Vartiossa

VARTIOSSA

Runoja sodan vuosilta

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1941.

SISÄLTÖ:

I

Rajanaapurit
Harmaja laulu
Ovella
Sireenit ulvovat
Rajalla
Sotavuoden virsi
Kiitosvirsi
Sodan kevät 1

  »     »   2

Marssi
Odotus
Kesäkuun marssi
Elokuun kolmaskymmenes
Verivelka 1

    »     2

Vahti-ukko

II

Divide et impera
John Bull
Maailmansoppa ja setä Sam
Funkis
Hullu enkeli 1—3

III (Haudoilta)

Haudoilta
Sotarukous
Uupunut
Pieni jalka
Rikkinäinen mies
Tuntematon
Pietari palaa
Vartiossa
Paluutie
Komennolla
Rikkaat kädet
Riisuttu
Lepo
Uusi laulu

I

RAJANAAPURIT

Iso naapuri vierellämme
ei halua ymmärtää
raja-aitaa, välillämme
ylös pilviin ylettyvää.

Meill' eri on sentään laatu,
eri maa, eri taivastie.

Mitä sieltä on tänne saatu,
sen tiedämme, tottavie.

Ja jos samaan — sattumalta —
me hautaan kaivettais,
ylösnoustessa paaden alta
erotuomion sielumme sais.

Ei länsi ja itä tapaa
samankaltaista Jumalaa.
On taivaskin meille vapaa.
Kuka orjien taivaan saa?

HARMAJA LAULU

Pilvien harmajan harson alla
ahdistus ahdistusta ajaa
harmajan alla,

siipisaatolla havisevalla,
säikkyvän sorsaparven tiellä
havisevalla.

Lopuss' on kesien heleät päivät,
kuulto vetten, ja kaislarannan
heleät päivät.

Kylmillensä kaislikot jäivät,
uhkan ja hyytävän häviön kouraan
kaislikot jäivät.

Ei ole paikkaa, minne mennä.
Vanha on poissa. Onkohan uutta?
Minne mennä?

Aatosten viuhuva parvi, lennä
lävitse tuntemattoman seinän
aatos lennä!

ulapan ääriä, levottomasti,
viemänä viiltävän ahdistuksen,
levottomasti,

rantoja paeten, aavalle asti,
kuohuun aaltojen valkoisten varsain
aavalle asti.

OVELLA

Mun sieluni, miks levoton?
Vain tuntematon liki on,
se käsivarttaan kohottaa

     ja odottaa.

Mik' aatosteni voiman vei?
Pää hartioilla tuttu ei!
Ja sydämest' on tahti pois

     kuin pelko ois.

On aivan liki, aavistan,
se seinä kahden maailman,
joss' ovi tumma, odottain,

     on vastassain.

Vain askel kynnykseltä sen
on meri iankaikkinen.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.

     Ei kummempaa.

Vain askel koko matkas lie.
Se tuntemattomasta vie
vain taasen tuntemattomaan,

     siis tuttavaan!

Ja koko askel-taipalees
— se olkoon synkkä, olkoon sees −
vain turhuudesta turhuuteen

     vie ikuiseen.

Mun sieluni, miks' levoton?
Tuoss' ovi pieni auki on.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.

     Ei kummempaa.

SIREENIT ULVOVAT

Kuoleman torvet
vonkuu, ne vonkuu,
kuoleman varjot
peitti koko maan.

Sydän, joka tunnet,
järki, joka leikkaat,
esille, esille,
sinut punnitaan.

Kaikki, joka kätköön
kaivettu oli,
esille, esille, armottomasti.
Nyt on tilipäivä.
Kaikki punnitaan.

Punnittu? Huomattu köykäiseksi?
Varmuus vaipuu
hymy katoaa.
Korskea siirtyy
viimeiseksi,
mies matalainen
eturintamaan.

Kuoleman torvet
vonkuu, ne vonkuu,
kuoleman varjot
peitti koko maan.

Nyt on tilipäivä.
Nyt punnitaan.
Parku ja riemu
nyt on irrallaan.
Kuonasta kulta
irroitetaan.

Jokaisen on vuoro,
jokaisen on pakko
käydä tuomio
tunnossaan.

Huimaava hetki.
Kuoleman torvet
vonkuu, ne vonkuu:
kuonasta kulta
irti otetaan.

RAJALLA

Aamun hetkistä illan suuhun
aatokset kiertävät ympyrää.
Ei ole vetoa virkaan muuhun.
Aatokset kiertävät ympyrää

seuraten painia Suomen suvun
äärellä viimeisen länsimaan,
taattojen luvun ja poikien luvun
käydessä tuleen ja kuolemaan

sulkuna julmalle barbaarille,
kylmin päin, kovin sydämin,
yksinäisinä — minkäs sille —
sisulla kestäen sittenkin.

Tähän on rajalle meidät pantu
lännen viimeisen vartian.
Jos ei rauhaa suo tämä mantu,
suo tulen, tuhkan. Ja kunnian.

SOTAVUODEN VIRSI

Ympäri vihollis muuri.
Puhuvat ruuti ja rauta.
Herra, valtias suuri,
suojaa Suomea, auta!

Ihmisneuvoa halpaa
uskoa jaksa emme.
Kättesi vahvaa salpaa
huudamme suojaksemme,

Rangaistuksesi uhkaa
julminta saimme jo maistaa.
Siunaa jo verta ja tuhkaa!
Anna jo armosi paistaa!

KIITOSVIRSI

Kiitos, Isä taivainen,
että näin sen ihmehen:
maa on vapaa, kansan runko
niinkuin honka kallion.
Hourailenko? Uneksunko?
Totta kaiketi se on.

Miksi riistit kuitenkin
uhrit kymmentuhansin
nuorin, vahvoin sydänverin,
jotka hankeen vuotivat?
Suunnattomin maksuerin
vapauden verotat!

Miksi laskit Karjalaan
verikoirat itämaan?
Miksi heitit mieron teille
heimon paljon vaivatun?
Miksi annoit ruoskaa meille
sijaan siunaukses Sun?

Kiitos, Herra, sittenkin
täysin suin ja sydämin,
että vapautemme kesti
taasen polveen tulevaan.
Siunaa, Herra, ikuisesti
vapaus ja onni maan!

SODAN KEVÄT

     1

Sen talven jylinä täytti,
yöpakkasen palo.
Miten outoa nyt on hiljaisuus
ja lämpö ja valo!

Ei entiset keväät tulleet
näin kaukaa iki,
siks eipä ne koskaan päässeetkään
näin sydäntä liki.

Miten outoa! Taasenko alkaa
uus vuosien luku?
Veli, ankara olkoon vastaisuus,
mut emme huku.

Nyt entistä velvoittavammin
kevät, luoksemme tule,
ja ylitse hurmeisten sydämien,
kevät, kylväen kule!

SODAN KEVÄT

     2

Taas kirkkaus
taas kuulaus
taas raikas voima kevään!
Niin silmiänsä siristäin
käy aatos aurinkoisin säin
maan aamuun helmeilevään.

Taas kiurun tie
yli tuskan vie
niin runsaan laulun soiden
ja ympärillä yhtenään
on uskaltaneet heräämään
taas kylvöt vainioiden.

Soi, kiuru, soi!
Jo jäänsä loi
sun allas toivo arka.
Ken äsken vielä uskoikaan:
maa vapaa, kukka umpussaan,
täys päivää pellon sarka.

Soi, kiuru, soi!
Taas nousta voi
maa vainotalven alta.
Niin kauan, kun me uskotaan,
ei vapautta sammumaan
saa vääryys, väkivalta.

MARSSI

Tätä maata on tuhannen vuotta
jo asunut sitkeä rotu.
Ja me emme vanno suotta:
väkivaltaan me emme totu,
tätä maata on tuhannen vuotta
jo asunut sitkeä rotu.

Tätä maata on puolustettu
ja pantu sille rajat.
On syöty olki ja pettu
ja eletty vainojen ajat,
tätä maata on puolustettu
ja pantu sille rajat.

Vihamies, ole varma siitä:
tämä maa on meille pyhä.
Et helppoa laihoa niitä
jos kärkkynet tänne yhä,
vihamies, ole varma siitä:
tämä maa on meille pyhä.

ODOTUS

Miks' hiljainen vavistus, miksi
käy lävitse jäsenies?
Pure hermosi tunteettomiksi.
Lyö lujiksi askeles.
Sun hermosi olkoon sairaat
ja järkesi vaviskoon,
sitä vankemmin juuresi kairaat

     alkukallioon.

Sinä tiedät: valmistamaan.
Taas vaarassa on maa.
Sinä jaksanet tarttua rautaan
kun kutsu kajahtaa.
Kai sinäkin jaksanet syöstä
tulisuihkua kouristas
ja verisen hangen yöstä

     löytää kuolemas.

KESÄKUUN MARSSI

     Onpa taasen
     kevyt olla.
     Nyt on ryssä
     tuomiolla
     — eikä yksin
     työssä olla

vainolaista kohti marssimassa.

     Kevyt nostaa
     anturoita,
     ilo kuulla
     pauhinoita.
     Suvituuli
     suuri soita

vapauden virsi Karjalalle!

     Kohta maa on
     kokonainen.
     Nyt se lyödään
     vainolainen,
     paha henki,
     painajainen.

Autuas on kaatua ja kuolla.

ELOKUUN KOLMASKYMMENES

Niin, ihmeellinen viesti Viipurista
— ei vielä kuultu — aavistettu vain.
Soi marssi Karjalan. Ja rauhallista
on kansaa koossa, vaiti, odottain.

Soi marssi Karjalan, soi monta kertaa,
ja hiljaa hymyävät ihmiset;
he tietävät; ei tämän hetken vertaa
saa toiste elää korvat janoiset.

Jo kuuluu sanat. Viipuri on meillä!
Ja kaikki katsoo vaiti toisiaan.
Ei huudeta. Ei riemunkyyneleillä
käy kukaan tunnettansa purkamaan.

Täys jokaisen on, kukkuroilla rinta,
mut aatos taipuu talveen veriseen,
ja lausuu aavistus: on kallis hinta
taas liitettynä suureen uutiseen.

Kun nousee ristilippu siellä täällä,
voit muistaa talvipäivää synkeää:
puoltankoon liput jäi. Nyt uhkapäällä
ne salkojensa latvaan kiipeää

ja tuuleen hulmahtaa, ja siihen jää.

VERIVELKA

    1

Kuka mitata jaksaa vainot
tämän kiusatun kansan tiellä?
Itä uhkasi monta kertaa
jo kaiken loppuun niellä.

Nyt, Kohtalo, pääsinpäivää
älä kiusatulta kiellä!

Pirun kynsille löi jo rauta.
Mars-mars rajan taakse johti.
Nyt perille vieköön askel
idän, susien luolia kohti.

Tilipäivän pauhut jo kuului
ja tuomion loimut hohti!

Ne karvaat kyynelhelmet
kuin isien poskia kasti
nyt nikkeliluoteina lyököön
ne Vienanmerelle asti.

Vuossatojen tili kun tehdään
se tehdään loppuun asti.

VERIVELKA

    2

Kuin kaukana, kaukana onkaan
Neva, Syväri, Vienanmeri.
Eri niist' on puhua suulla
ja niille päästä eri.
Ne huutavat verta, verta,
ja niihin vuotaa veri.

Joka hetki kasvavalla
ne kaiulla vannottavat:
on heimosi hukkumassa,
sen suonet jo raukeavat,
pian iske Kalevan miekka,
tuo tänne Suomen tavat.

Idän rosvojen alla huusi
Neva, Syväri, Vienanmeri.
Nyt niihin on vuotanut kallein
veri nuori, lunastusveri.
Raja pantu on Suomensaaren.
Itä olkoon takana eri.

VAHTI-UKKO

Rintamalle kelvannut en ollenkaan.
Vahti-ukkona seista saan
silloin, kun Karjalassa ryssää lyödään,
Pietarissa roihuaa ja Syvärillä soi,
silloin, kun Äänislinnaksi muuttuu
saatanan pesäkin, Petroskoi.

Individuaaliksi itseni luin.
Sotilastakkia vieroksuin.
Siitäpä saan tämän häpeän kantaa,
raskaan, niinkuin helvetin yö,
tylsänä eestaas tallustella
silloin, kun Suomen leijona lyö.

Hylky, joka syrjään on heitetty näin,
kehtaanko katsoa lastani päin?
kehtaanko koskea naiseni pintaa?
kehtaanko ilmaa hengittää?
silloin, kun kaikesta veristä hintaa
sammioittain kentille jää.

Houkka, asetakkia vieroksuin!
Siksi nyt taskussa nyrkkiä puin
silloin, kun Karjalassa ryssää lyödään,
Pietarissa roihuaa ja Syvärillä soi,
silloin, kun Äänislinnaksi muuttuu
saatanan pesäkin, Petroskoi.

II

DIVIDE ET IMPERA

Voi, että Englannin,
tuon vieraan panssarilaivan,
piti ankkurissaan olla
liki Europan kylkeä aivan.
Sen mastossa vahtimiehet
niin kylmän-tyynin päin
ovat nyt ja eilettäin
tämän maanosan ylitse silmäilleet
ja sitoneet ja päästäneet.

He pitävät peukaloani
joka miehen valtimolla.
He pitävät huolen, ettei
ylen eheitä olla;
lie nälkäsaartokin muuan peli,
jota toisinaan he järjesteli.

Ei ihme, jos, pelin vierellä kärkkyin,
idän sutten laumat taajeni, taajeni,
ne valtasi alaa, ja laukat laajeni,
ne uhkaa täällä, ne ulvoo siellä,
ne ovat jo taas päin länttä tiellä.
Joku onkohan viittonut, kylmin päin
sitä laumaa yllyttäin?

Oi Europa, toisella vierelläsi
sua panssarilaivan kokka varjoo
ja, repien toista kylkeäsi,
suden hammas sinulle iloa tarjoo.

Ei ihme, jos kuiskaillaan
yli revityn, onnettoman maan:
rakas Albion, nosta jo ankkurisi
ja purjehdi matkoihisi.

JOHN BULL

John Bull on mahtava kauppamies
ja kukkaro puntia pullollaan.
Ens-punnan saalisti, kenties,
merirosvo kaapparilaivallaan.
Ja kultaiset punnat ne kiiltelivät
pulun-puhtaina, ja kilisivät,
ei ruokahalua ne estä
eikä niit' ole tarvis pestä.

Löys puntia toisen annoksen
joku orjakauppias taskustaan,
kasan kolmannen ja neljännen
toi diplomatiia juonillaan.
Ja puhtoiset punnat, ne toimeliaat,
pani verolle maailman kaikki maat,
ja kuka ei suostunut niihin,
sai lyijyä selkäpiihin.

John Bull ei käsiään pessyt, ei,
vaan verhos ne valkein hansikkain
ja ne ristiin vei ja ne rastiin vei
yli kansojen, kultaa kumartavain,
ja Canterburyn piispa saa
käden siunata, jos se haiskahtaa.
On kalman katkua kyllä
John Bullin ja punnan yllä.

MAAILMANSOPPA JA SETÄ SAM

Soppaan lusikkansa pisti
kiltti setä Sam,
maiskahutti kaunihisti,
naukaisi: nam-nam
— kaiken kyllä syödä jaksan,
hupsut humpuukilla maksan
— sanoi setä Sam.

Belsebuubin pyhäks puki
hurskas setä Sam,
sille siunauksen luki,
rumpuun löi: tram-tram
— Venäjäll' on hätä suuri,
sortuu kansanvallan muuri
— sanoi setä Sam.

Miks' ei hiukan rehvastaisi
rento setä Sam.
Mit' ei humpuukilla saisi,
auttaa kai pam-pam.
— Muitten riidellessä hyödyn,
ryöstän lyöjän, nyljen lyödyn
— sanoi setä Sam.

FUNKIS

Lie keksinyt jotain
joku Wilbur Wright,
pois pyyhki Marconi
välimatkan lait.
Ja monia muita
oli mukana kait.

Oli luomisen aamu,
uusmallinen toki,
kas, tulkoon-sanaa
nyt ihminen hoki.

Tuli valkeus uusi
ja edistys muu.
Ja kummallisinta
se oli se muu:

joku termiittipommin
toi hullun käteen
joku raakalaiselle
kuolemansäteen
joku viskasi sanan
eetteriin
(sitä propagandaksi
kutsuttiin).

Kas, ennenkin ollut
lie poliitikoita;
ei puuttunut nytkään
pirulaisia noita.
Ei koskaan hunnit
lopu maailmasta;
on sanottu: nythän
niit' onkin vasta.

Nyt kuule, Marconi,
nyt katsele, Wright,
mitä funkis-tyyliä
aikaansait.

Taru Troian, Kartaagon,
ja Niiniveen
tämän rinnalla kaikki
jää pienuuteen.
Koneteurastuksen
uus ennätyslaatu
teräsmyrskyinä kyllin
on kokea saatu.
Ja mihin ei teräksen
kynnet yllä,
vale yltää, ja sanan
muu myrkky kyllä.

Nyt teurasta tehdään.
Nyt luhistetaan.
Jo kateina ähkyvät
haudoissaan
Lenk-Timur, Attila,
Tsingis-khan.

HULLU ENKELI

1

Taivaannavalla istuu yhä
yksi enkeli pyhä,
yksinäinen, viimeinen,
sormiltansa verinen.
Vapisevilla sormillaan
virittelee viuluaan
hymyten ylitse taivaan kuvun
ja kaikkien tähtien luvun.

Taivaan pieliä nuoleskellen
pakkanen leimuaa,
vihreät liekit, hulmahdellen,
korkealle kohoaa.

Pohjantähdellä viipyy vain
enkeli, viulua laulattain,
tuijotellen liekkeihin,
soittaen sormin verisin.
Aukeavat hullun huulet.
Laulun kuulet:

2

»Aikomukset jumalain
palavat, hauskasti loimottain.

Miksipä katseltavaksi
sallivat minulle sen
tähden pikkuisen,
jossa on viisasta kaksi:
Piru ja ihminen!
Hei, tätä hauskaa pilaa.
Sielläkin tehtiin tilaa.

Valtikat kaikkien jumalain
palavat, hauskasti loimottain.

Taivaan akkunat ammollaan
syytävät loimuja maailmaan,
kaikki karreksi palaa.
Tyhjä on parasta alaa.
Muistamme kai sen verran:
tyhjästä tehtiin kerran
kaikki tuo.
Liekki syö! Liekki juo!
Kaikki karreksi palaa.
Tyhjä on parasta alaa.

Ruumiit kaikkien jumalain
palavat hauskasti loimottain.

Miksipä katseltavaksi
antoivat minulle sen
tähden pikkuisen,
jossa on viisasta kaksi:
Piru ja ihminen!
Hyvä herra Piru,
polta se tähden-siru
ja valtaani lennä kumartamaan,
saat tarttua sormeeni soukimpaan,
tule peijaisiin, tule tanssimaan.

Murheen tähti se jumalain,
sekin palakoon, hauskasti, loimottain.»

3

Piru saapui, siivin sähisevin,
ja kumartui, murhasi enkelin.
Nyt hangollansa hän kohentaa
tuhkaksi koko maailmaa
ja nauraa ylitse taivaan kuvun
ja kaikkien tähtien luvun.
Ylt'ympäri, hauskasti loimottain,
palavat ruumiit maailmain.

III

HAUDOILTA

Tuoreitten kumpujen rivit
juhannusyötänsä viettämässä
piirissä pienen kirkkomaan.
Vaikeitten ristien rivit
talven päivässä himmeässä,
jäätynyt kukkanen kummullaan.
Etsimättä ne eteeni saan,
aina ne näen, jos minne kuljen,
selvimmin, kun silmäni suljen.

Raskastahtisen huminan kuulen
tuomana tuulen
vaiheilta kaikkien kumpujen,
tuttujen ja outojen.
Sanoja, luulen,
sanoja kuulen.
Vainajat, verisin povin,
vaienneet jo tovin,
aukovat unessa huuliansa
syvällä haudoissansa.

Mua, jota joukossa nähty ei
silloin, kun rajalle marssi vei,
tuhannet äänet mullan alta
seuraksensa velkovat.
Heillä on elämä, heillä on valta.
Me olemme vainajat.

Siell' olen maannut syvyydessä
päivät, viikot, kuukaudet
hiekan heleän siimeksessä
niinkuin muutkin, tuhannet.
Hyrisi verinen kansa
hiljaa haudoissansa
rikkaammalla kielellä kuin
koskaan elävin suin.

He oli nuorina nukkuneet,
nopeasti kypsyneet,
on kuin tasolta korkeammalta
heidän sanansa soisivat.
Heillä on elämä, heillä on valta.
Me olemme vainajat.

SOTARUKOUS

Herra, kasvojes eteen
heitti meidät sota.
Herra, kasvojes eteen
huonoutemme ota,
vahvista sieluamme
että se kestää vois,
pyyhi otsiltamme
elämän tahrat pois.

Jäihän elämä meiltä
kauas, selkämme taaksi,
veljiltä kylmenneiltä
jäi se jo ainiaaksi.
Pyyteet tunnemme kyllä.
Nyt ne on sammuneet.
Sormesi pyyhkäisyllä
olemme tyhjenneet.

Herra, kättämme käytä
sotasi tanterella,
sielumme tyhjät täytä
henkesi paljoudella,
ett' olis arvoa meissä
uhriksi syntymämaan.
Uhri on valmis meissä.
Voimasi tarvitaan.

UUPUNUT

Turhaa miettimistä.
Aatos tuskin luistaa.
Missä olen? Mistä?
Enhän jaksa muistaa.
On kuin hajoaisi
maat ja tanteret,
joku huhuaisi
— missä — tiedä et.

Turhaa. Muiston alat
lohkeilla jo ehti,
pienimmätkin palat
hukkaan ajelehti.
Sanoin hajoavin
luisun ikuiseen,
lauluin, kaikkoavin
kymiin tyveneen.

PIENI JALKA

Mihin kätkin kirjeen?
Tahtoisin lukea siitä:
»Selma käski kirjoittaa
että eilis-aamusta
sinulla on poika.»

Niihin sanoihin
silmäni tarttuivat kiinni
pääsemättömästi.

Piilossa tahtoisin niitä lukea
kenenkään näkemättä
Jumalankaan näkemättä,
sillä minä pelkään
että kateellinen kohtalo
katsoo karsaasti
jos sydämeni
kasvaa liiaksi kiinni
pieneen poikaseen.

Minulla oli himo.
Minä halusin lomaa rintamalta
hetkiseksi
kurkistaakseni kehdon silmiin
ja kuullakseni jokelluksen.

Sain pitkän loman
täällä mullassa.
Nyt nukkuisin kernaasti
yli ikuisuuden,
kun eräs pieni poika
kerran
vahingossa
astuisi kumpuni nurmelle.

Pieni jalka
jota en koskaan nähnyt
tule
astu kuvasi
rintani päälle
ruohikkoon.

RIKKINÄINEN MIES

Täällä on hyvä.
Tämä korsu on riittävän syvä
ja salainen.

Tunsin suuret sanat
kerskurin.
Tunsin vapisevan
pelkurin.
Toisiansa häpes
kumpikin.

Sopii olla
kaksi kättä, silmää vikkelää.
Ei käy laatuun
kantaa kahta häpeää;
kumpainenkin
pettää toisiaan
kysymättä minun
mieltäni milloinkaan.

Tämä hauta on riittävän syvä.
Nuku täällä, salaisuus.
Luulen, täällä on hyvä.

TUNTEMATON

Liian arka ja outo
elossa ehti jo kuolla.
Jokainen päivännouto,
muistelen, ahdisti tuolla,

vieraat, ystävätkin
ohitin kaartaen,
tervehdykseeni kätkin
hyvästin salaiseen.

Laupias kohtalo siirsi
tänne mun tarpeetonna,
kumpui kylkeen piirsi:
kuollut tuntematonna.

PIETARI PALAA

Viipuri palaa.
Karjala palaa.
Koko Suomi on hävitysalaa.
Tiedetään:
Pietarin tähden,
Pietarin turvallisuuteen nähden
Suomi hävitetään.

Siksi on minutkin halvennettu
ja peitetty mullalla maan.
Mutt' ei viel' ole ummistettu
sieluni silmiä ollenkaan —
minussa aavistellaan salaa,
minussa palaa:
Pietari palaa.

Salassa untani elätän nyt.
Kerran on aikani täyttynyt,
kerran sieluni täysin havaa,
siipensä avaa
janoten näkyä juovuttavaa:
voimallisesti
julkisesti
Nevan rannoilla jylisevillä
kranaattituiskussa tärisevillä
Pietari palaa, Pietari palaa
valkaisten koko Kannaksen alaa.

Näättekö loukeen valkean
loimujen ylitse leijuvan?
Siinä on sieluni mun
kalvennetun.
Siipeni lyönnit ees-taas vie mun
ylitse hävityksen riemun.

VARTIOSSA

Maan haudassa Kuolema istuu
ja meitä vannottaa
— me olemme hänelle velkaa
kai jotakin joutavaa,

me emmehän liene kuolleet
hänen mieliksensä kai —
se vähäsen on, mitä meistä
hänen kouransa irti sai.

Me emme hänelle kuulu.
Hän meille kuulu ei.
Luja usko on johtanut meitä
ja se meidät jo eespäin vei:

me olemme vartiossa
yhä nyt, ja vastakin.
On henkemme astunut uusiin
jo vuosisatoihin.

PALUUTIE

Oli äiti minulla, sisko
ja pieni morsian.
En tiedä, kuvittelisko
he veräjän aukeavan

ja siitä tulevan erään,
jolla poikasen katse lie
ja jolle he vuoronperään
käden lämpimän kaulalle vie.

En tiedä, mitä he luulee
ja mitä he kuvittelee.
Vain tiedän: sodassa tuulee
ja sydämet jyrkkenee.

Jos käden he minulle tarjois,
kai omani pakenis pois,
veriusva otsani varjois
ja kieleni kuollut ois.

KOMENNOLLA

Mun silmissäni hohti
se risti verinen.
Ja ristinmiestä kohti
ma käydä rohkenen.

Hän oli komennettu
maan lapsi olemaan
ja uhriin velvoitettu
ja kolkkoon kuolemaan.

Oi Herra, poikas olla
minunkin heikon suo.
Olenhan komennolla.
Maa vertani jo juo.

RIKKAAT KÄDET

Oli kevättä. Selvemmästi
sen Tuonen tuvilta nään.
Oli kesää — liittävästi
se tuhlasi hellettään.

Muun saanut lienen, paitsi
en vanhuutta korkeaa;
ujo ylpeys vain mua kaitsi
ja iloni kukkuraa —

oli kätteni ylettyvillä
mitä nuoruus uneksuu —
en koskenut siihen, sillä
olin itse kukkiva puu.

Ja nythän kaikkeni annoin
pois, riemusta hymyillen.
Maa isien, sinulle vannoin:
saat rikkaan ihmisen.

RIISUTTU

Sairaalassa riisuivat
puvun turhan, painavan,
toivat valkolakanan,
nukutuksen antoivat,
jonka loppua ei näy
eikä yli varjo käy,
jonka rantaan aukeaa
kaikkein unten kotimaa
rauhassansa voiman tuntu
kulmillansa kuulas huntu
niinkuin taivas aamuinen
yli meren tyvenen.

Selvää kaikk' on, kuulakkaa.
Aatos kaiken oivaltaa
— ei vain omaa nimeään
eikä tunne itseään,
kuuntelee vain kulkuansa
ihmetellen, vaieten,
niinkuin lintu laulustansa
kuulee kaiun kaukaisen.

LEPO

Kummallinen, kummallinen
olo, kaikesta kaukana, onnellinen
olo iäti vaikenevaisin suin
ja silmin suljetuin.

Kuin voikaan kaikesta irti olla,
kuin yksinäisellä kalliolla
meren keskellä, suuren, aukean
ja hiljaa humisevan.

Niin turhaksi tuntee tuskan oman
meren kuullossa kirkkaan, rannattoman,
joka taivaan pilveä korkeaa
vain kalvollansa kuljettaa.

Kummallinen, kummallinen
olo autio, rikas, onnellinen
kun sielua, kaikesta keventyvää,
meri ikuinen kylvettää.

UUSI LAULU

Ei mistään, pakota, ei polta.
On ruumis kuin ei oisikaan.

Kuin alkais kaukovainiolta
yölintu arka lauluaan

kuin hyönteistoukka heräämässä
ois kotelossaan himmeässä

kuin hartioiltaan joku loisi
pois köyhän muodon entisen

ja outo lentäväinen oisi
ja nostais siiven kevyen.

Oi kimmellystä ilman pielen.
Oi rikkautta laulun kielen.