Lauma

ÿþPentti Haanpään 'Lauma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3735. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.



Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.









LAUMA



Kertomuksia





Kirj.



PENTTI HAANPÄÄ











Jyväskylä / Helsinki,

K. J. Gummerus Osakeyhtiö,

1937.













TAITEEN VOIMA





Ukot olivat lukeneet sanomalehdestä, että valtio avustaa teattereita

ja maalareita ja kirjan tekijöitä ja pelimanneja. Heidän luontonsa

nousi. He tuomitsivat kaiken niin sanotun taiteen täysin hyödyttömänä

ja epäsiveellisenä. Herrat, jotka kylvävät rahoja, että hyödyttömät ja

laiskat eläjät voisivat jatkaa puliveivaamistaan ja joutavoimistaan,

samaan aikaan kun monet oikeat ja hyödylliset ihmiset ovat hätää

kärsimässä, sellaiset herrat pitäisi roihauttaa siipispankasta tuon

rahankylvötyönsä äärestä jäähdyttelemään päätänsä.



Piippuni sammui. Eikö niin sanottu taide tosiaankaan tullut koskaan

kansanlasta vastaan ja antanut hänelle hiljaista nautintoa ja

ylhäistä iloa? Mietiskelin ja muistelin. Oliko taide tullut minua

vastaan ja milloin ja missä muodossa? Jopa muistui mieleeni. Kavahdin

kupeeltani, sytytin piippuni jälleen ja puhuin. Oliko kaikki taide

täysin hyödytöntä? Voiko se antaa yksinkertaiselle ihmiselle lämpöä ja

lohdutusta ja auttaa häntä pahana päivänä?



Taide tuli minua vastaan jo kauan sitten, silloin kun olin poikanen,

pahainen renkipoikanen pahaisessa talossa, jonka isäntäväkenä oli vanha

ukko ja akka.



Jo siihen aikaan osoitin minä luontaisia taipumuksia laiskuuteen.

Pöjöys tapasi minut tämän tästä. Sitäpaitsi sen aikuiset talvet ovat

jääneet mieleeni hirmuisina ja petomaisina. Nuojaessani hevosajossa

pakkasilla ja pyryillä tulin monta kertaa säillä kuritetuksi, tuolla

samalla tehokkaalla kurilla, jolla venäläiset lannistivat Napoleonin

ja hänen armeijansa. Poikasen vaatepuotikin lienee ollut sitä ja

tätä. Sään tuimuus kauhisti minua monta kertaa, enkä suinkaan heti

hetken tullen ollut valmis valjastamaan ruunaa ja lähtemään ajoon,

ulos pakkaseen, missä jalas naukui ilkeästi hietamaisessa lumessa. En

lähtenyt aina ensi käskylläkään. Kun kaikki muut viivyttävät keinot

olivat käytetyt, niin oli vielä jäljellä taide, joka ojensi minulle

auttavan ja lämmittävän kätensä.



Talossa oli suuri kokoelma eläinten värikuvia. Miten ne olivat

sinne joutuneet, se on minulle tuntematon historia. Alussa nuo

oudot vieraitten maitten eläimet herättivät vilpittömän, ahnaan

mielenkiintoni. Tutkiskelin niitä paljon, eikä siihen pantu esteitä.

Varsinkin akka, tuo vanha emäntäihminen, oli niihin yhä lapsellisen

innostunut ja selitteli niitä mielihyvällä minulle ja muille

tietämättömille.



Tämän ankaran talven pyry- ja pakkasaamuina, kun minun jo oikeastaan

ammoin olisi pitänyt kuhveltaa talvitaivaan alla ritisevän reen

perässä, minä yhä viivyin näiden kuvien ääressä. Ne olivat minulle jo

vanhoja, liian tuttuja. Mutta akka tarttui aamu aamutta koukkuun. Hän

antoi minun katsella, lenoa. Vieläpä selitteli tietämättömälle pojalle.

Yhä näen mieleni silmällä hänen mustan, nokisen etusormensa, kuulen

hänen sorakielisen äänensä:



»Tuo on jääkarhu, tuo on tiikeri... Tuolla se tappaa rutuuttaa...»



Ja minä näen nuo oudot maisemat, oudot ja voimalliset pedot

heikompansa kimpussa. Mutta ne pelastivat minut aamu aamutta joksikin

neljännestunniksi pohjolan ilmanalan ankaran pedon kynsistä. Akka ei

koskaan voinut vastustaa näyttämimisen ja selittämisen salamyhkäisiä

iloja ja ukko taasen oli sairasteleva, mennyt mies.



Vasta vuosien kuluttua minä käsitin, että tässä oli tullut vastaani

niin sanottu taide ja silloin minä kiitin miestä, joka oli tehnyt

nuo kuvat. Hän oli samalla auttanut minua viipymään pitempään pirtin

lämpimissä pakkasen naksaessa nurkissa, hän oli antanut lämpöä ja

turvaa pahaiselle pojankäärylle, jonka ketineet olivat huonot, jonka

laiskansuonikin oli ehkä vahvanlainen. Ihmettelin, oliko hän voinut

aavistellakaan tästä hyvästä työstään istuessaan piirrostensa ja

maalaustensa ääressä, joista kerran löytyisi jäljennökset pahaisessa

erämaan talossa. Ehkä hän asui kaukaisessa ja lämpimässä maassa, ehkä

hänen hyppysensä olivat jo pehmenneet kauan sitten maan povessa.



Mutta hänen kättensä ja aivojensa työ eli ja oli yhä avuksi pahaiselle

pojalle, jolle elämä jo varhain opetti keplottelutaitoa. Hiljaisena ja

ihmetellen minä silloin seisoin niin sanotun taiteen ihmeen edessä.



Ukot hymyilivät ymmärtäväisesti. Vain joku yritti olla jyrkän

johdonmukainen ja huomautti, kuinka hyvin jutussani ilmenivät niin

sanotun taiteen tuottamat kansantaloudelliset tappiot myöskin

vastaanottajien puolella.



Mutta minä sanoin, että elämä ei saa olla yhtä työn jonotusta. Ihminen

on myöskin huvitusta halaavainen, lepoa, hetkauksen paikkoja rakastava.



Viivyin siinä talossa koko ankaran talven, kunnes aurinko alkoi tehdä

korkeampia kaaria ja armahti minua paljon. Mutta taiteen pieni aurinko,

värikkäät ja oudot eläinten kuvat, pelasti minut yhä aamupakkasista.



Niihin aikoihin ukko, talon isäntä, huononi peräti sairaudessaan. Akka

katsoi jo kerran, että sairas teki kuolemaa sängyssä, kaikkien patjojen

ja tyynyjen ja peitteiden päällä. Hän alkoi kiskoa vuodevaatteita

kuolevan alta.



»Et, piru vie, kuole niin täyteläiseen sänkyyn.»



Sillä tapa oli sellainen, että kaikki kuolleen pahnat oli poltettava.



Ukko nousi istumaan tuskastuneena, nyökkyen ja pää täristen.



»Jo nyt on saatana, kun ei saa rauhassa kuollakaan...»



Hän työlästyi asiasta niin peräti, että alkoi parantua ja kykeni pian

itse juhlansa ohjaksiin.



Minä, pahainen pojankääry, jolla oli ohuet ketineet, mutta vahvanlainen

laiskansuoni, sain silloin lähteä.



Mutta yhä minä muistan sen talon ja talven, pakkaset ja nöyrät säät,

taiteen, joka tuli vastaani lämpöisin käsin ja iloisin silmin,

keplottelutaidon aakkoset, joita ankara elämä minulle opetti.



Siitä pitäen olen ollut taiteen rakastaja.









RAKKAUS





Lakeus. Tasaista, tasaista. Ylänköinään ovat vain talot ja latojen

harmaa parvi. Ainoa pyöreä ja täyteläinen muoto on taivaan kumulla.

Kaikkien silmät eivät löydä lepoa tämänkaltaisessa maisemassa.



Mutta kuitenkin tämä maa on kaunis, varsinkin kesäilloin, kun

viimeisten leikkivien lapsien huuto raitilla ja riemukkaimman leivosen

laulu taivaan sinessä on vaiennut. Heinässä ja viljassa käy tuskin

huomattava aaltoilu, ja kesän tuoksu nousee sieraimiisi, tuoksu, jossa

ikäänkuin lemahtaa menneitten sukupolvien työ ja vaiva, ilo ja suru,

nautinto ja kipu. Tämä maa on omituisen kaunis talvistakin, illoin,

kun itsepintainen, kolakka tuuli kotasolalla kuljettaa lunta kuten

meren laineita, kuun naama katsoo pilvien lomitse ja talojen ikkunoista

hohtelevat himmeät tulet.



Tällaisen talon seinän lävitse meidän piti katsoa ja lävitse talon

isännän, jossa niihin aikoihin heräsi tunne, jota sanotaan rakkaudeksi.

Uusi rakkaus. Sillä vanha riutui pois, kuten sen esinekin riutui pois.

Hänen vaimonsa makasi kuoleman taudissa, keuhkotaudissa. Voi mennä minä

hetkenä hyvänsä.



Jotkut rakastavat kuolevia ja kuolleita ja antavat heidän kauan

vaikuttaa elämäänsä. Mutta tämä isäntämies ei ollut sitä laatua. Hänen

vaimonsa oli sairastanut kauan, ja uusi rakkaus oli alkanut orastaa.

Mutta hän ei vielä tietänyt keneen.



Sitä asiaa täytyi jo ryhtyä järjestelemään. Menevät menevät ja

jääneitten ei auta ruveta jalkatenässä odottelemaan lähtöään. Se tulee

muutenkin. Kuolleet hautaan ja elävät leivän ääreen.



Isäntä tuli sisään suksisauva kourassaan ja mittaili sillä sairaan

sängyn reunaa. Ja sairas kysyi heikolla äänellä:



»Mitä sinä nyt teet?»



»Millaan pituuttasi, että osaan ostaa arkun laudat...»



Isännän isossa äänessä oli selvä huomautus, että kaikkea sinä

kyseletkin! Pitäisihän nämä nähdä, järkityöt.



Hän hiihti puusepän asunnolle ja sanoi oven avattuaan:



»Rupea puhemieheksi!»



»Onko vaimosi sitten kuollut?»



»Ei vielä. Mutta huono se on. Sille saisi jo tehdä arkun. Tässä on

mitat.»



»Tuntuu sillä, että molemmat asiasi ovat ennenaikaisia.»



»Eivät! Tehtävä ne kuitenkin on. Mitäpä ne vitkastelemisella paranevat.

Talouskin tahtoo olla huiskin haiskin. Emäntäpiika ainakin olisi

saatava. Kun osaisit toimittaa oikein tosi-ihmisen... Voisit samalla

vihjaista, että paikka voi olla pitempiaikainenkin.»



Puuseppä, isännän hyvä ystävä, toimittikin hänelle emäntäpiian. Mutta

arkun hän antoi olla valmistamatta, kunnes kuulisi emännän kuolemasta.

Siihen kuluikin vielä viikkoja, kuukausiakin. Sairas virkistyi, nousipa

sängystäänkin, käveli yli lattian, poikki pihamaankin ja näytti

erinomaisella harrastuksella seuraavan uuden emäntäpiian edesottamisia.

Mutta pienet vihamiehet valvoivat hänen rinnassaan ja pakottivat hänet

jälleen vuoteeseen kaikesta elämänsisusta ja katsastamisen halusta

huolimatta. Sitten hän kuoli ja haudattiin.



Sittemmin isäntämies ilmestyi taasen puusepän verstaaseen ja sanoi:



»Luulen, että Mooseksen lain puhdistuskuukaudet ovat nyt täyttyneet.

Kun sinä olit tavallaan niinkuin puhemiehenä, niin jospa käytäisiin nyt

yhdessä pappilassa kuulutukset ottamassa.»



»Piika, jonka sinulle annoin, oli siis sopiva?»



»Välttävä. Yksi on mämmellä maku, sama tapa talkkunalla. Sitäpaitsi

asiat ovat nyt sillä värillä, että vihille on mentävä ja kiireesti, jos

tahtoo välttää joutavia juttuja.»



Niinpä he ajelivat keikkuvissa kieseissä pölähtelevää tietä pitkin

pappilaan.



»Kuinkas se on», epäili pappi, »onko edellisen vaimon kuolemasta

kulunut lain laatima aika?»



»Tämä isäntä luulee kuluneen», sanoi puhemies.



Katsottiin kirkon kirjoista ja kävi ilmi, että kuusi kokonaista

kuukautta olikin kulunut ja päivä päälle.



»Eihän se tämä isäntä olekaan hätäpoika», sanoi pappi.



Tämän papin suusta ei moni mies ollut kuullut kehuvaa sanaa.

Siksipä isäntä seisoikin kaikessa viattomuudessaan ylen rintavana

ja tupakkapuru huulessa mutruili ylpeyden tunnosta. Juhlahetki,

tunnustuksen hetki! Papinkin täytyy tunnustaa, että hän vaeltaakin

toimellisesti ja hätäilemättä.



Tällainen oli se rakkauskertomus lakeudelta, joka kaikessa

yksiviivaisuudessaan on kaunis maa olletikin kesäilloin, kun leikkivien

lapsien huudot raitilla ja leivosten laulu taivaan sinessä vaikenevat,

maan kasvut aaltoilevat ja sieraimiisi nousee kesän tuoksu, jossa

ikäänkuin! lemahtaa menneitten sukupolvien työ ja vaiva, ilo ja suru,

nautinto ja kipu.









RIITAKAIJA





Riitakaija oli ollut äitini tuttavia, ehkäpä ystäviäkin. En tiedä

varmaan. Muistan vain, että hän oli usein nähty vieras kotimökilläni.

Tämän suhteen hän katsoi jatkuvan vielä toisessa polvessakin ja

pistäytyi usein luonani.



Eihän tuollaiselta ihmiseltä voi paljon vaatia. Mutta luulisi hänenkin

nyt sentään huomaavan, että hän on useimmiten minulle vaivaksi. Hän

häiritsi ja hermostutti minua tärkeissä ja edesvastuullisissa ja

kiireellisissä paperityöhommissani. Ollenkaan nyt mainitsematta siitä,

että jo hänen pelkkä läsnäolonsakin ei voinut olla mikään kunnia. Sillä

kaikki tiesivät, että hän oli huono ihminen, huora ja hullu, suuri

valehtelija ja juorujen puhuja. Sitäpaitsi hän oli vanhemmuuden käynyt

inhoittavan rumaksi ja sairaaksikin. Räämäiset silmät muistuttivat

märkiviä veitsenhaavoja. Jos totuus on mainittava, niin tuskin

sylkemättä voi päälle katsoa. Sillä mikään ei liene omiaan herättämään

sisintä inhoamme siinä määrässä kuin yli kohtuuden käyvä rumuus ja

parantumaton sairaalloisuus.



Mutta siinä hän vain istui pitkät tovit ja puhetta tuli kuten köyttä.

Eikä siinä ollut mitään makua. Vaikka minun välistä oli ajateltava,

että ehkä puhe menetti makunsa vain siksi, että se tuli tuollaisen

ihmisen suusta. Kunnioitetun, puetun ja siistin ihmisen puhumana se

olisi voinut olla nautittavaakin. Esimerkiksi silloin, kun hän keskellä

juorujaan julisti raamatullisella juhlavuudella:



»Minun tulee puhua eikä katsoa mieliä...»



Ei häntä voinut suorastaan poiskaan käskeä. Kun muisti, että hän oli

usein nähty vieras köyhässä kotimökissäni, kun oli hämärä tunne, että

äitivainajani oli nähnyt hänet ilolla.



Mutta pitäisi ihmisen sentään kaikessa hulluudessaankin huomata ero

äidin ja pojan välillä, asumuksien välillä. Että aika ja olosuhteet

yleensä muuttuvat.



Kaiken kaikkiaan tuo inhoittava Riitakaija vierailuineen oli minulle

pieni kiusa. Ja pienet kiusat ja pienet ilothan muodostavat pääosan

elämäämme.



Mutta sitten eräänä päivänä sain viestin, että tultavani Riitakaija oli

kuollut. Ensimmäinen tunteeni oli iloinen, vapauttava. Sillä eivätkö

tuollaiset kävelevät ihmisrauniot herätä järjestyksen ihmisessä samaa

tunnetta kuin ulkosalla ajelehtivat vanhat, käyttökelvottomat esineet?

Tulee kärsimätön ajatus: miksi noita ei ole korjattu pois, hävitetty,

poltettu?



Nyt oli Riitakaijalle tapahtunut näin. Hänet oli korjattu pois. Hän oli

päässyt vaivasta ja hänestä oli päästy. Älkäämme puhuko pötyä. Voimme

huoata tyytyväisinä: hyvä juttu.



Mutta sitten heräsi toisia, epämääräisempiä, hämärämpiä tunteita. En

tiedä, sopiiko niihin sellaisenaan nimitykset: katumus, huono omatunto

tai muut. Kuitenkin ne olivat omituisia tunteita järjen ja järjestyksen

ihmiselle.



Heräsivät muistot tuosta niin kaukaisesta ja köyhästä kotimökistä.

Äitini oli usein sairaalloinen ja työtä oli ylenmäärin. Eikö silloin

tuo samainen Riitakaija ollut tullut usein ja sanonut, että mene

lepäämään! Nyt teen minä sen ja sen... Vastenmielisiä, raskaita

köyhän mökin taloustehtäviä hän oli suorittanut ilman mitään toivoa

edes ruoka-ateriasta tahi kahvikupista. Ainoastaan säästääkseen

sairaalloista äitiäni. Ilman mitään laskelmia vastapalveluksista. Niin

hullu ei ihminen voi ollakaan, että luulisi sellaisen mökin asukkaiden

voivan mitään järjestää...



Tällaisia muistoja nousi mieleeni ja esiin juolahtivat sanat: hyvä

sydän. Kaikessa huonoudessaan ja inhoittavuudessaan Riitakaijalla oli

ollut hyvä sydän, laskelmista vapaa sydän.



Ajattelin, että kaikessa huonoudessaan, huoruudessaan ja hulluudessaan

Riitakaija oli sittenkin ollut parempi ihminen kuin monet, jotka olivat

häntä halveksineet ja inhonneet. Monet kunnioitetut ja arvossapidetyt,

siveät ja viisaat, joiden sydän on kuitenkin itsekäs, kuiva ja kylmä.

Jotka eivät suinkaan auttaisi köyhää mökin akkaa talousaskareissa

ilman, että on tietoa edes kahvikupista tai hyvyyden ja hurskauden

maineen kohoamisesta.



Ehkä nämä olivat vain yksinkertaisia katumuksen tunteita. Olinhan

kohdellut tuota vanhaa, inhoittavan näköistä naista usein tylysti

ja kylmästi. Kuitenkaan hän ei ollut koskaan viittauksellakaan

muistuttanut minulle, miten hän oli ennen esiintynyt kotimökilläni.



Nyt vasta kun hän oli vainaja voin huomata, että hyvä sydän levitti

hurskaan, lämmittävän valonsa tuon naisen ympärille.



Tapahtui niin, että nämä omituiset tunteet ajoivat minut toimintaan.

Riitakaija sai komean arkun ja komean seppeleen. Minä ostin ne.

Sitäpaitsi astuin hänen arkkunsa jäljessä siitä välittämättä, mitä

kanssaihmiset ja kansa sanoisivat. Sillä olihan hän yleisesti tunnettu

huonoksi ihmiseksi, huoraksi ja hulluksi ja sen sellaiseksi.



Tunsin olevani melkoinen sankari saattaessani tuon vanhan vaimonpuolen

hautaan niin komeasti.



Olin keksinyt, että tuo vainaja kaikessa huonoudessaan oli sittenkin

ollut parempi ihminen kuin monet, jotka olivat häntä halveksineet ja

katsoneet häneen ylhäältä kuten turmelevaan matoon.



Palasin haudalta ja huokasin tyytyväisenä. Niin oli sitten sekin ohi.

Olin tehnyt, mitä olin ymmärtänyt. Järjen ja järjestyksen ihminen on

iloinen, kun vanhat ja kuluneet, käyttökelvottomat esinerauskat eivät

ajelehdi näkyvissä.









POJAN PALUU





Syksyllä, myöhään ja pimeällä, saapui Jokikylään johtavan tien varrella

sijaitsevaan yksinäiseen torppaan muuan kulkija. Hän oli mittava,

keski-iän mies, hieman omituiselta vaikuttava, ehkä sen vuoksi, että

hänen päänsä oli kuten kaksikerroksinen: hoikentui välillä kuten

loppuakseen, mutta paisuikin jälleen ja piipahti vielä ylöspäin

ikäänkuin sokeritopan huippu.



Häntä tähystettiin ja häneen suhtauduttiin epäluuloisesti ja kylmästi

kuten kulkijaan ja tunkeilijaan suhtaudutaan. Mutta vieras osoittautui

erinomaisen puheliaaksi mieheksi, esimerkiksi uskonnollisia asioita hän

käsitteli kuten suurin saarnamies. Hän osasi sovittaa käyttäytymisensä

ihmisten ja tilanteiden mukaan ja yks kaks voitti metsäasukkaiden

luontaisen epäluuloisuuden, joka kohdistuu jokaiseen tulijaan.



Tällöin olivat kyseessä vain metsämökin emäntä ja täysikasvuinen tytär.

Sillä isäntä oli vaitelias ukko, joka esiintyi alituisesti piippu

suussa ja antoi asiain kehittyä niin kuin kehittyivät.



Kävi niin, että tulija sai torpassa iltasen, yösijan ja eineenkin,

vaikka ei ollut mitään varmuutta hänen vakavaraisuudestaan. Koko ajan

vieras kehitteli puheita siten, että sai tietää mahdollisimman paljon

Jokikylästä, etenkin Kangas nimisestä talosta ja sen asukkaista ja

elämästä.



Kun eine oli syöty ja vieras yhä viipyi, istui ja puhui, kysyi hän

siinä lopulta, että eikö Kankaan Ossi-poikaa ollut kuulunut kotia.

Saatuaan kieltävän vastauksen mies sanoi:



»Niin, eipä kai! Minähän olen Kankaan Ossi...»



Asia oli niin, että Kankaan talosta oli eräs poika liittynyt

Aunuksen sotaretkelle lähteviin ja kadonnut sille tielle. Yleisesti

hänet uskottiin kuolleeksi, vaikka mitään varmoja todisteita hänen

kohtalostaan ei ollutkaan.



Mökin emäntä tuli aivan lähelle vierastaan, tähysteli, tähysteli ja

sanoi:



»Eipä uskoisi. Ettei vieras vain puhu leikkiä... Kyllä minä sen Kankaan

pojan monet kerrat näin, ennen kuin se sille retkelleen lähti ja sille

tielle jäi. Mutta nuorempi mies sen pitäisi olla, ja on tuo vieraan

pääkin oudompi kuin muilla...»



Mutta suuret kyyneleet vierivät alas miehen poskia ja hän sanoi:



»Sepä se juuri onkin... Kovat kohtalot, vankeus ja muu ovat minun

ulkonäköni sikäli muuttaneet, että pahoin pelkään, etteivät

omaisenikaan minua enää tunne. Ei ihmistä vanhenna ainoastaan vuosien

luku, vaan se mitä vuosiin sisältyy... Muun hyvän lisäksi ankara kuume,

omituinen ja eriskummallinen tauti alkoi paisuttaa päätäni. Se täytyi

sitoa kumikääreillä. Sen siteen jättämä jälki siinä nyt on, ja siksi

se on pullistunut omituisen muotoiseksi. Eikä sillä hyvä, että olen

ulkonaisesti muuttunut. Väliin olen pelännyt järkenikin puolesta.

Muistinikin on käynyt heikoksi, varsinkin mitä tulee entiseen elämääni

ja asioihin kotonani...»



Emännästä tuntui epämukavalla, ahdistavalla, kuten tapahtuu, kun näkee

suuren, vahvan miehen perin liikuttuneena, kyynelöivänä. Hän ei osannut

sanoa mitään.



»Niin, kotihan minulla kerran oli. Mutta ei ole enää. Tuskin sinne

on menemisiä. Tuskin vanhemmatkaan voivat käsittää muutosta, jonka

elämä ja maailma on tehnyt heidän pojassaan. Se tuntuu niin ankaralla

ja omituiselta. Mutta Herra viisaudessaan on kai tahtonut niin tieni

johdattaa...»



»Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut», sanoi emäntä kiireesti. »Tuntui

vain niin oudolta... Niinhän se hyvinkin on, että sota, vankeus

ja kaikki kova elämä vanhetuttaa ja muuttaa ihmistä enemmän kuin

arvaakaan. Ja onhan siitä jo niin monia vuosia aikaa, kun tarkemmin

ajattelee...»



»On, on, vuosilaskussakin siitä on jo aikaa. Minusta toisinaan tuntuu,

että siitä on kokonaisia aikakausia. Koko se entinen elämäni tuntuu

kuin unelta.»



»No, täytyy sinun, poika parka, kotiisi mennä, kun kerran näin lähellä

olet. Sittenpähän näkee miten kohtelevat. Minusta tuntuu, että täytyy

äidin ainakin omansa tuntea, vaikka miten olisi...»



»En tiedä. Tuntuu niin raskaalta mennä, kun on tullut tällaiseksi.

Epäilyttää, että ehkä vielä pilkaten pois ajavat. Eli eivät muista

enää poikaansa, eivät kaipaisi, vaikka näitä muutoksia ei olisi

tapahtunutkaan. Ajattelevat, että rumahan se on, että kuolleet

kurkistelevat...»



»Ei niin! Heränneitä ihmisiähän ne ovat Kankaassa, ja maallista tavaraa

kun on yllinkyllin, niin että sitä riittää kaikillekin lapsille... Ukko

kun menee nyt kylällä käymään, niin se saattaa sanoa Kankaassa, että

täällä on heidän Aunuksen poikansa... Onhan kuin valmistusta...»



»Niin, saattaahan isäntä mainita, että täällä on Ossi. Voivat tulla

noutamaan, jos vielä muistavat.»



Mökin ukko, joka oli istunut penkillä koko keskustelun ajan

vaitonaisena ja erikoisempia mielenkiinnon oireita ilmaisemalla, otti

piipun suustaan, sylkäisi ja murahti jonkin myönnytyksen tapaisen.

Sitten hän hankkiutui lähtöön.



»Ne pikkusiskotkin Kankaassa ovat jo kasvaneet», vieras sanoi sitten

mietteissään.



Emäntä alkoi hänelle vilkkaasti selittää Kankaan asioita ja tapahtumia

näiltä pojan poissaolovuosilta. Tulipa siihen torpan tytärkin

ulkoaskareillaan. Äiti ilmoitti hänelle heti, että tämä vieras onkin

Kankaan Ossi. Tyttären ihmetys ja mielenkiinto oli suuri. Äidin ja

tyttären kielet kävivät lakkaamatta. He tunsivat elävänsä.



Sillä tämä on suuri tapaus. Tämä on ikäänkuin ylösnousemus. Sillä

Kankaan Ossiahan on pidelty jo varmasti Aunuksessa sotaan kuolleena.



Mutta tuossa hän nyt seisoi, tosin hieman omituisena ja outona,

vanhana, päälaki kuten sokeritopin nokka ortta tapaillen, kun hän

mietteissään katsoi ulos akkunasta. Mutta kestetyt kärsimykset ja

vaivat ovat hänet sellaiseksi muuttaneet.



Ihmeelliset ovat Herran tiet.



       *       *       *       *       *



Oli jo iltapäivä käsissä, kun metsämökin tyttö katsahtaessaan ulos

akkunasta huudahti:



»Kankaan Musta!»



Mies, joka oli loikoillut lavitsalla, nousi ketterästi. Hän huomasi

silkkimustan ravaavan komeasti tiellä ja kahden miehen keinahtelevan

kieseissä.



»Kankaan isäntä ja isä-ukko», selitti tyttö.



Mies tuijotteli ulos huulillaan mietteliäs hymy ja mutisi kuten

itsekseen:



»Se näyttää tosiaankin isäntäin, isäntäin hommalta... Se näyttää

komealta, vanhanaikaiselta...»



Ajopelit pyörähtivät pihaan ja mies kääntyi ja käveli ulos.



»Terve», aloitti hän, mutta vaikeni sitten kuten hämmentyneenä ja

avuttomana. Kankaan isäntä istui yhä kieseissään ohjia pidellen

tanakkana, sarkapukuisena ja tuijotteli miestä hieman ällistyneen

näköisenä. Mustan kupeet läikähtelivät.



Se kuopi ja pudisteli päätään mökin isännän kiinnittäessä sitä seinään.



Mutta pian tulija sai jälleen otteen sanavarastoonsa.



»Olen siis kuten se raamatullinen poika, joka oli kadonnut, mutta

löytyi... Ja tällaiseksi on mies muuttunut. Sanotaan ajan leikkaavan,

mutta vielä enemmän ajan vaiheet... Saa sanoa, että ylitseni

ovat kulkeneet kaikki ilmestyskirjan ratsastajat: sota, rutto ja

nälänhätä...»



Isäntä laskeutui rattailta hieman vaivalloisesti ja ähkien, sillä liika

lihavuus painoi häntä. Torpan naiset lähestyivät uteliaina. Isäntä

ojensi kätensä.



»Olisiko se nyt tosiaan Ossi?»



»On», sanoi vieras hiljaa. »Ossihan minä olen, vaikka se minustakin

joskus kaiken kokemani jälkeen tuntuu epätietoiselta...»



»Kovin olisi muuttunut... Mutta mikäpä tietää... Nämä ovat vaikeita

asioita. Joka tapauksessa emäntä käski tuomaan sinut näkösälle. Eikähän

tämä ole pitkä matka, joten lähdemme heti takaisin.»



Hevonen irroitettiin ja käännytettiin. Vieras hyvästeli naisia. Sitten

hän kääntyi isäntään aivan luontevasti:



»Tuota, nämä ihmiset ovat minua tässä syöttäneet ja juottaneet... Ja

mitäpä minulla... Kävellyt olen vain kotia kohti sitten kun salaa rajan

ylitin...»



»Mitäs», ehätti emäntä. »Vai maksua! Ainahan sitä köyhälläkin sen

verran vieraanvaraisuutta...»



»No, ehtiipä niitä järjestellä», sanoi isäntä jo kieseissä istuen.

Vieras kiipesi hänen viereensä, ja Kankaan silkkimusta alkoi ravata.



       *       *       *       *       *



Niin ajoivat nuo kaksi miestä halki hämärtyvän illan. Kulkijasta alkoi

tämä kaikki tuntua perin tutulta, joskin kauan sitten tapahtuneelta.

Ennenkin hänen oli täytynyt kokea tämä: vauhti, hevosen askelten

tahdikas jymy, pyörien sirinä, keinahdukset, tuttavalliset nyhjäykset

tukevaan, turvalliseen ihmiskylkeen. Sitten siinä oli ollut välillä

jotakin, kuten luonnottoman pitkä uni, unen maisemia, unen ahdistusta,

painajaisia. Mutta nyt hän oli jälleen isän rinnalla, matkalla kotiin.

Nyt hän jälleen oli turvassa. Kerran hän oli juossut paljain jaloin

juuri tämän kylän kesäisillä kentillä, vaikka sitä olikin vaikea

yksityiskohtaisesti muistaa kaikkien pahojen unien jälkeen...



Hän saa jälleen halun puhua ja hän selittää sotaa, vankeuttaan,

sairauttaan, joka oli muuttanut hänen päänsä muodon, heikentänyt

hänen muistinsa, tehnyt koko olemassaolon hämäräksi, sekavaksi,

sekasortoiseksi.



Isäntä ja isä nyökyttelee, puoliksi ymmärtäväisesti, puoliksi

epäuskoisesti ja hoitelee ohjaksia. Musta ravaa. Silkkikiilto sen

selässä välkähtelee lävitse hämärän lihaksien liikahdellessa.



       *       *       *       *       *



Mutta suuressa talossa, jonka monissa seinämissä maalit ovat jo

väljähtyneen näköisiä, eräs vanheneva nainen elää levottomasti. Hän

ryhtyy johonkin, heittää sen, katsahtaa ulos akkunasta, kävelee pihan

poikki. Nytkö, nytkö oli lähestymässä se hetki, jota hän oli kauan

odottanut? Nytkö hän saisi takaisin poikansa, jota oli uskoteltu

menneeksi, kuolleeksi?



Olihan hänellä kyllä lapsia, oli montakin. Ne olivat kasvaneet hänen

silmiensä alla, ne viipyivät yhä hänen ympärillään. Mutta yksi oli

kadonnut, lähtenyt sotaan, sanottu sinne jääneenkin. Mutta hän ei

uskonut sitä. Hän muisti poikaansa joka päivä, näki hänet usein unessa.

Poika eli, eli ainakin hänen sydämessään.



Sitten kuului lähestyvien ajopelien ääni, näkyi hevonen, näkyi kaksi

miehen hahmoa lävitse tihentyvän hämärän.



Vanhenevan vaimon sydän läpätti. Hän tunsi sen nyt varmasti. Se oli

Ossi, se oli hänen odotettu poikansa.



Miehet laskeutuivat rattailta. Toinen heistä lähestyi ja sanoi

hiljaisella, aralla äänellä:



»Sehän on äiti... En tiedä, vieläkö minua muistetaan tässä talossa,

varsinkin kun palaan tällaisena... »



Mutta talon emäntä syleili häntä.



»Ossihan sinä olet! Tiesin, että palaat, vaikka kukaan muu ei ole sitä

uskonut... Onhan sinun täytynyt muuttua kaikessa siinä, mitä olet

saanut kestää...»



Hänet vietiin sisään. Hän tervehti sisaruksiaan, mainitsi heidän

nimiään ja kertoi kaiken aikaa kestetyistä vaivoista, rasituksista

ja kärsimyksistä, jotka olivat muuttaneet hänet ulkonaisesti ja

sisällisesti.



Sisarukset katsoivat häntä ihmetellen. Vallitsi jännittynyt,

juhlallinen, hieman tarunomainen tunnelma. Siinä hän istui, heidän

veljensä Ossi, hieman hajamielisen näköisenä, hermostuneena, outona.

Hänen omituisen muotoinen päänsä kohotti korkealle sokeritoppilakeaan.

Mutta olihan äiti tuntenut hänet omakseen...



Ossi kertoi taudistaan, kumisiteistä, joista huolimatta päänsä

muutti muotoaan, järjenmenetyspelostaan, muistinsa hataruudesta,

väsymyksestään.



»Niin», sanoi äiti, »väsynythän sinä olet, sen näkee. Mutta nyt olet

kotona. Sinun täytyy levätä.. Niin sinun suupielesi poimu hymyillessäsi

on sama kuin ennenkin. Kyllä sinut tunnetaan, kyllä ymmärretään

kaikki...»



Äiti liikkui ketterästi, avasi kaapin, otti esiin pienen värikkään

vihkosen, pankkikirjan.



»Näet, että Ossia on muistettu! Sama kuin muillakin. Ei sinua ole

pidetty olleena ja menneenä.»



Sitten se eilisiltainen kulkija löysi itsensä pehmeällä, valkoiselta

vuoteelta. Hän oli Kankaan Ossi, sodasta, kaukaa, vaarallisilta

seikkailuilta palannut. Hän oli nyt kotona. Hän hymyili tyytyväisenä

ja ajatteli ennen nukkumistaan, ettei tuhlaajapojan paluu ole niitä

epämieluisimpia elämyksiä. Vasikka kai oli teurastettu, ja ellei hänen

kodissaan vallitsisi ankara herännäisyys, kuuluisi kai myöskin soitto

ja hyppy.



       *       *       *       *       *



Seuraavana päivänä kohisi koko pitäjä siitä asiasta, että Kankaan Ossi

oli tullut kotiin. Niin, niinpä tapahtui ihmeitä nämäkin aikoina.

Äidinrakkaus hakee vieläkin poikansa Tuonelan joen takaa. Oli

kielevillä puhumista. Oli siihenkin suuntaan, että kovin on omituisen

näköinen se Kankaan poika. Sen kallokin on semmoinen, ettei muilla

kenelläkään, ei pakanamaan asukkaillakaan. Pilkkaajat nauroivat ja

repivät suutaan kaikin tavoin. Mutta vakavammat sanoivat, että tottahan

äiti omansa tuntee.



Mutta sellainen on monien ihmisien luonto: he tuntevat kateutta, jos

joku saapuu kotiinsa, jos hänet siellä vieläkin tunnetaan. Ikäänkuin

ihmisen pitäisi olla juuri sama tänään kuin eilenkin. Kankaan pojan

olisi pitänyt saapua pitkältä retkeltään rikulleen samassa asussakin,

tarttua äänenpuhumalta auran sarviin ja kyntää.



Mutta nyt hän on tullut hieman omituiseksi, levottomaksi. Ei hän voi

nyt alussa ryhtyä säännölliseen työhönkään. Ja onhan hänen levättävä,

tervehdittävä sukulaisiaan. On pidettävä hartausseuratkin siitä ilosta,

että on saatu takaisin kadonnut poika. Siellä eräät ihmettelevät sitä,

ettei hän tunne serkkujaan, ei muista heidän nimiään. Jopa joku vanha

sukulaisnainen, täti, sanoi, että kuka tämä nuorimies on? Enhän ole

häntä koskaan nähnyt...



Mutta silloin Kankaan Ossi itkee hiljaa, kyynelet kierivät pitkin hänen

poskiaan. Sillä voiko olla kovempaa kohtaloa kuin muuttua olemukseltaan

siinä määrin, etteivät omaisetkaan enää tunne...



Tällä hän riistää aseet sillä äksyltäkin naisihmiseltä.



Loppujen lopuksi hän puhuu, puhuu kokemuksista täydestä sielustaan

sillä menestyksellä, että saa koko seuraväen liikutetuksi.

Täti-ihminenkin tunnustaa, että jos Ossi onkin muuttunut, niin

on paikoin edukseenkin. Hänhän oli ennen niin välinpitämätön

uskonasioista, melkein suruttomuuden teillä.



Sitten Ossi valjastaa mustan, ajelee teillä, ajaa asemalle ja

toimittelee talon ostoksia, ajaa myöskin usein sen torpan pihaan, johon

saapui outona kulkijana eräänä iltana.



Sitten käypi kylillä huhu, että Kankaan Ossi on kihlannut sen mökin

tytön. Kihlat ovat olleet komeat kuten suuren talon pojalle sopii. On

nyt kylillä puhumista. Nämä puheet tulevat jo kankaalaistenkin korviin,

järkyttävät eräitä sisaruksia. Jopa Ossin nuorempi veli sanoi eräänä

iltana äidilleen, että koko pitäjä nauraa, kun meillä tuota huijaria

elätetään.



»Huijaria», penäsi äiti. »Kuinka sinä sanot niin veljestäsi? Täytyyhän

sinun ymmärtää, että kokemiensa jälkeen hän on vähän hermostunut, ei

voi ryhtyä heti töihinkään... Puhukoot ihmiset mitä puhuvat. Kangas on

sellainen talo, joka tuntee kaikki lapsensa.»



Tuleepa sitten Ossia tervehtimään muuan mies. »Tunnetko? Yhdessähän

sotaan mentiin...»



»Kyllä minä, kyllä minä», vastaa Ossi.



»Mutta minä en! Mikä lienet miehen roikale! Ossi kuoli Kiimasjärven

jäälle.»



Kankaan poika tulistuu.



»Minä en kuollut Kiimasjärven jäälle, vaikka te heititte minut sinne

avuttomaksi. Se kai sinuakin kaivelee, että minä kuitenkin palasin...»



Mies on kauan vaiti, hämmästyneenä. Sitten hän sanoo:



»Huijari sinä olet! Se olit juuri sinä, sokeritoppipää, asemalla

kahvilassa, ja kuulit meidän keskustelusta, että täältä on poika

poissa. Hoksasitpa! Kävelit tänne ja elätytät itseäsi. Hulluja kun ei

kylvetä eikä kynnetä...»



Mies lähti. Mutta Ossi oli kauan kuohuksissa, vihastunut: että ihmisten

pitää olla sellaisia, etteivät ne soisi hänelle kotia. On siinäkin

todistus, että hän on kuullut kahvilassa jonkun keskustelun...

Mutta alkavatko yleiset epäilykset ja uskot jo vaikuttaa hänenkin

järkkyneeseen, sekavaan mielentilaansa? Oliko niin, että hän oli aivan

äskettäin päässyt käsittämään olevansa Kangas nimisen talon poika,

Ossi? Miehen mainitsema tapaus selkiää hänen mielessään kuten sekava

unennäkö.



       *       *       *       *       *



Muuan mies istui kahvilassa lähellä asemaa. Hän oli juuri ollut

katsomassa vingahtelevan ja puhkuvan junan tuloa ja menoa. Hän oli

katsonut siihen ahnaasti, kaivaten mukaan, koska tunsi halua päästä

esiintymään muissa maisemissa. Mutta hänellä ei ollut rahaa. Käteisten

rahavarojen puute oli ollut hänen monien aikomustansa esteenä

ylimuistoisista ajoista.



Hän astui kahvilaan, kaivoi liivintaskustaan orvon nikkelin, tilasi

kupin kahvia ja otti käteensä sanomalehden. Sen suojassa sopi olla

kuten lymyssä, kuten väijyksissä ja antaa aivojen tuumia kuhun ryhtyä.

Siinä olikin pulmaa, sillä orpo nikkeli oli juuri etsitty taskun

nurkasta, eikä ollut tietoa ateriasta, ei luolasta mihin ryömiä.



Kahvilassa oli ennestään pari muuta miestä, jotka kuluttivat

kaljalasejaan perin hitaasti ja joille gramofonin piti soittaa

lakkaamatta. Nyt he vaikenivat ja tutkistelivat silmillään tulokasta.

Mutta eivät he pitkälle päässeet: mies kuin mies. He eivät päässeet

perille edes siitä, mikä oli vain tälle miehelle ominaisia. Sillä hän

piti lakin päässään peittääkseen kallonsa omituista muotoa.



Oliko sitten tosiaankin tuohon ilmiöön muukin selitys kuin se

eriskummallinen tauti kumisiteineen? Mutta jääkööt sellaiset seikat

lääketieteellisten miesten tutkittaviksi... Oli kuitenkin olemassa

hämärä muisto, että tuo pää oli ollut jo sellainen silloinkin, kun hän

oli poikanen, että hän ikätovereiltaan ja vanhemmiltakin kuuli siitä

paljon äänekkäitä huomioita ja huomautuksia. Oli olemassa jäännöksiä

niinä aikoina sieluun kerääntyneestä tunteesta, että hän on jotakin

toista laatua kuin he, mieleen pureutuneesta uhmasta, että hän vielä

näyttää heille...



Kaljalasien miehet unohtivat piammiten nuhraantuneen sanomalehtinumeron

taakse lymynneen tulijan, unohtivatpa myöskin kehoittaa hyvässä

lihassa olevaa kahvilatyttöä vaihtamaan levyä. He olivat nyt itse

äänessä, ja samalla kun tulokas ylimalkaisesti luki kirjoitusta

suurista huijareista Amerikan maassa, hän höristi korviaan ja kuunteli

jutun juoksua. Siten hänen korviinsa kantautui muun muassa seuraava

lausejakso:



»On se omituinen tuo naisen luonto. Sen päähän tulevat mielipiteet

ilman todistuksia ja vastoin todistuksia. Minkä nyt Kankaan

emännälläkin... Minä sille jo tässä äskettäin suoraan sanoin, että

sinne se Ossi jäi Aunukseen. Ei sitä tarvitse takaisin odottaa. Mutta

ei! Sanoi tuntevansa, että elossa poikansa on ja vielä se palaakin...

Vaikka olin omin silmin asiat näkemässä. Tuli totinen hyppyyn lähtö, ja

Kiimasjärven jäällä sai Ossi kuulan kupeeseensa. Ei siitä heti henki

mennyt, mutta ei paljon muutenkaan. Hätä oli päälle painamassa, kuulia

tuli kuten ampiaisia avoimelle järven selälle. Sinne täytyi poika

heittää ja siihen sen täytyi kuoliakin... Mutta äitinsä vain, että

elossa on...»



Toinen mies:



»Mutta saattaa niillä naisihmisillä olla omat lennättimensä, olen

huomannut. Ehkä ei haava ollutkaan niin paha kuin siinä hötäkässä

näytti...»



»Siinä uskossa olen, että oli. Ja se oli sitä aikaa, että silloin ei

miestä paljon hoivattu haavoistaan.»



Juttu jatkui, siirtyi muihin asioihin. Mutta nyt ei sanomalehden takana

oleva mies enää kuunnellut. Hän oli ikäänkuin hätkähtänyt ja painunut

kumaraan lehtensä taakse. Hän takertui tähän asiaan: Kankaan talo,

poika tietymättömissä Aunuksen retkellä, emäntä siinä uskossa, että

elossa on ja vielä palaakin...



Hän ei nähnyt enää kirjaimia lehdessä, joka huomaamatta painui alas.

Hänen kasvonsa saivat omituisen, vieraan, kaukaisen ilmeen. Sitten hän

nousi, seisahtui kahden keskustelevan miehen eleen ja sanoi:



»Tässä pitäjässähän on Kankaan talo?»



»On», vastattiin sormeillen viattoman ruskeata kaljalasia. »Jokikylässä

on.»



Kyselijä kiitti, nosti kohteliaasti hattuaan, niin että hänen pitkä

päälakensa paljastui ja astui ulos.



Kaljalasien miehet saivat aiheen huomauttaa toisilleen, että mikähän

asukas lienee luokin ollut ja huomasitko sen pääluuta: niin oli pitkä

kuin sokeritoppi. Sitten he sanoivat sille hyvässä lihassa olevalle

kahvilatytölle, että maailman hienoin levy soimaan.



Niin, niin! Mutta olihan hänen muistinsa heikko, sieluntilansa sekava.

Hänen oli pitänyt saada huomautus, muistutus...



Äiti lohdutti häntä tämän epämieluisan vierailun suhteen. Sanoi, ettei

pahanilkisten ihmisten puheita tule ottaa niin vakavasti. Kielsipä hän

talonväkeäkin kyselemästä Ossilta liikaa, hermostuttamasta häntä.



       *       *       *       *       *



Mutta kylillä kohuttiin, puhuttiin yhä ja väsymättä Kankaan palanneesta

pojasta. Kiersi esimerkiksi sellainen huhu, että tämä sama mies

olisi eräitä vuosia sitten ollut naapurikylässä, Erolan talossa.

Olisi esiintynyt siellä insinöörinä tai metsänhoitajana ja saanut

maksamatonta täysihoitoa parisen viikkoa.



Tämä huhu tuli myöskin kankaalaisten kuuloon, ja Ossi vihastui. Mutta

hymyili sitten itsekseen ja muisteli, muisteli. Oliko tosiaankin

niin asianlaita? Oliko hän tosiaankin kerran, vuosia sitten kulkenut

tämän pitäjän halki, kävellyt pitkin tietä alakuloisissa, kaljuissa,

syksyisissä maisemissa? Sitten Erola niminen talo.



Hän oli silloin joku insinööri tai metsänhoitaja, ja työnään oli

koesarkojen perustaminen metsiin, metsätieteelliset tutkimukset.

Mutta hän ei ollut saanut aikanaan lihalähetystä päästäkseen alkuun,

palkatakseen työmiehiä, eipä voinut ennen sitä maksaa edes asuntoaan

ja ruokaansa. Hän oleili siis Erolan peräkamarissa, söi parasta

mitä talossa oli ja kyseli aina postin saavuttua pitkästyneenä

rahalähetystään. Se vain viipyi.



Sitten isäntä oli käynyt kirkolla ja saanut siellä vahvistusta omille

heränneille epäilyksilleen vieraansa metsäherruuden ja rahalähetyksien

suhteen. Hän saapui siis kotiinsa hieman kuohtuneessa mielentilassa,

mikä ilmeni siten, että hän käveli pirtin lattialla painavin askelin

muutamia kertoja edestakaisin ja sanoi emännälle, että haepas se kuiva

sonninsuoro: keitetään insinöörille keitto...



Mutta insinööri kuuli sen, eikä tuntenut halua olla läsnä tällä

omituisella päivällisellä, joka nähtävästi olisi samalla lähtöateria.

Hän ei keksinyt muuta kuin kävellä muina miehinä pihalle. »Mihinkäs,

herra insinööri?» kysyi isäntä ja läksi varmuudeksi mukaan. Mutta

insinööri pinkaisi juoksuun, ja hänellä oli siihen hyvät lahjat.

Isännän oli jäätävä, vaikka hän yrittikin seurata.



Siten oli päättynyt se metsäherruus tuimaan, lakittomin päin

tapahtuvaan juoksuun. Mutta lähtöaterialta hän oli pelastunut.

Eikä talonväki muita toimenpiteitä ajatellutkaan. Sillä he olivat

luonnoltaan ylpeitä, eivätkä olisi suurin surmin julkisesti

tunnustaneet harhaluulojaan.



Mutta nyt he sitä muistelivat, nyt he tahtoivat tehdä metsäherrastaan

Kankaan Ossin! Oliko tosiaankin niin asianlaita, se oli niitä

kysymyksiä, jotka hänen mielestään oli parempi heittää perinpohjin

tutkimalla.



Sillä välistä hänestä tuntui, että hän oli ollut paljon muutakin kuin

tämä metsäherra. Oli hämäriä muistoja monista maailmoista. Oli monta

insinööriä, saarnamiestä, sellaisia tai tällaisia herroja, monta

kaukaisilta teiltä palannutta poikaa, eräitä äkkiä kotia tulleita

miehiä ikävöiville Amerikan leskille, jotka voisivat olla läheisiä

nykyiselle Kankaan Ossille. Parempi pitää kaikki nämä henkilöt

pimeydessä, niissä aivojen kuiluissa, joihin ovat painuneet. Sillä

muuten voi käydä siten, että hän menettää vakaumuksensa siinä seikassa,

että on Pekka ja Ida Kankaan lihallinen poika, että hän jälleen joutuu

kodittomaksi, harhailemaan sekaville teille.



Mutta silti saattoi välistä käydä niin, että kaikki nämä entiset

olemukset nousivat alitajunnan haudoista, ja silloin koko hänen

asemansa ja ympäristönsä tuntui hänestä äärettömän naurettavalta.

Hänen oli kiireesti paettava johonkin yksinäisyyteen, heittäydyttävä

pitkälleen ja naurettava, naurettava kauan.



Mutta sitten hän nousi vihaisena. Oliko hän tosiaankin hullu? Hänen

on puuhailtava jotakin mielenkiintoista pitääkseen hullut, omituiset

kuvitelmat loitolla.



Hän alkoi puhua kotiväelleen valokuvauskoneesta, joka hänen olisi

saatava. Hän valjasti mustan ja ajoi kiivasta vauhtia pitkin teitä,

ilman erikoista päämäärää, nauttien vauhdista ja kiesien pehmeästä

keinahtelusta.



       *       *       *       *       *



Jokikylän kauppa ei ollut ainoastaan aineellisia tarpeita, vaan myöskin

henkisiä varten. Se oli seurustelupaikka, suuri juttutupa. Kiireettömät

ihmiset nojailivat siellä tiskiin ja istuivat erilaisilla esineillä

keskustellen mielenkiintoisista asioista.



Niiliin aikoihin ei ollut sen mielenkiintoisempaa asiaa kuin Kankaan

Ossin tapaus. Yleinen mielipide oli häntä vastaan, piti häntä suurena

väärennyksenä ja humpuukina. Oli suurta siveellisiä suuttumusta. Vain

eräs filosofinen vanhapoika voi pohjanahkakäämyllä istuen esittää

ajatuksia, että mitäpä oikeastaan merkitsi, kenen lihallinen poika

kukin oli, kuka hänet oli synnyttänyt. Siitä pidettiin yleensä liian

suurta lukua. Mies kuin mies, Kankaan poika kuin Kankaan poika. Kenellä

ei ole ennakkoluuloja, sille nykyinenkin Kankaan Ossi kävi täydestä.

Ja edelleen: jos hän oli väärennys ja häntä siitä maanlakien mukaan

voitiin rangaista, niin eikö kankaalaisiakin, koska ottivat hänet

pojakseen? Ja taas: jos hän oli suuri näyttelijä ja toi taiteensa

elävään elämään, niin eikö häntä voitu siitä ihailla, kehua ja ylistää

kuten kaupunkien teatterimiehiä?



Mutta tämä puhelija oli se kerettiläinen ja ihmisten kiusa, joka kuuluu

kaikkiin parempiin kyläkuntiin.



Mutta Kankaan talossakin tapahtui sielullisia taisteluita. Toiset

sisaruksista kohtelivat tulokasta veljenään, mutta toisiin oli

tarttunut kyläkuntien usko väärennyksestä ja huijauksesta. Itse

isäntä, uskovaisenakin ahkera ryyppäyksen harrastaja, voi tällöin

esittää kahtalaisiakin mielipiteitä. Kehua poikaansa, jonka aivot ovat

sotaretkeltä paisuneet, joka osaa puhua uskonasioistakin kuin taivaan

enkeli. Sitten hän saattoi taas sanoa, että lähdön se mies vielä saa,

äkkilähdön Kankaasta. Sillä piru tiesi, mikä kummitus se oikein on...



Eräänä päivänä tuli sitten kauppaan salamyhkäinen puhelinsoitto.

Tiedusteltiin, että vieläkö se suuri roisto majailee Kankaan talossa.

Näitä soittoja alkoi sitten tulla säännöllisesti kerran päivässä.

Vastasipa kauppias sitä tai tätä, niin ne vain jatkuivat jatkumistaan.

Ne tulivat jostakin pitäjän ulkopuolelta, eikä kyselijä koskaan

ilmoittanut nimeään.



Kauppias hermostui lopulla peräti. Hän ilmoitti asiasta nimismiehelle;

ottakoon virkakunta selon, mistä nämä kyselyt tulevat ja kuinka

kyselijä on päässyt niin varmaan vakaumukseen Kankaan Ossi nimisen,

kadoksista löytyneen pojan roistoudesta.



       *       *       *       *       *



Kankaan Ossi oli saanut vanhemmillaan lopultakin rahaa valokuvauskoneen

ostoa varten. Hän valjasti mustan ja lähti tässä tarkoituksessa

matkalle.



Mutta hänen poissa ollessaan saapui Kankaan taloon nimismies

siinä mielessä, että Kankaan kaukaisilta retkillä palanneen pojan

sukujuurista on oteltava selko. Hän kuuli asian ja ajatteli, että

mies on haistanut vaaran taempaa ja mennyt hevosineen ja rahoineen.

Olisihan hänen nyt jo pitänyt ehtiä takaisin. Hän jo tiedusteli asiaa

puhelimitse useampain teiden varsilta.



Mutta Kankaan Ossi palasi. Ehkä hän kuitenkin oli jo kuullut jotakin,

ehkä hän aavisteli jo viimeisen kerran istuneensa silkkimustan

rattailla. Sillä kaupan ohi ajaessaan hän kääntyi ja pui nyrkkiä

akkunaa kohti.



Hän saapui Kankaaseen, näki virkamerkkisen nimismiehen ja hätkähti

hieman. Sitten astui eräs toinen mies hänen luoksensa, ojensi kättään

ja sanoi:



»Päivää, Torniainen! Minä olen Koski. Tunnetko vielä?»



»En», sanoi Kankaan poika yksinkertaisesti. »Enkä käsitä, miksi

nimitätte minua tuolla nimellä.»



»Sinulla on tainnut olla niitä nimiä niin paljon, että olet itsekin

sekaisin. Mutta Torniaisen nimeä sinun pitäisi oikeastaan totella ja

Torniainen sinusta tulee, jos tosi tehdään...»



»Niin», sanoi nimismies, »annetaan tuomarien ottaa selko, oletteko

oikeutettu esiintymään Kankaan poikana. Koko pitäjä puhuu tästä asiasta

liian paljon...»



Kankaan Ossi huomasi seisovansa kotitalonsa pihamaalla käsiraudat

ranteissa. Samalla nousivat alitajunnan haudoista kaikki nuo

hämärät, muinaiset henkilöt, pojat, aviomiehet ja muut hänen entiset

olemuksensa. Ne ikäänkuin ottivat Kankaan Ossia kädestä ja vaativat

häntä seuraansa. Ne ikäänkuin iloitsivat siitä, että hänkin oli kuoleva

pääsemättä pitkään ikään, että hänkin pian olisi vain unenomainen,

kummitteleva muisto...



Hän kääntyi siihen vieraaseen mieheen:



»Kyllä minä tiedän, että tämä on sinun syytäsi, sinun, uskonveljen...

Mutta pahempia asioita sinulla on kuin minulla...»



Sisarukset katsoivat uuden veljensä vangitsemista vaieten. He menivät

pois kuten häpeillen sitä, että olivat hänet äänettömästi veljekseen

hyväksyneet.



Mutta isäntä sipaisi otsaansa.



»Oli tämä nyt tapaus Kankaan talolle! Mutta se on tuo äiti niin

hermostunut... Minä olen sitä monesti itsekseni ajatellut, että

raudoissa tuo mies joutaisi olla...»



Emäntä puhui enemmän. Hän liikkui kiivaasti sinne ja tänne, haukkui

nimismiehen ja koko pitäjän. Mitä se heihin koski, jos hänen poikansa

oli palannut? Mitä heillä oli tekemistä sen asian kanssa, oliko poika

oikea vai väärä? Samalla hän kääntyi käsirautoja kantavaan mieheen:



»Vääräkö lienet? On välistä sydämessäni liikkunut, että en minä

tuollaista ole synnyttänyt...»



Silloin Kankaan Ossi vielä kerran palasi. Kaikki entisten olemusten

haamut hiipivät hautoihinsa. Oli vain tämän suuren, maaleiltaan

hieman haalistuneen talon poika, joka oli palannut vaarallisista

seikkailuista, joka nyt kotinsa kartanolla vangittiin huijarina. Koko

eriskummallinen kohtalonsa täytti hänet ahdistavalla surulla. Hän itki

hiljaa. Kyynelet kierähtelivät hänen poskillaan.



»Miksi minulle piti näin käydä? Miksi ihmiset eivät soisi minulle kotia

ja vanhempia? Mitä minä olen tehnyt, jos minä olen tullut taloon ja

minut on tunnettu siellä palanneeksi pojaksi...»



Mutta ei Kankaan talon kartano ollut mikään näyttämö. Niin sanoi

nimismies. Kankaan Ossi talutettiin odottavaan autoon, joka pian hyrisi

tiehensä halki alakuloisten, kaljujen, syksyisten maisemien.



Eikä Kankaan Ossia enempää nähty Jokikylän tantereilla. Hänet

tuomittiin Torniaisena linnaan. Pysyvin muisto, mikä hänestä oli

jäänyt, oli pieni Torniainen komeasti kihlatulla metsätorpan tytöllä.

Tai ehkä oli riidanalaista, oliko hän Kankaan Ossi nimisen pojan lapsi,

vaiko erään kulkijan, elämän taiteilijan, pienen taakan yhteiskunnan

laajoilla hartioilla, erään pienen, joutilaan, omituisen rikkaruohon

maaseudun harmaille pelloille karistama siemen.









HÖRÖLÄINEN TUKINAJOSSA





Pakkanen, armoton, hellittämätön sydäntalven pakkanen. Tähdet

säkenöivät avaruuden kentillä, ja valkeaksi näytti paleltuneen kuun

kapeneva naama. Pamahteli asumusten nurkissa, risahteli, rasahteli

pitkin metsiä. Perin pahankurisesti parahteli lumessa suksisauvan

nokka, ikävästi valitteli reen jalas. Itäinen viima puri kuten suola,

hengitys höyrysi, huuliparta huurtui ja jäätyi pienille puruille.



Höröläinen sonnustautui tukin vedätykseen. Hänen hakkomiehensä Runtukka

istui penkillä ja huvitti itseään. No, nyt pitäisi Höröläisen kestää

pakkasen rynnistys. Viidet housuparit hän oli vetänyt päälletysten

jalkaansa ja yläruumiin verhoina tiesi Runtukka olevan nahasta

lukien kaksi liinapaitaa, yhden lanellisen, villapaidan, liivit,

jätkänpuseron, villatakin, sarkatakin ja loppujen lopuksi turkin. Kun

hän nyt vetäisi korvilleen koirannahkareuhkan, oli hän valmis astumaan

ulos moninkertaisissa töppöskengissään, joilla putoili lumeen pohtimen

pohjan kokoisia jälkiä.



»Ja tässä ei ole valetta yhtään», mietti Runtukka seuratessaan

ajomiestään. Hän nousi suksilleen ja hiihti metsään sillä kepeydellä,

minkä pakkassää antaa ihmiselle, Höröläisen jäädessä valjastamaan

hevosiaan. Tämä hevonen oli vanha, kankeakoipinen, takkukarvainen ja

huonohampainen, mutta silti Höröläisen omaisuuden tärkein ripe. Sen

turvin hän nyt aikoi ansaita leipäänsä.



Höröläinen oli niin sanottu maallaan hävinnyt mies, johon seikkaan

joskus on kuulunut eräänlaatuinen häpeällisyyden leima. Mutta koska

tällainen sortuminen saattoi tässä kertomuksessa käsiteltyyn aikaan

sattua kenelle tahansa, koska se esiintyi kuten joukkoilmiönä, oli

se menettänyt osan entisistä ominaisuuksistaan. Mutta asiaa eikä

asemaa se seikka ei parantanut. Lieneekö tullut merkityksi oikein

edes tilastoihinkaan, että Höröläinen joutui talostaan tielle liian

auliitten takuusitoumusten ja pienten huolimattomuuksien vuoksi...

Häntä ei olisi saanut ainakaan viedä ylellisen elämän ja lapsirikkauden

sarakkeeseen.



Mutta ollapa miten olla. Asiaa ja asemaa ei muuttanut vähääkään se

seikka, mistä syystä Höröläinen oli tällä jäljellä. Omistajan ja

määrääjän asemasta hän oli nyt joutunut tällaiseksi taappailijaksi,

jonka on työntyminen solalle mihin ilmaan tahansa, mentävä tienaamaan,

tienaamaan leipäänsä. Mutta hyvä, ettei Höröläisellä ollut

lapsirikkautta, että vaimokin oli kuollut pois näitä näkemättä. Hyvä,

että oli vielä jäänyt hoteisiin näitä ryysyjä jumalan kovaa ilmaa

vastaan. Hyvä, että hänellä vielä oli tällainen hevosen tapainen. Sen

kanssa hän voisi puljuilla työssä. Sillä itselleen sopi tunnustaa, että

muuten sen tekemisen kanssa olisi niin ja näin.



Mutta kun Höröläinen avokäsin kiskoi jäykkää rinnusta kiinni ja

pakkanen kihelmöi sormia, tarrasi nenänpäähän, niin hän kirosi

synkeästi sielussaan. Ollapa vielä Hörössä, niin hän ei pistäisi

nenäänsä tähän säähän, vaan istuisi uunin ääressä. Saatanan saatana!

Että tulikin taattua sitä muualtakin... Olisihan tuon tiennyt jo

silloin, ettei se niilläkään rahoilla lisää muuta kuin lapsia ja ostaa

viinapulloja... Ja Höröläinen muun muassa joutui sitten maksamaan

viuluja... On sekin järjestystä! Selvää kommunismia, ellei sitäkin

pahempaa...



Höröläinen istui reen pankolla turkin kaulus pystyssä ja ajoi

metsään. Hän ajoi sinne ensimmäistä kertaa. Hän oli saapunut illalla,

Runtukan oltua jo parisen päivää kaatamassa hänelle tukkeja. Kovin

ikävän oudolta Höröläisestä oli tuntunut jo ensimmäinen yön seutu

savottakämpäksi muuttuneessa mökissä. Sellainen ahtaus, sellainen

sekasorto ja sellainen rienaava kielenkäyttö, että sitä oli häpeä

mainitakin. Ja koko elämä meni aivan julkiseksi, kaikki askareesi

sait toimittaa kaikkien katseitten alla. Osittain siksikin Höröläisen

pukeutuminen ja lähtö oli venynyt sangen myöhäiseksi.



Höröläisen musta lammasnahkakaulus huurtui valkoiseksi, ja harmaana

pilvenä pölähtelivät hevosen hengityshuurut. Yltympäri lepäsi

pakkasjähmeä hiljaisuus, josta hänen ehdittyään metsään erottautui

runkojen kaatumisjymähdyksiä, kirveeniskuja, tukkikangin kolahduksia,

ajajien kaukaisia kirouksia.



Hän oli nyt palstansa laidassa. Runtukka vastasi hänen huikkaukseensa.

Kuormaus alkoi. Höröläinen yritteli liikahdella pitkässä turkissaan

kömpelöllä kepeydellä, ja pölkyt nousivat pankolle, kuorma kohosi.

Vain kerran liikkeet eivät sattuneet asian mukaisesti ja pakkasen

pahankuristuttama Runtukka kirahti vihaisesti puoliääneen:



»Ei nyt olla Hörön soututuolissa...»



Höröläinen kuuli kyllä, mutta nielasi kaiken mahaansa ja sulatti sen.

Sillä paksummatkin palat on täällä opittava sulattamaan.



Mittamies oli tullut paikalle ja hänelle Höröläinen sanoi:



»Mikä se oikein tässä jää pölkkyä päälle tälle minun ja ruunan

porukalle?»



»Mikäkö? Mikä lienee! Jääneekö parin markan korville, kun hakkomies

nykäisee markan.»



»No, korotettava tässä on sitten kuormaa, korotettava, sillä korkealla

tuntui olevan suuruksen hintakin...»



»No, korotetaan, -kele vieköön», myöntyi Runtukka. »Luuletko sen sitten

kulkevan?»



»Tottahan tuo nyt, sanoi Höröläinen kiskoessaan köyttököyttä. »Ennen

Isomusta...»



»Isomustan ajat ovat olleet ja menneet...»



Kuorma oli valmis. Höröläinen otti suitset käteensä ja käski.

Hevonen ei liikauttanut korvaansakaan. Höröläinen käski isommasti.

Juhta ei hievahtanutkaan. Silloin kiukku kiehahti Höröläisen suuren

turkin sisässä. Hän sieppasi kirveen, karsi vitsan, kapusi tukkien

tyvelle seisomaan ja alkoi hutkia hevostaan pitkin kupeita. Nyt

hevonen yritteli eteenpäin, yritteli sivulle, tepasteli ja sijoitteli

jalkojaan. Mutta raskas kuorma ei inahtanutkaan.



»Helvetin eläväinen», kirosi Höröläinen ja löi. Pitkä karahka

viuhahteli, suuri turkki kumartui ja ojentui.



Aurinko oli juuri nousemassa. Lumitykky pystyssä olevien puitten

latvoissa säkenöi monissa väreissä, valot ja varjot lankesivat

häilähdellen hangelle. Täysivatsainen, kiireetön mies olisi löytänyt

näissä asioissa tarkastelemisen aiheita, olisi nähnyt niissä kauneutta.

Mutta näille miehille ei ollut olemassa sellaisia asioita, ei ainakaan

nykyään.



Höröläisessä eli sokea raivo, raivo jotakin kohtaan, joka oli ajanut

hänet tällaiseen säähän, tällaiseen työhön. Hänessä heräsi herruuden

halu ja purkautui sitä olentoa kohtaan, jonka yhäkin tuli olla hänen

alamaisensa. Kiroukset sihahtelivat, karahka viuhui. Mutta juhta oli

jälleen heittänyt kaikki yrittelytkin. Se seisoi liikahtamatta, jalat

hajallaan kuten sahapukilla. Ei karvan juurikaan tärähtänyt iskujen

pudotessa.



Runtukka ja mittamies nauroivat hiljaa ja hartaasti. Tämä oli

heistä erinomaisen hupainen kohtaus. Höröläinen tuollaisessa

-pakkaspanssarissa, laiha, vääjäämätön kaakki reen edessä, yrittämässä

lyödä työmaan kuormitusennätystä... Höh, höh! Sillä ei olisi nauramatta

heinänsyöpäkään.



»Hoi, mies», huusi viimein Runtukka. »Elä riehu turhaan! Turhuus mikä

turhuus. Vähennetään.»



Höröläinen antoi karahkan pudota hengästyneenä ja palavissaan.

Kuormasta pudoteltiin muutamia puita ja yritettiin, mutta kävi ilmi,

että oli vieläkin vähennettävä. Vihdoinkin Höröläinen pääsi lähtemään.

Juhta nojasi länkiin matalana kaikella painollaan ja jalakset

kitkahtelivat, kilkahtelivat ja lähtivät luistamaan vitilumessa

ilkeästi kirkuen ja parahdellen.



Höröläinen istui keulalla ja mietiskeli, että viiteen puuhunpa se

asettui. Ovat sellaisia tyvirunttia. Kympin reissu, ja jos yrität

tehdä niitä neljä, niin ehkä huomaat sen yhtä mahdottomaksi kuin

raskaan kuorman vedätyksenkin. Pieni, takkuinen koni höyrysi, kostui

kiskoessaan kitukelillä tätäkin kuormaa. Höröläinen katsoi sen

ponnistuksia suuren turkkinsa sisästä ja pelästyi äkkiä huomatessaan,

kuinka mitättömän vähäisiksi hänen apuneuvonsa kylmää maailmaa vastaan

olivat supistuneet. Koko elämä oli nyrymässä, nyrymässä aivan liian

kaitaiseksi...



Höröläinen sai kuorman rantaan, purki sen ja ajoi sitten tyhjiltään

metsää kohti erään Patrosen, suuren tukin vedättäjän kanssa. Patronen

kertoi entisistä tukinvetotalvista Pohjainmaalla, jolloin hänkin tapasi

ajaa hevosen loppuun yhdessä talvessa. Se oli niitä aikoja. Nykyään ei

sekään auta eikä kannata.



»Mutta kaverin ajokashan kuului äkäyneen... Hiihtomies kertoi.

Tuollaisen vanhan ja viisaan konin saa kyllä vetämään vähän paremman

kuorman pienellä konstilla...»



Ja Patronen kertoi temppunsa, laiskan konin mestarisytytyksestä. Tämä

tiedonlisä sai Höröläisen mietteisiinsä, herätti hänessä ahneuden

pirun, joka houkutteli hänet jälleen nostamaan seuraavaan kuormaan

eräitä tukkia yli kohtuuden. Sillä jokainen pinnistetty pölkky tekisi

ansion nohevammaksi.



»Ei kulje nytkään», sanoi Runtukka. »Mitä se tällainen yllätteleminen

maksaa...»



Mutta Höröläinen veti taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sillä juhtansa

korvanjuuret verrattain tiukalle. Tästä toimenpiteestä olikin sellaiset

seuraukset, että koni ponnisti täyteen vauhtiin kuorman painavuudesta

huolimatta. Vankasti vaatetettu ajomies ehti töintuskin suitsiin.



Kuorma kulki ahdasta tietä, että lumi pölähteli ja metsä ryskyi.

Runtukan suu oli leveässä hymyssäpä hän ajatteli, että täällä niitä

lähtöjä tapahtuu... Mutta sitten seurasi entistä äänekkäämpi rysähdys

ja sitten hiljaisuus, jota rikkoi vain pakkasilman kantamien kirouksien

kimppu.



Runtukka juosta hipaisi ajouraa lähemmäs ja huomasi, että kiivaassa

vauhdissa kulkenut kuorma oli mennyt pahki petäjää ja tottelemattoman

juhdan kiskoessa yhä edelleen luokki oli katkennut ja palaset

singonneet metsään. Höröläinen itse seisoi nyt hevosensa edessä ja

kiroili lakkaamatta, kahakäteen. Hän oikein kyykistyi, ojensi nyrkkiin

puristetut lantaansa hevosta kohti ja entistä raskaampi kirouksien

kimppu ahtautui hänen kiristettyjen hammastensa lomitse.



Hisahtamatta katseleva ja kuunteleva Runtukka tunsi vahingoniloa,

hivelevää hyväämieltä. Kas, niin ravistelee elämä Höröläistäkin, joka

vielä äskettäin oli niin kallis mies... Sillä Runtukka oli Höröläisen

entinen torppari, joka vieläkin toistaiseksi asui itsenäistyneellä

vuokratilallaan. Nyt sopi Runtukan muistella kaikkia isännälle

kuuluvia sanoja, viisaita sanoja, joita Höröläinenkin oli lasketellut

kiikkutuolistaan. Kumma, ettei nyt mikään sellainen kylmäverisyys

jysähdä mieleesi, vaan pitää teutua kuten raivohullu...



Höröläinen kiroili kauan. Mutta sitten hän masentui. Ja Runtukka

huomasi hänen itkevän. Suuret kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin,

jäätyen ennen kuin hän kerkesi niitä pyyhkiä.



»Höröläinen itkee, itkee aivan norosiinsa», sanoi Runtukka itsekseen.

Mutta sitten hänen kävi sääliksi entinen isäntänsä. Näin täällä

koetellaan itse kutakin ja mitäpä Höröläinenkään on muuta tehnyt kuin

elänyt niin kuin on osannut...



Hän astui esiin ja sanoi:



»Luokkako katkesi?»



Höröläinen pyöriskeli selin peitelläkseen ylitsevuotavan

mielenliikutuksensa jälkiä.



»Niin teki. Täytyy kai tässä pudotella pölkkyjä vähemmäksi, tehdä

hätäluokka ja hakea sitten uusi jostakin...»



Niin tehtiinkin. Höröläinen poisti vaivihkaa Patrosen mestarisytyttäjän

juhtansa korvien juuresta.



Mutta illalla, Höröläisen ollessa hevosta ruokkimassa, Runtukka kertoi

kaikille läsnäolijoille, että kovaa ne nykyään yhtiöt vaativat: itkuun

siellä purskahti Höröläinenkin...



       *       *       *       *       *



Höröläinen ei ehtinyt ajaa tukkia kuin parisen viikkoa, kun hevonen

joutui sairasvuoteeseen ja oli lopetettava. Sanoivat hänen olleen

silloin mahastaan kiinni yhtiössä, eikä selvinneen muuten kuin myömällä

lammasnahkaturkkinsa työmaan päällysmiehelle.



»Humumies siitä tulee», sanoi Runtukka. »Aivan se jo elää niiden

vanhojen sananlaskujen jälkeen, vaikka ei ole vielä kauan jätkänä

ollut.»









PIMEYS





Päivä on perin vajamittainen. Se ikäänkuin raottaa raskaasti luomiaan

ja painaa ne jälleen kiinni. Jos taivas selkenee, niin näet, kuinka

ällistyttävän matalalla aurinko on puolipäivän hetkellä. Se kurkiskelee

metsänreunan ylitse ja on kuin se katsoisi sinua unisesti kasvoista

kasvoihin.



Ylenpalttinen pimeys tekee myöskin ihmismielet pimeiksi, tylsiksi,

haparoiviksi.



Työnjohtaja laskeutui kankaalta rämeelle, jossa eräs vanhahtava

metsätyömies parkkaili puita. He ovat vanhoja tuttuja. He ovat joskus

ennen yhdessä käsitelleet sahaa ja petkelettä. Työnjohtajasta tämä

tapaaminen tuntuu kiusalliselta, sillä tietysti tuo naapuri nyt katsoo

häntä karsaasti, kuten kuuluu köyhän tyyliin katsoa niitä, jotka ovat

vähän paremmin menestyneet elämässään. Se miettii, että kyllä minä

sinut tunnen: yksiä jätkiä ollaan. Mitä parempi sinä olit kävelemään

nahkatakissa ja näyttämään minulle tulta... Eikö se tässä yhtenä iltana

jutellut, että nyt varmaankin nahan hinta nousee, kun yhtiöitten

toimesta yhä useampi mies kääritään vasikannahkaan ja asetetaan

katsomaan, kuinka kansa täyttää raskaan työnsä...



»Jouduitpa surkeaan metsään», sanoi työnjohtaja.



»Koirahan tässä saisi olla puita etsimässä.»



»No, kun olet nämä puut täältä harannut, niin saat palstan tuolta

kankaalla. Siinä on vielä jälellä puska solevaa ja tiheääkin metsää.»



Täytyyhän vanhalle kaverille järjestää, ajatteli työnjohtaja.

Eikö sen ilme käynytkin lienteämmäksi? He juttelivat tovin ja

muistelivat vanhoja, entisiä armottomia talvia, jolloin elohopea

kävi taidottomaksi. Sään tuimuus oli pannut heidät polkkaamaan työn

ääressä, oli pannut heidät etsimään suojaa mökistä, jossa oli hiillos

ja sinistä, häkäistä savua, sillä uunin pellit oli suljettu varhain

lämmön kalleuden vuoksi. Siellä oli myöskin vanha ukko, joka kertoi,

että tästä lähti miehiä, joka kehuivat, että he kun jakavat sahan, niin

se ei pihistä. Mutta ukko kirosi karkeasti, että kyllä se vieköön se

pihistää, kun sen tervaiseen puuntyveen laskee...



Yhteiset muistot olivat saaneet vanhan puunkaatajan kasvot melkein

lauhkaan ilmeeseen. Ehkä hän unohti ajatella, että nyt sinä seisot

siinä nahkatakissasi ja näytät minulle pienessä mittakaavassa, kuinka

tuttuus tulee kysymykseen, kuinka se järjestelee tätä maailmaa...



Mutta muutamien päivien kuluttua kun tämän vanhan metsätyömiehen

sahan ja koloraudan sirinä ja suhahdukset kuuluivat tuolta kankaalta,

tiheästä metsäpuskasta, silloin joutui työnjohtaja toisenkin kerran

ajattelemaan, että hän oli vanha köyhyydenvihollinen. Kuinka tympeän

asukkaan köyhyys tekikin ihmisestä, niin tympeän, ettei sanomalla

usko. Eikö nälän ikuinen ruoska, joka samana viuhui heidän yllään,

koskaan opettanut heille, että he kuuluivat yhteen, että heidän tiensä

ja kohtalonsa oli sama? Mutta ei! Köyhyys oli kauhea, pimentävä ja

tylsistävä. Köyhä katseli kadehtien toista köyhää, joka oli onnistunut

hankkimaan kourallisen jauhoja...



Nytkin näytti siltä, että heidän mielikuvituksissaan tuo

mäntymetsänpuska, missä vanha puunkaataja sahaili ja parkkaili,

kangasteli jonakin paratiisimaisena keitaana. Oli ikäänkuin mies

olisi saanut ikuisen hyvyyden, pansuunin, eläkkeen. Monet katselivat

altakulmain katkerina ja kateellisina: oikeutta ei ollut maailmassa,

kun yksillä on tuollainen onni...



Varsinkin eräs puunkaatajista oli itsepintainen. Useamman kuin yhden

kerran hän tiedusteli työnjohtajalta:



»Tappinenko se pääsikin tuohon kankaalle?»



»Niin pääsi. Se on tehnyt ja harannut noita rämeitä, harveikoita.»



»Niin minäkin olen tehnyt ja minullekin luvattiin parempaa metsää. Ei

kai se Tappiselle tienesti olisi ollut niin tähdellistä. Kuntakin sille

antaa jauhoja...»



»Onpa siellä sinullakin puita, joihin puskea kiukku...»



Mutta oli ikäänkuin hämärä päivä olisi entisestäänkin pimentynyt tuolle

puunkaatajalle. Hänelle ei enää maistunut työ. Hän käveleskeli ja

kuuhaili metsässä rauhattomana, sairaan näköisenä. Olivat lauhat ilmat.

Hän tarkeni istua kannolla siinä paratiisimaisessa puupuskassa ja

kieritellä sätkiä. Hän puheli vanhalle Tappiselle, että tekisihän niitä

propsiakin, kun olisi metsää.



»Tuossa sitä pääsisi jotajommoisillekin palkoille», pääsi häneltä. Hän

huokaili, tuhraili sätkänsä kanssa ja marisi joka näkemä työnjohtajalle

metsän huonoutta.



»Yhdet ne vain saavat paremmat paikat, jossa tienaisi...»



Tätä kesti kolme päivää. Viimein työnjohtaja työlästyi ja sanoi

vanhalle Tappiselle:



»Tuo Tommi se on nyt minun hännässäni. Se ei näytä elävänkään, ellei se

saa tehdä puita tällä kankaalla.»



»No, anna sen sitten maistaa tätäkin», sanoi vanha metsänkaataja

auliisti. »Tuskinpa me kumpikaan kerkeämme tässä mitään pysyväisempää

onnea rakentaa...»



Niin pääsi toinenkin puunkaataja tuolle pienelle keidasmaiselle

kankaalle, jossa puut kasvoivat solevina ja tiheinä. Ja nyt hän

ruotaisi oikein, että kerkeäisi saada osansa tästä suuresta onnesta.



Mutta kun työnjohtaja sitten laski heidän palkkojaan, niin hän näki,

etteivät molemmat miehet yhteensäkään kerjenneet päästä kahdensadan

markan tiliin tuolla kankaalta tehdyistä puista.



»Eläs kelpo summat!» ajalteli hän. »Oli siinä syytä tuollaiseen

sisäiseen levottomuuteen, tuskaan. Vieläpä monen miehen sydämiä se

liikutti..»



Lyhkäinen päivä pimeni. Oli kuin päivän lyhyys pimentäisi myöskin

ihmismielet.



Yhäkö nuo miehet kuvitellevat olevansa eränkävijöitä, joille naapuri

oli haitallinen, vei riistan nenän edestä. Oliko sileäparkkinen mänty

silti heisiä niin himoiltava, että se oli pettupuu, joka oli niin

monesti pelastanut esi-isät nälkätalven ylitse. Ja olipa sen maku tuttu

elävienkin kurkuille.



Työnjohtaja mietiskeli, että hän oli vanha köyhyydenvihollinen. Kuinka

tympeän, pimeän veikon se tekikään ihmisestä. Köyhä kadehti toista

köyhää, joka oli käsittänyt kourallisen jauhoja. Yhteinen nälkäruoska

ajoi heitä samaa tietä, mutta heidän sydämissään kasvoivat vain

omituiset pienet ruoskat, pienet epäilykset, että ehkä tie on sileämpää

tuon naapurin anturain alla.









VIIMEINEN MATKA





Kokintulien lähettyvillä pystyyn kuivuneen männyn juurella makasi Ansu

Röttö auttamattomasti sairaana. Hän oli antanut ylen ja sitten hän

valitteli, maurusi oudolla äänellä kuten kiimainen kissa.



Tulien ääressä istui puolikymmentä uittomiestä kahvia hörppien. He

tunsivat itsessään sen omituisen ahdistavan harmin tunteen, minkä

sairaitten läheisyys herättää terveissä ihmisissä. Ehkä heissä eli

hämäränä ikivanha tunne, että sairaus ei ole ainoastaan jotakin pahaa,

mutta myöskin rikollista. Ainakin täällä erämaassa penikulmien päässä

kylistä ja valkokauhtanaisesta lääketieteestä, joka ottaa haltuunsa

ihmiskunnan virheelliset.



»Noinkohan se jätkä saa kuolla», sanoi joku heistä altakulmain

katsellen.



»Mitäpä sillä on sitten väliä, kun se alkaa joutua tuohon tilaan:

heitteelle vain, syvänteeseen...»



Työnjohtaja käveli rantaa ylös nahkatakissaan. Hän pysähtyi sairaan

kohdalle, pyyhki otsaansa ja kumartui.



»Miten on laitasi, mies? Mitä! Oletko noin sairas?»



Sairas ei antanut ymmärrettävää vastausta. Hän sopersi jotakin, örisi,

vääntelehti, voihki. Ehkä hän ei ollut täysin tajuissaan.



Työnjohtaja oikaisi selkänsä huolestunein ja harmistunein kasvoin.

Kaikkea sitä pitääkin sattua täällä selkosilla: vastuksia ja

kustannuksia tietää tuollainen.



»Sisällinen vaiva», sanoi hän, »kai umpisuoli. Hoitoon se olisi

saatava. Kuka hänet tuntee? Sinäkö, Julli?»



»Yhdessähän tänne noustiin», vastasi puhuteltu sytytellen savukettaan.



»No, sinä kuljetat hänet kylään, sairaalaan.»



»Miten minä sen yksin, kanneltavan?»



»Kaksi muuta miestä mukaan», sanoi työnjohtaja vihaisella äänellä.



»Tunnit siitä tulevat», hän lisäsi hetken kuluttua, kun vaitiolo näytti

jatkuvan. »Te tunnette seudun?» Hän kääntyi parin pystyyn nousseen

miehen puoleen. »Ensin veneellä, sitten kantamalla Vaaran taloon.

Sieltä saatte ottaa hevoskyydinkin.» Hän nykäisi esiin paksun lompakon

ja luki muutamia seteleitä Jullin kouraan.



»Kuluihin, tilivelvollisuudella tietysti! Kuitit! Ei tarvitse sanoa,

että mies kuoli käsiimme köyhyydestä tai huolettomuudesta...»



Hän istui kahvinjuontiin.



Hetken kuluttua Ansu Röttö lojui veneen pohjalla. Hänet oli tavannut

jälleen tuskainen taudinpuuska. Hän örisi, kiemurteli ja rynnisteli,

merkillisen väkevästi ollen joka hetki hyökkäämäisillään yli laidan tai

kaatamaisillaan veneen. Pekka Julli piteli hänestä kiinni ja hoivaili

häntä. Toiset soutivat väkevin vedoin.



Sitten sairas väsyi ja vaipui uupuneena veneen pohjalle.



»On tämäkin saattue», sanoi Julli. »Yli puolensataa kilometriä ja

vesimatkaa vain kolmannes.»



Erämaan joen vedet kimaltelivat, tukit uivat pihkaisin pinnoin, etäällä

sinersivät tunturit, joihin vielä sulamattomat lumenrippeet heittivät

koristeellisia läikkiä. Aurinko paahtoi.



Mutta Ansu Röttö, kuolemansairas jätkä, pyristeli veneen pohjalla

kuten joku törkyinen jättiläiskala. Hän avoi kitaansa, hän antoi ylen,

ponnistellen, kiemurrellen väkevää ruumistaan.



Soutajat huokasivat ja panivat tupakaksi.



»Ei se henki hevillä lähde!»



»Ei, ei hevillä...»



He vaikenivat. Vesi mulahteli veneen kupeilla, liplahteli laitoihin

pienin lainein. Mutta miehet vaikenivat. Tuossa kiemurteli kuten mato

heidän toverinsa, mies, jätkä, ja teki epäilemättä kuolemaa. Kuolema

on vanha ja jokapäiväinen asia ja kuitenkin aina uusi ja outo. Tulee

mieleesi, että se odottaa sinuakin jonkin mutkan takana, järkähtämättä.

Tulee mieleen, että mitä täällä oikeastaan soudat ja souvaat...



Vähäpuheisina puunuittajat tuijottelivat silmiensä alla tapahtuvaa

vitkallista ja tuskallista näytelmää. Siinä huokuu ja kiemurtelee

ihminen, kipene lihaa, kipua, tajua. Eikä hän ehkä ole kohta mitään, ei

parempi kuin tyveys, latvus, joka heitetään metsään.



Sairas rauhoittui jälleen hetkeksi, ja Pekka Julli sytytti savukkeen.



»Tässä tulee mieleen sanat, että tapa, tapa, elä rääkkää...»



Sairas ponnisteli jälleen nelinkontin ja Julli ryhtyi painamaan häntä

veneen pohjalle. Mutta tällä kertaa sairas näytti olevan rauhallinen,

tuskatonkin. Hän katseli ympärilleen oudon kirkkain silmin, samean

kirkkain.



»Antakaa, antakaa minun viimeisen kerran katsella maailman

toilauksia...»



Siinä hän könötti hetken nelinkontin kuten eläin, käännellen

päätänsä, takkuista, sänkistä, kosteata naamaansa, joista silmät

katselivat oudosti. Lieneekö hän nähnyt mitään? Mutta ei ollut paljon

nähtävääkään: erämaa, tunturit, joen välkkävä pinta ja uivan tukin

kyömy selkä.



Sitten Ansu Röttö vaipui jälleen veneen pohjalle, eikä enää valitellut,

ei ponnistellut eikä vääntelehtinyt. Hän hengitti hitaasti,

vaivalloisesti, korahdellen. Hetken kuluttua Pekka Julli käänsi hänet

selälleen ja julisti:



»Valmis on! Olemme muuttuneet ruumissaatoksi.»



Soutajat antoivat aivojensa levätä puolipystyssä, kuten tiedottomana

kunnianosoituksena. Pekka Julli istahti perään ja ajatteli, että

ellei lähtö olisi ollut niin vaivalloinen, teurastuksenomainen, niin

tämä kuolema olisi voinut olla kaunis. Nuo siniset tunturit, aleneva

aurinko, vene erämaan joella...



Sitten hän katsahti tovereihinsa, jotka yhä tuijottivat kuten

lumottuina keskellä venettä olevaa olentoa, joka ei enää äännähdellyt

eikä liikahdellut. Julli aavisti heidän katseissaan pelkoa ja kammoa.

He olivat erämaan miehiä. Kuollut ruumis oli heille hirmuinen olento,

täynnä vihamielisiä voimia.



»Niin, Anselmi on nyt kiltti poika», sanoi Pekka Julli.



Miehet alkoivat soutaa, äänettöminä, hartaina, hellittämättä. Vene

liukui nopeasti, vesi ropisi kokassa ja mulahteli airoissa ja tovin

kuluttua töytättiin täydellä vauhdilla rantaan.



Ylempänä penkalla kyhjötti harmaa ihmisasumus. Se seisoi siellä yksin

keskellä valtavaa erämaata ja pani kulkijan huoaten ihmettelemään

ihmisen rohkeutta ja urhoollisuutta.



Soutumiehet nykäisivät venettä maihin ja lähtivät puolijuoksua asumusta

kohden.



»Seis!» karjaisi Julli. »On oteltava selvä, jos tässä olisikin vielä

helminen henkeä. Ja kuulettehan...»



Korpin synkeä ääni kantautui kuuluvana alas ilmasta, missä se kierteli

kuten musta leijuva risti.



Miehet palasivat vastahakoisesti ja ruumis vedettiin kokkaan ja

likaisten, viikkokausia yllä olleitten verhojen taskut tutkittiin.

Siellä oli vain lompakko, jossa oli toistasataa markkaa rahaa. Sitten

he peittivät ruumiin veneissä olleilla säkin repaleilla ja nousivat

taloon.



Pieni pala peltoa, kuten jonkun jättiläisen kynnenraapaisu. Jullille

pysyi aina arvoituksena, millä täällä oikein elettiin. Metsässä oli kai

poroelo, riistaa, vedessä kaloja. Isäntä oli kotosalla, vanha ukko,

joka mielellään kertoili ajoista, jolloin hän tuli tänne ypöyksin.

Silloin oli vaivannut ikäväkin, niin että hän oli vienyt takkinsa

seipään nenään tuohon vesakon reunaan. Kun sitten vilkaisit siihen,

tuntui helpommalta. Se oli kuten olento, ihminen, saapuva vieras.



»Mutta eipä ole ikävä enää», julisti ukko. Hänellä oli perhekin, vaikka

vaimo oli jo kuollut. Mutta oli lapsia, jotka auttoivat häntä talon

pidossa erämaassa.



Miehet söivät ja lepäsivät ja hankkiutuivat taipaleelle. He kyhäsivät

paarit ja saivat mökistä poronvaljashihnoja kantovälineiksi. Sitten

jatkui Ansu Rötön viimeinen matka. Ennen hän oli itse kantanut kuormia

ja nähnyt kaikenkaltaista vaivaa. Vasta kuolema oli tehnyt hänestä

herran, joka kannatti itseään. Kaksi heistä kulki aina valjaissa, ja

kolmas käveli jouten, leväten. Siten matkattiin tuota vaivalloista

polkua, joka oli oikeastaan vain polun haamu. Aurinko viisteli

tuntureita veripunaisena ja säteettömänä, käväisi piilossa, värjäili

vaarojen kupeita ja kuruista nousevaa utua outoihin kajoihin, kohosi

jälleen ja pohotti täydellä voimallaan valkoisiin jäkälikköihin.



Ruumiista kävi inha löyhkä Pekka Jullin sieraimiin, ja poronvaljaitten

hihna hankasi hänen niskaansa.



He olivat väsyneitä ja ärtyisiä, kun he viimein saapuivat taloon, jossa

oli jo hevonenkin, josta johti jonkinlainen kärrytie kirkonkylään. He

istuivat syömään ja lepäämään ja tekivät isännän kanssa urakan ruumiin

kyyditsemisestä kirkolle hevosella. Se matka maksaisi kolmesataa

markkaa, kallein kyyti, mitä Ansu Röttö oli koskaan ottanut, sanoi

Julli. Mutta hänen sopisikin nyt ensi kerran laulaa, että kyllä valtio

kyydin maksaa.



Täällä Pekka Julli huomasi, että hänen vähäpuheiset ja pelkomielelläkin

kulkeneet toverinsa olivat käyneet kasvoiltaan punakoiksi ja kieliltään

liukkaammiksi.



»Sanotaan, että lasta ristille ja ruumista hautaan», jutteli toinen

heistä. »Mutta hautajaisia sanotaan surusaatoksi ja häät ovat

ilohuoneita. Täällä eleli eräitä vuosia sitten muutamassa torpassa mies

naisen kanssa susiparina ja sai lapsia joka ohrille. Pappi puuttui

viimein asiaan aikoen vihkiä ja ristiä. Minä istuin kyytipoikana

pukilla, kun pappia rupesi janottamaan ja hän kysyi, että eiköhän

tienohesta olevasta torpasta saisi juotavaa. Mentiin kysymään. Minä

joudutin itseni etukäteen sisälle ja sanoin, että antakaa tuolle

miehelle litra partamiesten sahtia. Minä maksoin sen, ja papilta

perittiin vain markka. Hän siemaisi litran ainetta naamaansa, ja sitten

jatkettiin matkaa. Mutta hetken kuluttua pappi siveli otsaansa ja

kyseli, että mitähän se juoma oikein oli. Sitten saavuttiin perille

ja siellä oli sulhanen myöskin valmistautunut juhlaan nauttimalla

partamiesten sahtia. Olipa hän myöskin solminut kravatin kaulaansa,

mutta paitaa hänellä ei ollut, joten hän pullisteli pilkukas nauha

karvaisen rinnan päällä. Vihittiin ja ryhdyttiin lapsien kastamiseen.

Pappi kyseli, että inistä saadaan kummit. Siinä makasi muuan häävieras

väsyneenä lattialla ja minä sanoin, että tuollapa on niin joutilaan

näköinen mies. Humalainen kohotti päätään ja sanoi että joo, joo...»



Pekka Julli keskeytti kertomuksen huomautuksella, että saavatko tuota

hääjuomaa nyt hautajaisvieraatkin.



»Onko sitä vielä?» kysyi hän.



»Kysy vain, että miten paljon?»



Hän toi sitä talosta peltisellä litranmitalla. Se vaahtosi astiassa

mustana, imelälle löyhähtävänä. Se oli erämainen jaloa juomaa,

partamiesten sahtia. Ja Pekka Julli naksutteli lämmenneitä sormiaan.



Kun matkue sitten lähti talosta liikkeelle, ajatteli Pekka Julli  

hänen päässään humisi ja sihahteli kuten sahdin raskas vaahto   että

tämä oli omituisin hautasaattue, mitä hän oli koskaan nähnyt.



Ruumis oli köytetty istualleen keisikärryjen istuinta vasten. Siinä

hän kökötti parta pörröttäen ja likainen lätsä toisella korvallisella.

Isäntä, joka ei myöskään mielellään seurustellut kuolleitten kanssa,

oli vahvistanut luontoaan juomalla. Sitten hän oli noussut keisien

keulalle pelkäämättömänä miehenä. Hän hihkaisi hevosella kiesien

keikkuessa kuoppaisella tienpaikalla ja ollessa joka hetki vaarassa

kaatua. Isännän jalkojen juuressa oli puinen hinkki, jossa oli sahtia

matkaevääksi.



Outo olisi luullut, että siinä kulki sahdista väsähtänyt jätkä, joka

ylpeyksissään ajoi kyydillä, köyhien kavereitten kävellessä perässä.



He kolme taapersivat siellä puhua pölisten ja laulahtaen lauluja.

Mustassa sahdissa asui voimallinen henki, joka oli tehnyt erämaan

asukkaatkin rohkeiksi ja pelkäämättömiksi.



Mutta välistä Pekka Jullin humiseviin ja sihiseviin aivoihin tulvahti

muistikuvia hautasaatoista ja hautajaisista, joita hän oli nähnyt kauan

sitten ihmisten ilmoilla. Oli torvimusiikkia, rummunlyöntiä, komeita

ajoneuvorivejä, kansaa mustissa ja juhlavissa asuissa, seppeleitä,

kukkia, puheita ja virren mönkyntää, sanomalehdissä suuret otsikot:

viimeinen matka...



Mutta kuitenkin tämä Ansu Rötön, jätkän, viimeinen malka johtuisi ennen

muita hänen mieleensä, jos hänen joskus olisi ajateltava kuolemaa,

kuolleita ja hautajaisia.



Siinä ajoi Ansu Röttö vieterikärryjen istuinlautaan nuoritettuna

heilahdellen ja keikkuen huonolla tiellä. Se oli viimeinen matka,

vaikka sanomalehdet eivät tule siitä mainitsemaan mitään. Mutta hän

ei ollutkaan mikään tärkeä henkilö. Pekka Julli tunsi hänet. Ansu

Röttö oli ilmestynyt epämieluisana vieraana köyhään mökkiin, jossa

suita oli jo yllin kyllin, mutta leipää vähän. Hän oli elänyt kuten

kaikkien kiusalla, kestänyt nälän ja puutteet, jäänyt pieneksi ja

kitukasvuiseksi kuten vaivaiskoivu, mutta myöskin yhtä sitkeäksi

ja itsepintaiseksi. Hän oli tottunut jo aikaisin jätkän töihin ja

jätkän elämään. Hän meni siellä täydestä, vaikka hänen näkönsä ja

ryhtinsä ei ollut uljaimpia. Hän joutui arvostelun alaiseksi vain

silloin, kun yhteiskunta tarttui häntä olkapäähän ja hänen oli

astuttava sotapalvelukseen. Herrat katsoivat häntä pitkään: tuollaista

rupuväkeä, lumpputavaraa! Ikäänkuin nuo Ansu Rötöt eivät hyvin kelpaisi

tykinruoaksi, myrkynnielijäksi tulevaisuuden kunniankentille. Hän oli

suorittanut sotapalveluksensa, turhaan, kuten näytti: sillä tuossa hän

nyt karkasi piilemään tulevaisuuden vaaroja...



He tulivat kylään, jossa tie kiemurteli sorapintaisena, tomu nousi

auton pyöristä ja talot kohoilivat korkeina ja maalailtuina. Mutta he

pysähtyivät jo kylän laitaan, hautausmaalle. Siellä heitä vastaan tuli

haudankaivaja, valkopartaisena ja valkokauhtanaisena, silmät punaisina

kuten verellä täytetyt pikarit.



Surusaatto supisi keskenään, että katsokaa, kaverit, kättä pitempää:

tuo on piru itse!



Tämän haudankaivajan haltuun, ruumishuoneeseen, he heittivät Ansu

Rötön. Sitten he marssivat nimismiehen asunnolle ilmoittamaan, että

erämaasta oli tuotu eräs itsestään kuollut Ansu Röttö.



»Entäpä jos mies kuolikin pahoinpitelyn johdosta», tuimistui nimismies.



»No, kyllä kai me silloin olisimme sitä tänne raahanneet penikulmain

takaa. Jänkään se olisi polettu...»



»Niinpä olkoon! Jäikö vainajalta jäämistöä?»



»Oli toista sataa lompakossa, mutta sillä olisi köyhä äiti», yritti

Julli.



»Ei tule kysymykseenkään! Ensin hautauskustannukset...»



Julli heitti nuhrautuneen lompakon pöydälle, ja sitten kirjoitettiin

asianmukaiset paperit siitä, että vainajan omaisuus oli nyt valtion

hallussa.



»Haisettekin tuota!» ärjäisi nimismies. »Tervetuloa takaisin, kun

olette saaneet enemmän naamaanne!»



Ulkona, toisten ruumissaattolaisten painuessa sisään apteekin

keltaisesta ovesta (sahti oli jo loppunut ja sen vaikutus ruumiissa

oli vain laimeaksi tekevää laatua) ulkona Pekka Julli pysähtyi

sytyttelemään savuketta. Tuntui kuten jotakin olisi puuttunut. Oliko

Ansu Röttö saanut hiljaisen hautauksen? Malmikellon ääni olisi tehnyt

asian paljon juhlavammaksi. Mutta epäilemättä sen ääni vielä moikuisi,

sanomakellot, sielukellot... Ja sitäpaitsi   mitä suurta taikuutta

olivatkaan nuo korkeat tapulit ja vaskiset kellot! Mies seisoi siellä

vakain naamoin ja kiskoi niin pirusti hihnasta, että kello moiskuisi

ja pelattaisi piruja pesistään. Kuinka huomenna hymyiltiinkin tälle

raa'alle ja tietämättömälle ajalle...



Ja ylpeänä kirkkaasta ajatuksestaan Pekka Julli sytytti sammuneen

savukkeensa uudelleen j  alkoi katsella kylää.









KULLANHUUHTOJAT





Sinisentakin miehellä oli komeat kellonperät, leveät, keltaiset,

kultaiset. Hän sanoi ne teettäneensä omasta, Lapin perillä

huuhtomastaan kullasta. Hän mainitsi sen ikäänkuin sivumennen.

Mutta selvästi huomasi sen olevan pystöilyä: joka miehellä ei ole

kellonperiä, jotka hän on itse etsinyt maan uumenista.



Mielenkiintoni heräsi. Kyselin, hypistelin periä. Silloin ne

ällistykseksemme särkyivät, katkesivat. Kullanmuruja pirahteli

lattialle.



»No, jo on ainetta, kun ei käsiä siedä!» Sinisentakin mies oli

perinjuurin närkästynyt. »Onpa sepän kynnet!»



Hän vaati, että minun oli korvattava vahinko. Mutta olinko minä

vastuussa hänen metallinsa laadusta tahi kultasepän huonosta

ammattitaidosta? Eipä suinkaan!



»Se Lapin kulta», sanoin, »on jonninjoutavaa kultaa. Se ei pysy koossa.

Sillä ei voi komeilla. Tässä nähtiin, että se tirkkenee kouraan kuten

kerrallisen savolaisen piipun koppa...»



Mutta kultaperien mies oli niin vihainen, että hän olisi mielellään

keskustellut asiasta ruumiinliikkeillä. Hän hillitsi kuitenkin itsensä,

kun ei tiennyt varmaan, olisiko riittänyt minulle voimissa. Hän kokoili

lattialta kullanmurut ja sulki koko perien jäännökset parin tuuman

mittaiseen hajuvesipulloon. Sanoi vievänsä ne valurille paremman kerran.



       *       *       *       *       *



Sillä kultapullolla oli kuitenkin edessään pieni koiranmutka, ennenkuin

se joutui jälleen kultasepän hyppysiin.



Pelasimme pokkaa. Muut olivat jo tunnustaneet sen pelin kalliiksi,

mutta minä ja sinitakkinen mies luotimme lujasti kortteihimme. Häneltä

loppui raha. Hän mietiskeli, epäröi ja otti sitten esiin kultapullonsa

tarjoten sitä peliin hävyttömän korkeasta hinnasta. Tingin kovasti.

Tämä oli vain silmänlumelta, sillä minulla oli kourassani reetlössi,

peli, jota ei pitkäikäinenkään mies kerkeä monesti nähdä. Parempia

kortteja ei pakasta nouse, eikä minulla siis ollut mitään riskiä siinä

pelissä. Olisin pelannut vaikka maapallon kuuta vastaan.



Sinitakkinen mies pani kultapullonsa peliin, ja siten se joutui

minulle. Täysikäsi, kaunis korttisarja, oli houkutellut hänet eroon

kullastaan.



       *       *       *       *       *



Olimme paikassa, jota nimitettiin Lauantaihaaraksi. Sakimme oli ollut

viikkokauden kovassa urakkatyössä ja otti nyt sunnuntailepoa ylen

väsyneenä liiasta liikkumisesta ja valvomisesta.



Minä en ollut ollut mukana, sillä olin lyönyt kirveellä jalkaani ja

odotellut haavan ummistamista Lauantaihaaran talossa. Jalkani ei

kuitenkaan kyennyt vetämään saapasta. Kuukkailin ulkona suunnaton

tallukka jalassa ja olin perin ikävissäni. Koko sakista ei löytynyt

ainoatakaan miestä seurakseni. He olivat kaikki synkkämielisiä,

vähäpuheisia ja ärtyisiä. He jurottivat kuten piikkiharjaiset ahvenet

ja nukkuivat nukkumasta päästyäänkin. Minä, levännyt mies, kaipasin

kovasti jotakin huvitusta, touhua.



Istuin rannalla ja katselin joutessani kultapulloani. Avasin sen ja

ihailin metallia kämmenelläni. Se oli tummaa, karkeata, kai vartavasten

kiilloittamatta heitettyä. Tunsin sisälläni rikastumisen himonkin.

Jostakin soran seasta kaukaa pohjoisesta voisi ehkä seuloa suurenkin

pullon, litran, kaksi, kolme tätä paljon sanovaa ainetta. Katselin

hiekkajuontoa joen rannalla. Kuka tietää: ehkä kultahiekkaa lymyää

siinäkin köyhän soran seassa...



Mietiskelin. Mursin sitten kultaiset kellonperäni kokonaan kappaleiksi,

hankailin niitä kiviin ja sirollelin ne lopuksi soraan. Nyt

Lauantaihaaran törmässä oli ainakin muutamia grammoja kultaa.



Kuukkailin taloon ja otin pirtistä suuren pesuvadin. Täytin vadin

soralla ja vedellä ja aloin heilutella sitä. Hiekka ja karkea sora

vyöryivat vähitellen laidan yli, ja lopulta vadin pohjalla oli vain

murskatun kellonperän kappaleet.



Sinitakin mies makasi rannalla. Hän oli katsonut laiskasti; yhdellä

silmällä, kun tulin pesuvadin kanssa rantaan. Nyt hän kohotti päätään

ja sytytti tupakan. Viittasin hänelle ja hän tuli merkillisen auliisti

ja nopeasti paikalle.



»Mitä arvelet tämän olevan?»



Hän kumartui katsomaan.



»Kultaa! Totisesti! Oikeaa kultaa!»



»Ja yhdestä vaskoolista! Jos jokainen vadillinen antaa tuon tuloksen,

niin...



Sinisen takin mies hengitti kiihkeästi.



»Nyt pitää olla viisas! Nyt pitää malttaa mielensä... Ollaan hiljaa ja

odotetaan niin kauan kuin täältä väki hälvenee. Sitten kahden...»



»Tuskin se kannattaa etuilla. Tämä on niin lähellä ihmisasuntoa. Eikä

tässä tunnu maittavankaan..»



Silloin sinisentakin mies käveli kohti taloa ja palasi samassa pesuvati

kainalossaan. Minä vaskasin silloin jo toista vadillista. Muitakin

miehiä oli jo ilmestynyt paikalle.



»Mitä te tongitte?»



»Ilman vain joutessamme kuvailemme...»



Mutta he olivat jo huomanneet lakin vieressäni. Sen pohjalla oli

saaliini ensimmäisen vaskoolin pohjalla, tummat, pienet muruset. He

näkivät sinisentakin miehen, vanhan kullankaivajan, täyttävän vadin

soralla ja alkavan tahdikkaan liekutuksen.



Hetken kuluttua oli tullut eloa tuohon äsken niin äreään,

piikkiharjaisia ahvenia muistuttavaan mieslaumaan. Talossa ei ollut

enää pesuvateja, mutta he veivät, ostivat kaikenkaltaiset kipot ja

savikupit. Hono-Hiltunen, hieman yksinkertainen mies, oli tyytynyt

kahvivatiin.



Koko ranta eli. Kaksikymmentä miestä kaivoi hiekkajuontoa. Sora ja vesi

synnyttivät äänekkään sohinan monenkaltaisissa astioissa.



Kun olin huuhtonut toisen vadillisen, löytyi sen pohjalla jälleen

kultaa, vaikkakin vähemmän. Mutta sinisentakin mies ei löytänyt

vaskoolistaan mitään Hän silmäili minua jo pitkään. Mutta minä täytin

touhuissani vatiani jälleen. Niin teki sinisentakin mieskin. Hän otti

soransa aivan minun kuoppani reunasta. Iltapäivän aurinko paistoi,

ja kaksikymmentä miestä käsitteli soraa. Jotkut tuntuivat olevan

tyytymättömiä vehkeisiinsä. Kulta ei eroa pienissä, epämuotoisissa

astioissa.



»Kuule!» sanoi sinisentakin mies. »Missä sinulla on se kultapullo,

jonka perit minulta?»



»Kultapulloko? Kasöörinhän sitä teki mieli ja se sai sen... Olisikohan

tämä kultasuoni ollut sitten niin pieni...»



Täytin jälleen pesuvatini.



Mutta sinisentakin mies paiskasi vatinsa maahan ja kirosi. Joku

muukin kuului sanovan, että tämä sora on tullut jo niin kauan toimeen

liekuttamatta, että tulee nytkin. Tyhjän saa pyytämältäkin. Miehet

alkoivat kertyä ympärilleni ja häiritsivät työskentelyäni.



»Se on maannut täällä ja keksinyt ilveitä väsyneille miehille.»



»En ole keksinyt muuta kuin liian pienen kultasuonen,»



»Näytä sitten se kultapullosi, jonka kortilla voitit!»



Mitä? Mistä se pykälä löytyy, että minun on otettava esiin kalliit

kiveni ja arvopaperini, jos joku vaatii? Ja olinko minä yllyttänyt

heitä kaivamaan hiekkaa ja ostamaan savikuppeja?



Mutta kuului ääniä, että minut oli pieksettävä ja kastettava,

kostettava. Onneksi kuului muutamia miehiä, jotka halusivat nauraa. Ne

naurut olivat vapauttavia. Niin minä pääsin jutusta eläväksi onnekseni.



Siten Lauantaihaaran kultakuume päättyi yhtäkkiä kuin oli alkanutkin.

Mutta monet meistä kahdestakymmenestä eivät pitkään aikaan puhuneet

tahi kärsineet kuulla mainittavankaan tästä touhulla ja suuressa

yhteisymmärryksessä aloitetusta kullanhuuhdonnasta.









ERÄMAAN TRAGIIKKAA





Ullivesinen vuono oli tyyni. Sitä halkoi jokin moottorivene hytkähtäen,

ja lokit leijuivat sen yllä valkeina pisteinä äännellen valittavasti.

Vuonon rantaa reunusti vihreä rantapensaikko ja tien ruskeanharmaa

vyö. Sitten kohosi jyrkkä vuorenrinne, jonka alaosaa kirjavoi

vaivaiskoivujen vihreys, yläosan kohotessa korkeuteen paljaina tahi

sammaleisina kallioina.



Sieltä korkeudesta katsoen vuonon rantojen kylät näyttivät leikillisen

pieniltä, epätodellisilla. Nuo pienet asunnot pienin ikkunoin näyttivät

pystytetyn sekalaisista puista. Ehkäpä meri olikin heitellyt rannalle

noiden mökkien rakennusaineet, mökkien, joiden ympärillä omituiset

vaivaiskoivuista kyhätyt aidat kiertelivät. Pihoilla leikkivien lapsien

suusta kuuluivat vieraan kielen salaperäiset sanat, ja portailla seisoi

parrakas mies katsellen nelipyöräisten vankkurien ohikulkua. Siellä

tien vieressä oli myöskin kalmisto. Harmaita, lahoavia puuristejä,

joihin oli leikattu kömpelöitä slaavilaisia kirjaimia, sekä yksi

valkoinen risti, englantilaisen upseerin hautamerkki.



Kirkon kellertävä sipuli kiilteli auringossa. Tuo kimmeltävä pallo

kertoi siitä, miten nuo menneet ihmiset olivat valmistautuneet

viimeiseen ja suurimpaan seikkailuunsa. Mutta osuuskaupan pitkässä

rakennuksessa tekivät nykyiset lohenkalastajat kauppoja, ja

kaksikerroksisessa majatalossa istuivat ehkä kukkopöksyiset turistit

punalihaisen kalan ääressä. Pankkitalossa käsiteltiin numeroita,

numeroita, raha-asioita. Mutta pensiinisäiliö seisoi tienristeyksessä

punaisena ja totisena kuten nykyaikainen jumalan kuva. Vaunu viipyi sen

vierellä kupeet kiillellen kuten sittisontiaisen selkä auringossa. Se

sai nestettä metallisuoniinsa ja riensi pois pitkin tietä, kiivaasti,

kiivaasti, kaukaisuuksiin, liehutellen perässään harmaata, iloista

pölyhuntua.



Tienkorjaajien pieni parvi väisti sitä, tienkorjaajien, joita iäkäs,

harmaa ukko juuri puhutteli. Tämä ukko oli Jäämeren mies, kalastaja,

turskanpyyläjä. Hän oli äskettäin tullut noilta laajoilta vesiltä,

maailman laidasta, jossa niin monet ovat kynnelleet leipänsä ja monet

myöskin löytäneet hautansa. Hän ihmetteli kolkkoa touhua siellä ja

puunlehtien vahvuutta täällä. Hän tunsi tulleensa tropiikkiin.



Mutta edempänä vuonon rannalla rakenneltiin maantietä yhä kohti

pohjoista. Lapioitten, kihveleitten, hakkujen, rautakankien,

porien, dynamiitin ja konelapion lyötä. Sinimekkoisten miesten ja

ruskeakarvaisten hevosten työtä. Triangeli soi. Kaksin käsin oli mies

tarttunut kilkkarautaan ja takapuoli heilui tahdikkaasti. Aterian

merkki, levon ääni.



Sellainen oli maailma, elämä, kun katsoit vuonolle käsin sen

rantakallion korkeudesta. Mutta kun käännyit, niin näit toisen

alkuperäisemmän, villin, julmemman maailman, jossa ei näkynyt mitään

ihmiskäsien, ihmiselämän jättämiä merkkejä. Alaston, paljas maa, siellä

ja täällä rotkojen reunoilla vaivaiskoivuja. Se näytti ulottuvan

loputtomiin, peräti mutkaisena ja peräti yksitoikkoisena. Kaukaa,

kaukaa sinersivät, lumitäplien kirjavoimat tunturit koristeellisina ja

kauniina.



Rantakalliolla seisonut mies kulki kohti näitä tuntureita. Hänen ei

tarvinnut kulkea pitkälle, kun hänet jo valtasi täydellinen erämaan

tunnelma. Hiljaisuus. Jostakin jyrkänteeltä kuului vain puron

itsepintainen ääni, ja läntinen tuuli kohahteli lentäessään tämän

koleanjuhlallisen seudun ylitse. Ei voinut kuvitella, että meri ja

tie, kaikki tuo niiden äärille pesiytynyt ihmistouhu oli kuitenkin

niin lähellä. Erämaako? Mutta tuossahan oli turpeesta ja kivestä

rakennettuja valleja ja varuksia, sortuvina, rappeutuvina. Niitä voisi

kuvitella erämaan villien, salamyhkäisten asukkaitten käsialoiksi.

Mutta ruostuneitten säilykepurkkien roviot kertoivat toista, kertoivat,

kertoivat. Nykyaikainen ihminen oli siinä syönyt ja odottanut

turvevallin suojassa ase kourassaan...



Mies kulki edelleen ja hautoi mielessään ajatuksia. Turvemaja

tässä maisemassa jossakin vesien äärellä, erakon maja. Kalastusta,

kullansiruja sorassa, helmiä raakunkuorien kätkössä... Yksinäisyyttä,

rauhaa.



Kas, tuossa kohosi tunturin turpeesta pieniä punaisia ja sinisiä

kukkia, ja kimalainen surisi touhukkaana. Tuolla pakeni kymmenpäinen

porolauma nopeasti pitkin rotkoa. Tuo näky ilahdutti mieltä: oli yhä

olemassa elämää, joka ei vaatinut teräksen kalketta, huomattavia

hampaan jälkiä luojan töihin...



Sitten kuului kirkaisu, villi ja julma, ikäänkuin ääni niiltä ajoilta,

jolloin ei ollut mitään terästä eikä teräksen käyttäjää, jolloin

ensimmäiset tuntevat olennot ryömivät maan tomusta tulvillaan sokeaa

elämisen raivoa. Erämaan harhailija huomasi yläpuolellaan linnun

levitetyin siivin. Haukka, tunturihaukka. Tuon vaalean, mustapilkkuisen

vatsan takana takoi sydän ja kiehutti verta. Se sydän ei suinkaan

suvainnut mitään kaksijalkaisia harhailijaa näillä mailla. Täällä oli

sen elämä, puoliso ja pesä jossakin kalliojyrkänteellä. Pois täällä

kaksijalkainen. Uusi, kesytön kiljaisu kikkasi ilmaa ja läntinen tuuli

kuljetti äänen kauas koleaan maisemaan.



Mutta tuo kaksijalkainen kulkija tunsi ympärillään, itsessäänkin,

liikahtelevan jotakin aikojen takaista, ikäänkuin hämäriä muistoja

ajasta, jolloin elämä oli perin hetkellistä ja eläimellisesti

surullista. Ehkäpä tuo haukka ja hän olivat kerran kilvoitelleet,

kumman nopeat ja surmaavat kynnet tavoittavat ennemmin saaliin, kumman

vatsan täyttää miellyttävästi juuri kuolevan otuksen verilämmin liha...



Miehessä, joka oli lähtenyt katsomaan erämaata Jäämeren rantakylästä,

heräsi jotakin kaukaista, saalistavaa, kyyristelevää, väijyvää petoa,

toiminnan halua. Lähin toiminnan kohde oli seurailla luola ikäänkuin

hävyttömin kiljahduksin taisteluun vaativaa lintua, keksiä sen pesä,

ehkäpä ryöstääkin, vaikuttaa jotenkin tuon erämaan asujan elämään.



Kas niin. Onko asuntosi ja aarteesi siellä, sinä tyhmä lintu?



Kallioinen jyrkänne kohosi kuten seinä. Haukka lensi tämän

jyrkänteen sivuitse, kohosi sen yläpuolelle ja istui sitten eräälle

kivenmöhkäleelle, joita oli kokonainen lauma tasanteella kuilun

partaalla. Siinä se nökötti liikkumattomana näköjään kuten kiveen

sulautuneena möhkäleenä hautoen tuntemuksiaan, tuhatvuotisia

haukkatuntemuksia. Se oli rengas ketjussa. Tuolla kallion kolossa oli

jotakin, joka oli keskeistä yksilön harrastuksissa. Ja siten suvun,

lajin ketju kantautui aikakausien halki...



Mies saapasteli pienen jänkäisen rotkon poikki ja alkoi kiipeillä

rinnettä ylös. Työ osoittautui vaikeammaksi kuin hän oli luullut. Nousu

oli jyrkkä. Oli tarkoin katsottava jalansijat ja väliin auteltava

käsilläkin. Mutta rinteessä oli rotko, pieni puron uoma, jota myöten

kiipeily oli helpompaa. Vuosisatojen vedet olivat siinä rikastuttaneet

ja höystäneet köyhää maaperää. Paikoin kasvoi reheviä pihlajapensaita.

Hiestyneenä ja hengästyneenä hän istui lepäämään, tupakoi ja muisteli

tapausta, joka oli sattunut hänelle joskus etelässä kukkivan

pihlajapensaan alla.



Pieni puro lorisi, solisi salamyhkäisesti, ja läntinen tuuli

kulki kohisten. Se tuuli ei tuntunut koskaan koskettaneen mitään

inhimillistä. Tämän seudun hiljaisuudessa ei erottanut mitään äskettäin

kuolleita ääniä. Siinä oli jotakin kesytöntä, julmaa.



Mutta hänhän oli menossa haukan pesälle, tunturihaukan pesälle. Mies

nousi. Hänen kasvoistaan voi nähdä, että hän muisti jotakin. Hän sanoi

ääneensä:



»Kinnas kädessä kuten haukan pesälle...»;



Siinä oli nyt se seinämä syliä korkeana ja laajana ja sileänä, sileänä.

Siinä ei ollut mitään sijaa käsille eikä jaloille. Vasta seinämän

keskivälillä oli pieniä pykäliä, penkereitä ja halkeamia. Siellä

luultavasti oli tunturihaukan kesän ja elämän sisällys, kalkkikuoriset

kuulat. Haukka, kaksikin haukkaa kierteli nyt yksinäisen miehen

ympärillä. Niiden äänissä oli varoitusta ja ilkuntaakin, oli ikäänkuin

tervehdys ammoisilta ajoilla. Tämä paikka oli linnoitus! Palaa takaisin!



Mutta hänhän oli päättänyt mennä haukan pesälle. Ei ollut mitään

muutakaan tekemistä toistaiseksi. Hän kiersi seinämän, kiipeili ja

ponnisteli ja pääsi jyrkänteen yläpuolelle leveälle tasan teelle, missä

irtokivet seisoivat laajana, vakavana kääpiökansana.



Hän huomasi, että seinämän keskipalkoille voi ehkä ryömiä viistoa

kallionhalkeamaa pitkin. Linnut lensivät hänen ympärillään levottomina,

kiertelivät ja kirkuivat. Mies riisui takin yltään ja alkoi laskeutua

halkeamaa pilkin hitaasti, hitaasti, ikäänkuin imeytyen kiinni kallioon

kaikilla jäsenillään. Haukkojen havisevat siivet tuntuivat toisinaan

melkein koskettavan hänen kasvojaan, ja linnun kurkun taipumaton ääni

kuulutti saavan monenkaltaisia vivahduksia.



Mutta nyt tuli pieni pykälä, ikäänkuin kapea parveke monikerroksisessa

kivitalossa. Mikä elämys olikaan istua siihen, turvallisesti,

koko painollaan. Ja siinä aivan hänen vieressään olivat ne neljä

kalkkikuorisla kuulaa, niin tiheästi punaruskeanpilkkuisina ja

-täpläisinä, että ne näyttivät melkein veripunaisilta. Niiden kohtalon

vuoksi tykyttivät sydämet rajusti kahden linnun mustapilkkuisen

höyhenrinnan alla.



Kas, niin, mies! Nyt olet haukan pesällä. Entä sitten? Oli kuitenkin

elämys istua siinä, sellaisella parvekkeella, tunturihaukan pesällä.

Aurinko paistoi erämaahan, kaukaisuudet sinersivät, ja läntinen luuli

kulki kohisten. Hän muistaisi tämän aina.



Mies tupakoi ja mietiskeli. Hän päätti ottaa haukan munat mukaansa,

muistoiksi, koristeiksi kaappiinsa päälle. Niistä sopisi huomauttaa

vieraallekin, että ne olivat noudetut melkein hengen kaupalla kaukaa

Jäämeren ääreltä.



Hän asetteli munat lakkiinsa ja otti lakin hampaisiinsa. Sitten alkoi

taival takaisin, ylöspäin, varovasti, varovasti, tuuma tuumalta.

Nyt halkeama hieman leveni. Siinä sopi levätä, maata kyljellään ja

hengittää, hengittää. Mutta oli parasta olla katsomalta alaskäsin.

Haukat lentelivät nopein, sujuvin siivin aivan hermostuttavan lähellä.

Voisihan hän ottaa nuokin, täytättää ne ja asettaa huoneeseensa. Siinä

olisi sitten koko tunturihaukan huusholli kaukaa pohjoisesta...



Käsi hivuttautui takataskuun, koukistautui valmiiksi, ja kun haukka

jälleen suhahti sivuitse kuului äkäinen pamahdus. Kuperkeikka höyhenien

pölähtäessä ja pari siiven iskua. Sitten ne raukesivat ja lintu putosi

alaspäin, parin irtautuneen höyhenen liidellessä sen perässä. Pieni

kahahdus. Tuo levoton lentäjä lepäsi siellä jossakin liikkumattomana.

Se oli ollut niin monen riekon, niin monen sorsan, jäniksen ja sopulin

surma ja hauta. Sen höyhenet olivat hohtaneet ja siivet kantaneet,

ja kallionkielekkeellä sen jälkeläiset olivat nähneet päivän valon,

kuten se itsekin kerran. Nyt jokin oikku oli tuonut sen laitumille

harhailevan kaksijalkaisen, pieni pamahdus oli ajanut sen ruumiiseen

nikkelinsirun, ja niin oli kaikki ohi. Elämä oli mennyt. Mutta ei

suinkaan jatkaakseen ja vahvistaakseen toista elämää. Ehkäpä sen

kuollut kuori istuisi vuosia, vuosia jonkin huoneen koristeellisena

kummituksena...



Sen puoliso ei lentänyt eikä kirkunut enää. Se oli kohonnut istumaan

seinämän äyräälle irtokivelle hautomaan omia hieman hämmästyneitä

haukantunteitaan.



Mies jyrkänteellä, kallionrepeämässä hivutti kättään sivulle

asettaakseen aseen jälleen taskuunsa. Silloin pamahti uudelleen.

Miehen jalka kouristui suonenvedontapaisesti, koko ruumis hytkähti

ja keinahteli silmänräpäyksen halkeaman reunalla, käsien ote heltisi

ja syöksy tapahtui. Hervoton ruumis kurottautui tyhjyyteen. Aivoissa

vilahti viimeiseksi joskus kuultu sananparsi:



»Ei se putoaminen mitään, vaan se äkkipysähdys...»



Sitten täytti tajunnankin tyhjyys, tyhjyys.



Seinämän juurella, pienen puron rotkossa makasi takiton mies kädet

levällään. Lähistöllä oli myöskin tunturihaukka, sekin selällään ja

siivet levällään, terävät kynnet pistäen esiin mustapilkkuisesta

vatsasta. Haukka oli kuollut, mutta miehessä oli vielä eloa. Hän

hengitteli ja hän tajusikin jotakin. Hän kuuli juoksevan veden äänen ja

huomasi lepäävänsä pienen pihlajan alla. Hetkisen hän muisti ja ymmärsi

kaikki, eikä hänen mielensä ollut iloinen. Hän etsi aseitaan, mutta

ei voinut liikauttaa raajojaan. Ase oli kuitenkin pudonnut ylhäälle

kallionrepeämään. Eikä sitä sitä paitsi tarvittukaan.



Mitä mies viimeiseksi näki olivat melkein veripunaiset haukanmunat.

Ne olivat nyt lippalakissa korkealla kallionrepeämässä. Mutta mies

näki ne kaappinsa päällä huoneessaan kaukana etelässä. Hän näki siellä

myöskin haukan levitetyin siivin, mustatäpläisin vatsoin. Hän kuvitteli

kuulevansa sen villin ja julman kirkaisun ja mietti kauan elämyksiään

erämaassa...



Kuului vain juoksevan veden salamyhkäinen ääni ja läntisen tuulen kulku

juhlallisen kauniin maiseman ylitse, tuulen, joka ei tuntunut koskaan

koskettaneensa mitään elävää ja inhimillistä.









KAVERI





Helle, ahdistava ja raskas, ihana ja luita hivelevä. Kävelin maantietä,

joka johti yli vaaraisen jyleän, metsäisen seudun. Viimeinen

ihmisasumus oli penikulman takanapäin ja ensimmäiseen edessä olevaan

tiesin olevan saman verran.



Tämä autio ja synkeä taival oli kuitenkin omiaan taustaksi

mielialalleni. Kävelin äkeänä ja hikoillen, hihasillani, olallani

keppi, jossa riippui takkini ja punaisesta nenäliinasta sitaistu

nyytti. Tuo harmaa, sujakka keppi tuntui polttavan olkapäitäni. Sillä

samalla kepillä oli lyöty minua eilen illalla kolme eri kertaa.



Se oli heinäkuun illan hämyä, tuollaisen illan, jolloin työssä

rasitettu ruumiskaan ei hevin kaipaa lepoa. Yhdytimme toisemme talon

nuoremman tyttären kanssa pihlajapensaitten alla ja jäimme juttelemaan.

Tapahtui lopuksi, että kätemme olivat hieman sekaisin, emme kuulleet

emmekä nähneet enempää kuin soivat metsot. Sitten kuitenkin havahduimme

askeliin, raskaisiin askeliin, isännän ja isän askeliin. Hän seisoi

aivan ääressämme suurena ja mahtavana. Hänen äänensä oli vihainen ja

ivallinen.



»Vai niin! Mutta kyllä minä niihin tauteihin tiedän lääkkeen. Keppi ei

ole vielä menettänyt makuaan!»



Ja hänen kädessään oli keppi. Se viuhahti pari kolmekin kertaa johonkin

kohtaan ruumiiseeni. Kirous ja kadotus! Kiehuin, mutta yksi ainoa sana

pysyi kuitenkin mielessäni kirkkaana kuten valoreklaami. Vankila! Se

oli nyt minua perin lähellä. Ja minussa oli tavaton inho vankilaa

kohtaan. Jokin sanoi, että minun oli sitä vältettävä kaikella muotoa.



Oli siinä kuitenkin nielemistä. Minua lyötiin kuten pahaista

poikasta, minua, miehen mittaista, maailmaa nähnyttä ja siellä omin

avuin elänyttä. Eniten etoi mieltäni, että se tyttö oli läsnä siinä

kohtauksessa. Näin kuten leimauksen valossa, että hän häpesi. Hän,

hyvänlaisen talon tyttö, oli tekeytynyt niin tuttavalliseksi työmiehen

ja maankulkijan kanssa.



Sain palkkapenningit taskuuni heti sen erän perästä ynnä kehoituksen

olla näyttämättä naamaani siinä kylässä. Jätinkin kylän vielä samana

yönä. Mutta oven pielestä otin mukaani juuri sen kepin, joka isännän

sanojen mukaan piti makunsa.



Siten otti alkunsa se matkani heinäkuisessa helteessä. Mielikuvitukseni

rakenteli outoja lyöntien ja loukkausten kostohistorioita. Sellaista

heikon laihaa lohdutusta. Ymmärsin sen ja seisahduin. Voisinhan

toimia yksinkertaisestikin. Palata ja antaa isännän tutustua keppinsä

väljähtymättömään makuun.



Avasin nyyttini ja aterioin vaaran rinteellä, kallion varjossa. Kävin

sitten pitkälleni ja mietiskelin, mahtaisiko se tyttö kauankin muistaa

sitä heinäpäiväläistä, jota isäntä löi, mutta joka mielensä maltettuaan

löi takaisin. Sillä levättyäni kääntyisin kostotielle. Tähän päätökseen

nukahdin.



Heräsin lakkaamattomaan ukkospauhuun, salamoihin ja sateeseen.

Räsähteli, räiskyi, vyöryi ja pauhasi. Ryömin säikähtyneenä kallion

kupeelle ja kyyristyin siihen. Silloin huomasin, että minulla oli

toveri. Säpsähdin ja tunsin samalla iloa siitä, että joku inhimillinen

olento oli lähelläni tässä säässä.



Hän oli etsinyt sateen suojaa saman kallion juurelta. Hän oli vanha

mies, parransänkinen, juoponnaamainen. Puku oli perin vilpoisa,

riekaleinen. Epäilemättä oikea maantiesetä, täydellinen vanha heittiö.



Vaikka voi se kuulostaa silläkin, että seuraani oli osunut lukemieni

kertomuskirjojen salaperäisiä, viisaita vanhuksia. Hänen äänensävynsä

oli uskonnollinen.



»Sinä vain nukut kuten syntiset, poika parka, tällaisessa

jumalanilmassa! Ihmisen poika on astunut alas ja näyttää meille

voimansa...»



Tämä kohtaus salamain säikkyessä tuntui minusta jollain tavalla ylen

omituisella. Tuijotin mieheen. Heräsi hämärä mielikuva, että tapasin ja

puhuttelin omaa itseäni, omaa tulevaista minääni. Katso, katso, mitä

elämä ja kohtalo onkaan tehnyt sinulle...!



Ukkosmyrsky kulki ohitse. Kirkastui. Mies katsoi nyyttiäni.



»Sinulla on evästä...»



Ojensin nyyttini hänelle. Hän söi erinomaisella ruokahalulla, tähteitä

jättämättä.



Sitten hän sanoi, että kuljen kai tuonne päin. Myönsin kulkevani siihen

suuntaan. Nyt tuntui helpolla, kohtalon määräämällä, purkaa päätökseni

paluusta ja näyttämisestä eräälle isännälle.



Astelimme ukkosilmaa seuranneessa raikkaassa säässä räiskytellen

lätäköltä. Toveristani riippui ja läpsähteli riekaleita kaikkialta.

Hänen uskonnollinen sävynsä oli mennyt jyrinäin mukana. Hän kirosi

joka toiselle sanalle ja kertoi kovista kokemuksistaan, kuulumattoman

huonosta onnestaan. En pitänyt hänestä. Samalla kuitenkin mielessäni

eli omituinen, hupsu tunne, että olin tavannut tulevaisen oman itseni.

Hiukan vielä harjoitusta eräisiin asioihin, joihin tunsin taipumusta,

esimerkiksi sellaisen halun torjuminen, että minun pitäisi isännälleni

antaa lyönti lyönnistä, viranomaiset, vankila. Tuossa, tuossa minä

astelin riekaleisena, vanhana roikaleena...



»Onko sinulla rahaa?»



»Ei.»



Valehtelin, sillä olihan minulla heinäntekoansio.



Tuli talo. Menimme sisään ja kaveri sanoi reilusti, että ruokaa

kahdelle miehelle. Sitä laitettiin ja hän istui syömään, mutta minä

en, eikä minulla ollut vielä nälkäkään. Ajattelin, että nyt eroamme,

kaveri, pistäydyin ulos ja lähdin astumaan.



Tiessä oli ojelmus ja maatkin olivat avoimia. Kun katsahdin taakseni,

näin kaverini jäljestävän minua ripein askelin. Hän ei varmaankaan

ollut ehtinyt oikein syödä. En iljennyt juostakaan. Hän tapasi minut ja

hänen äänessään oli moitetta:



»Miksi kaveri jätti?»



Sanoin, että oli niin vaikeata istua syömäänkin, kun rahavarat eivät

tahdo vankata.



»Kyllä sellaisesta aina selviää.»



»No, miten?»



»Sanon aina antajalle yksinkertaisesti, että ei ole rahaa. Jos

huomautetaan, että miksi ette sanonut sitä ruokaa tahtoessanne, niin

sanon, että olisitte silloin laittaneet huonomman ruoan.»



En pitänyt tästä kaverista. Tuntui siltä, kuin hänkin olisi

tietänyt, että olimme yhtä. Hän oli kuten vanhempi veli, isä, minun

tulevaisuuteni kuva. Minulla oli velvollisuuksia häntä kohtaan.

Hän ehdotti minulle esimerkiksi takin myyntiä. Oli turhaa komeutta

kanniskella takkia mukanaan tässä säässä. Lisäksi hänellä oli

epäilyksiä, että minulla sittenkin olisi käteisiä rahavaroja.



»Taitaa sinulla olla...?»



Minua veti niin poikaseksi tuon mahtavan roikaleen rinnalla, että

näytin hänelle kukkaroni. Siellä oli muutamia kymppejä. Oli minulla

oikeastaan enemmänkin, mutta olin ehtinyt ne siirtää muualle kätköön.



Niin sitten matkasimme pari päivää ja söimme ja kulutimme

yhteistoiminnassa ne minun kymppini. Koko ajan kaveri oli varuillaan,

etten minä pääsisi livahtamaan.



Illalla eräässä talossa sanoin emännälle, että tuossa on viimeinen raha

ja sillä leipää. Emäntä antoi leivän ja kolikonkin takaisin. Sanoi,

että kun se on viimeinen raha, niin hän ei sitä ota. Pyysimme myöskin

yösijaa. Huoneeseen ei mahtunut, mutta saimme mennä saunaan.



Mutta minä makasin valveilla. Odottelin, milloin kaveri nukkuisi.

Viimein kuorsaus kuului. Hiivin lauteilta ja painoin oven kiinni hyvin

hiljaa ja sanoin mielessäni: hyvää yötä, kaveri...



Sitten juosta pojotin pari kilometriä ennen kuin olin varma siitä,

ellei kaveri minua tavoittaisi. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.



Mutta minulla on kuitenkin tunne, että jossakin hän odottaa, perin

lähellä. Ehkä minussa itsessäni. Pieni peräänanto eräille taipumuksille

ja tilaisuuksille ja siinä olet vanhana, väärentämättömänä,

täydellisenä roikaleena!



Välistä ajattelen häntä sellaisena myötätunnolla, mitä tunnetaan vain

itseään kohtaan. Hän oli pelastajani, opettajani. Hän tuli ja näytti

tulevaisen henkilöni silloin, kun olin päättänyt näyttää eräälle

isännälle, että kepillä on todellakin yhä entinen makunsa   mikä teko

epäilemättä olisi vienyt minut nopeasti kaverini, edelläkävijäni

jäljille. Hän antoi minun kurkistaa tulevaisuuteen, antoi vihjeet

kohtaloni välttämiseen. Kaduttaa, että kestitsin häntä niin kitsaasti

ja vastahakoisesti. Siitä on jo kauan. Mutta yhä minä muistan sen

kaverin eräiltä heinäkuun päiviltä   helle oli ahdistava ja raskas,

ihana, hivelevä   aina minä tulen hänet muistamaan.









PAKO JA PALUU





Jamu Koski oli paennut. Pako on katkeraa. Mutta jos ette tahdo

taistella, saatte paeta, oli joku filosofi sanonut.



Hän oli paennut New Yorkin miljoonakaupungista. Hän oli paennut

piikatyttöä, joka ilmoitti olevansa raskaana ja tahtoi kaikessa

itsetiedottomassa naisenkavaluudessa saada Jamu Kosken niskaan raskaan

elämän ikeen, tahtoi tehdä hänestä aviomiehen ja isän.



Hänestä, Jamu Koskesta, ylioppilaasta, vapaasta miehestä, tahdottiin

tehdä yksinkertaisen piikatytön mies. Oli oltu jo niin pitkällä,

että tyttö sanoi hommanneensa hänelle paikan talonmiehenä,

tyydyttäväpalkkaisen paikan heti alussa. Mutta oliko se nyt sopiva

toimi sivistyneelle miehelle? Ja voisiko hän näyttää tuollaista, vaikka

sievääkin Lyyliä sukulaisilleen ja hienoille tuttavilleen Suomessa

vaimonaan? Ajatuskin jo hikoilutti.



No, hänen vanhempansa olivat kyllä, jos tarkasti ajateltiin, tavallisia

maatiaisihmisiä. Mutta tuttavissa oli hienoakin väkeä ja olletikin

tulisi olemaan, hän kun palaisi kotimaahan ja ottaisi kielitaitonsa

turvin hyvät paikat ja palkat. Mutta ylioppilas hän varmasti oli. Hänen

arvossaan ja tittelissään ei ollut mitään epäiltävää, kuten oli laita

monilla hänen tuttavillaan. Vanhemmat olivat suurin uhrauksin hänet

kouluttaneet. Valkoinen lakki oli saatu. Mutta sitten kävikin ilmi,

ettei ylioppilas ollut vielä mitään merkillistä. Sopivia paikkoja ja

palkkoja ei ollutkaan joka oksalla, kun ei ollut mitään suhteita,

vaikutusvaltaisten ja rikkaitten ihmisten suosituksia. Jamu Koskelta

meni muutama vuosi joutilaisuudessa, kunnes hän sai aatteen lähteä

Amerikkaan. Se oli rikas maa, siellä olisi tilaisuuksia sivistyneelle

miehelle.



Mutta New Yorkin vilinässä kävi pian ilmi, eitä sopivat paikat ja

palkat olivat täällä vieläkin kauempana kuin Helsingissä. Raskaisiin

ja raakoihin ruumiillisiin töihin hänen taasen ei sopinut mennä, eikä

hän olisi jaksanutkaan, kun ei ollut niihin tottunut. Hänen rahansa

hupenivat ja hän kärsi jo puutetta. Mutta sitten hän tutustui New

Yorkin sivistyneempiin suomalaispiireihin, miehiin, joiden oppiarvot

olivat kukaties kyseenalaisia, jotka eivät mielellään puhuneet

entisyydestään, mutta jotka tunsivat maailmaa ja opettivat hänelle

tapoja. Heidän välityksellään hän tutustui New Yorkin suomalaisiin

palvelustyttöihin. Hän oli komea mies ja hauska poika kun tahtoi, osasi

laulaa ja kertoa iloisia juttuja. Hänen menestyksensä oli mainio.

Hänestä tuli tunnettu henkilö maailmankaupungissa, yleinen mies,

jokailtainen vieras piikatyttöjen keittiöissä. Hän sai vilkaista

keittiön kautta rikkaitten maailmaan kaupungin läheisissä huviloissa,

herrasväkien poissa ollessa liikkua komeissa huoneissa ja syödä

hienoston pöydiltä putoavia herkkuja, ystävättäriensä kestitsemänä.



Ensimäiset setelit, jotka ensimäinen tyttö hänelle lainasi tilapäisen

puutteen vuoksi, rapisivat kyllä ilkeästi hänen korvissaan. Sillä hän

tiesi, ettei sitä lainaa koskaan maksettaisi takaisin. Mutta vähitellen

hän tottui. Pian hän piti kuten luonnolliseen maailmanjärjestykseen

kuuluvana asiana viittä kuutta heilaa ja heidän rahojaan. Eihän

hän niitä tahtonut. Hänen tarvitsi vain vihjata puutteestaan ja

tytöt tyrkyttivät hänelle rahojaan. He tiesivät itsekin ne iäksi

menettävänsä, mutta antoivat silti ikuisessa naisellisuudessaan lainan

varjoon kääriytyen. Sillä he eivät tahtoneet tunnustaa itselleenkään,

että he ostivat hänen seuransa, ostivat komean ja hauskan pojan. Sitten

he välistä panivat toimeen kohtauksia, kissamaisen mustasukkaisina

yllyttäen toisiaan hänen kimppuunsa. Mutta sellaiset kuurot eivät Jamu

Koskeen vaikuttaneet. Hänessä oli jotakin vesilinnunomaista. Hän nousi

laineilta ja oli silmänräpäyksessä kuiva.



Mutta kuitenkin häntä välistä kauhistutti huomatessaan vuoden,

toisen ja kolmannenkin menneen ja äkätessään yhä elävänsä New Yorkin

suomalaisten palvelijattarien kustannuksella, niiden tyttöjen, jotka

oli temmattu kaukaa metsäkylistä ja istutettu maailmankaupunkiin. He

olivat oma ihmisluokkansa, ja Jamu Koski oli heidän loisiaan. Mitähän,

jos hän sellaisena pysyikin, jos hän jonakin päivänä huomaisi, että

elämä oli livahtanut, että hänestä oli tullut vanha?



Ei uskaltanut ajatella. Ei sopinut tunnustaa, että kauniit haaveet ja

toiveet elämästä olivat olleet turhat. Siksi piti olla liikkeessä,

elää nykyhetkessä kuten juopunut, välttää tyhjiä tiloja. Yhä uusia

tyttöjä ja heidän rahojaan, ynnä juontia, korttipeliä ja keskustelua

tovereitten kanssa, jotka jonkin epämääräisen toimen naamion alla

verottivat piikatyttöjä kuten hänkin. Mutta Jamu Koski ei koskaan

tunnustanut olevansa yksi heistä. Tämä olisi tilapäistä. Hän oli kieltä

oppimassa ja palaisi sitten kotimaahan, saisi toimen ja uuden elämän.



Sitten tuli Lyyli. Hänkin oli piikatyttö. Mutta nuorempi,

sinisilmäisempi, hennompi, ensikertalaisuudessaan itsetiedottoman

viekas. Tunnusti olevansa raskaana ja luuli kiehtoneensa ja kietoneensa

miehen.



Ikäänkuin tytöt eivät olisi ennenkin syyttäneet häntä vahingoistaan.

Mutta omin avuin heidän oli täytynyt niistä selvitä, tavalla tai

toisella. Olisipa sekin olemista, jos täytyisi naida jokainen New

Yorkin piikatyttö, jonka kanssa on seurustellut...



Mutta kuitenkin tämä Lyylin asia oli kuten toista laatua. Hän oli

niin omituisen avuton ja tietämätön ja samalla niin varma ja ovela,

että tiesi jo hääpäivänkin, olipa hänellä jo tiedossa työpaikkakin

sulhaselle. Ja päälle päätteeksi kuului New Yorkin valtiossa olevan

laki, että jos nainen vannoo asiansa oikeuden edessä, niin miehestä

tehdään aviomies tahtoen tai tahtomattaan.



Jamu Kosken edessä oli hirmuinen pulma. Hän teki rehellisen

tunnustuksen eräälle toverilleen, ja tämä neuvoi häntä pakenemaan.

Hänen oli itsensä täytynyt eräitä kertoja jättää New York joksikin

aikaa samantapaisissa tilanteissa. Poissaolo selvitteli pian

sekautuneen veden.



Mutta Jamu Koskella ei ollut rahoja matkustamiseen. Mutta sekään ei

ollut pätevä este. Voi matkustaa salaa junien päällä ja alla. Se oli

kovaa. Mutta siihenkin oli alistuttava ennemmin kuin menisi ansaan,

jota sitten katuisi ikänsä. Ei ollut oikein kuolla elämältä ja antaa

yhteiskunnan kärsiä vahingon. Sillä turhaanhan olisi miestä koulutettu

niin monet vuodet, jos hän nyt astuisi tuollaiseen kuoppaan.



Ja Jamu Koski oli niin peloissaan, että hän pakeni päätäpahkaa ja

rahattomana New Yorkista. Tuollaiset nuoren ja avuttoman näköiset

Lyylit, jotka olivat raskaana, jotka tiesivät hääpäivät ja työpaikat,

olivat peloittavia. Hän kärsi nälkää ja vilua, unettomuutta ja jäsenien

puutumista sopimattomissa matkustuspaikoissa. Mutta hän kamppaili

kohtaloa vastaan vapaudestaan kuten mies.



Sitten piru tahtoi, että hän eräällä asemalla valitsisi salaisen

matkustajanpaikkansa jostakin häkkimäisestä laitteesta junan veturin

kärsästä. Se osoittautui ylen ahtaaksi ja epämukavaksi. Mutta eteenpäin

hänen oli päästävä. Junan lähdettyä liikkeelle kävi ilmi, että

vauhti heitti hänen päälleen paljon pölyä, savua ja santaa ja kylmiä

tuulahduksia, jotka tunkivat ytimiin asti. Häkki oli ahdas. Hänen oli

kyyrötettävä polvet koukussa, naama vasten pölypilveä ja kärsittävä

vaivaa. Vatsa oli tyhjä, mutta pää osoittautui hyvin rikkaaksi

ajatuksista ja mielikuvista.



Hän muisteli newyorkilaista parin dollarin asuntoaan ynnä iltoja

rikkaissa taloissa, joihin tytöt olivat hänet kutsuneet isäntäväen

poissa ollessa. Nyt oli näin. Hän näytti menettäneen kaiken, tekipä

niin eli näin.



Tuo Lyyli ja hänen naimisensa olisi ollut viimeinen pahatyö. Sillä mitä

merkitsi avioliitto noilla edellytyksillä? Työpäiviä, sivistymättömän

miehen työpäiviä, jokin komero, jota he sanoisivat kodikseen. Ja

lapsia, itkua, huutoa, sairastelua, hyssytystä, rauhattomia öitä.

Ja sunnuntaisin ja vapaailloin piikatyttöjä holottaen kauheaa

siirtolaiskieltään, juoruillen isäntäväestään ja toisistaan, kertoen

rumia juttuja. Ei mitään ylevämpää, ajatusperäisempää. Koko elämä kuten

pähkinänkuoressa.



Ennemmin vaikka vuosi tässä häkissä, silmät sokaistuina, vihaisien

santajyvästen hakatessa naamaa. Ansan hän oli välttänyt, elämänsä,

hengenelämänsä kuristavan ansan.



Viimein juna kiiti puhkuen ja jyristen kirkkaasti valaistulle asemalle

ja seisahtui. Ei ollut varaa liikahtaa. Töin tuskin voit selvitellä

silmistäsi enimmät santajyväset ja tuijotella ulos ristikoitten lomitse

tuonne valoon ja vapauteen, onnellisiin, vapaina käveleviin ihmisiin.

Hetki oli sopimaton häkistä poistumisyritykseen.



Mutta nyt kävi niin, että joku ohitse kävelevä mies huomasi

rautatankojen lomitse Jamu Kosken kiiltävät silmät ja pölyisen naaman.

Hän ällistyi, hymyili ja vetäisi sitten esiin taskumatin ja tarjosi

ryyppyä tankojen välitse. Useita muitakin ihmisiä keräytyi paikalle

ällistelemään, nauramaan, lausumaan mielipiteitään.



Ylioppilas Jamu Koski tunsi olevansa kuten peto, omituinen otus

häkissä. Hän häpesi. Hän tunsi värisevänsä muustakin kuin kylmästä

ajatellessaan, että tuossa olisivat nyt hänen köyhät vanhempansa

näkemässä hänen alennustilansa. Tuohonko oli heidän poikansa vienyt

se ylioppilaslakki, jolla he olivat kuvitelleet nostaneensa hänet

korkealle yläpuolelleen? Eli jos tuossa asemalla olisi ollut joku

hieno tuttava Helsingistä tahi eräs tyttö, jonka kanssa hän oli

ollut kihloissa, jota hän oli muistanut läpi näitten vuosien... Tahi

kuvittelepa siihen edes se New Yorkin Lyyli, joka järjestelee hänelle

lapsia ja työpaikkoja ja hääpäiviä. Oo, surkeus! Mitä? Vaikkapa

nyt mentäisiinkin niin pitkälle, että lapsi ei olekaan hänen, vaan

esimerkiksi rikkaan isännän. Juuri sellaisista syistä ne alusta alkaen

hyväpalkkaiset työpaikat voivat olla piikatyttöjen hankittavissa.

Mutta mitäpä oikeastaan merkitsi, olipa lapsi kenen tahansa. Tässäkin

tapauksessa voisi olla vain pelkkää etua siitä, että lapsi olisi

vieraan sedän. Ihminen tekee joissakin seikoissa omituisuudessaan ja

itsekkyydessään itselleen vahinkoa. Sitä paitsi tämä Lyyli-juttu oli

alusta alkaen ollut jotakin muuta kuin toiset. Lyyli oli vain piika,

mutta hennompi, sinisilmäisempi. Jos hän ei osannutkaan puhua hienoille

ihmisille, niin hän kuitenkin pelastaisi ylioppilas Jamu Kosken

häkistä, missä hän kyyrötti ihmisien pilkattavana.



Nuo pari minuuttia eräässä häkin tapaisessa laitoksessa veturin edessä

kirkkaasti valaistulla asemalla olivat Jamu Koskelle väkevä elämys.

Hänessä tapahtui luhistumista ja rakentumista, käymistä. Hänen heikko

tahtonsa kimpoutui päätökseen. Hänelle valkeni tie.



Hän palaa. Hän ottaa aviokseen New Yorkin Lyylin, piikatytön, ja

alentuu talonmiehen toimiin, kuuntelee lasten kitinää. Se oli

kuitenkin elämää ennemmin kuin tämä kaikki päätön harhailu kylmässä ja

armottomassa maailmassa.



Juna oli lähtenyt liikkeelle ja kuljetti häntä eteenpäin. Hän kyyrötti

kärsivällisesti häkissään, silmät sokaistuina tomusta, kasvot

santajyvästen piiskattavina.



Mutta hänen sisäinen silmänsä näki valon. Ensimmäisessä tilaisuudessa

hän ryömisi pois häkistään, palaisi ja nöyrtyisi kohtalonsa edessä.









VIHERIÄ PENKKI





Viheriä penkki vanhojen lehmusten alla, joiden kellastuneet ja kuolleet

lehdet kahisivat yötuulessa. Kylmyydestä huolimatta penkki näytti

hikoilevan. Kosteus kimalteli sen säteillä, siinä, mihin katulyhtyjen

valo lankesi.



Penkki, sehän on lepoa varten, ihmisten mukavuudeksi. Yökulkija

pysähtyi ja istahti. Hänen jalkansa olivat arat ja kankeat

monituntisista, päättömistä kävelemisistä kaduilla, monien entisten

öitten hitaasta vaelluksesta, noista iäisistä päämäärättömistä

golgatan-teistä. Hän oli perinjuurin väsynyt. Penkki oli rakennettu

lepoa varten. Ihmiskunta oli päässyt niin pitkälle: oli pystyttänyt

penkin lehmusten alle. Vika oli vain säässä, ilmanalassa. Ei ollut

päästy vielä niin pitkälle, että olisi voitu painaa nappulaa ja hallita

luonnonvoimia.



Sillä kulkijaa puistatti nyt vilu, öinen sää oli kuten olento, joka

hyväili hänen jäseniään julkein käsin. Ruumiinverhot olivat huonot,

monissa vaiheissa rähjääntyneet ja sitäpaitsi oli jotakin vikaa

ihmisessä itsessään. Sisällä ei tuntunut mitään lämpöä. Se johtui kai

siitä, että eilispäivien syömisistä oli parasta olla puhumatta.



Miehen hampaat löivät loukkua. Vilu ja väsymys olivat kuten kaksi

vastakkaista voimaa. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Ja sitten niihin

liittyi vielä kolmas tekijä, nälkä. Vilu ja nälkä tappelee, kuvasi

sananlasku jotakin surkeaa taistelua.



Hän kuuli parin vaunun surinan. Ne kuljettivat ehkä toisenmoisia

yökulkijoita, ylönsyöneitä, juopuneita, joista huokui eläimellinen

lämpö, onnellinen uneliaisuus pehmeillä patjoilla...



Mutta hänen ajatuksensa oli lyhyt, töksähtävä.



»Saatana, kun saisi nukkua», pääsi hänen kalisevien hammastensa lomitse.



Nukkua! Oli ollut aika, jolloin hän sai ojentaa väsyneet jäsenensä

pehmeälle vuoteelle ja nukkua, nukkua kyllikseen. Eikä hän

ollut osannut edes nauttia siitä oikein, ottaa antia vastaan

kiitollisuudella, armona, siunauksena.



Pehmeä vuode! Hänen väsyneessä ja turtuneessa tajussaan oli äkkiä elävä

mielikuva siitä. Hänellä oli jälleen vuode valkoisena, lämpöisenä,

pehmoisena. Siihen vajosi, vajosi. Tuli armias ja laupias tajuttomuus.



Hän kallistui penkille pitkälleen, kiertyi jonkinlaiselle puneelle

kuten nukkuva koira, pää syvälle hartioitten sisään vedettynä, ja

nukkui.



Oli jo aamuyö. Jonkin ajopelin häipyvä ääni, jonkun kulkijan kiireiset

askeleet. Kolean tuulen huokaus lehmuksissa, huokaus, joka karisti

alas kuolleita, käpristyneitä lehtiä. Niitä putoili penkille, putoili

nukkujan päälle, ikäänkuin niiden asia olisi ollut kätkeminen ja

hautaaminen. Katulyhty heitti valoaan laimeana, näyttäen viheriän

penkin toisen pään, nukkuvan miehen pään, suojaa etsivän, syvälle

vetäytyneen pään, joka näytti tajuttomasti surevan sitä seikkaa, että

oli olemassa kaula, että oli olemassa ulottimia, jotka lisäsivät lämmön

haihtumapintaa. Tuon nukkuvan ruumiin ihanne näytti olevan jonkinlainen

kerä, pyöreä möhkäle.



Ehkä siinä oli nähtävissä uuden kehitysopillisen ilmiön alkuitu.

Raajoja, ulottimia ei olisi oikeastaan tarvittu pitkiin aikoihin.

Kerä olisi siisti kappale: se voitaisiin potkaista kierimään johonkin

ihmisten jaloista, eikä se loukkaisi ketään...



Joku huojahteleva herrasmies, kädet syvälle päällysvaatteen taskuihin

tungettuina kulki ohitse. Hän oli pyrkimässä kohti autoasemaa. Hänen

väsynyt silmänsä sattui penkkiin, tuohon omituiseen myttyyn, jonka

lampunvalo näytti vain osittain. Hän sävähti. Oli kuten penkillä olisi

ollut joku omituinen eläin, kyyristelevä, väijyvä peto. Se odotti siinä

milloin langettaisin huolettomuuteen...



»Sälli, juopunut! Sellaista siivottomuutta, epäjärjestystä», sanoi tämä

toinen yökulkija ja silmäili vaistomaisesti ympärilleen etsien poliisia.



Hänen askelensa häipyivät ja sitten kuului edempää liikkeelle lähtevän

auton hyrähdys.



Kului kotvanen. Tuuli tohahteli puissa, joiden alla oli viheriä penkki.

Näytti siltä, että mies sai todellakin vajota, vajota pehmoiseen uneen,

ilman vietereitä, ilman lämpöä, selvän taivaan alle. Näytti siltä, että

uni kuului kaikille.



Mutta sitten kuuluivat jälleen askelet, määrämittaiset askelet,

jotka pysähtyivät penkin luona. Siinä seisoi poliisi. Hän tarkasteli

hetkisen olentoa, joka makasi penkillä kiemurassa kuten nukkuva eläin.

Luvatonta, asetusten vastaista! Hän sormeili pamppuaan. Kuluneet

kengänpohjat ojentuivat tuosta mytystä houkuttelevina. Niissä oli

pari risareunaista reikää, jotka muistuttivat ärsyttävää irvistystä.

Pamppu heilahti tottuneesti ilmassa ja putosi raskaasti, tärähtäen

kengänpohjiin.



Mies kimposi istualleen ja silmäsi säikähtynein, tajuttomin katsein

ympärilleen. Hän hytisi vilusta ja hieroi koneellisin liikkein sääriään.



Mitä? Ei mitään. Ei entistä kummempaa. Oli vain siepattu, varastettu

unta ja sitten oli tapahtunut herätys. Mutta kylläpä tärähti ilkeästi.

Poliisi seisoi siinä heilautellen pamppuaan, suu liikkuvana. Hän sanoi

kai jotakin kiukkuista, ehkä hän kirosi, ehkä hän ärjäisi vain, että

liikkeelle.



Liikkeelle, liikkeelle! Mitä se merkitsi? Sitä vain, että elämä oli

liikettä. Kävele, kävele vain mies kuten tarun juutalainen...



Lyhyt uni oli virkistänyt miehen aivoja. Hän kyyrötti penkin reunalla

ja hieroi mietteissään sääriään välittämättä poliisin kärsimättömistä

eleistä.



Siinä istuallaan hän näki unen suunnattomasta poliisista,

suunnattomasta pampusta. Se sattuu kaikkien niiden jalkapohjiin, jotka

eivät saisi nukkua, mutta jotka kuitenkin nukkuvat. Tulee tärähdys,

herätys. Liikkeelle...



»Liikkeelle, mies! Ei täällä saa nukkua!» Poliisin pamppu teki

ilmeikkäitä eleitä.



»Kunhan kykenen. Kohmetutti...»



»Sittenhän tässä tuli tehdyksi laupeuden työtä», sanoi poliisi

tuttavallisemmin.



Mies nousi vaivalloisesti, oikoi sääriään ja alkoi astella, ensin

arastellen, sitten yhä reippaammin. Poliisi seurasi häntä silmillään,

kunnes hän katosi. Ehkä hän ajatteli, että sinne painui pimeyteen,

mutta siellä hän ei pysy. Sieltä hän pulpahtelee, pulpahtelee esiin

ties missä muodossa. Ehkä se ei ensi kerralla ole vain uni viheriällä

penkillä.



Poliisin määrämittaiset askelet loittonivat.



Penkillä, jonka vihreille säleille lankesi katulyhdyn valo, kimalteli

himmeä kosteus, kuten raskas hiki. Siinä näkyi kuivana kuviona,

haihtuvana muistona, eräät ääriviivat, kuten jonkin metsäneläimen

makaus korvessa.









TAPAAMINEN





Antti Hyry seisahtui satamatorin kulmassa ja sytytti savukkeen.



Silloin hän näki erään vanhan sällin, joka käveli katukäytävää

edestakaisin sylkeä topehtien ja itsekseen tupisten. Hänellä oli

jaloissaan patiiniresut, joiden anturain alle sylttyhousujen lahkeet

alinomaan pyrkivät, ja hänen napittamaton, tahrainen palttoonsa

reuhotti auki. Hän näytti rauniolta, myrskyjen ja jumalanilmojen

repimällä. Hänen naamansa oli takkuisen parran peitossa, ja hänen

viiksiensä rautalangan kaltaiset päät alkoivat Antti Hyrystä näyttää

merkillisen tutuilta.



»Olen nähnyt hänet ennen», ajatteli hän. »Toisessakin maisemassa hän on

seisonut...»



Mutta oliko se mahdollista? Voiko tuon ruokottoman ja likaisen sällin

takaa kurkistaa aina siistinasuinen ja ryhdikäs kersantti Manni?



Antti Hyry ajatteli aikaa monta vuotta sitten, aikaa, jolloin hän

kantoi sotamiehen takkia: kersantti Manni oli silloin kaikessa

ryhdikkyydessään kasarmin kauhu, ihmistarhuri, tulvillaan järjestystä,

rangaistusharjoituksia, ilmiantoja ja linnanuhkaa, kunnes hän sitten

eräänä päivänä raivon vallassa oli erehtynyt käymään käsiksi alokas

Keriin. Ilo oli silloin välähtänyt monen sotamiehen silmässä: nyt

joudut kuitenkin kitimiin, oi sinä ihmiskoira! Mutta oli käynyt

ilmi, ettei alokkaan virheettömässä ihossa näkynyt juuri mitään

pahoinpitelyn merkkejä. Silloin heräsi sotamiesten mielessä outo ja

pirullinen ajatus. Alokas Keri marisi ja vääntelehti heidän käsissään

ja sai samalla huonoa lohdutusta, että parempi on silmäpuolenakin

elämään sisälle mennä, emme me sinua lyö, vaan kersantti Manniin tämä

koituu... Asia kehittyi nopeasti. Useat sotamiehet ja aliupseerit

todistivat yhtäpitävästi, että kersantti Manni oli hyökännyt

harjoitustilaisuudessa alaisensa kimppuun ja pahoinpidellyt tätä.

Lääkärintodistus näytti, että pahoinpitely oli ollut suorastaan

petomainen: sinelmiä ja naarmuja ympäri ruumista ja paha ruhjevamma

istumalihaksessa. Kersantti Manni ei kieltänyt. Kuitenkin Hyry muisti

hänen oikeudenistunnossa tuskastuneena mutisseen, kun lääkärin lausunto

oli luettu, että eikö niiden ruumis siedä käsiä enempää kuin taikina...

Tuomio kuului: vankeutta ja virasta erottaminen. Se oli ikäänkuin

kuolemantuomio. Kersantti Mannia ei enää ollut. Hänet oli pyyhkäissyt

pois raskas käsi. Hän saisi nyt karjaista kamalimman äänensä, eikä

kukaan pelkäisi, eikä vavahtaisi. He olivat iloinneet ja viettäneet

juhlaa, mutta tunteneet samalla levottomuutta ja hiljaista tuskaa. Ehkä

he olivat mietiskelleet sellaisten sanojen merkitystä kuin oikeus,

valhe ja väärävala... Ehkä he ajattelivat, että mitä tämä kaikki

hyödytti, kun kersantti mannit elävät kuitenkin ikuisesti. He nousevat

ylös, sotalaitoksien maaperästä putkahtavat he välttämättömästi aina

uudelleen esiin. Oli ruotaistu maasta kasvi, joka oli piikikäs ja

vahingollinen, mutta täytyisi käydä käsiksi itse maaperään...



Antti Hyry huokasi ja tuntien tuskaa ja levottomuutta katseli miestä,

jota hän epäili ylösnousseeksi kersantti Männiksi, hänen haamukseen.

Vaikuttaako maisema, tausta noin paljon ihmiseen...



»Onko jotain hullusti, kaveri?»



Mies pysähtyi ja heitti tupisemisensa ja töpehtimisensä. Ne olivat

olleetkin kuivia sylkyjä: pisaraakaan ei pirahtanut.



»Tutaksesiko katsot?»



»Ajattelin, että kerran noilla olkapäillä oli valkoiset nauhat...»



Ja samalla Antti Hyryyn tulvahti syvä säälintunne: mies oli heitetty

sotalaitoksen kovalta ja järjestetyltä maantieltä siviilielämän

pensaikkoon ja sotkuisille poluille, joilla hänen täytyi

välttämättömästi eksyä ja menehtyä.



Hän seisoi siinä hievahtamatta ja kuten harmistuneena siitä, että hänen

aikaansa haaskattiin. Hänen parrakkaat kasvonsa eivät ilmaisseet,

tunsiko hän puhuttelijaansa vai ei.



»Niillä olkapäillä on ollut paljonkin. Eikä tässä vieläkään olla miltä

näytetään, muun kuin tapauksen tähden. Leipurinliikekin oli, mutta tuli

sen viinanroskan kanssa...»



»Ihmisleipuri olit kyllä huono...»



»Meinaatko sinä? Mutta turha minun kanssani on. Olitko komennuksessani?

Se oli sitä aikaa...»



»No, ehkäpä Mannin koulussa oppi yhtä ja toista.»



»Turha minun kanssani on! Olen palttounut maailmaa vastaan. Jos tuttu

mies olet, niin anna kymppi, että saan aamuryypyn ja pääsen tuuriini ja

päiväjärjestykseen.»



Antti Hyry kaivoi liivintaskuaan.



»Sitten niille kehtaa paremmin sanoa oikeat sanat...»



»Kenelle?»



»Entisille tuttaville ja sukulaisille, jotka muka kynsin hampain ovat

asemissaan ja joille meikäläinen on vaarallinen...»



»Kerran sinä olit vaarallinen meikäläisille, silloin kun sinun

bailussasi oli pari tuumaa sitä, jonka nimi on valta...»



»Turha minun kanssani on... Ne entiset ystävätkin hautovat minun

varalleni jotakin jutkua, laitoksia, hullujenhuoneita...»



Hän pudotti saamansa kolikon palttoonsa taskuun.



»Minä maksan. Minulla on pelko, että kuolen vielä rikkaana...»



Sen kummempia hyvästejä heittämättä hän kääntyi ja alkoi kävellä.

Antti Hyry näki, kuinka hänen askelensa tihenivät ja ryhtinsä parani

viinakaupan maalattujen akkunain alkaessa näkyä.



Antti Hyry heitti savukkeen pätkän kadulle ja mietiskeli, että tämä

vielä puuttui, tämä kohtaus. Eikö tuo parrakas, kurja sälli ollut

riistänyt häneltä erästä sankarikuvitelmaa suuresta kamppailusta erään

peloittavan kersantti Mannin kanssa? Mutta Manni, kersantti Manni,

oli sittenkin ollut hirmuisuus ja peto, silloin kun hänellä oli tuota

himoittua, päihdyttävää valtaa. Nyt hän oli vain raunio, kummitus.

Hän oli kuollut jo silloin kun hänet kiskaistiin irti sotalaitoksen

maaperästä.



Pitikö entisen sotamiehen tuntea katumusta muistaessaan eräitä seikkoja

ja nähdessään tuon kummitusolennon nuhraisen ja napittoman palttoon

hulmahtelevan raittiissa ja raa'assa aamutuulessa, joka puhalsi merellä

käsin?



Hän ei tuntenut mitään. Tuo sotamies oli ollut joku toinen olento kuin

Antti Hyry, työmies, jolla oli nyt kiire paikoilleen. Korkeintaan kävi

hänen mielessään nopea ajatus: joka päivä on kaatunut ja kaatuu miehiä

elämän taistelussa.









»HAJALLE MENNYT SUKU»





Hako-Santtu istui mökkinsä porraspuilla päästellen jaloistaan vetisiä

saappaitaan. Jalatkin olivat märät, kastuneet. Hän kirosi mielessään

nykyajan ja nykyajan karvarit. Vedenpitävää nahkaa ei osattu enää

valmistaa kuten ennen. Hakoukko oli muutenkin vähän huonolla tuulella.

Neljäkymmentä syltä hän oli kaivanut ojaa tänäkin päivänä Taalerin

suolla, viidettä vuotta yhdeksättäkymmentään käyvä mies. Puitakin,

oikea emäkantokin, oli sattunut linjalle tavallista enemmän. Kun sitten

tulet mökille, ei muorilla ole edes ruoka valmiina. Ei ollut saanut

kuoriperunoita keitetyksi, vaan viritteli vasta tulta niiden alle. Oli

se huushollia! Huonohan tämä muori kyllä olikin ja yhä huonommaksi se

tuli.



Hako-Santtu läpsytteli paljaita jalkapohjiaan porraspuuhun, kaivoi

taskustaan tupakkaneuvonsa, täytti piippunsa kömpelöin sormin ja

sai lohdutusta syvistä henkisavuista. Himokkaasti liikahtelivat

lontot posket, harmaan keltaiset posket, joita tuhannet rypyt

uurtelivat. Harmaana tupsahteli savu ja kulmikas, karkeapiirteinen

pää, pienet silmät syvältä kuopistaan tuijottelivat tummahkoon ja

lauhkeaan syyskesän iltaan. Hän tunsi nyt itsessään jotakin lauhtuvaa

ja lempeätä. Kesäinen vesi saappaissa ja myöhästynyt ateria ovat

lopultakin pieniä asioita...



Niin istui Hako-ukko portaillaan harmaana ja karkeahkona ja sulautui

jollakin tavalla loppukesän iltaan. Ennen kuin tupakkapiippu oli

palanut loppuun, hän huomasi, että mökkiä lähestyi mieshenkilö

herraskaisessa asussa, mustaa matkalaukkua riiputtaen. Onhan sen

näköisiä liikkujia nykyaikana maaseudun maisemissa: konekauppiasta,

henkien vakuuttajaa, saarnaajaa, mitä lieneekään. Hako-Santtu

tupsutteli järkähtämättömänä savuja piipustaan.



Vieras lähestyi, tervehti ja kysäisi:



»Tekö olette Santeri Hako?



Hako-ukko myönsi asian niin olevan, kohentautui pystympään asentoon ja

tuijotteli vierasta tutkivasti. Mutta kaikki tuollaiset herrasasuiset

olivat hänestä ikäänkuin yhdennäköisiä, kuten taivaanlintuja tahi

vedenkaloja.



»En kai minä tunne. Kuka se tämä vieras on?»



»Taidamme olla vähän sukulaisia. Minä olen Pekka Hako, teidän poikanne.

Olen tullut Amerikasta.»



Vanha mies nouseskeli seisomaan ja kätteli tulijaa. Niinpä niin,

olihan hänellä tosiaankin ollut ennen vanhaan sen niminen poikakin,

vieläpä hänen ensimmäisensä, esikoisensa. Hän muisti vielä hyvin

tilanteet niihin aikoihin, sillä isyys oli ollut silloin hänelle

ikäänkuin tapaus, kuten jokin merkillisyys. Myöhemmin hän oli kerjennyt

sellaisiin tapauksiin tottua.



»Eipä uskoisi», sanoi hän. »Mutta niinhän sanotaan, että tulee mies

meren takaa, vaan ei turpeen alta.»



»Tulihan sieltä tultua, vähän kuin sattumalta. Kuulin sitten tuolla

kirkolla, että täällä elää vielä sukulaisiakin, vieläpä isä vanhakin...»



He katselivat tovin toisiaan vaieten ja istuivat sitten portaille. Ei

voinut sanoa, että he olisivat tunteneet tavanneensa mitään tuttua ja

läheistä. Pekka Hako oli joutunut lähtemään isänsä köyhästä majasta,

jonne ilmestyi yhä uusia syöviä suita, jo sangen varhain. Sitten hän

oli nuorena lähtenyt meren taakse, siirtolaisuuteen, kuten siihen

aikaan oli tyylinä etsiä pakotietä ikuisen köyhyyden vaivoista.

Sittemmin he eivät olleet juuri kuulleetkaan toisistaan.



»Miten sitä on jo teillä ikää?» kysäisi poika.



Vanha mies puhalteli suustaan hyvältä tuoksuvaa savua, sillä hän oli

saanut täyttää piippunsa poikansa tupakeilla. Hän katsoi kysyjän

huolella ajeltuja poskia ja harmaita ohimoita.



»Onhan sitä ikää, on vähän enemmän kuin sinulla. Minulla on

kahdeksaskymmenes viides vuosi menossa. Sinun pitäisi kai häristellä

yli kuudenkymmenen...»



»Teillä on uusi äitikin, on tullut tietooni», puheli poika.



»On, vaikka eipä tuo enää ole niin uusikaan.»



»Ja lapsia molemmista avioliitoista...»



»Onpa, aivanpa tarpeeksi asti. Kahdeksantoista lasta on kastettu

nimiini kahdesta äidistä...»



Vieras äänsi jotakin hämmästelevää vieraalla kielellä.



»Ja ovatko kaikki veljeni ja sisareni ja veli- ja -sisarpuoleni elossa?»



»Eivät ole. Monta niitä on kuollutkin.»



»Montako lasta teillä siis on elossa?»



»Onhan niitä, montako niitä nyt onkaan? Se Antti Laurilassa, se Martta

miniänä Puolakassa, Aappo sotaherrana kaupungissa, Matti siellä

sydänmaalla ja se tolvana Ville... Enpä tosiaan muita muista näin

suoralta kädeltä. Ne ovat yksi siellä toinen täällä.»



»Montako lasta teiltä sitten on kuollut?»



»Kaksi tyttöäkin...»



»Entä poikia?»



Vanhus oli kauan vaiti. Hänen kasvonsa saivat ponnistelevan ja

vaivautuneen ilmeen. Mutta lopulta hänen oli tunnustettava:



»En tosiaankaan kuolemaksenikaan muista, montako lasta minulla on

kuollut ja montako on elossa...»



Poika näytti ihan ilostuvan ja naurahteli huvittuneena:



»On siinä tosiaan isä-ukkoa! Lukemattomat kuten taivaan tähdet ovat

hänen jälkeläisensä jo ensimmäisessä polvessa...»



Hako-ukko tunsi itsensä ihan loukkaantuneeksi tuosta naurahtelusta.

Hän on aina elättänyt suurta perhettä, aina raatanut raskasta työtä,

eikä ole vielä tähän päivään mennessä turvitellut yhteiskuntaan eikä

lastensakaan leipiin. Mutta hän nieli harminsa.



»Mitenkäs sitä sinulla on perhettä?»



»Ei ollenkaan. Ei ole vaimoa eikä lasta. Ei ole koskaan ollutkaan...»



»No siinä ei laskupäätä tarvita, ellet sitten rahoja laskeskele», sanoi

vanhus.



»Mistä niitä. Kovin laaja oli se Santeri Havon perikunta.»



Se oli taasen kuten pistelemistä. Mutta poika jatkoi heti:



»Eikö teillä ole enää yhtään lasta luonanne tässä asumuksessanne?»



»Ei ole. Maailmalla ovat. Sinnehän ne joutuvat meikäläiseltä heti kun

kynnelle kykenevät..»



»Vieläkö te teette töitä?»



»Töitäkö! Tietenkin kuten ihmiset ainakin. Keväällä olin tukinuitossa,

kuten olen ollut yli neljänäkymmenenä keväänä perätysten. Sitten olen

niittänyt ja nyt viimeksi kaivanut ojaa. Neljäkymmentä syltä sitä

aukesi tänäkin päivänä.»



»Eikö se vanhuus ala haitata?»



»Vanhuusko! Ei minua vielä vanhuudesta sakoteta...»



Ja tuohon harmaaseen, kulmikkaaseen ja karkeahkoon ihmismöhkäleeseen

meni vielä ylpeyden pahahenkikin.



»Minä en tosiaankaan vielä tiedä, mitä se väsy on...»



Sillä hän oli unhoittanut, kuinka raskaasti hän oli istahtanut siihen

portaille työstä tultuaan, kuinka hän oli sydämistynyt siitä, että

perunat eivät olleet vielä kiehuneet.



»No, sitten te olette nuorempi minua. Sillä minä olen väsynyt, olen

monesti suuttunut tähän elämään, väsynyt sitä kärsiessäni, kuten

raamatuissa sanotaan...»



Mutta nyt tuli portaille muori, ilmoittaakseen että ruoka oli valmiina.

Hän oli vanha ja kumarainen, onnuskeleva, puolikuuro ja ryiskelevä.

Nyt hän hämmästeli tätäkin vierasta, joka kuului olevan hänen

poikapuolensa, Hako-Santun poikia siitä ensimmäisestä vaimosta, jonka

hän oli useinkin kuullut olleen niin paljon paremman toista. Ei näistä

hänen miehensä jälkeläisistä koskaan saanut selvää. Niitä oli niin

paljon ja kaukana olevia ja yleviäkin.



Isä ja poika nousivat, molemmat vanhoja ja harmaita miehiä, ja menivät

sisälle tuohon tummaan mökkeröiseen. Löytyipä vieraan matkalaukusta

vähän ruoanparannuksiakin muorin yksinkertaisesti laittamaan,

puhtaudenkin puolesta hieman epäilyttävään muonaan. Syötyään he

puhelivat vielä pitkät tovit, kunnes oli aika käydä levolle.

Hako-Santun kaukaa saapunut poika valitsi yösijakseen ladon, jossa oli

vähän heiniä. Ne olivat ainakin puhtaita ja tuossa ilmavassa huoneessa

oli hyvä hengitellä vilttiin kääriytyneenä.



Hän valvoi kauan ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan tässä maassa,

jossa kaikki oli hänen mielestään köyhyyden paininpuun vääntämää ja

vääristämää. Hänen mieleensä oli jäänyt vain muistikuvia kalvavasta

nälästä, puistelevasta vilusta ja parempiosaisten pilkasta. Katkeruus

oli pureutunut häneen kuten suola lihaan, jopa vanhempiaankin kohtaan,

hulttioita ihmisiä, jotka intohimossaan kylvivät surutta uusia, pahoja

ja raskaita elämäntaakkoja. Hän oli luullut käsittäneensä suuren

onnen saadessaan tilaisuuden paeta tätä maata ja sen iankaikkista

köyhyyttä, päästessään siirtolaisuuteen. Aluksi oli seurannut vain

raskaita pettymyksiä, ikävää ja suurta yksinäisyyttä, raskasta työtä,

työttömyyttä ja kovaa onnea. Myöhemmin hänen elämäntaivaansa oli

ikäänkuin valjennut. Hän oli tehnyt säästöjä, jopa siinä määrässä,

että hän tuntiessaan itsensä työhön väsyneeksi arveli jo rahojensa

riittävän viemään hänen elämänsä loppuun. Silloin hänen mieleensä oli

tullut vanha maa, johon hänellä siihen saakka ei ollut ollut juuri

mitään yhteyttä, ei mitään kaipuita. Mutta siellä kuului tulevan elämä

halvaksi, tuossa köyhässä maassa, jossa parhaat hedelmät olivat kuivia

käpyjä. Hänellä ei ollut mitään siteitä uuteen maailmaansakaan, ei

ketään läheistä ihmistä. Ainoastaan joitakin tuttavia, kulkevaisella,

aina lähtevällä ja uusia työpaikkoja etsivällä miehellä. Hän oli

tehnyt äkillisen päätöksen ja matkannut meren ylitse, tullut

synnyinpitäjäänsä, jossa nälkä oli häntä muinoin kalvanut ja vilu

puistanut. Siellä hän oli ällistyksekseen kuullut, että hänen isänsä

vielä eli, tuo hänen muistikuvissaan vuosisatojen takainen mies.



Niin hän oli tullut ja tavannut Santeri Havon portaillaan, vanhana

ja harmaana, jykevänä ja historiallisen näköisenä. Hänen laaja,

hajalle mennyt, lukematon ja tutkimaton jälkeläismääränsä oli jollakin

tavalla huvittanut Pekka Hakoa. Sillä viimeisinä vuosina oli hänen

katkeruutensa hieman lauhtunut. Ehkä oli sittenkin kannattanut elää

ja joka tapauksessa elämä oli jo melkein mennyt: ei ollut enää pahoja

pelkoja tulevaisista vaivoista. Hänen rahansa riittäisivät kyllä

siististi pitäen loppuun asti, jopa pieniin ylellisyyksiin, juhliinkin.



Nyt, vanhoilla päivillään, hänessä oli herännyt halu etsiä jotakin

läheistä, jolle hän voisi näyttää pientä menestystään: tässä nyt

ollaan, Hako-Santun vanhin poika, joka ennen kerjäsi ja kärsi

kaikenlaisia. On oltu siirtolaisena ihmisen ikä ja koottu vähin

varojakin, joiden määrää ei syrjäinen tiedä...



Siinä maatessaan, muistellessaan ja mietiskellessään heräsi ajatus

jonkinlaisesta juhlasta ja sukukokouksesta. Hän kutsuisi yhteen kaikki

Hako-ukon lapset, veljensä ja sisarensa, että elossaolevat voitaisiin

laskea. Hän kustantaa sen, vaikka se nyt vähän maksaisikin, ja ottaen

siitä vähän lapsekasta iloa näyttää itseään sukulaisilleen ja näkee

heitä, epäilemättä yksinkertaisia ihmisiä, jotka ovat ikänsä eläneet

köyhässä korpimaassa.



Sen hän tekee, Santeri Havon vanhin poika. Siihen ajatukseen hän

nukahti.



       *       *       *       *       *



Mutta loppujen lopuksi Santeri Havon jälkeläisiä kokoontui vain

vähäinen määrä. Tuli Matti Hako, siirtolaisuudesta palanneen Pekan

täysi veli, oikea korpitorppari, tuli käveltyään toistapenikulmaisen

kinttupolun, poikki kivisten tahi hiekkaisten kangasmaiden, yli

upottavien nevojen, tuli suurissa ja rumannäköisissä nahkasaappaissaan

ja pyhätakissaan, johon näytti iskeytyneen metsien vihertävä vivahdus,

tuli liukasjalkaisena, hieman epäilevänä ja arkana kuten ainakin

metsänelävä. Tuli myöskin Kaija, heidän sisarpuolensa toisesta äidistä,

pienoisen talon emäntä naapuripitäjästä, työn ja lastensynnytysten

ja yövalvomisten nääntyneen näköiseksi saattama, mutta väsymättömän

kielevä ihminen. Mutta siihen sitten tulemiset loppuivat, vaikka Pekka

Hako oli sohonut sanaa kaikkiin ilmansuuntiin, lähetellyt kirjeitä,

jopa panettanut asiasta ilmoituksen sanomalehteen. Mutta kaikki

Havot näyttivät olevan omaan elämäänsä, omiin huoliinsa ja iloihinsa

vajonneita ihmisiä. Ei mitään sukurakkautta. Ehkä köyhyys sitoi heitä

kuten liekaköysi. Se ei ainakaan näyttänyt ajavan heitä liikkeelle

tutustumaan outoon velimieheen, Ameriikoista saapuneeseen, jonka

epäilemättä täytyi olla rikas, kun hän tuollaisia harrasteli, jolta

köyhä sukulainen voisi odottaa lahjaa, avun lekahdusta. Sellaistakaan

mieltä ei näyttänyt Hakojen hajaantuneessa suvussa löytyvän.



Oli pilveilevä, sateleva syyskuun sunnuntai. Päivä oli jo puolessa ja

juhlatunnelmat näyttivät jäävän tulematta. Matti Hako, korpitorppari,

oli paljon vaikeneva mies ja myöskin Kaijan, pienen emännän, kieli oli

hetkeksi mykistynyt, kun kotoiset huolet tunkivat hänen mieleensä:

miten tulee talo toimeen emännän poissa ollessa, miten käyttäytyvät

lapset... Oli odotettu jotakin suurenmoista ja oltiinkin hieman noloja.

Silloin Pekka Hako keksi aatteen, että he lähtisivät autoretkelle

kaupunkiin. Siellä he voisivat vierailla sotaherraveljensä luona, ja

muutenkin tuollainen matka olisi kertakaikkiaan elämys hänen köyhille

sukulaisilleen, ainakin Kaija-emännälle, joka ei ollut koskaan käynyt

kaupungissa, ja korpi-Matillekin, joka oli käynyt siellä vain kerran

tahi kahdesti nuoruudessaan, kauan sitten.



Tuollainen tuuma tuntui heistä molemmista sekä isä-Santusta kuitenkin

suunnattomalta kevytmielisyydeltä ja ylimielisyydeltä, kauhealta

harharetkellä. Ajellapa nyt noin ilman aikojaan! Lopulta he kuitenkin

suostuivat, kun oli päätetty, ettei matkalla kauan viivyttäisi.



Niinpä he sitten istuivat autossa, isä-Hako ja kolme hänen

jälkeläistään, joiden elossa olevaa lukumäärää hän ei tarkoin tiennyt,

ynnä ajuri, vierasta verta. Matti, väärentämätön sydänmaalainen,

vaikeni tyystin, sillä sileä tie, laajat, aukeat vainiot, tiheät

talorykelmät näyttivät hänestä oikeaan ihmiselämään kelvottomilta ja

herättivät hänessä ahdistavan tunteen. Kaija taasen ei saanut autolla

ajosta mitään iloa, sillä hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja

kuvotusta. Mutta vanhassa siirtolaisessa heräsi katkeria muistoja, kun

hän näki tutun talon tien vieressä, näki pellon, jota hän oli kyntää

retostanut keskenkasvuisena poikasena synkeässä sateessa, pisarain

hakatessa hänen ohuet vaatteensa ihoon kiinni. Puistattava vilu tuntui

vieläkin uhoavan häneen näistä maisemista ja hän painautui vaieten

vaunun nurkkaan. Isä-Santtu oli ainoa, johon matka ja vauhti näytti

vaikuttavan virkistävästi. Hän puhua rötisi lakkaamatta vanhoista

asioista, ajoista, jotka olivat paremmat nykyisiä.



Viimein Hako-ukon siirtolaispoika havahtui kuulemaan näitä puheita,

ja lapsuuden ja nuoruuden olosuhteiden luoma, aina kytevä, omituinen

vastenmielisyys tätä maata kohtaan leimahti ilmilieskaan. Hän sanoi,

ettei tämä maa vieläkään elä nykyhetkessä, että se on sata vuotta

jäljessä muusta maailmasta.



Hako-Santtu nauraa röhisi ivallisesti ja sanoi, että se oli järjetöntä

puhetta. Tietysti oli mennä retostettu muun maailman mukana kuten läjä

rattaassa.



»Näkeepä sen näistä teistäkin», sanoi poika Hako.



»Vanhoja, mutkaisia karjanpolkuja täällä nimitellään komeasti tieksi...»



»Niiden takia on aherrettu liikaakin», penäsi ukko. »Ennen ei teistä

paljon välitetty, eikä silti myöhästytty mistään...»



Ärsyttelevä, riitainen keskustelu keskeytyi kuitenkin Matti veljen

äännähdykseen:



»Siinäkin on yksi meidän sukua...»



Vaunu oli juuri sivuuttanut ontuen kävelevän miehen, omituisen,

resuisen, säkkiselkäisen, kerjäläismäisen ilmestyksen. Ajaja pysäytti

auton, ja Pekka Hako työnsi oven auki ja hihkaisi:



»Hoi, mies! Kuulut olevan velimieskin, niin että astu samoihin

kärryihin...»



Miehen tummille, omituisesti rypistyneille kasvoille nousi virnistys.



»En ole koskaan ollut tuollaisilla rattailla enkä nouse niille

nytkään...»



Vaunun ovelta kurkistavien outojen kasvojen takaa hän näki sitten

toisia, tutumpia naamoja, jopa isä-Santunkin jyhkeän olemuksen,

ja hänen hymynvirnistyksensä häipyi pois. Heidän välinsä eivät

olleet koskaan olleet läheiset, he eivät olleet tavanneet toisiaan

vuosiin, kymmeneenkään vuoteen. Nytkin Hako-ukko istui juurakon

tapaisena, synkistyneenä. Tämä oli hänelle kipeä kohta. Hänestä

tuntui häpeälliseltä, että Hako-Santulla, järkähtämättömällä kovan

työn tekijällä, oli tuollainen poika, maantienkulkija, joka kiersi ja

kerjäsi, vedoten onnahteleviin sääriinsä. Hän olisi kyllä pystynyt

töihinkin, sillä hän oli elänyt työstään nuoruudessaan, kunnes

tilapäisten vaikeuksien vuoksi keksi ryhtyä kerjäämään ja mielistyi

ottamaan sen elinkeinokseen. Nyt hän oli kuljeskellut maanteillä jo

parikymmentä vuolta kerjäten ja valehdellen. Sellainen elämä ihan etoi

isä-Santun vanhaa sydäntä, eikä tällä pojalla, jota hän nimitteli

Tolvana-Villeksi, ollut mitään syytä retkillään pistäytyä isä-ukon

mökkiin, eipä koko kotipitäjäänsäkään.



Nyt velipuolet väittelivät tovin vaunun ovella, kunnes toinen

leikillään uhkasi käyttää vaikka väkivaltaa täydentääkseen

sukukokousta. Silloin maankiertäjä alistui ja kiipesi vaunuun arkana

ja murjottavana, toisesta toiseen vilkuilevana. Sukulaisia, isiä ja

veljiä, niin! Mutta tietysti he halveksivat häntä, he, jotka elävät

muka kuten ihmiset. Ehkä he kadehtivatkin häntä, joka hävyttömästi on

välttänyt kovan ja raskaan elämän pulman, hikoiluttavan työn ja sen

sellaisen... Eikä tuo vieras velipuoli edes antanut hänelle rauhaa,

vaan kyseli kyselemistään hänen elämästään, naureskeli ja näytti

oikein nauttivan siitä, että hänellä on niin alhaisuuteen vaipuneita

velimiehiä, sillä välin kun hän itse on meren takana edistynyt niin

ja niin. Suorastaan vuorenkorkuinen hän on tämän kerjurivelipuolensa

rinnalla.



Matka jatkui, ja kaupungin tornit ja katot alkoivat näkyä

taivaanrannalta. Vaunu hurisi sitten pitkin katuja, kääntyili kulmissa

ja pysähtyi pienen puutalon eteen. Tästä talosta löytyi Hakoukon

sotaherra-pojan asumus, löytyi soturi itsekin, vääpelinpukuinen,

ryhdikäs mies, nuorimpia suurista veljessarjoista. Hän hämmästyi ja

ilostuikin nähdessään tuon kuormallisen sukulaisvieraita: heidän

mukanaan tuli tuulahdus kaukaa maalta, elämästä, jonka hän oli jättänyt

niin monia vuosia sitten, jonne hän ei koskaan palaisi, mutta jota

hän joskus muisteli kaivaten, kuten usein ajatellaan asioita, jotka

ovat ainiaaksi menneet. Samalla hänen ilostumisensa takaa kuulsi

kiusaantuminenkin: tuo sekalainen lauma kuvasteli hänen sotilaalliseen

säännöllisyyteen tottuneissa silmissään epäilyttävältä, melkein

rikolliselta. Miksi takki reuhottaa auki, miksi on toisen saapasvarren

suu alempana kuin toinen, miksi itse ihminen seisoo kuvatusmaisesti?

Ehkä he sitä paitsi aikovat viipyä kauankin hänen vaivoinaan. Hän

sanoi, että sepä sattui sopivasti: hänellä on nyt juuri muutama

tunteroinen vapaata aikaa, sitten hänen on mentävä palvelukseen.

Isä-Santun vanhin poika ilmoitti vierailijoiden puolesta, että se sopii

heillekin hyvin: heidänkin aikansa on rajoitettu.



Kävi ilmi, että talossa oli jo ennestääkin vieras samaa laajaa sukua.

Anna, piikojen säätyä, kotiapulainen, jo ikäpuoli ihminen, jonka

miessuhteetkin alkoivat olla jo sitä ja tätä, joten hän usein vietti

vapaailtojaan veljensä perheessä, kertoillen mielenkiintoisia asioita

kulloisestakin herrasväestään. Nyt hän sai ilon nähdä isä-vanhaa

vuosien takaa, ilon nähdä tuttuja ja tuntemattomia veljiään. Mutta

talon hienonnäköisen rouvan ja korean, nukkemaisen lapsen huvi tästä

vierailusta näytti olevan kyseenalaista. Ainakin rouvan kasvoille nousi

hymyjä, joissa pilkotti huonosti salattu ylenkatse ja iva. Että ihminen

voikin olla sellaisesta perheestä, ettei äärtä eikä päätä! Niitä oli

nyt tulvahtanut huoneet täyteen, tolloja maalaisia, jotka arastellen

ällistelivät vaatimattomassa vääpelin asunnossa ja luulivat tulleensa

ruhtinaalliseen ympäristöön... Etteivät ne nyt vain tunkeudu tänne tuon

tuostakin, kun kerran alkuun pääsevät!



Tultiin kuitenkin jotenkuten toimeen. Saatiin kestitystäkin, voileipää

ja kahvia, viiniäkin korkeista laseista, nestettä, joka lämmitti veriä.

Naiset olivat jo päässeet jutteluvauhtiin ja kertoivat toisilleen

olosuhteistaan. Isä-Santtu istui poikiensa keskellä jykevänä ja

harmaana, ryppyisenä ja kunnianarvoisena, kuten mahtava runko, sukupuu,

josta oli putkahtanut monenlaista oksaa, niin monenmoista, ettei hän

itsekään ollut siitä seikasta selvillä. Hänen vääpelipoikansa oli

väkisinkin katsottava häntä ihaillen. Sellainen tervaskanto! Oli siinä

kerrakseen ukkoa! Hän taputti vanhusta olalle.



»Tämä poika se on osannut elää ja polkea maasta soturia jos muutakin...»



Ukko mutristeli suutaan tyytyväisenä ja alkoi puhua keväitten luvusta,

joina hän on seisonut vesien partaalla puita uittaen, ojista, joita

hän on kaivanut, pelloista, jotka hän on raivannut, puupinoista, jotka

hän on hakannut. Hän katseli ympärilleen ja hyväksyi tämän poikansakin

touhun: maan varjelus on korkea asia, eikä esivalta miekkaa hukkaan

kanna. Hänen päässään kai kihisi hieman tuo outo juomakin.



»Hienothan sinulla on paikat ja kuulettaahan tuota palkkaakin olevan

aivan olemalla...»



Myöskin Aappo Hako, vääpeli, tunsi nyt olevansa menestynyt mies

monien veljiensä joukossa. Hän innostui ja kertoili ajoista, jolloin

hän alkoi uransa, kertoi kohoamisestaan, tilaisuuksista, joissa hän

kunnostautui ja näytti sotilaallisen kykynsä. Mutta samalla hän tunsi

salaisen masennuksen hiipivän luokseen: hän oli jo kiivennyt uransa

huipuille, hän oli ikuiseen aliupseeriuteen tuomittu mies. Hän yritti

kuitenkin tukehduttaa näitä ikäviä ja kiusaavia ajatuksia alkaen kertoa

suunnitelmistaan: niin ja niin hän opiskelee, alituisesti hän pyrkii

eteenpäin. Upseeri hänestä tulee. Samalla hän kuitenkin salaisesti

tunsi, että tämä kaikki oli vain haavetta ja turhaa puhetta.



Pekka Hakokin kertoi hyvistä asioista, joita hänelle oli sattunut meren

takana, urakoista, joissa hän oli ansainnut paljon rahaa vähällä työllä.



Jopa Ville Hakoonkin, maankiertäjään, tarttui yleinen innostus

ja hän jutteli tapauksista, jolloin hän oveluudellaan oli tehnyt

toivottomuudesta myötäkäymistä: aterioita ja yösijoja. Hän oli myöskin

osannut syöttää sopivia valheita viranomaisille, jotka pyrkivät joskus

häntä ahdistelemaan irtolaisuudesta.



Mutta Matti Hako, metsätorppari, vaikeni ja mietiskeli asioita, joita

hän oli aikaansaanut. Oliko hän edistynyt tässä maailmassa? Peltoja

hän oli laajentanut, pirtin hän oli kengittänyt ja kattanut, elukoita

hän oli lisännyt, lauman lapsia hän oli elättänyt, vanhimmat niistä

alkoivat olla jo aikuisia...



»No, me olemme sitten olleet onnenpoikia», sanoi Hako-ukon

siirtolaispoika. »Meille tuntuu aina käyneen hyvin. Eikö ole koskaan

ollut hetkeä, jolloin olemme ajatelleet, että kunpa emme eläisikään,

eikö ole ollut hetkeä, jolloin olemme pelänneet?»



»Minä en ole koskaan pelännyt», sanoi isä-Santtu levein rinnoin. »Minua

ei ole hirvittänyt mikään...»



»Sotilas ei saisi tuntea pelkoa», jutteli vääpeli. »Se on laissa

kielletty. Mutta jos totuus on tunnustettava, niin minä seisoin

hetkisen pelolla lyötynä silloin, kun sain viimeisen korotukseni,

vääpelin arvon. Ajattelin, että nyt oli tullut pää vetävälle. Tämän

jälkeen ei voi mitään tapahtua...»



»Minä pelkäsin silloin», tunnusti ryysyinen maankiertäjä vinkahtelevin

äänin, »kun seisoin Salon ankaran nimismiehen edessä ja pakkotyö näytti

olevan päälle painumassa...»



»Minä olen kauhistunut monestikin tätä elämää», sanoi Pekka Hako

näyttäen vanhalta ja väsyneeltä. »Esimerkiksi silloin, kun pääsin sinne

lännelle ja minut yksin pudotettiin yösydännä radanvarteen jonkin

lautakojun viereen. Tuntuipa tosiaankin, eitä olen yksin... Mutta

entäpä sinä korpi-Matti? Onko sinua koskaan metsä peloittanut?»



»Ainakin silloin», sanoi Matti Hako hiljaisin äänin, »kun vaimoni

synnytti ensimmäisen lapsen. Sieltä on lähes penikulma ihmisten kyliin

lähtipä mihin suuntaan hyvänsä. Lisäksi oli kelirikon aika. Ei auttanut

muu kuin pestä kätensä ja ryhtyä kätilöksi...»



Niin he juttelivat, kunnes tuli aika erota. Vääpelin oli lähdettävä

vartiopalvelukseen. He sanoivat hyvästit. Oli ollut hyvä tavata,

tuntea, että oli lähdetty yhdestä pesästä. Mutta oli hyvä myöskin

erota. Poikue oli jo kertakaikkiaan hajonnut, kukin lentänyt omille

teilleen...



Seurue seisoi auton luona. Iltaa oli vielä hetkinen jäljellä. Ohjelmaan

kuuluivat nyt elokuvat, sillä korpi-Matti, emäntä-Kaija ja itse

Hako-ukkokaan eivät olleet niitä koskaan nähneet.



Kansan paljous sunnuntaisilla pääkaduilla oli metsänihmisille ihme.

Mihin heillä oli kiire? Millä he kaikki elivät? He olivat touhussaan

ja paljoudessaan arvoitus kuten muurahaiset polullaan tahi sääskiparvi

metsässä.



Mutta meren takaa palannut siirtolainen katseli seikkoja toisilla

silmillä.



»Miksei, kaupunki mikä kaupunki, mutta autio. Ei ole ihmisiä...»



Ja hän kertoi maailmankaupungista, missä ihmiset liikkuivat

edestakaisin kolmessa kerroksessa, ilmassa, maan päällä ja maan alla.

Niihin maanalaisiin vaunuihinkin hyökättiin ulos ja sisälle sellaisissa

tungoksissa, että nivelet natisivat...



Sitten he istuivat pimeässä salissa ja näkivät kuvien syttyvän,

liikehtivän ja sammuvan. Nämä kuvatkin oli tuotu meren takaa,

kaukaisesta maasta, missä ne oli valmistettu kaiken maailman ihmisten

nautittaviksi, tuollaisten ihmisten, joita epämääräinen kiire näytti

ahdistavan kaduilla. Ehkä he voivat istahtaa hetkiseksi, kun näkivät

edessään edes kuvan kiireestä, touhusta, vauhdista, joka oli ravintoa

heille... Tuollaiset kuvat olivat kyllä suurta taikuutta, mutta

Hako-ukko näki pian, että niihin sisältyi jonkinlaista riettautta,

joka ei vanhalle kuulu, ja hän nukahti. Eikä hänen poikansakaan,

korpitorppari, päässyt oikein selville siitä seikasta, että mitä tällä

kaikella oikein tarkoitettiin, vaikka hän katseli uskollisesti. Kuvia,

kuvia vain. Ehkä haluttiin antaa raa'alle kansalle edes silmänruokana

hienoa elämää, jota se ei muuten saisi maistaa. Sen sijaan Kaija oli

pian selvillä siitä seikasta, että usein esiintyvän naisen upean

poven aaltoilu merkitsi suurta mielenliikutusta, vieläpä hän voi

aavistella, milloin oli kysymyksessä tuska ja milloin kuvaihmiselle

teki hyvää, varsinkin kun hänen sisarensa Anna, piikain säätyä, joka

yhä oli heidän mukanaan, auttoi häntä kuiskauksillaan. Hän olikin hyvin

selvillä näistä kuva-asioista, sillä ne kuuluivat hänen jokaviikkoiseen

ravintoonsa. Hän ehti selostaakin muutamia näkemiään kuvia, jotka

olivat merkinneet hänelle paljon. Esimerkiksi eräästä suuren laivan

haaksirikosta, jossa oli mukana muuan köyhä mies, josta loppujen

lopuksi tuli rikas erään rouvan kanssa...



Niin kului kuva-ateria loppuun, eikä kukaan tullut sen

täyteläisemmäksi. Jälleen oli hyvästijättö. Anna, piikain säätyä, ja

Ville, maankiertäjä, jäivät tänne. Mielissä käväisi pieni alakuloisuus,

minkä ero, loppunut juhla, iltaan ehtinyt päivä, aina herättää.



Sitten vaunu vieri kohti pimeää maaseutua, sen mulkosilmien valokiilat

lankesivat harmaalle maantiennauhalle. Santeri Hako ja hänen kolme

jälkeläistään istuivat vaieten, epämääräisiin, surullisiin haaveisiin

vajonneina. Siinä he olivat yhdessä, mutta kuitenkin kaukana,

taipaleitten takana toisistaan. Perhe, suku: mitä se oli? »Hajaantukaa

ja täyttäkää maa...»









TUNTURIT





Virta vei venhettä, Perälapin virta, kesyttämätön ja kiireinen. Vesi

hohteli ällistyttävän kirkkaana, vihertävänä, sinertävänä. Sen lävitse

näki pohjaan kuten ohuesta lasista. Se oli neitseellistä vettä,

vapaata, villiä. Se ei ollut koskaan tehnyt työtä: pyörittänyt ratasta,

kuljettanut tukkeja. Joku lappalainen lienee siitä pyydystellyt

kaloja, joku helmenpyytäjä tähystellyt sen vesien lävitse. Tunturien

ja vaarojen lomitse se juoksi kohti itää, kohti itää. Eikä yhtään

ihmisasumusta kohonnut sen kupeilla, ei näkynyt mitään pysyväistä

savua, ei kuulunut työkalujen ääniä. Se vyörytteli satuisen kirkkaita

vesiään kohti itää, harhaili poikki jäisen Kuolanniemimaan ja keinui

sitten Jäämeren raskaissa, tummissa jättiläisaalloissa.



Levähdyspaikka, nuotiotuli virranpartaalla, rasvaista taimenta ja

ruokatupakan harmaa savu. Kaksi miestä istui vaiti ja tuijotteli

etempänä sinertäviä tuntureita. Niiden kaljuja päitä koristelivat

siellä ja täällä lumipilkut, ja aurinko ja pilvet yhteisymmärryksessä

heittelivät niihin häilyviä varjoja, jotka jostakin syystä toivat

mieleen hymyn, jonkun jo unohdetun henkilön armaan ja hieman

surumielisen hymyn.



Sitten alkoi toinen miehisiä puhua. Hän puhui kuten yksin ja itselleen.

Oli kuten äkillinen tuulenpuuska kahahtelisi hänen partapensaikossaan.



»Kuinka minä väsyinkään siihen maailmaan siellä alhaalla, siihen

sivistyneeseen maailmaan. Olen kyllästynyt sen pitämyksiin ja lakeihin,

enkä kärsi kuulla isänmaasta ja isänmaattomuudesta, paraateista

ja työttömyydestä, juhlista ja kurjuudesta, maailmanrauhasta ja

myrkkykaasuista, yrittäjän voitosta ja varkaudesta, uusista muodeista

ja repaleista, laihdutuspillereistä ja kunnallisista soppa-annoksista.

En siedä tapuleita, en opettajia, en kirjoja, en sanomalehtiä, en

radioita, en teattereja, en urheilua enkä kaikkia asioita, joita

nimitetään huvituksiksi. Minä väsyn niitä kärsiessäni kuten entinen

Israelin jumala. Minä kysyn, montako tuumaa on ihmiskunnan onnea

levennetty autojen vauhdilla? Olemmeko ylen onnellisia siitä, että

lentokone voi kohota ilmaan ja pudottaa tulisen pommin niskaamme? Ja

puhetta, puheita ja pystöileviä aatteenmiehiä. Minun oli päästävä

erilleen kaikesta tuosta sekavuudesta. Minä sanon siitä itseni irti...»



»Se lienee vaikeata», hymyili toinen. »Sitä paitsi kaikki tuo vetänee

sinua pian puoleensa, ja tulet hyvin onnettomaksi, ellet pääse tuohon

sysimiseen osalliseksi.»



»Tahdoin saada suuntäyden ilmaa, raikasta ilmaa, jota kaikki tuo

hulluus ei olisi koskettanut.»



Hiljaisuus. Kuinka se tuntuikaan tunkevan päälle heti kun vaikenit,

heti kun ajattelit jotakin. Koskenkohina, harhailevan surullisen

sääsken ininä. Heräsi äkillinen kuvitelma, että kaikki tuo, jonka he

olivat jättäneet taakseen, ihmiselämä, tiet, pyörät, vauhti, kaikki oli

kadonnut, tahi jos ne olivatkin vielä olemassa, niin se oli avaruuden

takana, toisella taivaankappaleella. Eikä avaruuden halki ole mitään

tietä... Tuossa tunteessa oli omituinen sekoitus pelkoa ja kaipausta,

mielihyvää ja alakuloista onnea.



»Minä ajattelin nyt hyvän ajatuksen», puhui partamies jälleen. »Me

menemme käymään tunturilla. Tämä maa tekee minut uskonnolliseksi.

Voisin tunturin huipulla palvoa kivenmöhkälettä, uhrata punalihaisen

taimenen. Lappalaisten entiset seidat eivät ole hullumpia jumalia.

Niillä on kaikille jumalille yhteinen, ylhäinen käytös: jos ne

kuulevat, ne ovat kuitenkin vaiti...»



He heittivät veneensä ja kulkivat kauan, tuntikausia, ylittivät

vaaroja, sivuuttivat pieniä järviä, kahlailivat jänkiä ja keinottelivat

purojen ylitse. Raskaat reput painoivat heidän olkapäitään. Hiki kihosi

ihosta suolaisena ja karvastelevana, sillä aurinko paistoi lakkaamatta,

vaikka puoliyön hetkien piti olla käsissä. Tuuli kohahteli mäntypuissa,

villeissä puissa. Ne kasvoivat miten tahtoivat, miten kaikkivaltias

luonto tahtoi. Ne eivät olleet koskaan nähneet kirvestä. Luonnollinen

vanhuus ja myrskyt olivat kaataneet nykyisen sukupolven esi-isät. Ne

makasivat maassa honkautuneina, monen kaltaisilla lahoamisen asteilla,

kuten suunnaton joukko suunnattomien eläimien vaalenneita luita.



Kulkijat huomasivat, että se maailma, jonka he olivat jättäneet

taakseen, jonka he olivat ainakin hetkeksi halunneet jättää kokonaan,

että se maailma asui heissä sitkeänä ja kulki heidän mukanaan. Sillä

heidän aivoissaan esiintyi ajatus: »Epäjärjestystä, tuhlausta...» Se

oli tietenkin naurettava, liian nykyaikainen ajatus, miehille, jotka

olivat aikoneet astua takaisin hyvään menneisyyteen...



Sääsket liehuivat heidän ympärillään kuten harmaa huntu, laahautuivat

perässä kuten suruharso. Mutta pistävä pikiöljy esti ne enimmäkseen

pääsemästä tuumansa perille. Miten suunnaton olikaan noiden harmaiden

ja itsepintaisten lentäjien paljous metsissä ja jänkillä! Miten

säälittävän köyhä olikaan niiden elämä! Useimmille vain haave

saavuttamattomasta veripisarasta. Nämä tässä heidän ympärillään olivat

onnenpoikia ja hekin saivat imuputkiinsa myrkyllistä öljyä, sen pahan

maailman tuotetta, jota he pakenivat etsien lohdutusta. Mutta kaikesta

huolimatta nuo harmaat ja itsepintaiset touhusivat, rynnistivät, elivät

kukistumattomalla rohkeudella sen elämän, joka niille oli annettu.



»Esimerkiksi ihmisille, jotka ovat kadottaneet elämisen taidon»,

sanoi partamies ja murskasi niitä tusinan verran niskastaan yhdellä

kouraisulla.



Valkoisina ja koristeellisina jäkäliköt levisivät heidän edessään,

metsä harveni, pieneni, kävi kitukasvuiseksi ja kummalliseksi. Tuuli

puhalsi ja itsepintaiset, inisevät sääskiharsot hajosivat. Piekana-pari

naukui heidän päittensä päällä.



Viimein he seisoivat kaljulla tunturin laella. Näköala aukeni joka

suunnalle. Vaaroja, vaaroja, tunturien metsäisiä rinteitä ja ruskean

kaljuja paljakoita. Jossakin lumipilkka kuten kuivumaan levitetty

valkoinen kauhtana. Lähempänä voi huomata pieniä järviä, jänkiä

sekä kappaleen heidän jokensa itäänpäin kiemurtelevaa uomaa. Mutta

sitten sinersi tunturien ja vaarojen jähmeä aallokko ylen avarana

ja mittaamattomana. Ei savua, ei mitään merkkiä elämästä. Suuri

hiljaisuus, kuollut hiljaisuus. Ei mitään odotusta, ei kuolevien

tai heräävien äänien kuiskauksia. Tuuli puhalsi kolakkana, eloton,

välinpitämätön tuuli, joka tuntui kosketelleen retkellään vain autiota

avaruutta. Tunturin pohjoisella kupeella aukeni jyrkkäreunainen,

musta kuru. Sieltä nousi ohutta sumua, joka hohteli oudoissa väreissä

alimmillaan olevan auringon säteistä.



Tämä maisema keskiyön auringon omituisessa valossa teki molemmat

miehet äänettömiksi, mykisti heidät. Se täytti heidät pyhällä ja

salaperäisellä, vavahduttavalla tunteella, jonka he olivat ennen

kokeneet kai lapsuudessaan kirkon korkean kuvun alla. Se toi heidän

tajuntaansa hämäriä, selittämättömiä muistoja jostakin toisesta

maailmasta, toisesta elämästä. Kaikki kadotti hetkeksi mittasuhteensa.

Tämä oli tarujen maa. Mutta sekään, mistä he olivat tänne tulleet, ei

ollut mikään todellinen maailma. Maailmanpula, kaikki kipu ja taistelu

siellä alhaalla, ne olivat ylen kaukaisia, unissa nähtyjä epätodellisia

asioita.



Samalla tuo tunturien mittaamaton, jähmeä aallokko masensi ja painosti

mieltä. Elävänä nousi mielikuva ajan tavattomasta runsaudesta,

iankaikkisuuden pituudesta. Tuntui hyvältä ajatella, että elävä kala

ui tuon järven sinisessä vedessä. Se oli kylmä ja liukas, mutta se oli

kuitenkin elävä. Oli lohdutus, että jossakin kurussa asui pörröinen

karhu, jossakin tuolla itäisessä sinessä kuljeskeli ehkä villi peura,

viimeinen lajiaan.



Tuuli, kosketellessaan heidän hikisiä selkiään, sai heidät värisemään.

He laskeutuivat tunturin tuulensuojaiselle rinteelle ohi pienen lammin,

jonka vihertävä vesi kimalteli. Pieni puro syöksyi siitä alas loristen,

liristen. Kummallinen sointu yleisessä, jähmeässä hiljaisuudessa.

He keräilivät pieniä, kuivia, omituisesti kiertyneitä männynrisuja.

Ne olivat kerran taistelleet raskaan elämäntaistelun uskaliaina

etuvartioina paljailla kallioilla, tuulessa ja lumessa. Ne olivat

jääneet kummallisiksi kääpiöiksi, kuivettuneet ja kuolleet. Nyt ne

paloivat tuhkaksi heidän nuotiossaan, ehkä ensimmäisessä tulessa, mitä

sen tunturin selälle oli koskaan viritetty.



»Tämä on temppeli!» sanoi partamies. »Tämä on vuorisaarna! En kehu

jumalisuudellani, mutta tämä tunturijumala on voimallinen jumala. Se

sanoo vallan tehokkaasti, että ylentäkää mielenne! Tämä matka tänne on

raskas pyhiinvaellusmatka..»



»Mutta ehkäpä toiset tulijat mietiskelevät, että nämä tunturit ovat

hieman tiineen näköisiä, rikkautta lupaavia. Tulee tie, moottori

surisee, pyörät kitisevät, musta savu kohoaa taivaalle. Sitten kohoaa

tapulikin ja rukous nousee...»



»Ehkäpä niin. Mutta meille on vielä suuntäysi ilmaa. Me olemme

onnenpoikia.»



Sen sanottuaan partamies kallistui selälleen ja nukkui. Mutta toinen

mies valvoi vielä kauan poltellen savukettaan. Hän tarkasteli köyhää

maata, sammalla, kanervia. Kas, tuolla oli pieniä sinisiä ja punaisia

kukkia! Ne kohosivat maasta kuten kirkas nauru...



Mutta nuo kääpiömäiset kukat olivat vain pieni lohdutus muun ympäristön

autiuden, yksinäisyyden ja yksitoikkoisuuden painon alla. Elämä täällä

ei ollut mikään elämä. Mutta elämää ei ollut muuallakaan, hänelle

ja monille muille. Oli eräs maailmanpula, työttömyys. Miljoona,

monta miljoonaa yksilöä oli heitelty elämän ulkopuolelle. He olivat

kuolleita, he olivat käveleviä vainajia. Heistä uhoi tuhon lemu.



He olivat paenneet, etsineet lohtua erämaasta. He olivat kalastajia ja

erästäjiä. He tulevat kaivamaan kultaa ja availemaan raakunkuoria. Tämä

oli vain pieni uskonnollinen vuorivaellus, jonka piti herättää kaipuuta

parempaan elämään. Ehkä oli niin käynytkin. Partamies nukkui, ja hänen

toverinsa valvoi ja tuijotti etelään päin, yli tunturimaan jähmeän

sinertävän aallokon, etelään päin.









RANNAN SIMON LAPSUUS





Hanki kimalteli, säkenöi auringon paistaessa taivaan sinestä, joka

näytti ylen uudelta, juuri pensseleistä pyyhkäistyltä sydäntalven

kalpeitten värittömien päivien jälkeen. Metsä puhisi raikkaan viiman

lentäessä. Savut kohoilivat harmaina patsaina, sinertäen, punertaen

eräistä asumuksista suuren järven ympäriltä.



Polvenkorkuinen poika hiihti. Sukset ovat suuret, varpaalliset ylen

avarat, sauvojen huiput heiluvat korkealla pään yläpuolella. Hän lankee

epälukuiset kerrat, mutta nousee jälleen. Hänen epämääräiset pukimensa

heiluvat, hän on sellainen räkänokka kuin olla saattaa, viima saa hänen

ruumiinsa värisemään, hänen naamansa sinertämään. Mutta hän ei tunne

kylmää. Saatuaan sukset luistamaan sylen pari hän tuntee suurta vauhdin

hurmaa ja, hänen kurkustaan kohoaa iloinen äännähdys.



Mäkimökin mies hiihti ohi pojan, ohi Rannan

harmaitten, lahoavien, alakuloisien huoneitten. Hän on hyvänahkainen

mies, ja hänen piippusuustaan heltiää jokin tervehtivä sana

polvenkorkuiselle poikasellekin. Hän ajattelee, että tuommoisen sen

on hyvä olla. Ei alinomaisia ajatuksia, että miten vankkaa suurus,

eikä sen huulille tule järkevää huomautusta vallitsevasta säästä tai

poliittisesta tilanteesta. Kunhan tohkaisee, on hiihtävinään, vaikka ei

pääse juuri paikalta päkähtämään...



Mäkimökin mies ohjaa halki järvenselän johonkin asumukseen, istumaan,

latailemaan piippuaan, harrastamaan sunnuntaipäivän tupakkapuheita.

Hänen vauhtinsa on ylen huima laukeilevan poikasen vauhtiin verraten.

Mutta hän ei tunne mitään vauhdinhurmaa. Hänen takanaan on liian monien

talvien lumia, ylen monia liikkumisia niillä.



Pienen pojan maailma oli hänellä salattu. Rannan harmaan talon pojan

elämä ei ollut mikään vaivaton, huoleton ja sileä elämä. Hänen

leipähuolensa ilmenivät kyllä vain sen huutamisessa nälän tullen. Mutta

oli olemassa muita ja tärkeämpiä asioita, haluja ja täyttymättömiä

toiveita, pettymyksiä ja ratkaisemattomia pulmia, suuria suruja ja

ylettömiä iloja. Ehkäpä hän tunsi elämän taistelun ja vaivan paljon

kipeämmin kuin Mäkimökin mies, josta aika ja elämänsä oli alkanut jo

ammoin näyttää yksitoikkoiselta, yhtäkaikkiselta jonolta.



Nyt esimerkiksi ei ollut olemassa muita asioita kuin lumi, sukset ja

vauhti. Rannan polvenkorkuinen poika kevättalven taivaan alla lankesi

ja nousi, eli, eli. Mutta sitten ovi narahti, läimähti. Huivipäinen

nainen seisoi pihalla sipristellen silmiään valon ja kirkkauden

ylenpalttisuudessa. Hän näki pojan kylmästä sinertävän, räkäisen naaman.



»Simo! Pirttiin ja äkkiä!»



Tyranni oli tullut. Hyvästi vapaus ja ilo! Vastusteleva poika sai

läimäyksen ja purskahti itkuun. Sukset ja vauhti oli vaihdettava pirtin

tunkkaiseen lämpöön. Äiti retuutti hänet käsipuolesta sisälle.



Vanhempi vaimoihminen nosti silmänsä paksusta, tummasta kirjastaan.



»Mitä se taas rääkyy?»



»Kun ei saa palelluttaa itseään!»



Äiti jatkoi hetken kuluttua:



»On sitä ymmärrystä! Kun tuopi lämpimään, niin parkuu kuin päätä

leikattaisiin. Mutta isän kuolemaa ei ymmärrä surra ollenkaan...»



Mutta isä oli pikku Simolle vain jonkinlainen kuvitelma, kuten äidin

puheitten luoma joulupukki. Hän oli Amerikassa. Joinakin sunnuntaisina,

läheisinä hetkinä äiti oli kertonut hänelle, että isä lähettää

Amerikasta sitä ja sitä, esimerkiksi pojalleen kultakellon. Vuoroin

taasen asia oli niin, että isä kutsuu heidätkin sinne ihmeelliseen

maahan, lähettää tiketin. Kuitenkaan ei mitään tullut, mihinkään ei

lähdetty. Sitten äskettäin äiti oli kertonut, että isä oli kuollut

kaukana meren takana. Äiti oli surullinen ja itki. Pikku Simo itki

myöskin, mutta vain siksi, että äitikin itki, kuten seuraa tehdäkseen,

ihmetellen isojen ihmisien outoja suruja. Kaukana oleva isä, luvatut

lahjat ja lähdöt olivat kyllä asiaa nekin. Mutta ei mitään siihen

verraten, ettei saanut mielinmäärin hiihtää eikä heittää onkea

järveen...



Kirjan ääressä istuva vanha vaimo, äidin äiti, näytti olevan tässä

isäasiassa tyttärenpoikansa kannalla. Sillä hän sanoi:



»Kannattaneeko tuo niin jalkatenässä surrakaan? Sillä mitään valkeutta

ei siltä isällä ole tullut pojan leipään, eikä olisi tullutkaan, vaikka

hän olisi elänyt kuinka kauan tahansa...»



»Sanan ääressäkin pysyy sydämenne niin paatuneena vainajaa kohtaan.. »



Vanhan vaimon suu muodosteli jo vastausta. Mutta kuitenkin hän vaikeni

ja syventyi kirjaansa.



Seinäkello tokutti hieman ontuvana ja rintatautisena. Akkunaruutujen

valoneliöt lankesivat harmaanvalkoisille lattiapalkeille. Mummo

tutkiskeli ilman syvempää ajatusta, miten iholle Pyhä Paavali panee

tämän maailman elämisen taidon. Hänen tyttärensä tuijotti ulos

ikkunasta koko olennossaan hiljainen murhe. Hänessä eli kuten tajuton

tieto siitä, että entinen elämä oli kuten lopussa ja uusi alkamassa.

Uusi asenne oli saatava. Ja tähän ei ollut tarvittu muuta kuin eräs

kaukaa tullut paperi, muutamat mustat koukerot, jotka julistivat, että

eräs mies oli kuollut. Hänen miehensä. Mutta kuinka outo ja vieras hän

oli kuitenkin aina ollut, vaikka olikin vuosikausia värittänyt hänen

koko elämänsä! Tuo itkevä poika oli nyt ainoa, mitä oli jäljellä.

Nuorehkon naisen tajussa kävi kuten aavemainen tunne, ettei tuo poika

olisi ainoastaan kallis ja tuskallinen muisto, vaan myöskin ikävä ja

kiusallinen laahus helmassa joskus, kun eräs kuollut mies ei enää

riittäisi tyhjien hetkien täytteeksi..



Pikku Simon hieman vaimeneva itku säesti vanhemman naisen Paavalin

epistolaa ja nuoremman sanattomia tunnelmia. Pikku Simo oli jossakin

kaukana omassa maailmassaan, missä ehkä nykyään vallitsi vain pohjaton

suru ja raivo siitä, ettei saanut tehdä mitä tahtoi. Mutta kuitenkin se

maailma oli kaikilta salattu. Ohimenevä Mäkimökin mies oli nähnyt erään

poikasen, Rannan Simon, jonka elämä oli onnellinen ja suruton. Äiti oli

nähnyt hänessä ainoan näkyväisen siteen omaan kaksijakoiseen elämäänsä,

mutta aavisteli jo nyt pikku Simosta haamujen nostajaa, joka olisi

joidenkin uusien elämyksien esteenä. Talon vanhalle emännälle tyttären

poika oli aina ollut kuten pienennys eräästä vihattavasta miehestä,

menneitten kiusojen varjo ja tulevaisten enne.



Pikku Simon ymmärrykseltä olivat taasen ylen monet asiat kokonaan

salatut.



Ei mitään laajempaa mielikuvaa eräästä erämaanjärvestä, jonka

nevaisilla ja karukankaisilla rannoilla muutamat harmaat asumukset

kohosivat, kanerva kukki ja männyt kasvoivat, josta kapeat polut

johtivat kauas leveämmille teille ja värikkäämpiin kyliin. Ei mitään

tietoa siitä, mitä merkitsi olla Rannan poika, mitkä enteet se seikka

langettaisi hänen elämäänsä. Ja se joka tiesi, että ne vanhat männyt,

jotka Rannan seuduilla puhisivat keväisessä tuulessa, olivat talon

omaisuutta, olisi ehkä arvioinut ne enteet hyviksi.



Ei pikku Simo tiennyt, minkä taistelun lapsi hän oli. Tuo hänelle

tuntematon kaukainen isä, joulupukin kaltainen kuvitelma, oli tullut

miehettömään taloon vävyksi ja isännäksi ja joutunut suureen taisteluun

vanhan ja itsepintaisen anopin kanssa. He olivat aina vastakkain, aina

riidassa ja saattoivat kuten myrkylliseksi koko talon ilmapiiriin.



Vanha nainen näki edessään taistelun Rannan talon, omien loppupäiviensä

ja tyttärensä elämän puolesta. Ja tämä tytär oli siinä taistelussa

vihollisen puolella, omaa asiaansa vastaan. Hän oli tuonut taloon

vieraan, kulkevaisen, kevytmielisen miehen, seikkailijan, joka haaveili

huolettomista isännän päivistä, komeasta turkista, syöttilään ravista,

kaappiin kätketystä viinapullosta, markkinamatkoista. Ainakin hän olisi

hetimiten halunnut päästä käsiksi Rannan metsiin ja metsärahoihin.



Mutta talon vanha emäntä piti pähtinsä ja voitti. Laajana ja vankkana

Rannan metsä humisi tänäkin päivänä. Ja kuten jänis oli uusi isäntä

lähtenyt lipettiin nähtyään tyhmän naisen vuoksi edessään vain

harmaita, yksitoikkoisia työpäiviä metsäisessä sydänmaassa. Hän lähti

Amerikkaan. Vanha vaimo riemuitsi.



Mutta tytär eli kuten unissakävijä. Hän hoivasi pikku Simoa, hän

odotteli kirjeitä ja avasi ne sydän läpättäen: milloin mies kutsuisi

hänet luokseen, uuteen elämään. Mutta yhä uudelleen tuli tietoja

vain kovasta kohtalosta, kovasta työstä, yhä etäämmälle siirtyvistä

toiveista.



Ja vanha emäntä hymyili ivallisesti ja sanoi, että sitä kutsua ja

tikettiä ei tulekaan. Siellä se miehenkuva pysyy ja se onkin onneksi.

Herran kiitos, että tytär pääsi ikäänkuin huorin teolla ja talo

pienellä velalla, joka oli oteltu uudelle isännälle matkarahoiksi

uuteen maailmaan.



Mutta pikku Simoakaan ei Rannan emäntä voinut koskaan katsoa oikein

ystävällisesti.



       *       *       *       *       *



Kuitenkin tuo mennyt mies ja vävy, josta kuolinsanoma oli saapunut,

lähestyi juuri Rannan taloa vaikuttavampana kuin koskaan ennen.

Häntä ei ehkä nähtäisi, ovi ei avautuisi hänen kääntämänään eivätkä

lattiapalkit narajaisi hänen askeltensa alla. Hän voi olla kaukana,

ehkäpä vieraan maan mullassa merien lakana. Mutta kuitenkin hänen

olemuksensa epämääräinen ja synkeä varjo lankeaisi Rannan talon ja sen

asukkaiden ylle.



Talon nuorempi nainen, Rannan Liisa, oli juuri kohentanut tulta

ja unohtunut tuijottelemaan pataan, jossa perunat kiehuivat kuten

naurettavasti ilveillen, mylskien toistensa yli ja ympäri. Vanha

emäntä kuuli tumman kirjansa välityksellä kaukaisen Paavalin hieman

kärsimättömän äänen: minä Jeesuksen Kristuksen vanki... Pikku Simo oli

vaiennut. Hän oli polvillaan penkillä akkunan luona ja katseli lapsen

hellittämättömällä totisuudella kevätkirkkaaseen maailmaan, katseli

jääpurasta porstuan räystäällä, josta vesipisarat tippuivat, tippuivat

herkeämättä. Sitten kuultiin hänen soinniton, ihastunut lapsenäänensä:



»Hevonen! Hevonen!»



Paavalin kaukainen ääni oli äkkiä kuulumattomissa. Kirja sulkeutui.

Ketterästi liikahteleva vanha emäntä oli jo akkunan luona, varjostaen

kädellä silmiään. Kulkija, tulija on tapaus erämaan asukkaalle, tapaus,

jonka ensimäinen vaikutelma on epämääräinen epäluuloisuus, salainen

pelko.



Hevonen oli pullahtanut näkyviin metsän reunasta ja juoksi komeasti,

ylpein niskoin Rannan pihaan. Kulkunen helisi, helat kiiltelivät,

hirvennahka heilahteli, uljasturkkinen mies piteli ohjaksia.



»Kirkonkylän kauppias!»



Pikku Simo seuraili suurella asianharrastuksella hevosen

kiinnitysmenoja. Naiset vaikenivat, pahat enteet sydämessään.

Kirkonkylän kauppiaan vierailu ei voi tietää mitään hyvää. Hän on

ihminen, joka ei ole liikkeellä pienissä ja turhissa asioissa. Hänen

saapumisensa on todellakin tapaus, eikä mikään ohimenevän kulkijan

pistäytyminen.



Vahva mies avarassa turkissa tuli ja tervehti. Hänet johdatettiin

kamarihuoneeseen, josta tuoksahti aika, autius ja ikävyys. Kellastuneet

sanomalehtipaperit katselivat seiniltä kuten kivulloiset naamat.

Rantuisen{  raanun kattaman sängyn pääpuolessa näkyi pieni seinäliina.

Kömpelösti ja harjaantumattomasti virkatut kirjaimet sanoivat kuten

haukotellen: elä nuku syntinen. Auringottomalla akkunalla värjötteli

tomuinen kukka.



Kauppamies istui hieman varovaisen näköisenä kitisevällä tuolilla,

kuten hän olisi alinomaa kuulostanut, milloin ritinä oli istuimen

todellinen luhistumisen merkki.



Hän puheli lakkaamatta toimeliaalla markkinamiehen äänellään,

joka tuntui synnyttävän horisevan kaiun kaikissa hänen pääluunsa

onteloissa. Hänellä on ollut asioita täällä päin, eikä hän voinut

olla pistäytymättä talossa katsomassa vanhoja liiketuttavia; Hän

tiedusteli ystävällisesti ja iloisesti talon naishaltiain sielulliset

ja taloudelliset tilat miehenkaipuisiin ja lehmien poikimisiin asti.



Vanha emäntä tuijotteli häntä hellittämältä kuten voimakasta ja kavalaa

petoa, jonka saalishyppy on joka hetki odoteltavissa.



Ja hyppy tuli. Talon molemmat naiset olivat nyt läsnä ja kauppias

oli juuri laskenut kahvikupin pöydälle. Hän sanoi, että oli hänellä

oikeastaan asiaakin taloon, muodollista asiaa. Talon isäntä ja vävy kun

oli myönyt hänelle tämän Rannan paikan Amerikkaan mennessään, niin hän

nyt ottaisi talon emäntäväenkin nimet muodollisen täydellisyyden vuoksi

kauppakirjaan.



Uutinen, kuten äkillinen välähdys ja jyrähdys. Ikäänkuin tuolin ratina

kauppiaan ruhon alla olisi kuulunut talon vuoliaisista ja uhannut

suunnattomalla hiirenloukulla. Mutta vanha emäntä ei tärähtänytkään.

Hän oli kerjennyt asennoitua. Kauppiaan käynnin täytyi merkitä jotakin

pahaa, ja hänessä oli aina kytenyt tunne, että se mies, jonka pappi oli

juhlallisesti vihkinyt hänen tyttäreensä, jonka piti nyt olla merien

takana, yhä kuitenkin kierteli talon nurkan juurissa. Sanat tulivat

hänen suustaan kiukkuisina ja varmoina.



»Se vävyksi mainittu ei ole ollut eikä ole mikään Rannan myöjä. Minä

tässä olen isäntä ollut sitten kun isäntä kuoli, sitten kun mieheni

kuoli.»



Kauppiaan kasvot ilmaisivat vilpitöntä hämmästystä ja hänen äänensä

ontto kumina oli yksi ainoa jatkuva: oo! »Kuinka? Eikö talon naisväki

tiedä asiasta mitään? Omituista, erittäin omituista! Ja kuitenkin Jussi

Telki oli maininnut yhteisestä sopimuksesta...»



»Mainitkoon! Se Jussi ei ollut mikään Rannan myöjä ja hävittäjä!»



Nuoremman naisen silmissä näkyi itku.



»Eikä Jussi ole Rantaa myönytkään. Te valehtelette! Valehtelette, nyt

kun hän on kuollut eikä voi puolustaa itseään...»



Kauppiaan kasvot ilmaisivat osanottoa.



»Jussi Telkikö kuollut? Ikävää, surullista! Niin reima mies! Siis talon

molemmat naiset kuuluvat leskisäätyyn...»



Hänen kasvonsa saivat sen opettavaisen ilmeen, joka kuuluu sille,

jonka on saatava itsepintaiset lapset käsittämään vaikeatajuinen

asia. »Teidän epäystävälliseen huomautukseenne, nuori emäntä, jätän

vastaamatta, mutta mitä siihen seikkaan tulee, ettei Jussi Telki olisi

Rannan talon myyjä, niin minä heti paikalla näytän teille paperin,

jolla te, vanha emäntä, Elli Kurkineva, olette luovuttaneet Rannan

talon elatustanne vastaan tyttärellenne Liisalle ja hänen miehelleen

Jussi Telkille...»



Paperit kahisivat kauppiaan povessa ja herättivät vanhan sydänmaan

talonemännän mielessä omituisen ja hämärän mielikuvan ansoista,

loukuista, satimista ja käpälälaudoista. Jokin paperi tuli esiin,

rasahteli, ojentui ja näytti hieman kellastuneet, salamyhkäisesti

ryppyiset kasvonsa.



Liisa ehti ensiksi:



»Mutta Jussihan repi tuon paperin, kun hänellä tuli siitä ja muista

seikoista alinomaa riitaa äidin kanssa...»



»Komeasti repi», sanoi vanha emäntä, »kiukuissaan repi! Totta on, että

sellainen paperi tehtiin silloin, kun vävy oli vasta tullut eikä ollut

näyttänyt vielä oikeaa karvaansa. Ajattelin, että omistus on aina

yllyttämässä miestä työhön. Mutta samalla niihin piti tulla sanat, että

mitään kauppoja ei talolla ja tavaralla ole tehtävä suostumuksettani

kuolemaani asti...»



»Mitään sellaista ehtoa ei tässä kirjassa näy. Ainoastaan eläke teille

talon pöydästä kuolemaanne asti. Teitä voitiin pettää siinä seikassa.»



»Mutta tuo paperi», huudahti nuorempi nainen, »ei näytä minusta aivan

samalta!»



Kauppiaan kasvot kuvastivat närkästystä.



»Te ikäänkuin epäilette minua. Mutta minä alan kallistua vanhan emännän

arvosteluun miehestänne. Hän hävitti jonkin muun paperin eikä oikeaa.

Ja minä tein oston hyvässä uskossa ja minun on nyt huolehdittava

omaisuudestani.»



»Minä en lähde Rannasta, niin kauan kuin peukalo liikkuu», sanoi vanha

emäntä. »En muuten kuin jalat edellä...»



»Ette, ettepä suinkaan! Eikä teitä voidakaan ajaa. Sen asiakirjat

todistavat. Enkä sitä vaadikaan. Te molemmat saatte asua ja elää

talossa kuten ennenkin. Ainoastaan muodon vuoksi ehdotan, että nuori

emäntä pistäisi nimensä tähän toiseen paperiin miehensä nimen viereen.

Teiltä en vaadi piirtoakaan...»



»Nimeni ei tule siihen», puuskahti Liisa. »Jussi ei ole voinut

sellaisia papereita teille antaa...»



»On! Täällä on nimet ja todistajat. Tuhannen markan kauppasummasta olen

ostanut Rannan talon.»



Rannan vanhan emännän leuka näytti käyristyvän yhä enemmän ylöspäin.



»Vasta vuosien kuluttua, kun on kuulunut sanoma tuon maailman Jussin

kuolemasta, te tuotte tuollaiset paperit esiin. Vaikka lienettekin

yhdessä punoneet juonenne, vahdanneet Rannan männikköä kuten kettu...»



Kuten ukkospilvi ankaruus verhosi kauppiaan punakat kasvot.



»Omaksi turmioksenne te tuolla tavoin esiinnytte! Aioin kohdella teitä

kuten sanakin kehoittaa leskiä kohtelemaan. Mutta nyt en aio paljon

neuvotella tyhmien naisten kanssa. Tarvitsen nuoren emännän nimen

kauppakirjaan lainhuutojen vuoksi. Ellei se siihen nyt tule, niin

annan haasteen ja asia menee niin kuin sen on mentäväkin. Ja nuorella

emännällä ei ole mitään eläkettä.»



Nuori emäntä itki ääneensä, mutta hänen äitinsä ääni oli kimeä ja luja.



»Tehkää niin! Laki ja oikeus on sitä varten, että se auttaisi leskiä

ja orpoja väärintekijöitä vastaan. Rantaa ei viedä ja hävitetä minun

käsistäni. Tämä talo on minun!»



Kauppias nousi ja napitti turkkinsa.



»No niin! Naisten suutahan ei tukita akanaisilla jauhoillakaan. Mutta

minä pääsen kyllä oikeuksiini, olittepa myöten eli vastaan. Ilmoitan

vieläkin, että voitte käydä sopimassa asioista kanssani, muuten voi

käydä niin, että olosuhteisiinne täällä tulee muutoksia. Hyvästi!»



Laajaturkkisen miehen raskaat askelet kuuluivat pirtin lattialta.

Sitten kulkusen heleä ääni heräsi ja häipyi kuuluvista hevosen

ravatessa halki männikön, jonka oksistot humisivat ainaista,

alakuloista huminaansa, jonka kevätauringossa punertaviin pilareihin

laajanturkin mies loi arvostelevan katseen. Nuo pohjolan kasvikunnan

tuotteet olivat omaisuutta. Tarkka korva voi jo erottaa rahametallin

kilinää, setelien kahinaa, ääniä, jotka loihtivat kunkin mieleen sen,

mitä hän pitää elämänä tämän auringon alla.



Mutta vanha emäntä loi ivallisen katseen tyttäreensä, joka nyyhki.



»Tämä nyt vielä!»



»Tämä nyt vielä! Ja sinun takapuolesi takia! Pitäisi yläpäälle antaa

enemmän sanansijaa miesasioissakin...»



Laajaturkkisen miehen vierailu, kuolleen vävypojan paluu

kiusallisempana kuin koskaan ennen oli saattanut vanhan emännän mielen

myrskyiseen käymistilaan. Kielen piti liikkua, eikä hän mitenkään

voinut olla alallaan. Askelia sinne ja tänne, touhukas puuttuminen

unohtuneisiin keittopuuhiin, perunoitten huomaaminen ylen pehmeiksi,

mutta asian unohtaminen ja tulen kohentaminen, testamentin avaaminen

ja sulkeminen pöydän latvalla ja kiukkuinen oven läimäys. Hän seisoi

kevättalven kirkkaudessa ja hänen harhaileva katseensa sattui heti

pikku Simoon.



Tämä oli nähnyt ajan otolliseksi ulos pääsyyn ja hiihti jälleen,

matalat jalat ylen jäykkinä, naama sinertäen, ja lankeemuksen tullessa

heti, kun suuret sukset olivat lähteneet liukumaan.



Menneen vävymiehen poika, kuten Jussi Telkistä pienennetty! Voi, ettei

Rannan vanhalla emännällä ollut ymmärrystä panna alunperin telkiä

kertakaikkiaan sen miehen taloon tulolle!



Kuten kiukkuinen haukka hän tarttui poikaan ja riepotti häntä huoneelle.



»Siinä se on muuan raiskan pentu! Se kyllä hävittää vielä, jos jotakin

on jäänyt jäljelle isältä!»



Pikku Simo unohti huutaa. Hän tuijotteli muoriin suurin ja ihmettelevin

silmin. Hän ikäänkuin aavisti, että syy hänen kovaan kohtelemiseensa

oli kaukana, kätkössä ja salattuna. Hän ei ymmärtänyt kiukkuisia ja

myrkyllisiä sanoja, ei ymmärtänyt olevansa isäin pahojen tekojen

uhrilammas. Mutta kulienkin hän tiesi jotakin merkillistä tapahtuneen

ja vaikeni, vaikka vanha emäntä oli kuten heittämällä lennättänyt hänen

huoneeseen, kuten ylenkatsottavan, vahingollisen itikan.



Hänen äitinsä kantoi höyryäviä perunoita pöytään ja vaikeni niin ikään,

vaikeni huokaisten. Sillä sanoista tässä ei ollut apua.



Auringon ja akkunan neliövarjo lankesi nyt pöydälle ylen vinona ja

kapeana. Tumma kirja lepäsi siinä unohtuneena ja avuttomana. Ei

koskaan, ei koskaan se saisi sellaisia mielenliikkeitä aikaan kuin

toisessa päässä pöytää höyryävä ruoka tai pelko sen puuttumisesta.



       *       *       *       *       *



Kuten suunnaton varjo, kuten valtava, hulmahteleva lippu oli ja jäi

pikku Simoon mielikuvat taistelusta Rannan talosta.



Siellä jossakin oli laajanturkin mies, suuri kauppamies, joka tahtoi

ajaa heidät Rannasta, ottaa sen omakseen. Siellä olivat käräjätuvat

ja muut juhlalliset paikat. Täällä oli Rannan vanha Elli, kuiva ja

kellertävä, ryppyinen, leuankärki kivettyen yhä ylemmäksi, kuten

pyrkiäkseen koskettamaan nenänpäätä. Siitä seikasta erämaanjärven

ympärillä kulki leikkipuhe, että sen tapahduttua oli maailman loppukin

käsissä. Epälukuiset kerrat vuosi vuodelta pikku Simo näki vanhan

emännän mustapilkkuisessa pyhäpuvussaan, silkkihuivi päässään, punan-

ja valkoisenkirjava kori käsivarrellaan, lähdössä kirkonkylään, yli

metsien ja soitten kapeita polkuja neljännesten rapioitten taa. Asia

oli jälleen esillä! Siellä hän seurusteli salamyhkäisten olioitten

kanssa, joiden nimet olivat esimerkiksi oikeus ja vääryys, todistus ja

vala, haaste ja veto, tuomari ja tuomio.



Tällaiset juhlalliset lähdöt tilaisuuksiin, joissa Asia oli esillä,

jäivät lähtemättömiksi pikku Simon mieleen. Rannan muorin itsepintainen

hahmo kohosi silloin pilvenkorkuiseksi. Mikään ei näyttänyt hänelle

mahdottomalta. Hiljaa, järkkyneenä ihaillen täytyi silloin luoda

silmäys muoriin, jonka kieli ja käsi teki tavallisesti hänen olonsa

vaikeaksi, joka kaikissa pikku Simon edesottamuksissa näki vain

pahuuden ja ylitsekäymisen, joka kuten alinomaa satava ja salamoiva,

ruma pilvi riippui Rannan talon vaiheilla. Ei niin, että pikku Simoon

olisi kerääntynyt paljon katkeruutta ja vihaa. Hän otti vanhan emännän

kuten luonnonilmiön, kuten nöyränsään ja tuulen, joilta ei voi

odottaakaan toista käyttäytymistä. Kuten ilkeältä sadekuurolta oli

kipaistava suojaan, niin oli vanhaa emäntää kierrettävä.



Mutta Asian esiintulon hetkinä vanha emäntäkin oli niin juhlavassa

sieluntilassa, ettei hän muistanutkaan sellaisen vähäpätöisyyden kuin

tyttärenpoikansa olemassaoloa. Silloin sopi silmätä häneen kuten

liittolaiseen, joka käänsi nyt mahtavat sade- ja tuuliominaisuutensa

viekasta ja pahaa ulkomaailmaa vastaan.



       *       *       *       *       *



Jonakin syyskuun päivänä Rannan vanha emäntä oli jälleen lähtenyt

suureen taisteluunsa, punan- ja valkoisenkirjava kori käsivarrellaan,

mustapilkkuinen hame hieman ylös ruopaistuna, kuten kahahteleva lippu.



Pikku Simon mieli oli iloinen ja kevyt kuten pilven poistuttua. Nyt,

nyt oli nautittava, kun salamoi ja satoi jossakin muualla! Päivä oli

todellakin kirkas ja lempeä, sellainen mieto ja vähän surullinen

kesäpäivä, mikä voi olla joskus syyskuussa, kun auringon mäki on

alennut, maan kasvut korjattu ja puiden lehdissä voi jo aavistaa pian

tulevan värinvaihdoksen ja kuoleman.



Pikku Simo ei oikeastaan enää perin pieni ollutkaan. Hänen hiihtonsa

ei lumen tullen enää olisi hymyilyttävää yllättelyä. Hän tunsi jo

työpäivät, kuten esimerkiksi kitkijän päivän pituuden perunapenkin

vaossa, auringon paistaessa ja joutilaitten ikätoverien kirkunan

kantautuessa korvaan heidän pelehtiessään jossakin järven rantamilla.

Hän osasi siis nauttia vapaudesta. Äiti antaisi hänen olla oloillaan,

vanha äiti ei olisi julistamassa, että pojasta ei koskaan olisi muuksi

kuin kaivonkannen painoksi enempää kuin isästäänkään. Sellaisen

lausunnon kipeän loukkauksen pikku Simo tunsi jo kyllä. Sillä kaikkien

kaivojen kansillahan oli nähtävissä jykevä ja painava kivenmuhkura.



Nyt sopi vaeltaa pitkin kanervaisia kankaita, mennä jokivarteen,

syödä mustikoita rinnemaalta, tutkia veden kiirettä ja tavata Pilpan

pojat. Näillä pojilla oli jousipyssy ja muita vehkeitä. Tapahtui

suuri seikkailu, kun he ampuivat Mäkimökin miehen hevosta, jonka

tapasivat torkkumassa laitumellaan. Kaiken ymmärryksen ja odotuksen

mukaan hevosen olisi pitänyt säikähtää, laukata kauhistuneena tiehensä

nuolen siihen sattuessa. Mutta se seisoi liikahtamatta, pää ja huuli

riipuksissa, kellertävät etuhampaat peräti viistossa ja näytti

vajonneen epämääräisiin ja surullisiin haaveisiin.



Pojat eivät epäilleet ampuma-aseensa tehoa, vaan ihmettelivät hevosen

tavatonta välinpitämättömyyttä. Ei luomen liikahdusta nuolen sattuessa!

Tuo vanha, luiseva koni haan nurkkauksessa oli ihme.



»Siltä on tarmo poissa!» sanoi pikku Simo.



Aiottiin ampua uudelleen, mutta silloin kuultiin Mäkimökin miehen

kiukkuinen kirous lähistöltä.



»Te pojat, -keleet, luontokappaletta!»



Seurasi nopea juoksu yli kantoisen ja kivisen maan, putoilevan pyssyn

ja nuolien kokoilemista samalla.



Mutta Mäkimökin mies sanoi itsekseen, että ka, Rannan poikakin jo

ilkeysjuoksuilla! Noin menee aika. Likainen riepu venyi eilen ja nyt

jo juoksee ilkeyksiä, huomenna jo naisten kimpussa. Rannan muori ei

varmaankaan ole kotona jöötä pitämässä. Niin, sillähän on se suuri

käräjänkäynti. Oli sekin tapaus. Aiotaan anastaa lain ja oikeuden

varjolla aivan häpeämättömästi.



Mökin miehen aivoissa syntyy kuvitelma kauppiaan kamarista, kynän

rapinasta paperiin. Tai ehkäpä se Jussi Telki oli juonessa mukana,

sai todellakin joikin sataset rahaa vaikkapa kuten velaksi ja antoi

sellaiset kauppakirjat takuista. Siellä sanovat tehdyn paljonkin

omaisuutta kynällä ja paperilla. Saa nähdä, miten tässä käypi, miten

laki luetaan. Tuhat markkaa kuuluu olevan papereissa Rannan hintana.

Ja sellainen männikkö! Onko se nyt hinta ja mikään, jos se olisi

maksettukin, ja oikealle omistajalle.



Mutta ilta alkoi olla läsnä ja pikku Simo kulki kotia kohti väsyneenä

ja nälkäisenä. Yö meni ja aamulla hän heräsi onnellisena. Ei vieläkään

mitään ukkospilvimuoria, vieläkin yksi ihanan vapaa päivä!



Pilpan pojat, meluisat resukemelit, tulivat Rantaan. Liiterin

seinustalla äkättiin Pimiä-Topi ja päivän ohjelma alkoi.



Pimiä-Topi oli Rannan huutoukko, sokea ja hieman hupsu. Hän kiskoi

vasupäreitä aamuauringon paisteessa. Kellertävänä ja kimaltelevana

kohosi iso pärekasa hänen vieressään. Nopea juoksu, nopeat hypyt

keskelle remahtelevaa, räsähtelevää pärekasaa, ja heti kävi ilmi,

ettei Pimiä-Topi suinkaan ollut niin tarmoton kuin Mäkimökin hevonen.

Hän säikähti ja päästyään nauttivasta hihityksestä perille, mistä oli

kysymys, hän ärähteli, noitui ja hosui liistakollaan ympärilleen.

Uusi juoksu, uusi hyppy ja uusi ilo Pimiän-Topin yrittäessä rangaista

kiusaajiaan hamuilevilla iskuilla ilmaan, ikenet irvissä, kiroten ja

pitkä tukka leiskahdellen.



Samaa jatkui pitkälle, kunnes Pimiä-Topi väsyi tuloksettomiin

rankaisuyrityksiinsä ja vajosi synkeään välinpitämättömyyteen, tuskin

kuullen pärekasan rominaa ja härnääviä huudahduksia. Hän oli kaukana

omassa pimeässä maailmassaan.



Mutta Pimiällä-Topilla oli harakka, jonka hän oli kasvattanut

pahaisesta ja paljaasta rääpisköstä, joka oli hänelle kuten lapsi, jota

hän ruokki ja jonka kanssa piti salamyhkäistä pakinaa. Voi aavistaa,

että tuolla naurelevalla, punakitaisella linnulla oli tärkeä sija

sokean, puolihupsun vanhuksen maailmassa, kun näki heidät yhdessä, joku

herkkupala Pimeän-Topin hyppysissä. Hän puolusti järkähtämättömällä

uljuudella kasvattinsa monia ylitsekäymisiä, kuten saippuapalasten

varastelemista kodasta ja sensellaista.



Nyt Pilpan pojat, pikku Simo vilpittömällä asianharrastuksella mukana,

houkuttelivat tämän linnun tunkiolle ja saivat sen sotkemaan varpaansa

ja nilkkansa pahanpäiväisesti ja lentämään sitten isäntänsä päälaelle.

He istuivat monestikin siten ja näyttivät onnellisilta.



Mutta nyt Pimiä-Topi haistoi ilkeän hajun, kuuli pahajuonisten poikain

riemuitsevan tirskunan ja hihityksen ja raivostui. Hän tavoitteli

kasvattiaan kiinni, mutta tämä räpiköi nauraen tiehensä, eikä pahaa

aavistaen tullut enää isäntänsä luokse. Pimiä-Topi noitui ja teutui

aikansa, puhdisti ruohotukoilla pitkää ja takkuisia tukkaansa ja

syventyi sitten perin verkkaisen näköisenä työhönsä. Eivätkä poikain

keinot osoittautuneet enää tepsiviksi hänen tarmonsa ja elämänhalunsa

ilmi saamiseksi.



Illalla, kun Pilpan pojat olivat menneet ja syysillan lauha

hämärä lähestyi, pikku Simo näki Rannan sokean huutoukon kutsuvan

lintuaan ruoalle outo ja päättäväinen irvistys huulillaan. Hän

hamusi harakkaansa jaloista kiinni, pyöräytti sitä päänsä ympäri ja

heitti seinää kohti. Linnun siivet pärisivät ilmassa, mutta heitto

oli voimakkaampi. Se jysähti seinään ja putosi maahan ja makasi

liikkumattomana, silmät mulahdellen oudon valkoisina.



»Samassa juonessa olit sinäkin», sanoi Pimiä-Topi, »samassa juonessa...»



Hän etsi liikkumattoman linnun ruohikosta ja kantaa kiikutti sen

kiviraunioon kaivontolpan juurelle..



Pikku Simo näki kaiken tämän ja hänen kasvonsa olivat kauhistuneet.

Pimiä-Topi tappoi harakkansa! Jokin hirveä muutos oli täytynyt

tapahtua hänen sisällään. Pikku Simo ymmärsi, että tämä tapaus juontui

päivällisistä huvituksista, ja hän tunsi itsessään jotakin kipeää ja

katuvaa. Hän oli ollut siinä mukana, sellaisessa leikissä. Nyt yksin ei

osaisi siitä nauttia. Mutta joukossa kyllä, joukossa, joka ikäänkuin

lisäsi ja vähensi hänen tavallista olemustansa, teki sen tavallaan

toisenmoiseksi.



Nyt hän ikäänkuin tajusi, että se tarmo ja liike, jonka voi ärsyttää

esiin Pimiässä-Topissa, ei ollut ainoastaan kuten sätkyukon liikettä.

Jotakin liikkui syvemmälläkin: syntyi kipu ja murhe.



Mutta aamun tullen, kun sokea kunnanvaivainen tuli pihalle, tervehti

häntä harakan riemuitseva nauru. Se lensi luo ruokaa vaatien. Pimiän

Topin kasvot olivat kauhistuneet, kuten sen, joka kohtaa kummituksia ja

kuolleita. Hän tunnusteli lintua epävarmoin käsin, ja hänen kasvoihinsa

tuli pehmeä ilme. Hän ryhtyi ruokkimaan lintuaan, joka odotti punaisena

paistavin kidoin. Molemmat äännähtelivät lapsellisesti ja onnellisesti.



Harakka oli iskusta vain pökertynyt ja vironnut yön viileydessä.



Pikku Simo näki tämänkin kohtauksen ja tuijotteli sitä pyörein ja

ihmettelevin silmin. Hän ymmärsi, että tämä olisi tapaus, jolle Pilpan

pojat nauraisivat: Pimiä-Topi tappoi harakan, mutta se tervehti

häntä aamulla kovalla räkätyksellä. Mutta hänessä syntyi päätös olla

kertomatta tästä tapauksesta. Tuntui hyvältä, että Topi ja harakka

olivat yhäkin yhdessä ja ystävinä, ettei kukaan tänä päivänä johtaisi

heitä toistensa vihamiehiksi.



Mutta kaivon kannella, jota avonaiset ja kumotut astiat piirittivät,

seisoi Rannan Liisa. Vintti kitisi, vesi solisi ja lähistöllä seisoi

Siiranpoika ja puheli.



Hän on jonkinlainen ihmeolento. Hän näyttää samalla kertaa alaikäiseltä

ja iäkkäältä miehellä. Hänen matala, kyttyräselkäinen olemuksensa tuopi

mieleen jonkin oudon linnunhahmon. Ja jotakin linnunomaista on myöskin

hänen elintavoissaan. Epätietoista on, mistä hän saapi elatuksensa

ja missä hän nukkuu yönsä. Oli joskus kerrottu, että hän syödä rapsi

kaikkia ryömiväisiä ja ruohoja ja nukkui tuimassa säässäkin taivasalla.

Mutta yleensä hänet otettiin tavallisena ilmiönä, kuten maiseman ylitse

leuhotteleva varislintu.



Hänen elämässään on ollut vaiheita. Hän on piian poika, äpärä.

Huihkitaan, että hänen isänsä olisi herrasmies, joku juoppo

maanmittari. Hänen lapsuutensa on ollut vaivalloinen, kun hän äitinsä

kanssa muutti talosta toiseen. Kovaa kohtelua, kielin ja käsinkin,

ruoan niukkuutta ja huollon puutteessa surkastuminen, joka teki

hänestä iäkseen kyttyräselän, kuvatuksen, joka käypi vain puolittain

miehestä ja ihmisestä. Sitten hänen äitinsä kuoli rintatautiin, ja nyt

Siiranpoika on elänyt joitakin aikoja epämääräisesti kuten taivaan

lintu, saamalla palan siellä ja täältä, tekemällä tilapäisesti jotakin,

johon vaivaisuudessaan kykeni.



Mutta hänellä oli elävät silmät ja iloinen pää ja liikkuva kieli. Hän

puhui paljon ja tiesi kaikista asioista taivaan alla, niistäkin, joista

hänellä kaiken ymmärryksen mukaan ei pitänyt olla aavistustakaan.



Sellainen oli Siiranpoika, joka puhui Rannan nuorelle emännälle

kaivonkannella, ja hänen tarkoituksensa oli saada talon vene lainaksi

kalastusta varten. Sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään vanhan

emännän kotona ollessa. Mutta nyt oli tilaisuus: Lupa heltisi.



Nyt oli myöskin pikku Simon tilaisuus. Järvelle! Hän tunsi kiihkeää

himoa tuon laajan, tumman veden ylle. Siellä odotti elämys ja

seikkailu. Hän ilmaisi halunsa ja kuuli äitinsä sanovan kiivaasti

»einsä» ja Siiranpojan suhtautuvan asiaan välinpitämättömästi. Mutta

pikku Simo tiesi, että äidin »ei» oli toista laatua kuin vanhan äidin.

Se venyi, ratkesi, antoi myöten.



Lopputulos oli, että Simo istua kökötti veneen keskellä Siiranpojan

soutaessa. He olivat menossa selälle, syväongelle.



Laaja järvi läikkyi heikossa tuulessa mustansinisenä ja synkeänä.

Rantoja saartavista metsistä erotti siellä ja täällä läikkiä,

ihmisaherruksen ja peherryksen monikymmenvuotiset jäljet. Tämä laaja

ja tumma järvi oli niidenkin äiti. Monet, monet kylmät kalat olivat

nousseet sen vesistä pyydyksiin takertuneena, suu ammollaan mykästä

hätähuudosta, saaneet hautansa ihmisvatsassa ja antaneet lämpöä ja

liikettä. Harmaat asumukset kohosivat ja peltotilkku nosti laihoja

tähkiään. Yhä vieläkin vuodesta vuoteen järvi antoi kylmiä ja mykkiä

asujiaan jakamaan karujen rantojen kasvattaman perunanmukulan kohtalon.



Järvi oli kuten suunnaton, voimallinen olento, jonka selässä

tervantuoksuisessa veneessä vähäinen poikanen mykistyi epämääräisiin,

juhlallisiin, pelkääviin ja aavisteleviin mietteisiin. Hän katseli

vihaisia, mulahtelevia pyörteitä, jotka aironveto synnytti, kuunteli

veden rytmikästä ropinaa veneen kokkaa vasten.



Airot kitkasivat, ja Siiranpojan selkämuhkura nousi ja laski. Vene

lipui ohi pienen saaren, joka kuusikkoisena ja synkeänä heitti varjon

veteen.



Sitten soutaja lepäsi, antoi airojen viistää vettä ja avasi suunsa.

Hänen punainen, avoin suunsa toi pikku Simon mieleen Pimiä-Topin

harakan vaativan kidan. Siiranpoika alkoi puhella. Kaveri oli kyllä

tuollainen mitätön, alaikäinen, jolta ei tarvinnut odottaa vastausta.

Mutta ehkä juuri sen vuoksi voi puhua salaisimmista, pohjimmaisista

asioista, jotka polttivat mieltä. Voi ikäänkuin ajatella ääneensä

tarvitsematta säpsähtää sitä hupsuuden oireiksi.



Hän sanoi käyneensä pyrkimässä puotipojaksi kirkonkylän kauppiaalle.

Mutta mitä tämä! Nauroi, että maha hyllyi kuten rimpi askelten alla. Ei

hän nyt sentään ota sammakkoa kauppaansa. Niin sanoi, perkele! Mutta

kyllä sen vielä muistaa. Sillä luhistuminen lähestyy sitä miestä. Sen

vaikutelman Siiranpoika oli saanut.



»Mutta Rannan se vielä viepi, nielaisee kuten viimeiseksi suupalakseen.

Sellainen setä se kuitenkin on», sanoi hän kuten vastahakoisesti

ihaillen ja tuijotti ikäänkuin ivallisesti poikasta edessään.



»Silloin ne sinunkin päiväsi muuttuvat, poika! On eroa asiassa olla

maailmalla ja olla Rannassa. Erään miehen aivoissa tapahtuu jotakin, ja

sinunkin elämäsi on samalla viitoitettu.»



Siiranpoika kyyhötti kokassa ja muistutti omituista haaskalintua.



»On hyvä tietää, että aivot ovat sittenkin voimallisemmat kuin

ruumis...»



Hän vaikeni synkeänä ja vene ajautui heikkojen laineiden ajamana

takaisinpäin. Pikku Simo tunsi pelkoa. Hän huomautti veneen kulusta,

ja Siiranpoika tarttui rivakasti airoihin ja souti vimmatusti. He

saapuivat järven selälle ja heittivät ankkurin. Sylittäin vajosi köyttä

tummaan veteen. Syötit kiinnitettiin. Laiska mato sai olemukseensa

elävyyttä ja ällistyttävää voimaa, kun sen selkärangaksi vajoteltiin

väkäinen onki. Turhaa kiemurtelua. Pian ne vajosivat syvyyttä kohti

lyijypainoisen siiman kiidättäminä. Sitten nyki, nyki ja siima lensi

ylöspäin. Ensimmäiset ahvenet kohosivat veneeseen päristellen,

harjakset pystyssä kuten pistinhyökkäykseen käyvillä. Pikku Simolla oli

työ ja tuska irroittaessaan onkeaan tuollaisen pedon kidasta.



Syönti oli erinomainen. Siimaa sai lappaa lakkaamatta. Matojen

kiemurtelu, kuolevien kalojen päristely veneen pohjalla säestivät

sopivasti saalistustunnelmaa, johon molemmat onkimiehet vajosivat

sieluineen ja ruumiineen aivan umpipäähän. Heillä oli käsillä pyytäjän

ilo ja onni. Kaikki häipyi kauas. Oli vain keikkuva vene, siimat

ja kalat. Pikku Simon sydän läpätti, silmät hehkuivat, huulilla

pulahti riemunhuuto, kun hän oli onnellisesti kiskonut suuren

ahvenen veneeseen. Siinä se nyt potki, ojenteli harjaansa melkein

Kalamatin kokoisena. Sillä Kalamatti oli aina näyttänyt pikku Simosta

suunnattomalla ahvenelta, sellaiselta kalankuva-mieheltä.



Vasta kun syönti heikkeni ja lakkasi, pojat joutivat katsahtamaan

ympärilleen ja ikäänkuin äkkäsivät, että ongellahan tässä oltiin. Oli

jo käsissä ilta. Riihien savut suitsusivat niistä paikoista, jotka

sopivat näkymään. Uutisrieskaan oli päästävä nopeasti käsiksi. Aurinko

läheni laskuaan ja valoi maisemaan merkillisen häivän. Kuikan synkeä

huuto kuului kaukaa ja herätti omituisen väristyksen pikku Simon

sielussa. Oli myöskin nälkä. Pyynnin kiihko oli pitänyt sellaiset

tunteet siihen saakka pimennossa. Siiranpoika tarttui airoihin ja souti

saarta kohti. He nousivat maihin, virittelivät tulen ja seivästivät

ahvenia keppiin käristymään. Miten maistuikaan kala ja leipä

rantakivillä, joihin heikko aalto loiskahteli.



Nyt Siiranpoika muuttui kiusallisen laimeaksi, kun olisi pitänyt

lähteä. Hän lojui, lojui ja ryhtyi sitten perkaamaan kaloja. Hän ajoi

tuumansa perille, vaikka pikku Simo ikävystyi ylenpalttisesti. Hän sai

vain kuulla, että alaikäisellä kalamiehellä on kuten hupsulla kissalla

kiire näyttämään saalistaan.



Oli jo viileä yö, kun he viimein saapuivat kotirantaan. Järvestä

kohoili ohut sumu, ja syyskesän lempeä hämärä verhosi maisemia. Vene

kolisi teloilleen, vesi solisi tapin reiästä, kalat koottiin. Pikku

Simollakin oli niitä kokonainen ämpärillinen.



»Nyt sen näkevät», pääsi hänellä.



»Kyllä siellä on äidilläsi tärkeämmät touhut», sanoi Siiranpoika

sulloen saalistaan resuiseen tuohikonttiin. »Kuuluu riiaavan

renkiänne...»



Hän katsahti Simoon ikäänkuin uteliaana siitä, että ymmärtääkö tämä

mitään, ja lisäsi painokkaasti:



»Saatat saada Hoplasta isän!»



Hän nosti kontin kyttyrälleen, harasi mustan laukun kainaloonsa ja

alkoi vaeltaa pitkin järven rantaa. Pikku Simo katsoi hänen jälkeensä.

Hän seisoi siinä pahaisena käärynä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja

hylätyksi. Kukaan ei olisi välittänyt hänestä, vaikka hän olisi uponnut

järveen, kukaan ei ollut näkemässä hänen saalisrikasta paluutaan.



Simo raahasi raskasta ämpäriään lyhkäisin ja voimallisin rynnistyksin

kohti kartanoa, leväten ja läähättäen välillä. Hän saapui viimein

kaivolle, kolisteli astioita tarpeettomasti kuvitellen äitinsä pian

saapuvan, vinhasi vettä ja kaatoi sen kalojen ylitse. Kukaan ei tullut

ja jälleen tulvahtivat mieleen yksinäisyyden, kovanonnen ja rankkuuden

tunnelmat. Vain vihastus esti itkeskelyn.



»Vai Hoplasta isän...» Hopla oli sellainen vanha mies, äreä karvaleuka,

lerppahuuli. Hänen olemuksensa toi aina jotenkin pikku Simon mieleen

kujalle, taivasalle ränsistyneen reen. Ja hän oli kerran sanonut

Simolle vahingosta vihastuneena, että solkipäätä sietäisi sinunkin

saada... Nytkö äiti touhuaisi hänen kanssaan niitä touhuja, joille

Siiranpoikakin nauroi, ja antaa poikansa painua vaikka veteen. Sietääpä

katsastaa, sietääpä vaatia ruokaa...



Sillä hän tunsi sisässään huikaisevan nälän.



Siinä oli aitta, jossa äiti kesäisin nukkui. Pikku Simo seisoi

portailla ja kolkutti. Kuului liikahdus ja äidin ääni:



»Poikako se on? Yökaudet jo koluaa! Ruokaako? Söisit siellä, missä

maleksitkin!»



Se oli äidin pauhaava ääni. Mutta lisäksi oli pikku Simo erottavinaan

muita ääniä, sängyn narahduksen, kuiskutusta hoplahuulien lomitse,

syljen tirskahduksen.



»Ola itse ruokaa!»



»Ei ole avainta!»



»Ole ilman sitten! Opit menemään ongelle...» Pikku Simon silmissä

oli vedet. Siellä oli Hopla varmasti äidin parissa. Tuo ikävä mies

on vienyt hänellä äidin. Jostakin syystä hänessä heräsi muistikuva

keväisellä halkorantteelta, missä Hopla ryskää kirveineen. Muori

käskee häntä syömään. Mutta ruoka on pahasti myöhästynyt. Hopla

oikaisee selkänsä, silmäilee pahantuulisesti ympärilleen ja päästää

riippuvien huuliensa välisiä painokkaan lauseen, joka uppoutuu pikku

Simon mieleen. Tämä lause tulee nyt kuten itsekseen, ääneensä hänen

huuliltaan:



»Perkele! Kun on kerran nälkä sydämen purrut, niin se on sama, jos ei

nyt syökään...»



»Mitä?» kuului oven takaa pitkään, ihmettelevästi, samalla kertaa

kiukkuisesti ja pidätetyn nauravasti. Mutta sivussa oli kuuluvinaan

toinen ääni, kuten tyytymätön murahdus.



Pikku Simo seisoi aitan portailla hämyisessä ja viileässä yössä ja

tunsi raskaana yksinäisyyden painon. Hän seisoi kauan äänettömänä ja

näki kissan tulevan jostakin pehmeänä, notkeana, kohottavan päätään,

naukaisevan ja nostavan omituisesti käpäliään tyytymättömänä ruohon

runsaaseen kasteisuuteen.



Siinä Pikku Simo seisoi jyhkeän harmaan oven edessä, josta

jättiläismäisten naulojen kannat tuijottelivat kuten ivalliset silmät.

Mutta yläovi oli raollaan, kuten paljon nauranut ja sitten väsyneesti

haukotellut suu.



Rappuset! Sisään ja ryömii ja katsastaa, mitkä tärkeydet vaikuttavat

sen, ettei äiti voi edes raottaa ovea kauan poissa olleelle, vaivaa

nähneelle ja nälkäiselle pojalleen. Tiilikiven hän pudottaa Hoplan

niskaan, törkyisen ukon, johon äiti on mielistynyt enemmän kuin

poikaansa, joka ei ole vielä aikamies, ei ihan...



Hän raahasi pieniä tikapuita poikki kartanonmaan, raahasi innoissaan ja

ähkien.



»Mitä nyt?»



Se oli vanhan äidin ääni. Muori seisoi solalla punan- ja

valkoisenkirjava kori käsivarrellaan, hameet ylös ruopaistuina,

etteivät kastuisi kasteessa. Pikku Simo pudotti tikapuut ja tuijotti

maahan. Hän oli täydellisesti pudonnut toimeliaasta miehuudestaan

pahaiseen poikaisuuteen.



»Kalasta tulin...»



»Kalasta? Hä? Rappusilla?»



Mutta pikku Simo huomasi lävitse yön hämyn, että muorin kasvoilla oli

merkillinen, lauhka ja riemukas ilme. Hän oli jälleen kuten jossakin

pilvenkorkuisella. Kuitenkin hän huomasi, että kaivonkansi oli jäänyt

auki ja sulki sen. Hän äkkäsi kalaämpärin ja katseli ja kallisteli sitä.



»Eikös olekin! Sinunko saamiasi? Sellaista se on!»



Tämä oli jo kelluntaa, aivan yli kohtuuden. Pikku Simon silmä välähti

ylpeydestä kuten tahkotun veitsen terä.



»Missä äitisi on?»



»Aitassaan.»



Sitten tuli jo kuten väkisten, itkuisella äänellä ja silmissä kimalteli

kuten kaste:



»Ja siellä on Hopla, se lerppahuuli...»



Muori näytti putoavan kirkkaasta korkeudestaan tavalliseksi äreäksi

eukoksi öiselle, kasteiselle pihamaalle.



»Vai semmoisia! Vie rappuset paikoilleen!»



Tämä tuli jo tavallisessa kuten tikkualaittavassa äänilajissa, ja

pikku Simo totteli silmänräpäyksessä. Mutta muori mennä hohkasi jo

aittaa kohti. Ovi jymisi hänen luisen nyrkkinsä iskuista, ja tiukkojen

vuorosanojen jälkeen saranat narisivat. Sitten kuului ylinnä ja

alituisesti muorin katajapensaanpaloa muistuttava ääni, johon joskus

sekoittui Hoplan kähläisiä kirouksia.



»Sinä täällä vain virittelet loppasuu-ukkojen kanssa niitä pyydyksiäsi,

joista on seurauksena kaikki ketunkonstit, joita minun sitten pitäisi

tehdä tyhjäksi...»



Nyt pikku Simo näki Hoplan tulevan poikki pihamaan pirttiin, vyötään

piukaten ja hiljaa kiroilla jupisten.



»On tämäkin talo! Kateuksissaan siinä muorikin pomakan nosti...»



Mutta kauan kuului muorin ääni tyttären aitasta.   Kestää tässä

hänen juosta ja hakea oikeutta, kun tytär heti kun silmä välttää

elää kuin pakana. Mitä siitä sitten on, jos joku entinen viritys

on vältetty. Sillä voiton hän on saanut oikeudessa. Sitä vaille,

ettei kauppiaskettua lyöty rautoihin. Tuomarikin jo tuimistui, kun

niissä väärissä papereissa oli sellaisia nimiä, että niitä ei löydy

annakastakaan. Ranta on nyt minun... Mutta tytär täällä vain niin

miehenpuutteisena kuin ajatella saattaa kehittää uusia kilinneuvoja

eteen. Hyvä, eitä se on edes luo loppasuu eikä joku maankiertäjä..

Hoplan tietää Hoplaksi.



Silloin pikku Simo oli jo makuusillaan kyttyrässä peiton alla. Hän

tunsi itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Äitikin oli kimmonnut

johonkin etäälle. Hoplan hankautunut olemus kohosi heidän välillään.

Pikku Simon täytti suru ja viha kuten vesi. Kuului aironvetojen

tahdikkaat solskahdukset ja aaltojen ropina kokkaa vasten, ja hän

nukkui.



Mutta hänen äitinsä valvoi aitassaan, istui vuoteensa reunalla ja

tuijotti eteensä. Autiota ja yksinäistä. Erämaa, erämaa oli hänen

elämänsä. Kuten lohduton suo, josta vihaiset tuulet ja kuura-aamut

pyyhkivät kaikki vaatimattomat hillamarjojen kukat. Hän oli vielä

nuori, ja kuitenkin hän tuskin on alkanut, kun on jo lopetettava. Hänen

toiveensa ovat luhistuneet, saaneet hänen tyytymään mieheen, joka on

honkautuneen, aivan liiaksi taivasalla oleskelleen näköinen. Eikä

sitäkään lohdutusta hänelle suoda, ei sitäkään. Elämä oli niin kovaa,

kovaa erämaanvaellusta.



Kostein silmin Rannan Liisa kallistui vuoteelleen ja nukkui kuten

loppumattomien, laahaavien askelien kahinaan hiekassa.



Mutta syyskesän yön hämärässä Rannan muori istui pöydän ääressä ja

hamusi ruokaa suuhunsa. Hänen leukansa kävi, ja sielussaan eli samalla

aikaa voitonriemu ja tappioitten aavistus. Rannan hän uskonsa mukaan

oli vielä pelastanut, mutta tyttären eläväinen veri ja liha loihti jo

uusia vaaroja näköpiirin rajoille. Kuitenkin paisui hänessä ilo ja

ylpeys. Tuomari oli tuimistunut oikeussalissa ketunkeinojen keksijälle,

maininnut vangitsemisesta. Asia tosin jäi vielä keskeneräiseksi, mutta

varmemmalta tuntui jo Rannan lattiapalkki hänen anturainsa alla, ja

metsän öinen henkäys oli kuulostanut hänen korvaansa kuten helpotuksen

huokauksella.



       *       *       *       *       *



Metsänreunan vesapuut kantoivat talven taakkaa nöyrin selin. Lumen

pehmeällä, valtavalla matolla kulkivat jänikset ja metsäkanat etsien

puunkuorta ja pajunvarpua. Niiden vaatimaton ja vapaa elämä talvisessa,

armottomassa luonnossa oli vaaranalaista. Siinä metsänreunassa odotti

kitsas, huolimattomasti katettu ruokapöytä, mutta myöskin kavalat

ansat, joihin voi surkeasti hirttyä, äänettömäksi, räpistelemättömäksi,

jähmeäksi kappaleeksi.



Ja nämä ovelat paulat olivat Rannan Simon virittämät. Niin pitkällä hän

jo oli ihmisen tiellä.



Oli aamu, sellaisen talvipäivän aamu, jolloin auringon silmä vain

kurkistaa eteläisten metsien ylitse maahan kaukana pohjoisessa. Pikku

Simo hiihti kuten määrätietoiset miehet hiihtävät. Sillä metsäreunassa,

missä pajujen latvahuiput pistivät esiin kinoksista, olivat ansat

odottamassa saalista.



Hänen takanaan kaivonvintti viritti aamulaulunsa, naisihmisen seisoessa

kaivonkannella kohmeiset sormet salon ympärillä ja jäiset helmukset

ropisten.



Mutta vesakosta kuului metsäkanan pahantuulinen, noiduskeleva

aamuväkätys ja parvi humakoi tiehensä aavistaessaan kaksijalkaisen

vihollisen sihisevän ja nauskelevan lähestymisen. Mutta yksi näistä

valkoisista linnuista oli juuri käynyt ansaan. Kylmä lanka solahti

kaulaa pilkin, kuristi rintaa, kiertyi siipispankkaan, linnun

liikuttaessa niitä väkevästi, sulkahöyhenten piirrellessä lumeen

merkkejään. Silloin pikku Simo lähestyi ja linnun liikkeet kävivät yhä

tempoilevimmiksi. Ansan perustin petti, ja samassa lintu jo vilisti

pilkin lumia, johon höyheniset varpaat ja räpiköivät siivet heittivät

hätäiset merkkinsä. Mutta lentoon se ei päässyt. Metallinen lanka

kahlitsi sen toisen siiven.



Pikku Simolla pääsi heikko ulvahdus. Hän polkaisi väkevästi suksiaan ja

takaa-ajo alkoi. Kaksi sydäntä takoi hurjasti rintaluitten vankilassa.

Saalis, saalis oli toiselta karkaamassa, ja elämä, elämä riippui

toisella höyhenisten varpaitten harpoissa. Niin ne taistelivat lumessa

pitkin metsänlaiteita. Joskus linnun pörräävät siivet kohottivat sen

lyhkäiseen lentoon, mutta sitten sen kulku näytti jo vaivalloiselta.

Takaa-ajaja läheni, suksisauva oli jo iskuun kohotettu, mutta samassa

hätäinen ja taitamaton potku lennätti iskijän suinpäin lumeen. Tuon

toimeliaan linnun viimeiset vaiheet talvisen taivaan alla näyttivät

ainakin hieman jatkuvan.



Pikku Simo nousi polvillaan hengästyneenä ja hikisenä. Hän oli

kiukkuinen ja hetkeksi lamaantunut. Hän huomasi edessään talvitien,

jota hevoskikarat ja karisseet heinänkorret koristivat.



Sitten hän kuuli mutkan takaa hevosen kulkusien kilinän ja lyhyen,

tuiman pamahduksen. Samassa säikähtynyt hevonen laukkasi ohi. Ohjakset

olivat valtoimina, ja reen perässä oleva suuriturkkinen mies näytti

omituisen välinpitämättömältä. Jotakin kosteaa ja punaista näytti

kumpuilevan hänen kasvoistaan.



Tämä näky vavahdutti pikku Simon läpättävää sydäntä. Siinä oli jokin

tapaus: pamahdus, ohjaamattoman hevosen hurja laukka... Hän huomasi

lintunsa saaneen ilmaa siipiinsä sen verran, että jäljet lumessa

loppuivat. Eikä hän yrittänyt niitä enää etsiäkään.



Sillä metsäkanalla oli siis vielä edessään elämää, askelia lumessa,

puunurpuja, ehkä toipuminen, kevät ja kevääntunteet, uljaanpunaiset

silmäkulmat, kesä, pesä ja piipittävät poikaset...



Mutta hurjistunut hevonen laukkasi helisevin kulkusin pitkin tietä

kohti Rannan taloa, missä valtoimet ohjakset takertuivat raakapuihin,

hevonen törmäsi seinää vasten ja Hopla vänäsi sen siihen kiinni.

Silloin huomattiin, että reen perässä turkin sisässä oli kuollut

mies. Veri punasi hänen kasvojensa toisen puoliskon, oikea käsi oli

hellittänyt otteen laukaistun revolverin perästä ja päällä lojui pullo,

jonka pohjassa läikähteli vielä pikarillinen viinaa.



Tämä omituinen ajomies oli kirkonkylän kauppias.



Kuinka nyt vapisikaan Rannan muorin sydän harmaan talvisen taivaan

alla, vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä. Siinä lepäsi nyt vihamies

avutonna ja hiljaisena, kuolleena, oman kätensä lopettamana. Piru,

jolle hän oli kätensä antanut, ei lopulta näyttänyt hänelle muuta

tietä kuin mustan pyssyntorven. Sillä maallinen laki oli uhannut häntä

vankeudella, koska hän lain ja oikeuden varjolla aikoi anastaa lesken

omaa. Mutta missä ovat nyt konnankoukkusi, väärät paperisi, ihmiset ja

nimet, joita ei löydy kenenkään kalenterista..



Kun aurinko pilkisti Paltomäen takaa ja heitti punertavat, raukeat

säteet hangille, niin se oli kuten ilotulitus Rannan kartanolla. Talo

oli ja pysyi oikealla omistajallaan. Kavala anastaja lepäsi reessään

pihamaalla, johon pillastunut hevonen oli sen kuljettanut, ikäänkuin

todistaakseen vääryydenteistä. Juhlamieli täytti Rannan muorin poven.

Hänen täytyi etsiä kirja ja virittää virsi. Hänen hieman kimeä ja

hinkuva äänensä täytti tuvan.



    »Mitätön taru on sun sukus suuri

    Ja valtas, voimas tyhjä varjo juuri.

    Ja taito kaikki, toimi, viisaus

    Katoava niinkuin tuulen humaus...»



Mutta Hopla oli vetänyt peitteen kuolleen kauppiaan ylitse, naukannut

suuhunsa viinatilkan pullon pohjasta, kääntänyt hevosen, istunut

urhoollisesti pukille ja nykäissyt hevosen juoksuun. Niin kävi hieman

kaamean kyydittävän kotimatka pitkin hiljaisia metsäteitä kulkusten

helistessä. Tuo ajoretki oli alkanut pakkasäkeänä talviyönä, kun

kauppias ei saanut unta, kun kaikkien vastuksien ja vaivojen haamut

näyttivät pilvenkorkuisilta ja päällekaatuvilta. Niitä voittamattomia

pulmia oli monta ja monta laatua, enimmäkseen taloudellisia. Rannan

asia oli niistä vain yksi. Kirkonkylän kauppias oli kuten saippuakupla,

uloskäsin komea ja mahtava. Hän tiesi nyt itse, että tuho ja

luhistuminen, köyhyys ja häpeä kolkutteli jo ovia. Hän tunsi, että

tämä hiljainen pakkasäkeä yö tulisi vetämään eräänlaisen tiliviivan

hänen elämäänsä. Niin hän oli ajatellut pitkin autioita metsäisiä teitä

kulkusien helistessä, seuralaisenaan pitkä, kirkas pullo. Koko yön

hevonen käveli ja ravasi pitkin teitä ilman päämäärää, ja ajomiehen

aivoissa ajatukset ravasivat sinne ja tänne, kunnes päivän valjetessa

löysivät levon. Revolverin lyhyt, kuiva paukahdus teki pisteen, avasi

pakotien.



Kirkonkylän isonen kauppias oli ampunut itsensä, ja kohtalo tahtoi,

että Rannan talossa, jonka hän oli aikonut vääryydellä anastaa, oli

tämä tapaus ensiksi todettava. Siinä oli uutinen pitäjälle.



Pikku Simo seisoi ääneti suksillaan ja kuva tästä tapauksesta ympäytyi

ainaiseksi hänen mieleensä.



Mutta kuten jokin suuri hyvyys, voiton ja kuoleman näky oli pehmittänyt

Rannan muorin sydäntä ja kasvoja. Hän asetti virsikirjan hyllyyn ja

kääntyi tyttäreensä:



»Hopla on Hopla! Mutta kuitenkin eri mies kuin kerrallinen Telki.

Mistäpä sinullekaan parempia... Ottakaa kuulutus, niin synti välttyy...»



Rannan Liisa kääntyi akkunaan.



»Mitenkäpä otit! Ei ole mitään kuolintodistusta vainajasta...»



Yhä vielä viipyi menneen aviomiehen ja vävyn haamu Rannan talon

seutuvilla.



Viipyi, viipyi. Sillä jonkin vuoden kuluttua kävi ilmi, ellei

metallinsiru, joka lävisti erään kauppiaan aivot, ollut kuitenkaan

kuolettanut niissä aivoissa kerran syntynyttä ajatusta Rannan metsäisen

talon omistussuhteista.



Turhaan Rannan muori oli veisannut riemuveisun, kun riitakumppani oli

kuollut ja rehellisyys perinyt maan.



Sillä paperit olivat jääneet. Kauppiaan sekavan pesän selvittelijä oli

myynyt Rannan talon riitaisen omistusoikeuden jollekin etäiselle ja

yritteliäälle liikemiehelle. Tämä koetti saada saamiselleen lainhuudot

mahdollisimman hiljaa. Mutta virallinen kuulutus vuoden ja vuorokauden

ajasta, jolloin asiasta voisi panna vastaan, tuli kuitenkin Rannan

vanhan emännän tietoon.



Paperinen loukku riippui jälleen Rannan talon ja sen asukkaiden yllä,

uhkaavana ja hirmuisena, kellastuneet paperit, mustat kirjoituskoukerot

kuten virityspuut. Rannan muori nuuhki ilmaa ja silmäili ympärilleen,

kuten nähdäkseen jossakin entisen vävymiehensä luurailemassa ilkeä

virne suupielissään, kuten hänen sisäinen silmänsä näki tuon menneen

miehen nykyisen taistelun ja vaivan alkujuurena.



Hän sulloi kirjavaan koriinsa leipää ja voita ja lähti astumaan kohti

kaukaista kaupunkia, tuomarin puheille. Niin astui tuo kellertävä,

ryppyinen nainen, nenän- ja leuanpää uhkaavan lähellä toisiaan,

toistakymmentä peninkulmaa sannoitettuja teitä. Hiekka sihisi hänen

ruojuttensa alla, musta silkkihuivi kiilteli hänen päässään. Niin hän

kulki ohi outojen talojen, ohi ihmisten, jotka eivät suinkaan voineet

aavistaa ikuisen oikeudenetsijän erämaanjärven rannalta siinä astuvan.



Hän istui tuomarin kapeitten herraskasvojen edessä itsepäisyyden ja

epäluuloisuuden perikuvana. Hän ei käsittänyt juuri mitään nopeasta

puheesta ja huolehti kaiken aikaa hoikan kukkaronsa kohtaloa

alushameensa taskussa. Lopultakin hän kieltäytyi antamasta asiaansa

asianajajille. Hän pelkäsi, että ammattikäräjänkävijät vain puhuvat ja

puhuvat, vitkuttavat ja vitkuttavat asiaa, kunnes tietävät, että tyhmän

muorin kukkaro on tyhjä, eikä hän liioin voi sinne uutta rahaa hankkia.



Hän astui nuo monet peninkulmat takaisin, astui astui, sinne missä

hiekoitettu tie loppui ja polut ja pitkospuut alkoivat ja Ranta seisoa

kyhjötti järven rannalla kuten peloissaan taistelusta, joka sen

omistamisesta oli käynnissä.



Mutta jälleen nähtiin Rahnan muorin saavan jotakin aikaan. Hän pystyi

tekemään anastajien omistusoikeuden kysymyksenalaiseksi ja estämään

lainhuudot.



Mutta tuo paperinen petolintu jäi yhä eloon. Se kierteli jossakin, ja

joka hetki rypistyvän muorin oli teroitettava kuuloaan aavistaakseen

sen siipien havinan, kavahtaakseen puolustusasentoon.



Näinä vuosina, jolloin taistelu Rannan talosta oli jäykistynyt

tällaiseksi jonotukseksi ja jolloin ison maailman ihmiset kaivautuivat

vuosikausiksi maakuoppiin ja ampuivat toisiinsa metallinkappaleita,

pikku Simo kasvoi ja vahvistui huomattavasti. Yhä enemmän oli

päivissä jo työtä ja velvollisuutta. Sellainen aurinkoinen kesäpäivä

läikkyvän järven rannalla, jolloin he Pilpan poikien kanssa sitoivat

hurstihousujensa lahkeensuut, sulloivat ne hiekkaa täyteen ja näin

painostettuina kahlasivat matalassa vedessä ja olivat Kolun vaarina,

voiman ja arvosmiehenä, sellainen lapsellinen päivä tuntui jo jääneen

muinaisuuteen. Oli raskas kirves kovien ja muhkuraisten puitten

ääressä, hevosen ohjasnuorat ja suuret palelemiset pakkasessa kitisevän

reen perässä.



Äidistään hän etääntyi. Sillä äiti liittoutui yhä lujemmin Hoplan

kanssa ja alkoi tehdä lapsia, vaikka pappi ei ollutkaan tätä

toimenpidettä siunannut. Sillä eräs vuosia sitten merien takana

haudattu Jussi Telki pysyi yhäkin paperiasiallisesti Rannan Liisan

miehenä.



Se oli toinen synkeä pilvi, joka varjosti Rannan Ellin iltaisia päiviä.

Hänen leukansa kivertyi ja kielensä hioutui vihan ja kiukun jäytäessä

sisuksia kuten myrkyn.



Eikä Hoplakaan ollut onnellinen. Hän torjasteli sänkipartaisena ja

synkeänä ja noitua purrasi itsekseen. Palkanmaksun laita oli niin

ja näin, vaikka tässä oli mies joutunut entistä lujemmalle. Hän oli

jo muka kuten talonmies, vaikka hänellä ei kuitenkaan ollut siihen

osaa eikä arpaa. Tuskin oli tyttärelläkään ja jopa muorillekin jäänee

jäljelle vain paha suunsa. Sillä herrat tämän talon, lopultakin vievät.

Puske siinä sitten töitä ja ujuta itsesi.



Yhä haluttomammaksi Hopla kävi töihin ja mielistyneemmäksi uneen.

Eikä Rannan muori saanut häneen mitään vauhtia. Hänhän oli jo kuten

talonmies. Jos antoi hänelle lähdön, niin pennut jäivät ja oli

otettava uusi palkkalainen sijalle, jonka kanssa loppujen lopuksi

miehenpuutteinen tytär voi järjestää saman menon.



Siten kiusat ja synkeydet ja taistelut hulmahtelivat Rannan talon yllä

kuten liput niinä vuosina, jolloin pikku Simo kasvoi ja vahvistui

huomattavasti, jolloin hän jo varhain kesti työpäivien vilua ja

hellettä. Talon seinät harmistuivat, paikat pelehtyivät. Toivottoman

odotuksen ja rappion henki verhosi kaikki.



Niinä vuosina oli isossa maailmassa sotaa ja sodan sanomia.

Taistelun pauhu ei kuulunut erämaan järven rannoille, mutta nälän

käsivarsi oli ulottuvaisempi. Akanaisia jauhoja oli vallan vähän,

ja petäjänkuorilevyt kuivuivat keväisissä tuulissa kuten valkoiset,

kapeat lakanat. Kansan kasvot kapenivat. Järven kala ja lehmien lypsyt

turvasivat hengen säilymisen.



Mutta myöskin eräs sotainen elämys jäi pikku Simon mieleen siltä

keväältä. He olivat Hoplan kanssa irrottamassa ja vedättämässä turpeita

tunkioon. Yli järven selän, jonka lumet loistelivat, kantautui kiväärin

pamahtelu. Joku sodassa olleista nuorista miehistä oli lomalla ja

näytti omaisilleen ja kylänmiehilleen aseitaan ja taitoaan, ampui

maaliin. Sitten kuului outo surina ja heikko napsahdus. Harhautunut

kuula oli osunut turpeenvetäjien ajopeleihin. Hoplaan tuli hätäytynyttä

toimeliaisuutta. Hän rymähti pitkäkseen ja ärjyi neuvojaan:



»Poika, rupea maata! Rupea sinäkin, ruuna! Ampuu ne sinutkin!»



Mutta uutta surinaa ei kuulunut ja Hopla nousi jälleen pystyyn kiroilla

jupisten.



Mutta taistelulla Rannan talosta ei näyttänyt olevan äärtä eikä päätä.

Se jatkui ja jatkui: Näinä aikoina päättyi Rannan Simon lapsuus, mutta

hänen kohtalonsa arpa ei ollut vieläkään langennut, kuten hän keksi

myöhemmin nuorukaisviisaudessaan.