Valikoima Jaakko Juteinin runoja

VALIKOIMA JAAKKO JUTEININ RUNOJA

Kirj.

Jaakko Juteini

Helsingin kustannus-o.y., Helsinki, 1907

SISÄLLYS:

Kuoharista elli salvajasta Tohtorista elli Lääkäristä Veljellinen varoitus naimisessa Lohdutus Vilu-taudista Kasteesta Juttu ylpeydestä turhan taidon ylitse Nuorasta Tapaus Viinasta Perän kuulutus Nuuskasta Armeliaisuus Kehoitus tupakkaa polttamaan Lääkitykset Omenasta Uutena vuotena Laulu elämän nautinnosta Juoma-Laulu Putelille Kesti Laulu Hulivili

    Kuoharista elli Salvajasta.


    Ah! ett' aivun andais' myöden,
    kielen liikkuis kerkeästi,
    ettän toisin taitavasti
    edes unen varsin uuden,
    jonga näki, jonga tunsi
    itse kuohari Kuhainen.

    Mutta, mit' on huokaildava
    kauan toinda, taipumusta?
    asia on aljettava
    jutun juottehen ruveten.

    Tämä kuohari Kuhainen
    salvajana samovainen
    paljas-pää ja paksu-huuli,
    teki kerran kaiken päivän
    virkans' työtä vireästi
    veitsen verisen terällä,
    suolas', poltti syvät haavat.

    Koska varjo venyneeksi
    tuli päivän paetessa,
    kohta kuohari Kuhainen_
    luunsa laskee laverille
    unen helmaan uupumahan
    että sitte sieramensa
    sahisivat sahan lailla.

    Tässä meidän Mestarimme
    rupes näkemään näköjä.
    Ukko luuli unessansa
    muuttuneensa mullikaksi,
    vaikka vielä miehen mieli
    pysyi aivussa alati.

    Koska luulon laitumella
    kulki sonnina Kuhainen
    näki unen uudet majat,
    tunsi tyhmät asujamet,
    havaitsi hän häijyläisten
    keskustuksen korvissansa,
    ett' on sonni salvettava.
    Nyt on valveilla vavistus
    koko ruumiissa Kuhaisen
    alla pahan peljästyksen.

    Äijä viedään ähkyväinen
    miesten voimalla mäelle.
    Yksi köydellä kovasti
    nivoi sorkat sonnin alla,
    toinen veti, kolmas väänsi
    mullin kovin mylviväisen
    kyljellensä karkehelle.
    Tämä raukka rehki tässä,
    tämä paisui ja puhalsi.
    Lijan tuskan lisäksi
    näki vielä veitsi suussa
    itse konnan kuoharingin
    pussi-seljän putkahtavan
    pyörähtävän, pyllistyvän
    taka jalkainsa takaisten.
    Tuimasti jo tunsi puukon,
    raudan viildävän rumasti
    ennen ehjässä ihossa.

    Kerran kuohari Kuhainen
    vielä voimansa kokoopi,
    suoristaissa sorkkiansa
    tembaa tuskassa kovasti,
    – – niini-nuora nikeldyypi,
    – köysi katkes' kappaleiksi,
    sonni raukka salvettava
    pääsi pauloista pakohon.

    Mulli mittaa mieluisesti
    maita, soita sorlillansa,
    selkä liikkuu lainehissa
    sumu suitsi sieramista
    veri suonissa suhisi.

    – – Mutta, mieli-hyväksensä
    mies nyt heräsi hädästä,
    löysi itsensä levolla
    varsin virheetä, viata,
    ehkä kieris' kyljen alle
    hiki kuuma karpaleissa
    koko ruumiista Kuhaisen.

    Ah! Nyt armasta iloa,
    että itsens' ihmisenä
    ukko pauloista paennut
    vielä viimeingin havaitsi.
    Ukko pauloista paennut
    teki liiton tunnon kanssa,
    ett' ei enää tyhmän lailla
    olla toisen turmelia,
    surma muiden miehuudelle.




    Tohtorista elli Lääkäristä.


    Kerran paha polttotauti
    miehen kalloa kivisti,
    itse Tohtorin isomman;
    potematta pohmelossa
    luuli lääkäri levoton
    kauheasti kituvansa
    lävistettynä läpitse
    rauta-kangella kovalla.

    Nytpä vasta vaivan alla
    herra huomaitsi tapansa,
    muisti vanhat murha-työnsä,
    kuinga ennen eläväiset
    kautta hänen kovuudensa
    vaivat kärsivät vihaiset
    neulan varsissa vavisten.

    Mutta koska tuonen tieldä,
    kuolon kourain hellitessä,
    palas' Lääkäri paraten,
    kohta lupasi lujasti,
    vielä vahvisti valalla,
    ett' ei enää eläväistä
    kuoletella kurjuudella,
    eroidella ehdollansa
    jäseniä jäsenistä;
    vaan hän muitakin manasi,
    varoitteli vakavasti,
    että kukin kuolettaja
    hengen pian hellittäisi
    hyvin helpolla tavalla,
    koska lisäks' koetusten,
    terveyden tarpeheksi
    ruumis toisen turvattoman
    tutkittavaksi tuleepi.




    Veljellinen varoitus naimisessa.


    Veljen' hyvä ja vakainen!
    perustele puhtahalla
    aviolla onnes alku,
    etsi myöskin ystävyyttä
    kuldas luona kaunihimman;
    tällä patsaalla pysyypi
    rakkaudes rakennuksen
    nurkka-kivi kohdallansa;
    muutoin ombi onnes hetki
    halpa, huikendelevainen.
    Pian rakkaus palaapi,
    onni jääpi jähtymähän,
    jos ei ystävyys jalombi
    siehen lisäile sytettä.

    Muinen mielistyin minäkin
    tytön poveen pohmelossa,
    minä riemulla rakastin.
    – – Ohho! aikaa autuasta
    hetkilläni huvituksen.
    Sulka päästä suuren siiven
    Engelimme ensimmäisen
    olis' tässä tarpehelle
    sitä sulle tulkitani
    mitän tunsin tykönäni,
    koskan kuldani sivulla
    käsi kädessä kävelin,
    koska suuni andoi suuta,
    huulen' huulila lepäsit,
    sydän suli povessani.
    Mutta kuin ei meillä ollut
    yhdistävää ystävyyttä,
    aivan varhain armahani
    hylkäs' minun, mieldyi muihin.
    – – Missä liene korpin kynä
    tätä jälle tunnustaani.
    Rindan' oli sangen sairas
    poven' olis' pakahtunut,
    sydän muuttunut sydeksi,
    jos ei olis' muita ollut
    mulla tallella tytöistä,
    joill' on rinda rakkahambi,
    aamurusko poski-päillä.




    Lohdutus.


    Mopsi petti monda miestä,
    vannoi vääriit ja varasti;
    joutui viimein vika-päänä
    kannustamaan kaakin-puuta
    kovin kurjalla tavalla.

    Kärsi, kärsi! kulda poikan'!
    lohduttaapi lastans' äiti
    seljän takana turulla.
    Kärsit muinen pyhät miehet
    kärsi Ristus ristin-puussa.




    Vilu-taudista.


    Muinen vanha vilu-tauti
    viksi-huuli, vihta-parta,
    roima-housu, home-silmä,
    jonga kallon harmaat' karvat
    paistavat kuin päiväisellä
    tuohi-koivut kuusistossa –
    muinen vanha vilu-tauti
    kyssä-selkä, kongo-nokka,
    leuka-peräin louskuttaja,
    kulki kylmänä kesällä
    kauhtanassa karheassa,
    tappuraisessa takissa.
    Äijä hassu hallavana
    pitkin maata matkusteli
    ynnä pahan puolisonsa
    poltto-taudin tuskallisen.

    Tämä paha pari-kunda,
    emä eripuraisuuden,
    viipyi kerran vierahana
    kauan minun majassani,
    yli määrän matka-miehen.

    Ukko, se ukura-silmä,
    kova-koura, kylmä-kynsi,
    majans' jääksi jähdyttäjä,
    jolla ombi otsan alla,
    ryppy-kynnöksen rajalla
    silmä-ripseet riippuvaiset
    kaharassa kahden puolen
    nenän juurta juurevata,
    nosti menon ja metelin.
    Tämä ukko täydellinen,
    tämä kuuluisa kupilas,
    ärjästeli äkeästi,
    kauas karkoitti kotoa
    ensin aina emändänsä,
    kovin hammastans' kiristi,
    että silmät sameroiset
    iskit tulda tuimuudesta,
    parta jäisenä järisi,
    tukka luminen tutisi
    hartioilla hajallansa.
    Tämä ukko täydellinen,
    niin kuin nyt on nimitetty,
    ravisteli ruhoansa,
    että itse isännängin
    ruumis tärisi tuvassa,
    helisivät hambahatkin.

    Vaan ei vaimot myöden anna
    miehen kourissa kovangan.
    Miimbä tässäkin todella
    tulduansa takaperin
    vino-silmä, vipsu-huuli
    akka aina voiton otti.
    Ämmän posket punehtuivat,
    eukko otsansa rypisti,
    veti löylyn laupiolle
    kylmyydestäkin kovasta,
    ajoi pakkaisen pakohon
    että virsut vilahtelit,
    josta jälle julma vaiva,
    tuska polttava povehen
    tuli tuvan haldialle,
    että kurkkukin kihisi
    kieldä kastaissa vetehen,
    hiki kiehui karvan päihin
    ruumihista riutuvasta,
    tauti päätäni porotti.

    Saan mä neuvoksi sanoa,
    mainita muillekin vielä
    kautta oman koetuksen,
    kuingan vasta viekkahasti
    pääsin vieraista vapaaksi:
    minä syötin, minä juotin
    heitä häpeemättömiä
    ensin vierahan varoilla;
    mutta koskan koetellen
    tulin tavat tundemahan,
    syötin heillä karvaat kaakut,
    juotin juomat katkerammat,
    annoin maistaa kiinan kuorta,
    latkia leivätä liendä.
    – – Näin on moni muukin ennen
    vieras viipyvä paennut
    huonon räätin rakettua.




    Kasteesta.


    Kyllä olis' kyttäisellä
    syytä viivoja vedellä,
    mutt' ei tahdo murheellinen
    pännän käyttäjä kädellä
    saada suustansa sanoja
    asiata ajaaksensa.

    Koska talven Tammi-kuussa
    kirvoitettiin äidin kohtu,
    syndyi ihmisen sikiä,
    tuli poika Pohjan maalle;
    Viheldäissä tuulen viuhan,
    pahan pakkaisen parissa
    piti poika päästettämän
    kohta sekaan seura-kunnan
    kautta kastehen pyhimmän.
    Tuskin eloon ehtineenä
    kapalossa kitisevä
    lapsi tuodaan Temppelihin,
    kirkon kylmemmän sisälle.
    – Mutta, mitä tapahtuupi?
    pienellä on hengi hellä,
    lapsi kuolee kastettaisa,
    Papin pyhästi sanellen:
    pakene sä, paha hengi,
    siirry pojes sikiästä!

    Vaikka vailla hengeäkin
    oli povi poikaisella,
    Pappi ruumiin runsahasti
    siunas' kuitengin sanalla,
    että kirkko kumahteli,
    risti rinnan kädellänsä,
    kallon vedellä valatti.

    Nyt on kysymys kovembi
    vastattava vakaisesti
    tarkemmalda tutkialda
    kuin on tämän kirjoittaja:
    Kennen syy ja syndi liene,
    ett' on lapsi lakastunut
    varhain vaipunut elosta?
    Kyllän luulen, lukiani,
    että varsi vahvistunut
    olis' paljoa parembi
    kuljetella kummildamme
    kylmän kasteen alaiseksi
    kovan pakkaisen parissa.




    Juttu ylpeydestä turhan taidon ylitse.


    Pari penikkaa jaloa,
    karva-hassut hännättömät,
    kaksi karhua kesällä
    toinen toisensa tapaavat.

    Yksi aljuna alati
    oli näistä ollut ennen
    pesä-pojasta peräti.

    Tämä taisi tepastella
    käyden kahdella jalalla
    tanssin mukaan tasaisesti.

    Röykkä tästä röyhistellen
    täytti kautta kerskauksen
    taidon paikan puuttuvaiset.
    Karhu ylpeillen yleti,
    kunniata kurkoitteli
    tähden vierasten tapainsa;
    karhun tavat taitavammat
    piti tyhmä tunnotoina,
    niinkuin moni mieli-puoli
    hylkää hyvät koto-konstit,
    hylkää koto-kielensäkin.

    Mutt' ei toinengan totellut,
    tämän pehmeitä puheita;
    karhun poika karvaisembi
    avas' kauhean kitansa:
    Mitäs, mullikka, mutiset
    isoitellen ilkeästi?
    kuului korvesta rähinä
    karhun kielellä kiroillen;
    mitäs matkahan hyvyyttä
    olet saattanut su'ulles
    kautta konsties kotia?

    Näytä ensin etusuudes,
    taitos, tekos toimelliset,
    joist' on hyödytys hyville
    taikka parannus pahoille,
    sitt' en minä siivotoina
    kiellä kunniaa sinulda.
    Arvo ombi anomata
    hyödyttäjällä hyvällä.




    Nuorasta.


    Harva paha paatunutkin
    ombi maassa mainittava,
    joss' ei nuorasta jokainen
    aina löydä apuansa;
    tällä kuormat köytetähän,
    ett'ei hukkahan hajoile;
    nälkä nuorau pätkäisellä
    vähennetään vatsassamme
    kiristettäissä kupeita;
    tämän kautta tyhmä mieskin,
    joka tuhlaa tavaransa,
    pääsee avun anomata
    pian pitkästä pahasta,
    kosk' on pannut paulan mutkan
    kahden kerran kaulahansa.




    Tapaus.


    Muinen yksin yhtyäni
    kuljin minä kaiken päivän,
    kuljin vielä kuutamolla
    valon kuvan vaikuttaissa;
    Väsyin viimein kulkemasta,
    polven näandyivät polulla.

    Ehkä oli ensimmäinen
    kylä suuren Herran Hovi,
    vaan ei maja matka-miehen,
    suotiin toki, tulduani,
    siinä muurien sisällä
    yksin yötä viipyväni
    Varrellani väsyneellä.

    Mutta, yöllä äkillinen
    nousi jyty nopeasti,
    ryty rindani reväisi,
    minä peljästyin pahasti.
    Yksi huusi, toinen huokas',
    kolmas kävi, neljäs konttas',
    viides hihkui viekastellen.

    Mikä ombi tämä meno,
    mikä merkki mainioille?
    kysyin minä muutamalda.

    Etkös tiedä, tyhmä vieras,
    oli vastaus vihainen,
    Mikä hätä herrallamme
    ombi paljon parkuvalla;
    Armo ombi aivan sairas.
    Hovi tundee tämän tuskan,
    muurit kohta murenevat,
    vuoret hi'estä hikoovat,
    kosk' on Herra kontillansa,
    itse meidän isändämme,
    valvoissansa vaipan alla
    Rouvans' kanssa riemuisesti,
    saanut tikun sormehensa,
    sängyn tolpasta säröisen.

    Heitä Herras helvettihin
    anna maata matka-miehen,
    älä perhettä peloita!
    sanoin minä sadatellen,
    otin pussin olalleni,
    kepin nurkasta käteeni,
    pyrjin pojes pimeällä,
    virstan varjossa vaelsin
    ilman kuuta kumppanina,
    joka jätti matka-miehen.

    Tulduani tietä myöden
    huonon tolpparin tupahan
    minä vasta levon löysin,
    maistin unen makeutta
    siehen saakka suloisesti,
    että päivä purppuralla
    punas' porttinsa idässä,
    rusko valkeneen rupesi –
    aamu-rusko riemullinen,
    ehkä oli isändäni
    aamu-puhtehen alussa,
    kirves-vartta veistäissänsä,
    lyönyt reijän reitehensä,
    luungin telannut terällä.




    Viinasta.


    Viina, neste voimallinen,
    pyörryttävä pisarainen,
    liemi tehty leiväksistä
    vaikuttaapi väkevästi
    meissä monella tavalla;
    yhden tekee terveheksi,
    toisen runtelee rumasti;
    viepi mielen miehen päästä,
    kielen tyhmäksi tekeepi;
    kehoittaapi riidan kautta
    ratkaisemaan riidat suuret,
    tappeluksella toratkin;
    yllyttääpi ystäväiset
    riita-miehiksi rumiksi;
    katkaiseepi kielen paulat,
    sanat päästää saastaisimmat
    siivollisuuden siteistä.

    Mitata ja määrätöinä
    viina järjen jähdyttääpi,
    sorkat saattaapi monelle,
    muuttaa miehen mullikaksi,
    ehk' on halpa härjäksikin,
    hännättömäin hyljättävä,
    hännallisille häväistys.




    Peran kuulutus.


    Kautta tämän kuulutuksen
    julistetaan jokaiselle,
    että kunnia karannut
    ombi suurten sydämistä,
    vahva taito taitavilda,
    Tuomarilda oma tunto,
    rikkahilda armas rinta,
    rehellisyys rinta-luista
    meikäläistengin menoissa.
    Näin on siis nyt käsky käypä
    pitkin suurta Suomen maata,
    että kukin kuulustelis'
    missä konnat kohdattaisi,
    saattais' kohta karkujamet,
    pauloin pantuina kovasti,
    luoksi lujain isändäinsä.




    Nuuskasta.

    (Yli-maan miehelle.)


    Näköisä on nuuska-sarvi
    miehen mustassa pivossa.
    Koskas joskus joukon silmät
    tahdot puolees taivutella,
    etsit kunniaa elossa,
    vedä väljästä povestas
    välähyttäin väärä sarvi,
    päätä peukaloos kolista.
    Nenäs sovita sininen,
    kanna kärsäs kätkettynä
    kuivan tupakan tomussa.
    Täytä sinä tupakalla
    lijat lävet Luojan töissä.
    Se on kunnia sinulle,
    koska suuret sieramesi
    ovat lijaksi likaiset,
    joista ruskea, rutainen
    neste huulilles heruupi.




    Armeliaisuus.


    Arve oli armelias
    eläissänsä eläville,
    hyville ja huonoillekin
    sukuns' suuren kunniaksi;
    kerran haukan kynsistäkin
    päästi vapaaksi variksen,
    jonga kunniaan koroitti,
    ripusti nyt riistan syöjän
    muille peloks' pellollensa
    maan ja taivahan välille;
    hirtti varpaista variksen
    pitkän seipähän sivulle
    vaakkumahan vainiolla.
    – – Piru kiitti kulkeissansa
    händä hyvän tapaiseksi,
    armeliaaksi alati,
    kiitti konstia jaloksi,
    lupas' kerran kotonansa
    ripustajat ripustella.




    Kehoitus tupakkaa polttamaan.


    Piippu tekee poika-nulkin
    mieleltäkin mieheväksi,
    koroittaapi kunniahan,
    koska paksu savu-pilvi
    kuivat posket pullistaapi,
    pöllyääpi puhaldaissa
    ulos suusta, sieramista.
    Kanna, poika, pienyydestä
    piippu-nysä nyrkkisessäs
    kotona ja kylässäkin.
    Vielä aikas veitses kanssa
    lehtisiä leikatessas.
    Anna nenäs alttarina
    olla aina pyhän sauvun.
    Ehk' ei mieldä miehen päähän
    tule turhasta tomusta,
    eikä öljystä älyä;
    mutta mies on merkillinen,
    jok' on silmäns' sauvuttanut;
    kaunis myös on katseldava,
    kuinga kallis omaisuudes
    sauvuna nyt sakeana
    kymmenessä kiekurassa
    kohden pilviä katoopi.




    Lääkitykset.


    Ett' ei taudit tarttuvaiset,
    lujat luonnossa, tavoissa,
    leviäisi loppumata
    su'un syndisen seassa,
    itse Tohtori totinen,
    Luoja, paras parandaja,
    ombi kolmessa osassa
    määrännyt metikamentit,
    lähettänyt lääkitykset
    toinen toistansa paremmat.
    Nämät ovat nimeldänsä,
    ensin: köyhyys, toinen: tauti,
    kolmas: kuolo kolkuttava.
    Köyhyys estää ylpeyden,
    tauti tuottaa tunnon lahjan,
    kuolo kuolemattomuuden.




    Omenasta.


    Naiset Evan ensimmäisen
    elämästä
    paljon moitellen puhuvat,
    että mieldyi äiti parka
    omenahan,
    sitä hartaasti hypisti;
    Mutt' ei tutki tyttäremme
    tapojansa
    itse tarkalla tavalla;
    moni kokoo täysin kourin
    kahmaloonsa
    nytkin oksat ja omenat.




    Uutena vuotena.


    Nyt alku uuden vuoden,
    aika aivan ihanainen.
    Lahjat sulle, Suomen niemi,
    pitäis' jalot jaettaman,
    uuden vuoden uudet lahjat.

    Mutta mistä minä leivän
    otan korvessa käteeni?
    Vähät ovat minun varan'
    näitä lahjoja latoa.

    Kukas vaatiipi varoja?
    sopis' muutaman sanoa;
    toivota onnea täyttä,
    laula laulu-kandeleellas.

    Totta minä toivottaisin
    onnen alinomaisuutta,
    riemua ja rakkautta;
    mutta minun kandeleeni
    ombi aina ollut kehno
    kaikkumahan kaunihisti.

    Lahjat hyvät, hyödylliset
    ol'sin minä mielelläni
    kiitokseta, kunnialla
    koko joukolle jaellut,
    yhtä tuolle, toista tälle,
    vähän kullekin varoista.

    Pistäsin mä pivon täyden
    järjen lahjaa juomarille.

    Sille jok' on siivotoina
    hyvän sukunsa häväistys,
    Kaksi kouraa kunniata.

    Vaivansa valittajalle,
    joka ruikuttaa rumasti,
    kapallisen kärsimystä.

    Mitan muutaman älyä
    lääkitykseks' tyhmän miehen,
    jok' on turmellut tapansa.

    Helmen verran häpyäkin
    kerjäläisen kepin päähän,
    jok' on tuhlaja tavaran.

    Pienen palan puhtautta
    toimituksissa tytöille.

    Sitte vielä siveyttä
    naulan, pari naitaville
    lukuks' lijoille tavoille.

    Viisi tuumaa vireyttä
    joka laiskan lapa-luihin.

    Syldä seitsemän totuutta
    joka valheen valajalle.

    Nelikon nöyryyttä niille,
    joill' on enin ylpeyttä.

    Mielelläni minä soisin
    vielä varoista jaella
    Sielun paimenden povehen,
    esi-merkiks' opetusten,
    runsaasti rehellisyyttä.

    Tynnyrittäin Tuomarille
    ostamatond' oikeutta.

    Rohkeutta rinda-luihin
    Sota-miehelle monelle
    itse miehuuden mitalla.

    Kuorman, kaksi köytettynä
    riemullista rakkautta
    pari-kunnille pahoille.

    Paljon puhdasta hyvyyttä
    koko kansan sydämehen.




    Laulu elämän nautinnosta.


    Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
    nauttikamme elämätä iloll' ihanalla;
        pois, pois karvaus,
        vältä, veljen', huolet, –
        pois, pois valitus,
        taita tuskan nuolet.

    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
    aina niin kuin päivän paiste syksyisellä säällä;
        pois, pois vihainen
        välildämme vaino, –
        pois, pois salainen
        kateuskin kaino.

    Elon aamu autuas on nytkin alkavainen,
    riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen;
        pois, pois turmelus,
        hyvin hyvä käytä, –
        pois, pois huokaus,
        toivoll' onni täytä.

    Hyvä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme,
    ombi toivo, sielun valo, vaelluksessamme;
        pois, pois epäilys
        erhetyksen yöstä, –
        pois, pois pimeys
        tunnosta ja työstä.

    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda,
    että kaikki katoaapi kauneus ja kulda;
        pois, pois kuitengin
        kuolon pelko peitä, –
        pois, pois pikemmin
        murhe musta sieltä.

    Missä liene muuttumaton olo maamme päällä?
    tytyväisyys ombi vasta onnen täyte täällä;
        pois, pois viipykön
        murhe-päivä meildä, –
        pois, pois pysykön
        itku ilon teildä.




    Juoma-laulu.


    Juoma janon sammuttaa,
    janotakin juoda saa
      kuiva-kaulainen.
    poikajoukko, laula, juo;
    kallis ombi kannu tuo
      vahto-harjainen.

    Olut onnen vahvistaa,
    kannu kestin kaunistaa
      hurratessamme.
    Riemu rinnat ylendää,
    vaivammekin vähendää
      lorutessamme.

    Kyllä joskus seura suo,
    että poikajoukko juo
      ämbäristäkin.
    Älä näänny, naapurin,
    laula, laula, toverin,
      näändyneenäkin.




    Putellille.


    Ah, ah! pullo, armas pullo!
    heru paljon pisareita,
    itke syystä, itke syytä
    yldä-kyllin kyyneleitä
    katkerina karpaleina,
    itke surussa, ilossa;
    salli juosta jokes suonden
    kuivan kaulan kasteheksi,
    kauan vuotaa viinan virrat
    meille elämän mereksi.




    Kesti laulu.


    Nautitse, Naapurin, ilolla aina
      elämän autuutta enendäin,
    maljasta hunaja huulilles paina
      vaivangin tundoa vähendäin.

    Päivämme julkiset, juhliksi pannut,
      viettäkän riemua rakastain;
    pöydäld' ei puutu nyt kinkut ei kannut
      iloa elämän ennustain.

    Kannusta pojes on kaadettu kalja
      kunniaa oluen kuuluttain.
    Kannata käsilläs makea malja
      olutta huulilles heruttain.

    Unhota, ystävän', murheetkin mustat
      pikarit, pokaalit pyllistäin;
    kuoleta kannuhun tuimatkin tuskat,
      oluell' upota vähittäin.

    Sauvamme nojalla, seuramme tähden
      juokan me tynnyrit tyhjendäin;
    juokan näin julkisen tytöngin nähden
      sydämet seurassa yhdistäin.




    Hulivili.


    Hulivili, viekas poika,
    monen konstin koettaja,
    kulki muinen kuutamolla,
    etsi, tapas' etsittävän,
    talon tyttären iloisen,
    ihanaisen istumassa
    kamionsa kynnyksellä,
    koska isändä, emändä
    oli uupunut uneensa.
    Hulivili händä ensin
    tervehtääpi tuttavasti.

    Sanat syttyivät sanoista,
    jutut juurtuivat jutuista,
    siitä kasvoi kanssa-puhe.

    Ehkä suli sydän-veri,
    rinda naitavan naputti,
    ruvenneena rohkeaksi
    tyttö kuitenkin kysyypi:
    kukas olet, kulkevainen?

    Tähän vastaa vakaisena
    Hulivili viekkahasti:
    Hulivili, hyvä nimi,
    ombi mainittu minulla,
    minä olen oivallinen
    päivä-töiden tekiäksi,
    minä olen merkillinen
    mestari mun konstissani,
    joka jaksan jauhatella,
    olen suutarin sukua,
    kaivon kaivaja syvemmän,
    minä taidan rakoakin
    vaikka tyhjän vatsan päällä,
    – – anna työtä tehdäkseni;
    työ on taitoni todistus.

        Tyttö.

    Mene mestari kotias;
    konstis ovat kelvottomat.
    Älä miellytä minua,
    Hulivili, hullun töihin;
    sekä isän' että äitin'
    siitä mulle suuttuisivat.

        Hulivili.

    Ei ne kuule kumbainengan,
    josma taitavan tavalla,
    sulle rupeen räätäriksi.
    Ongos uutta ommellani,
    taikka vaate ennen tehty
    ratkottava riemuisesti?

        Tyttö.

    Tyhmä se on taitavaksi,
    joka ratkoo joutilaana,
    työnsä lijaksi lisääpi.


        Hulivili.

    Liika ombi opetukses;
    vielä tässäkin virassa
    olen itse Oldermanni,
    elän neulani nenällä.
    Vanha vaate ehjänäkin
    ombi ensin ratkottava,
    sauma siellä, toinen täällä,
    ett' on ommella parembi,
    tehdä ahtaan avaraksi.
    En mä kaipaa kynttilääkän
    pimeyttä poistamahan.
    – – Mit' on työtä tehtäväksi?
    Eikös ole ystäväisen'
    edes paitas paikattava?

        Tyttö.

    Kauan pitää pijan paita,
    jonga paikka pahendaisi.

        Hulivili.

    Paikka ehjässä pysyypi,
    ehjä pitää paikattuna.

        Tyttö.

    Vietteliä, villitsiä!
    kuka sinun sillä lailla
    ombi käyttänyt opissa?

        Hulivili.

    Luondo käski, nuoruus käytti,
    olen kuullut kumbaistakin.

        Tyttö.

    Olkon kaikki oma syysi,
    jos sun tahtos tapahtuupi.

        – – –

    Kuules, kuinga viekasteli
    vielä tyttö vieteldynä,
    ehk' on sydän syttyneenä,
    hengi käypi helpommasti;
    silmät päässä pyörähtivät,
    veri lämbis' rinda-luissa,
    vieris' suonissa sulasti,
    tyttö tuli hembeäksi,
    päästi miehen päivä-työhön.

    Luondo viepi vietteleepi;
    katso tyttäres tapoja.
    Vältä vaara tilaisuuden;
    välttämätön ombi vaara
    hembeyden hetken alla;
    neula on jo neljän pijan
    paidan paikannut monesti.