Honkakannel I

HONKAKANNEL I

Kielten viritys

Kirj.

ESA PAAVO-KALLIO

Oulu, Kirjoittaja, 1886.

SISÄLTÖ:

Luettuani J H Erkon "Uusia runoelmia" Kaksi kannelta Väinö soittaa Väinön laulu Säveleitä metsässä Liitto Saiman lintu Viime matka Valkolilja Vuohensilmä Luojan kukat Kumpi onnekkaampi Virhe kaunistaa Valhepuna Iltakello Kamala vieras Kullankuva Sairas, terve Kadonnut Helmi Langennut tähti Tulipalossa Murhanhalu Kankuri Lääkäri Tähtein tutkia Nyt, sitten Taideniekka Kamala seikka Pappilan kosiat Kumpi oikeassa Miks' ei onnistu Kumma kello Lapyrintti Varpu raukka Oja Koivumme Merellä Vapaus Mikä neuvoksi tulisi Perkeleen paula Autuus Kadotus Takki petti Muutoksia "Juurikkaat kuin Seiloon päitä" Vahingoita Sovinto Kaksi kyyneltä Luonnontiedettä "Susuu" Niinpä muinen minäkin Piiloja "Yks' on poissa" Kodin tyttö Köyhä kansa Haudalla Hän muuttui enkeliksi Sankari Liperaali Neila löysi kullan toisen Älä sure neitonen Kielletty heelmä Ystäväni kuva Savon tyttö Pohjan tyttö Savon ja Pohjan tyttö Suntiopojan muistikirjaan Riennä aika Siskokulta Miekalle työtä Kahden vaiheella Pikku Katri Kotiin, kotiin Kadonnut tunne Iidalle Sorsain lähtö Autuuteni Sortunut kantelo Poistunut Kyyhkyislakka Keskiyöllä Sumulla Nuorille Toukokuun 23 päivä I

" " " II

Aamusta iltaan Impyselle Uusi koti Helga raukka Miekka seinällä Ei, vaan Haudan kaivaja Soitonvoima Kerta kostan Eräälle arvostelijalle Lapsuuteni ajoilta IV

" " V

" " VI

" " VII

" " VIII

" " IX

" " X

" " XI

" " XII

" " XIII

Lapsuuteni ajoilta XIV

" " XV

" " XVI

" " XVII

" " XVIII

" " XIX

" " XX

" " XXI

" " XXII

" " XXIII

    Luettuani J. H. Erkon

    "Uusia Runoelmia".


    Kerran soisin helkkiväksi
    Kanteloni kotoisen –
    Pohjan peippo täältä läksi
    Luokse lännen impyen,
    Tässä tuhat suuteloita
    Impysen – no, katsos noita!

    Hurmemehu kieleltänsä
    Solui, peipon juotteli,
    Vihki lauluun, äänessänsä
    Uusi kieli värähti,
    Perussävel tuttu vainen
    On, ja se on suomalainen.

    Nouda, peippo, saloillemme
    Eteläistä purppuraa,
    Loihde kukkaan kinoksemme,
    Vehmakkaaksi kalve maa!
    Sua suuri Suomen kansa
    Muistaa sydänaarteillansa.




    Kaksi kannelta.


    Väinö, virtasen kuningas,
    Tässä ennen laulut laati;
    Norot notkui, paadet paukkui,
    Taivon kansi kalkahteli.

    Onko tässä nuorisossa
    Nousevassa, kasvavassa,
    Joka soiton valloittaisi
    Suurelta sukuisältä,
    Kuninkaalta kannelkullan?

    Ei oo tässä nuorisossa
    Nousevassa, kasvavassa
    Tämän pulmun purkajata,
    Kanteloisen päästäjätä;
    Poikaset alulla vasta,
    Vielä kesken kasvuansa,
    Arkamielet, kunnottomat.

    Kons'ei Väinön kannelkullan
    Soittajata, kymmenkielen,
    Niin mä aikani kuluksi,
    Omaksi iloksi vainen
    Tuota honkakanteletta,
    Yksikielistä ramua
    Oottaissäni kaijuttelen.

    Väinö maakivellä istui,
    Paaterolla poukutteli,
    Minä pirtin kulmakkeessa
    Jouhisomman suikuttelen;
    Väinön soitto taivahille
    Kuului, salot, salmet halkoi,
    Minä torakkain iloksi,
    Sirkat tanssiin taivuttelen;
    Väinö pitkän yön perästä
    Päivän suori soitollansa,
    Minä alan keskiyöllä,
    Ett'ei naista naurattaisi,
    Kun ma pilpatan pahasti;
    Väinö viime kerran soitti
    Matkavenheen saatuansa,
    Ilmoihin ylettyänsä,
    Minä kuopan vierustalla
    Satalevon saatuani;
    Väinö soittaa taivahilla
    Henkien iki-iloksi,
    Min' oon vaiti mullan alla
    Vuottain viljon veljyttäni.

    Kaiju, kaiju kanteloinen,
    Virttä paha vierettele,
    Ettei loppuisi peräti
    Soitto Suomemme saloilta,
    Laulun kaiku Karjalasta!




    Väinö soittaa.


    Väinö kulta halmeillansa
    Helkyttävi kanneltansa,
    Veden neidot herkeävät
    Leikistänsä niin;
    Metsän neidot piiloissansa
    Herää sammalvuoteiltansa,
    Kumma soitto kaijullansa
    Tunki unelmiin.

    Tyttö niemen kannaksella
    Uinuu kaislavuotehella,
    Hänt' on Väinön kanteleella
    Voima uuvuttaa;
    Tyttö kaislavuoteeltansa
    Heräjä ei konsanansa,
    Herran hely unelmiin sen
    Saattoi ijäisiin.

    Kontiomme konnun jätti,
    Silmistänsä helmet lähti,
    Ne hän paksuin kämmeninsä
    Pyyhki, kuunteli;
    Päänsä painoi kämmenille,
    Uudet helmet taasen niille
    Valui, nousi linjaksensa,
    Ääntä läheni.

    Mesikämmen naudan kanssa,
    Susi, lammas seuranansa,
    Saapuu soittoon, vieraitansa
    Väinö huvittaa,
    Tanssii sormet kielosilla,
    Kyynel kannen reunamilla.
    Ilma kaikuu – ihanaa!
    Oi taivas! ihanaa!

    Poskipäillä Väinämöisen
    Hehkuu rusko nuorukaisen,
    Silmä immen ihanuutta
    Välkkyy kuvastaan;
    Säveljakso kannelkullan
    Iloisampi taasen kuullaan,
    Kyynel tanssii kantelolla –
    Kaunis tosiaan!

    Päivän ruunu, aurinkoinen,
    Kuuhut, illan armahainen,
    Läksi pilvilinnastansa
    Tuota kuulemaan;
    Henget maasta, taivahasta
    Kanteloa kaikuvaista
    Kuullessansa ollenkaan ei
    Muista kotiaan.

    Riemu, liike kunnahalla
    Kummallinen kaikkialla,
    Vieretysten ruumiillista,
    Ruumiitonta on;
    Ukko purpra viittanensa
    Häärii kesken luomiensa,
    Väinö tuskin huomaa Herran,
    Soittaa suruton.

    Soita, kuulu kuninkaamme,
    Korkee runonruhtinaamme
    Ett'ei maamme armahainen
    Tomuun tukehtuisi
    Viel' on nuorta Väinölässä,
    Joka soiton heilunnassa
    Heräjää, käy kuulemaan ja
    Itse oppimaan.




    Väinön laulu.


    Kielet hiljaa illan tyynehessä
    Kaikuu laineilta järvien,
    Ahden lapset kaislavaattehessa
    Lyövät kieliä kanteleen,
    Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,
    Siihen tyttärensä säestävät vaan,
    Vetten karja jo havahtaa
    Ja ihailemaan tuota matkajaa.

    Niinpä Väinön laulu korkealle
    Suomen metsissä kajahuu,
    Ääntä luo se Suomen taivahalle,
    Sieltä maailmaan se kimmahtuu,
    Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,
    Jok'ei armastansa hyljää sittenkään,
    Vaikka sorron on kärsinyt,
    Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.

    Suomen lasten suusta ihanainen
    Mahtilaulu taas kerran soi:
    Ken jo mursi ikeen muukalaisen,
    Jotain muutakin tehdä voi;
    Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,
    Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!
    Kansa osti ne verellään
    Ja kirkasteli kärsimyksillään.

    Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,
    Katso taivas jo ruskottaa,
    Öiset peikot poistaa valollansa,
    Koston henkenä leimuaa;
    Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,
    Sillä palkinton' on paikka onneton,
    Heiluu miekka jo enkelin
    Ja kurjan joukon hakkaa verihin!




    Säveleitä metsässä.


    Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme
    Mikä humu,
    Mikä kumu
    Hongikossa?
    Kenties siellä nähdä saamme
    Tapioisen
    Kanteloisen
    Soitannossa.

    Siirtykäämme lähemmäksi
    Varovasti,
    Viekkahasti
    Ett'ei luulis
    Pedon täällä telmääväksi,
    Joka vimmain,
    Murhainnoin
    Ääntä kuulis.

    Siirtyjissämme varovasti
    Vainen yhä
    Soitto pyhä
    Eteneepi –
    Vahvistuen ankarasti
    Tuuli hyinen,
    Syksyöinen
    Rajuileepi.




    Liitto.


    Nyt, armas Helmi, kerron
    Tunteeni sulle näin:
    Kummulla yksin istuin,
    Historia vieressäin.

    Kun taukos lintuin laulu,
    Mit' tuossa kuuntelin,
    Sain rillit nenälleni
    Ja kirjan tempasin.

    Mä lu'in taisteluista
    Entisten veljesten,
    Kuin Ruotsin, Suomen poika
    Kuol' toisen vierehen.

    Kuin heitä yhteen liitti
    Yks' toivon tuulahdus,
    Ja kuollessakin valtas
    Viel' yksi kaipaus.

    Miss' auhtot Suomen veri
    Ja hanget purppuroi,
    Sen vihki Ruotsin henki
    Ja Ruotsin torvi soi.

    Kun Ruotsin virrat vuosi
    Ja maita kultaili,
    Niin vainaat Väinön kannel
    Vaijertain hautasi.

    Ja rauhan toimet taasen
    Riidatta suorittiin,
    Ain' ystävyyden hehku
    Veljissä loisti niin.

    Miss' oisi auttajata,
    Ken riidat häätää vois,
    Niin rauha rannoillemme
    Runsaamman onnen tois!

    Sa tänne kätes anna,
    Me siihen tartumme,
    Ja kaiju, kannel, kaiju
    Ja vihi liittomme!

    Ken tahtoo vastaan olla,
    Jatkakoon riitojaan,
    Vaan kunnon Suomalainen
    Ei luovu liitostaan!




    Saiman lintu.


    Äitin pieni enkeli
    Nurmen alle peitettiin,
    Lintu sorja huomattiin,
    Haudan luona lenteli.

    Poika "Saiman lintusen"
    Verkollansa pyydysti,
    Häkkiin, raukan, asetti,
    Kantoi Saiman äitillen.

    Lintu vankeudessaan
    Päivän lauloi helkytti,
    Toisena jo vaikeni,
    Suruisena istui vaan.

    Saima uness' ilmestyi
    Äitillensä vaijertain:
    "Poiss' on kaunis laulajain!"
    Äiti heräs, hämmästyi.

    Aamun tullen joutuisaan
    Riensi, pienen lintusen
    Laski haudan verehen,
    Lens' se haudan pihlajaan.

    Laulu kaikui helkähtäin;
    Kiertää hautakumpua
    Eikä heitä laulua –
    Itkein äiti kotiin päin.




    Viime matka.


    Vanhuksen mä joka päivä näin
    Astelevan kalmistohon päin,
    Seisahti hän syreenien luokse,
    Viehätteli häntä heelmäin tuokse.

    Syksyn tullen kerran huomasin
    Saattojoukon, tumman paarinkin,
    Vanhus kulki siinä viime kerran
    Syreenien luo – ei, luokse Herran.




    Valkolilja.


    Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,
    Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,
    Poimi kukkaisia
    Monen muotoisia.

    Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,
    Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,
    Lilja yksinänsä
    Laski kyyneltänsä.

    Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta
    Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,
    Kunnes pienokaisen
    Huomas valkeaisen:

    Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,
    Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,
    Siell' ei kansa tallaa
    Jalkojensa alla.




    Vuohensilmä.


    Niityn kunnahalla kukkii
    Vuohensilmä valkeainen,
    Vaikk' on päivä mailleen mennyt,
    Viel' on kukka aukinainen.

    Mehiläinen, illan lintu,
    Kukkaan avonaiseen lensi,
    Äkin kiiti tieheen taasen
    Konsa karvaan ma'un tunsi.

    Mehiläinen mennessänsä
    Moisen opin lauloi vainen:
    Yöt on ummess' yrttikasvi,
    Mehutoin vaan avonainen.




    Luojan kukat.


    Miksi poikkeematta pikku Janne
    Kukittelee Anna siskosensa,
    Kukittelematta Heiman jättää? –
    Siksi että Heiman poskipäille
    Kylvi ennen kukkaisia Luoja,
    Annan posket kukkaisitta jätti.




    Kumpi on onnekkaampi?


    Heisan, kunnon veikkonen,
    Sull' on kelpo neitonen:
    Kymyniska, vääräsuu,
    Tiesi, mikä muu! –

    Vaiti! eihän onnea
    Sinunlaista kaikilla:
    Kultaas kaikki rakastaa,
    Hänkin kaikkia!

    Virhinensä Ellini
    Kaunis on, mun lempeni
    Saanut, muut ei konsanaan, –
    Hän taas minun vaan!




    Virhe kaunistaa.


    Silmässä on neitosen
    Pienen pieni virhinen.
    – "Tuota ihaelet! miksi? –
    Voiko väittää kaunihiksi? –
    Moinen virhe silmässään! –
    Miellytä ei ensinkään!"

    Pinnalla kun tähtyen
    Huomaa himmin pilkkusen,
    Selvemmin se voinen toistaa,
    Miten itse tähti loistaa
    Kirkkahasti; vertailla
    Haluamme kaunista.




    Valhepuna.


    Miksi vieress' ikkunan
    Esko Neili armastaan
    Suutelee, ei konsaan muuten? –
    Lasiverhot punallaan
    Luovat siinä hohdettaan
    Kasvoille, mi kalvaat muuten.

    Punaposkiseksi luulee
    Esko siinä Neiliään,
    Neili Eskon oikut kuulee,
    Puhkee raukka itkemään;
    Huolissansa keinon keksii:
    Posket maalaa huomiseksi.




    Iltakello.


    Paimen poika pikkarainen
    Iltakellon kuuli,
    Heltyi sydän, taivahaisen
    Ääneksi kun luuli,
    Lakin otti; keltatukka
    Välkähti kuin päivän kukka.

    "Konsa Luojan kellon ääni
    Kaikuu paimenelle,
    Silloin kallistan mä pääni
    Salon penkerelle,
    Pennu, kirjo vieressäni
    Suree, itkee lähtöäni."




    Kamala vieras.


    Hän kulkevi viikate olallaan,
    On kulkenut vuosia tuhansin
    Ja poikennut tölliin ja palatsiin,
    Kylähän sekä kaupunkiin.

    On kumma ja kolkko hän muodoltaan,
    Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan;
    Luuranko se paljaana notkahtaa,
    Yli kynnyksen astahtaa.

    Häll' kirja on laakea laitainen
    Ja käessähän on kynä huippuinen,
    On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa,
    Siell' pännänsä kostuttaa.

    Ja kirjahan laakea laitaiseen
    Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa:
    On siellä jo herraa, narria,
    On miestä ja vaimoa.




    Kullan kuva.


    Tyttö lapsi toisten parvessa
    Vakain istuu, kaunis, kukkea.
    Opettaja häntä lähestyy,
    Neuvoo, syleilee,
    Sitten painaa lapsen otsahan
    Tuntehikkaan suudelman.

    Poijes kääntyy, salaa liinallaan
    Kävellessään pyyhkii kasvojaan,
    Hyräelee surulaulelmaa,
    Tyttöön katsahtaa,
    Tuolillensa istahtavi niin,
    Päänsä nojaa käsihin.

    Tuttu kuva pyrkii mullastaan
    Häiritsemään hänen rauhoaan;
    Vuosia jo vaikka maannut on,
    Nousee toisinaan;
    Nyt sen taasen kävi nostamas
    Tyttö seitsenvuotias.




    Sairas, terve.


    Sairas laakson kaunis kukka,
    Soma mustatukka,
    Sairas Impipienoiseni,
    Riemu sydämmeni.

    Säästä, Herra, kukkaseni,
    Kuule pyyteheni!
    Paree munkin eestään kuolta,
    Kuin on kantaa huolta.

    Kuolon enkel' usein hiipi,
    Hieno silkosiipi,
    Kutsuu poijes valituita,
    Herran armotuita.

    Vaan on Liljallani vielä
    Aikaa olla siellä;
    Luoja, käy hän ilomiellä
    Vielä elontiellä.

    Terve laakson kaunis kukka,
    Soma mustatukka!
    Terve Impipienoiseni,
    Riemu sydämmeni!




    Kadonnut Helmi.


    Pois hämär' illan pakenee;
    Tuo ruunu kiiltäväinen
    Jo öisen huoneen valaisee
    Ja Helmi säihkyväinen.

    Kuin ilma, läpi hohtava,
    Kuin päivän säde, kirkas;
    Ei pienintäkään pilkkua,
    On niin tuo Helmi puhdas.

    Taas kerta saliin pimeään
    Niin tuun, käyn ruunun luokse
    Ja isken tulta kynttilään
    Ja ihailemaan juoksen.

    Ma seisoin huoneen seinällä
    Tähtäilen Helmen kohtaa,
    Vaan kauheasti himmeeltä
    Nyt kynttiläiset hohtaa.

    Ja lasihelmet, särmiöt
    Ei murra valovirtaa,
    Ei kaaren väri-ilmiöt
    Kaunista särmäin pintaa.

    On Helmi poissa! hukkunut! –
    Voi seikkaa katkerata! –
    Ei lasit jaksa hehkua,
    Ne kaipaa valkeata.

    – Sä konna! – varas! – ryöväri!
    Kun voit noin julma olla.
    Niin nielköön sinut helvetti
    Ja syököön turmiolla!

    Sä Helmen meidän ruunusta
    Veit; – konsaan et saa nähdä
    Sä Taivaan Herran kasvoja,
    Vaan katumusta tehdä

    Saat vuotta tuhat miljoonaa
    Paikassa kauheassa,
    Vaan sittenkään ei toivoa
    Sull' käydä rauhan maassa! –

    Yks' lausui: "Helm' ei ollut se,
    Ol' kultaa Ivalosta", –
    Sä viekas konna, vaikene!
    Tai – varkaan tuomiosta!

    – On nuorukainen kuihtunut,
    Hän suree Helmiänsä,
    Ja ruunu aikaa sammunut
    On hänen vierestänsä.




    Langennut tähti.


    Mä hyrskien, huokaten kohta
    Jo saavun läp' elämän maan,
    Ei Luoja, vaan sallimus johtaa,
    Mä kohta jo levätä saan.

    Voi entinen poistuva kulta,
    Sun muistos on kyynelten vuo,
    Mä vieraissa juoksen ja Sulta
    Ei kenkänä viestiä tuo!

    Ei laulaja konsana tiedä,
    Miss' onnensa tähtönen käy,
    Ja silmäns' ei katseita siedä,
    Ei tuntonsa huomaavan näy.

    Vaan luotansa täytyvi poistaa
    Tuo aate: miss' enkeli lie!
    Sen muoto vaan taivaalla loistaa,
    Vaan sinne ei johda mun tie!

    Jos tuntis' en elämän illan
    Jo käyvän, niin toivoa vois,
    Ett, Luoja ois laativa sillan,
    Mi meidät viel' yhtehen tois!




    Tulipalossa


    Liekki roihuu taivahille,
    Savupilvi luhistuvan
    Huoneen varjostaa.
    Melske kuuluu etähälle:
    Ruiskuin loske, hiilten pauke,
    Miehet sammuttaa.

    Iloisa on nuorten katse
    Milloin savun tuprakasta
    Joku tuupertuu.
    Mieluisaa on nuorisolle
    Näyttää, miten iskuistansa
    Luonto alistuu.

    Mutta kadun kulmakkeessa
    Nojaa vanhus kalpeana
    Pattisauvahan –
    Arkistonsa arvokkainen,
    Vaivat vuoden viidentoista
    Roihui ilmahan.

    "Uudestaanko alettava?" –
    Suojaan päästen peilin huomaa,
    Kyynel vierähtää,
    Hapset harmaat, ryppymuoto,
    Kumaraiset hartionsa
    Siinä selviää.

    Yönsä pitkän pöydän luona
    Valvoo, häärii kuten ennen,
    Aamu joutuu noin;
    Toimii yhä, papereihin
    Vaan ei muuta ilmesty kuin:
    "Turma onnetoin!"




    Murhan halu.


    Mä kärpäsiä pyytelen
    Otusta suurempaa kun en
    Mä taida nyykistää,
    Ja murhan halu rinnassain
    Niin kytee kuten suurillai,
    Sen täytyy tyydyttää.

    Ja talvella kun kärpöset
    On piiloihinsa nukkuneet,
    Oon vallan onnetoin,
    Mä paperista lintusen
    Teen, sitten silvon, leikkelen
    Ja kesää ootan noin.

    Sä petyit, suuri Jumala,
    Kun tiikerille hampaita
    Loit ilman tarvetta;
    Ne suuhumme jos laadittiin,
    Keksintöin aika säästyis niin
    Tutkimaan totuutta!




    Kankuri.


    Loimet soluu niin kuin virta,
    Poljin loskaa, paukkuu pirta,
    Kankur'akka toimessansa
    Huolt'ei pidä lapsestansa;
    Lapsi pärvöttelee puolat kokonaan,
    Itse peittyy tuohon lankain tuprakkaan.




    Lääkäri.


    Hevoslääkärill' on kumma tapa:
    Ensin lonkka esiin, sitten lapa; –
    Tuota tietää hälläkin ois' aika:
    Pää on pahimpien tautein paikka!




    Tähtein tutkia.


    Kävin kasarmille päin,
    Polun vieres jotain näin:
    Vanha mummu selällänsä
    Siinä maata kellittää,
    Tyhjä pullo vieressä.

    "Nouse, kulta muorini,
    Muuten tapaa poliisi!" –
    Muori: "herra, katson noita
    Lentäviä tähtiä" –!
    Niin – ja kiikari vieressä!




    Nyt, sitten.


    Pikku Elli valkokutriaan,
    Keritsimet saatuaan,
    Leikkaa kiiruissaan;
    Keritsimet kun vie poijes äiti,
    Itkee vaijertaa;
    Ett' on ruma lovisena pää,
    Tuot' ei lapsi nää.

    Konsa Elli kasvaa isoksi,
    Tulee mailman immeksi,
    Muotinukeksi,
    Yhtä innokkaasti salaa, julki
    Jatkaa hiuksiaan;
    Ett' on tekotukka petosta,
    Tuot' ei oivalla.




    Taideniekka.


    Helga aamuin kalpeainen,
    Hiukset tungan turjallansa,
    Hampahita siellä täällä,
    Silmät sippuroisillansa.

    Huonehensa kulmakkeessa
    Päällä pienen pintapöydän
    Siin' on kamua kaikenlaista:
    Siinä maalitötteröitä,
    Pensseleitä, palmikoita,
    Hammaskerrat kahdenlaiset:
    Irtonaiset, leuvalliset;
    Harjat, purat, puikkoneulat.

    Aamupäivän sitten Helga
    Pöydän luona työskenteli
    Suuren peilin suosiossa;
    Viivat laati säntillensä,
    Kulmansa harjoin haraili,
    Leuvat latoi, jatkoi hiukset,
    Lipoi vettä vaattehille.

    Iltasella keito kukka
    Taasen kiitää tanssiloissa,
    Kaunihiksi kiitetähän. –
    Siit' on harmi Helgasella
    Kun ei kylän nuoret tiedä
    Ett' on Helga taideniekka,
    Kauneus omoa-työtä,
    Oman vaivan viljehestä.
    – Kyllä kelpaa ylvästellä
    Monen nuoren keijukaisen
    Luojan armoantimilla!




    Kamala seikka.


    Kartanossa aamusella
    Juoksen, kummallista nään:
    Neiti istuu einehellä,
    Leuvat, hampaat vieressään:
    "Moist' en konsaan ennen nähnyt!
    Ken tuon hävityksen tehnyt?" –

    Neiti antoi tietää herran
    Miten renki julmasti
    Kohteli, ja siitä kerran
    Rengin selkä höyrysi:
    "Jos vaan ken saa tiedon tuosta,
    Kohta saat sä tiehes juosta!"




    Pappilan kyyhkyset.


    Pappilaan kosioita
    Tuli kolme illalla,
    Iloista, reimaa poikaa
    Ja pulskaa muodolta.

    "Teill' onko tyttäriä?" –
    Kysyivät saapuissaan –
    "On tässä kyyhkysiä
    Kahdeksan kaikkiaan". –

    Nuorinta heistä laittaa
    Äitinsä parilallaan –
    Ei häntä ikä haittaa,
    Ei vuodet ollenkaan.

    On hällä tekotukka
    Ja ostohampahat,
    Poskilla maalikukka,
    Las'silmät kirkkahat.

    Seuraava kyyhkysistä
    On vallan hampaaton
    Kuin laiskiainen. – Mistä
    Tuo hammaskato on? –

    Kaikista kaunihimpi
    Ja muuten lempein
    On talon kolmas impi,
    Syömensä herttaisin.

    Huulet kuin sini taivaan,
    Silmät kuin mansikka
    Ja hampaat mustat aivan,
    Hius hanhen harmaja.

    Kun tuohon kukkatarhaan
    Joutuivat kosiat,
    Keksivät keinon parhaan:
    Tiehensä juoksivat.

    Viel' oisi ollut viisi
    Vanhempaa lintua,
    Vaan heistä kuka hiisi
    Kehtaisi laulella!




    Kumpi oikeassa?


    "Mistä, velikulta, kirkkoherra
    Moisen vatsan saanut on?"
    Luona papin ahkion
    Talonpoika huusi kerran.

    "Mihin, velikulta, pitäjeestä
    Leivät, juustosinkaleet,
    Voit ja lihankietaleet? –
    Vatsahan sen "sanan eestä!"

    Noin se kumppaninsa selvittelee
    Papin vatsan laatua;
    Tuot' ei voi hän uskoa:
    "Henkihän sen pullistelee!"




    Miks'ei onnistu?


    Nuorukainen tauluaan
    Kääntää, laatii "sifrojaan",
    Summaa ilmesty ei vainen;
    Häiritsee työn sulonainen,
    Jonk' on nähnyt istuvan
    Luona talon ikkunan –
    Rehtorill' on sydän kylmä vasta:
    Toruu laiskuudesta lemmen lasta.




    Kumma kello.


    Tyvenellä ihaellen
    Luonnon suloa
    Kuhnustelee vaan,
    Myrskyn tullen kiiruhtaa kuin
    Vanki pakoa,
    Tied' ei ajastaan.




    Lapyrintti.


    Lapyrinttiä Niilin laaksoissa
    Moni ihmehin kummastuu,
    Vaan raamatun sokkeloin vertaista
    Niilin hiekalla ei kohou.

    Moni lapsuudestahan vanhuuteen
    Sen piiloja tutkielee,
    Vaan kuolema kaataa väsyneen
    Ens' sokkelon – eteiseen.




    Varpu raukka.


    Varpu raukka kohmetuksissansa
    Kykkii päällä kylmän maan,
    Tuskin liikuttaa voi jalkojansa,
    Siipiään ei ollenkaan.
    Hyvä lapsi korjas sen
    Pirttiin, laski orrelle;
    Siipi viel' ei liikkunut
    Kun jo alkoi laulamaan! –
    Kevään tullen poika laski
    Varpu raukan lentohon;
    Kaiken kesää armahasti
    Alla pirtin ikkunaisen
    Kiitostansa lauleli,
    Talven tullen – katosi!




    Oja.


    Kuulin vanhan kydön ojan
    Itseksensä lausuvan:
    "Usein saatan paimenpojan
    Arvaamatta hautahan;
    Päältä soukka – poika tuumaa:
    Tuoss'ei paljon tarvita, –
    Yli astuu, parras lohkee,
    Poika lojuu mudassa.
    Rapakauhtanassa poika
    Huutomerkki moinen on:
    Se on alta vaarallinen,
    Jok' on päältä viaton!"




    Koivumme.


    Miksi koivu ikkunamme alla
    Koht' on kahta mointa korkeampi
    Kuin on yhtä vanha napurissa? –
    Siksi että meidän asuntomme
    Hyvinkin on puolta matalampi;
    Puu ei kasva vallan siimeksissä.




    Merellä.


    Laineet loistaa välkkyellen,
    Päivän säteet värjähdellen,
    Tyyn' on, aulis kaikkein mieli.
    Laiva kiitää lainehissa
    Kuin on villa untuvissa,
    Mast' ei liiku, raak' ei rysky.
    Kapteenimme torvellansa
    Tähtää pitkin ilman rantaa,
    Siell' ei vaaraa minkäänlaista.
    Kosk'ei vaaraa nähtävissä,
    Kuluu aika unelmissa.
    Meri muka pauhaamahan,
    Pauhas satain koskein verran;
    Kurimukset vainolaisna
    Väjyi meidän poikasia –
    Viikinkien ryöstölaiva
    Kiiti sorjin kokkinensa
    Kuin on köyvyt lammen joutsen.
    Lumpeet lekkuu, aallot notkuu,
    Laineet huuhtoo laivan kantta –
    Seurais leikki kummanlainen,
    Jos ei ois' se unta vainen –
    Ilma yltyy raivossansa,
    Laivat kohtaa toisiansa,
    Torvi kutsuu: joutukaatte! –
    Kiirein nousin seisoalle:
    Kaikk' ol' tyyntä, rauhaisata;
    Ruokaneito kellollansa
    Kutsui syömään laitostansa;
    Tuo se kaikui: "joutukaatte!"
    – "Päivällistä, vieraat, saatte".




    Vapaus.


    Missä päätöksesi nyt? –
    Juomaan taasen yltynyt! –
    Vaiti! kuulin sielun hoivan
    Neuvon oivan,
    Siks' oon leikkiin yhtynyt.

    Vapautta kristityn
    Näytän kunnes tyyperryn,
    Muoto nukkuissakin vielä
    Toista, tiellä
    Vapaun ett' edistyn.

    Lupaukset katalat
    Orjain on ne laatimat,
    Ei ne sovi vapahalle,
    Penkin alle
    Jonk' on usein asiat.

    Viini, neste jalon puun,
    Huuhtoo oppineitten suun,
    Minä tyydyn halvempahan
    Tavarahan,
    Kun vaan vapahaksi tuun.

    Juominen jos synti on,
    On se pieni, kunnoton,
    Kulkee rivin viimeisenä
    Äpäreenä,
    Jälkeen murhan, rosvion.

    Kun on aika Luojan luo,
    Pienen ryypyn silloin juon
    Ettei, selvänä jos tulis,
    Luoja luulis:
    Tuo on ollut orja, tuo!




    Mikä neuvoksi tulisi.


    Mitä tahtoo hirtehiset peikot,
    Ehdottoman raittiuden veikot?
    Islaminko kansahamme tuoda,
    Kun ei saisi janoonsakaan juoda!

    Muutamanko juopon tähden multa
    Temmattaisiin koko viina kulta?
    Niinkö tulis lähimäistään auttaa:
    Kohtuullinen kärsis juopon kautta!

    Mitä Italian veikot joisi,
    Joll'ei heidän viiniä juoda soisi? –
    Marjahan kun itse Luoja laati
    Ihmevoiman, joka käymään saatti!

    Millä Saksa huuhtois huoliansa
    Kun ei juoda saisi oluttansa? –
    Piimän hinta Helsingissä suotta
    Nousemistaan nousis kaiken vuotta!

    Lapsellista! konsa Suomen kansa
    Juonut oisi yli tarvettansa?! –
    Ennallansa, se se parast' oisi,
    Itse kukin parastansa joisi!




    Perkeleen paula.


    Nyt mä laadin laulun tällaisenkin –
    Tiedä, mi on raittiuden henki,
    Se on hieno perkelehen paula,
    Jonka piru pistää juopon kaulaan!
    Fariseenein hapatuksist' auta,
    Luoja, pyhän laupiutes kautta!




    Autuus.


    Tuota aina tuumaelin:
    Missä taivas, autuus on,
    Toisiltakin kuulustelin –
    Turhaan! Olin toivoton –
    Tarinaksi viimein luulin
    Koko jutun, kunnes kuulin:

    "Myönnyn" huulilt' impyseni –
    Nyt mä tiesin enemmän!
    Piispoja jos rinnalleni
    Tuotiin, jouduit häpeään,
    Jos vaan kiistaeltiin noista
    Autuasten asunnoista!




    Kadotus.


    Turhaan pyysin usean
    Herännehen pietistan
    Mua viemään taitavasti
    Kadotuksen porttiin asti,
    Nähdäkseni, miten perkeleet
    Ovat tuttavani kiusanneet.

    Viimein kulta Ellini
    Pyytämättä toivoni
    Täytti: käski mennä noille
    Suuremmille markkinoille,
    Siellä apinana tanssimaan;
    Heillä muka pienen hyödyn saan.

    Näin ol' ilmi rukkaset
    Käsihini joutuneet –
    Aatelkaatte tuskan tulta
    Minkä tuotti Elli kulta!
    Moisesta, jos mahdollista ois,
    Vihamiehenikin veisin pois!




    Takki petti.


    Miksi impi tanssii noustuaan,
    Vaikk'ei viel' oo täysin vaatteitaan
    Ylleen suoriellut? – Tamppitakin
    Nähnyt pihan poikki tulevan
    Papereita kantain laukussaan.
    – "Tässä haaste sulle, Mikko Raina,
    Joudut oikeuteen lauantaina" –
    Vieras lausui, läksi – Elli parka!
    Pettyneenä vaipuu silmä arka. –
    Kun nyt Elli näkee kerran toisen
    Kiiltonapin, alkaa tanssin moisen
    Kun on nähnyt muutakin kuin takin.




    Muutoksia.


    Kaisa kahden vuotisena
    Tukisteli, silmät raapi
    Kun pääsi luokse poikalapsien,
    Impi-ijällänsä Kaisa
    Suuteli ja halaeli
    Kun pääsi seuraan kylän poikien,
    Nyt hän Räikän puolisona
    Nähdään jälleen muuttuneena:
    Lapsen eljet taas on mielessä.




    "Juurikkaat kuin Seiloon päitä."


    Pappi huusi saarnassaan:
    "Kun te tuutte maksamaan
    Juurikkaani, älkää noita
    Tuoko napasipukoita,
    Lahoi, madon syömiä,
    Niist'ei ruo'aks' ensinkään!" –
    Seiloo istui laudassaan,
    Kalipäänsä kallellaan –
    Pappi jatkoi saarnoaan:
    "Ystäväni, kuulkaa näitä:
    Juurikkaat kuin Seiloon päitä! –
    Niin, mä lausuin Seiloon päitä. –
    Eikä taasen mitään muuta,
    Armoa vaan ja voimakkuutta!" j. n. e.




    Vahingoita.


    Jo tiukusetkin tyyntykää,
    Mun tieni hautaan johtaa,
    Ja pientä valon kipinää
    En matkallani kohtaa.

    Mull' itse Herra ruusut loi:
    "Sä seppel sido noista!" –
    Vaan lempo kukkaisiini toi
    Tallaajaa kaikenmoista.

    Niin Herra laati kanteleen:
    "Sä lapsi, soita tuota!"
    Mä romautin halki sen
    Ja hiivin pois sen luota.

    Mun Herra Helmen nähdä soi:
    "Hei, lapsi, valon arka!" –
    Se katosi, en elää voi
    Vaan hautahani karkaan.




    Sovinto.


    Kuuhut katsoo iltasella
    Korven kolkkaan synkeään,
    Siellä karhun kupehella
    Makaa miesi verissään.

    Nojaa päänsä rikkinäinen
    Karhun paksuun kämmeneen,
    Karhu raukk' on tyytyväinen,
    Veitsi on käynyt sydämeen.

    Miehen silmät vaipuneina,
    Jäsenensä hervonneet,
    Puol' on päätä sirpaleina,
    Veret hankeen juossehet.

    Karhu raukan silmät hohtaa
    Vaimeata valoaan;
    Vaikka murhaajan ne kohtaa
    Tult' ei iske kumminkaan.

    Miks nyt muuta ajatella
    Yks' on seikka kummallai:
    Kyll' on sijaa nietoksella
    Maata heidän molempain. –

    Lumen tullen ahkerasti
    Laati karhu pehkoaan:
    Tuossa lepään kesään asti,
    Totta raukka rauhan saan! –

    Ei! on suojas kehno viita,
    Surma mieless' useain;
    Nytkin päättyi vaino, riita
    Vasta kuollen molempain.




    Kaksi kyyneltä.


    Vanhus harmaa syleilee
    Lapsivilvakkaa,
    Pyyhkii karpalaisen poskeltaan;
    Mitä vanhus aattelee? –
    Muistaa kipujaan,
    Joit' on kärsinynnä matkallaan.

    Tyttö leikkii nauraen
    Kanssa hiuksien,
    Joita näkee päässä vanhuksen –
    Tietäisikö lapsonen
    Ett'ei leikiten
    Päästä ikään hiusten harmaiden!

    Sitten hymyy vanhuskin,
    Kirkkaat silmänsä
    Kohden korkeutta tähystää:
    "Voittanut oon kumminkin!" –
    Lausuu ääneensä,
    Ilonkyynel sitten vierähtää.




    Luonnontiedettä.


    Tähystelin kaiken kesää
    Räystään alla pääskyn pesää,
    Ootin nähdä poikain lentohon
    Lehahtavan, elon taisteloon.

    "Ootko nähnyt koko kesään
    Emon lennähtävän pesään?" –
    Kysyi ukko – "en" – mä vastaan,
    Tuosta syntyi nauru vasta.

    "Ensin emo tarvitaan
    Munimaan ja hautomaan,
    Sitten poikia, hyvä lapsi,
    Odotamme joutuvaksi!"




    "Susuu".


    "Susuu" metsän hongikossa
    Suhiseepi yhtenään,
    Metsän karja karkelossa
    Viihdyttävi päiviään.

    Siivet huiskaa havustossa,
    Tuo se kuihkii: "sususuu";
    Rapse syntyy karkelosta,
    Siitä korpi kajahuu.

    "Sususuu" mä taasen kuulin
    Vähän suruisemmin vaan,
    Immen muisto, niin mä luulin,
    Yhtyi honkain huminaan.




    Niinpä muinen minäkin.


    Hiuteet kiitää taivahasta,
    Ropsii ikkunoita;
    En voi laata katsomasta
    Leikissänsä noita.

    Lapset tuolla kiitelevi
    Hiudetanssin lailla.
    Toinen toistaan tapailevi,
    Kaikk' on huolta vailla.

    Niinpä muinen vilvakkaasti
    Munkin kulki tieni,
    Aika kului autuaasti,
    Huolten taakk' oli pieni.

    Toisin tässä nyt on laita:
    Huolten kanssa vaivun,
    Riemun salpaa sankka aita
    – Herra – tahtoos taivun!




    Piiloja.


    Ilta myöhä, pöydälläni
    Kynttiläinen palaa,
    Poistaa huoneen kalmeutta;
    Mutta nurkass' salaa

    Nakertaapi pieni hiiri
    Pimeässä yössä;
    Se on päivin piilossansa,
    Illan tullen työssä.

    Sammutanpa valkeani –
    Huu, voi hornan yötä! –
    Nytpä kelpaa hiiren tehdä
    Nurkassansa työtä.

    Nurkassako? – rapinata
    Kuuluu lattialla,
    Hiiri juoksee vallatonna
    Ympäri kaikkialla. –

    Syömessäni himoin työ on
    Samanlainen juuri,
    Heitän Herran valkeun niin
    Paheen valt' on suuri.

    Himo, mikä juhlahetkin
    Piilossansa jäytää,
    Ahdistuksiin tullessani
    Valtiaana töytää.

    Huvikseni tarkastelen
    Hiiren leikkitöitä –
    Paheen sikiöt rinnassani
    Hellin päiviä, öitä.




    "Yks' on poissa."


    On kirkas päivä toukokuun
    Ja kesän laulut luistaa,
    On lintu löynnyt laulupuun
    Ja helkytellä muistaa.

    Maat ja mannut säteillänsä
    Kattaa päivä kulta,
    Poikanenkin neideltänsä
    Oottaa lemmentulta. –

    Ja tyttöparvi nurmella
    Aamulla istuu varhain,
    He nauttii lemmen riemua
    Kuin kukin taitaa parhain.

    Nuorukainen, laulun luoja,
    Kaukaa katsoo tuota,
    Sinilasit silmää suojaa –
    Tokko kyynel vuotaa?

    Hän haikeasti katsastaa
    Ylitse "murheen vuorten",
    Kun ei voi käyttää riemua
    Seurassa muitten nuorten.

    Seurasta on taasen poissa
    Heilimansa armas –
    Missä lienee karkeloissa –
    Siit on mieli karmas.




    Kodin tyttö.


    Armas tyttö kukkalehdon:
    Tokko muistat kodin, kehdon,
    Äitin laulut, halaukset,
    Toivotukset, rukoukset?

    Tokko riemahtelet tuosta
    Ett'ei vierahissa juosta
    Täydy, elää koissa vainen,
    Äitin luona, onnekkainen!




    Köyhä kansa.


    Pimeissä piiloissansa,
    Väsyneenä vaivoissaan
    Asuu meidän köyhä kansa,
    Tietämättä kodistaan.

    Sinn' ei valo ijäisyyden
    Pääse; nääntyä he saa –
    Valon luojat, ihmisyyden
    Laaksot kiirein nostakaa!




    Haudalla.


    Kas kukkaisia haudalla
    Snellman'in kukoistaa: –
    Ne sydämensä reunoilta
    Tää kansa laittajaa,
    Tää kukkain aik' on keväinen,
    Yks kasvaa toisen vierehen.

    Kun suuri kansan sankari
    On käynyt lepohon,
    Niin kansan toivo puoleksi
    Jo täytettynä on,
    Nyt työ on meidän huolemme,
    Sä, Herra, siunaa rientomme!




    Hän muuttui enkeliksi.


    Sai poika lemmen naiseltaan
    Ja muuttui onnekkaaksi,
    Ei ois hän maata milloinkaan
    Noin luullut autuaaksi.

    Vaan sitten ajat muuttuivat,
    Tul' enkeliksi nainen,
    Kun toiveet sitten sammuivat,
    Jäi suruun nuorukainen.

    Vaan sitten lausui: "toivoni
    Siirrän taa tähtitarhain,
    Ken nöyrän osan valitsi,
    Hän menestyykin parhain!"




    Sankari.


    Kuul' impi kansan toiveita
    Kuin likaan poljettiin,
    Ol' muodoltansa kalpea,
    Jo viimein huusikin:

    "Oi, isänmaani! – sankari
    Jos voisin olla vaan,
    Ja säilän saisin, ruhjoisin
    Nuo viholliset maan!"




    Liperaali.


    Tuo talon vanha vaari
    On aika lipilaari:
    Illoin maata pannessaan
    Aapiskirjan kokonaan
    Lukee höplöttää.

    Aikaisin aamusella
    On taasen valvehella,
    Perkeleitä sadottain
    Vaimollensa heittää vain
    Ja maata kellittää.




    Neila löysi kullan toisen.


    Usein sattuu keito kukka
    Kalvehessa umpumaan,
    Samoin tekee Neila rukka
    Kaivatessa sulhoaan.

    Sulho lähti maailmalle,
    Hankkii uuden morsion,
    Sanan saatti Neilikalle:
    Uusi mulla kulta on.

    Neila löysi kullan toisen,
    Naureskeli iloissaan –
    Sattui saamaan vanhan moisen:
    Pääsi hänkin karkaamaan.




    Älä sure neitonen!


    Tyyne laakson rauhaisan
    Tuli riehakkaaksi,
    Tuuli yltyi pauhaamaan,
    Sade ankaraksi.

    Laakson raita tuuhea
    Sinne tänne horjui,
    Lintu istui oksalla,
    Senkin ilma torjui.

    Neito raidan juurella
    Huomaitse ei tuota,
    Istuu, käsi poskella,
    Kyynelkulta vuotaa.

    Mitä miettii neitonen? –
    Muistaa sulhoansa,
    Jonka kuuli kuollehen
    Viinanjuonnistansa. –

    Elä sure neitonen,
    Katso taivaass' tuolla
    Pulloineen on sulhanen! –
    Sunkin täytyy kuolla –

    Sinne pääset sinäkin
    Juomaan maljastansa,
    Huilun soittoon, tanssihin
    Enkeleiden kanssa.




    Kielletty heelmä.


    "Mikä puistossamme telmää,
    Kaisa, Liisa, katsokaa! –
    Joka kiellettyä heelmää
    Poimii pojat peijakkaat!"

    Ähmissänsä lausui Lieksi,
    Ikkunalle karkasi,
    Jaloin polki, käsin pieksi –
    "Hätään!" – taasen parkasi.

    Kaisa: "Poika katsoi puuhun,
    Hieman suunsa aukasi,
    Heelmä itseksensä suuhun
    Putos, poika haukkasi!"

    Lieksi: "Mitä vietävätä,
    Juoniss' ootte yhteisiss',
    Köyhän miehen hedelmätä
    Kulutatte runkohis!"

    Kaisa: "Rauhan hedelmänne
    Saavat, tyttärenne vaan
    Sekä naapurimme Janne
    Suutelevat toisiaan."




    Ystäväni kuva.


    Istuin illan siimeksessä,
    Itsekseni mietin näin:
    Oi jos tässä vierelläni
    Oisi armas ystäväin!

    Silloin lauloi metsän lintu
    Mulle hiljaa kuiskaten:
    "Varro vielä hetken aikaa,
    Kohta, kohta näet sen!"

    Päivä laski, lammen pinta
    Heitti ilmaan huurua,
    Lintu lauloi: "katso, katso
    Ystäväsi kuvoa!" –

    Noinko kuva ystäväni
    Usvan lailla haihtuis pois!
    Hyvin sitten hyljätynkin
    Helppo täällä elää ois!




    Savon tyttö.


    Voi armosta kuin innossa
    Hän puoltaa maansa kunniaa!
    Ken vastustaa nyt tuota vois,
    Hän sydämettä, lemmett' ois.

    Voi herttaista kuin kansaansa
    Syömessään kantaa rakkaana!
    Hän kansan oikea lapsi on,
    Syömess' on liekki ponneton.

    Kuin leimu yön, on silmänsä,
    Kuin kannel, soipi äänensä;
    Tuo äänen kaiku, silmän koi
    Rakkauden tunteet ilmi loi.

    Voi armasta kuin innossa
    Hän puoltaa maansa kunniaa,
    Mielemme valtaa sulollaan,
    Kuulemme ihmetellen vaan.

    Sä, tyttö, riennä aina näin,
    Ei askeltakaan taakse päin! –
    Sun laistas kaikki jos kansa ois,
    Se ihmehiä tehdä vois!




    Pohjan tyttö.


    Kun näen Pohjan tyttösen,
    Sen niihin vertaisin! –
    Niin, kasvoissansa löytänen
    Mun maani kallihin.

    Taas Pohjolan ei vertaista
    Suomessa missäkään,
    Siis maamme seudut kauneimmat
    Mä kasvoissansa nään.

    Kun kuulen aaltoin loiskunaa
    Rannalla aavalla,
    Nään revontulta leimuvaa
    Sen talvitaivaalla,

    Niin muistan: rinnass' impysen
    Myös lähde pulppuaa,
    Ja saanko lemmen katsehen,
    Se tulta leimuaa. –

    Tuo revontuli suloisa
    Ei laske konsanaan
    Kuin salamain en, tuhoa
    Inehmoill' tuottamaan.

    Niin Pohjan tytön silmäkään
    Ei turmaks' salamoi,
    Se on vaan puhdas jalous,
    Min katseet ilmi loi. –

    On lainehista löydetty
    Poikainen toisinaan,
    Myös Pohjan tyttö pettänyt
    On joskus sulhoaan.




    Savon ja Pohjan tyttö.


    Iloiten hän tietä astui.
    Kera Savon tyttösen,
    Kaukaa nähdessäin jo tuota
    Muistin maansa pohjoisen.

    Toinen Pohjolata kiitti,
    Toinen Savon saloja,
    Minä mainin arkamiellä
    Kyrön maita jaloja.

    "Pohjolassa", lausui impi,
    "Kaunihit on kesäyöt,
    Kansa virkku, raittihimpi,
    Vaikk' on ankarammat työt.

    Keijuvainen luonnon helma
    Siellä lasta tuudittaa,
    Sampo soittaa, leivo laulaa,
    Uneen lapsi raukeaa.

    Siellä kohoo kumpuloita,
    Tuikkaa tähti otavan:
    Soisin, soisin nähnehenne
    Kulta maani, Pohjolan!"

    Paljon muuta lausui impi
    Vaan en muista sanojaan,
    Oi! en muista – niit' en kuullut –
    Kuulin kiurun laulavan!

    Laulelonsa lentimillä
    Nousin maasta vaivojen,
    Kunnes huomaan neitosien
    Viereltäni – kadonneen!

    Nyt mä lausun kaihomielin:
    "Poiss' on neiti Pohjolan,
    Poiss' on raikas luonnon tyttö,
    Poissa luoja unelman!"




    Suntiopojan muistikirjaan.


    Jos sä kirkon käytävillä
    Huomaat koiran, koukkuleuvan,
    Huimahuta hiiden lailla,
    Ett' on jalkaa, silmää vailla!

    Jos muija kirkos nukahtaa,
    Ei muista syntiänsä,
    Kun pappi parves kukahtaa:
    "Kukkelikuu!" äänellänsä,
    Sä haavin vartta oikaise
    Ja muijaa otsaan lohmaise!




    Riennä aika!


    Riennä aika, kylvä kukkia
    Elon maille, immen poimia!
    Niistä kulmillensa seppeleen
    Laittaa hän, niin soman, tuoksuisen.




    Siskokulta.


    Kuule, armas siskokulta,
    Poistuisitko joskus multa,
    Tuopa mulle huolta toisi,
    Ettei sillä määrää oisi!

    Konsa oot sa ilomieli
    Vilvakainen, silloin kieli
    Kanteloni laulaa, soittaa,
    Vaikk'ei voi se syöntäs voittaa.




    Miekalle työtä.


    Voi raitis henki, lailla virran vaisun
    Sä rantatörmänteitä silpoile,
    Saas nähdä, Vuoks' kuin pilviin saakka paisuu
    Ja kurjan ihmisyyden huuhtelee.

    Imatra, rysky, pauhaa intoo uutta
    Ja syömeen taivaan tulivasamat!
    Sais siitä sankar taistoon voimakkuutta,
    Jos masentaa sen esteet surkeat.

    Ja sankar nousee taasen intomielin
    Ja miekan kahvaan käsi jännittyy!
    Ei kyitten parvi taida kähykielin
    Siell' liikkua, miss' sankar näyttäyy!

    Uus kilpi suojaa kasvoo kalmeaista,
    Se välkähyy kuin "Mars'in" milloinkaan,
    Vahvistaa säilä kättä horjuvaista,
    Se leikkoaa kuin totta tarvitaan.

    Se kanssaan pyytää kirkon vanhan herran,
    Jos liittoon yhtyis maata perkaamaan,
    Vaan kieltää jos, niin pelkään että kerran
    On sama säilä hänen turmanaan.

    Se miekk' ei lemmi kuolleen uskon rauhaa,
    Miss' paimen parka itse nukahtaa;
    Ei kuule, miten Hornan joukko pauhaa
    Ja viime linnan uhkaa valloittaa.

    Jo vonkuu vuor', isämme minne muinen
    Vapauden viirin, ristin pystytti,
    Sen vartiat kuin portto tuiretuinen
    Hekuman lempeen kanssaan vietteli.

    Ja Hornan lippu ristin vieres liehuu,
    Ja viirin musta pilkku himmentää,
    Ja lemmen neste Herran kalkis kiekuu,
    Ja Hornan teltta kuorin pimittää.

    Vaan teltan yli huutaa huuhka musta.
    "Meit' uskon voima pahast' varjelee!"
    Vaan hän ei huomaa, miten teltan suusta
    Its' Hornan henki ilkkuin katselee.




    Kahden vaiheella.


    Väsyneenä, vaipuneena vallan,
    Riemu poissa on, on lohtu poissa,
    Unhottunut nuoruun ketokumpu. –
    Unhottunut? – Taivaan kautt, ei koskaan!
    – Virvotusta huokuu täällä henki,
    Sitä myöskin ruumis riutuvainen –
    Tuossa helmeilevi kirkas neste,
    Loitos huolet karkottaa se taasen,
    Minä vaivun unhottaren helmaan;
    Helmeilevä neste huuhtoo rintaa,
    Mieli kiitää tuonne pilvimaille,
    Pois nyt kasvoin usva pimentoinen!
    – Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa:
    Elä koske! vaarallist' on leikki
    Moinen; sielun voi se saastutella. –
    – Mutta vaarallista voisko olla,
    Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? –
    Oi, jos äitikulta vielä oisi
    Elonmailla, hältä tiedustaisin:
    Oisko vaarallista! – – Turha pelko!
    Miesi olen, työni vastaan itse!
    – Mutta – voihan urho voimakaskin
    Langeta, kun vaaraan suotta kiitää – –
    – Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat
    Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta,
    Mikä jalosti ja hyvin tehty! –
    – Mitkä sanat? mikä lause tuossa? –
    "Elä häntä juo", niin sanoo siinä.
    Kuollessansa äitikulta laati
    Moisen lauseen mulle oppahaksi
    Matkalleni, tieni viittaajaksi.

    Se on sulle, sarkka purppurainen,
    Se on mulle, heikko mullan lapsi!
    – Maa ja taivas, Jumala ja Luoja!
    Nimessänne teen mä päätökseni,
    Heitän, minkä kieltää pyhä lause. –
    Sinä, lähteen neste kristallinen,
    Luojan lahja taivaan antimista,
    Syvyyksistä pulppuileva kulta,
    Sinä huuhdo yksin kauloani!
    Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa
    Raitis henki, taivaan pyhä liekki. –
    Ken on luja, vakaa päättehensä,
    Totuus sille kantaa seppeleensä!




    Pikku Katri.


    Pikku Katri nurmikolla
    Surutonna leikkii vaan,
    Häll' ei ensinkään voi olla
    Aavistusta huolistaan,

    Joita tapaa synninlapsi
    Täällä mailman matkalla,
    Noist' ei tiedä; onnekkaasti
    Hälle aamu ruskottaa.

    Sinisilmät säihkyellen
    Autuaana hymyää,
    Nurmen pikku kukkaselle
    Ruusuhuulet myhäjää.

    Tietäisikö pikku Katri
    Kuin on paha elon tie,
    Rukoilisi hartahasti:
    "Isä, luokses minua vie!"




    Kotiin, kotiin!


    Miksi noin nyt innoissansa
    Rientää impi huoneesen,
    Joka taasen luonnon kanssa
    Viettänyt on hetkisen,
    Kevään koita ihannellut,
    Kotirantaa muistaellut? –

    Miksi silmätähdet loistaa
    Hellemmin kuin konsanaan,
    Vieno puna sumun paistaa
    Kalpeoilta kasvoiltaan,
    Kuuliko hän peipon laulun,
    Näki luonnon kuvataulun? –

    Tuskin peipon ääntä kuuli,
    Kevät vast' on tulossa,
    Joskin kuuli, niin hän luuli
    Peipposeksi varpua;
    Vietettynä tunteiltansa
    Todeks' otti unelmansa.

    Luonnon taulun tuskin näki,
    Lumessahan luonto on,
    Keijukaiset, luonnon väki,
    Ann' ei loistaa kukaston,
    Kun ei poiss' oo kirsi maasta
    Nurmen juurta raatamasta.

    Mistä ilo suurenlainen? –
    Kohta kuuli, syy on tuo:
    "Taas on Anni onnekkainen,
    Pääsee vanhempainsa luo!
    Muuta mailmassa en halaa,
    Koti mielessäni palaa!" – –

    Oi jos Suomen kuulu kansa
    Maatansa noin rakastaisi
    Noin jos silmäinloisteellansa
    Tuntehensa ilmi sais,
    Poistuis poijes kalve mieli,
    Riemun lausuis suu ja kieli!




    Kadonnut tunne.


    Vilahti kerta tunne uskonnon,
    Mi autuaana ennen hymyili,
    Taas pakeni, ja tyhjä syömein on,
    Mä toivoin että saapuu vieläkin –
    Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa;
    Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.

    Ei paennut, sen kurja karkotin,
    Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään,
    Viel' kerran kaihoin katsoi takaisin
    Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään
    Taas läksi, palanneeko konsaan! – Ei,
    Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.

    Jos luen värsyn miten voimakkaan,
    Se turhaa on, on poissa loisto sen,
    Sill' ei oo mulle mitään ollenkaan
    Lausuttavaksi; ijankaikkisen
    Painaapi viha vaan kuin kahlehet,
    Kuin ruostunein' on syömeen syöpyneet.

    Ja nuoli, mikä poisti tuntehet
    Nuo taivahaiset, ylpeyteni
    On äänetöin ja himot liekkiset,
    Kuin usvaan kietoo raukan syömeni –
    Saisinko vielä lapsiajan armaan,
    En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!




    Iidalle.


    Kellä onni oiva oisi,
    Jollei onnen enkelillä,
    Kelle Luoja lahjans' soisi,
    Toist' ei näillä kuuluvilla,
    Jonka toivois onnekkaaksi,
    Niin kuin Iida, onnen lapsi!

    Ken taas riemahtelis tuosta
    Syvästi ja hartahasti,
    Ken niin maltitonna juosta
    Tahtois aamust' iltaan asti
    Vointiansa tiedustellen,
    Iloansa ihaellen!

    Kenpä rukoella koettais
    Hartahammin onneksensa,
    Vaikk'ei tuolla muuta voittais,
    On se oma autuutensa,
    Toivoin Liljan moisen suoja
    Rukoella taivaan Luojaa.

    Säde kiitää taivahasta,
    Huokuu vieno kesän tuuli,
    Nurmen nukan sade kastaa,
    Huhuu paimen huiluhuuli;
    Kaikkein sävel samanlainen:
    Olkoon Iida onnekkainen!




    Sorsain lähtö.


    Kotoisen lammen rantoja
    Tuo sorsa poikineen
    Viel' iltakauden uiskeli,
    Katsahti läntehen.

    Kuin päiväkulta laskeissaan
    Tuon lammen purppuroi,
    Ja taivas-kuvat lammella
    Tuo sorsa nähdä voi.

    Kuin siellä pilven vöhkäle
    Raskaasti matkajaa,
    Ja taivaan kirkas sineys
    Jälessään aukeaa.

    Nuo huomaa sorsa pohjalla; –
    Vaan tuolta etempää
    Maat, vaarat, laaksot, lehdikot
    Silmäänsä kimmeltää.

    Ja sorsa kutsuu poikiaan
    Ja heille laulaa noin:
    "On siipein kuula taittanut,
    Mä etten lentää voi!

    Siis talven tullen lammella
    Mä varron kuolemaa;
    Nyt yksin saatte lähteä –
    Voi armaat! muistakaa:

    Matkalla ette yhtyä
    Saa muitten joukkohon,
    Kun sorsien – jos niit' ei oo,
    Parempi yksin on.

    Mä tunnen: kieltä vierasta
    On kuulla katkera,
    Ne vieraat mainelaulajat
    Voi teitä pilkata.

    Kun tuutte maalle vierahan,
    Ei liijoin mieltyä
    Saa eteläisiin herkkuihin,
    Vaan vähään tyytyä.

    Taas kohta kevään tultua
    Te käytte Pohjolaan,
    Ja näitä synty-seutuja
    Ja lampee katsomaan".

    Noin lauloi sorja pojilleen;
    Ne vastas; "hyvin käy!"
    Ja kohta ramparaukalla
    Ei seuraa enää näy.

    Vaan hetken päästä palajaa
    Seurasta pienoisin;
    Se päättää kuolla lammella
    Emänsä sylihin.

    Ja turhaan emä pienoista
    Varoittaa matkahan,
    Se vastaa: "äiti armasta
    En jätä konsanaan!"

    Ja syksymyöhään lammella
    Nuo kaksi souteli,
    Kun lampi jäätyi, kuolemaan
    Ne nukkui kumpiki.




    Autuuteni.


    Sä lintunen, oi, laula taas,
    Sä perho, liehu kukkamaas!
    Voi taivas perhon onnea,
    Kuin kukkaista saa suudella!

    On kertun kieli, leivon suu
    Ja laulu helkkää, kajahuu,
    Ijäti tahdon kuunnella
    Sen soitelmaa, sen lauluja!

    Ja sydän sykkää lemmityn,
    Mä ruusut nään ja hymyilyn;
    Saas mailman taivas unhottaa,
    Mutt' armastain en minä vaan!

    "Ilonga!" tuuli humisee,
    "On taivas!" koski kohisee,
    Vaan mulle yksin, muille ei,
    Kun toisten onnen surma vei.




    Sortunut kantelo.


    Ennen miesi kaihomielin
    Polvilleen sen loi,
    Sormet liikkui, liekui kieli,
    Honkakoppa soi,
    Nyt on miesi mullan alla,
    Kannel rauska pihamaalla.

    Noin se katoo kaunis, jalo,
    Totuus kestää vaan,
    Sit'ei voimakkainkaan palo
    Saata hoipumaan;
    Tyyntyy laulun, soiton virta,
    Hakkaa, hakkaa ajan pirta.

    Runotarkin ihastunna
    Ajan mettä juo,
    Aatteet jos lie kulununna,
    Uutta luopi tuo,
    Vaan ei kaatunutta raukkaa
    Aikakaan voi enää auttaa.

    Tuolla, tuoll' on laulajalla
    Uusi koti jo,
    Tähdet tuikkaa yllä, alla –
    Siellä kantelo
    Laulaa laulun raikkahamman,
    Kaijun laatii korkeamman.

    Siellä köyhä laulajakin
    Morsiamen saa,
    Tääll' ei saanut, vaikka haki,
    Honkakoppaa vaan
    Täällä ihaella koitti,
    Onton sydämmensä voitti.




    Poistunut.


    On kohta vuotta kaksi
    Kuin häntä nähdä sain,
    Jäi vielä vierahaksi,
    Vaan nimi huulillain
    Pysyi; hän kaunis enkeli
    Mun aatteissani lenteli,
    Sydämmein kaihoon jäi.

    Sen jälkeen puoli vuotta
    Sain häntä tuntemaan,
    Jo silloin aloin vuottaa:
    Hän milloin kaivamaan
    Sais hautaa vanhan armahain,
    Minnekkä Saima vaipuis vain
    Ja minä yksin jään.

    On vasta vuosi yksi,
    Kuin toivotonna näin
    Ol' tullut hyljätyksi
    Jo vanha ystäväin;
    Vaan sydänkysymyksehein
    Tuo toinen impi vastas: "ei"!
    Ja minä huoleen jäin.

    Nyt puolen vuotta vasta
    On tuskin kulunut
    Ajasta autuaasta,
    Kuin olen halaillut
    Tuot' enkel armahaistani, –
    Vaan nyt mun orpo lempeni
    Uinahtaa unheessa.

    Oi aikaa, riemun aikaa
    Kukkaisan keväimen,
    Kun laakson laulut kaikaa
    Ja helkkää käkönen,
    Ja sirkut kiltit kilvassa
    Lentää ja laulaa ilmassa –
    Oi kesää pohjolan!

    Kun paimenpojan huuli
    Ei jouda uupumaan,
    Ei kesän vieno tuuli
    Kyllästy huminaan,
    Säveltä laineet kantelee,
    Hohteitaan Ahti antelee
    Ja tanssii Vellamo.

    Saapuupa syksy hyinen
    Ja kylmä kokonaan,
    Kukkainen lemmityinen
    Uinahtaa kuolemaan –
    Niin kukkaiset mun syömeni,
    Ja niin mun orpo lempeni
    Myös hoipuu hautahan.

    Vaan kerta ajan tullen
    Ne virkoo jällehen,
    Haudalle suletulle
    Lennähtää leivonen;
    Se laulaa, hauta aukeaa
    Ja kukka nousee mullastaan,
    Ei kuihdu konsanaan.




    Kyyhkyislakka.


    Lintu laulusuu
    Poissa on,
    Sorja laulupuu
    Suloton,
    Syksy maille ehti,
    Poiss' on lintu, lehti,
    Hyyteiss' on jo maa,
    Vetten kalvo henkii
    Huurua,
    On talvi tullut jo;
    Tokko pienen kyyhkysen
    Lakastansa löytänen,
    Vai poistuiko jo? –
    Poistunut ei kyyhky lakastansa
    Koskapa vei sinne armastansa.
    Oi jos kyyhkyislakka tuo niin suuri olla vois,
    Ettei sieltä toisen aina täytyis lentää pois!

    Kuin kyyhky lakassansa
    On Heimä armaisen,
    Hän aina kodissansa
    On, tuosta hehkuen
    Intomiellä johdan tiedon rauhaisen:
    Kotiköyhää armastais hän armainen,
    Lemmellänsä kaunistaisi köyhyyden,
    Herra armas, miten hauska elää silloin oisi,
    Heimani kuin kaihon yöhön valkeutta toisi!

    Ilta joutui jo,
    Päivä kulta poissa on;
    Töiden taistelo
    Loppui, ilta valotoin
    Saapui; valaistukseni
    On yksin muisto armaani!




    Keskiyöllä.


    Voi kuin kaunis nähdä tuota
    Ilmiötä pohjolassa,
    Konsa tunturien luota
    Välkkyy päivä kuutamassa!
    Kaksitoista kello lyönnä,
    Illan sumu terhevyönä
    Toiset ilman suunnat kiertää
    Himmentäen taivaan viertä,
    Yksistään vaan pohjolassa
    Valo hehkuu kuutamassa.




    Sumulla.


    Hieman siintää tähtiparvi
    Tuolta sinipilven takaa,
    Otava ja "kauriin sarvi"
    Vielä hunnun alla makaa,
    Väinön miekk' on huotrassansa,
    Pohjan tähti piilostansa
    Toki hieman pilkistää.




    Nuorille.


    Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten,
    Jotka nyt arkana miettii, missä se oikea polku!
    Joukkohon meidän ei kuulu ja vastahan ei ole siltä;
    Vaaroja ei kokeneet, eläneet kera ehtosan äidin,
    Huolet mi kantanut on valitusta ja itkua välttäin.
    Piilojen saastaisuutta he viatonna tuskinpa tuntee;
    Siksi elon sive, miehuus, kuntokin halvaksi näyttää.
    Laittaos Herra sä niin kuni vaativi nuorien tunto!
    Ei sima maistua voi he kun tuntenut ei ole siimaa. –
    Taivuta niskasi siis, ijes Herran on huokea kantaa,
    Taakka se köykänen on, jota Luoja olallesi nostaa.
    Vaivoja huojentain kule köyhien, orpojen luona!
    Pois huvitus luvaton jos on yksikin kärsivä raukka,
    Jonk' kova kohtalo vie vilun, tautien näljänkin tietä!
    Noita sa auttaen hoivaa, siinä se oikea polku!
    Siitä sä seppelehen helohelmiä hehkuvan voitat.
    Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten!




    Toukokuun 23 päivä.


    Kyron pellon pientarella
    Huojui koivu korkeainen
    Siihen pesän peippo laati,
    Lauloi, voitti laulun maineen;
    Niin se koivu latvallansa
    Suojas peippoa, armastans.

    Vaan ei peipon lauleloihin
    Tyydy kansan henki yhä,
    Silloin taivaan neuvokissa
    Syttyy liekkiin tuonne pyhä;
    Tunne etsii armahansa –
    Onnekas sen armaan kansa!

    Niinpä kansa kotitienon
    Kiurustansa niitti maineen,
    Kun se laati laulun vienon,
    Koivun lakkaan nousi vainen,
    Helkki vuoden, helkki kaksi,
    Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.

    Peippos-pari koivun alla
    Kiurun pienen kasvatteli,
    Näki lentoon haipuvaksi,
    Kuuli, kuin se viserteli;
    Riemui kerta vanhain rinta,
    Sammui, muistain armahinta.

    Kiurun ääni kuulumasta
    Lakkas meidän laaksoissamme,
    Saapui kaukaisesta maasta
    Sana, viesti korvallamme:
    "Tääll' on valpas kaikkein mieli:
    Laulaa Pohjan satakieli!" –

    Keskimeren aallot saartaa
    Ihanteiden ihmemaata,
    Miks' ei meidän kiurukainen
    Sinne saakka lentää saata!
    Alppein laaksot helkkää, kaikuu,
    Väinön laulu sielläi raikuu.

    Kyrön pellon pientareilla
    Kukkain tuoksu ilman täyttää,
    Vaikkei Lännen purppuroita,
    Tuhat väriseltä näyttää;
    Kuin on kukkain tuoksu hieno,
    Niin ol' kiurun laulu vieno.

    Joko taukos kiurukainen,
    Tunsi työnsä täytetyksi! –
    Tänne liiti armahainen,
    Kujertelee taasen yksin;
    Alla Kyrön koivahaisen
    Lienee hauta armahaisen.

    Salli, Luoja, että taasen
    Syntyis toinen vertaisensa,
    Niittäis Lännen kaukamailla
    Seppeliä kansallensa,
    Kunnes Väinö matkaltansa
    Saapuu taasen laivallansa.


    II.

    Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui
    Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,
    Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin
    Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein
    Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;
    Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,
    Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;
    Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden
    Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,
    Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta
    Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.
    Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme
    Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. –
    Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,
    Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! –
    Vait' oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?
    Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti –
    Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!
    Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet
    Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.




    Aamusta iltaan.


    Kas ruskoa, kuin kultaisna
    Se idäss' tuolla heilamoi,
    Jo nousi armas aamunkoi –
    Oi neitonen, sä nouse pois,
    Tuo rusko muuten poistua vois,
    Se suudelkoon sun liekki syöntäsi
    Ja lentäin taivoon vieköön mielesi!

    Nyt aurinko on noussut jo,
    Se valtaa ilman äärineen,
    Luo meille päivän kultaisen,
    Oi neitonen sä nousit pois! –
    Jos kukka aina loistaa vois,
    Ei loppuis ruusutanssi konsanaan,
    Se yhtyis Luojan tuulten huminaan.

    Voi katkeraa! Taas orpo maa!
    On aurinkoinen maillaan jo,
    Yön tuules huojuu hongisto –
    Sun, neito, yösi lyhvä vaan,
    Sill' Luojan luokse loistamaan
    Sun täytyy kiirein täältä yllättää,
    Vaan ystäväsi kaihomahan jää.

    Vaan päiväs nyt on yltänyt,
    Ja nuoruus kylvää kukkiaan
    Niin armahasti loistamaan,
    Ja aate siivin rohkein
    Nyt lentää taivaan Eedeniin:
    Oi, saavu kiirein aika siunattu,
    Ja voiton seppel laske kaivattu!




    Impyselle.


    Silmäs luo Sä kuutamolla
    Kohden pilviä,
    Etsi sieltä kirkkahinta
    Onnen tähteä!

    Poimi elontanterilta
    Kukka tuoksuvin; –
    Ruususelle ruusunen on
    Aina kallihin! –

    Nurmen kukka vaiteloiden
    Katsoo pilviin päin;
    Luokse Taivon autuaitten
    Nouse myös Sä näin!

    Sinne pyrkii nääntyneenä
    Kurja matkamies. –
    Viettävin ja käydä hauskin
    Olkohon Sun ties! –

    Löydä siellä uskolliset
    Ystäväsi myös
    Nauti Luojan kammioissa
    Maksu päivätyös!




    Uusi koti.


    Ompa oiva koti meillä,
    Onhan, kunnon veikkoset.
    Nytpä kelpaa opin teillä
    Samoilla. Ei uupuneet
    Olla saa, mut' lailla huiman
    Alkuun panna juoksun tuiman.

    Oi, kuin onki kaunis, jalo,
    Kuinka kauas loistava
    Harjun rintehellä talo! –
    Se on surut poistava,
    Joita saamme joskus maistaa,
    Kun ei onnen päivä paista.

    Moiset hetket kaihomielen
    Heittäkäämme unholaan!
    Vangitsee ne suun ja kielen.
    Pyrkikäämme ainiaan
    Olla onnen lapset oivat,
    Kosk' on meillä kunnon hoivat!

    Oi, kuin muistuu Suomen kansa
    Rakkahalta mielehen!
    Sehän antoi tavaransa.
    Saakka henkeen, verehen
    Puoltakaamme kunniaansa,
    Kohotellen mainettansa!

    Maita raastaa myrsky suuri,
    Kansa etsii varjoa,
    Silloin meill' on kivimuuri
    Suojana ja – Jumala.
    Ken nyt pelkäis, houkka oisi,
    Kun ei noihin luottaa voisi.

    Tuokin toistaa: Kansa Suomen
    Jättää öisen vuotehen.
    Kello soinut, tullut huomen,
    Miehet rientää pellollen.
    Huone kaunistelkaa, naiset,
    Kohta saatte kampiaiset!

    Suomen kansaa muistaissamme,
    Yli muita tuntoon lyö
    Nimi oivan johtajamme,
    Jonk' ol' suurin vaiva, työ.
    Palkitkoon häll' Taivaan Luoja,
    Kaiken hyvän lahjan tuoja!




    Helga raukka.


    Illan verho peittää maan,
    Janne saattaa armastaan,
    Portille he päästyänsä
    Syleilevät yhtenänsä.

    "Helga, aina omani,
    Tavarani, kaikkeni!
    Usko, miten puhtahasti
    Sua lemmin hautaan asti!"

    Riemusoitelmana, oi
    Helga tuota kuulla voi;
    Varjoin läpi hymyy, luulet
    Enkelien lempihuulet.

    Vuoteessaankin Helga niin
    Puhkee näihin lauselmiin:
    "Kuin hän onkin uskollinen,
    Palava ja intohinen!"

    Janne yössä rientelee,
    Vaan ei kotiansa mee,
    Saapuu ikkunaisen luokse,
    Sydän sykkää, hiki juoksee.

    Paikallansa seisahtaa,
    Silmät ympär' vilkkuaa,
    "Yön on huntu kaiken päällä,
    Kukaan ei mua nähne täällä!"

    "Pom, pom!" ruutuun noppasi,
    Joku samoin vastasi;
    Nainen valkohameessansa
    Suutelemaan – "armastansa".

    "Sisään käyös, yksin oon,
    Juo ja nauti! Huoleton
    Olla saat, ei kenkään tiedä
    Sanaa kullallesi viedä!"

    Vuoteella he vierekkäin
    Istuu, milloin sylittäin;
    Tuikkaa lamppu valkeainen –
    Pimeytt' ei poista vainen.

    Sitten sammuu lamppukin,
    Nainen "uhrin" sylihin
    Vaipuu, hän taas innokkaammin
    Suutelee ja autuaammin,

    Hurmaavaista hekkumaa
    Koko huone tuoksuaa,
    Janne raukka hurmeessansa
    Suutelee vaan "armastansa."

    Helvettikö leimahtaa,
    Vaiko taivas aukeaa?
    Hurmahenget kipunoita
    Iskee, armaat nauttii noita.

    Voi sua, lemmen hurmasuu!
    Maako tää, vai joku muu! –
    Taivas valoi ruskollansa
    Eksyneitä lapsiansa.

    "Maari!" Janne kuiskasee,
    Naisen rintaan huokuilee,
    Rinta kohoo tunteikasna,
    Janne elää autuasna. – –

    Tyynt' on huonehessa nyt,
    Lemp' on hieman viihtynyt,
    Poika huokas – mutta miksi? –
    "Viiniä, oi, kumppaniksi!"

    Helga kodissansa taas
    Uinuu uness' autuaas.
    Herättyään riemuin huomaa:
    Saapuu päivä, Luojan luoma!

    "Konsa iltaan elän sen,
    Jannea taas syleilen. –
    Kuin hän onkin uskollinen,
    Palava ja intohinen!"




    Miekka seinällä.


    Se vuotta monta kymmentä
    On siinä rippunut,
    Sit' aurinko on paahtanut,
    Se siit' on ruostunut.

    Ei kenkään viitsi puhdistaa
    Nyt säilää konsanaan,
    Se ruosteisena tomuineen
    Vaan siinä maata saa.

    Vaan tunnollinen katsoja
    Ei kohta käänny pois,
    Hän seisahtaa ja tarkastaa,
    Se on kuin ääni sois:

    "Tuo säilä, sit' ei kieltää voi,
    On nähnyt enemmän
    Kuin kenkään meistä, aivojen
    Jo virtaan vyöryvän.

    Ol' aika, sodan huuruissa
    Se milloin välähti,
    Ja iski tulta, valkeaa
    Kun kilpeen helähti.

    Se silloin kiilsi, punotti
    Verestä Ryssien,
    Sai kuulla, miten pauhasi
    Ääni rumpuin, tykkien.

    Ja liehumasta lakkasi
    Vast' illan tultua,
    Kun vihollinen ajettu
    Oli mailta, halmeilta". –

    Jos vainolainen Suomen maan
    Ei kohta taukoa
    Piukottamasta sydämen
    Ja kielen kahleita,

    Niin vanha miekka seinällä
    Viel kerran helähtää,
    Ja silloin tuli, leimaus
    Taivaasta välähtää.




    Ei, vaan.


    Ei leiju kukka lemmen
    Nyt järven lahdella,
    Ei vuokko, niinkuin ennen,
    Kukoista rannalla,
    Ne loistosat kukkaset poisti
    Hyy talvinen, hanki ja jää,
    Mi ennen niin sievästi loisti,
    Sen surmasi hyyteinen sää.

    Ei pohjan satakielen
    Nyt ääni helkykään,
    Ei helky, munkin mielein
    Niin alavaksi jää. –
    Vaan katselen pohjolan tulta,
    Tuota roihua riemuisaa –
    Oi lempeni! säihkyvä kulta!
    Oi tuttua leimuavaa!

    Tuo pohjan kirkas palo
    Leimunnut kauvan niin,
    Se liihoittaa, tuo valo,
    Autuuden ailelmiin;
    Se muistoja peittävät usvat
    Taas kauvaksi kuohuttaa,
    Ja sieltä mun kansani tuskat
    Taas selvinä kangastaa.

    Ei moinen polvi usko
    Kuin kaunist' oli se vaan,
    Kuin pilvet aamurusko
    Kultasi, veri maan;
    Ja pohjolan roihuvaan loistoon
    Vaan miehemme viittaeli,
    Se lausuvi: kuoloon tai voittoon!
    Taas poikamme ponnisti. –

    Sä veltto kansakunta,
    Katsahda taivasta,
    Ja elä muinaisunta
    Niin kuorsaa makeaa!
    Kun taasen on ryöstö ja raasto
    Sun lastesi keskellä,
    Nyt huuda! – ei riittäne haasto,
    Se ei riittänyt ennenkään.

    Niin nouse tiikerinä,
    Min pojat ryöstettiin!
    Sun polkus pyörtehinä
    Käy metsän uumeniin;
    Ja kerkehin petturiroisto
    Ei turvahan päästä nyt saa,
    Oli tappio suuri, siis voitto
    Myös olkohon loistoisa!

    Mä pohjan virtain maassa
    Sen hurmemettä join,
    Sen leimutaivahassa
    Vaan tulta nähdä voin,
    Ja siksipä syömeni sykkii
    Ja taistohon houkuttaa,
    Se turha ei oo, sillä tykkii
    Se kostamaan sorrantaa!




    Haudan kaivaja.


    Mä kaivan hautaa kielen sortajalle,
    Mi vielä kerran koettaa voimiaan
    Ja kätken hänen patasaven alle,
    Se ett'ei sieltä nouse milloinkaan.

    Mä kiviröyhyn kannan rinnan päälle
    Ja suuremman kuin kenkään luulisi –
    He muuten voisit tulla esiin jällen,
    Jos joku heistä torven kuulisi.

    Vaan täytyy heidän alla moisen vallin
    Niin kauvan levähdellä unheessa,
    Kuin mailman perustus on mullin mallin
    Ja Valhallasta loppuu hunaja.

    Kun tuomiopäivän torvi sitten pauhaa
    Ja kirpoavat haudan kahlehet,
    Ja autuaille huudetahan rauhaa,
    Niin sortajat on sikein nukkuneet.

    Kun sitten heräjävät aikojansa
    Ja mesiäisten pesää etsivät,
    Niin huomaavat että heidän nukkuissansa
    Tiehensä mehiläiset lensivät.

    Ja rapistunehessa kuolon maassa
    Aaveina tekojaan he katuvat –
    Vaan rauhan lapset maassa paremmassa
    Vapaasti Suomen kieltä haastavat. –

    Se muuten oisi niinkin voinut olla,
    Ett' oisit suomalaiset synneistään
    Saaneet vaan ruotsalaisen "protokollan,"
    Jot' ei ois' ymmärtäneet ensinkään;

    Niin kielen kääntäjätä etsiessä
    Ois' sijat parhaat kaikki täyttyneet,
    Me, huonon suomennoksen ohjatessa,
    Viel' lopultakin harhaan kääntyneet!




    Soiton voima.


    Ja soitolla voima on loppumatoin –
    Kun Hurjien kantelo pauhaa,
    Niin maassa ja taivaassa tyyneys on,
    Saa tuonikin seuraneen rauhaa,
    Ja helvetin ukset on ammollahan,
    Käy perkele soittoa kuulemahan.

    Niin kantelo Hurjien hankita voi
    Ilon hetkeksi vaivojen maassa;
    Kirotuilleki nautinnon hetkeksi soi
    Laulu moinen, mi autuahassa
    Öin päivin on voimana, riemunakin,
    Siis soit' että kuuluu se helvettiin!

    Sä kantelon kieliä surkeilet,
    Tai sormesi heikot ei kestä,
    Käärmeen veres kieliä pehmittele,
    Saat sormesikin siinä pestä,
    Sitt' iske ett' tuikkaelee kipunat,
    Kielet värjäelee valon kuin salamat!

    Kun vainajat hautojen kattehet luo
    Pois, astuvat, luurangot helkkää,
    Äl' aattele: soitto jo riittävi tuo! –
    Älä liikoja luovasi pelkää!
    Jos kuulijaparvesi suuri jo on,
    Niin soita ne hurjahan karkelohon!

    Kun luurangot riemusta notkuttaa
    Polviaan sekä nyökyttää kallot,
    Ja taivahan riemuun maailma saa
    Sekä tyyntyvi helvetin aallot,
    Mä silloinkin huudan: sä kantelo soi,
    Ett' aina tää karkelo jatkua voi!




    Kerta kostan.


    Tuoll' akkunalaudalla kyyhkyinen
    Kodin lämpöä kerjäilee,
    Mi ikkunaruuduista tihkuilee,
    Sen käyttävi lämmökseen;
    Vaikka saita, se on avuks' sittenkin –
    Ja tiivimmin pää höyhenihin.

    Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,
    Vaan auttajaa vaan ei näy,
    Vaikk' kasvoni peittyvät huurteesen,
    Jääpuikoiks kyynelet käy;
    Mä kömpien ikkunaviereltä pois –
    Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!

    Valon säde silmähän värjähtää,
    Se katsehen huikaisee,
    Hyppysoitelma korvaani lennähtää,
    Mi huoneessa kaikuelee –
    Jos huomaisivat ja heill' pyssyä ois,
    Niin varmahan laskisit päiviltä pois.

    Mä kaukoa vieläkin tähtäilen
    Läpi ilmojen yön halavain,
    Hymy katkera jäätyvi huulillein,
    Ilosoitto se kaikuvi vain –
    Viel' syksy on saapuva teillekin
    Kun "kostoa!" kuulette viimeinkin.

    Mä kalman henkenä huuhuillen
    Sitte hautojen reunoja käyn,
    Ja rintanne joutuvat poltteesen,
    "Voi!" – huudatte, armo ei näy –
    Mä ristien viitahan vaan katoan,
    Taas paikalla ilkkumahan palajan.




    Eräälle arvostelijalle.


    Saloit' oudon äänen kuulen,
    Noin se kuului: "koi, koi, koi!"
    Korven laulajaksi luulen,
    Mietin: jotain uutta voin
    Kuulla – Eipä! korppiraiska
    Huutaa vain kun loppuu haaska.

    Hurja lintu, tuki suusi,
    Katalaa ei kuulla voi!
    Kätköön vedä kurjat luusi!
    Etkö kuule: suloin soi
    Laaksoissamme satakieli,
    Siit' on valpas meidän mieli.

    Tääll' on laakso, lehto hellä,
    Jossa varpunenkin saa
    Äänellänsä viserrellä;
    Tääll' on maata viljavaa,
    Meill' on sievät yrttitarhat,
    Niissä kasvaa herkut parhaat.

    Miksi haaskalintu tarhaan
    Lennät, koetat myllertää,
    Pitkät siipes vie sun harhaan,
    Kun ei pyrstöä ensinkään,
    Jolla voisit ohjaella,
    Liikkeitäsi suunnitella.

    Nokka luotu raatelulle,
    Kukkain tuoksua tunne ei –
    Lennä korpeen, hakopuulle,
    Sinne kontio jo vei
    Naudan, konin puolikkahan,
    Lennä sinne nokkimahan!

    Kylän lapset naurusuulla
    Sua korpeen seurajaa,
    He voi pakinaasi kuulla
    Kun sa koikut murkkinaa;
    Ihailee he nokkaa moista,
    Jonk' ei vertaa löydy toista. –

    Yrttitarhaa nokallansa
    Huuhk' ei raasta kumminkaan,
    Metsämiesi, Suomen kansa,
    Sitä uhkaa luikullaan:
    "Puh!" ja ruunan pirtti heti
    Kaunistuksen oivan veti!




    Lapsuuteni ajoilta.


    IV.

    Kerta nälkävuoden rasittaissa
    Kansaa Suomen – kansaa armahinta –
    Isän kanssa metsän sydänmailla
    Samoilimme, löytyi vehkalaakso.
    Kuuset reimat kasvoi ympärillä,
    Kaiken kaartoi taivas sinillänsä;
    Laakso oli oikein rauhan laakso –
    Vehkaa poimimma me leiväksiksi.
    Siinä seisoissamme nilkkaa myöden
    Liejussa, mä lausuin: "Kuule, isä!
    Miksi taasen näin on aika huono,
    Että elääksensä ihmisparkain
    Täytyy käsin käydä luonnottomiin!
    Olki, sammal, koivun kuori, pettu,
    Peuran jäkälä ja viljan kauhna,
    Herneen varsi, moinen vehan juuri,
    Nähdä melkein käärmeen kaltahinen,
    Karvas, pistäväkin käärmeen lailla,
    Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli.
    Onko joku hyöty Luojallemme
    Viljan kohmettuissa pelloillamme;
    Huvittaako häntä lasten itku,
    Parku, vaivaistenkin valitukset,
    Elo tuskallinen, kuolo kurja?! –
    Miten hauska elää silloin oisi,
    Milloin pellot notkuis viljan alla,
    Leipä, vehnäleipä puuttumatta,
    Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi
    vuotta lienee aikaa siitä,
    Milloin kunnon leipää majassamme,
    Oottaa saanee vielä toiset viisi,
    Kons' ei kuulu aikain parannusta. – –"
    "Ethän", lausui isä, "tuskittele
    Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja!
    Etkö tunne miten hyvää tahtoo
    Lapsellensa lempeä vanhus aina,
    Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa
    Karkotella lapsen itsekkyyttä!
    Etkö muista, miten hartahasti
    Vitsan jälkeen halaan lapsiani!
    Ne on oman ruumiin jäseniä,
    Heitä rankaisen ja itse kärsin
    Kipeimmästi joka iskun, vamman –
    Mutta totuus pyrkii valtanansa,
    Totuus käskee ruoskaa liikutella."

    Muuten muistan ajan ankaramman,
    Jolloin kolmas osa kansastamme
    Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten;
    Äiti kuoli huoneen permannolle,
    Kurja lapsi kylmä rinta suussa,
    Isä heinää jäyti pientarella;
    Nuorukainen voimakas ja virkku
    Haamun lailla hiipi kalmistossa
    Kadehtien osaa tuonelaisten,
    Kunnes hänkin löysi onnen lehden:
    Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui.
    Sairashuonehissa kymmenittäin
    Kuollehia lojui vuotetulla,
    Kuusi lautaa: siinä valmis vuode,
    Saattoväki: hepo, kyytirenki.
    Mutta lause: maasta olet tullut,
    Maaksi pitää jällen tulemasi,
    Kaikui joskus puolisataa kertaa;
    Sitten rukoukset yhteisesti
    Luki puolestansa hurskas pappi;
    Hautasaarnaa ei, ei muisteloita;
    Toki todistuksen jäänehille
    Lausui voimakkaasti suuri hauta.
    Siit' on aikaa kymmeniä kolme,
    Monta viljavuotta sitten nähty,
    Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen;
    Taasen korska itsekkäästi johtaa
    Mailman lasta teillä vierahilla;
    Herra tuntee tuosta kivun raskaan:
    Lapset karkaa poijes isän luota.
    Siksi rangaistuksen kautta kutsuu
    Tekemähän taasen sovintoa,
    Panttina on pojan veren voima,
    Voiton lippu liehuu Golgatalla.


    V.

    Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa
    Kuljin kauppaamassa kapineita,
    Joita laati isä, veli Jaakko:
    Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,
    Koria ja muuta, yhtä, toista. –
    Oli aika, kylmä talviaika,
    Moni matka jäätävältä tuntui.
    Muita kylmemmäksi toki muistan
    Erään Orismalan kaupparetken.
    Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,
    Valkeaksi jääti poskipäitä,
    Joita lumin hieroella koimme.
    Lunt' ei paljon Kyrön aavamailla;
    Usein hietaisena tiehyn selkä
    Rohui kelkan alla vetäissämme –
    Tuo se liekin ollut pelastaja
    Ett'ei veri suonten käynyt jäähän Monta
    asuntoa kiertelimme,
    Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,
    Vaan ei avun alkua missään tullut,
    Eikä kukaan vienyt tavaroita;
    Yksi sanoi: entisest' on kyllä,
    Toinen: ovat liijan kallihia –
    Kallihia! vaikka yhtä leipää
    Kauhastamme anelimme vainen.

    Kylän kaukaisimpaan perukkahan
    Kuljettua, taasen palajamme.
    Suru painoi mieltä kodin tautta:
    Vastaan sieltä taasen nälkäisenä
    Rientää siskojen ja veljein parvi,
    Toivoin että jotain heille tuomme;
    Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,
    Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!
    Paluumatkallamme asiatta
    Emme taloihinkaan arvaa mennä;
    Uuden lämmittelykeinon keksi
    Sisko: päivä loisti etelästä,
    Vaikka voimatonna, tammikuulla.
    Riihirakennusten edustailla,
    Johon tuuli pohjoisen ei sovi,
    Tuntui istuminen suloiselta,
    Verratessa käyntiin vastatuulta.
    Viiden, kuuden riihen edustalla
    Korkeimmassa talvipakkaisessa
    Jäätiköllä istuin – lämpesimme –
    Kadehtinut tuot' ei – toivon – kenkään!
    Viime vainiolla matkamiesi
    Vastaan tuli, vähän herrasmainen –
    "Mistä ootte? – mihin matka kulkee?" –
    Sanoimme, ja asiamme myöskin.
    Tavaroita puolen markan eestä
    Osti vaimollensa viemiseksi.
    "Olen opettaja Ilmolasta,"
    Sanoi, – herttainen ja hyvä herra!
    Roihumasta lakkas pohjan tuuli,
    Puolta korkeemmalle päivä nousi,
    Pellon pientareilla kesän heelmä
    Tuntui heilamoivan, kotitiellä
    Kukkii loistossansa kuusten latvat. –
    Oi jos meidän pohattamme tietäis,
    Miten suuren ilon voivat luoda
    Köyhän sieluun pikku pennillänsä,
    Jolla huoliansa huojentavat!


    VI.

    "Soiko kellot!" kysyi nuori leski
    Sisään juoksevalta pojaltansa, –
    "Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,
    Että kaikuu Saunavaaran rinne –
    Soiko kellot isävainajalle?" –
    Vasamana tunki äidin tuntoon
    Kysyväinen lause poikasensa. –
    "Soivat, poikaseni, hälle soivat,"
    Lausui, syvän laski huokauksen
    Murheen murtamasta rinnastansa.

    Talon haltijoina ennen muinen
    Ollehet on, miesivainajansa,
    Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.
    Silloin elivät he onnekkaana:
    Rehottivat viljavainijonsa,
    Joissa lainehteli kaunis olki
    Kullan kellervine tähkinensä.
    Laitumella kulki kaunis karja;
    Siinä lehmät täysin nänninensä,
    Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,
    Joukko joutilaita juoksevia,
    Kaunis lauma karitsoita vielä
    Alas lekkuvine villoinensa;
    Ratsut rahkehissa kestäväiset,
    Juoksullekin jalot, joutuisalle.

    Suuri joukko väkeä palkallista,
    Rengit kestävät ja voimakkahat,
    Kauniit piijat, Suomen sulo immet. –
    Luoja antoi tulla kiusausten:
    Haaskoi halla monen vuoden viljan,
    Rutto raasti osan raavahia,
    Hevosia kaatui "ase kaulas",
    Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.
    Yhä eellehen nuo ajat kesti,
    Velkojasta tuli vainolainen –
    Myytti talon kiluin kaluinensa.
    Palkkalaiset elantota etsii
    Luota muiden talon haltijoitten.
    Vaimo, mies ja heidän pieni poika
    Suojatta on taivaan alla aivan,
    Kunnes taasen työllä hikisellä
    Saivat mökin pienen suojaksensa.

    Nyt on poissa vaimoraukan miesi,
    "Puitta, tuletta on mökin liesi,"
    Mutta Herra elää, orpoin isä –
    Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,
    Kuin ois kyllin kystä aitassansa.

    Moni Suomen äiti häntä ennen
    Samat kohtalot on kokenunna –
    Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa
    Salattu on onnen syntysanat.


    VII.

    Kuuhut taivaan hohtelee kuin pieni joulukuusi –
    "Ei se ole joulukuusi," pikku Aina huusi,
    "Se on silmä Jumalan, mi meille joulun tuotti,
    Joulun, jota viikkoa kaksi Laina sisko vuotti".
    Pikku Laina sanoi: "kuuhut, kaunis joulukuusi
    Nouda, äiti, lattialle!" – Lattia on uusi
    Mökkisessä. Sillä tanssii viisvuotinen Laina,
    Sekä pikku siskosensa, vuotta vanhee Aina. –
    Mökin miesi hymy eli, kirveen otti, johti
    Matkaa, suksen luikuessa, kuusistoa kohti.
    Sieltä pienen kuusosen hän olallensa tahti,
    Kotiin kantoi; pikkutytöt kaunistella koitti.
    Kynttilänkin pienokaisen oksalle ne nosti,
    Sekös pikku tyttösistä kaunosalle hohti!
    Tanssien ja leikkien he vietit iltoansa
    Kunnes koski nukkumatti noitasauvallansa.
    Mainitsematta on vielä ett' oli joulun aatto,
    Milloin isä lapsosensa onnekkaaksi saattoi.


    VIII.

    Joulun mailleen mennessä kun Paavo tulla ehti,
    On vaimo, lapset murheessa, ja silmät kyynelehtii.
    Kolkin Kalle sanan saatti: "Taas on mailmassa
    Ihmissäännöt muurrettuna, Räihän kapakassa.
    Siellä valuu, vaimo raukka, miehes veressänsä,
    Kun ei yksin puollustaa hän voinut itseänsä.
    Eikö liene Jumalakaan huutoansa kuullut,
    Kosk' ei armokilvellänsä pelastamaan tullut."
    Vielä jatkoi Kolkin Kalle, silmää ylös luoden:
    "Enpä muista menneheksi ainoankaan vuoden,
    Ett'ei joku murhattuna lepäis viime unta,
    Toisinaan – voi onnetoin! – on niitä kymmenkunta
    Pitäjässä! – Mitä silloin koko isänmaassa! –
    "Valot, lyhdyt loistamahan!" kuuluu erämaassa,
    Tosin lyhty siellä, täällä tuikkaa kunnahalla –
    Auta, Luoja, ett'ei ois ne valot peiton alla!
    Sinun henkes säkenet jos poistaa meidän yötä,
    Silloin muutkaan valon luojat ei tee turhaa työtä!"
    Noin kuin lausui Kolkin Kalle, vaimo toipuneena
    Ensi hämmästyksestähän, lausui: "Katkenneena,
    Murrettuna, tyttöseni, viime elon jousi,
    Kumottu on onnen alus, laineita mi sousi!" –
    Siinä tytöt vuodattamaan surun kyyneleitä –
    Muuten ihmeen kauniita kuin taivaan enkeleitä:
    Vanhemmall' on sini silmät, kellertävä tukka,
    Huulet valkopunervat kuin lempein ruusun kukka,
    Otsa, posket muodokkaat ja silkin hienokaiset,
    Kaula pyöree; ympäröi sen keltahaivenaiset.
    Taakse pienten korvien ne kiertyy kutrittaisin;
    (Ah, jos yhden suortuvaisen omakseni saisin!)
    Ruumis muuten solakka kuin jaloin veistokuva,
    Vaate, vaikka halpa, täysin päälle muodostuva;
    Kaunis sielu heiastaikse silmähelmiloista –
    Voi, niin hellää konsana en nähnyt ole toista.
    – Nuorempi on monin puolin tälle vastakkainen:
    Väri tumma, hiukset mustat, muoto nauravainen;
    Nytkin puolta pienemmäksi hälle suru näytti,
    Suru, joka äitin, Ainon kokonansa täytti. –
    Kolkin Kalle ihastui kun huomas pienokaiset,
    Sanoi: "Vaimo, onpa sulia kalliit tavaraiset;
    Yhtä hellä, lempeä jos mieheis oisi ollut,
    Kenties oisit onnessasi ylpeäksi tullut.
    Nyt on toisin – Surukaan ei poistu itkemällä,
    Luota Luojaan! onnen ohjat viel' on nytkin hällä.
    Näen mä, kasvaa tarhassasi onnen yrttiä kaksi,
    Onnen runsaan löydät kuluin ajan tuonnemmaksi!"
    – Kyllä lauloi toivon lintu: lapsiss' onni koittaa,
    Siksi, kunnes onnen yrtit kuolon käsi voittaa.


    IX.

    Mökin kunnahalla leikkii lapsosia kaksi –
    Moni köyhä pienokainen ei oo onnen lapsi.
    Niinpä tässäi: aikoja ja hautaan miesi vaipui –
    Monesti on lesken nuoren miestään surku, kaipuu.
    Ikävällä muistaa leski lapsuutensa maata,
    Ilot, surut muistaissaan ei kyynel kuivaa saata.
    Vaikeasti elatusta lapsilleen hän koittaa,
    Työ on raskas, väsymyskin silloin, tällöin voittaa.
    Kesän suloin loppuissa kun syksy maille ehtii,
    Äiti huokuu murheessa ja silmät kyynelehtii –
    Huoneessansa sammunut on pieni elon tähti:
    Laina, pikku tyttösensä, isän luokse lähti.
    Kirkkotarhaan kätkettihin Laina kaunihisti,
    Siellä koivun juurella on vaikeainen risti.
    – Ikävässä pikku Aina siskosensa tähden
    Suree, itkee, huokailee ja kuihtuu silminähden.
    – Talven vallan poistuissa kuin kirsi sulaa maasta,
    Pikku Ainakaan ei paljon äitillensä haasta.
    – Kirsikukan noustessa on Aina vaipumassa:
    "Äiti, isän sylis Lainan nä'en taivahassa –
    Tule äiti, ettei Ainan yksin täydy mennä! –
    Eihän sisko enkelinä noutamahan lennä!
    Tule, äiti, syliis ota uskollinen Aina! – –
    Isälle en päästä voi kun hällä on jo Laina!"
    – Kesällä on koivun alla ristilöitä kaksi,
    Siellä makaa mökin vaimon kumpainenkin lapsi.


    X.

    Kuule miesi, ootko käynyt kautta keltavuoren,
    Ootko nähnyt rinteellänsä "harmaapäisen nuoren"?
    Monta iltaa istunut hän yöhönkin on siellä,
    Mistä tullut, nimensä mi, tuot'en kuullut vielä.
    Itse, kertoi; "Mökin vaimo olin ennen vainen;
    Mökki vietiin, nyt ma olen köyhä mierolainen,
    Vaimo olin, Luoja siunas kaksi pienokaista.
    – Milloinkaan en enää löydä kumpaistakaan noista!
    Miehestäin en muista paljon: lien jo sata vuotta
    Paavon markkinoilta häntä vartoellut suotta.
    Sanoivat: hän murhattihin Räihän kapakassa.
    – Onkos totta! – – Näithän Aino isän taivahassa!"
    Näin hän kertoi, nauroi, itki. Silmäin väike kumma
    Toisti: on hän mielipuoli. Kasvoin väri tumma
    Sekä hiukset harmajat on liijan vanhat hälle.
    – Usein tulee kalman merkit täällä pyrkivälle
    Ennen aikaa: ikävästä valkee hiukset mustat,
    Muodon kauniin harmauttaa surut, murheet, tuskat,
    – Mielenki voi ryövätä ne samat jättiläiset, –
    Eihän ole ihmisvoimat raudan kestäväiset.


    XI.

    Kirkon kellot soivat haikeasti,
    Soivat kunniaksi vaivaisen
    Puutteesen min kuulin kuollehen
    Keltavuoren rintehelle asti
    – Vuoren rinne kolkko vuotehena,
    Peittonansa taivas tähditetty,
    Näin on vaimo kurja unhotettu
    Ihmisiltä; ei oo lohdutteena
    Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.

    Kellotkin ne soi niin haikeasti
    Kuin ne Luojan istuimelle asti
    Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä
    Unhotetaan mökin vaimo viellä!
    – Ei näy taivas kuulleen huutoansa
    Kirstulle kun viskoo lumiansa.
    – Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,
    Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.
    Mutta! – malta! – virren lainelmana
    "Aino! – Laino!" – luulin kuulevani.
    "Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!
    Isän sylissä on pikku Laina;
    Täällä meille rauhan virrat juoksee,
    Vaikka mailmas' halveksittiin aina!"


    XII.

    Isästäni puhun usein paljon,
    Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut.
    Jos on kehnon kehnot lauleloni,
    Se on perintö vaan vanhemmilta,
    Jos on niissä jotain kelvollista,
    Isälleni siitä kiitos olkoon!
    Jos ei mitään, siitä itse kärsin. –
    Kuten lausuin, puuseppä hän oli
    Vaan en ole vielä esitellyt,
    Häntä ystäville nimeltänsä:
    Torpan nikkariksi enimmästi
    Häntä kylänkesken mainittihin.
    Nuorempana usein juopuneena
    Saapui matkoiltansa isäkulta,
    Vielä oli joskus hurjanlainen,
    Torui äitinikin pahaisesti;
    Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella.
    Mutta vanhemmaksi tultuansa
    Harvemmin hän oli juopuneena,
    Kun se sattui, oli ohi mennyt,
    Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen,
    Polvillansa vuoteen vierustalla
    Jesukselta pyysi laupeutta,
    Pyysi parannuksen, voiton voimaa.

    Maass' on maannut kolmetoista vuotta,
    Min' oon hälle haudan valmistanut
    Vanhan kirkon piilipuiden suojaan;
    Saatossa mä kävin etumaisna,
    Ensi mullan kirstullensa heitin;
    Sitten hälle hautapatsaan laadin –
    Vielä viimekesänä se siinä
    Seisoi valkeana värsyinensä:
    "Saata meille apu tuskissamme,
    Turhan vert' on apu ihmisien!"
    Näin mä laadin – toisin laatii Herra:
    Majan antoi luona onnekkaiden,
    Joss' ei tuskaa tuta tuonelaisten.

    Joka kerta kun mä matkaan tuosta
    Ohi vanhan kirkon piilipuiden,
    Tunnen syömessäni liehauksen,
    Oudon kaipauksen sielussani
    Karpaloinen valuu poskipäille,
    Pääni hetkiseksi alas vaipuu. –
    Vainaa jos ois vielä oppaanani,
    Olis alukseni murtumatta,
    Taivaan toivo vielä rinnassani,
    Tunto puhtaampana, hellempänä;
    Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon,
    Ainoa on osa kuolevaisten.
    Eipä laula, kuten onnekkaille,
    Toivon lintu joskus nousevani
    Vielä ehompana entistänsä;
    Eihän laula – synkän aaveen vainen
    Joikuu tuntohoni tuonen joutsen.
    Tuhat silmukkaisen rautaverkon
    Kutoo tuonen poika, koukkusormi;
    Ken nyt pääsisikään läpi tuosta,
    Kenpä kuolon kanssa voittoisille? –
    Ijäksikö poijes, vanha isä! –
    Sunko kanssas katos lapsen usko,
    Lapsen viattomuus, lapsen toivo!
    Kaipaus vaan kolkko tunnossani –
    Minne kaipaus, – vaan tyhjyyteenkö? –
    Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi,
    Oppia, mi toivon säilytteli,
    Katsetta, mi hehkui haudan taakse,
    Ijäisyyden ilmaasunnoihin.


    XIII.

    Vuoren juurella on onkaloinen,
    Sinne luonnon pieni päiväväki
    Multaa kankkimahan riennätteli:
    Sinne pieni kastemato kulki
    Kulettaen maata muassansa,
    Hyönteinenkin liiti ilman teitä,
    Kantoi sinne pienen kortisensa,
    Ilman lintu kantoi siemenyisen
    Äsken tienohesta poimimansa,
    Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,
    Koivun varreksi mi koitui viimein.

    Monta kesää seisottuaan siinä,
    Oksiakin kantoi useoita
    Vehmastamaan runkoympyräistä.
    Kevätsateen usein kastellessa
    Juurta sen, myös päivän paistellessa,
    Nousi oksan latvaimille vielä
    Urpo, kevään ensi esikoinen. –

    Pohjolassa muuten päivän paiste
    Kirkas on, voi mointa matkaan saada,
    Jopa puuhun lehden alku nähtiin
    Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.
    Lapset iloin huusi huomattuaan:
    "Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!" –
    Päivä ain' ei paista pohjolassa:
    Usein synkkä pilvi tuulen teitä
    Kulkee eteen valkokynttiläisen.
    Silloin urponen on katvehessa,
    Lehti kirkkautta kaipajaapi –
    Sade virkistävä ensiaikaan
    Kostutteli lehtipienoisia,
    Mutta saapui sitten toinen aika,
    Jolloin pilvenlokk' ei ollenkana
    Tietä löynnyt koivun onkalolle.
    Silloin sitä liijoin päivä poltti,
    Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. –
    Talon metsässä kuin koivu kasvoi,
    Noudimme sen silloin isän kanssa
    Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. –
    Niinhän seisoi torpankirjoissamme:
    "Tuoretta vaan aidaksiks' saa ottaa,
    Polttopuuksi pystyskuivuneita,
    Maassa makaavia korjaella". –
    Ennen kuin me puuta hakkasimme,
    Katselimme sitä säälitellen,
    Siinä lausui mulle vanha isä:
    "Poikaseni, nääthän, miten kasvi
    Kirkkautta kaipajaa ja vettä,
    Muuten kuivettuu se polttopuuksi –
    Niin on myöskin laita ihmiselon:
    Herran sana hälle päivän valon,
    Ilomielen tuottaa – huojentaakseen
    Siten elonhuolten raskaan kuorman.
    – Mutta sama sana johtaa meitä
    Usein itkun korpeen kärsimyksiin;
    Se on ihmis'elon sadekuuro.
    Ilo, suru siten vaihetellen
    Seuraa elontiellä väistymättä –
    Onnekas ken miehen tunteet myötä
    Astuu rohkeana pimentoihin! –
    Jonk' on elo pelkkää huvitusta,
    Sen on sortuminen polttopuuksi;
    Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä
    Elon tiellä saisi osaksensa,
    Märkänis kuin hirsi maassa maaten.
    Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön
    Joskus toivon valo pilkuttaapi;
    Siks' on mieron poika naurusuulla
    Kerta kylläisesti syötyänsä;
    Siksi rauha sairaan kasvot kultaa
    Kun hän asennon saa sattumalta,
    Jossa polte hetkiseksi taltuu. –
    Koivu täss' on kovan nähdä, saanut,
    Toinen kova näkemättä vielä:
    Nyt se silvotahan polttopuuksi, –
    Mutta sitten taasen tuhastansa
    Nousee taajapäinen nurmen nukka,
    Niin myös tomustansa ihmishenki
    Nousee ehompana entistänsä".


    XIV.

    Monta aikaa sisko, pieni Leena,
    Kuumevuotehella sairasteli,
    Kaljuksi jo kävi keltatukka,
    Kalpeaksi muoto, kaunokaisen;
    Monta haavaa raukan kurkun alla
    Verta, särynnäistä vuodatteli. –
    Oli saapununna maille joulu,
    Ihmisille rauhan, riemun päivä,
    Meille itkunpäiväksi se muuttui. –
    Aattoilta, kello yksitoista;
    Söimme silakan ja leipämurun,
    Sitten istumahan tulen luokse,
    Syliin pyysi päästä pieni Leena.
    Iloisena hohti kalpee kasvo;
    Hetken tulta kohden katsottuaan:
    "Äiti, viekää porstuan päälle maata!"
    Sanoi, otti siteen kurkustansa,
    Vitkaan katsoi, painoi haavaan jälleen.
    Silmä valju väsyi, umpeen vaipui,
    Hengen veto kävi harvemmaksi,
    Käsi rinnan päällä vavahteli.
    Minä luulin hänen nukkuneeksi,
    Niin hän iloisalta siinä näytti;
    Kerta vielä hehkui kirkas silmä,
    Ylös katsoi, sitten sammui taasen. –
    "Lapset", virkkoi äiti, "taivahassa,
    Luojan luon' on kohta pieni Leena." –
    Kuuma kyynel silloin poskipäillä
    Välähteli meidän, lapsen kolmen;
    Sinis itkimme kun äiti laski
    Sänkyyn sylistänsä kylmän vainaan. –

    "Kolmen haavan sijaan taivahassa
    Lapsosemme kantaa siipeä kahta,
    Niillä liitää kohden lapsiparvein,
    Siellä näkee veljen, ennen kuolleen,
    Vielä siskon, Reeta pienokaisen.
    Sinne, toivon, teitä odotetaan
    Puutetta ja nälkää kärsimästä –
    Pientä siskoanne nälk' ei vaivaa,
    Eikä vilu, kalman kolkko polte! –
    Mene, poika, luokse isän, lausu:
    Avutta hän tulkoon kanssas kotiin,
    Elköön vaivatko hän ihmisiä
    Pyynnöillämme – rauhaan pääsi tyttö!"

    Pakkaishuuru huoneesemme
    Tunki sisään ikkunoista
    Rikkeimistä, jäätyneistä.
    Hengittäissä huurun suitsu
    Välkähteli edessäsi
    Hämärissä aaveen lailla,
    Huh! – nyt rientää öiseen ilmaan
    Onko kyllin rohkeutta!
    Vavahtaahan sydän arka
    Huoneessakin liikkuissani? –
    Suorin vaatteen puolkuntoisen,
    Lippulakin korvilleni,
    Ukkovaarin turkkiruoju –
    Perintöni vainajalta –
    Kurpposkengät rikkinäiset,
    Olkitukko pohjallansa.
    Jopa aukaisen ma uksen,
    Josta huuru talviöinen
    Tulvii huoneen perään asti,
    Kuin on valkee lammaslauma.
    Siunasin ja suljin uksen;
    Heittäiden Jumalallani
    Aloin käydä talviyössä
    Räiskyvässä pakkasessa,
    Jommoista vaan harvoin muistan.
    Silmä kiiti taivahille
    Etsein Luojan istuimia,
    Joille hengin huokoaime
    Puutteissamme vaiteloiden.
    Tähdet välkkyi korkeulla
    Sinikantta kirjaellen,
    Kuuluit tähtein keskuksena
    Kuin on paimen laumassansa.
    Askeleeni, joutukatte
    Isän luokse! – pieni sisko
    Pois on mennyt tähtein luokse,
    Miss' ei suotta kyynel juokse;
    Tät' ei uutta isä siellä
    Huviksensa tiedä vielä,
    Luulee ett' on nälissänsä,
    Kivuissansa sisko vielä.
    – Miten mahtaa isä kulta
    Iloita kun kuulee multa,
    Ett' on sisko taivahassa
    Elämässä onnekkaassa!
    Kirkkotarha. Pelkäisinkö?
    Enhän; usein ennen tästä
    Astuskelin huoletonna.
    Surman henget hautain luona
    Asustaa – niin mainitahan;
    Pahaa jos nuo mulle tekis,
    Sisko taivaassa sen näkis,
    Puolestani pyytäis Luojaa
    Lähettämään mulle suojaa.
    – Kylmä karmii jalkojani,
    Parannanpa kulkuani –
    Vastaviima hieman jäätää
    Valkeaksi poskipäätä;
    Hierelenpä käydessäni,
    Etten hukkaa lämmintäni
    Jantuksessa hieroissani
    Jäätyneitä poskiani.

    Tääll' on kylmä, lämmin tuolla
    Kuun ja tähtiparvein puolla,
    Täällä ilta, aamu siellä
    Lekottava, heilamoiva,
    Eihän ole kuultu vielä
    Taivaan päivän laskeavan.
    Vielä miekin saanen kerta
    Siellä valkeuden maassa,
    Joss' on köyhä rikkaan verta,
    Asuskella loistavassa,
    Lämpymässä kammiossa
    Siskon, isän, äidin kanssa,
    Kanssa veljein, siskoin toisten –

    Tuoss on metsä, marjamaamme,
    Joss' oon siskovainaan kanssa
    Puolamia poimiskellut.
    Huh, kuin tummaa, sudet vainen
    Siellä talvin asustavat;
    Tohtisinko aidan luokse
    Mennä, en, en pääsisikään;
    Lunt' ois turkinhelmaan asti,
    Enemmän, ois uomilleni.
    Oispa hauska koettaa tuota
    Josko pääsis astumahan –!
    Siunatkoon, kuin mietin vainen
    Turhia ja hiljaa kuljen,
    Vaikk' on sisko laudan päällä,
    Isä tiedotonna täällä.
    Täällä? – oikein, tuli loistaa
    Ikkunoista, tuskin enää
    Matkaa lienee virstan verran;
    Juoksisinpa sinne asti – –
    Suksittaisin, jos ois sukset,
    Tuosta pitkin aitooviertä – –

    Talolle niin viimein pääsen,
    Sisään astun huurun myötä.
    Tuli lekkui kulmakkeessa
    Korkealle, torniin asti,
    Koko huoneen kirkastaen.
    Väki juhlavaatteissansa
    Vuotti kunnon illallista,
    Jota pöytään laadittihin.
    "Oisko aikaa olla täällä
    Kenties saisin tähtehiä" –
    Tuumasin, vaan kohta keksin
    Isän ovipenkin päässä.
    Kyynäspäät oli polvillansa,
    Otsa vasten kämmeniä,
    Lakin lippu silmäin eessä
    Etten nähnyt muotoansa.
    Luokse hiivin hiljaksensa,
    Lausuin samoin asiani.
    Otsa kirkastui jo isän,
    Ylös nousi, lausui vainen:
    "Kiitos Herran! rauha maassa
    Olkoon kuin on taivahassa!" –
    Lähdimme niin talvisäähän.


    XV.

    Kyrön joen rintehellä seisoo
    Ikäarvoisena vanhuksena
    Pappilamme; punaiselta hohtaa
    Kauvaksi jo iso asuinsuoja.
    Siellä ennen asui onnekkaana
    Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra,
    Nautti huoletoinna Herran lahjaa,
    Jota alamaiset auliaasti
    Kaiken vuotta sinne kanneskeli.
    Lihava ei ollut kirkkoherra,
    Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla,
    Jonka muuten muistopatsahaksi
    Kasvattelee moni jalo herra.
    Muoto kuiva paljon muistutteli
    Kaljupäisnä, "nykittyä pyytä,"
    Jonka ensin ampuu metsämiesi,
    Vaimo vaivaselta siivet sipoo.
    Vaan ei toki kunnon kirkkoherran
    Rouva hältä höyheniä vienyt:
    Lienee menneet ennen tehtyänsä
    Monta turhaa lentoyritystä
    Joukon etupäässä taivahille;
    Tai ne lienee lentoon lehahtanna
    Ylön suuren miettimisen kautta.
    Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt,
    Valmiit olivat ne aikaa sitten.
    "Kolme kymmentä" – ain' arveltihin –
    "Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!"
    Min' en muista hänen saarnannehen,
    Apulainen tehtävän täytti:
    Mutta jalo herra työskenteli
    Aamust' iltaan asti saatavissaan,
    Tuo se palttisesti päätä vaivaa,
    Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.

    Kerta istuin kyökin ikkunalla,
    Oven kautta kammarihin katsoin,
    Siellä rouvinensa jalo herra
    Matemaatilliset mutkat suorii.
    Edessänsä seisoi rommipullo,
    Vesi ruukku, aski sokeria;
    Ruskeana täyteläinen lasi
    Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki:
    "Maista kultaseni! kolmas lasi
    Sattui tulla muita voimakkaampi;
    Maista, lausu, tokko tohdin juoda,
    Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!"
    Rouva kulta hopialusikalla
    Maisti tarjottua hurmemettä:
    "Voinet ehkä juoda pohjaan asti,
    Jos sä sitten riisut nukkumahan."
    "Armas kulta, tuot' en jouda vielä,
    Viel' on päivän tili tekemättä." –
    Paksu kirja lojui polvillansa –
    Lienee sangen ahne kirjamiesi –
    Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi:
    "Harjun Maijan voit' on viisi naulaa.
    Vaikk' on, kuulin, kuusi lypsävätä.
    Laakson Tommin naul' on vailinainen,
    Täytyy vasta tuoda luotii neljä;
    Aika rakkari tuo Luoman Kustu,
    Puolinaulaa ylitse niin tuosta
    Kehtaa vähennellä; kyllä muistan,
    Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! –
    Töllin leski kolmen vuoden rästit
    Maksakoon, tai muuten panen "herran",
    Lurjuksia oikeuden kautta
    Täytyy pinnistellä, eipä auta.
    – "Ehkä heitämme nuo kolme naulaa,
    Lehmänsäkin viety saatavista,
    Aikaa sitten lienee kaksi vuotta,
    Kerjuull' elää, hoitaa lapsiansa."
    – "Vielä mitä! silloin oli lehmä,
    Milloin rästikirjaan kirjoittelin –
    Onpa mökki vielä, siihen tartun
    Ett'ei joku meitä ennen ehdi."
    Noin se lausui jalo kirkkoherra,
    Sitten riemuin maisti maljastansa,
    Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi:
    "Soinin Kalle maksoi talvivoilla,
    Vaikk' on kesä; – kovin väärin tehty!
    Minä heille saman saarnan pidän,
    Josko kesä taikka talvi lienee" –
    Tuossa kunnon herra puhui totta. –
    "Lurjuksia! eivät muista tuota".
    Jotka Herran sanaa ilmoittavat,
    Pitää siitä eläkkeensä saada!
    Vielä kuuluu niinkin raamatuissa:
    Joka sanoin tulee neuvotuksi,
    Jakakohon kaikenmoista hyvää
    Sille, joka häntä neuvoo – mutta
    Hyvää moinen? – vanhaa talvivoita!
    Täytyy antaa torua apulaisen
    Aikalailla ensi saarnassansa!" –

    "Isä, äiti, mitä haastelette?"
    Kysyi, sisään tullen, nuori nainen.
    Kunnon kirkkoherra kirjan heitti
    Polvillensa, ryypyn otti, lausui:
    "Haastelemme sielun autuudesta,
    Kansan saituudesta tarkkuudesta,
    Miten ahneutta mailma täynnä,
    Miten turhaan sitä vastustamme,
    Käyden hyvän esimerkin tietä." –

    "Hyvä isä, miksi parjausta,
    Miksi syyttää muita rikoksesta,
    Joka raskaimmasti meitä painaa?
    Jos on kunnassamme ahneutta,
    Opin siihen ovat meiltä saaneet."
    Lausui noin ja sitten poistui taasen. –
    "Voi kuin lapsellinen Jenny rukka!
    Mekö ahnehia? hitto vieköön!
    Oma lapsi soimaa vasten silmää. –
    Kuule vaimo, neljää tynnyriä
    Väkemmän on tulo tämän vuoden,
    Siihen johti säännöllinen renki,
    Kuuluu käyttänehen ryykipuuta –
    Ryykipuuta papin saatavissa!
    – Päivän tili tekemättä vielä –
    Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi:
    Heikkona on Tuuran vanha muori,
    Kohta kuolee. – Viidan ukkovaari
    Käynee juoksujalan samaa tietä. –
    Kaunis tapa: vanhuksien lehmä
    Talutetaan sielun paimenelle.
    Kenties muuten vainaan perikunta
    Siitä sulan suotta kinastaisi,
    Ahneulla sielut turmeleisi."

    Tytön ääni kuului seinän takaa:
    "Isä toivoo että kaikki kansa
    Kuolis, saisi useamman lehmän –
    Kuka silloin pappilaan ne toisi? –
    Ootte vanha, koht' on oma vuoro,
    Silloin vielä saamme yhden lehmän!"
    – Noin se keskusteli kahden kesken,
    Jumaliset, hurskaat paimenpuolet.
    Minä kuulin kaiken kyökin kautta,
    Mietin: jahka tulen suuremmaksi,
    Kuulemani maailmalle soitan,
    Täss' on heikon heikko soitelmani.


    XVI.

    Sydänyön on taasen hetki –
    Oi kuin onkin synkkä yö!
    Taasen voimat viimeisetkin
    Vaatii multa päivätyö.

    Kaikkialla nukkuneita,
    Taikka torkkuvia vaan;
    Henget saattakohot heitä
    Rauhaisesti nukkumaan!

    Kestä vielä tunti, kaksi,
    Valmihiksi työni saan –
    Eihän uni asukkaaksi
    Luotu, vierahaksi vaan.

    Huomiseksi lapsosille
    Täss' on leipä saatava;
    Suurusta kun sais jo niille,
    Helpp' ois yönkin valvoa.

    Vielä tunti; – karvastaapi
    Öljyn katku silmiä –
    Onnekas ken päivin saapi
    Työnsä, yönsä levähtää!

    Eikö mitä, päivin työni
    Näin ei tyyntä, rauhaisaa
    Oisikaan, ei maaten yöni
    Runolliset ollenkaan.

    Työ on tehty, kiitos Herran –
    Mutta tuskin vielä meen
    Levolle, kun valpas kerran –
    Ainaan työtä huomiseen.


    XVII.

    Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan,
    Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan,
    Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin,
    Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.

    Ain' on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan,
    Väinön laulu, Väinön kieli hält' ei jouda unholaan;
    Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi,
    Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.

    Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus,
    Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus;
    Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan,
    Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.

    Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen,
    Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.
    Täss' on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset,
    Täss' on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.

    Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille,
    Jok' ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle!
    Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili,
    Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!

    Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo,
    Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo;
    Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa,
    Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.

    Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin,
    Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin:
    Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan!
    Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.

    Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin
    Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! –
    Tät' ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan;
    Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.


    XVII.

    Mä kuutamo-iltana moisna
    Tuon Pohjolan leimuvan näin,
    Näin iltana, vieläpä toisna,
    Kun silmäsin tähtiä päin;
    Tuo leimu, tuo säihkyvä kulta
    Pois huolia huuhteli multa,
    Mä huudahdin mielessäin:

    Kun Pohjolan liekki voi poistaa
    Tuon huurtehisen sumuyön,
    Ja taivaalla leimuna loistaa,
    Kuin säihkyvä priljanttivyö –
    Niin laihnaos henkesi suojaa
    Sä meillekin, rakkahin Luoja,
    Lailla Pohjolan leimuamaan!

    Kun turmio, juopumus raastaa
    Mun kallihin kansani noin,
    Ja auhtomme täynnä on saastaa,
    Niin suo, että kauttasi voin
    Seurakunnassa puhtaana olla,
    Ja muilleki oppaaksi tulla,
    Kuin leimusi herttainen!

    Suo valjeta kansalle aamu,
    Ja henkesi kirkkahan vaan
    Niin loistaa, ett' viimeisen haamun
    Pois mailtamme karkottaa! –
    Sitä vartoen käymme me liittoon,
    Ja yhdessä taistoon ja voittoon,
    Vaan turvamme taivaassa on.


    XVIII.

    O, Herra taivahan,
    Ja turva kalliin maamme:
    Kiiruhda sotimaan!
    Sinussa voiton saamme –
    Kun joukko perkeleen,
    Ja pahain ihmisten
    On tullut seuranamme
    Rivaansa heitellen.

    O, Juudan sotilas:
    Maaltamme hirmut estä!
    Me Sinun avuttas
    Emme voi moista kestää –
    Ilkeillä juonilla
    Ja myrkkynuolilla
    Ne saastuttaa; Sä pestä
    Voit meitä undesta.

    Tuo virta myrkkyinen
    Käy helvetistä asti;
    Se nimeen perkeleen
    Tuhannet meistä kasti;
    Ja Suomen kansa, maa
    Nyt siitä surman saa,
    Ivalla viekkahasti
    Se meitä upottaa.

    Ei kansan siveys
    Konsaan voi täss' kukoistaa,
    Kun usvan synkeys
    Noin tähtein valon poistaa; –
    On katkera tuo:
    Ei päästä seimen luo,
    Miss' Herra Kristus loistaa;
    Siis, Isä, apu suo!

    Kun muutkin sortajat
    Saa, Herra, surman Sulta,
    Niin viinakauppiaat
    Sais' maistaa samaa tulta –
    Kas silloin siveys,
    Raittius, rehtevyys
    Ja kansan lapsikulta
    On sama yhteys!


    XIX.

    Armon Herra laupeas,
    Meille taasen ilta koitti,
    Kaitsit päivän armollas,
    Luotu Herran avuin voitti
    Vihollisen hyökkäykset,
    Turmeluksen pimitykset.

    Kylvä iltaruskossa
    Siunausta ihmisille,
    Ett'ei kuolonvaaroja
    Pimeys tuo halmehille,
    Joita samoo synninlapsi
    Luojallensa kunniaksi.

    Öinen pelko kamala
    Kirkkaudellasi poista,
    Ettei synninhaamuja
    Unenlapsen silmäs loista;
    Että vuoderauhan saapi,
    Herran nimeen nukkuaapi.

    Johda myös se mielehen,
    Ett' on joskus viime kerta,
    Koska vaipuu vaivainen,
    Ett'ei nouse vuotehelta;
    Siksi johda huokaamahan
    Tietä auki kunniahan!


    XX.

    Tule, Jesu, tyköni,
    Hallitse mun eloni,
    Ett'ei mailma pettele,
    Puolehensa vetele!

    Jesu veres voimalla,
    Elävällä sanalla
    Johda lasta eksyvää,
    Että luokses kerkeää!

    Anna runsain armosi,
    Kanna hautaan syntini,
    Uusi mulle sydän luo,
    Saastaisuudest' ero suo!

    Veres kuuma, juokseva,
    Kyynel kullanhohtava
    Pestäkseni tuottele,
    Riemun ve'ellä juottele!

    Muista, Herra, kuolevat,
    Vapisevat sairahat,
    Heiltäkin ett' toisinaan
    Väsyis kyynel juoksemaan.

    Jesu uskon alkaja,
    Katuvaisten auttaja,
    Anna työs enetä,
    Maailmalle leveä!

    Jesu, kautta kuoleman
    Riennä, riennä auttamaan,
    Koska iltakello soi,
    Eikä pääni nousta voi!


    XXI.

    Kansa rientää kohden korpimaita,
    Lehdot kelkkaa, vilkkuu vaaleet auhtot,
    Laaksot vilvakoitsee kukkaisista,
    Kummut kaikuu lintuin lauleloista,
    Vilisevät karjat metsistöissä,
    Vuorten kotkat kohoo taivahilla.

    Herran silmä kääntyy pilven luota,
    Lempeänä katsoo lapsilaumaa,
    Joka väsymättä, voipumatta
    Pilven liikenteitä seurajaapi.
    Tuhat silmää tähtää pilveen päin,
    Sieltä vastaa Herran silmä yksin.

    – Miten lempeä on isän silmä,
    Konsa tarkastaa Hän lapsilaumaa,
    Jonka ottanut on omaksensa!
    Lasten horjahdust' ei isä huomaa,
    Langetessa antaa auttaa toisten
    Koska hyöty kahdenkertaisena

    Koituu siitä: – apu nostetulle,
    Varoitus ja neuvo nostajalle.
    – Vaan ken tuolla joukon etupäässä
    Miehukkaasti aatelmoiden astuu!
    Ken tuo sorja, reima asussansa,
    Joll' on toivon valo kulmillansa? –

    Sill' on käsi vankka, vahva varsi,
    Suora, käskeväinen käytösparsi. –
    Etkö tunne kansan johtajata,
    Jonk' on silmänluonti leimuvainen,
    Pyhää kiivautta katseet toistaa,
    Taivaan tuli otsallansa loistaa.

    Se on Mooses, miesi yleväinen,
    Jok' on salaisesti säilytetty,
    Sitten kohotettu kaislikosta –
    Kasvoi kuningasten kartanossa.
    Se on Mooses, jota metsätiellä
    Puhutteli Herra pensahasta.

    Käski viestit viedä Faaraolle
    Ett' on Herran kansan uhriaika,
    Aika tullut rientää Jumaloihin.
    Se on Mooses, joka seikat suorii
    Selvillensä päästä vainokansan
    Vapahaksi vieraan orjuudesta.


    XXII.

    Impi, jonka Luoja soi
    Tulla luoksein lausuin armon sanaa,
    Helmen seppeliini loi,
    Sirkut kukkaisiini toi,
    Oi nyt onnen riemun aikaa!
    Öin ja päivin laulut kaikaa;
    "Jumala,
    Karitsa!" –
    Noin se kaikuu taukoomatta.

    Impi puhtaan karitsan
    Veressä on valkaistuna vallan,
    Muodon kantaa hohtosan,
    Sanan lausuu laupeaan:
    "Kaikkein tähden astui kerran
    Kirouksen puulle Herra –
    Lunastus
    Vapahdus
    Seuras siitä valituille.

    Soihan kaunis kutsumus,
    Kaikuu pitkin mailman lakeutta;
    Juhlii Luojan asumus,
    Sulhon pääll' on kaunistus –
    Tulkaa! säästäkäätte työtä!
    Oma työ ei kelpaa myötä;
    Piikaset,
    Neitsyet
    Hääpukuun sen vaatettavat!

    Nuopa Yljän impyset
    Tekee Herran työtä kallihinta:
    Kuolleen uskon rääpäleet
    Sadoilt' on he riisuneet –
    Haavat huuhtoo kirkas viina,
    Ruumiin verhoo puhdas liina,
    Vaatteissa
    Kalleissa
    Käyt sä sorjan sulhon luokse!"

    Noin se kuiski Impynen
    Kun mä saavuin kutsuttuna kerran
    Herran huoneen portille,
    Hän mun auttoi huoneesen –
    Monta pitkää päivää, yötä
    Olin tehnyt turhaa työtä;
    Laupius,
    Rakkaus
    Meit' ei kohtaa ansiosta.

    Kiitoslauluun soinnu suu!
    Karitsan on virsi veisattava –
    Taivaan puistot kajahuu,
    Pyhäin joukko ilmaantuu,
    Koko taivaan riemussansa
    Perinnöksi armostansa
    Lahjoitti
    Luojani –
    vaijentaa jo suun.

    Lepään, olen huoleton,
    Konsa horjahdin ma Herran helmaan.
    – Herran lauma suuri on
    Käynyt riemuun, karkeloon;
    Ne voi kiittää kun mä vaivun
    Jos vaan Herran tahtoon taivun;
    Kohtapa
    Taivaassa
    Miekin laulan lakkaamatta.