Kokoelma sisältää satiirisen kuvauksen maaseudun opettajan Helsingin-matkasta sekä romaanit Tuomas Vitikka ja Jaana Rönty. Teokset tarkastelevat yksilön kehitystä, yhteiskunnallisia epäkohtia ja ihmiskohtaloita 1900-luvun alun murroksessa.
Eino Leinon 'Kootut teokset IX' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 48. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOOTUT TEOKSET IX
Eino Leino
Otava, Helsinki, 1932.
SISÄLLYS:
PÄIVÄ HELSINGISSÄ. Pilakuva
TUOMAS VITIKKA. Romaani
JAANA RÖNTY. Romaani
PÄIVÄ HELSINGISSÄ
Pilakuva
(1905)
1.
Hän oli vain vaatimaton tuntiopettaja eräässä maaseutukaupungissa. Hänen palkkansa riitti juuri niukin naukin jokapäiväiseen toimeentuloon ja vuotuisiin velankorkoihin; lyhennyksistä ei voinut olla puhetta. Hän oli ehtinyt jo ohi viidenkymmenen eikä ollut päässyt vielä edes niin pitkälle, että olisi saanut omia huonekaluja hankituksi. Hänen kirjansa olivat hujan hajan lattialla siinä pienessä yliskamarissa, jossa hän asui, liinavaatteensa säilytti hän vanhassa, suuressa hylkeennahkaisessa kapsäkissä, muisto isän kodista, ja syömässä kävi hän työväen keittiössä. Samassa paikassa istui hän myöskin joka ilta teelasinsa ja rakkaiden sanomalehtiensä ääressä, joiden lukemista hän ei milloinkaan laiminlyönyt. Koulupojat kävivät juttelemassa hänen kanssaan politiikasta – heillä oli lupa käydä työväenkeittiössä – ja monet heistä muistelivat vielä kauan koulusta päästyäänkin kaipauksella tuota vaatimatonta, aina hyväntahtoista miestä, jonka hapset olivat jo harvenneet ja selkä käynyt jo kumaraksi, mutta jonka otsa oli korkea ja kirkas ja jonka silmissä paloi ainainen leikinlasku ja sydämessä sammumaton nuoruuden ja pyhän innostuksen lieska. Hän oli patriootti kiireestä kantapäähän ja vaikka hänellä itsellään ei ollut enää paljoa annettavaa isänmaalleen, tahtoi hän innostaa ja herättää niitä, joilla oli enemmän. Moni siemen lankesi tien oheen, mutta moni myöskin kiittää ikuisesti maisteri Teofilus Malakias Tavelaa harrastuksestaan yleisiin asioihin ja maan ja kansan kohtaloihin.
Vanhasta tottumuksesta sanottiin häntä maisteriksi, vaikka hän ei ollutkaan ikinään mitään tutkinnoita suorittanut. Hän oli ainoastaan ylioppilas. Mutta hän oli nähnyt aikoinaan myöskin parempia päiviä. Hän oli ollut ennen tunnettu osakuntapuhuja ja esiintyi vieläkin mielellään Runeberg-juhlissa y.m. vaatimattomissa tilaisuuksissa, joita tuossa pienessä maaseutukaupungissa silloin tällöin toimeenpantiin. Hän oli ollut Snellmanin personallinen tuttava, Aug. Ahlqvistin viftitoveri, oli veli kaikkien vanhan puolueen merkkimiesten kanssa ja ollut jo kerran ehdolla Uuden Suomettaren toimitussihteeriksi. Korkeammin ei hänen kunniansa kukko kuitenkaan ollut koskaan kiekahtanut.
Omaten nuoruudessaan jonkunverran kaunokirjallisia taipumuksia – hän oli julaissut myöskin painosta ohuen novellikokoelman – oli hän nimittäin toiminut useita vuosia erään maaseutulehden toimittajana, seuraten uskollisesti käskyjä pääkortteerista ja ylistäen Yrjö-Koskisen valtiotaitoa. Kun sitten ruvettiin kansanopistoja perustamaan, oli hän hakenut ja saanut johtajan paikan ja antautunut kaikesta sydämestään kansanvalistuksen kalliille asialle. Pian oli hän kuitenkin tympeytynyt tähän ja katsonut olevansa paremmin paikallaan osuuskaupan johtajana – eräs maan ensimäisiä – joka kuitenkin pian teki vararikon. Sen jälkeen oli hän vielä koetellut opettajatointa työväenopistossa, johtokunnan jäsenen tointa eräässä Kansallispankin haarakonttorissa – hänen helsinkiläisten ystäviensä homma! – ja asettunut vihdoin historian ja maantieteen opettajaksi yksityiseen, mutta valtioapua nauttivaan tyttökouluun eräässä maamme pienimmistä ja syrjäisimmistä sisämaan kaupungeista. Siinä aikoi hän myös pysyä ikänsä.
Kuitenkin oli hän halki elämänsä harhailevan juoksun säilyttänyt saman rakkauden julkiseen elämään ja – sanomalehtiin. Ne olivat hänen henkensä ja verensä. Hän seurasi jokaista pienintäkin pilvenvivahdusta meidän valtiollisella taivaallamme, teki laskujaan, veti johtopäätöksiään ja ennusti kuin paras almanakka. Myöskin ainaisen, elämää ymmärtävän huumorinsa hän oli säilyttänyt ja siksi kuunteli jokainen mielellään hänen poliittisia kannunvalamisiaan. Paras kaikista oli kuitenkin, että hän oli säilyttänyt nuorekkaan ja hehkuvan sydämensä.
Hän otti todellakin osaa koko isänmaan iloihin ja suruihin täydestä sielustaan ja mielestään. Viimeiset vuodet olivat olleet hänelle murheen ja jännitetyn ajatustyön vuosia. Hän oli valvonut monet yöt unettomana vuoteellaan ja pessyt koko ruumiinsa kylmällä vedellä aamun koittaessa. Yrjö-Koskisen promulgatsioni-politiikka oli ollut kova isku hänen ihailulleen ja tämän "avoin kirje" oli ollut vähällä tehdä siitä kokonaan lopun. Kuitenkin oli hän lähettänyt surunvalitussähkösanoman hautajaisiin. Hän ei hyväksynyt kotimaisen hallituksen menettelyä eikä Uuden Suomettaren kirjoitustapaa, mutta luki itsensä kuitenkin "maltillisiin". Prokuraattorin murha oli kauhistanut häntä ja hän oli itse hommannut omasta kaupungistaan protestikirjelmän, jonka alla ensimäisenä luettiin hänen nimensä. Hän oli kirveltelevin sydämin seurannut yhä kasvavaa puolueriitaa ja suri syvästi entisen suomenmielisen puolueen kahtia jakoa. Hänen luonnolliset vihamiehensä olivat yhä edelleenkin "sveesit", vaikka viimeisten vuosien kovat kokemukset olivatkin tuota vihaa suuresti lauhduttaneet. Mieluimmin olisi hän suonut, että kaikki puolueet olisivat yhtyneet ja Suomi seisonut voimakkaana ja yksimielisenä.
Hän ei käsittänyt, kuinka voitiin riidellä, kun asia kuitenkin oli niin selvä. Hän hyväksyi perustuslaillisten passiivisen vastarinnan, virkamiesten eroamiset ja asevelvollisuuskutsuntain vastustamisen. Hänen olisi siis oikeastaan pitänyt kuulua perustuslailliseen puolueeseen. Mutta ei hän hyväksynyt yksityisten miesten "prikkaamista", ei mitään mielenosotuksia eikä "pimeitä päiviä", vielä vähemmin valtiopäiväin kantaa äänioikeuskysymyksessä taikka yleensä oppia "laillisista edellytyksistä". Niiden tähden killui hän vielä kiini hallituspuolueessa, vaikka tuo lanka olikin käynyt vuosi vuodelta ohuemmaksi. Ollen itse kansanvaltainen kiireestä kantapäähän olisi hänen oikeastaan pitänyt kuulua sosialistiseen puolueeseen, mutta siitä estivät taas häntä hänen akateeminen kasvatuksensa ja yleiset kulttuuriharrastuksensa, joille hän ei tavannut tarpeeksi kaikupohjaa työväenaatteen nykyisissä ajajissa. Ollen myöskin vapaamielinen vereen ja sydämeen saakka, olisi hänen paikkansa jo ammoin ollut "Nuoren Suomen" parissa, mutta siitä estivät taas häntä hänen personalliset tuttavansa toisessa puolueessa ja hänen leimuava ruotsalaisvihansa. Näin oli hän jäänyt ijäkseen heilumaan puolueiden keskivälille, ja vaikka hän virallisesti vanhojen traditsioniensa takia lukikin itsensä hallituspuolueen jäseneksi, olisi hän yhtä hyvin voinut kuulua mihin niistä tahansa. Hän hyväksyi jonkun osan jokaisen puolueen toiminnasta eikä kaikkea minkään. Hän oli tarpeeksi kaukana varsinaisen puolue-elämän vilinästä voidakseen pysyä omana personallisena itsenään ja kuitenkin, jokapäiväisen, intohimoisen sanomalehtilukemisensa kautta, tarpeeksi lähellä sitä, voidakseen muodostaa tarkat käsityskannat jokaisesta ajan ilmiöstä. Hän oli Teofilus Malakias Tavela.
– Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies, oli hänen tapansa kehuskella itseään koulupojille Työväen keittiössä. Jos koko Suomi olisi niinkuin minä, ei meillä olisi hätäpäiviäkään.
Kuten kuuluu, ei hänellä ollut niinkään pienet käsitykset itsestään, ei ainakaan valtiollisista mielipiteistään, vaikka hän muuten olikin käytökseltään kovin vaatimaton. Päinvastoin piti hän itseään aika valtiomiehenä ja katsoi, että hänen kykynsä, oikein käytettynä isänmaan palvelukseen, olisi voinut aikoinaan tuottaa sille arvaamattomia siunauksia. Nyt huomasi hän kyllä itsekin olevansa liian vanha tavoitellakseen enää mitään sentapaista kuuluisuutta, mutta kuitenkin oli hänellä vielä yksi lempi-ajatus, joka oli kypsynyt aivan vihoviimeisinä aikoina ja jota hän katsoi olevansa kutsuttu toimeenpanemaan.
Se oli: sovinto puolueiden välillä.
Hän oli miettinyt sitä vahvasti. Hän oli tehnyt pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäristöön, pitänyt puheita kuusille ja aidanseipäille ja palannut takaisin posket innostuksesta punottavina. Hän oli puhunut asiasta myöskin koulupojille ja saavuttanut heidän kaikkien rajattoman kannatuksensa. Hän oli yrittänyt puhua siitä myöskin lyseon opettajille, mutta nämä olivat hyväntahtoisesti keskeyttäneet hänet, taputtaneet häntä olkapäälle ja kehoittaneet matkustamaan Helsinkiin selittämään asiata puolueiden pääkortteerissa: he eivät sille mitään voineet.
– Läheltä pitää, etten matkustakin.
Se piti jo niin läheltä, että hän kirjoitti kirjeen veljenpojalleen Helsinkiin, joka siellä oli suuren asianajoliikkeen omistaja ja yksi nuoren puolueen tunnetuita miehiä. Tähän tosin ei kuulunut mitään vastausta, mutta ajatus iti ja kasvoi hänen sielussaan. Kukatiesi oli hänkin luotu tekemään kerran jotakin suurta, kukaties oli hän sittenkin luotu pelastamaan isänmaan? Sen tehtyään voisi hän rauhassa harmaan päänsä lepoon kallistaa. Hän olisi elänyt.
Hän puhui matka-aikeestaan koulupojille ja nämä pitivät sitä aivan luonnollisena. Heidän mielestään oli setä Malakias niin oikeassa, että hänen täytyi onnistua, kun hän vaan pääsisi sitä puolueiden johtajille mieskohtaisesti esittämään. He luottivat rajattomasti hänen valtiomiestaitoonsa ja ihailivat jo edeltäkäsin häntä Suomen Gladstonena, Bismarckina. Hän teki suorastaan väärin isänmaatansa kohtaan, ellei hän matkustaisi.
Niin palkkasi hän itselleen sijaisen tuntiopettajan, tarkasti hylkeennahkaisen kapsäkkinsä sisällyksen ja matkusti kesken lukukautta eräänä kauniina talvisena aamuna päätäpahkaa Helsinkiin.
2.
Hän saapui Helsinkiin klo 12 päivällä ja ajoi suorastaan veljenpoikansa luo. Tämä nouseskeli juuri makuultaan.
– Kah! Setä! No, ei kummemmalla hevosella ajeta! Sinä Helsingissä?
– Minä itse, omassa korkeassa persoonassani. Saanko luvan esitellä: Teofilus Malakias Tavela, tuntiopettaja yksityisessä tyttökoulussa. Suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen ja kansanvaltainen mies. Sinun piikasi ei tahtonut päästää minua sisälle, mutta minä tulin vaan. Tässä minä nyt olen.
Hän seisoi todellakin siinä, keskellä varatuomari Tavelan mukavaa nuorenmiehen salonkia, turkki päällä, päällyskengät jalassa ja hirvittävän suuri hylkeennahkainen kapsäkki kädessään, niin lujana ja voitonvarmana, tyytyväisenä ja poskipäät pakkasesta punertavina, ikäänkuin hän olisi voinut vaatia koko maailman taisteluun kerallaan. Hänen rinnallaan näytti pitkä, laiha ja kalpeakasvoinen veljenpoika suorastaan vähäpätöiseltä.
– Tervetulemaan! Kenties kuitenkin tahdot riisua turkkisi, sillä aikaa kuin minä viimeistelen vähän tätä maallista olemustani. Mitä kello mahtanee ollakaan?
– Sinä nukut myöhään.
– Tuli istutuksi vähän ulkona eilen illalla. Käy istumaan, käy istumaan!
Veljenpoika katosi viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian takaisin täydessä asussaan, viinipullo ja pari pikaria kädessään.
– Arvelen, että pieni tuikku näin aamutuimaan ei ehkä tekisi pahaa sinulle. Oletko syönyt?
– Söin Riihimäellä. Kuulepas, minusta näytti niinkuin sinä olisit onnahtanut hiukan toisella jalallasi. Reumatismiä?
– Oh, se on ainoastaan pieni muisto nuoruuteni myrskyisiltä ihannevuosilta!
– Arvattavasti, samoin kuin kalju päälakesikin. Maljasi!
– Maljasi! Ja vielä kerran: tervetullut Helsinkiin.
He kilistivät ja sytyttivät sikaarin. Sitten katselivat he hiukan toisiaan.
– Sinä asut mukavasti, sanoi setä.
– Miksen asuisi! sanoi veljenpoika, kun on nuori ja naimaton...
– Niinkuin minä esimerkiksi.
– En tarkoittanut juuri sinua. Mutta todellakin, setä, eiköhän sinun olisi jo aika mennä naimisiin?
Tämä oli heidän tavallinen pilanaiheensa entisiltä ajoilta, jolloin he olivat paljonkin yhdessä olleet. Oikeastaan saikin varatuomari Tauno Tavela kiittää setä Malakiasta ensimäisestä henkisestä kasvatuksestaan, sekä jo koulupoikana että myöhemminkin nuorena ylioppilaana. Ottamalla puheeksi sedän naimishommat tahtoi veljenpoika kohteliaasti huomauttaa, että hän ei ollut noita aikoja unohtanut.
– Niinkö arvelet? hymähti setä mielissään ja veti viiksiään. Minulla onkin jo lintu paulassa.
– Ehkä kaulassakin?
– Toistaiseksi ainoastaan tämä villainen kaulahuivi, jonka myös pyydän riisua sinun luvallasi.
He nauroivat ja kilistivät jälleen. Setä viihtyi mainiosti sohvankulmassa. Hän oli syönyt hyvästi Riihimäellä, matka oli temmaissut hänet pois tavallisesta, painostavasta ympäristöstään ja tulo pääkaupunkiin oli virittänyt hänen mielensä todelliseen juhlatunnelmaan.
Hän kohotti lasinsa ja lauloi vanhalla särkyneellä tenorillaan:
"Noh, miehet, miekat naulahan
nyt pankaa riippumaan,
käs' toinen neidon kaulahan
ja malja oikeaan."Kuitenkaan ei hän ollut matkansa suurta ja pyhää tarkoitusta unohtanut.
– Kuulepas, sinä et vastannut minun kirjeeseeni, sanoi hän yht'äkkiä kulmiansa rypistäen.
– Niin, suo anteeksi, tuota, minä olen lyönyt niin paljon muutakin laimin näinä aikoina. Sanalla sanoen: olen tietysti monta kertaa aikonut kirjoittaa...
– Sanalla sanoen: olet unohtanut.
– Sinäpä sen sanoit. Kun on yksi pää kesänsä talvensa ... sitäpaitsi: minulla on todellakin tätä nykyä niin sekä pää että taskut täynnä papereita.
– Sinun pöydällesi on ilmestynyt myöskin naisen kuva. Oletko kihloissa?
– Hm. Tuota noin ... toisin sanoen, en vielä.
– Mutta pian?
– Jumalan ja hyväpalkkaisen varatuomarin edessä ei mikään ole mahdotonta.
– Onneksi olkoon! Uskaltaako olla utelias?
– Ei vielä, vasta sitten kuin olemme syöneet päivällistä. Tulen mieluimmin tunteelliseksi vasta iltapuhteella.
He kilistivät jälleen ja vaikenivat. Setä mietti kuulemiaan. Nyt oli veljenpojan vuoro.
– Kuulepas setä, mitä teet sinä pääkaupungissa?
– Suora kysymys. Enkö ole vielä sanonut sitä sinulle?
– Etpä suinkaan. Olet tosin jo heti ovessa esittänyt minulle valtiollisen ohjelmasi, suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen...
– Ja kansanvaltainen mies. Niinkuin nakutettu! Juuri sitä varten olen tullut.
– Siis mitä varten?
– Saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä. Concordia res parvae crescunt.
Setä Malakias oli noussut juhlallisesti. Veljenpoika seurasi hänen esimerkkiään.
– Oivallista, aivan erinomaista. Ajatus puolueiden yhteistoiminnasta onkin ilmassa. Se voi muuttua todellisuudeksi minä päivänä tahansa. Concordia! Yhteisvoimin yhteistyöhön! Se juuri on tulevaisuuden tunnussana. Salli, että onnittelen sinua niin oikeasta päähänpistosta. Sinulla on todellakin paljon herkkää poliittista vaistoa, setä.
Setä katsoi häneen alta kulmiensa. Tekikö toinen pilkkaa hänestä vai muutenko vaan tapansa mukaan joutavia lasketteli?
– Mitäh? sanoi hän. Onko se ilmassa?
– Epäilemättä. Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nekin, jotka eivät puhu siitä, kaipaavat sitä. Kaikki puolueet ovat väsyneet taisteluun. Etkö ole lukenut tämänpäiväisiä sanomalehtiä?
– Luin ne junassa, mutta, suoraan sanoen, en ymmärtänyt. Välistä minua, opeta minua, profeetta!
– Tähän ei todellakaan mitään profeetallista taitoa tarvita. Onhan se niin tuiki luonnollista. Hallituspuolueen äänenkannattaja puolustaa perustuslaillisten johtomiehiä ja oppositsionin lehdet puhuvat parjaajista ja panettelijoista. Tällä pohjalla on sovinto tapahtuva. In hoc signo vinces, käyttääkseni sinun kielitaitoasi.
Setä tunsi suuren ajatuksensa äkkiä kutistuvan sangen pieneksi. Äsken vielä tahtoi se tuskin mahtua koko maailmaan, nyt olisi hän sen jo varsin mukavasti voinut pistää housuntaskuunsa.
Mutta hän oli päättänyt seisoa lujana loppuun saakka.
– Hm, sanoi hän miettiväisesti ja asettui akkunan ääreen, kädet selän takana. Perhana, menivät perustuslaillisten johtajat plaskaamaan itsensä juuri parhaalla hetkellä! Vaikka minä oikeastaan luenkin itseni hallituspuolueeseen, en minä kuitenkaan toivoisi, että sovinto puolueiden välillä tapahtuisi juuri meidän omien virheittemme perustuksella.
Veljenpoika asettui hänen viereensä, samoin kädet selän takana ja samoin rypistäen otsansa miettiväisiin ryppyihin.
– Minun mielestäni on se ainoa luonnollinen pohja kaikelle ihmisten keskinäiselle yhteistoiminnalle. Me lainaamme kansallismielisiltä auktoriteettiuskon, kotimaiselta hallitukselta diplomatian, perustuslaillisilta politiikan, ruotsinmielisiltä rahat ja työväenpuolueelta äänet. Saatpa nähdä, että siitä syntyy puolue, niin mahtava ja luja, että pitää olla itse piru, joka voi sitä vastustaa.
– Mahdollista kyllä, virkahti setä hajamielisesti ja katsahti syrjäkarein veljenpoikaansa.
– Se on aivan varma, sanoi veljenpoika.
Sitten vaikenivat he jälleen hetken. Lumi kimmelsi katoilla ja päivä paistoi punaisiin tiiliseiniin.
– Sinä olet suuri leikinlaskija, sanoi setä.
– En koskaan sinun vertaisesi, sanoi veljenpoika.
Jälleen lyhyt äänettömyys.
– Mutta mitä Herran nimessä sinä sitten aiot tehdä tuolla noin kokoonpannulla jättiläispuolueellasi? puhkesi setä vihdoin puhumaan. Mikä on oleva sen ohjelma, mikä sen merkitys ulos- ja sisäänpäin?
– Ei mikään. Luonnollisesti: ei mikään. Siitä kaiketi voimme hetikohta olla yksimielisiä, koska sinäkin kerran ajat samaa asiata. Sitä vartenhan juuri yhdytään, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mitään. Kun tehdään, niin taistellaan. Kun väsytään, niin sovitaan. Eikö se ole sinunkin yksityinen mielipiteesi?
Setä ei kuitenkaan vielä tahtonut oikein tottua toisen kevytmieliseen puhetapaan.
– Sinä olet perustuslaillinen, sinä? sanoi hän.
– Epäilemättä. Yksi suomenmielisten perustuslaillisten johtomiehiä.
– Mutta oletko sinä myöskin kansanvaltainen ja vapaamielinen?
– Minä olen mitä sinä vain tahdot. Mutta minulla ei ole nyt laillisia edellytyksiä olla ... mitään.
Veljenpoika oli koskettanut arkaan paikkaan. Setä löi kätensä ikkunalautaan.
– Te ja teidän lailliset edellytyksenne! Te ette tee mitään muuta kuin haukottelette, sillä teillä ei ole laillisia edellytyksiä edes oikein nukkumaan. Kansallismielisillä, taikka niinkuin sinä sanot, hallitusmielisillä taas olisi siihen kaikki edellytykset, mutta heitä vaivaa eräs paha painajainen, jota he nimittävät historian tuomioksi. Myöskin työväenpuolue kuorsaisi mielellään hyvinkin äänekkäästi, mutta heillä taas ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Jospa hyvä jumala sen pian antaisi heille, että hekin pääsisivät levolle päivän vaivoistaan! Silloin olisi se sovinto puolueiden välillä saavutettu, jota te toivotte. Mutta se ei ole minun, saakeli soikoon!
Veljenpoika oli heittäytynyt selälleen sohvaan ja nauroi kuollakseen.
– Sanoinhan minä ettei vanhalle vertoja vedä. Leijona tunnetaan kynnestään ja setä Malakias hampaistaan. Maljasi! Tapani ei juuri ole olla imarteleva, mutta sentään täytyy minun tällä hetkellä totuuden nimessä tunnustaa, että ylpeilen olla veljenpoikasi. Eläköön Teofilus Malakias Tavela, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään!
Setää oli ruvennut ryvittämään.
– Pelkään, että vetää sinun akkunoistasi, sanoi hän kuivasti. Annapas minun kaulahuivini!
Setä vyötti jälleen villahuivin kaulaansa ja istui nojatuoliin. Syntyi pieni äänettömyys.
Veljenpoika katsoi kelloaan.
– Onko sinulla meno jonnekin? kysyi setä.
– Ei aivan vielä, mutta kohta.
– Tärkeäkin?
– Ainoastaan erään arpajaistoimikunnan kokoukseen.
– Sinä kuulut arpajaistoimikuntaan?
– Minä olen komitean puheenjohtaja.
– Soo, soo. Mistä saakka olet sinä ruvennut harrastamaan kansanvalistusta?
– Tietysti siitä saakka kuin olen tullut komitea puheenjohtajaksi. Tulot lankeavat yleishyödylliseen tarkoitukseen.
– Sitä en epäile. Kenen luona kokoonnutaan?
– Yliopettaja Lyyn luona. Eikö hän ole sinun vanha tuttavasi?
– Saattaa olla. Ketä muita kuuluu komiteaan.
– Tietysti ensiksikin rouva Lyy. Sitten: senaattorin rouva A., professorin rouva B., ja pankinjohtajan rouva C. Kolmanneksi: opettajatar, neiti Ilma Ainamo ja minä, varatuomari ja erittäin luotettavan asianajoliikkeen omistaja.
– Siis niin sanoakseni Suomen kansan henkinen valiojoukko? Sen puserrettu mehu ja kirnuttu kerma?
– Mutta setä! Älä nyt rupea sikamaiseksi keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää! Onkos nyt oikea aika ja paikka pilkantekoon ja vielä henkilön läsnäollessa, jota pian kutsuu korkeampi velvollisuus?
– Sanoit, että tulet tunteelliseksi iltapäivällä.
– Sanoin, että mieluimmin valitsen sen hetken tunteilleni. Mutta ei sinun silti tarvitse tulla hävyttömäksi aamupäivälläkään.
Setä katsoi häneen yhä edelleenkin sangen epäluuloisesti.
– Kuka tuo neiti Ainamo on?
– Sinä ammut harhaan, setä. Se ei ole se.
– Hyvä on. Onko yliopettaja Lyyllä tyttäriä?
– Entäpä, jos olisikin!
– Kuinka monta?
– Ainoastaan kolme.
– Se ilahduttaa minua. Ja vanhin heistä?
– Setä! Minä varoitan sinua vielä kerran: älä nyt rupea hävyttömäksi!
– On kuinka vanha?
– Vasta vähän päälle kolmenkymmenen.
– Siis suunnilleen sinun ikäisesi. Lykkyä tykö!
– Setä! Se ei ole hän.
– Epäilemättä on se hän. Näen sen valokuvasta.
– Sinä luulet siis, että minä nain Lean?
– Siksi että Rakelit eivät huolisi sinusta. Mutta sinulla oli kiire kokoukseen?
– Taisi olla. Tuletko mukaan?
– Ei haluta. Pistäydyn mieluimmin yksin tapaamaan yliopettajaa.
– Me syömme kaiketi sentään päivällistä yhdessä?
– Voimme syödä.
– Missä?
– Ylioppilastalolla. Tietystikin.
– Siellä ei anneta enää ryyppyä. Etkö ole lukenut sanomalehdistä?
– Olen. Siis Seurahuoneella.
– Hyvä on.
He astuivat äänettöminä ulos.
Porraskäytävässä tuli heitä vastaan nuori mies, joka tervehti kohteliaasti. Hän tahtoi puhutella varatuomaria. Setä astui yksinään kadulle. Hetken päästä palasi veljenpoika ja se nuori herra hänen seurassaan. He hyvästelivät toisiaan kohteliaasti ja erosivat. Setä odotti kadun kulmassa.
– Kuka se oli?
– Olipahan.
– Mitä hän tahtoi?
– Rahaa.
– Annoitko?
– Kyllä.
– Paljonko?
– Sata.
– Oliko hän maksanut edellisen?
– Ei.
– Sinä olit siis juomassa hänen kanssaan viime yönä?
– En. Se oli minun tuleva lankomieheni.
– Yliopettaja Lyyn poika?
– Niin.
He vaikenivat ja kävelivät mykkinä vierekkäin pitkin kuuraista puistokatua. Molemmat tunsivat, että entinen keskinäinen ymmärrys oli heidän välillään täydellisesti palautettu.
– Kuulepas, sinä et mennyt minulle enää siihen vekseliin?
– En.
– Miksi et?
– Siksi että sinä aina maksatat minulla.
– Tuokin toinen maksattaa.
– Minä en aiokaan sinun sisaresi kanssa naimisiin.
Setä hymyili. Nyt tunsi hän jälleen veljenpoikansa. Tämä oli heidän entistä hyvää väliään.
– Sinulla on kuitenkin hyvät tulot.
– Samallaiset voisivat itselläsikin olla.
– Minä kustansin kuitenkin sinun koulunkäyntisi.
– Sen olen minä maksanut sinulle moninkertaisesti takaisin.
Setää pyrki jo naurattamaan rakkaan veljenpoikansa herttaisuus. Mutta samalla muisti hän jälleen suuren ajatuksensa.
– Kuulepas: sikäli kuin minä ymmärsin, kuuluu tuohon toimikuntaan ainoastaan kansallismielisiä?
– Paitsi minä, niin.
– Mitäs sanoo siitä sinun oma puolueesi?
– He pitävät minua varsin epäluotettavana.
– Ja kun he kuulevat, että aiot naimisiin yliopettaja Lyyn tyttären kanssa?
– Silloin pitävät he minua suorastaan isänmaan petturina.
He olivat pysähtyneet Lyyn asunnon edustalle.
Molemmat olivat kohottaneet ylös turkinkauluksensa ja katsoivat toisiaan kuuraisten kulmakarvain alta.
– Sovinto puolueiden välillä on siis sinulle tuiki toivottava?
– Se on vallan välttämätön minun avioliitolleni.
– Siksi tahdot sinä viedä minut yliopettaja Lyyn luo?
– Toivon, ettet kieltäydy tästä pikku palveluksesta.
– Voitko tehdä minulle vastapalveluksen?
– Epäilemättä.
– Esimerkiksi?
– Kirjoittamalla nimesi sinun vekseliisi.
– Tulen puolen tunnin kuluttua. En tahdo tavata arpajaistoimikuntaa.
– Mihin nyt menet?
– Ostamaan vekselilanketteja.
Setä ojensi kinttaansa hyvästiksi. Veljenpoika puristi sitä talvihansikkaallaan. Molemmat hymyilivät kuuraisten partahuulten lomasta. Sedällä oli pitkä pujoparta, veljenpojalla lyhyeksi leikattu leukatupsu.
– Herodes ja Kaiphas ovat siis jälleen ystäviä? sanoi veljenpoika.
– Yhteinen hyöty oli heidät yhdistänyt.
He erosivat. Veljenpoika aukaisi paraatioven ja astui sisälle. Setä kääntyi taas takaisin keskikaupungille.
3.
Yliopettaja Lyyllä oli ollut tänä aamuna pitkä keskustelu poikansa kanssa.
Kun ei poika – Onni oli hänen nimensä – taaskaan ollut ilmestynyt aamiaispöytään, oli isä lähettänyt häntä herättämään. Poika oli lähettänyt piian mukana vastauksen, että hän ei vielä ollut juonut aamukahviaan eikä siis mitenkään voinut rasittaa ruumistaan syömisellä. Silloin oli isä suuttunut, käskenyt pojan heti paikalla nousta ylös ja mennyt itse omaan huoneesensa odottamaan. Hänellä oli Onnille jotakin hyvin tärkeätä sanomista.
Onni oli ilmestynyt hänen kamariinsa puolen tunnin kuluttua, haukotellen, villaisessa aamunutussa ja jalat mukavasti tohveleihin pistettyinä. Isä itse oli kävellyt kiivaasti edes takaisin.
– Oliko isällä jotakin asiaa?
– Oli. Minä tahdoin puhua sinun tutkinnoistasi.
– Niistä ei todellakaan ole paljoa puhumista.
Ukko oli pysähtynyt ja katsonut poikaansa. Mikähän maailmanrannan kulkija tuostakin tullee!
– Minun mielestäni niistä voitaisiin vähitellen ruveta puhumaan. Sinä olet jo viidettä vuotta ylioppilaana.
– Isä oli kahdeksan vuotta ... jos vanhat ylioppilaskataloogit nimittäin paikkansa pitävät.
Onni oli puhunut haukotellen ja väsyneesti ikäänkuin asia ei häntä vähääkään liikuttaisi. Mennyt vielä tupakkapöydän luokse, juonut lasin vettä ja sytyttänyt paperossin. – Ukko yritti jo kiivastua.
– Se oli toista minun aikanani. Siihen aikaan olivat kurssit pitemmät ja luettiin perinpohjaisemmin.
– Minäkin olen lukenut perinpohjaisemmin.
– Mitä?
– Estetiikkaa, kirjallisuushistoriaa ja äärettömän joukon huonoja kirjoja. Tahtooko isä kuulustella?
Onnilla oli todellakin laajat tiedot aineessaan. Hän olisi koska tahansa voinut suorittaa asianomaisen laudatuurin ja oli jo esiintynyt silloin tällöin pienillä tutkielmilla sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, joista isä oli ollut sangen mielissään.
Ukko tunsi jo suuresti leppyneensä.
– Lukisit hyviä kirjoja.
– Ei ole hyviä kirjoja, isä kulta.
Onni seisoi yhäti ovensuussa ikäänkuin kummastellen, miksi hänet oli ollenkaan käsketty tänne. Nähtävästi aikoi hän käyttää ensimäistä tilaisuutta jälleen livistääkseen tiehensä.
– Istu!
– Kiitoksella mainitaan.
Tuo oli olevinaan sitä nykyaikaista seurustelutapaa. Ukko katsoi häneen ylenkatseellisesti.
– Tässä on sinulle edes yksi hyvä kirja. Lue se ja tule sitten puhumaan vanhempien ihmisten kanssa!
Ukko oli mennyt kirjahyllylleen, ottanut sieltä Agathon Meurmanin "Siivosta esiintymistavasta" ja ojentanut sen pojalleen. Onni silmäsi laiskasti otsaketta.
– Ei ole loppua kirjojen tekemisellä ja liika lukemus vaivaa ruumiin. Mutta minä otan sen kaikissa tapauksissa.
– Lue se myös!
– Sekä luen että arvostelen.
– Mitäh?
– Ne ovatkin jo kiirehtineet sieltä sanomalehtitoimistosta. Tulin luvanneeksi kerran.
– Aiotko sinä arvostella Meurmania?
– Ei oikeastaan kannattaisi. Mutta voihan sillä jonkun ihmisen huvittaa.
– Huvi on pääasia?
– Eipähän hyöty. Maksavat niin kovin vähän. Mutta jotakinhan tässä täytyy tehdä henkensä piteiksi.
Onni kirjoitteli perustuslailliseen lehteen. Tuo asia oli jo kauan ollut tikkuna ukon silmässä.
– Kirjoittaisit edes Uuteen Suomettareen, sanoi hän lempeämmin. Minä luulen, että ne siellä mielelläänkin vastaanottaisivat sinun arvostelujasi.
– Myös tästä kirjasta?
Onni näytti kirjaa kädessään.
– Tiedä huutia!
Seurasi lyhyt, puhuva vaitiolo. Ukko sylkäisi uunin eteen ja jatkoi kävelemistään. Hän oli vanhan kansan mies, mutta työmies kiireestä kantapäähän. Nuorena ylioppilaana hän oli tietysti innostellut muiden mukana ja istunut myöhään yöhön ylioppilaskokouksissa, mutta sen jälkeen hän ei ollut tehnyt muuta kuin työtä, kotona, koulussa, lukemattomissa johtokunnissa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa y.m. isänmaallisissa yhdistyksissä. Nyt oli hän yksi vanhan puolueen johtajia ja käveli puolituntisensa finspongilla niinkuin muutkin miehet.
Oikeastaan hänellä ei ollutkaan muuta poikaansa vastaan kuin että tämä olisi tehnyt työtä, mitä tahansa. Perustuslaillinen muka! Kuka ei tässä maassa perustuslaillinen ollut? Vapaamielinen! Kuka ei ollut nuoruudessaan ollut vapaamielinen? Tutkinnot! Kuka ei ollut ylioppilaana vetelehtinyt ja kuitenkin suorittanut opinnäytteensä kunnialla? Voi olla hyväkin, että katseli hiukan ympärilleen maailmaa eikä heti syöksynyt läksyistä läksyihin niinkuin monet nykyajan nuoret. Varoja ei häneltä puuttunut ja pojalla oli kyllä vielä ikää miehistyäkseen.
Mutta työtä tuli hänen oppia tekemään, työtä!
– Millä sinä aiot elää?
Ukko oli pysähtynyt mietteissään poikansa eteen ja laukaissut tämän arvaamattoman kysymyksen.
– Elää?
– Niin. Tulla toimeen maailmassa. Estetiikallako?
Onni oli todellakin ensi hetkessä hiukan ällistynyt. Mutta hän tapasi kohta jälleen mielenmalttinsa.
– Tjah, sitä samaa minäkin olen tuuminut.
– Ja tullut mihin tulokseen?
– Että parempain ihmisten lapset eivät kuitenkaan kuole nälkään.
Onni katsoi isäänsä suoraan silmiin hymyillen mitä herttaisimmin. Ukko kohautti hartioitaan.
– Älä ole siitä niin aivan varma! Minä voin kuolla milloin tahansa.
– Minun mielestäni ei isä milloinkaan ole näyttänyt niin terveeltä ja elinvoimaiselta kuin juuri tällä hetkellä.
– Äitisikin suree sinun tähtesi. Häpeisit vähän!
– Äidin kanssa tulen minä kyllä toimeen.
Ukko teki jälleen kierroksen lattialla. Pysähtyi poikansa eteen, rypisti kulmiaan ja lausui tällä kertaa varsin vakavasti:
– Sinun täytyy todellakin muuttaa elintapojasi. Minä en ilkiä nähdä sitä enää. Aina kun tulen koulusta, törröttävät sinun patiinasi eteisessä niinkuin mitkä monumentit.
– Ainakin näkee isä niistä, että omistaja on kotona.
– Voit tulla aikaisemmin kotiin. Minä en ymmärrä, mistä sinä saat rahaa istua joka ilta ravintolassa.
– En isältä ainakaan.
– Minä annan sinulle riittävästi, mutta en ylellisesti.
– Riittäähän ne tupakkarahoiksi.
– Niiden pitäisi riittää kohtuulliseen elantoon. Sanomalehdestä sinä voisit ansaita, mutta sinä et viitsi.
– Ovathan ne tarjonneet sieltä toimittajapaikkaa. Tahtooko isä, että minä ottaisin sen?
Onni tiesi kyllä, mitä hän sanoi. Yliopettaja Lyy ei sallisi koskaan, että hänen poikansa rupeaisi perustuslaillisen lehden vakinaiseksi toimittajaksi.
– En. Minulla on sinulle muuta työtä. Sinä tiedät tuon sanakirjatyön, joka minulla on suoritettavana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. Kaikki ainehisto on siihen valmis, mutta minä en ole ehtinyt sitä järjestämään. Kas tässä!
Ja yliopettaja Lyy avasi kirjoituspöytänsä kaapin ja löi Onnin eteen hirmuisen pinkan paperiliuskoja, jotka olivat sidotut nuoralla jonkinlaiseen pussiin. Avasi toisen kaapin ja löi toisen pinkan. Avasi kolmannen samalla seurauksella. Näytti niinkuin ei tavallinen ihmis-ikä olisi riittänyt noiden järjestämiseen.
Onni tunsi verensä todellakin kauhusta jähmettyvän, ajatellessaan että edes jonkun toisen täytyisi tehdä tuo jättiläistyö, saati sitten hänen.
– Tarkoittaako isä...?
– Tarkoitan. Sinulle maksetaan hyvästi. Saat saman palkan kuin minäkin saan. Minä käyn sitten vaan läpi ja tarkastan.
Siinäpä se! Isä näytti varsin vakavalta. Onni tiesi kyllä, milloin hänen kanssaan oli leikkimistä, milloin ei. Nyt oli hänellä tosi merrassa.
Kuitenkin teki hän vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen lyödäkseen asian leikiksi.
– Ajattelin että sopisi hellittää hiukan etukäteen...
– Ei penniäkään.
– Minulla olisi tänään juuri eräs osakunnan laina...
– Olkoon vaikka kaksi! Ellet sinä tee työtä, silloin kuin sitä sinulle tarjotaan, olet hulttio. Tiedä, että moni köyhä ylioppilas olisi seitsemännessä taivaassa saadessaan samoilla ehdoilla ansiota. Hyvästi!
Onni näki, että hänen täytyi tällä kertaa ainakin olla suostuvinaan, ellei hänen mieli aivan suututtaa isäukkoaan. Se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen ei yleensä tehnyt mieli jännittää jousta liiaksi, ensiksikin sentähden, että hän todellakin piti isästään, ja toiseksi sentähden, että hänen kansallistaloutensa ei sallinut mitään lopullista rinnanröyhistystä. Äidinkin vuoksi oli sellainen vältettävä.
Hän riisui sentähden huokaisten villaisen aamunuttunsa, asetti paperipinkat sen sisään ja sitoi kaikki tyyni hihansuista valtavaksi nyytiksi. Sen jälkeen katsoi hän koomillisella haikeudella isäänsä, joka tarkoin seurasi tuota toimitusta.
– Mitä nyt teet?
– Eipähän näitä käsissään kantamaan!
Senjälkeen viskasi hän säkin hartioilleen ja kääntyi ovea kohti.
– Oliko isällä jotakin muuta?
– Ei. Taikka: minä varoitan sinua vielä kerran vippausretkistä. Täytyy panna suu säkkiä myöten.
– Siinä tapauksessa se olisi sangen suuri, ainakin mitä tähän säkkiin tulee. Mutta pannaan mieleen!
– Huonot sukkeluutesi voit säästää perustuslailliseen äänenkannattajaasi. Kertoivat eilen Kansallispankissa, että sinä olet diskonteerannut siellä erään vekselin.
– Hätä ei lue lakia.
– Se on sopimatonta. Kenen nimillä?
– Hyvillä nimillä. Varatuomari Tavelan ja...
– Tunnetko varatuomarin?
– Ainoastaan tilapäisesti. Kapakkatuttavuus.
– Sitä vähemmän on sinulla syytä olla raha-asioissa hänen kanssaan. Ettes häpeä!
– Mitä se tekee näin langosten kesken?
– Häh?
– No niin, ainakin tulemme pian siksi, elleivät vanhat merkit petä. Eikö isä ole huomannut?
– Mitä?
– Että varatuomari käy meillä tuhkatiheään.
– Hän kuuluu arpajaistoimikuntaan, olen minä kuullut.
– Mutta miksi hän kuuluu arpajaistoimikuntaan?
– Se on hänen asiansa.
– Epäilemättä! Impi alkaakin jo vanheta käsiin.
– Hän on sinun sisaresi.
– Siispä meistä tulee langokset.
– Ole hupsimatta.
Mutta ukon mielenkiinto oli teroittunut. Kun hän oikein asiaa ajatteli, ei se ehkä olisi niinkään hullumpaa. Varatuomari Tavela olisi epäilemättä varsin arvokas vävy ja sitäpaitsi nuoren puolueen etevimpiä jäseniä. Impi Kaunikki alkaa myös jo olla sangen kypsynyt avioliittoon; sitäpaitsi oli hänellä vielä kaksi muuta tytärtä naitettavaa.
Se ei todellakaan olisi hullummaksi. Hän oli tavannut varatuomari Tavelan silloin tällöin Kansallistaloudellisessa yhdistyksessä ja he olivat myöskin usein vaihtaneet jonkun sanan. Erittäin selväjärkinen mies! Vahinko vaan, että hän kuului siihen puolueeseen. Mutta tällä tavallahan hänet voisi saada liitetyksi omaan leiriin, jos ei juuri kantaansa vaihtamaan, niin kaikissa tapauksissa suuresti modereeraamaan. Olkoon vain perustuslaillinen, kun ei ole parjaaja eikä panettelija ja suostuu yhteistoimintaan niiden kanssa, joiden kuitenkin kaikitenkin tuli vastata Suomen kohtaloista omantuntonsa ja historian tuomion edessä.
Sovinto puolueiden välillä oli välttämätön. Yliopettaja Lyy tunsi sen verissään ja hän oli jo kauan puuhannut sitä omien hengenheimolaistensa keskuudessa. Tämä naimiskauppa tulisi olemaan sille ikäänkuin näkyväinen symbooli, sovinto pienoiskoossa, Jumalan itsensä solmiama.
Kun vaan voisi olla oikein varma siitä, että asiassa olisi edes jonkinlaista perää! Kun ei Onni taas tapansa mukaan vaan puhunut hölynpölyä! Sen pojan puheisiin ei ylimalkaan ollut liikoja luottamista. Tuossa hän taaskin seisoi ja virnotti ovenpielessä ikäänkuin olisi hyvänkin aarteen löytänyt.
Mutta ukko päätti kuitenkin tällä kertaa alentaa itsensä.
– Tiedätkö jotakin? sanoi hän tuttavallisesti.
– En paljoa.
– Onko äiti sanonut sinulle jotakin?
– Ei mitään.
– Entä Impi?
– Hän on ujo?
– Varatuomari?
– Hän on mennyt minulle vekseliin.
– Sinä et siis tiedä mitään?
– En mitään.
– Mene matkoihisi.
Hän meni ilkkuen, valtaisa nyytti olallaan. Yliopettaja Lyy käveli edestakaisin harmistuneena, kädet housuntaskussa, istahti keinutuoliin, sytytti piipun, mutta unohtui jälleen sormillaan kirjoituspöytänsä kulmaan rummuttamaan.
Se ei todellakaan olisi hullumpaa. Mutta heti Onnin mentyä tuli äiti.
4.
– Minä en jaksa enää.
Hän oli sangen valtava ilmiö. Laaja ja lihavahko. Yliopettaja itse taas oli laiha ja käppyräinen. Hän tunsikin sentähden vaistomaista kunnioitusta aviopuolisoansa kohtaan, vaikka hänen hermonsa eivät nyt enää myöhemmällä ijällä sallineet mitään äänekkäämpiä voimankoetuksia.
– Mitä sinä et jaksa?
– Seisoa tuossa telefoonissa. Kun joka paikasta soitetaan ja kysytään ja hoilotetaan! Mitähän lienee muilla tämän kaupungin rouvilla toimitettavaa? Minusta tuntuu, niinkuin kasaantuisivat ne minulle kaikki.
– Sinä näytät todellakin sangen rasittuneelta.
Tämä oli kohteliaisuus. Rouva Lyy ei pitänyt mistään niinkuin siitä, että häntä sanottiin rasittuneeksi. Se ikäänkuin ylensi häntä hänen omissa silmissään ja antoi hänelle mieluisan mielikuvan yleisen hyödyn marttyyrista, joka kärsi toisten velttouden ja toimettomuuden takia.
Yliopettaja ei nähtävästi tänään halunnut enää mitään voimankoetuksia. Kohtaus Onnin kanssa oli ollut hänelle tarpeeksi.
– No, ei olisi ihme, jos näyttäisikin! Jo varhaisesta aamusta piti minun olla liikkeellä niiden Käsityön Ystävien takia. Ja nyt on minulla taas koht'ikään arpajaistoimikunnan kokous. Kun vielä rupesivat täällä kokoontumaan!
Yliopettaja oli jälleen sytyttänyt piippunsa, keinutteli ja puhalteli filosoofisia savukiehkuroita. Hän oli tällä kertaa päättänyt olla todellakin maltillinen.
– Missäpä he kokoontuisivat! He ovat niin tottuneet siihen. Ilmankos tässä ollaan kansallisen viljelyksen etuvartioita.
Yliopettaja puhalsi toisesta suupielestään humoristisen savuseipään. Mutta hänen vaimonsa ei ollut tällä kertaa leikkituulella.
– Minä en todellakaan jaksa enempää.
– Maa ja kansa vaatii meidän kaikki voimamme. Hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa.
– Niin sinä sanot. Mutta kun sitten saa palkakseen pelkkää kiittämättömyyttä!
– Toivotaan että historian tuomio tulee olemaan edullisempi.
Yliopettajan silmäkulmassa vilahti veitikka. Mutta hän rypisti heti jälleen otsansa arvokkaaksi.
Hänen vaimonsa ei ollut huomannut mitään.
– Tulevaisten sukupolvien vuoksihan tässä työskennellään. Mutta kyllä tämä nykyinen onkin hävytöntä, että ... ajattelepas, professori Bäckin rouva ei minua eilen tervehtinyt, vaikka me tapasimme toisemme Kansallisteatterin edustalla.
– Mitä sinä välität ruotsinmielisistä!
– Kukapa heistä mitään välittikään, mutta on se sentään liian häpeämätöntä. Hänen miehensä on tosin professori, mutta mikä hän itse on? Ei muuta kuin miehensä vaimo.
Yliopettajan teki mieli jälleen laskea suustaan sopimaton sukkeluus. Mutta hän ei uskaltanut enää.
– Eiväthän he tervehdi senaattorien rouviakaan, lausui hän tyynesti. Eikä ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta.
Mutta tyyneydestään huolimatta täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tuo seikka oli jo kauan aikaa häntä hermostuttanut. Ei suinkaan itsensä vuoksi, hän kyllä kestäisi mitä tahansa, vaikka pantaisiin häntä varten toimeen kansalaiskatkismus kaikessa laajuudessaan. Mutta vaimon ja lasten vuoksi. Eikä oikeastaan vaimonkaan, hänellä myöskin oli oma luonnonluoma panssarinsa, eikä suinkaan Onnin vuoksikaan, se poika kyllä löysi kaikissa olosuhteissa tilaa hyödyttömälle toiminnalle, mutta tyttärien vuoksi, erittäinkin noiden nuorempien, joiden vielä olisi pitänyt pysyä täydessä tietämättömyydessä tämän maailman pahuudesta, mutta jotka nyt jo nuorina imivät itseensä epäluuloa, vihaa ja katkeruutta. Se asia oli häntä jo kauan huolestuttanut. Sydämettömät! Myrkyttävät lasten ja imeväisten mielet. Tuosta vanhimmasta tyttärestä ei ollut niin paljon väliä, se kulki omissa utuisissa kolmenkymmenenkahden vuotiaan unelmissa, harrasti ruumiinpoltto-aatetta ja mietti, mitä lie miettinytkään. Mutta noiden kahden nuoremman, Ainon ja Alinan, aika olisi todellakin ollut vielä leikkiä ja karkeloida. Nyt uskalsivat tuskin ihmisten ilmoihin. Sellainen pitkitetty piiritystila voisi ajan pitkään käydä terveydellekin vahingolliseksi.
Sovinto puolueiden välillä oli todellakin toivottava.
Mutta rouva Lyy ajatteli vain omaa itseään.
– Ei siitä kuole, mutta kyllä se vaan kipenöittelee joskus, kun näkee, mitenkä kaikellaiset lortit katsovat oikeudekseen nostella nokkiansa ainoastaan sentähden, että he nimittävät itseään perustuslaillisiksi. Mitä he sitten tekevät ja tekevätkö he mitään? Käyttävät aikansa tyhjään politikoimiseen ja polittamiseen, saamatta aikaan edes sen verran todellista, hyödyllistä, isänmaallista työtä kuin tarvitaan yksien arpajaisten hommaamiseksi. Nekin jäävät kaikki meidän niskoillemme. En minä noita ruotsinmielisiä niin vihaakaan, ne nyt ovat kerran mitä ovat, epäkansallista, tuulen tuomaa romua, jotka ovatkin vasta varsin myöhään Suomenniemelle asettuneet, mutta näitä nuorsuomalaisia, suomenmielisiä perustuslaillisia taikka mitä he ovat, jotka itse asiassa eivät ole mitään suomenmielisiä ja jotka kuuluvat samaan kielikuntaan ja joilta nyt jo sentään voisi odottaa enempää. Mokomatkin heiluhännät!
Rouva Lyy ei kammoksunut sanaa, jonka hän harva päivä näki painettuna Uudessa Suomettaressa. Hän ei lukenut koskaan Helsingin Sanomia, eipä edes Onnin kirjoituksia siinä lehdessä. Hän oli puolueväriltään paavillisempi kuin paavi itse s.o. hänen miehensä, joka voi kyllä olla silmitön ja yksipuolinen politiikassaan, mutta joka omassa kamarissaan oli herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen maailmassa.
Siksi ei hän puuttunutkaan puheesen, vaikka hän kylläkin hyväksyi vaimonsa pääasiallisen ajatusjuoksun. Nuorsuomalaiset olivat todellakin tällä hetkellä vastenmielisempiä kuin vikingit. Sillä he saarnasivat samaa oppia suomenkielellä ja myrkyttivät laajan maaseudun, jonka luonnollinen puoluekanta muuten olisi ollut kansallismielisyys. Kuitenkin oli heidän joukossaan monta kyvykästä miestä, joista oli todellakin vahinko, että he jäivät ainoan oikean isänmaallisen puolueen, kansallismielisyyden hyväksi käyttämättä.
Rouva Lyy jatkoi:
– Ajattelepas, että he, nuoren puolueen rouvat nimittäin, kieltäytyivät kaikki järjestään tästäkin arpajaistoimikunnasta! Eipä sillä, ettemme me olisi voineet yksinkin saada mokomia aikaan – on tässä nyt suoriuduttu suuremmistakin vaikeuksista – mutta kun kerran on kysymyksessä koko maa ja koko kansa...
Yliopettaja ei enää kuunnellut niin tarkkaan hänen sanojaan. Hän vaipui hetkeksi miettimään sitä, mitä Onni oli sanonut hänelle.
Hän keskeytti äkkiä:
– Mutta varatuomari Tavela? Hän kuuluu toimikuntaan?
– No, hänellä nyt näkyy olevan hiukan enemmän järkeä päässä. Hän ei nyt iljennyt olla suostumatta, kun minä itse senaattorinrouva Tyrnin kanssa menin häntä pyytämään.
– Mitä sinä pidät hänestä?
– Mitäpä minä hänestä! Toimittaahan tuo ne asiat, jotka hänelle annetaan. Eipä sillä, että häntä hyödyn vuoksi olisi tähän komiteaan pyydettykään, mutta täytyi nyt saada joku perustuslaillinen. Mikä hän muuten on, en tiedä. Hieno mies tietystikin, osaa käyttäytyä ja puhua muustakin kuin politiikasta. Kuinka niin?
– Ilman vaan.
Yliopettaja ei vielä tahtonut julkaista salaisuuttaan. Täytyi tunnustella hiukan enempi maaperää.
Rouva Lyy oli noussut ja asettunut peilin eteen.
– Minä näytän todellakin aivan kalpealta. Kyllä sinä minun mielestäni hyvin voisit sanoa Impi Kaunikille, että hän jo saattaisi ruveta auttamaan minua. Hän juuri olisi omiaan istumaan näissä komiteoissa. Eipähän hänellä muutakaan työtä ole! Kulkee Ateneumissa piirustamassa, harrastaa rauhanaatetta ja nyt vielä tuota ruumiinpoltto-yhdistystään. Esperanto puuttuu vielä! Katsoisi edes hyvän ja kunnon miehen itselleen...
Nyt ei yliopettaja enää voinut pidättää itseään.
– Entäpä, jos me katsoisimme? sanoi hän viekkaasti.
– Minulla on muutakin tekemistä.
– Siinä tapauksessa täytynee minun pitää huoli siitä asiasta.
– Sinun!
Rouva Lyy ei todellakaan voinut olla naurahtamatta. Sepä olisi hauska näky, jos hänen miehensä, herra yliopettaja, vakava poliitikko ja vanhan puolueen tuki ja turva, alkaisi juosta etsimässä miestä tyttärelleen!
– Niin juuri. Kenties on jo katsottunakin.
– Aiotko perustaa avioliittotoimiston?
– Kansallisen panttilainausliikkeen minä olen jo perustanut.
Yliopettaja tuntui todellakin olevan tavallista paremmalla tuulella. Rouva Lyy katsoi aviopuolisoonsa, joka oli pannut piipun pois ja noussut ylös.
– Onko Onni jälleen jutellut sinulle joutavuuksia?
– Sinä tiedät siis?
– En mitään. Mutta minä tiedän, että hänen ainainen ja ruma tapansa on ilvehtiä sisariensa kustannuksella. Hän oli äsken täällä.
– Me puhuimme muista asioista.
Yliopettaja katsoi kattoon. Hän ei tiennyt oikein, jatkaisiko.
Mutta hänen vaimonsa tuli hänelle apuun.
– Me menemme kaiketi tänä iltana noihin iltahuveihin.
– Mitä siellä on?
– Ne ovat tosin ruotsinmielisten toimeenpanemat, mutta koska meillä pian on omatkin arpajaiset, taitaa olla parasta yleisen hyödyn kannalta näyttää sovinnollisuutta. Varatuomari Tavela pitää siellä puheen.
– Vai niin. Me menemme tietystikin.
Yliopettaja katsoi niin merkillisesti vaimoonsa, että tämä kysyi kummastuneena:
– Miksi niin erityisesti?
– Voi olla hyvä, että hänkin joskus tulee mukaan.
– Hän ei juuri pidä iltahuveista.
– Näistä pitää hän varmaan.
– Kuinka niin?
– Minä oletan sen.
– Hän ei tanssi.
– Ei hänen tarvitsekaan. Hän voi istua meidän kanssamme.
– Sitä huvia on hänellä kylläksi kotonakin.
– Mutta eipä hän juuri näytä välittävän siitä.
– Me pyydämme jonkun nuoren ja hienon kavaljeerin hänelle seuraa pitämään.
– Esimerkiksi kenen?
– Esimerkiksi varatuomari Tavelan.
Nyt oli sana sanottu. Yliopettaja odotti jännitettynä.
– Jos hän suostuu, niin.
– Hän suostuu kyllä.
Nyt selvisi asia myöskin rouva Lyylle.
– Hänkö on se sinun katsomasi?
– Mitäs puuttuu? mies kuin maisteri. Hyväpalkkainen, vakaantunut nuori mies, eikä vailla valtiollista tulevaisuutta.
– Perustuslaillinen!
– Sovinto puolueiden välillä on oven edessä. Tämä tulisi vain sitä omalta pieneltä osaltaan jouduttamaan.
– Siis politiikkaa?
– Kuka tietää.
Yliopettaja Lyy näytti oikein diplomaatilta seisoessaan siinä, pitkässä syrtuutissaan, käsi ovelasti takinpoveen pistettynä. Tietysti oli asia hänelle sangen kaukana politiikasta. Mutta se huvitti häntä ja hän tiesi, että hän tällä selityksellä saisi vaimonsa parhaiten taipumaan myötätuntoiseksi mahdolliselle avioliitolle.
– Tiedätkö jotakin?
– Tiedän, mitä tiedän.
Ja yliopettaja näytti aina viekkaammalta. Hänen vaimonsa mietti hiukan.
– Siihen asiaan en minä pane tikkua ristiin, sanoi hän sitten päättävästi.
– Ei ole tarviskaan.
Ovikello helähti.
– Taitaa tulla jo se siunattu toimikunta. Jäätkö kotiin?
– Onpa minulla täällä omakin kokoukseni.
Rouva Lyy meni ja kuului jo eteisessä sydämellisellä äänellä tervehtivän tulijoita. Yliopettaja katsoi hänen jälkeensä ja löi näppiään. Nyt oli eukolla ainakin jotakin miettimistä yleishyödyllisten toimiensa lomassa.
Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen.
5.
Sillä välin kuin yliopettaja Lyyn luona näin suunniteltiin perheen ja yhteiskunnan kohtaloita, istui kultainen nuoriso Catanin kahvilassa erään nurkkapöydän ääressä suunnitellen omaa suhdettaan isänmaahan ja ihmiskuntaan. Sinne oli myöskin Onni satamarkkasensa kanssa ehättänyt.
Muun seuran muodostivat: Yrjö Ylänne, hypermoderni arvostelija, Aaro Alanne, dekadenttikirjailija, Kalle Kaurio, huomattava musiikki-entusiasti ja Vilho Viksari, radikaalinen sanomalehtimies. Premiäärinäyttelijä Tuomas Tuulihattu ei oikeastaan kuulunut tähän ryhmäkuntaan, mutta oli liittynyt siihen tällä kertaa muiden puhetoverien puutteessa.
Suurinta ääntä piti tällä kertaa Vilho Viksari.
– Ajatelkaas, minä tulen suorastaan Helsingin Sanomien toimistosta. Herrat eivät ole suvainneet painattaa minun kirjoitustani. Eikä siinä kuitenkaan oltu muuta kuin aivan päällisin puolin haukuttu heidän omaa lehteään. Se on minulla täällä mukanani. Tahdotteko kuulla?
Yleisellä huutoäänestyksellä kumottiin ehdotus. Viksari yksinään huusi: "jaa".
– Sikamaista se on kaikissa tapauksissa, sanoi. Minä protesteeraan. Mitä on tehtävä? Sananvapautta poljetaan.
– Meidän on kaiketi perustettava uusi lehti, huomautti Onni Lyy piloillaan.
– Ja uusi puolue, säesti Yrjö Ylänne.
– Minä puolestani perustaisin mieluummin uuden isänmaan, sanoi Aaro Alanne.
– Myöskään koko tämä maapallo ei miellytä minua, ilvehti Tuomas Tuulihattu.
Mutta Vilho Viksari ei ollut leikkipäällä tänään.
– Ne kuuluvat hommaavan sovintoa siellä yläilmoissa, mutisi hän hampaittensa välistä. Helvetti!
– Taotaan me sillä aikaa aseita.
Se oli Kalle Kaurio, musiikki-entusiasti, joka lausui nämä syvämietteiset sanat.
– Eläköön musiikki!
– Häntä pystyyn!
Kalle Kaurion malja juotiin sameassa absintissa. Se oli voittokulussaan maailman ympäri ehtinyt vihoviimein herättää myöskin Suomen punaposkisten dekadenttien huomiota.
Samassa syöksyi sisälle sosialistinen nuorukainen Pekka Pulliainen, tulipunaisessa kravatissaan.
– Minä tulen juuri työväenkokouksesta ylioppilastalolta. Kuinka te ette ole siellä?
– Pidetään täällä omaa kokousta.
– Koirien kirkonmenoa?
– Kuningas alkohoolin palvelusta.
Hän ennätti kuitenkin tällä kertaa istahtamaan. Muuten oli hänellä aina kiire ja taskut lentolehtiä pullollaan.
– Mitä uutta kokoukseen?
– Eipä mitään. Useimmat puhujat vihellettiin alas.
– Esiinnyitkö sinä?
– En tällä kertaa. Siellä oli myöskin eräs vanha herra, joka puhui jokseenkin järkevästi.
– Hänet vihellettiin myöskin alas?
– Ei, ulos. Hän meni niin että liepeet liehui.
– Tunsitko hänet?
– En. Mutta sanottiin, että se oli joku vanha lehtori maaseudulta.
– Suomettarelainen?
– Sanoi olevansa. Mutta puhui kuin pahin perustuslaillinen.
– Niinhän ne aina tekevät julkisissa kokouksissa.
– Se on sitä logiikkaa.
Mutta Pekka Pulliainen oli käynyt vakavaksi.
– Minä tahdon tutustua siihen mieheen. Mikä into, mitkä laajat näköalat! Hän alotti maailman luomisesta ja lopetti viimeisten päivien tapahtumiin. Sitä kuunneltiin suurella jännityksellä.
– Mutta miksi hänelle vihellettiin?
– Kun hän lopuksi mainitsi olevansa suomettarelainen. Minä aion heti ottaa selvän hänen osotteestaan.
– Kenties voisit vielä saada kiinni hänet.
– Luultavasti hän ei ole vielä ehtinyt kauaskaan.
Pekka Pulliainen nousi ylös ja lähti yleisen naurunremakan kestäessä. Vilho Viksari juoksi hänen peräänsä ja kysyi miehen nimeä. Ehkä voisi kyhätä jonkun pätkän asiasta.
– Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Hän esitti itsensä heti alussa kaikuvalla äänellä. Suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies.
– Erinomainen nimi.
– Ja merkillinen suomettarelainen.
Se oli todellakin ollut setä Malakias. Hän oli käyttänyt hyvin aikansa varatuomarista erottuaan. Oli ostanut vekselilanketit, riidellyt suomenkieltä osaamattoman neidin kanssa paperikaupassa ja nähnyt Ylioppilastalon edustalla sankan kansanjoukon. Mennyt kokoukseen, puhunut ja tullut ulos ajetuksi. Kaikki vajaan tunnin kuluessa.
Mutta Pekka Pulliaisen käynti oli antanut aika vauhdin nuorten miesten keskustelulle.
– Siinä on ainakin mies, jolla on ihanteita, huomautti Kalle Kaurio syvällä rintaäänellä.
Hänen erikoisuutena oli se, että hän osasi antaa syvämielisen ja metafyysillisen kaiun kaikkein tavallisimmillekin sanoille ja asioille. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä kuunneltiin tässä piirissä aina suurella kunnioituksella, niinkuin miestä, joka on murtanut kaikki turhat mielikuvat ja tuijottaa suureen ja tyhjään tuntemattomuuteen.
Tällä kertaa kylvi hän kuitenkin tien oheen.
– Niinkuin ei tässä muita olisi, hymähti arvostelija viiksiään kiertäen.
– Pessimismi on myöskin ihanne, vakuutti dekadenttikirjailija.
– Taide on minun jumalani, julisti premiäärinäyttelijä.
– Ja minun jumalani kuningas alkoholi, kerskasi keveästi Onni Lyy.
Mutta musiikki-entusiasti katsoi yhä syvämietteisesti eteensä.
– Se on kaikissa tapauksissa jotakin positiivista. Teillä on jokaisella edes jokin jumala. Minulla yksin ei ole mitään. Te toki väitätte jotakin...
– Tietysti niin pian kuin me ajattelemme, kivahti dekadentti.
– Siinäpä se. Jokainen ajatus sellaisenaan on jo jotakin positiivista ja rajoittaa ihmistä. Ei pitäisi ajatella mitään.
– Ei ainakaan paljoa, nauroi Onni Lyy.
– Ei ollenkaan. Te liikutte käsitteillä, mutta tiedättekö, mitä käsitteet ovat oikeastaan? Ne ovat virvatulia. Petosta, valhetta! Totta on ainoastaan se pohjaton rimpisuo, jonka päällä ne leijailevat, nimittäin meidän oma sisin itsetiedoton maailmamme. Ei ylöspäin, vaan alaspäin siis, ei päivään ja aurinkoon, vaan yöhön ja pimeyteen siis käy kaikkien totuuden-etsijäin tie.
Tällä kertaa hän oli onnistunut. Syntyi nuorten miesten ylle hetkeksi lyhyt, metafyysillinen vaitiolo. Kukin tuijotti synkästi eteensä, ikäänkuin olisi jo tuntenut kätensä totuuden-etsijän salaperäistä lyhtyä puristavan.
Toistaiseksi puristi se ainoastaan absinttilasia.
Vilho Viksari oli istunut edellisen aikana äänettömänä. Hän ei ylipäänsä antautunut näin syvämielisiin asioihin ja sitäpaitsi oli hänellä oma pätkänsä mietittävänään. Vahinko vaan, että hän niin harvoin sai mitään painetuksi.
Nyt keskeytti hän yleisen vaitiolon:
– Mikä on totuus?
Kaikki tunsivat ikäänkuin paino olisi pudonnut heidän poveltaan.
– Totuus on itsensä etsiminen, koetti Kalle Kaurio vielä jatkaa äskeistä mielialaa.
– Jota ei löydä milloinkaan.
– Sepä se juuri onkin suurta. Tie, totuus ja elämä. Huomatkaa tämä kolmiyhteys.
Alussa oli sana.
Vilho Viksarin kanssa oli mahdoton ylläpitää mitään vakavampaa keskustelua. Lumous oli haihtunut ja musiikki-entusiasti vaipui omaan onnettomuutta uhkaavaan vaitioloonsa, silmät synkästi kulmien alta etäisyyteen tuijottavina.
Mutta muut tunsivat jälleen päässeensä maailmallisempiin asioihin.
– Totuus on summa kaikkien ihmisten todellisuudesta, julisti Yrjö Ylänne.
Hänen voimansa oli sanavalmius, jonka avulla hän milloin tahansa voi lasketella suustaan suppeita viisauden lauselmia. Ne eivät sanoneet juuri mitään, mutta se ei ollut tarkoituskaan.
– Minun todellisuuteni on teatteri, julisti premiäärinäyttelijä.
– Ja minun viina.
Onni Lyy kerskaili aina juomisellaan, ehkä juuri sentähden, että hän joi kaikista vähimmän.
– Ja minun naiset, sanoi dekadenttikirjailija, jotakin sanoakseen.
– Ja minun sanomalehti, kun me vaan saisimme oikean bulevardisanomalehden.
Tämä oli tietysti Viksarin lempiajatus.
– Minulla ei ole mitään todellisuutta, huokasi musiikki-entusiasti.
Hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Oli kerta kaikkiaan jälleen päästy kiinni käytännöllisempään elämään.
– Minun mielestäni olisi ensiksi perustettava uusi teatteri, sanoi Tuomas Tuulihattu. Pieni, yksityinen teatteri, valitulle yleisölle, jossa koetettaisiin vaikuttaa yhtä paljon väreillä ja plastiikalla kuin sanoilla ja ajatuksilla.
Tämä oli liian vanha ajatus. Kukaan ei enää tarttunut siihen.
– Äh, teatteri! huusi Vilho Viksari. Kuka ihminen enää viitsii käydä teatterissa? Se on vanhettunut taidemuoto, joka ei enää vastaa tarkoitustaan. Sillä on ollut kaksi kukoistuskautta: toinen helleeninen, jolloin se oli jumalanpalvelusta, ja toinen renässansi, jolloin se oli markkinahuvia. Kolmatta ei tule. Kaikki nykyaikainen teatteri on vain noiden kahden äärimmäisyyden matkimista.
Tämäkään ei ollut mitään uutta. Mutta siitä kannatti kuitenkin keskustella.
– Minä puolestani taas luulen, että me juuri olemme uuden kukoistuskauden ovella, sanoi Yrjö Ylänne. Teatteri on juuri se pirun kirkko, jota me tarvitsemme.
– Epäilemättä on kauneus jälleen tulemassa kansojen uskonnoksi, lausui vakaumuksella Aaro Alanne.
Hän nimitti itseään oikeastaan aivan väärin dekadentiksi. Hän oli kauneuden palvelija ja kulki alituisessa tunneväristyksessä.
Mutta Vilho Viksari piti innokkaasti puoliaan.
– Taide ja nykyaika! Kauneus ja työväenliike! Te olette vanhoillisia, rutivanhoillisia, niinkuin pohjaltaan kaikki kaunosielut! Te uneksitte palajamista ihmiskunnan lapsuuteen ja restaureeraatte vanhoja taidemuotoja niinkuin arkkitehdit katoolisia kirkkoja. Nykyajan taide on sanomalehti. Se on se teatteri, joka nykyään näyttää hyvälle hyvän muodon ja pahalle pahan, sanalla sanoen: pitää peilin meidän edessämme. Samalla se on myös koko maailman kokouspaikka, kestikievari, markkina-majatalo, niinkuin teatteri Shakespearen aikaan. Siinä on myöskin kaikki näyttelijänsä: korkeiden koturnien kävijät, toisin sanoen, mahtipontisten pääkirjoitusten sepittäjät, yleisön huvittajat, klownit, niinkuin minä ja moni muu, ensimäiset rakastajat niinkuin Onni Lyy ja Aaro Alanne, ja teatterikonnat niinkuin Yrjö Ylänne ja muut arvostelijat. Sitä paitsi on siinä lukematon joukko statisteja, varusmestareita, valaistuksen hoitajia, kuiskaajia, kulissimiehiä ja lopuksi ohjaajat ja tirehtööri. Sanomalehti on nykyään se taidemuoto, joka syleilee laajimmin olevaisuutta, joka yhdistää kaikki taiteet ja tulee nielemään kaikki muut. Te näette sen jo Amerikasta! Siellä ei kukoista muut kuin sanomalehti. Jumalan kiitos, sitä ei ainakaan ollut helleeneillä, ei Shakespearella! Se on meidän oma keksimämme, "une volupté nouvelle", niinkuin tämä sikaari. Eläköön Gutenberg!
Hän tyhjensi lasinsa innostuksen huumauksessa. Kukaan ei tiennyt oikein, puhuiko hän totta vai leikkiä. Mutta kaikissa tapauksissa oli hän hetkiseksi onnistunut kiinnittämään seuran huomion itseensä. Ja sehän oli pääasia.
– Sinä unohdit permannon, hymähti ylenkatseellisesti Yrjö Ylänne. Se on kaiketi yleisö-osasto.
– Ja riitelevät puolueet, sanoi Aaro Alanne. Minusta on se vielä toistaiseksi sangen epävapaa taidemuoto.
Mutta Vilho Viksari oli kerran päässyt hyvän langan päästä kiini. Ja hän jatkoi järkähtämättä:
– Aivan niinkuin teatterit ennen olivat eri puolueiden äänenkannattajia, ovat nyt sanomalehdet. Jokaisella ministerillä on nyt oma orgaaninsa aivan kuin ennen prinsseillä ja ylimyksillä omat teatterinsa. Samoin kuin ennen loukatut aatelisherrat tunkeutuivat miekkoineen näyttämölle, tunkeutuvat nyt loukatut kansalaiset sanomalehden toimistoihin. Samoin kuin ennen komeljantit olivat yleisesti halveksittuja...
– Ovat nyt sanomalehtineekerit, liitti pilkallisesti premiäärinäyttelijä.
– Vaikkapa niinkin. Ja samoin kuin draamojen tekemistä pidettiin ennen Shakespearen alempana kirjailemisena, mutta sonetteja ylempänä...
– Samoin pidetään kerran Vilho Viksaria suurempana kirjailijana kuin nyt Shakespearea.
Viksari oli saanut puhua jo liian kauan. Kukaan ei enää viitsinyt kuunnella häntä.
– Minä halveksin sanomalehtiä, ilmaisi lyhyesti kantansa Aaro Alanne.
– Ja minä puoluepolitiikkaa, julisti Tuomas Tuulihattu.
– Onnellisia miehiä, iski Yrjö Ylänne asteen ylempää. Halveksuminen on sen mitalin toinen puoli, jonka toinen on entusiasmi.
Tämä oli taas jälleen yksi noita hänen viisaudensanojaan.
Onni Lyy oli istunut hetkisen äänettömänä ja katsellut ulos ikkunasta.
– Minun mielestäni on ihmis-elämän tarkoitus koettaa niin paljon kuin mahdollista asettua elämän ulkopuolelle, virkahti hän nyt filosoofisesti.
Mutta musiikki-entusiasti oli istunut vielä kauemmin äänettömänä. Nyt vilkastui hän äkkiä:
– Sinä sanoit sanasen, ystäväni. Juuri se on ihmis-elämän tarkoitus, josta eivät tiedä mitään päivän lapset. Tiedättekö, mikä on ollut minun elämäni onnellisin hetki? Se oli eräänä varhaisena aamuna. Taisi olla kevät. Tapasin itseni istumasta eräässä ikkunassa ja katsomassa päivänpaisteiselle pihamaalle. Liiterin seinä oli maalattu punaiseksi, mutta matalan puurakennuksen seinä keltaiseksi. Pihalla leikki parvi lapsia kirkuvanvärisissä puseroissaan. Eräällä pikku tytöllä oli kädessään sininen ilmapallo. Puurakennuksen portailla istui keskenkasvuinen juutalaistyttö paitahihasillaan.
Kaikki odottivat jännityksellä. Kalle Kaurio tuijotti eteensä, niin että silmät pullistuivat kuopissaan, piti pienen taidepaussin ja koetti palauttaa mieleensä entistä elämystään niin selvänä ja kirkkaana kuin mahdollista. Hän jatkoi:
– Siinä ei sattunut mitään, siinä ei tapahtunut mitään. Pikkutyttö itki. Eräs pojista oli päästänyt lentoon ilmapallon. Juutalaistyttö meni hänen luokseen ja otti hänet syliinsä. Hän huusi jotakin toisille lapsille ja torui. Toiset nauroivat hänelle. Kaikki tuo ei liikuttanut minua vähintäkään, minua ei säälittänyt se, joka itki, eivätkä huvittaneet ne, jotka nauroivat, mutta kuitenkin oli heidän jokainen liikkeensä ja sanansa olevinaan minusta jotakin hyvin tärkeätä, jota minun välttämättä piti seurata ja tarkastaa. Minun pääni oli merkillisen kylmä ja kirkas. Ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni tunsin minä itseni pelkästään huomioiden tekijäksi enkä miksikään muuksi. Minä en suurentanut niitä enkä pienentänyt niitä, en tyylitellyt niitä enkä lajitellut. Minä olin ainoastaan peili ja heijastin kaikki esineet ja asiat tuolla pihalla ehdottomasti oikein, jokaisen piirteen ja jokaisen värin, sellaisinaan kuin ne olivat. Minä ajattelin: tämä mahtaa olla jumalan suhde maailmaan. Sitten ajattelin minä: nyt olen minä oikea taideniekka.
Hänen kasvoillaan oli heijastus etäisistä maailmoista ja silmänsä olivat päästä putoamaisillaan. Viksarin mielestä olivat ne jo vähintään kyynärän päässä tavallisista olinpaikoistaan, niinkuin kaksi sarkanappia kahden kepin päähän kiinnitettyinä.
Musiikki-entusiasti käännähti äkkiä, kohautti hartioitaan ja hymähti:
– Samassa kaatui joku tuoli takanani. Minä käännyin ympäri ja näin sohvalla kuorsaavan naisen ja hänen edessään pöydällä portteripullon ja pari lasia. Se oli näköala erään tyttöpaikan ikkunasta.
Nuoret miehet värisivät tyytyväisyydestä. Sitä voi todellakin sanoa elämänsä onnellisimmaksi hetkeksi! Kalle Kaurio oli tällä kertaa saavuttanut heidän kaikkien jakamattoman tunnustuksensa.
Ulkona paistoi päivä pitkin kimmeltäviä puidenoksia. Kello oli 3 ja koulunuoriso parveili remuten ja toisiaan tyrkkien talvisella puistikko-käytävällä. Silmät kiilsivät kuin mustikat metsässä, paksut palmikot häilähtelivät kehittymättömillä hartioilla ja äänensortoiset nuorukaiskurkut kumahuttelivat miehekkäitä bassotervehdyksiä pitkän ja liian korkeilla kauluksilla ujutetun kaulan päästä. Vilahtelivat myöskin viiksiniekat kaartinluutnantit kaikessa isänmaallisessa marttyyriudessaan, näkyi myöskin moni viiksetön ja sileä uusmaalaisnaama, niiden välissä jotkut kansainväliset kauppamatkustajan kasvot ja joku pyöreäverinen venakko kapeasilmisine tyttärineen. Ajurien lyhyet kuomureet hurahtelivat ohitse kuin salamat, ketään väistämättä, mistään välittämättä, ja vihreät, välkkyvät ja kylmänkirkaisevat raitiotievaunut leikkasivat pohjolan lumista luontoa niinkuin timantti lasia. Kaikki hohtavan pakkasautereen hopeoitsemana.
Siellä karkeloi päivän kansa.
Mutta sisällä istuivat nuoret miehet otsa rypyssä ja silmät liikkumattomina eteensä seivästettyinä. Kosmillinen mieliala oli jälleen vallannut heidät. Autio ja tyhjä äärettömyys lainehti onnettomuutta uhkaavana heidän edessään ja jumalan henki liikkui tyhjennettyjen absinttilasien päällä.
He olivat tarkoituksensa saavuttaneet, – täksi aamupäiväksi.
6.
Päivällisen jälkeen kertoi varatuomari Tauno Tavela sedälleen, mitä varten hän oli ruvennut miettimään naimisiinmenoa.
– Katsos, rakas setä, minun hermoni eivät siedä enää tätä nuorenmiehen elämää. Päältäpäin, jumalan kiitos, minä vielä käyn laatuun, mutta sisältä päin...
– Täynnä kuolleiden luita ja kaikkinaista raadollisuutta!
– No, jos en juuri sitäkään, niin kaikissa tapauksissa heikko niinkuin Kiinan valtakunta, joka välttämättömästi tarvitsee ympärillään buffertivaltioita pysyäkseen ollenkaan pystyssä.
– Ja nyt sinä olet päättänyt hankkia itsellesi tuollaisen buffertivaltion?
– Niin. Ensiksi yhden, ja sitten, jos jumala sallii, useampia. Tämä nuorenmiehen elämän demokraattisuus ei miellytä minua enää. Tällä sohvalla on kuka tahansa istunut ja tämän pöydän ääressä ovat sadat ihmiset janonsa sammuttaneet. Minä tahdon olla isäntä talossani. Täällä minä en ole isäntä enkä vieras.
– Mutta juuri sehän on ihanaa tässä kapakkaelämässä. Minun mielestäni on ravintola juuri nykyaikaisen kansanvaltaisen kulttuurin kaunein hedelmä. Ajattele vaan ulkomaita! Missä tahansa kulttuuri on korkealla, siellä kukoistaa myöskin ravintolaelämä. Eipä sillä, että minä olisin käynyt siellä, mutta minä olen kuullut niin. Täällä tapaavat kaikki toisensa, täällä suoritetaan kaikki asiat. Huvi ja hyöty ovat täällä yhdistetyt. Köyhä unohtaa täältä hetkiseksi köyhyytensä ja rikas rikkautensa. Kaikki ovat täällä tasa-arvoisia. Samoin kuin ennen vanhassa Hellaassa torit ja voimistelulaitokset olivat kaikkien kokouspaikkoja, ovat nyt ravintolat. Sitä vaatii meidän ilmanalamme. Ihanteellinen yhteiskunta olisi minun mielestäni se, jossa kaikki ihmiset asuisivat suurissa hotelleissa, siellä olisi heillä kirjastonsa, pankkinsa, sanomalehdentoimistonsa ja lopuksi suuret ravintolasalit, joissa kaikki nauttiminen suoritettaisiin valtion kukkarosta.
– Juuri tuosta kukkarosta aion minäkin vähitellen päästä osalliseksi. Mutta muuten annan minä palttua sinun ihanneyhteiskunnallesi.
Setä Malakias höristi korviaan.
– Aiotko jotakin valtionvirkaa hakea?
– Nykyään ei niitä haeta enää, niitä tarjotaan.
– Sinulle? Perustuslailliselle!
– Kukatietää.
Veljenpoika hymyili salaperäisesti. – He istuivat kahvilan puolella Seurahuoneen alakerrassa mukavasti sohvaan ojentuneina. Hyvä päivällinen, hyvä sikaari, kuppi kahvia ja lasi likööriä, kaikki oli omiaan elämää eheäksi soinnuttamaan.
Setä Malakias pudisti päätään.
– Mahdotonta. Mikä virka?
– Tietysti hyvä virka.
– Hallinnollinen?
– Luonnollisesti. Kukapa tässä enää hallittavaksikaan! Sitäpaitsi: kun kerran kuuluu hallitsevaan puolueeseen...
Setä ei ollut kuulevinaan kompasanaa.
– Jossakin keskusvirastossa?
– Senaatissa.
– Joku sihteerinpaikka?
– Senaattorin salkku.
Setä ponnahti. Sitten vihelsi hän pitkään.
– Vai niin? Joko ollaan niin pitkällä?
– Kuten näet, on sovinto puolueiden välillä täydellinen.
Veljenpoika nauroi ääneensä. Mutta setä Malakiasta ei naurattanut.
– Kyllä se sentään on liian hävitöntä.
– Kuinka niin? Minun mielestäni pitäisi juuri sinun vanhana suomettarelaisena olla ensimäinen tukemaan kotimaista hallitusta.
Setä Malakias ryyppäsi ja katsoi lasin laidan yli. Kannattaisiko tuolle ollenkaan ruveta selittämään?
– Minä tosin olen suomettarelainen, sanoi hän, mutta en minä sentään eläissäni ole kaikkia hallituksen metkuja kannattanut. Jos sinne sitäpaitsi alkaa päästä semmoisia miehiä kuin sinä, niin...
Hän sylkäsi voimakkaasti. Varatuomari nauroi. Setä painoi pään käsivartensa varaan ja katsoi häneen tutkivasti:
– Vai niin! Sinä Senaattiin!
– Miksei? On siellä huonompiakin miehiä istunut.
– Mutta ei nuorempia. Ethän sinä vielä ole laillisessa ijässäkään.
– Se ei olekaan enää nykyaikana tarpeellista.
– Mitä ansioita sinulla on?
– Ei mitään.
– Mitä ymmärrät sinä maan ja kansan asioista?
– En tämän enempää.
– Ja siitä huolimatta...?
– Juuri siksi, rakas setä.
Varatuomarin tyyneys oli hermostuttava. Sitä paitsi väreilivät hänen suupielensä niin kutkuttavasti, että setää väkisinkin rupesi naurattamaan:
– Luonnollisesti lasket sinä vain leikkiä.
– Siitä on ollut puhetta. Asia riippuu ainoastaan minusta itsestäni.
– Tiedä huutia!
– Aivan totta.
– Tarjoillaanko niitä noin vaan?
– No, kenelle tahansa!
– He ottaisivat sinut todellakin?
– Avosylin. Voit olla varma siitä. He ovat kiitollisia, kun saavat minut.
– Taikka, kuten sanoit: kenen tahansa.
– Kenen tahansa perustuslaillisen.
– Sangen merkillinen hallitus.
– Ja vielä merkillisempi oppositsionipuolue. Eikö totta?
Setä nyykäytti päätään hajamielisesti.
– Minua ei siis tarvita täällä enää?
– Ei mitään sovintoa aikaansaamaan. Mutta sinä voit sovinnon vahvistaa.
– Kenties myöskin sinun avioliittosi?
– Se riippuu siitä, otanko viran vastaan.
– Taikka päinvastoin.
– Miten vaan sinua miellyttää.
– Oletko kosinut jo?
– En vielä. Mutta luultavasti tänä iltana.
– Rakastatko häntä?
– Sitä en juuri voi sanoa.
– Miksi nait hänet?
– Miksi niin monet muut ovat tehneet saman tempun?
– Minä en.
– Syytä itseäsi!
Setä oli jutellut yhä hajamielisemmin. Nähtävästi harhailivat hänen ajatuksensa jo aivan toisissa asioissa.
– Tanskanmaassa on jotakin mätää, virkahti hän miettiväisesti.
– Minulla ei ole mitään halua rupeamaan sen Hamletiksi.
– Mieluimmin Poloniukseksi, arvaan minä?
– Kohotat minut liian korkealle. Toistaiseksi olen minä ainoastaan sen haudankaivaja.
– Sinä olet haaska, Tauno.
– Se kuuluu minun ammattiini. Muuten pyydän minä päästä kaikista lähemmistä tuttavallisuuksista.
Sedän katsanto kävi yhä miettiväisemmäksi.
– Luulen, että minusta pian tulee teille Fortinbras.
– Miksei yhtä hyvin suoraan haamu tuonelasta?
Setä oli nyt päättänyt ajatussarjansa. Hän löi äkkiä pöytään kämmenellään, niin että lasit läikähtivät.
– Tässä pitää tehdä puhdasta, sanon minä.
– Näen, että aiot pian tehdä puhdasta ainakin tällä pöydänkulmalla.
– Tällä maan kulmalla tarkoitan minä. Tämä sovinto ei käy kontoon.
– Etkö juuri tullut rauhaa rakentamaan?
– Rauhaa kyllä, mutta en tällä pohjalla. Nyt tahdon minä sotaa.
– Sinun mielipiteesi muuttuvat liian pikaisesti.
– Entä sinun?
– Ne ovat syvän ja perinpohjaisen miettimisen hedelmiä.
– Mitä aiot tehdä Senaatissa?
– Tietysti jatkaa vanhaa virkavaltaa.
– Sen uskon sinusta kyllä.
– Toivon, että et pidä minua sosialistina.
– Luulin ainakin sinua vapaamieliseksi?
– Sen hulluuden olemme me jo aikaa sitten jättäneet.
– Niinkuin kansanvaltaisuudenkin?
– Niin.
– Mitä te sitten olette?
– Ainoastaan ja pelkästään perustuslaillisia.
– Se ei ole paljon, se.
– Se riittää meidän aikoinamme.
Setä naputteli rystysillään pöytään. Nähtävästi hän oli enemmän kiihdyksissä kuin mitä hän tahtoi näyttää hymyilevälle veljenpojalleen.
– Se ei olisi riittänyt minun aikoinani.
– Sinä oletkin jo vanha mies, setä.
Setä ei voinut hillitä itseään enää. Hän hypähti seisomaan.
– Olkoon! Mutta minä olen kuitenkin vielä tarpeeksi nuori näyttääkseni sinulle ja sinun kaltaisillesi, että tämä liitto on isästä ja p—-eestä. Se ei saa tapahtua, jumaliste, niin totta kuin nimeni on Teofilus Malakias Tavela.
– Se tapahtuu kuitenkin.
– Ei, sanon minä.
– Aiotko potkia vasten virtaa?
– Vaikka koskea. Sittenpähän nähdään, kuka meistä kontin kantaa.
– Mitä aiot tehdä?
– Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
Setä mittaeli pitkillä askelilla kahvilan permantoa. Onneksi ei siellä ollut muita ketään. Mutta hän oli puhunut niin korkealla äänellä, että kalpeanaamainen viinuri hyökkäsi hätäytyneenä erään sisäoven pimennosta. Setä komensi hänet matkaansa diktaattorin käsiliikkeellä.
Hänen vartalonsa oli oiennut, hänen kasvonsa nuorentuneet. Vanha ylioppilasagitaattori ja kansanpuhuja oli herännyt hänessä. Hänen rintaansa olikin ruvennut aamusta alkaen ahdistamaan tämä kyynillinen ilman-ala. Nyt hengitti hän jälleen vapaasti ja voimakkaasti.
Hän voi myöskin laskea leikkiä vakavilla asioilla, mutta ainoastaan vähän aikaa. Sitten rupesi se häntä kyllästyttämään. Hän voi myöskin leikkiä kyynillistä, mutta ainoastaan leikkiä. Nyt oli hän saanut tarpeeksi leikistään. Hän oli jälleen sama vanha idealistinen Teofilus Malakias Tavela kuin istuessaan tuon pienen maaseutukaupungin työväenkeittiössä ja puhuessaan politiikkaa koulupojille. Nyt ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.
– Etköhän istuisi? uskalsi veljenpoika sohvankulmastaan esittää.
Hän pelkäsi, että tulisi joku.
– En, ärjäsi setä.
Hän jatkoi kävelyään. Veljenpoika teki uuden yrityksen.
– Sinä et ole vielä kertonut käynnistäsi yliopettaja Lyyn luona.
– En.
– Sinut vastaanotettiin toivoakseni hyvin?
– Liian hyvin.
– Puhuitko puoluesovinnosta?
– Puhuin.
– Hän oli yhtä mieltä?
– Liian yhtä mieltä. Samoin kuin sinäkin.
– Sinä näet, että se on ilmassa.
– Minä näen, että te olette sillä myrkyttäneet ilman.
– Etköhän istuisi?
– Voin istuakin.
Setä istui äreänä ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Kaasi täyteen toisen ja tyhjensi samoin.
Veljenpoika katseli ääneti.
– Sinä pidät likööristä?
– Käy laatuun.
– Tahdotko, että tilaan toisen.
– Ei ole tarpeellista.
Synkkä vaitiolo. Varatuomari alotti toisesta laidasta.
– Sinä et ole vielä lausunut oikein mielipidettäsi minun avioliitostani. Hyväksytkö sen?
– Mene ja nai!
– Sinä pidät sitä siis järkevänä?
– Parempi on naida kuin palaa.
Mieliala ei ollut vielä rauhoitettu. Veljenpoika tunsi, että tämä oli vaan tyyntä myrskyn edellä. Setä katsoi kelloaan.
– Milloinka sanoit sinä tuon iltamasi alkavan?
– Kello kahdeksan.
– Hyvä on.
– Aiotko tulla sinne?
– Entäpä, jos aikoisinkin.
– Sen parempi. Mietinkin tässä juuri, mitä ohjelmaa keksisin sinulle.
– Kiitän vaivoistasi. Minä kyllä pidän huolen itsestäni.
Hän painoi sähkönappulaa.
– Joko lähdemme?
– Minulla on vielä vähän toimitettavaa.
– Mitä?
– Hankkia hännystakki.
– Saat sen minulta.
– Etkö itse esiinny puhujana?
– Kyllä. Mutta minulla sattuu olemaan kaksi.
– Hyvä on. Mistä aiot puhua?
– Meidän kansallisesta keväästämme.
– Mitä tiedät sinä siitä?
– Että se on ollut ja mennyt.
Setä kohautti olkapäitään halveksivaisesti ja irvisti. Hän ei viitsinyt enää mokomalle tuhlata sanojaan.
Viinuri tuli. Setä Malakias veti esiin kukkaronsa.
– Mitä me olemme velkaa?
– Aiotko sinä maksaa? Sitä en minä todellakaan voi sallia.
– Olethan sinä minulle tänään kirjoittanut vekseliin.
Veljenpoika kumarsi keveästi. Sedän äänessä oli katkera karmeus, jota hän ei tahtonut liiaksi ärsyttää. Sedän täytyi tällä kertaa saada tahtonsa läpiajetuksi.
He nousivat ylös ja lähtivät. Portaiden päässä pysähtyi setä ja osotti kädellään kohti korkeutta.
– Tänä iltana puhun minä nuorisolle.
– Sinä! Aiotko vielä kerran tulla ulosajetuksi?
Veljenpoika tunsi verensä jähmettyvän.
– Mutta se ei käy laatuun! Sinun nimesi ei seiso ohjelmassa.
– Seisooko sinun?
Se ei todellakaan seisonut siinä. Varatuomari oli itse kieltänyt juhlatoimikuntaa sitä painattamasta.
– Siinä seisoo: puhe.
– No niin, minä pidän puheen.
– Kernaasti minun puolestani. Mutta minä en tiedä, mitä juhlatoimikunta...
– Se on minun asiani.
Setä näytti todellakin järkähtämättömältä. Veljenpoika epäröi. Hän pelkäsi skandaalia.
– Mistä aiot puhua?
– Meidän kansallisesta keväästämme.
Setä Malakias viskasi häneen niin murhaavan katseen alta kulmiensa, että veljenpoika katsoi parhaaksi vaieta. He astuivat ulos.
– Hyvästi! sanoi setä kättään ojentamatta.
– Minne menet?
– Parturiin.
Se oli ainakin pieni lohdutus veljenpojalle. Setä ei nähtävästi ainakaan tahallaan tahtonut tehdä skandaalia.
7.
Iltama oli Palokunnan talolla.
Istuttiin pienten pöytien ääressä. Se oli viimeisin järjestelytapa, joka vastasi ajan vaatimuksia.
Aivan estraadin alla istui yliopettaja Lyyn perhe ynnä heidän joukossaan varatuomari Tavela. Onni sitä vastoin oli ajoissa pelastautunut sivuhuoneesen, johon myös kultainen nuoriso oli kokoontunut.
Siellä oli hyvä olla ja sieltä voi myös päästä helpoimmin pois. Sitäpaitsi ei tarvinnut seurata ohjelmaa, jos ei tahtonut, ja voi seurata, jos tahtoi. – He eivät tahtoneet seurata ohjelmaa.
He olivat tulleet sinne vaan noin ylipäänsä jossakin ollakseen.
Alkusoitto oli jo kajahtanut ja ruotsinkielinen proloogi luettu. Oli suomenkielisen juhlapuheen vuoro.
Setä Malakias nousi puhujalavalle.
Hän näytti oikein hienolta lainatussa frakissaan, tukka ja parta huolellisesti kammattuina. Varatuomari oli sitäpaitsi luovuttanut hänelle valkeat liivinsä ja pistänyt viime hetkessä käteen uuden silinterihattunsa, ettei setä voisi syyttää ainakaan mitään ulkonaisia seikkoja mahdollisesta epäonnistumisestaan.
Kaikki oli käynyt kuin tanssi. Varatuomari oli ilmoittanut asian puhelimella eräille toimikunnan jäsenille, joiden mielestä ehdotus tosin oli odottamaton, mutta erittäin onnistunut. Epäilemättä voi olla mieltäkiinnittävää pääkaupunkilaiselle yleisölle kuulla, mitä sellaisella vanhalla maaseutupatriootilla oli kansallisesta keväästä sanomista. Varovaisuuden vuoksi oli kuitenkin pyydetty varatuomaria pitämään muistissa myöskin oma puheensa, – jos jotakin tapahtuisi.
Veljenpoika oli nimittäin edeltäpäin ilmoittanut heille, että setä Malakias oli tosin tulinen patriootti ja koeteltu kansanpuhuja, mutta samalla hiukan omituinen vanha herra.
– Arvoisat läsnäolijat!
Puhujan ääni värähti hiukan, mutta varmentui samassa. Hän näki jälleen edessään avaran, valaistun salin täynnä juhlapukuista yleisöä. Sellaista ei hän ollut nähnyt sitten entisten ylioppilasaikojensa, jolloin hän yhtenä nuorison itseoikeutetuista johtajista oli niin monta kajastavaa aamuhetkeä omilla sanoillaan juhlallisentanut. Hän tunsi jälleen itsensä Snellmanin täysarvoiseksi opetuslapseksi, joka oli kutsuttu oman leimuavan innostuksensa voimalla herättämään ja hallitsemaan suuria kansanjoukkoja.
– Minun nimeni on Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies ja tulen suoraan maan sydämestä.
Yleisö, joka välinpitämättömänä oli nähnyt tuntemattoman vanhan herran kiipeävän puhujalavalle, tuli äkkiä hyvin eloisaksi. Sepäs oli lystillinen alku! Yliopettaja Lyy nyykähytti päätään hyväksyvästi – näin oli hänen mielestään juuri kansallismielinen juhlapuhe alettava – ja kultainen nuoriso karkasi sivuhuoneen ovelle katsomaan, kuka tämä merkillinen puhuja oli.
– Se on hän! sanoi Pekka Pulliainen, joka jälleen oli seuraan liittynyt.
– Kuka hän?
– Minun mieheni ylioppilastalolta. Demagoogi, Demosthenes! Pojat, nyt saadaan hauskaa.
– Kuinka hän on täällä?
– Piru tietää. Se mies käy nähtävästi ympäri kuin kiljuva jalopeura. Tänä iltana ainakaan hän ei pääse minun käsistäni.
– Sinun täytyy välttämättä esittää hänet meille.
– Kenties hänestä voisi saada jonkun pienen pätkän sanomalehteen? tuumi Vilho Viksari. Esimerkiksi otsakkeella: "viimeinen profeetta".
– Se on totta. Hänen nimensä on Malakias.
He nauroivat hiljaa ja kuiskuttelivat. Sillä aikaa istui varatuomari Tavela niinkuin tulisilla hiilillä. Mitenhän tämä päättyisi vielä?
Mutta setä jatkoi:
– Minä olen tullut Helsinkiin saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä.
Viinurit helistelivät tarjottimiaan. Huudettiin: sht! Setä pelkäsi, etteivät hänen sanansa olleet oikein kuuluneet ja toisti viimeiset sanansa:
– Juuri niin, puolueiden välillä. Mutta minä huomaan, että täällä on jo ilmankin kylläksi sovinnollista.
– Hyvä! huudettiin sivuhuoneen ovelta. Kaikki kääntyivät katsomaan. Mutta siinä seisoi Pekka Pulliainen tulipunaisessa kravatissaan niin varmana ja hajasäärisenä, ettei yleisön katseilla ollut hänen suhteensa muuta tekemistä kuin kilpistyä.
– Hyvä! sanoi hän toisen kerran ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi.
Setä kumarsi keveästi ja jatkoi:
– Minä olen keskustellut täällä eri puolueiden miesten kanssa. Sikäli kuin minä olen heitä ymmärtänyt, toivovat he kaikki sovintoa, eivät sentähden, että saisivat tarkoitusperänsä läpiajetuksi, vaan sentähden, että pääsisivät niitä ajamasta.
– Hyvä! hyvä! huusi Pekka Pulliainen.
Yliopettaja Lyy rypisti kulmiaan. Hänen vanhalla ystävällään Malakiaksella oli omat omituiset puheenpartensa. Hän ei varmaankaan mahtanut tarkoittaa, mitä sanoi. Siinä tapauksessa oli hänen hyvin pian korjattava erehdyksensä.
Puhuja jatkoi:
– Meidän puolueillamme ei itse asiassa olekaan mitään määriteltyjä tarkoitusperiä. Ne ovat ryhmäkuntia niinkuin eräät kyläkunnat maalla, jotka ovat kateellisia toisilleen jokaisesta uudesta edistysaskeleesta, minkä toinen ottaa, vaikka se askel olisikin juuri kohti kadehtijan omaa päämäärää. Jos toinen ennättää ensin perustaa osuusmeijerin, niin pilkkaa toinen sitä, ja jos toinen harrastaa kansanopistoa, sen jälkeen kuin toisella jo on kansanopisto, leimataan hänet luopioksi ja vastapuolueen ihanteiden kannattajaksi.
– Tuossa voi olla paljon totta, kuiskasi yliopettaja varatuomarille, joka katsoi velvollisuudekseen myöntyä. Mutta itse kuiskasi hän Impi Kaunikille, joka istui hänen vieressään:
– Lampaan päässä on hyviäkin paikkoja.
– Eikö hän ole teidän setänne?
– Epäilemättä.
– Siinä tapauksessa en pidä teitä ollenkaan sukkelana.
– Mutta muussa tapauksessa?
Impi Kaunikki ei vastannut hänelle. Hän nirpisti vaan suupieltään ylenkatseellisesti ja siirsi tuoliaan kauemmaksi varatuomarista. Ikäänkuin sattumalta siirsi tämä omansa yhtä paljon lähemmäksi.
Setä jatkoi:
– Se johtuu siitä, ettei meidän puolueillamme ole täsmällisiä ohjelmia. Ne ajavat tänään yhtä, huomenna toista asiaa, ja vaikka itse asiat jo ammoin sitten ovat muuttuneet, ovat puolueryhmitykset yhä edelleen samat. Valtiopäivämiehet valitaan personallisen luoton eikä aatteellisten katsantokantain perustuksella ja voipa siten tapahtua niinkin mahdottomia asioita, että valitaan mies valtiopäiville, josta ei edes tiedetä, mihin puolueesen hän oikeastaan kuuluu ja mitä aatteita hän kannattaa.
Tässä keskeytti puhujaa jyrisevä hyvä-huuto. Se tuli tietysti sivuhuoneen ovelta. Kultainen nuoriso taputti vimmatusti käsiään. Onni huusi piloillaan: "bis!" Hänet vaiennettiin siveellisellä suuttumuksella.
Varatuomarilla kävivät kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Ei ikinään tulisi tämä hyvin päättymään. Hän katui jo, että oli ollenkaan suostunut sedän ehdotukseen – hänen olisi pitänyt jyrkästi kieltää kaikki sekautuminen! – ja hän etsi jo avuttomana silmillään juhlatoimikunnan jäseniä puhujalavan viereisiltä ovilta. Onneksi näkyivät ne sinne kokoontuneen.
Mutta setä Malakias jatkoi:
– Niin kauan kuin meidän puolueolomme ovat tällä kannalla, on meille, laajoille kansalaisjoukoille, ehdottomasti edullisinta, että ne taistelevat keskenään. Niin kauan on meillä ainakin jonkinlainen tilaisuus kontrolleerata heidän toimintaansa. Mutta jos ne sopivat, tiedättekö, mitä silloin tapahtuu? Silloin päättävät asioista ainoastaan eri puolueiden johtajat keskenään ja meitä ei tarvita edes huutamaan hyväksymistä heille, koska ei ole mitään vastustustakaan. Me, suuri yleisö, merkitsemme ainoastaan niin kauan jotakin poliittisessa elämässä, kuin puoluetaisteloa on olemassa.
Nyt ei Pekka Pulliaista enää voinut mikään mahti maailmassa hillitä. Hän riipaisi itsensä irti pidättelevistä tovereistaan, juoksi suoraan puhujalavan alle ja huusi:
– Hyvä! Hyvä! Vielä kerran hyvä!
Juhlatoimikunnan jäsenet katsoivat hätääntyneinä varatuomariin. Tämä istui tyynenä paikoillaan. Olisi melkein onni, jos tuo toinen hullu tekisi skandaalin. Silloin ei häpeä olisi ainakaan puhujan.
Setä kumarsi jälleen ja joi vesilasista.
Juhlatoimikunnan jäsenet käyttivät väliaikaa hyväkseen ja saivat Pekka Pulliaisen väistymään liian esiinpistävästä asemastaan. Yleisö seurasi heidän jokaista liikettään yhtä suurella jännityksellä kuin puhujankin.
– Sentähden olen minä päättänyt saarnata sotaa. Minä tulin tosin tänne eilen maaseudulta siinä vakaassa uskossa, että sovinto puolueiden välillä oli ainoa autuaaksitekevä oppi meidän kansallemme. Mutta minä tarkoitin silloinkin ainoastaan sovintoa sisäänpäin, että me voisimme taistella sitä voimakkaammin ulospäin. Nyt olen minä ollut päivän Helsingissä ja minun mielipiteeni ovat kokonaan muuttuneet.
Yliopettaja nauroi happamesti itselleen. Sama tuulenpieksäjä kuin ennenkin tuo Tavela! Ei siitä miehestä ikinä oikeata kalua tullut. Lahjoja hänellä kyllä olisi ollut vaikka puolueen pääkortteeriin päästäkseen; nyt tuli tuskin käytettävää kykyä pieneen maaseutukaupunkiin. Kun on kerran löylynlyömä nuoruudestaan...
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen murheellisina Onniin. Kun ei vaan tulisi samallainen tyhjänpuhuja hänenkin pojastaan! Tuolla se taas näkyi virnistelevän muiden neropattien joukossa, joista kukaan tuskin vielä oli kandidaattitutkintoaan suorittanut. Saapa nähdä, onko hänestä edes siihen sanakirjatyöhön?
– Näillä puolueilla ei taistella mitään ulkonaista vihollista vastaan. Ne ovat siihen aivan liiaksi mukavat ja rauhallisissa oloissa kasvaneet. Täytyy tulla kokonaan uusi polvi, joka voi ottaa sen taistelon niskoilleen. Näiden ainoa pelastus ja elin-ehto on, että ne pysyvät liikkeessä, että ne riitelevät, että ne eivät muutu seisovaksi vedeksi. Muuten ne mätänevät. – Mutta minunhan tuli oikeastaan puhua meidän kansallisesta keväästämme.
Mikä oli esimerkiksi Johan Vilhelm Snellmanin merkitys? Eikö se, että hän pani vedet liikkeeseen, että hän synnytti tuon kirotun kielitaistelun, kuten nykyään lienee tapa sanoa? Ilman sitä olisimme me jo nyt mädänneitä kaikki tyyni. Ruotsalaisen virkavallan sijasta olisi meillä vaan venäläinen ja kansa nukkuisi viattomuuden untaan, jota tuskin venäläiset kansakoulut tulisivat häiritsemään. Meillä on ollut elämän vuosisata, siksi että meillä on ollut kielitaistelun vuosisata. Meistä itsestämme riippuu, tuleeko meillä nyt olemaan kuoleman vuosisata. Tämä sovinto puolueiden välillä, josta nyt puhutaan, olisi kuolema. Me luopuisimme kaikki siitä parhaasta, mikä meillä on, ainoastaan sen huvin takia, että me voisimme juhlatilaisuuksissa esiintyä yksimielisinä ja että meidän johtajamme voisivat hymyillä toisilleen meidän selkämme takana kuin Rooman auguurit ja sanoa: "maa on meihin ja me olemme maahan tyytyväiset".
Tuossa istuu esimerkiksi minun veljenpoikani, tuossa, aivan minun nenäni alla. Hänestä tulee pian senaatt – – –.
Koko yleisö oli kurottunut sinnepäin katsomaan. Varatuomari Tavela antoi hätäisesti sovitun merkin juhlatoimikunnan jäsenille, jotka puolestaan lähettivät sen nenäliinaa näyttämällä musiikille yläkertaan. Se pamahti soimaan niinkuin pyssynsuusta. Setä koetti vielä huutaa jotakin, mutta turhaan. Kukaan ei kuullut häntä.
Epäilemättä oli se skandaali. Pekka Pulliainen takoi kouransa punaisiksi aivan hulluna innostuksesta ja kultainen nuoriso säesti häntä jytyyttämällä paria tuolia sivuovella. Salissa ei kukaan kannattanut heitä. Yleisö joko oli loukkaantunut taikka ei ollenkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ainoa, joka edes pöydän alla taputti käsiään, oli Impi Kaunikki, mutta sen hän teki ainoastaan kiusatakseen varatuomaria, jonka oli hyvin vaikea säilyttää mielenmalttiaan.
– Että ne päästävätkin kaikellaisia puhujalavalle! lausui rouva Lyy.
Yliopettaja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Rouva Lyy vaikeni ja jäi sääliväisenä varatuomaria silmillään mittailemaan. Että niin hienolla miehellä voi olla niin raaka setä! Onneksi asunee hän jossakin maaseudulla, joten hänestä ei ainakaan suvulle paljon haittaa olisi.
Oikeastaan oli varatuomari enemmän suuttunut kuin mitä hän tahtoi näyttää taikka edes itselleen tunnustaa. Nähtävästi oli sedän ilmeinen tarkoitus ollut skandaliseerata hänet taikka ainakin riistää häneltä hänen tuleva senaattorisalkkunsa. Senkin hongankolistaja! Tulkoon se vielä häntä vekseleihinsä puijaamaan!
Eräs juhlatoimikunnan jäsen pyysi puhutella häntä.
– Tahtooko herra varatuomari ehkä nyt esiintyä?
– En, sanoi hän kuivasti. Minä luulen, että yleisö on jo saanut tarpeeksi puheista.
Juhlatoimikunnan jäsen kumarsi ja meni matkoihinsa. Seurasi soololaulua ja lausuntoa. Sen jälkeen rupesivat marsalkat siirtelemään tuolia ja pöytiä syrjään. Nuorisolle oli tehtävä tilaa tanssia varten.
Yliopettaja Lyy katsoi kelloaan.
– Sinä kai jäät tänne vielä? sanoi hän vaimolleen.
– Minun kaiketi täytyy, huokasi rouva Lyy. Lasten tähden.
– Ei äidin minun tähteni tarvitse jäädä, ehätti Impi Kaunikki sanomaan. Minä tulen.
– Kuinka? Luulin, että sinut saattaa kotiin herra varatuomari? hymyili yliopettaja.
– Tulen mieluummin isän kanssa.
– Hän harrastaa ruumiinpoltto-yhdistystä, kuiskasi yliopettaja vaimolleen.
– Ja jää ijäkseen naimattomaksi, kuiskasi rouva Lyy.
Yliopettaja pistäysi sivuhuoneesen toivorikasta poikaansa etsimään. Oli paljon suurempi syy saada hänet maailman pahuudelta varjelluksi kuin hänen kolmenkymmenenkahden vuotias sisarensa.
Hän tapasi Onnin seisomassa tarjoilupöydän ääressä ja kuuli hänen juuri puhuvan sanakirjatyöstä eräälle nuorelle ja vaatimattomalle ylioppilaalle, joka kuunteli häntä suurella mielenkiinnolla. Eikö hän ehkä mahdollisesti voisi ottaa sitä tehdäkseen?
– Mitäh? sanoi isä.
– Tarjoan tässä vaan vähän rahanansiota.
Yliopettaja meni sanaakaan sanomatta. – Nuoriso rupesi tanssimaan. Kaunosielut piirittivät setä Malakiaksen, istuttivat hänet keskeensä monien esittelyjen ja kohteliaisuuksien jälkeen ja jäivät kilistämään hänen kanssaan sivuhuoneesen.
Varatuomari tarjosi käsivartensa yliopettaja Lyyn toiselle tyttärelle. Valssi alkoi.
8.
Yliopettaja Lyyn toinen tytär oli nimeltään Aino ja ijältään kaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli naisylioppilas ja luki anatomiaa.
Hänellä oli pieni pystynenä ja suu, joka oli kuin luotu suudeltavaksi. Jos sai uskoa hänen naistuttaviaan, käytettiin sitä myöskin tähän tarkoitukseen ahkerasti.
Aino Lyy oli iloinen tyttö ja mukana kaikkialla, minne vain pääsi. Osakunnan vuosijuhlissa valvoi hän uskollisesti viimeiseen naiseen ja täytti ja tyhjensi konjakkilasiaan näyttääkseen siten ennakkoluulottomuuttaan. Mitään pahempaa hänestä ei kuitenkaan ollut kenelläkään sanomista.
Varatuomari Tavela, joka kuului jo vanhempaan polveen ja oli yksi entisen Suomalaisen seuran koeteltuja kavaljeereja, ei tuntenut enää oikein nuorinta Helsinkiä. Hän hämmästyi sentähden jokseenkin, kun kuuli valssin kestäessä nuoren suloisen naisäänen äkkiä kuiskaavan hänelle korvaan:
– Karataanko?
– Kuinka?
– Aivan yksinkertaisesti. Te ryöstätte minut.
– Minne?
– Se on teidän asianne.
– Minä en ymmärrä.
– Oh, kuinka te olette naivi! Me menemme pois täältä.
– Me?
– Niin. Te ja minä.
– Milloin?
– Niin pian kuin mahdollista.
– Mutta mitä äitinne sanoo?
– Hän ei saa luonnollisesti tietää siitä mitään.
– Mutta jos hän saa?
– Pelkäättekö?
– Kyllä hiukan.
– Siinä tapauksessa valitan, että olen vaivannut teitä.
Varatuomari Tavela katsoi häneen. Ainon silmäterät loistivat kuin kaksi metsätähteä tummalla sammalikolla ja hänen etuhampaansa välkkyivät puoliavoimen ylähuulen alta. Tyttö oli todellakin viehättävä ja kerrassaan enkeli tuohon vanhempaan verrattuna.
Mutta hänellä ei sittenkään ollut halua mihinkään seikkailuihin. Hän oli jo liian vanha ja yhteiskunnallinen mies leikkimään Rinaldo Rinaldinia eikä hän sitäpaitsi ollut oikein varma siitä, tekikö toinen pilkkaa hänestä.
Hän päätti ottaa selvän siitä.
– Te tahdotte kotiin? alotti hän uudelleen.
– Kuka sen on sanonut? tuli takaisin kuin taisteluvaatimus.
– Minne siis?
– Ulos! Jonnekin!
– Kuinka se kävisi laatuun?
– Minä halveksin kaikkea sitä, mikä käy laatuun.
– Vai olet sinä sitä sorttia, ajatteli varatuomari. Odotapas!
Häntä harmitti tuon pienen pystynokan hermostuttava varmuus. Sitäpaitsi kiusasi häntä hänen kalju päälakensa. Luuliko tuo vanhoillisen kodin ruukkukasvi, että voitiin hänen, vanhan miehen ja entisen Don Juanin kanssa, niin vaan rankaisematta leikitellä? Taikka pidettiinkö miestä jo nykyään niin vaarattomana ja kaikin puolin idiottina, jos oli pari vuotta yli kolmenkymmenen ehtinyt?
Seuraukseksi heidän keskustelustaan tuli, että he ensimäisellä väliajalla hävisivät muiden huomaamatta. Heidän vaatteensa olivat alikerroksessa. He pukivat sutiputi päälleen ja astuivat kadulle.
– Tämä on kaunista, ajatteli varatuomari. Senaattorinkokelas viekoittelemassa nuoria tyttöjä Palokunnantalolla!
Hän oli kuitenkin ehtinyt ajattelemaan itselleen kunniallisen pakomatkan. Pahimmassa tapauksessa veisi hän tytön suoraan kotiin ja palajaisi sitten Palokunnantalolle ilmoittamaan mammalle, että Aino oli äkkiä ruvennut voimaan pahoin. Aivan tyydyttävä ei tuo selitys tietysti ollut, mutta se oli tytön asia. Hän puolestaan pesi kätensä.
Ainon mieltä ei tuntunut mikään epäilys painavan. Hän hyräili.
– Neiti on musikaalinen, sanoi varatuomari.
– Vain kotitarpeiksi, vastasi tyttö ja jatkoi hyräilemistään.
Varatuomari tunsi tilansa yhä kolkommaksi.
Mitä hän nyt tekisi mokomalle? Häntä kadutti, että hän oli ollenkaan antautunut tähän pörröisen tyttöpään oikkuun ja vannoi, ettei sellaista ainakaan vast'edes saisi hänelle tapahtua.
– Mihin minä nyt vien teidät? kysyi hän suoraan.
– Mihin vain teitä haluttaa, kuului vastaus.
Varatuomari mietti. Kenties tyttö sittenkin vaan teki pilkkaa hänestä hänen kaljun päälakensa tähden? Sen pilkan saisi hän kyllä kalliisti maksaa.
Ja jälleen heräsi hänessä uhman ja ylpeyden henki. Eikö tyttö tiennyt siis ollenkaan, kenen kanssa hän leikitteli? Pidettiinkö häntä siis vanhoilla päivillään vielä ujona keltanokkana, jonka kanssa sai uskaltaa mitä tahansa? vai luottiko tyttö oman perheensä ja varatuomarin yhteiskunnallisen aseman rakentamiin raja-aitoihin?
Epäilemättä voi niihin luottaakin. Mutta ei niitäkään saanut sentään näin ilmeisellä ja hävyttömällä tavalla uhmata.
– Kenties otamme ajurin? esitteli hän.
– Otetaan vaan, vastasi tyttö.
Hän jatkoi hyräilemistään.
Sepä perhanaa, ajatteli varatuomari.
Hän vihelsi ajurin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tämä lähti kiidättämään pitkin Töölön tietä ulos kaupungista.
Mutta heti sen käskyn annettuaan rupesi varatuomaria kaduttamaan. Tämähän oli sula skandaali. Tietysti olisi se oikein mokomalle hurjapäälle, mutta mitäs hän, varatuomari, sitten tekisi? Syy tietysti lankeisi hänen niskoilleen. Kenties olisi hän pakotettu vielä naimaan tytön.
Kukaties ei toinen ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän uskalsi.
– Tiedättekö, minne me nyt ajamme? kysyi varatuomari.
– En, vastasi tyttö.
Hän lepäsi reessä silmät ummessa eikä hyräillyt enää. Edes yksi edistysaskel, ajatteli varatuomari.
– Me ajamme ulos kaupungista, ilmoitti hän mahtipontisesti.
– Vai niin.
Hän ei edes raottanut silmiään.
– Kuuden seitsemän kilometrin päähän.
– Eikö etemmä?
Nähtävästi hän oli valmistunut matkalle maailman ympäri.
– Erääseen maalaistaloon.
– Entä sitten?
– Sitten, jaa ... me juomme kaiketi kupin kahvia.
– Sitten?
– Sitten, sitten me jäämme sinne.
– Eikö muuta?
Perhana, ajatteli varatuomari. Tuollainen ylpeys on ennenkin käynyt lankeemuksen edellä.
– Emmekä palaja ennen kuin aamulla aikaiseen.
– Ikävä, että ollenkaan palajamme.
Hän oli päälle päätteeksi jälleen ruvennut hyräilemään.
Varatuomari oli lyönyt viimeisen valttinsa.
Hänellä ei ollut edessä muu kuin pakomatka, ellei hän aikonut panna todellakin täytäntöön, mitä oli uhannut.
Se taas ei ollut koskaan ollutkaan hänen tarkoituksensa.
– Ympäri Töölönlahden, komensi hän kaikuvalla äänellä ajurille.
He istuivat äänettöminä. Kulkuset kilisivät omia aikojaan. Tyttö lepäsi silmät ummessa ikäänkuin hänelle olisi ollut ehdottomasti samantekevä, minne ajettiin.
Vasta Pitkällä sillalla raotti hän silmäluomiaan:
– Emme matkustaneetkaan maaseudulle, sanoi hän.
– Emme, vastasi varatuomari.
On niitä toisiakin keinoja rangaista sinua, ajatteli hän. Odotas vaan, kun tullaan kaupunkiin.
– Kämpin hotelliin! komensi hän jälleen ajuria Aleksanterinkadun kulmassa.
Tyttö ei hievahtanutkaan.
Hevonen pysähtyi Kämpin eteen. He nousivat reestä ja varatuomari maksoi. Sitten astuivat he eteiseen.
– Onko teillä mitään vapaata yksityishuonetta? kysyi varatuomari kuuluvalla äänellä portinvartialta.
– Minä kysyn hovimestarilta, sanoi nappiniekka nopeasti ja katosi.
Ei mitään vaikutusta. Tyttö tavaili huolimattomasti matkustajataulua.
– Ei tarvita yksityishuonetta, sanoi varatuomari. Me olemme päättäneet syödä suuressa salissa.
Hovimestari kumarsi.
He nousivat yläkertaan. Suuressa salissa oli varietee ja tungos tavaton. Aivan estraadin alla näkyi kuitenkin sattumalta olevan eräs pöytä vapaa.
– Kenties otamme tuon pöydän? esitteli varatuomari.
– Kenties, sanoi tyttö päätään nyykähyttäen.
He tunkeutuivat pöytien välitse. Joukossa oli paljon varatuomarin tuttavia, jotka uteliaina kurottelivat päitään nähdessään hänet naisseurassa. Sitä ei ollut vuosiin tapahtunut.
– Syömmekö? kysyi varatuomari.
– Ruokaa saan minä kotonakin.
Me juomme siis, päätti varatuomari.
Hän tilasi pullon sampanjaa ja täytti lasit. Samalla koetti hän tutkia seurakumppaninsa kasvoista, mitä hän ajatteli.
Niistä ei näkynyt mitään. Hän istui niinkuin olisi ikänsä istunut siinä.
– Maljanne, sanoi varatuomari.
– Maljanne.
Esitettiin juuri erästä lauluduettoa. Toinen esiintyvistä naisista oli puettu pojan pukuun. Hän oli aivan epäsiveellisen lihava pingotetuissa trikoohousuissaan.
– Hiukan kehittynyt kaunotar, huomautti varatuomari.
– Niin, erittäinkin hänen taka-ulottimensa, sanoi tyttö.
Varatuomari ei tehnyt enää mitään huomautuksia.
Seuraava numero oli talonpoikaiskoomikko. Hänen sukkeluutensa olivat sangen peitettyjä, mutta eivät juuri hienointa lajia. Tyttö nauroi niille katketakseen.
Tuon kanssa minä en tahtoisi mennä naimisiin, ajatteli varatuomari.
Eräs soittokunnan naisista katseli häntä. Varatuomari tervehti häntä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä tekisi.
– Emmekö kutsu häntä pöytäämme? esitti tyttö.
Nyt menee hävyttömyys liian pitkälle, ajatteli varatuomari.
Samassa katsoi hän ikäänkuin sattumalta kelloaan. Tunti oli kulunut siitä kuin he Palokunnantalolta lähtivät.
– Onko teidän kiire kotiin? kysyi tyttö.
Tämän saat sinä kalliisti maksaa, ajatteli varatuomari.
Uusi ajatus oli syntynyt hänessä.
Samassa tuli näyttämölle paljasjalkainen Duncan-tanssijatar, jonka alastomat sääret alkoivat välähdellä heidän silmäinsä edessä. Kaihtimet liehuivat; heidän näköalaansa olisi voinut kuka kilisevä-kannuksinen miekan urho tahansa kadehtia.
Tyttö haukotteli.
Hyvä merkki, ajatteli varatuomari.
– Te ette pidä Duncan-tanssijattarista, sanoi hän.
– En erityisesti. Miksi ei meillä koskaan saa nähdä oikeata vatsatanssia?
Varatuomari ei kysynyt enempää.
Hän maksoi nopeasti sampanjansa ja esitti poislähtöä. Tyttö katsoi häneen kummastuneesti, mutta suostui. He tungettelivat jälleen pöytien välistä. Tuttavat katsoivat heihin ja varatuomari kiitti kun pääsi eteiseen.
Skandaali on tapahtunut, ajatteli varatuomari. Tietysti tietää koko kaupunki huomenna, että minä olen ollut yliopettaja Lyyn tyttären kanssa varieteeta katsomassa. Muuten ei siinä mitään niin merkillistä olisi, mutta tuo hänen salaperäinen karkaamisensa tanssitilaisuudesta? Sitä hän ei mitenkään enää voisi tyydyttävästi tytön äidille selittää.
Jääköön selittämättä siis! ajatteli hän. Se oli tytön oma asia. Mitä oli houkutellut häntä harharetkille?
Hänellä oli tällä kertaa oma kunnia pelastettavanaan. Kunnia tytön silmissä.
– Oletteko usein ollut täällä? kysyi hän kadulle tultuaan.
– Joskus entiseen aikaan, vastasi tyttö.
Ihana entisyys, ajatteli varatuomari. Siihen voisi ehkä olla hauska tutustua.
Hänen päätöksensä oli kypsynyt. Vielä ei hän ollut viimeisintä valttiansa lyönyt pöytään.
– Ajuri!
Varatuomari kuiskasi jälleen jotakin hänen korvaansa. He kiisivät eteenpäin salaman nopeudella.
– Seis!
He pysähtyivät erään paraatikäytävän eteen. He kohosivat ylös pimeitä portaita ja tulivat erääseen eteiseen. Varatuomari riisui tyynesti päällysvaatteensa ja pyysi neitiä tekemään samoin. Hän väänsi sähkölampun palamaan ja pyysi neitiä astumaan saliin.
– Kuka tässä asuu? kysyi hän viattomasti.
– Minä, vastasi varatuomari.
Se oli hänen viimeinen valttinsa.
– Te asutte sangen mukavasti.
Hän heittäysi veltosti pehmeälle leposohvalle ja näytti aivan ilmeisiä väsymyksen oireita.
Varatuomari päätti ottaa asian humoristisesti.
– Aiotteko te jäädä siihen nukkumaan? kysyi hän.
– Niin, ellei teillä muuta lepopaikkaa ole.
Nyt oli mahdoton enää jatkaa tähän äänilajiin, ellei mieli keskustelun kääntyä tosiasioihin. Sitä taas ei varatuomari uskaltanut.
– Te olette hupainen tyttö, lausui hän happamesti.
– Hyvä, että te vihdoinkin huomaatte sen.
Varatuomari tunsi itsensä tosiaan varsin epävarmaksi. Jos tyttö olisi ollut joku muu, olisi tilaisuus ollut sangen yksinkertainen. Mutta yliopettaja Lyyn tytär, perheen, jossa hän seurusteli, sivistynyt nainen, jolta ei ainakaan näyttänyt itsetietoisuutta puuttuvan ... prrr! hänen kävi kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Ja jälleen katui hän, että hän oli ollenkaan lähtenyt hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan. Hän pelkäsi kaikkea mikä vain vivahti skandaaleihin enempi kuin kuolemaa ja olisi maksanut tuhat riikintaaleria päästäkseen täältä sinne, missä pippuri kasvoi. Päälle päätteeksi oli hänellä kaiken aikaa eräs kiusallinen tunne, että häntä vedettiin armottomasti nenästä.
Mutta tässä täytyi tunnustaa pataa. Hän päätti tehdä suoran kysymyksen.
Tyttö ennätti hänen edelleen.
– Minäpä tiedän, mitä te mietitte nyt.
– Mitä?
– Te mietitte, miksi minä olen täällä.
– Juuri sitä tahdoin minä kysyä teiltä.
– Miksi ette ole ennemmin kysynyt? Onhan se aivan luonnollista.
– Kuinka niin?
– Aiottehan te naida minun sisareni.
Ahaa, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.
– Suokaa anteeksi, sanoi hän. Mutta minusta ei tuo vielä ole aivan riittävä syy.
– Eikö? Minä olen mustasukkainen, tietystikin.
Tyttö oli nähtävästi suuri humoristi. Taikka lapsi.
– Siksi te välttämättömästi tahdotte skandaliseerata itsenne?
– Teidät tahdon minä skandaliseerata.
Jos hän oli lapsi, oli hän ainakin sangen viisas lapsi. Varatuomari päätti jatkaa tiedusteluaan.
– Te siis rakastatte minua? heitti hän keveästi.
– Kaikkea muuta. Mutta minä vihaan sisartani.
Hän oli lapsi.
– Miksi te vihaatte häntä?
– Tietysti siksi, että hän on minun sisareni.
Ei, ei hän mikään lapsi ollut. Noin puhuvat vain täyskasvaneet.
– No niin, minä en rakasta häntä.
– Sen minä kyllä tiedän.
– Mutta luulette, että minä sittenkin aion hänen kanssaan naimisiin.
– Miksi te muuten kävisitte meillä?
– Minä kuulun arpajaistoimikuntaan.
– Mutta miksi te kuulutte siihen?
– Tietysti siksi, että minut on valittu.
– Mutta miksi te annoitte valita itsenne?
Yksi hullu voi kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata, ajatteli varatuomari. Istuiko hän tässä tunnustuksilla?
Hän päätti tehdä pikaisen lopun seikkailusta.
– Entä jos minä rakastaisin teitä? sanoi hän.
– Se ei olisi tämän illan jälkeen ollenkaan mahdotonta.
– Mutta mitä te siinä tapauksessa tekisitte?
– Kenties menisin teidän kanssanne naimisiin.
– Vaikka ette rakasta minua?
– Se ei suinkaan olisi mikään este teille.
– Eikä teille?
– Vielä vähemmän.
Ei kiitoksia, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vielä ollut oikein varma siitä, puhuiko hän lapsen tai täyskasvaneen ihmisen kanssa.
– No niin, me menemme siis naimisiin?
– Milloin?
– Milloin tahansa.
– Teillä ei olisi mitään sitä vastaan?
– Ei ollenkaan.
– Kenties nyt heti?
– Miten herra varatuomaria vain huvittaa.
Ahaa, ajatteli varatuomari. Jopas tuli edes arvonimi.
– Minulla on siis lupa esim. suudella teitä?
– Muut eivät ole lupaa kysyneet.
Tyttö oli suorastaan hävytön. Hänen tyyneytensä oli sitäpaitsi niin kyynillisen kylmää, että jos varatuomarilla olisi tilapäisesti joitakin intohimoja ollutkin, olisivat ne varmaan jo aikoja sitten kauhuissaan karkonneet.
Varatuomari tunsi itsensä yksinomaan koomilliseksi.
– Ettekö pelkää? sopersi hän hampaittensa välistä.
– En ollenkaan.
Varatuomari kallistui hammasta purren hänen ylitsensä. Samassa sattui hänen katseensa tytön silmiin, jotka olivat vihlaisevat ja kylmät niinkuin rauta pakkasessa. Hän ei värväyttänyt niin jäsentäkään.
He katselivat näin hetken toisiaan.
– Te menette liian pitkälle, hyvä neiti, sanoi varatuomari äänellä, josta oli leikki hyvin kaukana.
– Minä tiedän kyllä rajani, hyvä herra, sai hän vastaukseksi yhtä lujalla äänellä.
– Hyvä, että tiedätte sen.
– Muuten ei olisikaan hyvä.
Heidän kasvonsa olivat vain vaaksan päässä toisistaan. He mittailivat toisiaan kuin kaksi jäämeren petoa, silmillä, joista liekehti keskitetty, puserrettu vihamielisyys.
– Te olette merkillinen nainen, sanoi varatuomari.
– Niin ne kaikki sanovat, virkkoi tyttö.
Varatuomari ojensihe noustakseen. Samassa tunsi hän hehkuvan laavavirran laikahtavan läpi sisälmyksiensä. Hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen polvensa vapisivat. Oli kuin olisi koko ruumis ollut karreksi muuttumassa.
Tämä harrastaa myös ruumiinpolttoa, ehti hän vielä ajatella humoristisesti.
Sitten pimenivät hänen silmänsä, hän lankesi polvilleen ja suuteli häntä nopeasti suulle. Yksi, kaksi, kolme, monta kertaa. Tyttö lepäsi kuin kuollut jäsentäkään liikahuttamatta.
"Noh, miehet, veikot, veikkoset
näin näitä häitä juodaan.
Lopussa viel' ei entiset
ja uutta aina tuodaan",kuului samalla loilotettavan jossakin portaiden alapäässä.
Tyttö kohousi istualle.
Nyt tulee korvatillikka, ajatteli varatuomari. Hän päätti esiintyä gentlemannina.
– Tahdotteko, että me huomenna julkaisemme kihlauksemme?
Tyttö nauroi.
– Ei sen ainakaan tämän tähden tarvitse tapahtua.
– Mutta jos se ei olisi tämän tähden?
– Julaistaan vaan.
Nyt olen minä satimessa, ajatteli varatuomari. Siitä tulee ihanteellinen avioliitto.
Hänen lohdutuksensa oli, että sadin olisi voinut olla epämiellyttävämpi.
"Onpa meillä mööpeleitä,
ämpäri ja kiulu,
vanha roka seinällä
ja ravistunut viulu",kuului jälleen, tällä kertaa lähempää.
Varatuomari yritti jälleen suutelemaan.
– Sht! sanoi tyttö ja kuunteli. Sieltä tulee joku.
Nyt kuului loilotus aivan oven takaa. Varatuomari kuunteli ja tunsi äänen.
– Setä! Tänne ei pääse kukaan.
Samassa muisti hän antaneensa sedälle avaimet. Hän kiirehti eteiseen sulkemaan varmuuslukkoa.
Ovi oli jo auki. Setä oli jo ovenraossa ruumis puoleksi sisällä. Mutta hän ei tullut yksin. Onni Lyy ja Vilho Viksari taluttivat häntä.
– Anteeksi, herra Tavela sairastui äkkiä ja me katsoimme parhaaksi...
Setä oli aika lailla humalassa. Hän hoiperteli ja etsi tukea pihtipielestä.
– Minä olen ollut nuorten kanssa, puheli hän. Nuoret ovat maan suola! Nuoret ovat kansan omatunto! Minä olen nuori, minä. Mene sinä matkaasi! Sinä olet sellainen ... varatuomari! – Oo!
Hän oli tullut salin ovelle, ja nähnyt Ainon, joka seisoi tyynenä keskellä lattiata kasvot oveenpäin.
Setä kumarsi. Veljenpojan korvalehdet kipenöitsivät.
– Saanko luvan esitellä: morsiameni.
– Aa! Saan luvan onnitella.
Aino oli tullut eteiseen. Onni Lyy ja Vilho Viksari seisoivat paikallaan kuin suolapatsaat.
– No, ettekö tekin onnittele? sanoi Aino hymyillen.
– Kernaasti, sanoi veli. Onni on minun nimeni.
Hän kätteli sekä sisartaan että varatuomaria. Mutta hän ei tiennyt, mitä ajatella ja tunsi itsensä tuiki typeräksi.
Viksarilla oli omat ajatuksensa tästä kihlauksesta.
– Kenties saan minä viedä ilmoituksen jo lehteen? sanoi hän viekkaasti.
– Viekää te vaan, hymyili Aino.
Sehän siitä sittenkin lopuksi tuli, ajatteli varatuomari.
Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti: "Kihloissa, Aino Lyy, Tauno Tavela." Ojensi sen Vilho Viksarille.
– Minä olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän. Muutoin: tietysti tämä kohtaus jää meidän kesken.
– Tietysti.
Viksari tunsi olevansa sangen nolo. Lempoko hänet oli pannutkin leikkimään tässä rakkauden postiljoonia?
Hän kumarsi lähteäkseen.
– Minä tulen mukaan, sanoi Onni.
– Me tulemme kaikki, sanoi varatuomari.
He lähtivät. Setä yksin jäi saliin. Varatuomari saattoi hänet sohvalle nukkumaan ja asetti tyynyn hänen päänsä alle. Sähkön jätti hän kuitenkin varovaisuuden vuoksi palamaan.
Onni odotti sisarensa kanssa porraskäytävässä.
– Me menemme kai kotiin? sanoi veli.
– Kaiketikin, sanoi sisar.
– Tietääkö mamma mitään asiasta?
– Hän saa sen tietää ennen maatamenoaan.
– Missä sanot olleesi?
– Kihlautumassa.
Varatuomari tuli ja ojensi käsivartensa morsiamelleen. He astuivat kaikki ulos kadulle.
9.
Setä Malakias heräsi hyvin varhain seuraavana aamuna. Hän löysi itsensä veljenpojan sohvalta vielä täysissä juhlatamineissaan.
Hän ei aluksi muistanut ollenkaan, missä oli.
Mutta heti kuin hän sen muisti myös, kimposi hän kohoksi, riisui hännystakkinsa ja rupesi päätäpahkaa pukeutumaan.
– Saanko minä tuoda herralle kahvia? kysyi piika ovelta.
– Ei ole tarpeellista.
Hän köytti kiini hylkeennahkaisen kapsäkkinsä ja vilkaisi aikataulua. Katsoi kelloaan ja puki turkin päälleen.
– Saa sanoa varatuomarille, että minä olen matkustanut, ilmoitti hän kyökin ovesta.
– Kenties minä kuitenkin herätän varatuomarin?
– Ei ole tarpeellista.
Hän löysi ajurin ja saapui asemalle juuri kuin soitettiin toista kertaa. Hän syöksyi tuulena ylös portaita, sysäsi kantajat syrjään, ehti vielä ostamaan aamulehdet ja heittäytymään toisen luokan vaunuun, jonka hän aatteellisessa innostuksessaan oli lähtiessä sallinut itselleen.
Juna vihelsi. Nyt vasta oli hänellä aikaa huoahtaa.
Hän muisti hämärästi, mitä hänelle viimeisen vuorokauden kuluessa oli tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella enempää. Kaikki oli käynyt häneltä kuin unessa, aina tuosta hänen äkillisestä lähdöstään pääkaupunkiin, jatkuen yhtenäisesti humuun ja humaltumiseen nuorten miesten parissa.
Nyt alkoi hän herätä vähitellen. Hän kaipasi takaisin pieneen maaseutukaupunkiinsa, kodikkaaseen työväenkeittiöön, rakkaiden sanomalehtiensä luo ja puhumaan politiikkaa koulupoikien kanssa.
Se tulisi tästä lähtien olemaan hänen ainoa maailmansa. Eikä hän enää milloinkaan jättäisi sitä.
Samassa muisti hän sanomalehdet taskussaan. Ensimäinen, joka sattui hänen eteensä, oli veljenpojan kihlaus-ilmoitus.
– Kas vaan, sanoi hän itsekseen ja luki toisen kerran.
– Onneksi olkoon, hymähti hän.
Nyt tiesi hän katkenneeksi viimeisen siteen, joka häntä oli vielä pääkaupunkiin kiinnittänyt. Veljenpoika ei varmaankaan enää koskaan kirjoittaisi hänen vekseleihinsä.
Hän avasi lehden ja luki pääkirjoituksen otsakkeen:
– Sovinto puolueiden välillä.
– Niin vai, hymähti hän happamesti.
Ja ensimäisen kerran elämässään tunsi hän itsensä vanhaksi ja tarpeettomaksi. Ne näkyivät kyllä hoitavan asiansa. Hän oli ikäkulu ukkorähjä, joka jo joutikin romukoppaan.
Näissä synkissä mietteissä silmäili hän edelleen lehteä. Hänen silmäänsä sattui otsake: "Muukalainen Israelissa", painettu petiittivälikkeillä. Alla seisoi: Vilho Viksari.
Setä huomasi heti ensimäisistä riveistä, että tarkoitettiin häntä. Hän luki edelleen ja huomasi, että siinä oli leikillisessä muodossa kerrottu hänen seikkailunsa. Leikki ei ollut millään tavalla pahansuopaa taikka ilkeätä, mutta kaikissa tapauksissa kyllin ilkeätä saattaakseen hänet naurun-alaiseksi tuossa pienessä maaseutukaupungissa.
– Saakelin veitikat! sanoi hän ääneen.
Häntä huvitti leikki.
Mutta heti sen jälkeen tuli hän hyvin vakavaksi.
– On se sentään hyvin sikamaista, mutisi hän, ja luki uudelleen kirjoituksen.
Se oli täydellinen luonnekuvaus hänestä. Ei se ollutkaan niin viatonta kuin hän oli uskonut ensi näkemältä. Kun hän oikein rivien välistä luki, huomasi hän, että hänet oli esitetty siinä vanhaksi höperöksi, viimeiseksi mohikaaniksi, joka kummitteli selvällä päivällä valko-ihoisten parissa.
– Hävytöntä! murahti hän ääneen ja rypisti lehden.
Mutta hänellä ei ollut enää voimaa siveelliseen suuttumukseen. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo kynäniekka oli oikeassa. Mikä hän enää olikaan muuta? Romukoppaan, romukoppaan, niin että luut kalisevat!
Hänen päänsä nyykähti vasten rintaa ja sanomalehti putosi hänen käsistään. Junan jyrinä hytkytteli mielinmäärin hänen ruumistaan ja ohi kiitävät kiskojen liitekohdat soittelivat hänen korvaansa yksitoikkoista säveltään. Hän rupesi siinä jo erottamaan sanojakin. Hän kuunteli niitä kotvasen ja virisi vihdoin itsekin hyräilemään hiljaa vanhalla särkyneellä tenorillaan.
"Onpa meillä mööpeleitä,
ämpäri ja kiulu,
vanha roka seinällä
ja ravistunut viulu."Hänen äänensä katkesi särähtäen ja hänen nenänjuurensa kutisi hyvin kummallisesti. Hän tunsi tarvitsevansa nenäliinaa.
Samassa putosi kirkas kyynel hänen kädelleen. Hän itki.
– Itku pitkästä ilosta, myhähti hän.
Elämä on oikeastaan sangen yksinkertaista, ajatteli hän sitten. Kun on nauranut aikansa, niin itkee, ja kun on itkenyt, niin rupeaa jälleen naurattamaan. Tämän tietäen voi tehdä kumpaistakin melkoisella mielentyyneydellä.
Hän kuivasi kyyneleensä ja hymyili. Sitten oikasi hän jälleen rypistyneen sanomalehden ja luki sen tarkkaan, ensimäiseltä viimeiselle sivulle, kuten hänen tapansa oli. Sitten taittoi hän lehden huolellisesti taskuunsa ja jäi liikkumattomana katsomaan ulos vaunun ikkunasta harmaan pakkas-aamun hämärään, joka valkeni vähitellen.
Hänen oli hyvä olla. Ei mieli kaivannut mitään jäleltäpäin, ei mitään edeltäpäinkään toivotellut, oli hyvä niinkuin oli, vaikka kuolema huomispäivänä päälakeen putoaisi.
Lokakuulla 1905.
TUOMAS VITIKKA
Romaani
(1906)
1.
Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä, arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki, paljastaen syntiinlangenneelle luomakunnalle pätevän, ankaran aatamiomenan sekä tärkkipaidan jalokivillä koristetut kultanapit. Kalvostimet seisoivat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu huolellisesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan pään-alaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävelykeppi, puoli tuumaa maahan pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskunta-siteiden lopullisen löyhtymisen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmälasitkin tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta, roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkeiden liivien päälle, jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas, likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja parempipalkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan, seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen. Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima on lempeä, kirkastettu ja oikeudenmukainen objektivisuus, mutta ainoa personallinen lisä asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi: Antti Vitikka.
Ojan varrella, jonkun matkaa edellisestä, istui Tuomaan äiti, nimeltään Maria Antoinette, omaa sukuaan Videnius, ja merkitsi miehensä uusia nenäliinoja punaisilla, taitehikkailla alkukirjaimilla. Hän oli kookas, komea, noin 45-vuotias nainen, kaula pitkä ja joustava, kasvot marmoriset. Yksivärinen, harmaa kesäpuku, jonka ainoa koriste oli pieni hopeainen rintasolki, kiertyi tiukasti täyteläisen, mutta jäntevän ruumiin ympärille. Tukka, lainehtiva tummanruskeissa suortuvissa, oli koottu edestä kultaisella otsalehdellä ja solmittu niskaan soreaksi puolipalmikoksi. Varren viivat piirtyivät täsmällisesti kuin kupariin. Jalorotuinen leuka kaartui voimakkaana, ylpeänä ja ylenkatseellisena. Suu, säännöllinen kuin sukkula, kertoi tyyntä, teräksistä itsetietoisuutta. Pitkien, majesteetillisten ripsiuutimien alta seijastuivat silloin tällöin suuret, viisaat, tähtikirkkaat silmät, niinkuin kaksi merta öisissä mainingeissaan. Toinen polvi lepäsi toisen päällä. Niska taipui tasasuhtaisesti eteenpäin. Hänen viileästä, vellamoisesta olennostaan ei uhonnut kesäkuun kirkas päivänpaiste, ei heinäkuun helle eikä elokuun haaveellinen kuudan, vaan syksyisen, korkean kuusimetsän mykkä murhe, siinä maassa, minkä alla on harmaa graniitti.
Kyljellään, vasemman kyynärpäänsä nojassa, lepäsi heidän takanaan Marian isä ja Tuomaan äidin-isä Konrad Napoleon Videnius, entinen senaattori ja salaneuvos. Pieni, pippurinen, mustanpuhuva herra, silmät vilkkaat ja eloisat, hapset ohimoilta harmentuneet. Viiksiniekka ylähuuli oli aina hiukan halveksivasti koholla; alahuulen ohut, teräsharmaa haivenpiikki taas niinkuin heittokeihäs murhaavasti eteenpäin ojennettu. Aika ajoittain napsautti hän ymmyrkäistä, hiirenherneen kokoista suumaloaan niinkuin mauserpistoolia. Hänessä eli kaikki, sieraimet, korvat, niska, päänahka. Kulmakarvojen seutu väreili alituista, pirteätä, mutta ärtynyttä ja kiusaantunutta älykkäisyyttä. Laiha, luiseva vartalo oli jännitetty energiseen puolikaareen, niinkuin sotajousi, vireessä kantapäihin saakka. Nenä, joka ei ollut ainoastaan kyömy, vaan kerrassaan kukkulainen, kiversi isiltä perityn, ylenluonnollisen kokkapuunsa korkealle ilmaan, niinkuin muinaisskandialainen käärmelaiva täysissä varustuksissaan, valmiina ajan etäisenkin myrskyjä halkaisemaan. Hän käytti rillejä sekä niiden lisäksi vielä liivinnapissa riippuvaa monokkelia. Tällä kertaa hän oli syventynyt ruotsinkielisen äänenkannattajansa perusteelliseen tutkimiseen:
Tasaisen maakiven ääressä, jolle sakkilauta nappuloineen oli levitetty, istui edellisen veli Kaarle Juhana, lumitukkainen, valkopartainen vanhapoika, yhteiskunnalliselta arvoltaan virasta eronnut hovioikeuden presidentti. Mitään vastapelaajaa ei näkynyt. Mutta korkea otsa säteili tyyntä, keskitettyä ajatustyötä. Hän oli jo vähintäin 90-vuotias. Harmaa, leveälierinen huopahattu päässään, suu lempeästi muhoilevana ja poskipäät vanhuuttaan punertavina, istui hän siinä niinkuin muistomerkki menneiltä ajoilta, kumma kansalle kasuavalle. Mutta kun hän silmänsä kohotti, loisti niistä katse niin kirkas ja nuori, että välttämättä täytyi lukea hänet nykyisimpään nykyhetkeen kuuluvaksi.
Korkean kuusen juurella, likinnä setäänsä, lepäsi vatsallaan salaneuvoksen nuorin tytär Anna, 17-vuotias, reput saanut ylioppilaskokelas, puettu keikailevaan taalalaispukuun. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä heinänkorsi, jolla hän teki julmaa kiusaa yksinäistä havutietään taivaltavalle muurahaiselle. Toinen käsi oli puristettu päättäväisesti nyrkkiin ja viety kauniin, itsepintaisen leuan alle. Kulmakarvat, jotka olivat kuin siveltimellä sipaistut, olivat tällä kertaa tuikeasti yhteen rypistetyt. Työn tärkeys ja sitä seuraava mielenkiinto näyttivät kokonaan hänen ajallisen järjenjuoksunsa vallanneen. Mutta aivojen älyllisistä maailmoista vähääkään välittämättä heilahtelivat takanapäin hänen piukat, peuramaiset säärivartensa, näyttäen punaisia sukkiaan, vuoroin toista, vuoroin toista, molempia yhtä huolettomasti ja hajamielisesti.
Vaalean päivänvarjostimen taakse, sinne, missä nurmi vihersi vehmaimmillaan, oli ojentanut rehevän ruumiinsa Aline, 25-vuotias, livertelevä leski, salaneuvoksen keskimmäinen ja kaunein tytär. Tukka, joka oli kostea vielä äskeisestä uimaretkestä, oli sitaistu vaan keskeltä kiinni. Väljän kesäpuseron toinen hiha oli valahtanut alas ja paljastanut kyynärpäähän saakka pyöreän, valkean käsivarren. Hänen hempeä kukkeutensa erosi tykkänään toisten sisarien mittaellusta muototyylistä. Hän ei ollut myöskään tumma hipiältään niinkuin he, vaan valkea ja punainen, tukka ja kulmakarvat kullankellahtavat. Edessään oli hänellä Paul Bourget'n romaani. Hän oli kuin lukeva Maria Magdalena. Silloin tällöin ylensi hän syyttömät, taivaansiniset silmäteränsä, luoden tutkistelevan katseen perheen valtavaan kahvipannuun, joka kiehui kahden kuumuudesta haljenneen kiven kolossa, nokisen kepin haarukassa.
Tämän tärkeän välikappaleen toisessa päässä seisoi Annan kotiopettaja, nuori maisteri Aavasaksa, liinatukkainen, pystynokkainen, vuohensilmäinen isänmaan-ystävä, joka oli viehättävään oppilaasensa heti ensi hetkestä silmittömästi vaikka toivottomasti rakastunut. Hänen leveä, rehellinen, täysikuinen naamataulunsa ilmaisi ihanteellista maailmankatsomusta. Isänmaallisesta kulttuuritehtävästä kertoi kultainen kravattineula, jonka päässä kimalteli Ylioppilas-laulajain mainehikas lyyra; periaatteellista pontta taas tiesi sininen raittiusnauha napinlävessä, samoin kuin alaleuan vaalea, huonosti ajettu parransänki. Hänen arvokas toimensa oli tällä kertaa nostaa ja laskea pannua, sikäli kuin tulen voima ja väkevyys näytti tekevän sen tarpeelliseksi. Hän otti hyvin totisesti tehtävänsä, kannatti kahvipannua niinkuin synnyinmaan kohtaloa kädessään, varmana, vapisemattomana, jalka tanassa. Ainoa, mikä jossakin määrin pyrki häiritsemään hänen ylevää velvollisuutensa täyttämistä, oli punasukkaisen Annan ärsyttävä ja tuiki epäkansallinen läsnäolo, joka ei suinkaan ollut omiaan nuoren maisterin polttavassa povessa ihmiskunnan kaikkein korkeimpia ihanteita herättämään.
Mutta korkealla, litteällä paasikivellä, niinkuin pylväspyhimys ylhäällä yli muiden kuolevaisten, istui isänmaa itse, Antti Vitikan isä ja Tuomaan iso-isä, vanha Paavo Vitikka, arvoltaan kunnallisneuvos ja valtiopäivämies. Hänen ulkomuotonsa oli suomalaisen heimonhengen suurin apoteosi. Lyhyenläntä, vanttera ukko, yhtä selkää kantapäihin saakka, eikä sääriä muuta kuin kaksi pientä kalikkaa, vain muodon vuoksi, jossakin siellä alipäässä. Otsa ei ollut korkea, mutta sitä leveämpi, silmänterä kova, nenä suora, mutta hiukan ryhmyinen ja ikäänkuin työkirveellä tehty. Tuuheat, kuusennaavaiset kulmakarvat antoivat hänen hahmolleen ankaran kunnian-arvoisuuden. Alaleuan lyhyt, isänmaallinen jäkäläparta, itsekin nähtävästi omat suuret traditsioninsa tietäen, kähertyi paidankaulusta vasten niinkuin katajainen kansallisuus. Ohuet huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Pukuna pitkä sortuuki, joka ei suinkaan ollut eilispäivän lapsi, päässä ruskea koppahattu, jalassa tylppäkärkiset anturakengät, liian leveät varret housunlahkeiden alla. Kädessä vihdoin kansallismielinen sanomalehti. Painetusta tekstistä paremmin selvää saadakseen hän oli istuttanut nenälleen merkilliset, muinaissuomalaiset kakkulat, pyöreät kuin viisauden pöllön silmät. Tuossa istui hän korkeana niinkuin Suomen jumala laulupaadellaan tahi niinkuin kivettynyt, elävältä kuollut kansanhenki, joka ennen aikojaan oli kavunnut muistopatsaalleen.
Maantien toiselle puolen oli pystyttänyt maalaustelineensä muukalainen tiedemies Friedrich Gottlieb Meyer, ylimääräinen estetiikan professori ja taidehistorioitsija Heidelbergin yliopistosta, jonka oikea kotipaikka tosin oli Hessen-Nassau, mutta joka ihastuneena tuhatjärvisen maamme luontoon ja sen voimakkaasen, alkuperäiseen kansan-elämään vietti jo kuudetta kesäänsä Vitikkalan vierasvaraisilla laitumilla. Hän oli mies parhaassa ijässään. Jalo tyyneys asui hänen valistuneilla Goethe-kasvoillaan. Suuren olkihatun alta valuivat pitkät, kastanjanruskeat suortuvat tammipuisille hartioille ja tumma, kiharainen täysiparta, kaikkien pohjan impien ihastus, liittyi kuvankauniisti tarmokkaasen, eteenpäin työntyvään alaleukaan. Hänen silmistään loisti viisaus, lempeys ja intohimoton itsehillitseminen. Samat kauniit ominaisuudet puhuivat jokaisesta hänen liikkeestään, jotka olivat sopusuhtaiset ja täsmälliset. Hän oli tällä kertaa puettu samettitakkiin, polvihousuihin ja silkkisukkiin, kuten aina silloin kuin hän suvaitsi ottaa käteensä siveltimen. Tietopuolisesta kasvatuksestaan huolimatta ja uutterien, uupumattomien taidehistoriallisten opintojensa ohella hän oli nimittäin saanut aikaa myöskin käytännöllisiin taideharjoituksiin, suorittaen kunnialla useamman kuin yhden akatemian täydelliset oppikurssit. Nyt koki hän hiki päässä kiinnittää kankaalle sitä kesäistä, pittoreskia kuvaelmaa, joka yllämainittujen henkilöiden muodossa säteili kuusten tummaa taustaa vasten, kirkkaan iltapäivä-auringon ihannoimana, heleän kahvisavun henkevöimänä ja hänen oman sopusointuisen maailmankatsomuksensa kauniiksi tekemänä.
Tämä oli seura, joka nähtiin Vitikkalan tiehaarassa eräänä leutona, lämpimänä suvilauantaina, kun päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja yksinäinen, myöhästynyt käki kukahteli kullalleen etäällä vaaran toisella puolen, metsän sinertävissä saleissa.
2.
Äkkiä kohotti Anna silmänsä ja sanoi:
– Tuomas tulee.
Rattaat ratisivat ojelmuksen päässä. Tuomas tuli.
Hän oli kesägeologi, jolla oli työnsä saman pitäjän pohjoiskulmalla; nuori, tuskin parissakymmenissä oleva mies, mutta jonkun verran kypsyneemmän näköinen ulkomuodoltaan, varhaisvanhan mietiskelyn ryppy kulmakarvojen välissä. Joskus voi se näyttää myöskin tuiman päättäväisyyden rypyltä. Isältään hän oli perinyt korkean, valistuneen otsan ja äidiltään hienopiirteisen suun ja jäntevän, hiukan ylenkatseellisen alaleuan. Vankat, tanakkatekoiset hartiat ja nelisnurkkaiset kasvot kulmikkaine poskipäineen olivat nähtävästi taas ukko Paavon itsepintaista perintöä. Hänen oma vielä kehittymätön personallisuutensa pilkisti kenties enimmän esiin silmistä, jotka olivat teräsharmaat väriltään ja vaihtelivat ilmeeltään kivikovan uhman ja korskean, ilkamoivan elämän-iloisuuden välillä.
Hän viihtyi hyvin metsissään. Jos hän sieltä joskus lauantai-iltoina saapui sukulaistensa luona pikimmältään pistäytymään, tuli hän päivettyneenä, parroittuneena ja kokonaan villiytyneenä ulkomuodoltaan, hyvinkasvatetun äitinsä suurimmaksi kauhistukseksi, mutta nuorten, kauniiden tätiensä äänekkääksi iki-ihastukseksi. Tällä kertaa hän oli jo kuitenkin edeltäpäin ilmoittanut tulostaan, jonka vuoksi Vitikkalasta oli lähetetty mies ja hevonen häntä noutamaan, niin pitkälle kuin kruunun valtamaantietä riitti. Loput matkaa sai hän rämpiä vetisiä kinttuteitä, miehekkäissä, haaroihin saakka ulottuvissa pieksusaappaissaan.
Rattaiden ratina ja tulijan tuttu, lippaniekka masinistilakki sai aikaan jonkinlaisen häiriön yllämainittujen henkilöiden muodostamassa ja professori Meyerin hyvin järjestämässä ryhmäkuvaelmassa. Anna ja Aline riensivät molemmat riemusta huhuilevina häntä vastaan; äiti tyytyi nenäliinaansa heiluttamaan. Protokollasihteeri venyttelihe flegmaattisesti istualleen eikä aluksi löytänyt unenpöpperöisistä aivoistaan yhtään toimeenpantavaa ajatusta. Sitten rupesi hän haukotellen pujottelemaan jalkaan keveitä puolikenkiään. Salaneuvos taittoi kärtyisänä sanomalehtensä kokoon; vanha presidentti taas kohotti ritarillisesti huopahattuaan. Maisteri Aavasaksa, joka huolellisen virkatoimensa takia oli naulittu paikalleen, osoitti toverillista mielenkiintoaan räpyttämällä innokkaasti vaaleita silmäripsiään. Professori Meyer teki kunniaa siveltimellään. Ainoa, joka ei vähääkään häiriytynyt, oli ukko Paavo: hän ei edes päätään sanomalehdestä kohottanut.
Mutta Anna ja Aline olivat äkkiä pysähtyneet ja osoittivat nyt molemmat äänettömän hämmästyksen merkkejä. Tuomas ei tullut yksin. Joku nainen näkyi istuvan hänen vierellään.
Kuka se mahtoi olla?
Nainen oli nuori ja tuntematon. Kenties oli se joku odottamaton kesävieras?
Maria Antoinette sipristi tyytymättömänä silmiään. Hän ei pitänyt moisista äkkiarvaamattomuuksista.
Mutta samalla olivatkin kärryt jo heidän kohdallaan. Tuomas hyppäsi keveästi maahan, auttoi alas oudon seurakumppaninsa, kohotti lakkiaan ja lausui kääntyen koko seuran puoleen:
– Päivää. Saanko luvan esittää morsiameni?
Yleinen kivettyminen.
Se oli n.s. salama kirkkaalta taivaalta. Suku seisoi jähmettyneenä niinkuin suolapatsahisto. Kukaan ei kättään ojentanut, kukaan ei tullut sanaa sanoneeksi. Asia oli kaikille yhtä suuri yllätys.
Seurasi mykän ihmettelyn ja typerän avuttomuuden tuokio, pitkä kuin nälkävuosi.
Ei auttanut asiata sekään, että Anna löi kätensä yhteen nuorikoiden nenän alla ja lausui syvän ällistyksen äänenpainolla:
– Hän on ajanut partansa!
Aline purskahti ensin nauramaan, mutta tuli heti hyvin totiseksi. Protokollasihteeri katsoi neuvottomana puolisoonsa. Tämä taas seisoi liikkumattoman murheen olennoituna muistomerkkinä. Salaneuvos oli ottanut esiin monokkelinsa ja mittaeli nyt sen läpi uutta naissukulaistaan kiireestä kantapäähän. Vanha presidentti oli noussut juhlallisesti ylös ja ottanut askeleen tulijoita kohden, hattu kädessä. Mutta nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä, oli hänkin pysähtynyt ja siveli nyt hajamielisesti pitkää, valkeata partaansa, luoden apua etsiviä silmäyksiä ympärilleen.
Tuomas puri hermostuneena huuliaan. Tämä ei ollut se vastaanotto, jota hän oli heimon puolelta odottanut.
Tyttö punastui ja kalpeni hänen vierellään. Se oli turvaton, tutiseva kyyhkynen taikka toisin sanoen nuori, vaatimaton kansakoulun-opettajatar naapuripitäjästä, Emmi Alhola nimeltään. Puettu hetken merkityksen vuoksi mustiin kiireestä kantapäähän, kaulassa kultaiset kellonperät. Ainoa, mikä hänen ulkomuodossaan oli mainittavaa, oli silmät. Ne olivat nimittäin suuret, siniset ja säikähtyneet.
Kukaan ei Tuomaan sukulaisista tiennyt, oliko hän kala vai lintu.
Ukko Paavo toipui ensimmäisenä töperryksestään. Hän oli heti kuullessaan Tuomaan turmiota ennustavat sanat käsittänyt hetken pelottavan vakavuuden ja kavunnut kiireesti alas muistokiveltään. Nyt heitti hän vahingon-iloisen syrjäkatseen miniänsä ylimykselliseen isään ja saapasti hyväntahtoisena esiin nuorelle parille ajallista onnea ja autuutta toivottamaan.
– Ka, noh, lausui hän näppärästi, kaikkea mies katuu, vaan ei nuorna naimistansa. Olkoon onneksi kivenkalkuttajalle!
Hänen jälkeensä tulivat toisetkin, tosin epäröiden, mutta tulivat kaikissa tapauksissa. Äiti kosketti huultensa päillä Emmin otsaa; Anna pisti vain nopeasti kättä hänelle. Aline teeskenteli suurta hellyyttä, syleili ja suuteli häntä suulle. Tuomas pyöräytti ympäri nuorta tätiään. Salaneuvos heitti vielä viimeisen perusteellisen silmäyksen morsiameen ja ojensi sitten kaksi sormea hänelle.
Professori Meyer, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, ilahtui tavattomasti, kun kuuli kysymyksen olevan kihlajaisista.
– Nuori ystäväni, lausui hän kätellen herttaisesti Tuomasta, vain sen, joka pyrkii, voi taivas pelastaa. Te olette tällä kertaa saavuttanut rakkauden, joka onkin ihmisen ensimmäisiä ja kaikkein luonnollisimpia päämääriä. Seuraavalla kerralla te saavutatte kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Sallikaa, että onnittelen teitä.
Kohteliaisuus ei ollut juuri valittu nuoreen morsiameen nähden. Mutta se oli epäilemättä rehellisesti tarkoitettu ja omiaan sellaisena omalta pieneltä osaltaan hetken jo itsessäänkin suurta merkitystä ylentämään.
– Gratulor, sanoi maisteri Aavasaksa.
Hänen molemmat kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa. Hän tyytyi sentähden jälleen tulkitsemaan tunteensa vain räpyttämällä sydämellisesti vaaleita silmäripsiään.
Seurasi jälleen kiusallinen vaitiolo, jonka tällä kertaa katkaisi professori Meyer siirtyen takaisin maalaustelineittensä taa ja pyytäen seuraa hyväntahtoisesti ottamaan äskeiset asentonsa. Niin tapahtuikin. Tuomas ja Emmi istuivat tulen läheisyyteen, joka antoi aihetta pieneen kokkapuheesen ukko Paavon puolelta. Sitten katkesi keskustelu tykkänään. Salaneuvos otti esiin sanomalehtensä. Kunnallisneuvos seurasi pian hänen esimerkkiään.
Kukaan ei näyttänyt sen enempää nuoresta parista välittävän.
Tuomas oli tavannut tiellä jonkun pappilan kesävieraista, jolla oli ollut pari uutta valtiollista juorua kielellään. Hän turvautui nyt niihin saadakseen edes jotakin sananvaihtoa aikaan ja näkikin ilokseen, että molemmat neuvokset heti tarttuivat syöttiin.
– Siinä se nyt on seuraus perustuslaillisten politiikasta, lausui katkerasti ukko Paavo, laskien sanomalehden polvelleen.
Tämä oli suora sodanjulistus.
Oli oikeastaan Vitikkalan kesävierasten kesken ikäänkuin hiljainen sopimus siitä, ettei kunnallisneuvoksen kuullen puhuttu politiikkaa. Siten saatiin nimittäin läheisten sukulaisten välillä säilymään edes jonkinlainen heikko ja hauras aselepo. Mutta ukko Paavo rikkoi itse usein kaikki kainostelevan sopivaisuuden siteet, esittäen milloin tahansa ja missä tahansa tuiki epäperustuslaillisia mielipiteitään, joita hän tietysti omasta puolestaan piti kaiken maallisen valtioviisauden korkeimpana ennätyksenä.
– Saanko luvan kysyä, mitä herra kunnallisneuvos sillä tarkoittaa? kuului heti salaneuvoksen taistovalmis ääni ärähtävän.
– Minä tarkoitan, mitä minä sanon. Passivinen vastarinta päättyy aina, samoin kuin aktivinenkin, poliisikamarin tutkintopöydän taa. Sitäpaitsi tuo se mukanaan maahan joko sotatilan taikka yleisen anarkian. Sallikaa minun kysyä teiltä, hyvät herrat: oletteko nyt tyytyväiset?
Järkevä kysymys oli tietysti etupäässä tähdätty ukko Paavon vanhalle kielipoliittiselle vastustajalle salaneuvokselle, mutta sivusi myöskin ohimennen tämän perustuslaillista vävyä protokollasihteeriä, jota entisten sukusiteiden lisäksi nyttemmin liitti salaneuvokseen myöskin sama käsitys maata uhkaavasta vaarasta ja venäläisen virkavallan vastustamisesta. Tätä liittoa ruotsinmielisten kanssa ei ukko Paavo voinut koskaan antaa anteeksi pojalleen. Se oli hänen mielestään suoranainen valtiopetos, paljon pahempi laadultaan kuin se, mistä hänen omia puoluetovereitaan syytettiin.
Salaneuvos oli kimmonnut ylös kuin sähkö-iskun saanut. Myöskin protokollasihteeri katsoi velvollisuutensa vaativan kohota protesteeraavasti istuvaan asentoon. Hän oli nyt täysissä tamineissaan, silmälasit nenällä ja alaleuka korkean kauluksen arvokkaasti pönkittämänä. Yleensä esiintyi hän jonkinlaisena hyväntahtoisena ja tasapuolisena rauhantuomarina riitelevien neuvosten välillä, mutta kun tuli kysymys Suomen perustuslaeista, ei hän ymmärtänyt leikkiä ollenkaan. Silloin oli hänen hahmonsa virallisen kanneviskaalin.
– Jos suomenkieliset hallitusmiehet, loihe hän voimakkaasti lausumaan, olisivat heti alussa panneet jyrkästi vastaan, olisi pelastettu ainakin se, mitä pelastettavissa oli...
– Nimittäin? kysyi ukko Paavo painavasti, kohottaen samalla puoli otsaan kuusennaavaiset kulmakarvansa.
– Kunnia, kuului salaneuvoksen ääni kumeasti niinkuin Manalan alantehesta.
Hän mursi hiukan suomea puhuessaan, ääntäen e:n r:n edellä joskus ä:ksi ja u:n milloin o:ksi milloin ruotsalaiseksi u:ksi. Hän sanoi esim. "konnia" (pro: kunnia). Tämä voi välistä antaa hänen sanoilleen hiukan hullunkurisen vivahduksen, vaikka hän muuten hallitsikin täydellisesti kansan valtaavan enemmistön kieltä.
Ukko Paavo nauraa pähäytti lyhyttä, käheää ja kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan.
– Teidän kunnianne! sanoi hän. Se on germaninen käsite, jonka kanssa Suomen halveksitulla kansanheimolla on hyvin vähän taikka ei mitään tekemistä. Sillä on toistaiseksi ainoastaan yksi tarkoitus maailmassa, nimittäin elää. Ainakaan ei se aio kuolla omien sortajiensa kunnian tähden.
Tämä oli tuiki kova pähkinä purra salaneuvokselle. Hän pyörähti ympäri yhdellä paikallaan, niinkuin paarma, joka on saanut piikin takapäähänsä, mutta ennen kuin hän ehti intohimoisen vastauksensa linkoamaan, tuli esiin protokollasihteeri järeän juridisen tykistönsä kera.
– Ellei kunnian, niin lain ja oikeuden tähden, lausui hän ankarasti, samalla oikaisten valkeita liivejään ja kiinnittäen kunnallisneuvokseen musertavan katseen kultasankaisten silmälasiensa takaa. Onkos isä tutkinut tunnossaan, mitä merkitsee, jos kansan siveellinen oikeuskäsitys hämmennetään ja johdetaan harhateille?
Kunnallisneuvos rykäsi pari kertaa kiusaantuneena. Hän oli esivallan uskollinen alammainen, joka jos kukaan oli valmis lakia ja oikeutta pyhänä pitämään. Mutta eikö esivalta juuri edustanut ylintä s.o. jumalallista oikeutta maailmassa? Ainakin hän itse oli lapsesta pitäen kasvanut tähän käsitykseen. Pitikö hänen nyt, oman personallisen järkensä nimessä, joka jo inhimillisen luontonsa takia oli erehtyväinen ja sellaisena altis perivihollisen pahimmillekin houkutuksille, mennä ratkaisemaan, mikä oli oikein, ja nousta vastustamaan sitä, joka ei itse kristillisen kirkon tunnustuksen mukaan turhaan miekkaa kantanut? Jos tämä oli hänen velvollisuutensa, niin oli katkismus ensin kumottava. Eikä hän ollut varma siitä, kuinka sitten oli käypä sanan ja sakramentinkaan.
Siinä pulma, joka oli hänen, samoin kuin koko Suomen kansan valtaavan enemmistön aivoja viime vuosina ankarasti askarruttanut. Monet tunnetut kansallismieliset miehet, joiden nimillä oli hyvä kaiku ukko Paavonkin korvissa, olivat vaatineet selvää vastarintaa väärän esivallan käskyjä ja asetuksia vastaan. Mutta suurin osa papistoa, arkkipiispa etunenässä, neuvoi alistumista, vaikka tosin oli vakavia hengen miehiäkin, jotka eivät esimiestään seuranneet. Mitä oli näin ollen vaivaisen syntisen tehtävä? Mille kannalle oli yksityisen lainkuuliaisen kansalaisen tässä ajan myrskyssä asetuttava, joka jakoi kahtia sekä paimenet että lammashuoneet?
Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse. Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava, tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen, että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi johtanut suoraan kerettiläisyyteen.
Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.
Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja voitollisesti:
– Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä jumalan on.
– Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella, jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta, oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia, kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin varoillaan.
Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin, olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.
Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen, syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan. Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda julki erästä toista ydinlausettaan:
– Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio, ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle itselleen.
Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen, vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne, jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.
– Fiat iustitia, pereat mundus, toisti hän jälleen järkähtämättömän vaalilauseensa.
Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä, mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin kunniakäsitteellisistä siunauksista.
3.
Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä. Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin taistelevalta toreadorilta.
Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.
Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien määräysten kanssa.
Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle, pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän, että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.
Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen. Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta, vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja, joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin kitketyiksi.
Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt. Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, – ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.
Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis niin aivan kultaiseksi kehumaan.
– Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta. Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te, Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?
– Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin erämaihinsa.
Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten kansojen kohtaloon Venäjällä.
– Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.
Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan, joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.
Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen vallassäädyn menneisyyttä.
– Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia, herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä säätyluokkia?
– Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin talonpojallekin...
– Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.
– Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta. Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.
Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt. Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi, ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.
– Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton kunnallisneuvos.
Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien, vastaisiko.
– Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja mahtipontisesti.
Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta, mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.
Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.
Hän loihe lausumaan:
– Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa, omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa, rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.
Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:
– Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim. muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s. jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan luola-ihmisiin.
Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran, ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian kauaksi aineestani.
Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.
Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis, kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme. Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen, minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.
He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat, vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.
Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin. Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen? Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.
Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?
Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt, kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan, josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.
Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne kaikki ollut musertanut raa'emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman valloittajan kantapää?
Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.
– Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.
4.
Tämän suuremmoisen ja lämmöllä lausutun esitelmän vaikutus oli valtaava, kuten saattoi odottaakin sekä puhujan valoisaan, isänmaalliseen paatokseen että kuulijain valistuneesen mielenlaatuun nähden. Ukko Paavo esim. oli aluksi kuunnellut suu auki nuoren maisterin sulavia sanoja, mutta niin pian kuin hän oli huomannut, että kysymys oli hänen perivihollisistaan vikingeistä, oli hän osoittanut mitä vilkkaimpia suosion ja hyväksymisen merkkejä. Mutta vihdoin kuullessaan korkeammasta maailmanjärjestyksestä ja oikeuden lopullisesta voitosta mainittavan oli hän tukahduttanut kaikki maalliset kostontunteensa ja kohottanut ajatuksensa eräänlaiseen kirkastuksen korkeuteen. Samalla hän oli kiireesti pukenut päälleen oman lerppahuulisen sunnuntainaamansa, jota hän muuten käytti vain kirkossa ja joskus säädyn keskusteluissa. Erityisesti oli hänen vanhaa sydäntänsä lämmittänyt nuoren maisterin dualistinen optimismi, joka hänen mielestään oli täysin sopusoinnussa myöskin kristin-opin päätotuuksien kanssa.
Protokollasihteeri ei ollut seurannut esitystä aivan yhtä jakamattomalla suosiolla. Hän oli tosin suomenmielinen mies niinkuin isänsäkin, mutta hänen mielestään oli valitettavaa, että tärkeimmätkin uuden ajan kysymykset, kuten esim. kansanvaltaiset reformipyrinnöt ja tällä kertaa perustuslakitaistelu, meillä aina sotkettiin kuluksi jauhettuun kieli- ja kansallisuus-asiaan. Sitäpaitsi hän, vaikkakin nuoruudessaan monen myrskyisen ja pilventakaisen ihanteen ajaja, oli nyt täysin järkiperäisen, kuivan ja käytännöllisen todellisuuden mies, jota eivät maisteri Aavasaksan muinaistieteelliset harharetket suurestikaan miellyttäneet. Kuitenkin oli hänenkin tyytymätöntä mieltään jonkun verran lepyttänyt puhujan kaunis ja lämmin vakaumus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, jonka hänkin puolestaan hyväksyi ja joka oli pohjana hänen omalle, täysin epäitsekkäälle taistelulleen Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolesta. Mutta tämä olikin ainoa arkipäiväisestä virasto-maaperästä ylenevä utuisen ihanteen tynkä, minkä karu elämä oli jättänyt hänen kerran niin nuoreen ja keväiseen protokollasihteeri-sydämeensä.
Myöskään salaneuvos ei ollut mikään korkeamman maailmankatsomuksen vihollinen. Uskoi hänkin iankaikkiseen oikeuteen täällä murheen laaksossa ja luotti hänkin siihen vanhurskaasen kaitselmukseen yksilöiden ja kansojen kohtaloissa, jota milloin jumalan sormeksi, milloin historian geniukseksi sanottiin. Mutta luonnollisesti hän ei indogermanisille periaatteilleen uskollisena mitenkään voinut hyväksyä maisteri Aavasaksan ylitsekuohuvaa, suomalaisnatsionalistista innostusta, jonka vuoksi hän jo useampia kertoja oli suuttuneena yrittänyt keskeyttää puhujaa. Nyt keskitti hän kipunoivan kritiikkinsä pariin jäätävään ivan ja yliolkaisen ojennuksen lauselmaan, jotka hän heitti ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:
– Herra Himalaya on, kuten me kaikki tiedämme, runoilija. Mutta juuri runoilijana pitäisi hänen tietää, että on olemassa jotakin, jota vastaan itse jumalat turhaan taistelevat. Mitä se on, sen sanon minä hänelle joskus toisti, sitten kuin hän on rauhoittunut.
Ja maisteri Aavasaksa itse? Hän seisoi yhä edelleen oman dityrambisen ajatusjuoksunsa huumaamana, hänen poskensa hehkuivat pyhien ihanteiden tulta ja hänen pyöreä, pystynokkainen naamataulunsa säteili punertavalla valolla, niinkuin keskiyön aurinko sen vuoren päältä, joka oli hänet nimittänyt. Hän oli tosin ensin alottanut pienen juhlapuheensa keveällä, leikillisellä ylemmyydellä, mutta pian oli hän tempautunut itse täydellisesti mukaan ja samalla kadottanut kaiken itsehillitsemiskyvyn. Sanat olivat vierineet tulivirtana hänen huuliltaan, hän oli ollut suuren aatteensa haltioima, korkeampi henki oli ottanut häneen asuntonsa. Hänen laupiaat, vaaleanharmaat silmäteränsä syleilivät ylenluonnollisina etäisiä, näkymättömiä taivaanrantoja ja hänen oikea kätensä, jonka hän oli uhkaavasti ojentanut kohti kuustenlatvoja, häilyi niinkuin Damokleen miekka kaikkien kansansortajien ja hengen tyrannien poloisten päiden päällä. Hän oli tuntenut olevansa Johannes Kastaja korvessa, Moses Israelin lasten edessä. Mikään mahti maailmassa ei voinut häntä kerran viitotulta uraltaan järkähyttää.
Nyt, kun hän kuuli salaneuvoksen loukkaavat sanat, hervahti hänen kätensä voipuneena alas.
Samalla heräsi hän takaisin julmaan ja ankaraan todellisuuteensa. – Maisteri Aavasaksa oli muuttanut nimensä, (se oli alkuperäisesti ollut Lindström), "rehellisen, isiltäperityn nimensä", kuten salaneuvoksen oli tapa sanoa, joka ei koskaan voinut sitä antaa anteeksi hänelle, vaikka hän muuten suuresti kunnioittikin kotiopettajansa vakavaa ja ihanteellista mielenlaatua. Kuitenkaan ei tämä tärkeä askel nuoren maisterin elämässä, jonka salaneuvos puolestaan katsoi kaiken pyhän häväisemiseksi ja neljännen käskyn säädyttömäksi ylitsekäymiseksi, suinkaan ollut johtunut mistään huonoista taikka halpa-arvoisista vaikuttimista, yhtä vähän kuin se oli otettu kevytmielisessä taikka äkkipikaisessa isänmaallisen innostuksen puuskauksessa. Se oli päinvastoin ollut pitkän ja kypsyneen harkinnan tulos, jonka vähittäinen esillepuristaminen oli monet tuskalliset yöt silloista herra Lindströmiä hänen orjantappuraisella vuoteellaan valvottanut. Ollen jo silloin kotiopettajana ruotsinmielisen salaneuvoksen perheessä ja rakastunut alaikäiseen Annaan, hän oli kuvitellut olevansa sorretun kansallisuuden edustaja, jolle elämä äkkiä oli asettanut tuon julman vaalin luopua joko periaatteellisesta vakaumuksestaan taikka huolettomasta toimeentulostaan ja sydämensä utuisesta unelmasta. Periaate oli voittanut, hän oli kestänyt kunnialla kiusauksen. Tosin hän ei suinkaan ollut menettänyt paikkaansa, kuten hän oli pelännyt, eikä siis ollut ollut tilaisuudessa uhraamaan myöskään onnetonta rakkauttaan köyhän ja kurjan isänmaan alttarille – joka siitä epäilemättä olisi paljon rikastunut – mutta jokainen salaneuvoksen pistosana herätti hänessä aina edelleen tuon miellyttävän, povea paisuttavan marttyyritunteen. Hän kuuli itseään nimitettävän milloin minkin kukkulan tai maantieteellisen merkkipaikan mukaan, kuuli usein hammasta purren ja verta vuotavin sydämin, sitä suuremmasta syystä, koska se tapahtui usein hänen oman armaan Annansa läsnäollessa. Mutta hän kärsi vainon, yhtä paljon palavan lempensä kuin kalliin kansallisuusaatteensa tähden. Eikä tuo enemmän kuviteltu kuin todellinen vaino suinkaan häirinnyt hänen näistä kumpaisestakin onnenlähteestä pulppuavaa tunne-elämäänsä. Se päinvastoin ikäänkuin pyhitti hänelle ne molemmat ja asetti hänet omien saavuttamattomien ihanteidensa arvoiseksi, sekä sen ajallisen, jota Anna edusti, että sen iankaikkisen, joka isänmaan nimellä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka piirretty hänen sydämensä syvimpään.
Tavallisesti vastasi hän varsin arvokkaasti salaneuvoksen pikkumaisiin nimittelyihin. Niinpä esim. viime viikolla, jolloin salaneuvoksen päähän äkkiä oli pistänyt ruveta kutsumaan häntä hra Niagaraksi, hän oli reippaalla, vaikka hiukan kömpelöllä leikinlaskulla kääntynyt nauravan Annan puoleen ja kaikkien kuullen pyytänyt häneltä lupaa saada kutsua häntä Caramiaksi. Tosin hän oli heti itsekin punastunut omaa rohkeuttaan, mutta ainakin sillä kertaa oli typerä pila tyrehtynyt hämmästyneen salaneuvoksen huulilta.
Tällä kertaa oli nuori maisteri Aavasaksa kuitenkin vielä liiaksi omien suurten ajatuksiensa kuohuttama voidakseen suoriutua leikistä yhtä menestyksellisesti. Hänen äänessään soinnahti sentähden huonosti salattu katkeruus, kun hän lausui, samoin ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:
– Herra salaneuvoksella on tietysti oikeus nimittää minua miksi häntä suinkin huvittaa. Minä pyydän vain kiinnittää arvoisan seuran huomiota siihen seikkaan, että jos tässä seurassa jokaista henkilöä mainittaisiin hänen omalla alkuperäisellä nimellään, voisi siitä syntyä suurta sekaannusta. Sillä lukuunottamatta professori Meyeriä ja minua, ei täällä kenties siinä tapauksessa olisikaan läsnä muita kuin Vitikoita.
Ukko Paavo nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siinä sai salaneuvos muukalaispäätteisestä nimestään! Mutta tälläkin oli heti vastauksensa valmiina.
– On ero nimellä ja nimellä, lausui hän kuivakiskoisesti. Jos joku minun tuntematon esi-isäni satoja vuosia taaksepäin todellakin on liittänyt latinalaisen päätteen alkuperäiseen Vitikka-nimeensä, jota sivumennen sanoen ei koskaan ole todistettu, niin siitä sievistyksestä en ole vastuunalainen minä eivätkä minun perilliseni. Mutta jos meidän päivinämme joku herra Pyrenea muuttaa nimensä herra Sulitelmaksi, niin kysytään, eikö asianomainen vuorenhuippu ole jäänyt satoja vuosia jälelle omasta ajastaan?
Nyt katsoi kunnallisneuvos olevan syytä kannattaa kansallismielisten periaatteiden puolesta taistelevaa nuorta maisteria.
– Herra Aavasaksa, lausui hän, on tehnyt aivan oikein, kun ei ole hävennyt omaa suomalaista sukuperäänsä, vaan on karistanut ainakin omilta niskoiltaan sen vieraskielisen ikeen, joka niin raskaana painaa vielä kansamme kalleimpiakin sivistyspyrintöjä. Mielestäni voisi meidän maassamme yhdellä ja toisella epäkansallisella herra Schaffhausenilla, jos niin saan luvan sanoa, olla hänestä tässä suhteessa oppimista.
Protokollasihteeri ei lausunut mitään. Häntä ylipäänsä vain kiusasivat tämäntapaiset nalkutukset.
Professori Meyer tahtoi välttämättä puristaa puhujaa kädestä.
– Nuori ystäväni, lausui hän lämpimästi, teillä on eheä, hyvin eheä maailmankatsomus. Vahinko, ettette ole runoilija, sillä siinä tapauksessa voisi teistä todellakin tulla jotakin suurta.
Maisteri Aavasaksa tunnusti punastuen kirjoittelevansa runojakin joskus joutohetkinään.
– Sitä parempi, lausui professori Meyer ihastuneena, sitä parempi! Pääasia jokaiselle tosirunoilijalle on kirkas ja ihanteellinen maailmankatsomus. Kaikki muu, kuten tunne, järki, fantasia tai elämänkokemus, tulevat kysymykseen vain tois'arvoisiin kykyihin nähden. Sallikaa, että vielä kerran onnittelen teitä. –
Enin kaikista ihastunut oli kuitenkin Emmi Alhola, joka oli seurannut maisteri Aavasaksan leimuavia sanoja mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Hän tunsi vaistomaisesti ja vielä aivan itsetiedottomasti, – että tässä oli luu hänen luustaan, liha hänen lihastaan, ainakin aivan toisessa määrin kuin se kylmä ja ylpeä sukulaispiiri, johon hänet tänään vasten tahtoaan oli johdatettu. Maisteri Aavasaksan suuresta ja suitsuavasta nuorukaissydämestä uhosi häntä vastaan se herttainen, kotoinen uuninlämmin, johon hän oli tottunut ja jota hän ei tällä kertaa löytänyt edes oman umpimielisen sulhasmiehensä rinnalta. He kaksi kuuluivat tässä seurassa yhteen. Luonnollisesti ei kumpainenkaan heistä vielä tajunnut sitä, ei Emmi, joka olisi yksinkertaisesti kauhistunut, jos hänelle olisi sanottu, että hän jo nyt tietämättään teki itsensä syypääksi salaiseen uskottomuuteen, eikä maisteri Aavasaksa, joka katsoi olevansa uskollisuus itse oman sydämensä toivotonta unelmaa kohtaan. Mutta kohtalo kutoi näkymättömiä lankoja heidän välilleen. Tästä nuoren maisterin hurmahenkisestä juhlapuheesta, jota kauniimpaa Emmi ei muistanut kuulleensa koko elämässään, päiväysi kahden jalon ja toistaan janoavan sydämen side, jotka nyt vielä kumpainenkin erotettuina omia teitään hapuilivat ja harhailivat.
Emmi nousi, poimi ojanvarrelta päivänkukan ja ojensi sen oman sulhonsa silmäin edessä puhujalle.
– Kiitos, lausui hän kainosti ja suloisesti. Epäilemättä te olette tällä hetkellä tulkinnut koko Suomen kansan pyhimmät tunteet.
Hänkin puhui aivan vaistomaisesti, samoin kuin ukko Paavo, koko kansan nimessä. Itse asiassa ei siinä ollutkaan mitään ihmeteltävää, sillä Emmi Alhola ei todellakaan tällä hetkellä ollut enää mikään yksityinen henkilö; hän oli pikemmin kansallinen, kalevalainen heimonhengetär, joka tervehti säteilevin silmin sankarillista vapauttajaritariaan.
Maisteri Aavasaksa kiinnitti kukan mielihyvällä napinläpeensä.
Tuomaan otsa oli yhä yöllisemmäksi synkistynyt. Hän oivalsi kurkussaan omituisen karvastelun, jonka hän vain vaivoin sai painumaan pahansuovaksi keräksi syvälle sydänalaansa. Hän huomasi olevansa lyöty auttamattomasti laudalta, vieläpä tänään, hänen omana juhlapäivänään. Hän tunsi vihaavansa tällä hetkellä kaikkia läsnäolijoita: sukulaisiaan, siksi että nämä olivat ottaneet niin kylmästi vastaan hänen kihlatun morsiamensa, maisteri Aavasaksaa, siksi että tämä oli kaunopuheisuudellaan saattanut hänet kokonaan varjoon, ja vihdoin Emmiäkin, siksi että Emmi oli tuon hänen mielestään tuiki joutavanpäiväisen sanatulvan silminnähtävästi hyväksynyt. Mutta samalla, vaikka hän uuden kilpailijansa avuja vilpittömästi halveksuikin, tunsi hän sydämessään salaisen katkeruuden siitä, että hän itse ei osannut noin puhua. Tuomas paralla ei nimittäin ollut yhtään sellaista valtavaa, ylitsevuotavaa ajatusta, josta hän olisi voinut edes itse haltioitua, saati sitten muita tuleen ja liekkiin sytyttää. Hän oli yksinkertaisesti vaan Tuomas, täydellisemmin merkittynä Tuomas Vitikka, aivan yksityinen ja vähäpätöinen henkilö, vailla mitään yleisempää merkitystä isänmaalle taikka ihmiskunnalle. Omasta mielestään hän oli Tuomas-epäilijä. Mutta se oli vain ikäänkuin pieni korvaus hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ollut ja jota hän tällä hetkellä olisi tahtonut olla, puolustaakseen vaatimatonta paikkaansa elämän taistelussa. Hän sai itsensä täten edes jonkun yleisemmän henkisen arvon alle lajitelluksi.
Kuitenkaan ei ollut yksinomaan Tuomas Vitikan oma syy, ettei hänen ollut onnistunut luoda itselleen mitään pysyvää ja järkähtämättömiin, iankaikkisiin totuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Hän oli kyllä hänkin rehellisesti yrittänyt. Hän oli heikkojen voimiensa mukaan kokenut harrastaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita, toivoen että niiden pohjalta lopultakin löytyisi sen murenemattoman maailmankatsomuksen kulmakivi, jota hän milloin ihaili, milloin halveksi, useimmiten kadehti ympärillään elävissä ja häärivissä ihmisissä. Mutta hän ei ollut koskaan onnistunut pyrkimyksessään. Parhaatkin aatteet olivat muuttuneet tomuksi, kun hän oli niitä kohden oman, nähtävästi kirotun ja epäpyhän kouransa kurottanut, ihmiskunnan jaloimmatkin ihanteet olivat näyttäneet hänelle vain nurean puolensa ja niin oli hänelle kaikista puhtaimmistakin ponnisteluistaan huolimatta jäänyt vain hänen oma, pieni, yksilöllinen minänsä, joka ei merkinnyt tuon taivaallista siinä maassa ja maailmassa, missä ihmis-arvo määrättiin vain vakaumuksien, mielipiteiden ja käsitteellisten ajatussarjojen perustalla. Niin oli hän lopuksi lohduttautunut sillä, että hän oli oman tuntemattoman jumalansa edessä julistanut itsensä Tuomas-epäilijäksi.
Nyt hän oli esim. viime talvena liittynyt Suomen aktivisen vastustuspuolueen jäseneksi, revolveri housun takataskussa. Hän oli tehnyt sen mitä vilpittömimmässä vakaumuksessa, että hänelle vihdoinkin oli auennut oikea toimi-ala. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa kielletyn kirjallisuuden levittämiseen, oli ominpäin suunnitellut erään suuripiirteisen dynamiittivarkauden, joka valitettavasti oli epäonnistunut, ja ollut mukana lataamassa eräitä synkän valtiollisen vanhurskauden pommeja, jotka sittemmin eivät tahtoneet sytyttämälläkään räjähtää. Kun hän sen lisäksi oli halveksinut kaikkia pikkumaisia varovaisuus-toimenpiteitä ja esiintynyt aivan julkisesti omassa osakunnassaan sotilaskiväärien välittäjänä ja jalon, isiltäperityn ampumataidon jälleen-elvyttäjänä, olikin hän jo ilokseen saanut kuulla salaperäisiä huhuja mahdollisesta vangitsemisesta ja kotitarkastuksesta. Toistaiseksi olivat nuo huhut tosin vielä osottautuneet perättömiksi, mutta jo se seikka, että hänen yhteiskunnalle vahingollisena henkilönä oli kenties onnistunut kiinnittää korkeiden viranomaisten huomiota, oli suuresti lisännyt hänen arvoaan ainakin hänen oman itsensä silmissä. Mutta ikävä kyllä ei hän ollut tätäkään epäilemättä aivan oikein valittua tietä jaksanut päästä mihinkään pysyvään ja sopusointuiseen maailmankatsomukseen. Hän oli siinä suhteessa yhä edelleen yhtä typerä kuin ennenkin eikä hän suinkaan ollut ruvennut aktivistiksikaan sen vuoksi, että hän olisi ollut tuon liikkeen takana piilevästä ajatuksesta niin varmasti vakuutettu, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli häntä huvittanut. Kesän tullessa hän olikin tuntenut intonsa jo melkoisesti laimenevan.
Mutta kahvi oli nyt valmista ja vaati pian yleisen huomion osakseen.
Siirryttiin kehään nurmikentälle. Maria Antoinette kaasi kuppeihin ja Aline tarjosi, kullekin omansa, ensimmäiseksi päivän sankarille, joka hänenkin mielestään oli ehdottomasti maisteri Aavasaksa.
– Herra maisteri, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään, teidän isänmaalliset sananne ovat aateloineet meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on tarjottavana; vain ruumiillista virkistystä.
Ukko Paavo kohotti arvelevaisesti kulmakarvansa, uumoillen nuoren lesken imartelevassa kohteliaisuudessa piilevän jotakin salattua ivaa isänmaan pyhimpiä ihanteita kohtaan.
– Kaunis sukulaiseni, lausui hän vakavasti, on tällä kertaa sanonut sanan paikalleen, joka on harvinaista. Suomen kansan suurten vainajien henget näyttävät todellakin syntyneen uudelleen maisteri Aavasaksan miellyttävässä personassa. Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että sanon sen teille niin suoraan, mutta se on nyt kerran minun tapaistani. Tahtomatta silti esiintyä minään merkillisenä profeettana omalla maallani, pyydän minä vain omana yksityisenä mielipiteenäni julki lausua, että teillä kaikesta päättäen on suuri ja siunauksellinen tulevaisuus edessänne. Maljanne, herra Maisteri!
Yksi henkilö oli seuralta kokonaan unohtunut. Se oli Pertti, Vitikkalan tuskin täys-ikäinen renkipoika, joka oli kyydinnyt Tuomaan lähimmästä majatalosta. Hän oli tähän saakka nuokkunut velttona ja hervottomana kärryissään, odottaen hyvällä omallatunnolla isäntäväkensä lähempiä määräyksiä. Mutta kun ei kukaan näyttänyt hänestä vähääkään välittävän, sai hän nyt äkkiä tilapäisen tarmonpuuskan, kiskasi voimansa takaa kaksin käsin suitsista hepoaan, joka pyrki tien varrelta heinänkorsia suuhunsa hamuilemaan, ja lausui jotenkin karskisti:
– Hakaanko minä sen vien vai tähänkö minä sen riisun?
Kysymys oli tietysti tarkoitettu lähinnä kunnallisneuvokselle, joka tässä seurassa oli Vitikkalan isäntä-auktoriteetin yksinvaltias edustaja. Mutta samassa muisti Tuomas oman kesävieras-velvollisuutensa, löysi hopearahan liivintaskustaan, löi sen pojan käteen ja komensi:
– Heh! Ja nyt näytä, kumpi on ennen kotona, sinä vai ruuna.
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa.
– Kiitoksia. Keke, perkele, sitäkö saatanata sinä siinä telkkuat!
Kiviseltä kujalta kuului vielä piiskanläjähdys ja pari mojovaa voimasanaa. Kärryt hävisivät niinkuin maanjäristys.
5.
Pari vuotta oli vierähtänyt.
Ne eivät olleet ohi menneet jättämättä syviä jälkiä koko Suomen kansan kohtaloihin, yhtä vähän kuin yllämainittujen henkilöiden elämänjuoksuun. Salaneuvos ja protokollasihteeri olivat molemmat olleet karkoitetut Tukholmaan, palanneet sieltä takaisin riemukulussa, silloin kuin venäläinen virkavalta teki kokokäänteen, ja saaneet jälleen, monien kansalais-kunnianosotusten ohella entiset virkansa ja asemansa. Silti ei kuitenkaan rauha ollut suloiselle Suomenniemelle palautunut. Pitkät sortovuodet olivat paljastaneet syvällekäypiä epäkohtia maan omassa yhteiskuntarakenteessa, samoin kuin ennen arvaamattomia mätähaavoja ihmisten sydämissä ja munaskuissa. Molempia parantamaan oli tuntenut itsensä velvoitetuksi monen muun ohella nuori maisteri Aavasaksa, joka ei suinkaan enää joutanut pitelemään kahvipannun kepakkoa Vitikkalan kesävierasten yhteisissä kekkereissä.
Hän matkusti nyt maita ja mantereita sovinnollisen ja samalla tuiki taistokelpoisen suomalaisuuden asioissa, piti yhdessä kylässä esitelmän raittiudesta, toisessa osuustoiminnasta, kolmannessa sukupuolipuhtaudesta, neljännessä nimenmuuttojen kansallisesta merkityksestä. Kaikkialla antoi hän samalla kertaa innostunutta yksityisopetusta suhteellisista vaalitavoista, joita ymmärtämään monet olivat kutsutut, mutta harvat valitut, sekä perinpohjaisten yhteiskunta-uudistusten silminnähtävästä tärkeydestä. Eheän ja ihanteellismielisen maailmankatsomuksensa mukaan, joka halveksi kaikkea puolinaista, hän oli samalla kertaa täysverinen kansainvälinen sosialisti ja yhtä täysverinen kielikiihkoinen natsionalisti, samalla harras kristitty ja tuiki pakanallinen muinaissuomalainen. Hänen ainainen mielilauseensa, jolla hän pyysi yhdistää kaikki puolueet ja joka jo oli saavuttanutkin usean oikeinajattelevan kansalaisen innostuneen hyväksymisen, oli se, että uusi, kansanvaltainen ja vapaamielinen Suomi oli rakennettava Kalevalan, kansallisuusaatteen ja Mikael Agricolan ensimmäisen suomalaisen raamatunkäännöstoiminnan taivaalliselle perustalle, mihin samalla olisi kaikkien mahdollisten kommunististen mulleruksien varalta, neljänneksi, murenemattomaksi kulmakiveksi, liitettävä myöskin tuo ihmisen ajallisempaa autuutta turvaava oppi yksilöllisen omistusoikeuden loukkaamattomasta pyhyydestä. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään vastakohtia. Hän sulki syliinsä kaikki, mitä maan ja taivaan välillä oli, ja sulatti sen oman suureen, leimuavaan apostolisydämeensä.
Luonnollisesti ei maisteri Aavasaksa yksin tehnyt tätä työtä. Hän oli saanut uskollisia liittolaisia kaikista kansankerroksista, erittäin nousevan ylioppilasnuorison keskuudesta, jossa hänen epäämätön kykynsä sekä aatteellinen auktoriteettinsa oli jo entisiltä osakunta-ajoilta tunnettu ja tunnustettu. Kun hän samalla oli fanaattinen nais-tasa-arvon puolustaja, m.m. tulevan yksikamarisen eduskunnan kokoonpanoon nähden, jonka jäsenistä ainakin puolet, mutta mieluummin 2/3 osaa hänen mielestään piti olla puustavillisestikin hameväkeä, hän oli saavuttanut myöskin kauniimman sukupuolen vilpittömän kiitollisuuden ja kunnioituksen. Kansalliskiihkoiset neitoset pääkaupungissa suorastaan jumaloivat häntä eikä heidän joukossaan maaseudullakaan ollut olemassa muuta kuin yksi mielipide siitä, että juuri hän, maisteri Aavasaksa itse, oli sopivin ehdokas parlamentin naispuolisen enemmistön lukua vahvistamaan.
Enin kaikista ihaili häntä kuitenkin Emmi. Hänen ja Tuomaan kihlaus oli purkautunut jo puolitoista vuotta sitten koko Vitikkalan vallasväen suurimmaksi mielihyväksi. Heti sen jälkeen hän oli hakenut ja saanut opettajatarpaikan eräässä vastaperustetussa kansakoulussa Helsingin ruotsalaisella, laiminlyödyllä lähistöllä, jonka harvalukuisen suomalaisen asutuksen heikot sivistysharrastukset hän heti oli ottanut omaan tarmokkaasen käteensä ja ryhtynyt innokkaasti ajamaan sekä raittiutta että siveyttä että etenkin juuri siinä pitäjässä tuiki tarpeellista kansallisen itsetunnon elvyttämistä. Jumalan ja oman alttiin, uhrautuvaisen työnsä avulla oli hänestä täten tullut niiden samojen jalojen ihanteiden vaatimaton esitaistelija, joiden olennoidun ilmestysmuodon hän maisteri Aavasaksassa näki, hänen työnsä oli kruunattu menestyksellä ja hänen oli onnistunut saada aikaan voimakas herätys omassa rajoitetussa piirissään; sitäpaitsi täydellisesti voittaa myötäsyntynyt ujoutensa. Hän esiintyi jo puhujalavalla sangen tottuneesti, voi milloin tahansa ja missä tahansa pitää pienen kansallisen hartaushetken eikä olisi enää hämmästynyt kriitillisemmänkään kuulijakunnan, kuten esim. Vitikkalan kesävierahiston edessä. Päinvastoin tunsi hän jo omien aatteellisten harrastustensa nojalla seisovansa koko joukon ylempänä tavallista tyhjäätoimittavaa vallassäätyä, jonka ihanteetkin hänen mielestään olivat epäkansalliset, länsimaiset ja mädänneet. Tämän hän oli useammin kuin kerran lausunut jo julkisissa kokouksissakin sekä pitäjän nuorisoseuran käsin kirjoitetussa sanomalehdessä. Painettuun sanaan saakka hän vielä ei ollut suuremmassa määrin yhteiskunnallista toimintaansa tosin ulottanut, mutta kyllä jo sen sijaan kaunokirjallista, julaisten siellä täällä sanomalehtien alikerroissa, nimimerkillä "Salon tyttö", pieniä tarkoitusperäisesti väritettyjä pätkiä luonnosta ja kansan-elämästä, juoppouspaheen poistamisesta sekä ruman yöjuoksun siveydellisistä vaaroista nousevan nuorison kehitykselle. Kerran oli hänellä jo sitäpaitsi ollut tilaisuus nähdä tekeleensä pääkaupungin kansallismielisen äänenkannattajan yleisöosastossa. Se oli silloin kuin hän oli tuonut julki omasta puhtaasta povestaan pulpahtaneen mielipiteensä erään päiväntapauksen johdosta ja pannut väräjävän vastalauseensa sitä kamalaa valtiollista harha-oppia vastaan, ettei rikos olisi rikos eikä murha murha kaikkialla ja joka tapauksessa.
Tuomas oli jäänyt auttamattomasti jälelle ajastaan. Hän oli tosin tällä välillä suorittanut kandidaattitutkintonsa ja ylennyt geologisen kesäretkikunnan päälliköksi, mutta se olikin miltei ainoa positivinen tulos, minkä ajan myrskyt olivat hänelle tuoneet mukanaan. Hän ei kuulunut enää aktiviseen vastustuspuolueesen, jonka nykyiset päämäärät olivat aivan liian syvät hänen pintapuoliselle mielenlaadulleen, mutta oli sen sijasta liittynyt vapaamielisen ylioppilasnuorison vastaperustamaan Prometheus-yhdistykseen ja harrasti, noin ylimalkaan ja yhtä ulkopuolisesti kuin ennen vallankumouksellisia pyyteitään, nyt hengen vapautta, yksilön oikeutta, uskontojen tasa-arvoa sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Mitään pysyvää, murenematonta maailmankatsomusta hänen ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut löytää itselleen, eipä edes mitään syvempää, järkyttävämpää mielenliikutusta, joka olisi hänen henkiseen rakenteesensa välittömästi vaikuttanut. Hän oli sama Tuomas kuin ennenkin, kenties hiukan iloisempi ja kevytmielisempi, mutta aina edelleen ulkopuolella ajan ja yhteiskunnan. Ero Emmistä oli vaikuttanut häneen pikemmin virkistävästi kuin masentavasti ja hän oli joltisellakin mielentyyneydellä kuullut huhuna mainittavan maisteri Aavasaksan olevan salakihloissa hänen entisen morsiamensa kera. Hän oli vain välinpitämättömästi hymähtänyt sille, samoin kuin useimmille ajan harrastuksillekin, erittäinkin sellaisille, joiden takana hän ei omasta mielestään nähnyt mitään erikoista ja vaivalla hankittua yksilöllistä vakaumusta.
Oli nimittäin ylimalkaan tapahtunut suuri ja äkkipikainen muutos vallitsevissa käsityskannoissa. Kaikki puolueet olivat äkkiä muuttuneet hillittömiksi edistyspuolueiksi, jokainen niistä oli kirjoittanut pisimmälle menevät kansanvaltaiset uudistukset ohjelmaansa eikä ollut oikeastaan enää erimieliä muusta kuin siitä, kuka ehti niitä toisten edellä käytännössä ja julkisuudessa ajamaan. Innokkain kaikista oli tässä suhteessa kansalliskiihkoinen puolue, johon myös ukko Paavo itsensä luki ja jota tähän saakka oli monessa kysymyksessä pidetty rutivanhoillisena. Jotkut viittailivat myrkyllisesti, että venäläisen virkavallan sijaan, jonka edessä puolue äsken oli taipunut taittumatta, oli nyt tullut uusi hirmuhallitsija, nimittäin Hänen Majesteettinsa Kansa, jonka suosiota tavoittelemalla kunnallisneuvoksen puoluetoverit jälleen toivoivat hetken herroiksi pääsevänsä. Mutta moiset puheet olivat arvattavasti vain pelkkää panettelua. Ainakin julisti ukko Paavo ne sellaiseksi, huomauttaen samalla, että kansanvaltaiset yhteiskunta-uudistukset jo ajan alusta olivat kuuluneet suomalaisuuden ohjelmaan, joskin ne siitä joskus olosuhteiden pakosta olivat valitettavasti syrjäytyneet. Hänen mielestään oli Suomen nuori sosialidemokraattinen puolue, jonka pääagitaattoreita nykyään oli Pertti, Vitikkalan entinen renkipoika, sentähden kaikkien todellisten kansallismielisten luonnollinen liittolainen. Kuitenkin oli hänen mielestään sangen sopimatonta, että Pertti, joka taas oli paikkakunnalle ilmestynyt, oli kohdistanut sosialidemokraattisen toimintansa juuri Vitikkalan torpparien keskuuteen.
Muuten oli ukko Paavon ja salaneuvoksen perheen väli yllämainittujen valtiollisten erimielisyyksien tähden ollut jo kokonaan rikkoutunut, mutta tullut jälleen ainakin näennäisesti solmituksi, kiitos olkoon protokollasihteerin hiljaisen ja intohimottoman valtiotaidon. Olipa molemminpuolinen hyväntahtoisuus, merkillistä kyllä, mennyt vielä niinkin pitkälle, että perheet jälleen mahtuivat kesäksi samalle maatilalle, kuitenkin vasta sitten kuin ukko Paavo oli poikansa tähden kirjoittanut asiasta pitkän ja kohteliaan kirjeen salaneuvokselle. Protokollasihteeri ei yleensä mielellään viettänyt kesiään muualla, kuin vanhassa isänkodissaan Vitikkalassa ja niin olivat myöskin Videniukset seuranneet häntä sinne, ottaen haltuunsa suuren, komean ylärakennuksen, jonka ainoa tarkoitus olikin juuri palvella talon varsinkin ennen takavuosina viljavia vierastarpeita. Kunnallisneuvos itse majaili, kuten ennenkin, oman vaatimattoman alarakennuksensa päätykamarissa.
Oli jälleen kesäinen lauantai-ilta. Jälleen oli Vitikkalan vallasväki saapunut kahvinkeittoon talonsa tiehaaraan ja jälleen oli Tuomas koteutunut työpaikoiltaan, jotka tällä kertaa olivat kymmenkunnan peninkulman päässä toisen läänin rajalla. Jälleen istui vanha presidentti äänettömänä sakkilautansa ääressä, jälleen ukko Paavo itse-ottamallaan kunnia-istuimella, tietysti syventyneenä oman kansallismielisen äänenkannattajansa perinpohjaiseen tutkimiseen. Myöskin muut seuran jäsenet olivat professori Meyerin pyynnöstä, jonka mielenkiintoa tuhatjärvisen maamme luontoon eivät mitkään valtiolliset myrskyt voineet järkähyttää, ottaneet entiset, traditsionellit asentonsa, kuitenkin sillä pienellä poikkeuksella, että kahvipannun kepakkoa hoiteli tällä kertaa protokollasihteeri itse omassa leveäperäisessä personassaan. Professori Meyer viimeisteli nimittäin yhä edelleenkin epätoivon innolla suurta tauluaan suomalaisesta kansanelämästä, samaa, jota hän jo oli seitsemisen kesää pensselöinyt ja jota hän ei mielestään koskaan saanut suuren aiheensa arvoiseksi.
Siitä piti tulla nimittäin klassillinen teos, samalla yksityiskohtainen ja samalla ylevästi tyylitelty, samalla mahdollisimman realistinen kuva elämästä eikä kuitenkaan ilman suurta, aatteellista merkitystä. Sen tuli sovittaa kaikki vastakkaiset taidesuunnat ja samalla myöskin ajan ristiriitaiset ajatukset. Helppotajuinen oli se oleva, niin että sylilapsikin sen käsittäisi, mutta kuitenkin humiseva inhimillisen hengen korkeimmissa ilmakerroksissa. Henkilöiden tuli siinä astua esiin valokuvauksellisen varmasti, jokaiseen hiuskarvaansa saakka, mutta silti he eivät suinkaan saaneet peittää taulun tavatonta ja päivänpaisteista romantiikkaa. Siitä piti tulla mallitaulu kaikille tuhatjärvisen maan nuorille taiteilijoille, monumentalinen kooltaan ja kansallinen luonteeltaan, mutta samalla oli sen tulkittava koko ihmiskunnankin ijäisyyden pyrkimyksiä. Sen piti puhjeta syvistä, personallisista sieluntaisteluista, mutta samalla olla suomalaisuuden suurin epopeia.
Eipä ihme siis, jos professori Meyer hikoilikin. Milloin oli hän ottanut asiansa aivan liian ihanteellisesti, milloin taas astunut liian lähelle raakaa todellisuutta. Milloin oli vika väreissä, milloin henkilöiden ryhmityksessä. Silloin täytyi hänen taas alottaa kokonaan alusta. Joku toinen olisi jo aikoja lannistunut, jättänyt työn kesken tahi siirtynyt uuteen, kiitollisempaan. Niin ei professori Meyer. Hän oli päättänyt tehdä sen valmiiksi, vaikka hänen olisi siihen ollut kulutettava puoli elämäänsä, koko elämäkin sai mennä, aika ei ylipäänsä hänen mielestään tullut kysymykseen taiteessa, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Siksi hän ei hätiköinyt, ei pilannut kiireellä asiaa, teki tosin työtä ahkerasti, mutta ei myöskään rasittanut itseään liialla tuotannolla. Jokaisen turhaan rauenneen yrityksen jälkeen oli hän taas kahta toivorikkaampi ja iloisempi. Sen täytyi vielä kerran onnistua. Kuka olisikaan paremmin tainnut sen tehdä, koska ei kukaan paremmin tiennyt, mitkä olivat oikean ja pysyvän taideteoksen vaatimukset! Näin jatkoi hän työtään lujassa, valoisassa luottamuksessa, huolimatta siitä että kesät keikkuen menivät ja iltalinnut yhä useammin lauloivat hänen ympärillään.
Tämän pysyvän muiston tahtoi hän jättää oleskelustaan Suomessa, toisessa isänmaassaan, kuten hän sitä nimitti. Hän oli luvannut sen lahjaksi omalle ystävälliselle isäntäväelleen, asetettavaksi Vitikkalan kansalliseen galleriaan taikka n.s. "Suomalaisuuden latoon", joka tosin ensi katsannolta oli vain tavallinen niittylato kivenheiton päässä uimarannasta, mutta jonka merkitys Suomen kansan sivistyshistoriassa oli syvä ja symbolinen. Elias Lönnrot oli maannut siinä yön, J.V. Snellman kurkistanut sen ovesta sisälle ja eräs suuri, sittemmin autuaasti nukahtanut, suomenkielinen kaunokirjailija oli siinä puolen kesää paitahihasillaan kirjoittanut. Siksi oli sen seinälle ripustettu tuohitorvi ja viisikielinen kannel, siksi oli sen jokaiseen kolmeen nurkkaan asetettu suurten vainajien kipsiset rintakuvat; paikkakunnan nuorisoseurat tekivät sinne haltioituneita toivioretkiään, Suomalaisuuden Liitto oli syntynyt sen edustalla eräänä pyhän innostuksen iltana ja nuoret, kansallispukuiset neitoset koristivat sen joka juhannus lemuavilla lehdillä ja kukkasilla.
Neljäs nurkka oli vielä tyhjä professori Meyeriä varten. Että hän oli saksalainen syntyperältään, ei varsinkaan senjälkeen kuin hän oli oppinut maan kielen voinut olla minään esteenä hänen astumiselleen tuohon Suomen kansallissankarien ijäiseen pyhäkköön, sillä olisihan siinä tapauksessa niin suuri osa muutakin suomalaiskuosista kultuuria ollut leimattava tavaramerkillä "tehty Germaniassa". Hänen taiteellista toimintaansa seurattiin yleisellä jännityksellä, vaikka aika välistä alkoikin käydä liian pitkäksi odottavalle kansakunnalle. Kuitenkin oli sen arvostelu jo ennakolta mahdollisimman ihaileva.
Tuomas oli juuri päässyt puolipiloillaan kysymästä, kuinka edistyi professorin työ.
– Nuori ystäväni, lausui puhuteltu laatuisasti. Kaunis on vaikeata. Minulle erityisesti on se hyvin vaikeata. Mutta minun lohdutuksenani on tieto siitä, että helposti tehty helposti katoaa. Vain jokapäiväisen ahkeroimisen ja itsepintaisen ponnistelun kautta me voimme joskus onnellisina hetkinämme leikata palasen kauneuden jumalattaren iankaikkisesta manttelista.
Hän levähti tyytyväisenä työstään ja ilmoitti samalla, että hänellä juuri tänään oli ollut sellainen onnellinen hetki. Kaikki keräytyivät piiriin professorin ympärille.
– Minäkin tahtoisin tulla taiteilijaksi, lausui Anna, joka nyt oli ylioppilas eikä tiennyt vielä mitään varmaa elämänrataa itselleen. Paremman puutteessa hän oli tämän kesää keimaillut kauniille, pitkätukkaiselle professorille, tosin sangen huonolla menestyksellä.
Professori Meyer hymyili lempeästi ja anteeksi antavasti.
– Taide on pitkä, elämä lyhyt, lausui hän huoahtaen. Jos armollinen neiti tuntee pyhän kipinän polttavan siveässä povessaan, tahdon minä puolestani olla viimeinen sitä tukahduttamaan. Mutta ellei teillä taas ole kipinää, en minä tahdo olla ensimmäinen teitä taiteilijan orjantappuraiselle tielle kehoittamaan.
Hän puhui tyynesti, viisaasti ja valistuneesti. Oli todellinen nautinto kuulla häntä. Salomon itse kaikessa korkeudessaan ei olisi osannut ajatuksiaan sen soreampiin sanoihin sovittaa.
Anna arveli punastuen, että hänellä sittenkin mahtoi olla kipinä. Hän ei ollut vain oikein varma siitä, oliko se pyhän taiteen kipinä.
– On niin vaikeata nuoren tytön tietää sellaisia, lausui hän ujossa avuttomuudessaan. Milloin polttaa sieltä, milloin täältä. Kenties professori kuitenkin voisi antaa hyvän neuvon minulle?
Professori Meyer rohkaisi häntä ystävällisellä pään-nyykähdyksellä.
– Juuri teidän jalo epäilyksenne, armollinen neiti, lausui hän, antaa aihetta luulemaan, että te kenties sittenkin olette syntynyt taiteilijaksi.
– Taiteilijan unelmaksi hän on syntynyt, huoahti Tuomas.
Anna puri punaisia huuliaan estääkseen itseään julki nauruun purskahtamasta.
Professori Meyer kumarsi käsi sydämellään, mutta jatkoi alkamaansa ajatusjuoksua. Hän puolestaan ei sanonut rakastavansa näitä nykyisen ajan taiteellisia hirviöitä, jotka eivät epäile milloinkaan, vaan syöksyvät kauneuden pyhitettyyn yrttitarhaan niinkuin murhamiehet, ikenet irvissä ja silmät veripunaisen entusiasmin samentamina. Myöskin monessa tämän maan taiteilijassa hän oli ollut huomaavinaan saman turmiollisen harhasuunnan. He sanoivat silloin ottavansa taiteensa totisesti.
– Elämä on totinen, jalot naiset ja herrat, julisti professori Meyer, mutta taide hilpeä. Todelliseen taiteelliseen hilpeyteen päästäksemme on meidän juuri itseämme elämän murheilla muokattava.
– Hänen periaatteensa ovat selkeät ja suloiset kuin Herran sana, kuiskasi Tuomas äidilleen. Vahinko vaan, että hän niin vähän taitaa sovittaa niitä käytäntöön.
– Ole vaiti! kuiskasi äiti.
– Jumaliste, väitti Tuomas. Minä selailin eräänä kesänä hänen taidehistoriallisia teoksiaan. Ne ovat mahdottomia niinkuin hänen maalauksensakin.
– Tämän maan taiteilijat ovat sivistymättömiä, huomautti ohimennen salaneuvos.
– Samoin kuin suomalaiset kirjailijatkin, lisäsi protokollasihteeri ylenkatseellisesti. Kuinka moni heistä on esim. suorittanut mitään tutkintoa?
– He eivät lue mitään muita kirjoja kuin omiaan, nauroi Aline.
– He ovat nälkätaiteilijoita, ilvehti Tuomas.
– Epäkansallisia, lausui lakoonisesti ukko Paavo.
Salaneuvos päristeli sieraimiaan. Hän vainusi sotaa.
– Jos Suomen kirjailijat olisivat epäkansallisia, tuhahti hän, niin he epäilemättä olisivat enemmän sivistyneitä. Mutta heidän vikansa on juuri se, että he ovat liian kansallisia. He matelevat liiaksi maaperässä. Heiltä puuttuu se korkeampi hengen lento, jonka kosmopoliittinen maailmankatsomus yksin on omiaan antamaan.
Kunnallisneuvos hymyili pirullisesti.
– Kaikki todellinen sivistys, alotti hän hitaasti ikäänkuin kärventääkseen vastustajansa hiljaisella tulella, on mahdollinen ainoastaan vankalla kansallisella perustalla. Jokainen, niin kansa kuin yksilö, joka ei ole rakentanut sille pohjalle omaa hengenviljelystään, jää siten itse teossa koko elin-ijäkseen sivistymättömäksi.
Professori Meyer puhui parhaiten silloin kuin hän sai puhua yksin, ilman vastaväittäjiä, ikäänkuin omalle akateemiselle auditoriolleen. Hän odotti sentähden kärsivällisesti, siksi kuin muut olivat sanottavansa sanoneet, ja loihe lausumaan tyynesti, suvaitsevasti ja sopusointuisesti:
– Monessa muodossa viihtyy kauneus, sattuivat hänen sanansa, monessa myöskin inhimillinen hengenviljelys. Suomalaisen kultuurin päävika on mielestäni kuitenkin se, että siltä puuttuu hengen salamoita. Niitä taas ei ole omiaan synnyttämään muu kuin raskas, filosofinen ja mieluimmin metafysillisillä kaasuilla ladattu ilmakehä.
– Luulenpa todellakin, että saamme pienen Herran-ilman, lausui ukko Paavo huolestuneena, tarkastellen taivaan toolauksia.
– Hiottamaan tässä rupeaakin tavallista kuolevaista, lisäsi Tuomas. Mikäs se on tuo muu kuin ukkospilvi?
Luoteisella ilmalla näkyikin mustan, uhkaavan longan laita. Se herätti yleistä levottomuutta. Joku ehdotteli jo kotiin lähtöä.
– Se kiertää järven puolelta, vakuutti protokollasihteeri asiantuntijan arvokkaisuudella. Minä tunnen nämä Vitikkalan pilvet. Niillä on juuri se merkillinen ominaisuus, että ne aina purjehtivat ympäri taloa.
– Voi olla, myönsi ukko Paavo. Tulisi muuten koko ropsaus talolle.
Mutta hän ei vieläkään tuntenut itseään täysin levolliseksi. Hänellä oli monta lato-alaa tänään heiniä hajallaan eikä hän ollut oikein varma siitä, tekisivätkö torpparit velvollisuutensa. Ne olivat viime aikoina, varsinkin tuon silmittömän sosialistisen agitatsionin johdosta, käyneet tuiki kelvottomiksi ja uppiniskaisiksi.
Professori Meyer oli jälleen tullut ikävällä tavalla keskeytetyksi. Hän ei saanut enää kiinni alkuperäisestä ajatuslangastaan ja tyytyi sen takia vain yksinkertaiseksi tosiasiaksi merkitsemään, että tässä maassa kilpaili luonto liiaksi taiteilijain kanssa. Siksi ei hänen mielestään täällä taide kukoistanut.
– Niinkuin esim. kritiikki, pisti Tuomas. Se kukoistaa!
Professori Meyer katsoi häneen pitkään ja surumielisesti.
– Suomalaiset arvostelijat, lausui hän, eivät ole koskaan vakavasti selvittäneet itselleen tieteen ja taiteen pääperusteita, eroa niiden välillä ja samalla niiden syvää yhteenkuuluvaisuutta. Mikään muu ei nimittäin voi olla taitamista kuin se, mikä ennen kaikkea on tietämistä. Sillä mitä on taide muuta kuin korkeinta totta s.o. tietoa. Tieto tulee taiteeksi, silloin kuin se esiintyy meille kauneudessa. Taide on tietämisen läpitunkema ja jalostama aistinlaatu, toisin sanoen tietämyksen ja aistimuksen yhteys, sellaisena kuin se ilmestyy ihmisille välittömästi havainnollisen muodon täydellisyydessä. Ihminen, joka kaikelle, mitä hän ajattelee ja tuntee, voi käytännössä antaa sellaisen täydellisen aisti-ilmaisun, taikka niinkuin me sitä nimitämme decorum, on tosi s.o. taiteellinen. Jos hän tekee sen esteettisessä ymmärteessä, hän on taiteilija. Sillä kaikki, mikä on taidetta, ei vielä ole kaunista taidetta, jonka suurin voima ja sulo on ylevän sielun koko arvokkaisuus, hänen tapansa tuntea ja ajatella. Siitä seuraa siis, että taide, joka objektiviselta luonnoltaan on aistimilla havaittavassa muodossa ilmestyvää kaunista taitoa, ei subjektiviselta luonnoltaan ole muuta kuin kaunista tietämistä. Epäilemättä on taiteen näin ollen kaikissa luomissaan ennen muuta tunnustettava ja ylistettävä tieteen s.o. totuuden majesteettia.
Se oli täydellinen pikku estetiikan luento, joka palkittiin yleisellä hyväksymisen sorinalla. Anna loi silmänsä häveliäästi maahan. Aline katsoi uneksien kohti puiden latvoja. Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan, kuten hänen tapansa oli juhlatunteellisissa tuokiotiloissa. Salaneuvos julki lausui ilonsa saada kerrankin, meidän ahtaissa oloissamme, kuulla niin valistuneita ja yleis-inhimillisiä mielipiteitä. Kunnallisneuvoksen mielestä oli professori Meyerin taidekäsityksellä vielä sekin etu, että se silminnähtävästi oli yhtä pitävä myös kristin-opin päätotuuksien kanssa.
Aline oli poiminut tien-ohesta päivänkukan, jonka hän nyt keimaillen Annan kiusaksikin kiinnitti professori Meyerin napinläpeen.
– Herra Professori, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään. Te olette kerrassaan aateloinut meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on: vain luonnon antimia.
– Luonto onkin minun ensimmäinen rakkauteni, lausui professori kohteliaasti.
– Mutta ei toivottavasti viimeinen? hymyili Aline.
– Asia ei riipu ainoastaan minusta. Professori Meyer suuteli häntä kädelle. Anna kalpeni lemmenkateudesta.
Tuomas muisti elävästi tuon lauantai-illan pari vuotta sitten, jolloin hänen oma morsiamensa oli maisteri Aavasaksan niin äkkiarvaamatta kukittanut.
– Vahinko, kuiskasi hän puoli-ääneen äidilleen, etteivät kauniit tätini ole tilaisuudessa tarjoamaan hänelle vielä luonnollisempia antimiaan. Professori Meyer ei nimittäin välitä naisista. Hän on kirkas. Hän on idea.
Mutta äiti käski ankarasti hänen pitää suunsa kiinni ja olla puhumatta tuhmuuksia. Professori Meyer oli hyvin oppinut ja etevä mies, jonka kesävierailut tuottivat suurta kunniaa niin Vitikkalalle kuin koko Suomen maalle ja kansakunnalle. Jospa meillä vaan olisi omassa maassamme ollut sellainen kauniiden taidetten professori!
6.
Kahvia juotaessa tuli Pertti Vitikkalan torpparien puolesta pyytämään kunnallisneuvokselta työpäivän lyhennystä.
– Perkele, kirosi ukko Paavo, kokonaan tavallisen tekopyhyytensä unohtaen. Parhaana heinäaikana?
– Heinät ne ovat proletariaatinkin heinät.
– Mikäs neuvottelija sinä olet? Et sinä ole minun torpparini.
– Minä olen Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuttama.
Sanat vaikuttivat salaperäisesti ja kammottavasti kunnallisneuvokseen. Hän oli kyllä kuullut Pertin jälleen tienoolla kiertelevän, mutta ei ollut uskonut, että tämä toki tohtisi tulla vanhalle isännälleen hävyttömyyttään jakamaan. Nyt tiesi hän, mistä tuuli puhalsi. Suomen sosialidemokraattinen puolue! Sen kanssa ei ollut kansallismielisen miehen riitaan antautumista. Kuka muuten toteuttaisi kansan musertavan tahdon ruotsalaisiin sortajiin s.o. herroihin nähden?
– Täytyy kaiketi siihen myöntyä, lausui hän hymähtäen, ikäänkuin kääntyen koko seuran puoleen. Mutta kyllä se on kovin vaikeata näin kesäkiireellä. Enpä tässä joutaisi itsekään oikein kahvittelemaan.
– Kyllä niillä aikaa on, jotka kansalta veren imevät.
Se lurjus ei näkynyt pitävän kunnallisneuvostakaan juuri herraa parempana. Ukko Paavo yritti jo kimmastua, mutta muisti samassa oman puolueensa radikaalin torppari-ohjelman, jonka hän itsekin oli muiden mukana hyväksynyt. Se lupasi myönnytyksiä, joiden toteuttamisen hän kaikesta kansallismielisyydestään huolimatta toivoi lykkäytyvän epämääräisimpään tulevaisuuteen. Kuitenkin olivat vaalit tulossa eikä nyt ollut sopiva aika ruveta rettelöimään.
– Minä suostun, lausui hän lyhyesti.
– Se on sitten sanottu niinkuin vierasten miesten kuullen?
– On. Mutta sillä ehdolla, että he eivät anna tuon pilven kastella kulmaniittua.
– Kukapa sen voi estää pilven satamasta.
Hän meni menojaan, tärkkikaulus vinossa, toinen housunlahe toista ylempänä, heiluttaen leveästi valkoista kävelykeppiään, jonka samoin kuin tulipunaisen kravatinkin hän oli hankkinut uuden arvonsa eittämättömäksi tunnusmerkiksi. Kunnallisneuvos huusi hänet takaisin ja ilmoitti, että hän päivän merkityksen johdosta pitää pienet illalliset alustalaisilleen Vitikkalan pihamaalla. Jos Perttiä halutti, voisi hänkin katsoa itsensä kutsutuksi.
– Minä tahdon antaa esimerkin Suomen maanviljelijöille siitä, miten työriidat ovat ratkaistavat, lausui ukko Paavo ikäänkuin tunnustellakseen maaperää. Toivon, että porvarilliset puolueet tulevat minut oikein ymmärtämään.
– Kiitoksia, sanoi Pertti raapaisten jalallaan ja samalla vilkuttaen silmäänsä keskinäisellä ymmärryksellä. Siitä tulee raportti annettavaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattajaan.
Mutta Pertin käynti antoi aihetta laajaan keskusteluun aikamme yhteiskunnallisista virtauksista yleensä sekä Suomen sosialidemokraattisesta liikkeestä erittäin.
Salaneuvoksen mielestä oli työtätekevän säädyn tila yleensä hyvä meidän maassamme, mutta kansa itse ei ollut vielä kypsynyt vasta saavutettua vapauttaan oikein käyttämään. Tarvittiin sentähden hallituksen puolelta valistuneita, mutta voimakkaita toimenpiteitä.
– Suomen sosialidemokraattinen liike on suureksi osaksi vain viranomaisten leväperäisyyttä, julisti hän juhlallisesti.
– Meidän maassamme ei ole mitään oikeita, todellisia sosialisteja, valitti protokollasihteeri, joka tukholmalaisen maanpakonsa jälkeen piti itseään länsimaisten yhteiskunta-liikkeiden erikoistuntijana. Meillä on vain suunpieksäjiä, roistoja ja anarkisteja. Jospa meillä olisi edes yksi Jaurés, Bebel tahi Milleyrand!
Oikea sosialismi ei salaneuvoksenkaan mielestä ollut mikään vaara valtiolle ja yhteiskunnalle. Ikävä vaan, että oli niin paljon väärää sosialismia.
– On tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän sosialismin välillä, vakuutti protokollasihteeri innokkaasti. Oikea sosialismi henkii lujaa ja valoisaa luottamusta valtiota ja valtion ainoata autuaaksitekevää vaikutusta kohtaan. Virkamiehenä ja erittäinkin Suomen Keisarillisen Senaatin virkamiehenä minä en voi olla oikeata sosialismia lämpimimmin kannattamatta.
Salaneuvos myönsi vävynsä osittain olevan oikeassa.
– Oikea sosialismi, pisti Tuomas, henkii todellakin aivan tervettä ja perusteltua epäilystä yksilön omien kykyjen, alotteen, uskalluksen ja eritoten hänen järjenjuoksunsa suhteen. Tämä epäilys on maailman alusta asti ollut yksi kaiken hallinnollisen toiminnan pyhimpiä kulmakiviä.
Erittäinkin nykyisenä riihattomana ja vallankumouksellisena aikakautena voi oikea sosialismi Tuomaan mielestä olla juuri se jumalan lähettämä apu, joka oli luotu valtiolaitoksen horjuvaa auktoriteettia tukemaan. Meillä se tosin oli ottanut vääriä ja levottomuutta herättäviä muotoja, mutta niin kauan kuin hallituksen ohjat olivat nykyisen perustuslaillisen ja kansaansa rakastavan virkamiehistön käsissä ei hän puolestaan epäillyt puhua luottamuksella rakkaan isänmaansa tulevaisuudesta.
Hän puhui taas puita heiniä, kuten tavallisesti. Salaneuvos loi häneen myrkyllisen silmäyksen ja protokollasihteeri tuijotti häneen niinkuin lehmä uutta konttia, tietämättä, mitä hänen tuli tästä poikansa äkkinäisestä isänmaallisesta mielenmuutoksesta ajatella.
– Valtiolaitos horjuu siksi, lausui ukko Paavo painokkaasti, että usko jumalaan ja hänen pyhään sanaansa on horjahtanut. Mitä taas perustuslailliseen hallitukseen tulee, niin on se kylläksi jo oikean virkavaltaisen karvansa osoittanut.
Salaneuvoksella oli vastauksensa jo valmiina ja myrsky olisi epäilemättä mylvähtänyt. Mutta protokollasihteeri riensi taitavasti uhkaavaa vaaraa torjumaan.
– Se juuri on oikeassa sosialismissa jaloa ja suurenmoista, lausui hän, että se ei tee mitään eroa hyvän ja huonon hallituksen eikä myöskään hyvän ja huonon virkamiehistön välillä. Se antaa luottamuksensa valtiolle kokonaisuudessaan, joka on aate ja sellaisena sekä ikuinen että erehtymätön.
Professori Meyer nyykäytti hyväksyväisesti päätään. Se oli hänen mielestään niinkuin naulan päähän osattu.
– Oikea sosialismi, uskalsi Tuomas jälleen huomauttaa, ei tee myöskään mitään eroa huonon ja hyvän työmiehen välillä, saati sitten viisaan ja tuhman. Se ei ylipäänsä tee eroa kenenkään välillä, joka juuri todistaa, että se on jumalasta. Mutta koska se on jumalasta, tulee se epäilemättä voittamaan ja valloittamaan maailman, niinkuin kaikki, mitkä johtaa alkuperänsä tuosta ainoasta autuaaksitekevästä ja tyhjentymättömästä armolähteestä, joka paistaa niin piruille kuin vanhurskaille.
– Tuomas, varoitti äiti.
Tuomas oli taas mykkä niinkuin hiiri. Olikin aika jo, sillä vanhempien herrojen vakavuus ei tällä kertaa jättänyt tilaa keveälle leikinlaskulle.
Kunnallisneuvos oli Tuomaan puhuessa kohottanut kulmakarvojaan. Lampaanpäässä oli hänen mielestään hyviäkin paikkoja eikä ollut mahdotonta, että sokeakin kana voi joskus löytää terveen järjen jyvän. Täytyi olla läsnä vain oikea mies onkimaan se esille tuosta vilisevästä typeryyden virrasta.
– Myöskin valtio-aate, alotti hän hartaudella, oli kerran jumalasta. Sentähden se myöskin on voittanut ja valloittanut maailman. Mutta sittemmin on se omassa itsekkäässä yltiöpäisyydessään kieltänyt korkean ja ylevän kotiperänsä. Siksi horjuvat nykyään kaikkien valtioiden rakennukset. Niitä ei järkytä sosialismi eikä kapitalismi eikä anarkismi, vaan yksinkertaisesti se vallaton, uskoton, harhaan mennyt ja maailman-mattilainen vapaamielisyys, jota ne nykyään muka kauniimmalla nimellä sanovat humaniteetiksi. Myöskin meidän rauhallisille rannoillemme on tämä länsimaisen sivistyksen myrkky nyttemmin tunkeutunut.
Kaikki mätä tuli ukko Paavon mielestä läntiseltä ilmansuunnalta. Sieltähän olivat ensiksikin kotoisin hänen perivihollisensa sveessit ja lipilaarit, sieltä olivat perustuslailliset maanpakolaiset palanneet ja siellä oli myöskin sen mystillisen murhaajapuolueen tyyssija, jonka salaperäisistä aselähetyksistä hän oli juuri äskettäinkin kuullut kamalia asioita mainittavan. Jossakin samalla taivaanrannalla, mutta vielä kauempana, olivat vielä ne n.s. Parisin lokaviemärit, jotka tässä takavuosina olivat realistista kirjallisuutta y.m. aivan päätä-viemaavaa löyhkää Suomenkin etäisille sydänmaille huokuneet. Nykyään oli niiden valta, jumalan kiitos, jälleen murrettu ja uusi, terve ja isänmaallinen henki oli jälleen ruvennut raittiisti puhaltamaan pahimpienkin entisten lantakirjailijain teoksissa. Tietysti ne eivät vieläkään täyttäneet kaikkea kunnallisneuvoksen kansalliskirjallista mittapuuta, mutta kuitenkin oli niissä hänen mielestään ilmeinen ja vilpitöntä tunnustusta ansaitseva edistys-askel sekä yleensä muodon kristillis-siveelliseen siivouteen että erittäinkin isänmaallis-ihanteelliseen sydämen hartauteen nähden tapahtunut.
Keskustelu teki nyt pienen partioretken korkeamman valtio-opin alalle. Tuomas ilmaisi nimittäin totisen epäilyksensä siitä, että nykyaikainen valtio ei antanut aina tarpeeksi turvaa kansalaisvapaudelle.
Protokollasihteeri ojensi häntä hyväntahtoisesti.
Koko tuo n.s. kansalaisvapaus oli hänen mielestään tyhjä mielikuva. Sitä ei toisin sanoen ollut koskaan ollutkaan olemassa. Yksityinen kansalainen oli, niin kauas kuin nykyaikaisen valtion juuret ulottuivat, aina enemmän tahi vähemmän kuulunut valtiolle. Hänellä oli valtioon nähden eräitä oikeuksia ja eräitä velvollisuuksia, mutta ei vapautta. Hänellä oli esim. oikeus vaatia, että hän sai vapaasti puhua, kirjoittaa, kokoontua ja lisääntyä. Että hänellä taas oli tämä oikeus ainoastaan niin kauan kuin hän ei sillä vahingoittanut valtiota, se lankesi luonnostaan niinkuin Manulle illallinen. Mikään hyvin järjestetty valtio maailmassa ei nimittäin voinut sallia itseään solvattavan. Se oli rangaistavaa. Juuri sitä varten oli kokoontumis- ja painovapauslaki olemassa.
Yksityinen kansalainen voi protokollasihteerin mielestä monella muullakin tapaa vahingoittaa valtiota. Hän voi esim. olla periaatteellisesti myöntämättä, että jokainen verisolu hänessä kuului valtiolle. Silloin hän epäilemättä periaatteellisesti varasti valtiolta. Kaikkein hirvittävin ja roistomaisin rikos, mitä yksityinen kansalainen voi valtiotaan kohtaan harjoittaa, oli itsemurha. Se oli suorastaan ryöväys valtiolta. Jos sellaiset rikokset voittaisivat alaa, josta kaikki pyhät meitä varjelkoot, kadottaisi valtio-aate ennen pitkää kaiken maallisen merkityksensä. Tosin ei yksityinen kansalainen ollut tilaisuudessa tavallisesti harjoittamaan sitä useammin kuin kerran elämässään, mutta katsomatta ollenkaan tämän teon periaatteelliseen konnamaisuuteen oli se protokollasihteerin mielestä jo personallisesti niin tuiki röyhkeä ja raaka, että sen pelkkä yrityskin olisi tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnassa kuritushuoneella, kenties myöskin häpeällisellä kuolemalla rangaistava.
– Roomalainen valtio-aate, lausui hän, joka on kaikille kansoille ja kaikille ajoille esimerkiksi kelpaava, ei kukkaansa kehitettynä tuntenut mitään yksityisen kansalaisen vapautta. Yksityinen kansalainen kuului kokonaan valtiolle. Hänellä oli oikeus tästä vastalahjaksi vaatia, että valtio syötti, juotti, pesi ja vaatetti hänet. Sitäpaitsi oli valtion velvollisuus hankkia hänelle huvituksia, tehdä teitä hänelle, rakentaa taloja ja temppeleitä, vieläpä pitää huoli hänen kuolemattomasta sielustaankin ja toimittaa se, ellei juuri kaikkein korkeimmille kunniasijoille, niin kaikissa tapauksissa välttävään ja laatuunkäypään asemaan myöskin haudan tuonpuolisessa maailmassa.
Samaan korkeaan päämäärään oli hänen mielestään myöskin aikamme yhteiskunnallinen liike, oikein käsitettynä, pyrkimässä. Siksi oli sitä jokaisen valistuneen ja aikaansa seuraavan valtion, vaikka tosin aluksi varovasti, kannatettava. Yksilöt, jotka kuuluivat katoavaisuuden maailmaan ja olivat pääasiallisesti vain ajallisia ilmiöitä, eivät tosin sellaisinaan merkinneet mitään valtiolle, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Mutta koska valtio samalla oli pakotettu elämään myöskin ajassa, oli sen turhan tyytymättömyyden välttämiseksi myöskin omien alamaistensa onnesta mahdollisimman isällistä ja monipuolista huolta pidettävä.
Protokollasihteeri oli mennyt viime keväänä juomalakkoon, näyttääkseen muille heikommille sieluille hyvän esimerkin, ja katsoi sentähden uhranneensa viimeisenkin yksilöllisen vapautensa yhteisen isänmaan alttarille. Siitä saakka hän oli myös ruvennut puhumaan eräänlaisella jalolla, värähtelevällä ja epäitsekkäällä marttyyripaatoksella, jota hän nytkin käytti ja joka aina teki syvän vaikutuksen kaikkiin oikein-ajatteleviin kuulijoihin.
Salaneuvos oli ylimalkaan yhtä mieltä valistuneen vävynsä kanssa.
– Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on syntynyt juuri siksi, etteivät nykyaikaisen valtion virkamiehet ole kaikkialla täyttäneet velvollisuuttaan. Siksi on havaittavissa laajalle levinnyt tyytymättömyys kaikkien sivistyneiden kansojen pohjakerroksissa. He eivät usein tiedä itsekään, mitä he positivisesti tahtovat, mutta negativisesti tietävät he liiankin hyvin, että he eivät tahdo täyttää niitä velvollisuuksia, mitä nykyaikainen valtio vaatii heiltä. Kysytään sitten, mitkä ovat yksityisen kansalaisen velvollisuudet?
Vastauksen asemasta pyysi salaneuvos vain viitata muinais-egyptiläisiin pyramideihin, joiden pystyttäminen oli vaatinut miljonia ihmishenkiä, myrjadia kyyneleitä ja verenpisaroita, mutta jotka nyt kantavat kaikille ajoille jaloa todistusta faraoiden hallituksen verrattomasta voimasta ja kunniasta. Mitä merkitsivät tämän kivisen, vuosituhansien takaa puhuvan kultuurimuodon rinnalla kaikki yksityisten kansalaisten kärsimykset ja kyyneleet? Ei ollut kenenkään tarvis sääliä eikä surra heitä. He olivat päinvastoin kadehdittavia, sillä he olivat kärsineet ja kuolleet edestä isänmaansa.
– Valtiorakennus, jatkoi salaneuvos, itsekin ihastuneena onnistuneesen vertaukseensa, on tehtävä lujaksi ja loistavaksi. Se on muurattava niin kiinteäksi, ettei mikään yksilöllisen itsekkäisyyden kyykäärme pääse sen raosta sisään luikertamaan, ja se on kohotettava niin korkeaksi, ettei mikään personallisen pyyteen haaskalintu ylety sen räystäiden ylevyyttä häpäisemään. Lausun tämän eritoten silmälläpitäen oman kallisarvoisen syntymämaani valtiorakennusta. Kenties on aikamme yhteiskunnallinen liike luotu juuri tekemään tämän suurtyön. Mutta sitä ennen on yksityisten kansalaisten meidän maassamme opittava alttiiksi antautumista ja uhrautumista. Heidän on otettava esimerkkiä siltä jalolta ja yksinkertaiselta kansakunnalta, joka on Kufun, Kafran ja Totmes-Ramseiden pyramidit pystyttänyt. Yhtä paljon kuin me nyt rakastamme ja kunnioitamme niiden Spartan pyhien poikien muistoa, jotka kaatuivat Thermopyleen vuori-ahtaissa, kalpeessa kamppaillen vastaan päälleryntäävän vihollisen ylivoimaisia laumoja, yhtäpaljon tulevat syntymättömät sukupolvet kerran siunaamaan niiden jalojen miesten ja naisten kirkastettuja henki-olennoita, joille on suotu onni kantaa niin sanoakseni savea ja tiiliä Suomen suurruhtinaskunnan tulevaan, loistavaan, olkoonpa vaan vaikka sosialidemokraattiseen valtiorakennukseen. On turha sääliä ja surkutella heitä. He ovat täyttäneet vain velvollisuutensa, pyhimmän, mikä yksityisellä kansalaisella tässä maailmassa on, taikka n.s. kansalaisvelvollisuutensa.
Salaneuvos oli liikutettu. Tämä ei tapahtunut hänelle usein eikä oikeastaan enää muulloin kuin joskus muistaessaan oman maanpakonsa surullista ja sydäntäsärkevää aikakautta. Hän ei pitänyt omaa vaatimatonta passivista vastarintaansa suinkaan minään suurtyönä, eipä edes millään erinomaisemmalla tavalla isänmaan kiitollisuutta ansaitsevana. Hän tunsi olevansa vain yksi noista tuhansista, nimettömistä ja uhrautuvista isänmaan-ystävistä, joiden valjenneista luista niin monen valtakunnan kalleimmat kansalliset muistomerkit olivat kohotetut.
Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan. Samat muistot yhdistivät heitä.
Kunnallisneuvos oli istunut kotvan äänetönnä, harkiten omaa mieskohtaista suhdettaan siihen yhteiskunnalliseen liikkeesen, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen omalla maatilallaan. Nopeasti hän oli kuitenkin mielessään tullut siihen rauhoittavaan tulokseen, ettei siitä käytännössä ainakaan tälle kesälle enää mitään suurempaa vauriota olisi. Keventynein mielin tunsi hän itsensä kykeneväksi ottamaan osaa asian tietoperäisempäänkin tarkasteluun.
– Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on kristin-oppi elämään sovitettuna. Mutta niinkuin usein lapsi nousee isäänsä vastaan ja muna rupeaa kanaa neuvomaan, niin on myöskin Suomen sosialidemokraattinen puolue, sen pahempi, ryhtynyt parjaamaan kirkkoa ja papistoa. Kuitenkin on juuri kansankirkko ja evankelis-luterilainen seurakunta niin meillä kuin muuallakin enemmän kuin mikään valmistanut jalansijaa heidän tasa-arvoisuuden vaatimuksilleen.
Nyt ei Tuomas enää mitenkään voinut hillitä itseään.
– Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, matkien varsin sopimattomasti iso-isänsä hurskasta äänenpainoa, ei minunkaan mielestäni suinkaan sodi vastaan valtion ja kirkon ijäisiä, pyhinä pidettäviä periaatteita. Se päinvastoin täydentää niitä. Samoin kuin pappi ja nimismies meidän maaseudullamme nykyään toimivat rinnakkain kansallisen viljelyksemme siunauksellisina etuvartioina, samoin tulevat vastaisuuden sosialidemokraattisessa valtiossa viihtymään veljellisesti vierekkäin maallinen ja taivaallinen oikeus, molemmat yksinvaltiaan työpehtorin personassa edustettuina. Silti ei tämä suinkaan tee tarpeettomiksi pappeja eikä nimismiehiä. Ne tarvitaan kyllä kaikki kolmekin valtion ja valtiokirkon horjuvaa auktoriteettia tukemaan.
Koska kaikki hyvät asiat olivat kolmi-yhteiset, kuten evankelis-luterisen uskontunnustuksemme jumalalliset personatkin, ei hän puolestaan tahtonut asettaa epäilyksen alaiseksi, ettei yllä-esitetylle kolmijaolle rakennettu valtiolaitos vastaisi myöskin n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kaikkia kohtuullisia vaatimuksia.
Naiset eivät ylipäänsä ottaneet osaa keskusteluun. Nyt katsoi Anna kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa, että aikamme yhteiskunnallinen liike epäilemättä tulisi poistamaan sodat maailmasta.
– Ja niiden mukana sotaisen kunnon, valitti Aline.
Hän ei suinkaan ollut vähemmän vilpitön ikuisen rauhan ystävä kuin nuorin sisarensa, mutta hän oli viime talvena eräissä tanssiaisissa Uusmaalaisen osakunnan talolla tutustunut muutamaan lakkautuspalkkaa nauttivaan, kiveräviiksiseen luutnanttiin, nimeltä Måns Müller, joka sittemminkin oli osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa hänen kaunista ja kaihomielistä leskeyttään kohtaan. Siitä saakka katsoi Aline ikäänkuin viralliseksi velvollisuudekseen olla solidarinen sotilassäädyn kanssa.
– Sosialismi, lohdutti Tuomas, ei suinkaan tule hävittämään sotia, vielä vähemmän seisovia armeijoja. Se tulee muuttamaan ne vaan kansanmiliisiksi taikka n.s. punakaarteiksi, joiden uljaasta ja rohkeasta mielenlaadusta meillä omassa maassamme lienee jo kyllin sitovia todistuksia.
Protokollasihteeri huomautti arvokkaasti, että ero entisen feodalisen valtion ja nykyisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä oli juuri sotaisen kunnon saattaminen etuoikeutetulta aatelissäädyltä kansan kaikkien asekelpoisten nuorukaisten yhteisomaisuudeksi. Hänkään ei lainkaan ollut mikään seisovien armeijojen ihailija. Hänen mielestään oli valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä esim. meidän maassamme parhaiten turvattavissa vapaaehtoisilla kansalaisjärjestöillä. Siten oli kaikkialla meidän maassamme, tuhanten vetten partaalla ja läpipääsemättömimmissä viidakoissa, ylenevä uljas, rohkea ja sotakuntoinen heimo, jota ei mikään ulkomainen vihollinen maailmassa uskaltaisi hätyyttää.
– Sotakunto, lausui hän jalolla, värähtävällä vatsapaatoksellaan, on jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa myös kaiken todellisen rauhankunnon oikea pohja ja perustus. Tulevaisuuden sosialidemokraattinen valtio-ihanne, jota minä puolestani en pidä mahdottomana, on ottava nämä molemmat kunnot palvelukseensa. Minun ei tarvinne huomauttaa, mikä arvaamaton etu tästä tulee olemaan juuri kysymyksessä olevalle valtio-ihanteelle.
– Siitä on kaikesta päättäen muodostuva hyvin sotainen valtio-ihanne, ivasi Tuomas. Yksityiset kansalaiset, niin miehet kuin naisetkin, tulevat kaikki jalossa kilvoittelussa rakentamaan tämän uuden Jerusalemin muureja, toisessa kädessä miekka, toisessa muurauslasta. Mutta jokaisessa Pyhässä kaupungissa pitää, ollakseen oikein pyhä, olla myöskin Pyhä hauta. Jokainen kansa voi sellaisen vähällä vaivalla itselleen kustantaa. Yksi voi haudata siihen faraonsa, toinen faraon kissan. Minä puolestani ehdotan, että me hautaamme sinne yksilön vapauden.
Kukaan ei katsonut hänen sanojensa enää edes mitään ojentamista ansaitsevan.
Kahvi oli juotu ja kukin ottanut jälleen paikkansa nurmipenkereellä. Herrat olivat sytyttäneet sikaarinsa. Professori Meyer siirtyi takaisin maalaustelineittensä taa. Ainoa juomaton kahvikuppi oli enää vanhan presidentin, joka edellisen aikana ei ollut katsettaan edes kertaakaan sakkilaudasta kohottanut. Aline luki, Maria Antoinette teki käsityötä. Anna oli jälleen löytänyt kesäisen mielikuvituksensa, erään suuren muurahaiskeon, jonka läheisyyteen hän oli istahtanut harjoittaakseen julmia ja sydämettömiä tutkimuksia sen kaikkien kansalaisten työlle perustetusta, terveestä ja yksinkertaisesta yhteiskunta-elämästä.
7.
Tuli puhe huomisen päivän ohjelmasta. Tuomas ehdotteli huviretkeä saareen, Aline taas, että heti eineen syötyä lähdettäisiin kaikki yhdessä marjoja poimimaan. Jälkimmäinen ajatus sai yleistä kannatusta osakseen.
– Jaa, ei minun sovi, sanoi ukko Paavo.
– Miksei sovi? kysyttiin.
– Minulla on huomenna rippikirkko.
Tuomaan silmät välähtivät veitikkamaisesti.
– Eikö iso-isä pelkää syövänsä ja juovansa päälleen kuolemaa? kysyi hän hyvin huolestuneella äänenpainolla.
– Häh?
– Ettei pitäisi riskeerata niin vanhan miehen. Kuka tietää, ei satu sielu olemaan oikeassa tämmingissä.
– Haista hapan!
Kunnallisneuvos nauraa pähäytti lyhyttä, kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan. Hän oli tuntenut itsensä viime aikoina hiukan raihnaiseksi ja syventynyt sentähden entistä enemmän sielunsa autuutta ajattelemaan. Kuitenkaan hän ei silti laiminlyönyt maallisempiakaan meininkejään. Niinpä hän oli esim. tänään aamupäivällä tehnyt testamenttinsa, jossa hän oli juhlallisesti luvannut Vitikkalan talon täysineen päivineen vanhimmalle pojalleen protokollasihteerille. Toinen poika, Jussi-niminen, joka oli pappina Itä-Pohjanmaalla, oli hyvitetty vastaavalla rahamäärällä, joka ukko Paavon viisaan ja toimeliaan huoneenhallituksen kautta oli vähin erin karttunut Kansallis-Pankin helsinkiläiseen pääkortteeriin.
Talonsa toimitettuaan tunsi vanha kunnallisneuvos itsensä tänään ylimalkaan tavallista reippaammaksi ja iloisemmaksi. Hän oli ikäänkuin palannut takaisin niiltä taivaallisilta torpanmailtaan, joilla hänen aatoksensa oli viime aikoina liiaksikin askarrellut, ja tarrautui jälleen kaksin käsin sen maan kamaraan, jolla hän niin hyvin viihtyi ja josta hän ei suinkaan aikonut vielä vallan ensi hädässä erotakaan. Testamentin teko oli nyt hänelle enää vain muodollinen toimitus, jonka hän tosin oli päättänyt Herran pyhällä ehtoollisella vahvistaa, kuten hän vahvisti kaikki muutkin tärkeämmät maalliset tekonsa, m.m. poliittiset, mutta jonka silti ei suinkaan tarvinnut hänen puoleltaan sisältää mitään ennen-aikaista autuaaksi tulemista. Päinvastoin oli hän päättänyt elää vielä kauan eikä tuntenut ketterissä kantapäissään vielä vähintäkään halua astua ajasta iankaikkisuuteen.
Hän esitti sentähden jotenkin pakanallisella hilpeydellä, joka oli ukko Paavon pahin perisynti, mielipiteensä Herran armopöydästä.
– No, minä häntä olen syönyt ja juonut jo kohta puolen vuosisataa, lausui hän, niin enpähän ole kuollut kertaakaan. Parempana ihmisenä minä aina olen palannut sieltä.
Jos joku muu esim. Tuomas olisi lausunut nämä kerettiläiset sanat, olisi ukko Paavo ja hänen mukanaan epäilemättä muukin seura heti julistanut sen kaiken pyhän herjaamiseksi. Mutta nyt lausui hän ne itse eikä kenelläkään ollut asian johdosta mitään muistuttamista. Muuten kohdeltiinkin häntä tänään, jo tuon testamentin takia, tavallista suuremmalla kunnioituksella.
Tuomas yksin nauroi kohti kurkkuaan. Mutta hänen erikois-ominaisuutensa oli juuri nauraa mitä sopimattomimmilla hetkillä ja mitä juhlallisimmissa tilaisuuksissa. Siksi ei hänen taitamaton iloisuutensa tälläkään kertaa mitään enempää huomiota herättänyt.
– Ehtoollispakko olisi kuitenkin poistettava, lausui protokollasihteeri varovaisesti.
– Ja kirkko erotettava valtiosta, lisäsi salaneuvos.
Hänkään ei ollut vieras uskonnollisille kysymyksille, vaikka hänen parhaalla tahdollaankaan ei ollut onnistunut löytää lohdutusta Suomen evankelis-luterisen kirkon helmasta eikä Herran pyhän seurakunnan yhteydestä. Hän oli sentähden tyydyttänyt ijäisen ikävöimisensä tarpeet Svedenborgilla, spiritismillä ja okkultismilla, joita hän oli käynyt tutkimassa Englannissa saakka, tunsi personallisesti useimmat ajan mainehikkaimmista medioista ja oli heidän avullaan onnistunut kerran tapaamaan oman rakastetun vaimo-vainajansa, joka oli ilmoittanut olevansa jo puoleksi kirkastettu. Ukko Paavon mielestä hän oli varoittava esimerkki siitä taikauskosta, mihin joutuu inhimillinen järki, jos se hylkää uskon ainoan vankan ja todellisen kallion ja lähtee omien voimiensa myrskyisälle merelle rimpuilemaan.
– Kyllähän se pappien palkkauksen kannalta hyvä olisi, myönnytteli ukko Paavo. Kovin käypi kalliiksi tämänkin seurakunnan sielunhoito. Mutta toisakseen, eivät ne rahat silti ole kankkusen kaivoon heitettyjä. Tosin on Herran sana meille kyllin selkeä ja syvä raamatussa, jota ei mikään papin saarna voi parantaa, ja luulisinpa minä puolestani samoin kuin muutkin varakkaammat talolliset tulevani toimeen pelkällä kappalaisellakin, ilman kirkkoherraa, joka on paha perustuslaillinen. Mutta noita itsellisiä, mäkitupalaisia, torppareita ja piikaletukoita, niitä ei pirukaan voisi pitää kurissa ilman kahta pappia. Näkyypä siinä olevan täysin tekemistä itse kolmi-yhteiselle jumalallekin, joka kuitenkin on sekä kaikkiviisas että kaikkivaltias.
– Täytyy saarnata enempi helvettiä, pisti Tuomas. Nykyaikaiset sielunpaimenet ovat käyneet liian lauhkeiksi ja lammasnahkaisiksi. Tulinen järvi ei pelota enää ketään, tuskin edes varakkaampia talollisia, ja samalla on myöskin Abrahamin helma kadottanut kaiken houkuttelevan merkityksensä. Nykyaikaiset teologit puhuvat vain uskosta, rakkaudesta ja lunastuksesta. Pitäisi puhua enemmän vanhan testamentin liitosta, Jehovasta ja Faraon vaunuista, Sinain vuoresta ja Punaisesta merestä. Jos tällaista tapainturmelusta saa jatkua, järkkyvät kaikki isiltäperityn yhteiskunnan perustukset, köyhälistö rupeaa palvelemaan Mammonaa ja koko kolminaisuus jää rikasten miesten ainoaksi yksityisomaisuudeksi!
Kunnallisneuvos kiinnitti häneen tuiki merkillisen katseen kuusennaavaisten kulmakarvojensa alta.
– Ei sinun tarvitse tulla minulle isiesi uskon pää-artikkeleita tikuteeraamaan, lausui hän kuivasti. Ja mitä taas rikkaisiin miehiin tulee, on heillä tässä matoisessa maailmassa jo niin paljon huolta ja murhetta, että jos heidän kuolemansa jälkeen vielä täytyy mennä hyvässä lykyssä neulansilmän läpi, niin ei, eipä piessa ollen, pitäisi heidän kohtalonsa olla kenellekään juuri kadehdittava.
Tämä raamatun paikka oli ukko Paavoa aina syvästi huolettanut. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, ettei se kuitenkaan mahtanut olla niin aivan puustavillisesti ymmärrettävä.
Protokollasihteeri, joka ylipäänsä vältti kaikkea metafysiikkaa, huomautti ohimennen, että ennen oli olemassa myöskin kirkonkäynti-pakko. Vanha Ruotsin laki ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan sellaisen suhteen, joka jumalanpalveluksen aikana matkusti Herran temppelin ohi sinne sisälle poikkeamatta. Rangaistiinpa vielä jalkapuulla jokainen, joka ennen aamukirkkoa oli polttanut piipullisen tupakkaa.
– Ne pitäisi saada jälleen voimaan nuo määräykset, kannatti vilkkaasti kunnallisneuvos. Minulla oli tässä viime talvena kunnia puhella arkkipiispan kanssa, joka hänkin valitti, että kirkkokuri on arveluttavasti löyhtynyt meidän aikoinamme.
– Mutta jos ei tee mieli kirkkoon? kuului Anna muurahaiskekonsa luota viattomasti virkahtavan.
Tämä oli loukkaus neljännen käskyn pyhyyttä vastaan.
– Anna, kuinka sinä puhut? lausui salaneuvos ankarasti.
Hän ei itse suinkaan ollut mikään ankaran kirkkokurin mies, tuskinpa edes kotikurinkaan, mutta hän ei sallinut lastensa puhuvan kevytmielisesti ijäisyyden asioista, varsinkaan vanhempien ihmisten läsnäollessa.
Anna painoi päänsä katuvaisena alas. Mutta samalla päästi hän pidätetyn huudahduksen. Joku tavallista äkäisempi keon asukas oli toimeenpannut hänen suhteensa sukukoston ja purrut häntä jonnekin, jota hän ei ruvennut lähemmin määrittelemään. Hän hävisi niinkuin hirvi tiheimpään viidakkoon.
– Vanhurskas taivas rankaisi häntä, nauroi Tuomas.
Salaneuvos murisi jotakin huonosta kasvatuksesta.
– Anna tarkoitti tietysti, ettei ihmisellä aina voi olla hengellistä kutsumusta kirkkoon, riensi Tuomaan äiti vakavasti välittämään. Ja mitä taas Tuomaan puheisiin tulee, katuu hän niitä kyllä itsekin, kun tulee vanhemmaksi.
– Kutsumusta! jankkasi ukko Paavo itsepintaisesti. Herra kutsuu meitä kaikkia. Tätä kutsua on toteltava ja jätettävä vaalinvalta hänelle, joka kyllä taitaa nisunsa ohdakkeista erottaa.
Kirkonmenon lohduttava ja virkistävä vaikutus ei hänen mielestään suinkaan aina riippunut ihmisen sisällisestä sieluntilasta. Se asui Herran temppelissä itsessään, aivan niinkuin Hänen armonsa asui viinissä ja öylätissä.
– Minua rupee kirkossa aina niin haukotuttamaan, lausui Aline, lyöden samalla kiinni ranskalaisen romaaninsa. Melkein samoin kuin pitkäveteistä kirjaa lukiessa.
– Aline, lausui salaneuvos nuhtelevaisesti, sinä et ole lapsi enää. Sinun pitäisi olla esimerkiksi nuoremmalle sisarellesi.
– Hän nyt välittäisi minun esimerkistäni!
Mutta ukko Paavo meni vapaamielisessä suvaitsevaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän rupesi pakanallista kaunotarta puolustamaan.
– Haukotteleminen ei olekaan synti, lausui hän, varsinkin jos oikein sydämensä pohjasta haukottelee. Eipä edes pieni terveellinen nukahtaminen ole välistä poissa paikaltaan, tapahtuipa se sitten vaikka itse Herran pyhässä temppelissä. Se on sitäpaitsi vanha kansallinen tapa ja jo sellaisena kunniassa pidettävä. Lepopäivän jumalalle saattaa se olla aivan yhtä otollista kuin koskaan palavin valvominen, joka kuitenkin on aina perisynniltä ja ihmisen oman sydämen pahoilta aivoituksilta ahdistettu. Sitä vastoin voi juuri usein olla hengellistä ylpeyttä ja saatanan niskakarvojen nostamista tuo nykyaikainen puhe kutsumuksesta ja kutsumuksesta. Asetetaan Herran armolahjat niin korkealle, ettei niihin tavallinen vaivainen syntinen enää ylety kurottamaankaan. Hipristellään muka Kristuksen ruumista ja vertakin eikä enää muuta kuin hiukkasen kalkin laidassa huultensa päitä kostutetaan. Minä häntä olen aina ottaa hivauttanut täyden kulauksen.
Kunnallisneuvos esitti vielä kotvan yhtä rehevästi sitä leveää ja tuttavallista kantaa, jolle hän puolestaan oli suhteensa iankaikkisuuden Herraan asettanut. Tuomaan äiti tyytyi vain hiljaisesti huomauttamaan, että nykyinen kirkollinen järjestys oli mitä suurimmassa määrin omiaan kasvattamaan nimikristityitä.
Ukko Paavo veti pitkän sauhun sikaaristaan.
– Tapani ei ole juuri antautua väittelyyn naisten kanssa, lausui hän hieman rykästellen, mutta sen verran voin minä arvoisalle miniälleni ilmoittaa, että viskin on annettu Herralle eikä ihmisen ole asia mennä tekemään tuomioita hänen pyhän seurakuntansa jäsenten keskuudessa. Kaikki on annettava kasvaa elon-aikaan saakka.
– Kaikissa tapauksissa olisi saatava kunnollinen eriuskolais-laki aikaan, huomautti salaneuvos.
– Sitäpaitsi on nykyinen siviili-avioliiton muoto kerrassaan skandaali sivistyneelle yhteiskunnalle, lisäsi päättävästi protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavolle tulta tappuroihin.
– Ja sen minä sanon, kivahti hän, että joka ei kristillisen evankelis-luterisen kirkon helmassa viihdy, ei se sitten viihdy muualla kuin koirankuontolaisten maassa ja hottentottien seurakunnassa. Niinkuin tässä olisi mikä hätä elää! Jumalan sana on selkeä meidän edessämme ja Augsburgin uskontunnustus takaa meille totuuden tien niin täydellisenä kuin pimitetty ihmisjärki ylipäänsä voi sen ymmärtää. Hullu merta etemmäksi kalaan menee. Tuollaiset puheet eivät ole muuta kuin aikamme löyhtyneen siveyskäsityksen ja vallalle päässeiden intohimojen ilmauksia, jotka sen pahempi ovat saavuttaneet jalansijaa myöskin kasvavan nuorison keskuudessa. Minä olen kyllä ollut nuori minäkin ja väitän tajuavani nuorisoa. Nuorten mieli tekee aina asettaa oma tahtonsa jumalan tahdon edelle ja elää lihan eikä hengen mukaan. Mutta on suuri ero entisen ja nykyisen nuorison välillä. Tehtiin sitä syntiä ennenkin, jumala paratkoon, tehtiin minunkin nuoruuteni päivinä, mutta tiedettiin sitä sentään huutia ja kaduttiin. Nykyinen nuoriso taas ei kadu ollenkaan. Se ei ole enää elämää jumalassa, vaan isässä perkeleessä.
Saman paatuneen katsantokannan hedelmiä olivat hänen mielestään kaikki nuo nykyaikaiset parannus-ehdotukset, joilla tahdottiin tärvellä meidän vanha hyvä kirkkojärjestyksemme. Ensin muka eriuskolais-laki, sitten sivili-avioliitto, sitten porttous, sitten lapset valtion ja kunnan elätettäviksi! Epäilemättä olisi se miellyttävää asianomaiselle synninorjalle, olisi varmaan "hilivetin hipleätä", mutta kysytään, olisiko se jumalan tahdon mukaista? Kyllä siitä meidän rakkaassa isänmaassamme juupelijuhla tulisi, tulisipa peto vie oikein hollolan polska ja Turkin musiikki, jota menoa kaikki kunnialliset ja oikein-ajattelevat kansalaiset saisivat vain korvat lupalla aidan takaa assistierata.
– Jaa, miksei, jatkoi hän tuohtuneena, en minäkään tahdo kristillisen seurakunnan ja pyhäin ihmisten yhteydessä kaikkia varkaita ja huorintekijöitä pidättää. Menkööt vaan ravitsemaan itseään tämän maailman ravalla, niinkuin kerran tuhlaajapoika, koettakoot syödä sikojen kanssa, niin tottapahan tulevat tuntemaan kitalaessaan, miltä maistuu maamiehen kulta. Onpa moni kyllä aikoinaan palajava Isän huoneesen, onpa palajava totisesti häntä koipien välissä, vaikka minä puolestani en olisi taipuvainen mokomien tähden edes syöttöporsastani teurastamaan. En, vaikka syntini veriruskeiksi tulisivat!
Vanha presidentti oli kaikkien ihmeeksi kohottanut silmänsä sakkilaudasta, seuraten kunnallisneuvoksen yhä kiihtyvää esitystä ilmeisellä mielenkiinnolla.
– Rauhan evankeliumin julistajat, lausui hän lempeästi hymyillen, ovat aina personallisesti niin sotaisia. He puhuvat myöskin niin kovin mielellään verestä, ruumiista ja teurastuksesta. Tarkemmin asiaa ajatellen on se kuitenkin varsin luonnollista. Se johtuu vain kristin-uskon dualistisesta maailmankatsomuksesta. Elämä sellaisenaan, lähinnä tietysti elävä ihmis-olento, on jo kauhistus kaikelle tosikristilliselle mielenlaadulle. Heidän sormiaan rupeaa heti syyhymään, missä he näkevät lihan ja hengen sopusointuisesti viihtyvän keskenään. Koska ne kerran heidän oppinsa mukaan ovat kaksi täydellisesti eri asiaa, niin mikä on sen luonnollisempaa kuin että ne erotetaan satunnaisesta yhteydestään. Kaula poikki! Ilmankos ei minkään muun uskonnon nimessä olekaan niin monta henkiruumiillista olentoa teurastettu.
Hän oli itse vanha järkeilijä ja jumalankieltäjä, jonka kirjahyllyillä 18:n vuosisadan ranskalaiset valistusfilosofit ja encyklopedistit viihtyivät veljellisessä sovinnossa Revue des deux Mondes'in koottujen vuosikertain kanssa. Hän ei ylipäänsä enää seurannut nykyisen ajan aatteellisia virtauksia, eipä ollut edes huvitettu poliittisista päiväntapahtumista, mutta kirkolliset kysymykset, erittäinkin Waldeck-Rousseaun, Combes'in ja Clémenceaun Ranskan kaunis taistelu katoolisia kongregatsionejaan vastaan, olivat vielä viime vuosinakin saaneet vanhan ratsionalistin veren nuoruuden tulta hehkumaan. Mielihyvällä hän oli kuullut, että myöskin Suomen nousevan nuorison keskuudessa samat ylevät päämäärät olivat herättäneet vilkasta vastakaikua.
Hänen tapansa ottaa osaa keskusteluun, joka tapahtui hyvin harvoin, oli hiukan omituinen. Jostakin yksityisestä sanasta sai hän aiheen esittää omia kiteytyneitä mietelmiään, jotka aina kävivät samaan suuntaan ja joiden loppuponsi oli tunnettu kaikille läsnäolijoille. Hän puhui vähemmin muille, enemmän itselleen, tuntien silloin tällöin halun julki lausua ne vuosisataiset ihmiskunnan ihanteet, jotka hän oli varhaisimmassa nuoruudessaan omaksunut ja joille hän oli ollut halki pitkän elämänsä järkähtämättömästi uskollinen. Kaikissa tapauksissa oli ukko Paavo saanut uuden vastustajan, jonka kanssa ei suinkaan ollut leikkimistä.
– Kristin-usko, huomautti hän lyhyesti, on kaksiteräinen miekka: kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään.
Mutta vanha presidentti ei antanut itseään niin vähällä kuitata.
– Minä myönnän, lausui hän tarmokkaasti, että paraskin asia, kuten esim. jalo viini taikka Ranskan suuri vallankumous voi raa'an rahvaan käsissä tulla hirveästi väärin käytetyksi. Mutta kysymyksen-alaiseksi jää, onko kristin-usko jalo viini taikka suuri vallankumous.
Hän puolestaan pyysi epäillä sitä. Kristin-usko oli käynyt läpi maailman niinkuin murhan-enkeli, risti oli alkanut aina siitä, mihin miekka oli lopettanut, pappi oli siunannut ruumiit ja korjannut sielut. Joskus oli pappi käynyt myöskin sotajoukon edellä. Mutta silloin oli hänen jäljestään aina saapunut se, joka teki lihaa.
– Ihmisjärki on pimitetty, sanovat kristityt. Ainoastaan sydämessään voivat he tuta jumalan. Näin ovat he korottaneet sydämen, joka on ihmisen alempi, itsetiedoton osa, yläpuolelle järjen itsetietoista toimintaa. Siinä juuri on ovi, joka vie pimeyteen, julmuuteen ja barbariaan. Sillä ihmissydän ei ole mikään mallikelpoinen esine. Se on päinvastoin hyvin apokryfinen auktoriteetti, joka seuraa villien vaistojen ja menneiden kehityskausien usein sangen omituisia siveyslakeja. Jos ihmiskunta yleensä on parannettavissa, voi se tapahtua ainoastaan järjen vähittäisen valistamisen avulla; sillä hyvät, oikeat ja kirkkaat ajatukset ovat omiaan tuomaan mukanaan hyviä, oikeita ja kirkkaita tekojakin.
Tuomas loi kadehtivan katseen valkopartaiseen presidenttiin. Jospa hänellä itsellään olisi ollut tuo järkähtämätön usko inhimillisen järjen valoisaan ylemmyyteen!
– Ihmisjärki, huomautti ukko Paavo, teki vararikon Ranskan vallankumouksessa.
Silloin nousi vanha presidentti. Hän oli jälleen niinkuin haamu vuosisatojen takaa, kookas ja kunnioitusta herättävä, lumivalkeiden hapsiensa seppelöimä. Ukko Paavon sanat olivat sattuneet hänen sydämensä arimpaan. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Ranskan vallankumoukselle, että se oli vetänyt lokaan ja vereen oman ylevän alkuperänsä.
– Järki, lausui hän juhlallisesti, Voltairen, Diderot'n ja Dalembertin järki julistettuna valtiouskonnoksi! Ylhäinen järki, joka on juuri vastakkainen kaikelle hämäräperäiselle, jolle onneksi ei voida mitään uskontoja perustaa! Tuo majesteetillinen järki, joka kulkee huipulta huipulle, usein poljettuna, aina vainottuna, ei koskaan kukistettuna, voitosta voittoon, aina eteenpäin, aina ylöspäin, kohti uusia taivaita ja auringoita. Tuo pieni, kallisarvoinen koru, taottu tuhansista epäselvistä tunteista ja mielikuvista, kummitustaruista ja kuolemankauhistuksista, kiteytynyt ankaran painon alla, säteilevä omalla valollaan, pilkkopimeässä yössä ja ahdistuksessa. Mitä osasi roskaväki sillä tehdä? Ainoastaan julistaa sen – valtio-uskonnoksi!
Mutta niin oli hänen mielestään aina roskaväen laita. Anna sille päärly ja se sanoo: "Tämä on hyvä nauriin siemeneksi." Anna sille vapaus ja se sanoo: "Tällä on erinomainen sortaa muita." Lahjoita sille ihmis-ajatus ja se tekee siitä – giljotinin!
Roskaväki tarvitsee jumalia, roskaväki viihtyy vain puolihämärässä. Napoleon Bonaparte tunsi roskaväkensä. Valistusfilosofia oli avannut hänelle maailman ja hän teki siitä – teurastuslavan.
Hän oli kiihtynyt ja häntä rupesi ryvittämään. Hän vei nenäliinan suulleen ja kun hän otti sen takaisin, näkyi siinä pieni punainen täplä. Hän sylki verta. Kukaan ei huomannut sitä.
Salaneuvos, joka oli spiritisti, ei voinut hyväksyä järjen ylenmääräistä ylistämistä.
– Veljeni Kaarle Juhana, sanoi hän, ei ole sopiva mies puhumaan muiden uskonnoista. Kuinka voisikaan hän omalla järjellään tuomita tunteiden totuuksia? Se on sama kuin joku tahtoisi mitata kuutioita hehtaareilla taikka punnita peltoa kilogrammeilla. Toisin sanoen: nonsens! Sitäpaitsi vie pelkkä järki ihmisen raakaan materialismiin.
Kenties ensimmäisen kerran elämässään katsoi ukko Paavo voivansa täydellisesti kannattaa salaneuvosta periaatteellisessa keskustelussa. Hän nyökäytti päätään hyväksyväisesti.
– Veljeni Konrad Napoleon, lausui vanha presidentti hymyillen, puhelee henkien kanssa. Hän tahtoo myöskin materialiseerata henget eräiden materia-ilmiöiden avulla, joita hän nimittää medioksi. Kysytään, onko hän sopiva mies puhumaan muiden materialismista?
Oltiin jo valmiit kotiin lähtemään. Samassa kuului yleinen ihastuksen sorina. Vitikkalan päällä näkyi kaunis päivänkaari, jonka toinen sakara meni suoraan keskelle Poutajärveä, mutta toinen hävisi korkealle puiden latvain taa. Professori Meyerin mielestä kuvasi se meille mitä hurmaavimmalla tavalla kauneuden ijäistä valtakuntaa, joka yksin voi kutoa sillan maasta taivaasen sekä yhdistää äärellisen ja äärettömän elämän sovittamattomat vastakohdat.
– Vesikaari, lausui ukko Paavo vakuuttavasti, on Herran liiton merkki. Toivon kuitenkin, että he ovat saaneet heinät korjuusen.
8.
Seuraavana päivänä lähtivät kaikki muut kirkolle, paitsi vanha presidentti, joka oli tuntenut itsensä hiukan pahoin voivaksi ja sentähden mieluummin pysyi huoneessaan. Kunnallisneuvos kävi ripillä naimattoman sisarensa Karolinan kanssa, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti emännän virkaa Vitikkalassa. Salaneuvos ja protokollasihteeri, joita Anna ja Maria Antoinette seurasivat, keskustelivat sakastissa vanhan ystävänsä kirkkoherran kanssa. Tuomas ja Aline taas kävelivät kirkon-ajan viheriöitsevällä, linnunlauluisella hautausmaalla, herättäen iloisella pajatuksellaan julkista pahennusta koko ulkopuolelle jääneessä kirkkokansassa.
Päivällinen syötiin vakavan mielialan vallitessa. Illaksi oli koko suku kutsuttu koolle kunnallisneuvoksen tilavaan, soikeaan päätykamariin, sillä hän tahtoi nyt jo tehdä tiettäväksi, mitä hän eilen oli lakimiehen läsnäollessa määrännyt ajallisen omaisuutensa vastaisesta kohtalosta.
Hän luki testamenttinsa juhlallisen äänettömyyden vallitessa ja kysyi, olisiko jollakin läsnäolijoista sen johdosta jotakin muistutettavaa. Tietysti ei ollut kenelläkään. Ukko Paavo huomautti kysyvänsä sitä sen vuoksi, että hän ei tahtonut muistoaan kerran käräjänkäynneillä ja perintöriidoilla pilattavan. Seurasi jälleen pitkä, kiusallinen vaitiolo.
Tuomaalla oli kyllin aikaa katsella ympärilleen. Hän tunsi hyvin tämän huoneen, hän oli viettänyt kaikki koulukesänsä Vitikkalassa, joskaan hän ei lapsena ollut iso-isänsä traditsionellista tyyssijaa milloinkaan ilman suurta sydämen pamppailua lähestynyt. Kaikki tässä huoneessa oli tuiki tukevaa ja kansallista. Kirjoituspöytä kartanonpuoleisen ikkunan ääressä, sen takana korkeakarminen ruuvituoli, peräseinän pitkä nahkasohva, takanurkan petsattu piironki ja kahden-istuttava, keltaiseksi maalattu keinutuoli, – kaikki oli omiaan herättämään hänessä vaistomaista kunnioitusta. Piirongin päällä oli vanhan vaskihakaisen raamatun paikka. Taideteoksia ei muuta kuin mikä oli välttämätöntä, nimittäin parin suuren vainajan kipsiset rintakuvat.
Se, mikä ukko Paavon huoneessa kuitenkin aivan erityisesti oli aina Tuomaan huomiota kiinnittänyt, oli korkea, katosta lattiaan ulottuva kirjakaappi, kirjoituspöydän ja oven välissä. Usein hän oli poikavuosinaan harjoittanut sen sisällykseen nähden seikkaperäisiä tutkimuksia. Se oli täynnä Kansanvalistusseuran kirjasia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista kansanrunoutta. Ei puuttunut myöskään uudempaa kotimaista kaunokirjallisuutta, ei Juhani Ahon Panua eikä J.H. Erkon Ainoa, ei Pietari Päivärinnan Tintta-Jaakkoa tahi Aleksis Kiven Valittuja teoksia. Klassillista käännöskirjallisuutta edustivat Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset korukansissaan, Walter Scottin Perthin kaupungin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Luonnollisesti myöskin Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat. Lisäksi eräitä maanviljelys-oppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan-matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Muuten täyttivät ajantiedollisen lukemisen tarpeen Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ja Nuijasota. Joku Agathon Meurmanin valtiollinen lentokirja ja pari postillaa täydensivät luettelon.
Ei täälläkään mitään turhanpäiväisen ja helppohintaisen yksilöllisyyden tavoittelua. Kaikki vaan sellaista, mistä mielipiteet eivät olleet jakautuneet ja mikä oli saavuttanut koko kansan kunnioittavan tunnustuksen.
– Hm, ajatteli Tuomas hymähtäen, siihenhän se taitaa lopulleen sisältyäkin se meidän n.s. kansalliskirjallisuutemme.
Kerran kun Tuomas joku vuosi sitten juuri oli ollut kyykkysillään kirjakaapin edessä, oli ukko Paavo äkkiarvaamatta astunut sisälle.
– Taidat taas penkoa siellä minun sivistystäni? oli hän äreästi murahtanut.
– Omaani minä tässä vaan mieleeni muistuttelen.
– Antaapa olla hypistelemättä! Ei se olekaan siellä fariseuksia ja kirjan-oppineita varten.
Mutta nyt toi Karolina sisälle viiniä, joka hiukan helpoitti rasitettua mielialaa. Ukko Paavo istui tyytyväisenä keinutuolissaan kirjoitellen ilmaan pitkällä piipunvarrellaan ja tarinoi pienellä anteeksi annettavalla ylpeydellä isiltäperitystä maatilastaan, jonka hänen oma kenties piankin päättyvä elämäntyönsä oli nykyiseen korkeaan arvoonsa kohottanut.
– Vitikkala ei ole mikään pikkutila, lausui hän miellyttävän itsetietoisesti. Se on jo manttaaliltaan yksi Keski-Suomen suurimpia. Sen metsät ovat hyvin tunnetut kaikkialla maamme puutavarakauppiasten keskuudessa, jotka loistavista tarjouksistaan huolimatta ovat aina saaneet tyytyä vain vuosittaiseen ja vaaksoittaiseen kappale-erään. Sen pellot, niitut, karjakartano, ja vaikka sen itse sanon, suuremmoinen suoviljelys ovat esimerkiksi kelpaavia koko pitäjälle, vieläpä niille lukuisille maanviljelyskoulujen oppilaille, jotka, kuten herrat tietävät, joka vuosi agronomiensa johdolla tekevät tutkimusmatkojaan sen tiluksille. Sen myllyt, pajat, riihet ja ajan vaatimuksia vastaava maanviljelyskalusto herättävät jokaisen asiantuntijan ihastusta, yhtä paljon kuin sen taitehikkaasti kudotut kivi-aidat ja moitteettomat ojat.
Protokollasihteeri pyyhki liikutettuna silmälasejaan. Hän toivoi isänsä vielä kauan elävän ja menestyvän maailmassa, mutta lupasi, sikäli kuin hänestä riippui, että ne vankat periaatteet, joita tähän saakka oli polvesta polveen talon hallituksessa noudatettu, tulisivat myöskin vast'edes jumalalle iloksi ja Vitikkalalle suureksi siunaukseksi sen hoitoon nähden järkähtämättöminä säilymään.
Vaatimattomasti kyllä, jätti ukko Paavo tällä kertaa mainitsematta, että ulommaksikin oman paikkakunnan, vieläpä oman läänin rajoja oli vierähtänyt Vitikkalan maine nykyaikaisen suurviljelyksen mallitalona, jonka olemassa-olo oli kerrassaan kunnia isänmaalle ja yhteiskunnalle. Sen voi esim. oli Helsingin hienoston parasta pöytävoita. Sen siipikarjan tuotteet taas noteerattiin korkeimpien hintojen mukaan kaikkialla, missä siipikarjan tuotteita ylipäänsä ymmärrettiin. Näkyipä silloin tällöin sanomalehdistössä, sekä paikallisessa että pääkaupunkilaisessa, tarkkoja tietoja siitä, montako litraa hyvin hoidettu lehmä voi vuosittain lypsää Vitikkalassa, – tietoja, jotka arvoisa toimitus, milloin ei suorastaan artikkelia asian johdosta kyhännyt, kuitenkin aina varusti otsakkeella "seurattavaa" ja lopetti muutamilla valituilla ja mieleenpantavilla sanoilla kansamme kahden pää-elinkeinon, maanviljelyksen ja karjanhoidon käsikätisestä kehittämisestä. Pisin ruis-olki ja täyteläisin tähkäpää, joilla nuoret kesätoimittajat itseään ja lukijakuntaansa ilahduttelivat, löydettiin aina Vitikkalan vainiolta, pihlaja kukki sen pihalla aina kaksi kertaa, ja sen uudet, ulkomailta tuodut rotuporsaatkin katsoivat velvollisuudekseen osoittaa meidän ahtaissa oloissamme verratonta ja julkisen sanan valoa ehdottomasti vaativaa lisääntymistä. Olipa kerran itse mätäkuun ihme, suuri merikäärmekin, tehnyt talolle kunnian ja näyttäytynyt sen nuottavesillä.
Näin tavattomat ja kansan yksimielisen hyväksymisen saavuttaneet ansiot olivat tietysti vähitellen vaatineet myöskin valtion ja yhteiskunnan virallista tunnustamista. Niinpä olivatkin Vitikkalan salin seinät kerrassaan paperoidut paikallisten ja yleisten maanviljelysnäyttelyjen myöntämillä palkintokirjoilla ja sen isäntä itse tuiki välttämätön jäsen kaikissa armollisen hallituksen asettamissa yleishyödyllisissä komiteoissa. Paitsi kunnallisneuvoksen arvonimeä ja keisarillista nuuskarasiaa hohtokivien kanssa oli hänet eräänä pääsiäisenä koristettu Pyhän Stanislain 3:n luokan tähdellä, jota hän juhlallisempina hetkinään, kuten esim. tänään rippikirkossa, uskollisesti ja lainkuuliaisesti kantoi rinnassaan. Tämä viimeksi mainittu kunnia lienee kuitenkin tapahtunut hänelle pikemmin hänen poliittisten kuin maataloudellisten ansioittensa takia.
Vaikka ukko Paavo olikin nimittäin etupäässä harras ja pitkämielinen peltomies, hän ei silti ollut laiminlyönyt käyttää tervettä ymmärrystään ja monipuolista käytännöllistä kykyään myöskään tuon suuremman pellon, kansallisen viljelyksen vainion, ajanmukaiseen kuntoon muokkaamiseksi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsee elääkseen myöskin suuria ajatuksia, joiden ei suinkaan aina ole pakko omia olla, pikemmin päinvastoin. Ihmisen oma ajatus, sen tiesi ukko Paavo kokemuksestaan, on erhettyvä ja usein varsin epävakainen asia, se on pitkin ikää alituisen kehityksen alainen, vaatii joka päivä uutta muovausta ja muodostelua eikä siitä tahdo tulla oikein valmista milloinkaan. Toisin on muilta lainatun ajatuksen laita. Sen voi häikäilemättä kiinnittää kepin nenään sellaisenaan, kerta kaikkiaan, se ei siitä sen enempää muutu, ei murene, ei pääse eikä päkähdä. Jos se taas on kyllin suuri ajatus, voi sen suorastaan julistaa aatteeksi ja silloin se kerrassaan aateloi omistajansa, kukkuupa vielä kunnian käkenä hänen haudallaankin, joka aatteen alkuperäiselle keksijälle itselleen hyvin harvoin tapahtuu. Monessa tapauksessa saattaa ajallista kunniaa seurata vielä iankaikkinenkin, sillä yleisenä sääntönä on pidettävä, että aatteet, varsinkin n.s. laina-aatteet, ovat sitkeähenkisimpiä ja miltei kuolemattomia olioita maailmankaikkeudessa.
Mitään sellaista omaa, erhettyvää ja epävakaista suurta ajatusta ei ukko Paavo tietysti ollut koskaan ollut tilaisuudessa keksimään. Hän oli siis luonnollisista syistä valinnut sen, mikä hänelle suomalaisena talonpoikana oli läheisin, nimittäin Hegelin kansallisuus-ajatuksen, sellaisena kuin se Snellmanin suuresti julistamana, Yrjö Koskisen käytäntöön sovittamana, vanhan suomalaisen puolueen purettamana ja kielitaistelun täydelliseksi tahkoamana hänelle joka päivä kansalliskiihkoisen sanomalehdistön palstoilla tarjottiin. Tietysti ei ukko Paavo itse ollut koskaan Hegeliä lukenut eikä juuri paljon Snellmanniakaan, mutta jos hän olisi lukenut, olisi hänen yhteiskuntaa-säilyttävää henkistä rakennettaan epäilemättä enimmän miellyttänyt se oppi, että "kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä". Nyt tuli hän sen sijaan omaksuneeksi kansallisuusaatteen ja vaatineeksi sen nojalla sangen syvällekäypiä muutoksia oleviin oloihinsa.
Toimittuaan varhaisesta nuoruudestaan saakka kunnan asioissa oli hänestä aikaa voittaen tullut koko Suomen maanviljelijäin kunnia, valtiopäivämies, yksi talonpoikaissäädyn parhaita puhujia ja saman säädyn valitsema varajäsen pankkivaltuustoon. Hän oli taattu työntekijä kansallisen viljelyksen vainiolla, aina valmis hellittämään tukevan kukkaronsa nauhoja milloin oli kysymyksessä suomenkielisten koulujen perustaminen, etenkin ruotsalaisiin rannikkopitäjiin, taikka osakekirjoitus uusiin isänmaallisiin liike-yrityksiin. Kotipuolensa isäntäyhdistyksen esimiehenä ja rahvaan yksinvaltiaana oraakkelina hän oli kansallismielisen politiikan kulmakivi koko siinä maakunnassa. Puolueen helsinkiläisessä pääkortteerissa kohdeltiin häntä suurella kunnioituksella. Hän oli väsymätön hommaamaan adresseja, johtamaan lähetystöjä, edustamaan koko kansaa ja toimeenpanemaan, vähälläkin väkiluvulla, miellyttäviä ja erittäin onnistuneita kansalaiskokouksia, joiden ponnet hän oli itse ennakolta laatinut ja kaikessa hiljaisuudessa jonkun pääjohtajan punnittaviksi alistanut. Hänen erikois-alansa olivat kuitenkin lyhyet, ytimekkäät ja voimalliseen muotoon laaditut sähkösanomat isänmaallisten merkkimiesten syntymä- ja kuolinpäiviksi. Hänen aatteellinen harrastuksensa ei ollut sitä löyhää ja vallatonta vapaamielisyyttä, joka heilahtelee ajan tuulten mukana ja ilmenee niin mielellään m.m. omain miesten arvosteluna. Ukko Paavo ei arvostellut milloinkaan, hänen mielestään olivat omat miehet aina oikeassa ja vastustajat silmin-nähtävästi väärässä, ja vaikka ei aina olisi niin ollutkaan, hän ei koskaan olisi suostunut sitä edes itselleen kahden kesken tunnustamaan. Korkeintaan olisi hän siinä tapauksessa leimannut asian epävarmaksi. Mutta juuri sellaisten itsepintainen ajaminenhan hänelle aina oli tuottanut suurinta huvia käräjätuvassakin, samoin kuin sen jännittävät nautinnot jo ammoisista ajoista saakka ovat syvälle juurtuneet koko kalevan kansankin selkämuniin.
Ukko Paavo jätti, kuten sanottu, tämän kaiken tänään vaatimattomasti mainitsematta. Sitä enemmän ajatteli niitä asioita nyt Tuomas ovensuussa istuessaan, paperossia poltellessaan ja puhallellessaan harvinaisen säännöllisiä savu-ympyröitä nuorten tätiensä äänettömäksi ihastukseksi. Eikä hän malttanut olla Annalle puoli-ääneen kuiskaamatta:
– Vitikkala on meidän isänmaallisen itserakkautemme ensimmäisiä tyyssijoja.
– Kuinka niin? kysyi Anna.
– Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä juuri muita ylpeyden aiheita olekaan.
– Häh? kysyi kunnallisneuvos korviaan heristäen.
Protokollasihteeri loi poikaansa isällisesti nuhtelevan silmäyksen. Myöskin muut läsnäolijat osoittivat ilmeisiä tyytymättömyyden merkkejä.
Parantaakseen asiaansa pyysi Tuomas saada kertoa tarinan Vitikkalan muinaisuudesta, johon ainakaan professori Meyer ei sanonut ennen olleensa tilaisuudessa tutustumaan.
KOLME VELJESTÄ.
Oli asunut kerran kolme veljestä tällä tilalla, jonka he myös olivat kylmään korpeen raivanneet. Heidän nimensä olivat olleet Matti, Jaakko ja Pekka. Työt olivat heidän välillään olleet jaetut siten, että Matti, joka oli vanhin heistä, piti huolen maanviljelyksestä, Jaakko lypsi karjan ja keitti ruoan, mutta Pekka veti verkot ja asetti ansapuut. Kukin oli herra omalla alallaan eikä toisen ollut toisen ammattiin kajoamista.
Emäntää heillä ei ollut eikä kukaan kaivannutkaan. Kirkossa he eivät käyneet koskaan eivätkä muuta kylälläkään kuin kerran vuodessa veronsa maksamassa ja välttämättömimmät ostoksensa tekemässä. He elivät kaikki hirveän vanhoiksi ja ovat nykyään kuolemattomia.
Matti oli heistä viisain ja neuvokkain. Hän rakensi m.m. Vitikkalan vesimyllyn, jonka kivinen kuurna on säilynyt meidän päiviimme saakka. Hän hakkasi harmaasta kivestä myöskin Vitikkalan kuuluisat portinpylväät, jotka nykyisen ajan kunnioittavaa kulkijata niin arvokkaasti tervehtävät. Samoilta ajoilta lienee myöskin se paatinen, puoleksi maahan uponnut tienviitta, joka näyttää, mihin kruunun sarka loppuu ja mistä alkaa Vitikkalan pyhitetty perintötila.
Uuden ajan edistyksistä eivät veljekset yleensä paljoa piitanneet, eläen omaa elämäänsä kaukana salojen sisässä. Kun tienteko-velvollisuus tuli ja heitä vaadittiin ottamaan osaa kylän yhteiseen työhön, suostuivat he siihen kyllä vastahakoisesti, mutta eivät millään ehdolla omaan taloonsa viepää kapeata ja kivistä kinttutietä laajemmaksi levittämään. "Jos jollakin on meille asiaa", sanoivat he ylpeästi, "saa hän osata sitä tietä, mitä mekin heille". Sellaiset olivat Vitikkalan ensimmäiset, onnelliset asukkaat.
Mutta veljekset vanhenivat ja kävivät ijällisiksi. Ensimmäiseksi heistä sairastui Jaakko ja ilmoitti kuolevansa. Toiset istuivat murheellisina hänen vuoteensa vieressä. Matti sanoi: "Kuka nyt keittää ruoan meille?" Pekka sanoi: "Pahoin teet, Jaakko kulta, kun kuolet." Jaakko sanoi: "Toisen teistä on mentävä naimisiin."
Matti sanoi: "Totisesti, rakas veljeni, näen minä nyt, että aiot jättää meidät. Et sinä koskaan eläessäsi sellaisia ajatellut."
Jaakko sanoi: "Minä kuolen." Pekka sanoi: "Paha, kun kuolet, sillä sinä juuri olisit ollut meistä sorjin sulhaseksi."
Jaakko sanoi: "En tullut ennen ajatelleeksi tuota." Matti sanoi: "Kyllä sinun olisi pitänyt ajatella." Pekka sanoi: "Nyt on sinun kuolemasi korvaamaton tappio talolle."
Jaakko sanoi: "Ihminen on tuhma kaikkena elinaikanaan." Pekka sanoi: "Kenties kuitenkin vielä jaksaisit vihille?" Jaakko sanoi: "Minä menen nyt kosimaan Tuonen morsiamia."
Matti sanoi: "Pekka on nuorempi meistä kahdesta." Pekka sanoi: "Matti on vanhempi ja viisaampi meistä. Hän taitaa paremmin valita myös vaimon itselleen." Matti sanoi: "Ei kaunista Pekkaa hänen käytöksensä. Hän ei tarkoita talon parasta, vaan ajaa omia yksityisiä pyyteitään."
Näin kinastelivat he hetken keskenään eikä kumpikaan heistä halunnut luopua levollisesta elämästään ja lähteä avioliiton epävarmalle valtamerelle, jossa heidän mielestään niin monet tuhoatuottavat myrskyt myllersivät. Kenties kinastelisivat he siinä vielä tänäkin päivänä, ellei kuoleva olisi vihdoin suuttuneena kimmonnut kohoksi vuoteessaan, temmaissut kirveen seinältä olkansa takaa ja kiljaissut hirvittävällä äänellä: "Perkele, luuletteko minun tässä omalla voimallani puhuvan? Jumalan voimalla minä puhun."
Mutta silloin säikähtivät eloon jäävät veljet ja he lupasivat tehdä kaikki, mitä korkea henki valisti kuolevalle. Sovittiin sitten niin, että Pekan oli heti peijaisten jälkeen lähdettävä kosioretkelle. "Noh!" sanoi Jaakko ja kuoli kunnialla.
Veljet surivat häntä katkerasti kolme kokonaista päivää ja yötä, mutta sitten täytti Matti Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi riikinrahaa ja sanoi: "Autuaan Jaakon vertaista emäntää me arvatenkaan emme löydä koko maailmasta. Mutta mene nyt ja hae työ-ihminen itsellesi!"
Pekka meni eikä palannut ennen kuin joulun aatto-iltana. Matti sanoi: "Löysitkö?" Pekka sanoi: "Näinhän nais-ihmistä montakin. Mutta en vielä Jaakon vertaista työntekijää."
Seuraavana aamuna täytti Matti jälleen Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi uutta riikinrahaa ja sanoi: "Kunnia ja kiitos Jaakko-vainajalle. Ilman häntä emme olisi vielä näinkään pitkällä."
Pekka meni eikä palannut tällä kertaa kotiin ennen kuin juhannuksena. Matti sanoi: "Luonnistuiko?" Pekka sanoi: "Jo näin montakin työtä tekevää. Mutta ei ollut niillä Jaakon lempeää ja ihmisrakasta luonnonlaatua."
Huomenelta lähti hän kolmannen kerran kosioretkelleen. Kekrinä palasi hän ja jo oli hänellä työ-ihminen kerallaan. Se oli leveälanteinen, vankkaraajainen Anna-Mari, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin, taisi sekä keittää että paistaa, kyntää ja kuokkiakin, jos niin tarvittiin, eikä lapsivuoteessa päivää enemmän lojunut. "Hyvän toit", sanoi Matti. "Jouti nyt Jaakko kuolemaankin."
Mutta nähtyään, kuinka hyvin hänen veljeänsä oli vaimon valinnassa luonnistanut, rupesi Matinkin tekemään mieli avioliittoon. "Johan nyt joutavia", sanoi Anna-Mari. "Ja jos niikseen tulee, on tässä emäntää sinullekin."
Sille puhein se asia oli jäänyt. Eikä Matti ollut koskaan sen koommin enää naimahaluaan haikerrellutkaan.
Mutta Pekka oli eukon ottaessaan täsmälleen 67 vuotta vanha.
Jos Tuomaan tarkoitus kukaties oli ollut tarinallaan ylentää hetken juhlallista mielialaa, niin oli hän siinä todellakin surkuteltavasti erehtynyt. Anna ja Aline nauroivat ääneensä; myöskin Maria Antoinetten oli vaikea pysyä vakavana. Salaneuvos maiskutteli tyytymättömänä huuliaan. Protokollasihteeri kannatti häntä vetäen otsansa arvelevaisiin kurttuihin ja luomalla jalosti soimaavia katseita ympärilleen. Kunnallisneuvos itse oli seurannut tarinaa suurella mielenkiinnolla. Professori Meyer taas, jota varten se oikeastaan oli kerrottu, oli ottanut asian varsin vakavasti, pitäen sitä hyvinkin autentisena lähteenä muinaisen suomalaisen kansanelämän seikkaperäiselle tuntemiselle.
– Onkohan tuo nyt kaikki totta? kysyi Aline.
– Ei siinä ole valetta kuin siteeksi, vakuutti Tuomas. Ja tästä Anna-Marista, joka eli 125 vuoden vanhaksi, me sitten kaikki polveudumme, niin Vitikat kuin Videniuksetkin.
Nyt rypisti jo ukko Paavokin kulmiaan. Tämä ei ollut hänen mielestään mikään sopiva tilaisuus tuon vanhan riitakysymyksen esille ottamiseen, varsinkin kun hänen vintiö pojanpoikansa tahtoi väittää heidän kaikkien mahdollisesti polveutuvan suoranaisesta sukurutsauksesta.
– Hm, sanoi salaneuvos filosofisesti, se on tietysti ainoastaan kansan ääni, vox populi. Mutta mikä on vox populi? Se on yleissumma hyvin monen ihmisen puheesta. Mutta koska hyvin monet ihmiset useammin puhuvat valetta kuin totta, on enemmän kuin luultavaa, että vox populi valehtelee.
– Kenties kirkonkirjatkin? ei ukko Paavo kuitenkaan malttanut olla väliin pistämättä.
– Minä en usko muuhun kuin täydellisiin, genealogisesti todistettuihin sukuluetteloihin, selitti salaneuvos. Ja sikäli kuin Surcillien kantakirjat kertovat, on meidän sukumme ensimmäinen tunnettu esi-isä ollut Jacob Eric Videnius, pastori eräässä Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisessa rannikkopitäjässä.
Tämä oli jo liikaa ukko Paavollekin.
– Taitaa olla tämän niinkuin monen muunkin herrassukumme laita, lausui hän myrkyllisesti, nimittäin että ne kyllä johtuvat Ruotsista, mutta Halikon kautta.
Salaneuvos tuhkasi sotaisesti sieraimiaan.
– Minä en tiedä, virkkoi hän hillityllä raivolla, mistä monet muut maamme herrassuvut johtuvat, mutta niin paljon tiedän minä omasta suvustani, että jos se jostakin johtuu, se ei johdu Sysmästä ainakaan.
Kaikki nauroivat, myöskin kunnallisneuvos.
– Sen raikas suomenkieli, lausui hän hyväntahtoisesti, viittaa ainakin maan sydämeen.
Salaneuvos kuuli mielellään, että kehuttiin hänen jotakuinkin moitteetonta kielenkäyttöään, ollen itsekin ylpeä siitä ja esittäen itseään usein terveenä esimerkkinä nuoremmille ruotsalaisille virkamiehille. Hän tuli heti koko joukon sovinnollisemmaksi kuullessaan ukko Paavon antaman tunnustuksen.
– Minä olen elänyt suurimman osan ijästäni suomalaisen rahvaan parissa, sanoi hän, ja jos minä taidan ilmaista ajatukseni sen kielellä, on se mielestäni meriitiksi eikä virheeksi luettava. Toivon ainakin, että se minulle tässä seurassa luetaan siksi.
– Kyllä, vastasi ukko Paavo.
Hän pyysi vaan kysyä, eikö kieli, joka niin kauniisti sointui salaneuvoksen omassa suussa, ollut luotu myöskin maan viralliseksi pääkieleksi, mahdollisesti Suomen yliopistoonkin nähden.
Tämä oli arka kohta salaneuvokselle. Hän räjähti heti kuin raketti.
– Kaikki historiallinen kehitys, lausui hän tulisesti, kulkee historian määräämässä järjestyksessä. Mutta teidän tienne ei ole enää evolutsionin, vaan revolutsionin. Eikö suomenkieli ole saanut kaikkia luonnollisia oikeuksiaan? Minun lapsuudessani saivat nuoret tytöt ja pojat koivurieskaa, jos he joskus tulivat hollituvasta ja erehtyivät puhumaan "pärkkeleen kieltä" vanhempien ihmisten läsnäollessa. Nyt puhumme sekä minä että minun tyttäreni sitä. Eikö kansanvaltaisuus ole huimaavilla askelilla edistynyt? Erästä minun isäni virkatoveria senaatissa pidettiin kuriositeettina, siksi että hän teetti pukunsa maalaisräätälillä. Nyt teetän minäkin kaikki kesäpöksyni tässä pitäjässä.
– Sen ne ovat näköisetkin, ajatteli Tuomas. Mutta hän ei enää uskaltanut lausua ääneensä sitä.
Kielitaistelu olisi ollut jälleen valmis. Salaneuvos, jonka vahvoja puolia oli juuri kultuurihistorialliset pikkujutut, nautti jo mielessään siitä, miten hän niillä vastustajansa perin pohjin musertaisi. Onnettomuudeksi tultiin juuri silloin pyytämään ukko Paavoa ulos. Joku asiamies tahtoi puhutella häntä.
9.
Salaneuvos oli ukko Paavon mentyä pysähtynyt kartanonpuoleisen ikkunan ääreen, toinen käsi puuskassa, toinen miettiväisesti pöytään rummuttaen. Samalla harhaili hänen katseensa epämääräisenä pitkin laajoja niittuja ja viljavainioita.
– Olisiko siitä tullut suurikin vahinko? kuului hän puoli-ääneen virkahtavan.
– Mistä? kysyi protokollasihteeri.
– Jos hänen heinänsä eilen olisivat kastuneet.
Salaneuvoskin tahtoi joskus ymmärtää maataloutta.
– Epäilemättä, selitti protokollasihteeri arvokkaasti. Hyvin suuri vahinko.
– Sen arvoa ei yksinkertaisesti voi määritellä rahassa, väitti Tuomas.
– Hm, sanoi salaneuvos, lakaten rummuttelemasta ja pistäen peukalonsa liivin taskuun. Mitä tarkoitat sinä sillä?
– Tarkoitan Vitikkalan suurta kultuurimerkitystä, vastasi Tuomas, joka ei vieläkään ollut irtautunut äskeisistä ajatuksistaan. Talo, missä meidän iso-isämme asuu, ei voi olla mikään tavallinen talo, yhtä vähän kuin hän itse on mikään yksityinen mies. Hän on tuhat ja satatuhatta. Jos hän hymyilee, niin se suinkaan ei ole mitään halpaa yksityistä hymyä: se on kansallista hymyä. Jos hän iloitsee, niin se ei koskaan ole sellaista pientä personallista iloa, kuten useimpain muiden kuolevaisten: se on isänmaallista iloa. Jos hän suree, on meillä maansuru. Jos hän suuttuu on koko Suomenniemi Auran rannoilta Ruijan suuhun siveellisesti indigneerattu. Mutta jos hän kulmakarvansa rypistää, jyrisee koko suomalaisugrilainen olympo, suuret vainajat heräävät haudoistaan ja astuvat hirvittävänä, silmänkantamattomana armeijana Porthanista ja Taneli Jusleniuksesta vihoviimeisten päiviemme pyhiin saakka onnetonta, syyllistä 20-vuosisadan lasta tilille vaatimaan. Zeus-Juppiter ei ollut koskaan niin mahtava mies maailmassaan kuin iso-isä on omassaan. Sentähden, jos hänen heinänsä kastuvat, niin se ei ole mikään tavallinen maataloudellinen tappio, vaan se on kansallinen tappio ja yleissuomalainen onnettomuus.
– Tuomas, varoitti äiti. Poissaolevista ei muuta kuin hyvää.
– Hyväähän minä puhunkin vaan, väitti Tuomas. Eikö Suomen suuri pirtti ole juuri samantapaisista tarvepuista rakennettu? Eikö se ole niistä vastakin rakennettava? Eikö meidän iso-isäämme voida paljon paremmalla syyllä sovittaa ne kauniit sanat, jotka runoilija aikoinaan lausui Elias Lönnrotista: "Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot."
– Epäilemättä on hän maamme harvoja merkitseviä itseoppineita, huomautti hiukan kuivakiskoisesti salaneuvos.
Ukko Paavo palasi ja istuntoa jatkettiin. Naiset nousivat kuitenkin pian ja siirtyivät ylärakennukseen. Hetken perästä palasi heistä Anna, itkien, juoksujalkaa, ja huusi hätäytyneenä ovelta:
– Setä kuolee!
Syntyi hirmuinen hälinä. Kaikki kiirehtivät ylärakennukseen.
Vanha presidentti lepäsi henkitoreissaan. Hän oli saanut halvauksen eikä voinut aluksi liikuttaa muuta kuin hiukan vasenta kättään ja vain vaivoin puhuakin. Lähetettiin heti hakemaan kunnanlääkäriä.
Tämä saapui hetken perästä, Vitikkalan parhaan oriin kiidättämänä, mutta ei voinut antaa mitään toiveita. Vanhan presidentin tuntilasi oli auttamattomasti juossut loppuun. Kuolema voi tulla vieraaksi taloon millä hetkellä hyvänsä. Ei ollut sanalla sanoen mitään muuta tekemistä kuin odottaa.
Siitä tuli pitkä ja pimeä ilta kaikille Vitikkalan asukkaille, odotus, jonka mykkää murhemielisyyttä vielä tuulinen taivas ja puutarhan kohisevat koivut lisäsivät. Tuntui jo aivan siltä kuin olisi syksy tehnyt tuloaan, vaikka oltiin vasta keskellä heinäkuuta. Tähän saakka oli tultu ilman tuletta toimeen ja menty levolle valkeassa kesä-yössä. Nyt täytyi ensimmäisen kerran tänä kesänä sytyttää kynttilät, jotka tuikkivat surullisesti ja kuoloa ennustavasti. Ilma huoneissa oli äkkiä käynyt kummallisen raskaaksi ja ahdistavaksi. Kuljettiin varpaisillaan, puhuttiin kuiskaamalla, kukaan ei muistanut illallista ajatella. Päälle päätteeksi kuului vielä joku koira ulvovan kylällä.
Vitikkalan päivänpaisteinen ja vierasvarainen talo tuntui äkkiarvaamatta siirtyneen ikäänkuin synkkään sydänmaahan. Tiet ja taipaleet olivat pitenneet suunnattomasti, lähimpään naapuriin tuntui olevan peninkulmia ja lähimpään kaupunkiin monen viikon vaellus. He olivat kaikki yht'äkkiä heitetyt yksin, kukin omalle kohisevalle metsäpolulleen, jokaisen edessä vaani tuntematon vihollinen eikä kenelläkään ollut muuta turvaa kuin hänen omat avuttomat ajatuksensa. Oli pitennyt myöskin matka ihmisen ja ihmisen välillä, äänet ympärillä tuntuivat tulevan pyörryttävästä etäisyydestä, toisella ei ollut mitään toiselleen sanomista. Ajatus seisahti samoin kuin keskustelukin. Kaikki elämän tavalliset arvot tuntuivat väkivaltaisesti reväistyn juuriltaan.
Vanha presidentti lepäsi enimmän osan yötä tainnoksissa. Aamupuolella hän tuli tuntoihinsa, tahtoi tarkan tiedon lääkäriltä, kuinka hänen laitansa oli, ja sen saatuaan hyvästeli kaikki läsnä-olijat. Tuomaan käsi viipyi kauan hänen kädessään.
– Nuoret miehet, lausui hän tuskin kuuluvasti, muistakaa, mikä mahti nuoruus on. Säilyttäkää uskonne järjen hegemoniaan. Ei ole mitään muuta tietä ihmisille annettu. Olkaa uskollisia omalle kuvallenne.
Anna ja Aline itkivät, Maria Antoinette laski kätensä viihdyttäen kuolevan otsalle. Mutta Tuomas tunsi polviensa merkillisesti vavahtavan.
Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan Tuomas-epäilijä.
Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.
Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen vastainen elämänsä muodostuva?
Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja, konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa, naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi, pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan. Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.
Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.
Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen ohitsensa.
Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin. Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista. Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä toivotellut.
Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi tarkoitusperä.
Mutta mikä?
Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?
Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.
Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.
Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.
Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan mitään sen enempää annettavaa.
Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla. Elämässä täytyi olla jotakin muuta.
Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia sitä.
Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään. Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen nimensä oli Tuomas Vitikka.
Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti, toivoi ja ikävöi?
Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta, jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin. Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää sellaisenaan.
Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään, jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?
Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta, tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan. Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi osaksi maailman kaikkeudesta.
Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä, huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset sarjat.
Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.
Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? –
Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan jumalankieltäjän kammioon.
Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.
– Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.
Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.
– Mitä hän sanoo?
Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta puolen:
– Hän sanoo: écrasez l'infâme!
10.
Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.
Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi liian ylimalkaisesti.
Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja. Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua, että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua suuttumusta.
Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen, kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta, jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta, väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja – jos niitäkään enää puuttui – käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi. Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava. Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".
Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen. Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.
Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa, joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.
Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla, vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe, laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä, joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.
Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella. Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa, suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla. Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha, rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa, kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.
Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä usein aamupuoleen yötä väsytetty.
Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat, veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista. Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.
Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.
– Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille. Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat meidän parhaat liittolaisemme.
Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.
– Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.
Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan. Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä. Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.
– Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri. Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla, muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa tapahtunut.
Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään. Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden kansalaisten yhteis-omaisuutta.
Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin innostunut ihailija.
Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan. Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi, hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton alakuloisuus.
Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar, nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä, kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään, silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan sydämeen.
Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta, jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään, isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.
Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt, jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt, mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.
Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.
Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.
Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin tyytymätön.
Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Tuomas oli aina ollut tavattomasti kiintynyt äitiinsä eikä vähimmän sen jälkeen kuin hän oli ruvennut hämärästi aavistamaan tämän traagillista rakkaustarinaa. Nyt tiesi hän liiankin hyvin, miksi äidin silmä oli niin suuri ja surullinen. Mies, jolle hän oli vaimoksi mennyt, ei ollut vastannut Maria Antoinetten alkuperäistä, korkeata ihannekuvaa. Antti Vitikka oli tosin nuorena ollut hyvä mies, hieno mies, mielialojen mies, vieläpä suurten suunnitelmienkin mies, mutta hänessä ei ollut koskaan ollut sitä ajatusten ankaruutta, sitä vakaumuksen vaskivuorta, jota Maria Antoinette oli hänessä kerran uneksinut. Hänessä ei ollut terästä. Vuosi vuodelta oli protokollasihteerin, ei alkuaankaan niin aivan syvä, personallisuus käynyt yhä kuluneemmaksi ja pintapuolisemmaksi. Vuosi vuodelta oli Maria Antoinette saanut nuoruuden unelmiensa kallisarvoista kuvaa pienentää, ilman että hänellä vieläkään oli mitään toiveita saada säilymään se edes sellaisena kuin se nyt oli. Se oli ensin ollut aivan ylenluonnollisen suuri, mahtuen tuskin koko maailmaan, ainoastaan suureen ja rakastavaan nais-sydämeen. Pian oli oma pieni isänmaakin käynyt sille jo aivan liian laajaksi. Nyt täytti se enää vain vaivoin edes sen vaatimattoman paikan, minkä ahdas puolue-elämä ja hengetön virkakoneisto jätti keskinkertaisilla järjen lahjoilla varustetun lain-oppineen käytettäväksi. Se oli nyttemmin aivan jokapäiväinen muotokuva luonnollisessa koossa, jonka huoleti voi ripustaa minkä arkikodin seinälle tahansa, ilman että se siinä oli omiaan mitään suurempaa huomiota herättämään. Sen entisistä suuruuden ajoista ei muistuttanut enää muu kuin tyhjä sija Maria Antoinetten sydämessä sekä sen puitteiden kulunut kultamaali, joka uhkasi yhä enemmän kulua, samoin kuin ihannekuva itse yhä suppeampiin suhteisiin pienentyä. Varmaan oli se kerran aivan taskukokoon kutistuva.
Sellainen oli Tuomaan äidin äänetön murhetarina. Mutta juuri se oli kutonut monet salaiset ja lujat langat heidän välilleen.
Pojastaan oli Maria Antoinette usein toivonut kaikkea sitä, mitä hänen miehensä oli luvannut, mutta ei pitänyt. Oli uneksinut hänelle sitä hengen aateluutta, sitä luonteen lujuutta ja sitä ylhäistä, koskematonta yksilöllisyyttä, joka olisi lainsäätäjä omalle sydämelleen, tekojensa herra ja herra omien heikkojen ajatuksiensa, ei tinkisi elämän taistelussa, seisoisi siinä, missä hänen paikkansa oli, sellaisena kuin jumala oli hänet luonut, taittuvana, ei taipuvana. Hän oli ilokseen nähnytkin Tuomaan nopeata ja itsenäistä kehittymistä. Hän ei toivonut pojastaan mitään suurta merkkimiestä tieteen, taiteen tahi yhteiskunnallisen elämän aloilla. Eipä edes siveyden sankaria tarvinnut hänestä tulla. Äidille oli riittävä vain se tieto, että hänen poikansa oli kaikissa elämän kohtaloissa oleva uskollinen itselleen.
Noin oli Maria Antoinette usein parhaina hetkinään toivotellut. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut horjumaan. Kenties hän sittenkin oli väärässä vaatiessaan itseltään ja muilta niin rajatonta yksilöllisyyden pyhänä-pitämistä? Kenties oli hänen käytännöllispoliittinen miehensä sittenkin oikeassa? Kenties oli elämä sellainen, että sitä vastaan oli myöskin halvoilla, typerillä ja pikkumaisilla keinoilla taisteltava? Kenties ei sittenkään ollut korkeinta olla ylevämpi kuin elämä? Kenties hän oli erehtynyt? Kenties oli taivuttava, tingittävä, myönnyttävä ja mukauduttava? Kenties oli totuus sellainen suuri kultaraha, joka ei sopinut jokapäiväisen elämän kaikkiin pikkutarpeisiin? Kenties saisi hänen poikansa kerran kalliisti maksaa sen, että hän katsoi asiakseen sitä joka paikkaan tyrkytellä?
Toistaiseksi hän oli kuitenkin vielä aina voittanut epäilyksensä. Tietysti hän oli oikeassa, tietysti oli myöskin Tuomas oikealla tolalla. Mutta Maria Antoinette tunsi jo liian paljon elämää. Hän tiesi, mitä merkitsi vuosikymmenien kuluessa edes koettaa olla itselleen uskollinen.
– Äiti, sanoi Tuomas äkkiä. Mitä sinä ajattelet?
– Sinua.
– Älä viitsi, äiti. Se ei todellakaan kannata sen enempää ajattelemista.
– Mikä ei kannata?
– Tuo sanomalehti-artikkeli. Eikä muukaan. Se on nyt kerran sellaista kuin se on.
– Millaista?
– Typerää.
– Kuitenkin olet sinä lähtenyt taisteluun sitä vastaan?
– Minä en tee sitä enää koskaan. Siinä tulee pian itse typeräksi.
Tuomaan sanoista puhui syvä katkeruus. Hän ei ollut vielä voinut oikein antaa anteeksi isälleen, että tämäkin oli häntä niin arkipäiväisillä neuvoilla opastanut.
Mutta Maria Antoinette hengähti helpotuksesta. Täten oli hänen poikansa säästyvä monesta kovasta koettelemuksesta. Näin oli häneltä itseltään myöskin säästyvä vaikea vaali, oliko hän vai hänen miehensä lopullisesti elämään nähden oikeassa.
11.
Heti päivällisen jälkeen tuli harvinainen vieras, nimittäin maisteri Aavasaksa. Hän tahtoi tavata Tuomasta eräässä hyvin tärkeässä asiassa.
Hänet ohjattiin Tuomaan kamariin.
Tuomas ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Hän tarkasteli sentähden tavallista suuremmalla mielenkiinnolla muinaista kilpailijaansa Emmin suosiosta. Mitä henkistä elämää hän eli? Miten oli Emmin rakkaus häneen vaikuttanut? Tuomas tiesi, että maisteri Aavasaksa ei runoillut enää. Mutta kenties oli hänessä sen sijaan joku toinen syvä ja kaunis lähde läikähtänyt.
Sitä oli kuitenkin hyvin vaikea havaita näin päälle päin. Maisteri Aavasaksa ei ollut muuttunut ensinkään ulkomuodoltaan. Mahdollisesti hän oli saanut hiukan enemmän ryhtiä, käytti leveämpiä liikkeitä ja puhui äänekkäämmin. Muuten hän oli sama pyöreänaamainen, pystynokkainen idealisti kuin ennenkin, parta huonosti ajettu ja sininen raittiusnauha napinlävessä.
Sisällisesti näytti hän kadottaneen jokaisen jäljen entisestä huumoristaan. Tuomaan edessä seisoi nyt tuiki totinen ja vakavanha mies, ilman mitään syrjähyppyjä, pyhän aatteen ritari pelvoton ja moitteeton.
Hänellä ei ollut aikaa istahtaa. Hän oli tottunut olemaan liikkuvalla jalalla ja hän tahtoi kaikessa kiireessä, palttoo päällä ja kalossit jalassa, asiansa selvittää.
– Mieliala on sellainen, sanoi hän, minun edustamissani kansallismielisissä ylioppilaspiireissä, että jos sinä tulet tuohon juhlaan ylihuomenna, voit sinä hyvin helposti joutua ulos ajetuksi.
Tuomas nauroi.
– Vanhan ystävyytemme nimessä, lausui maisteri Aavasaksa värähtävällä äänellä, pyydän minä sinua olemaan siihen juhlatilaisuuteen saapumatta. Sinä et tunne situatsionia. Mielet ovat kaikkialla kovin kiihtyneet. Sitäpaitsi tiedät sinä, että meidän pojat ovat jo vanhastaan tottuneet viheltämään.
– Kyllä, hymyili Tuomas. Savikukko on usein kiekunut suurta herätys-osaa Suomen aamukoitossa. Mutta lintu lentää ja laulaa, vaikka sillä enää ei ole päätä eikä kaulaa.
– Älä naura! Ei tarvita muuta kuin merkki ja skandaali on valmis. Ellet tahdo siis antautua sen alaiseksi...
– Niin, sanoi Tuomas, mitäs sinä siinä tapauksessa tekisit?
Maisteri Aavasaksa viivytteli vastausta.
– Periaatteessa, lausui hän vihdoin välttäen vanhan toverinsa silmäystä, minä en ole mikään väkivaltaisten mielenosotusten ystävä. Mutta käytännössä voivat ne toisinaan olla hyvinkin paikallaan.
– Niinkö? hymyili Tuomas. Mutta sehän on jesuiittamoraalia. Minä olen pitänyt sinua tähän saakka järkähtämättömänä aatteen miehenä, joka olisit valmis kaikessa seuraamaan vakaumustasi. Siksi, vaikka en voi hyväksyäkään mielipiteitäsi, jotka minusta ovat naurettavat, minä en ole koskaan tahtonut kieltää sinulta mieskohtaista kunnioitustani. Nyt sitä vastoin...
Maisteri Aavasaksa puri huuliaan.
– Sinun kysymyksessä oleva kirjoituksesi, sanoi hän, oli todellakin sitä laatua, että se teki lopun myöskin minun mieskohtaisesta kunnioituksestani. Ilmoitan siis, että minä rauhallisista periaatteistani huolimatta en tule pikkusormellanikaan estämään puoluetovereitani. Mahdollisesti tulen minä päinvastoin heitä tuohon tekoon yllyttämään.
Tuomas myönsi, että tämä oli terve näkökanta. Häväistys ei tulisi olemaan hänen, vaan maisteri Aavasaksan sekä tämän puoluetoverien. Hänen mielestään voisi heidän keskustelunsa nyt päättyä, samoin kuin heidän tuttavuutensakin. Kaikissa tapauksissa tahtoi hän ilmoittaa juhlaan saapuvansa.
Maisteri Aavasaksa seisoi vielä hetken aikaa äänetönnä.
– No niin, lausui hän sitten hiukan epävarmasti helähtävällä äänenpainolla. Tee kuin tahdot. Minä olen vaan tahtonut sinua varoittaa.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. Tuomas ei ollut sitä huomaavinaan, meni ikkunan luokse ja avasi ilmareiän ikäänkuin hän olisi tahtonut tuulettaa ulos entisen ystävänsä. Sitten meni hän ovelle ja avasi senkin.
Silloin ymmärsi maisteri Aavasaksa. Hän pyörähti ylpeästi kantapäillään ja osasi opastamatta eteiseen. Mutta hänen silmänsä olivat tavallista soikeammat ja hänen suupielensä olivat omituiseen irvistykseen vääristyneet, kun hän ovella pysähtyi, kohotti kätensä teatterimaisesti ja lausui juhlapuhujan paatoksella:
– Minä annan sinulle anteeksi, sillä sinä et tiedä, mitä sinä teet.
Tuomas nauroi täyttä kurkkuaan. Mutta sitten tuli hän heti hyvin totiseksi. Hän sulki oven, mutta ilma kamarissa tuntui hänestä raskaalta ja ahdistavalta. Hän sytytti paperossin, otti jonkun kirjan käteensä ja päätti siirtyä isän huoneesen.
Ei ollut parempi olla täälläkään. Laipio näytti ikäänkuin laskeutuneen, seinät siirtyneen lähemmäksi toisiaan. Hänen täytyi avata ikkuna täälläkin eikä hän sittenkään saanut mielestään kyllin raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hetkisen käveli hän hermostuneena edes takaisin, pysähtyi, teki pari voimisteluliikettä ja istahti vihdoin kirja kädessä uuninkulmaan miettimään.
Siinä isän kirjahyllyn vieressä oli vanhastaan ollut Tuomaan lempipaikka. Hän oli siinä saanut ensimmäisen europalaisen sivistyksensä, samoin kuin hän oli saanut kansallisensa ukko Paavon päätykamarissa, kaukana Suomen sydänmaalla.
Tuossa lepäsivät hänen edessään kaikki nuo realistiset, kapinalliset kirjailijat, jotka kerran olivat saaneet aikaan niin suurta meteliä ja myrskyä maailmassa, ranskalaiset keltaisissa sotisovissaan, norjalaiset teräsharmaissa haarniskoissaan. Seisoivat siinä käsi kädessä ja hyvässä asesovussa kaikki nuo erilaatuiset ja eri kehityskulun käyneet henget, joilla jokaisella oli kuitenkin ollut sama päämäärä: yksilöllisen totuutensa täydellinen, häikäilemätön ja perinjuurinen julistaminen. Ibsen ja Björnson, Jonas Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja vielä joku muu. Nietzscheen päättyi sarja. Siitä alkoi hänen oma kirjastonsa.
Tuomas oli usein selaillut näitä teoksia. Ensin hän oli lukenut niitä omasta mielenkiinnostaan, sittemmin tutustuakseen tarkemmin isänsä protokollasihteerin nuoruuden ihanteisiin. Hän oli nimittäin jo nuorella ijällä huomannut, että jos ihminen tunnettiin ystävistään, joita hän usein ei itse valitse, hän tunnettiin vielä enemmän kirjoistaan, jotka hän aina on tilaisuudessa itse valitsemaan.
Oli hyvä uneksia siinä uuninkulmassa. Tuomas olikin siinä ensimmäisinä poikavuosinaan nähnyt monta kirkasta ja kullankimaltavaa unelmaa.
Oli ollut siihen aikaan kevättä ilmassa, oli ollut sitä myöskin täällä heidän omassa kodissaan. Tässä huoneessa oli ollut koolla usein kaikki, mitä suomalaisen kultuurin alalla oli nuorta ja innokasta. Hän itse oli pyörinyt heidän jaloissaan piimäsuuna pikkaraisna, istunut sittemmin totisena tuolillaan ja painanut kaikki, mitä puhuttiin, suureen ja kummastelevaan lapsensydämeen. Ne olivat vieläkin siellä säilyssä, jokainen leimuava sana ja jokainen rohkea, repäisevä ajatus. Hänen ei tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin tulvehti sieltä häntä vastaan tuhansien kauniiden muistojen sarja, niinkuin päivännousu päältä Karjalan metsien, tuoreiden koivunlehtien lomitse, vilisevien virtojen poikki, ja näytti rakentavan siltansa suoraan taivaasen.
Missä oli nyt tuo lumous?
Sitä ei ollut olemassa. Se oli mennyt niinkuin hänen isänsä protokollasihteerin pyhän innostuksen aika. Helposti saatu oli helposti huilahtanut. Tuomas oli kuulevinaan vielä korvansa juuressa isänsä lausuvan leveällä vatsapohja-äänellään:
– Totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle summakaupalla. Se on anniskeltava varovasti ja vähittäin.
Juuri sitä käsityskantaa vastaan oli protokollasihteeri ynnä hänen nuoret ystävänsä kerran tulisimmin nousseet taisteluun.
Merkillinen mies tuo isä, ajatteli Tuomas. Hän on näytellyt niin kauan tuota leveää, vatsa-äänistä yhteiskunta-rooliaan, että hän on kokonaan unohtanut oman varsinaisen olemuksensa. Kuitenkin lepäsi kerran uuden ajan marskisauva hänenkin laukussaan. Oikeastaan pitäisi hänen nyt puhua falsetissa. Hän oli pohjaltaan hieno, tunteellinen mielialojen mies, jonka viisas luonto alkuaan oli varustanut melkoisella, ylempää iskevällä ironialla, turvaksi elämän taisteluun. Mutta sikäli kuin nuoruuden herkkä, runollinen tunne-elämä hänestä kului, pyöristyi itsepuolustavan ivankin kallisarvoinen oka hänessä karkeaksi, tylppäpäiseksi huumoriksi, joka sekin jo viime vuosina oli haihtunut hänestä. Nyt oli hänessä kaikki jo yhtä pyöreätä. Jälelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen mukava, optimistinen levollisuus, peittona suurelle itsekkäisyydelle, sekä ylimalkainen luottamus korkeamman maailmanjärjestyksen toimeenpanevaan voimaan palauttaa maahan se laillisuus, jota hän kyllä katsoi itsensä kutsutuksi säätämään. Perustuslaki-taistelu oli kuitenkin hetkeksi hänet untelosta mielentilastaan hereille ravistanut. Mutta se olikin enää hänen henkisen elämänsä ainoa keidas, jota hän rakasti niinkuin kameeli vesileiliä. Kaikkialla sen ympärillä levisi hänen aivoissaan kuivakiskoisen, hitaasti toimivan virastojärjen ääretön, hedelmätön hiekka-erämaa, jonka karua kuoleman-autiutta vaan joku yhteiskunnallisen ajatuksen pyhiinvaeltava karavaani taikka vahingoniloisen puolue-elämän kitupiikkinen kaktuskasvi joskus vaivaloisesti virkistivät. Pian oli hän oleva kokonaan pyhä. Hiekkameri oli lainehtiva hänen ylitsensä.
– Ja sitten ei hänestäkään enää muuta kuin hyvää, päätti Tuomas ajatuksensa.
Mutta kuinka oli sellainen ylimalkaan mahdollista? Oliko se maailman meno? Pitikö sen siis välttämättä aina olla niin? Oliko siis maailman alusta niin määrätty, ettei kukaan milloinkaan missään voinut pysyä uskollisena oman nuoruutensa autuaille ihanteille? Alkoiko kaunis tarina aina niin oivallisesti, vain sitten päättyäkseen niin pahanpäiväisesti? Vai eikö se ollut koskaan ollutkaan kaunis? Hänkö yksin tässä istui ja ihannoitsi menneiden aikakausien auringoita? Muisteli oman lapsuutensa kultaisia päiviä ja luuli kaikkien muidenkin siihen aikaan aamun kullassa kulkeneen?
Mutta olihan ollut kevättä ilmassa, olivathan torahtaneet korkeamman ihmisyyden taistotorvet. Päivä oli paistanut päälle tuhansien järvien maan. Nuo sittemmin niin sankarillisen kuuluisuuden saaneet "idän pilvet" olivat jo tosin olleet olemassa, mutta vain sopivan välimatkan päässä, niin etäällä, että ne muodostivat koristeellisen taustan kansan kesäiselle juhlatunnelmalle. Uusista, suomenkielisistä opistoista oli virrannut kaikkialta nuorta, toivorikasta väkeä kansallisen viljelyksen vainiolle, iloista, päivänpaisteista väkeä, jotka eivät ikinä olleet mitään kielitaistelun vaikeuksia kokeneet ja joiden sydämiä ei mikään sorretun kansallisuuden tunto ollut milloinkaan myrkyttänyt. Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät olleet vielä paljastuneet, säätyero ei vielä vaaralliseksi kärjistynyt, puolue-elämä ei vielä saanut nykyistä kiihko-agitatorista muotoaan. Itse kansa oli vielä ihanteellinen, puoli-etnografinen, puolimuinaistieteellinen, kenties myöskin kielitieteellinen käsite, josta erinomaisesti sopi isänmaallisissa laulujuhlissa innostua ja sen suurelle tulevaisuudelle 9-kertaisia eläköönhuutoja kohottaa.
Siitä sopi olla myöskin kaunotieteellisesti huvitettu, ainakin siellä, missä se vielä eli alkuperäisessä koskemattomassa luonnontilassaan. Sopi huomautella sen sattuvia, kuvailevia murresanoja, jotka kaikki olivat välttämättä kirjakieleen otettavat, ihailla sen yksinkertaista, korkeata tunne-elämää, jossa herrasväen ihmeeksi oli hienouksiakin, vieläpä myöntää eräänlainen esteettinen merkitys sen kulmikkaille kasvoille, koruttomalle kotitaiteelle ja vaateparren varmalle, pietistiselle tyylikkäisyydelle.
Oli tullut muotiin oikea kansan ihannoiminen. Mutta kun kansa useimmissa paikoin vielä oli raakaa ja sivistymätöntä, ei siitä ollut kuin yksi askel raakuuden ja sivistymättömyyden ihanteluun. Tuota viimemainittua seikkaa ei kuitenkaan oltu huomattu vielä. Kansa seisoi loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa kuin maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin), maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen, isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kultuurimuistoineen etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansanvalistusta, tietysti jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti ja uskovaisesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania, luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ja liehutettiin Suomen lippua. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että kultasäkkiä kantava aasi ei sittenkään aina pääse korkean muurin yli ja että noista kallisarvoisista, mutta useinkin ajan kuluttavan hampaan jäytämistä ihanteista oli paljon peitettävä tien-oheen, jos mieli päästä sen ryteikön läpi, jonka kautta jokaisen kehityskelpoisen kansan jokaisessa uudessa miespolvessaan kuitenkin oli kulkeminen.
Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistysvaltio, joka oli voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla ja kohosi jälleen ehompana entistään. Totuus, kauneus, oikeus, ja kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta, tuskaa, sanomattomia uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään, ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia, vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan taikka vasempaan, vain eteenpäin, vain edestä Suomenmaan. Ylöspäin oli hiukan vaarallisempi marssia, sillä siellä voi ihmisparka aina joutua vaaralliseen kollisioniin taivaallisen isänsä kanssa, joka juuri oli aivan erityisellä tavalla Suomen syrjäiseen kansanrotuun huomionsa kiinnittänyt. Siksi oli ajan tunnussana: eteenpäin!
Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldin kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo silloin kuin Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta, sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet 1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas käsittämättömässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan tulevaisuuden.
Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli sen päähän alkanut tunkeutua Länsi-Europasta uusia, vapauttavia ja hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia, jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat poloisen yksityisen kansalaisen erityistä huomiota osakseen. Tulivat yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön merkityksestä, subjektivisista siveyslaeista, elämän-ilosta ja vapaan arvostelun välttämättömyydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon, avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia nurkkajuuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.
Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnallisena ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää kaipausta ajattelematta.
Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä, talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous, ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä, ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli itse oma tuomarinsa, luonto yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat. Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.
Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häilyneet ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväisiäkin lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria, tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella, kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitettavien kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielestään ulos Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.
Missä olivat nuo miehet?
Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.
Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi, mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen, valhe-ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattelemisen oraat. Se oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen edistyksen. Muuten riemuitsi reaktsioni kaikkialla, puritanismi näytti vahvemmalta kuin ennen, tekopyhyys seisoi niinkuin seinä ja yksilön arvo oli alempi kuin milloinkaan. Poliittisella alalla oli punainen terrori astunut mustan sijalle. Edistyneimmissäkin henkisissä piireissä käsiteltiin ihmistä vain sosialisena käsitteenä.
Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen, mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla, täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.
Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut "virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä. Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa mahdottomaksi.
Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.
Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli tämä vallankumous muodostuva?
12.
Suomen Kansallisteatterin korkeat pääty-akkunat säteilivät tulijalle jo kaukaa yli Rautatie-torin viileän kevät-illan vaaleansinertävässä hämärässä. Taajojen kansanjoukkojen nähtiin sitä kohden virtailevan. Siellä oli isänmaallisen merkkimiehen muisto vietettävä.
Illan onnistuneen ja arvokkaan ohjelman muodostivat puhe, juhlaruno, ylioppilaslaulu, pari kuvaelmaa, orkesterimusiikki sekä eräät näytökset parhaasta kotimaisesta ja ulkomaisesta draamakirjallisuudesta. Jokainen paikka oli myöty. Liikkeellä oli kaikki, mitä pääkaupungin suomalaisessa sivistys-elämässä oli etevintä ja edustavinta, vieläpä suuri osa ruotsalaisestakin, kuten kuului keskustelukielestä käytävillä ja aitioissa. Kaikkialla tunkeili hännystakkisia herroja ja valkopukuisia naisia, siellä täällä joku oikein suuressa toaletissakin, puheen sorina oli tavaton ja ilma täynnä iloista odotusta, tervehtimistä ja miellyttävää toistensa tapaamista.
Mutta samassa kilisivät sähkökellot keskeyttäen seurustelun, hoputtaen puvustonhoitajattaria ja vaatien vahtimestareita katsomon ovia sulkemaan. Kaikki kiirehtivät paikoilleen. Alkumarssi raikahti, esirippu kohosi ja lavalle astui juhlapuhuja, eräs tunnetuimpia ja arvokkaimpia isänmaan-ystäviä. Siellä täällä tunkeusi vielä sisälle joku myöhästynyt juhlavieras, paukahti jossakin aition-ovi ja kuului voimakasta, intohimoista hyssytystä. Sitten syntyi vähitellen syvä hiljaisuus.
Tuomas istui vanhempiensa kera eräässä ensimmäisen parven sivu-aitiossa. Hänellä oli täältä erinomainen tilaisuus tarkastella katsomoa.
Tuolla vastapäätä näkyi salaneuvos perheineen. Hän ei yleensä enää huveissa käynyt, mutta saapui kuitenkin mielellään tämäntapaisiin vakavampiin juhlatilaisuuksiin, todistaakseen valistunutta ja tasapuolista mielenkiintoaan suomenkielisen kansanaineksen parhaimpia sivistysrientoja kohtaan, joihin hän luki taiteen, kirjallisuuden ja teatterin. Ne olivat hänelle suomalaisuuden liikkeen kauniita ja miellyttäviä puolia, samoin kuin sen yhteiskunnalliset ja valtiolliset vaatimukset rumia ja vastenmielisiä. Täten ei hänen platooninen harrastuksensa kansallisuus-asiaan nähden suinkaan sotinut vastaan hänen korkeita, yleis-inhimillisiä ihanteitaan, eipä edes hänen poliittista kantaansa kieli-asiassa, jossa hän sitäpaitsi olikin maanpakolaisuutensa jälkeen täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle kehittynyt.
Samassa aitiossa nähtiin, paitsi Annaa ja Alinea vielä eräs neljäs henkilö, nimittäin lakkautuspalkaila oleva luutnantti Måns Müller, sorakielinen, kiveräviiksinen, diskreetin-näköinen herra, jonka ylähampaat olivat aivan liian suuret, mutta alaleuka taas liian vähän kehittynyt. Totteli muuten toveripiireissään lempinimeä Putte. Hänellä oli jo nyt vakiutunut asemansa Alinen uskollisimpana ihailijana, ei yleensä enää koskaan luopunut hänen viereltään ja luettiin salaneuvoksen lähimpään perhepiiriin kuuluvaksi.
Permannon ensimmäisellä tuolirivillä näkyi eräitä kansallismielisiä valtiopäivämiehiä könöttävän, niiden joukossa ukko Paavo. Hän oli vanha tottunut teatterihabitué, vakinainen vieras, milloin vaan sattui kaupungissa olemaan, kaikissa isänmaallisissa illoissa sekä Shakespearen, Schillerin y.m. maailman suurten mestarien klassillisissa esityksissä, joita hän omasta puolestaan piti täysin kansallisina juhlatilaisuuksina. Niissä taputti hän aina käsiään tuhannen vietävästi, huusi "hyvä" jokaisen näytöksen jälkeen, viipyi viimeiseen mieheen saakka ovella ja voi toimittaa välistä aivan yksin, kiitos olkoon omien vankkojen kämmeniensä, mitä pyramidillisimpia menestyksiä mitä kehnoimmillekin taide-esityksille. Kotimaisissa ensi-illoissa huusi hän aina äänensä käheäksi, vaati voimakkaasti tekijää esiin ja otti mielellään osaa laakeriseppeleesen, jonka hintaa tekijän ystävät väliaikoina käytävillä ja tupakkapuolella yleisön keskuudessa keräsivät. Muuten oli hänen taidemakunsa sitä romantillisempi, mitä realistisempi ja käytännöllisempi hänen tavallinen elämänkäsityksensä. Taide oli hänen mielestään toista ja elämä toista, – dualismi, joka oli verrattavissa vain siihen syvään ja ylitsepääsemättömään juopaan, joka hänen kristillisen maailmankatsomuksensa mukaan oli taivaan ja helvetin välille kiinnitetty. Niinpä hän, vaikka hän yksityisesti ei suinkaan ollut mikään maailmallisen prameuden rakastaja, vaati näyttämöltä nähdäkseen loistavia pukuja, kirjavia kulisseja, kilpiä, miekkoja, kiliseviä kannuksia ja heleäväristä hetalekomeutta loppumattomiin saakka. Yksityisesti hän oli myöskin varsin rauhallinen ja pitkämielinen mies, joka ei koskaan ryhtynyt tekoihinsa ilman tyyntä ja monipuolista harkintaa. Mutta teatterissa piti hänelle olla hirmuista toimintaa, kiihkeitä intohimoja, mylviviä kansankohtauksia, jopa miesmurhiakin, ukkosen jyrinän ja vanhurskaan taivaan salamoiden todistaessa. Silti hän ei suinkaan ollut tunteeton myöskään hengen vienommille nautinnoille. Raukeat, hiukaisevat kuutamokuvaelmat, pienen soololaulun ja surumielisesti hyrisevän sähkövalon säestyksellä, olivat hänen henkistä himoruokaansa, petetty ystävyys, poljettu hyve ja viattomasti vainotun valitus taas asioita, jotka eivät koskaan olleet vaikuttamatta häneen syvästi ja ylösrakentavasti. Eipä hän halveksinut edes pientä lihavanläntää balettiakaan, kun se vaan pysyi kaiken kansallisen siivouden rajoissa – joka taas aina eittämättömästi tapahtui –, tarkasteli suurella mielenkiinnolla teatterin nuorempia naispuolisia jäseniä ja otti aina esiin suuren, yksisilmäisen merikiikarinsa, milloin hovipoikien pyöreät, isänmaalliset pohkeet näyttämölle ilmestyivät. Hänen mielipiteensä suomalaisen näyttämötaiteen suhteen oli sama kuin kirkon ja armonvälikappaleidenkin, nimittäin ettei sen siunauksellinen ja salaperäinen vaikutus suinkaan riippunut papin saarnan hyvyydestä taikka huonoudesta; se asui taiteen temppelissä itsessään. Jokaisen, joka ei ollut ihastunut yhtä paljon kuin hän, julisti hän armotta epäkansalliseksi. Niille, jotka hänen kuultensa joskus pyrkivät esityksen heikkoja puolia huomauttelemaan, sanoi hän suoraan, että he nähtävästi olivat kadottaneet kyvyn ylipäänsä nauttia taiteesta. Hänen selkämunansa sai Shakespearen paatos aina tärisemään. Hänen nenäliinansa veti Maria Stuartin liikuttava kuolema aina esille. Hänen mielinäytelmänsä oli kuitenkin Orleansin neitsyt, joka monipuolisimmin tyydytti hänen romantisia, kristillisiä ja isänmaallis-ihanteellisia tarpeitaan ja jota hän uskollisesti kävi katsomassa niin usein kuin sitä vaan esitettiin.
Permannon ensimmäiset tuolirivit ukko Paavon sivulla ja takana olivat täytetyt pelkillä tunnetuilla henkilöillä, siinä professoreita, siinä sanomalehtimiehiä, siinä korkeampain virkakuntain edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, joukossa joku nuhteeton nuori maisteri taikka piikkipartainen varatuomari, jolla vielä oli tulevaisuutensa edessään. Siinä myöskin monta, jolla se jo oli takanaan. Permannon keskipaikoilla, joka yleensä oli opiskelevan nuorison ja heidän mielitiettyjensä hallussa, näkyi maisteri Aavasaksa morsiamineen. Ovensuissa seisoi taas sankat parvet valko-rusettisia, pitkäkaulaisia ylioppilaslaulajia, jotka siinä omaa ohjelmanumeroaan jännitettyinä odottivat.
Tuomas siirsi silmänsä ensimmäiselle riville, jota samoin kuin suurimmaksi osaksi permanto-aitioitakin vanhat kansallismieliset perheet hallitsivat, mahtavine yhteiskunnallisine rouvineen ja vienosti kukoistavine, kainosti dekolteerattuine tyttärineen. Hän siirsi silmänsä toiselle riville, joka sekin, vaikka tavallisissa oloissa työväen paikka, näkyi tällä kertaa olevan opiskelevan nuorison ja varakkaan porvarissäädyn hoteissa, siellä täällä kuitenkin joku kurkottava seppänaama tahi jyrkkäpiirteinen kansan tahdon toimeenpanija. Sieltä erotti Tuomas myöskin vanhan tuttavansa Pertin, Vitikkalan entisen renkipojan, sittemmin torppari-agitaattorin, joka nyttemmin oli eronnut sosialidemokraattisesta puolueesta ja liittynyt yhteen eräiden samanmielisten toveriensa kanssa ajaakseen tarmokkaasti omia iloisia, kommunistisia ihanteitaan. Viimeksi hän oli istunut vangittuna eräästä pankkivarkaudesta, mutta todistusten puutteessa päästetty jälleen hänelle niin kullankalliiseen vapauteen.
Kaikki yhteisen kansallisen taiteen korkeain kaarten alla, kaikki kokoontuneina muistamaan jalon vainajan sopusointuista elämäntyötä. Se oli todellakin näky, joka oli omiaan jokaista isänmaallista mieltä suuresti ilahduttamaan.
Protokollasihteeri haukotteli. Juhlapuhuja ei ollut vielä oikein päässyt vauhtiinsa, tapaili sanojaan otti pari kertaa hermostuneena takaisin ja liikkui ylimalkaan liian tuulentupaisissa ilmakerroksissa. Tuomas ei voinut olla jälleen isäänsä syrjäsilmällä tarkastelematta.
Epäilemättä ei siinä istunut mikään laiha-säärisen entusiasmi-ratsun kaistapäinen kannustaja, vaan tyyni, taittunut keski-ijän mies, jonka mielenrauhaa ei enää muu kuin vastapuolueen poliittinen "kiihoitus" – se on aina vastapuolue, joka "kiihoittaa" – voinut levollisesta tasapainostaan järkähyttää. Istui leveän, lainopillisen yhteiskuntajärjestyksen vankka tukipuu, itse sen isänmaallisen veräjän horjumaton pihtipieli, jonka läpi nuoret vasikat vasta pitkän parannuksen, katumuksen ja usein uudestasyntymisen peson jälkeen valtion luvatuille virkalaitumille lasketaan. Tuomas tunsi itsensä tuiki vähäpätöiseksi hänen vierellään.
Mutta juhlapuhuja oli nyt saanut siivet alleen. Hänen hyvin veistetyt ja tarmokkailla taidepausseilla varustetut lauseensa kiersivät salia niinkuin pitkät viipaleet ja hänen varma, vakuuttava silmänluontinsa pyyhki parvekkeita ikäänkuin hän olisi esiintynyt Ison-Britannian ja Irlannin yhdistettyjen kuningaskuntain parlamentissa. Protokollasihteeri ei haukotellut enää. Hänen tyyni, intohimoton katseensa oli kultasankaisten silmälasien takaa kiinnitetty järkähtämättömästi puhujaan. Silloin tällöin nyykäytti hän päätään tyytyväisenä.
– Hän puhuu hyvin, lausui hän puoli-ääneen Tuomaalle. Juuri niin kuin tämäntapaisissa tilaisuuksissa on kansalle puhuttava.
Puhe päättyi ja palkittiin korvia huumaavilla kättentaputuksilla. Heti sen jälkeen ilmestyivät lavalle ylioppilaslaulajat esittäen "Jos sydän sulla puhdas on". Vielä pari muuta isänmaallista laulua, kättentaputuksia ja välihetki. Protokollasihteeri nousi vaimoineen. Tuomas seurasi heitä.
Käytävän hälisevässä ihmistungoksessa tunsi hän jonkun koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi katsomaan ja näki edessään kehittymättömän alaleuan sekä kaksi ystävällisesti hymyilevää ylähammasta. Se oli Putte.
– Hörrr du brrorrr, sanoi sotilaallisella sorakielellään, minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä puhuttavaa.
He siirtyivät seinävierelle. Putte selitti äänellä, joka ilmasi suurta levottomuutta, kuulleensa huhuna mainittavan, että kansallismieliset ylioppilaat – "dessa förrrbannade finnpojkar" – aikoivat toimeenpanna jonkun skandaalin Tuomasta prikatakseen. Kenties olisi sentähden parasta, että Tuomas, joskaan ei suorastaan pakenisi, johon Putte sotilaana ei suinkaan tahtonut kehoittaa häntä, kuitenkin käytännöllisistä syistä näkyisi niin vähän kuin mahdollista.
– Minä en ole lukenut sinun arrrtikkeliasi, lisäsi Putte, mutta minä olen kuullut mielihyväkseni, että siinä on ollut karrrvaita pillereitä. Kuten tiedät, en minä yleensä seuraa sanomalehtiä. Mutta jos sinä, vaikka sivilimiehenä, olet osoittanut urrrhoollisuutta, pyydän minä upseerina kiittää sinua.
Tuomas omasta puolestaan kiitti taas Puttea toverillisesta huolenpidosta ja kysyi kesken kaikkea, millä kannalla hänen suhteensa Alineen oli.
Putten huolestuneet kasvot kirkastuivat päivänpaisteisiksi.
– Iiihahaha, hirnui hän tuttavallisesti, imarrrtelematta itseäni voin sanoa, etten luullut sen niin helposti käyvän. Mutta rrrrakkaus on kaikkivaltias. Asia täytyy vielä toistaiseksi pitää salassa. Läheisenä sukulaisena olet sinä kuitenkin jo nyt, olematta tunkeileva, tilaisuudessa grratuleeraamaan minua.
Tuomas onnitteli häntä sydämellisesti. Putte kysyi, mihin toimeenpiteisiin hän aikoi ryhtyä personallisen turvallisuutensa suhteen.
– En mihinkään.
Putte katsoi häneen ällistyneenä. Mutta sitten kävivät hänen ystävälliset kasvonsa hyvin totisiksi, hän ojensi lämpimästi oikean kätensä Tuomaalle ja lausui vasen käsi miekankahvassa:
– Brrra brrorrr, brra. Sinä olet jurrnalisti ja minä pidän jurrnalisteista. Mutta jos sinulle täällä jotakin tapahtuisi, niin tiedät kyllä, että ystävyys on lähinnä isänmaata minun korrrkein tunnussanan. Farrväll!
Hän teki kunniaa, kilahutti kannuksiansa ja meni. Tuomas näki hänet jälleen heti kohta virkatoimessaan, tarjoamassa Alinelle kermatorttua lämpiön tiskin takana.
Protokollasihteeri oli tavannut appensa ja löytänyt vapaan pöydän-nurkan. Keskustelun lomassa, joka koski illan ohjelmaa, kumartui salaneuvos Tuomaan puoleen ja lausui hänelle puoli-ääneen hyvin merkitsevästi:
– Mainitsiko luutnantti Müller sinulle jotakin?
– Kyllä.
– Ja sinä?
Tuomas kohautti olkapäitään. Häntä alkoi todellakin jo hiukan hermostuttaa tämä huolenpito.
Salaneuvos mursi leivoksen lautasellaan.
– Hm, lausui hän, luonnollisesti minä en voi hyväksyä sinun kaikkea pieteettiä puuttuvia periaatteitasi. Mutta vielä vähemmän voin minä hyväksyä niitä väkivaltaisia keinoja, joista olen kuullut puhuttavan. Kenties olisi parasta, että siirtyisit minun aitiooni. Siellä toivon toki jo virka-arvon sinua suojelevan.
Tuomas kiitti kohteliaasti. Hän arveli olevansa kyllin turvattu omassaankin.
– Mistä on kysymys? tiedusti protokollasihteeri, joka kumma kyllä ei ollut tähän saakka kuullut asiasta mitään.
Salaneuvos selitti hänelle parilla sanalla situatsionin.
Protokollasihteeri veti otsansa huolestuneisiin kurttuihin. Hän otti asian hyvin vakavasti.
– Sinun on hetipaikalla poistuttava teatterista, lausui hän ankarasti Tuomaalle. Sinun artikkelisi ei todellakaan ollut sen arvoinen, että sen vuoksi tapahtuisi ikävä häiriö isänmaallisessa juhla-illassa. Se ei ollut järkevästi kirjoitettu. Minä myönnän kyllä, että epäkohtia on olemassa, mutta niiden poistamiseksi on olemassa vaan yksi keino, nimittäin laillisuuden, minä tarkoitan täyden laillisuuden palauttaminen.
Tuomas katsoi äitiinsä.
– Entäs sinä, äiti? Pyydätkö sinäkin minua poistumaan?
Maria Antoinette viivytteli vastaustaan.
– Minä arvelen, että isäsi on oikeassa, lausui hän sitten hiljaisesti.
Tämä oli Tuomaalle jotakin odottamatonta. Hän ei tahtonut uskoa omia korviaan.
– Äiti, sinä et voi tarkoittaa, mitä sanot. Pitäisikö minun väistyä, minun, vaan siksi, että jotkut kansallishullut tahtovat sitä? Mahdotonta.
– Sinä teet tietysti niinkuin tahdot. Minä arvelin vaan, että se olisi parasta sinullekin.
– Siis sinunkin mielestäsi on työläs potkia tutkainta vastaan?
Tuomas odotti jännityksellä hänen vastaustaan, silmä terävänä kuin peitsenkärki. Oliko tässä hänellä uusi vihollinen? Eikö siis enää äitikään häntä ymmärtänyt?
Maria Antoinette katsoi poikaansa surullisella silmäyksellä. Hän ei jaksanut enää. Ajatus, että hänen Tuomaansa joutuisi julkisen häväistyksen, kukaties mieskohtaisen väkivallan esineeksi, oli liian kiusallinen hänelle. Hän taipui. Ensimmäisen kerran elämässään hän myönsi, että protokollasihteerin sovitteleva kanta yleiseen mielipiteesen ja kansan ääneen nähden sittenkin saattoi olla ainoa mahdollinen.
– Niin se lienee, lausui hän hiljaa ja surumielisesti.
Tuomaasta tuntui aivan kuin olisi äiti noilla sanoillaan kieltänyt hänet. Eikä ainoastaan häntä, vaan oman ylpeän olemuksensa, joka oli hänet muista erottanut, oman mykän murheensa ja kärsimyksensä, joka tähän saakka oli äidin hänen silmissään aina niin ihanaksi aateloinut. Tuomas ei tuntenut enää äitiään. Hän huomasi olevansa yksin, niin yksin kuin ihminen maailmassa voi olla. Hänen sydämensä kutistui kivikovaksi. Raudan-raaka kylmyys levisi hänen ympärilleen.
– Minä jään, virkahti hän hampaittensa välistä. Toivon kuitenkin, ettei perhe tule minun tähteni häpeään.
Maria Antoinette katsoi häneen äänettömästi nuhdellen, pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta tuntui jälleen kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä. Vai olivatko ne joutsenia enää? Eikö hän kuullut korppien koikkuviksi?
– Syytä sitten itseäsi, sanoi protokollasihteeri suuttuneesti. Mutta älä luule, että kukaan täällä panee tikkua ristiin sinun puolestasi.
– Minä panen miekkani rrristiin, kuului samalla Putten sankarillinen sora-ääni julistavan. Niin kauan kuin minä olen tässä seurassa, ei kukaan ole hänen päästään hiuskarrrvaakaan koukistava.
Tuomaan täytyi hymyillä vasten tahtoaankin.
Anna nauroi sydämettömästi ja ilmoitti, että hän jo pitkän aikaa oli halunnut olla mukana jossakin jännittävässä. Salaneuvos antoi ankaran muistutuksen hänelle, huomauttaen että skandaali oli jotakin plebeijimäistä. Ei sopinut hänen tyttärensä iloita sellaisesta. Aline ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat suurta levottomuutta. Hän ei nähtävästi oikein luottanut Puttensa suojelukseen.
Protokollasihteeri oli oikeastaan suuttuneempi kuin mitä hänen tavallinen mielen tasapainonsa olisi myöntänytkään. Hän ei ymmärtänyt tuollaista kirottua itsepäisyyttä! Se oli hänen mielestään sekä typerää että kloppimaista. Hän olisi mielellään sanonutkin sen Tuomaalle, mutta hän huomasi tämän tuimasta ulkomuodosta ja rypistyneistä kulmakarvoista, etteivät parhaatkaan sanat tällä kertaa olisi tepsineet mitään. Hän päätti sentähden tehdä sen joskus toisti ja sitä tuntuvammin.
Tuomas puolestaan ei kunnioittanut häntä enää silmäykselläkään.
Syntyi pieni äänettömyys.
Ihmiset tunkeilivat heidän ympärillään. Äkkiä näkyi ikäänkuin ilmestys niiden lomasta ukko Paavon kunnioitusta herättävä haamu.
Hän oli hetken merkityksen johdosta puettu tärkkikaulukseen ja valkeaan rusettiin; muuten oli hänen musta sortuukinsa sama kuin ennenkin, ei vähemmän tylppäkärkiset anturakengät. Hän tervehti kohteliaasti seuraa.
– Hyvin miellyttävä isänmaallinen tilaisuus, lausui hän.
Myönnettiin.
– Erinomainen ohjelmakin, huomautti hän sitten. Myönnettiin. Mutta keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan.
– Tuleppa tänne Tuomas, lausui hän lopuksi.
Minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä.
– Me tiedämme jo asian, sanoi Tuomas tarjoten tuolinsa hänelle.
Ukko Paavo kohotti kulmakarvojaan.
– Minkä asian? kysyi hän taitavasti.
– Että minua uhkaa vaara tulla tunnetuksi henkilöksi, vastasi Tuomas.
– Yhyy.
Kunnallisneuvos olisi mieluummin puhunut kahden kesken. Mutta kun Tuomas toistamiseen tarjosi tuolinsa hänelle, hän istahti.
– Suon mielellänikin sinulle, sanoi hän, pienen terveellisen nipristyksen. Toivon, että se tulee jonkun verran hävyttömiä mielipiteitäsi justeeraamaan. Mutta onhan tuo sentään häpeä minullekin, jos oma liha tulee tällaisena päivänä julkisesti ristiinnaulituksi. Pyysin sentähden maisteri Aavasaksaa, että hän jättäisi mielen-osotuksensa toistaiseksi.
– No, ja mitä sanoi maisteri? kysyi protokollasihteeri jännitettynä.
– Hän sanoi, että päivän merkitys on juuri erityisesti kaikkia kansallismielisiä velvoittava.
Salaneuvos huomautti, että hän pesi kätensä Tuomaan mahdollisten harha-askelien suhteen. Politiikka oli hänen mielestään asia, jota oli taidolla hoidettava. Jos sen mieli koskaan kohota tiplomatiaksi, joka oli politiikan korkein muoto, oli se säilytettävä harvojen yksityis-omaisuutena. Missään tapauksessa sitä ei ollut jätettävä raakojen kansanjoukkojen, saati sitten kehittymättömän nuorison leikkikaluksi. Nykyajan ylioppilaat rupesivat politikoimaan liian aikaiseen.
– Politiikka, vastasi ukko Paavo, on ihmisen korkein tehtävä maan päällä, lähinnä luonnollisesti hänen uskonnollista kutsumustaan. Mutta politiikkaa ei voi olla ilman valistunutta yleistä mielipidettä, ja juuri tämän yleisen mielipiteen valmistamisessa voivat nuoret reippaat ylioppilaat, samoin kuin lämmin kansallismielinen sanomalehdistö, saada paljon hyvää ja oikeata aikaan.
Salaneuvos nielaisi viimeisen murun lautaseltaan. Hän oli valmis.
– Kansallismielinen sanomalehdistö! sanoi hän. Tietääkö herra kunnallisneuvos, mitä se on tuo teidän kansallismielinen sanomalehdistönne? Se on kansalliskiihkoinen sanomalehdistö, epärehellinen, luikerteleva ja jesuiittamainen prässi, joka on ottanut isänmaallisuuden urakalle ajaakseen omia itsekkäitä, hyvin itsekkäitä pyyteitään. Mitä on n.s. kansallismielinen sanomalehdistö muissa maissa? Minun tarvitsee viitata vain valistuneen Ranskan ja pimeän Venäjän yhtäpitäviin esimerkkeihin.
Kunnallisneuvos kuunteli vain toisella korvallaan, mutta hän kuuli hyvin silläkin. Samalla loi hän levottomia katseita ympärilleen. Salaneuvos oli nimittäin korottanut äänensä eikä ukko Paavo millään muotoa tahtonut kiinnittää yleisön huomiota.
– Yksi ottaa urakalle yhden, toinen toisen asian, lausui hän pitkäveteisesti; yksi perustuslaillisuuden, toinen...
– Ei sitä siihen voi verrata, väitti salaneuvos. Tuo on juuri teidän tavallisia yrityksiänne johtaa keskustelu harhateille.
Kansallisuus-aatteelta hän puolestaan ei tahtonut kieltää kunnioitustaan, vielä vähemmän Snellmanilta, joka tosin oli ollut itsekäs, hyvin itsekäs mies, mutta kuitenkin harvinaisen kyvykäs koulurehtori. Hän ei vaan voinut hyväksyä sitä tapaa, millä Snellmanin aatteita nykyään suomenkielisen kansan keskuudessa ajettiin.
– Te sanotte suomalaiselle talonpojalle, jatkoi hän, "ole suomalainen, ole niin tuhannen pärkkeleen supisuomalainen!" Mitä luulette, että tästä talonpojasta, joka ei ole muuta kuin suomalainen eikä ikinä ole ollut muuta kuin suomalainen, mitä luulette hänestä tulevan? Hänestä ei koskaan tule muuta kuin suomalainen talonpoika. Häh? Te tapatte kaiken kehityksen maasta.
Tämä oli salaneuvoksen klassillinen todistelu suomalaisen kansallisuusliikkeen nurinkurisesta ajamisesta. Mutta ukko Paavo ei ollut vielä lyönyt pöytään viimeistä valttiaan.
– Minä olen itse tosin vaan oppimaton suomalainen talonpoika, alotti hän vaatimattomasti.
Silloin oli piru merrassa, kun ukko Paavo katsoi vaivakseen vedota tähän ankaraan argumenttien. Tietysti se oli vaan sanantapa taikka pikemmin sotaviekkaus, jolla hän voi hankkia itselleen erinomaisen strategisen aseman, saada keskustelussa ikäänkuin ala-otteen ja ahdistaa vastustajaansa aivan uudelta, odottamattomalta kannalta. Siitä voi sitten aina vähitellen siirtyä hyökkäyssotaankin ja edetä varovaisesti, niin pitkälle kuin vaatimaton perus-asema myönsi. Eikä se juuri esteitä tehnytkään, sillä ukko Paavo oli tietysti talonpoika vaan nimeksi eikä suinkaan oppimaton. Mutta hänen herrasvastustajansa menivät tavallisesti mitään pahaa aavistamatta paulaan, ottivat ikäänkuin hyväntahtoisesti häntä opastaakseen, kunnes ukko Paavo äkkiä vetäsi pussin suun kiinni parilla terävällä, toisen sanoista tehdyllä johtopäätöksellä ja loi voitollisen silmäyksen ympärilleen: katsokaa, tässä on säkki, johon oppimaton suomalainen talonpoika on voinut pistää noin suuren ja ylpeän herran! – Tämä taistelutapa teki aina tarkoitetun vaikutuksensa sekä sanomalehdistössä että säädyn keskusteluissa.
Mutta nyt soivat sähkökellot, väliaika oli lopussa eikä ukko Paavo enää ollut tilaisuudessa erinomaisia johtopäätöksiään vetämään. Hän tyytyi sen sijaan, muut hyvästeltyään, lausumaan Tuomaalle seuraavat onnettomuutta uhkaavat sanat:
– Tästä tulee sinulle vielä tupenrapina, poika.
Todellakin näkyi jonkun matkan päässä parvi parrattomia nuoria miehiä, jotka keskenään kuiskutellen kiinnittivät Tuomaasen tuiki lähenteleviä silmäyksiä.
– Entä jos tupessa olisi puukkokin? sanoi Tuomas.
Hän aikoi mennä aitioonsa. Mutta samalla kuuli hän Alinen vielä mainitsevan hänen nimeään.
– Tuomas, sanoi hän. Minä en ymmärrä politiikkaa. Mutta jos katsot olevasi oikeassa, niin pysy paikoillasi!
– Kyllä, sanoi Tuomas. Mutta kuinka sinä olet tullut siihen tulokseen?
– Minä keskustelin asiasta Puten kanssa. Niin, älä naura, hänellä on hyvä sydän ja...
– Kyllä, sanoi Tuomas. En minä hänen sydämelleen hymyillytkään.
– No niin, hänen päänsä ei ole parhaita, mutta se riittää minulle. Ja sitten tuntui minusta niin ikävältä, jos sinä luulisit, ettei kukaan meistä sinua ymmärtäisi.
– Ja sitten?
– Ja sitten tahdoin minä tarjota sinulle tämän suklaatitötterön. Ota se! Minä tiedän sinun pitävän suklaatikaramelleista.
– Aline, sinä olet paras nainen taivaan alla. Onnellinen Putte!
– Luuletko todellakin, että tulemme onnellisiksi?
– Kyllä. Minä olen aivan varma siitä.
– Minä olen joskus epäillyt sitä. Kuule, Tuomas, sinunkin olisi mentävä naimisiin.
– Mahdotonta. On olemassa vain kolme naista, joiden kanssa minä ehkä olisin voinut tulla onnelliseksi. Kaksi heistä ovat minun tätejäni.
– Ja kolmas?
– Oli äiti. Mutta hänkin on nyttemmin...
– Mitä nyttemmin?
– Rouva protokollasihteeri.
– Tietysti hän on rouva protokollasihteeri. Ei, kyllä minun nyt täytyy mennä. Minä näen, että Anna aikoo vietellä tuolla minun sulhaiseni.
Todellakin näkyi Anna käytävän päässä keimailevan aivan sopimattomasti Putten edessä.
– Näkemiin siis.
– Näkemiin. On niin paljon haittaa nuoremmista sisarista.
Seuraavalla väliajalla tuli Emmi.
Tuomas ei ollut nähnyt häntä sitten kuin heidän kihlauksensa oli purkautunut. Hän tarkasteli sentähden muinaista ihannettaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Emmin kehitys oli nykyään käynyt jättiläisaskelilla eteenpäin. Hänen siveäsydämisiä kyhäyksiään, aina vaan nimimerkillä "Salon tyttö", painatettiin jo mielihyvällä pääkirjoituksina kansallismielisessä sanomalehdistössä. Sanottiin hänen sitäpaitsi viimeistelevän laajaa yhteiskunnallista romaania, jonka nimeksi tulisi "Raakuus ja rakkaus". Yleinen mielipide oli sen suhteen jo ennakolta hyvin suosiollinen.
Hän käytti yhä edelleen mustaa pukua, pitkät kellonvitjat kaulan ympäri kiinnitettyinä. Hänen kasvonsa olivat kenties kalpeammat kuin ennen, mutta hänen silmänsä yhtä siniset ja viattomat.
– Tuomas, lausui hän hätäisesti, älä usko, että minä tahdon sitä. Minä olen pyytänyt ja rukoillut sulhaistani, ettei hän tekisi sitä. Hänen puoluetoverinsa odottavat vaan hänen merkkiään.
– Ja mitä sanoo sulhaisesi?
– Hänen sydämensä vuotaa verta. Mutta hän ei voi. Hänen täytyy periaatteittensa tähden. Ymmärrätkö? Hänen täytyy.
– Minä ymmärrän.
– Sitäpaitsi yllyttää kunnallisneuvos häntä.
– Kuinka?
– Minä kuulin hänen äsken tekevän sitä. Voi, kyllä tämä on niin kauheata!
Ahaa, ajatteli Tuomas. Iso-isä pistää välisti pienen hätävaiheenkin.
Mutta ääneen hän sanoi:
– Minä luulen, että sulhaisesi etsii sinua.
Emmi katsoi häneen rukoilevasti.
– Tuomas, minä ajattelin... Eikö sinun sopisi poistua? Eihän sinulla ole mitään periaatteita.
– Entäpä minulla olisi joku.
– Sinähän olet jumalankieltäjä. Eihän sellaisilla ole mitään ihanteita. Sinä voit sen tehdä. Tee se minun tähteni, Tuomas.
Tuomas ei enää viitsinyt kuulla häntä. Hän meni kohteliaasti kumartaen.
13.
Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.
– Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?
Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa, mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet, saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.
Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.
– Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?
Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen onnellisuudesta.
– Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia "Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman lisäystä.
– Mitä Pertti tarkoittaa?
– Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.
– Minä en ymmärrä.
– Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on vielä enemmän törkyä.
– Mitä purkkeja?
– Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?
– Pertistä on tullut runoilija?
– Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?
– Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio osakseni.
– Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.
– Niinkö?
– Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.
– Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.
– Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?
– Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä johtajananne.
– Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten tinamiitia?
– Ei.
– Revolveri herralla kuitenkin on?
Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.
– Täällä on.
– Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.
– Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä. Kenties minä pian liityn heihin.
– Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä tullaan.
– Hyvä, hyvä.
– Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.
Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton, että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle kulunut.
– Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.
Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.
– Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä. Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus. Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat luonnonkäsitteet.
Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.
Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.
Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.
Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.
Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman piti.
Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.
Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.
Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina saadakseen selville, mitä tapahtui.
Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.
Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika. Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi sentähden paras poistua täältä.
– Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.
Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja ärsyttävästi:
– Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle mikään miellyttävä tuttavuus.
Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.
– Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.
Miesjoukko rupesi lähenemään.
Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän hyökkääjiä.
– Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?
Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.
Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki kiirehtivät katsomaan.
Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena, tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.
Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia. Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?
Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten ojennettuna kohti korkeutta.
– Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin, Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka, poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!
Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen. Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.
Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin maisteri Aavasaksan:
– Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg, vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks...!
Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.
Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni. Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:
– Tuomas, älä ammu!
Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.
– Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.
Hän hyppäsi penkiltä alas.
Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.
Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.
Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia. Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli häntä.
– Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.
Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan eteen nyrkit puristettuina ja huusi:
– Sinä! Sinä!
Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.
Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä sormellaan ja sanoi:
– Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa vasten omia kansalaisiaan.
Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo. Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut pahalla vastustettava.
– Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.
Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja kypsymätön ymmärtämään.
Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.
Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta peukalostaan.
14.
Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä, hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.
Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette, jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan mukaan Kaarle Juhanaksi.
Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet siltä tieltä käännyttää.
Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä kotiin pistäytymään.
Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.
Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä, matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.
Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa, kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot olivat marmoriin kirkastetut.
Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi, menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä harjoittanut.
Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut, enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas, sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä. Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt. Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.
Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta, kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä. Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat vihannes-omeletit.
Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m. luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta, voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti hänelle uskotun läänin siunaukseksi.
Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi, että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi haltuunsa Vitikkalan.
Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle. Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle kiinnittää.
– Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.
Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin.
– Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä, on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen. Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa. Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.
Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.
– Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.
Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.
– Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.
Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä. Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin valkopartainen, lumitukkainen hahmo.
– Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän. Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan määrittelemään.
– Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti. Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.
Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.
Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä puolikymmentä pientä pellavapäätä.
– Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.
Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla "Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa taloihin ja torppiin tien vierellä.
Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin tapahtunut.
– Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä moneen kylään.
Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.
– Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?
Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.
Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä asemasta.
Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, – oli ylimalkaan sangen vaikea keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä. Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää Tuomaallekin yhden niistä.
– Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut pidättää itseään, voitonriemuisesti.
– Mitäh? sanoi Tuomas.
– Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.
Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.
– Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18 vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.
– Kokonaan? kysyi Tuomas.
Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.
– Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut mitään kompromissausta.
– Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan historiaan.
– Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas. Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni. Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.
– Sinä nyt olet se vanha epäilijä, nauroi Aavasaksa. Lasten sivistävää ja kasvattavaa vaikutusta vanhempiinsa ei kuitenkaan ole kieltäminen. Ajattelepas, minkä määrän todellista lempeyttä, sydämen hyvyyttä ja puhdasta, korkeata ihmisyyttä he tulevat tuomaan mukaan sekä yleensä julkiseen elämään että erittäinkin lainsäädäntöön, joka nyt on vaan julman mies- ja naissuvun käsissä.
– Julman naissuvun? kysyi Tuomas.
Emmi selitti hänelle asian. Naiset olivat jo kokonaan turmeltuneet. Sikäli kuin he olivat saavuttaneet täyden tasa-arvon ja osallisuuden kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oikeuksiin, olivat he kadottaneet jumalankuvan sydämestään. Suomen kansan siveellinen pelastus riippui nyt enää vain lapsista. He yksin olivat enää kykeneviä hillitsemään naisten yhä kasvavaa vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä.
– Ajattelepas, että me olemme vuosituhansia heitä sortaneet, huomautti Aavasaksa. Eikö jokaista oikeudentuntoista sydäntä kirvele muistaessaan, mitä he ovat meidän määrättömän itsekkäisyytemme tähden kärsineet?
– Sitäpaitsi kuuluu valtiollinen ääni-oikeus ihmisen luonnollisiin ja myötäsyntyneisiin oikeuksiin, selitti Emmi.
Tuomas epäili vielä, kuinka asia tulisi käytännössä muodostumaan. Se oli maisteri Aavasaksan mielestä mitä helpoin asia. Jokainen lapsi vietäisiin vaali-uurnalle. Pienimmät saisivat äänestää kotonaan. He tosin eivät voisi olla mukana mitään itsenäisiä vaali-ohjelmia laatimassa, mutta he voisivat eri puolueiden ohjelmista valita sen, mihin kaitselmus itse heidän kätensä kurkottaisi. Täten vasta voitiin hänen mielestään puhua mistään todellisesta kansanvallasta. Täten vasta oli oikea kansan-äänestys mahdollinen.
– Mutta huolivatko lapset valtiollisista oikeuksistaan? kysyi Tuomas.
– Kyllä, huusi Aavasaksa säihkyvin silmin. He ovat jo heränneet! He eivät pyydä enää, he vaativat. Kuka uskaltaa kieltää heiltä heidän pyhimpiä ihmisoikeuksiaan?
Lapset kärryissä tappelivat hänen takanaan. Yksi veti toista tukasta, toinen pisteli häntä nuppineulalla peräpakaroihin. Kolmas räjäytti koirapommin, neljäs omansa. Isän täytyi ottaa kahta heistä korvista, äidin uhata kaikkia selkäsaunalla. Seurasi hetkinen yleistä liikuntoa ja mielenkuohua.
– He ovat jo järjestyneet, selitti Emmi tyytyväisenä. He eivät tunnusta enää meidän lakejamme ja laitoksiamme. Heitä ei enää voi pitää kurissa muulla kuin pakkokeinoilla. He ovat jo kypsät valtiolliseen vapauteen.
Tuomas kysyi vielä, tokko etu-oikeutetut luokat, tässä tapauksessa lasten vanhemmat, olivat valmiit luopumaan vallastaan holhottiensa hyväksi.
– Heidän täytyy, sanoi Aavasaksa.
– Oikeudella ja totuudella on sellainen voima, ettei mikään mahti maailmassa voi sitä vastustaa, huomautti Emmi.
– Sitäpaitsi on asialla syvä valtio-oikeudellinenkin puolensa, lisäsi Aavasaksa.
Hänen mielestään ei Suomen itsenäisyys ikinä voinut olla oikein turvattu niin kauan kuin sen lainsäädäntöä hoiti nykyinen luokka-eduskunta, jonka vaan lasten vanhemmat muodostivat.
– Me tarvitsemme mahdollisimman suuren luvun valtiollisesti kypsyneitä kansalaisia, sanoi Emmi. Se taas on parhaiten ja tehokkaimmin saavutettavissa vain ikärajan poistamisella.
– Nykyinen uusbobrikoffilainen ikäraja, lisäsi Aavasaksa, jättää laajat kansan-ainekset osattomiksi kaikesta yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta elämästä.
Tuomas myönsi, että he olivat oikeassa. Hän arveli vaan, etteivät lapset kenties olleet taipuvaisia ottamaan päälleen kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka valtiollista ja yhteiskunnallista kypsyyttä seuraisivat.
Aavasaksa hymyili sääliväisesti.
– Vapaassa yhteiskunnassa, sanoi hän, ei yksityisellä kansalaisella ole muuta kuin oikeuksia. Hänen ainoa ja pyhä velvollisuutensa on vaan käyttää äänioikeuttaan.
Mutta sitten katsoi hän kelloaan ja huomasi, että heidän oli lähdettävä. He olivat jo liiaksi viipyneet. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
– Toivottavasti sinä ainakin lupaat äänesi meille? kysyi hän levottomasti.
Tuomas lupasi.
– Ja te, rouva maaherratar?
Tuomaan äiti oli seisonut äänettömänä syrjässä edellisen keskustelun aikana. Nyt saivat hänen kasvonsa hiukan hätääntyneen ilmeen.
– Minä puolestani en ole koskaan käyttänyt ääni-oikeuttani, sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytävästi. Maaherran vaimona olen minä katsonut velvollisuudekseni pysyä kaiken puolue-elämän ulkopuolella.
– Jaa, se on hyvin väärin, lausui Emmi ankarasti. Kukaan ei ole puolueiden ulkopuolella.
– Te annatte huonon esimerkin, säesti Aavasaksa.
– Läänin naiset, lisäsi Emmi, ovatkin jo aikoneet sen johdosta toimittaa teitä vastaan julkisen mielen-osotuksen. Pyydän siis jo ajoissa varoittaa teitä.
He vierivät edelleen. Tuomas jäi äitineen heidän jälkeensä katsomaan.
– Kyllä kai minun on parasta äänestää heitä, lausui vihdoin hiljaa ja alistuvasti maaherratar.
– Kyllä, sanoi Tuomas. Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.
Hän muisti elävästi hetken, jolloin äiti oli kehoittanut häntä kansallisesta juhlatilaisuudesta poistumaan. Nyt oli tullut äidin oma vuoro. Historian Nemesis, ajatteli hän.
– Niin, sanoi äiti, minä menen.
– Minä jään vielä hetkeksi tänne metsään, sanoi Tuomas.
Hänen teki nyt mielensä välttämättä olla yksin. Äiti meni.
15.
Kesän kukoistava rauha levisi Tuomaan ympärille. Tuli kyti vielä kahden kiven lomassa, iltalintu lauloi lehtipuussa. Päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja viimeinen, harhaileva tuulenhenki meni lepoon metsän tuolle puolen. Maa valmistui vastaanottamaan lyhyen, valkean yön aavistelevaa hämärää.
Tuomas veti voimakkaasti ilmaa sieraimiinsa. Hän oli siis nyt Vitikkalan isäntä.
– Maasta olet sinä tullut, ajatteli hän. Nähtävästi pitää minun jälleen maahan kiinni menemän. Se oli siis minun kiertokulkuni korkeammissa ilmakerroksissa.
Hänen silmänsä sattuivat samalla vanhaan, kiviseen tienviittaan, jonka taru kertoi suvun harmaan esi-isän Matti Vitikan pystyttämäksi. Tuomaan huomiota oli monta kertaa ennenkin herättänyt sen puoleksi maahan uponnut jalusta, jossa näkyi ikäänkuin jonkun terä-aseella tehdyn merkin jälki. Mutta hän ei ollut koskaan tullut sitä lähemmin tarkastaneeksi.
Merkillinen mies tuo Matti Vitikka, ajatteli Tuomas. Pystytäpäs tuollainen muistopatsas tänne korven keskeen ja vielä siihen aikaan. Ei mahtanut senkään pojan päässä olla kaikki kairat paikoillaan.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että kiveen kenties oli piirretty vuosiluku tahi joku vanha taikamerkki, jolla voisi olla muinaistieteellistä merkitystä. Koska hän nyttemmin oli Vitikkalan isäntä, oli hänen velvollisuutensa varmaan ottaa selvää maaltaan mahdollisesti löytyvistä kultuurimuistoista.
Hän kumartuikin jo puhdistamaan patsaan jalustaa mullasta ja sammalista. Kyllä siihen sittenkin oli piirretty jotakin. Mitä se mahtoi olla?
Kummallinen on ollut tämä minunkin elämänkohtaloni, ajatteli hän siinä kiven juurella kykkiessään. Tässä minä nyt tongin saman multaisen maan kamaraa, jolla olen lapsena leikkinyt ja josta nuorena olen itseäni pois uneksunut. Mitä on elämä antanut minulle? Jokseenkin samaa kuin muillekin. Toisin sanoen, ei mitään erinomaista. On naivia kysyä, minne ja miksi. Ei ole mitään tarkoitusta elämällä. Taikka on sillä joka tuokiossa oma tuokiollinen tarkoituksensa.
Hän kaivoi, raaputti ja kalkutteli. Samalla jatkoi hän melankolisia mietteitään. Mutta yht'äkkiä ponnahti hän pystyyn kauhistuneena. Hänen polvensa vapisivat, hän ei tahtonut uskoa omia silmiään. Kivessä seisoi aivan selvästi suurilla ja kömpelöillä kirjaimilla piirrettynä:
MINÄ.
Sen alla näkyi vielä jotakin, ikäänkuin M.V., merkiten nähtävästi Matti Vitikkaa. Mutta siihen ei Tuomas tällä kertaa sen enempää huomiota kiinnittänyt. Hänen sielunsa täytti vain tuo yksi, suuri sana: Minä. Kuinka se oli tähän tullut? Mikä oli sen siihen kirjoittanut?
Tuomas näki näkyjä.
Siinä se lempo nyt on, ajatteli hän. Nyt kaikuu se maan sisästä minulle vastaan, kun ei se enää kaiu minun povestani. Tuon tähden minä olen uurtanut ja puurtanut, tuota etsiäkseni pyrkinyt, epäillyt, ajatellut ja ikävöinyt. Olin jo löytämäisilläni sen kerran, mutta hukkasin jälleen vaatiessani, että muutkin tunnustaisivat minuuteni. Mikä on, se on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa, vaikka ei kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee, vaikka ei kukaan sitä myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen. Ja vaikka se ei koskaan tulisikaan, niin se on siellä, se on valta sinään, se on luonnonvoima sellaisenaan, niinkuin tuli, vesi ja iankaikkiset tähdet. Tahtovatko ne muuttaa elämää? Tahtovatko ne vaikuttaa kehenkään? Kysyvätkö ne, mitä heistä ajatellaan? Ne vaan ovat.
Mutta kuka oli oikeuttanut Vitikkalan vanhimman asukkaan tuon suuren sanan nimensä edelle kirjoittamaan?
Epäilemättä hänen oma suuri yksilöllisyydentunteensa. Hän oli siihen patsaan pystyttänyt ja hän oli ylpeä siitä. Hän katseli sitä ja se oli hänen mielestään sangen hyvä. Piirränpä nimeni tuohon vielä, oli hän ajatellut. Ja oman työnsä ylpeässä, riemuitsevassa tietoisuudessa hän oli sen edelle lisännyt tuon merkitsevän sanan: Minä.
Hän ei tahtonut sekoittua muihin, yhtä vähän kuin hän tahtoi tehdä tietä omalle tilalleen. Voi löytyä muitakin Matti Vitikoita, hän kenties oli ajatellut. Mutta tämän patsaan olen pystyttänyt Minä Matti Vitikka, kaikista muista kylänmiehistä ja ylipäänsä elävistä olennoista ikuiseksi erotukseksi.
Tuomas oli ymmärtävinään mielestään täydellisesti tuon tarumaisen metsäläis-ukon, mitä se oli tuuminut tässä kiven juurta kalkutellessaan. Panenpahan tuohon puumerkkini, oli hymähtäen ajatellut, niin ei sitä ainakaan varas viene. Taikka oli ajatellut: Minä olen Minä enkä tee tietä talooni. Taikka: Tästä alkaa minun sarkani ja tuosta ruunun. Ollaan kumpainenkin omillaan.
Mutta eikö se ollutkin kaiken oikean ja terveen yhteiskunta-opin ensimmäinen aakkonen? Eikö se ollut jokaisen vapaan ihmisen vaatimus omaan jumalaansakin nähden taikka niinkuin Ranskan talonpojat kuuluivat jossakin seudussa rukoilevan: "Nyt, hyvä jumala, älä ole puoleen äläkä vastaan! Tästä minä kyllä suoriudun omin neuvoinenikin." Eikö ollut siinä elämänkin tarkoitusperä, se, jota varten kaikki aikakaudet olivat työskennelleet, jota kaikki maailman-ajatukset säteilivät, jonka ympäri ihmiskunta kiersi ja jonka kajastuksia olivat kaikki uskonnot, jumalat, alttarit ja mielipiteet? Eivätkä ainoastaan mielipiteet, vaan eläimet, puut, pensaat ja kaikki mitä niissä oli, aina siihen harmaasen kiveen saakka, joka oli ihmisen vanhin veli? Missä olivat rajat rajattomalla minuudella? Eikö se ollut itse iankaikkisuus? Oliko koko avaran taivaan alla mitään pyhempää, kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuo suuri, multainen ja sammaleinen sana: Minä.
Mutta miksi muistivat niin harvat ihmiset sitä? Pitikö siis kivien huutaa uutta uskontoa maailmaan? Tokko riitti se sittenkään? Tokko lakkasivat ihmiset koskaan etsimästä elämän tarkoitusperiä ulkopuolelta itseään?
Ihmiset tunsivat vain oman pienen minänsä. Siksi he olivat julistaneet itsensä kansallisiksi ja yhteiskunnallisiksi käsitteiksi. Se ikäänkuin edes hiukan suurensi heitä omissa silmissään. Mutta he eivät tunteneet ihmiskunnan suurta Minää, joka voi hämäränä vaistona olla yksinäisen metsä-asukkaan poveen kätkettynä.
Tuomas tunsi hänet tällä hetkellä. Hänkin tahtoi pystyttää muistopatsaan itselleen, ei samasta aineesta kuin vanha Matti Vitikka, vaan lihasta ja luusta, lujasta kuin harmaa kivi, joka lepää maassa rauhallisena, mutta lyö tulta, jos siihen isketään. Hänkin tahtoi tästä lähtien olla yksinomaan ja ainoastaan Minä I:nen, Vitikkalan herra ja hallitsija.
Vai oliko hän juuri ensimmäinen? Kenties hän ennemmin oli dynastian loppu? Kenties oli suku jo tehnyt kiertokulkunsa, sen äärimmäiset päät toisiaan koskettaneet?
Mutta olihan hänellä poika. Siitä oli se kenties lähtevä jälleen eteenpäin, tekevä matkan rajattomasta metsä-yksilöllisyydestä, kautta kaikkien yhteiskunnallisten muotojen, jälleen yhtä rajattomaan kultuuri-yksilöön, joka ei kaivannut enää mitään lakia ja esivaltaa, sentähden että sillä oli laki ja esivalta itsessään. Se jäi pojan asiaksi. Tuomas puolestaan oli päivämatkansa päättänyt.
Oman minuutensa kaikkien voimien väsymätön ja monipuolinen viljeleminen oli tästä lähtien tuleva hänen korkeimman ja hiljaisimman huolenpitonsa esineeksi.
Mutta heti kuin hän oli mielessään päässyt tähän suureen ja ankaraan tulokseen, rupesi häntä jälleen hymyilyttämään. Mitä uutta mystiikkaa tämä oli? Eikö ollut parempi, kun hän nyt kerran oli Vitikkalan isäntä, että hän viljelisi vain omia maallisia vainioitaan?
Ja vitkaan ja varovasti peitti hän takaisin multaan Matti Vitikan suuren tunnussanan.
Hän kulki kiirein askelin kohti kotiaan. Metsä loppui. Aukeni hänen eteensä ihana, ilta-auringon maalaama taulu, jonka etäiset, sinertävät vuorenselät olivat puitteisiin asettaneet. Oli talo korkealla vaaranrinteellä, siinä monet punakattoiset rakennukset. Pohjoispuolella saarsi sitä sankka havumetsä, joka jatkui loivaa vaaranrinnettä alaspäin ja haihtui kesäisen auringon laskua kohden silmän kantamattomiin. Mutta idästä, lännestä ja etelästä näkyivät laajat viljavainiot ja niitut, kimalteli alempana kirkas Poutajärvi, siinä sataiset lehtisaaret ja luodot. Se oli Vitikkala, hänen heimonsa vanha perintötila, johon lukemattomat salaiset siteet hänet yhdistivät.
Hän ei oijustanut metsän rajasta pikku piennartietä suureen, tilavaan ylärakennukseen, jossa maaherra asui, vaan vaelsi kivi-aitojen viittaamaa, leveätä lehtokujaa ja saapui talon valtaisalle paasiportille, jonka kahden puolen korkeat, harmaasta kivestä hakatut pylväät tekivät kunniaa. Siinä otti hänet vastaan Vitikkalan vanha, hallava vahtikoira, mainehikas ja arpi-uljas Hurri, joka nuoruudessaan oli useamman kuin yhden viirunaamaisen häntäheikin tappotantereet verellä kirjoittanut. Syvää kunnioitusta herättävä murina todisti, ettei äijällä ollut onni tuntea tulijaa.
Kartanolla ei näkynyt ketään. Navetan ovessa vaan häilähti joku notkuva, pitkälettinen piikatyttö. Sauna näkyi lämpiävän. Pari puolikasvuista poikaa painoi uteliaisuudesta nenänsä litteäksi pirtin lasiin.
Mutta jo näkyivät ylärakennuksessa huomanneen hänet. Maaherra viittasi kädellään ikkunasta. Portaille ilmestyi hänen tummahipiäinen Jeannettensa. Kaarle Juhana nähtävästi nukkui jo.
Tuomas sanoi puoli-ääneen:
– Hurri!
Jo putosivat suomukset takkuisen vanhuksen näköpäästä. Hän tunsi tuttavansa. Hyppäsi ensin suoraan hänen rintaansa vasten, oli vähällä kaataa hänet, hyväili ja hamuili häntä nuollakseen, pienet tihrusilmät ilosta tipahtamaisillaan. Päästi sitten kumean karjahduksen, haukkui, huusi, kiisi pitkin pihaa, ristiin rastiin, niinkuin tuli takapäässä, tarrasi tuuheaan häntätupsuunsa, ulvoi ja pyöri niinkuin väkkärä samalla paikallaan. Se oli Hurrin suuri intiaanitanssi, jolla hänen oli tapana korkein ja ylitsevuotavaisin ilonsa ilmoittaa.
Nyt vasta tunsi Tuomas olevansa kotona.
Samalla hymyili hän hiljaa ja surumielisesti, kenties hiukan itse-ivallisesti. Se olikin ainoa aatteellinen peru, minkä kova elämä oli jättänyt kerran niin tuimalle Tuomas-epäilijälle. Hän oli nyt niin tyyni ja rauhallinen kuin järven aalto, jonka yli kesän viimeisen vapaan yön jäähileet helisevät.
Hän huomasi olevansa Tuomas-hymyilijä.
JAANA RÖNTY
Romaani
(1907)
1.
Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.
Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman päässä pohjoisemmasta kaupungista.
Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.
Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.
Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi, Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria, hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä, missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin ahdistetuille sydämille.
Mummo oli ankara kasvattaja.
Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen tuonpuolisessa maailmassa.
Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
Jaana kuunteli silmät selällään.
Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi kauhistumatta.
Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.
Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä. Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään taloon.
– Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.
– Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.
– Mitä se tahtoi mummosta?
– Mitä lie tahtonut.
Eikä Jaana tohdi tutkia enempää.
Mutta mummo myhähtää hetken perästä ikäänkuin jatkaen äskeistä ajatusjuoksuaan:
– Minä olin siihen aikaan rippikoulu-ijässä, letti niin pitkä, että pohkeita pieksi. Semmoisille se kuuluu kovin perso olevan.
Jaana laskee vuosia sormillaan. Suurella pelolla hän ajattelee sitä aikaa, jolloin hän itse joutuisi rippikoulu-ikään ja jolloin hänen oma palmikkonsa alkaisi pitkin pohkeita häilähdellä.
Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta. Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.
Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa karsta-kiiluvasta kodista.
2.
Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.
Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.
Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen, jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.
Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.
Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.
Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.
Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet rakkaudesta mitään.
Eräänä iltana kuuli Jaana aisakellon mäikävän maantiellä. Kamarin ovi tempaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi kauppias Simo Luikarinen Lentuan kylästä, saman maantien varrelta, suuressa susinahkaturkissaan.
– Hoi! Onko täällä ketä?
Hän oli erehtynyt ovesta ja yritti jo kääntyä takaisin. Mutta sitten huomasi hän Jaanan kangaspuiden takaa. Hän saapasti sisälle ja ojensi kätensä tuttavallisesti.
– Päivää, vaikka iltapa tuo taitaa ollakin. Siinä se on tyttö, joka yhä vaan kasvaa ja komistuu.
Hän tuli yhä lähemmäksi. Hän palaili kauppamatkoiltaan etelästä ja tuoksui vahvasti kaupunkiviinoille ja konjakille.
Jaana pakeni kangaspuiden taa.
– Ka, ka, kun pelkää. En minä purematta niele.
Syntyi todellinen kilpajuoksu heidän välillään.
Lopuksi sai kauppias kuitenkin kiinni hänet ja sulki suuren turkkinsa sisään, samalla kuin hänen toinen kätensä pyrki tunnustelemaan, mitä Jaanalla röijyn alla oli.
Silloin puri Jaana häntä sormeen.
Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.
Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.
– Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.
Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja peittosi hänet pahanpäiväiseksi.
Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea avaavansa.
Pidettiin yhteinen neuvottelu.
Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.
Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi. Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.
Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.
Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät, oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään. Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.
Heikki lupasi lähettää Jaanan muuttokirjan.
3.
Jaana saapui Helsinkiin aamulla ani varhain. Päiväkauden käveli hän pitkin outoja katuja ja toreja. Illalla rupesi häntä väsyttämään.
Evästä hänellä oli nyytissä, joten hänen ei nälkä tullut. Mutta hän ei tiennyt, mistä hän saisi yösijan itselleen.
Hän kuuli ihmisten ympärillään puhuvan outoa kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Jokainen suomen sana täytti hänen mielensä suurella ja lämpimällä ilolla. Mutta jos hän jonkun suomeapuhuvan puoleen kääntyi, tämä vain murahti ja meni menojaan.
Jaana päätteli, että ihmiset mahtoivat olla hyvin ylpeitä täällä.
Kaksi työmiestä seisoi Alpertin ja Eerikinkadun kulmassa. Jaana kuuli, että he puhuivat suomea, ja lähestyi heitä.
– Iltaa, hän sanoi.
– Iltaa, iltaa. Mitäs tyttö asioi?
– Taitaa olla sulhanen kadoksissa?
– Tepä tuota ette näytä ylpeiltä, sanoi Jaana. Neuvokaa, hyvät ihmiset, mistä minä saisin yösijan. Enhän minä osaa niihin keskievareihin mennä.
– Taidat olla maalta?
– Mistäs minä. Tämän päivää täällä kävellyt olen. Auttakaa nyt ihmistä hädässä, sillä minä jään muuten hangelle. Ja olisi minulla rahaakin sen verran, että voisin yhden yön maksaa.
Miehet katsoivat toisiinsa. Nähtävästi heitä liikutti Jaanan hätä.
– Otatko sinä vai otanko minä? virkkoi toinen heistä.
– Perhe on minullakin, mutta taitaa pienempi olla. Mennään sitten meille, tyttö.
He erosivat. Mies vei hänet kotiinsa, joka oli jossakin hautuumaan puolella. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Ne asuivat kaikki pienessä, ahtaassa kamarissa pihan perällä.
– Maalta tullut tyttö, joka on yösijan tarpeessa, selitti mies eukolleen. Sanoo maksavansa puolestaan.
Vaimo katsoi epäilevästi Jaanaan, mutta teki hänelle kuitenkin tilan lattialle. Aamulla, kun he heräsivät, otti Jaana rahakukkaron taskustaan ja kysyi, mitä yösija maksoi. Vaimo viivytteli vastaustaan.
– Anna, minkä annat. Tokkopa sinulla lie liikoja rahoja, tyttö rukka.
Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan puheenpartensa.
– Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.
– Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.
– Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.
Jaana antoi kukkaronsa.
Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.
– Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa itselleni.
– Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.
Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan takaisin rahojaan.
Silloin kävi eukko äkäiseksi.
– Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan, niin kursi keinoihisi!
Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.
– Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?
Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.
Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.
Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut. Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.
Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut tänne rahan-ansiolle.
Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.
– Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin parhaan mustalaisjoukon luokse.
Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä tiedustelemaan.
Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein karatessaan kotoa.
– Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä palvelukseensakaan?
Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä lohduttamaan.
Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot aivan toisellaiset.
– Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.
– Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.
Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.
– Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.
Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin olisi hänen sulhasensa.
– Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.
– Kukaties kuitenkin, hymyili leski.
– Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen.
– Yksi kerrallaan, nauroi leski.
Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin kahden tuolin väliin.
4.
Jaana nukkui nuoruuden sikeätä unta. Aamulla herätti leski hänet ja selitti, että hän jo oli hankkinut paikan hänelle. Jaana tuli hyvin iloiseksi.
Leski oli käynyt torilla. Siellä hän sanoi tavanneensa erään tuttavan rouvan, joka juuri tarvitsi Jaanan tapaista tyttöä. Palkasta voisivat he sitten tarkemmin sopia.
– Onko se oikein herrasväkeä? kysyi Jaana.
– Tietysti, nauroi leski.
– Tokko tuo tyytynee minuun?
– Se riippuu sinusta itsestäsi.
Rouva tuli puolenpäivän tienoissa. Hän oli suuri, roteva ja romoluinen ihminen, ääni karhea, kasvot lihavat ja pöhöttyneet. Jaana tunsi heti häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä.
– Tässäkö se on se tyttö? kysyi rouva osoittaen Jaanaa.
– Tässä, vastasi leski. Se vielä vähän ujostelee.
Rouva katsoi tutkivasti Jaanaan.
– Mennään, sanoi hän sitten.
He kulkivat eräitä katuja ja pistäytyivät porttikäytävästä sisälle. Nousivat ylös portaita ja tulivat keittiöön.
– Oletko sinä syönyt? kysyi rouva, nyt jo paljon leppeämmin.
– En minä vielä tänä päivänä, vastasi Jaana.
Rouva pani ruokaa hänen eteensä pöydälle, toi lasin ja kaasi siihen olutta. Täyttipä itsekin lasin ja kilautti Jaanan kanssa.
– Kippis sitten. Näytä nyt, että olet oikein kiltti ja tottelevainen tyttö.
Jaana maistoi, mutta hän ei voinut juoda olutta. Rouva tyhjensi lasinsa pohjaan, tyhjensi toisenkin lasin ja haukotteli.
– Minä menen vähän nukkumaan, hän sitten sanoi. En ole koko yönä silmääni ummistanut.
Taisinpa sattua kovaan taloon, ajatteli Jaana. Jos ei täällä rouvat saa nukkua, niin mitä sitten palkollinen.
Jaana oli syönyt. Hän nousi ja kiitti.
– Mitä minä tässä rupean työkseni ottamaan? hän kysyi. Kyllä rouvan täytyy neuvoa minua, minä olen niin kovin tuhma ja taitamaton.
– Levähdä nyt tämä päivä, sanoi rouva. Hän meni menojaan.
Jaana jäi yksin keittiöön. Hän istui halko-arkun kannelle ja odotti. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Hänestä tuntui hyvin merkilliseltä, että hän nyt todellakin oli saanut paikan pääkaupungissa. Mitähän isä ja äiti siitä sanoisivat? Entä Heikki sitten, joka oli ollut niin kiltti hänelle? Tottahan tämä toki lienee ilmoittanut kotiin, että hän oli lähtenyt? Muistaisiko Heikki muuttokirjan toimittaa?
Hän päätti heti kirjoittaa Heikille, kun olisi hiukan koteutunut tässä talossa.
Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli. Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?
Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan rieskan vahvistavaa vaikutusta.
Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan luo hiljaa lukemaan.
Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan, joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.
Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista. Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään. Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä pilkistivät.
Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään vihaa hänelle.
Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina olleet hyvät hänelle.
Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle. Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.
Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.
Jaana rukoili pitkään ja palavasti.
5.
Hän sai olla kauan yksinään keittiössä. Vasta iltapäivällä ilmestyi rouva sinne, tukka pörrössä ja silmät sikkaralla.
– Mitä sinä tahdot? hän kysyi Jaanalta.
Hän ei näyttänyt ollenkaan enää muistavan tätä.
– Rouvan pitäisi nyt neuvoa työtä minulle, sanoi Jaana. Hävettää tässä toimettomana koko päivää istua.
– Niin, niin, sanoi rouva hajamielisenä. Pese sitten nuo astiat vaikka!
Hän meni jälleen menojaan. Jaana pesi astiat eikä taas tiennyt, mitä työksi ottaisi. Kummallinen talo tämä, hän ajatteli. Pidetäänkö täällä aina näin helpolla palkollisia?
Tuli hämärä ja pimeä. Vähitellen alkoi kuulua liikettä muista huoneista. Auottiin ovia ja sulettiin. Keittiön läpi kulki eräs yöpukuinen neiti pitkässä paidassaan. Jaana nousi halko-arkun kannelta ja niijasi. Neiti meni ohitse häntä tervehtimättä.
Iltapäivällä ilmestyi sinne myös joku siivoojatar. Jaana koetti ryhtyä keskusteluihin hänen kanssaan, mutta tämä ei häntä ymmärtänyt. Pudisti vaan päätään ja sanoi:
– Förstår inte.
Jaana tiesi, että se oli ruotsia.
Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei vieläkään neuvottu hänelle.
Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.
– Nukuttaako sinua? hän kysyi.
Jaana myönsi.
– Mene vain makuulle, sanoi rouva lempeästi. Jaksat paremmin sitten.
Keittiössä oli sänky. Jaana teki työtä käskettyä, riisuutui ja meni levolle. Sitten siunasi hän itsensä ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Unensa läpi hän oli vielä kuulevinaan ääniä eteisestä ja kulkusten helinää pihalta. Mutta sitten nukkui hän.
Hän heräsi siitä, että rouva pudisteli häntä.
– Nouse sukkelaan, tyttö! Saat mennä vieraille tarjoamaan.
Jaana kapsahti nopeasti ylös. Hänen omat vaatteensa olivat tuolilta hävinneet. Siinä oli nyt vain punainen, väljä mekko ja pitkät sukat, joissa oli reiät kantapäissä.
– Pue sukkelaan päällesi, sanoi rouva. Herrat odottavat.
Jaana kaipasi vaatteitaan.
– Minä nostin ne tuonne eteisen konttoriin. Et suinkaan sinä niissä kotiryökyissäsi voi kauan kulkea.
Se oli Jaanan mielestä niinkuin ollakin piti. Kuinka hänen maalaisvaatteensa olisivat kelvanneetkaan näin hienoissa paikoissa?
Jaana häpesi kovasti uudessa mekossaan. Se oli liian hieno ja kaunis hänelle, pitsit hihansuissa ja röyhelys kaulan ympärillä. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä siinä tuiki alastomaksi.
Rouva katseli häntä nähtävällä mieltymyksellä.
– Sievä tyttöhän sinä olet, hän sanoi ja nipisti häntä tuttavallisesti leuasta. Mutta muistakin, ettet heti juo itseäsi juovuksiin.
Tätä varoitusta ei Jaana ymmärtänyt.
Rouva antoi pöydältä hänelle tarjottimen käteen. Siinä oli paljon laseja ja koreakylkisiä pulloja.
Täällä mahtaa olla suuret pidot, ajatteli Jaana.
– Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva viime hetkessä.
– Jaana.
– Eikö muuta?
– Rönty, Jaana Rönty.
– Fyi, sanoi rouva. Ei se kelpaa. Se on liian raaka ja kömpelö. Jos sinulta kysytään, voit sanoa itseäsi vaikka Hilduriksi.
– Miksi? kysyi Jaana.
Rouva opetti hänelle sanan. Sitten hän avasi oven ja osoitti Jaanan erääseen kamariin.
Siellä oli paljon herroja, joukossa yksi vanhempikin. Jaana pani tarjottimen pöydälle ja aikoi mennä. Mutta herrat estivät häntä. Yksi niistä kävi kiinni hänen ranteesensa ja pakotti hänet istumaan.
– Kaunis tyttö, he sanoivat. Mikä nimi?
– Hilturi, änkytti Jaana.
He kaasivat hänelle lasiin ja tahtoivat kaikki kilistää Hilturin kanssa. Jaana muisti rouvan sanat eikä ryypännyt.
Ne olivat kaikki hyvin iloisia, puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja pajattivat. Kaikki tahtoivat ne punnita kädessään hänen palmikkoaan ja väittivät, että se oli tekotukka. Jaanan täytyi jo oikein nauraa heille.
Mutta sitten halusi se nuori herra, joka ensin oli tarttunut Jaanan ranteeseen, välttämättä suudella häntä. Jaana päätti poistua, sillä hänen mielestään olivat herrat hulluja. Metelöivät niin, että oli ikuinen ihme, kun ei rouvakaan tullut heitä suistamaan.
Se nuori herra sulki tien häneltä.
Kun Jaana kuitenkin tahtoi mennä hänen ohitseen, kävi herra käsiksi. Jaana lähetti hänet niin menemään, että pöytä kaatui ja kaikki, mitä siinä oli, pyörähti lattialle. Kuului särkyvien lasien kilinää. Nuori herra kellahti pöydän taakse.
– Bravo! huusivat herrat.
Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan.
Herrat tulivat häntä lohduttelemaan.
– Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme.
Kivi putosi Jaanan sydämeltä.
Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.
– Ajakaa ulos se lunttu! hän sanoi.
Olisi Jaana toki mennyt ajamattakin.
Mutta ne toiset herrat eivät päästäneet häntä. Jaana itki ja pyysi pois. Herrat tekivät piirin hänen ympärilleen ja tahtoivat istuttaa hänet sohvaan heidän keskelleen.
Se vanha herra oli koko ajan katsellut Jaanaa tutkivasti.
– Antakaa tytön olla, hän sanoi. Ettekö näe, että hän on vain sattumalta täällä?
Toiset nauroivat.
– Luuleeko setä, että hän on ensikertalainen?
– Minä pyydän, jättäkää minut hänen kanssaan kahden kesken.
Nyt nauroivat nuoremmat vielä enemmän, mutta lähtivät kuitenkin, sillä se vanha herra näytti hyvin vakavalta. Jaana kuuli, että ne keskenään nimittivät tätä jollakin hänelle oudolla arvonimellä.
6.
Jaana ei itkenyt enää. Mutta hän nyyhki vieläkin ja painoi kädellään sydänalaa.
– Mikä sinun nimesi on? kysyi vanha herra.
Jaana tohti nyt jo ilmoittaa oikean nimensä.
– Mistä kotoisin?
Jaana mainitsi maakunnan nimen. Mutta vanha herra tahtoi tietää tarkempaan.
– Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.
– Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet joutunut maantielle?
Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen poveaan.
Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen vempeleessä.
Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.
– Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.
Vanha herra katsoi häneen terävästi.
– Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.
– Tänä aamuna tulin.
– Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!
Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.
– Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.
– Kuinka niin?
– Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.
Vanha herra mietti hetkisen.
– Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.
Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa luullut, että vanha herra oli talon isäntä.
– Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.
Vanha herra näytti hämmästyvän.
– Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.
Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä. Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.
– Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.
Vanha herra hymähti.
– Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?
– Tahdon minä.
– Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta mihin sinä menet sitten?
– En tiedä.
– Oletko ennen ollut palkollisena?
– En ole.
– Tahdotko takaisin kotipuoleesi?
Jaana mietti.
– En minä vielä, hän vastasi epäröiden.
Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.
– Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.
– Kyllä se olisi kovin hyvä.
– Piian paikka?
– Niin. Ettekö te ottaisi?
– En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.
Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.
– Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.
Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli Jaanalla.
– Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut. Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se rupesi häjyyttä tekemään.
– Minä maksan, sanoi vanha herra.
Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.
Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.
– Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.
Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi silmillään.
Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan. Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja kauniimmassa valaistuksessa.
Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta määrättyä perikatoaan.
– Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.
7.
Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle. Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.
Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei juolahtanut mieleen sitä nureksia.
Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.
Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään. Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten, kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen akkunoiden.
Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.
Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään. Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen edessä.
Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt koettelemusta.
Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden. Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä. Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt häntä pahasta.
Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu hänelle kimmeltänyt.
Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja, paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut, vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.
Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.
8.
Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja katsoi kuulijaansa.
Hän huomasi, että vanha herra nukkui.
Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.
Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi nähneensä merkillistä unta.
Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.
Häntä paleli.
– Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?
Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.
Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan levottomasti.
– Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.
– Mitä niin? kysyi vanha herra hajamielisesti.
– Että minä pääsisin pois täältä.
– Se on totta se.
Rouva olikin keittiössä. Jaana kuuli heidän haastelevan keskenään. Rouvan ääni kuului alussa äkeältä ja vihaiselta. Mutta sitten tuntui hän lauhtuvan kerrassaan, niijailevan, kostelevan ja kiittelevän.
Jaana pilkisti ovenraosta ja näki vanhan herran antavan rahaa hänelle.
Vanha herra meni. Rouva saattoi hänet ulos. Hänen kielensä kuului vielä laulavan niinkuin voideltu eteisessä.
– Kelvoton! hän huusi Jaanalle heti sisälle palattuaan ja riipoitti tämän käsipuolesta keittiöön. Tiedäkin, että se oli hyvin korkea herra ja kukaties mitä saattoi ajatella. Sellaisen, syötävä, häpeän teit.
– Pääsenkö minä pois sitten? kysyi Jaana itku kurkussa.
– Saat kaiketi minusta nähden mennä. Ala vaan laputtaa! Vai vienkö tikulla ulos?
Hän meni ja paiskasi oven pauhinalla kiinni mennessään.
Jaana jäi neuvottomana keittiöön. Missä hänen vaatteensa olivat? Eihän hän miten voinut tässä pyhäkoltussa lähteä pitkin katuja juoksemaan.
Hän ei voinut muuta kuin istua nöyrästi jälleen halko-arkun kannelle odottamaan. Kaksikymmenmarkkastaan hän yhä puristi lujasti oikeassa kourassaan. Hyvä toki, ettei rouva ollut huomannut sitä ja ottanut sitä pois häneltä.
Hän oli nyt jo niin paljon viisastunut, että hän tiesi rahan kelpaavan tässä kaupungissa.
Ympäriltä huoneista kuului loilotusta ja pianonsoittoa. Nähtävästi ne nuoret herrat eivät vielä olleet lähteneet.
– Ka, etkö sinä vielä ole mennyt?
Rouva ilmestyi keittiöön tarjotin kädessään.
– Enhän minä miten. Kun saisin ne omat ryökkyni...
– Ei niitä nyt kuka kerkiä sinulle hakemaan.
Jaana sai odottaa aamuhämäriin. Silloin ilmestyi rouva äkkiä hänen eteensä ja löi lattialle vaatekimpun.
– Siinä on röökinän vaatteet.
Jaana pukeutui.
Mutta rouva näki, että Jaanalla oli jotakin toisessa kädessään. Epäluulo heräsi hänessä.
– Paljonko se antoi sinulle? hän kysyi.
– Kuka niin?
– Sepähän herra?
– Mitä lie antanut.
– Näytä. Et suinkaan aio itse kaikkia pitää.
Jaana ei näyttänyt. Hän oli jo omassa puvussaan ja tunsi itsensä koko joukon varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.
Rouva suuttui.
– No, en minä vielä tuollaista rosvonpenikkaa ole nähnyt.
– Saatatte itse rosvo olla. Köyhältä tytöltä kaikki veisitte.
Jaana otti nyyttinsä. Rouva avasi hänelle keittiön oven ja huusi:
– Siinä on viisi hirttä poikki.
Jaana meni. Portaat olivat korkeat ja jäätyneet.
Rouva pukkasi häntä kynnykseltä niskaan, niin että hän lankesi, syöksyi päistikkaa alas ja tupsahti nokalleen lumihankeen.
Keittiön ovi rämähti kiinni hänen perästään. Jaana nousi kinoksesta, pudisteli vaatteensa ja meni. Onni toki, ettei ollut selkä taittunut.
Se oli hänen ensimmäinen palveluspaikkansa.
Hän pääsi siitä muutamilla mustelmilla.
9.
Hän sai sitten toisiakin paikkoja. Yhdessä niistä hän oli lähes kaksi vuotta.
Se oli suuri ylioppilas-puulaaki ja ruokapaikka, jossa oli kymmenen huonetta ja monta piikaa. Työtä oli enemmän kuin tehdä jaksoi, mutta palkka oli myös Jaanan mielestä ruhtinaallinen. Hän säästi kaikki, minkä sai, ja ajatteli, että ne voisivat olla hyvään tarpeeseen, kun he Heikin kanssa kerran rupeisivat kotia laittamaan.
Hän oli muutamia kertoja kirjoittanut Heikille. Ja Heikki oli kirjoittanut hänelle. Heikin isä oli ruvennut syytingille ja he olivat päättäneet viettää häitä niinkuin ensi syksynä. Mutta jo tänä keväänä oli Jaanan tarkoitus palata kotipuoleensa.
Ruokarouva pyyteli turhaan häntä jäämään. Hän piti paljon Jaanasta ja Jaana hänestä. Mutta eihän hänen miten sopinut jäädä. Kuultuaan että Jaanalla oli sulhanen kotipuolessa, lakkasi rouvakin pyytelemästä.
Toiset tytöt jättivät kaikki raskaimmat työt hänen tehtävikseen.
– Kyllä se tuo maakarhu jaksaa, he sanoivat.
Herrat olivat hassuja täälläkin. Ylioppilaat tulivat usein myöhään yöllä kotiin. Heillä oli kaikilla keittiön avaimet ja he pyrkivät aina piikoja herättelemään.
Mutta kaupunkilaistytöt tahtoivat nukkua. He olivat kalpeat ja väsyneet.
– Menkää te tuon maalaisen sänkyyn, he sanoivat.
He tulivatkin. Jaana potkasi niin, että luut kolisivat.
– Sillä on sulhanen, nauraa kihersivät toiset tytöt.
Vähitellen jättivät ylioppilaat hänet rauhaan. Levisi tieto, että Jaana todellakin oli kihlattu morsian. Silloin tahtoivat kaikki häihin päästä.
– Tulkaapahan jos tahdotte, täytyi Jaanan heille hymyillä. Taitaa olla liian pitkä tie herroille.
– Tokko tuo on pitempi kuin Jaanallekaan?
He lupasivat kaikki tulla sulhaspojiksi. Sitäpaitsi päättivät ne keskenään koota rahoja ja antaa Jaanalle hyvän huomenlahjan.
Yhtenä yönä sattui talossa merkillinen tapaus. Tuli keittiöön naamioituja miehiä salalyhdyt käsissä. Piiat heräsivät ja luulivat ensin, että ylioppilaat tahtoivat säikytellä heitä. Mutta miehet vetivät heidät vuoteistaan, näyttivät revolveria ja tukkivat suuhun likaisen nenäliinan. Sitten sidottiin heidät niin lujasti, että he eivät voineet jäsentäkään liikuttaa.
Vasta monen tunnin perästä ilmestyi keittiöön muita ihmisiä, jotka päästivät irti heidät. Sanottiin, että yhden ylioppilaan luona oli ollut kotitarkastus.
– Ryöväreitä ne olivat, sanoi Jaana.
Hänelle selitettiin, mikä on kotitarkastus. Mutta hän ei ymmärtänyt. Hän pysyi yhä siinä yksinkertaisessa mielipiteessään, että ne olivat olleet ryöväreitä.
Asiasta piisasi paljon puhetta piikojen kesken. Yksi tiesi, että ne olivat olleet mustan sotnijan väkeä. Hän oli itse sen kuullut ylioppilailta.
Sitä ymmärsi Jaana vieläkin vähemmän.
Hän päätti kysyä itse herroilta. Herrat selittivät hänelle, että mustat miehet olivat Venäjän hallituksen lähettiläitä, joita tämä käytti erityisiin ja arkaluontoisiin tarkoituksiin.
Jaana nauroi ja arveli, että herrat pitivät häntä oppimatonta pilkkanaan. Esivalta oli hänelle pyhä. Ei hän paljoa tiennyt, mutta kuitenkin sen verran, että Venäjällä oli keisari ja ettei keisari voinut käyttää sellaisia palvelijoita.
Kuitenkin oli hänen uteliaisuutensa herännyt.
Hän kyseli ja toiset tytöt kertoivat. Ne tiesivät paljon enemmän kuin hän. Joskus kyseli hän myöskin rouvalta ja ylioppilailta.
Siten hän sai tietää paljon uusia asioita.
Mutta mitenkään hän ei vielä saanut päähänsä, että hän tuona mustien miesten yönä todellakin olisi ollut ensimmäisen kerran elämässään tekemisissä korkean esivallan kanssa.
10.
Jaanalla ei ollut monta tuttavaa Helsingissä.
Miestuttavia hänellä oikeastaan ei ollut kuin yksi. Sekin oli melkein väkipakolla tuttavaksi pakkautunut.
Se pyöri aina siinä heidän talonsa läheisyydessä. Päivällä se enimmäkseen käveli edestakaisin, mutta illalla se ilmestyi porttikäytävään eikä paljon liikkunut siitä.
Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista välittänyt.
Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.
Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.
Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.
Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu kädessä.
– Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.
Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.
Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.
– Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.
– Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.
– Taitaa olla huono terveys teillä, sanoi Jaana.
– Lääkäri on määrännyt minut kävelemään.
Se sanoi sen niin veitikkamaisella äänellä, ettei Jaana ollenkaan voinut uskoa häntä.
– Ei, mutta ihan totta? hän sanoi.
– Minulla on täällä virkatoimia, lausui mies vakavammin.
Nyt uskoi Jaana häntä vieläkin vähemmän.
Hän nauroi.
– Mitä virkatoimia teillä kadulla on?
– Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi vastaan.
– Olkaa höperöimättä!
– Se on niinkuin minä sanon.
– Enpähän minä ole sitä nähnyt.
– Olenpahan minä.
– Mikä sen nimi on?
– Mikäs teidän nimenne on?
Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys.
– Mitä te sillä tiedolla tekisitte?
– Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?
Voihan tuon sanoakin, ajatteli Jaana. Eihän tuo nimi suussa kulu.
– Jaana minä olen, hän sanoi.
– No, se on juuri justiinsa sama nimi kuin minun morsiamellani.
– Ei ole.
– On varmasti. Totta minä sen tietänen, kun olen häntä tässä kaiken kevättä katsellut.
– Mikäs sen sukunimi on?
– Sama kuin teidänkin.
Nyt huomasi Jaana, että mies laski leikkiä hänen kanssaan.
– Menkää matkoihinne!
– Kyllä mennään. Mutta saanko minä sitten huomenna tulla saattamaan?
Mies tuli huomennakin. Se oli Jaanan mielestä hyvin hävytöntä. Mutta toisakseen oli mies hyvin siistin näköinen ja sukkela suustaan, joten Jaana oli hänen seurastaan sekä huvitettu että imarreltu. He tulivat pian hyviksi tuttaviksi.
Mies tahtoi tietää kaikellaista. Niinpä kysyi hän kerran, asuiko heillä ylioppilaita.
– Kyllä asuu, sanoi Jaana.
– Mitä ne puhuvat?
Jaana nauroi.
– Puhuvat kaiketi ne, mitä sylki suuhun tuo.
– Puhuvatko ne teille paljon yleisistä asioista?
– Mistä?
– Sellaisista valtakunnan asioista. Kenraalikuvernööristä ja muusta.
– Haastelevat ne niistäkin, kun minä kysyn.
– Mitä ne haastelevat silloin?
Jaana kertoi. Hän oli sydämessään oikein ylpeä siitä, että hän tiesi niin paljon ja että mies ei voinut pitää häntä aivan oppimattomana maalaistollona. Mies kuunteli halukkaasti.
– Puhuvatko ne keisarista? hän kysyi.
– Eivät ne juuri siitä.
– Ehkä sentään?
– Saattavat joskus puhuakin.
– Mitä ne siitä puhuvat?
Jaana kertoi. Mies näytti hyvin tyytyväiseltä.
– Ovatko ne kaikki kotona? hän kysyi. Minä tarkoitan, täällä kaupungissa.
– On niistä jo pari maalle matkustanut.
– Minne ne matkustivat?
– Minne lienevät kotipitäjiinsä.
– Milloin ne lähtivät?
– Tässä ne kevättalvella.
– Oliko niillä paljon papereita mukanaan?
– Saattoi olla papereitakin.
– Puhuivatko ne asevelvollisuudesta?
– Eivät ne asevelvollisuudesta puhuneet.
Mies osti Jaanalle makeisia ja lupasi viedä hänet sirkukseen ensi sunnuntai-iltana. Jaana ei ollut koskaan ennen ollut sirkuksessa. Hän oli kyllä kuullut toisten tyttöjen puhuvan siitä, mutta hänellä ei ollut koskaan mielestänsä ollut liikoja rahoja siihen. Kuitenkin oli hänen halunsa jo kauan palanut sinne.
Hän kiitti ja suostui.
Hänen oli pian lähdettävä kotipuoleen. Voisi hän nyt hiukan huvitellakin. Olisipahan sitten jotakin Heikille kertomista.
11.
Jaana pyysi luvan rouvaltaan ja sai. Sunnuntai-iltana pani hän päälleen parhaat vaatteensa lähteäkseen sirkukseen.
Jälleen muistui mummo hänen mieleensä. Mitä olisi mummo tästä sanonut? Olisi ehkä syntinä pitänyt. Mutta eihän hänen itsensä tarvinnut pilettiä maksaa. Oliko sitäpaitsi hänen syynsä, että hän oli nuori ja että hänen teki mielensä huvitella?
Hän letitti palmikkonsa ja nakkasi hiukan kopeasti niskojaan. Hän oli nyt oppinut ymmärtämään, että hänen tukkansa oli jotakin kaunista, jota hänen ei tarvinnut hävetä ollenkaan. Ylioppilaat olivat jo kyllin usein sitä hänelle selittäneet.
Jaana otti pienen pyöreän peilin taskustaan ja katsoi vielä, että jakaus vaan oli tullut paikoilleen. Mahtoiko hän todellakin olla kaunis? Joku ääni hänen sisällään sanoi niin. Samaa olivat herratkin sanoneet, mutta ne aina laskivat leikkiä hänen kanssaan. Kuitenkin hän olisi kovin mielellään tahtonut olla kaunis.
Hänen pukunsa ei ollut enää samallainen kuin se, jossa hän oli ensimmäiset epävakaiset askeleensa pääkaupungin asfaltilla ottanut. Se oli siisti ja muodinmukainen, uumenilla kiiltonahkainen vyö ja jaloissa sievät kautokengät. Toisilla tytöillä oli kureliivitkin. Sellaisia ei Jaana vielä ollut uskaltanut hankkia itselleen, yhtä vähän kuin hattua, hansikkaita ja päivänvarjostinta. Mutta vaalea kevätjakku hänellä oli, joka sopi niinkuin valettu hänelle, vaikka hän olikin sen jo käytettynä ostanut eräältä palvelustytöltä kerrosta alempana. Sitäpaitsi hän oli oppinut eräiden vaatekappaleiden käytön, jotka hänen kotiseudullaan vielä kuuluivat miehisen sukupuolen yksinomaisiin etuoikeuksiin.
Pyöreä peili oli tällä kertaa liian pieni ja epämukava hänestä. Hän haki pöytälaatikosta esiin toisen suuremman ja nelisnurkkaisen, joka oli erään hänen toverinsa oma. Mutta siinä hän näytti mielestään niin kauniilta, että hän ei mitenkään voinut olla omalle kuvalleen hymyilemättä.
Hänen valkeat hampaansa välähtivät. Mutta samassa hän tuli hyvin totiseksi.
Kolmesta suuresta helmasynnistä oli mummo häntä varoittanut: lihan himosta, silmäin pyynnistä ja elämän koreudesta. Kahteen ensimmäiseen tunsi Jaana itsensä vielä tuiki viattomaksi. Mutta kuinka oli kolmannen laita? Eikö se jo nyt loistanut esiin tuolta hänen tummansinisten silmiensä syvyydestä?
Jaana rypisti otsaansa ja paistoi vielä hetken särkeä itsensä kanssa. Tämän ainoan kerran hän nyt kuitenkin menisi sirkukseen. Se saisi olla myös hänen viimeisensä. Helluntaiksi hän olisi kotona ja kekrin tienoilla he viettäisivät häitä Heikin kanssa.
Siitä asti hän ei koskaan eteenpäin ajatellut. Ainoa, minkä hän tiesi, oli se, että hänestä tulisi majatalon emäntä kaukana pohjan perillä. Tuskin hän enää koskaan näkisi pääkaupunkia.
– Tämän ainoan kerran, lausui hän itsekseen puoli-ääneen.
Sitten kiiruhti hän alas portaita ja astui katukäytävälle.
Ulkona oli lämmin kevät-ilta. Soitto kuului Kappelista. Jaanan askeleet tuntuivat niin keveiltä, että hänen kengänkantansa pyrkivät aina koholle maasta hypähtelemään. Hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä sädehtivät. Että hän nyt todellakin oli matkalla sirkukseen! Ja että hänellä todellakin oli oikea kavaljeeri, joka odotti häntä, niinkuin mitäkin herrasmamsellia!
He olivat päättäneet tavata eräässä kadunkulmassa. Mutta nuori mies ei ollutkaan siinä.
Jaana hämmästyi ensin, sillä hän oli ollut katsovinaan hyvin tarkkaan kyökinkelloa. Olipa hän mielestään jo vähän myöhästynytkin.
No, hän tulee pian, ajatteli Jaana.
Mutta nuori mies ei tullutkaan. Jaana käveli, käveli ja pelkäsi, että toinen kenties ei väenvilinässä häntä tuntisikaan. Hän asettui sentähden katulyhdyn alle. Mutta siinä katsoivat kaikki häneen. Hän siirtyi takaisin seinävierelle seisomaan.
Minuutit menivät, vierähti jo puolitunti. Jaana ei voinut ymmärtää ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista. Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista. Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti astioita pesemään.
Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.
Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä jokaista ohikulkijata.
Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.
Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä. Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään herrasnaisia olleet.
Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti, ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.
Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.
Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla notkahtelemaan.
Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.
Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.
Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön käsipuoleen.
– Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.
Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.
– Ilman vaan, hän änkytti.
– Da, da, sanoi konstaapeli ja puristi lujemmin Jaanaa käsipuolesta. Lähdetäänpäs sitten.
Nyt tuli hätä jo Jaanalle.
– Minä odotan, hän sanoi kiireesti.
– Ketä?
Jaana mietti. Hän ei todellakaan tiennyt tuon nuoren miehen nimeä.
– Sulhastani, hän sanoi päättävästi.
Heti sen sanottuaan hän katui. Eihän se totta ollut. Mutta hän oli hämärästi aavistanut, ettei tuttava tässä tuokiotilassa ollut oikein riittävä nimitys.
– Nietu, sanoi konstaapeli. Ei tuollaisella tytöllä sulhasta ole.
– On, väitti Jaana ja koetti tempaista irti käsivartensa.
Mutta silloin puristi konstaapeli niin kovasti, että häneltä pääsi parahdus. Siitä kävi konstaapeli yhä äkäisemmäksi.
– Huuda, perkele, hän sanoi ja heristi nyrkkiään Jaanan silmien edessä. Tokko sinä olet kirjoissakaan?
– On minulla kirjat.
– Mutta suinissa sinä et ole ollut? Mars!
Jaana teki vastustusta. Konstaapeli tuuppi häntä niskaan ja koetti pakottaa häntä edellään kulkemaan. Jaana pillahti itkuun.
– Mitä te tahdotte minusta? hän nyyhkytti.
– Suu poikki! sanoi konstaapeli.
Portille keräytyi väkeä. Konstaapeli koetti viedä Jaanan joukon lävitse. Kuului pilkallisia huudahduksia. Konstaapeli suuttui ja veti sapelinsa. Ihmisjoukko väistyi vähän, mutta kasvoi pian kaksinkertaiseksi. Konstaapeli vihelsi ajuria.
Mutta ihmisten läsnäolo oli rohkaissut Jaanaa. Mitä oli konstaapelilla hänen kanssaan tekemistä? Miksi hän ei saanut mennä kotiin? Hän tunsi itsensä tuiki viattomaksi.
Hän ei itkenyt enää, mutta kamppaili äänettömästi irti päästäkseen. Ajuri tuli. Konstaapeli koetti viedä retuuttaa häntä kärryihin. Jaana heittäysi kadulle pitkäkseen.
Konstaapeli vihelsi jälleen. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.
Tuli juosten kaksi siviilipukuista salapoliisia, jotka nostivat Jaanan kärryihin ja istuivat sitten itse niihin. Konstaapeli sanoi jotakin heille venäjäksi. Toinen heistä huusi ajurille:
– Poliisikamariin!
Ajuri nykäsi hevosensa juoksuun. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.
12.
Jaana retkotti poikkipuolin miesten jaloissa. Hänen päänsä riippui ulkona; toinen miehistä istui hänen käsivartensa päällä, joka oli vääntymässä sijoiltaan.
Hän huusi. Mutta toinen miehistä sulki hänen suunsa kourallaan.
Ihmiset pysähtyivät katukäytävälle katsomaan.
– Ei saa rääkätä, kuului kadunkulmasta.
Miehet kirosivat, katsoivat, kuka huusi, ja osoittivat hänet ohimennen siinä seisovalle poliisikonstaapelille. Tämä lähti heti juoksemaan sinnepäin.
Huutaja oli eräs vanha herra, sama, joka Jaanan oli porttolasta pelastanut. Poliisikonstaapeli uhkasi häntä sapelinsa tupella ja kehoitti poistumaan.
– Minä menen silloin kuin minä tahdon, ärjäsi vanha herra.
Konstaapeli veti esille muistokirjansa ja lyijykynänsä.
– Teidän nimenne? kysyi hän.
Vanha herra mietti, sanoisiko.
– Paras, että sanotte, huomautti konstaapeli. Teidän on muuten seurattava minua poliisikamariin.
– Minä tulen.
Hän lähti jo menemään. Konstaapeli tahtoi välttämättä kävellä hänen rinnallaan.
– Pois! ärjäsi vanha herra ikäänkuin olisi vahinkohyönteistä hätistänyt. Minä osaan kyllä tien.
– Se on minun velvollisuuteni.
– Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.
– Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen käsivarteensa.
Vanha herra oikasi itsensä.
– Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut, oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.
Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.
– Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa anteeksi, erehdys...
Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.
Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta poliisikamariin.
Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.
– Roistot! sanoi parooni itsekseen.
Sitten kääntyi hän takaisin kävelemään. Mitäpä tässä hänen vastalauseensa auttaisi? Tapahtuihan joka päivä samallaista ja paljon pahempaa.
– Ryövärit! pääsi vielä hänen hammastarhastaan.
Mutta hän tunsi jo liian paljon maailmaa voidakseen olla pitemmän aikaa siveellisesti suuttunut näin vähäpätöisestä katukohtauksesta. Hänen mielensä tyyntyi vähitellen. Hän jatkoi iltakävelyään.
Kuitenkin oli äskeinen näky herättänyt hänessä eräitä toisia mielikuvia, jotka kerran liikkeelle lähdettyään eivät tauonneet enää kulkemasta. Jaanan pitkä palmikko, joka lakaisi maata, oli muistuttanut hänen mieleensä erästä yöllistä hetkeä kaukana laitakaupungilla, jolloin hän oli istunut pahamaineisen talon sohvankulmassa ja jolloin eräs pitkäpalmikkoinen tyttö oli kertonut hänelle itsestään, kodistaan ja heimostaan.
Paroonin mieltä oli kiinnittänyt enimmän sukutarina. Miten se taas oli ollutkaan? Suku oli lähtenyt pois alkuperäisiltä syntymäsijoiltaan ja sitten turmeltunut, rappeutunut ja mennyt raunioiksi.
Parooni Manfelt aikoi itse muuttaa maasta pois. Olot täällä olivat hänelle sietämättömät. Mutta hän epäröi vielä kahden vaiheilla. Jos hän olisi ollut yksinäinen mies, hän ei olisi epäillyt hetkeäkään. Mutta hänellä oli tytär ja poika. Mikä tulisi niiden kohtaloksi tuolla ulkona oudoissa oloissa, vierasten kansakuntien ja kielten keskuudessa?
Hänen kiivaat askeleensa hiljenivät ja pysähtyivät kokonaan.
Hän loi silmänsä kevät-öiselle, tummansinertävälle taivaalle, josta tuhannet tähdet paistoivat yli kaupungin ja maan. Vapaa-ajattelijana hän ei voinut kääntyä rukouksella kolmiyhteisen jumalan puoleen. Mutta kenties tähdet taisivat antaa oikean neuvon hänelle?
Ja ikäänkuin näkymättömän taikavoiman käskystä kangastui samalla hänen eteensä luminen erämaa, tölli, josta äiti poikineen lähti hiihtämään pakoon nälkäkuolemaa, ja paukkuvan pakkas-aamun rusko, joka levitti siipensä lentoon poloisten päiden ylitse. Ja eikö vahvuus vavissut, talvinen aurinko astunut ilmi korkeudessaan ja kaikki maan ääret kuuluttaneet sen jumalan kunniata, joka painaa isien ja äitien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen?
13.
Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät yllättänyt.
Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.
Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran salaamisesta.
Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron pettävää leipää pyytelemään.
Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä, sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.
Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.
Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan. Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.
Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua. Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt oli.
Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka kuitenkaan työtä saisi.
Mutta minne he muuttaisivat?
Kotiin palata oli kynnys korkea eikä heillä itse asiassa enää mitään omaa tyyssijaa maailmassa ollutkaan. Torpan siellä etäällä ylämaassa oli jo aikoja sitten ottanut haltuunsa isäntä, jonka maalla se oli. Siinä askartelivat jo toiset asukkaat. Mahdollisesti olisi joku laupias samarialainen ottanut heidät huonemiehikseen. Mutta sinnekin oli tietysti jo huhu Iikan kohtalosta tunkeutunut.
Häpeästä he olisivat saaneet punastua synnyinseudullaan. Kuinka he ollenkaan olisivat tohtineet ilmestyä kotipitäjänsä kirkkomäelle?
Mutta tuonne etelään päin oli maailmaa laajalti ja metsää, missä voi piillä pillojaan kunniansa menettänyt mies. Siellä oli maantien varrella kylä, Lentua nimeltään, ja kylässä kauppias Simo Luikarinen. Joskus kaupungissa käydessään hän oli osoittanut heille suurta ystävyyttä heidän paremman onnensa päivinä.
Kenties hän ottaisi Iikan rengiksi? Kenties hän pestaisi Iikan kekristä palvelukseensa, vaikka aluksi ruokapalkoillakin? Siinä samassa sitten äitimuorikin muonan saisi.
Niin kokosivat he jälleen kampeensa ja lähtivät kohti uusia kohtaloita vieremään. Taivalsivat kesäpäivän paahtavassa helteessä, Iikka edellä käsikärryjä lykäten, äiti jälessä, nyytti kummallakin kupeellaan. Eikä leimunnut enää uhkaavana taivas, vaan lempeät päivänsäteet kävivät karkeloihin aamukasteisella tiellä, koska vaelsi korpeen pattoinen poika armaan äitinsä uutta ja parempaa elämää alkamaan.
14.
Jaana oli poissa koko yön palveluspaikastansa.
Hän saapui seuraavana aamuna sangen surkeassa tilassa, jakku revittynä, tukka pörrössä, kasvot ja käsivarret mustelmilla. Hän tahtoi heti tavata rouvaa ja puhua hänen kanssaan kahden kesken.
Hänet oli väkisin raiskattu poliisikamarissa.
Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön hän oli saanut maata kivisellä lattialla.
Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.
– Minä menen järveen, nyyhki Jaana.
Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.
Nyt itki Jaana entistä enemmän.
– En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin silmien eteen.
Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun. Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.
– Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.
Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä. Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto, vääryys ja mielivalta.
Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin muuri häntä vastaan?
– Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.
Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin, mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä hetkellä voimattomat.
– Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään onnellista päivää elämässä.
Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha rangaistuksensa.
Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea lepoa ja virkistystä.
Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.
Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan vihkipallille?
15.
Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen mielensä ei ollut tervaa parempi.
Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.
Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä, metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Muuten oli maa autio ja tyhjä.
Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.
Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.
Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.
He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.
Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli, soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina. Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä hämmentää.
Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu tunki saakka sydämeen.
Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat, kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?
Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän kolkutti saunan ovelle.
Mummo tuli avaamaan.
– Kuka siellä? hän kysyi.
– Minä se vaan olen, sanoi Jaana.
Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.
Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.
Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.
Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli, kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen kirkolliskokouksen.
Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.
16.
Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään ummistanut.
Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.
Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot tulvehtivat hänen mielessään.
Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:
– Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!
Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella kädenliikkeellä.
– Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?
Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.
– No, jo se on tottelematon tuo tyttö!
Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan. Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille valmistettu.
Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.
Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään. Se oli mummon mielestä silmiinpistävin todistus siitä, että vitsa oli tarpeen ja että sielun vihollinen teki jo häijyn-ilkistä työtään tytössä.
– Soh! Ja siunaa nyt itsesi ja lue aamurukouksesi.
Tyttö nyyhkytti.
– Oletko siinä volisematta! Vai alanko uudestaan – –
Jaana heräsi otsa kylmässä hiessä. Hän olikin vain uneksinut. Tuntui niin turvalliselta ajatella, että hän nyt oli aika ihminen ja ettei hänen enää tarvinnut mummon piiskaa pelätä. Kuitenkin oli uni ollut niin selvä, että hän tavallista sukkelammin kohosi istumaan.
Päivä paistoi saunan lasista sisälle. Mummo oli jo keittänyt kahvit ja asetti kupit pöydän nurkalle.
– Syötyä me lähdemme Lentuan kylälle, hän sanoi. Toisen pitäjän pappi on tullut ja pitää kauppiaan pirtissä jumalanpalvelusta.
Jaana lupasi tulla mukaan. Mitä enemmän hän valveutui ja raskaat ajatukset palasivat, sitä enemmän hän tunsi tarvitsevansa jumalan sanan lohdutusta.
Varsinkin painoi häntä ajatus, miten vanhemmat ottaisivat hänen tulonsa vastaan.
Se kävi helpommin kuin hän oli ajatellutkaan.
Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven, seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:
– Ka, Jaana!
Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.
Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien käsiänsä hameenhelmaan.
– Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.
Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja kosteli.
– Tulithan kuitenkin katsomaan, hän sanoi.
Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta ei silti köyhää kotiansa halveksinut.
– Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.
– Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.
He aikoivat kaikki lähteä Lentuan kylälle. Nilkku Ranssu yksin saisi jäädä kotimieheksi.
Ulkona oli taivas kirkas ja kuulakka. Ilmakin tuntui leudolta ja lämpöiseltä. Helluntain päivä paistoi päälle rasvatyynen Kuikkalammen, joka lepäsi tummien rantojensa sisällä rauhallisena niinkuin iankaikkisuuden ajatus keskellä elämän kohtaloita.
Jaana ei ollut oikein halukas kertomaan Helsingin kuulumisia. Mutta hän tunsi kuitenkin mielensä suuresti virkistyneeksi.
17.
Pieni ja matala oli Lentuan kylä, syrjässä maailman menosta, kurja, köyhä ja kokonaan takapajulle jäänyt. Talokkaita ei siinä ollut kuin puolikymmentä. Muut olivat torppareita ja mäkitupalaisia.
Kansa oli raakaa, röyhkeätä ja epärehellistä. Siinä ei ollut enää korven salskeata kasvua eikä erämaan tyyntä hiljaisuutta. Sen silmät vilahtelivat viekkaasti ja levottomasti. Sen kieli oli sekoittunutta, turmeltunutta ja typertynyttä, sen vaateparsi koottu maantien matkamiehiltä ja sen pirtit pieniä, ahtaita ja likaisia.
Raitin väkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin.
Kukin eli kädestä suuhun eikä kukaan huomista aamua ajatellut. Miehet kulkivat kesät tukkitöissä, kaukana pohjan perillä, suurten virtojen varsilla; talvet he makasivat uunin päällä, paksua tupakkimälliä poskessaan mäiskytellen, tullen niukin naukin toimeen kesän ansioilla. Naiset olivat rumia, kömpelöitä ja epäsiveellisiä. Lapsia heillä oli kaikilla, mutta tuskin jokaisella tietoa siitä, kuka minkin todellinen isä oli.
Syksyisin, kun miehet tukkitöistä palasivat, kiehui kahvipannu päivät pitkät köyhimmänkin töllin pankolla, juotiin viinaa, syötiin vehnäleipää ja maisteltiin kaupunkimakeisia. Taas kun talven selkä taittui ja kolikot loppuivat, kiristettiin nälkävyötä, käytiin kerjuulla kaupungissa tai varastettiin. Kaikki he olivat yltäpäältä velassa kauppiaalle, joka nylki heitä armotta ja perinpohjaisesti.
Tämän kylän kuningas oli kauppias Luikarinen, vihattu, peljätty, ihailtu ja rakastettu. Hän oli yleinen ja alituinen puheen-aine Lentuan pahamaineisissa mökeissä.
Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut jumalaan.
Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse isän jumalan kanssa sormikoukkusille!
Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.
Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen. Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.
Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.
Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan. Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.
Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.
Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan kohtaloihin.
Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.
Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.
Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään. Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan villoja kehräämästä.
Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden yläpuolelle.
Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen. Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania ollut.
Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.
Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.
Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: "mies on aina miehen väärti ja välistä vähän parempikin".
Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.
Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.
Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä, oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa sydämeen palajavan.
Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.
Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.
Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan, siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari. Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.
Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.
18.
Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet maailman markkinoille.
Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi. Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen, pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen silmistään.
Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan. Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.
Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.
Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä, tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen henkiruumiillisessa olemuksessaan.
Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin. Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään, teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen monella hartaalla ja palavalla rukouksella.
Että Roope itsemurhastaan huolimatta ja vastoin raamatun nimenomaista määräystä olisi päässyt taivaan valtakuntaan sisälle, näyttää kuitenkin puolueettomasta katsojasta vähemmin uskottavalta. Mutta Leena meni tiettävästi neulansilmän läpi ja tuli autuaaksi.
Jumalan kirous lepäsi raskaana Iikka Rönnyn mökin päällä. Itse hän mietti usein tehdä parannusta eikä enää myöhemmällä ijällä salakapakoinutkaan juuri muille kuin kauppias Luikariselle ja kenties jollekin varakkaammalle matkamiehelle. Rahdinvetäjät, ne vensperit, olivatkin ottaneet tavaksi pitää mukanaan omat nassakkansa. Lopullisesti oli Iikka kuitenkin päättänyt kääntyä vasta kuolinvuoteellaan.
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään korkeamman henkisen elämän eikä puhtaamman sydämen merkkejä, oli Reeta, Iikan vihkimätön jalkavaimo. Päinvastoin hän murehti suuresti muiden leväperäistä pensistymistä, sillä mökin varallisuus väheni samassa suhteessa kuin sen asukkaiden mieli muuttui hurskaammaksi ja siveellisemmäksi. Hänen yksinkertainen sosialinen periaatteensa oli, ettei köyhän kannattanut elää rehellisesti. Nähtävästi hän aikoi tulla toimeen maailmanlapsena elämänsä loppuun saakka eikä katua ennen kuin viimeisellä tuomiolla.
Mutta mummo iloitsi. Mitä kovemmin kohtalon vallat murtelivat hänen poikansa perheen jäseniä, sitä voitollisemmin helisi hänen virtensä ja sitä kirkastuneempina tuikkivat hänen pienet tuhkanharmaat silmäteränsä, sillä hän tiesi Herran rankaisevan sitä, jota hän rakasti. Jaanan sydämestä hän oli jo varhain tahtonut kitkeä pois kaikki ne perisynnin ja pahojen aivoitusten ohdakkeet, jotka tämä mahdollisesti oli saanut synnyinlahjana erhettyneiltä esivanhemmiltaan. Samalla hän oli tahtonut kylvää rakkaan poikansatyttären poveen sen sinapin siemenen, joka kerran kasvaisi suureksi puuksi ja jonka oksille kaikki taivaan laulelevat linnut pesänsä tekisivät.
19.
Matkue läheni Lentuan kylää. Metsä loppui ja alkoivat kauppias Luikarisen tilukset.
Jaana katseli uteliaasti ympärilleen.
Tuossa hän oli istua nukottanut ojanreunalla vahtimassa, etteivät lehmät päässeet kiellettyjä aloja sotkemaan. Se oli ollut hyvin helppoa työtä, kun vaan karttoi itsensä isolta sonnilta eikä päästänyt sitä takaapäin ryntäämään. Silloin se varmaan olisi hänet sarviinsa seivästänyt.
Edestäpäin tarvitsi sille vain näyttää karahkaa. Silloin se räpähytti silmäänsä ja meni möyryten menojaan.
Kauppias Luikarinen ei niitättänyt nurmiaan kahta kertaa. Niin tapahtui, että syksyisin, kun muiden karjat tarpoivat savisia metsäteitä, söivät hänen jalosukuiset lehmänsä maukasta kylvöheinän ävärtä, ja vain silloin tällöin aikansa kuluksi ojentelivat koipiaan kuin kamarin lattialla. Se oli kaikkien mielestä sangen merkillistä eikä ilman ihmettä Jaanastakaan.
Pian olivat huomanneet Lentuan kylän lapset, että oli ilmestynyt uusi jäsen heidän yhteiskuntaansa. Kiertäen kaartaen he olivat Jaanaa lähestyneet ja tulleet heti hyviksi tuttaviksi. Kirjavat, sekeiset syyskesän päivät, korkean ja kuulaan auringon alla, olivat olleet kuin luodut toverilliseen seurusteluun. Mikä oli silloin sen autuaampaa kuin tehdä tuli ojaan ja paistaa perunoita suloisessa porossa? Kuka tahtoi, voi samassa paikassa paistaa myös jalkojaan.
Jollakin oli päällään mekko, useimmilla vain lyhyt paidanriekale. Päiväkauden nuotion ympärillä kuhnittuaan he kaikki olivat yhtä mustia ja nokisia.
Kauppias Luikarinen oli kävellyt usein peltojensa pientareita. Jos hän silloin sattumalta näki häärivien nokitonttujen homman, hän ärjäsi kaukaa hirvittävällä äänellä ja voi heti havaita ilokseen, miten pienet syylliset kuin peltohiiret ojanpohjia myöten kotiinsa piipersivät. Tietysti palasivat he pian takaisin. Mutta kauppiaan mielestä olikin pääasia, että isännän auktoriteetti vaan tuli ylläpidetyksi.
Saattoi myöskin tapahtua, ettei kauppias Luikarinen karjaissutkaan. Hän voi myöskin hiipiä hiljaa niinkuin varas yöllä ja ilmestyä ällistyneiden nokikolarien eteen äkkiarvaamatta ja aivan odottamattomalta taholta. Jos hän silloin näki ojanvarrella jonkun tuollaisen nollottavan räkänokan, heilautti hän säärensä tämän päänpäällitse; tuhma temppu, joka syvästi loukkasi asianomaisen istujan ihmisarvoa. Se oli oja-yhteiskunnan mielestä kokonaan kuulumaton tapa niin arvokkaalle henkilölle, vaikka he tosin ymmärsivätkin täydellisesti sen edut pirullisena ja oikein laskettuna rangaistuskeinona.
Kauppias Luikarinen oli musta pilvi heidän taivaallaan. Toinen oli iso sonni. Molempia varten täytyi pitää vuoronperäinen etuvartia. Mutta muuten oli kaikki kirkasta ja pilvetöntä.
Heidän leikkinsä olivat matkitelleet uskollisesti sitä elämää, jota he joka päivä näkivät ympärillään. He leikkivät lehmisillä, hevosilla, talosilla, isäsillä ja äitisillä. Myöskin juopposilla he leikkivät ja se oli kokonainen draama, jossa oli monta kaunista ja liikuttavaa kohtausta. Kotisilla oli eräs toinen pienempi draama, mutta sitä jännittävämpi. Se alkoi niinkuin ainakin talosilla, mutta isä ja äiti lähtivät kylään ja kielsivät lapsia minnekään menemästä. He palajavat kotiin eivätkä löydä ketään. Sitten jatkui se niinkuin kuuropiilosilla ja päättyi kuvaannolliseen selkäsaunaan, joka suoritettiin kaikkien muotojen mukaisesti.
Tämä kaikki oli ollut Jaanasta erinomainen hauskaa eikä hän suinkaan ollut ikävöinyt takaisin mummon saunan savuiseen yksinäisyyten.
Mutta syksymmällä, kun viikkoiset sateet alkoivat, ei pikku paimenen elämä enää ollut kovinkaan kehuttava. Vaikka hän saikin aamulla päälleen ruoti-ukon ijänikuisen sarkatakin, joka ulottui hänelle kantapäihin saakka, ei sekään enää puolenpäivän tienoilla voinut estää alituisesti suhuttavaa märkyyttä läpi tihkumasta. Hänen ainoat jalkineensa olivat ne, jotka vares oli hänelle antanut, ja ainoat sukkansa ne siniset, jotka vilu ja vihmova sade kutoivat hänelle. Silloin ei ollut mikään erinomainen ilo tarpoa upottavia kyläteitä taikka purra kovaa evästään kostean heinäsuovan kupeessa. Onneksi ei karjakaan tällaisilla säillä paljoa liikkunut, söi mieluimmin yksiltä paikoiltaan ja siirtyi jo puolenpäivän rinnassa märän ja mustan metsän rantaan, joka huokasi ikuista murhettaan harmaan, yksitoikkoisen taivaankannen alla.
Sade-ilmoilla muuttui myös koko Lentuan kylän ulkomuoto. Nyt vasta se näytti pieneltä, matalalta ja ränsistyneeltä. Kujat pursuivat lokaa puolipolveen, maantien hiekka kuohui yli äyräittensä. Seinät vettyivät, räystäät tippuivat, katot vuotivat ja putosivat kaikki ikäänkuin pari vaaksaa alemmaksi. Raskas ilmanpaino löi savun maahan taikka lähetti sen takaisin tupaan. Sieltä täältä pilkisti ikävän ikkunan takaa vain joku nykerönenäinen paitaressu kaivaten kesäisiä tantereitaan.
20.
He tulivat sillalle. Lentuan kylä lepäsi heidän edessään.
Kauppiaan kujan suusta paistoi punavalkea patsas. Puoti oli auki sunnuntainakin; täällä korven keskellä, missä matkat olivat pitkät ja vaivaloiset, ei ollut yleisön mukavuudenkaan vuoksi aina niin helppo lepopäivää pyhittää. Sitäpaitsi oli sunnuntai paras kauppapäivä.
Lähin kirkko oli kaupungissa kolme peninkulmaa pohjoiseen päin. Sinne ei tietysti kenelläkään tullut ilman erityistä asiaa lähdetyksi. Sen sijaan kävivät kaupungin ja naapuripitäjien papit toisinaan täällä pitämässä jonkun hartaushetken.
Tänään oli juuri sellainen harvinainen tilaisuus.
Lentuan kylä oli tienristeyksessä. Paitsi kruunun valtamaantietä, joka kulki sen lävitse, lähti siitä kaksi korpitietä, toinen luoteeseen, toinen koilliseen. Siellä oli peninkulmien takana eräitä yksinäisiä vaarakyliä, joiden asukkaat myöskin tällaisina päivinä astuivat heiluvia pitkospuita myöten Lentuaan.
Kansaa näkyi jo kokoontuneen kauppiaan kujan perille. Miehet seisoskelivat piippu suussa aitaa vasten, eukot istuskelivat nyyttineen puodin portailla. Puoti itse oli tietysti pakaten täynnä.
Tämä näky muistutti Jaanan mieleen sitä aikaa, jolloin hän itse kasvavana tyttösenä oli seisonut tuon puodin tiskin takana ja myönyt kauppiaan ylikatsannon alla ryyniä, lankaa, kahvia ja sokuria.
Kauppapuoti oli pienestä pitäen aina erikoisesti miellyttänyt Jaanaa. Sen värjätyistä kangaspakoista, vanhoista rahkeista ja kimaltelevista rihkamista uhosi hänen sieraimiinsa omituinen, sydänalaa vihlaiseva tuoksu, joka sai hänen verensä oudon ja haikean ikävöimisen tulesta intohimoisesti hiiltymään. Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja. Se oli hänelle ikäänkuin ensimmäinen epäselvä kangastus jostakin etäisestä, pyhästä ja pyörryttävästä maailmasta, sieltä, mistä matkamiehet tulivat ja minne he menivät, kunne virstapatsaat viittasivat ja kulkivat salaperäiset sähkölangat pitkin humisevia pylväitään.
Epäilemättä oli tämä Eeden ja paratiisi. Mutta sen keskeen oli myöskin hyvän ja pahan tiedon puu pystytetty.
Jaana tekaisi jo paperitötterön ja sitoi käärenuoran päät kätevästi kuin näppärin tiskimies. Mutta eräänä iltana hän pisti kätensä luvattomasti pastillipurkkiin. Samalla astui kauppias sisälle ulko-ovesta ja helähti ovenkamanaan kiinnitetty sydäntä-sävähyttävä tiuku.
Kauppias ei ollut sanonut kuin yhden sanan:
– Ulos!
Ja Jaana oli mennyt. Hän oli juosta vikittänyt jälelleen katsomatta ja sukeltanut aamu-yöstä mummon saunaan niinkuin pelästynyt hiirenpoika pesänsä koloon. Hän oli saanut selkäänsä, kuten tavallisesti, mutta pitänyt sen tällä kertaa täysin ansaittuna. Kuitenkin oli hänen sydämensä vielä kauan läpättänyt, kun hän oli muistanut rikostaan jumalan seitsemättä käskyä vastaan.
Lapsuuden muistot tulvehtivat joka taholta hänen mieleensä, mutta ne eivät enää häntä ilahduttaneet. Kuinka hän tunsi olevansa kaukana niistä! Mitä kaikkea hän oli nähnyt tällä välillä? Ja miten vähän kaikki nuo ihmiset täällä tiesivät maailmanmenosta ja hänen murheistaan.
Eikä hänen sydämensä ollut syttä valkeampi, kun he astuivat kauppiaan kujan suuhun, isä ja Nantta edellä, äiti, Miina-muori ja Jaana heidän perässään.
21.
Kujan suussa seisoi Heikki.
Jaana säikähti niin, että sydän oli tulla kurkkuun. Hän ei ollut ollenkaan odottanut Heikkiä täällä tapaavansa.
Kuitenkin oli aivan luonnollista, että Heikki oli tullut. Hänen kodistaan oli vielä pitempi matka kaupunkiin kuin Jaanan. Hänetkin oli harvinainen tilaisuus saanut liikkeelle. Jumalanpalvelus ei ollut hänelle pääasia. Tärkeämpi oli tavata tuttavia, kuulla maailman asioista ja tehdä eräitä ostoksia kauppiaalta.
Heikin kotitalo, jossa Heikki nyt isännöi, oli nimeltään Kontio. Sen mukaan sanottiin häntä Heikki Kontioksi.
Vielä ei hän tiennyt Jaanan tulosta mitään.
Nyt näki hän hänet äkkiä edessään. Piippu putosi hänen suustaan ja hän tapaili hämmästyneenä hatunlievettään.
Jaana oli käynyt niin jumalattoman kauniiksi hänen mielestään.
Isä ja Nantta menivät lyömään kättä hänelle. Heikki tervehti heitä välinpitämättömästi. Mutta hänen silmänsä pälyivät koko ajan kohti Jaanaa ja hänen leukapielensä hymyilivät korviin saakka, hurmautuneesti ja tuttavallisesti. Kaikesta päättäen hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi.
Myöskin Holli-Reeta ja mummo tervehtivät häntä. Sitten kääntyi Heikki vasta Jaanan puoleen ja sanoi:
– No, Jaana!
Jaanan täytyi pistää kättä hänelle. Mutta hän oli karahtanut tulipunaiseksi tukanjuureen asti eikä mistään hinnasta olisi uskaltanut kohdata hänen katsettaan.
– Eikö se pappi vielä ole tullut? hän sanoi hätäisesti.
Heikin ymmyrkäinen naamataulu hymyili kuin täysikuu.
– Niin, pappi? hän sanoi painokkaasti.
Nyt joutui Jaana vieläkin enemmän hämilleen.
Onneksi tuli pappi samassa. Kauppias sulki puotinsa ja kansajoukko siirtyi kohti pihan toisella puolen olevaa pirttirakennusta. Siellä oli jumalanpalvelus pidettävä.
Saarnan aikana katsoi Heikki koko ajan Jaanaan. Hän ei voinut mitään muuta ajatella. Tuoko se sitten oli hänen tuleva morsiamensa? Nyt se oli tullut takaisin, uskollinenpahan oli ollut, vaikka ei ollut silloin lähtökiireessä tullut edes kihloja hommatuksi. Mutta nyt Heikki hänet kihlaisi vaikka vihtasormuksella.
Kyllä hän tietysti voi kultaisenkin ostaa, eipä sillä ja sen vuoksi. Talo oli nyt hänen eikä isäkään enää kauan eläisi. Vielä ennen juhannusta hän matkustaisi kaupunkiin ja ostaisi sormuksen, kultakellon ja vitjat. Pärttylinä pidettäisiin ratulat eli kuuliaiset ja römppäviikolla häät. Ristiäisiä saattaisi sitten noin Erkinpäivän tienoissa ajatella.
Se tuntui jo niin iloiselta ja hipleältä Heikistä, että häntä aina pyrki väkisin naurattamaan. Aivan kuin olisi joku kainalokuopista kutittanut.
Samaako mahtoi Jaanakin ajatella, koska näytti niin ujostelevan eikä edes kertaakaan katsonut hänen?
Mutta Jaanan mieli liikkui taas muilla markkinoilla. Tässä pirtissä hän oli saanut ensimmäisen ja ainoan koulu-opetuksensa.
Oli näet erään hienon helsinkiläisen neidin nuoreen ja oikulliseen päähän pistänyt ajatus lähteä laupeudentyötä harjoittamaan, levittämään tiedon valoa ja hyviä tapoja Suomen synkimpien sydänmaiden keskuuteen. Myöskin leipää ja vaatteita hän oli levittänyt, sillä näitä nälkäperukoita oli jälleen kohdannut kaksi hallavuotta peräkkäin.
Hänen isänsä oli joku hyvin ylhäinen sotaherra, hänen ristimänimensä oli Signe ja hänen sukunimensä edellä oli af taikka von, mikä lienee ollutkaan. Kuin pyrstötähti hän oli tullut, tuoden viestin tuntemattomista aurinkokunnista, kuin pyrstötähti myös hävinnyt häikäistyään, kadoten ijäksi Lentuan kylän pienestä ja ahtaasta näköpiiristä.
Vuoden hän oli pitänyt pienten lasten koulua kauppiaan pirtissä, jonka tämä mielihyvällä oli tarjonnut hänelle maksutta käytettäväksi.
– Jos te saatte nämä rosvonpenikat edes hiukankin ihmistapoja oppimaan, oli kauppias sanonut, on siinä minulle kyllin vuokraa huoneestani.
Jaana, joka jo silloin oli ollut paimentyttönä Luikarisen luona, oli kuullut nämä sanat. Nyt pulpahtivat ne äkkiä esille sydämen onkaloista, jonne ne kerran olivat niin kipeästi kaivertuneet.
22.
Kauppias Luikarinen ei ollut mikään tietopuolisen valistuksen vihollinen. Päinvastoin hän piti sitä ainoana keinona, jos nyt kerran oli kysymyksessä niin naurettava seikka kuin kansan kohottaminen alkuperäisestä raakuudestaan, roistoudestaan, ja typeryydestään. Moinen epäilemättä jalo pyrkimys oli hänen mielestään kuitenkin yhtä mahdoton kuin olivat täyspäiselle ihmiselle uskonnolliset hassutukset.
Papit olivat hänen loukkauskivensä. Hän vihasi heitä rajusti ja intohimoisesti. Se ei tietysti suinkaan estänyt häntä jättämästä pirttiään heidän käytettäväkseen jumalanpalvelusta varten, joka kokosi kansan hänen kauppapuotinsa edustalle.
Saarnan lopussa tapahtui jotakin tavatonta.
Pappi puhui esivallasta ja sen kunnioittamisesta. Esivalta ei hänen mielestään turhaan miekkaa kantanut. Tosin oli jumalalle annettava, mikä jumalan oli, mutta etenkin keisarille, mikä keisarin oli. Asevelvolliset nuorukaiset kuuluivat ehdottomasti keisarille. Mutta tästäkin seurakunnasta oli moni jäänyt pois arvannostosta, muka sillä syyllä, että uusi asevelvollisuus-asetus oli syntynyt maan lakien vastaisessa järjestyksessä. Se oli surkuteltavaa hairahdusta ja kansan terveiden käsitteiden sekoitusta. Ei ollut alammaisen asia mennä esivallan toimenpiteiden laillisuutta punnitsemaan. Sillä esivalta, joka oli jumalasta, teki tilinsä yksin jumalalle.
Heti hänen jälkeensä nousi kauppias Luikarinen. Hän oli niin vihainen, että hänen äänensä vavahteli. Pappi puhuu, mitä sylki suuhun tuo, hän sanoi. Pappi puhuu pönttönsä ja leipälaukkunsa puolesta. Laki on kansan, ja hallitsijaakin korkeampi. Mutta uusi asevelvollisuus-asetus ei ole laki, vaikka Suomen papit sen ovatkin saarnastuolista julistaneet. Se ei ole syntynyt Suomen valtiopäivien myötävaikutuksella.
– Menköön arvannostoon se, jonka housut lotisevat! hän huusi. Mutta syyttäköön sitten itseään, jos joutuu Venäjälle kaalinpäitä pureksimaan. Taitaa siinä vain maha piiskana heilua ympäri selkäpiitä.
Täälläkin Suomen synkimmissä sydänmaissa, missä ruokajärjestys ei suinkaan ollut kehuttava, mutta kaali kokonaan tuntematon, teki viittaus venäläiseen kyökkiin tarkoitetun ja tuiki tyrmistyttävän vaikutuksen. Mitä ymmärsivät Lentuan kyläläiset esivallasta ja laillisuuden vaatimuksista? Esivalta oli se, joka verot kantoi ja virkamiehet palkkasi, laillisuus se, joka esiintyi käräjinä, lautamiehinä ja rikoslakina.
Mutta vatsansa vaatimukset he ymmärsivät. Siksi he kaikki tällä hetkellä sydämensä syvyydessä kannattivat kauppias Luikarista, vaikka he eivät papin läsnäolon vuoksi rohjenneetkaan millään tavalla tuoda julki mielipidettään. Heidän mielestään oli jo suunnatonta, että kauppias oli sen tehnyt, mutta siinä olikin mies, joka ei pelännyt piruakaan.
Pappi oli punainen kuin kukko. Kauppias haukkui häntä vielä vähän aikaa ja lupasi laittaa havuisen hännän jokaiselle, joka ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.
Pappi vastasi tyynemmin ja maltillisemmin. Vielä oli aika katua niiden, jotka eivät olleet kutsuntaan saapuneet. Mutta siinä tapauksessa heidän heti oli armoa pyydettävä ja lainkuuliainen mielialansa esivallalle ilmaistava.
– Tehköön kukin omantuntonsa mukaan, hän sanoi. Minä olen vaan tahtonut sanoa sanani ja samalla mikä on jumalan sana tässä tapauksessa.
– Muna hapeniin sellaiselle miehelle! huusi kauppias Luikarinen. Ja nyt pellolle minun pirtistäni taikka minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!
Pappi korjasi lipereitään ja lähti puuskuttaen.
Kauppias Luikarinen hymyili voitollisena. Että hän kerrankin oli saanut puhua suunsa puhtaaksi noille juuttaille ja iskarioteille! Käskivät roistot vielä lepopäivää pyhittämään! Ikäänkuin kansalle ei ollut siinä lepopäivää tarpeeksi, että se sai seisoskella hänen tiskinsä edessä!
Heikki Kontio oli höröstänyt korviaan, kun kuuli arvannostosta mainittavan. Hänkin oli jäänyt pois kutsunnasta. Tosin se oli tapahtunut enemmän kauppiaan kehoituksesta kuin hänen oman vakaumuksensa tähden, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, ettei Heikillä ollut näistä asioista mitään varmaa vakaumusta. Edesvastuu oli hänen mielestään siis kokonaan kauppiaan. Mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän oli seurannut tämän ja papin välistä väittelyä. Hänestä tuntui kuin olisi siinä kiistelty hänen kohtalostaan.
Jos kauppias olisi hävinnyt, olisi hänkin tuntenut itsensä tuiki levottomaksi. Mutta nyt oli pappi saanut pötkiä käpälämäkeen ja hänen edesvastaajansa jäänyt voitollisena taistelukentälle.
Hätä ei ollut tämän näköinen. Ja Heikki katsoi jo turvallisesti voivansa pistää piipputupakan käryämään.
Jaana oli henkeä vetämättä seurannut papin ja kauppiaan ottelua. Se oli muistuttanut hänen mieleensä paininlyöntiä Jaakopin ja hänen jumalansa välillä, kuitenkin sillä erotuksella, että Jaakopin jalka ei näyttänyt nyrjähtäneen. Eikö hänkin tiennyt esivallasta jotakin? Tapauksen jälkeen pääkaupungin poliisikamarissa se merkitsi hänelle samaa kuin väkivalta. Eikö hänkin tiennyt laista ja oikeudesta jotakin? Tiesi niin paljon, ettei niihin ollut vetoamista, kun tiukka tuli. Mutta hän ei ollut vielä voinut oikein pukea sanoihin ajatuksiaan. Nyt tuli kauppias tuossa ja sanoi, että esivalta oli väärä ja ettei sen antamia asetuksia ollut noudatettava.
Tosin puhui kauppias ainoastaan väärästä esivallasta ja laittomasta asevelvollisuus-asiasta, mutta tietämättään yleisti Jaana hänen sanansa mielessään, yhdisti ne omiin kokemuksiinsa ja huomasi ne oikeiksi kaikessa laajuudessaan, ilman mitään rajoitusta.
Hänkin asettui heti vaistomaisesti kauppiaan puolelle.
Pappi puhui pötyä hänenkin mielestään. Tosin oli hänen saarnansa ollut kaunis ja liikuttava eikä Jaana ollut sen aikana voinut estää kyyneleitään. Se oli ikäänkuin toinen maailma, jossa jumala oli isäntä ja pappi pehtori. Huonona naapurina tahtoi perkele anastaa sekä heidän tiluksensa että alustalaisensa.
Mutta heti kun pappi oli ruvennut maallisista asioista puhumaan, oli Jaana tuntenut sydämensä jäykistyvän. Mitä oli papilla niiden kanssa tekemistä? Eihän jumala kuitenkaan vaivaisesta syntisestä välittänyt. Eikä esivalta, ainakaan se, jonka tekemisiin Jaana oli joutunut, suinkaan voinut olla jumalan sijainen maan päällä. Pimeyden pääruhtinaan sijainen se oli. Epäilemättä, jos ihmisvoimat siihen riittivät, sitä oli kaikin mokomin vastustettava.
Kansanjoukko hajautui vähitellen. Kauppias avasi jälleen puotinsa ja liike lähti käymään entistä menoaan. Pappi pyysi kyytiä takaisin kaupunkiin, mutta joku eteläänpäin menevä matkustaja oli jo ehtinyt ennen häntä nimensä päiväkirjaan merkitsemään.
Papin täytyi hetki odottaa. Joku uskollinen sanankuulija lupasi hänelle hevosensa. Mutta se täytyi ensin käydä valjastamassa.
Jaana seisoi puodin portailla ja hoputti omaisiaan lähtemään. Hän tahtoi kaikin tavoin välttää Heikkiä. Mutta Holli-Reeta sanoi, että hänellä oli jotakin ostoksia, ja Iikka jutteli kaikessa rauhassa kylänmiesten kanssa. Mummo taas oli pistäytynyt pappia puhuttelemaan.
Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren, siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa?
Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.
Mitä se täälläpäin matkusteli? Olisipa Jaanan tehnyt mieli vetää hänet tilille käytöksestään. Miksi hän ei ollut tullut kadunkulmaan? Oliko oikein siten narrata köyhän lasta?
Mutta kyytipoika iski hepoa selkään ja kohona hurahtivat kärryt väistyvän helluntairahvaan lomitse.
23.
– Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.
– Mikä mies?
– Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.
– En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie tukkiherroja.
– Ei se tukkiherra ole.
– Mistä sinä sen tiedät?
Jaana viivytteli vastaustaan.
– Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.
– Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta myrtyneenä.
Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.
– Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen, sellainen, joka kirjoittaa...
– Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.
– Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.
Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.
– Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.
– Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias. Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.
– Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty, syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.
Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä vieraassa herrassa.
– Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.
– Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja lähettää lehtiin niitä.
– Maksaako se niistä?
– Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä viisitoista markkaa.
– Viisitoista markkaa?
Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.
– Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.
– Mistä hyvästä se antoi?
– Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.
Jaana ihmetteli.
– Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.
Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.
– Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.
– Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.
– Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.
– Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.
Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi herran.
Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.
– Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta, vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...
– Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.
– Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka Rönty mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.
– Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää, nauskahutti Nantta.
Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty katsoi häneen epäluuloisesti.
– Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.
– Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on toteltava.
– Esivaltaa! hymähti Jaana.
– Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei turhaan miekkaa kanna.
– Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo, joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.
Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.
– Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.
– Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.
– Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo taivas papille pahaa tehne.
Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.
– Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.
– Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen sitä ei ollut koko maailmassa.
Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle rakentanut.
Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin. Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.
Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin. Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta, jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin, että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi, mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä aivan ovensuu-penkkejä olla.
Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen itse toden teolla valistetuksi.
Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.
Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä esiintynyt edukseen.
24.
Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.
Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut pääkaupunkia olevankaan.
Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa, jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.
Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.
Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin. Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.
Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven, arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.
Se oli Heikki Kontio.
Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.
Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.
– Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.
– Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.
He kättelivät ja vaikenivat jälleen.
– Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.
– Ilman vaan kotoapäin.
Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.
Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä alottaisi.
– Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon povitaskustaan.
– Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.
– Nepähän ne kihlat.
Jaana purskahti itkemään.
Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä Jaanan silmien edessä.
– Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.
Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat tavallista upeammat.
Jaana itki kahta katkerammin.
Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä Jaanan kallotukseen.
– Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.
Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.
– Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä. Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.
Ei vastausta vieläkään. Maailma rupesi jo Heikin silmissä mustumaan.
– Otatko sinä sitten ne vai et? hän kysyi kärsimättömästi.
On tainnut tyttö ylpistyä siellä pääkaupungissa, hän ajatteli. Ei taida tavallinen tunkionluoja enää kelvatakaan hänelle. Herrojako himoittanee? Mutta kyllä Jaana erehtyi, jos luuli, että Heikki häntä tässä kehtaisi ruveta pitkin yötä passailemaan. E-ohoh! Mikä Jaana luuli oikein olevansa? Äläs eto kapine! Torpan tyttö hän oli, vaikka päässytkin kaupunkiin piikaletukaksi. Heikki oli tosin vaan maanmoukka, mutta kuitenkin talon isäntä. Ei räntännyt hänen tyhjää riijailla eikä jäädä yhden hameen jälessä haikailemaan. Kyllä hänellä toki otettavia kymmenen joka sormelle olisi, oli niitäkin, jotka helmat hampaissa vastaan tulisivat. Jos ei Jaanalle kihlat kelvanneet, niin olkoot kelpaamatta. Ei Heikki hänen tähtensä kauankaan itkupilliä soittelisi.
– Jaa taikka ei? kysyi hän jotenkin karskisti.
– Ei, Heikki kulta, sai Jaana nyyhkytystensä lomasta sanotuksi. Ei minusta ole enää sinun kihlakalujesi kantajaksi.
– Niin noh, sanoi Heikki ja nousi.
Hän ei ollut kuitenkaan tätä vastausta odottanut. Asiahan oli ollut jo melkein sovittu heidän välillään. Mikä siinä nyt muka kiikasti? Tyttö ei mahtanut olla oikein täysissä rahkeissaan.
Äkkiä lensi synkkä epäluulo häneen. Olisiko joku toinen tullut ja sotkenut välit? Mitä sen silmät muuten olisivat nuin viljoin vettä tiristäneet? Eivät ne tytöt tyhjästä tuolla tavalla itkeneet. Kenties oli joku toinen jo kokenut Heikin apajan?
– Kuulehan Jaana, hän sanoi. Mikä sinulla oikein on?
Jaana hyrski valtoinaan.
– Etteivät vaan olisi huonosti sinun asiasi?
– Huonosti ovat, pääsi Jaanalta.
Heti sen sanottuaan hän tuli levollisemmaksi. Kuului enää vain hiljaista ja tasaista tihuuttamista.
– Niin no sitten, sanoi Heikki painokkaasti.
Avioliitto oli nyt mahdoton hänenkin mielestään.
Se oli sitä myöten valmis. Mutta hän kysyi kuitenkin vielä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta:
– Herrako se on vai talonpoika?
Jaana ei vastannut. Kaikki rakkaus oli heti haihtunut Heikistä. Mutta mustasukkaisuuden kyy kähisi vielä hänen sydämessään.
– Taitaa olla niitä kisällimiehiä, hän lisäsi ylenkatseellisesti.
Eikä Jaana vastannut vieläkään.
– Hyvästi sitten, sanoi Heikki ja meni.
– Ja hyvästi ijäksi, hän jatkoi vielä itsekseen oven ulkopuolella.
Se sai nyt olla sillä hyvä. Eikä Heikki tahtonut enää koskaan sen koommin lapsuutensa petollista ystävää ajatella.
25.
Kuitenkin oli asia kovasti koskenut Heikkiin. Jaanan kuva ei väistynyt hänen silmiensä edestä.
Heikki tunsi, että hänelle oli tapahtunut verinen vääryys, mutta hän ei tiennyt ketä syyttää siitä.
Vihdoin kävi tämä viattoman kärsimyksen tunne hänelle niin tuskalliseksi, että hän jätti talon ohjat nuoremmalle veljelleen, otti perintö-osuutensa ja matkusti seuraavana kevättalvena Amerikkaan. Mahdollisesti vaikutti hänen lähtöönsä myöskin pelko arvannosto-asian seurauksista, sillä kauppias Luikarinen oli kivenkovaan kieltänyt hänet armoa pyytämästä.
Silloin oli Jaana jo synnyttänyt lapsen.
Lapsi kuoli heti syntymisen jälkeen. Tuskin ehti mummo hänelle hätäkasteen toimittaa.
Asia pidettiin salassa, mikäli mahdollista. Siitä levisi tieto kuitenkin Lentuan kylälle, jossa se ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Aviottomat lapset olivat näin maantien varressa tavallisia. Ihmeteltiin vaan, kuka lapsen isä oli. Yleisesti luultiin siksi Heikki Kontiota, jonka kanssa Jaanan muistettiin joskus seuraa pitäneen.
Kotonakaan ei tapausta minään maailmanlopun merkkinä pidetty. Isä oli tosin alussa noitunut vahvasti, sillä hän pelkäsi, että sikiö jäisi hänen elätettäväkseen. Holli-Reeta oli heti ottanut lusikan kauniisen käteensä, mutta päättänyt, ettei sitä ainakaan toista kertaa tulisi hänen kattonsa alla tapahtumaan. Jaanan oli joko etsittävä mies itselleen taikka mentävä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Veljillä ei ollut mitään puhumista. He pitivät paljon Jaanasta eivätkä puolestaan tahtoneet lisätä kiveä kuorman päälle. Mummo taas oli jo nähnyt liian paljon maailmaa hämmästyäkseen näin vähästä.
Jaanan juttuja poliiseista ja väkivallanteosta ei uskonut kukaan. Luultiin, että hän puhui päättömiä vain asian todellista laitaa peittääksensä. Kuitenkin katsoi Iikka Rönty velvollisuudekseen kertoa niistä myös kauppias Luikariselle.
Kauppias otti asian vasten luuloa hyvin vakavasti.
– Lähettäkääpäs tyttö minun puheilleni, hän sanoi.
Jaana ei tahtonut suurin surmin mennä. Mutta isä pakotti hänet.
Kauppias käveli kädet housun taskussa kamarinsa lattialla. Jaana seisoi ovensuussa. Kauppias kyseli ja hän vastasi, ujona, arkana ja punastuvana.
Lopuksi ojensi kauppias ystävällisesti kätensä hänelle:
– Tämä on isänmaallinen asia, hän sanoi, ja minä otan sen ajaakseni. Sinä olet saapa hyvitystä; siitä menen takaukseen minä, kauppias Simo Luikarinen Lentuan kylästä.
Kun kauppias sen kerran sanoi, uskoivat kaikki sen niinkuin jyrinpäivän ja pian levisi Lentuan kylälle tieto, että kauppias oli ottanut Jaanan jutun omille hoteilleen.
Se herätti paljon suurempaa huomiota kuin juttu itse. Ihmeteltiin ihmettelemästäkin päästyä, mitä kauppiaalta mahtoi olla Jaana Rönnyn tapaturman kanssa tekemistä.
Mutta Lentuan oppimattomat kyläläiset eivät tunteneet kauppias Luikarista. He tiesivät tosin, että hän oli etevä kauppakyky ja paha pappisvihollinen, samoin että hän kielsi asevelvollisia nuorukaisia menemästä laittomiin kutsuntoihin. Mutta he eivät tienneet, että kauppiaasta viime vuosina oli tullut koko väärän esivallan intohimoinen vastustaja. Taikka jos tiesivätkin, meni se puoli asiasta yli heidän ymmärryksensä.
Kauppias pitikin sanansa uskollisesti. Hän neuvotteli kaupungissa sekä lakimiesten että liiketuttaviensa kanssa, mutta sai heiltä sangen vähän lohduttavia tiedon-antoja. Syytöstä ei uuden virkamies-asetuksen mukaan voitu nostaa alintakaan esivallan palvelijaa vastaan, ilman että oli lupa hänen esimieheltään. Ja jos tällainen lupa myönnettäisiinkin, niin oliko syytös toteennäytettävissä? He epäilivät sitä. Parasta oli, että kauppias nykyisissä oloissa jättäisi koko jutun ja, jos hän tahtoisi, tekisi yksityisesti jotakin Jaanan hyväksi.
Kauppias mietti ja mietti. Hän tahtoi usein puhua Jaanan kanssa ja kutsutti tämän tuon tuostakin puheilleen. Jaana tuli ja näytti joka kerta kauppiaan mielestä yhä kauniimmalta. Kuinka olikaan, unohtui vähitellen asian isänmaallinen puoli häneltä ja Jaana tuli hänen yhä mieskohtaisemman huomionsa esineeksi.
Mitä jos hän itse naisi tytön?
Kauppiaalla oli harvoin jalot hetkensä, mutta kun ne hänellä olivat, haltioitui hän itse omasta jalomielisyydestään niin, että hän kohosi aivan huimaaville hengen kukkuloille. Eikö se ollutkin hänen suora velvollisuutensa? Hän oli luvannut hyvitystä. Ja eikö Jaana ollut hänen oman torpparinsa tytär? Isäntänä hän oli velvollinen pitämään huolta alustalaisistaan. Loukkaus röntyläisiä vastaan oli myöskin loukkaus häntä vastaan. Epäilemättä hän hankkisi Jaanalle hyvityksen niin kuninkaallisen, että se näkyisi kaivolta kotiin.
Kun tämä ajatus ensin hänen aivoihinsa välähti, hän olisi heti ylitsevuotavassa innostuksessaan ollut valmis Jaanan kanssa vaikka vihille menemään. Mutta sitten hän mietti tarkemmin asiaa ja huomasi, että hän jo oli vanha mies, jonka ei sopinut ruveta hupsuttelemaan. Sitten hän tuumi vielä tarkemmin asiaa ja päätti toistaiseksi olla Jaanalle siitä mitään mainitsematta.
Uusi ajatus oli kuitenkin jättänyt uuden uran hänen aivoihinsa. Hän alkoi katsella yhä enemmän toisilla silmillä Jaanaa, käski tämän aina istumaan, tarjosi konvehtia, pistipä jo pikkuleikinkin hänen kanssaan. Eikä hän huomannut itsekään ennenkuin hän jo oli ruvennut Jaanaa himoitsemaan.
26.
Kauppias kulki usein etelässäpäin. Sieltä palatessaan hän aina poikkesi Rönnyn mökkiin, jossa Iikka otti hänet avopäin vastaan ja toimitti heti hänen eteensä höyryävän puolikupposen. Yhdessä he istuivat sitten toisen tuvan puolella, istuivatpa usein päivän taikka yönkin, tinttasivat päänsä täyteen ja lausuilivat voimakkaasti sekä laajaperäisesti.
Oikeastaan se oli kauppias, joka lausuili. Hän oli jo usein tullessaan hyvässä hiprakassa. Silloin oli hänellä mahtavat sanat, vaikka eivät Iikankaan paljon perään antaneet, kun hän muutaman ryypyn vanhaksi pääsi. Kuitenkin pysytteli hän puheissaan enemmän säestäjänä.
Kerran kevättalvella tuli kauppias jo aamusta päivin.
Illalla kuuli Jaana eteisen läpi kulkiessaan seuraavan keskustelun.
– Kuules, Iikka! Sinä olet sellainen naukumaijan poika.
– Mitäpä tässä muutakaan köyhä mies. Hyvä jos röyhtäistä tohtii toisin päivin.
– Ei se ole sen köyhyyden takia, kyllä minä tiedän. Mutta se on siksi, että sinä muka olet linnassa istunut.
– Ei nyt puhuta siitä.
– Miksei puhuta? Kenenkä sinä et luule tässä tiilenpäitä lukeneen?
– Ei suinkaan kauppias.
– Vettä leipää on syöty. Mutta se on minun asiani. Olenko minä silti huonompi mies? Häh? Enkö minä elä niinkuin herra omalla turpeellani?
– Kyllähän kauppias.
– Noh? Mitäs puhut sitten?
– Kauppias ei sentään koskaan ole ollut kolmen markan mies.
– Nyt sanon minä sinulle yhden asian, Iikka: miehellä on kunniata niin paljon kuin mies kunniata ottaa. Siinä se koko konsti on.
– Onpa siinä konstia tarpeeksi.
– Sinulta se ei ainakaan enää synny. Sinä et ole koskaan osannut ottaa sitä. Olet vaan kädet ristissä odottanut, että muut tulisivat ja tarjoisivat sitä sinulle.
– Mitäs kun on pukinsorkka papinkirjassa.
– Sekös täytinen sinun käskee sitä näyttelemään? Olenko minä milloinkaan sinulta kirjoja kysellyt? Olenko pahaa sanaa sanonut? Häh? Sano nyt: olenko?
– Ei, eihän kauppias.
– Ja joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sinun pitää puraista luontosi, Iikka! Tämä maailma on tehty susia eikä ihmisiä varten.
– Taitaa olla niinkuin kauppias sanoo.
– Pure vaan pää poikki hävyltäsi! Ja muista minun sanoneen: "niin kauan huolta nähdä saa, kuin tahtoo sitä kantaa". Eikä se minun sanani olekaan, vaan erään Suomen suurimmista runoilijoista.
– Kyllä se kauppias osaa.
– Minä en ole käynyt kouluja milloinkaan. Mutta sanaa minä olen viljellyt ikäni ja kyllä minä noin sinnepäin tiedän, mitä maailmassa tapahtuu. Voisit sinäkin välistä vilkaista aviisia, Iikka.
– Ei ole tullut nuorena totutelluksi. Mutta ei taitaisi pahitteeksi olla.
– Se ikäänkuin sivistäisi sinua. Siten me paremmin viihtyisimme yhdessä. Sinäkin olet vaan sellainen kollo, Iikka. Mies kuin nuljuksen naula.
– Mitäpäs sitä muutakaan oppimaton mies.
– Näätkös, Iikka: minä olen niin yksin eikä kukaan ymmärrä minua. Mutta tässä rinnassa asuu paljon, paljon. Se menee kaikki hautaan minun kerallani.
– Kauppiaan pitäisi ehkä akottua.
– Minä olenkin miettinyt sitä. Mutta olkoon se meidän kesken.
– Vai on kauppias miettinyt? Älähän!
– On jo katsottukin. Hönkä ihminen kerrassaan.
– No, ei kummemmalla hevosella ajeta.
Jaana oli oikeastaan pistäytynyt vain juomaan eteisen suuresta sammiosta. Mutta kauppiaan sanat kiinnittivät niin hänen mieltään, että hän jäi uteliaana jatkoa kuuntelemaan.
Kauppias oli hänen mielestään todellakin oikeassa. Maailma oli tehty susia eikä ihmisiä varten. Ihmisellä oli siinä kunniata niin paljon koin ihminen kunniata otti. Mitä jos hänkin, Jaana, puraisisi luontonsa kerran? Huolta oli hänkin kantanut, tässä kuukaudet itkenyt ja tihertänyt. Mitä varten? Kenen hyväksi? Kiittikö häntä kukaan siitä? Eikö hän ollut ihminen niinkuin kaikki muut? Oliko hän silti huonompi muita, jos muut olivat olleet hänelle hävyttömät?
Jotakin sellaista hän oli itsekin joskus hämärästi tuntenut. Mutta kauppiaan sanat lykkäsivät kuitenkin häntä koko joukon eteenpäin niitä uusia kehitysmahdollisuuksia kohden, jotka vielä vetivät sikeätä unta hänen povessaan.
27.
Keväällä kuoli mummo.
Kauppias kävi yhä useammin Rönnyn mökissä. Silloin tällöin kutsutti hän myös Jaanan puheilleen. Näön vuoksi hän vielä joskus puhui hyvityksestä, mutta enimmäkseen jutteli vain minkä mitäkin, tiedustelipa myös Jaanan tulevaisuuden toiveita. Niistä ei Jaana vielä tiennyt itsekään. Hän sanoi vaan, että hän arvattavasti syksyllä palajaisi takaisin pääkaupunkiin, jossa hänellä valmis paikka oli. Se oli kauppiaankin mielestä kaikin puolin järkevintä.
Jaanan käynnit kauppiaan luona, samoin kuin tämän tiheät vierailut Rönnyn mökissä, kiinnittivät suuresti Lentuan kyläläisten huomiota. Ruvettiin kuiskuttelemaan yhtä ja toista eikä ollut aikaakaan, kun jo kuka tahansa voi vannoa, että Jaana oli kauppias Luikarisen jalkavaimo.
Myöskin Iikka Rönty kuuli siitä kerran kylällä käydessään.
Hän ilahtui sanomattomasti. Sehän olisikin paras ratkaisu heidän aineelliselle ahdingolleen. Jos kauppias vielä ottaisi Jaanan taloonsa, olisi kaikki niinkuin ollakin piti. Heidän vanhojen päiviensä vara olisi turvattu eikä hänen epäilemättä koskaan tarvitsisi suorittaa suurta velkaansa kauppiaalle. Kenties lahjoittaisi kauppias vielä mökinkin heille ikiomaksi, niin ettei heidän enää tarvitsisi mitään päivätöitä tehdä.
Kautta rantain hän koki urkkia Jaanalta, miten paljon kyläläisten puheessa perää oli. Mutta tyttö puri huulensa yhteen eikä osoittanut mitään luottamusta hänelle.
Iikka neuvotteli Holli-Reetan kanssa ja huomasi, että he olivat jotenkin yksimielisiä asiasta. Täytyi vaan nyt koettaa pitää hyvällä tuulella kauppiasta.
Tuli kesä ja syksy.
Vähitellen oli tapahtunut suuri muutos Jaanan koko ulkonaisessa olennossa. Tosin hän itki vielä joskus ja jäi niinkuin vähämielinen pitkiksi ajoiksi eteensä tuijottamaan. Mutta sitten nakkasi hän niskojaan, hänen päänsä kohosi ja hän voi äkkiä ja ilman mitään syytä helähyttää naurun niin kirkkaan, ettei sitä oltu kuultu ennen Rönnyn mökissä. Sitä iloa voi sitten kestää monta päivää perätysten, kunnes hänelle taas tuli huolellinen hetkensä.
Hän oli huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kauppias oli antanut yhä selvempiä viittauksia. Vihdoin rupesivat vanhemmatkin puhumaan jotenkin suoraan siitä. Heidän mielestään se oli todellinen onni Jaanalle. Hänen ei suinkaan pitäisi kauppiasta luotaan karkoittaa.
– Eipä se kuitenkaan vihille veisi, oli päässyt Jaanan suusta kerran.
Se oli isän mielestä sulaa hassutusta. Hyvästi oli hänkin Holli-Reetan kanssa toimeen tullut, vaikka olivat vieläkin vihkimättä.
– Vanhapa tuo on, hän oli toisen kerran ähkäissyt.
Holli-Reeta oli sen johdosta häntä nuhdellut perinpohjaisesti. Mikä vanha kauppias oli? Mies parhaassa ijässään. Ja jos nyt vähän vanha olikin, niin sitä parempi. Eipähän sitten enää niin paljon muiden jälessä juoksisi.
Kerran eräänä synkkänä syys-iltana ajoi kauppias heille. Kotvan toisessa tuvassa Iikan kanssa juopoteltuaan, hän pyysi saunaa, joka hänelle joutuin toimitettiin. Jaana käskettiin häntä kylvettämään.
– Minä en mene, sanoi Jaana.
– Mikä on, ettet mene? kysyi Iikka Rönty ja tunsi samalla, että hänen sisuksensa kiehahtivat.
– Menköön äiti. Se ei kuitenkaan osaa olla siivolla se kauppias.
Eikä Jaana tahtonut mennä, vaikka vanhemmat kuinka olisivat häntä kehoittaneet.
Iikka suuttui niin, että maailma pimeni hänen silmissään.
Kuitenkin hän hillitsi itsensä tällä kertaa. Mutta Holli-Reeta tarttui Jaanan tukkaan ja lupasi antaa hänelle sellaisen kukakäskin, että vielä viimeisellä tuomiollakin muistaisi neljättä käskyä vastaan rikkoneensa.
– Sitäkö täytistä sinä siinä taivastelet! hän huusi. Ala vaan laputtaa taikka vedän niin pitkin korvia, että viipperänä menet.
Jaana nousi kangaspuittensa äärestä. Hän muisti hyvin sen talvi-illan eräitä vuosia sitten, jolloin isä oli hänet tallissa piiskannut ja jolloin hän oli karannut kotoa.
Vanhempien esivalta oli jo silloin häntä syvästi katkeroittanut. Sen jälkeen hän oli tullut tuntemaan erään toisen esivallan, joka oli häväissyt hänet. Molempien sanottiin olevan jumalasta. Molemmat esiintyivät hänelle pelkkänä väkivaltana.
Isän suhteen olivat jo ennen viimeisetkin lempeät tunteet häneltä haihtuneet. Nyt kuuli hän korvissaan, miten kaikki siteet äidin ja hänen väliltään poikki karahtivat.
Hän tunsi seisovansa yksin maailmassa.
Eikä ainoastaan maailmassa, vaan maailmaa vastaan.
Yksilöllisyyden uusi tunne heräsi hänessä; sama, joka ennen oli vain itsesäilytyksen hämäränä vaistona hänessä esiintynyt; heräsi synkkänä, peljättävänä, onnettomuutta uhkaavana niinkuin ukkospilvi helteisen taivaan ääreltä kantaen helmassaan surmaa ja rankaisevia salamoita.
Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi lyönyt. Jos hänellä olisi ollut pyssy, hän olisi ampunut. Mutta hänellä ei ollut mitään.
Hänen silmänä iskivät tulta ja hän kirosi karkeasti.
– Mennään sitten, hän sanoi. Lyödään löyly kauppiaalle.
Hän meni. Porstuanovi paukkui hänen perässään niinkuin tykinjyske.
Sinä yönä antautui hän ensi kerran kauppiaalle.
28.
Viha oli ensimmäinen itsenäisen henkisen elämän oire Jaanassa. Myöhemmin tuli lisäksi toinen, nimittäin ylenkatse.
Joulun alla hän matkusti päätäpahkaa Helsinkiin.
Hänen palveluspaikkansa ruokarouvan luona oli täytetty. Mutta siistin näköinen kun oli ja sanoi saunassa syntyneensäkin, hän sattumalta pääsi saunoittajaksi erääseen pääkaupungin suureen kylpylaitokseen.
Se oli synkkä tyttö, joka seisoi vesi-ammeen vierellä ja pyysi pestäviä vuoroin toista vuoroin toista puoltaan kääntämään. Herrat yrittivät joskus laskea leikkiä hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä. Jaana tuskin kuuli heidän sanojaan.
Hän teki työnsä tyynesti ja täsmällisesti. Mutta hänen suunsa ympärillä oli kova piirre ja hänen suurissa silmissään oli jäinen kalpeus, joka teki kaiken leikillisenkin lähentelemisen mahdottomaksi.
Kotipuoleensa hän ei koskaan kirjoittanut.
Kauan jälkeenpäin hän kuuli tosin, että Lentuan kylällä oli tapahtunut kummia. Yöllä oli tullut aseellisia miehiä kaupungista, jotka olivat murtautuneet kauppiaan taloon, penkoneet siellä kaikki paikat ylös alaisin ja vieneet isännän itsensä vangittuna mukanaan.
Sen kertoi hänelle eräs Lentuan kylän tyttö, joka samoin kuin hänkin oli kerran lähtenyt piiaksi pääkaupunkiin. Nyt oli tämä naimisissa erään suutarinsällin kanssa. Heillä oli sievä koti Pitkänsillan takana.
Jaana kävi joskus pyhä-iltoina heitä katsomassa.
Suutari oli mielipiteiltään sosialisti, samoin hänen vaimonsakin.
He tapasivat hyvän oppilaan Jaanasta. Täällä hän kuuli ensimmäisen kerran elämässään mainittavan, että kaikki kapitalistit olivat rosvoja, että rikkaudet olivat kansan hiellä kootut, että porvarillinen yhteiskunta-järjestys oli kumottava, kaikki tasattava ja köyhän kansan tuhatvuotinen valtakunta perustettava. Sitäpaitsi hän kuuli vielä paljon tuotanto-välikappaleista ynnä muusta, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka herätti hänessä samaa salaperäistä kunnioitusta koin vieraat sanat, draaki ja Ruomi röyhkeä vanhassa virsikirjassa.
Ehdottoman tasa-arvoisuuden aate meni Jaanaan kuin terva puuhun. Siinä tuli avuksi hänen kristillinen lapsuus-uskonsa, jonka hän jo muuten tosin oli kokonaan kadottanut. Jos kerran kaikki olivat saman arvoisia jumalan edessä, niin miksi ei ihmisten edessä? Jos kerran kaikki olivat yhtä oikeutetut elämään, niin miksi saivat toiset elää ylellisyydessä, toiset puutteessa ja kurjuudessa?
Suutari vaimoineen oli jo sangen lähellä anarkismia, vaikka hän vielä tunnustikin edes jonkinlaisen esivallan tarpeellisuuden. Mutta Jaana meni pian heitä pitemmälle. Eikö kaikki esivalta ollut väärä? Miksi olla mitään lakeja ja laitoksia? Eikö kukin saanut tehdä, mitä tahtoi? Kenellä oli oikeus toisen vapautta rajoittaa?
Ja koska jumalaa nähtävästi ei ollut olemassa, niin ei siis myöskään ollut taivasta, helvettiä eikä viimeistä tuomiota. Maan päällä piti pahan saada rangaistuksensa ja hyvän palkkansa, jos mieli kansojen pyhän oikeuden milloinkaan päästä voitolle maailmassa. Mutta ketkä olivat tehneet sen enemmän vääryyttä kuin rikkaat ja vallassa-olijat? Ei olisi ollut mikään synti vetää heidät kaikki hirsipuuhun.
Suutari lainasi hänelle Ranskan vallankumouksen historian. Jaana luki sen ahmimalla, sillä se oli ensimmäinen maallinen kirja, joka oli sattunut hänen käteensä. Kansa oli siis kuitenkin kerran ollut vallassa. Kerran olivat maan mahtavat vavisseet. Miksi ei Bastilje vieläkin voinut tulla valloitetuksi? Miksi ei vieläkin voineet pudota kuninkaalliset päät?
Oliko giljotini jo tehnyt tehtävänsä? Eikö kaikki ollut kesken vielä? Eivätkö kansat vielä huoanneet orjuudessa? Miksi ne eivät katkaisseet kahleitaan?
Miksi ei myrsky mylvähtänyt? Oliko vanhurskas oikeus kadottanut väkikalpansa?
Uudet ajatukset syöksyivät ryöpyten kuin kevätvirrat kautta Jaanan viljelemättömien aivoerämaiden. Kapinalliset tunteet paisuttivat hänen poveaan. Hän eli vain verisissä ja vallankumouksellisissa mielikuvissa.
Mutta syvällä alla kaikkien hetken kuvien ja käsitteiden, hänen sydämensä koskemattomissa pohjakerroksissa, lepäsi harmajien sukupolvien perintö, isien ja äitien uskonnollinen mielenlaatu; nukkui niinkuin routa nukkuu Suomen suurilla sydänmailla, missä mustat vedet seisovat liikkumattomina hallaisissa rämeissä.
29.
Kävi paljon väkeä saunassa, miestä, naista, nuorta ja vanhaa. Kaikki ne kulkivat Jaanan jäntevien käsien kautta ja kaikki lähtivät sieltä ehompina entistään.
Myöskin monta tuttavaa tapasi Jaana täällä.
Ne olivat ylioppilaita ruokarouvan ajoilta. Ne tunsivat heti Jaanan, naljailivat, puhuivat politiikkaa ja kertoivat päiväkuulumia. Sitten muistivat ne äkkiä jotakin ja kysyivät, eikö Jaanalla ollut sulhanen kotipuolessaan ja eikö hänen ollut pitänyt mennä naimisiin.
– Se matkusti Amerikkaan, selitti Jaana heille lyhyesti.
Ylioppilaat käänsivät Amerikan hameriikiksi, olivat sukkelia mielestään ja tarjoutuivat Jaanalle sulhasen sijaisiksi. Jaanan täytyi usein naurahtaa heidän hullutuksilleen. Mutta sitten hän tuli heti hyvin totiseksi.
Yksi niistä oli sangen vakava. Se olikin maisteri ja hänellä oli kihlasormus vasemman käden nimettömässä. Hän oli paksu, turpea mies, Pouttu nimeltään, hartiat vankat ja leveät, hauvislihakset kuin atleetilla ikään. Hänen syvä bassonsa oli heti omiaan luottamusta herättämään.
Maisteri jutteli Jaanan kanssa vain ammattiasioista, kyseli, paljoko Jaana voi ansaita päivässä ja mitkä hänen elatuskustannuksensa olivat.
– Minä kirjoitan suurta yhteiskunnallista teosta Helsingin työväen-oloista, hän selitti.
Toinen, joka ei myöskään leikkiä laskenut, oli muuan nuori, hintelä näyttelijä. Hän oli silminnähtävästi rakastunut Jaanaan. Tarjosipa hän Jaanalle silloin tällöin teatteripiletinkin, milloin hänellä itsellään nimittäin oli siellä joku palvelija-osa.
Teatteri teki tärisyttävän vaikutuksen Jaanaan. Nuori näyttelijä halveksi komediaa. Siten sai Jaana nähdä vain suuria murhenäytelmiä.
Hän istui kädet ristissä, hartaana kuin kirkossa, kuunteli henkeä vetämättä jalojen tunteiden ja leimuavien intohimojen temmellystä, näki murheen murtavat voimat työssään, itki niin paljon kuin jaksoi ja väänsi aina välillä kuivaksi nenäliinansa. Näyttämön kuviteltuihin kärsimyksiin ja näyttelijäin tulkitsemiin tunnepurkauksiin hän itse runoili oman ilottoman elämänsä juoksun, itki yhdessä itkevien kanssa ja paloi pyhästä vihasta, kun vääryyden vallat suuria sankareita ja sankarittaria huojuttivat. Eipä ilman, ettei hän itsekin silloin katsonut seisovansa koko joukon tavallista ihmiskuntaa ylempänä.
Mutta tapahtui välistä, että nuo vääryyden vallat pistäytyivät myöskin sankarin omaan poveen ja löivät siellä synkkää, tuhoatuottavaa leikkiään. Silloin lakkasi Jaana heti itkemästä. Tämä ei ollut hänen mielestään mikään oikea murhenäytelmä. Hän tunsi itsensä pettyneeksi, tuli välinpitämättömäksi ja palasi kotiinsa pahantuulisena.
Kerran pyysi nuori näyttelijä luvan saada tulla Jaanan luokse kylään.
– Tulkaapahan, jos tahdotte, sanoi Jaana.
Hän asui eräässä pienessä kamarissa pihan perällä. Siihen mahtui juuri kaikki, mikä tarvittiin, sänky, pöytä, piironki, pari tuolia ja hellauuni. Ikkunalla kasvoi palsami ja elämänlanka jotka Jaana oli nähnyt kotipuolessaan jokaisen vähänkin toimeentulevan mökin lasilla. Mutta piirongilla kukki Kristuksen verenpisara; sen hän oli saanut lapsuudentoveriltaan suutarin vaimolta.
Näyttelijä tulikin eräänä sunnuntai-iltapuhteena. Hän oli ujo, tunsi kulkevansa luvattomilla teillä eikä tiennyt, mitä sanoisi. Jaana keitti kahvit hänelle ja ylläpiti tuon tuostakin katkeavaa keskustelua.
Lähtiessään tahtoi vieras suudella Jaanaa.
Jaana salli sen tapahtua, mutta aivan kuin armosta, suu mutrussa ylenkatseellisesti. Miksi hän ei voinut tehdä mieliksi tuolle? Hyvältä pojaltahan tuo tuntui, vaikka kovin arkalan asukkaalta.
Mutta kun poika tahtoi vetää hänet syliinsä, sysäsi Jaana päättävästi pois hänen käsivartensa. Samalla välkähtivät hänen silmänsä niin vihaisesti, että nuorukainen painoi päänsä alas ja meni musertuneena matkoihinsa.
Jaana jäi otsa rypyssä hänen jälkeensä katsomaan. Mutta sitten hän muisti pojan pyytävät silmät ja hän tunsi omituisen ylemmyyden ja säälin sekaisen tunteen heräävän povessaan.
– Hyvä poika se oli, hän ajatteli.
Eikä nuori näyttelijä enää koskaan sen koommin Jaanan sauna-numeroon ilmestynyt.
30.
Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt.
Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan muinaista suojattiaan.
Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista olosuhteista pelastanut. Hän olisi nyt jo voinut sen tehdä. Mutta hän ei uskaltanut, sillä parooni näytti hänen mielestään nyt niin vakavalta ja kunnianarvoisalta.
Sitäpaitsi oli parooni silminnähtävästi vanhentunut. Suru oli satanut lumen hänen hapsilleen. Hänen silmäluomensa olivat raskaat, hänen katseensa totinen ja tuijottava.
Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen suora vartensa käynyt kumaraan.
Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.
Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?
Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään, vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.
Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään muistuttamatta hänelle mitään.
– Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.
Jaana sanoi.
– Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.
Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan haihtunut hänen mielestään.
Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.
– Eikö siellä ollut hallavuosi? hän kysyi.
– On siellä ollut montakin, selitti Jaana.
– Niin, mutta minä tarkoitan noin kymmenkunnan vuotta sitten. Parikin nälkävuotta peräkkäin?
– Kyllä oli.
– Mistä kylästä sinä sanoit olevasikaan?
Jaana ei ollut kotoisin oikeastaan mistään kylästä. Mutta hän mainitsi Lentuan nimen.
– Juuri Lentuan, virkkoi parooni vilkastuneena. Siellä piti minun tyttäreni pienten lasten koulua.
– Oikeinko totta?
Jaanakin ilahtui niin, että häneltä hetkeksi unohtui peseminen.
– Kävinhän tuota minäkin sitä koulua, hän ilmoitti sitten.
Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.
– Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.
– Mikä?
Jaana ei ymmärtänyt.
– Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?
– Niin no, sanoi Jaana hämillään.
Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä? Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen, – kah, käytiin ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?
Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut miltei hauskempi ulkopuolella.
Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.
– Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu? hän kysyi.
– Eiväthän ne alussa tainneet ymmärtää, selitti Jaana. Mutta kun siellä ruvettiin vaatteita ja kenkiä ilmaiseksi jakamaan, niin kilvan ne sinne lapsiaan lähettivät.
Parooni hymyili. Se oli ollut hänen kasvatusopillinen periaatteensa, jonka hän kirjeessä oli neuvonut tyttärelleen. Lapset olivat puettavat, ennen kuin heitä ruvettiin sivistämään.
– Entäs ruokaa? hän kysyi. Annettiinko sitä?
– Annettiin. Kuka tahtoi, sai kotiinkin viedä.
Paroonin mielestä se oli niinkuin ollakin piti.
Kenties oli hänen Signe tyttärensä sittenkin tehnyt jotakin hyötyä tuolla? Se oli sellainen teosofi, tolstoisti, mikä lienee ollut, nyt sillä oli suuria sosialisia suunnitelmia ja niiden tähden ehkä kihlautunutkin tuon kansantaloutta tutkivan maisterinsa kanssa. Paroonin mielestä ei ollut hyvä, että naisilla oli liian paljon harrastuksia. Eikä hän pitänyt siitäkään oikein, että hänen tuleva vävynsä ei ollut aatelinen. Se oli nyt sitä ajan kansanvaltaista vaahtoa, jota sanottiin historiallisen kehityksen aiheuttamaksi.
Mutta hyväntekeväisyys oli paroonin mielestä ylempien yhteiskunta-luokkien inhimillinen velvollisuus. Siksi hän kyseli Jaanalta sangen tarkkaan, miten hätä-aputoiminta yleensä oli ollut nälkävuosina noilla jumalan koettelemilla perukoilla järjestetty.
Jaana kertoi, minkä osasi. Mutta hän muisti myös, mitä kauppias Luikarinen joskus jälestäpäin oli kiivaillut hänen isälleen Iikka Rönnylle. Hän kertoi senkin ja siten sai parooni jotakuinkin yhtäjaksoisen käsityksen siitä, mitä isänmaallinen hyväntekeväisyys oli köyhän kansan eduksi noilla nälkämailla takavuosina vaikuttanut.
31.
Olot maassa olivat olleet jo toiset kuin siihen aikaan, milloin Miina Rönty poikineen oli hiihtänyt mökistään varmaa nälkäkuolemaa pakoon. Kaikkialla oli onnellisemmilla tienoilla ryhdytty hädänalaisia avustamaan.
Pääkaupunki astui armeliaisuuden etunenään. Valtio antoi, kunta antoi, hyvät ihmiset antoivat. Muodostettiin komiteoita, järjestettiin iltamia, tanssittiin, laulettiin, soitettiin, kaikki kärsivän korvenkansan hyväksi. Oli äkkiä tullut kansalliseksi kunnian-asiaksi, ettei kukaan Suomessa saanut kuolla nälkään.
Ensimmäisen kerran elämässään huomasivat syrjäisen sydänmaankolkan asukkaat kuuluvansa johonkin suurempaan ja mahtavampaan yhteyteen. Heidän vaatimuksiaan hellittiin, heidän tarpeitaan kuulusteltiin, heille perustettiin lukutupia, kansankirjastoja, pienten lasten hoitoloita ja vanhojen koteja. Toimitettiinpa joku rohtola ja kunnanlääkärikin.
Myöskin rautatie heille luvattiin.
Jauhoja jaettiin luonnollisesti kaikkialla ilmaiseksi.
Ne olivat sanalla sanoen kaksi onnen ja maallisen autuuden ajastaikaa muuten niin kovaosaisille korpikylille.
– Laihojen vuosien sijasta heillä olikin lihavat, oli usein jälestäpäin pilkannut kauppias Luikarinen.
Monessa rajamaan mökissä, missä muuten hyvinäkin vuosina oli leivottu leipään puolet petäjäistä, syötiin nyt selvää ruista läpi vuoden. He eivät voineet toivoa muuta kuin että rakas jumala taivaassa antaisi tulla hyvin monta hallavuotta peräkkäin. Vähäväkisten lapset erinomaisissa hoitoloissaan oikein punersivat pelkästä terveydestä ja hyvästä ruokahalusta. Kansa lihoi silmissä ja sen keskipaino lisääntyi arveluttavasti.
Pahimmat päivät olivat vallasväellä ja talollisilla. Köyhä kansa lakkasi tekemästä työtä kokonaan. Renkejä ei tahtonut saada rahallakaan ja päiväpalkat pysyivät huimaavassa korkeudessa. Torpparit kävivät röyhkeiksi, itselliset aivan mahdottomiksi. Köyhälistö istui kruunun vellipatojen ääressä eikä enää vähempi-arvoisista isännistään välittänyt. Napina ja päivittely kuului kaikkialta tilanomistajien keskuudesta.
Heidänkin viljansa oli halla vienyt. Monen täytyi tehdä velkaa jauhokauppiaille. Toiset taas eivät kyenneet suorittamaan entisiäkään sitoumuksiaan. Silloin paukkuivat kalikkamarkkinat, tilat myötiin polkuhinnasta ja joutuivat suurille saha-yhtiöille.
Viisaat herrat Helsingissä tulivat kokoon, vetivät otsansa huolestuneisiin ryppyihin ja sanoivat:
– Tämä ei kelpaa. Köyhälistö tottuu täten elämään valtion ja yhteiskunnan kustannuksella. Heidän on tehtävä työtä, käsitöitä, suksia, haravia, kiuluja, ämpäreitä. Me ostamme heiltä kaikki ja lähetämme myötäviksi kaupunkien suuriin teollisuuskauppoihin. Siten lievitämme nälänhätää, mutta levitämme samalla käsityön taitoa ja lisäämme omia hätäapu-varojamme. Lyömme siis kolme kärpästä yhdellä iskulla, taikka oikeastaan neljä, sillä puhteet ovat pitkät pohjolassa ja jos kansa kerran tottuu kotiteollisuuteen, kohoaa samalla sen varallisuus, vireys, siveys ja säädyllisyys. Asialla on myös suuri kasvattava ja moraalinen merkityksensä, joka ennen kaikkea on huomioon otettava.
Seuraus siitä oli, että koko korvenkansa rupesi tekemään käsitöitä, ne, jotka osasivat, ja ne, jotka eivät osanneet. Tehtiin kilvan suksia, jotka juoksivat väärään, haravia, joista piit heti putosivat, astioita, jotka tuskin pysyivät koossa, ja kirvesvarsia, jotka olivat kauhistus jumalalle. Sukissa ei kantapää koskaan ollut oikealla paikallaan, vantuissa oli peukalo puustavillisesti keskellä kämmentä. Kukaan ei viitsinyt koettaakaan mitään kunnollista, sillä kaikesta maksettiin sama palkka ja kaikki kelpasi hätäapukomiteoille. Harvat käsistään-tekevät, jotka todella taisivat jotakin, huomasivat ammattinsa arvon äkkiä huimaavasti alentuneen. Maakunnan kotiteollisuus meni seitsemän penikulman saappailla alaspäin.
– Pääasia, ettei kukaan kuollut nälkään, päätti parooni pessimistisen ajatussarjansa.
Epäilemättä hän oli oikeassa.
32.
Jaana osasi hieroa. Se oli yksi niistä monista erinomaisista asioista, jotka hän oli perinyt mummoltaan.
Aluksi hän hieroi vaan saunassa, mutta sai pian työtä kaupungillakin. Parooni Manfeltin talossa hän kävi säännöllisesti kerran viikossa.
Täällä hän tapasi entisen opettajattarensa Signe-neidin. Joskus hän näki siellä myös tuon paksun, turpean maisterin, joka kirjoitti suurta teosta Helsingin työväen-oloista.
Maisteri oli Signe-neidin sulhanen.
Maisteri harrasti mitä pisimmälle meneviä kansanvaltaisia uudistuksia. Usein hän väitteli niistä vanhan paroonin kanssa.
Parooni vaipui aina hänen mentyään syviin mietteisiin.
Epäilemättä oli hänenkin mielestään valtiossa ja yhteiskunta-järjestyksessä paljon parannettavaa. Maailma ei ollut hänelle paras mahdollinen. Mutta hän mietti enemmän itse elämän suurta ongelmaa kuin sen muotojen osittaisia arvoituksia.
Kuitenkin kaikitenkin oli elämä itsessään ensimmäinen ja suurin armo-luojan antimista. Mutta maisteri sanoi, ettei se ollut mikään armo eikä lahja, josta ihmisen tarvitsi olla kenellekään kiitollinen.
Siis oli se oikeus. Siis oli jokaisella ihmisellä oikeus elämään.
Mutta olevissa oloissa, niin kauas kuin parooni maailmanhistoriaa tunsi, oli tämä oikeus aina ollut jaettu sangen epätasaisesti. Yksillä näytti olevan tavattoman suuri oikeus elämään, toisilla se oli jo paljon pienempi, kolmansilla sitä ei ollut kuin hiukkanen, neljänsillä ei nimeksikään. Mistä se johtui? Oliko niin, että väkevämmät olivat ottaneet pois kaiken oikeuden heikommiltaan?
Sitä ei parooni tahtonut myöntää mitenkään. Kuitenkin hän hyvässä sydämessään olisi suonut niin mielellään jokaiselle ihmiselle oikeuden elää. Mutta ellei jokaisella ihmisellä sitä ollut, niin kuka antaisi sen heille?
Jumalako? Parooni ei uskonut personalliseen jumalaan. Esivaltako? Eihän se voinut puuttua jokaisen yksityisen asioihin.
Ihmisten itsensä oli annettava se heille. Sen, jolla oli enemmän, oli annettava sille, jolla oli vähemmän. Parooni ei mitenkään voinut tulla muuhun johtopäätökseen.
Maailma oli parannettava hyvien ihmisten armeliaisuudella.
Mutta maisteri sanoi, että kaikki armeliaisuus oli alentavaa sille, jota kohtaan sitä harjoitettiin. Olisiko parooni itse tahtonut joutua armeliaisuuden esineeksi? Köyhälistö ei kaivannut armoa, vaan oikeutta. Ellei se saisi sitä, se ottaisi sen. Siksi oli yhteiskunnan paras jo ajoissa antaa se sille hyvällä. Muuten olisi sen pakko antaa ja antaa pahalla. Yksinkertainen valtioviisaus neuvoi parempi-osaisia luopumaan etuoikeuksistaan.
Tämä oli kokonaan vastenmielinen ajatus paroonille. Jos kerran parempi-osaiset voitiin pakottaa siihen, he siis eivät olleet väkevämmät. Heillä ei siis myöskään ollut mitään väkevämmän velvollisuuksia niitä kohtaan, joita nyt heikommiksi sanottiin. Heillä oli siis kaikki velvollisuudet vain itseään kohtaan, sillä nähtävästi oli elämä taisteloa, jossa jokainen tahtoi vallata itselleen niin suuren ja leveän jalansijan kuin mahdollista.
Siitäkö olikin kysymys? Siitäkö taisteltiinkin, kumpi oli heikompi, kumpi väkevämpi?
Nykyisen laskutavan mukaan olivat ne heikommat, joita oli vähempi. Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan. Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta. Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa.
Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.
– Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan Venäjällä.
Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti maisterin sanoihin.
Signe-neidin täytyi astua välittämään.
– Miksi elämän täytyy olla välttämättömästi taisteloa? hän kysyi. Miksi se ei yhtä hyvin voi olla rauhaa?
Ihmisellä oli hänen mielestään kyllin sotaa sisälläänkin. Siellä oli hänellä tarpeeksi tilaisuutta taistella, käskeä ja komentaa, vieläpä hallitakin, jos hän oli kyllin voimakas ihminen. Mutta muiden hallitseminen oli hänen mielestään ala-arvoista ja halveksittavaa; oli yhtä suuri häpeä hallita kuin tulla hallituksi.
– Tuo on nyt sitä tolstoismia, hymyili parooni kohauttaen olkapäitään. Sen mukaanhan kaikki esivalta olisi väärä?
– Niin onkin, sanoi Signe-neiti.
– Sen katsantokannan oikeampi nimi on anarkismi, lausui maisteri ankarasti. Onneksi on sitä käytännöllisistä syistä kuitenkin mahdoton toteuttaa.
Paroonin kylvettäjänä ja Signe-neidin entisenä oppilaana pyydettiin Jaana usein perheen yhteiseen kahvipöytään. Hänenkin läsnäollessaan keskusteltiin joskus näistä kysymyksistä. Kaikki käyttelivät sanojaan niin taitavasti, ettei Jaana tiennyt oikein, ketä oli uskominen. Parooni oli hänen mielestään oikeassa, maisteri oli oikeassa, mutta enimmän oikeassa oli kuitenkin Signe-neiti, sillä epäilemättä oli kaikki esivalta väärä ja kaikki hallitsevat ansainneet hirsipuun.
Mutta pahaa ei ollut pahalla vastustettava, sanoi Signe-neiti.
Sitä totuutta ei Jaana voinut koskaan omakseen tunnustaa. Se oli hänen mielestään sitä samaa joutavanpäiväistä lörpötystä, jota papit puhuivat ja jolla kaikkea vääryyttä maailmassa peitettiin ja pönkitettiin.
Samaa sanoi suutarikin, joka nykyään oli Jaanan vaikuttavin oppi-isä.
Paha, joka palveli hyvää, oli hyvä. Se oli suutarin yksinkertainen ja keskitetty uskontunnustus.
33.
Kapinan ja uhman henki, joka Jaanan päätä tätä nykyä piti pystyssä, jätti hänet toisinaan. Silloin itki hän illat pitkät kotonaan ja tunsi itsensä huonoimmaksi kaikista ihmisistä.
Hän mietti elämäänsä, sen onnettomia kohtaloita, ensimmäistä tuloaan Helsinkiin ja sitä häväistystä, joka täällä oli kohdannut häntä. Myös kuollutta lastaan hän muisteli joskus. Ja mitä enemmän hän muisteli, sitä vuolaammin virtasivat hänen kyyneleensä.
Erään sellaisen raskaan yön aamuna hän kertoi kaikki Signe-neidille.
Signe-neiti kauhistui. Oliko sellainen väkivalta mahdollista?
Hän itki itse ja ilmaisi heti ensi näkemällä maisterille Jaanan salaisuuden.
Maisteri päätti ominpäin ryhtyä asiaan.
Mutta kuka oli se huopahattuinen nuori mies, joka oli tarjoutunut Jaanan sirkus-kavaljeeriksi? Ja kuka oli se ilkeännäköinen mies, joka oli oikea syypää?
Maisteri pani liikkeelle kaikki salapoliisi-vaistonsa. Kenties tätä tietä päästäisiin niin monen muunkin mystillisen rikoksen jälille, jotka viime vuosina olivat yhteiskuntaa järkyttäneet.
Hän keskusteli asiasta eräiden puoluetoveriensa kanssa. Ne myönsivät tapahtuman kylläkin mahdolliseksi. Kaikki oli mahdollista tähän aikaan. Mutta mitä voitiin rikollisille, jos kerran järjestysvalta itse oli heidän kanssaan liittoutunut.
Mutta järjestysvalta tahtoi puhdistautua. Sitä vastaan oli liian raskauttavia huhuja liikkeellä, jotka se itsekin katsoi itselleen häpeällisiksi. Poliisimestari, jonka puoleen maisteri vihdoin mieskohtaisesti kääntyi, otti hänet sentähden vastaan varsin ystävällisesti.
– Syyllinen on saatettava rangaistukseen, hän sanoi. Mutta voitteko te antaa jotakin tietoa syyllisestä?
– Ja jos minä voin?
– Silloin on järjestysvalta tekevä tehtävänsä.
Hän lupasi sen kunniasanallaan.
Maisteri jatkoi tiedustelujaan. Niin tapasi hän kerran roistot Helsingin rautatie-asemalla. He seisoivat kaikessa rauhassa eräällä läpikulkupaikalla ja katsoivat tarkasti silmiin jokaista ohikulkijaa.
Maisteri tunsi heidät heti siitä yksityiskohtaisesta henkilökuvauksesta, jonka Jaana oli esittänyt hänelle. Siistinnäköinen, kiveräviiksinen nuori mies kuiskutteli erään toisen vanhemman miehen kanssa, jonka naama heti osoitti hänen kuuluvan yhteiskunnan alimpiin pohjakerroksiin.
– Vangitkaa nuo miehet! hän sanoi eräälle suomalaiselle poliisikomissariukselle, joka samalla kulki siitä ohitse. Nimeni Yrjö Antero Pouttu, filosofian maisteri.
Komissarius katsoi häneen kuin mielenvikaiseen.
Sitten hän hymyili sääliväisesti.
– Ne miehet eivät kuulu minun valtani alle, hän lausui matalalla äänellä.
– Hyvä, siinä tapauksessa minä telefonoin poliisimestarille.
Komissarius iski silmää tuttavallisesti.
– Ne miehet eivät ota mitään käskyjä vastaan kaupungin poliisimestarilta.
– Suoraan kuvernööriltä siis?
– Ylempää.
– Kenraalikuvernööriltä?
– Ylempää.
– Mahdotonta. Venäjän sisä-asiain ministeristöstäkö?
Komissarius kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Maisteri näytti kokonaan puusta pudonneelta.
– Se ei ole totta, hän sanoi kiivaasti.
– Kyllä, hymyili komissarius. Mutta maisteri on nähtävästi hermostunut.
Maisteri Pouttu syöksyi ulos. Hän oli vielä aivan topertunut komissariuksen tiedon-annosta.
Oliko se siis todellakin niin? Voiko mikään esivalta maailmassa käyttää sellaisia palvelijoita?
Maisterin täytyi tunnustaa itselleen, että asioiden tila oli toivoton. Mitkään hänen harrastamistaan kansanvaltaisista uudistuksista eivät olleet mahdolliset, niin kauan kuin lailla ei ollut voimaa eikä Suomen kansa saanut takaisin valtiollista itsemääräämis-oikeuttaan. Perustuslaillinen taistelu oli käytävä ensin ja passiivinen vastarinta vietävä voittoon, vaikka sen sitten olisi muututtava aktiiviseksikin.
Maisteri Pouttu tunsi tällä kertaa povensa paisuvan sangen aktiivisista edellytyksistä. Kenties ei ollut muuta keinoa? Kenties tuli kaikkien perustuslaillisten kansalaisten liittyä yhteen, suureksi aseelliseksi järjestöksi?
Mutta samana iltana istui Jaana kotonaan tuolla pienessä kamarissa pihan perällä ja koki opetella Internatsionalea – virsikanteleella.
34.
Niin liehuivat kerran liput tangoissa. Niin sanottiin kerran, että kansan tahto oli korkein laki Suomenmaassa.
Kansa tahtoi, ja kaikki valtion pyörät pysähtyivät. Kansa tahtoi, ja koko yhteiskunta-koneisto lakkasi toimimasta. Kansa tahtoi, ja järjestysvalta oli sen käsissä. Kansa tahtoi, ja junat, laivat, kaikki tottelivat sen määräyksiä.
"Allons enfants de la Patrie,
le jour de gloire est arrivé – –"Vanha parooni Manfelt tapasi itsensä hyräilemästä marseljeesia. Hänen tuleva vävynsä maisteri Pouttu oli kirjoittautunut kansalliskaartiin, hänen tyttärensä Punaiseen ristiin. Itse kulki hän pitkin katuja aamusta iltaan, teki käyntejä tuttaviensa luona, keskusteli kadunkulmissa uppo-outojen ihmisten kanssa ja koki sotilaan silmällä arvostella nykyisen aseman mahdollisuuksia. Nyt hän seisoi Nikolainkirkon edustalla Aleksanteri II:sen patsaan läheisyydessä ja näki Suomen leijonalipun hulmahtavan ilmaan senaatin, yliopiston ja poliisikamarin harjalta. Hänen selkänsä oli oijennut, hänen silmänsä sädehtivät.
Epäilemättä oli tämä vallankumous. Mutta missä olivat tykit ja sotilaat?
Komppania kansalliskaartia kulki reippain askelin yli torin. Hyvä tahti, hymyili parooni. Mutta missä olivat miesten kiväärit? Aikoivatko he paljain käsin käydä painimaan Venäjän tykkiväen, jalkaväen ja kasakkain kanssa? Eikö liehunut Viaporissa valtakunnan lippu, eivätkö seisoneet sotalaivat satamassa valmiina laukaisemaan?
– Seis! huudettiin hänelle venäjäksi.
Hän oli mietteissään kävellyt pari kadunristeystä ja tullut Uudenmaan kasarmin tienoille.
Katu oli suljettu. Venäläinen sotamies ojensi pistimensä.
"Contre nous de la tyrannie
l'étendard sanglant est levé –"Hänen täytyi kääntyä takaisin. Ei, tämä ei ollut mikään vallankumous. Tämä oli kevytmielinen kansanjuhla, jonka marsalkat ammuttaisiin ohjelman viimeisessä numerossa, nimittäin suuressa ja loistavassa ilotulituksessa.
Mutta iltapäivällä hän kuuli, että senaatti oli eronnut. Parooni Manfelt tunsi sydämensä säpsähtävän. Kenties tämä sittenkin oli vallankumous? Kenties tässä sittenkin tehtiin historiaa?
Tuli ilta ja yö.
Kaupunki lepäsi pilkkoisessa pimeydessä. Sähkö ei palanut, kaasu ei palanut. Venäläisten sotalaivojen heijastajat mereltä vain joskus sivelivät korkeimpia katonharjoja.
Parooni Manfelt seisoi ikkunansa ääressä. Mitään niin pimeätä ja synkkää hän ei muistanut nähneensä elämässään. Mitä tapahtui yössä? Miksi eivät pyssyt paukahtaneet? Miksi eivät tykit jyrähtäneet?
Hän oli yksin kotona. Signe-neidillä oli palvelusvuoro Punaisen ristin sairaalassa, joka oli erääsen koulurakennukseen järjestetty. Maisteri Pouttua hän näki vain silloin tällöin. Hän tuli kuin tuulessa, kertoi, mitä tiesi ja meni jälleen menojaan.
Posti ei kulkenut, sanomalehdet eivät ilmestyneet. Mutta sanottiin, että kaikkialla kautta koko Venäjän valtakunnan vallitsi tällä hetkellä sama pimeys, Kaspian merestä Arkangeliin ja Puolasta Siperiaan saakka. Kaikkialla oli suuri sunnuntai. Kaikkialla lepäsivät työtätekevät kädet. Mutta miljoonat aivot työskentelivät sitä ankarammin.
Parooni Manfeltista tuntui kuin olisi hänet äkkiä temmaistu irti koko ihmiskunnasta ja asetettu yksin seisomaan silmä silmää vastaan jonkin suuren ja tuntemattoman maailmanmahdin kanssa. Oliko aika loppunut? Oliko iankaikkisuus alkamassa?
Hän avasi ikkunan. Kolkko syystuuli puhalsi ohi hänen valkean päänsä huoneesen.
Talot nukkuivat pimeässä. Näytti siltä kuin olisi koko maailma mennyt levolle. Eivät ajurien rattaat rätisseet, eivät vierineet raitioteiden vaunut. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Mutta alhaalta kadulta kuului askeleita. Näkyi sieltä täältä salalyhty välkähtävän.
Ketä ne olivat, jotka kulkivat siellä yössä? Mitä siellä tehtiin ja mitä suunniteltiin? Oliko tämä vallankumous? Jos oli, miksi ei raikahtanut ratkaiseva huuto:
"Aux armes, citoyens! Formez vos bataillons! – –"
Silloin olisi asema ollut selvä parooni Manfeltin mielestä. Salama olisi valaissut yön, ihmiset olisivat nähneet toisensa ja yhtyneet. Mahdollisesti se olisi ollut epätoivoinen taistelu. Mutta oliko tämä pimeys toivorikkaampi?
Silloin se olisi ollut hänen mielestään vallankumous. Silloin hän kenties itsekin olisi vielä vyöttänyt miekan kupeelleen.
Jos koko kansa nousi, niin kuka voi silloin jäädä istumaan? Jos sen kerran täytyi tapahtua, jos isänmaan onni ja maine vaati sitä, niin eteenpäin sitten kaikki jumalan nimeen! Kerranhan kaikkien tuli kuolla. Miksi ei sitten yhtä hyvin voinut kuolla kunnialla?
Mutta ellei mikään todellinen vallankumous ollut mahdollinen, niin miksi sitten leikkiä vallankumousta? Sitä ei parooni Manfelt voinut mitenkään käsittää.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman verenvuodatusta?
Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa. Minkälainen oli sen aamu oleva? Syntyikö siellä jotakin pyhää? Oliko kansojen päivä koittamassa?
Miljoonat aivot työskentelivät tuon yön pimeydessä. Miljoonat ja taas miljoonat ajatukset risteilivät tuon synkän ja tähdettömän taivaankannen alla. Nekö kävivät sotaa keskenään? Sekö oli oleva tulevaisuuden vallankumous?
Silloin ei häntä tarvittu enää. Silloin hän voi mennä rauhassa levolle.
Mitä jos kaikki nuo lukemattomat ajatukset olisivat vapaita, varmoja ja itsetietoisia? Mitä jos jokaisen niiden takana seisoisi yksilö, joka tuntisi voimansa ja tarkoitusperänsä? Mitä jos ne kerran päättäisivät olla tottelematta niitä, jotka käskivät?
Silloin ei olisi mitään järjestysvaltaa enää. Silloin ei olisi mitään valtakunnan sotajoukkoja maalla eikä merellä. Silloin menisivät tyhjiin kaikki linnat ja valtaistuimet eikä jäisi jälelle muuta esivaltaa enää kuin jumalan kirkas päivä, joka paistaisi päälle vapaiden ihmisten ensimmäisen luomisen aamun ihanuudessa.
Vanha parooni värisi.
Hän sulki ikkunan nopeasti ja rupesi riisuutumaan. Oli vaarallista tuijottaa tuohon yöhön. Huumaavat harha-opit piilivät sen syvässä pimeydessä. Eikö marssinut siellä ainoastaan poliittinen vallankumous? Astuiko sen takana anarkismi ja nihilismi?
Vanha parooni Manfelt ei ollut koskaan ollut mikään leimuava isänmaanystävä eikä koskaan millään merkillisemmällä tavalla kansansa kohtaloihin vaikuttanut. Hän oli ollut nuorena iloinen upseeri, vanhempana suuri vivööri ja elostelija. Se isänmaanrakkaus, mikä hänellä epäilemättä oli, samoin kuin koko hänen muukin maailmankatsomuksensa, oli aina ollut vain jotakin ylimalkaista ja pintapuolista, sivistyneen miehen tavallista kiintymystä vapaampiin yhteiskunta-oloihin ja kunnioitusta omaa entisyyttään sekä sukunsa traditsioneja kohtaan. Isänmaa ei ollut koskaan astunut hedelmöittävänä valtana hänen sydämeensä. Se ei ollut koskaan tarvinnut häntä, yhtä vähän kuin hän sitä.
Nyt hän tunsi tarvitsevansa.
Hän ei tahtonut olla yksin tässä yössä. Hän tahtoi kuulua johonkin itseään suurempaan ja korkeampaan yhteyteen. Ja hän haki esille Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja rupesi niitä vesissä silmin vuoteellaan puoli-ääneen deklamoimaan.
Kynttilä liekutti yöpöydällä. Vanhan paroonin silmät painuivat umpeen.
Hän uneksi. Hän näki unta Napoleonista. Hän näki keisarin ratsastavan valkealla orhillaan, näki Austerlitzin aamun koittavan ja trikolorin liehuvan valtamerestä niin valtamereen. Mutta hän näki myös vanhan kaartin kaatuvan paikalleen ja kaartin takana kansan, miehiä, vaimoja, lapsia, kaikki riveissä, kaikki laulaen, kaikki saman suuren, surmaa ja elämää antavan tunteen elähyttäminä:
"Amour sacré de la Patrie,
conduis, soutiens nos bras vengeurs.
Liberté! Liberté chérie,
combats avec tes defenseurs! – –"35.
Jaana kulki nämä päivät kuin kuumeessa. Se oli siis vihdoinkin saapunut tuo suuri hetki. Hänenkin kylpylaitoksensa oli päälakkokomitean käskystä suljettu. Kukaan ei saanut tehdä työtä tänä kansan pyhän tahdon viikkona, jona vuosituhansien vääryydet kostettaisiin.
Suutari kuului kansalliskaartiin ja oli plutoonanpäällikkö. Hänen vaimonsa, joka oli erään hyvin tärkeän keskustoimikunnan jäsen, oli lähetetty ylimääräisellä junalla maaseudulle. Jaanalla ei ollut mitään luottamustointa. Kuitenkin hän oli kirjoittautunut Punaisen ristin jäseneksi.
Mutta sen hän oli tehnyt vain paremman puutteessa ja koska kaikki muutkin tekivät niin. Hän odotti. Eihän tämä vielä ollut kuin alkua. Missä olivat giljotinit ja hirsipuut?
Jaana kuuli, että poliisi oli pantu viralta. Se oli hänen mielestään aivan luonnollista. Mutta miksi ei heti erotettu kaikkia virkakuntia? Miksi mitään esivaltaa enää?
Hän oli itse mielellään antanut roponsa yhteiseen lakkokassaan. Mutta hän ei vaan voinut ymmärtää, miksi tarvittiin enää mitään yleisiä rahankeräyksiä. Miksi ei pankkeja ryöstetty? Miksi ei heti tehty yleistä tasajakoa?
Kuitenkin hän eli päivänsä riemuitsevassa juhlatunnelmassa.
Hänestä tuntui kuin olisi koko maailma nyt ottanut hänen asiansa ajaakseen, kuin hän itse olisi ollut koko tämän suuren ja valtavan liikkeen keskipiste. Kun hän kuuli, että junat ja laivat olivat köyhälistön käskettävissä, hän iloitsi siitä aivan kuin ne olisivat olleet hänen käsissään. Kun hän sai tietää, että kansa oli miehittänyt poliisikamarin, oli hänestä kuin hän itse olisi istunut sen pöydän takana ja jakanut määräyksiä, joita kadunkulmiin naulattiin. Hän pukeutui punaiseen, röijy hänellä oli itsellään ja hameen hän sai lainaksi eräältä ystävättäreltään. Hän liikkui päivät päästään Rautatien-torilla, kuunteli kiihoittavien kansanpuhujien sanoja ja odotti joka hetki ensimmäistä tuliluikkua tuprahtavaksi.
Eräänä aamuna puhui suutari. Jaana oli tunkeutunut aivan puhujalavan läheisyyteen. Suutari pauhasi sorrosta ja herrojen väkivallasta. Äkkiä katkesi häneltä ajatuksen juoksu ja hän jäi avuttomana eteensä tuijottamaan.
Silloin sattuivat hänen silmänsä Jaanaan.
– Tuossakin seisoo yksi väkivallan uhri, hän huusi.
Hän osoitti Jaanaa sormellaan ja kertoi parilla sanalla hänen onnettomuutensa. Kaikki katsoivat Jaanaan. Tämä oli karahtanut tulipunaiseksi. Häntä hävetti niin, ettei hän tahtonut voida pysyä paikoillaan. Kuinka suutari saattoikaan? Miksi ei häneltä ensin kysytty, tahtoiko hän onnettomuuksineen tulla yleisen huomion esineeksi?
Mutta suutari oli taas päässyt alkuun ja jatkoi kasvavalla intohimolla puhettaan. Hän puhui marttyyreistä. Silloin kohosi Jaanan pää. Epäilemättä oli hänkin marttyyri. Se ei ollut mikään häpeä, jonka tähden tarvitsi punastua. Kunnia se oli, suurin mikä voi ihmisen osaksi tulla. Marttyyrit valmistivat tietä tuhansille.
Hän tunsi, että kivi putosi hänen sydämeltään.
Ennen aavistamaton valkeus täytti hänet. Hän ei ollut siis turhaan kärsinyt, hänenkin huolensa ja huokauksensa olivat siis osana siinä pilvenpiirtävässä tuskan vuoressa, joka nyt vyöryisi maailman mahtavien päiden ylitse. Miksi ei hän ollut enempi kärsinyt? Sitä suurempana olisi kostonpäivä nyt koittava hänelle.
Ja Jaana meni sinä iltana kotiinsa silmät säkenöivinä ja povi paisuvana uusien surujen ja itkujen hämärästä ikävöimisestä. Kaikki hän tahtoi kestää, kaikki kärsiä, jos se jollakin tavalla voisi olla onneksi kansan tuomiopäivälle ja tulevaisen vanhurskaalle vihalle.
Eräs seppä, johon hän Rautatien-torilla oli tutustunut, saattoi häntä. He istuivat yhdessä ja pakinoivat innostuneina myöhään yöhön. Seppä oli, samoin kuin Jaana tietämättään, anarkisti. Heidän tuumansa kävivät yhteen ja kun heidän vihdoin piti puoli-yön aikana erota, he löivät lujasti ja toverillisesti kättä toisilleen.
– Huomenna siis, sanoi seppä.
– Huomenna, sanoi Jaana.
Mutta samalla muisti seppä, ettei hänellä oikeastaan enää mitään majapaikkaa ollutkaan. Juuri vähän ennen lakkoviikon alkamista olivat pomot hänet kortteeristaan karkoittaneet, sillä kekseliäällä perustelulla muka, ettei hän ollut maksanut asuntovuokraansa. Kun pomot taas jollakin toisella yhtä rikkiviisaalla tekosyyllä olivat hänet konepajasta jo aikoja sitten erottaneet, ei hän ollut tullut vuokranneeksi uuttakaan asuntoa, vaan oli viettänyt yön siellä, toisen täällä, tullen etupäässä toimeen vain omien suurten ajatustensa antimilla.
– Täytyy kärsiä vakaumuksensa tähden, sanoi seppä.
Se oli Jaanan mielestä kerrassaan sankarillista ja hän tarjosi heti sepälle yösijan omassa kamarissaan.
Seuraavana päivänä sanottiin, että lakon tuli päättyä. Se oli Jaanan mielestä tuiki käsittämätöntä. Päättyä? Miksi? Kaikkihan oli vasta alussa.
Sanottiin, että herrat olivat saaneet eräitä lakeja ja oikeuksia. Ne eivät Jaanaa liikuttaneet. Eihän proletariaatti ollut vielä saanut mitään. Oliko katkaistu kaulaa vielä yhdeltäkään möhömahalta?
Seppä selitti hänelle, että herrat olivat pettäneet kansan asian. Lakkoa oli jatkettava. Kukaan ei saanut mennä työhön.
– Minä en ainakaan mene, hän sanoi.
– Enkä minä, vakuutti Jaana.
– Yksimielisyys on proletariaatin voima, selitti seppä. Mutta onko sinulla jotakin suuhun pantavata?
Jaana haki esiin, mitä hänellä oli. Seppä söi hyvällä ruokahalulla.
– Ei sinulla ryyppyä ole? hän kysyi.
Ei ollut Jaanalla.
Se oli suuri vahinko sepän mielestä. Ryyppy olisi ikäänkuin kirkastanut luontoa ja lisännyt heidän toverillista mielialaansa.
– Herrat ovat sulkeneet kapakat, hän sanoi, ettei proletariaatti tulisi tietoisuuteen omasta voimastaan.
He lähtivät molemmat yhdessä kävelemään. He näkivät senaatintorilla jaettavan joitakin lappuja joita vallasväki riemuiten näytteli toisilleen. He näkivät vanhojen herrojen itkevän ilosta ja nuorten poikien huutavan ja hurraavan kadunkulmissa.
Sanottiin, että Suomi oli saanut takaisin valtiollisen itsenäisyytensä.
Mitä se heitä liikutti? He eivät tunteneet asemansa vähääkään entisestä parantuneen.
Torilla he tapasivat suutarin.
– Lakko täytyy nyt lopettaa, hän sanoi.
He eivät voineet uskoa korviaan.
– Se on keskuskomitean käsky, selitti suutari. Ja toisakseen, me olemme saaneet kaikki, mikä tällä hetkellä on ollut mahdollista.
– Mitä me olemme saaneet?
Jaana ja seppä korottivat ääntään uhkaavasti.
– Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, selitti suutari. Äänestyslippu on nyt se ase, jolla me tulemme maan valloittamaan.
Hän meni menojaan. Mutta Jaana ja seppä katsoivat toisiinsa tyytymättöminä.
– Suutari on liitossa herrojen kanssa, sanoi seppä vihdoin.
– Hän ei ole mikään oikea toveri, lisäsi Jaana.
Unioninkadulla tuli maisteri Pouttu heitä vastaan. Hän tervehti ystävällisesti.
– Me olemme voittaneet! hän huusi ohimennen.
Te olette voittaneet, ajatteli Jaana. Kuitenkaan hän ei sanonut sitä.
Mutta he päättivät sepän kanssa, ettei vallankumous saanut jäädä tähän. Mikä oli onnistunut kerran, onnistuisi toisenkin kerran. Mutta silloin ei ollut päästettävä herroja asioita sotkemaan.
36.
– Kaikki herrat helvettiin, sanoi seppä.
– Pää poikki ja jalat jokeen, paransi Jaana.
He kaksi tunsivat olevansa oikeita tovereita.
He olivat täysin yksimielisiä siitä menettelytavasta, jota oli seurattava. Täytyi takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Kerran oli heidänkin vuoronsa tuleva.
Seppä jäi sitten Jaanan luokse asumaan. He elivät niinkuin mies ja vaimo.
Kumpikaan heistä ei mennyt työhön. Mutta Jaanalla oli säästöjä ja he elivät jonkun aikaa molemmat niillä.
Seppä oli juoppo ja seuraa rakastava. Heidän kamarinsa tuli keskukseksi monelle hengenheimoiselle vapaalle kansalaiselle, jotka eivät mitenkään voineet taipua lainalaisen yhteiskunnan orjuuttaviin ja kaikkea pyhää yksilöllisyyden tunnetta polkeviin ikeisiin. Jaana oli heidän kaikkien kuningattarensa.
Täällä ei ollut orja kukaan. Täällä vallitsi vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Kaikki oli yhteistä, niin Jaana kuin Jaanan rahat. Elettiin niinkuin viimeisten päivien pyhät ja toivottiin tuhatvuotisen valtakunnan suurta aamu-aurinkoa koittavaksi.
Oikeastaan heillä oli jo tuhatvuotinen valtakunta. Vahinko vaan, että se loppui samalla kuin Jaanan kassa. Heille ei jäänyt silloin elääkseen muuta kuin heidän oma suuri ajatuksensa, joka yhdisti heitä: tavaran tasaaminen.
Silläkin voi elää jonkun aikaa.
Mutta sitten sai järjestysvalta vihiä heistä, teki tutkimuksiaan, tuli eräisiin tuloksiin ja otti kiinni yhdestä apajasta koko kumppaniston.
Jaana pääsi pian takaisin vapaalle jalalle. Häntä vastaan ei mitään erikoisemmin raskauttavaa ilmestynyt. Toiset eivät olleet yhtä onnellisia ja jäivät edelleen niiden lujien lukkojen taakse, jotka poroporvarillinen yhteiskunta on keksinyt kaikkien todella vapaiden yksilöiden kiusaksi ja kauhistukseksi.
Jaana oli siis jälleen puilla paljailla. Hän sai kuitenkin paikan eräässä pienessä saunapahaisessa laitakaupungilla.
37.
Jaana eli nyt täydellistä henkistä kaksoiselämää.
Vankina ollessa olivat syvyyden lähteet läikähtäneet hänen sydämessään ja hän oli jälleen löytänyt lohdutuksen isiensä ja äitiensä uskonnosta. Mutta vankilan ulkopuolella kohtasi taas ajan kapinoitseva henki hänet, tarttui hänen tukkaansa ja pudisti, niin että hänen täytyi mennä myrskyn mukana ja seurata sitä hapset hajallaan.
Toisin päivin hän puki itsensä mustiin, toisin punaiseen.
Kun hänellä oli mustat päivänsä ja yönsä, hän luki raamattua, itki, kävi kirkossa, oli suurimman epätoivon partaalla, kunnes rauhan palmumetsät hiljaa alkoivat humista hänen korvissaan. Silloin hän voi myös joskus illalla ilmestyä vielä entisen opettajattarensa Signe-neidin luo, joka ei enää neiti ollutkaan, vaan maisteri Poutun onnellinen vaimo. Täällä hän tahtoi puhua talon emännän kanssa iankaikkisuuden asioista, istui usein myöhään yöhön ja lähti kyynel silmänurkassa, kiitellen ja kostellen ihmisten laupeutta ynnä sen Isän hyvyyttä, joka asui heidän omissatunnoissaan.
Punaisina päivinään hän näki verta. Silloin hän vietti hurjaa ja epäsiveellistä elämää, seurusteli vain yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja takoi heidän kanssaan monta rohkeata ja mielenvikaista suunnitelmaa lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen hävittämiseksi. Silloin hän uneksi vain vallankumousta, silloin pyörivät vain pääkallot hänen sielunsa silmien edessä, talot olivat hänelle vain sopivia painoja dynamiittipanosten päällä ja lyhtypatsaat hirsipuita. Silloin hän myös joskus ilmestyi tuttavansa suutarin perheeseen ja tahtoi keskustella siitä, mikä hänen mielessään paloi sammumattomana kalkkina.
Suutarista oli tullut tyyni sosialisti, samoin hänen vaimostaan. Joskus he voivat vielä innostua Jaanan kanssa vallankumouksesta, mutta mieluummin he puhuivat jostakin muusta. Vaimo, joka oli Jaanan kasvinkumppali, sai silloin tällöin tietoja kotipuolestaan. Täällä sai Jaana kuulla, että kauppias Luikarinen oli palannut vankeudesta ja että koko Lentuan kylä oli nimellisesti liittynyt sosialidemokraattiseen puoluejärjestöön. Kerrottiinpa vielä, että siellä puuhattiin osuuskauppaakin. Mutta muuten olivat lentualaiset kaikki asestettuja anarkisteja eikä kauppias Luikarinen uskaltanut enää liikkua illoin ulkona, sen jälkeen kuin häntä vastaan eräänä pimeänä syys-yönä oli tehty epäonnistunut murhayritys.
Jaana kuunteli ahnaasti näitä tietoja. Hänellä oli monta tuttavaa Punaisessa kaartissa, vaikka hän itse ei ollut koskaan tullut sen naiskomppaniaan kirjoittautuneeksi.
Muuten hän lähti aina sangen tyytymättömänä suutarin perheen luota. Sen mieto vallankumouksellisuus ei miellyttänyt häntä. Hän olisi tahtonut seurustella jakopiinien ja sansculottien kera, tehdä Marat'n ja Robespierren sankaritöitä. Samoin, vaikka ei yhtä selvästi, hän tunsi myös mustina päivinään kaipaavansa jotakin muuta kuin sitä haaleata uskonnollisuutta ja ihmis-ystävyyttä, jota hänelle maisteri Poutun perheessä tarjottiin. Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumalaa hän kaipasi, kuluttavaa kuin tuli ja kiivasta kuin jalopeura. Hän halasi rikkoa toden teolla, mutta myöskin tulla toden teolla rangaistuksi.
Häntä ei miellyttänyt tämä penseä kaksinaisuus. Hän olisi tahtonut paljon jyrkempää ja leimuavampaa kaksinaisuutta. Kapinan, uhman ja syyllisyyden veriruskeita ruusuja hän ikävöi, mutta tuta myöskin kaikki katumuksen ja itsekidutuksen skorpionit ihossaan.
Ja sitten hän tahtoi, että lumivalkeat siivet kasvaisivat hänen selkäänsä ja hän leijailisi kautta ilman suoraan jehovan seitsemännen taivaan ihanuuteen.
Hän tahtoi sanalla sanoen oikeata taivasta ja oikeata helvettiä, juuri sellaisia, joiksi juutalaisten jumala ne oli luonut, eikä mitään niiden väärennettyjä, väljähtyneitä ja laimistuneita välimuotoja. Ja hän toivoi, että hän saisi esimaun niistä molemmista jo ennen kuolemaansa.
Kerran oli hänellä punainen päivänsä.
Tykit jyrisivät Viaporissa. Sanottiin, että proletariaatin hetki oli tullut.
Jaana ei sitä uskonut enää. Kuitenkin sykki hänen sydämensä kiivaasti, kun hän kuuli, että Punakaarti oli kutsuttu lippujensa alle.
Hän seisoi varhaisena aamuna Tähtitornin mäellä tiheässä kansanjoukossa. Päivä paistoi päälle peilityynten vetten ja salmien, joiden kahden puolen valkeat savupilvet tuprahtelivat. Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus. Päälinnoituksen temppelien kupoolit kimmelsivät pilvettömän taivaan alla, jonka laelta keskikesän nouseva aurinko säteili ruhtinaallisena yli ystävien ja vihollisten. Silloin tällöin putosi tykinluoti viheriöitsevien saarten väliin, jotka keinuivat kuvastavassa vedessä niinkuin kukitetut laivat taikka pitkät, lehtipurjeiset kirkkoveneet Suomen suurilla järvenselillä. Jokainen luoti, joka upposi ulapalle, pystytti haudalleen huimaavan korkean ja kapean vesipatsaan. Jaanasta oli ensin kuin olisivat lapset käyneet leikkisotaa taikka iloinen talkooväki puhaltanut poskistaan summattoman suuria tupakkakiehkuroita.
Mutta yhtämittainen jyrinä ilmassa täytti pian hänen sielunsa pyhällä vavistuksella. Jumalan lapset siellä kävivät sotaa, kuolon viikatemies siellä teki korjuutaan. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut korkeampien voimien ympäröimänä, vaistomaisesti hän risti kätensä ja rukoili äänettömästi itsekseen: "Isä meidän, joka olet taivaassa."
Kansanjoukko hänen ympärillään seisoi mykkänä kuin kirkkomäellä. Tämä näky vaikutti heihin kuin jumalanpalvelus. Täytyi olla hyvin hiljaa, ettei häiritsisi sitä.
Mutta illalla muutti maisema luontoaan. Taivas oli pilvessä, teräsharmaat aallot löivät raskaasti rantamiin. Oli ilmestynyt ulapalle suuria sotalaivoja, joiden sivut välkkyivät väkevässä, sinertävässä valossa, jyristen ja salamoiden synkän pilven alta kohti kapinoitsevaa linnoitusta. Silloin loimottivat myös Jaanan silmät Tähtitornin mäellä. Ahnaasti, suu puoli-avoinna ja sieraimet levällään hän tuijotti tuohon häikäisevään valoviivaan, sininen tuli tunki hänen aivoihinsa ja oli kuin olisivat aavat aallot ja pitkät pilvenrannat yhtyneet hänen ylitsensä suureksi, kumisevaksi tyhjyydeksi, jossa pimeys oli syvyyden päällä, mutta jumalan henki jyrisi autioiden vetten päältä: "Tulkoon valkeus."
Mutta valkeus ei tullutkaan.
Sanottiin seuraavana päivänä, että kapina oli kukistettu. Sitäkään ei Jaana uskonut enää. Hän eli yhtämittaisessa haltioitumisen tilassa eikä tiennyt enää itsekään, mikä hänen mielestään oli mahdollista, mikä mahdotonta.
Sinä päivänä hän kuitenkin puki itsensä mustiin. Illalla hän istui yksin kotonaan ja luki raamattua. Hänen eteensä sattui ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudes luku.
"Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä ja siittivät tyttäriä; niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat emänniksensä kaikesta kuin he valitsivat. Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhtelemaan ihmistä (sanan kautta) iankaikkisesti, sillä hän on liha; sentähden olkoon hänelle aikaa sata ja kaksikymmentä ajastaikaa. Siihen aikaan olivat sankarit maan päällä; ja myös sitte kuin Jumalan pojat makasivat ihmisten tytärten kanssa ja he olivat siittäneet heille lapsia: nämä olivat valtiaat, ne muinen kuuluisat miehet." – – –
Jaanan silmät loistivat kummallisesti.
Miksi ei ollut enää se aika? Miksi eivät Jumalan pojat enää tulleet ihmisten tytärten luo?
Hän sulki kirjan ja rupesi hitaasti riisuutumaan. Mutta hänen poskensa hehkuivat hekkumallisella punalla ja hänen sydänalaansa viilsi niinkuin olisi tulinen rauta ratkonut hänen sisälmyksiään.
Jaanan asunto oli tähän aikaan eräässä laitakaupungin talon matalakattoisessa vinttikerroksessa.
Huonekaluston muodosti pääasiallisesti sänky, mutta se olikin sitä tilavampi, mahtavampi ja silmiinpistävämpi. Sängyn vastakkaisella seinällä oli suuri peili, jonka edessä hänen oli tapana iltatoalettinsa suorittaa.
Tällä kertaa hän teki sen tavallista perinpohjaisemmin.
Vaatekappale vaatekappaleelta paljastui hänen valkea, synnillinen ihonsa, kunnes hän seisoi kokonaan alastomana. Hän peilaili itseään, kääntelihe, keikisteli, ojensi käsivartensa ilmaan, hymyili, ihastelihe ja astui askeleen eteenpäin. Taas hän astui toisen taaksepäin, pani käsivartensa niskaan, keinutteli lanteitaan, punnitsi rintojaan ja huomasi ne täysipainoisiksi. Hetki hetken perästä kului eikä Jaana muistanut levolle menoaan.
Huone valkeni vähitellen. Nouseva aurinko, jonka kultaiset säteet sattuivat tähänkin tomuiseen vinnin-ikkunaan, tapasi hänet vielä seisomasta kuvastimensa edessä ja omaa aistillista kauneuttaan imehtimästä.
38.
Seuraavana päivänä hän pukeutui jälleen punaiseen.
Hän seisoi erään torin varrella ja näki väkijoukon estävän raitiotie-vaunun kulkemasta. Hän näki kunnallisen suojakaartin marssivan esiin aseet kädessä, kivien lentelevän, revolverien paukkuvan ja punakaartilaisten vastaavan tuleen.
Äkkiä huudettiin jostakin:
– Pois tieltä!
Jaana kurotti ahnaasti kaulaansa katukäytävältä. Hän näki syöksyvän esiin kymmenkunnan kivääreillä varustettua miestä, pysähtyvän, tähtäävän ja laukaisevan. Eräitä kunnalliskaartilaisia kaatui. Kansa puhkesi riemuhuutoihin.
– Pois tieltä! Meidän pojat ampuu.
Jaanakin huusi muiden mukana. Hän tuskin huomasi sitä itse. Hänen sieraimensa olivat laajentuneet huppeloivan hurmeen hajusta, maassa makaavien ruumiiden näky tenhosi hänen silmiään. Hän unohti, missä hän oli ja kuka hän oli, hän kuuli vain ympärillään paukkuvat laukaukset ja ymmärsi, että tässä tehtiin kuolemaa, että proletariaatin päivä oli koittanut ja tullut koston hetki veripurppurainen.
Uusi yhteislaukaus. Lisää kaatuneita ja haavoitettuja.
Kunnalliskaarti hajosi. Kiväärimiehet tekivät kokokäännöksen ja katosivat.
Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut.
Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää tätä. Koko tapaus oli hänestä niin järjetön, niin typerä, niin mielenvikainen, ettei sille ollut vertaa kansojen historiassa. Taistelivatko nyt Suomen kansalaiset keskenään? Nyt kun kaikki kerran oli saavutettu? Nyt kun Suomi oli saanut takaisin lainalaisen vapautensa ja ikivanhan itsenäisyytensä? Miksi nyt juuri panna kaikki alttiiksi? Miksi nyt juuri sekoittua Venäjän valtakunnan keskinäisiin kapinakysymyksiin? Eivätkö nuo ihmiset tienneet, että hallituksen sotajoukot olivat voittaneet ja että kaksipäinen kotkalippu jälleen liehui Viaporissa? Tahtoivatko he vartavasten valmistaa Venäjän armeijoille tilaisuuden tunkeutua rautaisena kiilana Suomen vasta toipuvaan yhteiskuntaruumiiseen?
Äkkiä hänen silmänsä pimenivät. Hänen sydäntään vihlaisi niin, että hänen täytyi nopeasti painaa sitä kädellään.
Hän näki jotakin kuulumatonta.
Ruumiita hän oli nähnyt ennen, laukauksia hän oli kuullut ennen, seisonut sodassa hän oli ja katsonut silmiin kuolemaa. Mutta nyt näki hän jotakin, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt eikä edes unissaan voinut uskoa mahdolliseksi.
Hän näki nuoren, pitkä-palmikkoisen naisen hyppelevän kadulla ja potkivan kuolleita, maassa makaavia kunnalliskaartilaisia kasvoihin.
Se oli Jaana. Hän ei ollut voinut hillitä itseään enempää. Hän oli hullaantunut veren ja ruudin hajusta, koston hekkuma oli hänet haltioittanut, hän hyppeli, hän tanssi höyryävien ruumiiden kesken ja potki niitä kasvoihin, rintaan, kaikkialle, huutaen, huitoen, leimuten kuin lieska punaisessa puvussaan.
Oli jotakin niin peljättävää, jotakin niin alkuaikaista ja metsänpetomaista tässä näyssä, että vanha parooni Manfelt horjahti ja tapasi avuttomana käsillään ilmaa. Hänestä oli kuin olisi hän nähnyt silmiensä edessä ilmi elävänä itse Baabelin porton ja lohikäärmeen, joka karkeloi riemuitsevaa kuolemantanssiaan tomuksi menevän maailman raunioilla.
Mutta tuo pitkä palmikko, joka häilyi ilmassa? Eikö hän ollut nähnyt ennen sitä?
Välkähdys välkähdykseltä muistui hänen mieleensä synkän suvun tarina, sen, jonka kohtalon ikuiset vallat olivat säätäneet käymään vääjäämättömään perikatoon. Eikö hän ollut nähnyt tuota naista kerran ennen eräässä laitakaupungin pahamaineisessa talossa, nuorena, arkana, säikkyvänä kuin hirvi? Eikö se ollut sama palmikko, joka oli laahannut maassa pitkin katua, silloin kun rääkätty nainen oli väkivaltaisesti viety väärän esivallan korjuuseen? Eikö tuo sama nainen ollut sitten pessyt ja hieronut häntä, istunut hänen talossaan, saanut osakseen siellä pelkkää hyvyyttä sekä hänen että hänen tyttärensä puolelta? Hänkö nyt tanssi ruumiiden keskellä, viimeisen päivän vimmassaan, riemuitsevana, voitollisena? Olivatko kaikki taivaan kynttilät sammuneet ja auenneet syvyyden lähteet, purkaen punaisesta kidastaan ennen tuntemattomia hirviöitä ja liskoeläimiä?
Mutta päivä paistoi keskikesän pilvettömältä taivaalta. Luonto ei ollut muuttanut muotoaan.
Siis oli ihminen itse muuttunut? Ja vanha parooni Manfelt kaatui paikalleen.
Hän oli saanut halvauksen, mutta hän eli vielä. Tytär puhkesi epätoivoiseen valitukseen.
– Isä kuolee! hän huusi. Apua! Apua!
Kukaan ei auttanut heitä ympärillä. Syvät rivit seisoivat synkkinä ja äänettöminä. Kuului joukosta vain joku karkea kiroussana.
– Lahtari p—-le! lisäsi toinen. Auttakoon itseään!
Parooni Manfelt kuuli, mitä sanottiin. Hän avasi silmänsä ja katsoi suurella, surullisella silmäyksellä tytärtään. Hänestä oli kuin olisi koko tämä kansa ollut tuomittu perikatoon. Eikö se ollut itse heimonhengetär, joka tanssi teolla, raakana, punaisena, riihattomana, iloiten irtipääsystään, polkien kantapäänsä alle kukistuvan kultuuri-yhteiskunnan muodot, tavat ja siveyslait?
Hän tunsi, että hänen hetkensä oli tullut. Ja hän sulki silmänsä jälleen ja painoi valkean päänsä kovaan katukiveen.
Jaana ei karkeloinut enää. Hän oli äkkiä pysähtynyt, tullut tuntoihinsa ja hiipinyt pois raukeana, hiljaisena ja hervottomana.
Huudettiin:
– Kasakat tulevat!
Kansanjoukko hajosi kuin karja kaikkiin ilmansuuntiin.
39.
Jaana meni nyt nopeasti alaspäin.
Hänen vastustusvoimansa oli murtunut. Oli kuin olisi hänessä mennyt rikki jotakin. Hän puutui kuin puuksi vähitellen, vajosi välinpitämättömään, typerään tylsyyteen, jossa eivät mitkään yksilölliset ajatukset ja tunteet enää menestyneet.
Näön vuoksi palveli hän vielä saunapahaisessaan.
Tylsästi hän täytti toimensa, tylsänä hän söi, joi ja meni levolle, joka ei aina ollut vain unta varten. Hänelle oli jo kaikki samantekevää. Ainoa, mikä vielä hiukan virkisti häntä, oli viina; hän nautti sitä joka päivä synkän sydänalansa vahvistukseksi.
Olisi ollut väärin sanoa, että hän kärsi enää. Hän ei ollut onneton eikä onnellinen. Hän ei toivonut mitään eikä enää surrut mitään. Hän eli päivästä päivään niinkuin eläin, vailla tietoa hyvästä ja pahasta, tyytyväisenä, kun sai lähimmät tarpeensa täytetyksi.
Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa. Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa. Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.
Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.
Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen hiukan pukeutumaan.
Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.
Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.
Hän häpesi.
Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota tuonnemmaksi.
Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.
Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat, sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta. Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.
Hän ei viitsinyt enää jatkaa toivotonta käyntiään. Tässä saisi hänen loppunsa tulla. Kinokseen hän kuolisi, kuupertuisi. Siitä korjatkoot.
Lumihiuteet putoilivat hänen kasvoilleen, sulivat ja kattoivat pian koko hänen ruumiinsa valkeaksi. Hän näki unta, että hän oli kuollut ja tullut taivaasen. Siellä oli paljon väkeä, hienoja herraspoikia ja tyttöjä, mutta myöskin talonpoikaisia, niiden seassa mummo. Jumala istui lempeänä ja aurinkoisena salin perällä. Jaana tahtoi juosta, langeta hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne itkullaan ja kuivata jälleen pitkillä suortuvillaan. Mutta mummo ei päästänyt häntä. Mummolla oli kädessään pitkä koivupiiska, jolla hän uhkasi Jaanaa.
– Sinä tottelematon tyttö! Mistä sinä tulet?
Jaana ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän tunsi luvattomilta retkiltä tulevansa. Mummo kävi kohti ja tahtoi piiskata häntä. Jaana pelkäsi, mutta häpesi vielä enemmän, että sen täytyi näin kaiken kansan ja itse isä-jumalan nähden tapahtua.
– Ei paljaan päälle, hän rukoili. Ei paljaan...
Hän heräsi siitä, että joku pudisteli häntä. Se oli eräs maalaispappi, joka sattumalta oli asioilla pääkaupungissa. Hän oli kulkenut puiston läpi ja nähnyt valkean vaimon kinoksessa kyyröttävän.
Hänen sanansa olivat lempeät ja Jaana kuunteli häntä. Hän lupasi hankkia yösijan hänelle ja Jaana tahtoi nousta. Mutta hän ei jaksanut enää. Papin täytyi nostaa hänet ylös ja taluttaa häntä.
Jaana tunsi itsensä täysin turvalliseksi hänen käsipuolessaan. Ja kun hän lähemmin katsoi, oli hänestä kuin hän olisi nähnyt joskus ennen tuon hyväntekijänsä. Eikö se ollut hänen naapuripitäjänsä kirkkoherra kaukaa pohjan periltä, sama, joka kerran kauppiaan pirtissä oli kehoittanut laittomaan asevelvollisuus-kutsuntaan ja sitä ennen Herran pyhällä ehtoollisella hänen huulilleen kalkin ja rippileivän ojentanut?
Mutta hän oli liian väsynyt muistaakseen mitään enää sen selvempään. Tahdottomana hän antoi taluttaa itseään läpi yöllisen lumisateen, johon he molemmat kuin kaksi valkeuden viatonta enkeliä hävisivät.