä ja

järjestää hänelle jonkinlainen koti maatilalleni. Tapasin sattumalta

kaupungilla Onervan, jolla juuri oli ollut ajatus pyytää minua

huolehtimaan Leinosta. Istuimme Fazerilla, ja Onerva kertoi, miten

Leinoa vieläkin vaivasi minun tylyyteni ja miten hän epäili, olinko

minä antanut hänelle anteeksi. Olin aivan suunniltani siitä ja pyysin

Onervaa sanomaan hänelle, että tulisin hakemaan hänet autollani

Marlebäckiin kevätpuolella, kun palaisin ulkomailta,   olin nimittäin

lähdössä matkalle   ja että minä järjestäisin Marlebäckiin oikean

kavaljeeriflyygelin, jonka ensimmäinen asukas hän tulisi olemaan.

Leinohan nimitti minua jo 1920 Marlebäckin majurskaksi sinä viimeisenä

iltana, jolloin hänet näin ja kerroin, miten minä rakensin Marlebäckin

päärakennusta ja lupasin rakentaa siihen myös kavaljeeriflyygelin.

Sinne hän oli odottanut kutsua.



Tämä sattui ennen joulua. Onerva oli vienyt terveiseni perille, ja

Leino oli ollut kovin iloinen siitä ja luvannut odottaa kevättä.



Tammikuun alussa sammuivat hänen silmänsä. Minuakin vaivaa

syyllisyydentunne.



Antti Favén kertoi minulle   ehkäpä hän on kertonut siitä muillekin,

ehkäpä se on jo tunnettua, mutta kuitenkin toistan sen tässä vielä

kerran.



Leino asui Syvärannassa, Antti Favén oli lähdössä Ainolaan Sibeliuksen

luo päivälliselle. Syvärannan kohdalla ojan reunalla maantien vieressä

istui yksinäinen mies ränsistyneessä kapassa, kalotti päässä   Leino.

Antti pysähtyi ja kutsui mestarin mukaansa Ainolaan, otaksuen, että

Leinokin olisi siellä tervetullut vieras, kuten hän olikin.



Sibelius ihastui nähdessään heidät molemmat. Leino oli loistavalla

päällä, hurmasi tapansa mukaan talon naiset, kutsuttiin päivälliselle.

Sibelius pyysi Antin sivulle ja huomautti hänelle, nyökäten Leinoon

päin, että olisi kai varminta olla käyttämättä alkoholia Leinon vuoksi.

Istuttiin pöytään. Keskellä pöytää seisoi viinakarahvi koskemattomana,

siitä ei tarjottu kenellekään. Isäntäväki oli äärettömän kohteliasta.

Seurustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, mutta keskellä keskustelua

pisti Leino kätensä rintataskuun ja otti sieltä taskumatin, kaatoi

itselleen lasiin, pisti pullon takaisin taskuunsa ja tyhjensi

lasinsa aivan kuin huomaamatta kesken vilkkaan juttelun. Suuren

säveltäjämestarin oli paha olla, mutta keskustelua ja hilpeätä

yhdessäoloa jatkui. Vähän ajan kuluttua uudistui sama juttu   Leinon

käsi kävi taskussa, nouti viinapullon taaskin aivan huomaamatta, mutta

Leino jatkoi keskustelua yhä säkenöivämpänä. Leino kasvoi, levisi,

säteili, isäntäväki ja muut vieraat pienenivät ja kutistuivat yrittäen

vaivoin pysyä runoilijamestarin perässä seuraten häntä loistavalle

henkiselle retkelle siihen valtakuntaan, jossa hän oli kuningas.



Jokainen hänen kädenliikkeensä pulloa kohden viilsi hänen ystäviensä

sydäntä, niin että he syyllisinä istuivat hänen ympärillään, hänen,

joka kuninkaallisessa rauhassa jatkoi retkeään kadotusta ja kuolemaa

kohti... Kuka olisi voinut estää häntä siltä matkalta, eivät ainakaan

nuo siivot, säädylliset, hyvät ja jalomieliset ihmiset, jotka

kauhistunein sydämin katselivat kaatuvaa kuningasta.



Toulouse-Lautrec...



Suljen silmäni ja näen Sibeliuksen pöydässä Leinon sijasta hänen

veljensä Toulouse-Lautrecin, ränsistyneille ruumiineen, hattu

silmillä, kuninkaallisen välinpitämättömänä maailmaa kohtaan, valmiina

potkaisemaan pilviä.



Toulouse-Lautrec...



Suljen silmäni ja kuvittelen pöydässä, suuren mestarin vieressä,

suloista Aino-rouvaa vastapäätä, helkkyvän hopean ja kristallin

ja porsliinin ja kukkien keskellä Eino Leinoa, hienosti puettuna,

tukka leikattuna, kultakello taskussa, frakkipukuisena tavallisena

herrasmiehenä Antti Favénin vieressä   kunniamerkit frakinrinnuksessa

  ja minun sisimpäni vääntyy kauhusta ja inhosta. Se olisi ollut

hirvittävä olio. Tuo kohtelias, hyvin puettu herrasmies! Hän olisi

ollut valhetta, naamioitu muumio! Tuhannen kertaa mieluummin näen

Leinon sellaisena kuin hän oli, eksyvänä, kärsivänä ja ränsistyneenä,

mutta todellisena ihmisenä, johon elämä on kaikki kyntensä iskenyt,

jota se on raadellut ja kadulle heittänyt, voimatta kuitenkaan hävittää

hänestä kuningasta.



Monet yrittivät tehdä hänestä hovinarrin, mutta hänen sisäinen

integriteettinsä kesti, hänen tahtomattaan. Hän erehtyi, hän eksyi

usein, ihmiset työnsivät ja pakottivat häntä, kaiken maailman kuona

kasaantui hänen kynäänsä, hänen silmiään sokaistiin. Hänet opetettiin

näkemään vain sitä mikä miellytti niitä, jotka heittivät hänelle

leivänmurusia, mutta suuri luonto itse ei koskaan kadottanut poikaansa.

Hän pysyi lokaankin heitettynä, tallattunakin, luonnon ihmekukkana.



On monta suurta runoilijaa maassamme, ehkäpä runoilijoina suurempiakin,

mutta ei ole niin valtavaa ihmishahmoa, joka oli kuin luonto itse,

alkuvoimaisen ylväs ihmisen poika suurine vikoineen ja hyveineen, joka

ärsytti ja herätti ihmisiä ja kylvi aurinkoa kansamme sydämeen.



    Niin kauniisti kajavat veen yli itki...



                  Valtiollisen Poliisin kopissa

                  Ratakadulla heinäkuussa v. 1943.













TAPASIN GUSTAF MATTSSONIN VAIN NAAMIAISISSA









Nuori nainen, minä itse, tapasi Gustaf Mattssonin.



Eihän sillä "itsellä", jota katselee kolmenkymmenen vuoden takaa,

ole enää juuri sen enempää tekemistä nykyisen "minän" kanssa kuin

muillakaan vierailla olioilla, joita katselee noin kaukaa, paitsi

että tuon "itsen" elämää tuntee ehkä vähän paremmin kuin muiden ja

voi sille hymyillä rauhallisesti, jopa tipahuttaa sitä muistellessa

silmäkulmasta, pienen ikivanhoilta ajoilta periytyvän yksinäisen

kyynelenkin.



Mutta joka tapauksessa katselen sekä tuota "minääni" että Gustaf

Mattssonia aivan rehellisesti nykyisillä silmilläni ja aion kertoa

heistä kaiken muistamani omalla kielelläni, monologina ja dialogina. En

voi sille mitään, että näen kaikki tapahtumat ympärilläni pieninä ja

suurina näytelminä   tämän sittenkin suuren ja rakkaan, ihmeellisen ja

kauhean ja ihanan aikamme draamassa.



Vasta nyt, muistojani kerratessani, olen tullut huomaamaan, miten

paljon dramatiikkaa elämäni on koko ajan sisältänyt, ja eräs

ihmeellisimpiä ja uskomattomimpia pikku näytelmiä elämässäni oli

kosketukseni suureen ja ihanaan kulttuuri-ihmiseen Gustaf Mattssoniin.



Se oli romanttinen satunäytelmä meidän kummankin elämässä.









Ensimmäinen näytös



TUHKIMO LÄHTEE NAAMIOHUVEIHIN





Se oli silloin, kun minä tahdoin olla niin kuin muutkin.



Olin nuori ja olin yksin. Hän, jonka poroporvarillisten käsitteiden

mukaan olisi pitänyt olla kotona minun seuranani, oli taas ollut

usean päivän poissa teillä tietymättömillä, muistaakseni vuorineuvos

Lagerlöfin hauskassa seurassa pikarien ääressä   enkä minä voinut sen

seuran kanssa kilpailla.



Mutta sydämeni oli kuin ryövärin luola, ja päätin olla niin kuin

muutkin.



Asianajotoimistossa, jossa siihen aikaan olin ulkomaan

kirjeenvaihtajana, puhuttiin kahvitunnilla "oopperamaskiksista"  

kaikki nuoret tuomarit sekä vanhemmatkin olivat sinne menossa. Meitä

naisiakin kutsuttiin mukaan "pitämään hauskaa". (Voi, kuinka vihasin

tuota puheenpartta, tuota amerikkalaista "to have a good time"!)



Koska sydämeni oli ryövärinluola, niin minäkin päätin mennä

naamiaisiin, muttei tuomarien mukana, vaan aivan yksin, tuntemattomana

  intrigoimaan ja katselemaan.



Ostin itselleni varmuuden vuoksi lipun permantoaitioon, josta voisin

hallita tilannetta noiden tuomarien suhteen, ja ryhdyin valmisteluihin.



Minulla oli ennestään aivan aito valkosilkkinen empire-puku,

"kuningatar Luise"-puku, kotiompelijani kiinnitti siihen tädiltäni

perimäni aidot Duchesse-pitsit, koko suvulta ja tuttavapiiriltä

keräsin briljanttisormuksia ja kuninkaallisia rannerenkaita, ja vyöni

briljanttisolki rinnan alla tuli suoraapäätä erään vanhan ystävättäreni

hovipuvusta. Diadeemikin oli aito. Sanalla sanoen: minä olin aivan aito

Tuhkimo ja kaikessa aitoudessani ja kuninkaallisessa ryhdissäni aivan

mahdottoman ikävä ja sopimaton ilmiö sellaisiin naamiaisiin, joissa

pidettiin hauskaa. Eikä kukaan noista puolihumalaisista miesihmisistä

välittänyt aitoudestani.



Ompelijatar tuli jo aikaisin illalla pukua ylleni rakentamaan ja

kenraaliharjoitusta pitämään, ja kun sen sain ylleni, lähdin syöttämään

ja palvomaan kolmivuotiasta kotityranni-tytärtäni, ja luonnollisesti

hän tunnetulla häijyydellään kaatoi maitolasinsa valkosilkkiseen

kuninkaalliseen syliini   niin että ompelijalta pääsi itkunparahdus ja

kesti pari tuntia, ennenkuin pesulla ja silityksellä pukuni taas tuli

kuntoon ja aidoksi.



Siitä opetus, että jos sydän on ryövärinluola ja on päätetty lähteä

naamiaistansseihin, niin ei pidä harrastaa pikkuporvarillista äitiyttä,

vaan korkeintaan heittää lentosuukko kolmivuotiaalle ja viheltää

omalletunnolle.



Niin, sille aidolle Luiselle sidottiin leuan alta pään ympäri Luisen

sifonkiliina, jonka alta valuivat avokaulalleni rullasuortuvat   oi,

kuinka se oli kuuma, mutta se vastasi täydellisesti tuota tunnettua

kuvaa Luisesta sisarensa seurassa. Käsivarsiin tulivat ne aidot

rannerenkaat ja sormiin sormukset   vaikkei minusta silti joulukuusta

tullut, eikä tarvinnutkaan, huomioonottaen silloisen köyhän Preussin

raha-asiat. Niin että aito minä olin peilissä, sillä kasvonikin

muistuttivat Luisea, mutta niitähän peitti valkosilkkinen naamio.

Vielä viuhka ja pitkät hansikkaat käteeni ja olalle à la Parisiennen

loppuunmyynnistä sadalla markalla ostettu valtava beigevärisestä

verasta tehty "antiikkinen" iltakappa ja kuningatar oli valmis vaikka

Napoleonia tapaamaan, ja niin aitona, ai ai, niin aitona!









TUHKIMO SAAPUU





Ruotsalaiseen teatteriin noin yhdeksän jälkeen. Hälinää, rähinää,

paljaskaulaisia ja melkein paljaspovisia naisia, frakkipukuisia,

puolihumalaisia miehiä, puuterin hajua ja kymmenien hajuvesien

kakofoniaa, musiikkia näyttämöllä, salongissa tanssipermanto ja

väkinäisesti iloa teeskenteleviä, kömpelösti "hauskaa pitäviä" pareja

tanssimassa. Oikeasta ilostahan ei meillä voi tanssiaisten alussa

puhuakaan, koska ihmiset eivät lämpiä niin pian   ja kun ne lämpiävät,

niin ne alkavat kouria toisiaan   ainakin naamiaisissa.



Sen sain sanan täydessä merkityksessä kokea, sillä jo vaatenaulakon

luona kävi eräs "liikutettu" herrasmies käsivarteeni kiinni:



"Kukas sinä sitten olet, puluseni?" Tunsin hänet hyvin   hän oli

kuuluisan vaimonsa mies, kaikkien helsinkiläisten naamiaisten varma

habitue. Minä raivostuin ja löin häntä norsunluisella viuhkallani

kipeästi sormille ja sihisin hyvin vähän kuninkaallisesti ja sangen

kansainvälisesti:



"Noli me tangere!"



Hän jäi siihen, koska kiiruhdin aitiooni, mutta kuulin takaani selvällä

suomen kielellä: "Kas, kun toi on ylpiä!"



Siinä minä sitten istuin aivan tyhjässä permannon keskiaitiossa kuin

mikäkin preussilainen kansalliskuvapatsas   aition alakulmassa, yksin

koko naamiaisyleisön katseltavana, sillä naapuriaitiotkin olivat vielä

jonkin aikaa tyhjinä. Ja kyllä minä siksi jylhä olin, ettei kukaan

tullut minua enää häiritsemään.



Sitten vasta muistin, että naamioitunahan minä olin eikä kukaan tiennyt

minusta mitään ja että olin ypöyksin tässä ihmisvilinässä   ja aloin

katsella ympärilleni.



Alhaalla permannolla käteni ja puheeni ulottuvilla tanssivat nuoret

tuomarit, joita kiusaamaan olin tullut   kullakin daamina joku

avokaulainen, lyhythelmainen kaunotar Königistä tahi Gambrinista.

Tunsin jonkun dosentin, tohtorin, näyttelijättäriä   he eivät

tarvinneet naamiota, siksi naamioituja he olivat muutenkin.

Ruotsalaisia salonkileijonia kulki ohitseni koettaen kurkistaa naamioni

taakse, mutta hekin jäykistyivät, kun ylhäisesti torjuin heidät

briljanteissa hohtavan kuninkaallisen käteni ja viuhkani viittauksella.



Istuin vihdoin mukavastikin aitioni kulmassa ja kysyin itseltäni: Entäs

nyt? Pitäisikö minun nyt ruveta agressiivisesti hankkimaan itselleni

seuraa, käydä kiinni esim, tuohon dosenttiin ja sanoa hänelle jotakin

rafflaavaa, tai keskittyä tuohon hauskaan ja intelligentin näköiseen

mieheen, joka sitten tanssisi kanssani ja ehkäpä kourisi käsivarttani,

kuten hän juuri tekee ohikulkevalle naiselle, tai antaa merkki sille

tutulle tuomarille, joka juuri liukui ohitseni Hebensä kanssa tanssien

vakavasti kuin velvollisuuttaan itseään kohtaan täyttäen (nim. siihen

hauskuuden pitoon nähden). Hän varmasti hakee minut ja sitten yrittää

juottaa minulle samppanjaa ja kopeloida vyötäröäni, kuten hän juuri

tekee tuolle Hebelle.



Ja minä tiesin yhtäkkiä, että se oli mahdotonta, niin auttamattoman,

kuolettavan ikävää, niin hirvittävän tympäisevää ja tarpeetonta. Enkä

käsittänyt, miksi olin tullut, ja unohdin sydämeni ryövärinluolankin

ja häpesin armottomasti. Ja pelkästä kiukusta tipahti ensimmäinen

kyyneleni, ja sitä seurasivat monet, jotka taitavasti pyyhkäisin

plyymiviuhkallani naamion pitsireunan alta, ennen kuin ne ehtivät

pahasti kompromettoida poskiani ja näkyä koko yleisölle.



Siitä muodostui erinomainen itkutilaisuus. Kuka olisi voinut aavistaa

tuon kivettyneen Luise-muistopatsaan itkevän   koko kauan pidätetty

kyyneltulva valui silmistäni   itsesääli, katumus ja kiukku   viuhkani

plyymit kastuivat arveluttavasti.



Joku oli jo vähän aikaa sitten tullut naapuriaitioon ja istuutunut

sen nurkkaan viereeni. En välittänyt katsoakaan, pyydystelin vain

viuhkalla kyyneleitäni, itkin aivan mekaanisesti,   mutta yhtäkkiä

tapahtui jotakin aivan pöyristyttävää, henkeäsalpaavaa, jotakin aivan

mahdotonta, sellaista, jota vain romaaneissa voidaan keksiä ja jota

ei elämässä uskota tapahtuvaksi: naapurini kumartui puoleeni ja sanoi

hiljaa:



      Grausam unter stillen Sternen

    würgt das Leben uns kaput...



Sanoja oli Gustaf Mattsson ilman naamiota, ja sanat olivat Owglassin

Rabelais-käännöksestä, jonka juuri edellisenä iltana olin lukenut ja

muistiini syövyttänyt, joten minä jatkoin:



      Mensch, ein's sollst Du nicht verlernen:

    Lachen ist dein Menschengut.



Mattsson (hypähtäen paikaltaan): Rabelais, Pantagruel, Owglassin

käännös, luin sen juuri ennen tänne tuloani. Mistä te tulette, kuka

olette, luitteko sen vieressäni näkymättömänä?



Minä: Valitettavasti en tällä kertaa seisonut vieressänne edes

ajatuksissanikaan. Luin nuo säkeet eilen. Akateeminen kirjakauppa

lähettää Albert Langenin uutuudet minulle nähtäväksi ennen kuin teille

  heidän olisi saatava siitä muistutus.



Mattsson (istuutuen): Tämähän on mahdotonta! Sellaista ei varmasti

ihmisille tapahdu. Tiedättekö, kuka minä olen?



Minä: Mikä kysymys,   kuka ei Gustaf Mattssonia tuntisi, teidän

kuuluisaa kraniumianne.



Mattsson: Mit wem hab' ich die Ehre?



Keskustelumme kävi saksaksi.



Minä: Luise...



Mattsson: Ahaa, minä ymmärrän, Teidän Majesteettiinne tulee kai

suoraan Tilsitistä!



Oliko Napoleon häijy   hänellä oli muistaakseni pahoja aikomuksia

teidän suhteenne, ja Friedrich Wilhelm käytti teitä hyväkseen   sen

vuoksiko itkitte?



Minä: Enkä, minä olen tässä kuin mikäkin preussilainen

kansallismuistopatsas ja minun on ikävä.



Mattsson: Hyvä. Minäkin olen jonkinlainen "nationalmonument" ja

minunkin on hirveän ikävä. Mainiota, että Rabelais saattoi meidät

yhteen.







PRINSSI JA TUHKIMO





Näin tutustui prinssi Tuhkimoon, tuli ja istuutui Tuhkimon aitioon,

ja siellä he istuivat yhdessä liikkumatta, syömättä ja juomatta,

välittämättä tutuistaan ja ajan kulusta aamuun kello 3:een ja puhuivat

sellaisella hirveällä kiireellä kuin elämä juuri olisi loppumaisillaan

  niin kuin se olikin   prinssin osalta.



Puhuttiin Owglassin ihanasta Rabelais-käännöksestä ja Owglassista

itsestään. Kerroin hänen "Vihreästä omenastaan", jota Mattsson

ei tuntenut, puhuttiin Thönistä, Reznicekistä, Gulbranssonista,

Ludvig Thomasta, kaikista Simplicissimuksen ja Albert Langenin

tukipylväistä, koko müncheniläisestä vapaamielisyydestä ja Mattssonin

ammattitovereista maailmassa, joita hän ei ollut henkilökohtaisesti

kertaakaan tavannut, nimittäin Karl Kraussista ja Viktor Auburtinista,

joiden luokkaan hän kuului. Puhuttiin Albert Engströmistä ja hänen

"kolingeistaan", joita Mattsson ihaili. Puhuttiin "I dageista"

ja Dagens Tidningen-vainajasta ja Westermarkista ja Hirnistä ja

muista professoreista. Yritin puhua mahdollisimman berliiniläistä

saksaa eksyttääkseni hänet pois balttilaisilta jäljiltäni. Sitten

alkoi kielitutkinto. Hän yritti   aivan ohimennen   puhua ranskaa,

ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin tarttolaisen mademoisellen

parhaalla geneveläis-ranskalla   myöskin ohimennen. Engströmistä ja

hänen "kolingeistaan" ja "överliggareistaan" puhuttiin ruotsiksi

  aivan ohimennen. Sitten hän siirsi keskustelumme taitavasti

Venäjälle ja sen sanomalehtimiehiin. Hän oli tutustunut Miljukoviin

jossakinpäin, ja minä kerroin Venäjän melkein ainoasta senaikuisesta

sanomalehtinaisesta   Rjets-lehden pakinoitsijasta "Teffista", jonka

tunsin henkilökohtaisesti, ja   aivan ohimennen   siteerasin Gorkin

"Myrskylintua" sekoittaakseni hänet lopullisesti ja antaakseni hänelle

parhaan todistukseni venäjän kielen hallinnastani.



Venäjältä siirryttiin Englantiin ja siteerattiin yhdessä Falstaffia ja

ihailtiin Shawta, mutta kun minä sitten aivan selvällä suomenkielellä

rupesin tenttaamaan hänen turkulaista murrettaan, silloin oli mitta

täysi.



Mattsson: (nostaen kätensä pystyyn): Sellaista luomakunnan oliota ei

olekaan, joka olisi yht'aikaa saksalainen, suomalainen, venäläinen ja

ranskalainen. (Mattssonin ranskan kielen laita oli hieman niin ja näin

ja venäjänkieli sangen heikkoa.) Kuka te olette?



Minä: Kuningatar Luise.



Mattsson: Mikä inkarnatio lienettekään. Mutta kuinka on mahdollista,

että Helsingissä, meidän omassa pienessä kaupunkipahasessamme, on

nuori nainen, joka tuntee Kraussin ja Auburtinin, ja minä olen jäänyt

tietämättömäksi sellaisen ihmisen olemassaolosta. Minä tunnen jokaisen

sivistyneen ihmisen tässä maassa.



Minä nauroin.



Mattsson katseli aitouttani, briljanttejani, valkosilkkistä pukuani ja

viuhkaani, ja nimesi ruotsalaisia nimiä, jotka heti itse hylkäsi.



Mattsson: Enkä voi arvata ikäännekään. Poskenne ja olkapäänne ja

kätenne ovat nuoren tytön, mutta puheenne täysi-ikäisen naisen.



Minä olin ylen onnellinen.



Mattsson: Ja sitten te vain nauratte. Sanokaa minulle, miksi en ole

tavannut teitä ennen? Vai olenko tavannut teidät ja missä seurassa?



Minä: Kyllä me olemme tavanneet toisemme, vieläpä kahden kesken ja

parin tunnin ajan.



Mattsson: Mahdotonta, en ole koskaan kuullut ääntänne enkä koskaan

puhunut kanssanne, enkä unohda ääniä, en ainakaan naisten ääniä.



Minun oli hauskaa.



Mattsson: Enkä ole koskaan kuullut nauruanne, enkä ole luultavasti

nähnyt Teitä unissanikaan, vaikka siitä ei voi olla aivan varma, ennen

kuin olette riisunut tuon luonnottoman naamion kasvoiltanne.



Minä: Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä yhden iltapäivän Brändön

vuorella viime kesänä.



Mattsson: Det var fan, anteeksi, nyt häämöittää.



Minä: Ahaa, muistatteko te, minä makasin siellä kalliolla auringossa

ja huomasin, miten te kiipesitte ylös. Otaksuen että tekin haitte

yksinäisyyttä käänsin pääni pois ja syvennyin kirjoihini ja pikemmin

kuulin keppinne kolahduksen kuin näin, että te istuuduitte, ja sitten

tunsin vain, että siellä lähellä makasi joku yhtä liikkumattomana kuin

minä.



Mattsson: Ahaa, kaikki selviää aikanaan, kun vain odottaa.

Siellä makasi valkopukuinen tyttö, joka käänsi päänsä pois ja luki

Hurmanitétä. Ei tuo nyt ole oikein sopiva sanomalehti, noin vain

kenelle tahansa luettavaksi Brändön kalliolla. Bless me, kuinka se

sopi teille, tosiaankin! Olin aivan kipeä uteliaisuudesta. Ja sitten

käännetään kasvot pois niin kuin minä olisin ilmaa.



Minä: En tahtonut häiritä teitä. Ihmisethän yleensä tuijottavat

teihin, Helsingin kuuluisinta kraniumia. Sitäpaitsi hengititte

raskaasti, olitte väsynyt ja halusitte olla yksin. Ei suinkaan Gustaf

Mattsson nouse Brändön vuorelle lirkuttelemaan tyttölasten kanssa.



Mattsson: Siitä nyt ei ollenkaan voi olla varma. Olin menossa Jungin

luokse, kävelin ylös ollakseni vähän yksin, hetken kahden kesken metsän

ja Helsingin siluetin kanssa. Oli raskasta kiivetä, tunsin itseni

kilpikonnaksi, joka ryömii Himalajalle. Eihän siinä tavallisesti

päivisin koskaan ketään ole. Ainoa, mahdollisuuteni tête-à-tête'iin

metsän kanssa. Eikä siellä ollut ketään paitsi tuo tyttölapsi

Humaniténsa kanssa, ja hän ei valitettavasti häirinnyt minua.



Minä: No, valitettavasti on liikaa, mutta ei siellä ainakaan ketään

ihmissielua ollut. Olimme aivan kahden kesken.



Mattsson: Kuinka vähän te tunnette Mattssonia! Humanité Brändön

kalliolla, tyttöihmisen käsissä. Mikä on metsä ja yksinäisyys

verrattuna siihen, että löytää edestään tuollaisen probleeman kallion

kielekkeeltä. Väsymykseni oli kuin poispyyhkäisty, pääni toimi niin

että minua harmitti. Toivoin, että tuuli olisi vienyt hattunne kiveltä

ja että teidän olisi ollut pakko katsoa minuun päin. Olisin pyydystänyt

hattunne ja puhutellut teitä.



Minä: Tämä on peloittavaa tunnustaa, minäkin toivoin sitä koko

sydämestäni, mutta tuuli kuoli vallan, ja me jäimme vieraaksi

toisillemme.



Mattsson: Suorastaan naurettavaa, miksi ette kertaakaan kääntänyt

päätänne, irvistelitte varmasti minulle samoin kuin nytkin naamionne

takaa. Minun oli lähdettävä, ystäväni odottivat. Kun kuljin ohitsenne,

nostin hattuani. Sitä ette huomannut, sitäpaitsi ette kovinkaan

tarkkaan lukenut tuota lehteänne, ette ainakaan puoleen tuntiin

kääntänyt etusivua.



Minä: Siinä oli Jauresin pitkä artikkeli.



Mattsson (kumartuen puoleeni): Nyt te kieroilette.



Minä: Niin teenkin. Totuus on, että minä sähkötin teille koko ajan

pitkin kalliota: Gustaf Mattsson, minä olen niin yksin, tahdon puhua

kanssanne. Minulla on oikeus siihen, koska olen samaa ihmislajia.

Minulla on sanomista teille, ajatuksia, jotka ovat osia ihmiskunnan

kokonaisa ivoista.



Mattsson: Mikään ei ole typerämpää kuin sellaiset "hemmungit"

ihmisten välillä. Minä sain teidän sähkösanomanne ja sähkötin vastaan:

kääntäkää hetkeksi päätänne ja katsokaa minuun, rohkaiskaa minua!



Minä: Minäkin sain tuon teidän sähkösanomanne ja vastasin siihen.



Mattsson: Mitä te vastasitte?



Minä: Ahaa, sitä vastausta ette saanut. Vastasin teille: tahdotteko

nähdä minun kasvojani päättääksenne, kannattaako jutella kanssani.



Mattsson: Ei tuollaisen tuhman sähkösanoman kannattanutkaan tulla

perille. Humanité merkitsi paljon enemmän kuin mitkään kasvot. Se oli

perusvirhe. Olen myöhemmin hakenut teitä Brändöstä ja ottanut selvää

Brändön naisten harrastuksista. Mutta myöntäkäähän toki, että jokin

vaisto johti minua tänä iltana.



Minä: Rabelaisin henki.



Mattsson: Ja kyynelet. Miksi itkitte? Saanko kysyä aivan suoraan?



Minä: Kiukusta   aus Wut  . Minä olin anakronismi täällä, kunnes te

tulitte.



Mattsson (katsoen minua): Tosiaankin, te olette anakronismi   mutta

sitä olen minäkin. Sanokaa suoraan, miksi olette täällä?



Minä: "To have a good time"! Itkeäkseni naamion takana keskellä

ruotsalaista teatteria. Miksi te olette täällä, anakronismi n:o 2?



Mattsson: Minä sanon sen teille sitten, kun tiedän, kuka olette.

Siis kuka te olette ja miksi en ole tavannut teitä ennen? Kuinka

se on mahdollista ettei kukaan tuttavistani ole maininnut teidän

olemassaolostanne, siis ettei kukaan tuttavanikaan tunne teitä. Ja te

tiedätte, että olen ihmismetsästäjä, että haen ihmisiä, tarvitsen niitä

ja sairastan niiden puutetta. Teillä on puheenvuoro.



Niin me annoimme toisillemme puheenvuoroja, sillä sanatulvaamme ei

tahtonut mahtua pausseja.



Mutta tässä tulikin pitkä ja jännittävä paussi, sillä Tuhkimon oli

päätettävä, jäädäkö edelleen tuntemattomaksi ja mystilliseksi olioksi

vai antaako kaiken päättyä tavalliseen porvarilliseen, arkipäiväiseen

tutustumiseen.



Minä (valitsin keskitien): Emme ole tavanneet, koska välillämme on

pohjaton, mittaamaton kuilu, jonka ylitse ei ole siltaa.



Mattsson (vähällä hypähtää ylös): Kuilu teidän ja minun välillä,

sivistyneiden ihmisten välillä, sellaista kuilua ei voi olla olemassa

maailmassa, enkä ainakaan minä sitä tunnusta.



Minä: Ja kuitenkin se on, ja siitä on paras todistus se, ettemme ole

tavanneet.



Mattsson: Mikä kuilu? Niitä voi olla vain kaksi, joko te olette

puolimaailmannainen tai ruhtinatar. Edellinen ei suinkaan estäisi minua

tuntemasta teitä, ehkä päinvastoin, ja sitäpaitsi (lievä kirous),

siihen olette liian aito...



Minä räjähdin, olin suuresti kyllästynyt tuohon aitouteeni, mutta iloa

minulla oli tuosta resonemangista.



Mattsson: Älkää naurako, kai minä nyt sen verran olen asiantuntija,

vaikka olenkin helsinkiläisiä. Ette saisi minua uskomaan teitä

kevytkenkäiseksi, vaikka tanssisitte cancania tuolla näyttämöllä.

Ette olisi kiinnittänyt tuota peittävää pitsiä naamioonne, ette olisi

niin kuninkaallisen välinpitämätön puuterinne suhteen, jonka kyynelet

ovat pyyhkineet poskiltanne, ja sitäpaitsi hetäärejä ei enää ole.

Sitten tuo toinen vaihtoehto: ruhtinattaret eivät puhu suomea ja

varmasti käskisivät minut ilman muuta hoviinsa, jos omaisivat teidän

mielipiteenne   ettehän te ole aivan keskiajalta kotoisin... Humanité!

Jos olisitte dollariprinsessa, ette kuitenkaan sallisi isänne kieltävän

teitä tutustumasta minuun. Koska olette yksin täällä, käsitän, että se

on escapade, mutta mistä?



Minä: Tuo kaikki on oikein resonoitu, ja huomiokykynne on eittämätön.

Ja sittenkin on olemassa ammottava kuilu välillämme   arvatkaa! Se oli

hurmaavaa leikkiä.



Mattsson: Minun päähäni se ei mahdu.



Minä (laukaisten suurella nautinnolla): Ja kumminkin se on

ihmiskunnan historian suurin kuilu, luokkataistelun kuilu, joka

teidänkin aikamme suurena sanomalehtimiehenä ja poliitikkona pitäisi

tuntea. Kuilu, joka voi erottaa veljen veljestä, kuilu, jonka ylitse ei

ole siltaa.



Mattsson: Madame, kumpaiseenko luokkaan te kuulutte?



Minä: Sorrettujen luonnollisesti, koska te kuulutte sortajiin.



Mattsson (nauraen): Teidän Majesteettinne suvaitsee laskea

erinomaista leikkiä, mutta se ei vie meitä lähemmäksi selvyyttä eikä

vastaa kysymykseeni.



Minä: Luonnollisesti se vastaa. Olen sosialisti enkä hyväksy teidän

maailmaanne, vaan koetan pysyä taistelevan työväen mukana.



Mattsson: Ja kuitenkin löydän teidät täältä, sangen vanhasta

maailmasta. Miksi?



Minä: Olen langennut. Ja mitä hepeniini tulee, niin ovat ne

lainatavaraa. Minun olisi pitänyt pysyä Siltasaarella. Siksi itkin.

Joko sen nyt käsitätte. Olen Tuhkimo.



Mattsson: Ja sallitte minun olla prinssinne, vaikka olen kuilun

toiselta puolelta?



Minä: Vaikka olette kuilun toiselta puolelta. Te voitte sen kuilun

ylittää, koska olette Gustaf Mattsson.



Mattsson: Kiitos.



Silloin oli kello yli kaksitoista ja yleinen naamioiden riisuminen

alkoi.



Minä: Valitettavasti Tuhkimo ei voi riisua naamiotaan ja hänen täytyy

hävitä.



Mattsson: Ei tule kysymykseenkään. Naisen, joka istuu minun kanssani,

ei tarvitse paljastaa kasvojaan muille kuin minulle. Minä suojelen

teitä, ollakseni prinssinne tai oikeammin alamaisenne. Istukaa, pyydän,

me olemme vasta alussa, tällä kertaa te ette karkaa.



Ja Tuhkimo istuutui nauraen.



Mattsson: Saanko minä pyytää teitä illalliselle?



Minä: Kiitän, mutta se merkitsisi naamion riisumista. Valitan. En

halua illallista, haluan vain puhua kanssanne.



Luonnollisesti prinssi vastasi siihen kohteliaisuudella luvaten istua

Tuhkimon jalkojen juuressa ja unohtaa syömisen ja juomisen.



Minä: Minä riistän teidät ystäviltänne.



Ohikulkevilta prinssin tutuilta oli tullut monenlaisia kirpeitäkin

huomautuksia, jotka hän aina pareerasi Ung-Hansin tunnetulla

miekkailutaidolla.



Mattsson: No, nyt minä olen löytänyt teidät! Kuka te olette?



Minä: Ehkäpä Hilja Pärssinen tai Ida Aalle tai Maria Laine. Minä

kuulen, kuinka aivojenne pyörät ja välivaihteet pyörivät ja hakevat

sosialidemokraattisten naisten joukosta.



Mattsson: Se on valhe. Te olette anakronismi   en viitsi enää käyttää

aivojanikaan. Kertokaa, miten olette joutunut sinne kuilun toiselle

puolen.



Minä (livertelen soikeakseni asiat):



    Infandum, regina, jubes

    renovare dolorem...



Vergiliukseni on sangen puutteellista, mutta se sopii tarinaani ja

vieläpä on omiaan sotkemaan arveluitanne. Kreikkaa en ole koskaan

harrastanut, mutta en tahtoisi kuolla ennen kuin olen nähnyt

Akropoliksen ja tavannut siellä iso-isäni, herra Panin. En usko muuten,

että hän olisi kuollut. Eikö se ole metamorfoosien kauhein kuvaus:

suuri herra Pan on kuollut! Isäni kertoi minulle metamorfooseja

lapsena, ja muistan, että juoksin paljain polvin kukkivalla niityllä

vanhojen tammien alla ja huusin, kun aurinko laski: "Suuri herra Pan

on kuollut"   välttääkseni nukkumaanmenoa... Mutta se ei vaikuttanut

äitiini, jolla ei ollut mielikuvitusta, selkääni sain siitä huolimatta.



Mattsson: Kuulkaahan, Scheherazade! Älkää koettako pyrkiä pois

pääasiasta noilla jutuillanne. Ceterum censeo, kuka te olette? Antakaa

edes jonkinlaisia viittauksia.



Minä: Koko ajanhan annan viittauksia synty- ja sukuperästäni.



Mattsson: Miksi olette sosialisti, työväestöstä ette periydy?



Minä: Olen sosialisti, koska pidän sivistyneen ihmisen

velvollisuutena pitää sen koiran puolta, joka on alakynnessä.



Mattsson: Oikein, sen koiran puolta minäkin pidän, ja minulla ei

ole mitään muuta kuin velkoja. Mutta pitääkö minun olla sosialisti

pitääkseni "underdogin" puolta?



Minä: Pitää, sillä ainoastaan luokkatietoinen työväki vaistoaa

luokka-asemansa vuoksi, mihin maailman kehitys kulkee. Siitä on tuleva

tuotannon ja inhimillisen toiminnan herra, ja meidän sivistyneistön on

vain autettava sitä, jollemme tahdo joutua harhaan.



Mattsson: Puhdasveristä marxilaisuutta, auta armias, preussilaisen

kuningattaren suusta Ruotsalaisessa teatterissa! Mitä sanoisikaan täti

Elisabet!



Minä: Tilanne on todellakin raffinoitu, myönnän. Sanokaa tädillenne

terveisiä, jos hän on todellakin olemassa muuallakin kuin "I

dageissanne."



Mattsson: Hän on paljon todellisempi kuin te, joka olette minulle

vasta pelkkä saippuakupla, valkoisesta silkistä ja marxilaisuudesta

tehty, ja kimmellätte ja säteilette Ruotsalaisen teatterin sähkövalossa.



Minä: Älkää vain tulko runolliseksi, olen sitä itse tarpeeksi,

vieläpä liikaakin.



Mattsson: Minun päähäni vain ei mahdu, etten ole tavannut teitä.



Minä: Se on helposti selitettävissä. Teidän seurapiirinne kohtelee

sosialisteja hyvin kylmäkiskoisesti   meitä boikotoidaan  , siksi

yritän pysyä Pitkänsillan toisella puolen.



Mattsson: Tunnen monta sosialidemokraattia, tunnen Sirolan,

tunnetteko te?



Minä: Tunnen.



Mattsson: Entäs ystäväni Väinö Vuolijoen?



Minä: Tunnen.



Mattsson: Sekä hänen nuoremman veljensä.



Minä: Tunnen myöskin.



Mattsson: Hänen rouvansa on Virosta kotoisin, kirjailijatar, jonka

kappale esitettiin viime vuonna Kansannäyttämöllä. Homén kirjoitti

siitä arvostelun lehteeni, sanoi, että tekijää on pidettävä silmällä,

sillä hän tulee kirjoittamaan.



Minä: Tunnen hänetkin, vaikken hyvin.



Mattsson: Hän lukee varmasti Humanitéta ja pitää Jauresista kuten

minäkin. Miksi en istuutunut hänen viereensä ja puhunut kuten ihmisten

tulee?



Minä (tehtyäni päätöksen): Minä antaudun.



Mattsson (kumartaen): Se on kauniisti tehty. Kuten näette, minä

tunnen Helsinkini.



Minä: Kyllä, sen jälkeen kun olin teitä kädestä pitäen kuljettanut

Siltasaarelle ja pitänyt megafonilla marxilaisen esitelmän.



Mattsson: Myönnän senkin. Oikeastaan minun olisi pitänyt jo arvata

paljon aikaisemmin. Olenhan kuullut teistä jo ylioppilasvuosiltanne

saakka. Kuulin Schybergsonin kertovan teidän historian-tentistänne, ja

minulla on tiedossani vielä muitakin kaskuja teistä   Runar Schildtin

kertomina.



Minä: Oletteko te tosiaankin pitänyt tiliä naisylioppilaiden

edesottamuksista toimitustyönne ohella?



Mattsson: Mieleeni jäävät aina hauskat jutut, kun niitä kuulen.



Minä: Ja sittenkään ette tuntenut minua tänä iltana...



Mattsson: Kaikkein hullukurisinta on, etten muista teitä koskaan

nähneeni   tai kiinnittäneeni huomiota ulkomuotoonne, en edes

Brändössä, missä olitte käteni ulottuvilla.



Minä: Olen siitä mielissäni.



Mattsson: Ette suinkaan aio jatkaa tuota maskeraadia välillämme?



Minä: Aion.



Mattsson: Perustelkaa se. Mitkä ovat hassutuksen syyt?



Minä: Aion hallita mielikuvitustanne ainakin tänä iltana.



Mattsson: Kuka on tehnyt teidät niin viisaaksi?



Minä: Muun muassa Gustaf Mattsson. "I dageillaan".



Mattsson: Pilaan nuoria naisia. Saanko tehdä teille

omantunnonkysymyksiä?



Minä: Saatte, niin kauan kuin voin vastata niihin naamioni takaa. Se

helpottaa.



Mattsson: Kuinka teistä tuli sosialisti?



Minä: Suurlakon aikana luonnollisesti. Kuinka te voitte silloin

olla tulematta sosialistiksi? Vallankumous! Tuon inhoittavan Seynin ja

tylsännäköisten kenraalien ja liehakoivien tsaarin virkamiesten valtaa

ei yhtäkkiä enää ollut, ja kansa, työväki, otti sen vallan käsiinsä.



Mattsson: Falstaff sanoo: se löysi vallankumouksen maantieltä ja

nosti sen ylös.



Minä: Aivan oikein, ehkäpä se oli näin Suomessa siihen aikaan.

Työväki huomasi, että se kykeni pysäyttämään kaikki pyörät. Valta

siirtyi kansan käsiin, ja muistatteko, mikä pyhä ja suuri sunnuntai se

oli   miten hiljaa ja juhlallisesti ihmiset liikkuivat noina pimeinä

marraskuun öinä, miten rikokset lakkasivat, miten arkielämä taukosi,

ainakin meidän nuorten sydämissä. Muistatteko Heinen runoa hänen

"Frieden"-unelmastaan?



    Und durch die reinen, hallenden Strassen

    wandelten Menschen, weissgekleidete,

    Palmzweig-tragende,

    Und wo sich zwei begegneten.

    Sahn sie sich an verständnisinnig,

             " " "

    Und dreimal selig sprachen sie:

    »Gelobt sei Jesus Christ!»



Mattsson: Minäkin muistan tuon rauhantunteen, mutta mitä seurasi

sitten?



Minä: Saadaksemme selityksen siihen, mitä sitten seurasi, aloimme

lukea Marxia, Kautskyä, Lasallea, Leniniä, valloittaaksemme työväen

mentaalisen discipliinin   ja opin... Ja te rupesitte paheksumaan ja

halveksimaan Siltasaarta.



Mattsson: Syy oli työväen. Jos olisin Saksassa, liittyisin siellä

varmasti sosialidemokraatteihin.



Minä: Ihastuttavaa kuulla tämä teidänkin suustanne. Jokaisella maalla

on sellainen sosialidemokratia, jonka se ansaitsee, on joku viisas mies

sanonut.



Mattsson: Hyvä, toivottavasti se ansaitsee myöskin teidät. Tietäkää,

nuori nainen, että nyt minä pumppuan teistä esille kaiken mikä teistä

lähtee, minä konsumoin teidät. Olen aina saanut olla antavana puolena,

minut on konsumoitu pala palalta haarukan nokassa ja herkuteltu.

Vihdoin tulee minustakin kannibaali, haa! Huomaattehan sen jo ääneni

käheydestä.



Minä tiesin, mikä tauti häntä vaivasi ja olin säälien kuunnellut hänen

käheyttään.



Minä: Teidän ei varmastikaan pitäisi puhua niin paljon, äänenne

vuoksi.



Mattsson: Ääneni on vanha juttu, mutta te olette uusi, sieltä kuilun

takaa. Jaa, että vihaamastani Helsingistäkin voi löytyä jotakin uutta!



Minä: Ja minä rakastan Helsinkiäni ja tätä ihanaa maata ja tätä

elämää, joka usein itketyttää ja yrittää tympäistä minut kuten

teidätkin   rakastan senvuoksi, että tiedän, miksi ihmiset ovat juuri

tällaisia eivätkä toisenlaisia   tiedän syyn siihen, taikasanan, ja

tiedän, että tuo syy voidaan poistaa ja ihmiset tehdä toisenlaisiksi:

onnellisiksi, suuriksi.



Mattsson: Ja mikä on se taikasana, ja se syy?



Johon minä vastasin klassillisella marxilaisella uskontunnustuksella:



Minä: Taloudelliset olosuhteet, luonnollisesti. Siinä syy kaikkeen

onnettomuuteen ja kurjuuteen. Hävittämällä taloudellisen kurjuuden

ihmiskunnan talousjärjestelmän muuttamisella muutamme ihmisen aivan

toisenlaiseksi, hävitämme köyhyyden ja taudit, saatamme ihmiset

taistelemaan yhteistä vihollista, luontoa ja sattumaa vastaan sen

sijaan, että ihmiset nykyään hävittävät toisiansa.



Mattsson: Ja siinä hän istuu vieressäni ja nauraa naamionsa takaa ja

omistaa maailman suurimman taikasanan.



Minä: Ja tuntee itsensä viisaammaksi kuin kaikki maailman professorit

Gustaf Mattsson mukaanluettuna ja on onnellinen siitä, että saa sen

hänelle sanoa, ja siitä, ettei maailma ollenkaan ole vielä valmis ja

että tietää tuon vivun, jolla maailman voi ravistaa paikoilleen.



Mattsson: Usko voi saada ihmisessä ihmeitä aikaan. Kuinka minä

kadehdin teitä, nuoruuttanne, terveyttänne ja uskoanne!



Minä: Marxin teoria on tiedettä eikä uskontoa.



Mattsson: Teidän kanssanne täytyy tosiaankin olla varuillaan, jopa

ajatuksissakin... Eikö se teidän determinoitu maailmanne käy vähän

ikäväksi   ainakin sille, joka on tottunut tähän irrationaaliseen

matospesään. Mutta nyt sallikaa minulle eräs kysymys, te kaikkitietävä

ja ylpeä maailmanrakentaja: Mistä kyynelenne, mikä on mennyt vinoon

tuossa uudessa maailmassanne?



Minä: Olen eksynyt tänne... irrationalismiin... mutta minä palaan

maailmaani.



Mattsson: Tuon kuilun toiselle puolelleko?



Minä: Niin.



Mattsson: Jospa me vähän tarkastaisimme tuon kuilun maantiedettä,

siis toisella puolen omistajat ja toisella puolen ne, jotka eivät

omista mitään?



Minä: Aivan oikein. Toisella puolen ne, jotka tahtovat pitää maailman

entisellään ja joiden on hyvä olla, ja toisella puolen ne, jotka

tahtovat kääntää sen nurin ja ottaa tuotantovälineet yhteiskunnan

käsiin.



Mattsson: Minä. Gustaf Mattsson, kuulun sille puolelle, joka ei

omista mitään, ja Wuolijoen suku sille puolelle, joka omistaa. Ja

kuitenkin minä olen porvari ja Wuolijoet sosialisteja.



(Sen aikainen harhaluulo ja tyypillinen keskustelunaihe.)



Minä: Mieheni isä sanoi silloin, kun hänen molemmat poikansa

valittiin eduskuntaan sosialidemokraatteina, että ne joilla ei ole

mitään saavat nyt edustaa niitä joilla ei ole, ja niitten, joilla

on tulee edustaa omistajia. Tosin eräät meistä Wuolijoen liepeillä

olevista edustivat työväkeä silloinkin, kun heillä oli omaisuutta.

(Mitä minuun itseeni tulee, olen aina väittänyt, että minulla on ollut

tarpeeksi omaisuutta pysyäkseni työväen puolella, eikä minun senvuoksi

ole tarvinnut turvautua Elantoon ja O.T.K:hon.) Intellektuellien

etuoikeus on toimia omaa etua vastaan.



Mattsson: Minä tiedän erään intellektuellien velvollisuuden.



Minä: Arvaan, mitä tahdotte sanoa   antaa palttua kaikille kuiluille

ja koettaa ymmärtää toisiaan.



Mattsson: Sivistyksen nimessä ja velvoittamana   todetaan kuilu ja

koetetaan rakentaa siltoja.



Ja sitten minä kuulin Gustaf Mattssonilta ensi kerran tuon Voltairen

suvaitsevaisuuden uskontunnustuksen:



Mattsson: Kaikki mitä te sanotte on väärin, mutta minä olen

taisteleva henkeen ja vereen saakka teidän oikeudestanne sanoa se.



Sitten ojensimme toisillemme juhlallisesti kätemme ja vannoimme

taistelevamme ihmiskunnan vapauden puolesta, vannoimme, ettemme koskaan

luopuisi suvaitsevaisuudesta ja objektiivisuudesta toisinajattelevia

kohtaan, että aina yrittäisimme ymmärtää ei ainoastaan ystäviämme vaan

myöskin vihollisiamme, että aina auttaisimme alakynnessä olevaa ja

vihaisimme tuhmuutta.



Olen yrittänyt pitää tuon valan, vaikka se joskus on ollut hyvin

vaikeata ja on käynyt mahdottomaksi fasismin suhteen.



Ja tuon sivistyneistön suuren uskontunnustuksen jälkeen riisuimme

molemmat kaikki henkiset naamarit yllämme   tuon valkosilkkisen

pidin visusti silmilläni   ja sain kerrankin selittää hänelle, mitä

Dagens Tidning oli merkinnyt minulle Vorwärtsin ja Humanitén, Neue

Freie Pressen, Frankfurter Zeitungin ja Tanskan Politikenin rinnalla,

mikä ilo minulla oli jokainen D.T.:n numero, puhumattakaan hänen "I

dageistaan", miten olin seurannut jokaista hänen kynänsä piirtoa,

miten anteeksiantamatonta oli tämän maan ruotsalaisen sivistyneistön

puolelta antaa Dagens Tidningin kuolla, mikä lohduton isku se oli

vapaamielisyydelle tässä maassa.



Hän kertoi minulle töistään, taudistaan, arkipäiväkamppailustaan ja

yksinäisyydestään vääjäämättömästi lähestyvän "definitivisen sortiensa"

edessä. Askelen päässä meistä tanssivat ihmiset tangoa, silloin tällöin

kosketteli joku paljas olkapää tai frakinhiha aitiomme kaidetta ja joku

"liikuttunut" ääni huusi: "Hej på dej, Guss Mattsson"   ja me puhuimme

kuolemasta ja elämän ihmeistä ja yltäkylläisyydestä aamukasteen

pisarassa ja Salomon Korkeasta Veisusta ja kivenhakkaaja-työmiehen

kädenliikkeistä Kammiokadulla ja ihmeestä meissä itsessämme.



Minä: Mikä johdatti teidät tänne, Gustaf Mattsson? Kuinka on

mahdollista, että tulin tänne ollakseni kuin muut ja sitten jouduin

tapaamaan sen ainoan ihmisen, jonka olisin halunnut tavata koko

Helsingin kaupungissa?



Mattsson (vaieten hetken): Minä olin luvannut tavata täällä erään

nuoren naisen, mutta hän ampui itsensä viime viikolla Kaivopuiston

penkillä. Minä pidin sanani ja tulin, ehkäpä hän oli järjestänyt teidät

tänne   hänelläkin oli paljon syytä itkeä.



En luule, että tämän kertominen olisi anteeksiantamatonta indiskretiota

näin kolmenkymmenen vuoden takaa   kaikesta huolimatta tiedämme kovin

vähän läheisimmistäkin ihmisistämme, ja sellaisesta etäisyydestä

tulevana on pieninkin tieto vain elämän rikastuttamista.



Teatterin permannolla kävi tanssi   se oli tangon voittokulkua ennen

sotaa, hurmaantuneina keinuivat ihmiset toisiinsa nojautuneina.



Me kaksi käväisimme kuoleman veräjillä, koskettelimme niitä ohimennen

ja hymyillen. Vain kuuden kuukauden perästä nuo veräjät avautuivat

Gustaf Mattssonille, suurten avaruuksien ihmiselle. Tekee vieläkin

kipeätä aikojen runtelemassa sydämessäni.



Mattsson: Minä irvistelen elämälle, ehkä se sitten hymyilee vastaani.



Ja sitten me rupesimme irvistelemään elämälle ympärillämme, kaikelle

teeskennellylle ilolle, filistealaisuudelle, köyhyydellemme ja

veloillemme ja poroporvarillisuudelle itsessämme ja kaikille kuiluille

maan päällä   kunnes totesimme, että sekin on elämän yltäkylläisyyttä,

että on mille irvistelee.



Ja silloin yhtäkkiä huomasimme, että teatteri alkoi tyhjentyä.

Kauhistuen katsoin kelloa, se oli lähes kolme.



Mattsson: Emmekä me ole vasta kuin alussa... Emmekä ole juoneet

emmekä syöneet.



Minä: Arkipäivä odottaa. Mutta se ei ole varmasti enää niin arkinen

kuin eilen.



Lähtömme aitiosta oli melkein kuin kuninkaallinen kulkue. Lämpiössä

seisoi nimittäin koko joukko liikuttuneita, uteliaita airueita, jotka

tekivät meille juhlallisesti tilaa   saksankielinen keskustelumme oli

luonut ympärillemme juhlavan vieraan ilmaston, ja minun valkosilkkinen

muistopatsasasuni ja briljanttini pääsivät vihdoinkin oikeuksiinsa.

Ja kun prinssi asetti olkapäälleni tuon à la Parisiennen antiikkisen

kuninkaallisen iltakapan, tulivat toimeliaat nuoret herrat aivan

haltioihinsa, meille haettiin ajuri, ja airuet saattoivat meidät siihen

tehden meille tietä.



"Tilaa Gustaf Mattssonille ja hänen daamilleen!"



Siinä ajurissa oli sitten annettava sangen epäkuninkaallinen osoite:

Sörnäisten apteekin luokse, mutta pääasia oli, että sinne oli pitkä

matka.



Ja kun hevonen sitten vihdoinkin pysähtyi ja jäähyväishetkemme oli

tullut, pyysi prinssi Tuhkimoa riisumaan naamionsa.



Mattsson: Sehän on tuiki tarpeeton välillämme, sillä olemme tunteneet

toisemme jo sata vuotta.



Minä: Juuri sen vuoksi. Kasvoni ovat aivan tavalliset ihmisen

kasvot, ne eivät lisää mitään siihen mitä toisistamme tiedämme. Minä

en tahtoisi tulla teille vain kasvoiksi, joita voitte tavata tuhansia,

antakaa minun jäädä ääneksi. Mikään rendez-vous meidän välillämme ei

kumminkaan voi tulla kysymykseen   ja jos me sattumalta tapaamme,

sähkötän teille noin metrin päästä.



Mattsson: Jos teillä on varaa leikkiä piilosillaoloa, niin olen aina

leikissä mukana. Sitten on teidän syynne, jos tulen katsomaan silmäni

sokeiksi helsinkiläisiin naisiin...



Minä: Lupaan, että metrin päässä sanon: polttaa.



Ja niin me erosimme.



Ylhäällä odotti Tuhkimoa valtava kohtaus   aivan kuin sadussa.



Luonnollisesti mieheni oli saapunut kotiin hyvän ystävänsä seurassa,

ja hänen työhuoneensa pöydän ääressä oli Nachspiel käynnissä

konjakkipulloineen, kahveineen. Ja mikä kauhistus: missä oli hänen

uskollinen puolisonsa, miksi hän ei ollut ikkunassa itkemässä ja

valvomassa ja odottamassa? Haa, hän saapuu aamuyöstä naamiohuveista,

missä hän on viettänyt huonoa elämää ja tanssinut vieraiden miesten

kanssa. Haa, mikä ihme se on, että mies joskus hairahtuu hyvien

ystäviensä pariin muutamaksi päiväksi, mutta nainen, joka jättää

lapsensa palvelijan haltuun ja juoksee huvittelemassa naamiohuveissa

ilman miestänsä, se on kuulumatonta, kauheata, häpeällistä   kluk

  enpä olisi sinusta sitä luullut     kluk   minä, joka olin sinut

asettanut niin korkealle... niin korkealle...



  Kuin muistopatsaan, sanoin minä ja nauroin sohvannurkassa niin että

kyynelet virtoina vuotivat   nauroin ja olin onnellinen.



Seuraavana aamuna toi posti minulle pienen kirjasen   Lichtensteinin

Aforismit. Siihen oli Ung-Hans kirjoittanut seuraavan runon:



     s giebt keine Brücke,

    sagte im Maskenzuge

    die Kluge...

    Also rücke im Fluge

    über die tiefweite Lücke

    'ne Mücke.



Tuo kirja on aina kulkenut mukanani eri elämänvaiheissa. Siihen oli

Ung-Hans alleviivannut seuraavat sanat:



"Ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen".



Se oli minunkin vikani.









Toinen näytös







VIELÄ VÄHÄN NAAMIAISIÄ





Aika: Muutamia viikkoja myöhemmin. Paikka: "Uusi" Gradini, "vanhan"

Raken yläkerrassa.



Koska asuimme kaukana Sörnäisten perukoilla, olin vuoden verran

syönyt aamiaiseni Gradinissa, etupäässä sen vuoksi, että siellä

oli siihen aikaan melkein kaikki parhaat eurooppalaiset lehdet

luettavissa: Frankfurter Zeitung, Berliner Tageblatt, Neue Freie

Presse, Politiken, Temps, taisipa olla Vorwärtskin. Guss Mattsson

söi aamiaisensa useimmiten myöskin siellä ja ehkäpä juuri hän oli

lehtikokoelmaankin vaikuttanut. Usein saivat tarjoilijattaret vaihtaa

meille lehtiä pöydältä toiselle, sillä luimme tavallisesti juuri samoja

ja samalla kiireellä työn lomassa. Minulle oli tuo yksinäinen tunti

Gradinissa, jossa minua kukaan ei tuntenut, niin suuriarvoinen työn-

ja suruntäyteisinä päivinä, etten juuri olisi vaihtanut sitä kenenkään

seuraan, ja kuvittelin, että Mattssonkin tunsi samoin, sillä hänkin

oli siellä melkein aina yksin. Siksipä en maininnut hänelle tuon

ensimmäisen kohtauksemme aikana sanaakaan siitä, että melkein joka

päivä näin hänet Gradinissa, ja se oli yhtenä syynä siihen, miksi en

riisunut naamiotani.



Kun pari päivää naamiaisten jälkeen tulin Gradiniin ja näin Mattssonin

istuvan siellä ikkunapöydässään sanomalehtiä lukemassa, notkahtivat

polveni vähän, kiersin toiselle puolelle salia ja syvennyin ruokaani

ja lehtiini niin kuin en koskaan ennen tehden päätöksen jatkaa

Gradinin hetkiäni aivan entiseen tapaan. Kuka tietää, miten arvokas

hänellekin oli tuo yksinäinen hetki kotinsa ulkopuolella ja oliko

hän valmis vaihtamaan sitä jonkun naisen seuraan, jolle hän ehkä

sitten vielä tuntisi velvollisuudekseen pitää päivittäin seuraa noina

aamiaishetkinään. Tiesin, että minä silloin varmasti hylkäisin Gradinin.



Sen vuoksi päätin olla tulematta metrin etäisyyteen ja olla sanomatta:

"polttaa". Ja kieltämättä samalla nautin tilanteesta ja siitä, että

hän oli tuossa käteni ulottuvilla ja että ne kaikki tuhannet sanat ja

asiat, joita minulla oli hänelle sanottavana saivat sähistä sisälläni

ja odottaa ihmettä.



Mattsson oli väsynyt ja hänen äänensä käheä, kun hän puhui

tarjoilijattarelle. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja tuijotti eteensä.

Minua kouristi, mutta en uskaltanut nostaa päätäni.



Näin kului useita viikkoja, ja näin hänet melkein joka päivä. Sain

kirjeenkin häneltä ja kirjoitin itsekin. Luin hänen kirjettään muutaman

metrin päässä hänestä, nautin siitä ja kärsin siitä yhtä paljon enkä

kumminkaan päässyt tuosta balttilaisuudesta itsessäni. Sillä sitä se

lopultakin oli, kaikesta järkeilystäni huolimatta.



Välistä tunsin, että hän katseli minua, kun näki minun lukevan samoja

lehtiä. Kerran näin hänen puhuvan tarjoilijattarelle minusta. Olin

jähmettyä, mutta kukaan ei tuntenut minua Gradinissa.



Sitten tuli se päivä, jolloin "Usvantakaiseni" ilmestyivät painosta.

Sain tuon ensimmäisen romaanini valmiiksi marraskuussa 1913 ja sen piti

ilmestyä jouluksi, mutta luonnollisesti käsikirjoitukseni myöhästyi,

joten kustantaja jätti sen kevätkirjaksi. Olin tavallaan mielissäni

siitä, sillä rahapulan ahdistamana olin hutiloinut saadakseni kirjan

valmiiksi jouluksi. Kun sen painattaminen kerran lykkääntyi, yritin

saada sen kustantajalta takaisin korjattavaksi, mutta Virgo, joka oli

silloisen kustannusyhtiö "Maan" johtajana, ei enää luottanut siihen,

että käsikirjoitus tulisi ajoissa takaisin, eikä siis lähettänyt

sitä minulle lukuisista sähkösanomistani huolimatta. Eikä lähettänyt

oikaisuvedoksiakaan vaan luki ne itse. Niin että eräänä kevätaamuna

sain paketin tekijänkappaleita sekä rahalähetyksen ja kylvin

kyynelissä. Sillä vaikka onkin sensaatio saada ensimmäinen romaaninsa

painettuna käsiinsä, niin olin kauhistunut kaikesta siitä, mikä oli

tullut mukaan ja minkä varmasti korjattaessa olisin jättänyt pois... Ja

ne virheet!



Oli lähdettävä konttoriin; otin yhden kappaleen mukaani ja tutkin

sitä työni lomassa. Ja aamiaisella Gradinissa jatkoin sen lukemista

sangen jännittyneenä. Mattsson ei ollut siellä, kun tulin sisään, mutta

tarjoilijattaren tuodessa minulle ruokaa huomasin hänet äkkiä aivan

lähelläni, vain pari pöytää oli välillämme.



Säikähdin ja syvennyin äkkiä kirjaani, ja vasta tuokion päästä uskalsin

katsoa naapuriini, joka käsitteli lehtiänsä hieman levottomasti.



Ja silloin se tapahtui. Ovi aukeni, ja sisään astui Aino Kallas, joka

juuri oli saapunut Virosta, ja huomattuaan minut tuli herttaisesti

kädet ojennettuina, minua kohti huudahtaen: "Hella, täällähän sinä

olet!"



Minä nousin ja tervehdin Ainoa kylläkin yhtä sydämellisesti, mutta

sangen säikähtyneenä ja luultavasti hyvin punaisena, ja vasta kun Aino

oli istuutunut pöytääni, vilkaisin naapuripöytään päin.



Gustaf Mattsson nousi ja kumarsi minulle sangen epätavallisen syvään ja

sangen vakavana. Minä vastasin samoin.



Näin se sitten selvisi. Söimme aamiaista Ainon kanssa. Hän oli, kuten

aina, onnellinen kun oli päässyt Suomeen ja kertoi Tarton uutisia.

Näytin hänelle kirjaani ja kerroin, miten onneton olin sen asusta ja

miten olin rahapulan vuoksi päästänyt sen liian aikaisin käsistäni.

Aino oli kauhistunut. Sanoi, että se on rikos yleisöä kohtaan ja että

lukijalle on koetettava antaa parastaan, on hiottava ja korjattava.

Hän oli aivan oikeassa; minä masennuin ja selitin, miten kipeästi

tarvitsin rahaa ennen joulua. Aino kysyi, miksi en ollut sitten ottanut

jotakin käännöstyötä tai mitä tahansa muuta hommaa. Kyllähän minä

koetin selittää, miten vaikeata minun oli saada käännöstöitä ja miten

en koskaan kieltäytynyt käännöksistä, kun vain onnistuin niitä saamaan.

Ainon elämä oli taloudellisesti turvattu, hänellä oli varaa ja aikaa

kirjoittaa täysipitoista eikä hän voinut aavistaa, että minulla oli

perhe elätettävänä   vaikenin siitä visusti.



Ja Gustaf Mattsson kuuli tahtomattaankin keskustelumme ja pysyi

paikoillaan.



Vihdoin Aino oli valmis lähtemään. Mutta minä jäin selittäen Ainolle

edottavani erästä tuttavaani.



Sen minä teinkin, ja hän tuli heti ja istuutui pöytääni lupaa kysymättä.









ILMAN NAAMIOTA





Mattsson: Olette ansainnut selkäsaunan (englanniksi "a good

spanking").



Minä: Olen, minulla on itku kurkussa.



Mattsson: Vielä mitä   olette nauranut minulle kaikki nämä viikot.

Brändö nix   melkein päivittäin olemme tavanneet täällä toista vuotta,

eikä yksikään tarjoilijatar tiedä nimeänne   miehiset kyypparit ovat

sentään toista lajia, ne ottavat selvää. Kymmenen kertaa olen kysynyt,

kuka olette   eikä mitään selkoa. Runar Schildt tervehti teitä kerran,

mutta livahti ulos, ja kun sitten muistin kysyä, oli hän tervehtinyt

Gradinissa lukemattomia naisia eikä muistanut niitä erikseen.



Minä: Ettekö tosiaankaan aavistanut, kun luimme samoja lehtiä nytkin,

näinä viikkoina?



Mattsson: Jos olisitte kerrankaan katsonut minuun. Aavistanut   totta

kai, minä aavistin, mutta oli mahdoton uskoa, että kukaan nainen voisi

niin johdonmukaisesti ylläpitää tätä camouflagea.



Minä: Camouflage, omine kasvoilleni   se on hyvä!



Mattsson; Naurakaa vain. Olin nähnyt silmänne, poskenne ja korvanne,

enkä voinut kuvitella kuningatar Luisea Gretchen-palmikoilla

Brändössähän teillä oli sileä tukka. Mutta ennen kaikkea, tehän aina

kiersitte minua kaukaa...



Minä: Jottei tarvitsisi sanoa "polttaa".



Mattsson: Autuaasti edesmenneen Johann Wolfgangin ja hänen Faustinsa

nimessä te olette luonnoton "Gretchen-ämne", miksi tämä kaikki?



Minä: Minä kasvatin "karaktääriäni". Meillä oli muodissa Tartossa

kouluaikana kasvattaa "karaktääriä" erinäisin menettelytavoin! Sisareni

istui seitsemän yötä yksin hautausmaalla, eräs ystävättäreni oli kaksi

kuukautta puhumatta, minä istuin Gradinissa yrittäen olla tuntematta

Guss Mattssonia.



Mattsson: Tämä yhteiskunta täytyy tosiaankin kääntää ylösalaisin.

Tunnustakaa, mitä te ajattelitte, kun istuitte yksin täällä ja annoitte

minun istua yksin tuolla.



Minä: Enkä tunnusta   vaikka joskus ajattelin, että saattehan edes

vähän olla rauhassa ihmisiltä ja ajatella "I dagejanne".



Mattsson: Ja nautitte tilanteesta ja sen herruudesta.



Minä: Kieltämättä vähäisen   ja ennen kaikkea herruudestani itseni

ylitse.



Mattsson: Vihdoinkin jotakin, jonka voi nielaista mielihyvällä. Ja

nyt olen soittanut ja vapauttanut itseni kaikista huolista iltaan

saakka. Neuvon teitä tekemään samoin, sillä tästä tulee pitkä istunto,

mikäli tunnen oikein sekä itseni että teidät.



Minä (nauroin): Ei suinkaan minunkaan muu auta.



Menin ja soitin konttoriin sekä kotiin.



Mattsson (kysyi nauraen): Saitteko edes omantunnonvaivoja,

valehtelitteko?



Minä: Entä te?



Mattsson: Minä valehtelen kroonillisesti, se kuuluu asiaan

ihmiselämässä tässä kaupungissa koska totuutta ei ymmärrettäisi.

Ajatelkaa, että meidät kaksi rohkeata, rehtiä ihmistä pakotetaan

valehtelemaan, jos tahdomme istua muutaman tunnin yhdessä Gradinissa

keskellä päivää. Ja sen tekevät ihmiset, joista pidän ja joille en

tahdo aiheuttaa surua.



Minä: Ei minulla ollut muuta pakkoa kuin että mieheni olisi

kadehtinut minua, kun saan istua teidän seurassanne, sillä hän jumaloi

teitä.



Mattsson: Madame, ihmistuntemukseni ja ihmisvihani ovat tunnetut.



Minä: Monsieur, minä tunnen syyt teidän ihmisvihaanne ja toivon, että

ne voitaisiin poistaa.



Mattsson: Syyt ovat itsessäni. Omassa mitättömyydessäni, tämän

maailmanavaruuden bakteerin pinnalla. Minä en sovi aisoihin, minä

Mattssoneista viimeinen.



Minä: Tut, tut. Silloin on aisat muutettava.



Mattsson: Madame, ette kunnioita Weltschmerziäni.



Minä: Minulla on hyvä tuttava, lääkäri, joka uskoo vain yhteen

lääkkeeseen   vastaukseen kysymykseensä: Kuinka paljon? Kaikki

Weltschmerzit ovat varmasti rahalla parannettavissa   kun kerran

muutkin taudit voidaan sillä parantaa.



Mattsson: Minä teen tästä "I dagin", vaikka oikeastaan te sovitte

vain "I morgon"-sarjaani. Minä kuuntelin muuten keskusteluanne

ystävätärenne kanssa, jonka otaksun olevan kirjailijatar Aino Kallas.



Minä: Niin hän onkin, ja minä olen oikeastaan vain kasa kurjuutta. Ja

tässä on juuri ilmestynyt kirjani, ja ne pilkut siinä ovat kyyneleitäni.



Mattsson: Kertokaa minulle kirjastanne. Mikä on "Usvantakaiset"?



Minä: Ne, jotka jäivät usvan taakse vanhaan Viroon ja jotka aina

ovat olleet usvan takana, sumussa, ilman kiinteitä ääriviivoja,

välistä suurina sumuisina hahmoina, välistä kutistuen harmaiksi

pikkutontuiksi, sukuni, josta olen tullut. Tästä piti tulla Viron

Rougon Macquart-tarina, en tiedä jaksanko.



Sitten minä kerroin hänelle "Usvantakaisten sisällön ja luin hänelle

osan esipuheestani.



"Isoisä, olen ilman maata ja ilman leipää, Valkeamäen leipä ei kasva

enää minua varten.



Oi, te Valkeamäen koivut ja kannot ja kasteheinät, pitäkää minusta

kiinni, älkää antako minua pois siihen vieraaseen maailmaan.



Juureni jäivät sinun peltoihisi ja niittyihisi, ja miten voin minä elää

juurettomana?



Elämä on särkenyt Valkeamäen sukuketjun, ja minä olen lyly, joka vierii

ulos vieraalle maalle ja vie Valkeamäen veren kauas.



Tomuiselle maantielle, kylmille kiville istutan minä sukuni, enkä tule

koskaan takaisin tuoksuville niityillesi, kukkivien koivujesi alle".



Se oli jäähyväiseni Virolle. (Olin erehtynyt   juurruin täällä

kallionrakoihin kahta kovemmin, jopa unohdin Usvantakaisen kielenkin,

enkä koskaan kirjoittanut sukutarinaani loppuun. Sellainen on ihminen.)



Mattsson: Kuinka voimme tulla toimeen tomuisella maantiellä ja miten

sopisimme paksunahkaiseen maailmaan?



Hän puhui omista tuskistaan ja töistään ja siitä

dilettantismi-painajaisesta, joka häntä vaani, ja hän vannotti minua

keskittymään kirjoittamiseen eikä tekemään mitään muuta. "Kaventakaa

elämänne ja syventäkää se, älkää päästäkö sitä leviämään ja ohenemaan."



Juuri sen hän oli tehnyt: tarttunut kaikkeen kykenemättä viemään mitään

loppuun. Ja juuri sitä minäkin aloin tehdä hänen varoituksestaan

huolimatta, päästin elämäni laajenemaan ja ohenemaan, ja vasta 18

vuoden päästä kirjoitin jatkon "Usvantakaisiin" ynnä ensimmäisen

näytelmäni ja palasin kirjallisuuteen Rimbaud-matkoiltani.



Olisinpahan totellut   vaan kenties ei silloin olisi ollutkaan

kirjoitettavaa.



Sitten me jatkoimme sitä maailman omistamista noin privaatisti

tai oikeammin maailman pitelemistä meidän yksityisomaisuutenamme.

Englannissa oli mies, jonka, nimi oli Wells ja joka oli myös ruvennut

maailmoja järjestämään, eikä hän ollut liikkunut vielä Helsingin

horisontilla. Venäjällä Gorki julkaisi "Snanie"-kirjoja, jotka

siihen aikaan olivat avainkirjoja eurooppalaiselle mentaliteetille.

Ranskassa oli Jaures, jonka "Suuren vallankumouksen historia" oli

juuri ennättänyt meidän kirjastoihimme, sen piti hallita maailman

työväki ja estää sota, jota Mattsson ennusti, vaikkei hänkään uskonut

ennustuksensa niin pian täyttyvän kuin se täyttyi. Hän selitti

minulle, miksi hän jätti eksaktin ja konkreetin tieteensä sivuseikaksi

sanomalehtityön rinnalla, ja se oli kipeä tunnustus: tiede vei niin

paljon aikaa elämältä, ja hänellä ei ollut enää varaa uhrata sitä. Sen

verran kuin hänelle vielä oli aikaa annettu, se täytyi käyttää kaikella

kiireellä ihmisten herättämiseen ja sivistämiseen, täytyi nauraa ja

irvistellä niin kauan kuin voi ja nauttia avaruudesta ja iltataivaasta,

ennen kuin aurinko polttaisi tämän avaruuksien potkupallon, jota Maaksi

nimitetään.



Vasta sinä iltapäivänä käsitin, miten sairas hän oli, eikä hän

halunnutkaan sitä peittää. Hän oli joitakin päiviä sitten saanut

tiedon erään tuntemattoman tekemästä lahjoituksesta, jonka hän aikoi

käyttää Afrikan-matkaansa, mutta iloa hänellä ei siitä ollut, pikemmin

päinvastoin, sanoi hän, vaikka koettikin tuntea samaa matkaintoa kuin

ennen Eurooppaan lähtiessään. Eipä ihmekään, jos synkkä aavistus teki

hänet levottomaksi, niin äärimmäisen herkkä kun hän oli.



Mutta me nauroimme yhdessä aavistuksille. Hän oli lähdössä matkalle

Afrikan ympäri, minä lomalle vanhaan kotiini Viroon ja sitten Kukkialle

kalastamaan, ja me lupasimme ajatella toisiamme lämpimien tuulten

puhaltaessa, ellei hän kykenisi lähettämään minulle pientä siroccoa

terveisineen.



Mattsson: Te kaikkitietävä nuori nainen, miten te pärjäätte tässä

kovassa maailmassa   kaikkine perittyine itsekidutusmuotoinenne   olen

utelias, niin utelias teidän suhteenne, että mielelläni viipyisin

täällä jumalain potkupallolla vähän kauemmin.



Minä: Unohdatte, että kuulun siihen puoleen maailmaa, jonka on

tulevaisuus; ei minulla ole mitään hätää, täytyy vain kestää.

Näettehän, miten sosialismi valloittaa Eurooppaa.



Mattsson: (asettaen kätensä pöydällä olevalle kädelleni): Minä kuulen

sodan tulevan, minä kuulen sen kaukaa... Ettei se vain löytäisi meitä

nukkumasta.



Se löysi meidät nukkumasta, sekä hänet että minut. Minä todistin

hänelle, miten mahdoton sota oli, miten Bebel ja Jaures sen

lopettaisivat   ja miten ei enää kannattaisi elää, jos sota tulisi, ja

lupasin seurata häntä Ragnarökiin.



Tunnit vierivät, ilta tuli ja meidän oli erottava.



Gradinissa sytytettiin lamput. Tarjoilijattaret olivat jo käyneet

ihmettelemässä. Uutta iltayleisöä alkoi saapua.



Mattsson: En vieläkään osaa teitä...



Minä: Enkä minä teitä. Tacka Gud för det.



Mattsson: Niin teenkin   ollakseni rehellinen   en halua särkeä

kaunista leikkikalua.



Ja me nauroimme ihastuneena leikillemme ja sille, että olimme Jumalan

omaa kemiaa emmekä tahtoneet ollakaan muuta.



Mattsson: Siunattu olkoon Gradini, nyt tiedän, mistä teidät löydän.



Minä: Ette tiedä. En tule enää Gradiniin pitkiin aikoihin, ajattelin

juuri sanoa sen teille. Jos minä tulisin Gradiniin kuten ennen, niin

istuisimme yhdessä ja juttelisimme ettekä te lukisi lehtiänne   ja se

olisi melkein avioliittoa, jossa aina varmasti löydetään toisensa.



Mattsson: Te olette kirotun oikeassa, paitsi että avioliitossa juuri

luetaan lehtiä syödessä.



Minä: Ja sitten   minä näen itseni katsomassa ovelle, tuletteko, ja

ajattelemassa, miksi ette tule.



Me vaikenimme.



Mattsson: Minäkin näen itseni samoin, te olette oikeassa. En minäkään

tule enää Gradiniin, paitsi joskus   sattumalta kuten tekin.



Minä: Ehkä elämä tulee armahtamaan meitä taaskin, kuten se on

armahtanut kaksi kertaa.



Mattsson: Minä kirjoitan teille, jos minun on liian raskasta ja

yksinäistä, ehkäpä tulette ja puhutte minulle taas, miten maailma

rakennetaan uudestaan planetaarisessa mittakaavassanne.



Minä: Minä en oikein usko siihen teidän yksinäisyyteenne enkä

omaanikaan sen puolesta   onhan meillä se salainen sisäinen aurinko  

"ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen."



Mattsson: Minun ei pitäisi puhua teille vanhoja banaaleja sanoja,

tuota nättiä, halpaa romantiikkaa, mutta minun täytyy myöntää, että

on hetkiä, jolloin yksinäisyyteni syvyydestä syöksyy esiin valtava

valkoinen lintu ja lennättää minut avaruuteen, ja minä ratsastan sen

selässä ja potkaisen maailmaa rikkinäisillä kengänpohjillani.



Löysin saman mielikuvan eräästä hänen kirjeestään. Se pysyi mielessäni

noiden kengänpohjien vuoksi.



Minä: Otatteko te minut mukaanne sen linnun selkään, pitäisin kiinni

kauluksestanne?



Mattsson: Otan, vaikka teillä taitaa olla niitä omia lintujannekin

tusinoittain.



Minä: Saatte lähettää lisää Afrikasta.



Näin me lähdimme Gradinista kevätiltana ja ajoimme kotiini ja

vaikenimme   hymyillen.



Minä (ovellani): Näkemiin, Gustaf Mattsson. Kun olette kahden kesken

Jumalanne kanssa valtamerellä, niin muistakaa minuakin ja sanokaa

hänelle, että hän valaisisi teidät uudeksi ja terveeksi auringossa,

niin että syksyllä kun teidät tapaan, voisitte käyttää kirvestä ja

vasaraa ja tehdä oikein hirveän paljon ihmiskunnan puolesta.



Mattsson: Jollemme ennen tapaa, niin muistakaa ainakin tuo lopullinen

osoitteeni: Pilvi N:o 12, Ison Iltatähdentien varrella. Tienviitta

löytyy Vanhan Petruksen luona portilla. Sanokaa, että meillä on siellä

ylhäällä se rendez-vous, josta täällä alhaalla olemme kieltäytyneet.



Minä: Kyllä muistan: Pilvi n:o 12, Ison Iltatähdentien varrella.



Ajuri käänsi hevosensa, Mattsson viittasi minulle ovelleni, kunnes

häipyi hämärään.



Näin hänet viimeisen kerran.



Kun hän syksyllä palasi, kuulin vain kerran vielä hänen maailmanpalossa

särkyneen äänensä:



  Pilvi N:o 12, Ison Iltatähdentien varrella.



Matkoillani merien yli olen aina seisahtunut laivan kokkaan ja

toistanut ääneen taivaan tuulille Mattssonin sanoja:



  Yksinäisen naisenkin matka meren yli on ihana matka.



Ehkä tuuli on vienyt sanani sinne minne pitää.



Kerran seisoin yksin korkealla kapteenin sillalla ja sanoin

juhlallisesti meren mustalle hyrskylle:



  Yksinäisen naisen matka meren yli on ihana matka.



Ruotsalaisen laivan kapteeni seisahtui huomaamatta selkäni taakse ja

kysyi:



  Va sa frun?



  En ensam kvinnas färd över havet är en skön färd.



  Aj, pardon... sanoi kapteeni ja kiiruhti pois.



Minä nauroin ja tunsin sinut lähelläni, Gustaf Mattsson, nauttimassa

elämän leikistä.