Sonetteja

SONETTEJA

Kirj.

Kasperi Tanttu

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.

SISÄLLYS:

Proloogi

I

Hengen ikävästä
Elämän tiet
Hämyhetkenä
Raskasta
Tuskan laulu
Alla murheen
Kalmistossa
Laulajan haudalla
Toivo — täyttymys
Vapaa — vanki
Narrin laulu
Pujon haudalla
Viime huokaus

II

Oraakkeli
Käy sotaan Xerxes
Näin kerran unta
Grottelaulu

III

Pilvinen päivä
Kuudankulkija
Iltasointuja I-II
Kevätsointuja
Syyssointuja

IV

Arvostelija-ystävälleni
Suru
Ero
Orvon sonetti
Slaavittarelleni
Etelän tytölle
Sonetti Helmille
Batsheballeni
Toisen omalle
Ruusulle
Elähtäneelle ystävättärelleni
Karkauspäivänä
Yks' hyvä, toinen parempi
Väärinkäsitys
Voi meitä hupsuja
Neidon ensikirje
Neidon viimekirje
Naismaista

Epiloogi

PROLOOGI

"Taas uusi ratsastaja Pegasonsa
kilpailuradan lähtöpaikkaan ajaa.
Kai kohta hälle hurraahuudot kajaa,
tai vihellyksin lähtee kotiansa."

Niin tuumii katsojat, vaan Parnassonsa
huipulta katsoo lautakunnan herrat,
ne, jotka merkkaa ajan, laukkakerrat
ja tyynin mielin lausuu tuomionsa.

Mä katsojien tylyt tavat tiedän,
ja joutokansan pilkkanaurun siedän,
ne osaa vainen moittia ja kiittää,

vaan katsokaa te kirjaherrat siellä:
tää kaikkeus' antaa elon kilpatiellä,
Jos kohta ei voi laakereita niittää.

I

"HENGEN IKÄVÄSTÄ".

Ilmari Kiannolle

Se huokaus on noussut rinnastani
niin monta kertaa hengen itkiessä
orpous-ikäväänsä mökkisessä,
vaan aina hävennyt oon kaihoani.

Kun illoin astun mietepolkuani,
niin silloin itken, kuivaan kyyneleni
ja päätän jättää pienen tupaseni,
vaan yhä sentään tallaan tanhuttani.

Mä tiedän, että elon huminassa
käy niinkuin vanhan juopon kapakassa:
saa rahalla niin että vietit kyltyy,

vaan sittenkin ne joskus henkiin herää
ja salon sulomuistot esiin kerää,
ja silloin vasta kaiho karvaaks' yltyy.

ELÄMÄN TIET.

Elon kummiin kohtauksiin
kullakin on oma latu.
Toisten kulku kaunis satu,
toisten päättyy huokauksiin.

Toiset vaipuu ajatuksiin:
mistä kautta kaunis kulku,
millä tiellä synkkä sulku,
miettii, puhkee valituksiin.

Toiset rientää reippahasti,
mutta minne? mihin asti?
sit ei heistä tiedä kukaan.

Yhtälailla kuoloon käyvät
viipyvät kuin kiirehtäyvät:
aatos minne? multaan mukaan.

HÄMYHETKENÄ.

Unelma outo elo ihmisen:
ei tiedä mistä tulee, mihin matka;
elämän käsky vain on: jatka, jatka!
ja ihmisparka jatkaa vaieten.

Takana hiipii haamut muistojen,
kuiskien: synkkä yö on eessä; käänny!
povesta kuuluu: jatka, taikka näänny
polulle, toiset tulee tallaten.

Osaahan tätä eespäin yössäi jatkaa:
luukasat viittaa mykinkielin matkaa
kuin muinoin Xerxeen kuoloon-kulkijoille.

Oi missä lienee lepo, määränpää!
Ei askeltakaan tietä eestään nää,
vaan matkakäsky kuuluu matkaajoille.

RASKASTA.

Paljon mull' ois suremahan syytä,
silti sentään naurain ilakoin.
Minkäs sille suremalla voin,
että tielläni on jäätä, hyytä.

Karvain mielin kannan murheenkyytä,
vereeni se myrkkyänsä valaa.
Elontuli tuikahdellen palaa,
mutt' en öljyä mä uutta pyydä.

Toisten vaivoja on täynnä matka
äidin uumenista haudan multaan,
toiset tietään naurain käydä saavat.

Elonkäskyn summa: jatka, jatka,
vaikka silmäs iskis tuskantultaan,
joka askelella ärtyis haavat!

TUSKAN LAULU.

Tulkaa tänne vain, te kärsimykset,
tämä mies ei käsissänne huuda;
paitsi huokausta ei kuulu muuta
kuin vaan sairaan syömmen sykähdykset.

Kanteloni viime-värähdykset
soivat kuni iltakellon soitto:
voittamatta laulajan on voitto,
haudattuina pyhät pyrkimykset.

Kuivu kyynel, itke sydän parka,
hiljaa huulet, tullos mykkä suru:
karvaan kalkkini mä pohjaan juon.

Siihen iskitte te, mist' oon arka:
parhaan lauluin palkka leipämuru,
vaikka sydämeni tieksi suon.

ALLA MURHEEN...

Alla murheen, vailla lohdutusta
kitua saan elämäni päivät,
ilo, onni — jälelle ne jäivät,
edessä on elo hornan-musta.

Halveksitun tuskain vaikerrusta
kuuntele ei hurskaat leviitat,
vilkaisevat, "ylös" huokaavat:
"kuule, Herra, kurjan rukousta."

Surren suljen silmät maailmalta,
kosk' en apua saa leviitalta,
eikä kuulu samarialaista.

Ehkä sentään kauvemmaksi kulen
korpehen ja siellä silmät sulen
kaikelle mi kaihtaa kulkevaista.

KALMISTOSSA.

Täällä mennyt sukukunta makaa,
isä-, äiti-, muori-, vaarivainaa.
Tuonen-tuntu katseen alas painaa,
puissa humaa sävel surun-vakaa.

Hän, ken katsoo äärettyyden takaa,
iäisyys, hän tietää tiemme määrän;
hän yksin tuntee oikean ja väärän,
ken ihmisille elonpäivät jakaa.

Kuljen murhemielin kumpuin yli,
mietin: milloin aukee haudan syli,
kutsuu sinne, miss' on taattovainaa.

Kuuhut valaa kylmää valoaan
kinoksille vanhan kirkkomaan —
kuolon kylmä käsi otsaa painaa.

LAULAJAN HAUDALLA.

Sanovat ett' on suru laulajalle
kuin lämmin, sade kesän kukkasille,
vaan jos se sortaa miehen matosille,
he huokaa: laulunsa jäi maailmalle.

Saa kukkia hän mukaans' mullan alle
ja viime-hyvästiksi imarrellaan,
kun multa putoo alas, toivotellaan:
"keveät mullat kunnon vainajalle!"

Ja pappi tuolle "pyhän pilkkaajalle"
(kai tämän hienon surusaaton tähden)
laul'kumppaneiksi lupaa keruubit.

Viel' muistopuhe "meidän Petrarcalle",
yks' kyynel surevien naisten nähden —
ja "viftille" käy taiteen eunukit.

TOIVO — TÄYTTYMYS.

Mit' on toivo? — Haave rakastajan
nähdä yöllä armahansa parmaat,
rinnat täyteläiset, silmät armaat;
vanhan: saada jättää tomumajan.

Niin on ollut tämän taivaan ajan:
kevään kaunehen vie pilvet harmaat,
syksyt synkeät, yöt kylmät, karmaat —
toisin kun on toivo vaeltajan.

Laulan sentään toivon ylistystä,
vaikka epäilen sen täyttymystä,
kumartaen käännyn Mekkaan päin.

Tyly totuus koituis surmakseni,
siksi valehtelen itselleni,
vaikka sekin käy jo niin ja näin.

VAPAA — VANKI.

Vanki ei, jos kahlii käsirauta,
oven sulkee lukko, salpakanki,
jos on rinnan alla talven hanki,
umpeenluotu unelmien hauta.

Se on vasta vanki, jumal'auta,
jonka kahlii joukkoin mielipiteet,
kirkon usko, säädyllisyys-siteet —
hänet vapaaks' saa vain ruumislauta.

Heille henkisesti vaivaisille,
"Murheenlaakson" läpi matkaajille
kuuluu taatun taivaan ikikemut.

Mutta korvesta pois johtajille,
vankein vapauttaja-Moseksille
laitettu on kellarkertaan remut. —

NARRIN LAULU.

Kaadan kurkkuun karvaat maljat,
virnistelen kiitokseksi
herroille, ket juomat keksi,
pippuroidut samppankaljat.

Tyynnä kuulen naurun-naljat,
kiroille käy suuni hymyyn.
Aikamieskö hiipis lymyyn
nähdessänsä sutten taljat!

Naurakaa vain narrillenne,
narri tuntee tyhmyytenne,
sydämestään nauraa teille.

Iloitkaa, te ihmisparat,
hapuilkaa vaan valon-arat,
se on huvittavaa meille!

PUJON HAUDALLA.

Surren seison tässä haudallasi,
hepo hampaaton ja ruma rujo,
muistan, nuorna olit pulska Pujo,
kilparadalla sait kunniasi.

Mutta nyt, kun väsyit vanhuuttasi,
valjasorja, vanha kuormakaakki,
silmäpuoli, pattijalka-raakki —
kirkas kirves kiiti otsahasi...

Nyt ei enään, rakas ruunavainaa,
valjaat vanhaa niskaasi voi painaa;
ne ne usein olkas rikki löivät.

Yksin seison surren haudallasi,
kiroon kunnottomat haltijasi:
nahkasikin nylkyrille möivät!

VIIME HUOKAUS.

Nyt, kun voisin elämälle antaa
kokemusten, kärsimysten laulut,
lyödä kiviin vanhat lakitaulut —
nyt saan esiin leiviskäni kantaa.

Äsken vielä tähyin taivaan rantaa,
tiesin joka luodon, salakarin —
nyt on pursi, mastot nurin-narin,
jalka polkee Manan kylmää santaa.

Purteni toi tänne laulun laineet,
taivaan rannalla siins uudet maineet,
sinne pyrin, rauhan satamaani.

Nyt kun ilot elämäni jääpi,
kuolo "terve-tulon" irvistääpi,
tiedän, päässytkään en Ithakaani.

II

ORAAKKELI.

Ken kytkee Hellesponton kahleillaan,
rasittaa pyhää virtaa Bosporon,
hän itselleen luo kovan kohtalon,
kun uhkaa vapautta Kreikanmaan.

Voi raukkaa, joka sotalaumoillaan
pyhyyttä uhmaa ylvään Olympon,
huipulle tahtoo nousta Parnasson,
hän näkee, mihin pääsee mahdillaan!

Saa tuoda Xerxeet sotalaumojansa,
Dareiot surmansuuhun miljoonansa:
ain' orja vaipuu vapaan miehen miekkaan.

Satojen eestä väistyy miljoonat,
kumartuu kurjat, kurjain johtajat
ja "suuret" sortuu Thermopylaen hiekkaan.

KÄY SOTAAN XERXES...

Käy sotaan Xerxes, päässä suuret tuumat:
nyt poltan Ateenan, lyön sparttalaiset,
vaan Salamissa näytti kreikkalaiset
kuin ruunun alla piili hullun-huumat.

Sai Aijaanniemen veripäivät kuumat,
tuhottiin Xerxeen vaskikokkalaivat;
tuhannet silloin kuolemansa saivat:
ruumiista täyttyi rannat, laivain ruumat.

Sai suuruushullu Xerxes täysin tuta,
kun Persiaan pois johti jotakuta
nälkäistä, repaleista jousimiestä:

ei kansaa, joka vapaa olla tahtoo,
ja jonka suoniss' terve veri vahtoo,
voi mikään mahti orjalaumaks' piestä.

NÄIN KERRAN UNTA...

Näin kerran unta: olin kuningas.
Mun omaisuuttani ol' maat ja mannut,
ja neiot, naiset, samppankaljakannut,
mä nautin niinkuin vain voi valtijas.

Mä näytin, kuinka suuri ruhtinas
voi lemmitykseen ottaa toisen vaimon
ja huviksensa tappaa miehen aimon,
jos ei hän ole kyllin anteljas.

Ne kärsi kaiken, tosin mielin karvain,
mä sanoin, että valta näin on harvain
ja salaa nauroin niiden tyhmyydellä.

Vaan itse sentään olin aika aasi!
Ne orjat valtaistuimeni kaasi,
ja haaremini sortui ryskehellä.

GROTTELAULU.

Tää Grottemylly jauhaa Mammonalle,
niin että paksut valtapatsaat paukkuu,
vaan yhä piiskat vinkuu, voudit haukkuu
ja vanhat sortuu nuorten jalkain alle.

Tään Grottemyllyn pyörän tallaajalle
ei säälin silmäystä kukaan heitä.
Jos loppus tunnet, lue isämeitä
ja jätä pyörän-polku nuoremmalle.

Se Frode-herra viittaa siitä viis,
jos meitä kuinka ruhjoo Grotte-hiis:
saa pikkulapsetkin jo pyöriin käydä.

Saa Grottemyllyn orja osaans' surra
ja raivoissansa kahleitansa purra,
ei "hyvä Jahve" hyvyyttänsä näytä.

III

PILVINEN PÄIVÄ.

V. Sjöström'in taulua katsellessa.

Alla taivaan, painostavan-harmaan,
viihtyy vainen synkät mielikuvat.
Ilon autereiset tuulentuvat
musertuisi murehissa varmaan,

jos ei muisto eilispäivän armaan
syttäis sielussani toivon tulta:
joskin tänään päiv' saa pilveen multa,
huomispäivä poistaa mielen karmaan.

Jospa aina surunhetkinäni
muistaisin: ei tätä kauvan kestä,
sielussani päivä pilkahtaisi;

nyt niin synkän-raskas elämäni
poutapäiväks' selkeis, sydämestä
synkkää vastaan ilo tulvahtaisi.

KUUDANKULKUA.

Kaksitoista kertaa kumeasti
tornikellon ääni yöhön kaikaa,
katukivet kapsahdellen raikaa,
vaeltaja astuu vakavasti.

Kun vaan kuuhut loistaa kirkkahasti,
aina kuuluu kengän-kapse silloin,
kadullensa kiirehtii hän illoin,
siinä astuskelee aamuun asti.

Mikä murhe miehen sydämellä?
Liekö aatos synkkä, päivän-arka,
vaiko menneen ajan karvas kaipuu.

Jos on armaan ajan muisto hellä,
niin voi sua, vaeltaja-parka!
Tuskin milloinkaan se täysin haipuu.

ILTASOINTUJA I.

Tummuu taivas, sammuu pohjan palo,
luonto nukkuu kesäöistä untaan,
Ithakaani, unten valtakuntaan
siirtyy silmäin eestä päivän valo.

Öiseen usvaan peittyy metsätalo,
kuikka luikkaa kotilahdelmalla,
pääskypari nukkuu räystään alla,
käen kukunnasta kaikuu salo.

Viimesuukon suikkaa armaallensa,
viimekerran painaa povellensa
lemmittynsä nuori kalamies.

Kuiskaa hiljaa: "kulta, hyvää yötä!"
neito virkkaa: "kala-onni myötä".
"Käyköön täältä aina kalaties!"

ILTASOINTUJA II.

Sees illan rauha. Läpi lehdikon
käy etelästä heikko tuulen henki;
pää painui siiven alle lintujenki,
vain orpo Sirkku valvehilla on.

Sä suothan vielä yhden suutelon,
niin viileen, viihtävän kuin äidin pieno —
ja nyt pää paina rinnalleni, vieno,
tyyn illan rauha poveen tulkohon.

Mä nautin kesäsestä onnestain
vain silloin kun sä olet rinnallain,
siks' istukaamme vielä hetkinen.

Sä joko väsyit, laulajani virkku?
Oi! laula meille tuutulaulus, Sirkku,
ja sitte paina pääsi siipehen.

KEVÄTSOINTUJA.

Kas kuin kimaltelee hankein harjat,
leuto kevättuuli puissa humaa,
teerten telminnästä metsä kumaa,
navetasta ulos ammuu karjat.

Tilhi unohtaa jo pihlaanmarjat,
kosjopuuhissaan vain piipittelee,
kullan löytää, sille lepertelee,
alkunsa saa uudet munasarjat.

Äsken koimme pakkasta ja viimaa,
nyt saa kaikkiin kevättä ja kiimaa,
syömmet sykkivät, ver' on kuin tulta.

Ilo, riemu auer'-ilman alla:
kevään vaunut kiitää taivahalla!
Käyös kanssan' karkelohon, kulta.

SYYSSOINTUJA.

Jo kiitää kurkiparvet etelään
ja pääskyt surren räystähänsä heittää,
ja kuura aamuin viime kukat peittää,
ne kuolee surren myöhäissyntyään.

Ei Eros-poika pyyntiretkellään
nyt summia voi satimiinsa saada;
on syksy aika lemmenleikin laata;
ei aurinkokaan tuhlaa säteitään.

Nyt kummat puhdejutut peijakkaista
ja piruista, ket kiertää uskovaista,
käy pehmitellen mieltä akkain ärein.

On aina hurskaan ympärillä niitä.
Hyi pakana, kun repii selkäpiitä
ja syäntä niin kourii kylmin värein...

IV

ARVOSTELIJA-YSTÄVÄLLENI.

Sä ylvään hymyn annat lauluilleni
ja sanot: "nuori Verther, lemmi vain
ja laula lemmestä, mä sitä hain,
vaan yksinäiseksi jäi sydämeni."

Voi olla totta, että säkeheni
ei soinnu minkään runomitan mukaan,
vaan tuskin näitä hyräilleekään kukaan,
niin typerät voi olla tunteheni.

Suur' kiitos hymystäsi, arvon veikko,
ja palkkioksi vastahymy sulle:
me aivan eri maailmoista ollaan.

Mä laulan, vaikka muoto oiskin heikko,
ja vaikka estetiikot naurais mulle,
lauluni arvostellen miinus-nollaan.

SURU.

Y. Liipolan veistosta katsellessa.

Sua synkän surun alla ylistän,
elämän hurma: viini huulien.
Sain maljastasi poven polttehen
ja muiston murheessakin viihtävän.

Mä tiesin kyllä lemmen pettävän
ja siksi nautin siitä itkien;
nyt painan pääni alas häveten,
niin ett'en näkis armaan jättävän.

En syytä sua, onnein utukuva!
Tää katkeruus on kohta unohtuva,
kun opin elon alle altistumaan.

Sua rakastin ja siksi sulle annoin,
min kalleimpana aarteenani kannoin,
niin ett'et hukkuisi, sä kaunis, rumaan.

ERO.

Hyvästi, tyttöseni! Anna kättä,
ja huulillesi tukahuta kaipuu.
Niin, kiitos! Ehkä tääkin tuska haipuu,
mi poveheni päätyi pyytämättä.

Sun hyvät henget toivat tieni eteen
ja ruusutarhoissa mä kanssas kuljin,
syliini kukkain keskellä sun suljin
ja siellä totuin huuliesi meteen.

Nyt leikki loppui. Kiitos viimeisestä!
Ei elon iltaan muiston-murhe kestä,
jos onnen tulva veikin paljon multa.

Vaan jos ei kukaan yhdyntäämme estä,
kun eronhaikee haipuu sydämestä,
niin kaikkeani kaipaan taaskin sulta.

ORVON SONETTI.

Ei niin, et, tyttöseni, suutelohon
lempesi tulta tukahuttaa voi,
sä jätä minut, naura, ilakoi,
äläkä vaivu menneen muistelohon.

Mä tyydyn tyynin mielin kohtalohon;
sä tyyneks' kerran saat kuin salon lampi.
Ehk' ero oisi paljon katkerampi,
jos vielä vaipuisimme nautintohon.

Hyvästi, armas! Kotiisi jo riennä,
mä lähden mukanani mieli musta,
jonka varjot valvoo onnein yli.

Sonetti soinnu, muiston-murhe liennä,
tuo yksinkulkijalle lohdutusta. —
Sua, tyttöseni, oottaa toinen syli.

SLAAVITTARELLENI.

Sua vihaan, rakastan ja ikävöin,
sä onnein unelmoitu täyttymys.
Nyt tiedän mit' on suurin pettymys
ja siksi suren hiljaa päivin, öin.

Sua ristiinnaulitsen ja seppelöin
omien tuskieni Golgatalla,
tulisin tuska, sääli rinnan alla
pois vetää naulat, mitkä äsken löin.

Mua rakastat ja hältä kiellät sen,
min mulle omistit, sä lapsi haavein,
vaan tahdot hälle uskollinen olla.

Noin täytymyksen alla itkien
voi elellä vain hervaslapsi slaavein
ja kahleitansa kantaa nautinnolla.

ETELÄN TYTÖLLE.

Sä, impeni, oot lapsi etelän,
maan, jolle päivä tulisuukot heittää
ja synkin yö taas sylihinsä peittää,
siks' surusi niin hyvin ymmärrän.

Sain äsken suita suukon lempeän,
kun minussa näit onnes olennoiman,
nyt silmistäsi luen itsesoiman,
vaan tiedä myöskin minun kärsivän.

Niin, synkkinä nyt istumme me tässä
riutuvan takkatulen hämärässä,
vain muistoja on yhteisonnen haaveet.

Lie suuri onni lyhyt elämässä,
ja pyhin pyhä arkihyörinässä,
kun vieraana käy menneen ajan aaveet.

SONETTI HELMILLE.

Mä muistan tummain silmiesi palon,
hipiäs hivelevän kosketuksen,
huultesi nautintohon kutsumuksen
ja illan ruskon himmenevän valon.

Hämärä kattoi maat ja metsätalon,
kun käsitysten katseltihin kuuta,
ja muistat kai, sä rakas, paljon muuta,
min näki vainen valkokoivut salon.

Me silloin hyvästeltiin viimekerta
ja kaiho karkotettiin suudelmalla,
vaan jälkeenpäin sä itkenytkin lienet.

Mä läksin luotas sydän vuotain verta,
kaihoni karkoittelin kulkemalla.
Sua aina muistan, sen kai, rakas, tienet.

BATSHEBALLENI.

Oi tullos tänne, armas Batshebani,
ja otsain pilvet suudelmilla peitä.
Ne muistot katkerat ei, näes, heitä:
on mullai, kuten muistat, Uriani.

Voi elä itke, oothan rakkaimpani,
sun tähtes julman rikokseni tein;
on ilmankin niin täysi sydämein,
kun lemmenhoureessa möin kunniani.

Vaan miksi valitan! Voi käydä niin:
sä lennät luotani pois uuden syliin
ja minä, vanha, väistyä saan tieltä.

Jo elämässä ammoin säädettiin:
jos tuskanhuutons' huutaa kylmiin kyliin,
niin katkerampi kaiku kiirii sieltä.

TOISEN OMALLE.

Vielä syvä suutelo ja sitten
minun osani on synkin surma:
olin sun ja toisen onnen turma,
siksi kaikkoon mailta elävitten.

Tuonenvirran tummain lainehitten
tuudinnassa turtuu muisto kai,
muisto että toinen sinut sai
kiduttaakseen maille kuollehitten.

Ei! En vielä kuolla tahdo, en!
Ehkä elontaiston pauhinassa
sinut, unelmani, unohtaisin.

Kauvan vielä sua suutelen!
Katumuksen mailla Manalassa
syvemmin vain tuskain tajuaisin.

RUUSULLE.

Äsken vielä uinuit umpussasi,
kauneutes kätkit maailmalta,
nyt jo kutsut perhot kaikkialta,
hurmioissas annat hunajasi.

Tuhlaa vainen tuuliin tuoksujasi,
käytä kauneimmasti kukka-aikas,
hurmaa, huumaa, se on sinun taikas
kohta kuihdut, väsyt vanhuuttasi.

En sun anna kuolla kuihtuen
kevätnurmikolle, kalveten
perhoin hylkimänä, ruusurukka:

armahani rintaan taitan sun,
kaksi ruusua on silloin mun.
Kaunis kuolo silloin sulla, kukka.

ELÄHTÄNEELLE YSTÄVÄTTÄRELLENI.

Ei niin, ystävätär, ole laita,
että sinun kätöstäsi kysyn:
naimattomuus-päätöksessäin pysyn.
Tyhmää oiskin vanha piika naida.

Polkus lienee kyllä kovin kaita,
Kyöpeliin kun astut allapäin.
Miehensaaliis on jo niin ja näin,
vaan miks' olit nuorna lemmensaita.

Silloin kitsastelit lemmelläsi
toisten kilvan tuhlatessa tuuliin,
huvetessa elonhurmioissa.

Nyt jo voisit varsin mielelläsi
painaa kuumat huules miesten huuliin,
mutta niiden puna on jo poissa. —

KARKAUSPÄIVÄNÄ.

Kun odotettu karkauspäivä koitti,
sain kortin: "Vartun kosken sillalla
omaksein sua kuusi illalla" —
ja toinen viideks' audienssin soitti.

Se viiden tyttö tunteheni voitti,
vaan könniläisen paukuttaissa kuusi
mä muistin: aha, sillalla on uusi
ja läksin sinne, vaikka "oma" moitti.

Sain, tyhmeliini, liijan myöhään älyn:
jos toista suudellessa toiseen pälyn,
niin palttua se edellinen antaa.

Hän uuden kanssa välit sotki niin,
ett'en voi enään päästä suhteisiin,
vaan ikäni saan don Juan-maineen kantaa.

YKS' HYVÄ, TOINEN PAREMPI.

Mä vanha epäilijä yhä emmin
kenenkä noista neitosista nain.
Mä tuolta äsken kuuman suukon sain,
vaan tämä katsoo kaikkein tulisemmin.

Ei, tuota kultakutria mä lemmin!
Suloisin sentään tyttö tummatukka,
verraton punaposki, tulikukka,
miks' tuota hoksannut en aikaisemmin.

Tuon otan, tämän tyhmemmille hylkään,
näin tuumin, vaihdan niinkuin rukkasia,
vaan kaupan loppu lienee lopen nolo:

Ne kaikki alkaa luottaa taivaan ylkään,
ja minä, joka hyljin kukkasia,
saan vanhanpojan päivät, poika polo. —

VÄÄRINKÄSITYS.

Mä olin "pihkassa", sen tiesi hän,
ja hänestä mä myöskin varma olin,
siks' kaksi vuotta kintereillä polin
ja mietin milloin itsein esitän.

Mä luulin hänen siitä kärsivän,
kun tunnustaa en voinut, poikapolo.
Mä tulin yhä nolommaksi nolo,
kun tiesin hänen kerran kysyvän.

Hän sanoi kerran: "iltaa", jatkaen:
"jos mä saisin tietää, mikä aika?"
siihen sopersin: oih, vaikka milloin...

Lopun arvaatte, mä vaikenen,
sanon vain, ei koskaan lemmentaika
oo mua tuhmentanut niinkuin silloin.

VOI MEITÄ HUPSUJA!

Voi meitä hupsuja! Kai muistat sa
kun nuorena me "seurusteltiin suotta"?
Sä täytit silloin viisitoista vuotta
ja viiksen-alkujani hoidin ma.

Me kainosteltiin koulus tantteja,
jos kohtasivat kuutamossa illoin:
sä olit vasta kolmannella silloin,
"ja nehän ovat vielä lapsia."

Sä illoin itkit, luit runojani
ja olit puhtaakskirjottajanani,
jos kohta joka päivä laiskaan jäit.

Näin eilen sun jo neitohameissasi
ja keltanokkakeikar rinnallasi,
kai sinä myös mun morsioni näit?

NEIDON ENSIKIRJE.

Oi niin täys on nuori sydämeni
lemmentuskaa, että tahdon kuolla!
Ehkä sitten haudan tuolla puolla
täysin ymmärtäisit tunteheni...

Äsken kysyit: tuutkos omakseni,
siihen vastasin: oot mulle veli.
Siinä tämä tyttö valehteli,
siksi itken, jotta kuollakseni...

Herrajee, jos pilarukkaseni,
jotka annoin vainen huvikseni,
sinut, armaani, on hirteen viennyt?!

Silloin itken kuiviin kyyneleeni,
oppia saan loppu-iäkseni...
Lempeä en murhaavaksi tiennyt.

NEIDON VIIMEKIRJE.

Jääös hyvästi! jo tarkkaan tiedän
"aarteet" sydämes ja munaskuusi.
Kiireesti on hankittava uusi —
turhaan moisen kanssa illat vietän.

Totta on: mä paljon pahaa siedän,
mutta tämä ei oo enään laitaa:
Blom'in Sievä armaas olla taitaa?
Älä väitä, kyllä minä tiedän...

Mikäs on tuo Sievä mielestäsi ?
Muotinukke, "kaunis", mokomakin! —
Juovuttua kelpaa huono viini...

Elä sentään ole ihmeissäsi,
jos mä sanon: uus' on minullakin,
ihastunut ensisuudelmiini. —

NAISMAISTA.

Sä sait mun vielä kamariisi, kulta,
ja jestas! katso: kello kymmenettä!
Te miehet ootte sellaisia, että...
vaan ethän, rakas, ryöstä yhtä multa?...

Noo... Ensin alas uutimet ja tulta.
Vai "kadonneet" sun tulineuvos on —.
Soo... Seinän taakse kuulee Andersson...
En tuota oisi odottanut sulta...

Vai pyydät "yhtä suudelmaa", no saa.
Vai "vielä tuhat"? Mennään naimisiin. —
Voi jestas, laske, kello kymmenettä!...

Nyt et saa enään yhtä ainoaa.
No tuossa yks', jos asia on niin...
Sä kultani oot suloinen, niin, että...

EPILOOGI

Kultapilvet kuultaa taivahalla
koittehessa aamu-auringon;
kultasuitsin käkiin Pegason,
ratsastelen auer-ilman alla.

Ratsullani lumivalkealla
karvas kaipuu kotipuoleens' on:
nähdä vielä Hellaan Helikon,
juoda voiman juoma Pirainalla.

Kevätaamun autereessa leijaan
alle taivaan iki-sini-seijaan,
tehtyäni tämän koe-lennon;

tänne jätän armahani hennon,
sieltä noudan tumman, vieraan vennon,
suuteloilla suostumahan peijaan.