Jääpeili

JÄÄPEILI

Runoja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.

SISÄLLYS

I

Keväinen junamatka
Suvikuut
Metsämajalla
Ensimmäinen tähti
Pantomiimi
Yön hurtta
Aallot lyö
Kuutamo metsässä
Sade
Dolce far niente
Suksilaulu
Huhtikuu
Muinaisegyptiläinen runo

II

Uni
Kesien kesä
Outo kieli
Salaisuus
Ilon pyyntö
Tyranni
Naurua
Vieras
Niin pieniksi
Kahleet

III

Pyhät päät
Haaste
Pikkupätkiä
Muurari
Nokipoika
Antero Suominen

IV

Tietäjät
Veistäjä
Muuan isä
On nähty
Kuolemanlaulaja
Rukous
Ylösnousemus
Valtamerellä
Hauen laulu

I

KEVÄINEN JUNAMATKA

Trolliusten vasarat
silmiäni takovat

       hoi
      mies herää!

kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin

         rentukoita
     kulleroita

kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin

         pian
     pian joudutaan

kukkivihin kyliin

SUVIKUUT

Läpi sielun on hersynyt kaksi
suvikuuta kuulakkaa

kuka riemun kiinni saa?

mit' arinta aavistat
se häilähti hereilleen
ja silkkeihin sini-autereen
se kietoi jäsenet alastomat

juur' äsken hengittämättä
oli hetken ilma ja maa

kuka riemun kiinni saa?

METSÄMAJALLA

Kuusien katse akkunan takaa
raskaan-vakaa
riippu-oksien alta.
Piirittänyt on kaikkialta
metsien totinen kaikkivalta
metsän hämärä sisin
varjoin kummallisin.

Pihkainen ilma liikkumaton
päällä tuuhean sammalmaton.

Ylhäällä kohina latvojen
lakkaamaton läpi aikojen.

Aatos lentää yksinään
oksien alle hämärään
viemänä vaistojen herääväin
tiedotonten väkeväin
kiihottaa
houkuttaa
syvälle hämärän-vaipan taa.

Aatos palasi matkaltansa
aivan toisena muodoltansa
vanhaa Paania muistuttain
veriltä villimpänä vain.
Katso, se tulee metsäläinen
synkkäverinen vauhkopäinen
kierrätellen
kuulostellen

luihuna epäluuloisena
tuttuna tuhatvuotisena.
Pisara villiytynyttä verta!
Täällä se on lymynnyt kerta
väistäen savuja naapureitten
takana viimeisten polkuteitten.

ENSIMMÄINEN TÄHTI

Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki

        ja surviaisen
        keinuvaisen.

Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.

PANTOMIIMI

Polulle puikahti arka

         harmaja jänö.

Kuunteli. Kuukkien kaikkos

         vitikon syliin.

Pantomiimi se oli,

         metsän mykän

avuton murheviesti

         danse macabre.

Havahduin aamulla varhain

         outoon päivään

joss' oli aavistuksena

         uhkaa tylyä.

Ohitse kuukkiva jänö!

         värähdys, ilme

metsän, jolta on kieli

         leikattu suusta:

Äskeinen yö on nähnyt

         laulajaparvien paon

Tyhjien oksien lomiin

      jäi vain sanaton syys.

YÖN HURTTA

Oon kuullut mustan koiran
yöst' yöhön, äskettäin.
Oon nähnyt mustan koiran,
sen viime yönä näin.

Yön kintereillä pinkoo
se kautta kujien
ja ulvontansa sinkoo
yö yöltä yltyen.

Yön koira, kauhun maistoi
se sanomattoman,
yön hurtta, haaskan haistoi
se yölle kuuluvan.

Yön hurtta, ken on kuollut
sun herras nimenen?
Oot kasvojani nuollut jo,
silmät palaen.

AALLOT LYÖ

Sysimusta syksy-yö.
Laine lyö. Laine lyö
rantaan näkymättömään,

pimeään. Pimeään
maailmat on vajonneet,
hajonneet

avaruuden pimeään
hautuumaahan rannattomaan
pohjattomaan.

Avaruuden laine lyö
kylkeen tuntemattoman
lahoavan maailman.

Laine lyö. Laine lyö.
Rakas, hipiääsi syö
täyttymätön yö.

KUUTAMO METSÄSSÄ

Alla unisen oksiston
valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie
ei mistään tule, ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen.

SADE

Pöydän takana

          akkunan valkea silmä
                     himmenee
       s  s  s
        a  a  a
         t  t  t
           a  a  a    soi    SOI
            a  a  a     kohisee
                  läiskyy
              kadun
             ahtaassa
              kuilussa
          kohinan lävitse
       juoksevain askelten kaiku
              etenee
        s  s  s  s  s
     elämä  a  a  häipyy
           t  t  t  t  t
            a  a  a  a  a
           a  a  a  a  a  a
              kivinen katu
            soi   soi  soi

DOLCE FAR NIENTE

klo 9
illan-virkeä katu
kiiltävin kivin
niinkuin värikäs satu
on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin

     kun               hauska kiire
        työstä         soipa jymy
           palaat      mannekiinein
                       tylsä hymy
         puotien loistavat akkunat
         tuhannet oudot kulkijat
            autojen
         käpälät
       katua
   kynsivät

silmien täydeltä
valoa päähäsi ryöppyää

      valkea hansikas
             SEIS

valkea hansikas ojennetussa kädessä

        hrr-rr-rh

turvallisesti kulje uupunut mies
ilta        iltaties      ties
akkunat akkunat paistavat
aatokset unta jo maistavat
suloinen suloinen uupumus
Illan kiihkeä kauneus

               dolce far niente

SUKSILAULU

Suksien sihinä hangen
rytmissä riemukkaassa
puoliksi ilmassa
puoliksi maassa
käärmeenä lentäin
lintuna matain
tuolle puolen
tuttujen ratain

hankien veistos
marmorimattona mailla
valon ja varjon
herkkyys vertoja vailla

suksi sen tuntee
hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee
suksimiehen tulon:

      liukuva käsi
      iholla valkealla
      ystäväsi
      hengityksen alla

HUHTIKUU

Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.

MUINAISEGYPTILÄINEN RUNO

(Saksalaisen tulkinnan mukaan)

Kenelle puhun tänään?
Sydämet ovat julkeat.
Jokainen rupeaa lähimmäisensä tavaraan.

Kenelle puhun tänään?
Lempeä joutuu häviöön.
Julkea tulee kaikkien tykö sisälle.

Kenelle puhun tänään?
Ei ole oikeamielisiä;
maa on pahantekijäin perikuva.

Kuolema on tänään edessäni
kuin sairaan parantuminen
kuin ulospääsy sairauden jälkeen.

Kuolema on tänään edessäni
kuin myrhan tuoksu,
kuin tuulisena päivänä katveessa istuisi.

Kuolema on tänään edessäni
kuin lootoskukkien tuoksu
kuin istuisi juopumuksen rannalla.

II

UNI

Mun kainalossani mitä on?
Se on muuan kallis pää.
Kun heräjän, se siinä on,
kun nukun, siihen jää.

Se on hurman suuren tuntenut
ja mennyt pyörryksiin,
se on rikkauteensa rauennut
ja unten untuviin.

Vain hyväellen, hiljalleen
ma tukkaa silitän.

Niin kauas tuntuu nukkuneen
mun tyköäni hän.

Mut aamun tullen armahin
tuo silmä juoruaa:
Yht' unta silti nähtihin,
yht' unta ihanaa.

KESIEN KESÄ

Kesien kesä
on muisto vain

     lämmössä värehti puut
         sekö oli päivää?
     lehvistöissä helisi tuhannet suut
         sekö oli yötä?

valkean uutimen laitaa
liepoitti arka henkäys
uteliaan   ?   ?   tuulen

         taivaan sinelle
         pilkut pääskyjen
         piirtävät säveltä
         säihkyvää

    kaikkeuden taakse
    hyrisee hymisee
    yksinäinen lentokone
    näkymätön

OUTO KIELI

Vitkaan yöstä kärsimyksen
onnen aamu kirkastuu.
Viihtymyksen, tyydytyksen
pieni pyyde vaimentuu.
Nousee altis uhrimieli
syvyydestä sydämen,
soperrellen lausuu kieli
oudon ensi-aakkosen.

On kuin toukkain murkinoilta
ruumis nousuntahdon sais,
on kuin päästä, hartioilta
käärinliinat kirpoais.
Mullan lapsi, ihmismieli,
löytänetkö laulun sen,
jost' on oppinut jo kieli
oudon ensi-aakkosen.

SALAISUUS

Sen ylpeydelleni vannoin
ett' onnehen sun vien.
Kuin konttia sieluas kannoin
päin onnea päässä tien.

Tuli monta vaihetta tiellä.
Tien päätä ei tullutkaan.
Joka kievarin kohdalta siellä
uus taipale tarjotaan.

Olin laskenut latuni väärin.
Valan turhan ja tuhman tein.
Oli onnea täysin määrin
jo taakassa, jota ma vein.

Kun katson konttia, kohtaa
mua ihme tuttu ja uus:
sun silmies pohjalta hohtaa
maan ihanin salaisuus.

ILON PYYNTÖ

Ilo, tule luokseni,
käy istumaan,
älä minun vuokseni
ujostele ollenkaan.

Uutisen jo kuullut lienet?
Nääthän, tuoss' on vaunut pienet,
siellä nauretaan,
siell' on kaksi onnellista
seurustelussaan.
Nähnet äidin katsehista,
poskipäistä hohtavista
että siellä kuomun alla
soutaa pienet kämmenpäät;
siellä kuomun alla
vastapestyn nyytin näät.

Kenen povi paljastuu?
Ken kehdon yli kumartuu?
Ilo siunaa heitä.
Älä väistä meitä.

TYRANNI

Tuli pikkuprinsessa maailmaan.
Isä kynsi korvallistaan
että mikä tuon lienee tuonutkaan
tähän aivan talven niskaan.

Tuli sangen alasti pakkaseen
ja alkoi sen jeremiaadin,
joka turvaa itkun tyrskeeseen
ja merkitsee: minä vaadin.

Sitä kuunnellessa sietää kait
isäraukan raapia niskaa
— tuo tulokas laatii uudet lait
ja entiset syrjään viskaa.

Voi sinuas, tyranni pikkuinen;
olet mahtaja aikamoinen,
sun valtas on kaksinkertainen:
olet kuopus ja esikoinen.

NAURUA

Niin hassunkurisen touhun nään:
suu tuoss' on sepposenseljällään,
suu pieni ja hampaaton.
Se naurua on!

Suu pieni, sua mikä naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.

Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sill' on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.

Sinä paljon vaadit. Ja paljon saat.
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.

VIERAS

Rakas silmä ummistui
hymyyn huuli unohtui

        ken on
   ken on vierelläni

hengittäin mun henkeäni

onnen pöydän osakas
aatosteni asukas
oudon tuttu jäseniltään
vieras mielenliikkehiltään

uneen silmä ummistui
hymyyn huuli unohtui

rakas vieras vierelläni
hengitätkö henkeäni

NIIN PIENIKSI

Niin pieniksi kasvoimme

     äskettäin

olit vaahteran lehdellä

     vierelläin

niin väljästi mahduimme

     sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunut

     onnemme jakoon

     ei silmäni kanna

ilon laidasta laitaan

kuin pieniksi joskus

     tulla takaan!

KAHLEET

Kaikin niin arkisin askarin
kun sinun sivullas uurastin

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin
kun sinun kerallas leikkiä löin

olen ma kultaiset kahlehet
takonut meille yhteiset

punaista kultaa ja purppuraa
vasten mustaa maailmaa

III

PYHÄT PÄÄT

Kansakunnan kaapin päällä
näätkös päitten riviä!
Onnellist' on olla täällä
kun ne on vain kiviä.

Kivipäät on kiltit siellä
kaapilla katon rajassa;
ei ne käske, ei ne kiellä,
ei ne ole Pekan ei Paavon tiellä,
niin, ja ne jaksaa kyllä niellä
paksunkin ilman majassa.

Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta.

Kivisuut jos kielen saisi,
jäykät parrat järähtäis,
luulen, ukset longahtaisi,
lasiruudut särähtäis.

Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta.

HAASTE

— Hoi, Aaro, vanha sotamies,
lie aivus pehmenneet
kun kaikki vanhat vainoties
on ruohon kasvaneet.

Jos kuinka ruuti sauhuaa
sa raukka vaikenet
jos väärä ilkkuu oikeaa
sinä kättäs nosta et!

— Ei pilkaten ei kutkuttain
mua sakkiin saa suunsoittajain.
Siell' olkoot provokaattorit
ja maine-gladiaattorit.

Jos maailmoita voitetaan
tai juostaan pyytä pakoon
en sormeani rakoon
vie siihen tuhinaan.

En huoli nähdä taktiikkaa
en ryhmäparaadeita
en reklaamien raikunaa
en humb — hm — sotureita.

Sen taktiikan vain ymmärrän
sen suoran, vanhanaikaisen:
läpi rintaluitten lennätän
ma luodin tulisen.

PIKKUPÄTKIÄ

Ken tietää sen, ken tietää tuon,
mut kaikki tietää että juon.
Se olkoon heille suotu!
Jos lienee joskus juotu,
ei piiloteltu lasia.
Siin' on se koko asia.

Kun teki rahvas kieltolain,
lain oivan teki siitä:
monijuomaisuudesta vapahtain
toi tilalle selvää spriitä.
Se on tyranni demokraattisin,
se tuntee laitakaupungin
ja sen pretoriaanit
on trokarikaravaanit.

Moni sitä pientä mainettansa
vaalii työllä ja tuskalla,
eikä sen heikkojen jalkain tähden
vaaksaa erehtyä uskalla.

Moni, joka kuullut on sydän-äänet
aikojen syntymättömäin,
erehtyväisten aavistusten
viemänä eksyi — mainetta päin.

Joku rakastaa koko maailmaa
kuin riepumattoa kirjavaa;
taas toisen rakkaus on valinnan tulos:
yks sisään, ja muu kaikki ulos!

Joku rakastaa silmää, kätöstä somaa;
joku himoansa omaa.
Joku rakastaa kaikkensa uhraten;
joku kaiken säkkiinsä sulloen.

Ja useinpa lienee rakkaus
kai näistäkin vielä sekoitus.

Almanakka on sittenkin
kirjojen joukosta viisahin,
vaikkei harput ja kanteleet
sitä lie koskaan ylistäneet.
Kunnian sille filosoofi antaa.
Vekselimies sitä povella kantaa.
Rakkauden riivaama tyttönen
vavisten mittaa kuukautta sen.

Ei mitään niin rakastaa, vihata saata
kuin omaa kansaa ja maata.
Se peilinä julistaa voimas ja vikas.
Ja se molemmista on miljoonarikas.

On hyvin terveellinen tapaus
kun kaikilla on sama vapaus.
Nyt nähdään kuinka harkittu ja fiini
on joskus voinut olla disipliini.

Ne sanovat: sairas on aika tää.
Ja sitäpä en pane vastaan.
Mut sanoisin: Vaimo synnyttää
nyt kaikkein vaikeinta lastaan.

Kuka ei ole ristiriitainen
ei tunne riemua myrskyjen.
Kuka ei sano vastaan itseään
ei omista päätään ei sydäntään.

MUURARI

Ettäkö taloja? Älkäähän nyt!
Ei nykyaikana taloja tehdä.
Värkätään asunto-osakeyhtiöitä.
Ja minä, minä teen reikiä.
Seiniä? Lattioita? Kattoja? — Eeei!
Reikien rajoja vain. Läpien saumoja
raudasta sementistä tiilestä.
Nämä reiät sisustetaan
nykyaikaisilla mukavuuksilla.
Saadaan osakehuoneustoja.

Aiai mikä hekuma tästä sikiää.
Ajatelkaa että veljeni putkimies
ja monttööriveljeni toinen
upottavat näihin reikiin kymmenen
herkullista mukavuutta

KYLMÄVESI LÄMMINVESI LIKAVESI WC

KYLPYHUONE KESKUSLÄMPÖ SÄHKÖ ja KAASU
PUHELIINI RADIO YM YM

Vielä tulee rappari nikkari maalari
silittämään somistamaan päältä ja sisältä.
Kaikkein uusinta telikaattia
moternisuutta!

Eikös kelpaa
tehdä velkaa
asuskellen asustelehtien
mukavuuksien reiässä.

Minä teen reikiä. Minä teen reikiä
urakalla. Hei, tiiliä tiiliä!
Rakennusmestari voittaa miljoonan
tonttijobbari toisen miljoonan.
Minäkin koitan. Minäkin voitan
aikaa, rahaa, mukavuuksia.

NOKIPOIKA

Kun minä nokipoika laulun teen
en sitä tee kuin Ryynekreen,
jykerrä en moderniin en klassilliseen stiiliin,
näppää en lyyraan en automobiiliin.

Savupiippu ei lie Apollon maja.
Eikä tänne Foordi ei Seuroletti aja.

        Malta!
        Katsoppas katua.
        Onko se jalkojes alta
        pudonnut syvälle pois?
        Lausetta ainoaa
        korvas ei kiinni saa.
        Tuntuuko niinkuin yksin ois
        keskellä maailmaa.

Eikös täällä ole tuulta viileää
joka pillastunuttakin tyynnyttää?
Eikös ole kylliksi hiljaisuutta
sitä nihkivanhaa sitä ihkiuutta?

Välkkyvät katot kuin aallokko meren
uumenissaan uskallus ihmisveren.
Kattojen alla tuhantinen luku
— ihminen — se radion ja sähkövalon suku.

Tikapuut aurinko ja sauhu.
Peltikatolla sateen pauhu —
orkesteri,
kohiseva meri.

Siitä minä nokipoika laulun teen
kuusikerroksinen Ryynekreen.

ANTERO SUOMINEN

Rakohon maan ja pilvien
mahtuu Antero Suominen,
mahtuu työn vuoret korkeatki,
sanat työtä suuremmatki.

Pilven taakse mahtuvat
Antero Suomisen unelmat.
Jollei arasta omaa siipeä,
vaikka auringon nenälle kiipeä!

Touhu, kuin edellä mainitaan,
lopuksi mahtuu rakohon maan.
Haudalles jos saat kyynelen,
iloitse, Antero Suominen.

IV

TIETÄJÄT

Oli kolme wiisasta tietäjää
maanpiiriä laajalti waeltamassa.
Näki paljon he ihmeteltäwää
oli tärkeitä töitä he todistamassa,
ja kaikesta oppia tahtoi he jotain
kuin oppia ihminen woi.
He palatsijuhlissa filosofoi,
he yöpyi suojassa köyhäin kotain,
wäen kanssa leipänsä jakaen siellä.

Niin kauwan he kiersiwät maailman tiellä
ett' oliwat witkaan wanhenneet
ja hiljaisiksi wiisastuneet.

Taas joulun aikana kerrattain
he walossa tähtien tuikkiwain
yhä hankea kahlaten horjui.
Oli illan hetki jo yllä.
He kolkutti owia kyllä,
mut portailta heidät torjui
kaikk' isännät, emännät, piikaiset.
Oli täynnä jo kaikki huonehet,
oli kuusia, kynttilöitä.
Ei kaiwattu häiritsijöitä.

Ja miehet kulkiwat allapäin.
Tuwan pienen luoksi he joutui näin.
Tupa kurja, mut sen yläpuolla juuri
oli tähti kirkas ja suuri.
He astuiwat tölliin, toiwottain
hywän illan ja joulun rauhan wain.
Ja katso — he saiwat olla yötä
sen perheen köyhyydessä myötä
parin nuoren jatkona, jok' oli siellä
sekin sattuman tuomana, kulkutiellä,
pien' wastasyntynyt matkassaan,
joka hymyten nukkui pahnoillaan.

Ja se haasteli ensimmäinen mies,
se waalea, lempeäsilmäinen:
"Pien' piltti, sa siunaama köyhyyden,
sun ihana olkoon elämänties,
tule paremmaksi meitä.
Ota siunaus paljon kokeneen.
Ole altis iloon ja rakkauteen,
älä lapsenmieltäsi heitä,
waan ole se uusi ruhtinas,
jonka waltakunta on taiwahass'.
Nyt oot sitä sangen liki.
Pysy yhtä likellä iki."

Nyt hawahtui toinen kulkija wasta,
mies mustapintainen, katsoi lasta:
"Se on turha ja wäärä siunaus.
Jos puuttuwa sult' on uskallus
woit luottaa oljenkorteenkin,
miks' et siis kernaasti taiwaihin.
Mut parempi silti olla wois
jos koskaan et tänne syntynyt ois.
Jos halunnet altis olla ja wakaa,
pian löydät itsesi wihojen takaa
ja sydämes läwitse miekka käy
eik' ystäwää sun tielläsi näy.
Niin, parempi, jos et syntynyt ois.
On turhuutta kaikki ja hengen waiwaa.
Ole wiisas piltti ja kuole pois,
ja riemuitse, kun mato silmääs kaiwaa."

Mut kolmas oudoista kulkijoista,
joka näytti wanhimmalta noista,
niin kun oli harmaja, köyryks käynyt,
myös terwehdyksin hän esittäy nyt:
"Näin wiisaasti koska rupatetaan
kai minäkin sanasen sanoa saan?
Hywä ei ole syntyä rikkauteen,
wiel' huonompi kaiken puutteeseen.
Mut hywääkö huttua pyydämme täältä
ja kermaa lihawan maidon päältä?
Ei toki. Kai tahdomme jotain kyllä,
me tahdomme tulla wiisahiksi,
tänäpäiwänä eilistä kauniimmiksi
ettei suru ankarin meitä yllä,
suru olemisen, suru turhuuden.
Miks manaisin sinua, lapsonen,
jos poikkesit tähänkin maailmaan
kun et wain ijäksi lapseks jääne.
Elä warttuen! Uskalla kentille maan
kun tuskan painossa hengittää ne.
Älä ruikuta wierellä erheittesi.
Suo armo muille ja itsellesi.
Ole uskalias, ole suora ja wakaa,
puhu edestä samaa kuin puhut takaa.
Koe etsiä Jumala itsestäs
ja niin myös lähimmäisestäs.
Teon milloin sattunet löytään hywän,
niin pienoisen kuin hiekanjywän,
se arwoonsa nosta, ja nähdä saat
miten kerran se kylwää kaikki maat.
Ei — ehket näe että koskaan se itää,
mut silti sun siihen uskoa pitää.
Woi katkera olla elämän koulu,
mut kerran on wuodessa sentään joulu,
ja silloinhan pilttiin uskotaan,
joka meidän jälkeemme kylwää maan."

VEISTÄJÄ

Taltallas kun kiween lyöt
kuulen kiwen sanowan
kauniimmat on ihmistyöt

    kuin työt on jumalan

kaipuun siiwin wäkewin
silmin kiween näkewin

taltallas kun kiween lyöt
kuulen kiwen sanowan
waikeroiwan anowan
apuun apuun ihmiskäsi
anna henki hengestäsi
anna kauneus ja tunto
loppuun weistä puolikunto

MUUAN ISÄ

Saattelin junalle wanhan

            leppoisan ukon.

Jätin yön selkään, yksin

            tekemään matkaa,

waikka jo todellisuuden

            piiristä wäistyy,

ajasta wäistyy hän jo

            ajattomuuteen.

Ei ole pojalla aikaa

            seuranpitoon.

Wanhus, hän mukaani pyrkii

            näkemään työtä,

josta jo luopunut hän on,

            rauenneena

warroten sammumista

            elämän lampun.

Hänelle ratoksi riitti

            nähdä, miten

on työn syrjässä kiinni

            tuhlaajapoika,

surujen poika, ja uhkan.
. . . . . . . . . . . .
. . . . . . Mitäpä tuota
kieltää kannattaisi!

            Maailma hywä

tiennee kyllä ne jutut,

            palwelustyttöin

laulamat ympäri kylää:

            lennähti meidän

wälillä monasti sana

            haawoja lyöwä.

Jyrkkää päätä kun kaks on,

            niin käy aina!

Siinäpä poikuusajan

            arkaa mieltä

karkaisi ensimmäinen

            taistelutahto.

Tottui näkemään silmä

            ihmisen sisään.

Niin, isä, hywin ne tunnen

            hywees ja wirhees.

Awaimet sieluuni omaan

            niistä mä löysin.

Nuorra jo pakko mun oli

            sieluni luoliin

samota, tutkistellen

            petoja siellä.

Williä huutoa niitten

            wawissut olen.

Niin, isä, tietämättäs

            opetit poikas

kokemaan werensä kirot.

            Tieten autoit

yhteen: rehellisyyteen.

            Kiitos sulle

jos sun laillasi pään woin

            pystyssä pitää

waikka suoneni soittaa

            rajumpaan tahtiin.

Leipääsi sun olen purrut

            kymmenin wuosin.

Sinunpa ohjauksellas

            awasin kerran

luonnon suuren kirjan,

            jota nyt saatan

tulkita muille — ja siitä

            leipäni ottaa.

Sinunpa silmäsi alla

            oppinut olen

miehisen taiteen, josta

            ylpeä lienen:

taidon hallita purtta

            tuulessa meren.

Siinä taidossa nähnyt

            en ole wertaasi

Kun sinä, Pohjanlahden

            pelottomimman

kipparin kaswatti, lasket

            kourasi ruoriin,

nukkua saattaisin nytkin

            pohjalle paatin

niinkuin pikkuinen poika

            monasti nukkui

pauhussa waahtisen aallon

            keinussa meren.

Olethan, siittäjä, tehnyt

            sen, minkä taisit.

Kättä me lyötiin äsken

            sowintomielin,

silmissä tyytymys kirkas,

            kiitollinen.

Jyskäwä juna sun saattaa

            etäälle taasen

leikki-askares ääreen,

            jolla sa täytät

turhia tiimoja, ennen

             pitkää unta.

Wielä kuulunet aikaan

             lastesi kautta.

Mutta sun pilwetön silmäs,

             lempeä äänes

ujona tunnusti mulle:

             siirtynyt liet jo

ajasta ajattomuuteen,

             ikuisuuteen,

kauas, kauaksi meistä,

             likelle meitä.

ON NÄHTY

Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.
Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.
Ja wieras oli katse molemmilla.

Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.
On nähty wirta elämän. Ja kaista kuolemaakin.
Ja soudeltu on niitten lainehilla.

Oi elon wirta samea. Oi kuolon kirkas wuo.
Ma löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo.
Ja niitten kainaloon tein uutismajan.

Ma katson kuinka tumma laine liittyy walkeaan.
Käyn kerran niitten matkaan unhon wirtaan harmajaan
ja tuudittaudun tuollepuolen ajan.

KUOLEMANLAULAJA

Yhä sieluni kuolemanlaulajan
näen tekewän lujaa työtä.
Mitä teit, sen allekirjoitan.
Mitä aiot, siin' olen myötä.

Sinä ylistit ikuista kuolemaa
ja turhuutta maailmoitten
ja taistoa wielä turhempaa

    ihmiskohtaloinen.

Sun silmilläs näyn nähdä sain
jota en möis tuhansin hinnoin:
maapallo tähtenä tuikuttain
kuin juweeli, lumisin pinnoin;

se kiersihe kylkensä werkalleen
yön warjosta waloa kohti.
Ja edessä katseeni huienneen
sen maisemat tuttuina hohti,

niin tuttuina, ikimykkinä niin
etten sen lumosta pääse,
waan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin
yhä pohjimmalle jää se.

Olet, kuolemanlaulaja, päiwien
ja öitteni pahahenki.
Sinä tahtia lyöt, jos leikitsen
tai muita kuuntelenki.

Mut en wois kuulua elämään
sua wailla, piinaajani.
Jos waikenet, silloin yksin jään
ja sekoan tahdistani.

RUKOUS

        O Seigneur, donnez-moi la force et le courage
        De contempler mon corps et mon coeur sans dégoût.

Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.
Sitä en woi kätkeä silmiltäni edes walheen peitteeseen,

sitä en woi kiertäen wälttää niinkuin raatoa haisewaa,
en leikata irti, ja sywälle merten pohjiin upottaa.

Kuin perintötauti on rumuus sieluuni juurtunut pohjimpaan
ja elämästäni muistoksi sen ruumiskirstuuni saan.

Se on teettänyt mulla, kuin orjallaan, monen inhottawan työn.
Ja unen se päästäni torjua saattaa pitkinä hetkinä yön

kun pimeydessä se esille ryömii rintani päälle mun
ja sormin luisewin, niljakkain, mua tarttuu kurkkuhan.

Sen tahdon hukuttaa, liuottaa mun wereeni lämpöiseen.
Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.

YLÖSNOUSEMUS

Yö. Kirjaa woimallista luin.
Sen sanain taakse taiwalsin.
Ja sieltä nousi tuoksu kuin
luun, lahoawan ruumihin.

Kun pöytää wasten kallistuin
yön siiwen alle nukkumaan,
ma haudattuna hawahduin.
Ja rintaa painoi multa maan.

Mut haudan poween pimeään
löys tiensä outo kirkkaus,
ja rinnalta ja päältä pään
pois ratkes paino, ahdistus.

Maan kuori halkes. Ilma soi
ja pursui wirttä lintujen,
ja niityt, nurmet kirjawoi
— kuin ennen — silmät kukkasten.

Niin, aamuun katoomattomaan
se räiskyi wirsi lintujen
kuin pienet rinnat riemuaan
ois räjähdelleet haljeten;

ja keskeen kastepisarain
ne satoi ruumiit pikkuiset
— kuin ennen — siipi-laulajain
luut wärisewät, lämpöiset.

VALTAMERELLÄ

Atlannilla, waltamerellä, aaltoa wiheriää
mustakylkinen rahtilaiwa mennä höyryää
silloin, kun miehestä mieheen lentää nopeasiipinen huhu:
"Tuli on irti!"

           Mit' aatellaan, ei muut kuin katseet puhu.

Aawistus wain kaikkia wetää keulakannelle päin,
jonne on perämiesten nähty rientäwän äskettäin.

Sieltäpä, keularuuman luukulta, kapteeni löydetään,
molemmat laiwan styyrmannit sanaharkassa wierellään.
Lasti on tulessa jalkain alla. Sen tietää jokainen
kärystä, joka jo luikertaa läpi luukun saumojen,
sekottuen merituulen tuoksuun, tuttuun, suolaiseen.

Mustakylkinen rahtilaiwa, tahtiin raskaaseen
huojuu aallolta aallon päälle, ja uusien aaltojen lomiin.
Kannella synkkien silmien piiri. Aatoksiinsa omiin
tuijottaa jok'ainoa mies. Ja muistoja parwittain
lentää, kaikkien olkapäille rakkaina istahtain.
Muistoilla sointuwat kielet on, ja ne kutsuu, ne hymyilee.
Muistoilla pehmeät kätöset on, ja ne kätöset hywäilee.
Waaran lähellä muistot herää, herääwät pyyteet weren.
Rantojen elämä heleinnä hohtaa waarassa waltameren.

Kuka on käskenyt ruiskuihin? Ei ketään käskenyt kukaan.
Työhön lie isketty elämänhimon — ei lihasten woiman mukaan.
Kaksi letkua syöksee wettä tuuletusputkista ruumaan,
kaksi on kannella walmiina, pyrkien otteluunsa kuumaan.
Tiiwistysruuwit kiertywät auki. Luukkua raotetaan.
Mustanpuhuwa sauhupilwi heti on walloillaan.
Tuulessa yltywä palo yli laiwan kipunaparwia wiskaa.

Näättekö tuolla, tuulen päällä, jättiläisaallon niskaa
kuinka se wuorena lähenee, kaswaa, niinkuin se määrätty ois
wiemään kerralla turhat touhut ja turhat toiwot pois.
Kohta se keulan ylitse purkaa koskensa kuohupään
— — — — —
luukkua hetkisen tanssittain, ja sen wieden mennessään.

Wapisten kohoaa laiwan keula waahtisen wyöryn alta
nielaistuaan monet tonnit wettä mereltä kohisewalta.
Halpa on elämän hinta. Halwempi pään ja käsien työ
silloin, kun aalto ja liekki wapaina laiwasta arpaa lyö.

Atlannilla, waltamerellä, aaltoa halkaisee
laiwa, jonka rautainen kylki selwästi kuumenee.
Komentosillalla kapteeni seisoo, piippu hampaissansa.
Muut owat kawunneet weneisiin. Hän pysyy paikallansa.

HAUEN LAULU

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilwien harmajain
jo himersi päiwän kajo
ja järwelle heräsi naurawain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latwukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai käwyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

      kun aukoellen
       luista suutaan
       longotellen
       leukaluutaan

niin willin-raskaan
se wirren weti
että waikeni
linnut heti
kuin wetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.