Kokoelma sisältää kolme romaania ja yhden tarinan. Seikkailijatar sijoittuu venäläiseen aatelisympäristöön, kun taas Mesikämmen on vertauskuvallinen kertomus sirkuskarhusta. Pankkiherroja ja Paavo Kontio käsittelevät liike-elämää ja yksilön elämänvaiheita 1900-luvun alun Suomessa.
Eino Leinon 'Kootut teokset XII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 60. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOOTUT TEOKSET XII
Eino Leino
Otava, Helsinki, 1936.
SISÄLLYS:
SEIKKAILIJATAR. Romaani
MESIKÄMMEN. Tarina
PANKKIHERROJA. Romaani
PAAVO KONTIO. Romaani
SEIKKAILIJATAR
Venäläinen kertomus
(1913)
1.
Troikat kiitävät, kulkuset kilisevät... Arojen tuuli tunkee luihin ja ytimiin.
Siellä kasvoi Zaida isän korkean kodissa, jo lapsena muita hiljaisempi ja miettivämpi. Mutta välistä voi hänet vallata myös hurja raivo, hän istuu raisun ratsun selkään ja karauttaa yli kotikylänsä teiden ja ketojen kuin tuuliaispää.
Hänen suurin surunsa oli, että hänellä oli hameet ja ettei häntä päästetty leikkimään kylän poikien kanssa.
Toiset vielä suuremmat surut odottivat häntä. Hänen täytyi mennä maakunnan etevimpään naislukioon.
Zaida itki ja potki vastaan. Mutta hänen isänsä, vanha ruhtinas Rurik, pysyi järkähtämättömänä. Hänen tyttärensä täytyi, maksoi mitä maksoi, oppia ja saada sivistystä. Ja hänellä oli omat pätevät syynsä siihen.
Vaikka hänen oma sukunsa, jonka päämies hän oli, oli Venäjän vanhimpia, hän oli kuitenkin vain maa-aatelia. Ennen hän oli pitänyt sitä kunnianaan. Mutta viime aikoina oli tuonne lähikaupunkiin muuttanut paljon uutta aatelia, kaupunki-aatelia Moskovasta, Pietarista ja Varssovasta, jotka olivat kohottavinaan olkapäitään heille, vanhalle aatelille, muka heidän yksinkertaisten ja karkeiden tapojensa vuoksi.
Nousukas-aatelia! Vanha ukko Rurik tiesi hyvin, etteivät noiden heitukkojen sukujuuret ulottuneet useimpien edes Katarinan, saati sitten Pietari Suuren ajoille, mutta sentään ne häntä monella muotoa närkästyttivät.
Ne pilkkasivat heidän vanhoja kansallispukujaan. Ne anastivat vallan itselleen tanssisaleissa ja seuraelämässä. Ne pitivät itseään muka heitä parempina ja kertoilivat kovalla äänellä uutisia hovista ja ulkomaiden politiikasta.
Mutta myöskin ukko Rurik osasi pitää puoliaan.
Missä tilaisuudessa hyvänsä hän antoi noiden uusien tulokkaiden ymmärtää, että hän halveksi heitä ja että he olivat vain tuulentuomaa roskaa hänen mielestään. Eikä hän enää käynyt heidän pidoissaan eikä itse ottanut vastaan heitä.
Niin sukeutui verinen vihamielisyys heidän välilleen. Mutta verisin kuitenkin ukko Rurikin ja kaupunki-aateliston ylhäisimmän ja rikkaimman edustajan kreivi Iljanskin välillä.
Koko maa-aateli piti ukko Rurikin puolta ja kokoutui usein hänen luokseen kemuihin, joissa juotiin paljon ja enimmäkseen viinaa, tanssittiin vanhoja kansantansseja ja laulettiin surumielisiä kasakkalauluja balalaikan säestyksellä...
Lankesi himmeä hämärä yli sydämien ... mielet kävivät hyviksi, ikävöiviksi ja uskollisiksi...
Myöskin kreivi Iljanskin luona pidettiin kemuja, tanssittiin ja laulettiin. Mutta siellä juotiin kalliita ulkomaisia viinejä ja liköörejä, karkeloitiin Wienin ja Parisin muodin mukaan ja laulettiin hienoja ranskalaisia ja italialaisia lauluja, joiden sävel ja sanat olivat oudot jokaiselle tosi venäläiselle.
Ukko Rurik ei voinut olla oikein sylkäisemättä mokomasta menosta puhuessaan.
– Kreivi Iljanski on maanpetturi, oli hänen tapansa sanoa. Saattepas nähdä, että hän vielä joutuu Siperiaan.
Ja sitten oli hänen tapansa lisätä vielä:
– Tsaarilla ei ole uskollisempia alammaisia kuin me, maa-aateli. Se nähdään kyllä sodan syttyessä.
Hän itse oli taistellut nuoruudessaan hurjia kaukasialaisia vuoriheimoja vastaan ja tullut siellä myös olkapäähän haavoitetuksi. Kreivi Iljanski, pietarilaisen paashikoulun kasvatti, taas ei ollut nähnyt ruutia milloinkaan.
Mutta tuon kaiken ohella ukko Rurik kuitenkin salaisesti kadehti noita kaupungin riikinkukkoja. Ne tiesivät niin paljon, mitä hän ei itse tiennyt, ne taisivat niin paljon, mistä hänellä ja heikäläisillä, jotka ikänsä olivat kotitiloillaan eläneet, ei ollut aavistustakaan.
Itse hän oli liian vanha oppimaan. Mutta hänen tyttärensä...
Niin, Zaida saisi oppia kaikki nuo ulkomaiset kielet, kaikki nuo ulkomaiset tanssit ja laulut, joilla toiset niin kopeilivat. Oppia ne hyvin, paremmin kuin kukaan muu, ja palata sitten kotikyläänsä isän iloksi, koko kylän päivänpaisteheksi.
Ukko Rurik oli katsonut hänelle sopivan miehenkin sieltä, ystävänsä kasakkapäällikön pojan, yksinkertaisen kuin hän itsekin oli ja maatiluksiltaan yhtä äveriään. Zaidasta, joka jo nyt oli seudun rikkain perijätär, tulisi naituaan vielä rikkaampi ja mahtavampi.
Se oli ukko Rurikin suunnitelma. Mutta sitä ennen täytyi Zaidan saada sivistystä, sivistystä.
2.
Lukiossa oli Zaida aluksi varsin hiljainen ja oppivainen. Ympäristö oli siksi uusi, ettei hän tuntenut itseään kyllin varmaksi siinä.
Pian huomasi hän kuitenkin, että ihmiset täällä olivat samanlaisia kuin hänen kotikylässäänkin, vain ehkä vieläkin tuhmempia ja yksinkertaisempia. Mutta heillä oli toiset tavat, he osasivat hymyillä, silloin kun heitä oikeastaan olisi itkettänyt, ja teeskennellä ystävyyttä, silloin kun heillä olisi ollut halu repiä silmät päästä toisiltaan.
Heti tuon huomion tehtyään kadotti Zaida kaiken sisällisen kunnioituksen heitä kohtaan.
Mitä raukkoja, mitä pelkureita nuo ihmiset olivatkaan! Miksi he eivät uskaltaneet olla niinkuin olivat? Luulivatko he ehkä tuota tietä tulevansa paremmiksi ja kauniimmiksi?
Zaida ainakin tunsi itsessään voiman olla niinkuin hän oli. Turhaan he häntä koettaisivat kytkeä typeriin kahleisiinsa.
Siitä saakka muodostui Zaidan suurimmaksi iloksi tehdä skandaaleja.
Lukiossa hän otti itselleen aivan erikois-oikeudet. Hän pyörtyi milloin hyvänsä opettajiensa suurimmaksi kauhistukseksi ja purskahti jälleen nauramaan, ystävättäriensä ylimmäksi ihastukseksi. Hän vastasi milloin hän tahtoi ja usein tuiki toisesta asiasta, mistä kysymys oli.
Jos hän olisi ollut portinvahdin tai tavallisen pikkuporvarin tytär, häntä olisi rangaistu tai hänet olisi ajettu kokonaan pois lukiosta. Mutta nyt hän oli ruhtinaan tytär ja siksi sanottiin hänestä vain, että hän oli hysteerinen.
Jo varhain alkoivat aistilliset pyyteet herätä hänessä.
Itse hän tosin ei ollut vielä koskaan rakastunut, ei edes lapsena, kuten niin monet muut hänen ikäisensä naislukiolaiset. Mutta häntä huvitti nähdä miesten intohimoja ja ärsyttää niitä omalla keskenkasvuisella vartalollaan ja poikamaisilla suloillaan.
Ensimmäinen, joka häneen rakastui, oli hänen musiikki-opettajansa, jo vanha, harmaantunut mies, jolla oli vaimo ja itsensä kokoisia poikia ja tyttäriä.
Hänen mielestään Zaida oli suuri säveltaiteellinen kyky, nero suorastaan. Ja mitä rohkeammin Zaida keimaili hänelle, sitä korkeammalle kohosi hänen neroutensa äijän silmissä. Zaida teki hänet hupsuksi suorastaan. Miesparka haki esille nuoruuden-aikaiset sävellysyrityksensä, soitteli vesissä silmin niitä ja väitti, ettei kukaan muu kuin Zaida ollut häntä koskaan ymmärtänyt.
– Mutta vaimonne? kysyi virnakko teeskennellyllä kummastuksella.
– Oh, mitä! löi ukko kädellään kuin kärpäistä karkoittaen. Alhainen sielu! Hän on tappanut minussa suuren taiteilijan.
Zaida nautti. Hän tunsi itsensä ihailluksi ja oli tyytyväinen.
Toinen, joka häneen rakastui, oli eräs mieslukion ylemmän luokan oppilas. Mutta siitä tuli traagillinen tarina. Zaida oli aluksi hänestä sangen huvitettu, tapasi häntä, sallipa hänen suudellakin, mutta kyllästyi pian häneen ja pilkkasi kerran häntä useiden muiden ystävättäriensä läsnä-ollessa.
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Lukiolainen hävisi silloin tietymättömiin. Kirjoitti vain surullisen kirjeen ja ilmoitti, että elämä hänelle tämän jälkeen oli sietämätön.
Vasta viikkoja senjälkeen löydettiin hänen ruumiinsa virrasta, joka vieri kaupungin lävitse.
Zaida oli sitten jonkun aikaa sangen totinen ja mietiskelevä. Kuolleen nuorukaisen kuva kohosi usein syyttävänä hänen sielunsa onkaloista. Mutta samalla hän oli myös ylpeä siitä, että hän oli voinut sytyttää niin turmiota-tuovan pyyteen, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin arvokkaammaksi ja täyskasvaneemmaksi muistaessaan, miten paljon hän jo oli näin nuorella ijällä kokenut.
Zaida oli silloin viidentoista vanha.
Sitten se oli eräs luutnantti, sitten eräs proviisori. Zaidalle oli samantekevää, mistä ihailu tuli, kunhan hän vain tunsi miesten suitsutuksen sieraimissaan. Ja mitä enemmän hän varmeni alallaan, sitä rohkeammin hän salli itseään hyväiltävän.
Hän oli puolineitsyt, kuten häntä lukiossa kutsuttiinkin. Ja kun vielä vuotta pari vierähti, alkoi olla jotakuinkin vähän jäljellä hänen viattomuudestaan.
Zaida oli heti opinto-aikansa alusta alkaen saanut runsaasti rahaa isältään. Itse hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut kaikkea kuluttaa. Hän otti avuksi ystävänsä ja ystävättärensä, joiden kanssa hän välistä vietti täydellisiä orgioita. Aluksi riitti niissä vain viini, sämpylät ja yleinen kuherteleminen. Sitten tulivat lisäksi morfini, opiumi ja cocaini.
Itse hän oli oikeastaan vielä sielunsa sisimmältä paljon turmeltumattomampi kuin mitä hänen elämänsä muodot olivat. Hänellä oli vain halu leikkiä, leikkiä! Ja ennen kaikkea leikkiä miesten intohimoilla, joita hän jo oli aika taituri kiihottamaan.
Hän taisi esim. intialaisen käärmetanssin niin, että moni Parisin parhailla varieteenäyttämöillä olisi voinut häntä kadehtia.
Hänen ihailijansa tulivat aivan hulluiksi siitä. Mutta hulluin kaikista oli eräs nuori kreivi Iljanski, joka viime aikoina oli myöskin hankkinut pääsyn itselleen Zaidan salaisiin juhlatiloihin.
Hän oli saman kreivi Iljanskin poika, jota ukko Rurik piti pahimpana vihamiehenään. Jo senvuoksi hän herätti Zaidan vilkkainta mielenkiintoa. Mutta hän oli muutenkin korea poika, tuskin parissakymmenissä, kiveräviiksi, kiharatukka. Zaidan mielestä hänellä oli vain ehkä hiukan liian pieni pää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä nuorta kreiviä erikoisesti suosimasta ja hänen tunteitaan tulistuttamasta.
Niihin aikoihin kuoli vanha kreivi Iljanski ja nuori kreivi sai periä koko suuren osuutensa pesästä. Toinen osuus meni toiselle veljelle, joka oli tyhjäntoimittaja niinkuin hänkin. Äiti siirtyi tyttäriensä keralla sukulaistensa maatilalle Keski-Venäjälle.
Sillon uskalsi nuori kreivi Ilja Iljanski todenteolla kosia Zaidaa.
– Tiedät että rakastan sinua, kuiskasi hän kerran porraskäytävässä, saatettuaan Zaidan kotiin heidän yhteisistä kekkereistään. Miksi emme voisi mennä naimisiin?
– Naimisiin?
Sitä ei Zaida ollut tullut ajatelleeksi. Mutta se oli hänestä kovin mieltäkiinnittävää.
– Juuri niin, naimisiin. Minun isäni on kuollut ja minä hallitsen nyt itseäni ja omaisuuttani.
– Mutta minun isäni elää, huomautti Zaida järkevästi. Eikä hän ikinä antaisi suostumustaan meidän liitollemme.
– Miksi ei? kysäisi kreivi ylpeästi vartaloaan ojentaen. Minun sukuni on yhtä ylhäinen kuin hänen, minun omaisuuteni...
Ei, ei nyt ollut siitä kysymys, selitti Zaida. Oli kysymys sukujen välisestä vihollisuudesta. Ja niin paljon luuli Zaida ukko Rurikia tuntevansa, että tämä ennemmin heittäisi hänet vaikka kaivoon kuin jonkun kreivi Iljanskin syliin.
– Sitäpaitsi hän on määrännyt minut jo toiselle, lisäsi Zaida surumielisesti. Ei, siitä ei tule mitään. Paras kun lakkaat sellaisia ajattelemasta!
Nuori kreivi rypisti otsaansa ja vaikeni, mutta ei päästänyt Zaidan kättä kädestään. Nähtävästi työskentelivät hänen aivonsa kuumeentapaisesti.
Zaida teetteli jo itkua, kun kreivi äkkiä lausahti päättävästi.
– Siinä tapauksessa meidän ei auta muu kuin karata.
– Karata?
Zaida lakkasi heti itkemästä ja katsoi suurin silmin kosijaansa, joka hänestä siinä silmänräpäyksessä kasvoi kahta suuremmaksi ja miehekkäämmäksi.
– Juuri niin, karata. Ei ole mitään muuta keinoa. Sillä sinua en minä kuitenkaan päästä käsistäni milloinkaan.
Sekin oli Zaidan mielestä miehen tavalla puhuttu.
Karkaamisen ehdotus oli tosin hänelle vielä odottamattomampi kuin avioliiton ajatus. Mutta se oli sitäkin mieltäkiinnittävämpi.
Kuinka? He karkaisivat kahden? Keskellä yötä, kuten romaaneissa konsanaan? Ehkä ikkunasta? Ehkä pitkin köysi-tikapuita? Menisivät vastoin sukujen mieltä avioliittoon kuin Romeo ja Julia? Kuinka jännittävää!
Ja mitä kaikki muut naislukion oppilaat sitten sanoisivat? Ja mitä opettajat? Ja mitä koko kaupunki?
Erinomaista! Siitä tulisi skandaali, jonka rinnalla kaikki hänen entisensä olisivat pelkkää lastenleikkiä.
Zaida taputti ihastuneena käsiään. Mutta sitten hän kävi äkkiä hyvin vakavaksi ja kysyi:
– Mitä luulet isäni tästä sanovan?
– Oh, sitten hänen ei auta muuta kuin suostua! lohdutti Iljanski. Ellet sinä tahdo mennä, menen itse hakemaan hänen siunauksensa.
Zaida suuteli tulisesti urhoollista kosijaansa. Juuri tuollaisen piti miehen olla hänen mielestään.
He päättivät karata vielä samana yönä.
Zaida oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha.
3.
He karkasivat. Ja asettuivat Pietariin asumaan, koska myöskin kreivi Iljanski tahtoi välttää kotikaupunkiaan ja Zaidan isän lähintä läheisyyttä.
He vihittivät itsensä salaisuudessa. Kreivi Iljanskin suku antoikin suostumuksensa asialle, mutta ukko Rurikin ovi oli ja pysyi ijäti suljettuna tyttärelle.
Kreivi Iljanskin kodista, jonne myös hänen veljensä Feodor piakkoin saapui, tuli pian maailmankaupungin hilpeimpiä seurakeskuksia. Mutta enimmän huvittelivat he oikeastaan kodin ulkopuolella. Veljeksillä oli paljon rahaa, he olivat kumpikin jo tuttuja kaikissa yökahviloissa, jonne Zaida seurasi heitä uteliaana ja mielellään.
Pietarissa sai Zaida tietää, että hänen miehellään oli lapsi erään entisen rakastajattarensa kanssa. Ja Pietarissa sai kreivi Ilja samoin nähdä, miten Zaida sylitteli ja suukosteli hänen nuorempaa veljeänsä Feodoria.
Syntyi kiivaita kohtauksia heidän välillään. Mutta lopuksi he kuitenkin katsoivat parhaaksi sopia ja tuomita lempeämmin toistensa entisiä ja nykyisiä hairahduksia.
Kreivi Ilja antautui peittelemättä entisiin elämäntapoihinsa.
Nuoresta kreivittärestä taas ruvettiin kuiskimaan, ettei hänen hyveensä ollut mahdollisia hyökkäyksiä vastaan aivan järkkymätön. Ja oli monta, jotka tahtoivat siinä suhteessa koettaa onneaan.
Kreivi Ilja taisteli aluksi eräiden kanssa heistä. Toisinaan haavoittui hän itse, toisinaan hänen vastustajansa. Sitten he löivät kättä toverillisen sovinnon merkiksi ja menivät syömään yhdessä illallista.
Myöhemmin hän ei viitsinyt taistellakaan enää. Hän koetti vain hakea korvausta omalla tahollaan.
Hän saikin sitä siinä määrässä, että kun Zaida eräänä iltana palasi Oopperasta, jonne hänen miehensä ei ollut viitsinyt saattaa häntä, hän tapasi kotonaan lauman puolialastomia tanssijattaria. Toisen kerran hän yllätti miehensä lemmenkohtauksesta kamarineidin kanssa heidän omalla aviovuoteellaan.
Kumpikaan ei enää toisestaan välittänyt. Kuitenkin he vielä istuivat ulkona yksissä. Mutta kun erään yökahvilan yleisöstä joku loukkasi Zaidaa ja tämä vetosi miehensä ritarilliseen puolustukseen, vastasi kreivi Ilja välinpitämättömästi:
– Soromnoo, ei mitään. Hänen sijassaan olisin minä samoin tehnyt.
Eikä Zaida puolestaan tuntenut enää pienintäkään surua, vaikka hänen miehensä usein lepäsi kuolemansairaanakin pitkistä yöllisistä huvituksistaan.
Yksi asia yhdisti kuitenkin aviopuolisoita. Se oli raha.
Eräänä päivänä sanoi kreivi Ilja synkästi vaimolleen tämän astuessa heidän yhteiseen aamusalonkiinsa.
– Kuulepas kyyhkyläiseni! sanoi hän. Asianajajani ilmoittaa, että minun perintö-osuuteni alkaa nyt olla lopussa.
– Voi olla, haukotteli Zaida. Mutta mitä se minuun kuuluu? Tiedäthän, että minä en ymmärrä mitään raha-asioita.
– Tiedän, vastasi kreivi Ilja katkerasti. Se kuuluu sentään sinuunkin sen verran, että meidän pian täytyy matkustaa pois Pietarista.
– Minne?
Zaida katsoi vilpittömästi hämmästyneenä häneen.
– Minun maatilalleni Etelä-Venäjälle. Onneksi emme ole ehtineet sitä vielä hurjistella.
– Maatilalle? Maaseudulle? kysyi Zaida säikähtäen. Sehän on mahdotonta!
– Kuitenkin sen täytyy tapahtua. Rahat ovat auttamattomasti lopussa.
– Tee velkaa!
– En saa enää. Kaikki tuntevat aineellisen tilani. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo maatila.
– Suuri maatila?
– Aivan tavallinen. Ehkä siinä elää juuri.
– Mutta sehän on suoranaista kurjuutta! kivahti Zaida.
– Nimitä sitä miksi vain tahdot, vastasi kreivi Ilja, nyt itse vuorostaan haukotellen. Mutta me voimme vielä elää herroiksi viikon pari.
Asia antoi Zaidalle paljon miettimistä. Ja hän kieltäytyi joksikin aikaa myös tavallisista seurahuveistaan.
Sensijaan nähtiin hänen näinä aikoina seurustelevan tavallista enemmän kreivi Iljan nuoremman veljen Feodorin kanssa.
Kreivi Ilja näki sen kyllä ja aikoi jo joskus varoittaakin veljeään. Mutta se jäi häneltä aina, sillä hän pelkäsi, että hänen veljensä voisi väärinkäsittää varoituksen.
Saattaisihan poika luulla esim. että hän oli mustasukkainen!
Hän mustasukkainen! Hän, kreivi Ilja, moisen letukan vuoksi. Ei tullut kysymykseen.
Ja niin jäi veljellinen varoitus antamatta.
Pari viikkoa yllämainitun keskustelun jälkeen ampui kreivi Feodor itsensä. Koko hänen suuri perintö-osuutensa lankesi kreivi Iljalle ja hänen vaimolleen.
Aviopuolisot matkustivat Nizzaan. Ja jälleen oli kaikki jonkun aikaa hyvin heidän välillään.
4.
He vierailivat vuosikauden Nizzassa, Rivieralla ja Monte Carlossa. Kaikkialla he tapasivat maamiehiään, yhtä rikkaita, yhtä ylhäisiä ja huikentelevaisia kuin hekin, ilman mitään päämäärää tai elämäntarkoitusta.
Nizzassa täytyi kreivi Iljan yhteiskunnallisen maineensa vuoksi jälleen taistella erään vaimonsa rakastajan kanssa.
Zaida tahtoi olla mukana taistopaikalla. Kun ei se käynyt muuten päinsä, hän piiloutui pensaikkoon ja seurasi sieltä sykkivin sydämin, posket hohtavina asioiden kehittymistä.
Kaksintaistelun valmistukset vaikuttivat häneen tuiki juhlallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista, ainoastaan kuullut puhuttavan. Kuinka jännittävää! Ja hän voi tuskin estää itseään ääneen huudahtamasta, kun kirkkaat miekat aamuruskossa ensikerran vastakkain risteytyivät.
Kumpi voittaisi noista? Hänen miehensä vai hänen rakastajansa?
Samantekevä! Sillä eihän hän oikeastaan välittänyt heistä kumpaisestakaan.
Samantekevä, kun vain taisteltiin ja hänen vuoksensa taisteltiin! Miesparat! Mitä suuria lapsia he olivat! Oliko hänen vikansa, että nuo poloiset olivat valmiit tottelemaan jokaista hänen pienintä viittaustaankin?
Mutta sääli oli vain ohimenevä hetken tunnelma hänessä.
Pääasia oli uusi, tavallisuudesta poikkeava aistivaikutus. Nähdä kerran verta! Verta, joka virtasi hänen vuokseen! Nähdä toisen kaatuvan maahan kuoliaana ja rientää toista voittajana syleilemään.
Mikä pettymys!
Ei kuollut kumpikaan. Ei tapahtunut mitään suurta eikä tärisyttävää. Hänen miehensä haavoittui vain hiukan käsivarteen, jonka jälkeen vastustajat sopivat keskenään ja palasivat kaupunkiin samalla automobiililla.
– Sonja, sanoi Zaida kamarineidilleen, joka oli seurannut häntä hänen luvattomalle vakoiluretkelleen. Eikö totta, maailma on pelkkää harmautta ja ikävyyttä.
– Kreivittären sijasta minä ottaisin itselleni uuden rakastajan, huomautti Sonja rikkiviisaasti.
– Voit olla oikeassa, myönsi Zaida. Tuosta ei ainakaan ole mihinkään. Palatkaamme hotelliin.
Niin jatkui hänen elämänsä. Välistä väsyi hän myös rakkauteen. Silloin valtasi hänet pelihimo. Eivätkä pienet olleet ne summat, jotka pyörivät heiltä pois Monte Carlon rulettipöydän ääressä.
Eräänä päivänä ilmoitti kreivi Ilja vaimolleen, että myöskin veljen perintö-osuus oli lopussa.
– Meidän täytyy sittenkin matkustaa maatilallemme Etelä-Venäjälle, sanoi hän. Ja nyt heti! En ole ennen aikoja tahtonut säikyttää sinua.
Hän odotti suurta kohtausta, myrskyä, itkua ja hammasten kiristystä. Siksi hän hämmästyi suuresti, kun hänen vaimonsa vastasi vain yksikantaan:
– Vai niin! Minä olen valmis.
– Niin, lisäsi kreivi Ilja kyynillisesti. Sillä eihän minulla ole ketään muuta veljeä, jonka voisin periä enää.
Sekään myrkytetty pisto ei vaikuttanut mitään. Zaida katsoi häneen aivan lempeästi ja rauhallisesti.
– Jumalan kiitos! sanoi hän. Jos mikään on minulle nyt tervetullut, on juuri maaseudun hiljaisuus.
Kreivi Ilja ei tahtonut uskoa korviaan.
Zaidako noin puhui? Zaida, joka ei koskaan saanut kylläkseen huvituksista?
Hän oli luullut ilmoittavansa surusanoman. Ja toinen ilmoittikin iloitsevansa siitä!
Jos koskaan, tunsi kreivi Ilja itsensä nyt jotakuinkin yksinkertaiseksi.
Pah! ajatteli hän itsekseen. Tuo teeskentelee! Mutta hämärä aavistus sanoi hänelle kuitenkin, että tuossa naisessa saattoi piillä voimia, joita hän ei ikinä ollut ymmärtänyt.
Kaikki selvisi kuitenkin siinä silmänräpäyksessä.
– Niin, armaani, jatkoi Zaida samaan vienoon, hiljaiseen äänilajiin. Sinä ihmettelet, näen minä?
– Kyllä. En luullut sinun maa-elämää rakastavan.
– Unohdat, että olen itse kotoisin maalta. Mutta se seikka nyt ei tällä kertaa suinkaan ole määräävä mielialalleni.
– Mikä siis?
– Olen odottanut tilaisuutta sanoa sen sinulle. Niin, olen tulemassa äidiksi, rakas Ilja.
Oli kuin olisi katto pudonnut kreivin päälakeen. Mikään ei olisi tällä hetkellä voinut enemmän hänen aivojansa tärähyttää.
– Sinä? Äidiksi? osasi hän vain änkyttää.
– Niin, jatkoi, kreivitär äskeisellä äänellään, joka oli niin uusi hänen miehelleen. Onko se sinun mielestäsi niin ihmeellistä?
– Äidiksi? kertoi kreivi. Nyt, kahden vuoden avio-elämän jälkeen? Kyllä! Se on mielestäni sangen ihmeellistä.
– Unohdat, että minäkin olen nainen. Toivon, ettei äitiys ole rumentava minua sinun silmissäsi.
Äitiys? Nainen? Zaida voisi synnyttää?
Niin, sen oli kreivi Ilja todellakin unohtanut.
Aluksi hän oli sitä kyllä ajatellut. Mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Eihän Zaida ollut muutenkaan niinkuin muut naiset. Kaikkein vähimmän hän oli niinkuin puolisot ylimalkaan ovat.
Mikä oli Zaida siis nämä kaksi vuotta ollut hänelle?
Kreivi Ilja oli pakotettu tuonkin nyt itselleen määrittelemään.
Ei, ei Zaida ollut ollut mikään vaimo hänelle. Pikemmin toveri, pikemmin hyvä juomaveikko, yhtä irstaileva kuin hän itsekin, mutta nähtävästi juuri senvuoksi puoleensa kiinnittävä, koska he kaikesta huolimatta olivat yhdessä pysyneet.
Varsinkin senjälkeen kuin he olivat kokonaan lakanneet toisilleen mitään velvollisuuksia asettamasta, he olivat tulleet oikein hyviksi ystäviksi.
Ja nytkö oli juopa aukeava heidän välillään? Nytkö oli tuo outo, tuo salaperäinen, tuo ikinaisellinen jälleen rikkova heidän hyvän toveruutensa?
Kreivi Iljalle oli tuo ajatus tuiki sietämätön.
Mahdollinen äitiys siirsi Zaidan hänelle tuntemattomiin maan-osiin. Ja hän olisi kuitenkin tahtonut säilyttää hänet lähellään. Sillä eihän kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin Zaida. Eikä kukaan voinut olla niin hauska ja huvittava, kun vain oli paljon rahaa ja voi antaa vallan jokaiselle päähänpistolleen.
Kreivi Iljan hämmästys vaihtui vaistomaiseksi suuttumukseksi. Hän kävi kiivaasti kiinni Zaidan käsivarteen ja kysyi töykeästi:
– Kenen lapsi se on?
Zaida loi häneen suuret, tummansiniset silmäteränsä.
– Kenen muiden kuin sinun! virkahti hän sitten kuin ihmetellen niin lapsellista ja yksinkertaista kysymystä. Vai tahdotko laskea leikkiä minun kanssani?
– Sinä tahdot laskea leikkiä minun kanssani, ärjäisi Ilja. Uskotko minua todella niin naiviksi? Tietysti se on joku sinun lukemattomista rakastajistasi!
Zaida ei joutunut ollenkaan hämilleen. Hän vain pusersi hiljaa miehensä kättä ja kuiskasi:
– Myöskin sinulla on ollut lukemattomia rakastajattaria. Mutta olisitko sinä tahtonut ketään heistä vaimoksesi ja puolisoksesi nimittää?
Kreivi Ilja mietti.
– En, se on totta, vastasi hän sitten yksinkertaisesti.
– Siinäpä se, huomautti Zaida. Myöskin minulla on voinut olla monta ihastusta. Mutta lapseni isäksi en minä olisi voinut valita ketään muuta kuin sinut, sinut yksin koko avarasta maailmasta.
Hän puhui vielä paljon samaan suuntaan. Ja kreivi Ilja kuunteli häntä mielellään.
Lopuksi hänen onnistui kokonaan vakuuttaa miehensä ja poistaa tämän onnettomat epäluulot. Kreivi Ilja itki. Itki ensikertaa heidän kaksivuotisen avioliittonsa aikana, painoi päänsä hänen syliinsä ja sopersi:
– Zaida, rakas Zaida! Nyt vasta meistä tulee oikein mies ja vaimo.
Zaida katsoi häneen ihmetellen.
Mitä lapsia nuo miehet olivatkaan! Sanalla sai heidät itkemään, sanalla nauramaan. Ja kahdella voi heidät vakuuttaa mistä seikasta hyvänsä. Tuo kaikki oli hänestä erittäin mieltäkiinnittävää.
5.
Kreivi Iljan hyvät aikomukset, niin vilpittömiä kuin ne ehkä olivatkin, eivät kestäneet edes niin kauan kuin hänen vaimonsa raskaus. Heti kun he olivat tuolle etelä-venäläiselle maatilalle todellakin saapuneet, valtasi vastustamaton ikävä hänet ja hän koetti käyttää hyväkseen kaikkia niitä huvituskeinoja, joita hänen köyhtynyt asemansa vielä salli hänelle.
Maatila oli lähellä Kijeviä. Kreivi Ilja matkusti sinne usein ja palasi joskus takaisin maaten juopuneena kuin kuollut reen perässä.
Kartanon monet sievät palvelustytöt hän piti itse-oikeutettuna saaliinaan.
Zaida näki kaikki, ymmärsi kaikki, mutta ihmeekseen hän huomasi olevansa kaiken tuon suhteen sangen välinpitämätön. Siitä hän päätti ettei hän todellakaan rakastanut miestään, ei edes sen vertaa, että olisi viitsinyt olla hänen käytöksestään loukkautunut.
Kreivin mielestä oli Zaida taas käynyt niin merkillisen ikäväksi ja mitättömäksi, senjälkeen kuin tämä oli menettänyt kaiken viehätyksensä nautintovälikappaleena. Joskus hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, mutta hän ei suorastaan voinut. Pieninkin äidillinen ilme Zaidan kasvoilla oli hänelle perinjuurin inhoittava.
Zaida synnytti pojan.
– Olisi voinut olla tyttö, huomautti kreivi Ilja heti synnytyksen jälkeen hänelle töykeästi.
Sekään ei ollut omiaan aviopuolisoiden väliä juuri lähentämään.
Heti lapsivuoteesta parannuttuaan rupesi Zaida ottamaan osaa paikkakunnan seura-elämään.
Jumala oli täyttänyt hänen toivonsa: äitiys ei todellakaan ollut häntä rumentanut. Se oli päinvastoin lisännyt hänen naisellisia sulojaan, pyöristänyt sopivasti hänen pitkän solakan vartalonsa, syventänyt hänen silmänsä ja antanut hänen koko olennolleen lempeän arvokkuuden, joka missä seurassa hyvänsä vaati huomiota osakseen.
Hänen nenänsä oli vain edelleen hiukan liian paksu. Se oli lapsesta asti ollut Zaidan suurin suru, mutta sille hän ei mahtanut mitään.
Paikkakunnan tilanhaltijat keskustelivat usein keskenään tuosta uudesta, nuoresta fasaanista, joka äkkiarvaamatta oli heidän kanatarhaansa pudonnut. Eivätkä he väsyneet iltakausiin pohtimasta, mikä tuon merkillisen naisen pääasiallinen vetovoima mahtoi olla.
– Mikään kaunotar hän ei ole, oli nuoren parooni von Hellerin tapa sanoa. Mutta hän on viehättävä, kovin viehättävä. Hänen käyntinsä on aaltoileva kuin tähkä tuulessa.
– Siinä nyt ei mitään merkillistä ole, väitti entinen kaartinluutnantti Jurjev, eräs häntä hiukan vanhempi aatelismies. Mutta katso hänen kasvojaan!
– Ne ovat kylmät ja liikkumattomat! kiisti parooni.
– Juuri siinäpä onkin niiden omituinen sulo, huokasi Jurjev. Sillä tuo kylmyys ei ole kuitenkaan kuollutta, tuo liikkumattomuus ei tunteettomuutta. Se on vain siveän, kainon sielun luontaista koskemattomuutta. Ja kun hän hymyilee...
– Oli miten oli! Voisin kuolla hänen viittauksestaan.
– Myöskin minä. Tappaa tai tulla tapetuksi.
He, kuten kaikki muutkin, olivat mielipuolisesti Zaidaan rakastuneet. Ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, ettei kreivi Ilja ansainnut häntä niin nimeksikään.
Kukin tekivät he hänelle vuorostaan myös rakkaudentunnustuksiaan.
Zaida kuunteli heitä kaikkia, hymyili, ei evännyt eikä myöntänyt, vaan jätti heidät jokaisen toivon ja epätoivon vaihteille, joka oli omiaan heidän ihailuaan äärimmilleen kiihoittamaan.
– Hän on sfinksi!
– Hän on arvoitus!
– Hän on hyvän ja pahan tiedon puu!
Tuollaiset huudahdukset tulkitsivat paikkakunnan herrojen mielipidettä hänestä.
Kiihkein kaikista oli entinen kaartinluutnantti Jurjev. Hän ei saanut enää rauhaa päivällä eikä yöllä. Zaidan salaperäiset kasvot väikkyivät alati hänen sielunsilmiensä edessä.
Eräänä päivänä he olivat kaikki vieraisilla paikkakunnan rauhantuomarin luona. Huviteltiin ampumalla pilkkaan pistoolilla. Varsinkin naiset olivat tähän urheiluun tuiki ihastuneet.
Myöskin Zaida oli siellä.
Luutnantti Jurjev seuraili häntä kaikkialle ja kuiskaili hänen korvaansa entistä epätoivoisemmin ääretöntä rakkauttaan ja intohimoaan.
– Te laskette leikkiä, hymyili Zaida.
– Jumal'auta, en! intoili Jurjev. Ajattelen teitä, uneksin teistä. Tulen hulluksi, jumal'auta, jos työnnätte luotanne minut.
– Niin kaikki sanovat, hymyili Zaida. Miksi minun pitäisi uskoa erikoisesti juuri teitä? Näyttäkää, todistakaa rakkautenne!
– Saatte nähdä, virkahti Jurjev matalalla äänellä.
Talon rouvan oli vuoro ampua juuri. Hän piti jo pistoolia ylhäällä ja tähtäsi, sormi liipaisimella. Ennen kuin kukaan ehti estää tai talon rouva huomata edes, mistä kysymys oli, oli luutnantti Jurjev pistänyt kätensä pistoolinsuun eteen.
Laukaus pamahti. Käsi vaipui alas verisenä ja läpiammuttuna.
Nyt uskoi Zaida.
Yleisen hämmingin kestäessä, sillä aikaa kun Jurjevia hoidettiin ja sidottiin, hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen etsivin, tutkivin silmin häneen, koettaen arvata hänen sielunliikkeitään ja eritellen yhtä tarkasti omiaan.
Siis tuohon saakka hän voi miehet ajaa! Siis tuohon saakka oli hänellä, vaikka hän ei ollut vielä antautunutkaan, valta häntä rakastavien miessydänten yli!
Tuo oli enempi kuin kaksintaistelu.
Luutnantti Jurjevista tuli hänen rakastajansa. Heidän suhteensa kesti ummelleen kuusi kuukautta eli juuri niinkauan kuin Zaida viitsi ylläpitää sitä.
Hän väsyi siihen. Jurjev vaivasi häntä alituisella mustasukkaisuudellaan. Se oli taas ominaisuus, jota Zaida ei voinut sietää ollenkaan. Hän ei itse ollut koskaan tuntenut sitä eikä senvuoksi voinut sitä myöskään muissa ymmärtää.
Hän päätti vapautua Jurjevista. Mutta miten?
Ottamalla toisen rakastajan? Sehän olisi ollut helppoa hänelle, mutta tuskin vienyt tarkoitettuun tulokseen. Miehet olivat niin kummallisia! He surivat, kärsivät, riitelivät, uhkasivat eivätkä kuitenkaan luopuneet rakkautensa esineestä.
Matkustamalla pois? Siihen hänellä ei ollut varaa taas.
Zaidaa päätti antaa kohtalon ratkaista.
Ja kohtalo oli hänelle tällaisissa tapauksissa aina kaksintaistelu.
Itse asia oli hänelle tosin jo kadottanut kaiken romantisen jännityksensä. Mutta sen tulokset saattoivat kuitenkin joskus olla hyvinkin kunnioitusta herättäviä.
Varsinkin senjälkeen kun Kijevissä eräs upseeri oli surmannut toisen kaksintaistelussa, suuntautuivat Zaidan ajatukset yhä enemmän tuohon keinoon. Mutta se olikin tapahtunut pistooleilla. Siinä ase! Miekka ei itse asiassa kelvannut mihinkään.
Mutta mitä jos Jurjev, joka oli tunnettu pistoolinkäyttäjä, sensijaan että antaisi sulasta rakkaudesta häneen ampua itsensä, surmaisikin hänen miehensä?
Yhdentekevää!
Kun Zaida oikein tuumi asiaa, hän huomasi että hän ehkä vielä mieluummin tahtoi vapautua kreivi Iljasta.
Mitä iloa hänellä oikeastaan oli miehestään? Ja mitä hyötyä? Ei mitään, ei kerrassa mitään. Maatilan hän saisi joka tapauksessa periä.
Kohtalo sai ratkaista. Pääasia, että toinen noista miehistä häviäisi elämän näyttämöltä.
6.
Zaidalle oli hyvin helppo järjestää asiat niin, että kreivi Ilja loukkasi Jurjevia. Hänen yllytyksestään lähetti jälkimmäinen kreiville kaksintaistelu vaatimuksensa.
Mutta kreivi Ilja ei ottanut vastaan sitä.
Hän ei todellakaan ottanut vastaan. Mikä eläin!
Hän vain nauroi ja selitti, että hän ja Jurjev olivat parhaita ystäviä ja jos Jurjevilla oli jotakin valittamista häntä vastaan, hän oli heti valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin toinen halusi vain.
Sekundantit menivät tyhjin toimin matkoihinsa. Mutta Zaida kihisi vihasta. Näinkö täytyi siis raueta koko hänen suunnitelmansa?
Jurjev ja kreivi Ilja sopivat todellakin, näyttipä heidän ystävyytensä tästä tilapäisestä välikohtauksesta vain lämmenneen ja lujittuneen.
Zaida tunsi hetkisen itsensä melkein kuin syrjäytetyksi noiden kahden lähestyessä toisiaan, joita hän juuri oli tahtonut toisistaan etäännyttää ja saada vihamiehinä, surma-ase kädessä, toisiaan vastaan seisomaan.
Tuokin oli uusi kokemus Zaidalle.
Miehet voivat siis tuollaisiakin olla! Lyödä kättä keskenään ja jättää turvattoman naisen epäritarillisesti siihen sivuun seisomaan! Tämän opetuksen muistaisi hän kyllä. Toistakertaa ei hänelle tämäntapaista erehdystä enää saisi tapahtua.
Murhatkoon siis jompikumpi heistä toisen, jos kerran on mahdotonta pakottaa heitä kaksintaisteluun!
Tuo ajatus liiti lintuna Zaidan aivojen yli.
Ensi kerralla hän sitä kauhistui. Mutta se tuli takaisin ja silloin se oli jo paljon vähemmän kauhistuttava hänen mielestään. Murha tai kaksintaistelu! Olihan se oikeastaan sama asia. Ja siten hänen ehkä onnistuisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vapautua samalla kertaa heistä molemmista.
Toinen lautoihin, toinen rautoihin! Se olisi oikein noille kummallekin.
Zaida oli nyt joka tapauksessa päättänyt kostaa heille.
Hän kyseli vain itseltään: kumpi? Kummassa olisi kyllin miestä lähettämään hänen tähtenä murhaisan luodin toisen sydämeen?
Pian hän huomasi, ettei hänellä tässä suhteessa voinut olla paljon toiveita Jurjevista. Tämä oli ritarillinen luonne, joka tosin rakasti silmittömästi Zaidaa, mutta ei olisi edes rakastetun naisen vuoksi ollut valmis mihinkään alhaiseen.
Entä hänen miehensä kreivi Ilja sitten?
Zaida tarkasteli ensi kertaa tällä silmällä häntä. Ei, ei ollut tuostakaan! Nautiskelija, irstailija, juoppolalli tosin, mutta ei murhamies. Eikö hänessä siis piillyt mitään väkivaltaisia voimia, joita olisi voinut ärsyttää ja pienestä idusta suureksi kasvattaa...?
Kyllä, pilli! Kun hän oli juonut kylliksi, hän voi olla hyvinkin väkivaltainen. Kerran hän oli sellaisessa tilassa esim. lyönyt Zaidaa ja uhannut ampua hänet.
Siinä oli kohta! Siinä oli aukko muurissa, josta hän ehkä voisi sisiliskona sisälle tunkeutua.
Mutta täytyi saada hänet juomaan, paljon juomaan. Ja sitten valmistaa sopiva tilaisuus.
Myöskin oli tarpeellista rakastuttaa hänet jälleen nuoruutensa morsiameen hurjasti, mielenvikaisesti, kuten kerran entisinä aikoina, jolloin hän oli ollut valmis ryöstämään hänet ja hänen kanssaan maailman ääriin pakenemaan.
Zaida päätti koettaa, onnistuisiko se vielä hänelle.
Se kävi helpommin kuin hän oli odottanutkaan.
Hän oli vain muutamia päiviä hellempi ja huomaavaisempi miehelleen kuin milloinkaan. Hän pukeutui koulutyttömäisesti ja palautti taitavasti toisen mieleen vanhoja muistoja, vanhoja lemmenkohtauksia. Hän ärsytti kreivi Iljan itserakkautta ja oli ihailevinaan hänen jokaista sanaansa ja tekoaan, vieläpä hänen sangen tuulentupaisia suunnitelmiaan maatilan parantamiseksi ja heidän aineellisen asemansa kohottamiseksi.
Luonnollisesti hän samalla antautui tavallista suuremmalla taituruudella miehensä rajuille hyväilyille, joista hän itse asiassa ei ollut koskaan kieltäytynytkään.
Hänen onnistui. Kreivi Ilja uskoi jo olevansa aika mies mielestään.
Nyt hän on kypsä, ajatteli Zaida. Nyt hän ei salli enää kenen tomppelin hyvänsä rakastella vaimoaan. Nyt hän ampuu. Mutta nyt on myös käytettävä tilaisuutta.
Hän valmisti kotiinsa kestit ja kutsui Jurjevin ynnä koko seudun aateliston niihin.
Hän oli mitä ihastuttavin emäntä, jota vieraitten silmät mielellään seurasivat. Ihastunein kaikista oli kuitenkin Jurjev, joka katsoi yleisesti aavistetun rakastaja-asemansa sallivan hänelle eräänlaisia etuoikeuksia muiden rinnalla talon emännän julkiseenkin suosioon, kädenpuristuksiin ja silmän-iskuihin nähden.
Zaida laittoi aina niin, että kreivi Ilja saattoi havaita ne. Ja samalla ikäänkuin ilmiantoi miehelleen tämän tunkeilevan ja hänelle epätervetulleen kosiskelijan.
Kreivi Ilja ei sanonut mitään, vaan joi kovasti, tyhjentäen lasinsa aina pohjaan ja kehoittaen vieraita samoin tekemään.
Tunnelma nousi. Harva oli selvä enää. Silloin ehdotti joku, että lähdettäisiin välillä ajelemaan kauniissa talvi-illassa, kukin naisensa keralla ja palattaisiin sitten takaisin pitoja jatkamaan.
Ehdotus saavutti yleisen suosion myrskyn.
Zaidankin mielestä se oli hyvin onnistunut ajatus. Mutta hän heitti paljonpuhuvan katseen mieheensä, kun Jurjev eteisessä ilman muuta ojensi käsivartensa ja pyysi saattaa rekeen hänet.
Tällä kertaa näytti kreivi Ilja hänet ymmärtävän.
Joku herroista keksi kantaa naisensa portailta rekeen. Toinen seurasi hänen esimerkkiään. Myöskin Jurjev kantoi Zaidan käsivarsillaan. Mutta ennen kuin hän päästi hänet taljojen alle, hän kumartui äkkiä ja suuteli häntä.
Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus ja hän vaipui maahan sanaa päästämättä.
Kreivi Ilja seisoi portailla silmät verestävinä, pistooli kädessään. Hän oli ampunut selkään häntä.
– Ruumis syrjään! hän huusi hurjasti. Minä ammuin hänet. Minä ammuin kuin koiran hänet. Te näitte, että hän suuteli vaimoani.
Sitten hän heittäysi itse vaimonsa vierelle rekeen, ärjäsi kuskille ja valjakko vieri kalpeaan kuutamoon.
Jurjev eli vielä. Häntä lähdettiin kotiinsa kuljettamaan, mutta hän kuoli matkalla. Herroista asettuivat useimmat jyrkästi kreivi Iljan puolelle.
– Se oli miehen työ, kuului reestä rekeen yleinen mielipide. Samoin olisin minä tehnyt hänen sijassaan.
Kaikki he olivat olleet sydämessään kateellisia Jurjeville tämän nauttiman suosion vuoksi. Siksi oli kreivi Ilja äkkiä kohonnut miltei sankariksi heidän silmissään.
– Mutta sehän oli leikkiä, pelkkää viatonta leikkiä, itkivät naiset. Pieni suudelma.
– Ei suudella rankaisematta toisten vaimoja, vastasivat miehet vakavasti. Sitäpaitsi sinä tiedät hyvin, kultaseni, ettei se niinkään viatonta ollut.
Useat heistä palasivat vielä juominkia jatkamaan.
Asiasta syntyi luonnollisesti oikeusjuttu. Mutta korkea oikeus oli samaa mieltä kuin seudun kavaljeerit. Se katsoi, että kreivi Iljalla oli ollut pätevät syyt tekoonsa.
Hänet vapautettiin.
Zaida oli siis vain puoleksi onnistunut. Ja nyt hän oli ilman rakastajaa.
7.
Jurjev jätti jälkeensä suuren omaisuuden, joka luonnollisesti siirtyi hänen lähimmille sukulaisilleen.
Nyt vasta sai Zaida silmänsä auki. Kuinka typerä, kuinka sanomattoman, kuinka kuvailemattoman vajajärkinen hän oli ollutkin! Miksi ei hän ennen suunnittelemaansa tapausta ollut pakottanut Jurjevia testamentteeraamaan ainakin osan omaisuudestaan hänelle? Jos hän oikein tunsi miehensä, ei tälläkään tarkemmin ajatellen olisi ollut mitään sitä vastaan.
Pakottanut? Tietysti ei minkäänlainen pakotus hänen puolestaan olisi voinut eikä saanut tulla kysymykseen.
Niin tyhmä ei hän luonnollisesti ollut, niin yksinkertaisesti hän ei olisi suinkaan menetellyt. Hän olisi ainoastaan laittanut niin, että Jurjev itse olisi tarjonnut testamenttia hänelle.
Tarjonnut, ja kun hän olisi torjunut, tyrkyttänyt, pyytänyt, rukoillut polvillaan ja vaatinut hänen sitä vastaan-ottamaan...
Mutta aika nyt enää kuvitella, kuinka viisaasti hän olisi voinut kaikki yksityisseikat hoitaa, kun hän kerran oli ollut niin ymmärtämätön itse pääasiassa!
Aika nyt enää lipoa kieltään! Hyvä herkkupala oli nyt joka tapauksessa tällä kertaa sivu suun tipahtanut.
Tällä kertaa, mutta ei toiste.
Sen ainakin päätti Zaida lujasti mielessään. Toista kertaa ei hän enää näin tyhmä olisi. Kyllä hän vasta osaisi paremmin varailla itsensä, ennen kuin hän päästäisi ihailijansa toisiaan kuoliaaksi ampumaan.
Miehestään hän ei tuon tapauksen jälkeen enää sen enempää välittänyt. Mies oli tehnyt tehtävänsä, mies sai mennä. Ja kreivi Ilja lohduttausi entiseen tapaansa, suoden kaiken vapauden vaimolleen, kun tämä vain salli hänelle saman.
Zaida rupesi nyt katselemaan ympäriltään uutta rakastajaa itselleen.
Eihän hän voinut elää ilman rakastajaa. Täytyihän hänellä olla mies. Ja tuon miehen täytyi olla rikas, sillä Zaidan teki mieli jälleen suureen maailmaan, ja hän tiesi, ettei se ollut mahdollista muuten kuin miehen avulla.
Hänen silmänsä kulkivat mies mieheltä, rivi riviltä, pysähtyen vihdoin nuoreen parooni von Helleriin.
Tosin tämä ei ollut kovin rikas, ei ainakaan tarpeellisen rikas, mutta voisihan hän henkivakuuttaa itsensä. Kaikkien mahdollisuuksien varalta. Eihän koskaan tiennyt, mitä voisi tapahtua...
Zaida yllätti itsensä hymyilemästä yksinään omalle kuvalleen peilissä, kun hän noin ajatteli.
Siinä silmänräpäyksessä hänen hymyilynsä hyytyi ja hän tunsi omantunnon vaivoja. Olihan julmaa, olihan epäinhimillistä ajatella noin. Hyi, mikä hirviö hänestä oli jo mahtanut tullakaan!
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi sama salaperäinen hymy jälleen hänen kapeille huulilleen.
Mitä julmaa? Miksi epäinhimillistä? Eihän hän tehnyt mitään. Miehet tekivät. Oliko hän syypää esim. siihen, että kreivi Iljan veli Feodor oli hänen vuokseen surmannut itsensä?
Ei, totisesti ei! Hän oli vain pitänyt paljon tuosta kunnon nuorukaisesta ja tämä puolestaan oli vannonut häntä rakastavansa. Kaikesta päättäen hän oli puhunut totta. Ja silloin oli Zaida uskonut sen ja hänelle mielellään antautunut.
Oliko hänen syynsä, että poika tuosta pikkuseikasta oli saanut ankaria omantunnon vaivoja? Tai hänen syynsä, että hän oli koettanut ymmärtää nuorukaista, tunkeutua hänen ajatusjuoksuunsa ja säestää hänen tuskallisia mielialojaan? Oliko ehkä hänen syynsä sekin, että ne täten olivat kasvaneet kymmenkertaisiksi?
Naurettavaa! Sittenhän ei uskaltaisi koskaan olla yhtämieltä ihmisten kanssa.
Mitä hän mahtoi sille, että ihmiset olivat hulluja?
Vai olisiko hänen ehkä pitänyt sekin aavistaa, että kreivi Feodorin hulluus päättyisi itsemurhalla?
Ei! Sitä ei kukaan minkään oikeuden eikä kohtuuden nimessä voinut vaatia häneltä.
Taikka pitäisikö hänen ehkä soimata itseään siitä, että kreivi Feodorin perintö-osuus oli langennut tämän vanhemmalle veljelle ja että hänellä täten oli ollut välillistä hyötyä hänen kuolemastaan?
Zaida hymyili...
Sääli kuitenkin kunnon nuorukaista...
Paras, että parooni Heller jo ajoissa henkivakuuttaisi itsensä. Kun oikein ajatteli, oli häntä paljon vähemmän sääli.
8.
Parooni Heller oli naimisissa. Hänellä oli vaimo, yhtä nuori kuin hän itsekin, ja tämän kanssa kaksoiset, joista hän piti kovasti.
Zaida naisellisella vaistollaan ymmärsi, että jos hänen mieli päästä johonkin lopputulokseen, oli parooni Heller ensin perheestään eristettävä.
Mutta miten?
Siten että hän, Zaida, ja hänen miehensä muuttaisivat ensi talveksi kaupunkiin, parooni Heller seuraisi heitä eikä enää ollenkaan palajaisi kotiin. Suunnitelma oli selvä. Muu seuraisi kyllä sitten itsestään.
Niin tapahtui. Eräänä syyskesän päivänä sanoi Zaida nimittäin miehelleen:
– Armaani, eikö totta, me menehdymme täällä maalla? Emmehän me voi täällä ijäti asua. Mielestäni sinunkin suuret lahjasi vaativat liikuntaa, käytäntöä.
– Aivan oikein, myönsi kreivi Ilja flegmaattisesti. Minäkin matkustaisin mielelläni jonnekin. Mutta mihin? Ja miten?
– Olen ajatellut, että muuttaisimme ensi aluksi kaupunkiin. Pitkä talvi on tulossa taas. Me emme mitenkään jaksa sitä enää täällä maalla.
– Olet aivan oikeassa, myönsi kreivi jälleen yhtä flegmaattisesti ja filosofisesti. Mutta mitä me kaupungissa tekisimme? Ja ennen kaikkea, millä me eläisimme?
Zaidalla oli siihenkin heti vastaus valmiiksi mietittynä.
– Mielestäni sinä voisit hankkia jonkun viran siellä, huomautti hän, aivan kuin se ajatus olisi juuri sillä hetkellä hänen päähänsä pälkähtänyt.
Kreivi Ilja hämmästyi.
– Viran? toisti hän koneellisesti. Viran? Sitä en tosiaankaan ole tullut ajatelleeksi. Mitä virkaa minä voisin hakea mielestäsi?
– Mitä hyvänsä, selitti Zaida. Mies sinun lahjoillasi! Jotakin kuvernöörinsihteerin virkaa ensi aluksi. Niin pian kuin ilmoittaudut, saat sinä sen luonnollisesti.
– Luonnollisesti, myönsi kreivi. Mutta luuletko, että se on sopivaa minun aatelis-arvolleni?
Zaida kohautti olkapäitään.
– Hyvä Jumala, kuka sen niin tarkkaan tietää. Mutta virka-uralla voi päästä sangen pitkälle, vaikka ministeriksi.
– Minä puolestani, selitti kreivi vilpittömästi, en ole koskaan sellaista mahdollisuutta ajatellut.
– Ystäväni, virkahti Zaida huolestuneena, sinulta puuttuu kunnianhimoa. Sinusta voisi tulla mitä hyvänsä. Ah, jospa minä olisin sinun sijassasi!
– Sinusta tulisi ministeri, myönsi kreivi Ilja melkein ihaillen. Mutta minusta? Mitä hittoa voisi minusta tulla? Enempää kuin olen, tarkoitan?
– Ainakin rikas, sanoi Zaida silmää räpäyttämättä. Minä en puhu virkamiehen tuloista, sillä ne ovat mitättömät, vaan hänen sivutuloistaan. Ne voivat onnellisissa tapauksissa nousta suunnattomiin.
– Täytyy miettiä asiaa, tuumi kreivi. Eikä hullumpi olisikaan vielä kerran ennen kuolemaansa tuntea rikkaaksi itseään.
Siemen oli kylvetty, ja Zaida tiesi sen kasvavan ja tuleentuvan.
Kreivi Ilja ilmoittautui kuvernöörille ja sai viran luonnollisesti. Yhtä luonnollista oli, että hän ei sitä hoitanut juuri nimeksikään. Mutta Zaida oli päässyt tarkoituksensa perille. He muuttivat talveksi kaupunkiin.
Myöskin parooni Heller sai äkkiä paljon äärettömän tärkeätä toimittamista kaupungissa. Liikeasioita! selitti hän perheelleen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä liikeasioita hänellä, rauhallisella maanviljelijällä, saattoi kaupungissa olla. Mutta hänen perheensä uskoi sen, ja myöskin hänen ystävissään tilanhaltijoissa herätti tuo sana taika-uskoista kunnioitusta.
Hän seurusteli alituisesti Zaidan kanssa. Ja jo uudenvuoden korvissa hän oli niin pitkällä, että hän kirjoitti seuraavan kirjeen lemmitylleen:
"Kunniasanallani ja kaiken nimessä, mikä minussa vielä on lujaa ja turmeltumatonta, lupaan minä, Pjotr Nikolai von Heller, täyttäväni kaiken, mitä Zaida Andrejevna Rurik minulta Kijevissä oloaikanani suvaitsee vaatia. Vannon sitäpaitsi, että tämä ei ole mikään uhri minun puoleltani ja etten vaadi mitään vastalahjaa. Olen aina toimiva sen puhtaan rakkauden nimessä, joka on ottanut haltuunsa koko elämäni.
P. N. von Heller."
Toukokuussa oli juttu valmis. Silloin kirjoitti hän Zaidalle viimeisen kirjeensä, joka kuului sanasta sanaan näin:
"Rakas Zaida Andrejevna!
Klo 6:n sijasta olen minä klo 9 saapunut anatomiseen luentosaliin. Elän vielä neljäkymmentä minuuttia. Kaikki on lopussa. Vielä Sinun vuoksesi elän minä, siinä ainoassa toivossa, että näkisin Sinun ajavan ohitse vaunuissasi. Suutelen Sinua ja kuolen.
P. N. von Heller.
P. S. Kirjoitan tämän Nestenskaja- ja Tundossikatujen kulmauksessa."
Parooni Heller piti sanansa. Hän kuoli todellakin neljänkymmenen minuutin perästä.
Zaida oli itsekin hämmästynyt hänen tavallista ritarillisemmasta sankaruudestaan. Hän istutti kauniita kukkasia hänen haudalleen eikä lakannut koskaan häntä kyynelsilmin muistelemasta.
9.
Seurasi sitten eräitä vaellusvuosia Zaidan elämässä.
Heti parooni Hellerin kuoleman kautta varoihin päästyään hän lähti matkoille, ensin Moskovaan ja Pietariin, sitten Länsi-Europaan. Kierteli aikansa, solmi uusia suhteita ja tuttavuuksia ja palasi aina jälleen takaisin kreivi Iljan maatilalle, pääasiallisesti poikaansa katsomaan, mutta myöskin levähtämään ja voimistumaan uusiin seikkailuihin.
Näille matkoille hän ei koskaan enää ottanut miestään. Hänen oli hauskempi yksin, ja sitäpaitsi alkoi tämä olla jo jotenkin tylsistynyt.
Usein toi hän miehensä maatilalle myös jonkun rakastajan tullessaan. Kreivi Ilja ei pitänyt sitä minään merkillisenä seikkana.
– Soromnoo, sanoi hän vain. Pääasia, että hän jaksaa myös juoda. Siten on hänestä jotakin huvia minullekin.
Zaida oli nyt oikeastaan kunniansa kukkuloilla. Hänen valtansa miesten yli oli rajaton, ainakin hänen omasta mielestään. Hän käsitteli heitä kaikkia kuin luontaisia orjia ja alustalaisiaan.
Eräs katkera kokemus herätti hänet kuitenkin tästä harhaluulosta.
Hän oli silloin matkalla Varssovasta Pietariin. Hänen vaunu-osastoonsa astui nuori, kaunis puolalainen husaarikornetti, joka nähtävästi oli matkalla Pietariin tuhlaamaan uuden, upean kaarti-univormunsa kunniaksi liikoja rahojaan, Zaidan tottunut silmä kiintyi heti häneen.
Nuori mies miellytti häntä ensi silmäyksellä. Omaa viehätysvoimaansa hänen ei taas pistänyt päähänsäkään epäillä.
Asia kulki tavallista kulkuaan.
Nuori mies piti häntä nähtävästi englannittarena. Katsoi häneen, ällisteli häntä, teki hänelle pieniä palveluksia, lausui vaivaloisesti pari englanninkielistä sanaa, joihin Zaida yhtä vaivaloisesti vastasi samalla kielellä.
Seurasi sitten pitkä, syvä hiljaisuus.
Zaidaa huvitti äärettömästi tuon miespoloisen pula. Nähtävästi tämä oli ensi kertaa ominpäin maailmalla.
Äkkiä ryhtyi nuori mies päättävästi puhuttelemaan ranskankielellä häntä.
Tätä kieltä hän tuntui osaavan jonkun verran paremmin. Mutta Zaida vastasi puhtaimmalla parisin-murteella.
Jonkun ajan nuorta miestä kiusattuaan hän kuitenkin käänsi puheen venäjäksi. Nyt vasta vilkastui keskustelu. He tulivat pian hyviksi tuttaviksi.
Pietarissa he asettuivat asumaan samaan hotelliin. Ja vasta täällä uskoi Zaida uudelle ihailijalleen, että hän oli naimisissa.
– Naimisissa?
Nuori mies näytti oikein murtuvan tästä tiedonannosta.
– Niin, onni teille! nauroi Zaida. Sillä muuten olisitte te itse ehkä ollut pakotettu menemään naimisiin kanssani.
– Mikä onni! huokasi nuori mies. Suoraan sanoen, olin sitä alkanut toivoa jo.
Zaidan kasvojen yli kulki äidillinen ilme ja hän katsoi nuoreen kornettiin melkoisella sisällisellä kunnioituksella.
– Te olette vakava nuorukainen, hän sanoi.
– Kyllä, myönsi toinen. Kotona sanovat kaikki, että otan elämän liiankin vakavasti.
– Ja rakkauden?
– Minä en ole koskaan ennen rakastanut, selitti nuori mies vilpittömästi. Olen vain lukenut ja uneksinut siitä! Mutta nyt kun tunnen, mitä se on...
– Te tunnette sen nyt?
– Kyllä. Nyt on se minusta vakavin asia koko maailmassa.
Zaida katsoi ja katsoi häneen. Hänen silmänsä hämärtyivät kyyneliin.
Kelpo poika! ajatteli hän. Tuo on uusi tyyppi. Tuollaista ei ole vielä koskaan ennen minun tielleni sattunut.
– Mutta te eroatte! huudahti nuori mies samassa. Te eroatte luonnollisesti. Ja sitten te menette naimisiin minun kanssani. Eikö totta? Oikein jo palan halusta esittää teidät isälleni ja äidilleni.
– Te tahtoisitte siis mennä niin mielellänne naimisiin minun kanssani? hymyili Zaida.
– Kyllä, huokasi kornetti. Minä en voi elää teitä ilman. En voi käsittää, kuinka olen voinut elää hetkeäkään...
– Vaikka olette vasta pari päivää tuntenut minut?
– Vaikka!
Tuo on rakkautta, ajatteli Zaida.
Samalla tuumi hän itsekseen, mihin hän voisi käyttää nuorukaista. Tällä hetkellä ei tosin mihinkään. Mutta kuka tietää ... ehkä joskus vastaisuudessa...
– Te eroatte? kuiskasi kornetti kiihkeästi.
Zaida selitti hänelle, ettei hän suinkaan ollut sellaista ajatellut.
Nuori mies synkistyi.
– Teidän miehenne mahtaa olla sitten verraton, sanoi hän katkerasti. Minä en vain siinä tapauksessa ymmärrä...
– Ymmärrä? Mitä?
– Miksi te sitten olette tahtonut minun kanssani leikitellä.
Oi pyhä viattomuus! ajatteli Zaida. Mutta tuo nuorukainen huvitti häntä juuri siksi. Ja hän selitti toimessaan, ettei hän suinkaan ollut leikkinyt hänen kanssaan ja että hän, sivumennen sanoen, oli naimisissa täydellisen hulttion kanssa.
Nuori mies katsoi häneen ällistyneenä.
– Mutta siinä tapauksessa minä en taas ymmärrä, virkahti hän, kuinka te voitte olla hetkeäkään naimisissa hänen kanssaan. Te, joka olette niin puhdas, niin ylevä, niin korkea...!
Vähempi riittäisi, ajatteli Zaida.
– Te olette lapsi, hän vastasi, tällä kertaa sangen vilpittömästi. Te ette ymmärrä näitä seikkoja. Ei mennä naimisiin aina sen oikean kanssa...
Nyt näytti valo syttyvän nuoren miehen aivokopassa.
– Teidän vanhempanne ovat pakottaneet teidät menemään vasten mieltä miehelään.
Tuo on auttamaton, ajatteli Zaida. Mutta ääneen hän virkahti vain yksinkertaisesti:
– Niin, he ovat pakottaneet. Sitäpaitsi te olette tilaisuudessa näkemään mieheni. Seuratkaa minua meidän maatilallemme!
Tämä oli uusi hämmästys kunnon kornetille.
– Kuinka? Voinko minä tulla sinne? kysyi hän suurin silmin.
– Kyllä. Miksi te ette voisi sinne tulla?
– Senjälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut?
– Tuhmuuksia! Te tulette ja sillä hyvä. Olen varma, että mieheni tulee teistä paljon pitämään.
Nuori mies mietti asiaa. Aluksi tuntui koko ehdotus hänestä tuiki oudolta ja sopimattomalta. Mutta kenties se oli tapa sellainen? Kenties ne elivät näin suuressa maailmassa?
Hänen teki mielensä seikkailla eikä hän sitäpaitsi tahtonut jättää Zaidaa. Hän suostui.
He matkustivat kreivi Iljan maatilalle. Talon kynnyksellä otti kreivi itse vastaan heidät.
– Minun uusin rakastajani, esitteli Zaida.
Kornetti oli vaipua maan alle.
– Soromnoo, sanoi kreivi filosofin tyyneydellä ja taputtaen häntä ystävällisesti olalle. Ei tee mitään. Astukaa sisälle ja olkaa niinkuin kotonanne.
Nuori husaarikornetti ei ollut ikinä voinut tällaista ympäristöä kuvitella.
Hän vietti jonkun viikon siellä. Mutta sitten sai hän kylläkseen, hänen tervettä, turmeltumatonta luontoaan rupesi koko tämä pohjaton saastaisuus inhoittamaan ja eräänä päivänä hän oli hävinnyt. Jättänyt vain jälkeensä kirjeen, jossa hän vielä kerran vannoi rakkauttaan Zaidalle, mutta ilmoitti samalla, ettei hän voinut jäädä tämän rakastajaksi näissä olosuhteissa.
Hän oli matkustanut takaisin Puolaan vanhempiensa luo.
Zaida oli kuin puulla päähän lyöty. Tämä tapahtui ensi kerran hänelle. Mies jätti hänet! Ja juuri mies, jota hän oli pitänyt ennen muita kunnollisena ja luotettavana.
Kunnottomatko häntä siis etupäässä rakastivatkin? kysyi hän katkerasti itseltään.
Mutta hän päätti ottaa opiksi tämänkin. Oli olemassa muunkinlaisia miehiä siis kuin juuri niitä, joita hän oli tuntenut tähän saakka. Niihin ei hänen valtansa ulottunut eikä hän voinut käyttää niitä mihinkään.
Niitä oli siis kaikin mokomin kartettava!
Tästälähtien jakoi Zaida miehet kahteen osaan: hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Ja hän tottui pian jo ensi silmänräpäyksellä erottamaan, kumman kategorian kanssa hän oli milloinkin tekemisissä.
10.
Vierähti jälleen joku vuosi. Zaida oli käynnillä Moskovassa, jonne eräs monimiljonääri oli kutsunut hänet vieraakseen.
Shampanja virtaili. Pitoja pidettiin aamusta iltaan ja illasta aamuun, koskaan väsähtymättömällä nautinnonhalulla. Tämä oli oikein elämää Zaidan mielen mukaan.
Eräänä iltana piti miljonääri puheen, joka päättyi muutamiin kaihomielisiin huokauksiin naisten uskottomuudesta.
Zaida otti sen jostakin syystä itseensä. Ja hän vastasi muutamilla leimuavilla lauselmilla mieslurjuksista, jotka pitivät naista kauppatavarana.
Heti senjälkeen hän pyysi sanoa jäähyväisensä ja poistua hotelliinsa.
Hänen saattajakseen ehätti tarjoutumaan eräs tohtori Werner, jo noin neljän- viidenkymmenen korvissa oleva mies, juristi ja asianajaja ammatiltaan, jota ei ollut ennen miljonäärin vieraspidoissa näkynyt. Zaida oli tuntenut pitkin iltaa tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan.
Nyt vasta hän vilkaisi tarkemmin häneen nähdäkseen, mikä tuo nyt taas oli miehiään.
Hyödytön vaiko hyödyllinen? Siitä kysymys.
Ensi silmäys ei vaikuttanut häneen edullisesti. Tuota miestä hän ei varmaankaan voisi käyttää mihinkään. Korkea otsa, ylöspäin kohotetut kulmakarvat, tanakka leuka, koko ruumis raskas ja jykevätekoinen.
Ei, tuo mies ei ollut naisten narri.
Entä silmät? Ehkäpä niistä voisi päättää jotakin.
Nekin puhuivat samaan suuntaan. Tosin oli niissä jonkun verran ajattelijan kummastelua ja hyvän sydämen surumielisyyttä, mutta ei mitään välitöntä, ei hetken ihmistä, tuokiotunnelmaa, kaikkein vähemmän eroottista.
Hyödytön mies! Zaida aikoi jo evätä hänen saattamistarjouksensa ja valita jonkun toisen tunkeilevista kavaljeereistaan, kun hänen katseensa äkkiä kiintyi tohtori Wernerin huuliin. Ne olivat paksut, kömpelöt ja aistilliset.
Ahaa, ajatteli hän. Kenties hänestä sittenkin voi olla jotakin hyötyä. Tuon miehen intohimot voivat olla sitä väkevämmät, mitä enemmän hän kokee vallita niitä korkealla otsallaan.
– Tulkaa, sanoi hän lyhyesti, nyykäyttäen päätään hänelle.
He laskeutuivat kadulle. Tohtori Werner tahtoi kutsua ajurin.
– Ei, epäsi Zaida. Kävelkäämme!
Hän tunsi itsensä vielä liian kiihtyneeksi, selitti hän. Raitis ilma olisi paras rauhoittava lääke hänen hermoilleen.
– Niin, miksi te kiihdyitte oikeastaan? kysyi tohtori Werner.
– Te kysytte! ihmetteli Zaida. Ettekö kuullut, mitä hän sanoi naisista?
Tohtori Werner väitti, ettei hän ollut mitään merkillistä kuullut, paitsi tuota arkipäiväistä totuutta, että kaikki naiset olivat uskottomia.
– Ja miehet, kysyi Zaida terävästi. Mikä on teidän ajatuksenne heistä?
– En ole koskaan voinut keksiä heissä mitään mieltäkiinnittävää, hymyili tohtori Werner.
Oli jotakin ärsyttävää hänen äänessään. Zaida olisi voinut vastata, mutta hän ei viitsinyt. Hän vain kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
Seurasi hetken vaitiolo.
– Oletteko hysteerinen? kysyi tohtori Werner äkkiä.
Hävytön mies, ajatteli Zaida. Ja hän päätti vastata samalla mitalla.
– Oletteko lääkäri? kysyi hän takaisin.
– En. Minä olen lakimies.
– Vai niin. Olin niin varma siitä, että olisitte lääkäri.
– Kuinka niin?
– En tiedä. Teissä on ehkä jotakin, joka muistuttaa sairashuonetta.
Zaida huomasi syrjäsilmällä, että hän oli hyvin tähdännyt iskunsa. Tohtori Werner säpsähti, joku kärsivä hermonykäys kulki hänen kasvojensa ylitse ja hän vaikeni loukkautuneena.
– Niin, minä olen sairas, sanoi hän sitten hetken perästä matalalla äänellä. Sairas samoin kuin tekin.
– Minä? Ei minua mikään vaivaa.
– Kyllä. Tekään ette näe elämällänne olevan mitään tarkoitusta.
Tuopa oli omituista puhetta. Zaida oikein pysähtyi ihmeissään.
– Tarkoitusta? Te olette filosofi?
– En, vastasi tohtori Werner hiljaisesti. Minä olen tavallinen ihminen vain. Mutta se ei estä minua syvästi tuntemasta olemassa-oloni ääretöntä tyhjyyttä ja mitättömyyttä.
Tuo oli uutta kieltä Zaidalle. Noin ei kukaan hänen ihailijoistaan ollut vielä jutellut hänelle.
Sitäpaitsi tuo mies puhui totta.
Olihan Zaida itse usein samaa tuntenut. Tuntenut ikävystymisen ja sisällisen haukotuksen tunteen kohoavan sydämestään keskellä hilpeimpien kemujen hälinää ja aution, riuduttavan surumielisyyden hiipivän koko olentoonsa.
– Te olette oikeassa, hän sanoi ja ojensi kätensä hänelle. Meitä on paljon sairaita sieluja tähän aikaan.
– Sanokaa 'kuolleita sieluja', virkahti tohtori Werner, kunnioittavasti hänen kättään puristaen. Niitä me olemme nimittäin.
Zaida katsoi synkin silmin häneen. Hän oli äkkiä tullut hirvittävän vakavaksi.
– Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte? hän kysyi kiinteästi.
– Kyllä, vastasi tohtori Werner. Eikä olisikaan mikään erikoinen tuska olla kuollut sielu, ellei muistaisi, että kerran on ollut eläväkin ja ellei tuo muisto olisi jäänyt ijäti vaivaamaan.
He seisoivat vastatusten katukäytävällä. Lyhdyn valo lankesi heidän kasvoilleen.
He olivat aivan kalpeat. He eivät huomanneet, että he yhä pitivät kädestä kiinni toisiaan ja että ohikulkevat ihmiset katsoivat kummastuneina heihin. He vain tuijottivat toistensa silmiin niinkuin aaveet, ikäänkuin he olisivat niiden tuntemattomasta syvyydestä tahtoneet etsiä elämänsä puuttuvaa tarkoitusta.
Zaida heräsi heistä ensiksi tietoisuuteen ulkomaailmasta. Hän veti kätensä pois ja virkahti hymyillen:
– Myöskin pessimisteillä voi olla nälkä. Mitä jos pistäytyisimme vielä jonnekin ravintolaan? Voisimme samalla paremmin jutella siellä.
Tohtori Werner oli heti valmis suostumaan ehdotukseen.
11.
He menivät ravintolaan ja ottivat yksityishuoneen. Ja he istuivat siellä myöhään yöhön shampanjan ja kaviarin ääressä jutellen keskenään kuin vanhat tuttavat ynnä itsekin ihmetellen, kuinka kaksi outoa ihmistä saattoi näin helposti toisiaan lähestyä.
Enimmän ihmetteli Zaida. Monta ihailijaa oli hänellä ollut, mutta ei ketään tämäntapaista. Kukaan ei niistä ollut häntä ymmärtänyt. Hänen oli aina ollut asiansa vain muita ymmärtää.
Tämä ymmärsi. Ja tämän kanssa saattoi todella keskustella.
Sekin oli uutta hänelle. Ja hän kun oli luullut, ettei elämä voisi tarjota hänelle enää mitään tuntematonta!
Zaida totesi tuntevansa merkillistä vetovoimaa tuota miestä kohtaan. Eikä hän voinut olla jo toivomatta sydämensä syvyydessä, että toinen samaa tuntisi ja nauttisi yhtä paljon hänen seurastaan kuin hän tuon miehen seurasta.
– Mistä johtuu, etten ole ennen tavannut teitä? katkaisi hän äkkiä.
– Käyn niin harvoin missään, selitti Werner.
– Työnne pidättää teitä?
– Kyllä. Teen työtä usein läpi yönkin ja päivällä on minulla konttorini ja vastaanottoni.
– Ja ansaitsette paljon rahaa? hymyili Zaida.
– Ei sovi valittaa. Keskimäärin neljäkymmentätuhatta ruplaa vuodessa.
Se kävi laatuun Zaidankin mielestä.
– Teidän pitäisi tehdä hiukan vähemmän työtä, virkahti hän keveästi. Ja ottaa enemmän osaa seura-elämään. Varmaan se olisi omiaan haihduttamaan teidän luontaista raskasmielisyyttänne.
– Minun ei tee mieli, vastasi Werner. Seura-elämä ei tarjoa minulle mitään, ei ehdottomasti mitään. Sitäpaitsi minulla on vaimo ja lapset.
– Ah, te olette naimisissa.
– Kyllä. Olen ollut jo kaksitoista vuotta.
– No niin, sittenhän teillä on perhe-elämänne.
Zaida virkahti sen melkein kateellisesti, sillä hän ei voinut samalla olla omaa onnetonta avioliittoaan ajattelematta.
Tuolla miehellä oli tietysti herttainen vaimo ja lauma terveitä, punaposkisia lapsia, joiden parissa hän viihtyi niin hyvin, ettei joutanut edes seuraelämään osaa ottamaan. Mitä hän valitti sitten?
Tietysti vain tuollaista hetkellistä hentomielisyyttä, kun oli sattumalta vieraan naisen seuraan joutunut, jonka myötätuntoon oli niin mukava vedota ja jonka avulla voi niin vaarattomasti hankkia itselleen pienen aistimuksen suuren mailman seikkailuista!
Tietysti tavallinen, rauhallinen poroporvari. Zaidaa jo oikein pistätti, että hän oli ollenkaan lähtenyt mokoman kanssa iltaa viettämään.
Mutta tohtori Werner vastasi raskaasti ja yksivakaisesti:
– Teeskentelen perhe-elämää. En tiedä, ehkä minussa on joku vika. Mutta minä tunnen senkin keskellä hiipivän olentooni tappavan, jäytävän välinpitämättömyyden.
Zaida vaikeni hetkiseksi iloiten vilpittömästi hänen vastauksestaan.
– Tänä iltana te kuitenkin lähditte ulos! lausahti hän sitten, reippaasti shampanjalasiaan kohottaen.
– Kyllä, vastasi Werner, hänen kanssaan yhtä reippaasti kilistäen. Olin utelias teitä näkemään.
– Minua? nauroi Zaida. Ei, mutta mitä te sanotte, herra tohtori! Nyt te varmaan syötätte pajunköyttä minulle.
– Kuten sanoin. Olin kuullut teistä niin paljon.
– Niinkö? oli Zaida ihmettelevinään. Puhutaanko minusta todellakin niin hirveästi?
– Aivan varmaan, hymyili Werner. Teidän monet seikkailunne...
– Minun seikkailun?
– Ovat luonnollisesti antaneet aihetta täydelliseen legendaan. Tarun ja todellisuuden sädekehä ympäröi teidän päätänne...
– Minä vakuutan, ettei se ole ainakaan todellisuuden!
– Historia ratkaiskoon. Voitte ymmärtää kaikissa tapauksissa, että olin hyvin utelias teitä näkemään.
He nauroivat kumpikin ja kilistivät. Zaida oli kuin huomaamattaan aukaissut rannerenkaansa eikä ollut saavinaan sitä kiinni. Tohtori Werner pyysi kohteliaasti saada auttaa häntä.
Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi Zaidaa.
Heidän polvensa koskettivat toisiinsa, mutta he eivät olleet sitä huomaavinaan. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä vetänyt pois polveaan.
– No, ja nyt kun olette nähnyt minut? kysyi Zaida keimailevasti. Mikä on teidän vaikutuksenne minusta? Edullinen, vai mitä?
– Sitä tuskin voi sanoa, naljaili Werner. Mutta te olette harvinaisen mieltäkiinnittävä.
– Siinäkö kaikki!
Zaida oli mutristavinaan suutaan harmistuneesti ja ylenkatseellisesti.
– Eikö se riitä ehkä? kiisti tohtori kamppaillen turhaan rannerenkaan kanssa. Se on mielestäni parasta, mitä ylimalkaan voi sanoa kenestäkään ihmisestä, ainakin parempaa kuin mitä heistä voi sanoa useimmista.
– Olette oikeassa jälleen, myönsi Zaida hetken mietittyään. No, ja miksi minä sitten muka teistä olen niin harvinaisen mieltäkiinnittävä?
Tohtori Werner oli vihdoinkin onnistunut saamaan kiinni renkaan. Hän katsoi Zaidaa silmiin, suuteli hänen valkeaa käsivarttaan kyynärpään taitteeseen ja virkahti äänellä, josta ei voinut erehtyä:
– Siksi, että te vaikutatte niin yksinäiseltä. Ja siksi, että te vaikutatte niin etäiseltä. Ja siksi, että te olette vieras koko sille ympäristölle, jossa te elätte, mutta kenties vierain sentään itse itsellenne...
Zaida sulki silmänsä.
– Puhukaa enemmän minusta, kuiskasi hän.
– Te olette outo koko tässä ajassa ja tässä aikakaudessa, jatkoi tohtori Werner matalalla äänellä. Ei kukaan ole teidän kaltaisenne. Siksi ei kukaan myöskään ymmärrä teitä. Ettekä te ole ikinä rakastanut...
– Mitä te sanotte? huudahti Zalda hiljaa, mutta ei avannut silmiään.
– Ette, jatkoi toinen järkähtämättömästi. Te ette ole ikinä vastannut rakkauteen rakkaudella. Sillä aikaa kuin intohimot ovat teidän ympärillänne leimunneet, te olette pysynyt kylmänä ja empivänä.
– Se ei ole totta, se ei ole totta! kuiski Zaida.
– Kyllä. Te ette ole koskaan lahjoittanut pois itseänne. Siinä on teidän olemuksenne salaisuus. Te olette jäänyt aina oudoksi tenhottareksi niille miehille, jotka teidän tähtenne ovat itsensä uhranneet, sillä te olette ottanut ettekä antanut milloinkaan.
– Enemmän! Enemmän! kuiski Zaida.
– Juuri siksi te olette aina menestynyt, jatkoi toinen kylmästi ja kirkkaasti kuin tikarin terä. Te olette osannut vietellä miehiä niinkuin tottunut mestari osaa ammattiansa. Usein te olette harjoittanut ammattianne myös ilman mitään tarkoitusta niinkuin taidetta tai niinkuin miekkailija, joka lyö ilmaan vaikeimpia terssejään, ettei kadottaisi taituruuttaan...
– Juuri niin, juuri niin! Älkää vaietko, älkää jumalan tähden vaietko! Jatkakaa!
– Te olette tahtonut hallita ja te olette hallinnut. Te olette tahtonut sukeltaa miesten ihailuun kuin suloiseen, hyväilevään kylpyyn, mutta te ette ole koskaan jättänyt sinne sydäntänne. Te olette rakastanut maailmassa vain yhtä asiaa ja sen nimi on valta.
– Lisää, lisää! huohotti Zaida. Tahdon kuulla, kuka olen. Miksi te vaikenette? Ah, kuinka te kiusaatte minua!
– Te hymyilette, jatkoi armahtamaton tikarinterä, mutta teidän hymynne ei tule sydämestä. Se väikähtää vain varjontapaisesti kuin naamio teidän kasvojenne yli. Te itkette usein, varsinkin muiden seurassa, mutta silloin te aina ajattelette kuvastinta...
– Mistä te tiedätte? soinnahti heikosti Zaidan huulilta. Kuinka hirveä, kuinka julma te olette! Mistä te tiedätte kaikki?
– Sekä hymy että kyyneleet ovat teidän aseitanne, jatkoi toinen, välittämättä vastata hänen kysymyksiinsä. Te käytätte niitä taitavasti. Te säästätte, te ette tuhlaa niitä. Te käytätte niitä aina oikeaan aikaan. Te ette käy suoraan vihollisenne kimppuun...
– Lakatkaa!
– Te vaanitte, te väijytte, te yllätätte hänet. Te olette nerokas sotapäällikkö. Seikkailut, joihin te antaudutte, eivät ole teille mitään seikkailuja. Ne ovat pienimpiäkin yksityiskohtia myöten punnittuja, laskettuja, edeltäpäin määrättyjä, kuten ainakin sotasuunnitelmat...
Zaida oli heittänyt päänsä taapäin sohvan selkänojan päälle ollen nyt miltei lepäävässä asennossa. Silmiään hän ei ollut avannut vieläkään.
Hän hengitti raskaasti. Hänen kapeat punaiset huulensa olivat puoli-avoimet, niin että pienten, terävien hampaiden hohtava päärlyrivi pilkisti esiin niiden alta. Hänen valkea kurkkunsa kaartui joutsenkaulana taaksepäin. Hänen povensa kävi kuin myrskyssä ja hänen syvälle-uurretun juhlapukunsa harvan pitsiverkon alla näkyivät hänen kypsät rintansa nousevan ja laskevan kuin kaksi kultaista omenaa, joita tuuli huojuttaa.
Hän puristi tohtori Wernerin kättä suonenvedontapaisesti kädessään. Ja silloin tällöin pudistuttivat lyhyet, hillityt hermoväristykset hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän.
Hän ei ollut vielä koskaan tavannut noin säälimätöntä miestä. Eikä hän ollut vielä koskaan tuntenut moista hekkumaa.
Myöskään tohtori Werner ei ollut voinut aivan säilyttää alkuperäistä mielentyyneyttään. Hänkin tunsi oudon vavahtelun sydämessään ja äänensä tukahtuvan kurkkuun.
Hänen täytyi vaieta pakostakin.
– Tulkaa! virkahti Zaida äkkiä ja nousi ylös.
He lähtivät kiireesti tuskin ehtien päällysvaippoja ylleen pukemaan.
12.
Zaida antautui samana yönä tohtori Wernerille.
Tämä, joka oli väittänyt, ettei Zaida vielä koskaan ollut vastannut rakkauteen rakkaudella, oli nyt ainakin itseensä nähden valmis väitteensä kokonaan ja perinpohjaisesti peruuttamaan.
Tohtori Werner oli nyt auttamattomasti hukassa. Eikä Zalda voinut sanoa paljon muuta myöskään itsestään.
Hän, joka lemmenhaluisten ihailijainsa keskellä oli tähän saakka voinut säilyttää ehdottoman ylemmyytensä, oli nyt kerrankin tavannut vertaisensa.
Tohtori Werner ei alistunut hänen oikuilleen. Tohtori Werner ei ollut mikään leikkikalu hänen kädessään, kuten olivat olleet kaikki hänen entiset rakastajansa. Hän alistui vain omalle intohimolleen. Hän oli leikkikalu vain omien lemmenjanoisten alkuvaistojensa käsissä, jotka nyt häntä sokeasti, lupaa kysymättä lennättivät.
He matkustivat heti pois Moskovasta. Tohtori Werner jätti asianajo-konttorinsa erään apulaisensa hoidettavaksi ja ilmoitti perheelleen, että tärkeät asiat vaativat siinä silmänräpäyksessä hänen läsnä-olonsa Parisissa.
He eivät kuitenkaan matkustaneet Parisiin, vaan noin vaan ylimalkaan ja umpimähkää maailmalle.
Alkoivat heidän vaellusvuotensa.
Parisista Roomaan ja Roomasta Wieniin! Wienistä Moskovaan ja Moskovasta Kijeviin! Kijevistä Varssovaan ja Varssovasta jälleen Parisiin!
Heillä ei ollut rauhaa missään. He olivat tuomitut ikuisesti kiertämään. Aina vain läpi samojen hotellien ja kylpypaikkojen. Aina vain saman intohimon orjina, kiroten, siunaten ja sadatellen sitä.
Tohtori Werner koetti joskus vapautua Zaidasta. Hän ei voinut enää.
Liian lujilla ja sitkeillä säikeillä oli tuo nainen ehtinyt jo vangita hänet. Hän jätti vaimonsa ja lapsensa, yhteiskunnallisen asemansa ja kukoistavan asianajo-liikkeensä, kavalsipa kerran Moskovassa käydessään vielä viimeisten klientiensä varoja noin 80,000 ruplaa.
Kaikki tuon Molokin kitaan, kaikki tuon rajattoman intohimon alttarille.
Samalla hän kärsi itse sanomattomasti omasta alennustilastaan. Mutta hänellä ei ollut enää voimaa nousta siitä. Kerran hän karkasi. Mutta hän palasi jälleen takaisin, madellen maassa kuin koira ja anoen anteeksi rikostaan.
Hän sai anteeksi. Ja jälleen jatkui eräitä kuukausia heidän hirvittävä, sielun-surmainen yhteiselämänsä.
He vihasivat, he herjasivat, he halveksivat ja häväisivät toisiaan, mutta he eivät voineet erota toisistaan. He olivat toisilleen tarpeelliset, välttämättömät.
He täydensivät toisiaan. Jos toinen oli poissa, tunsi toinen heti puuttuvan jotakin. Mutta kun tämä taas oli läsnä, alkoi sama kuluttava, kiduttava taistelo uudelleen.
Aluksi oli Werner voitolla.
Se olikin ehkä heidän rakkautensa onnellisin aika, ainoa onnellinen, toisin sanoen. Zaidan salainen intohimo oli nimittäin tulla pahoinpidellyksi. Kun Wernerin oli juuri vastakkainen, nimittäin tehdä väkivaltaa, sopivat he mainiosti yhteen kuin miekka tuppeen.
Mutta Werner ei jaksanut kauan ylemmyyttään säilyttää. Hän voi olla tosin hetkellisesti Zaidaa voimakkaampi, mutta Zaida oli kestävämpi ja sitkeämpi. Hän joutui allepäin. Ja silloin olivat osat vaihtuneet niin, että ne eivät mitenkään vastanneet heidän luontaista olemustaan ja pyyteitään.
Zaida alkoi väsyä ensin tähän mielettömään suhteeseen ja etääntyä Werneristä, joka voimattomassa intohimossaan koetti turhaan läähättäen pitää kiinni häntä. Hän alkoi yksinkertaisesti katsella ympärilleen etsien uutta rakastajaa.
Sellaisia olikin kosolta tarjona.
Toistaiseksi hän kuitenkin säilytti suhteensa myös Werneriin. Sillä se oli tottumus, joka oli muuttunut toiseksi luonnoksi hänellä.
Pahinta kaikista oli, että heidän rahavaransa alkoivat ehtyä jälleen. Siitä tuli ainainen riitakapula heidän välillään.
Werner syytti tuhlaavaisuudesta Zaidaa ja Zaida Werneriä. Kyllin riideltyään he sopivat jälleen ja jatkoivat edelleen yhtä tuhlaavaista elämää, hyvin nähden kumpikin uhkaavan perikatonsa.
Wernerillä oli 50,000 ruplan henkivakuutus.
– Ampuisit edes itsesi, sanoi Zaida kerran vihapäissään hänelle. Ampuisit ja jättäisit minulle perinnöksi omaisuutesi.
– Älä luule, ärjäisi Werner.
– Sen sinä tekisit, jos rakastaisit minua, ärsytti Zaida edelleen. Etkö usko, että paremmatkin miehet ovat tehneet samoin minun edukseni?
– Tiedän. Mutta sitä saat sinä kyllä turhaan minulta odottaa.
Zaida näki, että Werner puhui totta.
Mihin hän sitten voisi tuota miestä käyttää? Ehkä muita murhaamaan?
Tuskin siihenkään. Werner oli siinä suhteessa samanlainen kuin hän itsekin. Hän ei voinut itse tehdä mitään. Hän voi vain seisoa takana, väijyä ja suunnitella.
Hyvä! Niinpä voisi häntä käyttää siis siihen.
Zaida olikin kaivannut jo kauan tuollaista salaista rikostoveria, jonka seurassa voisi ajatella ääneen, punoa ja kehittää suunnitelmiaan.
Hänen kamarineitinsä Sonja oli ollut ennen hänelle siinä asemassa. Sonja seurasi yhä vieläkin uskollisesti häntä. Mutta Sonja oli tuhma eikä hän oikeastaan osannut muuta kuin säilyttää salaisuuksia.
Hyvä niinkin. Oli väärin vaatia häneltä enempää.
Toista oli Wernerin laita. Hän oli hyväpäinen ja sitäpaitsi lakimies. Sellaisesta saattoi olla paljon hyötyä yhteisissä juonissa ja väijytyksissä.
Ja hän päätti säilyttää Wernerin neuvottelevana, vehkeilevänä ritarinaan.
13.
Werner joutui yhä kiinteämmin Zaidan kahleisiin. Nyt hän ei enää pyrkinytkään pois. Hän tiesi kohtalonsa.
Zaida teetti hänellä mitä hyvänsä. Kerran teatterissa hän pakotti tuon jo ijäkkään miehen hyppäämään heidän aitiostaan alanäyttämölle. Hyppy ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta sitä hullunkurisempi, sillä Werner teki alas pudotessaan aika kuperkeikan yleisön suurimmaksi iloksi ja näyttelijäin kauhistukseksi.
Zaida aitiossaan nauroi täyttä kurkkua kamarineitinsä keralla.
Kerran kävi tämä elämä jo liian raskaaksi Wernerille. Hän otti myrkkyä. Mutta hän parani sairaalassa ja oli itse sangen iloinen siitä.
Muuten koetti hän huumata itseään niin paljon kuin mahdollista nikotinilla ja alkoholilla.
Zaida käytti toisenlaisia keinoja. Hänen nuoruutensa lapsellisista orgia-yrityksistä oli cocaini pysyväisesti jäänyt hänen elämäntoverikseen. Hän nautti nyt jo hirvittävät määrät sitä, noin 30 cgr. päivässä. Muutenkin oli hänen hermostonsa järkytetty erään vaikean naistaudin vuoksi.
He alkoivat rappeutua kumpikin. Zaidalle sanoi sen hänen peilinsä ja Wernerille hänen omatuntonsa. Vavisten katsoivat he kumpikin leppymättömän vanhuuden lähenemistä.
Heillä oli usein hyvinkin synkkiä hetkiä, jolloin he maalasivat sysimustiksi itseään ja toisiaan. Ottivat vuoroin kaiken syyn päällensä, vuoroin vierittivät taas kaikki toisen niskoille.
Eräänä sellaisena, juuri ennen heidän maatamenoaan, puhui Werner, joka tylsistyneenäkin tahtoi aina katsella asioita jotakin laajempaa taustaa vasten:
– Enkö sanonut ensi kerta tavatessamme? 'Kuolleita sieluja' me olemme. Gogol voisi meistä kauniin kirjan kirjoittaa. Mutta syy ei ole meidän, vaan yhteiskunnan, venäläisen yhteiskunnan.
– Älä Venäjää syytä! keskeytti Zaida. Siinä ei ole mitään vikaa. Mutta me emme kestä länsimaita. Länsimainen myrkky on meihin tunkeutunut.
– Siinäpä se, selitti Werner. Kuinka meitä on kasvatettu? Kuinka opetettu? Viinalla ja samppanjalla roomalaista oikeutta päähän ajettu. Myöskin minä olen hyvä patriootti, vieläpä imperialisti mielipiteiltäni. Mutta minullakin oli ranskalainen kotiopettaja, joka luetti minulla kevytmielisiä kirjoja ja tärveli niillä puhtaan mielikuvitukseni.
– Ja minut lähetti isäni naislukioon, mutisi Zaida. Miksi? Saamaan sivistystä muka. Kaunista sivistystä! Maailmannainen minusta piti tulla, loistaa tanssijaisissa ja seura-elämässä. No niin, minä olen maailmannainen! Ja kuitenkin minä olisin ollut onnellisempi kotikylässäni.
– 'Kuolleita sieluja' me olemme, vaikeroitsi Werner. 'Kuolleita sieluja' on koko Venäjä täynnä. 'Kuolleita sieluja' ovat poroporvarit, nuo, jotka ahmivat ja juopottelevat, puhuvat roskaa ja tuhlaavat elämänsä lohduttomassa henkisessä köyhyydessä. 'Kuolleita sieluja' on aatelisto, joka tekee velkaa ja löytää elämäntarkoituksensa lemmenjuonista ja irstailuista. 'Kuollut sielu' sinäkin Zaida olet.
– Entä sinä sitten! ärähti Zaida hänelle vihaisesti. Lakkaa jo tuosta! Juo mieluummin! Eihän tuota viitsi kuulla mokomaa ruumissaarnaa.
– En voi lakata, en voi lakata, voihki Werner, joka olikin jo sangen juovuksissa. Isänmaani kohtalo lepää raudanraskaana hartioillani. Voi minua ja voi sinua! Ja voi meitä kaikkia, sillä tuomion päivä lähestyy...!
Kauan ei hänkään yksinomaan itseään ja isänmaataan voivotella jaksanut. Pian alkoi hän tapansa mukaan syyttää Zaidaa, ja silloin selkeni aina jonkun verran hänen hentomielinen lallatuksensa, hänen älynsä terästyi, hän kävi ilkeäksi, myrkylliseksi ja haavoittavaksi.
– Kaunis nainen sinä olet, hän saattoi sanoa esim. asettuen ärsyttävästi kyynärpäittensä varaan toista tuijottamaan. Sydämetön ja ilman omaatuntoa niinkuin Lady Macbeth, taidat kaikki viettelytemput niinkuin Kleopatra, teet kaikki miehet sioiksi niinkuin Kirke ja karkeloit heidät kuolemaan niinkuin Salome Johanneksen...
Zaida oli kuullut tuon jo niin usein, ettei hän viitsinyt vastata enää, vaan koetti ajatella omia asioitaan. Kuitenkaan hän ei voinut olla kuuntelematta toisella korvallaan, tulisiko sieltä jotakin uutta.
– Jokainen mies, joka sinua lähestyy, jatkoi juopunut, miettii vain rikosta, murhaa tai itsemurhaa. Kuitenkin kannat sinä elämäsi seikkailut otsasi ympärillä ylpeänä kuin diadeemin. Sinun rakastajasi ovat gladiaattoreita. Heidän täytyy olla aina valmiit kuolemaan. Sinun mielikuvituksesi miettii ja näkee vain verta! Sinun koko elämäsi on ruudinsavulla hunnutettu...
Ei, ei! Parempi, että hän jatkoi. Antoi hänen puhua vain. Ei haukku haavaa tee. Olihan hauska sitäpaitsi, että edes joku viitsi haukkua häntä.
– Enkä minä ymmärrä, tuumi Werner, miksi miehet, minä niinkuin muutkin, ylimalkaan olemme sinuun niin ihastuneet. Kaunis sinä et ole. Sinun suusi on liian suuri, sinun nenäsi liian paksu, sinun korvasi liian ulospäin pörröttävät. Pörrökorva olet. Mutta sinusta ei pääse irti. Varmaan on jokainen mies, joka on ollut sinun vankisi, hävennyt rakkauttaan.
– Hävennyt?
Tuo oli jotakin uutta. Zaida odotti oikein mielenkiinnolla, mitä tuosta nyt seuraisi.
– Juuri niin, jahkaili Werner. Sinun luoksesi ei tulla vapaaehtoisesti. Sinun luoksesi tullaan ikäänkuin vedettyinä, sysättyinä. Kuin orjuutetut ilman ehtoja. Sinun rakkautesi on kuin nyrkki niskassa, joka painaa polvilleen...
Zaida kuunteli sieraimet levällään. Hän näki mielellään, että Werner silloin tällöin joi itsensä juovuksiin. Tuolta mieheltä sai aina sentään kuulla jotakin. Muut eivät olleet senkään arvoisia.
Jospa hänellä vain olisi ollut rahaa! Sitten olisi ehkä tämäkin elämä ollut siedettävissä.
– Sinun suusi on kylmä ja ivallinen, huomautti Werner. Joskus voi siitä sataa sanoja, jotka suhisevat ilmassa kuin ruoskan-iskut. Se voi leperrellä lempeästi, mutta lepertelyn takana voivat piillä vihaiset ja kovat uhkaukset. Ja sinun vaaniva katseesi sitten, joka joskus singahtaa puolisuljettujen silmäluomiesi alta! Se on viheriä ja pistävä. Ihminen kauhistuu, kun kohtaa sen...
Zaida ei viitsi enää kuunnella häntä. Ei se ollutkaan mitään. Sitä tavallista vain! Tuo oli jo liian vanhaa hänelle.
Ja jälleen hiipi ääretön ikävä, ääretön tyhjyyden ja autiuden tunne hänen ympärilleen.
14.
Mutta hänen ajatuksensa harhailivat omia ratojaan.
Hän muistaa lapsuuttaan ja kuvakirjojaan, jotka hän repi pieniksi palasiksi, kun ne olivat hänen mielestään niin armottoman ikäviä. Hän muistaa leikkikalujaan, jotka hän särki usein samasta syystä, ja vauvojaan, jotka hän heitti pettyneenä pois, kun hän huomasi, että niiden sielu olikin vain pelkkiä höylänlastuja...
Samoin hän tunnustaa leikkineensä ihmisillä. Leikkineensä ja kääntäneensä heille selkänsä ylenkatseellisesti, niin pian kuin hän oli tullut niiden sisällyksen tuntemaan.
Jos se on rikosta, on hän varmaan maailman suurimpia rikoksentekijöitä.
Mutta miksi ei kukaan mies sitten ole ollut kyllin voimakas häntä vastustaakseen? Miksi he eivät ole kuulleet kunniantuntoaan enemmän kuin häntä? Hän on tahtonut vain koettaa, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui.
Wernerissä hän oli kerran tavannut vertaisensa. Mutta miksi hän ei ollut koskaan tavannut vankempaansa?
Olisi hänkin voinut tarun viisas ja kaunis prinsessa olla, joka vaati kosijoiltaan hirmuisimpia rikostöitä, mutta meni kuitenkin lopuksi sille ainoalle, joka ei totellut häntä, vaan piti hyvän omantuntonsa kalliimpana rakkauttaankin.
Oli, oli hän yhden sellaisen tavannut. Kornetin! Mutta kornetti oli matkustanut pois, eikä varmaankaan enää muistanut edes unissaankaan satunnaista seikkailuaan.
Zaidan silmät täyttyivät kyynelillä. Kenties juuri siinä oli hänen onnensa kulkenut hänen ohitseen.
Sitten se oli mennyt niinkuin oli mennyt.
Tosi oli, hän oli temmannut miehet tasapainostaan. Hiljaiset hän oli tehnyt puheliaiksi, älyniekoilta hän oli kielen lamauttanut. Hurjimusten voiman hän oli murtanut, sytyttänyt arkojen ja hitaiden innon korkealle leimuamaan. Saiturit hän oli loihtinut tuhlareiksi ja saanut varovaiset suurimpiin hullutuksiin.
Tosi oli, että hänen rakkautensa oli vaativainen. Niiden, jotka tahtoivat sen voittaa, täytyi luopua omasta tahdostaan ja muuttua hänen tuskin julkilausuttujen toivomustensa mykiksi täyttäjiksi. Hänen rakkautensa vaati, että sille suitsutettiin.
Tosi oli, että hän ei tyytynyt vain alammaisiin valoihin ja mateleviin lemmentunnustuksiin. Hän vaati myös tekoja. Mutta mitkä teot olivat rikoksia valtavammat?
Saattoi olla totta myöskin, että hän käytti ihmisiä vain välikappaleinaan ja että hän harkitsi kylmäverisesti, mihin he kukin kelpaisivat. Mutta minkä mahtoi hän sille, että hän näki ihmisten lävitse ja osasi ohjata heidän pyyteensä ja intohimonsa?
Yhden heikko kohta oli ahneus, toisen kunnianhimo, kolmannen mustasukkaisuus. Miksi ei tunkeutua siitä sisälle heihin ja asettaa kukin oikealle paikalleen?
Oli totta epäilemättä, että hänen tähtensä oli vuotanut verta. Mutta oliko hän itse sitä vuodattanut? Ei milloinkaan! Muut olivat tehneet sen. Varastettiin, että hän voi tuhlata. Murhattiin hänen vuokseen niinkuin annettiin muille naisille kukkia. Oliko hänen muka kirottava turmiollista kauneuttaan, siksi että se antoi hänelle sellaisen vallan ihmisten yli?
Ei, sitä ei Zalda suinkaan voinut myöntää. Sillä missä oli raja? Missä alkoi rikos? Eihän hän ollut koskaan ollut muuta kuin miesten syntisten ajatusten elävä täyttyminen.
Mutta niinhän olivat yleensä kaikki naiset. Kuinka monen kirkkaassa päivänvalossa rumana ja riettaana esiintyvän rikoksen takana seisoikaan nainen, kaunis, syytön ja hymyilevä!
Ja naiset, joiden elämä oli vierinyt tasaisesti ja ilman seikkailuja?
Hekin toivoivat salaisissa unelmissaan, joita he eivät olisi tahtoneet tunnustaa edes itselleen, olevansa niin kauniita että miehet tekisivät heidän tähtensä rikoksia. Ja monikin nainen piti sitä sievänä ja ritarillisena huomaavaisuutena, jos joku mies hänen kauttansa kärsi tai joutui perikatoon, kunhan se vain tapahtui hiljaa, huomaamatta ja häntä syyttämättä...
Oliko se rikos? Silloin oli yksinkertaisesti rikos olla nainen ja olla kaunis nainen.
Mutta jos se oli rikos ja jos häntä siitä syytettäisiin, silloin osaisi hän kyllä pitää oikean puolustuspuheen itselleen.
Ja aivan huolettomana huomisesta ja vakuutettuna omasta viattomuudestaan valahutti Zaida yöpaidan ylleen ja pujahti hotellin lämpimien peittojen alle. Sinne hän kohta kehoitti myöskin Werneriä saapumaan, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään.
Sähkö sammui. He löysivät toisensa parhaiten pimeässä.
15.
Mutta se ei käynyt mitenkään ajan pitkään. He tarvitsivat rahaa ja heidän oli sitä hankittava keinolla millä hyvänsä, elleivät he tahtoneet aivan maantielle joutua.
Silloin tuli kohtalo heidän avukseen.
Zaida luki eräänä päivänä sanomalehdestä, että muutaman hänen venäläisen tuttavansa kreivi Rakovskin puoliso oli kuollut jossakin saksalaisessa kylpypaikassa. Tuo kuolinsanoma vaikutti heti kummallisesti häneen.
Vainaja oli ollut hänen hyvä ystävättärensä ja luokkatoverinsa naislukiossa. Kun hänellä oli ollut taipumusta musiikkiin, hän oli sitten mennyt konservatorioon sellonsoittoa oppimaan. Hänestä olikin tullut jo aika taituri alallaan.
Hän oli esiintynyt jo julkisissa konserteissakin. Eräässä tällaisessa oli kreivi Rakovski kuullut ja nähnyt hänet sekä rakastunut heti silmittömästi häneen.
Niin oli hänestä tullut rikkaan kreivi Rakovskin puoliso, jonka onnea Zaidakin joskus oli kadehtinut synkkinä hetkinään. Nyt hän oli kuollut. Kuinka kummallista! Ja rikas kreivi oli nyt leski.
Zaidalla oli heidän molempien kuvatkin.
Hän asetti ne pöydälle eteensä ja tutki otsa rypyssä kauan heidän silmiensä ilmettä ja kasvojensa juonteita. Ei, nuo kaksi eivät olleet olleet onnelliset. Ei ainakaan kreivi. Hän tarvitsi toisenlaista naista.
Zaida tunsi vanhastaan myös kreivi Rakovskin ja oli usein ulkomailla tavannut hänet puolisoineen.
Hänen sotasuunnitelmansa oli heti valmis. Hän sähkötti kreiville ja ilmoitti saapuvansa hautajaisiin. Hän sai ystävällisen vastauksen ja matkustikin heti seuraavana päivänä.
Wernerille hän ei mitään sen enempää selittänyt.
Asemalla oli kreivi Rakovski vastassa häntä. He ajoivat suoraa suruhuoneeseen.
Siellä lepäsi kreivitär Rakovski palsamoituna kirstussaan, kauniina kukkiensa ja pitsiensä keskellä. Myöskin hänen äitinsä ja sisarensa olivat saapuneet. Zaida saapui kreivi Rakovskin kanssa, ei katsonut voivansa ojentaa kättä heille, tervehti vain kaukaa ja kuiskaili tovin aikaa kreivin kanssa.
Kuuluisan seikkailijattaren tulo ei näyttänyt muihin hautajaisvieraisiin yksinomaan miellyttävästi vaikuttavan.
Zaida ei kuitenkaan siitä välittänyt. Hänkin meni kirstun luo, teki ristinmerkin ja luki lyhyen rukouksen. Sitten hän katseli kuollutta ystävätärtään ja sanoi ääneen kreiville, joka seisoi hänen vierellään:
– Niin kaunis! Mutta mitä auttaa nyt hänen kauneutensa?
Sitten hän poistui ja kreivi seurasi häntä hotelliin. Sukulaistensa ihmeeksi hän viipyi siellä koko iltapäivän.
Nämä eivät vielä tietysti voineetkaan kuvitella suhdetta Zaidan ja kreivi Rakovskin välillä. Eikä sittenkään, kun kreivi heti hautajaisten jälkeen matkusti Venedigiin, missä Zaida odotti häntä.
Kuitenkin tuli heidän suhteensa vähitellen tunnetuksi.
Kreivi Rakovski oli helppo saalis Zaidalle. Hän oli hyvä, ritarillinen eikä varsin lahjakas. Zaida ajatteli ensin avioliittoa hänen kanssaan, mutta sitten hän keksi jotakin parempaa.
Eihän hän kreiviä rakastanut. Miksi sitoa itseään mieheen, joka sisällisesti oli hänelle kokonaan samantekevä?
Sitäpaitsi hän pelkäsi Wernerin mustasukkaisuutta. Tämä ei nimittäin ollut silti suinkaan luopunut Zaidasta, vaikka tämä oli kreivi Rakovskille antautunut. Yhtä vähän oli Zaidankaan tarkoitus oikeastaan päästä hänestä, sillä hän tarvitsi Werneriä ja piti hänestä myöskin tavallaan.
Werner seurasi nyt kaikkialle häntä, minne kreivi Rakovskikin. Asui vain eri hotellissa ja tapasi eri aikoina häntä.
Näin jatkui eräitä kuukausia.
Kreivi Rakovski ei luonnollisesti edes aavistanut, että hänellä oli kilpailija.
Joskus he kaikki kolme matkustivat samassa junassa, vieläpä samassa vaunun-osastossa, jolloin Zaidan kaksoispeli heidän kanssaan oli luonnollisesti vielä jännittävämpi. Mutta hän piti sellaisesta. Hänen hermonsa vaativat voimakkaita kiihottimia.
Tohtori Wernerin hermot eivät olleet yhtä lujat. Kerran ne loppuivat siihen määrään, että hän syöksyi epätoivoissaan Zaidan hotellihuoneeseen ja vaati takaisin rahoja, jotka hän oli tuhlannut tämän vuoksi.
– Kuinka paljon? kysyi Zaida tyynesti.
Werner mainitsi jonkun summan. Heti sen tehtyään hän purskahti itkemään.
Zaida meni aina edelleen yhtä tyynesti pöytälaatikolleen, otti sieltä setelitukon, laski tarkkaan ja heitti rahat vasten silmiä hänelle.
– Siinä on, sanoi hän. Toivon, että nyt olemme kuitit.
Werner sai sitten kauan rukoilla, ennen kuin hän pääsi armoihin taas.
Zaida sai rahaa kreivi Rakovskilta, joka piti häntä jo laillisena morsiamenaan. Puuttui vain eräitä muodollisuuksia. Ne ainoastaan, vain toistaiseksi, estivät heitä avioliittoon menemästä.
Täytyihän Zaidan sitä ennen saada ero miehestään. Asia ei ollut aivan helppo, mutta sekin sentään rahalla järjestettävissä.
Ja kreivi Rakovskilla oli rahaa.
Kerrankin oli Zaida saanut kyllin rikkaan rakastajan.
Kaikki olisi ehkä vielä voinut päättyäkin hyvin, ellei kreivi eräänä päivänä olisi allekirjoittanut testamenttia, jossa hän julisti Zaidan ainoaksi perillisekseen. Samalla allekirjoitti hän oman kuolemantuomionsa.
Sillä siitä saakka ei Zaida miettinyt muuta kuin hänen perikatoaan.
Hänen täytyi vaan löytää sopiva ase, sopiva välikappale, siihen. Werner, joka olisi ollut lähin, oli nähtävästi kelpaamaton.
Zaida koetti ärsyttää hänen mustasukkaisuuttaan. Ei apua! Hänen kostonhimoaan. Samalla tuloksella! Turhaan hän huudahti epätoivoissaan:
– Mutta raivaahan toki tieltäsi tuo mies! Etkö näe että hän pitelee pahoin minua?
Kamarineiti Sonjakin, vaikka ei tiennytkään, mistä kysymys oli, tuli avuksi hänelle.
– Ettekö näe, että armollinen rouva kärsii? Tehkäähän toki hänen mielensä mukaan.
Mikään ei auttanut. Tohtori Werner ei ollut rahtuakaan ritarillinen. Hän vain rakasti ja tahtoi omata rakkautensa esineen, josta moinen rikos – niin hän laski – juuri olisi hänet erottanut.
Kaikki kilpistyi hänen flegmaattista, passiivista vastarintaansa vasten.
Zaida tuumi jo itsekin, ensi kerran elämässään, tehdä omin käsin tuon rikoksen.
Hän hankki narkotisia paperosseja. Hän opetteli ampumaan. Hän hankki kirjoja, jotka käsittelivät kloroformin vaikutusta, ja tutki myrkkyjen teoriiaa aina kurasiin, intialaiseen nuolimyrkkyyn asti. Lopuksi hän huomasi, ettei hänestä kuitenkaan olisi työhön.
Ratkaisevalla hetkellä pettäisi hänet kuitenkin hänen rohkeutensa.
Joku välikappale oli saatava, mutta kuka? Joku mies löydettävä, mutta mistä?
Zaida etsi ja etsi turhaan mielessään.
Sitten hän matkusti Venäjälle, jonne Werner kavallusjuttunsa vuoksi ei voinut seurata häntä.
16.
Harkovista löysi Zaida etsimänsä.
Se oli aatelismarsalkka Golobovin poika Paul, vasta noin parissakymmenessä oleva nuorukainen ja luonteeltaan kuin vartavasten luotu Zaidan sokeaksi välikappaleeksi.
Lapsena hän oli ollut lahjakas ja hyväluontoinen, mutta sairaloisen herkkä ja melkein liian altis vaikutuksille. Kahdentoista vanhana hän jo oli kirjoittanut ranskalaisia runoja, sangen säntillisiä, sangen puhdaskielisiä, mutta aina hyvin pingoitetuista aiheista. Sitten oli tapahtunut hänelle pari tapaturmaa, toisen kerran hän oli pudonnut jokeen, toisen kerran kaatunut takaraivolleen katukiveen, josta hänen aivonsa varmaan olivat tärähtäneet.
Ainakin oli suuri sielullinen muutos hänessä tapahtunut. Hän oli käynyt araksi, surumieliseksi, jopa synkäksikin.
Toverit koulussa usein pilkanneet ja ärsyttäneet häntä. Hän katsellut ympärilleen harhailevin silmin kuin armoa rukoileva. Mutta pojat ovat siinä ijässä aivan säälimättömiä. Hänen täytynyt alistua heidän tahdolleen, totella heitä, täyttää heidän määräyksiään.
Paul taipunut vastarintaa tekemättä. Oppinut vielä arvaamaankin toveriensa toivomuksia, ennen kuin ne olivat edes julkilausuttuja, alammaisesti, orjamaisesti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
Se huvittanut suuresti hänen kiusaajiaan.
Koko luokka usein yhtynyt innokkaisiin neuvotteluihin keksimään Paulille aina vaikeampia ja voimakkaampia tehtäviä. Paul ollut väsymätön niitä täyttämään. Hänen toveriensa ajatukset muuttuneet hänen ajatuksikseen, heidän päähänpistonsa häntä hallinneet, pakottaneet hänet mihin hullutukseen hyvänsä.
Merkillisintä oli, ettei hän itse ollut koskaan huomannut olevansa vieraan tahdon ikeessä. Hän tahtonut aina yksin kantaa edesvastuun kaikista teoistaan. Se ollut hänen unelmansa ja ylpeytensä.
Tuonkin viimeisen itsenäisyyden toverit päättäneet särkeä hänessä.
He tienneet, että Paul oli tarkka ja säästi huolellisesti saamansa ruplat ja kopeekat. Hänen täytynyt sitten koko pienellä omaisuudellaan ostaa kukkia ja lähettää ne lukion juhlasaliin. Pojat sinne piiloutuneet.
Paul saapunut sinne. Astellut kukkia kantavan palvelijansa jälessä kuin kuoropoika papin kantapäillä. Toverit syöksyneet esille kätköistään, nauraneet ja pilkanneet häntä.
"Kenelle olet nuo kukat ostanut?" sanoneet. "Katsokaa, Paul tuhlaa! Hän heittää ruplansa akkunasta ulos."
Paul katsonut toisesta toiseen ihmetellen. Hieronut otsaansa aivan kuin hän ei olisi tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa. Mutta pysynyt itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että hän oli ostanut kukat, koska häntä oli huvittanut tuhlata koko omaisuutensa, ja että hän oli noudattanut siinä vain omaa tahtoaan eikä toveriensa.
Siinä mies, joka oli jo ennakolta määrätty naisten saaliiksi joutumaan.
Jo ennen Zaidaa hän oli monta kertaa rakastunut. Jos hänen rakkautensa oli onneton, hän rupesi juomaan suunnattomasti. Jos pieninkin toivonsäde taas pilkoitti hänelle, hän oli tulla ilosta hulluksi ja taipui mihin lemmittynsä oikkuun hyvänsä.
Hän kuului oikeastaan lääkärikirjoihin, joissa hänen lajinsa olisi määritelty sanalla masokisti. Hän tahtoi, että hänelle tehtäisiin pahaa. Hänen suurin hekkumansa oli tulla häväistyksi, halvennetuksi, nöyryytetyksi. Edellisenä talvena oli eräs 17-vuotias tyttö, johon hän oli ollut rakastunut, kuljettanut häntä aina takanaan kadulla kuin koiraa.
Paul oli totellut empimättä.
Miksi hän ei olisi totellut? Olihan hänen tavallisia nautintojaan paremman puutteessa sukia hiuksiaan teräskammalla, jonka piit hän vartavasten oli hijonut oikein pistäviksi?
Tekihän tämä toki paljon enemmän kipeää ja hankki siis sitä suuremman nautinnon hänelle.
Zaida huomasi heti alussa, minkälaisen miehen kanssa hän oli tekemisissä. Kuin sattumalta ja toisen kanssa keskustellen hän eräässä seurassa ojensi palavan savukkeensa Paulin kättä vasten. Tämä ei vetänyt pois sitä. Zaida painoi kovemmin, siksi kuin savuke sammui. Paul näytti kestävän tuskan mitä suurimmalla mielihyvällä.
Paul rakastui silmänräpäyksessä häneen. Zaida pani sen merkille, mutta ei ollut vielä aivan varma hänestä.
Hän matkusti joksikin aikaa Kijeviin. Mutta hän katsoi kuitenkin varovaisimmaksi heti sähköttää sieltä Paulille, tosin vain tuon yhden paljon-puhuvan sanan: "Rakas."
Hän sai heti vastauksen. Siinäkään ei seisonut muuta kuin tuo sana: "Rakas."
Zaida kuuli sitten, että Paul oli surusta ruvennut juomaan. Hän sähkötti: "Et saa juoda."
Ja Paul vastasi: "En juo."
Hän piti todellakin lupauksensa, kuten Zaida kuuli sitten.
"Armaani", kirjoitti Paul hänelle. "Rakastan ijäti sinua. En voi elää ilman sinua. Olet minulle välttämätön niinkuin ilma, jota hengitän."
Nyt oli hän sillä asteella, että Zaida katsoi voivansa ottaa hänet todella rakastajakseen. Hän sähkötti: "Tule!"
Paul saapui siinä silmänräpäyksessä.
Tarvittiin myös jonkun verran hokuspokusta. Zaida johdatti hänet keski-yöllä kuolleiden rakastajiensa Jurjevin ja von Hellerin haudoille, kertoi heidän elämäntarinansa ja vaati Paulin vannomaan hänelle samaa sokeaa, rajatonta uskollisuutta.
Paul vannoi väristen tuskasta, kauhusta ja mielihyvästä.
Vielä varmemmaksi vakuudeksi tatueerasi Zaida hienolla neulalla omat alkukirjaimensa Paulin sydämen kohdalle. Tämän onni ei tuntenut rajoja. Vihdoinkin hän oli löytänyt lemmityn, joka ymmärsi häntä.
Näin valmistettuna, näin vihittynä suurtyöhönsä, josta hän ei tiennyt vielä, hän seurasi Zaidaa Länsi-Europaan.
Zaidalla oli nyt yht'aikaa kolme rakastajaa: Tohtori Werner, kreivi Rakovski ja Paul Golobov.
Kun Werner, joka ei koskaan tahtonut päästä naurettavasta mustasukkaisuudestaan, joskus nuhteli häntä siitä, virkahti Zaida näppärästi:
– Etsin ihannettani.
He asuivat milloin Wienissä, milloin Budapestissä, Münchenissä tai Venedigissä. Zaidalla oli usein samana päivänä lemmenkohtaukset heidän kunkin kanssa, eri aikoina eri hotelleissa. Mutta se kävi ajan pitkään epämukavaksi hänelle.
Hän siirsi heidät kaikki samaan hotelliin asumaan.
Samalla täytyi hänen luonnollisesti myöskin tutustuttaa heidät toisiinsa. Se kävi aivan erinomaisesti päinsä. Werner oli ainoa, joka tiesi kaikki. Kreivi Rakovski piti häntä vain Zaidan asianajajana, joka oli saapunut Venäjältä heidän yhteisten asioittensa vuoksi, ja Paulia taas tavallisena matkustelevana venäläisenä aatelisnuorukaisena.
Werneristä hän ei näyttänyt pitävän oikein. Paulin kanssa hän sensijaan tuli hyväksi tuttavaksi.
Paulilla puolestaan oli sama luulo Werneristä kuin kreivilläkin, jota hän jonkun verran epäili kilpakosijakseen. Mutta hän oli liian varma Zaidasta, että hänen epäilynsä olisi voinut muuttua minkäänlaiseksi vihamielisyydeksi kreiviä kohtaan.
Toista oli, kun Zaida kuiskasi hänelle, että kreivi todellakin kosi häntä, että kreivin läsnäolo oli hänelle kiusallinen ja että tämä usein suorastaan loukkasi häntä. Paul rupesi siitä saakka tuntemaan syvää vihaa ja vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.
Mutta vihasta oli vielä pitkä askel murhaan. Ja Zaidan suunnitelmaan kuului raivata Paulin avulla kreivi tieltään, periä tämän omaisuus ja saada Paul sitten ilmi-antamaan itsensä yksinsyyllisenä.
Tämän kaiken oli hän tuuminut tuhanteen kertaan Wernerin kanssa, joka kaikessa oli hänen uskollinen rikostoverinsa.
Werner ei itse keksinyt mitään. Mutta hän oli mainio muokkaamaan, kehittämään ja kypsyttämään toisen ajatuksia.
Tapahtui sitten niin, että kreivin täytyi matkustaa Berliniin äitiänsä kohtaamaan. Hänen poissaollessaan toimitti Zaida Paulin käteen väärän sähkösanoman, joka muka oli kreiviltä Zaidalle ja jonka sanamuodon tämä oli yhdessä Wernerin kanssa sepittänyt.
Sähkösanoma kuului:
"Minä tiedän kaikki. Teidän Paulinne on suuri lurjus. Valitan rakkauttani teitä kohtaan. Te olette huono nainen."
Paul kalpeni sitä lukiessaan:
– Mitä tämä merkitsee? hän kysyi.
– Hän on saanut tietää meidän suhteestamme, huokasi Zaida. Siksi hän haukkuu meitä. Näetkö, että hän sanoo sinuakin lurjukseksi?
– Minä en välitä siitä, mitä hän minusta sanoo, huusi Paul. Mutta että hän uskaltaa sanoa sinua huonoksi naiseksi! Mikä alhaisuus!
– Hän on vihanvimmoissaan. Hän tietää, että rakastan sinua, yksinomaan vain sinua. Juuri siksi minä olen antanut rukkaset hänelle.
– Ja siksi hän purkaa nyt sappensa sinua kohtaan! Oh, minä tapan hänet! Minä tapan. Minä lähetän heti hänelle kaksintaistelu-vaatimukseni.
Mutta se ei ollut suinkaan Zaidan tarkoitus.
Hän ei luottanut enää kaksintaisteluihin. Niiden tulos oli aina epävarma. Täytyi saada Paul murhaamaan kreivin ilman mitään muodollisuuksia.
Se oli hiukan vaikeaa. Paulin koko ritarillinen luonto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan. Hän aseettoman miehen kimppuun? Ei ikinä!
Zaida pyysi ja rukoili.
Hän selitti, että Paulin henki oli liian kallis hänelle ja että hän ei mitenkään voinut sallia sen joutuvan vaaranalaiseksi. Hän huomautti, ettei kreivi viimeisen sähkösanomansa jälkeen ollut gentlemanni, jonka kanssa voi tapella edes. Hän vakuutti.
Kaikki turhaan. Paul pysyi taipumattomana.
– Oh, jospa Jurjev, oh, jospa von Heller eläisivät! vaikeroi Zaida. He eivät varmaankaan epäisi minulta tätä.
Se vaikutti. Paul alkoi horjua.
Zaida huomasi sen ja uskalsi jo nyt suorastaan vaatia häneltä rikostyötä.
– Mene ja murhaa hänet! sanoi hän kylmästi ja päättävästi. Ellet sinä tee sitä, tekee sen joku toinen.
Ja hän luetteli kymmenkunnan nimeä Venäjän korkeimmasta aatelistosta, joiden kantajat muka kaikki olivat vannoneet hänelle samanlaista sokeaa uskollisuutta kuin Paul ja jotka varmaan osaisivat myös pitää sanansa.
– Tämän ainoan kerran minä pyydän sinulta jotakin, jatkoi hän vielä. Tämän ainoan kerran minä tarvitsen sinua. Ja sinä kiellät! Mitä tulee minun ajatella sinun rakkaudestasi?
Paul suostui. Hän matkusti ensimmäisellä pikajunalla.
Zaidan aikomus oli ensin matkustaa hänen kerallaan, ollakseen varma, että kaikki todellakin hänen mielensä mukaan tapahtuisi. Mutta Werner esti hänet siitä, selittäen, että oli parempi heille jäädä sinne, missä olivat.
– Tuollaista tapausta seuraa aina poliisitutkinto, sanoi hän. On turhaa, että me kaksi sekoittaudumme koko juttuun. Sillä silloin voi paljon vanhaa pölyä tulla päivänvaloon.
Se oli Zaidankin mielestä varsin järkevää puhetta. Hän saattoi senvuoksi Paulin vain asemalle, otti salaperäiset ja juhlalliset jäähyväiset häneltä, painoi vielä viimeisen suudelman hänen huulilleen ja kuiskasi:
– Jumala kanssasi!
Paul matkusti määräpaikkaansa, tapasi kreivin hotellinportaissa, veti sanaa puhumatta revolverinsa ja ampui selkään häntä.
Kreivi ennätti kääntyä ja katsoa, kuka ampuja oli.
– Miksi tämän minulle teit? hän huusi, kaatuen maahan verissään.
Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei kauhua, ainoastaan kummastelua ja suurta hämmästystä. Se koski kovasti Pauliin.
– Siksi että te olette loukannut minua! hän koetti huutaa kuolevan korvaan. Siksi, että te olette loukannut Zaidaa! Siksi, että te olette huono mies, kuuletteko, huono mies...!
Mutta kreivi ei kuullut häntä enää. Hän vain viittasi kädellään ja kuiskasi heikosti:
– Pakene! Pakene! He tulevat ja ottavat kiinni sinut.
Silloin oli Paul todellakin tulla hulluksi. Hän tarttui päähänsä ja katsoi älyttömin silmin ympärilleen.
Kenet hän oli murhannut oikeastaan? Ystävänsäkö? Noin ei vihamies puhunut!
Hän heitti pois revolverinsa ja juoksi.
Luonnollisesti otettiin pian kiinni hänet. Hän tunnusti heti rikoksensa ja otti sen yksin niskoilleen.
Taitavasti olivat Zaida ja Werner takoneet suunnitelmansa. Olivatpa he vielä pitäneet huolta siitäkin mahdollisuudesta, että onni suosisi Paulia ja hän pääsisi pakoon.
Siltä varalta oli Zaida nimettömällä kirjeellä varoittanut poliisia.
Mutta viranomaiset olivat vielä taitavammat heitä. Heidät vangittiin epäiltyinä osallisuudesta murhaan ja vedettiin tuomio-istuimen eteen.
Yleinen syyttäjä oli sosialisti, joka saattoi olla onni heille kaikille. Kuvaillessaan heitä ympäristönsä tuloksiksi hän samalla pienensi heidän henkilökohtaista syyllisyyttään. Ja tuota ympäristöä, nykyaikaista taantumuksellista Venäjää, hän kuvaili aivan toisella taidolla kuin tohtori Werner hutikkaisina hetkinään, sitäpaitsi leimuavalla kaunopuheisuudella.
– Hyvät herrat, sanoi hän. Rikos, samoin kuin maaperä, josta se on kasvanut, ovat aitoslaavilaiset. Jos tämä teko olisi tapahtunut ja tullut ilmi Venäjällä, sitä olisi liian jokapäiväisenä huomattu tuskin. Vain järjestetyn länsimaisen elämän täsmällistä taustaa vastaan se esiintyy fantastisena, ylenluonnollisena.
Tietysti oli slaavilaisen maailman ulkopuolellakin seikkailijattaria, jatkoi hän, kreivitär Iljanskin tapaisia. Myöskin länsimailla he vaativat miesuhreja, vaikka harvoin sellaisia hekatombeja kuin tämä. Myöskin sivistyneissä maissa tehtiin murhia rahallisen voiton halusta. Mutta tälle oikeusjutulle eivät olleetkaan erikoista yksityisten henkilöiden teot, vaan paljastukset koko sen yhteiskunta-luokan elämästä, johon kuuluivat jutun osalliset.
– He eivät kiinnitä meidän mieltämme personallisuuksina, sanoi hän, vaan erään suuren venäläisen yhteiskunta-luokan yleisinä perikuvina.
Luonteenomaista tuolle yhteiskunta-luokalle oli riihaton elämä humussa ja sumussa, terveen ihmisjärjen ja kaiken vakavamman elämäntarkoituksen puute, ajan tappaminen hulluuksilla ja hurjuuksilla ynnä puuttuva kunnioitus itse inhimillistä elämää kohtaan. Siksi kukoistivat siinä murhat ja itsemurhat. Ne olivat rappeutuneen yhteiskunta-elämän paiseita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia muualla kuin Venäjällä.
– Siellä, sanoi hän, missä kaiken sosialisen toiminnan ja tarmon heikoimpiakin ilmiöitä vankilalla ja hirsipuulla uhataan, juuri siellä täytyy elinvoiman purkautua peliin, juoppouteen ja sukupuolisiin rajattomuuksiin. Missä niin paljon hirtetään ja ammutaan, siellä ei ihmiselämän arvo voi olla korkealle noteerattu.
Missään muussa yhteiskunnallisessa elimistössä, selitti hän vielä, ei moinen hysteerinen nainen olisi voinut kehittyä niin rikolliseksi eikä voinut vaikuttaa niin hävittävästi ympärilleen. Olihan naisten voimana yleensä miesten heikkous. Mutta missä muualla olisi rikollisilla taipumuksilla varustettu nainen voinut koota ympärilleen sellaisen määrän hentomielisiä miehiä, irstailijoita ja hurjastelijoita?
Luonteenomaista heille kaikille oli masokismi, tuo aitoslaavilainen pahe.
Vuosisatainen sorto ja toimeton kohtalon-usko olivat kylväneet slaavilaiseen maailmaan sairaita sielullisia ilmiöitä. Oliko sattuma, että tämän sukupuoli-vietin kuuluttaja ja nimenantaja, Leopold v. Sacher-Masoch, oli galitsialainen?
Maaorjuus, kidutus, raipat, solmupiiska ja muut julmuudet olivat muokanneet sadistis-masokistisille vaistoille hedelmällisen maaperän, niin että ne Elisabethin, Katarina Suuren, Paavalin ja Nikolai I:sen aikoina voivat viettää orgioita, joita itse pyhä inkvisitsioni olisi kadehtinut.
Olihan Iivana Julma, joka samojen viettien alalla oli saanut aikaan uskomattomia, vielä tänäkin päivänä useiden venäläisten aatelismiesten ihannekuva.
– Aina, huudahti puhuja, missä valtiollinen ja uskonnollinen sorto vallitsee, siellä kasvaa myös sukupuoli-elämä hurjimmat kukkasensa. Missä esivalta estää nuorison politiikasta, siellä syöksee se sen suorastaan eroottisiin irstailuihin.
Sitten hän esitti seikkaperäisesti kunkin kolmen syytetyn osallisuuden rikokseen, sikäli kuin se oli käynyt ilmi kuulustelujen kestäessä, mutta palasi jälleen mieli-aineeseensa:
– Yksityishenkilöt saavat luonnollisesti tuomionsa, sanoi hän, mutta jää syytös yhteiskuntaluokkaa vastaan, joka on heidät kasvattanut. Samat miehet, jotka ovat tämän tai hänen tapaistensa naisten orjia, ovat itse mitä julmimpia tyranneja yhteiskunnan heikkoja ja vähäväkisiä kohtaan. He ovat itse näivetystautisia ja kieltävät elämän, terveen, lämpimän elämän. He ovat samojen kuvernöörien ja kenraalien, virkamiesten ja upseerien hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka ovat toimeenpanneet verisaunoja...
Tässä keskeytti oikeuden puheenjohtaja liian innokkaan lakimiehen ja varoitti häntä loukkaamasta vieraan maan hallitusta, jonka kanssa hänen oma hallituksensa oli mitä ystävällisimmissä väleissä. Mutta hänen puheensa teki mitä syvimmän vaikutuksen yleisöön.
Useat tuumivat vain, tokko tuo kaikki nyt niin yksinomaan aitovenäläistä oli. Eikö se ollut yhtä paljon luonteenomaista kaikille maille, missä oli irrallista, toisten työstä elävää ylhäisöä?
Zaida kuunteli äänetönnä. Hänkin olisi voinut sanoa jotakin tuohon.
Hän olisi voinut sanoa, että hän oli nainen ja että hänen suonissaan virtaili kaikkien naisten veri. Hän olisi voinut sanoa, että kaikki nuo miehet, jotka hänen kauttaan olivat tulleet onnettomiksi ja rikollisiksi, olivat vain tykinruokaa vuosituhantisessa taistelussa miehen ja naisen välillä.
Hyvät herrat, hän olisi voinut huudahtaa, minä olen vain teidän kättenne työtä. Tällaiseksi ovat minut miehet tahtoneet, juuri tällaisena minua ihailleet ja rakastaneet. Älkää puhuko vain Venäjästä ja sen ylimmästä yhteiskunta-luokasta! Heitä kuohuu täynnä teidän ylpeät parlamenttinne, virastonne ja sanomalehden-toimistonne!
Toiset heistä saavuttavat ministeri-salkkuja, olisi hän vielä voinut sanoa. Toiset sortuvat katu-ojaan. Mutta kaikkialla he ovat naisten saaliita ja kaikkialla yhtä halveksuttavia.
Hänkin olisi voinut puhua jotakin Venäjästä ja sen likalammikoista, joita juuri moiset miehet olivat. Kertoa, miten naiset prostitueerattiin Moskovan ja Pietarin hotellien yksityishuoneissa, miten juuri miehet herättivät heissä suunnattoman janon saada valta miehen yli.
Mutta hän ei sanonut mitään. Hän häpesi. Hän häpesi isänmaansa ja sen miesten puolesta.
Yhden asian hän tahtoi kuitenkin sanoa. Ja hän nousi kalpeana.
– Hyvät herrat, hän virkahti äänellä, joka soi kuin paisuva viulunsävel. Minä olen aina halveksinut miehiä, mutta en ole voinut elää ilman heitä. Eivätkä he ilman minua. Koko tämä murhenäytelmä onkin syntynyt juuri tuosta miehen ja naisen molemminpuolisesta halveksumisesta ja siitä, etteivät he kuitenkaan voi tulla toimeen ilman toisiaan. Mieheni oli tomppeli ja irstailija, rakastajani ovat olleet joko hermosairaita tai veijareita. Te sanotte: minä itse olen valinnut heidät. Minä vastaan siihen, ettei minulla ollut parempia valittavana.
Hän istui alas ja teki voimattoman liikkeen käsillään. Miksi hän oli ollenkaan puhunut? Eihän hänellä ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta tehdä itseään ymmärretyksi.
Oikeus langetti tuomionsa. Heidät julistettiin kaikki kolme syyllisiksi ja tuomittiin kuritushuoneesen, Werner 10:ksi, Zaida 8:ksi ja Paul vain 3:ksi vuotta.
Oli otettu lukuun kunkin mahdollinen syyntakeellisuus.
Vankilan ovet aukesivat vielä kerran Zaidalle. Hän oli vapaa jälleen.
Mutta hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut sama kuin ennen. Hänen täytyi viettää huomaamatonta elämää ja välttämättömyyden pakosta luisua aina alemmaksi.
Nyt heltyi isän sydän. Ja Zaida vietti hänen luonaan eräitä rauhallisia, mutta surumielisiä kuukausia.
Sitten hän lähti jälleen maailmaa kiertämään.
Lapsuusmuistot olivat liian raskaat. Hän ei kestänyt niitä enää. Hänen täytyi koettaa huumata itsensä ja unohtaa.
Hän hävisi teille tietymättömille.
MESIKÄMMEN
Joulutarina vanhoille ja nuorille
(1914)
NUORI NALLE.
Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin lähteneet.
Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto "Eläviin kuviin".
Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.
Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.
Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.
Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla, juuri pahimmassa ryteikössä.
Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti, asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.
Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.
Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.
Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän kuningas heidän edessään.
Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia on suoritettu.
Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.
– Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta osoittaen.
Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.
Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.
– Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.
– Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko siellä mitä?
– On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä nurkasta.
– Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?
– Saadaan tämä elävänäkin.
Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.
Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.
– Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa omina iloinaan.
– Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö, pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.
Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.
– Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin kävisi liian väkivaltaiseksi.
Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.
Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.
Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.
Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.
– Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori, kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain makean maistaa.
– Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.
– Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?
Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos ja pyysi lisää.
– Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle täksi kertaa.
Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.
Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.
Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa näytettävä.
Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä kuoliaaksi.
Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.
Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.
Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia vastaan otettiin ja lähetettiin.
Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja lähtömerkit kuin paras konduktööri.
Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin asemapäällikön vieressä asemasillalla.
– Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä täyttämisestä.
Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina laajemmalle.
Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla esitellyksi.
– Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti kumartuneena. Saako nähdä sitä?
– Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.
Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.
– Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?
– Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle, joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.
– Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun kanssani Helsinkiin?
Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä samassa hänen korvaansa tunkeutua.
– Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy parhaiten täällä erämaassa.
Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää. Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.
Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat naurismaasta.
– Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka hullu karhun kanssa painisille lähtee?
Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki naurajat puolelleen.
Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.
Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.
Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen avaimet olivat.
Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä pääsyä sinne koskaan kiellettykään.
Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet särkemään ampiaispesän.
– Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut. Mitä se on?
Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä sisältä epäilyttävää surinaa.
– Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.
Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.
Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.
Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen niskaan rysäytetyksi.
Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.
Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli säestänyt vakavasti:
– Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian isoksi ja väkivaltaiseksi.
Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.
Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.
Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt marjasyltit.
Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin tärkeitä rahtikuitteja.
Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman katolle.
Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.
Hän tappoi talon kissan.
Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.
Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis jotakin uutta tuhmuutta tekemään.
Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.
Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois juuritettavissa.
Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille urille hänen tehtävänsä.
Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.
– Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.
Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei toki päähän sattunut!
Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli tarkoittanut.
– Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se koko talon kohta.
Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.
Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.
– Nyt se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.
Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.
– Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin...
– Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö, hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!
Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta karkoitti sieltä.
Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten alas.
Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja suuttumuksesta.
– Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun sattui juuri silmiin paistamaan...
Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen telegrafistin pään ylitse.
– On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.
– Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.
Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:
– Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä pelastaneen...
– Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.
– Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan korvaisin...
– Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.
Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen nokkansa edessä.
– Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin maksat pyssyn ja karhun hinnan.
– Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon taskustaan.
Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta odottaen.
– Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen. Näetkö, mitä tässä on?
Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.
Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja pistäessä pilojaan.
– On sillä Matilla konstit, sanottiin.
– On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.
– Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.
– Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.
Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:
– Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.
Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa piintynyttä perisyntiään.
– Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän takanaan.
– Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.
Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi säikähtäneet.
Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.
KUJEELAN MATTI.
Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.
Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin, eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle alapuoleen.
Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat, käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:
– Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.
Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita, arvokkaampia.
Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin tuttavallisempaa kunnioitusta.
Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta luojanlahjastaan.
– Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.
Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan, joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut oikeastaan suuttua hänelle.
Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti ilkeyksiään jakelemaan.
Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina oli niin auttamattomasti heikentynyt.
Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi itsensä, milloin rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan', asettaen jalakset veneensä alle.
Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.
Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä oli.
Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.
Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa alle.
Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!
Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.
– Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani, oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.
Nyt oli Matti saanut karhun!
Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.
Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa tupaan työntyi.
– Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?
– Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen. Toin vain uuden rengin tullessani.
– Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on, oikea karhu!
– Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä tänäpäivänä omin silmin nähnyt.
Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.
– Tappaa, tappaa! parkui eukko.
– Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.
Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä varovaisesti uutta tulokasta.
– Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu...?
– Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?
Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen, katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.
– Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja tuiskullakin.
– Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään yötä tässä!
– Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi? Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.
– Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa...
Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.
– Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen, miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?
Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin tullessaan.
– Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta ammentamaan.
– Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain vellikuppi Nallenkin nokan eteen.
Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:
– Pitääkö sille lusikkakin olla.
– Eihän lapsi vielä lusikasta...! vastasi Matti järkähtämättömästi. Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.
Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.
Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein vakavan keskustelun asiasta.
– Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.
– Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin maatöihin olla.
– Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.
– Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut. Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin sinun huttusikin hämmentää.
Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä pankkoon päin omille askareilleen.
– Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin apua minullekin.
– Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.
Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.
– Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä on... Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!
Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.
Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.
– Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan. Aika ja paikka kuin yllä... Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki on järjestyksessä.
Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota kummaa katsomaan.
– Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä, Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas, jota myös Nalleksi kutsutaan.
Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin hyväntahtoisella avustuksella.
– No, sen minä sanon, nauroi eukko.
– Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!
– Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.
Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan Matin taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.
SAUNAKARHUNA.
Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset rengintoimet talossa täyttämään.
Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.
Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras mielityönsä.
Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa sanoa:
Nalle! Tule auttamaan!
Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä pahempi vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja peuhasi milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa korkealle ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.
Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.
Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan aidan takana.
Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon alle ja sanoi:
– Paina!
Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät poikki, niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli Nallella omissa hartioissaan.
Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen rykelmään rojauttamaan.
Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.
Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.
Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko lapion maan syvyyteen.
Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet kestää hänen käsissään.
Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.
– Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata enää käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät apinat kaiken ulko- ja sisätyön.
– Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa käynyt.
– Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni tuomisiksi.
Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika, joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!
Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.
Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.
Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.
Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa pitkiä talvi-iltoja viettämään.
Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.
Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin kuin kummitukseen.
Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?
Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä liikkumattomana tuijottamaan.
Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin. Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli paljon veljiä, sisaria ja ystäviä...
Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.
Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä takaisin omaa ikäväänsä.
Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi Nallenkin koipia ihan itsestään hypittää.
Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut kaksi intohimoa.
Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään sekä niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti vasta oli mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt kunnianhimoista aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä itseään ja Nalleaan maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.
– Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan. Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!
Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:
– Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.
– Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me molemmat syntyneet!
Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.
Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat, esineet ja olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän tiesi erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina varmemmin ja itsetietoisemmin.
Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan, kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna avannolta vesisankkoa kantaessaan.
Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut, muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.
Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.
Hän osasi varoa tulta.
Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja käyttäydyttävä.
Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten ilmoilla liikkuessa.
Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.
Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.
Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira, lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan tai vuohipukkiin.
Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.
Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta mitellä niiden kanssa voimiaan.
Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava, vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen ihmisiä.
Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.
Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä, sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.
Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen otsansa alla.
Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.
Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.
Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?...
Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.
Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään, vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.
Nalle kasvoi, hammas karkeni.
Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.
TAITEEN TARHOISSA.
Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.
– Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.
Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.
Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä hollolanpolskaa laskettelemaan.
Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi koko ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin kulmaluiltaan ja he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.
Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:
– Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten tunnustaen mestarinsa.
Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti vuokrasi raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana oleilla, laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli karhunkuva ja sen alla sanat: "Tulkaa katsomaan!"
Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan sanomalehtiin, istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna, odottamaan yleisöä.
Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi väliverhon edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia korttikonsteja.
Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman suurta vetovoimaa.
Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen koipensa kohoilla itsestään.
Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty. Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä liian kovakouraisesti.
Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.
Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:
"Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!"
Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.
Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän, mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta siis taputettiin.
Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta laahaten siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa Matti itse vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.
Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin esille paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen kanssa väkikarttua vetämään.
Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti kärsivällisesti. Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.
Matin täytyi näyttää esimerkkiä.
Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.
Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko, kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.
– Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.
Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä:
– Nyt Nalle! Vedä!
Nalle rupesi nyt todenteolla vetämään. Eikähän siinä mikä auttanut. Vastapuolen istuinkukkulat alkoivat yhä enemmän kohota lattiasta.
– Jo voittaa! voittaahan se peto! Kalle, vedä, vedä! Jussi, pidä puoliasi! kuului markkinaväen seasta.
Mutta silloin juolahti tukkimiesten päähän laskea kätensä äkkiä irti ja Nalle lepsahti istualleen lattialle.
Sekös markkinaväen mielestä vasta hauskaa oli! Naurettiin, taputettiin käsiä, huudettiin ja noustiin paikoiltaan. Tukkipojat uudistivat vielä pari kertaa saman tempun.
Mutta silloin Nalle suuttui. Tempaisi korennon heiltä, rusautti sen keskeltä kahtia, viskasi kalikat nurkkaan ja antoi eräälle pahimmista veitikoista sellaisen tuuppauksen, että mies, pitkä, roteva peijakas, teki kaksi kuperkeikkaa lattialla. Hyvä, ettei toki loukannut itseään! Ja hyvä, että Nallella oli kintaat kädessä, muuten ei tukkijunnu olisi tainnut ikinä enää nousta siitä.
– Mörrör, sanoi Nalle ja katsoi Mattiin ikäänkuin kysyen, tapahtuiko moinen käyreys hänen luvallaan ja eikö tässä mitään lakia ja oikeutta ollut.
Matti ei ollut koskaan pitänyt Nallea pilkkanaan ja siksi Nalle luotti häneen koko rehellisen ja yksinkertaisen luonteensa mukaisesti.
Matin täytyi rientää häntä rauhoittamaan.
Myöskin yleisö rauhoittui, huomattuaan ettei korvapuustin saajalle ollut mitään vahinkoa tullut. Mies itsekin vain nauroi kuperkeikkaansa ja vakuutti pitävänsä sen ikuisena kunnianaan.
– Hih, pojat! sanoi hän, hypäten korkealle ilmaan. Ei sitä aina ollakaan karhun kanssa painisilla.
Matin olisi jo tehnyt mieli lopettaa koko näytäntö. Mutta yleisö vaati yhä lisää ja hänen täytyi istua jälleen soittamaan.
Nalle notkutteli mielelläänkin vielä valssin pari. Mutta sitten pisti sen turpeahkon, kippuranenäisen markkinamiehen päähän tarjota Nallelle pieni naukku taskumatistaan.
– Juo, poika! sanoi hän. Juo sinäkin, kun on markkinat! Juo, kun saat, niin et ole köyhä etkä kipeä.
– Älä hiidessä koko putelia...! kivahti Matti soittonsa lomasta.
– Vieköön koko pullonkin! rehenteli markkinamies. Rahalla saa ja hevosella pääsee!
Nalle kulautti koko pullon tyhjäksi eikä edes seonnut sillä välin tanssintahdistakaan.
Nyt tanssi hän pullo kädessä. Yleisö oikein ulvoi ihastuksesta.
Ilma oli täynnä hikeä ja tupakansavua. Himmeä kattolamppu valaisi keskilattiaa, kaikkialla häämötti kurkottavia kauloja ja punoittavia naamatauluja. Tunnelma oli täydellinen.
Silloin kuului ulkoa kolme kumeaa iskua ovelle ja korkea mies-ääni, joka sanoi:
– Lain nimessä, avatkaa!
Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.
Soitto katkesi siihen paikkaan ja Matti riensi kiireen kaupalla avaamaan. Sieltä astui sisälle kaupungin viskaali itse, pyöreävatsainen, pönäkkä mies, kahden markkinakonstaapelin seuraamana.
– Mitäs hiivatin peliä täällä pidetään?
Matti selitti, että tilaisuus oli aivan viaton ja että hänen tarkoituksensa oli vain näyttää karhua ja että hänellä siihen kyllä oli korkean esivallan lupa kaikkeinkorkeimmalta maistraatilta...
– Lupa näyttää karhua, mutta ei tanssittaa karhua, sanoi viskaali ankarasti. Kuka te olette? Mistä te olette? Mikä teidän nimenne on?
Matti vastasi totuudenmukaisesti. Kuitenkaan ei hän voinut olla ohimennen huomauttamatta, ettei suinkaan hän karhua tanssittanut, sillä sehän tanssi, kuten korkea esivalta näki, aivan itsekseen.
Nalle ei todellakaan enää kaivannut mitään musiikkia. Väkevä juoma oli kihahtanut hänen päähänsä ja hän loiski nyt aivan ominvalloin pirtin perällä korkeasta esivallasta vähääkään välittämättä.
Mutta mitkään Matin vastaväitteet eivät auttaneet.
– Te saavutte huomenna maistraatin eteen, sanoi viskaali, vastaamaan karhun tanssittamisesta ja...
... ja yleisen järjestyksen häiritsemisestä, oli hänen aikomuksena lisätä. Mutta nyt se vasta häiriö tapahtuikin!
Nalle, joka ei enää nähnyt Mattia ja jonka tanssi-intoa pitkä köysi oli ruvennut vaivaamaan, katkaisi äkkiä kahleensa ja rupesi karkeloimaan kohti ovensuuta. Tie halkesi kuin umpi lumi-auran edestä. Syntyi sanomaton pakokauhu tuvassa. Mutta suurin kiire siinä tuli itselleen herra viskaalille, joka kokonaan oman arvonsa unohtaen pudotti joukon jalkoihin uuden virkalakkinsa ja karkasi ensimmäisenä ovesta ulos.
– Konstaapeli! Tyhjentäkää pirtti! ehti hän vain karjaista eteisestä.
Käsky oli miltei turha, sillä ihmisiä lappoi oventäydeltä tuvasta. Eivätkä konstaapelit jääneetkään sitä liikoja kuuntelemaan, vaan nelistivät esimiehensä jäljestä, niin että sapelit vilkkuivat.
Pirtti oli tyhjä tuossa tuokiossa.
– Voi sinua, Nalle rukka, minkä teit! huokasi Matti, saattaen takaisin nurkkaan vanhan ystävänsä. Häiritsit ruunun miestä hänen laillisessa toimituksessaan.
Nalle vihelsi. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta tekemästään rikoksesta.
Mutta seuraavana päivänä tuomittiin Matti korkean raadin edessä vetämään sakkoa viisikymmentä markkaa tai varojen puutteessa...
Noh, sen verranhan Matille juuri oli kertynyt rahaa kukkaroon. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä sangen surullinen, kun hän raatihuoneelta palattuaan pistäytyi raatimiehen vajaan rakasta Nalleansa katsomaan.
– Eivät näytä ymmärtävän taidetta tässä kaupungissa, saneli hän. Paras, kun olisimme pysyneet kotinurkillamme!
Nalle katsoi häneen kummissaan, että sepähän ihme! Olihan suuri yleisö ollut heihin mitä tyytyväisin.
Mutta hän ei tajunnut asiaa vielä kaikessa hirvittävässä totisuudessaan.
– Sinut ne sensijaan tuomitsivat aivan kuulematta, jatkoi Matti, pyyhkäisten jotakin kosteaa silmäkulmastaan. Tuomitsivat päiviltä pantavaksi.
Nalle nuoli hänen kättään eikä ymmärtänyt ollenkaan, kuinka heikon vivun varassa hänen henkensä nyt killui.
Pistäysipä siihen mustalainenkin, piiska kourassa, Matin kanssa puheisiin. Hänkin oli ollut eilen Nallen näytännössä läsnä, samoin raatihuoneellakin tänään vastaamassa omista kolttosistaan, joista hän kuitenkin oli jotakuinkin suoriutunut. Hänet oli tuomittu vain luunsa siinä silmänräpäyksessä kaupungista korjaamaan.
– Kah, mitäs sait? kysyi hän Matilta tuttavallisesti.
Hän oli nähnyt Matin raatihuoneen pihalla, vaikka ei tiennyt vielä mitään tämän tuomiosta.
Matin ei tehnyt mieli ruveta hänelle sydänsurujaan valittelemaan. Sanoi vain, että hänen asiansa oli lykätty huomiseksi.
Katselevat siinä yhdessä karhua, niin jo rupeaa mustalainen kauppaa hieromaan.
– Myö pois minulle hunttu! sanoo mustalainen, kuin sattumalta rahoja kukkarossaan kilistäen. Saat viisikymmentä, ota pois viisikymmentä suomen markkaa!
– Ole rupattamatta! ärjäisee Matti. Johan sen turkkikin enempi maksaa.
Mutta hänen mielessään jysähtää omituisesti. Mustalaisen tarjoama kauppasumma sattuu niin merkillisesti yhteen hänen juuri suorittamansa sakkorahan kanssa.
Kentiespä tästä vielä hyväkin kauppa sukeutuu? ajattelee hän. Olisi tuo lysti kerran pettää mustalaistakin.
Tämän tekee mieli karhua. Hän tietää itsekin aivan pilkkahinnan tarjonneensa. Hän kohottaa ja kohottaa summaa, Matti ei ole niinä miehinäkään.
– En minä mustalaiselle myö! ärähtää hän vihdoin.
– Ka, raha se on mustalaisenkin raha. Saat sataviisikymmentä.
– Häpeisit vähän! Vaan viisisataa jos maksanet, niin tuossa on! Heh!
Mustalainen, vilkas, koppanokkainen, korvarenkainen mies, on muka aivan kauhistua, vaikka tietääkin suuremmassa maailmassa ansaitsevansa tällä karhulla tuhansia. Hierotaan sitten kotvan kauppaa.
Mutta Matti on järkähtämätön. Hän on jo huomannut toisen ostohalun eikä ole taipuvainen hellittämään penniäkään.
Huokaisten täytyy mustalaisen avata räsyinen lompakkonsa, joka hänellä on syvällä paidan alla, ja lukea Matille kouraan viisi kirkasta sadanmarkan seteliä.
– Sukkela mies, ovela mies! kehaisee mustalainen kauppatoveriaan. Parahan orihin hinnan sait.
– Tokko nämä lienevät oikeitakaan? kysyy Matti piloillaan.
Mustalainen vannoo ja vakuuttaa. Kyllähän Matti setelirahat tuntee, ilman vain suotta aikojaan toista kiusoittelee. Pistää vihdoin rahat taskuunsa ja sanoo vielä kerran Nallen päätä silittäen:
– Hyvästi nyt, Nalle rukka! Kyllähän minun sinua ikävä tulee. Mutta mitäs teet! Vanha on jo äitimuorikin ja tarvitsee särpimen apua.
Nalle ynähtää surumielisesti vastaan niinkuin vasikka aidanraosta.
Mustalainenkin pyrkii siihen päätä silittämään. Mutta Nalle puistaa päätään silloin niin äkeästi, että toinen heti tempaa kätensä pois.
– Tokko tuo edes vieraisiin tottunee! hymähtää Matti.
Mustalainen viuhauttaa piiskalla ilmaan ja näyttää valkeita hampaitaan.
– Tottuu, hyvinkin tottuu, ole varma, veikkoseni! virkkaa hän iloisesti.
– Muistakin, että pidät hyvänä sitä, varoittaa Matti vielä.
– Kuin kultaa kämmenellä kannan, vakuuttaa mustalainen. Hyvä karhu, viisas karhu, mutta viinanjuoja karhu. Ei tee tenää selvinpäin.
Näin oli kauppa päätetty ja Nallen kohtalo ratkaistu jälleen hänen omaa tahtoaan vähääkään tiedustamatta.
Vielä varoitti Matti mustalaista, että tämä koettaisi saada Nallen pois kaupungista niin huomaamatta kuin suinkin. Mustalainen sanoi kyllä yskän ymmärtävänsä.
– Liet varastanut sen jostakin? naurahtaa mustalainen, viekkaasti silmää vilkuttaen.
– Huuti, heittiö! Mene sinä ja varasta kirkonkukko!
Matti poistui kiireesti raatimiehen pihasta. Oli kuin olisi paha omatunto ajanut takaa häntä ja hän tuntenut syntirahoja kantavansa.
Sinne se jäi nyt Nalle, mietti hän vielä kaukana kaupungilla astellessaan. Hyvähän toki, että henkensä säilytti! Mutta ei se ole leikki mustalaisenkaan komennon alla mieron tietä taivaltaa...
Hänestä oli kuin hän olisi oman veljensä myönyt. Eikä hän tuonut yhtään uutta koirankujetta kotikylään näiltä markkinoilta palatessaan.
RUUSUJA JA OHDAKKEITA.
Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.
Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.
Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin sielunsilmien edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus kultaisena kangastanut.
Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia koettelemuksia.
Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain senverran, että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä ja iloista väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.
Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.
Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan, maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen makuusijansa oli.
Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä millään tavalla epäluonnollisena.
Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman vähimpään.
Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan. Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä yleisön edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle paljon huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen piiskan ja sokerin avulla.
Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä vesilasia nokkansa päällä.
Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni vuoronperään.
Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.
Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan vimmatusti käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja suutelemaan ja hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua, suklaatia, marmelaatia ja makeisia.
Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt aina. Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen päälliköltä aimo selkäsaunan.
Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.
Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.
Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen mies, joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt mieli peittää korvansa, painua maan alle.
Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.
Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!
Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta samassa määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen kykynsä ynnä kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin hänen sydämensä salainen kaihomieli.
Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana hongikossa vaeltaa, voi sen selittää.
Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen nuoren miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä seikkailuhalua. Se kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat jättiläismetsät ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat tuntemattomat hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis...
Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin päivä ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet...
Mutta enin kertoi se hänelle suurista, häntä itseään suuremmista pedoista, joita vastaan hän kerran olisi tahtonut taistella, tavata kerrankin vertaisensa, iskeä hänet maahan ja hänet musertaa...
Nalle parka! Hän ei tiennyt vielä, että kuninkaiden kohtalo on ikuinen yksinäisyys.
Usein nousi hän silloin majesteetillisesti mörähtäen seisomaan. Mutta ihmiset hänen ympärillään vain nauroivat hänelle ja riensivät hänen kahlevitjojaan entistä tiukemmalle kiinnittämään.
Miksi ei hän katkaissut niitä? Miksi ei hän temmaissut maasta irti tuota patsasta ja paiskannut tuonne hälisevään, irvistelevään kääpiöjoukkoon? Miksi ei hän hajoittanut koko telttaa ja rientänyt tuonne rajattomaan, rannattomaan vapauteen?
Hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi, että piiska seuraisi häntä sinnekin, eikä hän tiennyt toisekseen, kuinka hän kykenisi enää tulemaan yksin toimeen kylmässä, autiossa maailmassa.
Lapsen-usko oli jo kadonnut häneltä. Hän ei luottanut enää kylliksi itseensä ja siksi oli hän muiden orja.
Hän oli jo liiaksi tottunut ihmisiin ja ihmisseuraan.
Myöskin oli hän jo liiaksi tottunut viinaan, musiikkiin ja makeisiin. Niillä, paljon enemmän kuin piiskalla ja kaulavitjoilla, oli ihmisheimo hänet orjuuttanut!
Hän lysähti murhemielisenä takaisin patsaansa juurelle. Ja hänen silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä ... surun siitä, että hetket vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu, vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta.
Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita hänen mieleensä muistutellut. Välistä voi se Nallenkin mielestä soida oikein somasti, hauskasti ja rattoisasti.
Varsinkin kun kiilusilmäiset, vaskivöiset, hopean- ja kullanhelyiset mustalaistytöt tempasivat käsiinsä räiskyvät kastanjetit ja tanssivat matolla jonkun oudon etelämaisen tanssin, kuuman kuin arojen hiekka, virtailivat myös soiton säveleet kuin tumma viini hänen sydämeensä.
Silloin rupesivat hänenkin jalkansa ihan itsestään soitontahtiin nykähtelemään.
Nallenkin olisi tehnyt mieli tanssia, mutta hän ei saanut. Vitjat epäsivät häneltä sen.
Nalle ei ymmärtänyt tuota kieltoa ollenkaan. Tosin eivät hänen kömpelöt koipensa olisi ehtineet ehkä noin nopeita askelia ottaa eikä hänen raskas, suomalainen verensä noin tulikuumana kiehua ja kihistä. Mutta miksi ei hän kuitenkin saanut yrittää?
Tiesihän Nalle, tunsihan Nalle, että hän juuri siten olisi voinut tuottaa suurinta iloa ihmisille.
Sitä, ettei hän ollenkaan saanut yrittää alalla, jota hän kuitenkin piti parhaanaan ja varsinaisenaan, piti Nalle suurimpana, verisimpänä vääryytenä, mitä hänelle mustalaisten teltassa tapahtui. Siksi hän ynähtelikin tyytymättömästi, vaikka hän ei voinut estääkään käpäliään ainakin maassa maaten muiden iloon yhtymästä.
Mutta viheltää hän sai! Ja usein soiton kestäessä nousi hän istumaan ja vihelteli perästä kaikki soitontahdit.
Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.
Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.
Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.
Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten parissa.
Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.
Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo, leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha, rakkaus ja mustasukkaisuus...
Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.
JOHTAJA CARUSELLI.
Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.
Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.
Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.
Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.
– Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.
Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin tainnut lyhyemmän tikun vetää.
Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.
Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.
Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan, jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.
Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.
Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin. Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua, ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.
– Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.
Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa olevan kysymyksessä.
Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa taide, yleisö ja arvostelijat olivat.
– Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.
'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin väistyttävä.
– Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn, kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat? Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.
Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät. Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.
Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.
Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön täysvaltaisina edustajina.
Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että toimeenpaneva valta heidän käsissään.
Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.
Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan tahdon mukaisesti.
Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain harvoin olivat muita merkillisempiä.
Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä, josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.
Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei piiska poistunut milloinkaan.
Hänen nimensä oli professori.
Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.
Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.
Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.
Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen. Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.
Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.
Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin unohdettava.
Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja korkeampaa.
Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja marakatteihin nähden.
Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei mitään poikkeuksia.
– Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen uppiniskainen luonnonlaatu.
– Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.
– Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään eikä taitamaan.
– Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja yleisö on kuitenkin tyytyväinen.
– Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua kaiken ikänsä sitä.
– Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella, ahdashenkisellä arvostelulla!
Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli 'kipinää'. Sillä 'kipinä', se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.
Kenellä kerran oli 'kipinä', hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.
Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut 'kipinä' ja oli vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.
Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.
Hän oli ollut hyvä ilveilijä.
Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.
– Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan ... näin, ja tuntee heti, missä on 'kipinää'.
Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut, neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän ja kuoleman tärkeää toimittamista.
– Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos, minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.
Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.
Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat korkealla äänellä:
– Johtaja Caruselli esiintyy!
Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.
Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.
Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi, että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.
Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan, joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja palkkansa oli kysymyksessä.
Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:
– Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin minä nyt varmasti viheltänyt.
Ja toiset lisäsivät:
– Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!
Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa kylmentymistä.
Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.
Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli huonontunut.
Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö toiseltapuolen aina oikeassa.
Nalle tuli hänen avukseen.
Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.
Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.
Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman, alustavan työn sai professori tehtäväkseen.
Professorilla ei ollut 'kipinää'.
Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.
Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan. Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan, pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä, täsmällisiä määräyksiään.
Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.
– Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin itsepäinen!
Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.
– Teillä ei ole 'kipinää', moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan...
Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero, että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.
– Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.
– Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi, todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi, joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista halkonuijalla...
– Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.
– Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää hänessä harrastusta ja kunnianhimoa... Nalle! Katsokaas, hän tottelee heti minua.
Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.
Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle ikinä opettanut.
– Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan. Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä. Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.
– Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.
– Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja toista tuolta noin ... ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi välttämätöntä teidän ammatillenne.
Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.
– Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui professori. Minä, minä, minä, joka...
– Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että teidän on heitä ymmärrettävä eikä heidän teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.
Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.
Johtaja valitsi empimättä Nallen.
– Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.
Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.
Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.
KUNNIAN KUKKULOILLA.
Se oli suuri juhlapäivä koko sirkukselle, jolloin Nalle ensi kerran esiintyi ja jolloin kaikissa Tukholman sanomalehdissä oli luettavana tuumanpaksuisilla kirjaimilla:
Nalle, Suomen Karhu. Ohjaa itse Herra Tirehtööri Caruselli. Hämmästyttävää! Ennen kuulumatonta!
Vanha Caruselli oli jo ennakolta hyvin valmistanut yleisönsä taitavalla reklaaminteolla ja uteliaisuutta herättävillä pikku-uutisilla. Tiedettiin, että jotakin tavatonta oli tulossa, mutta ei tiedetty mitä. Sirkus täyttyi sinä iltana ylimääräisiä paikkojaan myöten.
Jotkut arvelivat, että entinen klowni oli johtajassa saanut voiton ja hän ruvennut vanhoilla päivillään hulluttelemaan. Toiset hymähtelivät vain viisaan näköisinä ikäänkuin olisivat jotakin tietäneet, vaikka eivät tietäneetkään mitään, ja kolmannet taas olivat valmiit lyömään vetoa siitä, että vanha Caruselli oli antautunut musiikin alalle.
– Saattepa nähdä, että se on niin, väittivät he vilkkaasti, saattepa nähdä! Hän lyö rumpua ja karhu tanssii. Siitä tulee hyvin hullunkurista.
Ohjelman muut numerot eivät herättäneet mitään erikoista huomiota. Kaikki odottivat vain kärsimättömästi illan suurta loppupamausta.
Vihdoin soitti musiikki fanfaarin ja alotti sitten erästä marssintahtia, jonka mukaan taideratsastajien oli tapana esiintyä.
Yleisön jännitys kohosi äärimmilleen.
Mutta sieltä ratsastikin samalla esiin itse johtaja Caruselli yhtä hymyilevänä, häikäisevänä ja eleganttina kuin ennenkin, välkkyvää silinteriään kohotellen, kaljua päälakeaan paljastellen ja tervehtien tuttuja ja tuntemattomia oikeaan ja vasempaan.
Se ero vain, että hän tällä kertaa ratsasti karhun selässä.
Hän ratsasti! Hän ratsasti todellakin karhun selässä! Ja karhu totteli häntä todellakin, otti kaikki laukat, juoksut ja askeleet aivan oikeassa tahdintempossa kertaakaan hairahtumatta!
Tällä kertaa ei tarvittu mitään palkattuja kättentaputtajia. Yleisön innostus oli rajaton! Kaikki nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat nenäliinoja, heittelivätpä vielä kukkiakin ensi penkeiltä, aitioista ja parvekkeelta.
Kukkaissateen oli vanha Caruselli tosin itse varmuuden vuoksi ennakolta järjestänyt.
Kuningas itse kurkisti esille aitiostaan ja otti osaa kättentaputuksiin.
Nalle pysähtyi ja tervehti häntä. Ja jälleen jymisi koko sirkusrakennus hurjista, raivokkaista suosionosoituksista.
Myöhemmin illalla oli hänellä onni tulla myös esitellyksi kuninkaalle ja hänen perheelleen, jotka eivät voineet kyllin kehua johtaja Carusellia ja hänen uutta kasvattiaan.
Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan, joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.
– Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle. Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.
– Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne ..., sopersi vanha johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut, että vain nerot voivat neroja ymmärtää.
Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.
Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! Noinhan se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.
Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.
– Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla italialaisella äidinkielellään. Caro mio, caro mio! Sinä minun vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!... Mitä voisin minä tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan henkeni ja vereni!... Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni sinussa... Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta... Mikä olen minä sinun edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua, polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!...
Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he voivat tästälähtien nimittää itseään 'Hänen Majesteettinsa omiksi Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!'
Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.
Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.
Hän oli todellinen taiteilija.
VANHA MESIKÄMMEN.
Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.
Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista nikamistaan.
Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin korkealla.
Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän oli oppinut nuoruudessaan.
Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa, millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.
Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä. Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen riippua kiinni takavilloistaan.
Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä, että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.
Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.
Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.
Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.
Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa, olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.
Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti! Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.
– Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa horista honkiin jo.
Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.
– Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero! Teidän autuas isänne, luvalla sanoen...
– Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän ohjelmaamme.
– Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.
– Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?
Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.
– Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.
Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli harvemmin esiinnyttävä.
Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä. Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin, ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.
Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?
Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.
Näin hän haastoi:
"Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.
Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän, kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä ryteikköön.
Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.
Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä, vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja toverini.
Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva siitä, mitä nyt näemme edessämme.
Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat meidän päämme päällä.
Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.
Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.
Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.
Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.
Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän kuningas.
Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön, kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.
Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.
Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä, olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.
Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain oman sydämeni raskaan jyskytyksen.
Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on Pimeys ja että koetan turhaan paeta sitä.
Siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän."
VAPAUS.
Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän kuningas.
Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui kuoleman uhallakin!
Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.
Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.
Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea, tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.
Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.
Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin mahdollista.
Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.
Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto rahoistaan.
Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.
Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa tarkoitusta.
Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.
Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan. Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.
Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui, raivostui ja kalisteli kahleitaan.
Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena patsaansa juurella.
Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa, koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti.
Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa epäjalosti menetellä.
Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä kohden.
Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt. Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan myöskin väistää niitä.
Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.
He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.
Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.
He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.
Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.
Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi ympärilleen kuin etsien uutta saalista.
Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana, verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.
Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren, ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja lannistettava.
Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää? Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?
Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan! Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?
Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä vapauteen.
Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi hänen käsissään.
Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.
Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää. Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja voitostaan.
Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli, löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.
Rajaton kauhu täytti sirkuksen.
Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän yhdellä harppauksella.
Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.
Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?
Siis pohjoiseen!
Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa leikkitantereet!
Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta, ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai eläimen, hän iski kuoliaaksi.
Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla saavutettavissa.
Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.
'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!' oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja kumpujen häntä tervehtivän.
Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla selkänsä hänelle.
Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat heti hänen ohi rientäessä.
Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli täytynyt tehdä juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?
Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.
Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?
Kujeelan Matti soitteli saunassaan.
Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään, kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia hankkineeksi.
Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia aikojaan.
Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä häneen.
Matti tunsi heti hänet.
– Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!
Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen kenenkään majaan astumaan.
Matin täytyi mennä hänen luokseen.
– Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?
Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut. Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.
– Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli, miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha Nalle.
Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!
Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.
Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan, kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.
Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he varsin hyvin yhteen.
Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain tanssinsa ja meni menojaan.
Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän ymmärsi, että Nalle oli kuollut.
– Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.
Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.
Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen haudallaan.
Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta kuolemassa mahdollista.
PANKKIHERROJA
Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä
(1914)
1.
– Antti! Miksi et tervehdi häntä?
– Ketä?
– Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.
– Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa.
Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.
– Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään.
– Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään. Kaunis matka?
Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu, äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.
Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.
Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.
Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.
– Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.
– Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.
Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä huikaisevasti välähteli.
Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.
Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai meren jumalan lähettiläät.
Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan rimmen ja metsänrajan.
Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta. Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin kirpeän väkevä ja hellittävä.
– Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän nostaa.
Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he olivat Helsingissä.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.
Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa. Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.
– No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim. kysyä.
– Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...
– Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta laivalla Napoliin...
– Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.
– Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain olisi aikaa ja rahaa ollut...
– No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun kohdaltasi, hymyili Soisalo.
– Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.
– Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.
– Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä vakavaraisia!... No, te ette käyneet sitten Algierissa?
– Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...
– No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.
– Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia...
– Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.
– Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...
– Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.
– Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivan ilmaiseksi.
Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa, kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään ja eleestään.
Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.
Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.
Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut. Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea, eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.
Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä, kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä, vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.
Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.
Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua kuin toinen riiputtaa.
Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?
Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.
Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut ymmärtää hänen katsettaan.
– Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.
Antti hypähti.
– Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!
– Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä kaupunkikodissaan.
– Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.
– En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin sanomalehdissä.
– Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä, hyvät liikeasiat...
– Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.
Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.
– Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.
– Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen, hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa. Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.
– Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!
– Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä. Sitäpaitsi se on jo varma, lisäsi hän painokkaasti.
– Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...
Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.
– Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.
– Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti ylenkatseellisesti.
Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli tyynesti savuja sikaristaan.
Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan syyt olivat kummunneet.
Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä jyrisi, satoi ja salamoi.
2.
Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.
Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat, joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin Pohjois-Esplanadia.
Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää, hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.
Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän perustamaan liikeyhtiöön.
Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.
– Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla, kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia kohtaan, huomenna sensijaan...
– Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?
Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.
– Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...
– Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.
– Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...
– Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.
– Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.
– Setä tietää siis?
Ukko katsoi viekkaasti häneen.
– En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on erään toisen pankin...
– Minkä?
– Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa. Se häviää miljonia.
– Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.
– Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi suuret häviönsä.
– Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.
– Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne järkkymätön.
– On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.
– Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.
Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä. Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä voitetuksi.
Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:
– He häviävät siis?
– Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu. Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat kärsimään.
– Jotka eivät kestä sitä?
– Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.
– Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo hiljaisesti.
– Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä vielä kylläksikään.
– Setä tarkoittaa...?
– Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...
– Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua hiukan hiljempaa?
– Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka: älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!
Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?
Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin turhan tautta.
– Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?
– Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.
Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin ylösrakentavan hautasaatto-puheen.
Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.
Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!
Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän kaikki yhtiöt voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa romahtaa!
Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma eikä aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin sijoitettu.
Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.
Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita, varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!
Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun hän luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle ystävälle, rehelliselle kansalaiselle ja työntekijälle."
Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?
Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.
Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin nähden voinut olla mahdollinen.
Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.
3.
Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpesän vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat hänen laajoihin asioihinsa sekaantuneet.
Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta sitä mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä saakka ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.
Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran. He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti työskenteli.
Se hävisi enimmän kaikista.
Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä juuri Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten kaikki muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla arvovallalla.
Kului sitten kesä ja syksy tuli.
Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä, joka hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.
Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan ilmestyikin Antti sisälle.
– Hei!
– Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.
– Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja poljetaan omia polkujamme.
Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan. Tavallista kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi, hän jutteli, hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon kaiken merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.
Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää sydäntään! Ei muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen eriskummallisiin mietteisiin.
– Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.
– Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?
– Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?
Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen eikä millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa uuden päivällisvieraan saapumisesta.
Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla on niin hyvä kyökki!
He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät ruokasaliin.
Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa ja sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.
Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.
He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.
– Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset viulunkielet.
Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.
Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!
Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.
– Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.
– Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?
– Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän meni.
– Ikuteilleen?
– Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.
– Ja lapset?
– Hän vei lapset mukanaan.
Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan kaikkea tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia siitä ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa näin läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden osannut aluksi sanoa mitään muuta kuin:
– Voi saakeli!
Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä, peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän nousi sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari kertaa edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:
– Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?
– Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä, etten toki ampunut heitä.
– Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!
Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.
– Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen, sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.
Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi sen takaisin Antille.
– Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!
– Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö oli uneton helvetti minulle.
– Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.
– En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili Antti surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa alkaa enkä ajatella mitään.
– Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.
– Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen sukulaisensakin olleet pelissä mukana.
– Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!
– Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en kehtaa sanoa sitä.
– Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.
– Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä usko itsekään.
– Ei, ei, suo anteeksi...
– En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira...
Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
– Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti. Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!
– Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.
– Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä tulee.
– Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä. Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.
– Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.
– Olkoon sitten! vastasi Antti.
Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta, jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.
Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.
4.
Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa. Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.
– Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi sinusta?
Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.
– Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla ponnistuksella. Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo katsottuna joku toinen varakkaampi.
– Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi mikään todellinen syy olla.
– Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien perheeni ja vaimoni perikatoon.
– Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän kuin sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.
– Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin että minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.
– Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi avio-eroon pakottaa.
Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen, viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti, jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat olla arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.
– Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle arvoituksentapaista.
– Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä rakastanut.
– Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti, että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi jälleen syvä äänettömyys.
– Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.
Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.
Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki eräs tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan ja samalla ilkamoivan katseen heihin.
Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.
– Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.
– Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.
– Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun luonasi?
– Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.
– Eivätkö viime aikoina enää?
– Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen... Eilen hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.
– Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.
– Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?
– Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi minä kyselen juuri.
– Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti näkee hän minussa vihollisen.
– Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin muuta.
– Mitä sitten?
– Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa vaikutusta. Kenties rakkauttakin.
– Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?
– Tietysti sinua kohtaan.
Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa rypyssä kulki hänen rinnallaan.
– Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni parhaita ystävättäriä.
Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.
– Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se joku este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen...
– Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei todellakaan ole mitään ajattelemista.
– Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistuu minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi erottanut.
– Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.
– Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä milloinkaan.
Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni kotvan itsepintaisesti.
– Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut aivan toisissa ajatuksissa.
– Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.
– Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen kanssa?
– Minä vakuutan.
– Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna kutsun minä hänet illalliselle.
– Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet...
– Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten asia ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.
Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä, joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.
Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.
Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät sittenkin poiketa Bulevardille.
– Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan erikoisesti siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana vaikuttavat sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.
– Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein kaikista meidän puistoistamme.
Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.
Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.
– Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua ahdistanut.
– Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta. Asutteko täälläpäin muuten?
– Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.
– Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.
He kääntyivät rinnakkain kävelemään.
Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle. Eikä häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.
Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.
– Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.
– Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin tulen kohta sinne.
Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin kääntyneen ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.
Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon naisen mukaansa, mihin sitten vieneekin.
Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi tekemistä itsensä kanssa.
5.
Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.
Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa ollut juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta, varakkaasta perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli muutamissa kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa, mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa sielläkään enää pitkä-ikäisenä.
Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten paljon muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi? Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa?
Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä, Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen poissa-oloonsa.
Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan rauhallisesti.
Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo melkein unohtaa.
– Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen Apollossa, sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien päännyykäyksellä paria tuttavaansa poikki salin.
– Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.
– Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.
– Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.
– Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.
– Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin suhteisiin ja seikkailuihin.
Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin miltei useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia, jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon enemmän salassa kuin julkisuudessa.
Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies, tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.
Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena ja kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa takia, ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa ollut läheskään yhtä suuri.
– Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.
– Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.
– Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys! Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin kärkäs perheessäsi seurustelemaan?
– Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää. Arvattavasti hän piti vaimostani.
Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti itsepintaisesti puoliaan.
– En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme, sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.
– Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.
– Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla tervehdykseksi lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit rakastajattaren tarpeessa...
– Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole niin helppo unohtaa.
– Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.
– Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää tästedes vain vanhoissa muistoissani?
– Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.
Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei itsekään voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin paljon Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa poikamiestä, näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä ja melkein kuin hyväntekijää.
Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto, jota hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua. Oli hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä varsinkaan heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa menneet muistot vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa hiljaisuus tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja kammottava!
– Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako, jonka aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta jota minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka kanssa en esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin hänelle...
Soisalo nauroi.
– Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos hänet jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean avioliiton, jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva rangaistus hänelle.
– Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen. Sen kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun mielestäsi?
– Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut, huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi korvaan jotakin...
– Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä hän on voinut kuiskata?
– Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.
– Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.
– Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä mitä hyvänsä... Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla hetkellä päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen...
Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.
– Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä rikos tapahtunut. Mitä hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et lausu koko totuutta minulle.
Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.
– Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä...
– Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä rakastanut että kunnioittanut.
– Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt avioliitossa vaimosi kanssa...
Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.
Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.
Antti nousi päättävästi.
– Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän, kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!...
– Nyt? Yöllä?
Soisalokin jo kauhistui.
– Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa sinä minun puolestani.
– Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä, jonka hän itse oli päästänyt irralleen.
– Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta armolliselta rouvalta...
Antti juoksi jo puhelimeen.
Mitähän tuhmuuksia se nyt taas tekee! tuumi Soisalo hänen poissa ollessaan. Kunhan ei vain karkaisi suoraan tuon naisen kurkkuun! Mies, joka edellisenä yönä on ollut itsemurhan partaalla, voi seuraavana myös naisen kuristaa! Mutta ei! Mitä hullua! Eihän sellaista tapahdu muuta kuin romaaneissa.
Ja jos minä rouva Sorvin oikein tunnen, jatkoi hän vielä mietteitään, niin saa Antti pian itse varoa kaulaansa. Rouva Sorvi on hänet lujilla, kiinteillä käsivarsillaan henkihieveriin kuristava. Se olisikin paras loppu tuolle, kaikesta päättäen myrskyisäksi muodostuvalle kohtaukselle... Taikka jos ei heti niinkään kävisi, onhan hyvä, että Antti on saanut muuta ajattelemista. Silloin hän ei tee enää itsemurhaa. Ja silloin en minäkään ole hukkaan käyttänyt tätä iltaa ja iltapäivää.
Ja Soisalo tunsi itsensä oikein elämän hämähäkiksi, oikein kohtalon salaperäisten lankojen keskeiseksi ohjaajaksi, kun hän noin ajatteli, vaikka häntä itseään hiukan hirvittikin ne voimat, jotka hän nähtävästi oli Antissa manannut esille.
Antti palasi loistavin kasvoin puhelimesta. Hänellä näkyi olevan niin kiire, ettei hän ehtinyt edes ystävänsä luo poikki salin tulemaan, viittasi vain tälle ja rupesi heti palttoota päälleen vetämään. Soisalon oli pakko mennä hänen luokseen.
– Kuinka kävi? hän kysyi.
– Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi olevansa juuri maata menemässä.
– Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?
– Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.
– Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä ja päättäväiseltä.
– Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut...
– Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo, bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.
– Et, vastasi Antti, hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle. Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna yhdessä aamiaista.
– Missä? Täällä vai Kämpissä?
– Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme. Esim. Pörssissä. Sopiiko?
– Mainiosti. Näkemiin ja onnea matkalle siis!
– Ole huoleti, kerskasi Antti. Hän on jo minun kostoni uhri.
Hän meni menojaan. Unohtipa vielä antaa juomarahaa ovenvartiallekin.
Tuo mies ei ikinä itseään menetä, ajatteli Soisalo, katsoen flegmaattisesti hänen jälkeensä ja puhaltaen hiukan kaihomielisen sauhun sikaristaan. Hyvä on, vaara on ohitse. Ystävän olen pelastanut, mutta kadottanut itse ehkä parhaan ystävättären, joka koskaan olisi voinut tulla omakseni.
Omasta mielestään hän alkoi olla liiankin hyvin onnistunut.
Turhia! karkoitti hän kuitenkin kohta mokomat ajatukset aivoistaan. Olihan hänellä itsellään nainen, suloinen nainen, ja kylläksi naisia, että hänen olisi ollut tarvis parhaan ystävänsä ainoaa karitsaa kadehtia.
Lähtisikö hän jo kotiinsa? Kenties ei aivan vielä. Hän katsoi kelloaan, joka näytti 1/2 12. Voisihan hän vielä istua hetkisen tuolla hyvien ystävien parissa, jotka juuri näyttivät kiihkeästi jostakin heille kaikille mielenkiintoisesta seikasta keskustelevan.
Hän jäi vielä hetkeksi Cataniin.
6.
Rouva Sorvi oli todellakin ollut jo maata menemäisillään, kun Antti soitti hänelle. Hän oli jo napittanut auki pukunsa ja riisunut korsettinsa ja seisonut peilin edessä, miettien tiukasti eilisen ja tämän päivän tapahtumia.
Hän mietti, mietti ja tunsi itsensä tyytyväiseksi ja voitonriemuiseksi.
Epäilemättä hänellä oli oma vahingon-iloinen osansa niihin.
Hän itse oli erään viipurilaisen pankinjohtajan rouva, vaikka hän Helsingistä kotoisin olevana oli jo heti avioliittonsa alusta ruvennut kaipaamaan kovasti pääkaupungin laajempia oloja ja vuosi vuodelta loisteliaammaksi käyvää, huvitteluhaluista elämää. Sitä varten hän milloin milläkin tekosyyllä oli hankkinut itselleen tilaisuuksia pistäytyä edes pariksi kolmeksi viikoksi tuota kiellettyä hedelmää haistelemaan, joskaan ei vielä maistelemaan. Viime kerralla hammaslääkärimatkalla ollessaan hänelle kuitenkin jo oli sattunut pieni seikkailukin, joka häntä oli suuresti viehättänyt. Hän oli viettänyt iltahetken taiteilijan, todellisen taiteilijan atelierissa!
Mutta hänen seikkailunsa olivat, ikävä kyllä, päättyneet sangen lyhyeen. Hänen miehensä, joka oli kunnollinen, rehellinen ja hyväntahtoinen, mutta liian yksinkertainen ymmärtämään nykyisen maailman meininkejä, oli saanut kuulla niistä ja ruvennut siitä saakka pitämään häntä melkein kotiarestissa. Tietysti se oli juuri huonoimmin valittu keino moista villivarsaa taltuttaa, jos kerran tarkoituksena oli taltuttaminen. Se kävi aina hurjemmaksi ja eräänä kauniina päivänä se karkasi kokonaan Helsinkiin.
Aluksi se oli ollut oikku, sitten siitä oli muodostunut piintynyt päähänpisto hänelle. Aluksi hän oli luullut nimittäin, että hänen karkumatkansa kestäisi vain pari päivää, tai viikon korkeintaan, joiden kuluessa hänen miehelleen varmaan jo tulisi niin ikävä, että tämän väkisinkin täytyisi kirjoittaa rukouskirje tai tulla ja polvillaan pyytää häntä takaisin pala jamaan. Mutta päiviä ja viikkoja oli kulunut eikä kirjettä, vielä vähemmän miestä, ollut ilmestynyt. Silloin oli rajaton viha täyttänyt hänet.
Tuo kelvoton, silläkö tavoin hän rakasti vaimoaan! Tuo kupetsi, tuo kamasaksa, niinkö hän palkitsi kaiken sen hyvän, jota hänen uskollinen vaimonsa vuosien kuluessa oli tarjonnut ja tarjonnut vielä aivan ilmaiseksi hänelle! Näinkö kohdeltiin naista, näinkö arvosteltiin naisen lempeä, korkeinta ja kalleinta asiaa koko maailmassa? Ei, tuo mies ei nähtävästi ymmärtänyt muuta arvokasta maailmassa kuin raha! Ja hänkö, Anna Sofia Sorvi, filosofian kandidaatti ja entinen opettajatar, tuon raakalaisen luokse takaisin? Ei ikinä! Ennen kuolema maantien ojassa kuin häpeä tuon miehen vuoteessa!
Niinä aikoina ei hänen mieleensä ollut juuri juolahtanut, että hänen miehensä oli luonut, hänen omiin syntyperäisiin kotioloihinsa verraten, aivan ruhtinaallisen kodin hänelle, yhtä vähän kuin sekään, että hän kihlautuessaan oli ollut vähintään yhtä väsynyt opettajatartoimeensa kuin nyt kuuliaisena aviovaimona elämään. Hän katsoi vain uhrautuneensa, vain tuhrautuneensa tuon miehen vuoksi. Ja samalla oli hänen päätöksensä valmis. Hän tahtoi elää yksin, vapaana naisena, ja tulla toimeen omillaan.
Hän asui ensin eräitä viikkoja sukulaistensa luona ja koetti kuulostella sopivaa paikkaa itselleen. Sen saanti ei ollut helppoa, mutta hän onnistui siinä kuitenkin hyvien suhteittensa, akateemisen tutkintonsa, ehkä kuitenkin enimmän miehensä nimen avulla, paremmin kuin monet muut. Hän sai hyvän kassöörskapaikan eräässä suuressa teollisuusliikkeessä, josta hänellä oli kaksi ja puoli sataa kuussa. Nyt vuokrasi hän oman huoneuston itselleen, kamarin, keittiön ja alkovin, joka oli melkein kuin toinen huone, hankki huonekalut ja oli nyt todellakin vapaa nainen, joka voi itse määrätä tekonsa ja kohtalonsa.
Kaksi vuotta oli nyt jo kestänyt hänen sankarillinen kamppailunsa.
Usein oli hänen jo niiden kuluessa täytynyt myöntää itselleen, ettei tämäkään elämä ilman varjopuolia ollut. Olihan hänellä nyt vapaus, oli tietystikin, mutta monena iltana, kun hän väänsi sähkövalon sammuksiin ja hautautui yksinäiseen leskisänkyynsä, hän oli jo tavannut itsensä tuumimasta, mitä hän oikeastaan teki tällä vapaudella. Hänen täytyi käydä paljon vaatimattomammin puettuna kuin ennen, syödä automaateissa ja ruokapaikoissa, sen jälkeen kuin hän oli väsynyt itse laittamaan ruokansa ja piian kanssa riitelemään, sekä jäädä pois monesta huvitilaisuudesta jo sopivain kavaljeerienkin puutteessa, jotka eivät osoittaneet minkäänlaista erikoista merkkiä parveilla hänen ympärillään. Tuo kaikki ikävystytti ja hermostutti häntä. Joskus oli jo hänen päänsä läpi kulkenut salainen, syntinen ajatus palata takaisin miehensä luo, mutta toistaiseksi hänen vielä oli onnistunut se inholla ja kauhulla luotaan karkoittaa.
Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli tarjonnut hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti Puuhaaran perhe, johon hän heti Helsinkiin muutettuaan oli päässyt rouvan vanhana koulutoverina pujahtamaan.
Hän oli heti terävällä psykologisella silmällään, jota hän tosin oli vähemmän tottunut käyttämään omaan itseensä nähden, huomannut että tässä talossa mies rakasti vaimoaan vilpittömästi, vaimo ei. Jo se oli omiaan hänen seikkailuhaluista mieltään kiinnittämään. Sitten hän oli monista rouvan pienistä huomautuksista ja pistosanoista oivaltanut, että tämä oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa halveksi miestään, pitäen tätä auttamattomasti naivina ja typeränä. Naivi oli Antti rouva Sorvinkin mielestä, mutta ei typerä ollenkaan. Pikemmin oli juuri Antin rouva typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.
Naisellisella vaistolla ja ennen kaikkea aitonaisellisella epäloogillisuudella hän siis heti alussa asettui tuon perheen keskuudessa Antin puolelle, vaikka tämän osa avioliitossa oli niin monessa suhteessa hänen oman miehensä sielullisiin arvoihin verrattavissa ja vaikka hän omaa miestään niin täydestä sydämestään vihasikin. Mahdollisesti vaikutti siihen myös Antin edullinen ulkomuoto, jonka rinnalla hänen miehensä oma hahmo muistui mieleen kovin karkeana ja kömpelönä. Mutta enimmän vaikutti tietysti tähän odottamattomaan, vaikka jokaisen ystävättären kannalta arvattavasti aivan luonnolliseen lopputulokseen, se seikka että Antti oli mies ja hänen rouvansa nainen, ja vielä nainen, josta hän ei pitänyt niinkään paljon kuin tavallisesta lähimmäisestään, saati sitten omasta itsestään.
Helposti hän viisaampana ja viekkaampana oli saavuttanut Antin vaimon täydellisen ystävyyden, jopa ihailunkin. Jo koulussa oli rouva Sorvi ollut häntä etevämpi tiedoiltaan ja taidoiltaan, saati sitten kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja filosofian kandidaatiksi. Vaikka Antin vaimo olikin ylpeä omasta aatelisesta sukuperästään, kunnioitti hän kuitenkin salassa opillista sivistystä ja varsinkin sitä uuden-aikaista naisellista itsenäisyyttä, jota hän näki rouva Sorvin koettavan elämässään niin tarmokkaasti toteuttaa. Siksi hän aivan huomaamattaan kasvoi sokeasti kiinni ystävättäreensä ja kertoi kaikki hänelle, mitä vain tapahtui tai jäi tapahtumatta hänen avioliitossaan.
Siten oli tuon avioliiton pohja jo oikeastaan ontoksi koverrettu. Mutta kaikki olisi vielä voinut käydä hyvin, jos Antti olisi ollut hiukan kevytmielisempi tai rouva Sorvi vähemmän vahingonhaluinen.
Rouva Sorvi oli vähitellen oppinut vihaamaan ja kadehtimaan Antin vaimoa jo tämän hyvän yhteiskunnallisen aseman vuoksi, mikäli hänen oman nykyisen asemansa epäkohdat olivat hänelle selvenneet. Tuollako tuhmalla, sivistymättömällä aatelisella kananpäällä oli muka oikeus suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi jo laaksonpohjaa pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän, ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle pienen kantapäänsä tai – anastaa itselleen!
Niin hän oli alkanut hiljakseen ja salassa keimailla Antille, vaikka huonolla menestyksellä. Antti ei ollut ollenkaan huomannut hänen keimailuaan! Hän oli varovasti suurentanut keinojaan, käynyt rohkeammaksi, päälletunkevammaksi, pitäen kaiken aikaa kuitenkin visusti silmällä, ettei Antin vaimo vain saisi vähäisintäkään aavistusta hänen tarkoitusperistään. Kaikki oli kilpistynyt Antin epägalantiin olentoon kuin kallioon. Silloin oli rouva Sorvi suuttunut ja tehnyt kuin potifarin emäntä ennen muinoin: hän oli syyttänyt Anttia tämän vaimolle juuri samasta synnistä, johon hän itse olisi langennut niin mielellään.
Hän oli onnistunut! Hän oli onnistunut! kaikui nyt riemulauluna hänen sydämessään. Itse hän oli ollut tänä aamuna Antin ulkomaille matkustavaa vaimoa junalle saattamassa, samoin kuin hän eilen oli ollut todistajana heidän virallisessa erokohtauksessaan. Ja nyt oli Antti itse soittanut hänelle! Ja juuri äsken oli Antin paras ystävä, joka nähtävästi ei ollut niin tuhma kuin miksi hän tekeytyi, turhaan koettanut tutkia häneltä tätä hänen elämänsä suurta salaisuutta.
Antin käynti koski luonnollisesti sitä samaa. Hän oli tärkeä, hän oli tapausten keskipisteessä! Tuhmat, tuhmat miehet! Heitä voi sitten nähtävästi vaikka haavilla kalastaa.
Mutta missä puvussa hän sitten ottaisi Antin vastaan? Tuo kysymys vaati hetkisen osakseen hänen koko huomionsa!
Ei suinkaan tässä! Hän oikein säikähti, kun hän muisti, että Antti voisi missä tuokiossa hyvänsä olla täällä. Mutta aamunuttuko? Ilta vaippako? Ei, ei, tietysti hänen tuli esiintyä tavallisessa kävelypuvussaan. Mutta ehtisikö hän enää saada sitä päälleen? Eikö tulla hurissutkin tuolla jo auto hänen ikkunansa alle.
Tuli, hurisi. He olivat sopineet puhelimessa niin, että rouva Sorvi heittäisi paraati-ovensa avaimen ikkunasta kadulle, josta Antti noukkaisisi sen.
Rouva Sorvi avasi varovasti ikkunan ja katsoi kadulle. Se oli Antti.
– Nyt minä heitän! helähti rouva Sorvin ääni, samalla kuin valkoinen käsivarsi ojentui ulos ikkunasta. Ottakaa vastaan!
– Kaikki, mitä tarjotaan! kuului alhaalta luonnottoman reippaalla äänellä. Kaikki, mitä te tarjoatte.
Avain kilahti kadulle. Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan hänestä vain parin askeleen päässä.
7.
Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli, hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.
– Anteeksi, hän sanoi, että näin myöhään illalla vaivasin teitä.
– Sanokaa pikemmin keski-yöllä, hymyili rouva Sorvi, osoittaen kelloa peilipiirongin päällä. Kohta kummitukset esiintyvät.
– Voi olla, virkkoi Antti, tuijottaen yhä tiukasti silmiin häntä. Mutta asia, josta tahdoin puhua teille, oli siksi tärkeä, etten todellakaan olisi voinut pitää sitä sisälläni edes yhtä yötä enää.
– Ja siksikö te äsken kadulla pakenitte minua? kysyi rouva Sorvi veitikkamaisesti. Pakenitte ja jätitte minut ystävänne saateltavaksi?
– Juuri siksi, vastasi Antti silmää räpäyttämättä. Olin liian suuressa mielenkiihkossa. Olen vieläkin, kuten näette, vaikka toivon voivani jotakuinkin hillitä itseni.
Rouva Sorvi näki sen ja nautti siitä sanomattomasti mielessään. Mies mielenkiihkossa! Hänen edessään! Juuri se näkyhän oli ollut hänen ijäinen unelmansa.
Samalla tunsi hän itsensä kuitenkin hiukan levottomaksi. Tuo mies toivoi voivansa pysyä tyynenä, mutta ei ollut sanottu, ei voinut itsekään sanoa, onnistuiko hän siinä. Turhaa pelkoa! Hän, rouva Sorvi, oli kyllä oikea nainen, oikea pedonkesyttäjätär hänet hillitsemään.
– Istukaa, sanoi hän sentähden äkkiä virallisimmalla, täsmällisimmällä äänellään. Tiedän, että tahdoitte puhua minulle vaimostanne.
Sensijaan että olisi istunut, tarttui Antti kaksin käsin hänen ranteisiinsa ja veti hänet kohti itseään.
– Ei, minä tahdoin puhua teistä, sanoi hän matalalla, tukahtuneella äänellä. Teistä, yksinomaan teistä!
– Minusta? kuiskasi rouva Sorvi.
– Teistä, sopersi Antti, jota minä rakastan, jota minä vihdoinkin, vihdoinkin tohdin tunnustaa rakastavani.
Rouva Sorvin silmät leimahtivat ja sammuivat jälleen kuin hienon pilven taa. Hetkiseksi imeytyivät heidän katseensa toisiinsa. Rouva Sorvin poskille oli noussut tumma puna, hänen korvanlehtensäkin helottivat aivan ruusuisina.
– Te olette hullu! Päästäkää minut!
Antti päästi siinä silmänräpäyksessä hänen kätensä. Seurasi syvä äänettömyys.
Tuhannet ajatukset risteilivät tuokion kummankin heidän aivoissaan. Rouva Sorvi ei tietänyt oikein, pitikö hänen itkeä vai nauraa tuon onnettoman miehen mielettömyydelle. Oikeastaan hän oli vihainen Antin muodottoman tungettelevaisuuden vuoksi, mutta toiselta puolen hurmasi häntä ajatus, että tämä niin pian oli voinut unohtaa vaimonsa ja oli valmis näin päätäpahkaa hänen syliinsä syöksymään. Sen että Antti oli häntä jo kauvan rakastanut, vaikka ei nai visuudessaan ollut sitä vaimonsa vuoksi uskaltanut hänelle tunnustaa, uskoi hän mielellään ja oli uskonut siinä silmänräpäyksessä kuin se oli Antin huulilta ilmi singahtanut. Mies oli naivi, auttamattomasti naivi! Se oli hänen puolustuksensa, mutta samalla hänen naurettavaisuutensa.
Luulla voivansa noin vain väkirynnäköllä voittaa nykyaikaisen, sivistyneen ja itsenäisen naisen, joka ei suinkaan mikään ensikertalainen tytöntyllykkä ollut, vaan jo yli kolmekymmentä oleva, maailmaa kokenut rouva ja kahden lapsen äiti, päällepäätteeksi entinen opettajatar ja filosofian kandidaatti! Täytyi olla Antti niin ajatellakseen. Jos hän, rouva Sorvi, joskus ... kerran ... jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä vastaisikin hänen tunteisiinsa, täytyi sen tapahtua aivan toisin ja aivan toisten muotojen mukaan...
Rouva Sorvi hymyili. Hymyili koko kypsän naisellisuutensa äärettömällä ylemmyydellä, voitollisesti ja äidillisesti tuolle lapselliselle miehelle, joka ei nähtävästi ollut normaalitilassa ja jolle juuri senvuoksi olisi ollut turha suuttuakin. Täytyi antaa anteeksi hänelle ja kuunnella, mitä hänellä siis lopultakin oli asiallista sanomista.
Antti ei huomannut hänen hymyään.
Hän kysyi itseltäänkin, oliko hän enää täysissä järjissään. Mielikuvat vilahtelivat kuin virvatulet hänen sielunsilmiensä ohi. Yhdessä sekunnissa muisti hän vaimonsa, muisti määrättömällä murheella ja rakkaudella, joka jälleen oli valmis vaihtumaan yhtä määrättömäksi vihaksi ja pakkaseksi häntä kohtaan siinä silmänräpäyksessä, kun hän ajatteli, että tämä oli uskonut ystävättäreensä enemmän kuin häneen eikä viitsinyt edes neuvotella hänen kanssaan, ennen lopullista avioero-päätöstään. Toisessa sekunnissa hän tunsi taas yhtä rajattomasti vihaavansa ja halveksivansa tuota toista, jota hän oli suudellut juuri, ja tahtovansa väkivaltaisesti raiskata, herjata ja häväistä häntä, mikäli tämä nimittäin oli ollut syynä heidän aviolliseen onnettomuuteensa. Mutta eihän hän tiennyt sitä vielä. Täytyihän hänen saada tietää se, ennen kuin hän voisi valita tunne-asteikkonsa, kuulla asia tuon naisen omasta suusta eikä vain ystävänsä Soisalon, joka saattoi, jonka täytyi olla erehtynyt!
Huomaamattaan hän jo mielessään puolusteli rouva Sorvia, vaikka hän äsken oli rientänyt tänne täysin vakuutettuna hänen syyllisyydestään. Mutta tämän poskien tumma puna, tämän pehmeän, täyteläisen ruumiin ärsyttävä kosketus oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen häneen. Luonnollisesti kuului hänen henkensä vieläkin sinne, missä hänen vaimonsa oli. Mutta hänen aistinsa ojentuivat jo toiseen, hänen hermonsa väreilivät jo toista kohden ja hänen äkkiä valloille päässyt, synkäksi, raskaaksi, tulikuumaksi kiehahtanut verensä tykki jo tahtiin niiden suonten kanssa, joiden hän oli aavistanut suihkavan tuon ohuen, tähtikirjaillun vaipan alla.
Hän oli jo kadotettu. Mutta hän ei vielä tiennyt siitä mitään, vaan hymyili itsetietoisesti ja voitollisesti ... yhtä miehekkäästi ja isällisesti kuin rouva Sorvi naisellisesti ja äidillisesti ... hymyili oman voimansa tunnossa tuolle naiselle, joka nähtävästi ei ollenkaan aavistanut, että hänellä, Antilla, vielä oli täysi vaalinvalta, ja joka luonnollisesti oli ottanut täytenä totena hänen sydämettömän, häikäilemättömän rakkaudentunnustuksensa. Nyt oli hän täysin itsensä herra mielestään. Nyt tunsi hän voivansa vallita myös tuokiotilaa.
He kääntyivät päin toisiinsa melkein yht'aikaa ja näkivät toistensa hymyilevän.
Se oli suuri hämmästys heille molemmille.
He olivat kumpikin luulleet toistensa kasvoilla aivan toisen ilmeen näkevänsä. Antti oli luullut kohtaavansa rouva Sorvin katseen vihaisena, suuttuneena, kyyneltyneenä tai loukattuna, rouva Sorvi taas Antin nöyränä, anteeksipyytävänä tai puolihulluna ja hämmästyneenä. Ja nyt äkkiä tuo hymy, joka paistoi suusta, silmistä ja koko katsannosta! Mistä se tuli? Mitä se merkitsi? Mitä sen alla asui? Oliko se totta vai teeskentelyä?
Tällä hetkellä he eivät kumpikaan ymmärtäneet toisiaan. Hymyilivät vain pari sekuntia hymyilemistään ja toivoivat, että toinen lakkaisi siitä lopultakin ja vaihtaisi sen joksikin muuksi helpommin käsitettäväksi.
Turha toivo! He hymyilivät vain edelleen, sillä se vastasi parhaiten heidän kummankin hetkellistä mielentilaansa.
Antti vaihtoi ensin ilmettään.
– Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja sydämellisesti kätensä ojentaen. Minä en tiennyt, mitä tein. Toivon, etten ole loukannut teitä.
– Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Epäilemättä te loukkasitte minua. Mutta minä olen tottunut antamaan anteeksi loukkauksia.
Viimeisen lauseen lausui hän kuitenkin pienellä, tekopyhällä huokauksella, joka jälleen houkutteli äskeisen, itsetietoisen hymyn Antin huulille.
– Istutaan, hän sanoi, ja jutellaan. Arvaattehan, etten ole tänne turhan kautta tullut. Meidän on selittäydyttävä.
– Meidän? oli rouva Sorvi hämmästyvinään. Luulin, että te aiotte...?
– Luulen, jatkoi Antti lujasti, että meillä kummallakin on jotakin sanomista toisillemme.
Hän viittasi, aivan kuin hän olisi ollut isäntä talossa, rouva Sorvia leposohvalle istumaan. Tämä katsoi häneen, ei sanonut mitään, vaan istahti hiljaisena.
Antti istui hänen vierelleen.
– Uskotteko, että rakastan teitä? hän kysyi matalalla äänellä.
– Uskon, kun sanotte niin, vastasi rouva Sorvi häneen katsomatta. En näe mitään syytä, miksi ette puhuisi totta minulle.
– En minäkään, jatkoi Antti. Ja te...?
– Mitä tarkoitatte? kysyi rouva Sorvi hiljaa.
– Olenko minä teille ehdottomasti vastenmielinen?
– Ette suinkaan, vastasi rouva Sorvi, pienen tohvelinsa kärkeä pyöritellen. Päinvastoin pidän minä hyvin paljon teistä.
Antti kävi hänen käteensä. Rouva Sorvi veti sen vitkaan pois hänen kädestään.
– Hyvä, sanoi Antti. Vaihtakaamme puheenainetta! Tiedättekö, missä minun vaimoni on?
– Tiedän, vastasi toinen. Mutta minua on kielletty teille sitä sanomasta.
– Onko hän sukulaistensa luona?
– Sitäkään minulla ei ole lupa sanoa teille. Jälleen lyhyt äänettömyys.
– Tiedättekö, miksi hän lähti? kysyi Antti suoraan, taivuttaen samalla itsensä eteenpäin ja koettaen katsoa silmiin häntä.
Rouva Sorvi vältti hänen katsettaan.
– Te itse sen parhaiten tietänette, vastasi hän.
Antti tarttui jälleen kiinteästi hänen käteensä. Tällä kertaa ei rouva Sorvi vetänyt pois sitä.
– Te ymmärrätte kyllä, huohotti Antti hänen korvansa juuressa, että minun täytyy saada tietää se, kuuletteko, minun täytyy. Te olette ainoa ihminen maailmassa, joka voitte siitä minulle jotakin selittää.
Hän puhui harvinaisen vilpittömästi tällä hetkellä. Mutta se oli samalla täydellisen aseettomuuden tunnustus, jota toinen ei ollut heti käyttämättä hyväkseen.
– Kuinka? sanoi rouva Sorvi, käännähtäen nyt kokonaan Anttiin päin. Teidän vaimonne ei olisi teille siis mitään selittänyt?
Sisällinen raivonpuuska pudistutti Anttia tuon teeskentelevän, ärsyttävän kysymyksen kuullessaan. Mutta hän jaksoi vielä hillitä itsensä.
– Ei, vastasi hän, yhä edelleen yhtä vilpittömästi. Te tiedätte sen. Te olette hänen paras ystävättärensä.
– Minä en tiedä mitään. Minut oli kutsuttu vain todistajaksi.
Vielä tuokion katsoi Antti häneen avuttomasti ja rukoilevasti. Sitten pullistuivat hänen otsasuonensa ja hän puri hampaansa yhteen, niin että huulensa olivat kuin valkea viiva hetken aikaa.
Nyt sanoi hän toisella, aivan muuttuneella äänellä:
– Hyvä! Vaihtakaamme jälleen puheenainetta.
Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:
– Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!
Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.
– Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.
– Sinä rakas, rakas...! kuiskasi hän samalla.
Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.
Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi päättävästi:
– Antti, tule järkiisi!
Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.
– Kyllä, juuri minä saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri minä, juuri minä!
– Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.
– Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin koiraa, niinkuin huonomaineista naista...
Rouva Sorvi nousi siinä silmänräpäyksessä. Eikä hän huomannut, että myöskin Antti nousi ja ettei tämä suinkaan ollut hellittänyt otettaan hänen vaippansa liepeestä, kun hän taapäin taipuen huusi eläimellisellä, epäinhimillisellä julmuudella ja voitonriemulla:
– Hyvä! Siispä tiedä, että juuri minä, juuri minä olen sinut vaimostasi erottanut!
Hän ei ennättänyt sanoa enempää. Tuokiossa oli Antti kietaissut hänen vaippansa kuin verkon hänen ympärilleen...
Kun rouva Sorvi aamulla saattoi ovelle hänet, ei hän vielä tiennyt itsekään, vihasiko ja pelkäsikö vai rakastiko hän enemmän tuota miestä, joka oli kohdellut häntä kuin ei kukaan muu ja jonka hän kuitenkin oli suuteloilla ja syleilyillä toivottanut luokseen tervetulleeksi taas tänä iltana. Hän tiesi vain, että käännekohta oli tapahtunut hänen elämässään ja ettei hänen tarvinnut enää uusia seikkailuja itselleen ikävöidä. Samalla kuin hän tunsi äärettömästi siitä nauttivansa, kärsi hän yhtä paljon kaiken loukatun itsenäisen naisellisuutensa ja akateemisen oppiarvonsa puolesta, joista tuolla kirotulla, rakastetulla miehellä ei tuntunut olevan aavistustakaan.
Mutta hän hämmästyi itsekin, kun hän astui peilin eteen. Hänen poskensa punersivat, hänen silmänsä säteilivät, hänen huulensa hymyilivät puoli-avoimina. Hän oli omasta mielestään tullut kymmentä vuotta nuoremmaksi.
8.
Kun Antti parturissa käytyään sinä aamuna täsmälleen klo 10 astui pankkinsa johtokunnan huoneesen, katsoi hän jotakuinkin pöllämystynein silmin ympärilleen. Hänelle oli niin paljon uutta tapahtunut parin vuorokauden kuluessa, että kului parin sekunnin aika, ennen kuin hän ehti tottua taas tavalliseen virka-ympäristöönsä.
Hänen virkatoverinsa apulaisjohtajat olivat siellä jo. Toinen heistä, pitkä, hirmuisen pitkä, laiha, luiseva ja vaitelias herra, Manner nimeltään, jota yleensä kaupungilla sanottiin suureksi äänettömäksi, oli tunnettu etupäässä rikkaan avioliittonsa ja sen henkilökohtaisen luottamuksen vuoksi, jota katsottiin hänen pääjohtajan puolelta nauttivan ja jota hän ei myöskään pitänyt minään salaisuutena. Yleensä katsottiin häntä ja hän itsekin esiintyi pääjohtajan, tuon ankaran vanhuksen, itse-oikeutettuna jälkeläisenä.
Toinen heistä oli pankin pyöveli, sellainen kuin joka pankissa on ja täytyy olla, hän, jonka tehtävä on karkoittaa jo töykeydellään ja häikäilemättömällä käytöksellään kaikki epävarmat kundit. Hänen nimensä oli Tyrväälä. Hänen punainen, pyöreähkö naamansa, ruokkoamattomat, törröttävät viiksensä, potaattinenänsä ja pienet, vaanivat silmänsä olisivat jo sellaisinaan olleet omiaan levittämään inhoa ja pelkoa missä maailman paikassa hyvänsä. Hän itse tiesi olevansa vihattu ja koetti sentähden laittaa itsensä vielä vihatummaksi. Epäilemättä hän siinä onnistuikin. Kaikki, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja, tiesivät asiansa kadotetuksi heti, jos se joutui hänen käsiinsä.
Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi, väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.
Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle virtailemaan.
Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he... Jos he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän liikkeensä pelastettu...
Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat, ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia heidät vararikkoon.
Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto, jäi vielä ovipieleen ja sanoi:
– Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että pankissa on rahaa...
Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.
– Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko käynyt meidän kassaholveissamme?
– Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.
– Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.
Mies meni paukauttaen oven jälkeensä kiinni vihaisesti.
Seurasi toisia rahanpyytäjiä, nuoria maistereita, tohtoreita ja taiteilijoita, jotka kaikki yrittivät kohti Anttia, mutta joista useimmat joutuivat pyövelin armottomiin kouriin. Hänen pöytänsä olikin ikäänkuin vartavasten asetettu ensimmäiseksi ovesta lähtien, ettei pieninkään kala pääsisi hänen ohitsensa vahingossa livahtamaan.
Nyt tuli iso kala. Saapui nimittäin suuri tehtailija ja tunnettu miljonääri, joka pyysi heti puhutella pääjohtajaa.
Manner ilmoitti hänet. Pääjohtaja tuli itse huoneensa kynnykselle, kätteli sydämellisesti häntä ja ohjasi hänet kaikkein pyhimpään. Vähän ajan perästä kutsuttiin myös Manner sinne.
Oli nähtävästi kysymyksessä tavallista tärkeämpi finanssineuvottelu.
Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa, siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa. Täytyi tutkia, täytyi pohtia, täytyi tietää kunkin heidän taloudellinen asemansa, eikä vain sitä, vaan myöskin heidän yksityis-asiansa ja perhesuhteensa, kenellä oli rikas isä tai äiti, kuka oli saava periä sedältään tai tädiltään ja kuka taas oli jo sekä perinyt että tuhlannut perintö-osuutensa.
Yksityisen luoton määritteleminen oli kuitenkin vain leikintekoa sen kokemuksen ja tietämyksen rinnalla, mitä yhtiöiden ja muiden liikkeiden raha-asiat vaativat osakseen. Varsinkin nykyään, jolloin rahansaanti oli käynyt niin vaikeaksi ja jolloin liike toisensa perästä oli pakotettu toimintansa lopettamaan, tunsi paraskin pankkimies tulevansa milloin hyvänsä nenästä vedetyksi. Yhtiö voi kyllä itsessään olla varma, mutta jumala ties minkä muiden yhtiöiden kanssa se oli tekemisissä, missä sen osakkeet olivat panttina ja olivatko sen saatavat varmoja vai epävarmoja. Täytyi olla varovainen, täytyi kiristää luottoa, vaatia yksityisiä takauksia ja pitää täydellistä vakoilujärjestelmää.
Nyt juuri oli pankin johtokunnalla pohdittavana sellainen tapaus. Eräs graafillinen yhtiö, jonka johtajana oli toiminut samainen Antin maasta poistunut lanko Veikko Kivimäki ja jonka asiat varatuomari Lauri Toivion itsemurha ynnä siihen yhtyneet selkkaukset olivat saattaneet epäjärjestykseen, oli pyytänyt pankilta suurehkoa kassa-kreditiviä, kaikki johtokunnan jäsenet takaajina. Epäilemättä he kaikki olivat varmoja miehiä, mutta ei kukaan tunnettu kapitalisti. Kun he sitäpaitsi olivat saman yhtiön puolesta takaajina parissa muussa lainassa, jotka pankki jo ennen toimitusjohtajan karkaamista oli myöntänyt sille, oli pankki ottanut itselleen miettimis-aikaa. Tänään oli asia saatettava päätökseen.
Yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, hyväntahtoinen jättiläinen Tuomas Valio oli itse pankissa. Hän selitti laajasti asiansa, näytti liikkeen tilan, kukaties kuinka monennen kerran, ja osoitti numeroilla, että liike itsessään kyllä kannatti, että sitä oli jatkettava ja että pankki kyllä pääsisi omilleen, ellei se nyt äkkiä keskeyttäisi luoton-antoaan. Lopuksi hän suorastaan vetosi pankin liikemoraaliin ja väitti, että oli aivan epäsiveellistä pakottaa kannattavia liikkeitä vararikkoon, kun oli niin paljon kannattamattomiakin, joita väkipakoin ylläpidettiin.
Hän sai puhua rauhassa. Sillä pankin vastaus, johon pääjohtaja itse oli ottanut osaa, oli jo ennakolta määritelty.
– Pankin täytyy seurata omia periaatteitaan, huomautti Antti, ja pitää pystyssä niitä liikkeitä, joista se pelkää liian paljon kärsivänsä, jos se nyt ne päästäisi vararikkoon, mutta...
– Vahinko, ettei meidän yhtiömme ole enempi velkaa siis pankille, virkkoi Valio katkerasti.
– Ette kuullut lauseeni toista puolta, jatkoi Antti. Mutta ... tahdoin sanoa, ... joista pankki toivoo vielä hyötyvänsä, kun ne vain ovat päässeet tilapäisestä ahdingostaan. Suonette anteeksi, ettei pankilla teidän liikkeenne suhteen ole samaa luottamusta.
– Kuinka ei? kivahti Valio. Te epäilette siis numeroltani.
– Nehän voivat olla oikeat, tyynnytteli Antti. Mutta kaikki riippuu miehestä, joka ne toteuttaa. Eikähän teillä ole edes mitään toimitusjohtajaa.
Se oli tosi sana, jota ei kunnon Valiokaan voinut evätä.
– Ei tosin, hän sanoi hiukan alakuloisesti, me emme ole parhaalla tahdollammekaan vielä onnistuneet ketään sopivaa löytämään. Mutta ajattelimme, että siihen saakka johtokunta...
Antti hymyili hyväntahtoisesti.
– Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi hän, ettei mikään johtokunta voi hoitaa sellaisia asioita. Toimitusjohtaja teillä täytyy olla, ja toimitusjohtaja, johon pankilla on luottamusta. Sitten voimme ottaa asian uuden käsittelyn alaiseksi.
– Ja silloin on yhtiö jo ehkä kumossa! huomautti Valio.
– Sille me emme voi mitään. Meidän täytyy pitää kiinni periaatteistamme.
Antti teki pienen kumarruksen ikäänkuin osoittaakseen toiselle, että vastaan-otto oli lopussa. Mutta kun Tuomas Valio oli häntä paljon vanhempi mies, hän kuitenkin jäi kohteliaasti seisomaan kuullakseen, mitä tällä vielä ehkä voisi olla sanomista.
– Pankki ei siis tahdo myöntää tätä kreditiviä meidän niinillämme? kysyi Valio vihdoin ratkaisevalla äänellä hetken äänettömyyden jälkeen.
– Tjah, jos se olisi teidän yksityinen lainanne, hymyili Antti, voisi asia ehkä olla toista...
– No niin, se on meidän yksityinen lainamme...
– Mutta kun me nyt tässä tapauksessa sattumalta tiedämme, että se tulee yhtiön hyväksi, emme tosiaankaan ole halukkaat siihen.
Valio mietti vielä hetken.
– Entä jos minä hakisin pari vankkaa nimeä lisää? hän kysyi.
– Siinä tapauksessa on ehkä parasta, jatkoi Antti järkähtämättömästi, että he ottavat yksityisen lainan, jonka kanssa heillä luonnollisesti on oikeus menetellä kuinka hyvänsä, vaikka maantielle heittäisivät.
Tuomas Valio kumarsi.
– Kiitän 'maantien' puolesta, hän sanoi ja meni menojaan.
Tyrväälä oli mielihyvällä kuunnellut edellistä sananvaihtoa. Tällä kertaa hän oli Antin täsmälliseen, vääjäämättömään hylkäämistapaan erittäin tyytyväinen.
– Eivät he kuitenkaan uskalla liikettään vararikkoon päästää, sanoi hän Valion mentyä sarkastisesti. Pankki ei sentähden tule myöskään heidän liikevekseleistään häviämään penniäkään.
– Päästäköötpä, jos tahtovat, virkkoi Antti väsyneesti, istahtaen jälleen oman pöytänsä ääreen. Liike, jonka toimitusjohtaja katsoo parhaaksi livistää tiehensä, ei ole koskaan mikään kunnon liike.
Hänellä ei ollut oikeastaan koskaan ollut hyvä silmä karannutta lankoaan Veikko Kivimäkeä kohtaan, vaikka hän tosin oli pitänyt tätä taloudellisesti vakavaraisena. Poikahuippari se oli aina ollut hänen mielestään, vekkuli kekkuli, ilman sitä mielen vakavuutta ja luonteen järjestelmällistä säntillisyyttä, jota liikealalla tarvittiin. Sievoisen summan hän oli yksityisesti saanut maksaa myös lankonsa edestä, olipa tämä vielä houkutellut hänet ottamaan joukon osakkeita yhtiössään, joiden nimellishinnasta hän nähtävästi tulisi nyt enemmän kuin puolet häviämään. Tuosta hän ei kuitenkaan vielä olisi niin vihannut miestä, ellei tämä väärillä numeroilla ja bilanseilla olisi keplotellut itselleen ja yhtiölleen suurempaa luottoa pankista kuin mihin hän olisi kaiken kohtuuden nimessä ollut oikeutettu ja täten saattanut myös Anttia hyvänä pankkimiehenä pääjohtajan edessä varjonalaiseksi.
Karata sitten, paeta sitten yhtiön päiväkassa mukanaan Etelä-Amerikaan! Roisto se oli sellainen mies, konna se oli, jolle kuritushuone olisi ollut oikea asuinsija!
Mutta sitä ankarammin katsoi hän nyt olevansa pakotettu tuon graafillisen yhtiön suhteen esiintymään. Ei saanut tulla sanomaan kukaan hänen erikoisesti sitä senvuoksi hellivän, että hänellä itsellään sattui olemaan siinä melkoinen määrä osakkeita.
Tyrväälä jatkoi äskeistä ajatusjuoksuaan.
– Eivät päästä, eivät päästä, sanoi hän, käsiään vahingon-iloisella intohimolla hykerrellen. Muuten he pian kaikki istuvat linnassa. Kuuluu olevan puutteita kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä, vuosikausia kestäneitä epäkohtia ja rikoksia vasten yhtiöjärjestystä, joista johtokunta on vastuussa...
– Minä uskon mielelläni mitä hyvänsä liikkeestä, jonka johtajana kerran Veikko Kivimäki on ollut, virkkoi Antti happamesti.
Tyrväälä tuli aivan hänen lähelleen.
– Huhutaanpa myös, kuiskasi hän, että on väärinkäytetty yhtiön prokuraa ja diskontattu suoranaisia väärennettyjä tunnusteita...
– Ei ainakaan Tuomas Valion aikana, väitti Antti varmasti.
– Sitä en tahdo sanoa, myönsi Tyrvääläkin. Mutta kaikissa tapauksissa voi niistä koitua ikävyyksiä johtokunnallekin.
Antti katsoi kelloaan ja huomasi, että oli aamutunnin aika.
– Minä menen nyt, hän sanoi. Sinä ehkä jäät tänne siksi aikaa, koska Manner näkyy yhä viipyvän sisällä.
– Hätäkös sinun on! huokasi Tyrväälä. Menet kotiin einehtimään suloisen rouvasi kanssa. Toista se on meidän poikamiesten laita. Samahan se on, milloin me syömme ja niissä kapakassa syömme.
Antti katsoi häneen terävästi, laskiko toinen ehkä hänestä pahaa pilaa. Ei, ei laskenut, nähtävästi puhui hän sydämensä kyllyydestä. Hänen avio-eronsa ei siis ollut tullut tunnetuksi vielä.
Hän aikoi juuri lähteä, kun kuului kiivaita ääniä pääjohtajan huoneesta, jonka ovi samalla temmattin auki. Ensimmäisenä tuli sieltä Manner aivan tukka pystyssä ja lääpästyneenä, hänen jäljestään taas tuo monimiljonääri, joka äsken niin erikoisella kohteliaisuudella oli sinne johdatettu. Ukko piti kiinni vielä ovenrivasta ja haukkui sisällepäin:
– Ja te tulette minulle neuvoja antamaan, te! Hoitakaa oma liikkeenne! Kyllä minä pidän huolen omastani.
– No, mutta veli, hyvä veli, kuului sisältä pääjohtajan tyynnyttelevä ääni. Saathan sinä nuo kolme miljonaa...
– Minä en enää huoli niistä! huusi ukko. Kohta kolmekymmentä vuotta minä olen tehnyt kaikki asiani tässä pankissa ja sitten tullaan antamaan ohjeita, kuinka minun on käytettävä rahani. Hävytöntä, sakramenskatun hävytöntä!
– Sehän oli vain hyvää tarkoittava neuvo, kuului johtaja-vanhus puhelevan. Kolme miljonaa on näinä aikoina suuri raha ja...
– Ne miljonat minä saan mistä pankista tahansa! jyrisi vimmahinen. Ja tänä päivänä minä ylössanon kaikki tilini tässä pankissa. Ja tänä päivänä minä siirrän kaikki asiani toiseen pankkiin...
– Veli on suotta kiivastunut...
– Kiivastunut kyllä, mutta en suotta. Minä tiedän, että ihmisiä kohdellaan hävyttömästi tässä pankissa, mutta kohdelkaa muita, älkää minua. Sillä minä en ole teistä riippuvainen!
Viimeiset sanat hän huusi jalkaa polkien ja äänellä, joka sai ikkunalasit täräjämään. Sen täytyi kuulua jo suureen saliinkin, joka oli täynnä ihmisiä.
Jo kimmastui pääjohtajakin.
– Minä en pyydä jäämään kahta kertaa, hän sanoi uhkaavasti.
– Enkä minä mene kahta kertaa, vastasi toinen. Ja tänä päivänä minä myön polkuhinnasta kaikki tämän pankin osakkeeni ja kuulutan koko maailmalle, kuinka täällä pankin vanhoja perustajia kohdellaan. Ja olkaa varmat siitä, että ne tulevat alenemaan arvossa, kun kuullaan, että minun miljonani eivät ole enää täällä teitä rikastuttamassa.
Pääjohtaja oli tulipunainen kasvoiltaan. Hän tuskin sai enää ääntä kurkustaan.
– Tuossa on viisi hirttä poikki! kähisi hän ovea osoittaen. Mene! Ulos!
– Minä menen, silloin kun minä tahdon tästä talosta, sai hän vastineeksi. Minun vaihtoni on täällä tehnyt keskimäärin 100 miljonaa vuosittain. Laskekaa itse, mitä pankki on ansainnut siitä!
– Ulos!
– Hyvästi! Ja hyvästi ijäksi, vanha juhtinahka! Minun saappaallani on enemmän liikeneroa kuin sinulla. Hyvästi!
Hän siirtyi kotkottaen ja motkottaen yleisöhuoneesen. Sieltäkin kuului yhä hänen äänensä, kun hän kulki luukulta luukulle, haukkuen henkilökuntaa ja julistaen koko kundijoukolle tämän pankin olevan vararikon partaalla, josta jokaisen pitäisi heti rientää talletuksensa pois ottamaan.
Manner ja Tyrväälä olivat kuunnelleet kalpeina kauhistuksesta, sillä he tiesivät, mikä kolaus pankille oli oleva tästä riidasta seurauksena. Pääjohtaja puolestaan oli kiskaissut oman kammionsa oven kiinni rämähtäen.
Antti pelastautui aamiaistunnilleen. Hän melkein juoksi alas portaita, hänen korvissaan kaikuivat vielä ukkojen vihaiset äänet, hän näki vielä silmiensä edessä näiden pullistuneet, verestävät silmät ja laihat, luisevat nyrkit pitkien käsivarsien päässä, ja hänestä oli kuin hän olisi ollut todistamassa kahden vedenalaisen, hirvittävän meripedon ottelua valtameren syvyydessä.
Hän hengähti päästyään kadulle. Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain tunnin ajan.
9.
Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään kuitenkin aivan toiset asiat.
– Oletko lukenut? hän kysyi hät'hätää kätensä tervehdykseksi ojentaen.
– Lukenut? Mitä? kysyi Antti istahtaen ja vilaisten ruokalistaa. Mitä sinä olet tilannut?
Soisalo ei välittänyt vastata hänen viime kysymykseensä.
– Sanomalehtiä, päivän sanomalehtiä! sanoi hän. Suuria uutisia!
– En ole lukenut kahteen päivään mitään lehtiä, vastasi Antti. Mitä uutisia?
– Lue! Tuossa on! Minä kuulin siitä jo eilen illalla Catanissa.
Antti otti lehden hajamielisesti käsiinsä. Mutta kun hän jo kaukaa näki lihavilla kirjaimilla otsakkeen ja aliotsakkeen: "Vaillinki ja vararikko, toimitusjohtaja ampunut itsensä" sekä heti sen perästä: "Suuria petkutuksia, petkuttaja vangittu, uusia paljastuksia odotettavissa," hän laski hämmästyneenä lehden hetkeksi polvelleen.
– Täällä paukkaa, hän sanoi yksinkertaisesti. Paukkaa vähän liiaksikin.
– Tanskanmaassa on jotakin mätää, jatkoi Soisalo vakavasti. Jälleen hyvä tuttu, kolmas jo tänä syksynä!
– Kuka? kysyi Antti vavahtaen.
– Luehan itse, pyysi Soisalo. Jälleen mies, joka vie kerällään kymmeniä pikku-eläjiä ja josta ei itse isä jumala taivaassa olisi voinut sellaista aavistaa.
Antti luki. Se oli eräs suuri liikkeenharjoittaja, joka täysin itsevaltiaasti oli hallinnut yhtiötään. Johtokunnan kokoukset, tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti, vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki ikäänkuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti niin yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu. Viimeinen tilintarkastus oli ollut eilen ja jonkun uuden, ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten kauhistukseksi vaatia selitystä erääsen hänestä hämärältä näyttävään asiaan.
Toimitusjohtaja oli pyytänyt saada poistua hetkeksi huoneesta. Muut olivat jääneet odottamaan luullen hänen menneen etsimään ehkä jotakin todistetta. Hetken perästä oli kuultu laukaus, syösty sinne ja tavattu hänet hengettömänä. Vaillingin suuruutta ei vielä voitu tarkemmin määritellä, mutta sellaisen olemassa-olo oli todettu samana päivänä.
– Entäs tuo toinen juttu sitten? kysyi Antti.
– Se on oikeastaan vielä kamalampi, vastasi Soisalo. Mutta luehan itse! Sitten voin minä kertoa eräitä yksityisseikkoja.
– En viitsi, sanoi Antti heittäen lehden luotaan sohvalle, en viitsi pilata silmiäni ainakaan näin yhteen menoon.
– Enkä minä hyvää ruokahaluani, jatkoi Soisalo siihen.
Heidän tilauksensa tulivat juuri. Syödessä kertoi Soisalo, kuinka oli laita tuon toisen häväistysjutun.
Sen päähenkilö oli eräs kunnallinen viranomainen, kaupunginvaltuuston jäsen ja käytetty monissa yleisissä luottamustoimissa. Oli jo kerran ennen todettu, etteivät hänen tilinsä olleet järjestyksessä, mutta kun hän oli täyttänyt vajauksensa, oli asia painettu villaisella ja hän saanut pitää sekä virkansa että rehellisen miehen maineen. Myöskin tästä uudesta oli tiedetty jo viikkoja sitten ja hänelle ystävällisesti huomautettu siitä toivossa, että hän jälleen voisi hankkia puuttuvat rahat.
Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät, hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään. Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu eilenillalla.
– Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.
– Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin arvokkaimmista.
– Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten äkkiä tulla paljastetuksi.
– Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.
– Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä täytyy olla hermot kuin laivantouvit.
– Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi...
Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.
– Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen vaakkumaan uusia onnettomuuksia.
– Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen korpit kokoontuvat.
Ukko seisoi jo heidän edessään kohteliaasti, liian kohteliaasti kumarrellen ja suu messingillä.
– Palvelijanne, nöyrin palvelijanne, sanoi hän. Herrat syövät, näen ma, täällä herkullista aamiaistaan, lisäsi hän vielä leikillisesti.
– Aivan tavallista vain, virkahti Soisalo hiukan harmistuneena. Mutta kenties setä tahtoo myös maistaa meidän kanssamme?
– Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, kumarteli ukko. En ole juonut viiniä enää kymmeneen vuoteen, vain vettä, vain vettä... Terveys, hyvät herrat, terveys nähkääs ... lääkärit eivät salli...
Ja hän rykästeli, painaen samalla rintaansa, osoittaakseen, kuinka heikko oikeastaan hänen terveytensä oli.
Hänen saituutensa ei salli, kuiskasi Soisalo ystävälleen.
Mutta ääneen hän virkkoi:
– Setä istuu ehkä sitten muuten vain meidän seuraamme. Kenties minä saan tilata kupin kahvia sedälle?
Ukko teki torjuvan liikkeen kädellään:
– Ei, ei, en voinut vain olla ohimennen tervehtimättä vanhoja tuttavia, hän sanoi. Meillä on täällä pieni neuvottelu eräässä yksityishuoneessa.
– Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.
– Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat selvenevät... Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja nuorekkaalla äänellä.
– Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.
– Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!
– Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.
– Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää! Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois jumalasta...
Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.
– Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen Soisalolta.
– Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen edesottamisissaan.
– Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti. Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.
– Kyllä, muhoili Soisalo, mutta ei hänen Kristuksensa. Olihan kerran eräs köyhä leski tullut hänen luokseen rukoilemaan poikansa puolesta, joka oli velkaa hänelle eikä voinut maksaa ajoissa korkojaan... Sht! Hän kuuntelee?
– Mitä vielä! Hän vain aivastaa. Prosit!
– No niin, leski oli sanonut, että Kristuskin antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa, mutta ukko oli keskeyttänyt hänet hyvin lyhyeen ja sanonut: Totta kyllä, mutta Kristus ei ollut mikään liikemies.
He nauroivat kumpikin, mutta hiljaa ja varovaisesti.
Mutta ukkokin oli nyt saanut kuntoon maallisen majansa ja kääntynyt heihin päin. Hän huomasi heti heidän äkillisen hilpeytensä.
– Herroilla on hauskaa, näen minä, lausui hän kuivakiskoisesti, enkä tahdo enempää häiritä hauskuuttanne. Onnelliset ne, jotka voivat iloita näinä aikoina. Se todistaa viatonta sydäntä ja puhdasta omaatuntoa.
Näiden painavien sanojen jälkeen hän jo yritti lähteä ja kumarsi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän näytti äkkiä muistavan jotakin.
– Teille minulla olisi asiaa, sanoi hän Antin puoleen kääntyen. Mutta ei vielä, ei vielä! Minä ilmoitan kyllä lähemmin, sitten kun tahdon puhua teille siitä.
– Olen kokonaan palvelukseksenne, vastasi Antti. Jokainen herra kamreerin minulle osoittama huomio on suuri kunnia minulle.
– Soh, soh, ei mitään kohteliaisuuksia, pyyteli ukko, samalla tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän... Niin, niin, teillehän on sattunut ikävyyksiä...
– Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden vararikoissa koko omaisuuteni.
– Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi perhe-ikävyydet!
Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä tiedetty edes hänen omassa pankissaan.
– Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.
– Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa, sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.
– Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan hymyillen väkinäisesti.
– Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko, kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!... Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan...
– Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?
– Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.
– Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr! Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Soisalo nauroi.
– Taidat tuntea itsesi oikein merkityksi mieheksi tämän jälkeen, sanoi hän. Tottahan se on, että hän on turman lintu. Ja kehen hän kerran silmänsä iskee...
– Siinäpä se! Ja mitä minulla enää sitten muka olisi kadotettavaa? Leipäni ja toimeentuloni...?
Nyt katsoi Soisalo ajan tulleen muistuttaa häntä hiukan myös eilis-illasta.
– Ja rakastajattaresi? hymyili hän, lasiaan kohottaen.
– Se on totta, vastasi Antti huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Voit onnitella. Se päättyi hyvin.
– Se päättyi niinkuin sen pitikin päättyä, lisäsi Soisalo. Onneksi olkoon! Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.
He katsoivat kelloaan samassa ja huomasivat, että aamiaistunti oli loppunut. Heidän oli aika lähteä taas pankkiin asioita hoitamaan.
– Tapaammeko tänä iltana? kysyi Soisalo vielä pilanpäiten heidän erotessaan.
– Tuskin, vastasi Antti samaan äänilajiin. Minulla on tointa toisella haaralla.
10.
Antti vietti nyt jonkun aikaa kuin kahta elämää. Toinen elämä oli aamupäivisin tuolla pankissa, keskellä ihmistouhua ja hälinää, toinen illoin rouva Sorvin hiljaisessa kammiossa. Ja tuntui usein kuin ne olisivat olleet aivan erikseen ja ollut niin syvä juopa niiden välille kiinnitetty, ettei mikään säije hänen sielustaan kyennyt niitä enää toisiinsa yhdistämään.
Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin, mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä enemmän ikäänkuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän, joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön, pakanallinen rakkausnautinto olikaan. Mitään sellaista ei ollut koskaan ollut hänen ja hänen viileän vaimonsa välillä, ainoastaan tasaista, järkevästi hoidettua ja melkein kuin velvollisuudentapaista avio-elämää. Sen sijalle oli nyt tullut eroottinen nautinnonhimo, sitä hurjempi ja väkivaltaisempi, mitä kauemmin se oli uinunut kahlehdittuna hänen olentonsa tuntemattomissa onkaloissa.
Jospa se edes olisi ollut rakkautta rouva Sorvia kohtaan tai ylimalkaan henkilökohtaista kiintymystä johonkin määrättyyn, määriteltyyn yksilöön! Mutta sitä se ei ollut. Se oli ennemmin aivan ylimalkaista aistinautinnon, aistihuumauksen tarvetta, jota tyydyttämään olisi voinut kelvata kuka tahansa muukin kuin hänen nykyinen rakastajattarensa. Ja kelpasikin, sillä kauan ei Antti suinkaan pysynyt rouva Sorville uskollisena, vaikka hän aina uudestaan alistuvaisena palasi tämän luokse jonkun uuden seikkailun tai lemmenkohtauksen suoritettuaan.
Hän rupesi yhä enemmän näkymään pääkaupungin nautiskelevassa yö- ja ravintola-elämässä. Se tarjosi paljon uutta hänelle, sillä eihän hän ollut ottanut siihen osaa sitten ylioppilasvuosiensa, eikä hän voinut olla hämmästymättä muutosta, mikä siinä oli vajaassa parissakymmenessä vuodessa tapahtunut. Kaikki oli käynyt niin paljon loisteliaammaksi, ylellisemmäksi, kalliimmaksi ja suurkaupunkilaisemmaksi. Ennen oli naamiohuveja ja julkisia tanssijaisia ollut vain pari vuodessa, nyt niitä oli melkein joka ilta, aina jossakin noista uusista, upeista ravintolahuoneustoista, jotka olivat aina täynnä väkeä ja joissa Antti tunsi itsensä alussa sangen oudostuneeksi. Ja mitä oli tanssittu, kuinka oli hakkailtu silloin? Tanssittu vain polkkaa, valssia, saksanpolkkaa ja ranseesia, korkeintaan masurkkaa lisäksi, joka osasi sitä, sensijaan kuin nyt oli jokaiselle gentlemannille välttämätöntä taitaa sekä tangot että matshikset, joita ei parhaissakaan piireissä pidetty sopimattomina.
Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut.
Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle, syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi, tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa. Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille. Oli vaikea kilpailla heidän kanssaan niin naisellisen yläluokan kuin alaluokan, niin siistien, sivistyneiden perhetyttärien ja nais-ylioppilasten kuin kaduilla kuljeksivien työväen tytärten ja elinkeinostaan elävien haureuden ammattiharjoittajien. Edellisten täytyi isosti höllentää siveellisiä siteitään, jos heidän ollenkaan mieli enää miestä miellyttää, jälkimmäisten taas käydä julkeammiksi ja rohkeammiksi, elleivät he aikoneet jäädä aivan alakynteen tässä hirvittävässä, epätasaisessa olemassa-olon taistelussa.
Miehet olivat nimittäin entisestään paljon blaseerautuneet. Kuka nyt enää viitsi nähdä vaivaa naisten takia, kun niitä oli kymmenen joka sormelle saatavissa? Eihän kysymys ollut enää rakkaudesta, oli kysymys vain rahasta ja yksinomaan rahasta. Oli tullut ikäänkuin tunnuslauseeksi Helsingin elämänhaluisen miesmaailman kesken, että jokainen nainen oli vieteltävissä, kun vain oli kyllin rahaa kukkarossa. Jokainenko? ihmetteli Antti. Jokainen, vastattiin varmasti ja samalla säälinsekaisella ylemmyydellä hänelle. Myöskin perhenaiset? kysyi hän vielä. Niitä varten täytyy tietysti olla vielä enemmän rahaa, vastattiin, niitä täytyy kutsua päivällisille, aamiaisille ja illallisille, käydä niiden kanssa teattereissa, konserteissa, sirkuksessa ja oopperassa, yhden kanssa ehkä viikon, toisen kanssa kuukauden, kolmannen kanssa ehkä puolenvuoden ajan, joka oikeastaan menee jo kaikkien mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle. Lopuksi se kuitenkin muodostuu miehelle rahakysymykseksi. Kuka viitsisi niin paljon vaivaa nähdä? On paljon mukavampaa vietellä joku pieni konttorityttö, jos tahtoo hiukankaan pysyvämmän suhteen perustaa, tai viettää hauska ilta mustasilmäisen, korkeapovisen operettinaisen kanssa. Tosin se tulee maksamaan jonkun verran, mutta silloin tietää ainakin olevansa irti hänestä aamun koittaessa.
Tähän tapaan haastelivat Helsingin nykyiset herrat oman voimansa tunnossa, sillä heillä oli yhä vieläkin enemmän rahaa kuin naisilla ja he olivat jo oppineet sen mahdin myös naisten maailmassa. He eivät ihannoineet naista enää rajattomasti ja romantisesti kuin ennen eivätkä olleet taipuvaiset hänen vuokseen järjettömästi tuhlaamaan, vaan maksoivat siitä, mitä saivat, tekivät sen lasketusti, täsmällisesti ja tarkoituksenmukaisesti, vaatien siitä itselleen vastaavia hedelmiä ja tuloksia. Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi tahtomattaan luopuneet.
Antti ei kysynyt enempää.
Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen. Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.
Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea.
Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.
Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteesen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.
Aluksi kummastui, aluksi kauhistui hän kaikkea sitä siveellistä velttoutta, jota hän näki ympärillään n.s. yläluokassakin ja n.s. sivistyneiden miesten ja naisten keskuudessa. Kaikki nuo hienot herrat ja heidän enemmän tai vähemmän hienot daaminsa elivät hänen mielestään kuin viimeistä päivää, kukaan ei pitänyt huolta huomisesta. Millä varoilla, millä rahoilla? ajatteli Antti usein. Hän voi melkein matemaattisesti laskea, kuinka paljon noista kullakin voi olla vuotuisia tuloja, kuinka paljon huoneustot ja välttämättömät elintarpeet maksoivat ja mikä minimalinen summa heille voi jäädä jäljelle huvitteluun. Heidän täytyi siis elää yli varojensa. Mutta mistä tulivat tarvittavat täyterahat? Luonnollisesti pankeista, niin kauan kuin nimet kävivät ja ne antoivat luottoa. Mutta sitten? Mutta ahtaina aikoina, kuten nyt? Silloin tuli välttämätön katastrofi.
Eivätkä naineet ihmiset olleet tässä suhteessa sen onnellisemmassa asemassa. Useimpien heidänkin oli jo säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi pakko elää yli varojensa, oli jo kauan ollut pakko elää niin. Vanhoina hyvinä aikoina se oli käynyt erinomaisesti päinsä, luotto oli ollut rajaton ja kilpailu vähäinen sekä valtion että kunnan tuottavimpiinkin toimiin nähden. Nyt olivat kaikki olosuhteet käyneet ahtaammiksi, ilman että tuolla n.s. vakavaraisella yläluokalla oli ollut siveellistä rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hituistakaan entisistä elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin oli yleinen nautinnonhalu tarttunut siihenkin ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammiksi silmänsä ummistaen uhkaavalta perikadolta.
Antti alkoi nyt ymmärtää, mistä vaillingit ja vararikot tulivat, mistä maanalaisista lähdesuonista väärennykset, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat.
Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta. Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti kasvoi vuosi vuodelta aivan suunnattomasti eikä vienti osoittanut ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.
Omasta puolestaan tunsi Antti itsensä vielä sangen tyyneksi ja turvalliseksi. Jos hän ei omistanutkaan enää mitään, ei hän ollut velkaakaan kenellekään, ja sitäpaitsi hänellä oli vakinainen paikka ja toimeentulo, jota helsinkiläisiin olosuhteisiin nähden voi pitää vallan ruhtinaallisena. Tosin hän alustavassa avioero-sopimuksessa oli luovuttanut osan siitä vaimonsa ja lastensa elatukseksi, mutta se, mikä jäi hänelle itselleen, oli enemmän kuin kylläksi, että hän sen avulla voi velkaantumatta viettää huolettomia, jopa tuhlaavaisiakin nuorenmiehen päiviä. Hän viettikin niitä täysin siemauksin. Tuntui niin kummalliselta olla jälleen vapaa ja pilkistää minkä verhon tai esiripun taakse hyvänsä ilman vähintäkään pahan omantunnon soimausta. Kun hän oli nuori, hyvännäköinen, hilpeä ja elämänhaluinen, ja ennen kaikkea, koska hänellä oli rahaa ja maksoi aina itsensä ja usein toisten puolesta, hänestä tuli pian leijona Helsingin modernissa seura-elämässä, mies, jolle kaikki ovet ja sydämet olivat selkoselällään, eivätkä vähimmin naisten, jotka suorastaan häntä jumaloivat. Itse Soisalo, joka tähän saakka oli ollut heidän ehdoton lemmikkinsä, sai nyttemmin usein katkeruudekseen havaita saaneensa uuden voitollisen ja onnellisen kilpailijan.
Se ei kuitenkaan ollut omiaan mitään syvempää kaunaa veljesten välillä synnyttämään, sillä eihän kumpainenkaan heistä ottanut liian vakavalta kannalta noita asioita.
Pahinta oli, että hänen mielenkiintonsa pankkia ja pankkiasioita kohtaan väheni vähenemistään ja ettei hän nähnyt mitään keinoa, millä sitä ylläpitää. Hänellä oli niin paljon hauskempaa tekemistä ja toimittamista. Usein aamuisin, kun hän yöllisten seikkailujensa jälkeen tunsi itsensä liian väsyneeksi ja haluttomaksi, hän ilmoittautui sairaaksi, ja jos hän pankkiin meni, hän suoritti siellä vain välttämättömimmät työnsä ja odotti kärsimättömyydellä vapautumisensa hetkeä sieltä autuaammille metsästysmaille livistääkseen. Tunnit, jotka hän vietti siellä, tuntuivat hänestä hukkaan heitetyiltä. Kaupunginvaltuustossa ei hän käynyt enää kuukausiin. Kaikki entiset elämänarvot olivat hänessä ylös-alaisin kääntyneet, kaikki yhteiskunnallinen alkanut karista hänestä. Sen sijalle oli astunut puhtaasti yksilöllinen elämänriemu ja elämäntutkistelu.
Se painoi leimansa myös koko hänen olentoonsa, jossa ennen oli ollut jotakin pakotettua, pinnistettyä arvokkaisuutta, jotakin teeskenneltyä, tekopyhää koskemattomuutta ja samalla ehkä jotakin arkailevaa ja ympärilleen pälyvää, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että joku sittenkin voisi nähdä hänen lävitseen ja keksiä hänen oikean, väärentämättömän minuutensa. Kaikki tuo oli nyt kuin poispuhallettu. Hän alkoi päivä päivältä yhä enemmän muistuttaa huoletonta, päivänpaisteista sunnuntai-lasta, hänen otsansa oli kirkas ja pilvetön, hänen silmänsä suorat, koko hänen olentonsa reipas, vapaa ja valoisa, niin että teki sydämelle hyvää nähdä häntä. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan kosketukseen, huomasi heti, että hänen edessään oli mies, joka oli onnensa kukkulalla.
Epäilemättä hän nyt oli paljon uskollisempi itselleen kuin ennen.
Mutta eihän näinkään voinut kauan jatkua. Eihän hän ijät kaiket voinut tätäkään kaksoiselämää elää. Täytyihän seurata jonkun loppuratkaisun, millaisen hyvänsä, joka heittäisi hänet jommallekummalle puolen sitä juopaa, mikä nyt niin ylipääsemättömänä jakoi kahtia, joskaan ei enää hänen sisäistä olentoaan, niin hänen ulkonaisen elämänsä.
11.
Oli joulu ovella. Antti oli juuri saman päivän raastuvan-oikeuden istunnossa saanut laillisen avio-eron ja vietti sitä hilpeillä poikamiehen päivällisillä eräässä Fennian yksityishuoneessa Soisalon ja parin muun ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet oikeudessa todistajina. Viinit olivat hyvät, mieliala mitä hilpein ja rattoisat kokkapuheet risteilivät yli pöydän, useimmilla Antin tuores, vasta saavutettu vapaus maalitaulunaan.
– Onnittelen, ilvehti Soisalo. Pääsit hyvällä kaupalla. Nyt ei sinulla ole enää muuta huolta kuin ruveta etsimään uutta vaimoa itsellesi.
– Tahdonpa ottaa ensin pienen yleiskatsauksen kaikista tarjona olevista mahdollisuuksista, jatkoi Antti samaan nuottiin. Ei sikaa säkissä enää.
– Kaikki mahdollisuudet ovat sinulle tarjona, huomautti Soisalo hiukan vakavammin. Mutta muistakin, että sen täytyy olla rikas, määrättömän rikas. Ei kukaan hullu mene enää köyhän kanssa naimisiin näinä aikoina.
– Kuinka paljon hänellä pitää olla? hymyili Antti.
– Vähintään miljona, väitti Soisalo. Sen koroilla vasta voi siisti ja vaatimaton gentlemanni viettää säätynsä mukaista elämää.
– Onko sinulla monta sellaista minulle tarjottavana? naljaili Antti.
– Ainakin kymmenkunta, väitti Soisalo järkähtämättömästi. Nuoria ja vanhoja, rumia ja kauniita, muutamia myöskin siltä väliltä. Kehoittaisin sinua valitsemaan jonkun siltä väliltä.
– Miksi niin? kysyi Antti, kohottaen lasinsa ja kehoittaen vieraita maistamaan. Miksi et soisi nuorta ja kaunista minulle?
– Hän pettäisi sinua, vastasi Soisalo varmasti, tai hän riitelisi ja kiusaisi sinua muistuttamalla aamusta iltaan, mistä ja keneltä rahat tulevat. Keski-ikäiset ja varsinkin keskikauniit naiset ovat järkevämpiä. He uskovat mielellään olevansa vielä kyllin nuoria ja kauniita, ettei sinun ole ollut välttämätöntä heihin pelkästään rahan vuoksi rakastua, mutta samalla he ovat kyllin viisaita ja kokeneita tietääkseen, mitä ihmis-elämä yleensä voi tarjota heille. He ovat parhaat, kuten sanoin.
– Mutta vanhoista ja rumista sinä varoitat? nauroi Antti.
– En niistäkään erikoisesti, selitti Soisalo. Vanhoilla on ainakin se etu, että heistä pääsee pian, ja rumilla se, että he ovat kiitollisia pienimmästäkin kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi jos kerran tahtoo tulla rikkaaksi, täytyy syrjäyttää kaikki muut näkökohdat ja keskittyä vain tuohon yhteen ainoaan tarkoitusperään. Ei voi kukaan kaikkea saada, täytyy voida täsmällistyttää tahtonsa ja rajoittua. Tämä koskee kaikkia aloja, mutta enin ehkä juuri rikkaita avioliittoja. Mutta se on kaikissa tapauksissa nopein keino miehelle niinkuin naisellekin tulla rikkaaksi tässä maailmassa.
Kaikki nauroivat Soisalon innostukselle, joka kuitenkin oli pelkistä järjenkipinöistä kokoonpantu.
– Mutta itse sinä et ole tahtonut rikastua? jatkoi Antti äskeistä leikkipuhetta.
– E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön.
– Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?
– En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.
– Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät herrat!
Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta, yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan, milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon, aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.
Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.
Toinen, jonka nimi oli Juuso Mieslahti, oli sosialisti, ei suinkaan mitään repaleista, analfabeettista tyyppiä, vaan kakkulanenäinen, puhdasposkinen, hieno herra, arvoltaan varatuomari, asianajaja ja entinen valtiopäivämies. Hän oli vankan länsisuomalaisen talokkaan poika, joka oli ruvennut sosialistiksi, osittain vakaumuksesta, osittain kiivetäkseen nopeammin yhteiskunnallisessa asteikossa. Porvarillisissa puolueissa olisi hänen älykkäisyytensä, josta hän itse ei ollut koskaan ollut epätietoinen, saanut odottaa vuosikymmeniä päästäkseen oikeuksiinsa, täällä tuli hänestä ensi hetkessä yksi puolueen johtajista. Nuoresta ijästään huolimatta – hän oli vasta muutamia vuosia yli kolmenkymmenen – hän oli ehtinyt jo olla viisillä valtiopäivillä, istua perustuslaki-valiokunnan puheenjohtajana, laatia monta tärkeää laki-ehdotusta ja kiertää vielä maat ja mantereet puolueen kenties peljätyimpänä agitaattorina. Nyt hän ei viitsinyt enää ottaa osaa valtiopäivä-työhön muuten kuin sen tai tämän valiokunnan sihteerinä. Siitä sai paremman palkan ja se oli sitäpaitsi kaikin puolin arvokkaampaa.
Idealisti, joka halveksui sydämensä pohjasta rahaa, vaikka hänellä itsellään oli yli korvien velkoja ja vekseleitä, puuttui nyt puheesen:
– Omasta puolestani, sanoi hän, minä en hyväksy mitään ennakolta laskettuja rikkaita avioliittoja, ellei niitä solmita täysin epäitsekkäästi ja yleishyödyllisessä tarkoituksessa. Jos minä olisin Antin sijassa, minä menisin suoraa päätä jonkun miljonan-omistajattaren luokse ja sanoisin hänelle: 'Hyvä neiti tai armollinen rouva, teillä on rahaa, minä osaan käyttää ne oikein. Menkäämme naimisiin!'
– Ja saisit niin varmasti rukkaset, nauroi Soisalo. Ei, veljeni, kyllä on parasta, ettet kosi! Kuulen heti, että sinun on heitettävä asia Antin valistuneesen huolenpitoon. Ehkäpä siitä sitten rippoo joku kolikko sinunkin listoillesi.
– Sama minulle, kuka tytön nai, lausui tohtori Sarvas, vetäen samalla taskustaan uhkaavan listapinkan. Pääasia, että se vain tapahtuu. Ajatelkaahan, mitä jo miljonan koroilla yksin voisi saada aikaan tässä maassa!
– Kas, kas, pilkkasi sosialisti. Joko velikin alkaa rahan arvon ymmärtää?
Hän itse ei suinkaan halveksinut pääomaa, vaikka hän joskus oli sen valtaa vasten saarnannutkin ja vaikka hän itse oli ja oli aina ollutkin hyvissä varoissa. Päinvastoin oli hänen elämänunelmansa kerran päästä niin rikkaaksi, että hän voisi elää koroillaan ja vetäytyä rauhassa omaa, nyttemmin jaettua kotitaloaan hoitamaan.
– Raha olisi oikeastaan maan päältä hävitettävä, ärisi idealisti. Siinä suhteessa minä olen täysin tolstoilainen.
– Pankit sinä ehkä säästäisit sentään? pisti Antti väliin.
– En, yhtä vähän kuin pankinjohtajiakaan, jatkoi idealisti. Ne ne vasta oikeita verenimijöitä ovatkin. Minä ihmettelen, ettei sosialistien huomio ole heihin enemmän kiintynyt. He vihaavat vain kauppiaita ja tehtailijoita. Mutta kauppias uskaltaa ja panee vielä alttiiksi jotakin, tehtailija tuottaa jotakin, kun pankit sensijaan...
– Vai eivät, keskeytti Soisalo. Vähäkö tässä on kärsitty vahinkoja tänäkin syksynä? Sinä et ymmärrä hyvä veli, nykyaikaista kansantaloutta. Taitaisi monenkin tehtaan pyörät pysähtyä...
Keskustelu vilkastui nyt tuokioksi niin, että kaikki ottivat osaa siihen, mutta kukaan tuskin ehti toista kuuntelemaan. Hyvät havannat, jotka juuri tulivat pöytään, tekivät kuitenkin rauhoittavan vaikutuksensa. Syntyi syvä äänettömyys, jonka aikana kukin nautti hetkisen vain pelkästä olemassa-olostaan.
Soisalo keksi vapauttavan sanan.
– Naisia meillä pitää olla! huudahti hän äkkiä. Mikä symposion se on, josta puuttuu Aspasia?
– Sellaisen tiedän minä vain yhden, hymyili Antti, mutta hän tuskin lähtee yksin näin suureen miesseuraan.
– Ja mitä me sitäpaitsi vain yhdellä tekisimmekään! jatkoi Soisalo hilpeästi, arvaten Antin rouva Sorvia tarkoittavan. Monta meillä pitää olla, niin monta kuin meitä miestäkin on!
– Yhden voin minä aina luvata, lausui sosialisti hiukan raskasmielisesti. Mutta herrat saavat luvan antaa anteeksi, jos se on minun oma vihitty aviovaimoni.
– Sinä olet porvarillisin meistä kaikista, nauroi Antti. Ettes häpeä!
– Minulla puolestani ei ole mitään sellaisia naistuttavuuksia, joita minä voisin tuoda tänne, huomautti idealisti hiukan ylenkatseellisesti. Mutta voin minä vaunujen viidentenäkin pyöränä olla.
– Niinkuin se olisi joku ilo meille muille! ilvehti Soisalo. Top, päätetty, minä hankin siis kaksi naista! Mutta ketkä?
Hän jäi hetkeksi tuumimaan, muistutellen mieleensä tähän tarkoitukseen sopivia naistuttavuuksiaan. Niiden luku oli legio.
– Tuo nyt joku niistä rikkaista perijättäristäsi! pisti Antti piloillaan.
Soisalo sai valoisan ajatuksen.
– Saat kaksi, hän huudahti vallattomasti, saat kaksi. Kumpikin heistä perii vähintään miljonan, mutta ehkä enempikin. Lyödäänkö vetoa, niin he ovat täällä tunnin kuluessa, ellei mitään voittamatonta estettä satu?
– Tuossa on käsi, sanoi Antti. Erottakaa! Toiset erottivat, ja Soisalo mainitsi samalla pankkinsa pääjohtajan nimen, jolla oli kolme tytärtä, nuorin tosin vasta lyhyissä hameissa, mutta molemmat vanhemmat, hekin vasta parissakymmenissä, jo tunnettuja helsinkiläisiä esplanadi-kukkasia ja tanssijaiskeijukaisia.
Kaikki kauhistuivat, sillä he eivät olleet luulleet Soisalon niin korkealle tähtäilevän. Perhe, josta oli kysymys, oli Helsingin hienoimpia, isä itse, paitsi että hän oli suuren pankin pääjohtaja, kaupungin määrääviä mahtimiehiä, entisiä porvarissäädyn pylväitä ja nykyään Suomen laajimpien teollisuusliikkeiden tosiasiallinen ohjaaja, vanha, valkopartainen herra, jonka koko olennossa kuvastui sivistynyt, sukupolvien kehittämä urbaniteetti. Äiti oli vanhaa ruotsalaista ylimyssukua. Heidän kotinsa oli kuin linna ja heidän suurissa kutsuissaan nähtiin koolla kaikki se kerma, mitä pääkaupungin raha-, virka-, sivistys- tai sukuaateli vain oli kykenevä pinnalleen nostamaan.
Heillä oli oma autonsa, omat vaununsa ja parivaljakkonsa, oma teatteri-aitionsa, huvipurtensa ja höyrylaivansa. Tytöillä oli omat ratsuhevosensa. Missä ikinä isä, äiti tai joku lapsista liikkui, mainittiin heitä nimeltä ja käännyttiin heidän jälkeensä katsomaan. He olivat kuin korkeampia olentoja. Soisalo oli arvioinut sangen vaatimattomaksi heidän omaisuutensa. Yleinen mielipide arvioi sen monin verroin korkeammalle.
– Oletko hullu? kysyi Antti peljästyneenä, tarttuen ystävänsä takinhihaan. Sehän on mahdotonta, eivätkä he tule!
– Sepähän nähdään! virkkoi Soisalo päättävästi. Niinkuin he eivät olisi tuhat kertaa tämäntapaisissa istunnoissa mukana olleet!
– Myös sinun kanssasi? kysyi sosialisti varovasti.
– Juuri minun kanssani, vastasi Soisalo pienellä, huomattavalla itsetietoisuudella. Hauskoja tyttöjä! Ja sitäpaitsi, minähän löin vetoa, että hankkisin tänne pari rikasta perijätärtä.
Hän oli jo menossa, käsi ovenrivassa.
– Älä hemmetissä! varoitti Antti vielä. Mihin sinä menet?
– Puhelimeen tietysti, vastasi Soisalo. Täytyyhän meidän ensin saada selko, ovatko he kotona.
– Ja mitä sanoo heidän isänsä tästä kaikesta?
– Hän! hymyili Soisalo. Hän on tietysti vain hyvillään siitä, että hänen tyttäriään hakkaillaan. Ei suinkaan hän ole aikonut vanhoiksi piioiksi heitä.
– Ja äiti?
– Hän on typerä ja vanhanaikainen! Siksi hänen tyttärensä myös niin armottomasti vetävätkin nenästä häntä.
Hän meni. Seurasi hetken jännitetty äänettömyys.
– Tietysti he eivät ole kotona, lausui sosialisti epäilevästi. Soisalo kehastelee!
– Tuskin, vastasi Antti. Ei hänen puheensa juuri siltä kuulostanut.
– Minusta meillä oli varsin hyvä näinkin olla, huomautti idealisti.
– Minulla puolestani ei ole mitään kahta rikasta perijätärtä vastaan, lasketteli Antti. Ikävä vain, että heitä on ainoastaan kaksi, ja meitä on tässä kolme kilpakosijaa.
– Minut voit jättää pois laskuista, virkahti idealisti.
Soisalo tuli takaisin samassa. Kaikki katsoivat kysyvästi häneen.
– Tytöt tulevat puolentunnin kuluttua, ilmoitti hän tyynesti, aivan kuin se olisi ollut mitä luonnollisin asia maailmassa.
Yleinen hämmästys.
– Sinun täytyy kaiketikin mennä heitä hakemaan, huomautti Antti hiukan katkonaisesti.
– Turhaa vaivaa! hymyili Soisalo ylimielisesti. Herättäisi vain liikaa huomiota. Sitäpaitsi he tulevat omalla autollaan.
– Mutta kuinka he löytävät tänne?
– Minä huomautin ovenvartialle. Ja nyt, hyvät herrat, kuinka on teidän naistenne laita?
Siihen tarvittiin vain pari puhelinkeskustelua. Ja sitten he istuivat kaikki odottamaan kuin Turkin pashat niitä naisia, jotka he armossaan olivat esiin kutsuneet Helsingiksi nimitetyn haareminsa pimennoista.
12.
Perijättäret tulivat ensin.
Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa. Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.
Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden. Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.
– Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.
– Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet, miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!
Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti yksin tuntematon.
– Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies, sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.
– Hauskaa tutustua.
Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana 'valtiopäivämies' herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.
Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine, solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta, Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen, pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan kaukaisintakaan aavistusta.
Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi, ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.
He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.
– Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme Antti Puuhaaran läksijäisiä.
– Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä olin myös Sveitsissä viime kesänä.
– Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan jälleen-näkemisen pyhä hetki.
– Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja kunnia!
He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti vastaan heidän onnentoivotuksensa.
– Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.
– Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä itselleni hankkimaan.
– Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.
Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.
Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten idealistin hoidettavaksi.
Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi pianon ääreen istahtanut.
– Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa meille jotakin!
Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin Musiikkiopiston käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia kansanlauluja.
Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:
– Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.
Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa. Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:
– Me menemme! Eikö totta?
– Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.
– Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla käytävässä.
Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.
Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.
Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään, nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää, vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille, joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.
– Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.
Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.
Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa. Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus, että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä kotiin-saattajakseen.
– Minne ajetaan? hän kysyi.
– Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.
Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen eikä puhunut koko matkalla mitään.
Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän tuntenut sitä täysin vallitsevansa.
Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa ulkopuolella.
– Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.
Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.
Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.
– Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.
Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.
– Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan eteen...
Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.
Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.
Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen häneltä ja hänet tukahduttaa... Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin, mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret... Ja sitten hän näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.
– Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.
– Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle helkkymään.
Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.
13.
Seuraavana aamuna myöhästyi Antti pankista puolituntia, jota ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut. Kun hän saapui apulaisjohtajien huoneesen, ilmoitti Manner hänelle kuivakiskoisesti, että pääjohtaja oli pyytänyt hänet puheilleen.
Antille sanoi paha aavistus, ettei se ollut tapahtunut missään hyvässä tarkoituksessa. Ei hänen aavistuksensa häntä pettänytkään.
Vanhus istui pää käden varassa nojatuolissaan. Kun hän kuuli oven narahtavan, hän kääntyi, silti muuten muuttamatta asentoaan.
– Istukaa, olkaa hyvä, hän sanoi, viitaten tuoliin pöydän toisellapuolen.
Antti istui.
– Herra johtaja on tahtonut puhua kanssani? hän kysyi.
– Kyllä, vastasi ukko happamen näköisenä. Te ette ole osoittanut tarpeellista mielenkiintoa pankkia kohtaan viime-aikoina.
– Tarkoittaako johtaja, että minä en olisi täyttänyt minulle uskottuja tehtäviä? kysyi Antti.
– En, sitä minä en tarkoita, puhui ukko ohuiden, verettömien huultensa lomasta. En luonnollisesti mitään varsinaista laiminlyöntiä, jollainen ei saakaan tulla kysymykseen. Mutta pankki vaatii miehen koko harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille, käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja pankki-aikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni. Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa... Ja suokaa anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole viime-aikoina huomannut teissä.
Antti tunnusti sielussaan, että tuossa puheessa oli järkeä, ja tunsi itsensä tuolta kannalta hyvinkin syylliseksi.
– Se on mahdollista, sanoi hän sentähden vain yksinkertaisesti. Minulla on tänä syksynä todellakin ollut selvitettävänä eräitä yksityisasioita, jotka kenties ovat vahingollisesti pankkityöhöni vaikuttaneet.
– Hyvä, että myönnätte sen, nyykäytti ukko päätään. Teidän yksityis-asioihinne ei tarkoitukseni suinkaan ole tunkeutua. Mutta jos te kerran otatte ne puheeksi, täytyy minun kertoa teistä huhuttavan, että olette tänä syksynä ruvennut viettämään epäsäännöllistä elämää.
Antti tunsi verensä kiehahtavan. Pirun ukko! ajatteli hän. Jokaisen uuden käänteen se osasi käyttää hyväkseen. Tässä täytyikin nähtävästi pitää kieli keskellä suuta ja olla jokaisen sanansa suhteen varoillaan.
– Minä puhuin yksityis-asioistani enkä yksityis-elämästäni, oikaisi hän ylpeästi. Toivon, että se todellakin jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
– Aivan kuin suvaitsette, virkkoi ukko partaansa pujoen ja hellittämättä hetkeksikään hänestä tutkivia, pistäviä silmäyksiään. Mutta suonette jälleen anteeksi, jos minä kaikesta tästä olen tullut tuumineeksi, taikka oikeammin, päässyt siihen varmaan vakaumukseen, että te kenties ette ole oikealla alalla täällä pankissa ja että joku muu ala ehkä paremmin vastaisi teidän synnynnäisiä taipumuksianne.
Antti ymmärsi. Siinä se nyt oli, se epäsuosio, se neuvo poistua, se consilium abeundi, jota hän jo kesästä saakka oli aavistanut. Jos se olisi tullut jonakin muuna hetkenä, se olisi ollut täydellinen ukkosen-isku hänelle. Nyt sitävastoin, kun hän vielä oli voitonhurmauksessa viime-öisen valloituksensa jälkeen, merkitsi se hänelle verrattain vähän. Täytyihän sen kuitenkin tulla! Olihan hän vapaa, terve, työkykyinen mies, kyllä hän aina jostakin paikan saisi. Ja mitä merkitsivät ylimalkaan kaikki maailman virat ja paikat hänelle, jonka tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen miljonia!
Silloin soittaisi ukkokin uutta kelloa. Ja silloin saisi hän niinkuin monet muutkin nähdä, ketä he oikeastaan olivat pistäneet.
Hän nousi virallisesti.
– Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.
Ukko painoi hänet takaisin tuolille.
– Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia, tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa tointa itsellenne...
– Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä ajatuksella vaivautua.
– Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.
– Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin kallisarvoisempi.
– Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.
– Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja meni menojaan.
Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.
Antti söi omituisella mielellä sinä päivänä aamiaista Ala-Kämpissä. Hän tunsi tehneensä suuren ja ratkaisevan päätöksen, joka tulisi hänen elämänsä purren aivan uusille ja tuntemattomille urille suuntaamaan. Kuitenkin hän oli tyytyväinen käytökseensä tuolla pääjohtajan huoneessa. Juuri niin täytyi hänen menetellä, jos hänen mieli olla mies, joka ansaitsi kunnioitusta myös itsensä edessä.
Ravintola oli ollut melkein tyhjä, kun hän tuli tänne. Vähitellen alkoi se täyttyä ja klo 12:n jälkeen oli tuskin yhtään pöytää enää saatavissa. Oli pankkien ja konttorien yleinen ruokatunti. Yleisö olikin enimmäkseen liikemiehiä, joukossa myös joku asianajaja, lääkäri tai arkkitehti. Viinurit juoksivat, veitset ja kahvelit kalisivat, kuka soitti kärsimättömästi pöytäkelloa, kuka huusi kovalla äänellä unohdettua tai hänen mielestään liian kauan viipynyttä tilaustaan. Kaikilla näytti olevan kuumeentapainen kiire, kaiken piti tapahtua kuin tulipalossa.
Mutta tämä ei ollut ainoastaan liikemaailman ruokatunti, vaan nähtävästi myöskin pörssitunti. Joka pöydässä kävi keskustelu kiihkeänä, toisia seisoi keskellä lattiaa puhuen matalalla äänellä ja tehden vilkkaita kädenliikkeitä. Silloin tällöin ilmestyi myös ovelle joku turkkiaan ja lakkiaan riisumatta, kääntyi hovimestarin puoleen, kysyi jotakin ja meni menojaan. Hän ei nähtävästi tavannut tavattavaansa. Koko sali surisi kuin ampiaispesä. Mitä surisseekaan? ajatteli Antti. Mitähän osakekauppoja tuollakin tehdään, mitä tontteja myydään, mistä uusista vararikoista tai epävarmoista saatavista päätetään? Ja äkkiä lensi hänen aivojensa läpi ajatus, että kenties heistä useimmat olivatkin vain ilmitulemattomia varkaita, jotka jo huominen päivä mahdollisesti paljastaisi.
Joukossa oli monta Antin hyvää tuttuakin, vaikka kukaan ei sattunut hänen pöytäänsä istahtamaan. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hän kaikkien noiden silmissä yhä edelleen oli nuori, lahjakas pankkiherra, jota eräänlainen sädekehä ympäröi, sentähden että hän niin nuorella ijällä oli kohonnut niin vaikuttavaan asemaan. Hän, joka ei enää ollut mitään, jolle tuo kaikki ei enää merkinnyt mitään, senjälkeen kuin hän oli nähnyt onnensa temppelien häämöttävän! Huomenna he ehkä kaikki jo olisivat saaneet tietää, että hän oli virkaheitto. Mutta he saisivat pian tietää myös jotakin muuta, joka saisi tämänkin salin vielä enemmän ampiaispesänä surisemaan.
Äkkiä piirtyi Bettyn kuva ilmi-elävänä hänen sielunsa silmien eteen. Herra siunatkoon! Täytyihän hänen tavata tyttö, tietää, itkikö tämä eilisen kohtauksensa perästä vai nauroi, vai oliko ehkä kokonaan murtunut ja muserrettu. Mutta eihän hän voinut noin vain hänen kotiinsa tunkeutua.
Jumalan kiitos, olihan toki puhelin olemassa!
Antti syöksyi tuulispäänä puhelimeen. Hänelle vastasi joku outo, karkeahko nais-ääni, arvattavasti emännöitsijän, että niin rouva kuin tyttäret olivat heti aamiaisen syötyään lähteneet kaupungille.
Se hiukan jäähdytti Antin tulistuneita tunteita. Ja hän tyytyi tällä kertaa toisella, paljon levollisemmalla äänellä soittamaan kukkakauppaan ja pyytämään, että he lähettäisivät sieltä kimpun punaisia ruusuja ja kirjeen osoitteella, jonka hän Fix-toimiston pojalla pian sinne toimittaisi.
Sitten hän palasi pöytäänsä, tilasi mustepullon, kynän, kuoren ja paperia ja ryhtyi kaikesta ympärillään hälisevästä ihmisjoukosta huolimatta kirjettä kirjoittamaan.
14.
Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.
Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.
– Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät. Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.
– Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.
– Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?
Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.
Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin kirjoitusneuvoihin.
– Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä hetkeäkään turhanpäiten kadottaa...
Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta liikemies-ympäristöstään.
Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös koronkiskomista.
Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt, mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.
– Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin...
– Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.
– Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan, että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän lankonne Kivimäki...
– Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat maksamaan.
– Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on nykyään Etelä-Amerikassa?
– Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.
– Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?
– Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.
– Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta kannattavaisuudesta?
– Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.
– Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen intresseerattu tuosta yhtiöstä...
– En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?
– Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan noin satakunta.
Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse pääpeijakastakin petkuttaa?
– Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.
– Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.
– Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu, juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää. Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.
– Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sen täytyy onnistua! Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen...
– Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies toimitusjohtajana.
– Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.
– Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee, jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.
– Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän, läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas tuohon toimeen?
– Kuka?
– Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö tarjoustani! Sallikaa minun selittää.
Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli, tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa tapauksissa itsenäinen asema...
– Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.
– Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä, ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.
Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.
– Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin...
– Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin saadakseen vahvistusta epäluulolleen.
– Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla olisi tärkeätä asiaa.
Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä, kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään... Niin se oli! Ellei hän olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja...
Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä, jossa hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti, paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen kesää ja paljonko siitä menisi lankeavien velkojen suoritukseksi...
Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan. Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli kamreeri Jäkälän käsissä.
– Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä? Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä välitilaa.
Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.
15.
Uudenvuoden aamuna luettiin kaikissa pääkaupungin lehdissä seuraava välike-uutinen:
– Liikealalta. Pankinjohtaja Antti Puuhaara on irtisanoutunut nykyisestä toimestaan ryhtyäkseen graafillisen yhtiön 'Kuvan' toimitusjohtajaksi. Hra Puuhaara astuu heti virkaansa.
Antti katseli uutista puolelta jos toiseltakin, piti lehteä kauempana ja lähempänä silmiään sekä nautti sanomattomasti huomiosta, minkä se epäilemättä kaikissa liikemies-piireissä, mutta myöskin koko Helsingissä herättäisi. Useimmille tulisi se varmaan yllätyksenä niinkuin pommi, eikä vähimmän suinkaan tuon yhtiön velkojille, joista monet jo luultavasti olivat suuriinkin tappioihin valmistuneet.
Hän kyllä osaisi heidät lohduttaa! Ja hän näyttäisi kyllä jo huomisesta päivästä saakka olevansa oikea mies paikallaan.
Juuri työtä hän tunsikin kaipaavansa, vapaata, itsenäistä työtä, joka jännittäisi kaikki hänen hengenvoimansa eikä jättäisi hänelle joutoaikaa enempää kuin mitä uneen ja tarpeelliseen terveydenhoitoon oli välttämätöntä. Heti pankista erottuaan hän oli tuntenut ikäänkuin suuremman edesvastuun-tunteen ja itsesäilytysvietin paisuttavan poveaan. Pankki oli ollut, kuten vielä enemmän ehkä avioliitto, toki jonkinlainen korkkivyö, jonkinlainen tuki ja suojaava aita hänelle, jonka varassa aina voi pysyä pystyssä ja pinnalla, omia voimiaan paljon ollenkaan rasittamatta. Nyt oli toisin, nyt hän oli yksinomaan itsensä varassa, nyt olisi hän auttamattomasti mennyttä miestä, jos hänen jalkansa livettäisi tai kätensä herpautuisi. Nyt oli varustauduttava ensi kerran täydellä todella elämäntaisteluun, nyt oli hoidettava terveyttään ja työkykyään, ainoata pääomaa, mikä hänellä oli tässä maailmassa.
Olihan hän kerran ennenkin vain samalla pääomalla alottanut. Mutta hän oli ollut nuori silloin, alle kahdenkymmenen ja valmis mitä puutteita ja itsekieltäymyksiä hyvänsä kärsimään toivotun päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt hän oli jo keski-ikäinen mies ja tottunut mukavaan, huolettomaan elämään. Olisiko hänellä tarmoa alkaa vielä kerran alusta ja käydä jälleen vanhalla voimalla aurankurkeen?
Antti ojensi käsivarsiaan itsetietoisesti. Hän lepäsi vielä vuoteessaan, mutta tuli paloi jo uunissa, talvinen aurinko paistoi sisälle ikkunasta, ja hänen suuri makuuhuoneensa, joka häneen oli niin usein kylmältä ja kolkolta vaikuttanut, tuntui nyt ensi kerran pitkien aikojen perästä ympäröivän hänet ystävällisyyden ja kodikkaisuuden turvallisella ilmakehällä. Hän oli viettänyt eilisen illan, samoin kuin joulu-aatonkin rouva Sorvin luona, mutta lähtenyt jo ennen keski-yötä sieltä ja mennyt heti nukkumaan. Siksi tunsikin hän nyt itsensä oikein levänneeksi mieheksi, mikään ei hänen mieltään painostanut, ei naiset eikä raha-asiat, jotka viime syksynä olivat häntä niin usein valvottaneet. Hän oli, toisin sanoen, onnellinen mies kiireestä kantapäähän.
Tässä mielentilassa sopi hänen sentään hyvin kumpiakin ajatella.
Mitä naisiin tuli, oli hänen suhteensa rouva Sorviin nykyään mitä parhain, huolimatta hänen pienistä syrjähypyistään, jotka hänen oli vähällä vaivalla onnistunut selittää tyydyttävästi. Mikäli hän oli ollut huomaavinaan, uskoi rouva Sorvi aivan sokeasti häneen ja rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, jonka vuoksi hän jo usein oli tavannut itsensä tuumimasta mennä hänen kanssaan oikeaan lailliseen avioliittoon. Siitä esti häntä kuitenkin taas hänen suhteensa Bettyyn, johon tosin ei ollut heidän viime tapaamisensa jälkeen mitään asiallista jatkoa tullut, mutta joka juuri siitä syystä askarrutti sitä enemmän hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustaan. Kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut tänä aikana nähnyt koko tyttöä, vain kerran sattumalta kadulla tavannut, jolloin tämä oli hymysuin kiittänyt häntä kirjeestä sekä kukkasista ja Antti eräistä kauniista muistoista, jotka hän oli säilyttävä sydämensä syvimmässä. Näin he olivat jälleen nauraen ja ilkamoiden eronneet, eikä Antti, jos olisi kysytty häneltä, olisi vielä tälläkään hetkellä voinut vastata, oliko hänen otettava asia leikin päältä vai totisesti. Hän olikin siihen nähden päättänyt antaa ajan kulua ja odottaa sopivaa tilaisuutta...
Mutta hänen ajatuksensa lähtivät jälleen liitelemään niitä latuja, joiden päästä hänen kovan lapsuutensa ja ankaran puutteenalaisen nuoruutensa kohisevat korpimetsät ystävällisine, vilkkuvine mökinvaloineen häämöttivät. Ne sointuivat tällä kertaa parhaiten yhteen hänen yleisen mielentilansa kanssa.
Hänen isänsä oli köyhä räätäli Korsosta, hänen äitinsä torpparin tytär samalta paikkakunnalta. Kouluun ne kuitenkin olivat hänet toimittaneet, ensin kansakouluun, sitten jo pääkaupungin oppikouluun. Kovaa oli hänen koulunkäyntinsä ollut, nähnyt oli hän usein suoranaista nälkääkin, asunut Sörnääsissä pihanperällä, saaden kotoaan hiukan kuivaa ruokaa, mutta pitäen itse jo alaluokilta saakka huolta särpimestään ja muista tarpeistaan. Niin oli hänestä vihdoin tullut ylioppilas. Jo samana kesänä hän oli saanut omasta mielestään ruhtinaallisen paikan ja palkan eräässä sanomalehdessä, kiivennyt siitä vähitellen lehden aputoimittajaksi, lueskellut siinä sivussa ja suorittanut kandidaattinsa. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut suinkaan ollut jäädä sanomalehden toimittajaksi tai ruveta vähäpalkkaisia tuntiopettajan tai kollegan virkoja etsimään. Hänen halunsa paloi liikealalle. Hän tahtoi tulla rikkaaksi ja ansaita rahaa, sillä hän oli kärsinyt poikavuosinaan aivan liian paljon köyhyydestään. Niin oli hän ottanut lainan, johon hän oli saanut eräitä lehden johtokunnan jäseniä takuusen, matkustanut Saksaan ja suorittanut siellä kurssin eräässä kauppa-korkeakoulussa. Tutkittuaan siellä vielä jonkun aikaa nykyaikaisia liiketapoja ja harjoiteltuaan vuoden eräässä englantilaisessa pankissa, hän oli palannut kotiin ja tehnyt heti pari onnistunutta talonkauppaa, joilla hän oli voittanut kymmeniä tuhansia. Kun hän samalla oli tehnyt itsensä tunnetuksi myös teoreetikkona kirjoittelemalla ulkomailta ammattilehteen ja myös jokapäiväisten sanomalehtien kauppa-osastoihin, ei hänen tiensä ollut enää ollut siitä pitkä pankkiherraksi.
Ja nyt hänen jälleen olisi pakko uuteen alaan tutustua! Mutta hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei hän siinäkin onnistuisi. Kaikki alat olivat siihen nähden samanlaiset hänen mielestään, että ne vaativat vain hiukan tervettä järkeä ja tarmoa sitä käyttämään. Pahempi oli tuon tarvittavan liike-pääoman laita...
Antti hymyili voitollisesti. Mitä hullua! Mitä hän tässä oikeastaan hassuttelikaan, että hänen jälleen olisi alusta alotettava ja jälleen uusi yhteiskunnallinen kilpatantereensa pala palalta vallattava? Olihan hänellä nimi! Olihan hänellä koko Helsinki täynnä vaikutusvaltaisia tuttavuuksia. Toista se oli siihen aikaan...
Ovikello helähti. Piika kuului menevän avaamaan ja ilmoittavan, ettei herraa vielä voinut tavata, mutta ehkä tuntia myöhemmin.
– Nukkuuko hän? kysyttiin.
– Ei, mutta hän on vielä vuoteessaan.
– Se ei mitään tee! Minä menen sisälle.
Antti oli jo tuntenut ystävänsä Soisalon äänen ja huusi hilpeästi 'tervetulemaan!' hänelle. Soisalo tulikin siinä samassa ja istui hänen keinutuoliinsa.
– Hei! Sinähän olet luopunut pankista? sanoi hän. Ja olet jaksanut sen pitää niin salassa, että minäkin sain vasta lukea sanomalehdestä.
– Minulla on ollut omat syyni siihen, hymyili Antti.
– Ja ottanut niskoillesi tuon kaatuvatautisen liikkeen, josta minä vielä eilen en olisi maksanut huutokauppa-hintaakaan. Mutta nykyoloissa: mistä saa ostaa sen osakkeita?
– Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.
– Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain, miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin...?
– Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.
Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.
– Todella?
– Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen hulluttelemaan?
Soisalo sytytti savukkeen.
– Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni, että sinulla on ollut omat laskelmasi.
– Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut hajamieliseksi.
Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle:
– Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, et sinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni! Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi. Hyvästi!
– Menetkö jo?
– Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista toimittamista... Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät... Mutta päivällistä me voimme syödä yksissä.
– Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin aamiaista kotona.
– Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan sinua uuteen asemaasi.
Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea ystäväni!
Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän jälleen ovikellon helähtävän.
– Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan. Minä en ole kotona kenellekään.
Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.
Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenyt Hannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta... Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia, heleitä lasten-ääniä.
– Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa odottaa.
Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset ... niidenhän täytyi olla hänen omiaan...!
Aivan oikein, siinä oli Elna, hiukan laihtuneena ja ulkomaalaistuneena, mutta muuten terveenä ja hyvinvoivana, vieläpä nuortuneena entisestään. Ja siinä olivat hänen lapsensa, Jukka ja Inka, jotka jo hälisivät hänen ympärillään ja pyrkivät hänen käsivarsilleen kapuamaan.
Heitäkään ei Antti ollut nähnyt siitä kohtalokkaasta syyskuun illasta saakka kuin he äitinsä kanssa olivat jättäneet talon.
Hän otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitten toisen, suuteli heitä ja kääntyi vasta senjälkeen heidän äitinsä puoleen, joka vaieten oli ovensuuhun pysähtynyt.
– Tervetulemaan, lausui hän kylmästi ja virallisesti, sillä hän muisti vihollisen kanssa puhuvansa. Olethan palannut ulkomailta.
– Jo jouluksi, vastasi Elna hiljaisesti. Arvelin, ettet panisi ehkä pahaksi, jos tulisimme sinulle onnellista uutta vuotta toivottamaan.
– Se on totta, lausui Antti painokkaasti. Myöskin minä pyydän toivottaa sinulle joka suhteessa onnellista uuttavuotta.
He kattelivat ja katsoivat suoraan silmiin toisiaan. Elnan katse hämärtyi, hän käänsi päänsä pois ja sai äkkiä jotakin kiireellistä hommaa hattuneulansa kanssa.
Hän on muuttunut! ajatteli Antti. Hän on käynyt ikäänkuin naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi. Mutta onko hän muuttunut todellakin? Kenties se on vain joku uusi temppu, jota hän tahtoo käyttää houkutellakseen minut itselleen hyvin edulliseen? Timeo Danaos... Täytyy olla varuillaan, aina varuillaan sen naisen suhteen...
– Etkö riisu? hän kysyi tyynesti. Pyydän, että olet kuin kotonasi.
Vasta sen sanottuaan huomasi Antti, mikä verinen iva voi piillä hänen sanoissaan. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut loukata tuota naista, kaikkein vähimmän muistuttaa häntä mistään entisestä. Heidän suhteensa, mikäli he maailmassa toisiaan tapaisivat, täytyi hänen mielestään olla yksinomaan moitteeton, virallinen ja täsmällinen. Omasta puolestaan hän oli valmis kaikki loukkaukset ja karsimansa vääryydet unohtamaan ja kaikkein mieluimmin ollut sekä antamatta että saamatta mitään uusia vaikutuksia. Jos ei tuo nainen sitä itsestään ymmärtäisi, täytyi häntä siitä huomauttaa.
Hän auttoi Elnan päältä ja ohjasi saliin hänet. Lapset olivat ehtineet jo heidän edelleen, juosseet keittiöön Hannan luo, aukoneet kylpyhuoneen ja säiliöiden ovia, tehneet remuisan toivioretken kautta kaikkien huoneiden ja päätyneet vihdoin lastenkamariin, johon Antti ei ollut astunut jalallaan heidän lähtönsä jälkeen. Erinomainen Hanna oli kuitenkin pitänyt kaikki siistinä ja tomuttomana.
– Tietysti te syötte täällä aamiaista? kysyi Antti.
Elna nyykäytti päätään myöntävästi ja hajamielisesti. Kaikesta päättäen teki entisen kodin näkeminen syvän ja järkyttävän vaikutuksen häneen. Mutta Antti ei vieläkään ollut varma, teeskentelikö tuo nainen vai ei. Hän oli kerran tullut tuntemaan tiikerin kynnet ja epäili nyt petoa sen pehmeimmässä, suloisimmassa levossakin.
Antti painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksen Hannalle, joka hymyilevänä ja onnellisena kiirehti sitä täyttämään. Sitten seurasi hän lasten kutsua, jotka olivat vanhat leikkinurkkansa keksineet ja vaativat nyt isää omiin päähänpistoihinsa osaa ottamaan.
Myöskin Elna ilmestyi ennen pitkää kynnykselle.
Mutta hän ei ollut seisonut siinä montakaan sekuntia, ennen kuin hän kalpeni, horjahti ja olisi kaatunut, ellei hän olisi saanut tukea pihtipielestä. Antin täytyi rientää häntä auttamaan.
– Ei minun olisi pitänyt tulla tänne, hän sanoi puoli-ääneen, painaen tuskallisesti sydäntään. Ei tänne, ei tänne!
Antti johdatti hänet istumaan ja toi lasin vettä hänelle. Elna tyyntyi vähitellen. Sitten alkoivat he virallisesti ja rauhallisesti jutella heidän välisistä käytännöllisistä asioistaan.
Oli sovittu silloin syksyllä, että heidän irtaimistonsa jaettaisiin tasan heidän välillään, siten nimittäin, että kumpikin ottaisi omansa, minkä oli tuonut taloon, vaikka kaikki saisi toistaiseksi tai siihen saakka kuin Elna ulkomailta palajaisi jäädä entiselleen. Nyt ilmoitti hän vuokranneensa oman huoneustonsa Katajanokalla ja kysyi, olisiko Antilla mitään sitä vastaan, että hän vähitellen rupeisi siirtämään täältä sinne kapineitaan.
Luonnollisesti ei Antilla voinut olla mitään sitä vastaan. Olihan se kaikin puolin välipuheen mukaista eikä hänellekään ollut mikään ilo elää vieraiden huonekalujen välissä täällä.
– Vieraiden? kysyi Elna, kohottaen nuhtelevan, enkelimäisen katseen häneen.
– Juuri niin, vastasi Antti. Ne kävivät minulle vieraiksi sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt täältä.
– Ja minä? kysyi Elna vielä hiljaisesti. Vaikutanko minäkin vieraalta sinuun?
– Pyydän, että vältämme kaikkia tunneasioita, vastasi Antti. Me emme kuitenkaan voisi tyynesti keskustella niistä.
– Olet ehkä oikeassa, myönsi Elna alistuvasti.
Kaikki kävi sitten erinomaisesti siihen saakka kuin vieraiden oli lähdettävä. Aamiainen oli maukas, lapset reippaita ja älykkäitä, Elna hiukan alakuloinen, Antti sitä puheliaampi ja pirteämpi. Mutta kun he kaikki olivat sitten eteisessä ja lapset jo oven ulkopuolelle ehtineet, lankesi Elna äkkiä Antin kaulaan ja purskahti hillittömästi itkemään:
– Antti! sai hän vain soperretuksi kesken kyyneltensä. Antti!
Antti ei vastannut mitään, vaan koetti hellävaroin irroittaa kaulastaan hänen käsivarsiaan.
– Antti! parahti Elna vielä kerran. Minä juoksen järveen, ellen saa jäädä sinun luoksesi, ijäisesti sinun luoksesi!
Nyt uskoi Antti. Mutta hänen sydämensä pysyi kylmänä, jääkylmänä. Jospa tuo hellyys olisi tullut hänen osakseen joskus ennen! Silloin se varmaan olisi tehnyt tärisyttävän vaikutuksen häneen. Olihan tietysti nytkin, liikuttavaa, että Elna, hänen kova, järkevä, viileä Elnansa itki. Mutta se oli vain hermovaikutus. Hän ei tuntenut pienimmänkään henkilökohtaisen hellyyden oireen nousevan sydämestään, ainoastaan jonkun verran ylimalkaista, yleis-inhimillistä sääliä ja myötätuntoa.
– Eihän se voi käydä päinsä, sanoi hän tyynnyttävästi kuin lapselle. Ethän sinä missään tapauksessa voi tänne jäädä, sillä onhan nyt kaikki ohitse.
Elna pyyhki kyyneleensä ja poistui vitkalleen.
Antti hengähti helpotuksesta ja astui takaisin saliin, avasi ikkunan ja veti keuhkojen täydeltä raikasta, päivänpaisteista talvi-ilmaa. Niin todellakin! Kaikki entinen oli ohitse, uusi terveempi ja voimakkaampi ajanjakso alkamassa...
16.
Ensimmäisestä arkipäivästä, saakka ahkeroi Antti sitten O. Y. 'Kuvan' konttoripöydän ääressä. Ja sietikin ahkeroida, sillä liikkeentila oli huonompi kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, kirjanpito hutiloitu ja kaikki asiat niin epäjärjestyksessä kuin ne saattoivat olla huolimattoman toimitusjohtajan jäljeltä, joka hänkin jo monta kuukautta oli ollut teillä tietymättömillä. Vaikeinta oli kuitenkin välttämättömän liikepääoman hankkiminen. Yhtiöllä itsellään ei ollut luottoa nimeksikään, täytyi turvautua yksityisiin, hankkia takuita ja varatakuita, tunnusteita, ja vastatunnusteita. Monta kertaa näytti jo siltä kuin ei mikään auttaisi, kuin joku laina tai vekseli välttämättä lankeaisi ja koko yhtiö jo seuraavana päivänä romahtaisi. Mutta Antti teki ihmeitä. Hän juoksi, hän puuhasi, hän käytti puhelinta ja ihmiset luottivat häneen, sillä olihan hän tunnettu pankkikyky ja hän osasi esittää asiansa sekä vakaumuksella että innostuksella. Mahdollisesti teki myös kamreeri Jäkälän nimi vaikutuksensa. Pääasia oli, että hän loi rahaa kuin tyhjästä, aikana, jolloin paljon vakavaraisempienkin liikkeiden täytyi yleisen rahapulan vuoksi lyödä kintaat pöytään, yhtiön sopimukset lunastettiin päivälleen ja liikkeen menekki kasvoi muutamassa kuukaudessa suuremmaksi kuin mitä se oli ollut sen ensimmäisinä, raharikkaina loistoaikoinakaan.
Ukko Jäkälä ei antanut penniäkään, yhtä vähän kuin hän pisti nimeään mihinkään yhtiön papereihin. Hän katsoi tehneensä jo enemmän kuin kyllin hankkiessaan nuo sata osaketta.
Omansa ja Soisalon luoton oli Antti heti alussa käyttänyt loppuun, olipa pantannut vielä erääseen pankkiin joukon ystävänsä hänelle ojentamia talo-osakkeita.
Hänen oma pankkinsa pysyi vain entisellä nyrpeällä kannallaan. Siinähän ne yhtiön entiset sitoumukset pääasiallisesti olivatkin, ja vaikka he näkivät, että niistä toinen toisensa perästä suoritettiin, he eivät suostuneet vähimpiinkään myönnytyksiin, ei edes vekselilyhennyksiin. Tuo kävi usein kovasti Antin sapelle ja hän mainitsi kerran ystävälleen Soisalolle siitä.
– Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat nähdä toisenlaista kohtelua.
– Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa tuikahtanut.
– Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.
Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.
Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.
Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.
– Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara? Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä...
Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.
Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi yksinkertaisesti:
– Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?
– Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi, että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.
– Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös. Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä jäähyväisiksi.
– No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni...
Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta...
Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:
– Minulla on se kunnia.
– Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa saavani nähdä teidät vieraanani?
Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.
Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat jälkimmäiseen.
Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli 'pieniksi' nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli pitkä keskustelu.
Hän tahtoi vihdoinkin saada selville suhteensa tuohon naiseen tai ainakin tietää, oliko hänellä suhdetta tähän ollenkaan. Betty torjui ensin nauraen kaikki Antin yritykset siihen suuntaan, mutta kun ei tämä hellittänyt, kävi hän vihdoin jonkun verran vakavammaksi ja tarkkaavaisemmaksi.
– Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi hän, kohottaen Anttia kohden viattomat, taivaansiniset silmäteränsä.
– Tarkoitan vain, että joku selitys meidän välillämme ei ehkä olisi aivan poissa paikaltaan, vastasi Antti.
– Omasta puolestani minä en näe mitään syytä siihen.
Antti kokosi ajatuksiaan. Tuon tytön kanssa ei nähtävästi näillä keinoin voinut päästä puuhun, ei petäjään. Täytyi käyttää tepsivämpiä, täytyi mennä suoraan asian ytimeen...
– Ettekö? Ettekö todellakaan? kysyi hän, koettaen turhaan etsiä Bettyn katsetta tämän jälleen maahanluotujen silmäluomien alta. Ette tuon yöllisen hetkenkään vuoksi, jonka vietitte minun luonani?
– Oh, hymyili tyttö. Sehän oli vain hetkinen.
– Mutta ... mutta, sammalsi Antti avuttomana. Mutta ... minähän viettelin teidät!
Betty purskahti kaikuvaan nauruun.
– Suokaa anteeksi, koki hän naurunsa keskeltä sopertaa, suokaa tuhannesti anteeksi. Ja minä kun luulin, että minä olin teidät vietellyt!...
Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.
– Te olette oikeassa, sanoi hän.
Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin häntä.
– Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.
Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.
– Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.
– Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana...
– Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.
– Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti... Mutta jos rakastaisinkin teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.
– Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.
– Epäilemättä ei ... mikäli te nimittäin äskeisellä puheellanne tarkoititte avioliittoa.
– No niin, minä tarkoitin avioliittoa.
– Se tuottaa kunniaa teidän jalolle luonteellenne, lausui tyttö ilkamoiden. No niin, minä vapautan teidät viettelijän avioliitto-velvollisuudesta.
– Betty! sanoi Antti nuhtelevasti.
– Ja pyydän myös itselleni samaa vapautusta! lisäsi Betty nauraen ja yritti juosta pois.
Mutta Antti piti vielä kädestä kiinni häntä.
– Sanokaa minulle vielä yksi asia, pyysi hän, vain yksi, ennen kuin kuljemme kumpikin omalle tahollemme.
– Vaikka sata, naljaili tyttö. Kysykää!
– Miksi te tulitte minun luokseni, kun teidän tunteenne minua kohtaan eivät olleet kerran sen vakavammat?
Betty mietti hetken.
– Se huvitti minua, sanoi hän sitten yksinkertaisesti. Eikö teidän praktiikassanne ole koskaan tapahtunut, että olette ottanut naisen joksikin yöhetkeksi mitään niinsanottuja syvempiä tunteita häntä kohtaan tuntematta?
Antti päästi hänen kätensä siinä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli todellakin sydämeen saakka loukkaantunut.
Olihan tuo tyttö verrannut häntä huvinaiseen, jonka kanssa on hauska herkutella yksi yö, mutta josta ei sen koommin tahdota tietää tuon enempää! Todellakin imartelevaa hänelle, Antille. Mutta epäilemättä hän oli hyvin ansainnut tämänkin katkeran ojennuksen, sillä muuten hän ei arvattavasti olisi koskaan parantunut miljonahoureistaan.
Näin miettien nousi hän Bettyn huoneen nurkasta, jossa heidän selittäytymisensä oli tapahtunut ja siirtyi muiden vieraiden joukkoon, missä heidän poissa-olonsa ei ollut herättänyt vähintäkään huomiota. Soisalo yksin oli pannut merkille sen.
– Noh? kysyi Soisalo, tyrkäten hiljaa kylkeen häntä. Kuinka käy?
– Minkä? kysyi Antti vastaan happamesti.
– Tietysti sinun naimapuuhiesi, lausui toinen. Tuleeko niistä mitään?
– Saa nähdä, virkkoi Antti nyreästi. Oletpa sinä utelias.
– Minulla on omat syyni siihen, kuiskasi Soisalo salaperäisesti. Laitakin, että tulemme langoiksi!
– Häh? kysyi Antti silmät ymmyrkäisinä.
– Saatpahan kuulla vielä tänä iltana, muhoili Soisalo. Kihlauksemme julkaistaan illallispöydässä.
– Kihlauksesi? Kenen?... Bettyn kanssa?
– Eipä suinkaan, nauroi Soisalo, silloinhan meidän olisikin vaikea päästä langoiksi. Margit on hänen nimensä. Meillä on jo kauan ollut vähän niinkuin vispilänkauppaa keskenämme.
Antti oli kuin pilvistä pudonnut. Sepä uutinen vasta!
– Onneksi olkoon! sai hän vihdoin esille soperretuksi. Oletpa sinä voinut salaisuutesi säilyttää, kun ei edes minulla ole ollut siitä aavistustakaan.
– Salaisuus salaisuudesta! hymyili Soisalo. Etpä sinäkään tuosta paikanmuutoksestasi minulle liikoja laverrellut.
Illallispöydässä nousi ylös todellakin talon isäntä täysi shampanjalasi kädessä ja julisti, että hänellä oli ilo ilmoittaa vanhimman tyttärensä Margitin kihlaus pankinjohtaja Soisalon kanssa.
Alkoi yleinen onnittelu ja kilistäminen. Kaikki naimattomat nuoret miehet tunsivat kalvavaa kateutta tuota miekkoista kohtaan, joka niin sievästi oli miljonan ja vielä sen lisäksi täydellisen kaunottaren itselleen napannut ynnä yhdellä iskulla astunut yhteiskunnan määräävien arvohenkilöiden joukkoon. Naiset puolestaan, sekä naidut että naimattomat, katselivat Soisaloa entistä suuremmalla mielenkiinnolla ja tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että tyylikkäämpää miestä olisi Margit turhaan saanut Helsingin seurapiireistä etsiä... Kun hän sitäpaitsi oli hyvää sukua, ei asiata vastaan siitäkään kannalta voinut olla mitään muistuttamista.
Antti ei tuntenut tapauksen johdosta kateutta, yhtä vähän kuin erikoista tyytyväisyyttäkään. Hän totesi olevansa aivan poskeinen sen suhteen. Hän ei edes olisi voinut sanoa itselleen, pitikö hän sitä Soisalolle onnena vai onnettomuutena. Mutta jos se oli onni, ei hän todellakaan tiennyt ketään miestä, joka olisi paremmin ansainnut onnensa, ja sillä mielellä meni hänkin muiden mukana kilistämään nuoren parin kanssa.
17.
Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin siihen uhraamistaan pääomista.
Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia vuosia vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä O.Y. 'Kuvaan' siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan kauppahintaa O.Y. 'Kuvan' osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.
Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.
– Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra johtajaa siitä ajoissa luopumaan.
– Luopumaan? ihmetteli Antti. Miksi? Katsooko herra kamreeri, että liiaksi laajennamme liikettä vai...?
– En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on kuitenkin eräs niksi.
– Mikä niksi?
– Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett'ette liikaa tätä suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.
Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä, ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä mainitsematta.
Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?
Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.
He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. 'Kuvan', joka oli kannattava liike ja jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y. 'Kuvan' omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. 'Kuvan' osakkaat, jotka olivat ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa korkeammasta hinnasta.
Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen pankkinsa pääjohtajan, tuon "vuorenvanhuksen", joka juuri oli mestari moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia häviämään.
Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin "vuorenvanhuksen". Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti, ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu, jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen. Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut hänelle.
Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. 'Kuvan' puolesta virallisiin keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon ostamisesta.
Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut, joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä, ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi kevättalveksi oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut kaiken aikansa parempaan.
Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla, että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle. Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen, tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.
Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena päivänä kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa...
Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen mustaamisekseen.
Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.
Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt, ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata yli nimellisarvon.
Tässä pettivät hänen laskelmansa.
Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet, äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä, että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon kärsimään.
Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.
18.
Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin Pohjois-Esplanadia astelemaan.
Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä. Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen, hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä uskossa koko omaisuutensa?
Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän, tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk'ei hän sentään niinkään pahaksi panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.
Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen yhtiökokoukseen.
Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä tarvitsivat niitä?
Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?
Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.
Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen kamppailuun.
Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä. Tällä kertaa oli pääasia, ett'eivät hänen vihollisensa päässeet ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen yhteiskunnalliselle hautakummulleen.
Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin, Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.
– Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.
– Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.
Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata omaa sisällistä liikutustaan pidättää.
Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan jobinviesteineni.
Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.
– Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme johonkin.
– Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.
– Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.
– Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!
– Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.
Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.
– Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.
Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.
He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa. Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.
– Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.
– Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.
– Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.
Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut ystävässään.
Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.
Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta myöhempään.
– Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana ikäviä uutisia.
– Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä nopeasti!
– Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.
– No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin...?
– Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.
– Jumalan kiitos! Vainko se!
Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi huvitettuna ystäväänsä.
– Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.
Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.
– Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.
– Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.
– Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.
Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y. 'Kuvan' osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta kuulumaan.
Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui. Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä, joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin, jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli äyräittensä...
– On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti. Menenkö ja otan selvän siitä?
Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.
– Mutta...? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä. Onhan siellä tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani...
– Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.
Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut jonkun uuden maailman-ennätyksen.
Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös heidän huoneensa ovi.
– Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.
Se olikin vain tarjoilija.
– Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä, herrat eivät ole kuulleet ehkä...
Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin oli tullutkin.
Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi kouristuksentapaisestl sitä.
– Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi tyrmistyneenä. Valoa!
Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.
– Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää. Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?
Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä, ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.
– Lue! sanoi hän lyhyesti.
Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea kasvoiltaan.
Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä pimenivät.
Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida, mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.
Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.
19.
– Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla äänellä. Jatka!
– Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja se on totta siis?
– Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä kammottavalla äänenpainollaan.
– Ei kaikki, mutta tämä ... onko tämä totta? kysyi Antti raskaasti lisälehteä kädessään osoittaen. Onko hän syypää?
– Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja täsmällisesti.
Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.
Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana? Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden tunnetta koko yhteiskuntaan.
– Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin ampunut itseni kuin elävältä antautunut.
– Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin häntä itseään säälin minä hänen perhettään.
– Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.
Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!...
Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.
– Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.
Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.
Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.
– Viinaa ja olutta! käski Antti.
– Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa ... te tiedätte, minun merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.
– Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta samantekevä!
Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.
– Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden ainoan kerran!
He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.
Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.
– Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!
Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.
– Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet, jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan...
Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua... Tuo mies kiitti vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!...
He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa, mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin hirvittävän kolauksen kestämään.
Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.
– Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä kerran kiitos hyvästä toveruudesta.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.
– Ethän...? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio...?
Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa paljastettu.
– Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä sen täytyy tapahtua.
– Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin sinä pelastit minut.
– Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt lukossa, umpilukossa.
– Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta, ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.
– Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä suorana ja kilpi puhtaana ... sinne ... tyhjyyteen...
– Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!
– Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä on minun rajani.
Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.
– Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin harkitusti.
– Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti voimattomasti.
Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.
– Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta...
– Pyydä sataa! virkahti Antti.
– Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi, että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni. Lupaatko?
– Lupaan, vastasi Antti.
Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään tekemistä.
– Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei minua ole enää olemassa.
– Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.
Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä olennostaan!
Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi murhaavan aseen kohti ohimoaan.
Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?
Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa maan pinnalla toimittamista.
Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.
Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi...
20.
Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen aamun valkenemista.
Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten, jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä erämaassa oli oikeastaan tekemistä.
Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä. Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.
Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä. Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan. Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti pistäytyi sinne.
Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla, ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko kaupungin kuohuksiin.
Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.
Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.
Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia, mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli auttamattomasti ohitse...
Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi. Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.
Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi, jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen, sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi kiinnittänyt kaikkien ajatukset.
Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen. Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.
– Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa sinua?
– Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään, ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.
Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.
Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.
– Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.
– Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.
– Kuinka suuri?
– Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään uudistuksiin minun nimelläni.
– Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.
– En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja tuolia.
– Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?
– Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun, voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.
Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean taistelun sydämessään.
Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi viidensadan markan seteliä ja sanoi:
– Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.
– Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?
– Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.
Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi ovikello.
Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.
Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:
– Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!
Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti huomannut siinä mitään ihmeellistä.
Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty 2,500 mkan kassavaillingista.
Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.
Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä ystävistään, siirtyi etäisempiin, käytti jo lopuksi osotekalenteriakin entisiä hyvänpäivän tuttuja mieleen muistutellakseen. Kaikki turhaan! Yhdeltä hän sai sata, toiselta viisikymmentä markkaa, mutta siihen se loppuikin kuin seinään. Haukattuaan Kappelissa pari voileipää hän alotti uudelleen.
Nyt koetti hän vippailla jo kadullakin. Missä hän vain tuttavan näki, syöksyi hän sitä kohden hiki päässä, silmät harallaan ja kaikkea muuta kuin luottamusta herättävän näköisenä. Luonnollisesti sai hän kiellon kiellon perästä. Mutta se vain kannusti, se vain kiihdytti häntä hänen hurjassa, järjettömässä ajojahdissaan.
Eräässä kadunkulmauksessa hän oli äjähtää yhteen erään pitkän, hilpeän näköisen miesheiskaleen kanssa, jonka hän suurimmalla hämmästyksellä tunsi langokseen Kivimäeksi.
– Ohoh! ennätti hän vain sanoa.
– Mihin kiire? kysyi toinen nauraen. Terveisiä Parisista!
– Parisista? ihmetteli Antti. Etkö sinä siis ole Etelä-Amerikassa ollutkaan?
– Kaikkea muuta! hihitti Kivimäki. Parisissa minä olen kaiken aikaa ollut! Et usko, kuinka hauskaa olen pitänyt. Lentänytkin olen.
– Ettes pudonnut edes! ähkäisi Antti harmissaan, muistaen samalla niitä vahinkoja, joita hän oli tuon juukelin vuoksi joutunut kärsimään.
– Olin jättänyt kaikki jumalan haltuun, virkkoi Kivimäki iloisesti, vaikka hän ei nähtävästi sallinut syntisen kuolemaa. Mutta tunnustaa täytyy, että minä hiukan sillä mielellä nousin tuohon kojeesen...
Antti katkaisi hyvin lyhyeen hänen sanatulvansa, katsoi suoraan silmiin häntä ja kysyi jyrkästi:
– Onko sinulla rahaa?
– Paljonko tarvitset?
– Kaksituhatta viisisataa!
Kivimäki vihelsi.
– Luuletko sinä, sanoi hän kylläkin vakuuttavasti, että minä niin vain olisin kotimaahan palannut, jos minulla vielä olisi ollut tuollainen summa taskussani?...
Hän siirsi keskustelun jälleen toisaalle ja rupesi tekemään laajalti selkoa uusista tulevaisuussuunnitelmistaan. Liikealalla hän aikoi pysyä, mutta ei itsenäisenä liikkenharjoittajana, vaan kaupparatsuna...
Antti keskeytti jälleen jyrkästi hänet.
– Siis sinulla ei ole rahaa? kysyi hän.
– Vain muutamia kymmeniä!
– Pulita ne tänne siinä silmänräpäyksessä! Ja mene sitten hiiden kattilaan!
Kivimäki aukaisi lompakkonsa ja luki eräitä kymmenen markan seteleitä Antin käteen.
– Saastanpa tämän viitosen sentään itselleni! sanoi hän veitikkamaisesti.
– Säästä! sanoi Antti. Ja hyvästi ijäksi!
Hyvä, ettei toki kaikkia vienyt, hymyili Kivimäki, hänen jälkeensä päätään nyykäyttäen. Jäihän minulle sentään vielä tänne pari sataa.
Jos sitä olisi ihmisellä tuommoinen luonto kuin tuolla Kivimäellä, ajatteli Antti, niin hätäkö sitten olisi tulla toimeen maailmassa!
Illan tullen hän oli nihki väsynyt eikä hänen asiansa ollut sen pitemmälle edistynyt. Ajatus rouva Sorvista, jonka samaan aikaan oli käytävä nukkumaan vanginsänkyyn, oli tehdä hulluksi hänet. Sen verran hän kuitenkin oli saanut rahaa, että hän voi ottaa hyvän hutikan sillä.
Mutta sitä ennen kävi hän hakemassa kotoaan revolverin.
Uusi tuuma oli syntynyt hänen sielussaan. Koska hän ei ollut saanut kokoon tarvittavia rahoja, hän ampuisi itsensä tänä yönä ja jättäisi jälkeensä kirjeen, jossa hän ottaisi kaiken syyn kassavaillingista omille niskoilleen. Se oli ainoa, mitä hän voi tehdä enää. Kuolleen sanaa uskottaisiin. Jos se olisi omiaan rouva Sorvin kohtaloa lievittämään, voisikin hän mennä maata tyynellä omallatunnolla.
Hän istui yksin ja tyhjensi whiskylasin toisensa perästä. Sitten kirjoitti hän kirjeen ja pisti sen huolellisesti palttoonsa taskuun. Sitten söi hän vankasti, joi päälle kahvia ja konjakkia ja otti vielä puolikkaan konjakkia mukaansa luontoaan karaistakseen. Hän lähti se taskussaan kaupungille harhailemaan ja joutui sattumalta kulkemaan erään valaistun ikkunan alitse, jonka hän heti muisti kuuluvan vanhan kamreeri Jäkälän huoneustoon.
Mitä jos kävisimme katsomassa ukkelia? hymähti hän itsekseen. Varmaan on hän juuri laskemassa rahojaan.
Hän katsoi kelloaan. Eihän se ollut vielä kymmentäkään.
Hän aukaisi paraati-oven ja nousi ylös portaita oikeastaan ilman mitään erikoista tarkoitusta, vain huvin vuoksi, ja samalla asiattomalla mielellä painoi hän myöskin sähkökelloa. Ukko tuli itse hänelle avaamaan.
– Minun piikani näkyy livistäneen taas Esplanadiin soittoa kuulemaan, lausui hän oven raosta kuin anteeksi-pyytävästi. Kah, tekö se olette? Mikä tuottaa minulle kunnian?
Antti astui sisälle hiukan hämillään, sillä eihän hänellä oikeastaan mitään asiaa ollut. Mutta heti kun hän ukon työhuoneesen tultuaan näki jälleen edessään tuon kellahtaneen ihon, nuo siristelevät luppasilmät, nuo sarkastiset viivat suun pielissä, täytti sammumaton viha hänet tuota diabolista äijää kohtaan, joka oli niin petollisesti hänen suhteensa menetellyt. Kostoa, kostoa! Ja nyt oli hänellä housunsa taskussa myös tarpeellinen kosto-ase.
Jos hänen kerran itsensä täytyi kuolla tänä yönä, ei hänestä ollut mikään synti ottaa tuota vanhaa veijaria mukaansa helvettiin.
– Tulin kysymään, miksi kamreeri juuri ratkaisevalla hetkellä möi osakkeensa, kysyi hän uhkaavasti.
– Tietysti siksi, että sain korkean hinnan niistä, virkahti ukko olkapäitään kohauttaen.
– Paljonko yli nimellis-arvon? tiukkasi Antti.
– Koko joukon, muhoili ukko. Toivon, ettei siitä tullut teille mitään ikävyyksiä?
Vastauksen asemasta veti Antti revolverinsa ja ampui häntä suoraan ohimoon.
Ukko kaatui maahan sanaa sanomatta. Antti pisti revolverin taskuunsa, juoksi ulos, hyppäsi ensimmäiseen autoon ja käski ajaa pitkin Töölön tietä. Heti kaupungin ulkopuolelle päästyä ojensi Antti parikymmentä markkaa kuljettajalle:
– Ja nyt, anna mennä! sanoi hän.
– Mihin me ajamme? kysyi kuljettaja.
– Mihin hyvänsä! Pääasia, että joutuu. Mars!
Auto lähti kohona kierimään.
Antti istui perässä ja maisteli konjakkiaan. Vähäväliä hän ojensi aina uuden setelin kuljettajalle, vaatien tätä parantamaan vauhtia. Talot ja kylät lensivät heidän ohitseen. Kuljettaja, joka piti häntä tavallisena hutikkaisena herrasmiehenä, kääntyi vihdoin noin Korson aseman kohdalle tultuaan autonsa oikealle päästäkseen sitten takaisin Itäistä Viertotietä.
– Seis! huusi Antti äkkiä.
He olivat eräällä sillalla, joka vaikutti häneen kovin tutunomaiselta. Olihan tuossa virta ja koski, tuossa mylly, tuossa punainen mökki virran reunalla ja tuolla korkeammalla toisia suurempia taloja, kaikki himmeästi hämärtyvän, kultahohteisen kevät-yön kajossa kuvastuen. Suuri jumala! Olihan se hänen kotinsa. Olihan hän kerran syntynyt tässä, kiikkunut noilla kivillä, polskinut tuon kosken kuohuissa... Ja elivätköhän tuossa töllissä vielä hänen vanhempansa...!
– Aja! komensi hän ja ojensi uuden setelin kuljettajalle. Aja kuin hengen edestä!
Laukaus pamahti. Auton helvetillinen vauhti ja jyrinä esti äänen kuulumasta. Vasta kaupunkiin tultuaan huomasi kuljettaja kuollutta miestä kyyditsevänsä.
PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori
Romaani
(1915.)
1.
Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa, tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa, jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa. Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään, kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu vapausvaatimus ja yleinen mielipide.
Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman yksityis-elämän hiljaisuuteen.
Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet, puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella. Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli oikeutettu häneltä odottamaan?
Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
– Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
– Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti on hänessä synnynnäinen.
Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!
Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.
– Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.
Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle, joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.
Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.
Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön, yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.
Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa, ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli avaamaan.
Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu, vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.
Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.
Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut uskonnollisiin mietiskelyihin.
– Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.
Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään. Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista mullistavista ajatuksistaan.
Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä todellisena.
Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää tulevan siinä kummittelemaan.
Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä tietoisuudessa aateloinut.
Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla kirjaimilla:
PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori.
Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
2.
Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan vääristellyt.
Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori, joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista, vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä. Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä. Alikerta oli palvelusväkeä varten.
Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta itseään muille ihmisille ilmoitella.
Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä. Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin, eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn ja elämäntaisteluun.
Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi. Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada aikaan suuria maailmassa.
Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia, leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä voimistelua.
Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin aiheuttanut.
Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä pahenevan.
Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös. Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.
Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut hänelle lahjaksi Venäjältä.
Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä... Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse ratsastanut...
Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai, ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!
Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä, tuntematonta vihollista.
Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku selvästi hänen ovelleen!
– Kuka siellä?
– Minä se vain olen.
– Sisään!
Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.
– Hyvää yötä sitten.
– Hyvää yötä.
Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.
Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä kimmeltelevästä miekanterästä.
Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.
Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen povessaan?
Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.
Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä maailmankaikkeudessa!
Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen, järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin kokemusperäisiin tuloksiin.
Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.
Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään? Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
Hän nukahti näine mietteineen.
Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan. Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo keski-yötä osoittavan.
Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa... Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...
Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja koetteli tirkistää yön pimeyteen.
Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...
Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja perikadon.
Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen. Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri nyt tavata häntä.
Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen edelleen.
Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen oli täysin itsensä vallitsija.
Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli paras alistua välttämättömään!
Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.
Näissä mietteissä hän avasi portin.
– Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
– Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika kuulla heidän asiaansa.
Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton, josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä puhuttelemaan.
– Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti ja hiukan töykeästi kumartaen.
– Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo, samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä mahdollinen.
Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin hopeakannel kuulijan sydämessä:
– Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
– Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on tervetullut minun kattoni alle.
– Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan. Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...
Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
– Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio tunsi heti hänestä pitävänsä.
– Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?
Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen. Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen viittaustaan.
Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä herkullisemmaksi pyöristynyt.
Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ... huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin silmänsä ja katsoi talon isäntään.
Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin. Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi velvollisuudekseen alottaa.
– Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään, sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
– Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:
– Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
He nousivat kaikki ylös.
Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
– Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut. Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut tänne autollaan.
Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti ponnahtamassa.
– Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta? Mitä se merkitsee?
– Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää kotia. Nyt te tiedätte sen!
Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän kätensä hitaasti kulmilleen.
– Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun täytyy hetkinen koota ajatuksiani.
He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien silmänräpäysten synkkä vaitiolo.
Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä kengänkärkiään...
Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.
3.
Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko häntä muuten johonkin.
Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi päänpudistuksella.
– Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.
Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa autolleen jossakin katoksessa.
– Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?
Paavo Kontio hypähti ylös.
Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.
– Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen, ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.
– Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä? Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.
– Kyllä. Hyvää yötä siis!
Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.
Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui liikkumattomana takkavalkean edessä.
– Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki tunnustukseni!
– Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi. Kyllä, minä pidän paljon hänestä.
– Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?
– Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.
– Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio koneellisesti.
Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen tuijottamaan.
He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon emäntä!
Olihan se aivan käsittämätöntä.
– Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te sanotte, että teillä ei ole kotia enää?
– Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.
Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla tapaa.
– Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti hymähtäen.
– Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.
– Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana tapahtunut?
– Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein ymmärtämään.
– Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?
– Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.
– Mikä?
– Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.
– Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?
– Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.
– Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.
Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen permantoa kiertämään.
Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa. Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?
Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo, istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.
Näin kului pari tuokiota.
– Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.
– Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen luokseen.
– Ja tullut minun luokseni?
Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden huulten ympärille.
– Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.
– Mihin?
– Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän minulla ollut ketään läheisempää.
– Niinkö luulette?
– Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.
– Ja hän?
Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken oli hävinnyt.
Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.
– Pertti? Mitä hänestä?
– Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.
Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.
– Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?
– Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet, maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!
– Eipä kylläkään. Entäs sitten?
– Teidän serkkunne...
– Mieheni serkku, jos suvaitsette...
– No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa ... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te rakastutte...
– Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!
– Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan ilmaisemaan. Te...
– Minä en ole kaino?
– Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...
– Ahaa! Ja rohkaisen niitä?
– Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.
– Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!
Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä. Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.
– Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein syntinä ja häpeänä.
– Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?
– Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin, lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.
– Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?
– Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata teitä... Teidän miehenne...
– Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!
– Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo teihin kuin parempaan itseensä...
– Parempaan?
– Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...
– Nyt minä ymmärrän!
– Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...
– Kenties te sentään nyt liioittelette?
– Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn hedelmän hekuman teille...
– Ah! Siinä tapauksessa!
– Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen, siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin hänelle...
– Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?
– Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla jatkuvasti vilpistelijä.
– Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.
– Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman, piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...
– Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.
– Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen syleilemänä ja suutelemana...
– Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?
– Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...
– Oh!
– Hän pyytää, hän uhkaa teitä...
– Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?
– Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...
– Suuremmoista!
– Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.
– Jahah. Tämän yön siis?
– Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin mielipuolet...
– Niin! Niin!
– Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja herrat, jos suvaitsette.
Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.
– Ja huomenna?
– Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa, palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!
– Sen pituinen se, todellakin!
Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään, heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren kultarihma hopeaisessa yössä.
Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan naisen olentoa.
Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?
Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida, aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen tapaista?
Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.
– Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.
– Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.
Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.
Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä vaitiolo.
– Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.
– Eikö?
– Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.
– Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?
– Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille, että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.
Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen puhetoveriinsa.
Se teki vaikutuksen.
– Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.
– Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...
– Miksi hän ei mene naimisiin siis?
– Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu, että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.
Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.
– Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.
Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei olisi kuullut oikein.
– Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka ... mitä te tarkoitatte?
Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.
Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!
Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.
– Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne hänet tytärpuoleltanne.
Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.
– Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti soinnuttomasti.
– Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen... Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...
– Ei, ei...
– Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne, mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten säilyttää rakastajanne!
Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla merkitäkseen.
– Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!
Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.
Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli! Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!
Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja perikatoon!...
Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa alle polkiessaan.
Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.
Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin kalmantuuli hänen ohimoillaan?
Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?
Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?
Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään puolustaa?
Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!
Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!
Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.
Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.
– Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen. Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...
Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.
Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.
Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:
– Te ette saa, te ette saa...
– Mitä minä en saa?
– Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä! Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...
Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.
Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle... Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi äskeistä käytöstään.
Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.
Näin vierähti jälleen hetki pari.
Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.
– On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää yötä toisillemme.
Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.
– Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut antavanne kaikki anteeksi minulle.
Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.
– Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään, jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko? Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?
Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.
– No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken olitte minut kuoliaaksi naurattaa.
Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
– Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!
– Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten sanoisi suuren ihmisen arvoinen...
– Minä pyydän...
– Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?
– En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.
– Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!
Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?
Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:
– Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!
– Arvatkaa!
– En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.
– Uskoitteko te sitä todellakin?
– Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä...
– Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy kaiketi sitten se sanoa teille.
– Sanokaa!
Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen ... kumartui sitten hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:
– Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.
Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä, kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:
– Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.
Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.
4.
Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä kirjavuudessaan.
He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.
Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa, joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja kalpea ihonsa vielä lisäsivät.
Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen vuotta eilisestä nuorentunut.
Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös matkatoverilleen välittämättä.
– Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt oikein toalettia meidän kunniaksemme.
– Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen. Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin metsänpeto.
– Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette taikoja.
– Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa. Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin kaikista lainsäätäjistä.
– Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.
– No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti onnistumatta.
– Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa, yritti Sinikka-rouva siihen...
– Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät kattoni alla. Maljanne!
– Maljanne!
Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja taitava salaatinlaittaja...
– Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?
Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia, kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa sen valmistukseen.
– Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas, joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.
– Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.
– Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni "Koko maailm' iloit' mahtaa..."
– Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!
– Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi päärynää. Ne ovat tässä!
Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti huvittavan.
Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut nuorukainen!
Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään sangen salaperäiseltä.
– Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä, tähtitornista, on sangen kaunis näköala.
– Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan suupalan päärynästään.
– En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.
– Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole järkeänne sen enempi kadottanut!
– Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.
– Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva hurmaavimmalla hymyllään.
– En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta, vastasi Pajalan herra.
– Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.
– Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.
Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa. Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt, päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten, nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti, miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!
Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen aiheuttaneet.
– Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne, selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo Kontiolle, joka par'aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu muuta kuin emäntää.
– Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!
– Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin, että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.
– Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.
– Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.
– Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi kauneuden palveluksessa?
– Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton luonteeltaan.
– Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi muuttaa toiseen taloon.
– Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että perhe on yhteiskunnan perustus.
– Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide, lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.
– Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina morsiantaan, minun tytärpuoltani.
– Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio, kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä tekemään. Onko hän kaunis muuten?
– Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on uskollinen luonteeltaan.
– Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan lemmittynsä kauneudesta.
– Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän voi elää sitten?
– Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein, että hän joutuu naimisiin?
– Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi sydämellään..
– Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.
– Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!
– Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.
– Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt kammiossa! Kuka minut vapauttaa?
– Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.
– Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä. Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?
– Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan sopimattomiin perhesuhteisiin.
– Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä, mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.
Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.
– Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä. Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.
– Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän ei ole täällä?
– Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.
– Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...
– Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio vakavustuneena.
– Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.
– Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.
Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.
Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan ja nauroi juhlallisena.
– Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.
– Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.
– Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.
– Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.
– Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva käsiään taputtaen.
– Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin tuoda myös teidän kapsäkkinne.
– Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva säikähtyneen näköisenä.
– Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan herra.
Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.
– Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.
He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.
– Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.
– Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.
– Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!
– Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.
– Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti Sinikka-rouva levottomana.
– Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio. Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka tapauksessa minun vieraitani.
He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.
5.
Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.
– All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.
– Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.
Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana tutustumaan.
– Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan kuulleeni sitä.
– Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.
– Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän kuritushuoneelta.
– Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?
– Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.
– Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra, hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.
He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.
Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla... Ainoa laatuaan tuo Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja miehensä tytär olivat...
Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.
– Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.
– Anteeksi, että häiritsen...
Ovi aukeni varovaisesti.
Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen. Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan, vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.
Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni päänahkaan liimatuilta.
Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat, sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.
– Anteeksi, että häiritsen ... veljellä taitaa olla vieraita...?
Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko, hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä muuksi muuttamaan?
– Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi olemme tavanneet.
– Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän niinkuin vikaa sinussakin...
– Kunko olen maalle muuttanut?
– Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!
Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.
Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.
– Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.
– Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se kerran sokeakin kana jyvän löytämään...
Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle. Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin, pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis sisälle astumaan.
– Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi kuitenkin...
– Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio, ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!... He tahtoivat katsella vähän talon ympäryksiä.
– Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin linna ... vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä...
Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli! Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.
– Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi...
– Mitä sanoi? Kenestä?
– Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.
– Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös minun yksityinen mielipiteeni.
Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon. Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta varatuomaria hämille saattaneet.
Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian hyvin vanhan kuomakultansa.
Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.
– Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.
– Mistä?
– Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?
Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.
– En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.
– Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.
– Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis hänet?
– Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen rinnallaan puutarhaan...?
– Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta kukkavihkoa haaskannut hänelle.
– Rouva Sinikka?
– Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?
– Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?
– Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin sinäkin...
– He tulivat autolla?
– Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti kiinnittävän.
– Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri heidän tähtensä olen tullut tänne.
Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.
– Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?
– Niin. Heitä etsitään...
– Minä tiedän!
– Sinä tiedät?
– Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan palata enää. Pajalan herra...
– Niin. Mitä hänestä?
– Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko hänen miehensä jättänyt asian sinulle?
– Minulle? Asian? Minkä asian?
– Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.
– On jo tullut, tarkoitat sinä?
– Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit tavata heidät?
– En. Tulin tänne sinua tapaamaan.
– Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit tullut heidän tähtensä.
– Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.
– Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?
– Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen lainopillista keskustelua.
– Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?
– Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden kesken.
Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.
Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa. Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa mukaiseksi.
– Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!
– Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?
Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä ilmeellä tuijottamaan.
– Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin, että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.
– Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan ottamaan. Missä asiassa?
– Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...
– Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on huvittanut...
– Paeta sinun luoksesi?
– Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!
– Ei.
– Eikä lainvastaista?
– Ei.
– Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.
– Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?
– Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin todistuskappaleihin!
– Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?
– Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?
– Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!
– Täytyy?
– Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.
He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.
– No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle samantekevä.
Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.
– Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin! Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.
Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.
– Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle samantekevä?
– Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa. Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.
– Mikä?
– Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei! Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...
– Epäilemättä. Mutta...
– Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina. Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen, siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat, kuten ikimuistoinen Heine sanoo.
Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.
Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi, joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.
Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu. Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.
– Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh, enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?
Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.
Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.
– Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen miehensäkään.
– Sinä et siis vielä tiedä mitään?
– En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?
– On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.
Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.
– Kuollut? Milloin ja missä?
– Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.
Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.
Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.
– Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä väität siis...?
– Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.
– Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?
– Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole olemassa.
– Kyllä! On kolmas!
– Mikä?
Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti rystysillään:
– Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?
Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi tuskin kestää hänen katsettaan.
– Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi välttelevästi.
– Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.
– Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle johtopäätöksissäsi.
Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.
Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.
Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
– Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen ystäväänsä.
– Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että tällaisissa tapauksissa ei valehdella.
Mutta tässä on sanomalehti!
Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan osoittaen. – Tuossa! Lue!
– Missä?
Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:
– Äkillinen kuolemantapaus...
Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin. Mutta se riitti tällä kertaa.
– Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo Kontio äkisti.
– Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.
– Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?
– Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä ja pilkkopimeässä.
– Hm!
Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle, mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.
– Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei, näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.
– Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia niitä.
Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä vaitiolo.
– Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?
Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.
– Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo: Äkillinen kuolemantapaus...
– Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?
Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin häntä kohden.
– Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.
– Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.
– Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.
– Luonnollisesti.
Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.
Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo Kontion mielipide?
– Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan ammutuilta.
– Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!
– Arvattavasti! Luultavimmin!
– Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...
Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.
– Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?
– On. Hänen tyttärensä...
– Myöskin murhattu?
– Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen parantumisestaan.
– Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!
– Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...
– Assasinilaista! Hahhah!
Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.
– Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.
Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.
– Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!
Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.
– Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?
– Ei vielä!
Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin permantoa mittailemaan.
Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.
Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
– Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko Jaakon-Lauriin.
– Et.
– Oletko sinä hullu?
– En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.
– Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi olisimme järkemme kadottaneet.
Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.
– Mitä uskot? hän kysyi.
– En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.
– Sinä et usko heitä syyllisiksi?
– Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni ainoastaan tosiasioista.
– Ja tosiasiat ovat?
– Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...
– Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on murhattu...
– Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.
– Ja toinen on?
– Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...
– Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.
– Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina...
– Myrkytetty!
– Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen kohta.
– Ja kolmas?
– He ovat tulleet sinun luoksesi...
– Kuinka?
– Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...
– No niin?
– Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...
– Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?
– En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään: Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?
– Ja sinä vastaat?
– Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.
Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.
Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:
– Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.
– Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.
Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.
Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.
– Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo kortit?
– Mitkä kortit?
– Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran kuolemasta.
– Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.
– Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?
– Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.
He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen. Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan onnistua.
Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.
– Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?
Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.
– Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat sikarin...
– Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.
– Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko, pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!
– Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla toistensa kanssa?
– Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä, meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.
– Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois kolmannen kohdan.
– Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.
– Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme mahdollisuutta olemassa.
– Murha, itsemurha...?
– Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.
– Niin. Siltä näyttää todellakin.
– Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten kanssa.
– Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.
– Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.
– Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan. Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?
– Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma tyttärensä.
– Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...
– Niin! Myrkky on otaksuttavin.
– Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen, joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut tekonsa suorittaa.
– Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...
– Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.
– Siis?
– Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.
Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.
– Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.
Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.
Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.
Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen. Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin, koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat hänen rikollisen lempensä esineestä.
Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun tulokseen.
Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.
Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa? Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin saattoi olla monta selitystapaa.
Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean, kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan, järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ... viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?
Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen täytyi tietää olevan edessään?
Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä, pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.
– Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän etsi pakopaikkaa...
– Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.
– No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut valita mitään sopivampaa.
– Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.
– Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin sanoakseni.
Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.
Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen, tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.
Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa, kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli tuopa mukanaan?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.
– Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen lisättävää.
– Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti. Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.
– Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?
– En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin, sinunkin mielestäsi?
– Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei olisi pitänyt poistua ollenkaan.
– Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.
– Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?
– En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.
Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli ruvennut kiireisesti pukeutumaan.
Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.
Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.
Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.
– Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä odotuksesta.
– Missäpä hän olisi...
– Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä hetkellä, matkustaa Helsinkiin.
– Herra siunatkoon! Helsinkiin!
Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.
– Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin. Hevonen, vaunut! Mars!
– Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla odottaa oma kyytihevonen portin edessä.
– Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen takaisin vielä ennen iltaa.
– Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.
– No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen heille lähettämään.
He menivät jo portaita alas.
– Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.
– Se on totta!
Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.
– Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille tilaa tekemään.
– Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa, että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa. Ymmärtääkö? Suu poikki!
Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.
– Yhyy. Kyllä ymmärrän...
– Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri heidän tähtensä...
– Ei suinkaan Siperiaan?
– Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee suunsa lukkoon, munalukkoon...
– Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen kuin...
He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.
– Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.
– Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun pelastettavaksesi Kakolasta.
Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.
He nousivat molemmat niihin.
– Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!
Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän kiirettään.
Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.
– Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock Holmes'eja.
– Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.
Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä sotasuunnitelmasta.
Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?
Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.
7.
Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.
Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...
Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?
Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen, mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?
Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen arvioivassa mielipiteessään.
Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat, tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.
Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi pukeutuneet: Sinikka...
Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.
Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.
Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa, he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari! huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä toivottaneet.
Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet. Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.
Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.
Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä, vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen. Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona, näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui! Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän mahdollisesta pankkinimestään.
Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää. Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.
Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta, miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan, sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta pesiytyneet!
Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.
Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä. Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien, dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.
Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin! Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille sijoittumaan.
Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!
Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa, yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...
Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa. Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ... ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät hänen tahdostaan.
Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä mukaisiksi!
Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi, hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...
Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria, tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa. Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot, nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.
Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari ja kuningasrakastaja!
Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa, lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...
Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia. Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.
Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen, tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä kulissien takana että yleisön suosiossa.
Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten kautta.
Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi, kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa tyytymättömiä.
Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle itselleen!
Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut käräjätuvan.
Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.
Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen. Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston herran kanssa.
Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra! Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.
Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut, koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.
Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.
Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.
Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.
Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle. Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja toista toimitella.
Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.
Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi? Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle muutamissa silmänräpäyksissä.
Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle kesannolle.
Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!
Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään. Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä, kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen vapauttamisekseen!
Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa mittelemään.
Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon, ken aikoi hänen tielleen asettua!
Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä, kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen. Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian onnistumiselle.
Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.
Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta...
Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!
8.
Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.
– Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.
– Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.
– Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä tällä aikaa.
– Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...
Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne hän lähettäisi kirjeen?
– Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen sivullaan.
– Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko Kuusistoon taikka...
– Taikka?
– Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.
Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon, toisen kotiinsa.
Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.
– Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle päin.
– Niinkö? Sinä menet toimistoosi?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä yli.
– Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot majoittua asumaan?
– Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?
– Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.
– Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.
– Näkemiin.
He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.
Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.
Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva Sinikalle.
Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan. Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.
Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti... Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella häntä lakimiehenäkin.
Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa! Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä rakkauden tunnustus.
Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle, jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti autonkuljettajan mukana Kontiolaan.
– Jahah! Tuossa tuokiossa!
Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.
Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä, tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin hän oli pitänyt sellaisia käsissään.
Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain luettelo!
Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.
Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.
Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen tapaturma-korvauksia.
Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän etsi turhaan koko luettelosta.
Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.
– Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No, tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...
Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.
Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.
– Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen. Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.
– Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla? Minkälaiset metsästysmaat siellä on?
Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.
– Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.
– Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin juuri päättänyt Helsinkiin asettua.
– Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa, kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää retusteltu Parisissa...
– Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.
Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.
– Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?
– Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.
– Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia... Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.
– Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty olikin...
– Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä kuullut milloinkaan.
– Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä piloillaan.
– En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla kaljamalla kasvanutta.
Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa, tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa hiljaisuudessa ihailematta.
Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin, kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.
– Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta hiukan leukailla sinun kanssasi.
– Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.
– Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.
– Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?
– Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?
– En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina takaisin ensimäiseen rakkauteensa.
– Rakkauteensa?
Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin, vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.
– Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.
– Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...
– En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.
– Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi, rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta päätöstäsi?
– Rupea sinä!
– Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla... Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein liemessä ole.
Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen lävitseen.
– Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?
Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.
– Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja myrkytyksiä.
Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?
– Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.
– Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!
– Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli hyvinkin elävä malli käytettävänään.
– No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä nähnyt...
– Ketä?
– Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja. Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?
– Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt niissä.
– Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä se on draama, niin että luut ruskaa.
– Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?
– Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen? Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...
– Kuinka niin, huonon kahvin?
– Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän sanomalehtemme...
Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.
– Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.
– Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean draaman ... rakkausdraaman tai muun...
Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen, hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä, ettei toki vielä nimiä maininnut.
Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.
– Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.
– En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.
Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä tuon summan häneltä.
– Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos tapaisin sellaisen todellisuudesta?
– Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi siihen näyttelijöitä.
– Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan vasta oikein tulkita osasivatkin.
– Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät. Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva Sinikan?
Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.
– Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin. Kuinka niin?
– Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.
– Ehkä. Piditkö hänestä?
– Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää olla, jos mieli hepäistä oikein.
Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään. Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan syyllisyydestä vakuutetut.
Hän vaipui ajatuksiinsa.
Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.
– Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin. Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella kanssasi.
– En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.
– Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia tutkimuksia...
– Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen mestariteokseesi?
– Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut oikeassa karvassasi.
– Mikähän se mahtaa olla?
– Sinä vanha kameleontti!
Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan. Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?
9.
Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan. Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.
Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi niitäkin tulvailemaan.
Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa. Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu talonomistaja.
Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.
– Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä, niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.
Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.
Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä, käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.
Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen "tietotoimiston", joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa asioissa yleisöä palvelemaan.
Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita! oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.
Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään hänelle liian kiusalliseksi.
Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa. Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.
Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.
Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut, sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin, jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!
Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri, edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.
Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.
Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?
Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.
Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma olla!
Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?
Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!
Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan, jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!
Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin mielikuvituksensa sentään uskomasta.
Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän, Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana? Itse ajatus oli jo naurettava!
Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?... Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!
Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.
– Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen ympärilleen. Oletko yksin?
Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen korituoliin istumaan.
– Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?
– Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!
– Sinulla on yskä?
– Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla ole täällä mitään juotavaa?
– Ei muuta kuin vettä.
– Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa... Kippis!
– Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö jotakin?
– Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...
– Hyväänkö vai pahaan?
– Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa. Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.
Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.
– Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.
– Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta, on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...
– Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän huvitettu noista yksityisseikoista.
– Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä yhteyttä, näetkös...
– Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!
– Mutta minä voin nähdä yhteyden...
– Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit, kuinka ne verestävät!
– Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on nietu...
Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.
– Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle terveisiä hautajaisista.
– Kuinka? Hän on haudattu jo?
– Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä kiekahtanut.
– Ei mitään poliisitutkintoa siis?
– Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin keväinen kierä-jää.
– Uskomatonta!
Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin kummallisesti ympäri menemään.
"Siliä maailman tie", hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa juuressa.
– Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.
Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.
– Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon antautua.
– Epätoivoon?
– Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...
– Kadotettu? Mikä alkaa?
– Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut. Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...
– Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!
– Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.
– Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.
– Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.
– Toimiston jäsenet!
– Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten puolelta ole vaadittu...
– Kaikki hyvin siis?
– Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...
– Huhuja?
Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.
– Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...
– Sinä?
– Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana tuttavana.
– Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?
– Sekä nähnyt että puhutellut häntä.
– Kuinka hän voi?
– Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra sitävastoin...
– Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä sisällekäyntikorttini...
– Mitä hän sanoi?
– Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä, ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.
– Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?
– Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.
– Kiitos.
Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!
Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka särkeä jotakin.
– Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.
– Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä silmillään.
– Sinä ja koko maailma! Perkele!
– Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.
– Mene helvettiin paukkuinesi!
– Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.
Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.
– Entäs nyt? hän kysyi.
Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen mielentilansa.
– Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen syyttäjän huomiota puoleensa...
– Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?
– Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis pääni pantiksi panemaan...
– Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.
– Sinun palveluksessasi...
– Pääkonna! Mestarikonna!
– Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden huhujen johtaa johonkin tulokseen...
Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus, viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu sujuisi kyllä sitten itsestään.
Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata hänen ajatuksiaan...
Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia, niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista, amoraalisista aivokomeroistaan!
Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus, tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano kaupanpäällisiksi.
Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään, herättää kuolleetkin haudoistaan...
Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.
Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis? Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita, apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?
Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!
Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.
Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt. Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti tuota nilviäistä!
Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.
– Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.
– Häh?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia kysymystä odottanut.
– Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.
Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.
– Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa. Hyvästi!
– Hyvästi!
Jaakko Jaakon-Lauri meni.
Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi työntyvällä alahuulellaan...
10.
Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä. Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä, tohtori Kontiota.
– Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää varsin vähässä määrin ansaitsevani.
– Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.
– Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.
– Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.
Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.
– Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.
Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.
– Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...
– Kieltäytyy?
– Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te tunsitte hänet?
– Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.
– No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä, voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä avioliitossaan...
– Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?
– Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...
– Minä ymmärrän. Täydellisesti.
– Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään, vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!
– Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...
– Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?
– Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.
– Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti, sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen... Mihin minä jäinkään taas?
– Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.
– Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki koettivat puhua järkeä hänelle...
– No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen? – Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja vanhemmat...
– Hyvät vanhemmat?
– Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa, kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...
– Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen puolisoonsa.
– Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?
– Monta kertaa.
– Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?
– Eivät liian pyylevät.
– No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä, temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.
– Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...
– No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.
Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä silmänräpäyksessä.
– Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?
– Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?
– Kyllä, minun oma poikani Bertel...
– Pajalan herra?
– Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh, sehän on ymmärrettävää!
– Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?
– Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...
– Mutta sitä ei makseta?
– Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on oikein!...
– Ja mitä he siihen sanovat?
– He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?
– Sitä on minun mahdoton aavistaa.
– He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan vale! ärjäsin minä heille...
– Ja he?
– He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan, tissuttelevat ja tassuttelevat...
– Sanovatko he vielä jotakin muuta?
– Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne lemmon brakat!
– Ja te, herra kenraali?
– Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua haudan tuollapuolenkin...
– Ja he? Mitä he siihen sanoivat?
– Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!
– Te poistuitte?
– Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti historia, vai mitä?
– Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.
– Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit, niitä ei hyväksytä...
– Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte minua nyt tekemään?
– Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä? Sitävarten minä olen täällä.
Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.
Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.
– Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin mahdollisuuksia...
Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.
– Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme paljon vähemmällä!
Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.
Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:
– Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua järkevän sanan heidän kanssaan.
Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.
– Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen. Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?
– Minä koetan ainakin.
– Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla valtiopäivillä...
– Sukunne edustajana?
– Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen kunniasta.
– Luonnollisesti.
– Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...
– Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?
– Niitä voi olla...
Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:
– Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.
– Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...
– Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää yhtä köyttä... Te ymmärrätte?
– Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.
– No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi, sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko sydän meidän suvussamme...
– Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...
– Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin: tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani Bertel on tavallaan sekoitettu.
– Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa, joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan omituisten olosuhteiden vallitessa.
Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin häntä.
– Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen ääressä...
– Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.
– Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin, sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...
– Tyttöparka!
– Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!... Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi, jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...
– Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella tavalla?
– Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa... Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai kaupunkimatkoillaan...
– Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?
– Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.
– Sitä en epäile.
– No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla... Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan, niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen huomauttamista.
– Ei, luonnollisesti.
– Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...
– Huonomaineinen?
– No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit! Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...
– Hyvin ymmärrettävää!
– Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...
– Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.
– Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan heidän kanssaan?
– Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
– Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...
– Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei ole häneen vakavasti rakastunut.
– Häh?
– Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
– Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani? Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä, hyvä.
Hän nousi lähteäkseen.
– Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi puoliääneen hänen korvansa juuressa:
– Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen ajatukseni.
Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että maan ja taivaan välillä on paljon asioita...
Ovessa kääntyi hän vielä.
– Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii ottaa vastaan heidät?
– Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
– Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
– Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan...
Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.
11.
Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle, mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata häntä.
Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja tuttaviaan.
Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen asiansa.
– Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa... Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä suositellut.
Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan liiaksikin.
"Jos hän on tehnyt itsemurhan...?"
Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
Paavo Kontio katsoi kelloaan.
– Tervetulemaan, sanoi hän.
Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa muodostuisi.
Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.
Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?
Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä siinä suhteessa äärimmilleen.
Ovikello soi. He tulivat jo.
Paavo Kontio riensi heille avaamaan.
– Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin muuta, herra tohtori?
– Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.
He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään puuskuttaen.
– Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen kunnian...?
Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata siihen.
– Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle tänään...
– Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani, ovat jo suostuneet.
Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.
Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.
– Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti Sinikka-rouva huntunsa takaa.
– Pyydän, olkaa hyvä!
Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.
Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan! Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen sielussaan.
Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut, leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa, jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.
Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua? Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle, sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.
Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt esittää?
Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä, suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko päivänpaistetta säkkiin sovittaa?
Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille molemmille,
Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.
– Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!
Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.
– Ja se kuuluu?
– Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?
– Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.
Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon ukolle.
– Ja mitä sanoo muu pääesikunta?
– Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa jälleen soinnahtavan.
Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa olevankaan.
– Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan eteenpäin, mars!
Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio seurasivat heidän jäljessään.
– Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta ääneen hän sanoi:
– Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran mielipidettään?
– En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.
Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian järjellistä.
12.
Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.
Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet, vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen. Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.
Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut, mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian lähenteleviä tunnepurkauksiaan.
Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.
Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.
Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.
Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.
Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria valitakseen.
– Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
– En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
– Lopettakaamme se siis!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
Pajalan herra tuli samassa takaisin.
– Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta urhoa katseellaan osoittaen.
– Kyllä.
– Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin! Me tapaamme huomenna.
– Näkemiin.
Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa hänen pojallista suojelustaan.
Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva tunnusti olevansa yhtä irrallinen.
– Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio hotellin portailla.
– Ei. Mitäpä minulla voisi olla!
– Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.
Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan tulisi hänen vuokseen levottomaksi.
Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.
Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi! Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta vastaamassa.
Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.
Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen, hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen, tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.
– Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.
Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki läheni liian nopeasti.
Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.
Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän, huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja häpeästä.
– Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
– Eihän minulla ketään muita olekaan.
Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman, korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin eteen.
He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa, missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen sydämen sykintää kuuntelevana.
– Kerro! sanoi Paavo Kontio.
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon, taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää, pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa, epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!
Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun, pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin. Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...
Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
"Se oli sentään sinun oma kansasi", teki hänen mielensä sanoa. Mutta siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla äänenpainollaan.
"Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri."
"Missä se on? Näytä se minulle siis!"
"Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja totinen."
"Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien kaduillakin?"
"Ei! Se ei voi olla mahdollista."
"Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan suurissa sivistyskeskuksissa."
"No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan kuuluvani."
"Silloin kuolee se sinun kerallasi."
"Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt."
"Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole tahtonut lapsia synnyttää?"
"Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni."
"Etkö koskaan?"
"Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet."
Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:
– Kerro!
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään, jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet. Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.
Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.
"Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle", olisi hän tahtonut sanoa, "mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin sinä sillä kertaa".
"Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni."
"Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa."
"Minulla oli vain yksi, hän."
"Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?"
"Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin, mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun kanssasi naimisiin."
"Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?"
"Aivan liiankin korkea!"
"Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?"
"Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja rakkaudessa?"
"Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?"
"Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin niin heikko, niin maan matala, näet."
"Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni."
"Väsyneenä, voitettuna...?"
"Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa."
"Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?"
"Tuskin ... siihen aikaan."
"Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä."
"Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein."
"Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen kyllin voimakkaaksi."
Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä, kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen salaisimpiinkin sopukoihin...
Siksi sanoi hän ääneen vain:
– Kerro!
Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta. Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut, sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...
Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.
– Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen. Sinä murhasit hänet todellakin?
– Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei ollut enää paljoakaan murhattavaa.
Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.
– Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä murhan!
Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon kuuristunutta miestä edessään.
– Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla. Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.
– Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.
– Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki tapahtui.
Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.
Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja kuolemaa?
Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan loitommalle.
Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.
Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.
13.
Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään, kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan huolimatta.
He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.
Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.
Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.
Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää rikollista naista rakastaa.
Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään siirtämään.
Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.
Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis toisen ottamaan.
Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt, joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen syvemmin koskettanut.
Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli lakannut olemasta.
Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan, onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään, koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen päämäärän ja sisällyksen.
Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.
Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen hoitaa hänen nimellään.
He tapaavat entistä useammin toisiaan.
Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan. Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön, on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin. Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan kerran rakentuvan.
Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta, sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.
Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen käsityksensä rakkaudesta.
Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.
Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.
Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.
Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti, milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on maasta erotettu.
Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä valmis mielellään niihin osaa ottamaan.
He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.
Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan, on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.
– Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin nopeasti kuin ihanteettomuus.
Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.
Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.
– Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa. Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.
– Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.
– Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja toivotonta.
Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.
Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.