Rahkosen runokokoelma sisältää kirjoittajan omia runoja sekä lauluiksi sovitettuja runoelmia, jotka on suunnattu erityisesti nuorisolle. Teos koostuu isänmaallisista ja luontoaiheisista säkeistä sekä suomennoksista J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista.
A. Rahkosen 'Sääskiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 505. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SÄÄSKIÄ: 1. PARVI
Runollisia kokeita
Tehnyt
A. RAHKONEN
Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-Seuran kirjapainossa, 1865.
C. J. Wikberg'in kustannuksella.
Imprimatur: L. Heimbürger.
AINEHISTO:
Alkulause
Sääsket
Laulu-ehdotuksia
Suomen laulu Serenadi Rukous Pakene kanssani! Ylioppilaisten laulu Kevätlaulu Serenadi Väinämön soitto Laulajain lippu Suomalaisten huokaus Luonto ja sydän Serenadi Kevääntulo Halu maalle Yksinäinen Oi, Suomen lapsi Muistutuksia
Jämmerdalin käräjä
Suomennoksia Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista
Maamme Pilven veikko Sven Duuva Otto von Fieandt Kuningas Sotamarski Sotilaanpoika
ALKULAUSE.
Kun olemme nähneet että suomalaisissa iltaseuroissa ja maamme kouluissa on ollut puute suomalaisista lauluista, niin olemme tämän kirjan alkuun panneet ehdotukseksi muutamia lauluja siinä toivossa, että Suomen kasvava nuoriso ottaisi ne omiksensa, jos ne vaan sitä ansaitsevat. Kaikki nämät laulu-ehdotukset ovat mukaelmia semmoisista neli-äänin laulettavista lauluista, joissa on kaunis sävel, kuitenkin on kaksi viimeistä yksi-äänisiä.
Ja kun meidän mainion runoilijamme Runebergin yli maata kaikuvat lemmensävelet, vaikka luonnoltansa perinpohjin suomalaisia, ovat kuitenkin umpisuomalaisille ymmärtämättömät, niin olemme tahtoneet heille suomentaa muutamia hänen taivahallisista tuotteistansa. Vaan aina peläten ettei niistä liiaksi kukkia olisi päässyt varisemaan, olemme tätä istutustyötä johtamaan pyytäneet Maisteri B. F. Godenhjelmin, joka onkin tarkistellut joka rivin ja johtanut käsikirjoituksen oikasemista; siis olemme hänelle tästä sydämellisen kiitollisuuden velassa. Myös Maisteri Krohn'ia ja Cederhwarf'ia tuleepi kiittää siitä, että edellinen on vielä sittemmin oikonut muutamia vaillinaisuuksia eräissä suomennoksissa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, ja jälkimäinen hyväntahtoisesti osottanut, mitkä laulut ovat olleet mukaeltaviksi kauniit säveleittänsä.
A. R–n.
SÄÄSKI.
Kun ompi kesä-ilta,
Ei liiku tuulikaan,
Ja päivä taivahilta
Jo luopi ruskoaan.
Niin sääsket silloin entää
Ja laulain tanssivat,
He koittaa pilviin lentää,
Kun leivot riemusat.
Vaan päivän koitteessa,
Ne tuuli hajottaa,
Ja juuri riemutessa
He maahan lankeaa.
Mun lauluin! lentää saatte
Myös pikkusääskinä,
Vaan kohta kuihtukaatte,
Kun kaikuu Väinölä.
LAULU-EHDOTUKSIA.
Aina sorja Suomen kieli
Kaikukoon sun huuliltais,
Asukoon Suomen mieli,
Laulaja, sun rinnassais!
Suomen laulu.
(Lauletaan kun: Hör hur herrligt sången kallar.)
Kuule, kuinka soitto kaikuu,
Väinön kanteleesta raikuu:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Kuule, hongat huokaileepi,
Kuule, kosket pauhaileepi:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Katso, jäät kuin pohjasessa
Välkkyy päivän paistehessa,
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Katso, loistaa taivahilla
Pohjan palo iltasella:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Ihanaiset laaksot, joissa
Purot lausuu kukastoissa:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Ja nuo metsät tunturilla
Koska kaikuu ehtosilla,
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Kaikkialla ääni kaikuu,
Kaikkialla kielet raikuu:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Syöntä jos on suotu sulle,
Murheess' ilossaskin kuule:
Suomi laulelee!
Suomi laulelee!
Serenadi.
(Lauletaan kun: Sakta vestanflägtar susa).
Hiljaan tuuli huokaileepi
Illall' unta nähdessään,
Puro yksin kohiseepi.
Lintu nukkuu pesässään;
Lehto hiljainen on aivan,
Koreilevat tähdet taivaan,
Kuukin loistaa lemmiten:
Sulo suvi-ehtonen.
Rukous.
(Lauletaan kun: Sakta, sakta eder häfven).
Herran luokse kohotkaatte
Hiljaan hartaat rukoukset,
Taivahille kaikukaatte
Vienot lauluhuokaukset.
Rusouksein annan sulle,
Laupias ja armas aina,
Enkelis sä anna mulle
Varjoks, ettei orjuus paina.
Pakene kanssani!
(Lauletaan kun: Entflieh mit mir, j.n.e.)
Pakene taas, oo vaimoni
Ja lepää rinnallani mun.
Ja kaukana mun syömmeni
On kotihuonehesi sun.
Ja jos et lähde, kuolen mä.
Jäät yksin tänne maailmaan;
Jos jäät sun isäs luokse sä.
Niin oot kun vieraan luona vaan.
Ylioppilaisten laulu.
(Lauletaan kun: Dåne liksom åskan, bröder).
Kaikukohon laulu maamme,
Niinkun ukko jyrisee;
Edespäin nyt astukaamme.
Sydän lämmin sykäilee;
Laulusta me voiman saamme,
Laulu syömmen aukasee.
Siis nyt käsi käässä teemme
Laulain valan kallihin:
Veri, henki Suomellemme;
Terve maamme rakkahin!
Kevätlaulu.
(Lauletaan kun: Unsre Wiesen grünen wieder).
Niitty jälleen vihannoipi,
Nurmi kukkii tuoksuen.
Peipon riemusävel soipi,
Leivo lentää laulellen.
Metsä muuttuu ihanaksi,
Lemmen ääni kaikuvi,
Paimen yltyy rohkeemmaksi,
Neitonen on hellempi.
Kevät kukkaa verhoileepi
Lehtisillä hienoilla.
Terän vuokon valkaiseepi
Hopealla kirkkaalla,
Lehdistänsä kohouupi
Kielokainen tuoksuen,
Koristeeksi valmistuupi
Viattoman rinnallen.
Nuokkuileepi varrellansa
Esiköinen kultanen,
Kuusain kiertää oksiansa,
Suojaa suoden rakkaillen.
Lämmin ilma kuiskuttaapi
Meille lemmen äänellä,
Keväänsulo vaikuttaapi
Tuntehia syömmessä.
Serenadi.
(Lauletaan kun: Som hennes klara öga).
Kun silmäns kirkkahasti,
Kun sieluns kauniisti,
Tul' ilta joutusasti,
Tuo toivo syömmeeni!
Kun maa on valotonna,
Ja lamppu himertää,
Kun lempi toivotonna
Yöll' itkee tyynellä;
Niin lähden sinne, jossa
On kultain akkuna,
Ja lausun laulelossa
Mun syömmein tunteita.
Väinämön soitto.
(Lauletaan kun: Vårvindar friska).
Tuulonen entää,
Lehtohon ientää,
Armahan luo kun lentelisi.
Virtaset pauhaa,
Etsien rauhaa,
Ne meren pohjaan rientelevi.
Sykkäile syömmein, kuultele sie,
Kaiun kun laaksoon tuulonen vie;
Väinämö soittaa,
Kieliä koittaa,
Silläpä lientää hän suruain.
Syöntäni kaivaa!
Voi sitä vaivaa,
Kultani luotain kun erosi!
Kun erosimme,
Niin sylelimme,
Muiskua soin mä kullalleni;
Nurmi se silloin oli vihanta,
Kuultihin rastaan lauleloa.
Väinämö soittaa,
Kieliä koittaa,
Silläpä lientää hän suruain.
Laulajain lippu.
(Lauletaan kun: Sångarfanan åter höjes).
Lippusemme kohouupi
Taivahille sinisille,
Joka silmä riemastuupi,
Laulu lausuu sydämille.
Eespäin, veljet, laulain käykäämme,
Riemu, viini ompi seuranamme,
Yli vuorten, laaksoin, järvein, metsäin
Laulu kaikukoon, hurraa!
Niin,
Laulu kaikukoon, hurraa!
Nyt kukkarannalla
Maistella
Aiomme
Maljasta;
Siis sinne menkäämme
Nyt riemuin me,
Nyt riemuin me.
El' itke neitosein,
Ruusu ei
Kuolla saa
Poskelta.
Sylissäs valkamain
Ma etsin vain,
Mä etsin vain.
Suomalaisten huokaus.
(Lauletaan kun: Håll dig du höga Nord).
Oi! terve Pohjola,
Isiemme onnela!
Voimamme,
Henkemme.
Sinulle uhraamme.
Oi! terve urhola,
Vapauden valkama!
Sointuisuus,
Vakavuus,
On meidän oppiamme.
Oi! terve vapaus,
Sä kansain ihanuus!
Eipä ken
Orjuuteen
Voi syöstä poikiamme.
Terve!
Terve!
Terve sa,
Suomenmaa!
Luonto ja sydän.
(Lauletaan kun: Hör jag forsens vilda fall).
Kun mä kosken pauhinan
Kuulen kaukaa kaikuvan,
Sekä tuulen säveleitä,
Mietin; myös on syömmessä
Voiman, lemmen ääniä,
Kuunnella mä tahdon heitä.
Kun mä kuulen lehdossa
Kuinka tyynell' illalla
Lintu laulaa aina,
Niin mä mietin: riemuitse,
Sielu, elon onnelle;
Ei sen huolet paljon paina.
Serenadi.
(Lauletaan kun: När i nattens sköte säll).
Yön kun helmass nukkuva
Lepää antuaana,
Neitoin huonehelle ma
Juoksen rakkahana.
Toivon keskiyössä ma
Hyvää yötä rauhaa.
Kuiskan: nuku makeesti,
Kultain, pois kun lähden,
Riemuelkoon syömmesi,
Lemmest' unta nähden;
Minun näyttää maatessa:
Uskon sulle vannon ma.
Kevääntulo.
(Lauletaan kun: Våren är kommen).
Jo kevät joutui!
Kaste se päilyy,
Taivahan kansi
Sininen on.
Kultaset tertut
Raidoissa häilyy,
Niittymme loistaa,
On lumeton.
Aallot ne kiikkuu,
Ja purot liikkuu,
Tuulonen huiskaa,
Lemmetär kuiskaa.
Laaksossa vuokko nuokkuva on
Korkeella leivo ilmassa laulaa:
Nyt kevät on!
Hurraa! hurraa!
Jo kevät joutui,
Kaste se päilyy,
Taivahan kansi
Sininen on.
Kultaset tertut
Raidoissa häilyy,
Niittymme loistaa,
On lumeton.
Halu maalle.
(Lauletaan kun: Vintern rasat ut j.n.e.)
Talvi on jo laannut raivoomasta,
Sulain talven kukat varisee,
Kevään sulo joutuu taivahasta,
Päivä metsää, vettä suutelee;
Koht' on suvi, aallot liikkehessä;
Kullanmoisna kukkaverhona
Ovat niityt päivän heltehessä,
Sekä lähteet tanssii lehdoissa.
Haluun maalle! sana lintusille,
Tuuli, että heitä rakastan,
Veelle, koivuille ja lehmuksille,
Että heitä nähdä haluan,
Nähdä vielä niinkuin ennen heitä,
Nähdä puron kirkkaan tanssia,
Kuulla lehdoss' rastaan säveleitä
Vesilinnun lemmenlaulua.
Yksinäinen.
(Lauletaan kun: Och trasten bor i skogen der).
Asuupi rastas metsässä,
Hän vanhemmitta on,
Tok ilotellen visertää
Ja ompi huoleton.
Vaan o! häll' ompi rakkaansa,
Ja uskollinen kultansa,
Mi ain' on hänen luonansa,
Siis laulaa suruton.
Mun täytyy yksin olla nyt,
Ei mull' oo ystävää,
Sit' usein oon mä miettinyt,
Ja vielä mietin mä.
Ah! poissa ompi rakkaani,
Merelle kultain matkusti,
Vaan kun rientää luokseni,
Niin riemuitsen myös mä.
Oi, Suomen lapsi!
(Lauletaan kun: O, barn af Hellas).
Oi, Suomen lapsi! älä pois
Sun maatas vaihda sa,
Sill' vieraan leipä kova ois,
Sen ääni kaijutta.
Sen taivas, päivä synkeä,
Ei syömmens syöntäs ymmärrä
Oi, Suomen lapsi. älä pois
Sun maatas vaihda sa.
Oi, Suomen lapsi! kaunotar
On maasi järvineen,
Sen rannikolle Runotar
On suonut seppeleen,
Sen päivä, tuul' on lämpönen,
Sen taivas tuhattähtinen;
Oi, Suomen lapsi! kaunotar
On maasi järvineen.
Siis Suomen lapsi, ainiaan
Sun maatas muista sa,
Ei onnea ei rauhaakaan
Oo maalla vieraalla;
Ties vaikka minne kulkisi,
On kotimaassa juuresi.
Siis Suomen lapsi, ainiaan
Sun maatas muista sa.MUISTUTUKSIA:
Kun laulu "Ylioppilasten laulu", vaatii lopussa edellisten sanain toistamista, niin olkoon seuraava suomalaisille laulukunnille ohjeeksi:
"Veri, henki Suomellemme:
Teemme,
Veljet, valan kallihin."Laulussa "Laulajain lippu", tulee eräissä äänissä poisjätettäväksi seuraavat sanat:
7 rivillä sana: veljet.
8 " " viini.
19 " " riemuin.
26 " " etsin.Laulussa "Luonto ja sydän", sovitelkoon Basso-ääni 2:sen värsyn sanat seuraavalla tavalla:
Kun mä kuulen, kuulen lehdossa ma, kuinka j.n.e, niin mietin mä, mä mietin sielu riemuitse, ei sen huolet, sen huolet paljon paina.
Jämmerdalin käräjä.
Käräjätä herrat istui,
Itse kukko pöydän päässä,
Koristettu punanauhaan,
Pitäin julistusta käässä.
Pisti kokkanoukallensa
Silmärillit pöyhkäellen.
Julistusta sitte yksin
Luki, päätä heilutellen.
Uteljaisna toiset istui,
Oottain saada kuullaksensa,
Mitä taas olj määrättynä
Heidän seurattavaksensa.
Toinen kuiskaa toisellensa:
"Kylläpä mä asian arvaan;
Tuonpa kautta meille suodaan
Palkan suurennusta varmaan".
Äijä kun olj lukenunna,
Lehden pöydälle hän paukkas,
Päätään raapi suutuksissaan,
Vavisten hän suunsa aukas:
"Hitto vieköön, mikä harmi!
Vievät kaiken leivän meiltä,
Kun nyt kansa tuhmissansa
Meiltä vaatii uutta kieltä."
"Mik' on tullut farbrorille,"
Toiset kaikki hälle huusi,
"Lausukaatte, lausukaatte,
Sisältää min käsky uusi."
Lehtee näyttäin äijä lausui:
"Teki tää mun suruseksi,
Se on kieliseikan päätös,
Meille onnettomuudeksi."
Seisoallensa kapsahtivat
Herrat, tämän kuultuansa,
Silmiänsä mullistellen,
Repivät he tukkaansa.
"Voi, nyt oomme onnettomat!"
Yhdestä he suusta huusi,
"Saattaa meidät mierosauvaan
Tämä valtakieli uusi."
Lohdutukseksipa sitte
Lausueli yksi heistä:
"Totta ompi, tämä seikka
Raskahalta näyttää meistä;
Kyllä pääsemme vaan siitä
Kun on valta käsissämme,
Laki on kun laaditahan
Mutta myös kun selitämme."
"Ainoastaan talonpoikain
Kirjeet vastaan ottakaamme,
Vaikk' ei ois ne kielellämme,
Kyllä niistä selvän saamme;
Herrain, asjan-ajajoitten
Kirjeet pois me lähetämme,
Jos he eivät kirjoittele
Kieltä, jota ymmärrämme."
Sisään vahtimestar' astui
Herrain juuri miettiessä,
Papervihkoo tarjos heille,
Kumartaen oven eessä:
"Täss' ois muukalainen kirje.
Min lie pappi piirustanna,
Vai lie tähän professori
Kansan kieltä kirjoittanna."
"Niinpä totta maar se onkin",
Huus he kun ei heill' ois mieltä,
"Tarkoin miehet viisahatkin,
Käyttää raakaa kansan kieltä;
Ja he huutaa: virkamiehet
Sortelevat lakiamme;
Lain se onko sortamista,
Mieltämme kun noudatamme?"
Mietti pöpö pöydän päässä,
Pani sormen nenällensä,
Sitte viimein suunsa aukas,
Lausui virkaveljillensä:
"Tämän kirjeen kirjoittaja
Kyllä kieltämmekin taitaa,
Sakon haastoll' uuden kirjeen
Saa hän kielellämme laittaa."
Tuhansista niinkuin löytty
Oli heidän seurassansa
Yksi ainoa, mi hiljaan
Kuultelj heidän puhettansa;
Viimein nous tää seisaallensa,
Heidän haastiin suuttununna,
Tuimin silmin katsoi heihin,
Ja hän lausui punastunna:
"Hävetkäätte, virkaveljet,
Lakiamme vääristellä,
Kansan kieltä halveksia,
Arvollanne pöyhkäellä;
Sydämettä ne on, jotka
Halveksivat maamme kieltä,
Surma syököhön ne, kutka
Noudata ei kansan mieltä."SUOMENNOKSIA RUNEBERGIN VÄNRIKKI STOOLIN TARINOISTA.
De tala några enkla ord,
Tag mot dem, dyra fosterjord!
Runeberg.
Maamme.
Oi maamme, maamme, isänmaa,
Soi sana kallis sa!
Ei laaksoa, ei kumpuraa,
Ei rantaa löydy rakkaampaa,
Kun meidän maamme, Pohjola,
Isiimme onnela.
On maamme köyhä, olkoon niin,
Jos kultaa tahtoo ken,
Vaikk' outo meitä kiertääkin,
On maamme meistä rakkahin,
Se vaaroinensa, saarineen
On meistä kultanen.
Puromme meist' on rakkahat,
Koskeimme pauhina,
Ja synkkäin metsäin huoannat,
Täht' yömme, kesät kirkkahat,
Kaikk' on, mi riemas rintaa
Näkynä, lauluna.
Täss' auroin, miettein, miekoilla
Isämme taisteli,
Ajalla synkäll' armaalla
Ja tässä onnen vaiheella
Tään kansan sydän sykkäili
Ja vaivans kärseili.
Ken tämän kansan taistoja
Kivaili kertoen,
Kuu sota ulvoi laaksoissa,
Ja nälk' olj kylmän seurana,
Sen veren kaiken juoksehen
Ja maltin mittas ken.
Täss' ompi veri vuotanut.
On tässä eestämme,
Ja täss' on riemuus nauttinut,
Ja tässä huolten huokaillut
Tää kansa, kantain kuormaamme
Jo ennen aikaamme.
Täss' olla meidän mieluist' on.
On kaikki suotuna;
Vaikk' onni kuinka vaihtukoon,
Maan saimme me, se meidän on,
Maass' onko, ois mi kalliimpaa
Ja tätä rakkaampaa?
Ja tässä, tässä on se maa,
Edessä silmämme;
Ja näyttäin järvein rantoja
Sanella voimme riemulla:
Kas tuota maata, tuoss' on se,
Se maa mi äitimme!
Jos loistoon meitä saatettais,
Tuon sinen kultakaan,
Jos tähtein riemun sielu sais,
Miss' itkien ei huoattais,
Niin tähän maahan köyhään vaan
Haluisimm' uudestaan.
Tuhantten järvein maa, oi maa
Totuuden, laulujen,
Elomme virran valkama,
Sä toivojen, sä muistoin maa,
El' itke vaivaa köyhyyden,
Oo vapaa, riemuinen!
Kun kerran kukkanuppusi
On käyvä kukkihin;
Kas, lemmestämme nousevi
Sun loistos, riemus, toivosi,
Ja vielä kerran korkeemmin
Soi maamme laulukin.
Pilven veikko.
Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
Tämän kuolo viel' on kallihimpi.
Synkeässä metsässä olj pirtti.
Sydänmaassa etähällä tieltä,
Jossa sota syksyst' alkain riehui.
Vihollinen löytänyt ei paikkaa,
Vennon jalka tallannut ei poikuu
Sinne vievää; korppi vaan toi tiedon
Tappeluista pilvein alta huutain,
Taikka sääksi, kuusella mi istui,
Taikka susj, mi verisaaliillansa
Etsi nummen peittopaikkaa jälleen.
Isäntäpä aivan huolissansa
Pirttisessä pitkän pöydän päässä
Istui lauantaina illan tullen,
Hengähtäen viikon vaivoistansa.
Nojannut olj posken kämmenehen,
Painoi kyynärpäätä pöytää vasten,
Silmänsä vaan jolloin kulloin katsoi
Sivulle, ei olleet rauhalliset.
Perheenjoukko tät' ei huomannunna,
Jota töllissä olj kaksi henkee,
Ottopoikans ei, ei tyttärensä;
Halaellen toisiaan, he istui,
Käsi käässä, pääkin päätä vasten,
Kiukaan vieress' hiljaa, huoletonna.
Vanhus viimein loihe laulamahan,
Älys viisas hänen miettehensä,
Vaikka itsekseen hän lauleskeli,
Niinkun laulu juoksi, sanat sattui:
"Metsän kuninkaaksi syntyy karhu,
Ahon kaunisteeksi honka kasvaa,
Jaloksiko syntyy ihmislapsi
Vaiko turhuutehen, ei oo tietty.
Tupaan talvi-ehtoona tulj poika
Tuntemattomana, niinkun eksyin
Metsän lintu ihmisien suojaan;
Lakin reiist' otsa paljas loisti,
Lumen alta varvas pilkisteli,
Revinnehen vaatteen alta rinta.
Kenen, mistä? – Kysy kenen, mistä
Rikkaalta, joll' ompi koto, vanhin.
Kodistani joku tuuli tuullee,
Tohdin veljeksi mä pilven kutsuu,
Vaan yön jalkineilla oon mä lumi,
Tupaan tultuaan min pois hän polkee. -.
Jaloist' yön ei lumi sulanunna,
Pilven veikko tuulen kans ei mennyt,
Poika viipyi, kasvoi nuorukaiseks.
Arvotonna juoksi ensi vuonna,
Toisena hän kaskea jo hakkas;
Kesä neljäs viel' ei paättynynnä
Karjaa väijyvän kun karhun tappoi.
Missä maineens, armas usealle.
Jonka vertaista ei seudullamme
Yksikähän mies oo saanut? missä
Hoitajan on toivo? Vanhus istuu
Huolissansa, oottain, ehkä turhaan,
Sanaa tappelusta kuullaksensa,
Pelastettu onko maa, vai mennyt?
Selittää ei taida kotkan kieltä,
Ymmärtää ei korpin ääntä; vieras
Sanomata ei tuo synkkään korpeen,
Nuori, jonka häntä tulis auttaa,
Neidon lemmen ääntä kuunteleepi."
Kesä-iltana kun tuuliainen,
Luonnon äänetönnä juhlaa viettäin,
Tulee yksin, äkkiä kun nuoli,
Metsän järveen laskeuu, ei kasvi
Liiku, mänty seisoo hiljallahan,
Hiljaa kukka rannikolla, hiljaa
Kaikki on, vaan järven pohja kuohuu;
Samoin nuorukainen, koska laulu
Häntä lumoutti, istui vaiti
Miettien ja järkähtämätönnä,
Veri hänen syömmestään vaan kuohui.
Kaiken iltaa istui neidon luona,
Kävi maata myös kun toiset käivät.
Ennen toisia olj nukkuvinaan.
Mutta ennen toisten heräämistä,
Rusottaissa aamuruskon, varhain
Pujahti hän hiljaan pirttisestä.
Valkenipa päivä, aurinkoinen
Nousi taivaan kautta kulkemahan,
Havautui vaan kaksi mökkisessä;
Siivottiin ja suurusleipä tuotiin.
Mutta kaksi käi vaan pöydän ääreen,
Puolipäivä tulj, ei kolmas tullut.
Vanhan otsa viel' olj murheetonna,
Tyttärensä silmät kyyneletön,
Lepäämähän, vaikka juhla kutsui,
Kumpikaan ei käynyt syötyänsä.
Kului hetki, pitkä kun se hetki,
Jona, taivahalle noustuansa,
Myrskyn pilvi läheneepi, kunne
Puhkeaapi, sataa rankkaan, haihtuu.
Sitten lohdutukseks ukko lausui:
"Kylään tie on pitkä, tyttäreni,
Jyrkät kohtaa, joet estää, teitä
Ei oo, suotiin syksyn sade täyttää.
Aamuruskolla ken sinne kulkee
Kotona on tuskin iltasilla."
Näinpä vanhus. Sitä kuulematta
Istui tytär itsekseen kun kukka,
Teränsä mi yöksi ummistaapi;
Mitä mietti, hän sen ties vaan itse.
Eipä jalo neiti istununna
Kauvemmin, kun kasvi kuihtuneena
Kastett' oottaa päivän laskettua,
Ennenkun jo kyynel hällä vuoti
Poskille, ja kun hän surren lauloi:
"Sydän kun se toisen syömmen kohtaa,
Vähäks muuttuu, mik' olj ennen kalliin,
Koto, maa ja taivas, vanhemmatkin,
Enemmän kun maa on syleilyssä,
Näkyy silmiss' enemmän kun taivas,
Silloin isän tahtoo, äidin neuvoo
Salahuokaus on kallihimpi.
Mikä voima lumoaa kun lempi,
Rakastavaa mitkä kahleet estää?
Järviä hän uipi niinkun alli,
Vuoret estää, saa hän kotkan siivet,
Ennen puolta päivää hän on siellä,
Jonne häntä illaks ootettihin."
Käsittipä tuskin vanhus laulun,
Kun hän tuskan, huolen voittamana
Kadonnutta lähti etsimähän.
Tuvasta hän lähti hiljaan, kulki
Hiljaan korven teitä pettäviä;
Honkain latvat peitti päivän, kun hän
Ensi taloon väsyneenä saapui.
Tyhjä, kolkko, niinkun ahon mänty,
Kulovalkee jonk' on karsinunna,
Olj tää talo, ehkä rikas muinoin;
Emäntä vaan yksin tuvass' istui,
Kumarruksissansa silmäellen
Lasta kätkyessä nukkuvaista.
Niinkun lintu, äkkiä kun kuulee
Pyssyn paukauksen, luodin lennon,
Säikähtyy ja levittääpi siivet;
Samoin tuoliltaan lens nuori nainen
Oven auetessa, mutta säikäys
Muuttui riemuks, kun hän vanhan huomas.
Juoksi hälle vastaan, kättä antoi,
Hänen poskens huuhti kyynelehet.
"Terve," lausui hän, "sun, isä vanha,
Surussa oot kallis meille tullut.
Terve kolminkerroin ylevälle,
Jonka vainottujen auttajaksi
Kasvatit ja varjoks vaivasille!
Istu, lepää matkan vaivastasi
Sekä riemuin kuule mitä kerron:
Sota olj jo kova syksyst' alkain,
Ystävä ja vieras maata raivas,
Aseeton sai rauhassa tok' olla;
Kulunut on päivä tuskin siitä,
Miehiä kun naapurpitäjäästä
Joukkoo seuras vihollista vastaan.
Tuli taisto, voitto petti meidät,
Joku pääs vaan kuolemasta, nekin
On kun lehdet myrskyn lennättämät.
Viha virtasi, kun kevättulva
Seudulla, ei yhtään säälimistä
Aseeton, ei mies, ei vaimo nähnyt.
Valui aamulla jo virta tänne,
Kirkon kello kun soi ensi kerran.
Meille poikkes aalto ryöstämähän.
Hirmuin kertoelma heittäkäämme!
Sidottuna puolisoni olj maassa,
Veri oli juossut, väkivalta
Vallitsi, olj hätä ylimällään,
Apua ei ollut oottamista.
Kahdeksanpa kättä mua riuhtoi,
Repivät kun pedot saalistansa;
Pelastaja, auttaja tulj silloin,
Tupaan pilven veikko tulj kun myrsky,
Hävis vaino, julkeatpa kaatui.
Asunnossa tässä ryöstetyssä
Varpusta mä köyhempänä istun,
Iloisempana kun onnessani
Ylevää mä tuota nään ja miestäin,
Kylästä jos terveenä he tullee,
Jonne vihollista seurasivat."
Sanat viimeiset kun vanhus kuuli,
Nous hän kun ois kauvan levännynnä,
Hänen silmässään olj synkkä huoli.
Pyydettynä jäämään, ehkä turhaan,
Pois hän lähti astumahan tietä
Kylään väkirikkahasen vievää.
Metsä peitti auringon ja kasvot,
Kun hän, epäellen toivostansa,
Taloon tulj miss' eli sielun paimen.
Talo suuri, tää olj ryöstettynä,
Tyhjä, kolkko, niinkun paljas saari
Hämärässä nähty lammen jäältä.
Tuvass yksin kiukaan vieress' istui,
Vuosist' uupununna, soltto Klinga.
Oven kun hän kuuli aukastavan,
Näki muinoispäivän ystävänsä,
Nous hän vaikka haavoistansa sairas,
"Viel' on päivä meillä", niin hän lausui,
"Koska nuoret polkujamme astuu,
Miehuus ei oo maassa unhotettu,
Tänäin semmoinen olj kirkkojuhla,
Jonka lapsi, va'ussaan sen kuullut,
Lausuva on lasten lapsillensa.
Katso, voitostansa riemahtava
Vihollinen tulj kun susijoukko,
Himotessa vertä, ryöstö, vaino
Seuras häntä. – Virkkamatta muita
Olla voipi, vaikk' ei muistamatta,
Verehen kun kyllästyi jo joukko,
Pahimmat vaan jäljelle olj jääneet,
Silloin surkeus olj ääretönnä.
Keskelle nyt käyden hevon huiman
Sidottihin jalo sielunpaimen,
Tähän saakka säästettynä, juosten
Seuraamahan hurjaa ratsumiestä.
Lyhyt oli päätös, jalka kohta
Väsyvä olj, käsi herpoava,
Lakaseva maata harmaa tukka.
Yksin vanhus seisoi, taivahasen
Loi hän silmäns, niinkun silloin luodaan,
Pimeys ja yö kun maata kattaa.
Kiitos, kunnia! tulj apu silloin;
Hän, mi syntyi kankaalla kun tuuli,
Pilven veikko, niinkun ukon nuoli,
Maahan iski, vainojan hän murti,
Avull' on mä toisten elänynnä,
Juureton kun kuusi kaatununna
Toista vasten, vaivaks itselleni,
Ollessani kuorma raskas muille;
Toki hengen lahjall' annan arvon
Kirkon luota taistosta jos kääntyy
Jalo nuorukainen voittajana."
Sanan viimeisen kun vanhus kuuli,
Pois hän lähti niinkun hiiluksilta;
Iltarusko olj jo vaalennunna,
Ennenkun hän kirkon luokse pääsi.
Savussa ja tuhkana olj kylä,
Pilvein peitossa kun tähtitaivas,
Kylän luona kummulla olj kirkko.
Niinkun pilviss' yksinäinen tähti,
Hiljaisuus olj seudun vallitsija,
Niinkun kuu on kolkon syksyn yöllä.
Kaattuin urhoin kesken, tuttuin, outoin,
Niinkun haamu peltoo niitettyä,
Vanhus käi. Olj kuolo tehnyt työtään,
Kuulunut ei hengen huokausta.
Vasta polun päässä koukeroisen,
Huonein kesken ryöstetyin mi kulki,
Nuorukainen istui kuolevainen.
Vaaleet posket lensi punaseksi,
Niinkun illan hopeaiset pilvet,
Rakastunut silmä aukes jälleen,
Tulevan kun vanhuksen hän huomas;
Lausui: "helppo on nyt vertä vuotaa
Sen, ken varhain on jo onnen saanut
Voittaneena maansa eestä kuolla.
Terve sun, jok' olet kasvattanut
Pelastajan maalle armahalle,
Terve, terve jalon johtajamme,
Meit' olj kaikkia mi voimakkaampi.
Rauennunna joukkomme olj voimat,
Hajallaan kun karja paimenetta
Olj se kuoloon oma toivotonna,
Ketään ollut ei ken kokos kansan,
Kukaan antanut ei neuvoo, eikä
Ketään kuultu, ennenkun hän saapui,
Kunne korvesta tulj loisipoika,
Jolla kuninkaan olj jalo otsa,
Äänensä, mi sotaan kutsui, kuului;
Joka sydän silloin leimahteli,
Pelko haihtui, kaikki hänet tunsi;
Hänen kans menj joukko miekkaa vasten,
Niinkun myrsky ruovostohon lentää.
Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä
Vihollinen kaatunut on maahan,
Niityllä kun korsi korren päällä,
Mihin viikate on sattununna.
Ylevänpä käymä tie on tuossa,
Johon katselen, kun jalkain petti,
Jota miettein seuraa kuoloon asti."
Lausuttu ja urhon silmä sammui.
Niin myös hiljaan päivän hohde sammui;
Kuu, yön aurinkoinen loisti yksin,
Valais käyvän tietä kirkonmaalle,
Vanhuspa kun aitoksehen astui,
Ristein keskell' ihmisjoukko seisoi,
Synkeänä, äänetönnä ollen,
Niinkun alahalla nukkuvaiset.
Yksikään ei mennyt häntä vastaan,
Yksikään ei häntä tervehtinyt,
Lausunut ei ehkäs silmällänsä.
Joukon keskelle kun vanhus astui
Makas nuorukainen jalkain eessä,
Tunnettihin vaikka verissänsä.
Niinkun maassakin on vertaisetta
Honka männikössä kaatununna,
Olj myös joukossa hän vihollisten.
Kädet ristissä ja äänetönnä
Seisoi vanhus niinkun ukon lyömä,
Poskensa olj valkeet, huulet liikkui,
Kunne huoli valitukseen puhkes:
"Tupain kurkiainen jo nyt katkes,
Rakeet riisti viljan pelloltani,
Taloain nyt kalliimpi on hauta.
Mua voi, kun noin nyt nään sua jälleen;
Kunniain ja vanhuuteni sauva,
Taivaan lahja, vasta suurin, uljas,
Vähäinen nyt oot kun hiekka tuossa."
Näin olj tuskin vanhus vaikeroinnut,
Kun jo tyttärensä ääni kuului,
Ja hän lausui, vasta paikkaan tullut:
"Armas olj hän mulle, sydämensä
Sydäntäni vasten sykkiessä,
Kalliimpaa ei ollut maailmassa,
Mutta kahta vertaa armahampi,
On tuo jalo kylmänä nyt mulle
kylmää maata vasten sortununna.
Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
Tämän kuolo viel' on kallihimpi."
Niin hän lausui ilman kyyneleitä,
Meni hiljaan ääreen kaatunehen,
Lankes polvillensa, otti huivin,
Peitti hiljaan ammutun hän otsan.
Suruissansa, vaiti urhot seisoi,
Niinkun metsä, joss' ei tuuli kuiska.
Seudun naiset seisoivat myös hiljaa,
Suremaan ja katsomahan tulleet.
Mutta jalo neiti jälleen lausui:
"Tahtoisiko joku tuoda vettä,
Verest' että voisin pestä kasvot,
Vielä kerran silitellä päätä,
Sulosilmää kuolossakin nähdä;
Kaikille mä riemuin tahdoin näyttää
Pilven veikkoo, kurjaa kerjäläistä,
Joka nousi turvaks isänmaamme."
Tyttärensä lauseet kuultuansa,
Onnettoman vieressänsä nähden,
Vanhus lausui, ääni sortununna:
"Sua voi, mun tyttäreni parka!
Surun lievitys ja riemun riemu,
Isä, puoliso ja veikko, varjo,
Hänen kanssaan sulta kaikk' on mennyt,
Kaikk' on mennyt, ei oo mitään jäänyt."
Puhkes joukko suurest' itkemähän,
Kukaan seisonut ei kyyneleittä,
Mutta neitin kyynelehet loisti,
Pitäin kättä kaatuneen, hän lausui:
"Vietetä ei murhein muistoasi,
Ei kun sen, mi lähtee, unhohtuupi;
Suree isänmaasi sua, niinkun
Lämmin kesä-ehto kastett' itkee,
Täynnä loistoo, riemua ja laulua,
Syli auki aamuruskoo kohden."
Sven Duuva.
Sven Duuvan isä kersantt' olj ja virkaheittona,
Olj sodass' ennen viimeistä, jo silloin vanhana;
Maatilkullansa eli nyt, sai siitä leipäsen,
Häll' yhdeksän olj lapsia, ja nuorin heistä Sven.
Jaella liekö järkeä ukolla ollunna
Tarpeeksi tälle joukolle, ei siit' oo tietoa;
Hän vanhemmille varmaanki olj liiaks antanut,
Kun viimesyntyneelle häll' ei antaa piisannut.
Sven Duuva kasvoi hartevaks ja vahvaks kumminki,
Kun orja raatoi pellolla ja metsää raivasi;
Olj ilosampi, nöyrempi kun viisat lieneekään,
Hän kaikkiin töihin saatiin, vaan ne väärin teki hän.
"Voi taivaan herra, poikasein, sä miksi aiotkaan?"
Monesti ukko lausui näin ja huokas tuskissaan.
Kun laulu tää ei loppunut, niin loppui kärsimys
Pojalta, hänpä miettimään, min sieti ymmärrys.
Kun tuli Duuva kersantti siis kerran uudestaan
Ja laski vanhaa virttänsä: "Sven, miksi aiotkaan?"
Niin vastausta hämmästyin tuo äijä säikähti.
Kun Sven, hän nokkans aukasi: "niin, sotamieheksi."
Ivaten vanha kersantti tok' viimein naurahti:
"Vai, pöllö, pyssyn saisit sä, sä sotamieheksi!"
"Niin," poika mietti, "nurinpäin käy täällä kaikki vaan,
Lie ehkä helpoin kaatua maan eestä, kuninkaan."
Ijäkäs Duuva hämmästyi ja itki syömmestään;
Sven selkään otti säkkinsä, menj joukkoon lähimpään.
Hän mitan täytti, terve olj, jo kyllä siinäkin,
Ja rekryytiksi paikalla tulj joukkoon Dunckerin.
Nyt Duuva sotatemppuihin olj opetettava,
Se kulki kummanlaisesti, olj hauska katsella,
Korpraali huusi, naurahti, ja naurahti ja huus,
Vaan sama toimess' leikissä, olj rekryyttinsä uus.
Väsymätönnä ainiaan, jos muutkin, oli hän,
Hän tallas että jytis maa, käi ett' olj hiessään,
Vaan käännöstä kun huudettiin, hän kääntyi harhahtain,
Käi oikeaan ja vasempaan, päinvastoin aina vain.
Olalle pyssy oppi hän myös pyssy jalkoihin,
Hän taisi tehdä kunnian ja laskee painetin;
Vaan kunniaa kun huudettiin, hän laski painetin.
Olalle pyssy hällä lens, kun jalkaan vaadittiin.
Siis Duuvan sotaharjoitus tulj kuuluks yleiseen,
Ja nauroi joukko, päälliköt, he tälle ihmeellen;
Vakaana tietään käi hän vaan, kun ennen kärseili,
Odottain aikaa parempaa, – niin sota leimahti.
Kun joukon oli mentävä, niin silloin mietittiin:
"Sven piettäisiinkö viisaana ja kanssa vietäisiin?"
Hän salli heidän lausua ja seisten mietti vaan:
"Jos toisten kans en mennä saa tok yksin mennä saan."
Kuitenkin pyssyn, renselin, sai hänkin, renkinä
Sai olla missä levättiin, sotilas melskeessä;
Vaan tappelu ja passaus käi yhtä pulskeesti,
Araksi hänt' ei kutsuttu, vaan hulluks jollonki.
Palausmatkaa Sandels käi ja Ryssät ahdisti,
Peräyttiin joen rannatse pois vitkallisesti,
Ja joen poikki portahat käi joukon raitteella,
Noin miestä kaksikymmentä olj siinä varjona.
Kun heitä lähetetty olj vaan tietä laittamaan,
Sen tehtyä, pois melskeestä he piti rauhoaan,
He otti, minkä taisivat, maanmiehen talosta.
Ja Duuvan – sill' olj hänki kans – he antoi passata.
Vaan muuttui toiseks äkkiä, kun laukkaan, vaaralta
Tulj adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdessa.
"Jumalan tähden, sillallen, kivääriin!" huusi hän,
"Vihollisjoukko kuuluu tuost' ylj joen pyrkivän."
Päämiehell' äänti: "silta te, jos voitte, rikkokaa,
Jos ette voi, niin viimeiseen verehen taistelkaa;
Hukassa kaikk' on, taaksemme jos Ryssät pääsevi.
Apua saatte, huolta ei, tänn' entää kenraali."
Takaisin riensi. Joukkomme pääs tuskin sillallen,
Kun toisen rannan töyrylle tulj joukko Ryssien.
Se laajeni, se tihjeni, se tähtäs, paukahti,
Tulj Suomalaista kahdeksan sen ensi uhriksi.
Ei ollut hyvä viipyä, jokaista häpsäyttää
Täräys vielä, nähtiin vaan viis veljee jäljellä.
"Kätehen pyssy, taaksepäin," kun kaikui toteltiin,
Erehtyi Duuva yksinään ja laski painetin.
Vaan käännöksensä taaksepäin olj vielä ihmeempi,
Kun kääntyy täytyi, sillallen hän yksin tähtäsi;
Hän seisoi siinä jäykkänä, kun muinoin tyynellään,
Kaikille valmis neuvomaan tuot' äkserinkiään.
Ei aikaakaan kun näyttääkseen sai taitoansa hän,
Samassa Ryssäin nähtihin jo sillan täyttävän;
Mies miehen jälkeen syöksyvät, vaan aina ensimäin
Sai oikeaan ja vasempaan ja kaatui toisappäin.
Käsillä tätä jättiä ei voitu kukistaa
Ja lähin miehens luodilta hänt' aina varjoaa.
Kun vahingosta Ryssät vaan tulj rohkeammaksi,
Tulj Sandels, näki joukkoneen kuin Duuva taisteli.
"Hyv' on," hän huusi, "kestä vaan, sä uljas poikanen,
El' yhtään hittoo laske ylj, viel' kestä hiukkasen;
Kas, siin' on kunnon sotamies, niin taistaa Suomalain!
Avuksi, pojat! Meidät tuo pelasti yksin vain."
Ja Ryssät huomas rynnäkköns jo turhake käynehen,
Ja heidän joukkons kääntyi pois, peräytyi verkalleen;
Kun kaikk' olj hiljaa, rannallen tulj käyden Sandelsi
Ja kysy missä mies olj se, ken sillall' otteli.
Sven Duuva hälle näytettiin. Hän oli taistellut.
Hän oli taistellut kun mies, olj taisto loppunut;
Hän levätäkseen leikistään olj maata pannunna,
Ei vakaampana entistään, vaan vaalakkaampana.
Silloinpa Sandels kumartui ja katsoi makaavaa,
Ei tuntematon ollut se, se mies olj tuttava;
Ja hänen sydämensä all' olj ruoho punanen,
Olj rintaan luoti sattunut, hän kuollut verehen.
"Se luoti, täytyy tunnustaa, ties kuinka kohtasi,
Enempi meitä tiesi se," niin lausui kenraali,
"Se hänen kaidan otsansa soi olla rauhassaan,
Käi, mit' olj hällä parempaa, jalohon rintahan."
Levisi nämät lausehet sitt' yltä yleiseen,
Jokainen myönsi Sandelsin tok' oikein lausuneen.
"Ajatus Duuvall'," arveltiin, "ei liiaks riittänyt,
Olj huono pää, vaan hyvä häll' olj sydän sykkäillyt."
Otto von Fieandt.
Oli Kristinasta mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
Antaa muille käskyjänsä,
Kun olj vanhin veljistänsä.
Sodass' olj hän, todellaan,
Everstluutnanttina vaan,
Armeijaan ois saanut tulla,
Jos ois voinut toista kuulla.
Vaan hän kulki polkuaan
Oman päänsä jälkeen vaan,
Ketään ei hän kuulla tainnut,
Eri joukon siis olj saanut.
Kuule, olj min muotoinen:
Päällä harmaa takkinen,
Tehty kotiluhtiloissa,
Keritty olj villat koissa.
Lakin kantoi päässähän
Kesän vanhan kiiltävän,
Peru Lappehelta saatu,
Missä ukko vaari kaatu.
Talvella olj laajassa,
Lammasnahkaturkissa,
Talonpoikaismahlikkaissa,
Joukon eessä ratsastaissa.
Ei ois urhon näköinen
Kansan nähdä nykyisen;
Aika toinen, toinen tunto,
Syvemmällä piili kunto.
Miekka häll' olj suotta vaan,
Jos hän sodass' ampukaan
Yhtäkähän laukausta,
Siitä ei oo kertomusta.
Teräs, ruuti, lyijy saa
Olla joukon huolena,
Se, se lauloi, hänpä soitti,
Ruoska kädessänsä voitti.
Sitä heilutti hän vaan
Eestä maan ja kuninkaan.
Niinkun tammi vankkumatta,
Leikistänsä uupumatta.
Tapella hän kyllä tais,
Huoli ei ken voiton sais,
Taiston vaan pyys saada voimaan,
Ruosk' olj siihen valmis soimaan.
Luonnostaan ei Suomen mies
Kiireinen oo, sen hän ties,
Siis hän pyysi tulistuttaa
Kulkua, ei rohkeutta.
Piti piippu olla vaan,
Muuten hyv' ei ollutkaan,
Kun hän piipustansa maisti,
Riemuin voitettunai taisti.
Ja hän pauhinassa kun
Tupakkaa panj piippuhun,
Lähin mies sai viivähdellä,
Tulta hälle viritellä.
Joukossaan kun sitten hän
Hiessänsä, veressään,
Sivaltaen ruoskallansa,
Imeskellen piippuansa.
Miehensä sai rinnukseen,
Pajunetit kohdalleen,
Ryntäs joukkoon taajimpahan,
Niin hän olj kun totonahan.
Suomee tais kun tulkki hän,
Huusi niinkun niityllään,
Milloin kiitti, laitti milloin,
Töllistää ei saatu silloin.
Hyv' ei silloin, kerrotaan,
Vihollisten ollutkaan,
Silloin olj kun hitto oisi,
Olj kun talonpoika toisin.
Niin hän viimein joukkoneen,
Piippu suussa, takkineen,
Tapeltua raivosasti,
Pääsi Karstulahan asti.
Toivo joukon Suomenmaan
Oli näihin miehiin vaan,
Tuhatt' toista tällä kertaa;
Vlastoffill' olj kolme vertaa.
Soma leikki syntyyki,
Fieandt piipun täyttävi,
Siimalla lyö kantapäähän,
Sitte lähtee ryntäämähän.
Kuusitoista tuntii hän
Kesti, vaan sai selkähän
Poijes viedä joukon saiki,
Hitollepa heitti kaikki.
Silloin, niinpä tiedetään,
Enää hän ei lyönytkään,
Lakin painoi alemmaksi.
Muuttui muita hiljemmaksi.
Möttöseen näin ratsasti,
Satulaan vaan tuijotti,
Piti kättä povessansa,
Muistanut ei piippuansa.
Mitä silloin mietti hän,
Sit' ei tiennyt yksikään,
Neuvotella yksin mahtoi,
Joukko kulki kuin se tahtoi.
Lintulahteen päästyään,
Olkikuvon pyytää hän,
Tahtoo unta vaivastansa,
Syö ei yhtään ruuastansa.
Niin hän päätti päivän tään;
Aamullapa varhain hän,
Kello kolme noustuansa,
Jo olj toinen luonnoltansa.
Oli niinkuin ennenki,
Ovest' ulos tirkisti,
Yht' olj jyrkkä kasvoiltansa
Rypisteli otsoansa.
Otti taskumatistaan,
Torui nuorta veikkoaan,
Joella olj puustin suonna,
Tupakoitsi Perhon luona.
Olkoon kuinka huoliaan,
Sodass' ase tarvitaan,
Kuitenkin kun Fieandt taistaa
Tainnee olla soveljaista.
Senpätähden lausuvat,
Miehensä kun kertovat
Vaivoistansa taistellessa
Tai pääjoukkoo muistellessa:
Toisin oisi käynytki,
Jos ois saatu kenraali,
Jok' ois aikaa arvioinut,
Tappelussa tupakoinut.
Kuningas.
Kuningas Kustaa Adolf
Kohosi salissaan,
Äänettömyyden katkas
Ja loihe lausumaan.
Hänellä kuulijoita
Olj kolme kaikkiaan,
Toll marski, kreivi Piper,
Karl Lagerbring, ne vaan.
Kuningas silloin virkkoi,
Totisna lausui näin:
"Asiat Suomen joukon
Käy kaikki nurinpäin;
Toivomme Klingsporista
On melkein haihtunut,
Ja Viapori mennyt,
Se pylväs kaatunut."
"Me ilmestystä kauvan
Olemme oottaneet,
Pää-enkeli vaan viipyy,
Hänt' emme nähnehet.
Sodanpa lähemmäksi
Tulevan tiedetään;
Se seikka kuningasta
Paneepi miettimään."
"Siis kuninkaallisesti
Olemme päättäneet,
Ja tosipäätöstämme
Nyt täyttää määränneet;
Me oomme tuottanehet
Tänäänpä puvun sen,
Min Leijonamme vihki
Narvalla taistellen."
"Kahdennentoista Kaarlen
Otamme hanskat me,
Se kuningasta, miestä
Yht' aikaa merkitsee.
Tään suuren urhon miekan
Sitoen vyöllemme,
Maailmaa velttomaista
Peloittaa tahdomme."
"Te Piper auttakaatte
Käteeni hanskoa,
Ja Lagerbring, Te toista
Samaten auttakaa,
Ijän ja arvon tähden
Te, marski, ansaitte
Vihityn voittoon miekan
Sitoa vyöllemme."
Kuningas Kustaa Adolf
Kun Jumal' oisiki,
Kahdennentoista Kaarlen
Puvussa loistavi,
Hän ylpee haastamaankin
Olj tänä hetkenä.
Salissa askeleilla
Vaan astui pitkillä.
Kun astuntansa loppui,
Niin nähtiin ihmeempää:
Takaisin miekan, hanskat
Herroille antoi tää,
Juhlalliseeti heihin
Katsahti muhkeillen,
Myös arvostansa alkoi
Puhella jällehen:
"Nyt Lagerbring saa laittaa
Sanoman Suomehen,
Puvussa leijonamme
Nyt meidän ollehen.
Toll marski, kreivi Piper,
Mä kutsun Teidätki
Tekoni juhlallisen
Vieraiksi miehiksi."
Tekonsa suuri tokko
Asiat Suomessa
Lie saanut muuttumahan,
Ei tiedä historja;
Vaan kyllä hämmästytti
Hän siinä maailmans,
Toll marskin, Piper kreivin,
Ja Lagerbringin kans.
Sotamarski.
Ranssilassa riemu raikui,
Leirissä olj illanvietto,
Voitosta kun Siikajoen
Tuli Kronstedtille tieto,
Eri seuroissapa juotiin
Isänmaalle rakkahalle,
Ensi onnen ilmiölle
Saadulle taas kunnialle.
Siellä saatiin nähdä kahta
Urhoo, Everetluutnanttia,
Vanhan Christjernin ja Loden,
Molemmat oli vanhuksia.
Aminova vertaisena
Loisti heidän rinnallansa,
Ringissäpä nuoret urhot
Oli heidän seurassansa.
Vapahasti kaikki saivat
Jutellakin kun nyt juotiin!
Seurassapa semmoisessa
Kielen lukko auki suotiin:
Ilman pelkoo, ilman vaaraa
Päälliköistä moite raikui,
Nimiä kun mainittihin,
Marskin nimi ensin kaikui.
Aflechti, mi retkistänsä
Revolahden luona lakkas,
Lausui: "malja Klingsporille!
Tavat vanhat pois hän nakkas;
Soma oisikin nyt nähdä
Kuin hän päätään heiluttelee;
Juostuansa pitkin maata
Seista viimein uskottelee."
Kronstedtinpa adjutantti,
Luutnant Reicher lauseen katkas:
"Se on väärässä ken lausui,
Että Klingspor ei oo matkass';
Adlercreutz ja Hertzen poisti
Häpeämme voimillansa;
Marski olj jo, hitto vieköön,
Niinkun ennen matkassansa."
Major Furumarki lausui:
"Kuninkahan syy on tässä;
Miksi hänen armostansa
Leikkiin pääs tää pata-ässä?"
Ladau lausui: "sä et kelpaa
Arvostamaan marskin työtä,
Sydän sull' on, häll' on vatsa,
Osaat kuolla, hän vaan syödä."
Ehrnroth lausui: "Muistelkaamme
Missä loisti aikanansa;
Makasiinissä ei suinkaan
Kukaan löydä kunniansa,
Klingspor teki urhotöitään
Milloin tarvittiin vaan suita,
Ihme ei, jos rakastaapi
Vatia, ei tappeluita?"
Tigerstedt, Suomen poika,
Aflechtin mi kaatui kanssa,
Näinpä lausui harmissahan
Kiristellen hampaitansa:
"Totta on, hän vieras onkin,
Kasvanut ei laaksoissamme,
Kieltämmepä hän ei tunne,
Eikä meidän tapojamme;
"Mutta maamme hän on nähnyt,
Nähnyt on sen saaret, kannat.
Nähnyt, niinkun mekin, vaarat,
Tuhansien järvein rannat.
Sydämettä, jumalatta
Sepä ihminen on, jolla
Rakkautt' ei oo kuoloon asti
Tään maan vartijana olla."
Christjernin loi silmät Lodeen:
"Kuuletkos sä nuorii, veikka,
Klingspor on taas heillä suussa,
Sepä onkin vanha seikka.
Tosin autuaat me oomme
Kaatuessa vainiolla,
Toista on, kun marski tässä
Kielten piestävänä olla."
Vanha Lode, jäykkä herra,
Oli hiljaan istununna,
Nyt nous ukko seisaallensa,
Kasvoiltansa punastunna,
Lasin täyden joi hän pohjaan,
Vihoin pöydälle sen laukas,
Lakin pisti kainaloonsa,
Harmissahan suunsa aukas:
"Menen pois mä seurastanne,
Iloitkaatte keskenänne;
Klingsporista saapi kuulla
Moitett' aina piirissänne.
Sotamarski, sotamarski,
Ei oo muuta haastamista,
Häpeä kun urhot viitsii
Haastellakaan tuommoisista."
Sotilaan poika.
Isäni nuor' olj sotamies, somin mi löytykään,
Jo varhain tuli mieheksi ja pyssyyn tarttui hän,
Maailmans tie olj kunnia,
Hän seisoi seisten riemussa,
Veressä, kylmäss', ruuatta;
Isäni mun olj hän.
Laps olin kun hän riensi pois, kun rauha päättihen,
Vaan muistan muhkeen kulkunsa, mä aina muistan sen.
Näkönsä, töyhtönsä, lakkinsa
Ja silmäripseins varjoa;
En koskaan sitä unhota
Hän kuin olj herttainen.
Ja kuultiin kohta, joukkomme kun Pohjasta tulj pois,
Kuin uljas, kuin olj voimakas hän ollut taisteloiss';
Ja rintamerkin, kerrottiin,
Häneenpä saaneen, kaksikin;
Mä silloin yksin mietin niin:
Ah! kans ken ollut ois.
Ja talvi poikkes, lumi sulj, tulj kevät riemuineen;
Sanoma tulj: sun isäsi on kuollut taistellen.
Mä silloin mietin mietteitä,
Surussa riemuis' olin mä;
Äit' itki kolme päiveä
Ja pantiin paarillen.
Isäni Lapualla kuolj, vaan luona lippujen,
Sanoivat silloin hänen vast' ens kertaa vaalenneen;
Kuolj isäns, kantain miekkoa,
Maan, Kustaan eestä Uttiissa,
Tään isä kaatui Lappeella
Olj Kaarlen aikainen.
Niin laitans olj, he vertä vuos, on aina käynyt niin,
Sulosti olj he eläneet, olj kuolons kallihin.
Ken rienteliskö hiljallaan?
Ei, nuorra mennä kuolemaan
Maan eestä ynnä kuninkaan,
Se toista ompikin.
Mä olen köyhä poika vaan, syön toisen kannikkaa,
Kotoa, ystävää ei oo mull' isän kuoltua,
Vaan kaivata en ymmärrä,
Mä kasvan päivä päivältä,
Soturin poika oonki mä
Ei mull' oo vaivoa.
Elänkö vaan ja täytänkö viistoista vuotta mä,
Samahan taistoon, kuolohon mä aion rienteä,
Soi luodit niissä tiheään
Minäkin siellä löydetään,
Rupean siellä rientämään
Isäni jäljillä.SÄÄSKIÄ: 2. PARVI
Runollisia kokeita
Tehnyt
A. RAHKONEN
Helsingissä, P. Widerholm'in perillisten tykönä, 1867.
Ystävällensä ja Suosijallensa
Maisteri
Julius L. F. Krohn'ille
omistaa nämä runolliset kokeet
kunnioituksella ja kiitollisuudella
Tekijä.AINEHISTO:
Miks en laulaa sais Kevät Leivo Ulkomailla olevalle ystävälle Toivo Sairas Kallis ruusu Hyvä neuvo Laupiuden sisar Karhun huokaus Maansa pettäjän katumus Käen kukunta Lemmetär ja nuorukainen Suomen Ruotsalaisille Joki Odottavainen Luonnon riemu Rakkauteni Ainaan Ensimäinen rakkaus Imatralla Ihmismuoto
Laulu-ehdotuksia:
Syyslaulu Satakieli Risti vuorella Paimenen sunnuntailaulu Tuulien laulu Metsälaulu Ylioppilaisten laulu Toinen ylioppilaisten laulu Ylioppilaisten marssi Serenadi Riemu, riemu, maljasi Lemmen laulu Alppilaulu Kolme laulua Iltalaulu Aamutoivo, illanhuokaus Juomalaulu Päivän kuvat Talonpojanpojan laulu Kirkko Viihdytys Maljanesitys Lönnrotille
Miks en laulaa sais.
Kuules, kuules veikko kulta!
Riemua ei puutu multa,
Miks en laulaa sais?
Rastaskin hän lehdoissamme
Lauloi, lientäin murhettamme;
Näin hän laulaa tais:
"Taivas täällä sinertääpi,
Revontulet liekkiääpi,
Pohjaa kaunistain.
Päivä veelle suuta suikkaa,
Sammu ei, se yötkin tuikkaa,
Rantaa kirkastain."
"Pohjantuuli lemmin huokuu,
Riemuin vanhat hongat nuokkuu,
Koivut hymyilee;
Virrat välkkyin leikitseepi,
Kosket kauniit tanssaileepi,
Väinö soittelee."
"Päilyy täällä kukkamanner,
Järvi, luoto, saari, tanner
Kukkaloistossaan.
Suomen kallis ruusu kanssa
Pilkistää jo nupustansa,
Koristaapi maan."
Lystiksensä lehdoissamme,
Riemuellen Suomestamme,
Niin hän laulaa tais.
Kuules, kuules veikko kulta!
Riemua ei puutu multa,
Miks en laulaa sais?
Kevät.
Jo lumikasat kuihtuivat,
Jo lehdet puihin puhkeevat
Ja perhot riemuin lentää;
Ja vesi tanssii maljassaan,
Ja Ahti soittaa kanneltaan,
Kun lämmin tuuli entää.
Maa loistaa suvivaatteissaan
Ja leivo riemuu laulaissaan
Ja kulta päivä koittaa;
Puut kauniit kuiskaa hymyten
Ja kielo päilyy tuoksuen;
Näin peippo metsää soittaa:
"Oon luonnon lapsi arvoton,
Vaan lauluin toki soikohon,
Se ei oo suurenmoinen;
Mä laulan vaan kun kotomaa
Nyt uuden elon, valon saa,
Niin sitte kuolla voinen."
Leivo.
Miks leivo lennät Suomehen
Sä varhain kevähällä,
Et viihdy, lintu riemuinen,
Sä maalla lämpimällä?
Miks äänes soreasti soi
Vaan Suomen taivaan alla,
Ja vaikka puut ne vihannoi,
Sä lennät korkealla?
"Sen tähden Suomeen kiiruhdan
Ja lennän korkealla,
Kun tahdon nähdä kauneimman
Mä rannan taivaan alla."
"Ja senpä vuoksi laulan ma,
Kun kannel täällä soipi;
Ei missään tuot niin riemuta,
Kun Suomessa vaan voipi"
Ulkomailla olevalle ystävälle.
Laula niinkun lauloit täällä,
Laula kiurun kielellä,
Ulkoreunalla ja määllä
Suloisesti viserrä.
Niinkun joutsen armahalle
Lemmestänsä laulavi,
Samoin sinä vierahalle
Laula kotimaastasi.
Kun oot siellä laulellunna,
Lennä joukkoon ystäväin;
Kun oot maalles joutununna,
Riemuitse ja laula näin:
Kallis maani! lauluin sulle
Kauniimmasti soikohon;
Ihanamp' on luontos mulle,
Täällä niinkun taivas on.
Toivo.
Poika lempens vaihtanunna
Oli maansa rakkauteen,
Vaikk' ol' lempens rukoillunna
Häntä jäämään autuuteen.
Pilvi toivon tähden peitti,
Neiti itki katkeraan,
Sulhonsa kun hänet heitti
Kuni kukka kuihtumaan.
Anoi siitä sulhollensa
Taivahalta kostoa,
Sekä lohdutukseksensa
Toivoi hälle kuoloa.
Vaan kun miehuus sodan poisti,
Haudass' sulho makasi,
Haudan päällä patsas loisti,
Isänmaa min pystytti.
Niinpä nähtiin neidon silloin
Patsaan luona polvillaan
Murhehtivan aamuin illoin,
Katuellen toivoaan.
Sairas.
Voi! nyt mua vaivaa kova tauti,
Vuoteellani makaan sairaana,
Täss' en luonnon ihanuutta nauti,
Mitä muut nyt nauttii riemuisna.
Toiset riemuitsevat, voi, mun Luojain!
Kun sun luontos päilyy, tanssii, soi;
Mutta kolkko, suruinen on suojain,
Sydämeen se tuskan tulen toi.
Täss' en näe muuta senkun öitä,
On kun haudassa jo oisin nyt. –
Mutta miksi moitin Luojan töitä?
Mua ei hän ole hyljännyt.
Kirkas päivä loistaa akkunasta,
Tämän luona linnut laulavat,
On kun soitto kuuluis taivahasta,
Enkelit mun luonain oisivat.
Luojain! mulle tarjoot lohdutusta,
Sua kiitän, käyden polvillein;
Voi! voi taivaallista ihastusta,
Jonka saanut ompi sydämein!
Kallis ruusu.
Neito! Sull' on ruusu kallis,
Se on taivaas kauniste;
Ethän sä sen kuolla sallis,
Sitä hoida, suojele!
Perho sille suuta tarjoo,
Lentäin kukkasiivillään;
Vaan sä, neito, valvo! varjoo,
Ettei luokse pääsis hän!
Jos hän mesihuulillansa
Sille suuta antaa sais,
Niin se kuihtuu, kuihdut kanssa;
Neito, suojaa ruusuais!
Hyvä neuvo.
"Kuules sisko kulta,
Jospa poika sulta
Pyytää muiskua,
Niin sä pakoon juokse
Sisaresi luokse,
Pysyt puhtaana."
"Muutenkin sä, Kaari,
Ota tarkka vaari
Elämästäni;
Niin et häpeähän
Joudu itkemähän,
Sisko kultani!"
Vanhin sisarista
Näin nyt poikasista
Penäs siskoaan.
Kuudes kun tul'; leijaa
Hän jo itse heijaa,
Surren sulhoaan.
Laupeuden sisar.
Amelia fröökkinä
Polkee jalkaa piiallensa,
Miks hän myöhään käynynnä
Oli kanssa sulhasensa
Katuloita pitkin.
Tyttö vastaa: "niin, kun itkin
Kohdata mun sulhoain,
Kanssaan viettää iltoain; –
Käyttehän te itseki
Yksinänne monesti
Aivan keski-yössä."
Fröökkinä:
"Etkös tiedä, tomppeli,
Minun silloin käyväni
Laupiuden työssä."
Karhun huokaus.
Meskämmen nousi luolastaan
Ja lumen turkistansa loi,
Hän huokaeli huolissaan
Ja valitellen vaikeroi:
"Voi! kuinka kolkko talvi on,
Sen suruvaippa peittää maan,
Sen päivä ompi valoton
Ja tuuli aina tuima vaan."
"Vaikk' olen metsän kuningas,
En rauhaa löydä linnassain,
Kun myrsky pauhaa raivokas
Ja karvat nyhtää turkistain."
"Ja metsästäjä hiihtänyt
On koirinensa jäljestäin,
Hän kruunun mult' on ryöstänyt;
Voi! kuinka käypi hulluinpäin."
"Hän tahtoo vaihtaa turkkiain
Ja soittain mua tanssittaa; –
Nyt keinon mieleheni sain,
Se keino voi mun pelastaa."
"Mull' yhden miehen mieli on,
Vaan voimaa miehen yhdeksän,
Kun muori olen ponneton,
Mä hänet allein rytistän."
"Kun päivä sitte koittavi,
Niin Aasiasta, Turjasta
Mä kutsun veljein luolaani
Mun kruunauksein juhlana."
Näin lausui hän ja vaikeni.
Sä Suomalainen kuules vaan
Hän oloamme kuvaili
Ja sankaruutta kalliin maan.
Maansa pettäjän katumus.
Miksi rannoiltani rakkahilta
Vei mun poijes himo kunnian,
Onnee etsin mailta vierahilta,
Miekan nostin veljää vastahan?
Mikä voima toi mun jällehen
Maan mun sortamani rannallen.
Joka kukka muinoin mulle hohti,
Nyt ne kaikki teräns ummistaa,
Joutsen luoksein silloin uida tohti,
Nyt hän veden alle sukeltaa,
Leivon ääni mulle muinoin soi;
Mitä tehnyt olen? Mua voi!
Kun mä leikin mäillä loistavilla,
Koko luonto mulle hymyili,
Päivä hohtain silloin taivahilla
Mua kirkkahana tervehti;
Mutta silloin olin viaton,
Suljettu nyt taivas mulle on.
Luonain haahmut liikkuu, myrsky pauhaa,
On kun luonto oisi vihoissaan.
Veri suonissani ei saa rauhaa,
Tuli syöntäin polttaa haikeaan.
Ääni kutsuu mua kuolemaan,
Multaan rakkaasen mä hautain saan.
Ei, tää maa on kallis, taivahinen
Omaa pettäjäänsä varjoomaan;
Veessä mull' on hauta rauhallinen,
Ei, se huuhtoo rantaa kalliin maan;
Parhain on: mä syöksyn miekkahan,
Sieluin annan uhriks manalan.
Käen kukunta.
Käki kukkuilee,
Riemahuttelee
Oman kultans mieltä;
Vanhus, neitonen
Istuu kuunnellen
Käen riemukieltä.
"Kuku kauemmin,
Lintu ihanin,
Ikäin aikaa soita."
Näinpä vanhus vaan
Lausuu lukeissaan
Käen kukunnoita.
Neito lempens kans
Ollen toivoissans
Kuiskaa vanhan luona:
"Kuku kerta vaan
Niin mä kultain saan
Omaks tänä vuonna."
Kun se monesti
Kukkuu sulosti,
Vanhus riemuu sille;
Mutta neitonen
Lausuu huoaten:
"Terve Kyöpelille."
Kerran kukahtaa,
Silloin neito saa
Riemun rintahansa;
Mutta harmaapää
Povens nöyristää,
Oottaa hautoansa.
Lemmetär ja nuorukainen.
Yksin istui pientarella
Nuorukainen kaunoisa,
Ruso hohti poskusella,
Murhe vaan ol' otsalla.
Kyynel hällä silmään ensi,
Sydän sykki murheissaan. –
Lemmetärpä silloin lensi
Poikaa lohduttelemaan.
"Mitä itket, mikä vaivaa
Sua, poika kaunoinen?"
"Vihollinen maatain raivaa,"
Vastasi hän huoaten.
"Heitä poijes suru turha!
Pelastaahan toiset maan;
Sodass' oottaa sua murha,
Sylissäni autuus vaan."
"Olen huokaillut: voi, milloin
Sinut saisin valtahain!
Sua itkin aamuin illoin;
Joudu, joudu helmahain!"
"Siin' on sulla maa ja taivas
Siin' ei sota raivoa,
Siinä loppuu murhees, vaivas;
Joudu, joudu, armas sa!"
"Kalliimpata ei lie vainen
Kun mun suosioni on."
"Maani", lausui nuorukainen
Lähtein poijes taistohon.
Suomen Ruotsalaisille.
On päivä lämmin Suomessamme
Ja loistavat on kukkulamme,
Maa se on meidän yhteinen.
Miks kielemme vaan kaikuvainen,
Mi ompi vielä nuorukainen;
Ei soida saisi raikuten?
Kun jolloinkulloin raikahtavi:
Oh, fennomanni, skandinavi!
Se ompi vihantuulta vaan;
Me niinkun tekin vuodatamme
Veremme eestä isänmaamme,
Miks taistelette ainiaan?
Jos vihaantuuli raivoaapi,
Niin pian tänne puhaltaapi
Tuo itätuuli kalsea;
Se myrskyn nostaa, pauhaileepi,
Kukastoamme raivaileepi,
Sen lehdet maahan varistaa.
Oi, veljet! liittoon yhtykäämme
Ja yksin voimin ryhtykäämme
Kukastoamme hoitamaan;
Niin voimme kaikki myrskyt poistaa,
Ja vielä kauniimmasti loistaa
Kukasto kallis rakkaan maan.
Joki.
Kas lähde virtaa vuoresta,
Luo silmäns taivahille,
Ja lemmenkukat partaalla
Suloa lausuu sille.
Se on niin kirkas, loistava,
Se kuvaileepi taivasta.
Se puroks sitte muuttuvi,
Mi kirkas ompi vielä,
Vaan kun sen vesi juoksevi,
Se himmentyypi tiellä;
Se kukkaisia suutelee
Ja riemuisena rientelee.
Vaan kun se rientää kauemmas,
Se paisuu suuremmaksi,
Se tanssii ollen riemukas
Ja muuttuu raivosaksi;
Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
Niin että metsä kaikuvi.
Vaan kun on aikans ryskänyt,
Niin hiljaiseksi jääpi;
Sen pinta on nyt tyyntynyt,
Se mereen häviääpi.
Näin joki syntyy, kuolevi,
Niin elämämme virtaavi.
Odottavainen.
Kun rakkaus suur
On syntynyt juur,
Niin mielestä lempi vanhemmat poistaa,
Ja syntymämaa
Myös poistua saa,
Kun lempivän toivo kirkkaana loistaa.
Näin myös kävi mun,
Kun kohtasin sun,
Sain rintahan liekin – tää miten vaivas!
En kertoa voi
Min tuskan se toi,
Vaan toivoni ol' kun kirkkahin taivas.
Mä oottelin vaan
"Jaa" milloinka saan
Ja lempivän sydän aukeni mulle;
Tään tuntea sait,
Vaan viel' olet vait,
Vai näinköhän toivot kuoloa mulle.
Luonnon riemu.
Linnut lentää taivaan alla,
Riemuellen laulavat,
Sirkut kukkakumpuralla
Isotellen tanssivat.
Kukat terinensä päilyy,
Koreilevat tuoksuen,
Puiden latvat nuokkuu, häilyy,
Kuiskailevat riemuten.
Ah! on heillä kultans luona,
Kenen kanssa lausuvat,
Jok' on heille lempens suonna;
Siis he riemuelevat.
Mun vaan täytyy yksin olla,
Suru mun on kumppani;
Käynkös huoneess', vainiolla,
Vettä virtaa silmäni.
Liekkiväisnä sydän sykkii,
Tuntuu vallan vaipuvan,
Veri suonissani tykkii,
On kun saisin kuoleman.
Sydäntäsi älä kiellä,
Ainiain! lempivältäsi,
Silloin riemuitsisin vielä
Minä niinkun luontoki.
Rakkauteni Ainaan.
Kun oppilaaksi tultuain
Mä tähkän lakkihini sain,
Niin olin mies mä mielestäni,
Mä päitä keikutellen käin;
Mä tyytyväisnä kuljin tiellä,
Vaan morsian, se puuttui vielä.
Mä neidon näin niin lempeän,
Ei kauniimpata lie kun hän;
Mä Ainaan katsoin hymysuin
Ja häneen kohta rakastuin;
Hän siitä mulle naurahteli.
Voi, sydämein kuin riemahteli!
Mä tästä itsein rohkasin:
Sydämen' hälle aukasin;
Nyt silmänsä hän maahan loi,
"Jaa" hänen huuliltansa soi;
En luullut olevani maassa,
Oi! olinpa kun taivahassa.
Min tehdä voin, sen hälle tein
Ja kukkavihkosta vein,
Ja palkinnoksi muiskun sain
Mä silloin tällöin kullaltain;
Kun ken ei nähnyt syleilimme
Ja autuaana riemuitsimme.
Vaan lempi saattaa runoiluun,
Se siihen myöskin saattoi mun;
Mä uneksin ja lemmitsin
Ja lauluja mä kyhäilin,
Ne huonot oli muiden nähden,
Siis rukkaset sain niiden tähden.
Mä itkin, surin päivät yöt,
Jäi tekemättä kaikki työt;
Voi, hirmua! voi, suruain!
Kun rukkaset sain kullaltain,
Mun elämäin on loppununna –
Jo olen toisen kihlanunna.
Ensimäinen rakkaus.
Muistan koska ensi kerran
Lempi mua kohtasi,
Ollen niinkun taivaan Herran
Lähettämä Enkeli;
Silloin rinnassani soi!
Aina, Aina, kultain voi!
Kun hän lauloi, silmäin kastui
Kohta sydän sykkäili,
Sulosuin kun luoksein astui,
Mulle taivas aukeni,
Ja mun rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Vieressäin kun lemmin soitti,
Soitti taivaan iloa,
Toivon tähti mulle koitti,
Niinkuu rusko nouseva;
Ja mun rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Vieri vuosi; luotain lähti,
Niinkun päivä maillehen,
Multa sammui toivon tähti,
Sydän itki kaihoten;
Surkeasti sydän soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Kun nyt surun aaltoon vaivuin,
Toinen lempi loistihen;
Toivotonna siihen taivuin,
Luulin saavain autuuden;
Mutta rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Nytpä vaivain myrsky pauhaa,
Hauta mulle aukeaa,
Sydänparka ei saa rauhaa –
Se vaan kerran rakastaa –
Sillä rinnassani voi:
Aina, Aina, kultain voi!
Imatralla.
Hongat nuokkuu Imatralla,
Luonto näyttää huokaavan,
Pohjantähti taivahalla
On kun silmä Jumalan;
Kun se loistaa,
Surut poistaa,
Viittaa: tuoss' on kallis maa,
Sykkimään mi syömet saa.
Vesi kiehuu, koski pauhaa,
Päilyilevät pisarat,
Aalto aalloss' etsii rauhaa,
Jylhät vuoret notkuvat;
Vuoksi jyskää,
Riehuu, ryskää,
On kun jumalattaren
Kutsu taistoon vapauden.
Miksi makaat Suomalainen?
Herää, nouse unestais!
Taivas aukee loistavainen,
Sua kutsuu Jumalais.
Hän jo sulle
Valitulle
Valmistanut kruunun on;
Nouse valon voittohon!
Ihmismuoto.
(Franzén).
Jopa verhon purpuraisen
Cedriston yl' ihanainen
Kuudes päivä loi.
Kultasiivin perho lensi,
Ruusustoon yl' puron ensi,
Sille muiskun soi.
Veden pinnass' helmi päilyi,
Luikon purjeet valkeet häilyi
Salmen kalvolla.
Viini hehkui marjassansa,
Kyyhky leikki hennoissansa
Lehdon rauhassa.
Mutta luonnossapa puuttui
Korkein kauneus: vielä puuttui
Kruunu luotujen;
Siks kun muotons somerosta
Ihminen hän valoon nostaa,
Silmäns aukaisten.
Lumen väri laimistuupi,
Aamurusko tummentuupi
Läskein vuoren taa;
Tähti päivän otsasella
Tahtonut ei aikaella,
Maata valistaa.
Eläimet he kumartuivat,
Kun ne silmät kohouivat
Kulkuun auringon,
Joista sulo, lempi suikki,
Joiden kyyneleistä tuikki
Toivo kuoloton.
Enkeljoukko ihastunna
Näkee lemmen kuvautunna,
Luojaa katselee.
Tekoons Luoja painoi soman
Sinettinsä, kuvans oman
Huomaa, hymyilee.
Sä niin huudat korkaillessa:
Sielua ei ainehessa,
Kaikk' on tomua;
Hullu! astu lähtehellen,
Katso muotoos, ujostellen
Silmäs verhoa.
Katso vanhan viisaan ohtaa,
Katso totuus siinä hohtaa,
Aikaa kirkastain.
Katsos urhon ripsein alle,
Josta voima maailmalle
Säihkyy, laatii lain.
Missä sulo, lempi loistaa? –
Selman aamuhuntu poista
Rusoposkilta;
Katso silmäns ujot päilyy,
Katso tumma tukkans häilyy
Tuulen omana.
Seuraa salaan paennutta,
Lehdon majaan joutunutta
Hädän huutaissa.
Katso kuin hän pienosille
Hymyy, tarjoo sairahille
Lohdutustansa.
Taivaan siinto luonnontöissä!
Enkelhaamu eliköissä,
Ihmismuoto sä!
Kuolevaa vaan kaunistatko?
Itketkö ja muhoatko
Jjäisyydessä?
Enkelitkin, Selma, siellä
Muotoos ihailevat vielä,
Ääntäs kuullessaan.
Selma! vielä taivahassa,
Vielä autuaitten maassa
Sua nähdä saan.
LAULU-EHDOTUKSIA.
(Mukaelmia.)
Syyslaulu.
(Lauletaan kun: Hösten är kommen, j.n.e.)
Syksy on tullut ja myrskyelee,
Joutsen ja pääsky jo pois pakenee,
Kukka on vaipunut sammalehen,
Aalto se kiehuvi loiskuttaen,
Ahti kantelens kaikua suo,
Luonnotar vihreät hiuksensa luo.
Päivä on sammunut, maa pimenee,
Ouruves vuorelta virtaelee,
Lähde sen juurella nöyrynä vaan
Ottavi kyynelet astiahan.
Jo kesä päätti matkansa maass',
Tähtien yllä se loistavi taas.
Satakieli.
(Lauletaan kunt: De lugna fält, de stilla dalar.)
Jo tyynet kedot, laaksot kanssa
Nyt täyttyy karjalaumoilla,
Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa,
Ei joki juokse virtana;
Vaan laulaja hän kultans mieltä
Nyt riemahuttaa laaksoss', oi!
Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
Sä kuule kuin sen ääni soi!
Myös tähti tuikkaa sulosemmin,
Ja perho lentää kukkahan,
Hän riemuitsee kun häneen lemmin
Luo silmäns kulta laulajan.
Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä
Nyt lehtoon leviääpi, oi!
Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
Sä kuule kuin sen ääni soi!
Risti vuorella.
(Lauletaan kun: Af Gloriesken begjutet.)
Oi! sädekruunuinensa
Ja pyhäloistossaan
Ja ruusukranssinensa
On risti vuorellaan;
Se hymyy suloisesti,
Sen rohkee pystytti,
Ja katsoin kaunosesti,
Se laaksoo tervehtii.
Ja kovin murheissansa
Mies paikkaa lähenee,
Hän näkee tultuansa
Kuin merkki hymyilee;
Niin myrsky hiljeneepi,
Voi, mikä lohdutus!
Kun rinnan täytteleepi
Vaan taivaan ihastus.
Paimenen sunnuntailaulu.
(Lauletaan kun: Das ist der Tag des Herrn!)
On Herran päivä nyt!
Mä olen yksin kedolla;
Paits aamukellon kaikua
On kaikki hiljennyt;
Mä polvein notkistan.
Oi mielikuvat suloisat!
Niin on kun henget oisivat
Täss' kanssain polvillaan.
Ja taivas kaukainen,
Se kirkas on ja juhliva,
Niin on kun ois se aukeeva.
Tuulien laulu.
(Lauletaan kun: Upp genom luften j.n.e.)
Ilmojen kautta, lintujen teitä
Syöskäämme pois yli vetten ja maan!
Hopeasauvalla Aamutar meitä
Viittaavi noussehen maailmahan.
Kuohuvain aaltojen tanssihin pois!
Lehtojen riemuissa, voi, ken jo ois!
Huoneessa ihminen rauhattomasti
Kuultelee siivet kuin ilmoa lyö;
Lennämme taivahan luo vapahasti,
Sieltäpä sanoman saatamme myö.
Metsälaulu.
(Lauletaan kun: Im Walde geh' ich wohlgemüth.)
Käyn metsässä mä tyynesti,
En huoli rosvoista;
On lempi vaan mun aarteeni
Sit' ei he kajoa.
Ken käy, ken ryskää pensaass'? oi!
On rosvo! – uhkaavi! –
Mun kultain tule juosten – voi!
Ja kaulaan tarttuvi.
Ylioppilaisten laulu.
(Lauletaan kun: Vi äro andens fria folk.)
Vapaita hengen lapsia
Olemme, valon tulkkia,
Sen eestä aina sodimme
Ja sitä suojaamme;
Ja samat niinkun ennenki
Ja samat aina iäti;
Kun valo vastustamaton
Myös vartijamme on.
Olemme aamun sukua
Ja uuden ajan vahtia,
Mi läpi yön ja kuoleman
Vaan syöksee innossaan;
Ja valtamme on rajaton,
Sill' toivon maa se meidän on,
Ja meidän on tuo vastaisuus
Ja myös sen kaunoisuus.
Ja maamme, valon morsian,
Saa suuruuden ja kunnian;
Me itse kuolkaamm' unheesen,
Kun järven aaltonen;
Sill' varjot täältä häviää,
Vaan henki pysyy jäljellä;
Niin vartijat myös pysyvi,
Kun valon voimaki.
Toinen ylioppilaisten laulu.
(Lauletaan kun: Studenter äro muntra bröder).
He ovat veljet lystimäiset
Nuo Suomen ylioppilaat,
On ilmat lämmit eteläiset,
Vaan pohjoiset on raittiimmat.
Niin – suru vieköön vennokkaiset
Vaan riemuin laulaa oppilaiset,
He laulaa.
On oppi, mit'ei kirjat voita:
Kun nuori oot, oo riemuisa.
Se hulluks kutsuu kirjakoita,
Vaikk' viisaampi ois viisainta.
Ei seurass viihdy valjumaiset,
Kun riemuin laulaa oppilaiset,
Kun laulaa.
Kun sodan soitto leimuaapi,
He kirjan vaihtaa miekkahan;
Kun armas Suomi vaaran saapi,
He peljästyttää maailman;
Ja kaatuu verivainolaiset
Kun laulain syöksee oppilaiset,
Kun laulain.
Ylioppilaisten marssi.
(Lauletaaii kun: Framåt, framåt på ljusets bana.)
Eespäin, eespäin nyt valon tiellä
Sä joukko nuori urhoisa!
Ja lippusemme heiluu vielä,
Sen suojaa Suomen haltija.
Sodimme hyvän, kauniin eestä
Me pimeyttä vastahan,
Ja levitämme melskehestä
Me ruskon öiseen maailmaan.
Serenadi.
(Lauletaan kun: Schlumre sanft, o Edle!)
Nuku jo mun kultain!
Nuku makeesti!
Silmäs kiini painaa
Öisen rauhan Enkeli.
Jumalitten kaltaisena
Lempi luonas lentelee,
Sinut taivahasen
Lemmen uni heijailee.
Riemu, riemu, maljasi.
(Lauletaan kun: Fröjd i hjertan och pokaler).
Viini syöntä riemahuttaa;
Nytpä kultanesteestä
Heikkkous juo sankaruutta,
Lempeyttä miehuus sä.
Eipä taivaan kunnioita
Sorra, malja, uhrisi;
Nouskoon pilviin pisaroita,
Riemu! riemu, maljasi!
Lemmen laulu.
(Lauletaan kun: Alles was die Erd enthält).
Kaikki mikä ilmassa
Hyppii, lenteleepi,
Koko tämä maailma
Yhtyy, lemmitseepi.
Hirvi juoksee metsässä,
Kauris laitumella,
Kohta naaras jälkiä
Alkaa seuraella.
Kyyhky kutsuu kultoaan,
Kun hän kukertaapi;
Mato etsii naarastaan
Kun hän luikertaapi.
Kukat rintans aukasee
Päivän tuulosille,
Kiertoköynnös kiertelee
Puitten ympärille.
Joki lausuin lemmestä
Juoksee hiljaltansa,
Laaksoss' yhtyäksensä
Toisen joen kanssa.
Alppilaulu.
(Lauletaan kun: I, bergens snöfält j.n.e.)
Oi, vuoren lumi, jolle nyt
Luo ilta ruskoaan!
Jos tuntisit kuin sykkinyt
On sydän sulle vaan.
Oi! kaiku sa, mi Alpilta
Nyt soit niin kauniisti,
Luo vuorelta vaan surua
Mun raukan mieleeni!
Oi, järvi sa, kuin päilyilet!
On metsä vartijas;
Sä milloin mua heijailet
Sun kultaloistossas?
Niin lauloin; päivä hohtava
Käi kylmään sylihin.
Mä itkin vaan; voi kaihoa!
Se katsoi silmihin'.
Kolme laulua.
(Lauletaan kun: Entflieh mit mir j.n.e.)
1.
Pois lähde kanssain, kultani!
Oo vaimoin, lepää rinnallain.
Niin hellä ei oo kotosi
Kun sydämein on sulle vain.
Sä jos et lähde, kuolen pois,
Jäät yksin tänne maailmaan,
Ja isäs vaikka luonas ois,
Hän sulle on kun vieras vaan.
2.
Ja kaste laskihe illalla,
Se laskihe lemmikkikukkihin,
Ne ovat kuihtuneet, kuolleet.
Ja poika lemmitsi neitoa,
He salaa lähtivät kotoaan,
Ei tiennehet vanhemmat heistä.
He sinne tänne kulkivat,
Ei heill' ole onnea ollunna,
He ovat kuihtuneet, kuolleet.
3.
Ja lehmus heidän haudalla nuokkuu,
Siin' kuiskaavat linnut ja tuulet huokuu;
Sen alle vihreelle nurmellen
Nyt vanhus astuu huoaten.
Ja murhehtien tuuloset huiskaa,
Ja surren peipposet lempeesti kuiskaa,
Ja pääskyset muuttuvat hiljaisiks,
He itkevät, eivät ymmärrä miks.
Iltalaulu.
(Lauletaan kun: Unter allen Wipfeln ist Ruh.)
Rauha ompi laaksoissa nyt
Ja ääni ompi hiljennyt
Metsissä,
Ja linnut oksilla nukkuu.
Kohta vaan
Nukkuu
Myöskin saat.
Kuunpa alla kiusaus on
Ja parku, itku rajaton,
Ikuinen,
Ja lehdet metsissä kuihtuu.
Kohta vaan
Kuihtuu
Myöskin saat.
Tähtein all' on tyyneys, voi!
Ja taivahissa harppu soi!
Kaikuvi,
Kun siellä enkelit soittaa.
Kohta vaan
Soittaa
Myöskin saat.
Aamutoivo, iltahuokaus.
(Lauletaan kun: Jord och himmel jag.)
Maan ja taivahan
Vallan unhotan,
Olet yksin ihastuksein.
Päivän koittaissa
Toivon' olet ja
laskiessa huokauksein.
Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain,
Elon aamutoivo, illanhuokaus vain!
Maan ja taivahan
Vallan unhotan,
Olet yksin ihastuksein.
Oi! mä tiedän vain
Suovan Jumalain
Kerran meidät toisillemme.
Kaikki kadotkoot,
Jos sä mun vaan oot,
Toinen toista lemmitsemme.
Pysyy lempi – ja nyt hymyy kuolema,
Kohtaamme, me koskaan emme eroa.
Oi! mä tiedän vain
Suovan Jumalain
Kerran meidät toisillemme.
Juomalaulu.
(Lauletaan kun: Guckt nicht in Wasserquellen.)
Kun lähteen silmä vuotaa,
Sä älä katso tuota,
Luo silmäs viinahan!
Ves ompi vaarallinen,
Veslähde petollinen,
Luo silmäs viinahan!
Loi silmäns poika vainaa
Veslähtehesen aina,
Ei luonut viinahan;
Kun peilas muotoansa,
Sai siinä kuolemansa;
Luo silmäs viinahan!
Mon' ompi uponunna
Vetehen, hukkununna,
Ei kukaan viinahan;
Ken siihen kurkistaapi,
Se virvoituksen saapi;
Luo silmäs viinahan!
Kun lähteen silmä vuotaa,
Sä ällös katso tuota,
Luo silmäs viinahan!
Kun luot, myös juoda muista,
Kun loppuu, toista puista;
Nyt juo sä pohjahan!
Päivän kuvat.
(Lauletaan kun: Ferne Wolken seh' ich ziehen.)
Kaukaa näen pilven lennon,
Illanrusko kultaa sen,
Päivä saapi kuollon hennon,
Mennen poijes maillehen.
Synkkä vaippa varjoo
Vakaisesti koko maan,
Ja se rauhaa tarjoo
Laaksoon, kukkulaan.
Kaukaa kuulen äänen soivan,
Niinkun kuiske henkien,
Ilman läpi viuhunoivan
Ihammpain sävelten;
Vaan ne tuskin suovat
Tervehdyksen korvahain,
Rintahani tuovat
Synkän pilven vain.
Armaat päivän kuvat! teille
Surren heitän hyvästi.
Silmäin käyvät kyyneleille,
Vesihelmet tippuvi;
Voi! mä kaihoon teitä,
Välissämm' on laajaa maa;
Taajaan kyyneleitä
hiekkaan virrahtaa.
Talonpojan laulu.
(Lauletaan kun: Jag huggit tills min kraft förgått.)
Mä väsyksiin oon hakannut
Ja hakkaan vieläki,
On kirveen teräs hyvä, mut
Viel honka seisovi.
Ol' kätein kerran tukeva,
Nyt niin ei olekaan,
Söin koko talven pettua,
Join päälle vettä vaan.
Jos palveluksein vaihtaisin,
Jos täss' en olla vois,
Luo herran kenties joutuisin,
Ruisleipää jolla ois.
Mä kaupungissa palkkasen
Saan kenties vaivoista,
Niin usein mietin, mutta en
Voi sinne haluta.
Siell' lehtovuori oisiko,
Mi katsoo järvehen?
Ja päivä nousee laskeko
Niin sulo herttainen?
Siell' oisko laakso tuoksuva
Ja nummen hongikko?
Hän, jonka kuulen soittoa,
Hän siellä olisko?
Ja tuulen ratoks vyöryää
Pois pilvi suojaton,
Ja ilman maata, ystävää
Mi ihmishenki on?
Meit' ehkä Luoja kuulevi,
Maan hädän helpottaa,
Ja syksyn vilja hyvempi
Suo leipää parempaa.
Kirkko.
(Lauletaan kun: Droben stehet die Kapelle.)
Kirkko seisoo vuorellansa,
Hiljaa laaksoon katsellen;
Vuoren alla riemuissansa
Laulaa paimenpoikanen.
Äkkiäpä kello kaikuu,
Kuolonvirttä veisataan;
Hiljaa ompi riemuraiku,
Paimen kuulteleepi vaan.
Lauletaan ne hautaan siellä,
Jotka laaksoss' riemusi;
Paimen, paimen! kello vielä
Kerran kaikuu sulleki.
Viihdytys.
(Lauletaan kun: Stilla, o stilla!)
Ääneti aivan!
Myrskystä vaivu pois,
Lapsonen taivaan!
Aika sun kuolla ois,
Kylmä on laaksoloiss';
Ääneti aivan!
Rientävä hetkeis
Viimenen joutuvi,
Seisata retkeis!
Kuihdu kun toisetki!
Tyydytkö syömeni?
Seisata retkeis!
Varjojen peittää
Anna min nautit sa,
Unhottaa, peittää
Päivän on tapana;
Voit unen rauhassa
Unhottaa, heittää.
Maljanesitys Lönnrotille.
Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867.
Mikä ompi ihminen?
Mielikuva ainoasti,
Ilmestyy mi nopeasti,
Pian haihtuu jällehen.
Kun hän käypi maailmaa,
On hän virvantulenlainen,
Jonka tuuli nousevainen
Sammuksihin puhaltaa.
Mikä ihmishenki on?
Kangastus mi kohoileepi,
Silmäin eessä kierteleepi,
Laskee taaskin peittohon.
On kun vesikello vaan,
Joka kohoo korkealle,
Loistain lentää taivahalle,
Maahan lankee noustuaan.
Niin ei ain' oo kuitenkaan;
Hän, mi suurta vaikuttaapi,
Maansa hyvää harrastaapi,
Hän ei katoo milloinkaan.
Aikansa kun suloton
Myrsky ompi pauhanunna
Sekä kaiken poistanunna,
Mik' ei kuuluu muistohon.
Niin tää muisto kallihin
Ompi sitä rakkahampi,
Suloisempi, ihanampi
Ja se loistaa kirkkaammin.
Henki silloin suur' on vaan,
Se on täynnä ihastusta;
Kangastuskin kangastusta
Nyt ei enää olekaan.
Ja myös vesikellonen
Muuttuvi nyt puhtahaksi,
Kirkkahaksi pisaraksi,
Ei oo lainavärinen.
Niin myös elää muisto sen,
Joka yhä suurta antaa,
Jolle tulevaisuus kantaa,
Muiston kauniin seppelen.
Tämä seppel annetaan
Myöskin meidän Lönnrotille,
Joka autti taivahille
Suomen maineen loistamaan.
Tää kuu meitä riemuttaa,
Riemusta nyt kuuluisalle
Kalevalan tuottajalle
Malja juokaamme, hurraa.MUISTUTUKSIA.
"Metsälaulun" toista säettä laulettakoon "En huol' mä j.n.e."
"Ylioppilasten laulun" toisen värsyn viidettä säettä laulakoon Basso: "Ja valtamme on rajaton, on rajaton niin on"; saman väsyn seitsemättä säettä: "Ja meidän on tuo vastaisuus, niin on tuo vastaisuus, tuo vastaisuus, sen kaunoisuus." Kolmannen värsyn loppuun liitettäköön laulaessa; "Niin vartijat myös pysyvi :,: myös pysyvi, he niinkun valon voimaki."
"Toisen ylioppilasten laulun" ensimäisen ja toisen värsyn 6 säettä laulakoon Basso: "Vaan, (kun) laulavat, vaan (kun) laulavat :,: nuo oppilaiset"; ja kolmannen värsyn samaa säettä: "Kun syöksevät :,: nuo oppilaiset".
Laulussa "Juomalaulu" tarkoittaa toinen värsy kreikkalaista nuorukaista, Narcissoa, joka kuvaansa ihastuneena lähteen ääreen kuoli.
Muutamain toisten sanain ja säkeiden toisenteluja huomatkoot laulajat hyväntahtoisesti itse.