Nana
Émile Zola (1840–1902)
Naturalistinen romaani seuraa nuoren ja vetovoimaisen Nanan nousua Pariisin teatterimaailmasta yläluokan suosimaksi kurtisaaniksi. Toisen keisarikunnan loppuvuosien loisto ja rappio kehystävät kuvausta suurkaupungin elämästä, himosta ja yhteiskunnallisesta murenemisesta.
Émile Zolan 'Nana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 632. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NANA
Romaani
Kirj.
ÉMILE ZOLA
Suom. Yrjö Weijola
Minerva, Helsinki, 1930.
_Émile Zola (1840-1902) on noita suurpiirteisiä henkiä, joita Ranska silloin tällöin synnyttää, ikäänkuin huomauttaakseen maailmalle, että tavanomainen käsitys ranskalaisen hengen pikkusiroudesta ei pidä paikkaansa.
Zola esiintyi ajankohtana, jolloin yhteiskunnallisten kysymysten järjestelmällinen pohdinta alkoi tulla päiväjärjestykseen, tekniikan mahdollisuudet rupesivat selviämään, tieteitä ryhdyttiin kansantajuistamaan ja ihmiset oppivat katsomaan asioita tieteellisen kylmästi. Tämä kaikki löi leimansa Zolan tuotantoon. "Kokeellinen romaani" oli hänen pyrkimyksensä; kirjailijan oli otettava teoksensa tieteellisenä tehtävänä, kuvattava puolueettomasti, säälimättömästi olevia oloja; kirjailija on yhteiskunnan lääkäri.
Toteuttaakseen tämän pyrkimyksensä Zola kirjoitti valtavan "Rougon-Macquart"-sarjansa, "erään toisen keisarikunnan aikuisen suvun luonnonomaisen ja yhteiskunnallisen historian". Tämä sarja käsittää kaksikymmentä laajaa teosta, joista jokainen on itsenäinen; aikaisemmin on jo suomeksi ilmestynyt muutamia sen osia niinkuin "Ansa", "Naisten aarreaitta", "Unelma". Suurimman levikin on Ranskassa ja kautta maailman saanut nyt lukijain käteen laskettava teos, "Nana". Ymmärtää hyvin, minkä hälinän se nosti ilmestyessään, sillä tuskin milloinkaan on niin häikäilemättä ja lahjomattomasti isketty yhteiskunnan arkaan kohtaan. Mutta "tieteellisyydestään" huolimatta Zola oli taiteilija. Koko aikakausi, Napoleon III:n viimeisten vuosien Ranska kuvastuu teoksessa valokuvantarkasti, mutta tältä taustalta nousee Nana nuorena, verevänä, ilmielävänä. Zola ei kosi lukijoitaan eikä pidä heille saarnaa; hän kertoo taiteilijan hienolla aistilla sanansa valikoiden asiat sellaisina kuin ne ovat ja valmistaa harvinaisen nautinnon lukijalle: valtavana panoraamana hänen eteensä levittäytyy 60-luvun Pariisi, ilman, että tekijän oma, häiritsevä varjo näkyisi missään, ja suurkaupungin sorinasta kajahtaa ikinuoren Nanan nauru._
I.
Kello yhdeksältä oli Variétés-teatterin katsomo vielä autiona. Parvella ja alipermannolla odotteli muutamia ihmisiä, jotka punaisten samettituolien keskellä katosivat kattokruunun puolivalon hämärään. Väliverhon suuri punainen läiskä hukkui varjoon; näyttämöltä ei kuulunut ääntäkään, parrasvalo loisti raukeasti, soittajain telineet olivat sikinsokin. Vain ylimmältä, kolmannelta parvelta, katon rajasta, johon oli maalattu alastomia naisia ja lapsia kaasuliekkien nokeamaan taivaaseen, kuului myssypäisten ja lippalakkisten huudahduksia ja naurahduksia, jotka yhtämittaisena sorinana kajahtelivat suurten kultakoristeisten pyöröholvien alla. Silloin tällöin tuli joku touhukas aitionhoitajatar liput käsissään ja ohjasi edellään juhlapukuista herraa ja laihaa, koukkuselkäistä naista, jotka istuutuivat ja loivat hitaita silmäyksiä katsomoon.
Kaksi nuorta miestä tuli alipermannolle. He jäivät seisomaan ja katselivat ympärilleen.
– Sanoinhan jo, Hector, huudahti vanhempi heistä, pitkä mies, jolla oli pienet mustat viikset, tulimme liian aikaiseen. Olisit voinut antaa minun rauhassa polttaa sikarini loppuun!
Eräs aitionhoitajatar meni ohi.
– Kas vaan, herra Fauchery! hän sanoi tuttavallisesti. Näytäntö ei ala ennen kuin puolen tunnin kuluttua.
– Mutta miksi he sitten ilmoittavat sen alkavan kello yhdeksän? murisi Hector, pitkät, laihat kasvot harmia väreillen. Sanoihan Clarisse aamulla – hän on tässä mukana – että näytäntö alkaa täsmälleen kello yhdeksän.
He seisoivat hetken ääneti, nostivat päätään ja tähystelivät aitioiden varjoihin, mutta vihreät seinäpaperit tekivät ne entistä pimeämmiksi. Parven alla olivat permantoaitiot vaipuneet täydellisen yön helmaan. Ensi parvelle oli joku lihava nainen harhaantunut samettista rintasuojaa vastaan. Oikealla ja vasemmalla olivat etuaitiot pitkine ripsuverhoineen tyhjät. Valko- ja kultakoristeinen, vihreään soinnutettu katsomo hävisi näkyvistä ikäänkuin tomupilveen, joka näytti leviävän himmennetystä kristallikruunusta.
– Oletko varannut etuaitiosi Lucylle? kysyi Hector.
– Olen, vastasi toinen, vaikka se olikin hankalaa...
– No, ei ole pelkoa, että Lucy tulisi liian aikaiseen!
Hän koetti olla haukottelematta; hetken kuluttua hän sanoi:
– Oletpa onnen poika, kun et ole vielä nähnyt ensi-iltaa... "Vaalea Venus" tulee olemaan vuoden merkkitapaus. Siitä on puhuttu kuusi kuukautta. Musiikkia, hyvä ystäväni, paukkuvaikutelmia!... Bordenave, joka ymmärtää alansa, on säästänyt sen näyttelyn ajaksi.
Hector kuunteli hartaana. Sitten hän kysyi:
– Tunnetko sinä tuon Nanan, tuon uuden tähden, joka näyttelee Venusta?
– Kas niin! Mainiota! Nyt se alkaa taas! Fauchery huudahti nostaen kätensä ilmaan. Aamusta alkaen on minua pommitettu kysymyksillä Nanasta... Olen puhunut ainakin parinkymmenen henkilön kanssa, eikä muuta kuin Nana, Nana, Nana! Mistä minä hänet tuntisin! Tunnenko minä muka kaikki Pariisin tytöt! Nana on Bordenaven löytö. Hän mahtaa todella olla siivo otus!
Fauchery rauhoittui. Mutta tyhjä katsomo, kattokruunun hämärä, tämä kuiskivien äänien ja ovien paukkeen kirkkotunnelma hermostutti häntä.
– Hitto vieköön, hän sanoi äkkiä. Täällähän ihminen vanhenee! Minä menen ulos... Ehkä tapaamme Bordenaven käytävästä. Häneltä voi saada tietoja.
Laajaan, marmorilevyillä paneloituun eteiseen, jossa pääsyliput tarkastettiin, alkoi tulla yleisöä. Kolmesta avoimesta ristikko-ovesta näki bulevardeille, jotka tänä kauniina huhtikuun yönä aivan kuhisivat ihmisiä. Vaunuja pysähtyi tuontuostakin, niiden ovia paiskeltiin kiinni, ja yleisöä tuli pienin ryhmin; ne pysähtyivät tarkastuttamaan pääsylippunsa ja nousivat perällä olevia kaksoisportaita, joilla naiset viivyttelivät keinutellen vartaloaan. Tämän alastoman valkoisen salin, joka niukkoine empirekonsteineen vaikutti pahvista tehdyn temppelin pylväskäytävältä, kirkkaassa kaasuvalossa pistivät räikeinä silmään korkeat, keltaiset reklaamitaulut, joihin Nanan nimi oli painettu isoin mustin kirjaimin. Muutamat herrat pysähtyivät kuin naulittuina lukemaan niitä, toiset rupattelivat ja sulkivat pääsyn ovista; lippuluukulla lihava, isokasvoinen, sileäksi ajeltu mies karkoitteli tylysti ihmisiä, jotka itsepintaisesti vaativat pääsylippuja.
– Kas, tuolla on Bordenave, sanoi Fauchery heidän astuessaan portaita alas.
Teatterinjohtaja oli huomannut hänet...
– Haa, hieno mies tekin! huusi hän jo matkan päästä. Näinkö te kirjoitatte minulle pakinoita? Luin aamulla "Figaron". Ei mitään!
– Odottakaahan toki, Fauchery vastasi. Täytyy kai minun ensin nähdä teidän Nananne, ennen kuin voin hänestä kirjoittaa... Sitäpaitsi en ole luvannut mitään.
Sitten hän lopettaakseen tämän keskustelun esitteli johtajalle serkkunsa, hra Hector de la Faloisen, nuoren miehen, joka oli saapunut Pariisiin lopettamaan opintojaan. Johtaja teki yhdellä silmäyksellä päätelmän nuoresta miehestä. Mutta Hector tarkasteli toista innokkaasti. Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies, jonka aivot räiskyivät reklaamia, joka huusi, syljeskeli ja läimäytteli reisiinsä, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.
– Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.
Bordenave keskeytti hänet tyynesti raa'alla sanalla niinkuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta.
– Sanokaa minun porttolani.
Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloiselta tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn. Tämä oli sillä välin jo juossut puristamaan jonkun vaikutusvaltaisen teatteripakinoitsijan kättä. Hänen palatessaan la Faloise oli jo saanut malttinsa takaisin. Häntä peloitti, että häntä luultaisiin moukaksi, jos hän liiaksi näyttäisi hämmästystään.
– Kerrotaan, hän lausui sanoakseen välttämättömästi jotakin, että Nanalla on ihana ääni.
– Nanalla! johtaja huudahti kohauttaen olkapäitään. Hänhän laulaa hirvittävän väärin.
Nuori herra riensi sanomaan:
– Sitäpaitsi mainio näyttelijätär.
– Hänkö?... Löntys! Ei tiedä, minne pistäisi kätensä ja jalkansa.
La Faloise punastui hiukan. Hän oli ymmällä ja sopersi:
– En mistään hinnasta tahtoisi olla näkemättä tätä ensi-iltaa. Tiesin, että teidän teatterinne...
– Sanokaa porttolani, keskeytti Bordenave hänet jälleen kylmän itsepintaisesti kuten mies, joka puhuu vakaumuksesta.
Sillä välin Fauchery katseli välinpitämättömänä ohirientäviä naisia. Nyt hän tuli avuksi serkulleen, joka oli kuin puulla päähän lyöty eikä tietänyt, oliko hänen naurettava vai suututtava.
– Tee Bordenavelle mieliksi ja sano hänen teatteriaan miksi hän haluaa, koska se huvittaa häntä... Ja te, hyvä ystävä, älkää tehkö meistä pilaa! Ellei teidän Nananne osaa laulaa eikä näytellä, menee näytelmä penkin alle, siinä kaikki. Sitähän olen pelännytkin.
– Penkin alle! Vai penkin alle! johtaja huudahti aivan punaisena. Niinkuin naisen tarvitsisi osata näytellä ja laulaa! Oletpa, poikaseni, perin yksinkertainen... Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken. Minä olen vainunnut sen, ja hänellä on sitä aivan tarpeeksi, tai muuten minulla ei ole vainua sen enempää kuin pässinpäällä... Saatpa nähdä, saatpa nähdä! Hänen tarvitsee vain näyttäytyä, niin koko katsomo nuolee huuliaan.
Hän kohotti isoja käsiään, jotka vavahtelivat innostuksesta; ja rauhoituttuaan hän hiljaisella äänellä mutisi kuin itsekseen:
– Saattepa nähdä, hän menee pitkälle, hitto vieköön, hän menee pitkälle... Ah, millainen iho, millainen iho!
Faucheryn pyynnöstä hän suostui kertomaan yksityiskohtia, mutta teki sen niin raa'asti että Hector de la Faloisea hävetti. Johtaja oli tutustunut Nanaan ja tahtoi auttaa häntä menestymään. Hän oli juuri etsinyt Venuksen esittäjätärtä. Hän ei arkaillut naisen vuoksi; oli parasta heti näyttää hänet yleisölle. Mutta hänen kasarmissaan oli syntynyt hitonmoinen riita tuon suurikasvuisen tytön vuoksi. Rose Mignon, hänen "tähtensä", hyvä näyttelijätär ja mainio laulajatar, uhkasi joka hetki raivoissaan mennä matkoihinsa teatterista, sillä hän pelkäsi saavansa kilpailijattaren. Ja, jumala paratkoon, mikä elämä oli syntynyt reklaamitauluista! Lopulta hän oli painattanut molempien näyttelijättärien nimet samanlaisilla ja yhtä isoilla kirjaimilla. Mutta hän ei antanut ikävystyttää itseään! Jos joku noista hänen "pikkunaisistaan", Simonne tai Clarisse, ei pysynyt aisoissa, niin hän antoi sellaiselle heti potkut takalistoon. Eihän muuten saisi milloinkaan rauhaa! Hän kyllä tiesi, minkä hintaisia nuo naakat olivat!
– Kas vaan! hän huudahti keskeyttäen sadattelunsa, Mignon ja Steiner! Aina vain yhdessä! Tiedätte kai, että Steiner on saanut kohta Rosesta kyllikseen; sen vuoksi aviomies ei päästä häntä hetkeksikään eroon, sillä hän pelkää pankkiirin karkaavan.
Kaasuliekkirivi, joka loisti pitkin teatterin julkisivua, valaisi katukäytävän kirkkaasti. Kaksi pientä puuta näkyi siinä helakassa vihreydessään; muuan reklaamipatsas oli niin valoisa, että sen ilmoituksia saattoi lukea jo kaukaa niinkuin keskellä päivää; ja tuolla etäällä bulevardin sakeassa hämärässä tuikkivat katulyhdyt, valaisten alati liikkuvia, hämäriä ihmisjonoja. Monet herrat eivät heti tulleet sisään, vaan jäivät ulkopuolelle juttelemaan ja polttamaan sikarinsa loppuun liekkirivin valossa, joka heitti heidän kasvoilleen sairaalloisen kalpean kajastuksen ja piirsi katukäytävän asfalttiin heidän lyhyet, mustat varjonsa. Mignon, isokasvuinen ja leveäharteinen mies, joka neliskulmaisine päineen muistutti markkinavoimailijaa, tunkeutui joukkojen läpi vetäen vanavedessään pikku pankkiiri Steineriä, jolla oli iso vatsa ja harmahtavan parran ympäröimät pulleat kasvot.
– No niin, sanoi Bordenave pankkiirille, tehän näitte hänet eilen minun työhuoneessani.
– Ahaa, hänkö se on! huudahti Steiner. Minä aavistin sitä. Mutta koska hän tuli juuri minun lähtiessäni, niin en häntä erikoisemmin huomannut.
Mignon kuunteli katse alas luotuna ja kierteli hermostuneesti suurta timanttisormustaan. Hän käsitti, että puhuttiin Nanasta. Kun Bordenave sitten oli luonut aloittelevasta näyttelijättärestä muotokuvan, joka sytytti hehkun pankkiirin silmiin, hän päätti puuttua asiaan.
– Antakaa tytön olla, hyvä ystävä! Hän on vain asfalttikukka. Yleisö kyllä lähettää hänet hornan tuuttiin. Rakas Steiner, tiedättehän, että vaimoni odottaa meitä aitiossaan.
Hän koetti saada Steineriä mukaansa. Mutta tämä ei tahtonut erota Bordenavesta. Heidän edessään ihmiset työntyivät pitkänä jonona tarkastuttamaan pääsylippunsa, ja äänten sorinasta kajahti Nanan nimi, laulava eloisuus kummallakin tavulla. Ne, jotka lukivat sen reklaamitauluista, lausuivat sen ääneen; miehet äänsivät sen ohimennen ja kysyvästi, naiset taas toistivat levottomasti ja hymyillen sen hämmästyneen näköisinä. Kukaan ei tuntenut Nanaa. Mistä Nana oli ilmestynyt? Kertoiltiin jos joitakin juoruja, kuiskailtiin korvasta korvaan kaikenlaisia piloja. Olihan tämä nimi kuin hyväily, tämä lyhyt nimi, joka kajahti tuttavallisesti kaikkien huulilta. Yleisö huvittelihe ääntämällä sen juuri sillä tavoin, ja se virittyi hänelle suopeaksi. Uteliaisuus valtasi sen, tuo pariisilainen kuumemainen uteliaisuus, joka on yhtä väkivaltainen kuin raivokohtaus. Tahdottiin nähdä Nana. Eräältä naiselta revittiin tungoksessa hameen liehureunuste, eräs herra kadotti hattunsa.
– Te vaaditte minulta liikoja! huusi Bordenave, jota parikymmentä herraa pommitti kysymyksillä. Kohta saatte kyllä nähdä... Minä livistän nyt, minua tarvitaan.
Hän poistui iloisena, että oli saanut yleisönsä kiintymään. Mignon kohautti olkapäitään ja muistutti Steineriä, että Rose odotti näyttääkseen hänelle ensimmäisessä näytöksessä käytettävää pukuaan.
– Katsohan! Lucy laskeutuu tuolla juuri vaunuistaan, sanoi la Faloise Faucherylle.
Se oli todellakin Lucy Stewart, pieni ja ruma nainen, nelisenkymmenen vaiheilla, liian pitkäkaulainen, kasvot laihat ja väsähtäneet, huulet paksut, mutta niin vilkas ja viehkeä, että hän vaikutti vallan lumoavalta. Hänellä oli seurassaan Caroline Héquet ja tämän äiti, Caroline, kylmä kaunotar, äiti erittäin arvokas, itsekylläinen.
– Sinähän tulet meidän mukaamme, hän sanoi Faucherylle, olen varannut sinulle paikan.
– Kyllä kai! Jotta en näkisi mitään! vastasi Fauchery. Minulla on nojatuoli, minusta on hauskempaa istua etupermannolla.
Lucy suuttui. Eikö Fauchery uskaltanut näyttäytyä hänen seurassaan? Sitten hän rauhoittui nopeasti ja muutti puheenaihetta.
– Miksi et ole sanonut, että tunnet Nanan?
– Nanan? En ole ikinä nähnytkään häntä.
– Ihanko totta? Ja kaupungilla kerrotaan, että sinä olet maannut hänen luonaan.
Mutta samassa Mignon pani sormen huulilleen vaitiolon merkiksi. Kun Lucy tiedusteli syytä, hän osoitti erästä nuorta herraa, joka juuri meni ohi, ja mutisi:
– Nanan rakastaja.
Kaikki katsoivat miestä. Hän ei ollut hullumman näköinen. Fauchery tunsi hänet: Daguenet, nuorukainen, joka oli tuhlannut kolmesataatuhatta frangia naisiin ja puuhaili nyt pörssissä voidakseen silloin tällöin ostaa heille kukkia ja kutsua heitä päivällisille. Lucyn mielestä hänellä oli kauniit silmät.
– Kas, tuollahan on Blanche! huudahti hän. Hän juuri kertoi, että sinä olet maannut Nanan kanssa.
Blanche de Sivry, isokasvuinen, vaaleaverikkö, jonka sievät kasvot lihoivat päivä päivältä, saapui hoikan, hyvin puetun ja erittäin hienon herran seuraamana.
– Kreivi Xavier de Vandeuvres, kuiskasi Fauchery la Faloisen korvaan.
Kreivi kätteli ohimennen sanomalehtimiestä, sillä välin kuin Blanche ja Lucy selittelivät vilkkaasti jotakin toisilleen. Naiset sulkivat tien liehureunusteisine hameineen; toinen oli puettu siniseen, toinen punaiseen, ja he mainitsivat Nanan nimeä niin usein ja äänekkäästi, että ihmiset jäivät heitä kuuntelemaan. Kreivi de Vandeuvres vei Blanchen mukanaan. Mutta nyt kajahteli Nanan nimi kaikkialla eteishallissa entistä äänekkäämmin ja odotuksessa kiihtyneemmin. Eikö näytäntö jo ala? Herrat katselivat kellojaan, myöhästyneet hyppäsivät vaunuista niiden vielä liikkuessa, katukäytävällä parveilleet ihmiset kulkivat hitaasti liekkirivien valaiseman, nyt tyhjän aukion poikki ja tähystelivät kaulat ojossa teatteriin. Muuan katupoika tuli vihellellen, pysähtyi reklaamitaulun luo lähelle ovea ja huusi: "Hehei! Nana!" käheällä äänellä ja meni sitten matkoihinsa laahaten jalkojaan. Naurettiin, ja hienopukuiset herrat toistivat: "Nana, he-hei, Nana!" Pääsylippujen tarkastuspaikalla tungeskeltiin ja riideltiin; melu kasvoi, kun kaikki huutelivat Nanaa, tahtoivat nähdä Nanaa, tuollaisessa järjettömyyden ja karkean aistillisuuden puuskassa, joka valtaa kansanjoukot.
Vihdoin kellon ääni kaikui läpi melun ilmoittaen näytöksen alkavan. Bulevardille saakka kuului huuto: "Kello soi, kello soi!" ja nyt syntyi tungosta; jokainen tahtoi päästä sisään, pääsylippujen tarkastajat ponnistelivat yli voimiensa. Huolestuneen näköinen Mignon sai vihdoinkin käsiinsä Steinerin, joka ei ollut käynyt katsomassa Rosen pukua. Heti kellon soidessa tunkeutui la Faloise ihmismeren läpi vetäen mukanaan Faucherytä, sillä hän tahtoi ehdottomasti kuulla alkusoiton. Lucy Stewartia suututti yleisön kiire. Kaikenlaisia moukkia, jotka tuuppivat naisia! Hän jättäytyi Caroline Héquetin ja tämän äidin kanssa loppupäähän. Eteinen tyhjeni, ja kuului vain enää bulevardien etäinen melu.
– Niinkuin heidän näytelmänsä olisivat aina hauskoja! toisteli Lucy portaita noustessaan.
Salissa Fauchery ja la Faloise seisoivat nojatuoliensa edessä katsellen yleisöä. Nyt katsomo loisti. Korkeat kaasuliekit muuttivat jättiläismäisen kristallikruunun keltaisten ja punaisten säteiden ryöpyksi, joka murtui valosäteeksi holvikatosta permantoon. Tuolien punainen sametti läikehti, seinien kultaukset loistivat, ja vaaleanvihreät ornamentit lievensivät liian kirjavien kattomaalauksien räikeyttä. Kirpeä parrasvalo heijastui väliverhoon, jonka raskaat purppurapoimut satulinnaa muistuttavassa loistossaan paljastivat kullatun, mutta halkeilleen kipsikehyksen köyhyyden. Alkoi jo olla lämmin. Nuottitelineiden luona soittoniekat virittelivät soittimiaan: kirkkaita huilunliverryksiä, vaimennettuja torvenääniä ja viulujen laulavia säveleitä, jotka hukkuivat ihmismeren meluun. Kaikki katsojat juttelivat ja tuuppivat toisiaan etsiessään paikkojaan ja istuutuessaan, ja käytävissä oli sellainen tungos, että loppumaton ihmisjono vain vaivoin mahtui virtaamaan ovista; yhtämittaista tervehdysten vaihtamista, pukujen kahinaa, hameita ja hiuslaitteita, hännystakkeja ja lievenuttuja. Vähitellen sali kuitenkin täyttyi. Siellä täällä pisti silmiin vaalea naispuku, hieno profiili kallistui alaspäin, ja hiuslaitteessa välkähti jalokivi. Eräässä aitiossa näytteli paljas, valkohipiäinen olkapää sametinpehmeyttään. Muutamat naiset löyhyttelivät tyynesti viuhkojaan ja silmäilivät tunkeilevaa yleisöä. Nuoret herrat seisoivat etupermannolla tuoliensa luona, selin näyttämöön, kukkanen napinreiässä ja puettuina ylen avonaisiin liiveihin sekä suuntailivat kiikareitaan hansikoitujen sormiensa päillä.
Serkukset koettivat löytää tuttuja kasvoja. Mignon ja Steiner istuivat kahden eräässä permantoaitiossa nojaten aitauksen samettiin. Blanche de Sivryllä näkyi yksin olevan hallussaan muuan etuaitioita. Sillä välin la Faloise tarkkaili erikoisesti Daguenetia, joka istui etupermannolla kahta riviä lähempänä näyttämöä kuin hän itse. Daguenetin vieressä istui aivan nuori poika, korkeintaan seitsentoista vuotias, joka ilmeisesti juuri oli lopettanut koulunsa ja katseli nyt kaikkea keruubinsilmillään. Häntä katsoessaan Fauchery hymyili.
– Kuka on tuo nainen tuolla ensiparvella? la Faloise kysyi äkkiä. Se, jolla on nuori sinisiin puettu tyttö vieressään.
Hän osoitti lihavaa, tiukkaan kureliiviin puristettua vanhaa vaaleaverikköä, jonka hiukset olivat harmaantuneet ja kellastuneet, mutta jonka pyöreillä, punatuilla kasvoilla veden tavoin väreili lapsellisia, pieniä puistatuksia.
– Se on Gaga, vastasi Fauchery koruttomasti.
Koska tuo nimi näkyi hämmästyttävän serkkua, hän lisäsi!
– Etkö todellakaan tunne Gagata?... Louis Philippen hallituksen alkuvuosina hän oli kaikkien ihastus. Nyt hän raahaa tytärtään mukanaan.
La Faloise ei pannut huomiota tyttöön. Gagan näkeminen sitä vastoin vaikutti häneen mahtavasti, eikä hän saattanut irroittaa katsettaan tästä. Hänestä Gaga oli erittäin miellyttävä, mutta sitä hän ei rohjennut lausua.
Nyt orkesterin johtaja tarttui viulunsa jouseen, ja soittajat aloittivat alkusoiton. Yleisöä tuli yhä edelleen, ja melu kasvoi. Tämä ensi-iltojen yleisö, joka aina oli sama, jakautui pieniksi nurkkakunniksi, jotka hymyillen tervehtivät toisiaan. Kantavieraat nyökäyttivät hatut päässään tuttavallisia tervehdyksiä. Koolla oli koko Pariisi, kirjailijoiden, rahamiesten ja huvittelijoiden Pariisi, paljon sanomalehtimiehiä, muutamia kirjailijoita ja pörssimiehiä, mutta enemmän ilotyttöjä kuin kunniallisia naisia; omituisen sekalaista seurakuntaa, jossa olivat edustettuina kaikki lahjakkuuden lajit, ja joka oli kaikkien paheiden turmelemaa. Sama väsähdys ja sama kuumeentapainen rauhattomuus ilmeni kaikkien kasvoilla. Fauchery, jota hänen serkkunsa ahdisteli kysymyksillä, osoitti tälle sanomalehtien ja kerhojen aitiot, näytti teatteri-arvostelijat, erään laihan, kuivettuneen ja ilkeänäköisen sekä varsinkin erään toisen, lihavan ja ystävällisen näköisen, joka nojasi kyynärpäällään vierustoverinsa olkaan, nuoren tytön, jota hän katseli hellin isällisin silmin.
Fauchery keskeytti puheensa nähdessään la Faloisen tervehtivän henkilöitä, jotka istuivat vastakkaisessa aitiossa. Hän näytti hämmästyvän.
– Kuinka! Tunnetko sinä kreivi Muffat de Beuvillen? hän kysyi.
– Hän on vanha tuttavani, vastasi Hector. Muffatin perheellä oli maatila aivan meidän lähellämme. Olin usein siellä. Kreivi on täällä appiukkonsa markiisi de Chouardin ja kreivittären kanssa.
Turhamaisuudesta ja iloissaan serkkunsa hämmästyksestä hän kertoi yksityiskohtia: markiisi oli valtioneuvoston jäsen, ja kreivi oli äskettäin nimitetty keisarinnan kamariherraksi. Fauchery tarttui kiikariinsa ja katseli kreivitärtä, jolla oli ruskeat hiukset ja valkoinen hipiä. Muuten hän oli pulleahko nainen, silmät kauniit ja tummat.
– Ensi väliajalla sinun täytyy esitellä minut, hän sanoi lopuksi. Kreivin olen jo ennen tavannut, mutta nyt tahdon saada kutsun heidän tiistaivastaanottoihinsa.
Yläparvilla alettiin äänekkäästi vaatia hiljaisuutta. Alkusoitto oli jo ehtinyt pitkälle, mutta ihmisiä tuli yhä. Myöhästyneet pakottivat kokonaiset tuolirivit nousemaan, aitioiden ovia paiskeltiin, käytävissä riideltiin säästämättä raakoja sanoja. Puheensorina ei ottanut lakatakseen, vaan humisi kuin varpusten visertely illansuussa. Sekasorto oli yleinen, päitä ja käsivarsia aaltoili, toiset istuutuivat ja koettivat asettua mahdollisimman mukavasti, toiset seisoskelivat itsepintaisesti luodakseen vielä viimeisen silmäyksen katsomoon. "Istuutukaa! Istuutukaa!" huudettiin kiivaasti permannon takarivien synkästä hämärästä. Kautta katsomon kävi kuin puistatus: nyt vihdoinkin siis nähtäisiin tuo kuuluisa Nana, josta Pariisi oli puhunut koko viikon.
Puheensorina vaimeni vähitellen, ja vain sieltä täältä kuului käheitä ääniä. Ja tämän mutinan vaietessa, näiden huokausten hiljetessä orkesteri alkoi soittaa ilakoivaa valssia, jonka vallaton tahti muistutti veitikkamaista ja hillitöntä naurua. Se miellytti yleisöä; hymyiltiin, ja palkatut taputtajat permannon ensiriveillä aloittivat kämmenillään todellisen rumputulen. Väliverho nousi.
– Katsohan! huudahti alati rupatteleva la Faloise, Lucylla on seurassaan herra.
Hän katsoi ensiparven oikeaa etuaitiota, jossa Caroline ja Lucy istuivat etutuoleilla. Heidän takanaan häämöitti Carolinen äidin arvokas pää, ja vaaleatukkaisen, lihavan, hyvinpuetun herrasmiehen profiili.
– Katsohan toki, intti la Faloise. Se on joku herra.
Lopulta Fauchery päätti kiikaroida etuaitiota, mutta kääntyi heti pois.
– Oh! sehän on vain Labordette, hän sanoi välinpitämättömästi, niinkuin tämän herran läsnäolo olisi maailman selvin asia eikä merkitsisi mitään. Heidän takanaan huudettiin: "Hiljaa!" ja heidän oli vaiettava. Nyt katsomossa kaikki olivat paikoillaan, ja orkesterista aina amfiteatteriin saakka ulottui pystyjen, tarkkaavien päiden meri. "Vaalean Venuksen" ensimmäinen näytös tapahtui Olympoksessa, pahvisessa Olympoksessa, jonka kulissit esittivät pilviä. Oikealla oli Jupiterin valtaistuin. Ensin tulivat näyttämölle Iris ja Ganymedes taivaallisten palvelijoiden saattamina, jotka lauloivat kuorossa, järjestellessään neuvottelukokousta varten jumalien tuoleja. Taputtajat huusivat taas säännönmukaista "hyväänsä", mutta yleisö oli hiukan kahden vaiheilla ja odottavalla kannalla. La Faloise oli kumminkin taputtanut käsiään Clarisse Besnusille, eräälle Bordenaven pienistä neitosista, joka näytteli Iristä vaaleansinisessä puvussa sateenkaarenvärinen harso vyötäisillään.
– Tiedäthän, että hänen on riisuttava paitansa saadakseen tuon puvun sopimaan, sanoi hän Faucherylle äänekkäästi, jotta muutkin sen kuulisivat. Me koettelimme aamulla sitä, mutta silloin näkyi paita käsivarsien ja selän kohdalta.
Pieni väristys kävi katsomon kautta. Rose Mignon tuli esiin Dianana. Vaikka hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät soveltuneet osaan, sillä hän oli laiha ja mustanpuhuva, oikea pariisilainen katulapsi koko ihailtavassa rumuudessaan, näytti hän kumminkin viehättävältä Dianan pilakuvana. Hän lauloi tullessaan aarian, jonka sanat olivat niin typerät, että niille olisi saattanut itkeä; hän valitti, että hänen miehensä Mars tahtoi hylätä hänet Venuksen vuoksi, ja lauloi sen kaiken pidättyvästi, mutta juuri sillä korostaen laulun salaisia kaksimielisyyksiä niin, että yleisö tuli haltioihinsa. Mignon ja Steiner, jotka istuivat vierekkäin, nauroivat hyväksyvästi; ja koko katsomo purskahti nauramaan, kun sen suosikki Prullière tuli puettuna kenraaliksi, laitakaupungin huvittelupaikkojen Marsina, päässään jättiläissulka ja kupeellaan sapeli, joka ulottui hänen olkapäähänsä saakka. Hän oli kyllästynyt Dianaan, sillä tämä oli liian pikkumainen. Silloin Diana vannoi pitävänsä häntä silmällä ja kostavansa. Kaksinlaulu päättyi hyvin naurettavaan tyroolilaiseen renkutukseen, jonka Prullière esitti erittäin hauskasti suuttuneen rakastajan äänellä. Hän oli itserakas kuin ainakin nuori, menestyksellinen ensirakastaja, ja hänen silmänsä pyörivät niin uhmailevasti, että aitioiden naiset purskahtivat kimakkaan nauruun.
Mutta sitten yleisö alkoi taas kylmetä; seuraavat kohtaukset havaittiin ikävystyttäviksi. Ukko Bosc, houkkamainen Jupiter, jolla oli päätä painamassa suunnaton kruunu, ei saanut juuri nimeksikään yleisöä hymyilemään; ja sitten tuli perheriita Junon kanssa palvelijattaren laskuista, joka oli vähällä turmella kaikki. Yleisö kävi rauhattomaksi, kuului kasvavaa ja pahaaennustavaa mutinaa, katsojat alkoivat menettää mielenkiintonsa ja tähystelivät sinne tänne katsomoon. Lucy nauroi ja rupatteli Labordetten kanssa; kreivi de Vandeuvres kurotti kaulaansa Blanchen lihavien olkapäiden takaa, ja Fauchery tarkasteli salavihkaa Muffatin herrasväkeä; kreivi oli perin vakava, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään; kreivitär hymyili epämääräisesti ja katseli etäisyyteen uneksivin silmin. Mutta kesken tämän painostavan tunnelman taputtajat taas aloittivat rumputulensa. Kaikki katsoivat näyttämölle päin. Jokohan Nana tulee viimeinkin? Kyliäpä hän on antanut odottaa itseään!
Ganymedes ja Iris toivat näyttämölle erään kuolevaisten lähetystön. He olivat kaikki kunniallisia porvareita, kaikki petettyjä aviomiehiä ja tulivat nyt jumalien valtiaalle esittämään kirjallisesti valituksensa Venusta kohtaan, joka todella oli liiaksi tulistuttanut heidän vaimojaan. Kuoro, joka lauloi valittaen ja lapsellisesti, pitäen silloin tällöin taukoja kuin tunnustaakseen erinäisiä asioita, huvitti suuresti yleisöä. Jollekin katsomossa pisti päähän sanoa sitä "sarvipäiden kuoroksi", joka nimitys heti hyväksyttiin ja "sarvipäiden kuoro" oli toistettava. Kuoron jäsenet olivat hullunkurisen näköisiä; he olivat naamioidut erikoisesti tätä tilannetta varten. Muuan lihava kuorolainen, jolla oli kuunpyöreät kasvot, herätti paljon naurua. Samassa saapui Vulkanus ja vaati raivoissaan takaisin vaimoaan, joka kolme päivää sitten oli livistänyt tiehensä. Kuoro rupesi jälleen laulamaan ja viritti Vulkanuksen, sarvipäiden jumalan, kunniaksi ilolaulun. Vulkanuksen osaa näytteli Fontan, häpeämätön ja omalaatuisen nerokas koomikko. Hän esiintyi pahasti ontuvana kyläseppänä, päässä tulipunainen, tuuhea peruukki, paljain käsivarsin, joihin oli tatuoitu nuolten lävistämiä sydämiä. Joku nainen huudahti: "Kylläpä on ruma!" Ja kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään.
Seuraava kuvaelma tuntui loppumattomalta. Jupiter ei saanut jumalten neuvostoa koolle käsittelemään petettyjen aviomiesten kirjelmää. Eikä Nanata kuulunut! Häntä säästettiin siis, kunnes väliverho laskeutuisi? Niin pitkä odotus rupesi harmittamaan yleisöä. Alettiin jälleen murista.
– Tämä menee päin seiniä, sanoi Mignon vahingonilosta loistaen Steinerille. Nyt Bordenave on ajanut perinpohjin karille, saattepa nähdä.
Juuri silloin taustan pilvet avautuivat, ja Venus astui näyttämölle. Nana, joka kahdeksantoistavuotiaaksi oli sangen kookas ja pyylevä, käveli partaan luo pitkät hiukset hajallaan olkapäillä ja puettuna valkoiseen vaippaan. Hän hymyili yleisölle ja alkoi rohkeasti laulaa suurta aariaansa:
"Kun Venus illalla saapuu..."
Kun hän aloitti toisen säkeistön, ruvettiin salissa katselemaan toinen toistaan. Oliko tämä pilaa? Vaiko ehkä jokin veto, jonka Bordenave oli lyönyt? Niin väärin ei kukaan ennen ollut laulanut. Eikä äänessä ollut koulutuksen jälkeäkään. Bordenave oli puhunut totta sanoessaan, että Nana ei osaa laulaa. Hän ei edes osannut käyttäytyä näyttämöllä; hän ei osannut käsiään liikuttaessaan pitää ruumiistaan tasapainossa, mikä vaikutti sopimattomalta ja rumalta. Permannolta kuului jo hämmästyneitä huudahduksia: "Oh, oh", ja halpahintaisilta paikoilta kuului vihellyksiäkin, kun nuoren kukonpoikasen ääni kajahti alapermannolta:
– Totisesti komea!
Koko yleisö katsoi siihen suuntaan. Keruubi, koulupoika, oli tämän huudahduksen päästänyt, silmät suurina ja posket punahehkuvina nähdessään Nanan. Huomattuaan tulleensa yleisön huomion kohteeksi, hän punastui vielä enemmän, että oli tietämättään tullut puhuneeksi ääneen itsekseen. Hänen vierustoverinsa Daguenet katsoi häntä hymyillen, yleisö nauroi kuin aseista riisuttuna, eikä viheltäminen johtunut sille enää mieleen. Joukko nuoria, valkohansikkaisia herroja, jotka olivat ihastuneet Nanan muhkeaan vartaloon, nautti ja taputti käsiään.
– Totta tosiaan! Erittäin hyvä! Hyvä!
Kun Nana huomasi katsomon nauravan, hän purskahti itsekin nauruun. Ilo kasvoi kaksinkertaiseksi. Oikein hauska, tuo kaunis tyttölapsi! Nauraessaan hän sai pienen lemmenkuopan leukaansa. Vähääkään hämmentymättä hän odotteli tuttavallisesti ja yhtyi yleisön tunnelmaan; silmää vilkuttaen hän tuntui tahtovan sanoa, että hänellä ei tosiaankaan ollut penninkään edestä lahjoja, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä hänellä oli muuta. Ja annettuaan orkesterinjohtajalle merkin, jonka tuli vihjata: "Jatka, ukkoseni!" hän aloitti toisen kuplettinsa.
"Sydänyö on aika Venuksen..."
Ääni oli edelleen sama kimeä ja terävä, mutta nyt se kutitti yleisöä oikeissa kohdissa niin hyvin, että silloin tällöin kävi värähdys kautta katsomon. Nana hymyili yhä edelleen tuota hymyään, joka väikkyi hänen pienellä punaisella suullaan ja loisti hänen suurissa kirkkaissa sinisilmissään. Muutamissa, hiukan vilkkaissa säejaksoissa hänen ruusunpunaiset sieraimensa laajentuivat kuin mielihyvästä, ja vahva puna nousi poskille. Hän huojutti yhä ruumistaan, sillä muuta hän ei osannut; mutta nyt se ei yleisön mielestä ollut lainkaan rumaa, päinvastoin; herrat suuntasivat kiikarinsa häntä kohden. Hänen lopettaessaan kuplettinsa ääni teki täydellisen lakon, ja hän käsitti, ettei hän ikinä jaksaisi laulaa loppuun saakka. Hämmentymättä hän vain pyöräytti lanteitaan, joiden kaaret kuvastuivat ohuen tunikan alta, kun hän nojautui taapäin ja kohotti käsivarsiaan. Nyt alkoivat kättentaputukset. Kohta hän kääntyi poispäin ja meni näyttämön taustaa kohti, näyttäen niskaansa, jolla hänen punertavankeltaiset hiuksensa häilyivät kuin villieläimen harja; ja silloin suosionosoitukset kävivät aivan raivoisiksi.
Näytöksen loppuosassa yleisö alkoi kylmetä. Vulkanus tahtoi antaa Venusta korville, jumalat neuvottelivat ja päättivät laskeutua maan päälle toimittamaan tutkimuksia, ennen kuin suostuisivat petettyjen aviomiesten anomukseen. Juuri nyt Diana sattumalta kuuli Venuksen ja Marsin kesken käydyn lempeän keskustelun, ja hän päätti pitää heitä silmällä matkan varrella. Sitä paitsi oli näytöksessä kohtaus, jossa Amor, kaksitoistavuotisen tytön näyttelemällä, vastasi jokaiseen kysymykseen: "Kyllä, mamma ... ei, mamma" itkunsekaisella äänellä ja sormet nenässä. Silloin Jupiter, ankarana kuin vihastunut opettaja, määräsi Amorin suljettavaksi pimeään putkaan, jossa sen oli kaksikymmentä kertaa taivutettava "rakastaa"-verbiä. Yleisö mieltyi loppukohtaukseen, jonka kuoro ja orkesteri esittivät kerrassaan loistavasti, mutta väliverhon laskeuduttua koettivat ammattitaputtajat turhaan saada aikaan esiinhuutoa; koko katsomo nousi paikoiltaan ja pyrki ovia kohti.
Tuolirivien välissä astuskellessa ja tungeskellessa lausuttiin vaikutelmia. Sama tuomio kuului kaikkialta:
– Typerää!
Joku arvostelija oli sitä mieltä, että näytelmää olisi melkoisesti lyhennettävä. Muuten näytelmä sinänsä ei merkinnyt juuri mitään; enimmin puhuttiin Nanasta. Fauchery ja la Faloise, jotka ensimmäisinä läksivät ulos, tapasivat käytävässä Steinerin ja Mignonin. Tässä kaivostunnelin tapaisessa pitkässä ja ahtaassa kaasuliekkien valaisemassa solassa oli ihminen tukehtua. He pysähtyivät hetkiseksi oikeanpuolisten portaiden luo, jossa käsipuun mutka soi heille suojaa. Halpojen paikkojen yleisö tulla kolisteli alas paksupohjaisissa kengissään, mustia hännystakkeja virtasi ohi, ja eräs aitionhoitajatar ponnisteli tarmokkaasti koettaessaan suojella sysäyksiltä tuolia, jolle hän oli latonut päällysvaatteita.
– Minä tunnen sen tytön! huudahti Steiner nähtyään Faucheryn. Olen nähnyt hänet jossakin... Kasinossa kaiketi, jossa hän oli niin humalassa, että häntä oli kannettava.
– En minäkään oikein tiedä, sanoi sanomalehtimies. Olen aivan samassa asemassa kuin te; olen varmasti tavannut hänet jossakin...
– Ehkä Triconittaren luona?
– Vallan oikein, hitto vieköön! Huonomaineisessa paikassa, sanoi Mignon ja näytti aivan epätoivoiselta. On kerrassaan sopimatonta, että yleisö ottaa tällä tavalla vastaan minkä lutkan hyvänsä. Ennen pitkää ei koko teatterissa ole ainoatakaan kunnon naista... Niin, minun täytyy kai lopuksi kieltää Roseakin esiintymästä.
Fauchery ei saattanut olla hymyilemättä. Paksupohjaisten kenkien marssia jatkui yhä portaita alas, ja eräs lippalakkinen pieni mies sanoi venytellen lausettaan:
– Oo, la, la! Tyttö on mehevä! Siinä on ahmittavaksi!
Kaksi nuorta herraa kiisteli käytävässä, hyvin parturoituja ja erittäin korkeakauluksisia. Toinen toisti: "säädytöntä, säädytöntä!" selittämättä mielipiteensä syitä. Toinen vastasi: "Mainiota! mainiota!" eikä hänkään välittänyt todistaa sanojaan.
La Faloisen mielestä tyttö oli sangen hyvä; hän arveli vain, että tyttö olisi parempikin, jos hän kehittäisi ääntään. Steiner, joka ei ollut kuunnellut keskustelua, näytti äkkiä säpsähtävän ja heräävän. Parasta oli odotella. Ehkä toinen näytös menisi täydellisesti penkin alle. Yleisö oli osoittautunut suopeaksi, mutta sitä ei vielä oltu voitettu, ei läheskään. Mignon vannoi näytelmän loppuvan kurjasti, ja kun Fauchery ja la Faloise läksivät ravintolaan, tarttui Mignon Steineriä käsivarteen, nojasi tämän olkaan ja kuiskasi hänelle korvaan:
– Hyvä ystävä, tulkaa nyt katsomaan minun vaimoni pukua toista näytöstä varten... Se on mestariteos!
Yläkerroksessa, lämpiössä, paloi kolme kirkasta kristallikruunua. Serkukset olivat hetkisen kahden vaiheilla; avonaisesta lasiovesta näki, miten toisesta päästä toiseen aaltoili ihmispäiden muodostama hyökylaine, jota kaksi virtaa piti alituisessa liikkeessä. Kuitenkin he astuivat sisään. Puolisenkymmentä herraryhmää keskusteli ja viittoili seisoen itsepäisesti paikoillaan, vaikka heitä tyrkittiin milloin miltäkin taholta; toiset kävelivät rivittäin ja kolistelivat korkojaan vahattuun parkettilattiaan. Kirjavien marmoripilarien välissä istui oikealla ja vasemmalla naisia punaisilla samettipenkeillä katsellen väsähtänein silmin, kuin kuumuuden uuvuttamina, joukkoa, joka kulki ohi; naisten takana olevat peilit heijastivat heidän korkeita hiuslaitteitaan. Taustalla tarjomopöydän luona eräs lihava herra joi lasin mehua.
Mutta Fauchery oli saadakseen raitista ilmaa mennyt ulos parvekkeelle. La Faloise tarkasteli näyttelijättärien valokuvia, joita peilien kanssa vuorotellen oli ripustettu pilarien väliin, mutta seurasi lopulta hänen esimerkkiään. Teatterin julkisivun liekkirivit olivat sammutetut. Parvekkeella oli hämärää ja viileätä, ja se näytti tyhjältä. Vain eräs nuori herra poltteli kaiteeseen nojaten savukettaan, joka hehkui pimeän läpi. Fauchery tunsi hänet Daguenetiksi. He puristivat kättä.
– Mitä te teette täällä, hyvä ystäväni? kysyi sanomalehtimies. Te piileksitte, vaikka tavallisesti ette ensi-iltoina lähde minnekään permannolta.
– Tupakoin, niinkuin näette, vastasi Daguenet.
Saattaakseen toisen hämilleen Fauchery tokaisi:
– Hyvä on! Mitä pidätte aloittelijasta? Käytävillä häntä pidellään pahoin.
– Hm, mutisi Daguenet, ihmiset, joista hän ei ole välittänyt!
Se oli koko hänen lausuntonsa Nanan lahjoista. La Faloise nojautui kaiteeseen ja katseli bulevardia. Aivan vastapäätä olivat jonkin hotellin tai kerhon ikkunat kirkkaasti valaistut; katukäytävällä istui pöytien ääressä tumma rykelmä Café de Madridin vieraita. Myöhäisestä illasta huolimatta tungos oli suuri; käveltiin lyhyin askelin, ja alituiseen tulvaili lisää ihmisiä Jouffroyn kauppakujasta; täytyi odottaa viisikin minuuttia päästäkseen kadun yli, sillä vaunujono oli valtava.
– Kylläpä on liikettä ja hälinää, sanoi la Faloise, jota Pariisi vielä ihmetytti.
Kuului pitkä kellonsoitto, jo lämpiö tyhjeni. Riennettiin käytäviä pitkin. Väliverho oli jo noussut, kun katsojia vielä saapui laumoittain istuutuneitten suureksi harmiksi. Lopulta kaikki olivat paikoillaan, ja kasvoilla kuvastui iloinen odotus. La Faloise katseli ensin Gagan suuntaan, mutta hämmästyi kovin nähdessään tämän vieressä saman isokasvuisen, vaalean herran, joka hetki sitten oli istunut Lucyn aitiossa.
– Mikä tuon herran nimi on? kysyi hän. Fauchery ei heti huomannut, ketä hän tarkoitti.
– Vai niin, sehän on Labordette, sanoi hän yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin aikaisemminkin.
Toisen näytöksen lavastus oli yllätys. Oltiin kapakkajuhlassa laitakaupungilla, "Mustassa kuulassa", laskiaispäivänä. Naamioidut rentut lauloivat piirilaulua, jonka loppukertoja säestettiin polkemalla lattiaan. Tämä huligaanikeksintö, joka tuli odottamatta, herätti niin paljon iloa, että se oli otettava toistamiseen. Jumalien joukko oli joutunut sinne Iriksen opastamana, joka valheellisesti kerskui tuntevansa maan sekä tulleensa tekemään havaintoja. Jumalat olivat pukeutuneet valepukuun, jottei heitä tunnettaisi. Jupiter oli olevinaan kuningas Dagobert, housut nurin ja päässä suunnaton rautapeltinen kruunu. Foebus oli puettuna Lonjumeaun posteljooniksi ja Minerva normandilaiseksi imettäjäksi. Naurulla tervehdittiin Marsia, joka saapui tuhlaavan komeasti puettuna sveitsiläiseksi amiraaliksi. Mutta naurunpurskahdukset kävivät aivan ylivoimaisiksi, kun Neptunus puettuna puseroon, päässä pallohattu ja ohimoilla lemmenkiharat laahusti näyttämölle tohveleissaan ja sanoi käheällä äänellä: "No, kun on kerran kaunis mies, niin täytyy kai antaa rakastaa itseään!" Kuului muutamia hämmästyksen huutoja, ja naiset nostivat viuhkojaan kasvojensa suojaksi. Lucy nauroi etuaitiossaan niin ääneen, että Caroline Héquet sipaisi häntä viuhkalla saadakseen hänet vaikenemaan.
Tästä hetkestä oli näytelmä pelastettu, ja se muodostui suureksi menestykseksi. Tämä jumalien karnevaali, tämä lokaan vedetty Olympos, kokonainen uskonto, kokonainen runouden maailma pahoin pideltynä ja pilkattuna näytti huvittavan erikoisesti. Halveksimisen kuume tarttui ensi-iltojen kirjalliseen yleisöönkin; satu poljettiin anturoiden alle ja antiikin jumalat lyötiin murskaksi. Jupiterin pää oli oivallinen. Mars oli suurenmoinen. Kuninkuudesta tehtiin ilveily ja armeijasta pilanäytelmä. Kun Jupiter äkkiä pihkaantui pieneen pesijättäreen ja alkoi tämän kanssa tanssia hurjaa cancania, silloin Simonne, joka näytteli pesijätärtä, potkaisi ylijumalaa nenään ja nimitti häntä "paksuksi papaksi" niin nasevasti, että koko katsomo tärisi naurusta. Tanssin aikana Foebus tarjosi Minervalle kuumaa viinisotkua, ja Neptunus pöyhkeili seitsemän, kahdeksan naisen keskellä, jotka syöttivät hänelle leivoksia. Vihjaukset ymmärrettiin, ja niitä höystettiin hienoilla rivouksilla. Viattomat sanat saivat permannolla kaksimielisen merkityksen. Yleisö ei ollut pitkiin aikoihin teatterissa rypenyt suuremmissa ja epäkunnioittavimmissa typeryyksissä. Ne olivat sen hermoille lepoa.
Tämän sekamelskan kestäessä toiminta jatkui. Vulkanus puettuna hienoksi elostelijaksi, keltaiseen pukuun ja keltaisiin käsineihin sekä monokkeli silmässä, ajoi yhä takaa Venusta, joka lopulta kalakaupustelijana, nenäliina päässä, tuli esiin uhkeine rintoineen ja koristettuna isoilla kultahelyillä. Nana oli niin viaton ja mehevä, niin luonnollinen sellaisena henkilönä, yhtä törkeä suustaan kuin pyöreä lanteiltaan, että hän heti valloitti katsomon. Hänen vuokseen unohdettiin Rose Mignon, suloinen nukke, päässä pajuista punottu paatsalakki ja yllä lyhyt musliinihame. Hän lauloi ihanin äänin itku kurkussa Dianan valitusta. Tuo toinen, tuo pyylevä tyttö, joka läimäytteli reisiään ja kaakatti kuin kana, säteili niin väkevää elämää ja naisen kaikkivaltiutta, että yleisö hurmaantui häneen. Toisen näytöksen jälkeen kaikki oli hänelle sallittua, huono näytteleminen, jokaisen sävelen laulaminen väärin, osansa unohtaminen; hänen ei tarvinnut muuta kuin pyörähtää ja nauraa saadakseen hyvä-huutoja. Kun hän kuuluisaan tapaansa heilautti lanteitaan, kuumeni permantoyleisö, ja sama huuma nousi parvelta parvelle aina katonrajaan asti. Myöskin kapakkatanssia johtaessaan hän saavutti oikean riemuvoiton. Hänhän olikin kotonaan, esittäessään kädet lanteilla katuojan Venusta. Ja musiikki tuntui nimenomaan luodulta tätä laitakaupunkiääntä varten; siinä kuuli Sant-Cloudin markkinamelun, jossa klarinetit aivastelivat ja kukkopillit tekivät somia hyppyjä.
Kaksi kohtausta täytyi vielä toistaa. Alkusoiton valssi uudistui vallattomine rytmeineen ja hurmasi jumalat. Maalaisvaimoksi puettu Juno sai Jupiterin kiinni pesijättären seurasta ja antoi häntä korville. Diana, joka yllätti Venuksen, kun tämä lupasi tulla kohtaamaan Marsia, riensi ilmoittamaan ajasta ja paikasta Vulkanukselle, joka huudahti: "Minulla on suunnitelma!" Muu ei tuntunut oikein selvältä. Tarkastusmatka päättyi hurjaan galoppiin, jonka jälkeen Jupiter hikisenä, hengästyneenä ja kruunuttomana sanoi, että maan pienet tyttölapset olivat hurmaavia, ja että miehet olivat väärässä.
Väliverho laskeutui, ja silloin kaikkien hyvä-huutojen ylitse muutamat raivokkaat äänet karjuivat:
– Kaikki esiin! Kaikki esiin!
Väliverho nousi taas, ja näyttelijät tulivat käsi kädessä esille. Keskellä Nana ja Rose Mignon niiasivat vierekkäin. Käsiä taputettiin, ja ammattitaputtajat yllyttivät yleisöä huudoillaan. Sitten katsomo tyhjeni hitaasti puoleen.
– Nyt minun on käytävä tervehtimässä kreivitär Muffatia, sanoi la Faloise.
– Hyvä on, tee niin! Mutta sinun on esitettävä hänelle minut. Menkäämme yhdessä.
Ensiparven aitioon pääseminen ei ollut mitään helppoa; sillä käytävissä oli kauhea tungos. Vain tekeytymällä mahdollisimman kapeaksi ja hivuttautumalla kyynärpäiden avulla saattoi päästä eteenpäin. Lihava arvostelija seisoi seinää vasten kuparilampun alla ja lausui siinä mielipiteensä kappaleesta hartaasti kuuntelevalle yleisölle. Ohimennen ihmiset mainitsivat puoliääneen hänen nimensä. Hän oli nauranut koko näytöksen ajan, sanottiin käytävissä, mutta siitä huolimatta hän näyttäytyi ankaraksi ja puhui taideaistista ja siveellisyydestä. Jonkin matkan päässä ohuthuulinen arvostelija sanoi hyvänsuopia sanoja, joissa oli happanevan maidon ilkeä sivumaku.
Fauchery kurkisteli aitioihin, ovien pyöreistä lasi-ikkunoista, mutta kreivi de Vandeuvres pysäytti hänet kysyäkseen jotakin; ja saatuaan kuulla, että serkukset olivat matkalla tervehtimään Muffateja, hän ilmoitti, että näiden aition numero oli 7, josta hän oli juuri tulossa. Sitten hän kuiskasi sanomalehtimiehen korvaan:
– Kuulkaahan, rakas ystävä, tuon Nanan näimme varmaan pari iltaa sitten Provence-kadun kulmassa...
– Vallan oikein, juuri niin! huudahti Fauchery. Sanoinhan jo, että tunnen hänet vanhastaan!
La Faloise esitteli serkkunsa kreivi Muffat de Beuvillelle, joka osoittautui hyvin kylmäkiskoiseksi. Kreivitär sitä vastoin kuullessaan Faucheryn nimen katsahti häneen ja imarteli "Figaron" pakinoitsijaa parilla hienolla lauseella hänen artikkeleistaan. Samettikaiteeseen nojautuen kreivitär kääntyi puoliksi häneen päin liikauttaen viehättävästi hartioitaan. Keskusteltiin hiukan, ja puhe kääntyi maailmannäyttelyyn.
– Siitä tulee hyvin komea, sanoi kreivi, jonka neliskulmaiset ja säännölliset kasvot pysyivät virallisen jäykkinä. Olin tänään Mars-kentällä... Palasin sieltä aivan ihastuksissani.
– Väitetään, ettei se tule valmiiksi ajoissa, uskalsi la Faloise sanoa. Kaikki on vielä sekaisin...
Mutta kreivi keskeytti hänet sanoen ankarasti:
– Se valmistuu... Se on keisarin tahto!
Fauchery kertoili hilpeästi, miten hän oli ollut vähällä jäädä akvaarioon, jota juuri rakennettiin, kun hän oli mennyt sinne etsimään pakinanaihetta. Kreivitär hymyili. Hän silmäili silloin tällöin katsomoon ja löyhytteli viuhkaansa melkein kyynärpäähän saakka hansikoidulla kädellään. Puolityhjä katsomo oli kuin torkahtanut; permannolla jotkut herrat availivat sanomalehtiään; naiset ottivat aitioissaan vieraita vastaan kuin kotonaan. Vain pieni ryhmä ihmisiä istui supatellen hiljaa kattokruunun alla, jonka valo himmeni väliajalla poistuneiden nostamasta hienosta pölypilvestä. Herroja kokoontui oville; he katselivat istumaan jääneitä naisia ja seisoivat kotvan ajan päät ojossa ison, sydämenmuotoisen paidanrinnuksen yläpuolella.
– Voimme siis luottaa teihin, ensi tiistaina? sanoi kreivitär la Faloiselle.
Hän kutsui myöskin Faucheryn, joka kiitti kumartaen. Näytelmästä ei keskusteltu, Nanan nimeä ei mainittu. Kreivi oli niin jäätävän arvokas, kuin hän olisi ollut lakiasäätävän neuvoston kokouksessa. Selittääkseen oman perheensä läsnäolon täällä hän vain sanoi, että hänen appensa piti teatterista. Aition ovi oli jätetty auki, ja markiisi de Chouard, joka oli mennyt ulos tehdäkseen tilaa vieraille, tuli takaisin; pitkä vanhus, jonka kasvot olivat veltot ja valkoiset, ja leveälierisen hatun alta hänen rauhaton katseensa seuraili ohikäveleviä naisia.
Fauchery läksi kumartaen pois, kohta kun kreivitär oli kutsunut hänet vierailulle, sillä hän huomasi sopimattomaksi keskustella näytelmästä. La Faloise seurasi häntä. Hän oli havainnut kreivi Vandeuvresin aitiossa vaaleanverisen Labordetten, joka istui siellä mukavassa asennossa ja piti hyvin tuttavallista seuraa Blanche de Sivrylle.
– Tuhat tulimmaista, hän huudahti serkulleen tavoittaessaan tämän, tuo Labordette näkyy tuntevan kaikki naiset! Nyt hän on tuolla Blanchen luona.
– Vallan oikein, hän tuntee ne kaikki, vastasi Fauchery tyynesti. Oletko sinä ainoa muukalainen, hyvä ystävä?
Käytävässä ei enää ollut tungosta. Fauchery oli juuri laskeutumassa portaita, kun Lucy Stewart kutsui häntä. Lucy seisoi matkan päässä etuaitionsa ovella. Hän väitti, että katsomossa ihminen oli tukehtua kuumuuteen; hän, Caroline Héquet ja tämän äiti sulkivat sokerimanteleita nakerrellen koko käytävän. Eräs aitionhoitajatar keskusteli äidillisesti Lucyn kanssa, joka soimasi sanomalehtimiestä: totisesti kohtelias herra, joka meni tervehtimään muita naisia tulematta edes kysymään, oliko Lucyllä jano! Siirtyen sitten toiseen puheenaiheeseen:
– Tiedäpä, ystäväni, että minusta Nana on oikein hyvä.
Lucy tahtoi pitää Faucheryn aitiossaan viimeisen näytöksen ajan, mutta tämä kieltäytyi luvaten odottaa häntä ulko-ovella. Kun Fauchery ja la Faloise olivat päässeet alas ja kadulle, sytyttivät he savukkeensa. Katukäytävä oli mustanaan väkeä, sillä joukko herroja oli tullut sinne teatterin eteisestä hengittämään raitista yöilmaa, jossa väreili bulevardin kumea kohina.
Herra Mignon oli raahannut Steinerin mukaansa Variétés-kahvilaan. Huomattuaan, kuinka suuri Nanan menestys oli, hän rupesi kehumaan tyttöä, samalla salavihkaa pitäen pankkiiria silmällä. Hän tunsi Steinerin ja oli jo kaksi kertaa auttanut tätä pettämään Rosea, mutta kun pankkiiri oli saanut oikkunsa tyydytetyksi, oli aviomies saattanut hänet katuvaisena ja uskollisena takaisin Rosen luo. Täpötäydessä kahvilassa vieraat tunkeilivat marmoripöytien luona; muutamat joivat lasinsa nopeasti seisoaltaan, ja suuret seinäpeilit heijastivat loppumattomiin näiden hälisevien päiden laumaa ja suurensivat moninkertaiseksi ahtaan huoneiston kolmine kristallikruunuineen, patjoitettuine penkkeineen ja punaisella verhottuine kiertoportaineen. Steiner istuutui pöydän ääreen ensimmäiseen huoneeseen, josta näki bulevardille ja jonka ovet olivat irroitetut hiukan liian varhain vuodenaikaan nähden. Kun Fauchery ja la Faloise menivät ohi, pysäytti pankkiiri heidät.
– Juokaahan meidän kanssamme lasi olutta!
Mutta hän oli saanut päähänsä, että hänen oli lähetettävä kukkia Nanalle. Lopulta hän kutsui luokseen tarjoilijan, jota hän sanoi tuttavallisesti Augusteksi. Mignon, joka kuuli keskustelun, katsoi häntä niin ankarasti, että hän menetti malttinsa ja änkytti:
– Kaksi kukkavihkoa, Auguste, ja anna ne aitionhoitajattarelle; vihko kummallekin naiselle sopivalla hetkellä!
Salin toisessa päässä istui tyhjän lasin ääressä kahdeksantoistavuotias tyttö nojaten niskaansa peiliin ja aivan liikahtamatta ikäänkuin pitkän ja turhan odotuksen kivettämänä. Kauniit tuhkanvaaleat luonnonkiharat kehystivät neitseellisiä kasvoja, joista loistivat lempeät ja rehelliset silmät; hänellä oli yllään haljahtanut, vihreä silkkipuku ja pyöreä hattu, joka oli korvapuusteista kuopilla. Yökylmä oli kalventanut hänet.
– Kas, sehän on Satin, mutisi Fauchery hänet nähdessään.
La Faloise kyseli. Oh, katutyttö vain, ei muuta! Mutta hän oli sitä oikeata maata, jonka päähänpistoille sai nauraa. Sanomalehtimies kohotti ääntään:
– Satin, mitä sinä täällä teet?
– Pidän ikävää, vastasi Satin liikahtamatta ja tyynesti.
Kaikki neljä herraa nauroi.
Mignon vakuutteli, ettei ollut mitään kiirettä, sillä kolmannen näytöksen kulissienmuuttoon menisi vähintään kaksikymmentä minuuttia. Mutta serkukset olivat juoneet oluensa ja tahtoivat lähteä, sillä heidän tuli vilu. Kun Mignon nyt jäi yksin Steinerin kanssa, puhui hän tälle kyynärpäät pöytään nojaten ja katsoen toista silmästä silmään.
– Eikö niin? Siis minä vien teidät hänen luokseen ja esittelen teidät... Mutta ymmärrättehän, että tämä jää meidän kesken. Vaimoni ei tarvitse sitä tietää.
Palattuaan paikoilleen Fauchery ja Faloise näkivät toisen parven aitiossa yksinkertaisesti puetun, kauniin naisen vakavannäköisen herran seurassa. La Faloise tunsi hänet joksikin sisäministeriön toimistopäälliköksi, jonka hän oli tavannut kreivi Muffatin luona. Fauchery taas luuli tuntevansa naisen erääksi rouva Robertiksi, kunnialliseksi naiseksi, jolla ei ollut kuin yksi rakastaja kerrallaan ja sekin aina joku arvokas henkilö.
Mutta heidän täytyi jättää katseleminen ja istuutua. Daguenet hymyili heille. Nyt Nanan onnistuttua hän ei enää hymyillyt, vaan käveli voitonriemuisena käytävissä. Hänen naapurinsa, poikanulikka, joka juuri oli päässyt koulustaan, ei ollut liikahtanut tuoliltaan, sillä Nana oli kokonaan lumonnut hänet. Sepä se, sellainen oli nainen ja poika kävi tulipunaiseksi, hän nyppi konemaisesti hansikkaitaan. Koska hänen naapurinsa oli puhunut Nanasta, rohkeni hän kysyä:
– Anteeksi, herra, tunnetteko tuon naisen?
– Kyllä, hiukan, vastasi Daguenet hämmästyneenä ja epäröiden.
– Silloin ehkä tiedätte hänen osoitteensa?
Kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, koska se esitettiin juuri hänelle, että hänen teki mieli vastata korvapuustilla.
– En, vastasi hän kuivasti.
Ja hän kääntyi selin. Vaalea poika käsitti tehneensä typeryyden, punastui entistä enemmän ja jäi aivan nolostuneeksi.
Kuului kolme lyöntiä; aitionhoitajattaret kieltäytyivät jyrkästi antamasta yleisölle päällysvaatteita katsomoon ja seisoivat sylit täynnä turkkeja ja päällystakkeja keskellä tungeksivaa joukkoa. Ammattitaputtajat osoittivat suosiotaan lavastukselle, joka esitti Etna-vuoren luolaa, hopeakaivosta, jonka seinät loistivat kuin vastalyöty hopearaha; taustalla hohti Vulkanuksen paja kuin auringon lasku. Toisen kohtauksen aikana Diana sopi jumalan kanssa siitä, että tämä oli matkustavinaan pois antaakseen tilaisuuden Venukselle ja Marsille. Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta koko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen rohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko pukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät hartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat jäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka keinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen ruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista noussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi parrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei taputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enään; miesten vakavat kasvot olivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu kiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.
– Hitto! tyytyi Fauchery sanomaan.
Mars syöksyi Venusta kohtaamaan suunnattomine töyhtöineen ja joutui molempien jumalatarten keskelle. Prullière oli suurenmoinen; toisaalta Dianan hyväilemänä, joka koetti vielä viimeisen kerran häneen vaikuttaa, ennen kuin luovuttaisi hänet Venukselle, toisaalta Venuksen imartelemana, jota kilpakosijattaren läsnäolo kiihoitti äärimmilleen, Mars otti nämä hellyydenosoitukset vastaan pöyhkeänä kuin kukko tunkiolla. Kohtaus päättyi suureen trioon, ja silloin eräs aitionhoitajatar ilmestyi Lucy Stewartin aitioon ja heitti näyttämölle kaksi suunnatonta liljavihkoa. Käsiä taputettiin, Nana ja Rose niiailivat Prullièren ottaessa kukat lattialta. Osa permantoyleisöä katseli hymyillen Steinerin ja Mignonin aitioon. Pankkiiri oli tulipunainen, ja hänen leukansa liikahteli kouristuksenomaisesti, ikäänkuin hänelle olisi tarttunut jotakin kurkkuun.
Näytelmän jatko valtasi yleisön täydellisesti. Diana oli poistunut raivoissaan. Sammalpenkillä istuen Venus huusi heti luokseen Marsin. Niin räikeää viettelemiskohtausta ei ollut milloinkaan ennen esitetty. Nana oli kietonut käsivartensa Prullièren kaulaan ja veti tätä luokseen, kun luolan takaosasta tuli Fontan hullunkurisen raivostuneena esittäen petettyä aviomiestä, joka tapaa vaimonsa toisen sylistä. Hänellä oli käsissään kuuluisa rautaverkkonsa. Hetkisen hän heilutteli sitä, ja nerokkaan laitteen avulla Venus ja Mars jäivät verkkoon liikkumattomiksi lemmenhetkien asentoon.
Sorina kasvoi mahtavaksi, rintaapakahduttavaksi huokaukseksi. Joku taputti käsiään, kaikki kiikarit olivat suunnatut Venukseen. Nana oli vähitellen vallannut yleisön, ja nyt joka ainoa mies oli hänen vallassaan. Se kiima, joka uhosi hänestä kuin juoksuaikana eläimestä, levisi ja täytti katsomon. Tällä hetkellä hänen pieninkin liikkeensä henki himoa, hän kiihdytti haluja pikkusormensakin koukistuksella. Selät kumartuivat ja värisivät kuin niiden lihaksia olisi soitettu näkymättömällä jousella, niskahiukset väreilivät lämpimistä ilma-aalloista, jotka tietämättä tulivat naisten suusta. Fauchery katseli vasta koulunsa lopettanutta nuorukaista, jonka intohimo oli pakottanut nousemaan pystyyn. Hän katseli uteliaasti kreivi Vandeuvresiä, joka oli hyvin kalpea ja puri huuliaan, Steineriä, jonka paksu naama oli vähällä revetä, Labordettea, joka kiikari silmillään muistutti hämmästynyttä hevoshuijaria ihailemassa komeata tammaa, Daguenetia, jonka tulipunaiset korvat värisivät nautinnosta ja omistajanilosta. Sitten hän silmäili taakseen ja hämmästyi aika lailla katsoessaan Muffatin aitioon; kalpean ja vakavan kreivittären takana seisoi kreivi suu selällään, kasvot punatäpläisinä, ja hänen lähellään, aition varjossa markiisi de Chouardin himmeät silmät olivat muuttuneet kullalta vivahtaviksi kissansilmiksi. Oltiin tukehtua, hiukset liimautuivat hikiseen otsaan. Kolme tuntia kestäneen näytännön aikana olivat ihmisten hengitys ja hiki lämmittäneet turmellun ilman. Leijailevat pölypilvet olivat tiheytyneet ja pysyivät nyt liikkumattomina suuren kattokruunun alla. Koko katsomo huojui, sitä pyörrytti, se oli uupunut ja ärsyttynyt ja sen sydänyön unisen kiihkon vallassa, jota soperrellaan makuukomeroissa. Tämän melkein voimattoman yleisön, näiden puolentoistatuhannen yhteentungetun, väsyneen ja hermostuneen ihmisen edessä Nana jäi voittajaksi marmoriruumiinsa ja sukupuolensa vuoksi, tarpeeksi väkevänä murskaamaan koko tämän maailman ja säilymään itse vahingoittumattomana.
Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen, hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: "Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä." Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle "sarvipäiden kuoron", joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysyä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi, oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia, sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä. Väliverho laskeutui loppukuvaelman aikana, jossa polvistunut sarvipäiden kuoro lauloi ylistystä loistavalle ja alastomuudellaan kaikkivoivalle Venukselle.
Yleisö, joka jo oli noussut, alkoi rientää ovia kohti. Kirjailijan nimi mainittiin ja hänet huudettiin kahdesti esille ottamaan vastaan myrskyiset suosionosoitukset. Huudot: "Nana! Nana!" olivat kaikuneet aivan raivokkaasti. Katsomo ei ollut vielä aivan tyhjä, kun parras jo sammutettiin, kattokruunu kierrettiin pienelle tulelle ja pitkiä, harmaita verhoja leviteltiin etuaitioiden kultauksen peitteeksi. Hetki sitten lämmin ja meluava katsomo vajosi tuossa tuokiossa sikeään uneen, jonka aikana homeen ja pölyn haju levisi kaikkialle. Kreivitär Muffat nojasi turkiksiin kietoutuneena aitionsa kaidetta vasten ja katseli pimeää katsomoa odottaen pahimman tungoksen lakkaamista.
Käytävissä tuupittiin aitionhoitajattaria, jotka olivat kadottaa päänsä kaatuilevien päällysvaatepinojen joukkoon. Fauchery ja la Faloise olivat rientäneet ulko-ovelle ollakseen paikalla. Eteisessä herrat seisoivat rintamassa, sillä välin kuin kaksi loppumatonta ihmisjonoa hitaasti valui kaksoisportaita alas. Steiner, jota Mignon raahasi mukanaan, oli tullut ulos ensimmäisten kera. Kreivi de Vandeuvres poistui Blanche de Sivryn seurassa. Gaga tyttärineen näytti hetkeksi joutuneen pulaan, mutta Labordette riensi hankkimaan heille vaunut, joiden oven hän kohteliaasti sulki heidän jälkeensä. Kukaan ei nähnyt Daguenetin menevän ulos. Nuorukainen, joka juuri oli lopettanut koulunkäyntinsä, juoksi posket hehkuen ja vakavasti päättäneenä odottaa taiteilijain käytävän luona Panorama-kauppakujaa kohti ja huomasi sen rautaportit suljetuiksi; silloin katukäytävällä seisova Satin hipaisi häntä hameellaan, mutta epätoivoissaan hän kieltäytyi raa'asti ja katosi ihmismereen itkien himon ja voimattomuuden kyyneleitä. Katsojat sytyttivät sikarinsa ja poistuivat rallattaen: "Kun Venus yöllä vaeltaa" Satin oli palannut Variétés-kahvilaan, missä Auguste antoi hänen syödä vieraitten jättämät sokerit. Muuan paksu herrasmies, joka tuli teatterista hyvin ärsyttyneenä, otti lopulta tytön mukaansa uneen vaipuvan bulevardin pimeyteen.
Teatterista tuli yhä väkeä. La Faloise odotteli Clarissea; Fauchery oli luvannut saattaa Lucy Stewartin ja Caroline Héquetin jälkimmäisen äidin kotiin. Lopulta he tulivat alas eteiseen ja istuutuivat yksinäiseen nurkkaukseen, jossa he nauroivat katketakseen, kun kreivi ja kreivitär Muffat menivät jääkylminä ohi. Bordenave oli juuri pujahtanut eteiseen pienestä ovesta ja sai Faucherylta varman lupauksen pakinasta. Hän hikoili, mutta hänen otsansa loisti, ja hän oli aivan kuin humalassa menestyksestä.
– Menee ainakin kaksisataa kertaa, sanoi la Faloise kohteliaasti. Koko Pariisin täytyy käydä teidän teatterissanne.
Mutta Bordenave suuttui, osoitti kiivaasti leuallaan eteisessä olevaa yleisöä, kuivahuulisia ja kiiluvasilmäisiä miehiä, joita yhä poltti himo Nanaan, ja huudahti vihaisesti:
– Sanokaa minun porttolassani, pässinpää!
II.
Seuraavana päivänä kello kymmeneltä Nana vielä nukkui. Hän asui Haussmann-bulevardin varrella, toisessa kerroksessa, isossa, uudessa talossa, jonka omistaja vuokrasi huoneistoja yksinäisille naisille, jotta nämä asuisivat siellä, kunnes seinät kuivuisivat. Muuan rikas moskovalainen kauppias, joka oli viettänyt talvea Pariisissa, oli toimittanut Nanan sinne ja maksanut puolen vuoden vuokran etukäteen. Huoneisto oli Nanalle aivan liian suuri, hänellä ei ollut edes kalustusta kaikkiin huoneihin, ja kullattujen taide-esineiden ja korituolien räikeän loiston rinnalla näki kaikenlaista markkinarihkamaa, mahonkipöytiä ja sinkkisiä kynttiläjalkoja, jotka olivat olevinaan firenzeläistä pronssia. Tämä kaikki todisti katutyttöä, jonka hänen ensimmäinen vakava rakastajansa oli hylännyt liian pian, ja joka sen jälkeen oli heittäytynyt jälleen satunnaisten ja epäilyttävien rakastajien syliin; kaikki todisti hankalaa alkua, toistaiseksi pilalle mennyttä uraa, jota luotonpuute ja alituinen häätöuhka ehkäisi.
Nana nukkui vatsallaan ja puristeli käsiensä välissä päänalustaan, johon hän oli kätkenyt unen kalventamat kasvonsa. Makuuhuone ja pukeutumiskomero olivat ainoat, jotka joku lähistön kalustajista oli pannut kokonaan kuntoon. Kierrekaihtimen alitse tunkeutui valojuova, ja sen valossa saattoi nähdä jakaranda-huonekalut, ikkunaverhot ja villaisella korukankaalla päällystetyt tuolit, joissa oli sinisiä kukkia harmaalla pohjalla. Äänettömässä, kosteassa makuuhuoneessaan Nana säpsähti ja heräsi aivan kuin hämmästyneenä, että paikka hänen vieressään oli tyhjä. Hän tarkasteli toista päänalusta, joka oli hänen omansa vieressä ja jossa oli vielä pitsien keskellä lämmin kuoppa pään jäljeltä. Etsivin sormin hän painoi sähkökellon nappulaa vuoteen pääpuolelta.
– Hän on siis mennyt? kysyi hän huoneeseen tulevalta kamarineidolta.
– On, rouva, herra Paul läksi noin kymmenen minuuttia sitten... Koska rouvaa nukutti, ei hän tahtonut herättää. Hän käski sanoa terveisiä ja ilmoitti, että hän tulee takaisin huomenna.
Puhuessaan Zoé, kamarineiti, avasi kaihtimet. Päivä paistoi huoneeseen täydeltä terältä. Zoélla, joka oli hyvin tummaverinen, oli hiukset pienillä palmikoilla ja pitkänomaiset kasvot, oikea koirannaama, harmaa ja rokonarpinen, litteä nenä, paksut huulet ja mustat silmät, jotka alituisesti vilhuilivat.
– Huomenna, huomenna, toisteli vielä uninen Nana. Onko huomenna hänen päivänsä?
– On, rouva, herra Paul tulee aina torstaisin.
– Ei, ei! Nyt minä muistan! huudahti Nana ja nousi istumaan vuoteelleen. Kaikki on muuttunut. Aioin sanoa hänelle siitä tänä aamuna... Nyt hän joutuu neekerin kynsiin. Siitä tulee soppa!
– Rouva ei ole sanonut minulle mitään. Enhän minä voinut tietää, mutisi Zoé. Kun rouva muuttaa päiviään, niin rouvan pitäisi olla ystävällinen ja ilmoittaa minulle, jotta tiedän... Vanha kitupiikki ei siis tule enää tiistaisin?
Keskenään he – nauramatta – nimittivät vanhaksi kitupiikiksi ja neekeriksi niitä kahta miestä, jotka ylläpitivät Nanata. Edellinen oli muuan Saint-Denisin kauppias ja taipumuksiltaan taloudellinen, jälkimmäinen taas valakialainen, mukamas kreivi, jonka rahat saapuivat hyvin epämääräisinä aikoina ja haisivat omituiselta. Daguenet oli saanut osakseen vanhan kitupiikin jälkeisen päivän; koska tämän tuli olla myymälässään jo kello kahdeksan aamulla, odotteli nuori herra keittiössä Zoén luona hänen lähtöään; ja sitten hän painautui vielä lämpimälle vuoteelle kello kymmeneen saakka, jolloin hänen oli riennettävä omille asioilleen. Tämä järjestely oli sekä hänestä että Nanasta erittäin mukava.
– Paha juttu, sanoi Nana. Minä kirjoitan hänelle iltapäivällä... Ellei hän satu saamaan kirjettä, niin teidän täytyy huomenna estää häntä tulemasta sisään.
Zoé kierteli verkkaan huonetta. Hän puhui eilisillan suuresta menestyksestä. Rouva oli ollut niin lahjakas ja laulanut niin hyvin! Nyt rouvan ei kannata enää olla levoton.
Nojaten kyynärpäitään päänaluseen Nana vastasi vain nyökkäyksin. Hänen paitansa oli valunut hartioilta, joita peitti vanukkeinen tukka.
– Vallan oikein, hän sanoi ajatuksiinsa vaipuneena; mutta miten minä tulen toimeen tämän väliajan? Tänäänkin tulee kaikenlaista harmia... Onko portinvartija jo käynyt?
He keskustelivat vakavasti. Nana oli velkaa kolmen neljänneksen vuokran, ja talonomistaja uhkasi ulosotolla. Sitäpaitsi oli muitakin velkamiehiä, ajuri, liinaompelijatar, hameompelijatar, hiilikauppias ja muita, jotka tulivat joka päivä ja istuutuivat eteisen penkille; etenkin hiilikauppias osoittautui peloittavan taipumattomaksi ja ärjyi portaissa. Nanan suurin surunaihe oli kumminkin hänen pikku Louisetinsa, lapsi, jonka hän oli synnyttänyt kuusitoistavuotiaana, ja jonka hän oli antanut hoidettavaksi imettäjälle Rambouilletin lähistölle. Tuo nainen vaati kolmesataa frangia luopuakseen lapsesta. Käydessään jokin aika sitten Louisetin luona hänet oli vallannut äidinrakkauden puuska, ja nyt hän oli epätoivoinen, kun ei kyennyt toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli muodostunut hänelle päähänpinttymäksi; hän tahtoi maksaa imettäjälle ja antaa pojan täysihoitoon tädilleen, rouva Leratille Batignollesiin, jossa hän saisi tavata lastaan milloin ja miten usein tahansa.
Kamarineito vihjasi, että rouvan olisi pitänyt uskoa huolensa vanhalle kitupiikille.
– Oh, minä olen jo kertonut hänelle kaikki! huudahti Nana. Mutta hän vastasi, että hänellä on monia suuria maksuja maksettavana eikä hänestä lähde enempää kuin tuhat frangia kuussa... Neekeri on nykyään aivan rahaton; hän on taitanut menettää pelissä... Ja Mimi-raukan täytyy itse lainata rahaa muilta; arvopaperien lasku on tyhjentänyt hänet kokonaan; hänellä ei ole enää rahaa edes kukkiinkaan.
Mimillä hän tarkoitti Daguenetia. Hän ei salannut Zoélta mitään, ja Zoé, joka oli tottunut kuulemaan tämänkaltaisia salaisuuksia, kuunteli niitä kunnioittavan osaaottavaisesti. Koska rouva suvaitsi puhua hänelle asioistaan, hän aikoi sanoa oman ajatuksensa. Ensiksikin hän piti kovin paljon rouvasta ja oli rouvan vuoksi jättänyt paikkansa rouva Blanchen luona, vaikka tämä, herra paratkoon, oli koettanut kynsin hampain saada hänet palaamaan. Paikoista ei ollut puutetta, ja hänet tunnettiin laajalti; hän oli kaikesta huolimatta jäänyt rouvan luokse huonolle palkalle, sillä hän uskoi rouvan tulevaisuuteen. Lopuksi hän jakeli neuvojaan. Nuorena tehdään aina tyhmyyksiä. Nyt on oltava varuillaan, sillä miehet pyrkivät vain tekemään pilaa. Kyllä kaikki käy hyvin! Rouvan tarvitsee vain sanoa pari sanaa rauhoittaakseen velkojansa ja saadakseen niinpaljon rahaa kuin haluaa.
– Tuo kaikki ei tuota kolmeasataa frangia, sanoi Nana ja työnsi sormet vanukkeisiin hiuksiinsa. Minun täytyy saada kolmesataa frangia tänään, heti... On totisesti harmillista, kun ei tunne ketään, joka antaisi kolmesataa frangia.
Hän ajatteli päänsä halki. Hän olisi lähettänyt rouva Leratin Rambouillettiin ja odotteli häntä juuri nyt aamulla. Tämä tyydyttämätön oikku turmeli ilon edellisen illan menestyksestä. Olihan nyt vallan ihmeellistä, ettei yksikään noista herroista, jotka olivat taputtaneet käsiään hänelle, voinut antaa hänelle viittätoista louisdoria! Sitäpaitsi hän ei voinut noin vain ilman muuta ottaa vastaan rahoja. Herra siunatkoon, kuinka onneton hän oli! Ja hän puheli yhä lakkaamatta vauvastaan, jolla oli siniset silmät kuin keruubilla, ja joka jokelsi: "Äiti" niin lystikkäästi, että saattoi aivan kuolla nauruun.
Samassa soi eteisen sähkökello nopeaan ja kimakasti. Zoé palasi ja mutisi tuttavallisesti:
– Siellä on eräs nainen.
Zoé oli nähnyt tuon naisen ainakin parikymmentä kertaa, mutta ei ollut tuntevinaan häntä eikä lainkaan tietävinään, mitä asioita hänellä oli rahapulaan joutuneiden nuorten naisten luona.
– Hän sanoi nimensä... Rouva Tricon.
– Vai Triconitar! huudahti Nana. Totisesti, en tullut häntä muistaneeksikaan... Käskekää hänet sisään!
Zoé päästi huoneeseen pitkän, vanhan rouvan, jolla oli ruuvikiharat ja ryhti kuin kreivittärellä, joka juoksee lakimiesten luona. Sitten Zoé haihtui, hän katosi äänettömästi ja käärmemäisen liukkaasti huoneesta, aivan kuin tulija olisi ollut herra. Muuten hän olisi kyliä saattanut jäädäkin. Triconitar ei edes istuutunut. Vaihdettiin vain muutama sana.
– Minulla on teille asiakas tänään... Tahdotteko?
– Kyllä... Paljonko?
– Kaksikymmentä louista.
– Milloin?
– Kello kolme... Onko selvä?
– Selvä on.
Triconitar alkoi nyt heti puhua ilmasta, joka oli niin kuiva ja kaunis, että saattoi kävellä. Hänen täytyi vielä käydä tapaamassa neljää, viittä henkilöä. Hän meni vilkaistuaan pieneen muistikirjaansa. Kun Nana oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin kaikki huolet olisivat hälvenneet. Hänen hartiansa värähtivät hiukan kylmästä, ja hän ryömi takaisin lämpimään vuoteeseensa laiskana kuin viluinen kissa. Silmäluomet menivät hitaasti umpeen, hän hymyili ajatellessaan, kuinka kauniisti hän huomenna pukisi Louisetin mutta unessa palasi jälleen yöllinen kuumenäky, pitkät, kumeat kättentaputukset ja hyvähuudot; ne toistuivat alituisena pohjasävelenä ja tuudittivat hänen unelmiaan.
Kun Zoé kello yksitoista päästi rouva Leratin makuuhuoneeseen, nukkui Nana vielä. Hän heräsi hälinään ja sanoi heti:
– Vai niin! Sinäkö se oletkin... Tänään saat matkustaa Rambouilletiin.
– Sitävartenhan tulinkin tänne, vastasi täti. Juna lähtee kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Minä ennätän mainiosti siihen.
– Ei, en saa rahaa vielä niin pian, sanoi Nana venytteleiden. Ensin syöt aamiaista, sitten saadaan nähdä.
Zoé toi kampauskaavun.
– Rouva, kampaaja on täällä.
Nana ei tahtonut mennä pukuhuoneeseen. Hän huusi itse:
– Francis, tulkaa sisään vain!
Moitteettomasti puettu herrasmies avasi oven ja tervehti. Nana nousi sääret paljaina vuoteesta. Hän ei hätiköinyt vaan ojensi käsivartensa, jotta Zoé voisi pukea hänen ylleen kampauskaavun. Ja Francis odotti huolettomasti, ryhti arvokkaana ja kääntämättä silmiään muualle. Kun hän Nanan istuuduttua oli kertaalleen vetänyt kammallaan hiusten läpi, sanoi hän:
– Rouva ei ehkä ole lukenut lehtiä... Figarossa on hyvä artikkeli.
Hän oli ostanut lehden. Rouva Lerat pani silmälasit nenälleen ja luki ääneen pakinan seisoen ikkunan luona. Hänen hahmonsa muistutti santarmia; nenä kutistui, kun hän luki jonkin mairittelevan laatusanan. Se oli Faucheryn pakina, kirjoitettu teatterista tultua, kaksi palstaa lämmintä ylistystä, henkevän ilkeätä taiteilijaa kohtaan ja täynnä suorasukaista ihailua naista kohtaan.
– Loistavaa! huudahti Francis.
Nana ei välittänyt rahtuakaan siitä, että hänen äänestään laskettiin leikkiä. Tuo Fauchery oli niin kohtelias; hän kyllä saisi kiitokset ystävyydestään. Luettuaan pakinan toistamiseen rouva Lerat sanoi äkkiä, että kaikilla miehillä oli piru pohkeissa, mutta häntä ei huvittanut selittää asiaa sen tarkemmin, vaan tyytyi tuohon kaksimieliseen vihjaukseen, jonka hän vain itse ymmärsi. Francis oli sillä välin suorinut ja kammannut Nanan hiukset. Nyt hän sanoi hyvästit lisäten:
– Minä vilkaisen vielä iltalehtiä... Tulen tavalliseen aikaan, vai miten? Kello puoli kuusi?
– Hankkikaa minulle purkki ihotahnaa ja naula sokeroituja manteleita Boissierilta! huusi Nana hänen jälkeensä, juuri kun hän oli sulkemaisillaan oven.
Nyt juolahti kummankin naisen mieleen, että he eivät olleet tervehtineet. Sen vuoksi he syleilivät ja suutelivat toisiaan poskille. Sanomalehtipakina piristi heitä. Nanan, joka tähän saakka oli ollut unenpöpperössä, valtasi nyt kuumeinen voitonriemu. Ajatella, mikä hauska aamupäivä nyt oli Rose Mignonilla! Koska täti Lerat ei ollut tahtonut tulla teatteriin, sentähden että hänen vatsansa ei kestänyt mielenliikutuksia, rupesi Nana kertomaan illan tapahtumista ja juopui omista sanoistaan niin, että olisi voinut luulla koko Pariisin luhistuneen kättentaputuksista. Sitten hän äkkiä keskeytti kuvauksensa ja kysyi nauraen, olisiko tällaista saattanut ajatellakaan, kun hän toisten rasavillien kanssa juoksenteli Goutte-d'Or-kadulla. Rouva Lerat pudisteli päätään. Ei, sellaista ei olisi voinut aavistaa. Sitten hän vuorostaan alkoi puhua vakavasti ja sanoi Nanata tyttärekseen. Eikö hän muka ollut tämän toinen äiti, koska oikea oli kuollut ja mennyt isän ja isoäidin luo. Nana tuli liikutetuksi ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta rouva Lerat selitti, että mennyt oli mennyttä, oi! siivotonta mennyttä, jota oli parasta olla penkomatta joka päivä. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt veljentytärtään tapaamassa; perheen keskuudessa väitettiin, että hän turmeltuisi pikkuisen luona. Herra jumala, niinkuin sellainen olisi mahdollista! Hän ei tahtonut udella Nanan salaisuuksia ja oli vahvasti vakuutettu siitä, että tämä oli aina elänyt siivosti. Hänelle riitti, kun sai tavata veljensätyttären hyvässä asemassa ja todeta, että tämä rakasti lastaan niin suuresti. Maailmassa ei mikään ollut sen suurempaa kuin kunniallisuus ja työ.
– Kuka on poikasi isä? hän kysyi lopettaen äkkiä saarnansa, ja hänen silmänsä kiiluivat uteliaisuudesta.
Yllättyneenä Nana viivytteli hetkisen vastaustaan.
– Eräs herra, sanoi hän viimein.
– Vai niin! virkahti täti. Sanoivat vain, että sait lapsen muurarin kanssa, joka löi sinua... Olkoon, miten tahansa! Toiste kai kerrot minulle kaikki; tiedäthän, että minä osaan vaieta!... Minä hoidan kyllä pikkuista kuin prinssin lasta.
Hän oli heittänyt tekokukkien valmistuksen ja eli nyt säästöillään, kuudensadan frangin koroilla, jotka hän oli koonnut sentti sentiltä. Nana lupasi vuokrata hänelle pienen, kauniin huoneiston ja sitäpaitsi antaa sata frangia kuussa. Kuullessaan tämän summan täti unohti aivan itsensä ja huusi veljentyttärelleen, että tämä kuristaisi niitä kurkusta, kun kerran pääsi niihin käsiksi; hän puhui miehistä. He suutelivat vielä kerran. Mutta kesken riemuaan Nana tuli synkäksi kuin pahasta muistosta, kun hänen pojastaan tuli puhe.
– Harmillista, minunhan täytyy olla poissa kello kolme, mutisi hän. On sekin urakka!
Zoé saapui samassa ilmoittamaan että aamiainen oli katettu. Mentiin siis ruokailuhuoneeseen, jossa jo muuan vanhahko naisihminen oli istuutunut pöytään. Hän ei ollut ottanut hattua päästään, vaan istui epämääräisenvärisessä puvussa, joka oli jotakin kirpunruskean ja harmaankeltaisen välimailta. Nana ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä nähdessään hänet täällä. Hän kysyi vain, miksei nainen ollut tullut makuuhuoneeseen.
Rouva Maloir, joka oli arvokkaan näköinen ja hienokäytöksinen, toimi Nanan vanhempana ystävättärenä, piti hänelle seuraa ja oli tarpeen vaatiessa hänen kanssaan ulkosalla. Rouva Leratin läsnäolo tuntui tekevän hänet rauhattomaksi. Saatuaan kuulla, että hän oli täti, hän katseli toista ystävällisesti ja hiukan hymyillen. Nana, joka väitti olevansa nälissään kuin susi, alkoi ahmia rediisejä ilman leipää. Rouva Lerat oli käynyt hienoksi, eikä huolinut rediiseistä; ne aiheuttivat vatsakatarrin. Kun Zoé sitten toi pöytään kyljyksiä, leikkasi Nana lihan pois ja imeskeli vain luita. Silloin tällöin hän katseli salavihkaa ystävättärensä hattua.
– Onko tuo sama hattu, jonka annoin teille? kysyi hän lopulta.
– On, olen vaan muodostellut sitä hiukan, mutisi rouva Maloir suu täynnä ruokaa.
Hattu oli eriskummallinen, etulieri käännetty ylöspäin ja kruunattu korkealla sulalla. Rouva Maloirilla oli vimmana muunnella kaikkia hattujaan; hän yksin tiesi mikä puki häntä, ja kädenkäänteessä hän teki mitä siroimmasta päähineestä myssyn, Nana, joka oli ostanut hatun hänelle vain sen vuoksi, että hänen ei tarvitsisi hävetä hänen seurassaan oli vähällä suuttua. Hän huudahti:
– Ottakaa se edes päästänne!
– Ei, kiitos, vastasi mummo arvokkaasti, se ei ole minun tielläni, sillä voin syödä vallan hyvin hattu päässä.
Kyljysten jälkeen tarjottiin kukkakaalia ja hiukan kylmiä kananpojan jätteitä. Nana nyrpisti nenäänsä joka ruokalajille, epäröi, haisteli ja jätti kaikki koskematta lautaselleen. Hän lopetti aamiaisensa makeisilla.
Jälkiruokaan ei koskettukaan. Zoé jätti pöydän korjaamatta tarjotakseen kahvia. Naiset olivat tyytyneet vain lykkäämään lautasensa sivulle. Puhuttiin edelleen eilispäivän ihanasta illasta. Nana kierteli savukkeita ja poltteli niitä keinutellen ruumistaan tuolilla. Ja kun Zoé, joka vielä oli huoneessa, lepuutti tarjoilukaappiin nojaten käsivarsiaan, saatiin kuulla hänen elämäntarinansa. Hän sanoi olevansa erään bercyläisen kätilön tytär; äiti oli tehnyt huonoja kauppoja. Zoé oli ensin palvellut erään hammaslääkärin ja sitten erään vakuutusvirkailijan luona: mikään ei ottanut sopiakseen hänelle. Hän luetteli sitten hiukan kerskuen kaikkien niiden naisten nimet, joiden kamarineitona hän oli ollut, ja kertoi heistä sellaisena henkilönä, joka oli pitänyt näiden naisten onnea ja menestystä kädessään. Totisesti, useammin kuin kerran usea niistä olisi saanut kokea ihmeellisiä asioita ilman häntä. Niinpä kerran herra Octave oli rouva Blanchen luona, kun tämän mies tuli kotiin, mutta mitä teki Zoé? Hän oli pyörtyvinään mennessään salin poikki, ukko riensi häntä auttamaan ja tuomaan keittiöstä vettä, ja sillä välin herra Octave pääsi livistämään.
– Oi, hän on totisesti hyvä! sanoi Nana, joka kuunteli hellän osaaottavasti ja salaa ihaillen.
– Ah, minulla on ollut paljon onnettomuuksia ... aloitti rouva Lerat.
Sitten hän kumartui rouva Maloirin puoleen ja kertoili tälle salaisuuksiaan. Molemmat söivät sokeripaloja, joita he kastelivat konjakkiin. Rouva Maloir kuunteli kernaasti toisten juttuja kertomatta milloinkaan mitään itsestään. Hänen sanottiin asuvan jossakin hämäräperäisessä täysihoitolassa, huoneessa, johon hän ei päästänyt ketään.
Äkkiä Nana raivostui.
– Täti hyvä, älä leiki veitsillä... Tiedäthän, että se vaivaa minua.
Rouva Lerat oli huomaamattaan pannut kaksi veistä ristiin pöydälle. Nuori nainen väitti muuten innokkaasti, ettei hän ollut vähintäkään taikauskoinen, sillä hän ei välittänyt esimerkiksi siitä, että suola-astia kaatui tai siitä, että sattui olemaan perjantai, mutta veitsiä hän ei voinut sietää, hänelle tulisi varmasti ikävyyksiä. Sitten hän haukotteli ja sanoi haluttomasti:
– Kello on jo kaksi... minun täytyy lähteä. Ikävää!
Molemmat vanhat naiset katselivat toinen toistaan. Sitten kaikki kolme nyökkäsivät sanaakaan virkkamatta. Elämä ei todellakaan aina ollut hauskaa. Nana oli jälleen nojautunut takakenoon tuolilleen ja sytyttänyt savukkeen; toiset nipistivät hienotunteisuudesta huuliansa filosofisesti yhteen.
– Odotellessa pelaamaan erän besikkeä, sanoi rouva Maloir hetken tauon jälkeen. Rouva kai pelaa besikkeä.
Tietenkin rouva Lerat osasi pelata sitä, ja kaiken lisäksi hän oli siinä kerrassaan mestari. Zoéta ei tarvinnut vaivata; pöydänkulma riitti, ja he käänsivät pöytäliinan likaisten lautasten yli. Mutta kun rouva Maloir aikoi ottaa kortit tarjoilukaapin laatikosta, sanoi Nana, että hänen oli ensin kirjoitettava hänelle kirje. Nanasta kirjoittaminen oli ikävää työtä ja sitä paitsi hän ei ollut varma oikokirjoituksesta, kun taas hänen vanha ystävättärensä osasi sorvailla mitä sydämellisimpiä kirjeitä. Hän riensi noutamaan kaunista paperia huoneestaan. Kirje oli aijottu Daguenetille. Rouva Maloir kirjoitti kauneimmalla englantilaisella käsialallaan: "Rakas pikku ukkoseni!" ja sitten hän mainitsi, että hän ei saisi tulla seuraavana päivänä, koska "se ei oikein sopinut", mutta "kaukana tai lähellä hän ajatteli joka hetki häntä."
– Ja loppuun minä liitän "tuhat suudelmaa", hän sanoi.
Rouva Lerat oli nyökäyttäen päätään hyväksynyt joka sanan. Hänen silmänsä kiiluivat, hän oli ylenmäärin ihastunut kuullessaan sydänsalaisuuksia. Hän tahtoi myös avustaa omasta puolestaan ja sanoi hellästi:
– "Tuhat suudelmaa sinun kauniille silmillesi!"
– Juuri niin: "Tuhat suudelmaa sinun kauniille silmällesi!" huudahti Nana ja molempien eukkojen kasvoille nousi autuas kajastus.
Zoé soitettiin viemään kirje jollekin kaupunginlähetille. Hän oli juuri puheissa teatterilähetin kanssa, joka oli tuomassa työlistaa; se oli unohdettu antaa jo aamulla. Nana antoi miehen tulla sisään ja pyysi häntä toimittamaan paluumatkalla kirjeen Daguenetille. Sitten hän teki miehelle muutamia kysymyksiä. Oh, herra Bordenave oli hyvin tyytyväinen, kahdeksan iltaa oli jo myyty etukäteen; rouvalla ei saattanut olla aavistustakaan, kuinka monta herraa aamupäivän kuluessa oli tahtonut tietää rouvan osoitteen. Lähetin mentyä Nana selitti, että hän viipyisi ulkona enintään puoli tuntia. Jos vieraita tulisi, oli Zoén pyydettävä heitä odottamaan. Hänen puhuessaan soi jo eteisen kello. Siellä oli eräs velkoja, vuokra-ajuri; hän oli istuutunut eteisen penkille. Yhdentekevää! Istukoon siinä ja pyöritelköön huvikseen peukaloitaan iltaan saakka; ei ollut kiirettä.
– No niin, rohkeutta vain! sanoi Nana velttouden turruttamana, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Minun täytyy lähteä.
Mutta hän ei kumminkaan lähtenyt, vaan katseli peliä, jossa hänen tätinsä merkitsi sata pistettä. Leuka kättä vasten hän vajosi ajatuksiinsa, mutta nousi säpsähtäen kuullessaan kelloa lyövän kolme.
– Hitto vieköön! huudahti hän karkeasti.
Rouva Maloir rohkaisi häntä hempeällä äänellään.
– Pieni ystäväni, on parasta, että toimitatte asianne heti.
– Kiiruhda, sanoi rouva Lerat sekoittaessaan kortteja. Minä matkustan puoliviiden junalla, jos ennätät kotiin rahoinesi ennen neljää.
– Oh, minä en vitkastele, Nana vastasi.
Kymmenessä minuutissa oli Zoé pukenut hänen ylleen hameen ja asettanut hatun hänen päähänsä. Nanasta oli yhdentekevää, miten hän oli puettu. Hänen tehdessään lähtöä soitettiin taas ovikelloa. Siellä oli hiilikauppias. No, hän saisi istua seuraksi ajurille, jottei tälle aika kävisi liian pitkäksi. Mutta koska Nana pelkäsi metakkaa, päätti hän mennä ulos keittiön kautta ja keittiöportaita. Hän läksi usein sen kautta; hänen tarvitsi kohottaa helmojaan.
– Hyvälle äidille annetaan kaikki anteeksi, sanoi rouva Maloir tarkoittavasti jäätyään kahden rouva Leratin kanssa.
– Minulla on kahdeksankymmentä pistettä ja kuningas, vastasi tämä kokonaan vajonneena peliinsä.
He antautuivat peliin, josta ei loppua tullut.
Pöytää ei oltu korjattu. Huoneen täytti epämääräinen huuru, ruoan haju, tupakan savu. Vanhukset olivat taas alkaneet kastaa sokeripaloja konjakkiin. He imivät niitä parikymmentä minuuttia, kun ovikello soi kolmatta kertaa; Zoé tuli nopeasti eteisestä saliin ja puhutteli heitä kuin tovereita.
– Kuulkaa, nyt soitetaan taas... Ette saa jäädä tähän huoneeseen. Jos väkeä tulee, niin minä tarvitsen koko huoneiston. Menkää, menkää nopeasti!
Rouva Maloir tahtoi pelata pelin loppuun, mutta kun Zoé näytti aikovan siepata kortit, päätti hän ottaa ne mukaansa sekoittamatta peliä; rouva Lerat pelasti konjakkipullon, lasit ja sokerin. He kiiruhtivat keittiöön ja istuutuivat pöydän päähän kuivamaan ripustettujen käsiliinojen ja pesusoikkojen keskelle.
– Me sanoimme kolmesataaneljäkymmentä... Nyt on teidän vuoronne.
– Minä lyön herttaa.
Kun Zoé palasi, näki hän heidän jälleen syventyneinä peliinsä. Pienen tauon aikana, jolloin rouva Lerat sekoitti kortteja, rouva Maloir kysyi:
– Kuka tuli?
– Eipä oikeastaan kukaan! kamarineito vastasi välinpitämättömästi. Pojannulikka vain! Aioin ajaa hänet ulos, mutta hän on niin kaunis, aivan parraton, silmät niin siniset ja kasvot kuin tytöllä, että annoin hänen lopulta jäädä odottamaan... Hänellä on suunnaton kukkavihko, josta ei luovu mistään hinnasta... Kunhan ei vain saisi korvapuusteja, kakara, jonka pitäisi vielä istua koulunpenkillä!
Rouva Lerat nouti vesikarahvin sekoittaakseen itselleen grogin; konjakkiin kastetut sokeripalat olivat tehneet hänet pahoinvoivaksi. Zoé mutisi, että hänkin sekoittaa itselleen lasin. Hänen suussaan oli sapen maku, hän sanoi:
– Muuten, minne panitte hänet...? kysyi rouva Maloir.
– Tietenkin pieneen takahuoneeseen. Se ei ole edes kalustettu... Siellä ei ole muuta kuin rouvan matkalaukku ja pöytä. Sinne minä sijoitan alokkaat.
Hän pani paljon sokeria grogiinsa, mutta samassa sähkökello soi ja sai hänet säpsähtämään. Hitto, ettei saanut edes juoda rauhassa! Lupaavaa totisesti, että soittaminen alkoi nyt jo. Hän meni kumminkin avaamaan oven. Palattuaan ja nähtyään rouva Maloirin kysyvän katseen, sanoi hän:
– Vain kukkavihko!
Kolmisin he nyt virkistäytyivät, joivat nyökäyttäen toistensa menestykseksi. Aivan perättäin kuului taas kaksi soittoa, kun Zoé tyhjensi pöytää ja kantoi lautaset pois pesupöydälle, yhden kerrallaan. Mutta se ei vielä ollut mitään vakavaa. Zoé tuli kahdesti keittiöön ja ilmoitti halveksuvaan tapaansa:
– Vain kukkavihko!
Vanhoja naisia nauratti makeasti, kun Zoé kertoi, miltä velkojat eteisessä näyttivät kukkatulvan aikana. Rouva saisi nähdä kaikki kukkansa pukuhuoneensa pöydällä. Sääli, ettei koko tuosta kalliista loistosta saisi kymmentä soutakaan. Kylläpä hyviä rahoja viskattiin kuin mereen!
– Minä, sanoi rouva Maloir, olisin tyytyväinen, jos joka päivä saisin sen summan, minkä Pariisin herrat panevat naisten kukkiin.
– Uskon kyllä, että te ette ole vaatimaton, tokaisi rouva Lerat. Kunpa saisi edes ne rahat, jotka pannaan rautalankoihin... Kuusikymmentä kuningattaresta, rakas ystävä.
Kello oli kymmentä minuuttia vailla neljä. Zoé ei saattanut käsittää, missä rouva viipyi. Jos rouvan oli mentävä ulos iltapäivisin, toimitti hän tavallisesti tehtävänsä tuossa tuokiossa. Mutta rouva Maloir selitti, että ihminen ei aina saanut tehdä mielensä mukaan. Elämässä oli todella paljon kompastuskiviä, sanoi rouva Lerat. Parasta oli odottaa; jos hänen veljentyttärensä viipyi, niin hänen tehtävänsä pidättivät häntä, vai mitä? Sitäpaitsi, mikä hätä nyt oli? Keittiössä oli mukavaa. Ja kun hänellä ei enään ollut herttaa, löi hän ruutua.
Eteiskello alkoi taas kilistä. Zoé oli palatessaan loistavalla tuulella.
– Voi lapseni! Siellä on paksu Steiner, hän sanoi jo ovelta puoliääneen. Hänet panin pieneen saliin.
Rouva Maloir kertoi rouva Leratille pankkiirista, sillä tämä ei tuntenut näitä herroja. Aikoikohan hän hylätä Rose Mignonin? Zoé nyökäytti päätään, hän tiesi. Sitten hänen taas oli juostava avaamaan ovea.
– Tämäpä on kaunis juttu! mutisi hän tultuaan takaisin. Neekeri on nyt siellä! Koetin selitellä, että rouva ei ollut kotona, mutta hän meni kumminkin makuuhuoneeseen... Häntä odoteltiin vasta illalla.
Kello oli jo neljännestä yli neljän, mutta Nanata ei kuulunut. Missä hän mahtoi viipyä? Tämä ei ollut järkevää. Tuotiin vielä kaksi kukkavihkoa. Zoé vilkaisi harmissaan, oliko kahvia jäljellä. Niin, molemmat naiset joisivat kernaasti kahvin loppuun, se piristäisi heitä. He suorastaan nukahtivat tuoleilleen yksitoikkoisesti nostaessaan kortteja pakasta. Kello löi puoli. Rouvalle oli varmasti tapahtunut jotakin. He kuiskailivat keskenään.
Lopulta rouva Maloir unohtaen tilanteen vakavuuden huudahti ääneen:
– Minulla on viisisataa ... kaikki valtteja!
– Olkaa toki vaiti! sanoi Zoé vihaisena. Mitä luulette herrojen ajattelevan?
Synkän äänettömyyden vallitessa, jota häiritsi vain eukkojen riidanmutina, kuului keittiöportaista nopeita askelia. Lopultakin Nana. Ja oven takaa kuuli hänen huohottavan. Hän hyökkäsi huoneeseen aivan punaisena. Hänen hameensa, jonka kurenauha luultavasti oli katkennut, lakaisi portaita, ja sen liehureunusteet olivat kastuneet likaveteen, jota oli heitetty kerrosta alempaa, jossa palvelijatar oli oikea porsas.
– No, vihdoinkin tulit. Se ei ole vahingoksi! sanoi rouva Lerat huulet rypyssä, sillä häntä harmitti vielä rouva Maloirin viisisataa pistettä. Voit imarrella itseäsi sillä, että annat ihmisten odottaa.
– Rouva on todella ajattelematon! sanoi Zoé.
Nana, joka ennestään oli huonolla tuulella, raivostui näistä nuhteista. Näinkö hänet otettiin vastaan kaiken sen harmin jälkeen, mitä hän oli saanut sietää?
– Jättäkää minut rauhaan, kuuletteko, huudahti hän.
– Hiljaa, rouva, siellä on vieraita, sanoi kamarineito.
Nana alensi ääntään ja huohotti änkyttäen:
– Luuletteko, että minä olen huvitellut? Se ei tahtonut loppua millään. Olisittepa olleet minun sijassani... Kiehuin aivan, olisin tahtonut antaa korville. Enkä edes saanut ajuria kotimatkalla. Onneksi sitä ei ollut kuin muutama askel. Kumminkin sain juosta aika tavalla.
– Sait kai rahat? kysyi täti.
– Totisesti! kysymys sekin! vastasi Nana.
Hän oli istuutunut tuolille uunin viereen ja jäämättä edes hengähtämään hän kaivoi kureliiviensä alta kirjekuoren, jossa oli neljä sadan frangin seteliä. Ne saattoi nähdä reiästä, jonka hän oli sormellaan reväissyt kuoreen vakuuttautuakseen sisällöstä. Nuo kolme naista katselivat tarkkaavasti kirjekuorta, rutistettua ja likaista paperia, jota Nana piti hansikoiduissa käsissään. Nyt oli jo myöhäistä matkustaa Rambouilletiin. Rouva Lerat saisi lähteä seuraavana päivänä. Nana ryhtyi perusteellisiin selittelyihin.
– Rouvan vieraat odottavat, toisti kamarineito.
Mutta Nana suuttui taas. Vieraat odottakoot! Hän tulisi kohta selvitettyään asiansa. Ja kun täti kurotti kättään ottaakseen rahat, huudahti Nana:
– E-hei! Malta! Ei sentään kaikkea. Kolmesataa frangia imettäjälle, viisikymmentä sinun matkarahoiksesi ja kuluihisi, se on kolmesataaviisikymmentä, viisikymmentä frangia pidän itse.
Vaihtamisesta tuli pulma. Koko talossa ei ollut kymmentäkään frangia. Kysyttiinpä rouva Maloiriltakin, joka kuunteli välinpitämättömästi, sillä hänellä ei milloinkaan ollut mukanaan kuin kuusi souta omnibusrahoiksi. Lopulta Zoé meni sanoen, että hän katsoisi matkalaukustaan, ja hän palasi tuoden sata frangia viiden frangin kolikkoina. Rahat laskettiin pöydän päässä. Rouva Lerat meni heti matkoihinsa luvaten seuraavan päivänä tuoda Louisetin.
– Sanotte, että täällä on vieraita? virkkoi Nana, joka istui edelleen ja lepuutti jalkojaan.
– On, rouva, kolme.
Hän mainitsi pankkiirin ensin. Nana nyrpisti nenäänsä. Luuliko tuo Steiner, että Nana antaisi ikävystyttää itsensä kuoliaaksi eilisiltaisen kukkavihon vuoksi!
– Muuten olen jo saanut tarpeeksi, sanoi Nana. En ota vastaan. Sanokaa niille, ettette odota minua kotiin.
– Rouvan täytyy olla järkevä ja ottaa vastaan herra Steiner, sanoi vakavasti Zoé liikahtamatta paikaltaan ja murheellisena nähdessään emäntänsä aikovan tehdä typeryyksiä.
Sitten hän mainitsi valakialaisen, jolle makuuhuoneessa aika varmaankin kävi pitkäksi. Mutta silloin Nana raivostui ja asettui kerta kaikkiaan vastahankaan. Hän ei tahtonut tietää kenestäkään, ei ainoastakaan! Kuka oli älynnyt lähettää niin itsepintaisen ihmisen hänen niskoilleen!
– Ajakaa ulos kaikki! Minä pelaan pelin besikkeä rouva Maloirin kanssa. Se on minusta hauskempaa.
Hänet keskeytti ovikellon soitto. Tämähän oli jo vallan mahdotonta! Vielä yksi takiainen! Hän kielsi Zoéta avaamasta, mutta tämä oli kuuntelematta häntä lähtenyt keittiöstä. Palattuaan hän ojentaen kaksi käyntikorttia sanoi arvokkaasti:
– Minä vastasin, että rouva ottaa vastaan... Herrat ovat salongissa.
Nana oli kiukustuneena hypähtänyt pystyyn. Mutta markiisi de Chouardin ja kreivi Muffat de Beuvillen nimet rauhoittivat hänet. Hän oli hetken vaiti.
– Mitä ne ovat miehiään? kysyi hän lopulta. Tunnetteko heidät?
– Tunnen kyllä vanhan herran, vastasi Zoé kurtistaen suutaan hienotunteisesti.
Ja kun hänen emäntänsä katseellaan tiedusteli lisää, kamarineito jatkoi koruttomasti:
– Olen nähnyt hänet jossakin.
Tämä vastaus tuntui riittävän nuorelle naiselle. Hän läksi vastenmielisesti keittiöstä, tästä lämpimästä turvapaikasta, missä hiilloksella lämpiävän kahvin tuoksussa saattoi jutella huolettomasti.
Hän läksi jättäen rouva Maloirin panemaan pasianssia; eukko ei ollut vieläkään ottanut hattua päästään, mutta mukavuudekseen hän oli avannut sen nauhat ja heittänyt ne olkansa yli.
Pukuhuoneessa, jossa Zoé auttoi ketterästi Nanan päälle yönutun, tyttö mieltään lauhduttaakseen mutisi karkeita kirouksia miehiä vastaan. Kamarineito oli näistä karkeuksista pahoillaan, sillä hän huomasi surukseen, että rouva ei ollut luopunut moukkamaisista tavoistaan. Hän uskalsi pyytää rouvaa tyyntymään.
– Lorua! vastasi Nana jyrkästi. Miehet ovat sikoja! Ne pitävät sellaisesta.
Kumminkin hän otti prinsessailmeensä, niinkuin hän itse sanoi. Zoé pidätti häntä, kun hän aikoi mennä salonkiin, ja toi sensijaan markiisi de Chouardin ja kreivi Muffatin pukuhuoneeseen. Sillä tavalla oli paljon parempi.
– Hyvät herrat, sanoi tyttö harkitun kohteliaasti, valitan, että olette saaneet odottaa.
Molemmat herrat kumarsivat ja istuutuivat. Kirjoiltu tylliverho vaimensi valon puolihämäräksi. Pukuhuone oli huoneiston kaunein, verhoiltu vaaleilla kangastapeteilla; siellä oli iso marmorilevyillä katettu pesuteline, miehenkorkuinen peili, leposohva ja sinisellä silkillä päällystettyjä nojatuoleja. Pesupöydällä oli kukkavihkoja, ruusuja, syreenejä, hyasinttejä, kukkasade, joka tuoksui läpitunkevasti, ja tuohon kosteaan ilmaan, pesuvadeista ja vesiastioista lähtevään tympeään hajuun sekoittautui jonkin maljan pohjalla olevan kuivan patshulijyväsen tuoksu. Nana veti huonosti napitettua yönuttuaan tiukemmalle, ikään kuin hänet olisi yllätetty kesken toalettia, vielä kosteana, mutta hymyilevänä ja peloissaan pitsiensä keskellä.
– Hyvä rouva, sanoi kreivi Muffat vakavasti, suonette anteeksi meidän itsepäisyytemme... Tulemme erään rahankeräyksen vuoksi... Tämä herra ja minä olemme piirikunnan hyväntekeväisyystoimikunnan jäseniä.
Markiisi de Chouard kiiruhti kohteliaasti lisäämään.
– Kuultuamme, että tässä talossa asuu suuri taiteilijatar, rohkenimme tulla suosittelemaan köyhiämme... Neroudella on aina sydäntä.
Nana oli olevinaan kaino. Hän vastasi pienillä päännyökkäyksillä, tehden samalla nopeasti huomioitaan. Varmasti ukko oli ottanut tuon toisen mukaansa; hänen silmänsä olivat aivan liian veitikkamaiset. Paljon ei ollut luottamista toiseenkaan, jonka ohimot pullistuivat niin konstikkaasti; hän olisi voinut tulla yksinkin. Sepä se, portinvartija oli ilmoittanut hänen asuvan täällä, ja nyt he olivat tulleet yhdessä, mutta kumpainenkin omaan laskuunsa.
– Niin, hyvät herrat, teitte oikein, kun tulitte, sanoin Nana viehkeästi.
Mutta sähkökello sai hänet säpsähtämään. Yhä vieraita, ja mokoma Zoé avasi aina oven! Kumminkin hän jatkoi jutteluaan:
– Antaminen tekee onnelliseksi.
Pohjaltaan hän tunsi itsensä imarrelluksi.
– Oi, hyvä rouva, aloitti markiisi jälleen, jospa tietäisitte, kuinka paljon on kurjuutta! Meidän piirissämme on yli kolmetuhatta köyhää, ja kumminkin se kuuluu rikkaimpiin. – Ette voi kuvitellakaan sellaista kurjuutta: lapsia, joilla ei ole leipää, sairaita naisia, vailla kaikkea apua, kuolemaisillaan viluun.
– Ihmisraukat! huudahti Nana hyvin liikutettuna.
Hänen säälinsä oli sellainen, että se nosti kyyneleet hänen kauniisiin silmiinsä. Hän oli nojautunut huomaamattaan eteenpäin; hänen kaulansa näkyi avonaisen aamupuvun alta, ja polvet pingoittuessaan kuvastivat ohuen vaatteen alta reisien pyöreät kaaret. Markiisin keltaharmaille kasvoille nousi heikko puna. Kreivi Muffat oli sanomaisillaan jotain, mutta painoi katseensa lattiaan. Huoneessa oli liian kuuma, raskas ja tukahduttava kasvihuoneilma. Ruusut kuihtuivat, ja patshulin tuoksu juovutti.
– Tällaisissa tapauksissa tahtoisin olla rikas, lisäsi Nana. No niin, jokainen tekee, minkä voi... Uskokaa hyvät herrat, jos olisin tietänyt...
Hän oli sanomaisillaan tyhmyyden, mutta malttoi mielensä ja jätti lauseen kesken. Hän oli hetken hämillään, sillä hän ei heti muistanut, minne hän oli pannut nuo viisikymmentä frangia muuttaessaan pukua. Mutta äkkiä hän muisti, että ne varmaankin olivat pesupöydällä ylösalaisin käännetyn ihovoidepurkin alla. Hänen noustessaan kuului taas pitkä soitto. Hyvä! Yksi lisää! Eikö niistä tullut ikinä loppua? Kreivi ja markiisi olivat myös nousseet, ja jälkimmäinen heristi korviaan kääntyen hiukan oveen päin; kaikesta päättäen hän tunsi tuonkaltaiset soitot. Muffat katsoi häneen; sitten molemmat katsoivat poispäin. Heitä hävetti, ja he viilenivät, toinen juro, tanakka, tiheätukkainen, toinen kohautellen laihoja olkapäitään, joille valui hänen ohut, valkea hiusseppelensä.
– Totta totisesti, sanoi Nana, joka otti esiin kymmenen isoa hopearahaansa ja päätti nauraa, minä kuormitan herrat... Nämä ovat köyhille...
Hänen pieni ihastuttava leukakuoppansa syventyi. Hänellä oli hyväntahtoinen, ystävällinen, teeskentelemätön ilmeensä, ja hän piti hopeapylvästä kämmenellään tarjoten kummallekin kuin sanoen: "Kas tässä: Kuka tahtoo?" Kreivi oli reippaampi ja sieppasi rahat, mutta yksi kolikko jäi jälelle, ja ottaessaan sitä hänen täytyi koskettaa tytön ihoa, lämmintä, pehmoista ihoa, joka pani hänet värähtämään. Nanasta se oli hauskaa, ja hän nauroi yhä.
– Kas niin, hyvät herrat! sanoi hän. Toisella kerralla voin toivottavasti antaa enemmän.
Herroilla ei enää ollut mitään tekosyytä; he sanoivat hyvästi ja menivät ovea kohti. Juuri heidän lähtiessään eteiskello soi jälleen. Markiisi ei kyennyt salaamaan heikkoa hymyä, mutta kreivin kasvot kävivät synkiksi, ja hän oli tavallista vakavampi. Nana pidätti heitä hetkisen suodakseen Zoélle tilaisuuden keksiä vielä jonkin kätköpaikan. Hän ei pitänyt, että ihmiset tapasivat toisiaan hänen luonaan. Tällä kertaa oli varmaankin joka soppi täynnä. Hänen mielensä keveni aika lailla, kun hän havaitsi salongin tyhjäksi. Oliko Zoé siis piilottanut vieraat kaappeihin?
– Hyvästi, hyvät herrat, hän sanoi jääden salongin kynnykselle.
Hän kietoi heidät hymyynsä ja kirkkaaseen katseeseensa. Kreivi Muffat kumarsi, nolona huolimatta suuresta seurustelutottumuksestaan, kaivaten ilmaa, pää humisten pukeutumishuoneen kukkien ja tuon tukahduttavan naisen tuoksusta. Ja hänen takanaan rohkeni markiisi de Chouard varmana, ettei häntä nähtäisi iskeä Nanalle silmää, kasvot äkkiä muuttuneina ja kieli huulien raossa.
Palattuaan pukuhuoneeseen, jossa Zoé odotteli kirjeineen ja käyntikortteineen, tyttö huudahti nauraen täyttä kurkkua:
– Nepä olivat hitonmoisia velikultia, jotka veivät minun viisikymmentä frangiani!
Hän ei ollut lainkaan vihoissaan, sillä hänestä oli naurettavaa, että miehet olivat ottaneet häneltä rahoja. Joka tapauksessa ne olivat sikoja, ja nyt hänellä ei ollut enään soutakaan. Mutta nähdessään käyntikortit ja kirjeet hän tuli taas huonolle tuulelle. Kirjeet menivät mukiin; ne olivat herroilta, jotka edellisenä iltana olivat taputtaneet hänelle käsiään ja nyt tahtoivat tehdä esityksiään. Mutta vieraat saivat kävellä.
Zoé oli sijoittanut herroja kaikkialle ja huomautti, että huoneisto oli erittäin mukava, sillä eteisestä pääsi suoraan jokaiseen huoneeseen. Toista oli rouva Blanchella, jossa aina oli kuljettava salin kautta. Mutta kyllä rouva Blanchella oli ollut siitä tarpeeksi harmia!
– Ajakaa ulos kaikki! sanoi Nana pysyen päätöksessään. Aloittakaa neekeristä!
– Hänet olen toimittanut pois jo aikoja sitten, sanoi Zoé hymyillen. Hän halusi vain ilmoittaa rouvalle, ettei hän voi tulla illalla.
Se oli mieluinen uutinen. Nana taputteli käsiään. Neekeri ei tulisi, mikä onni! Nana olisi vapaa! Ja hän huokasi kepein mielin sekä tyytyväisenä, aivan kuin hän olisi päässyt mitä hirveimmästä piinasta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli Daguenet. Poika parka, jolle hän oli kirjoittanut, että hänen oli odotettava keskiviikkoon! Rouva Maloir saisi heti kirjoitta uuden kirjeen! Mutta Zoé ilmoitti tämän vanhaan tapaansa livistäneen kenenkään huomaamatta. Nana käski jo hakea jonkun toisen kirjurin, kun häntä alkoi epäilyttää. Hän oli hyvin uupunut. Olisi ihanaa nukkua koko yö rauhassa! Tämän nautinnon ajatteleminen valtasi hänet täydelleen. Sen ylellisyyden hän kernaasti voisi kerran suoda itselleen.
– Ja nyt! Portaita alas joka sorkka!
Zoé ei liikahtanut. Hän ei mitenkään rohjennut neuvoa rouvaa; hän vain toivoi, että rouva käyttäisi hyväkseen hänen kokemuksiaan, kun oli äkkipikaisuudessaan tehdä tyhmyyksiä.
– Steinerkö myös? kysyi hän kuivakiskoisesti.
– Tietenkin, vastasi Nana. Hänet ensimmäisenä.
Kamarineito viipyi vielä hetken, jotta rouva ennättäisi harkita päätöstään. Eikö rouva siis ollut ylpeä voidessaan kilpailijattareltaan, Rose Mignonilta, ryöstää niin rikkaan herran, joka tunnettiin kaikissa teattereissa.
– Kiiruhtakaa, rakas ystävä, hoputti Nana, joka vallan hyvin käsitti toisen ajatukset, ja sanokaa hänelle, että hän ikävystyttää minua.
Äkkiä hän tuli ajatelleeksi muuta, mahdollisesti Steiner häntä jonakin muuna päivänä haluttaisi ja poikamaisin elein hän sanoi nauraen ja silmiään vilkuttaen:
– Loppujen lopuksi paras keino pitää hänet on ajaa hänet ulos.
Zoé näytti hämmästyvän ja katsoi rouvaa äkillisen ihailun vallassa, minkä jälkeen hän epäröimättä ajoi Steinerin ulos.
Nana odotti muutamia minuutteja antaakseen Zoélle tilaisuuden lakaista lattiat, niinkuin hän sanoi. Eihän tällaista piiritystä oltu ennen nähty. Hän vilkaisi salonkiin; se oli tyhjä, samoin ruokailuhuone. Mutta kävellessään edelleen rauhoittuneena ja varmana, ettei ketään enää ollut jäljellä, hän näki äkkiä nuoren pojan avatessaan takahuoneen oven. Tämä istui korkealla matkalaukulla aivan hiljaa ja näytti jättiläismäinen kukkavihko polvellaan hyvin kiltiltä.
– Oh, hyvä Jumala! huudahti hän. Täällähän on vielä yksi!
Kun nuorukainen näki Nanan, hän hyppäsi alas matkalaukulta punaisena kuin unikko. Hän ei tietänyt, mihin panisi kukkavihkonsa, jota hän muutteli kädestä toiseen tukahtumaisillaan mielenliikutukseen. Hänen nuoruutensa, hänen häkeltymisensä, hänen naurettavuutensa kukkineen, kaikki tuo hellytti Nanaa, joka puhkesi raikkaasti nauramaan. Vai niin, siis lapsetkin... Nyt miehet pyrkivät hänen luokseen kapaloistaan! Hän päästi valloilleen koko hilpeytensä, äkkiä ja äidillisesti hän läimäytti reiteensä ja kysyi pilaillen:
– Tahdot kai, että nenäsi niistetään, vauva?
– Tahdon, poika vastasi hiljaa ja rukoilevalla äänellä.
Tämä vastaus huvitti Nanata vielä enemmän. Poika oli seitsentoistavuotias ja nimeltään Georges Hugon. Hän oli edellisenä iltana ollut teatterissa ja nähnyt Nanan.
– Ovatko nämä kukat minulle?
– Ovat.
– No anna ne sitten minulle, tyhmyri!
Kun Nana otti kukkavihon, tarttui poika häntä käsiin nuoruutensa koko ahneudella. Nanan täytyi lyödä häntä päästäkseen eroon. Olipa siinä intoilija, vaikka korvantaukset eivät olleet vielä edes kuivuneet! Nanan toruessa poika lensi aivan ruusunpunaiseksi ja hymyili. Hän lähetti pojan matkoihinsa, mutta ei kieltänyt palaamasta toiste. Poika hoiperteli eikä tahtonut löytää ovia.
Nana palasi pukuhuoneeseensa, jonne melkein samalla kertaa Francis saapui kampaaman. Nanan oli tapana pukeutua vasta illansuussa. Istuessaan siinä peilin luona pää kumartuneena kähertäjän taitavien käsien alle hän vaipui haaveisiin. Silloin Zoé tuli huoneeseen ja sanoi:
– Rouva, siellä on yksi, joka ei ota mennäkseen.
– No, jääköön sitten, vastasi Nana tyyneesti.
– Niin, mutta uusia tulee aina vaan.
– Pyh, käskekää heitä odottamaan! Kyllä nälkä ajaa pois.
Nana oli nyt loistavalla tuulella. Hänestä oli hauskaa antaa miesten odottaa; äkillinen päähänpisto huvitti häntä: hän juoksi Francisin luota ja lukitsi itse oven; tulkoot nyt kuinka monta tahansa, seinän läpi he eivät ainakaan murtautuisi. Zoé saattoi kulkea pienestä keittiöovesta. Mutta sähkökello kilisi yhä täyttä menoa. Joka viides minuutti se soi terävästi ja kirkkaasti, säännöllisenä kuin tarkkuuskone. Nana laski soittoja aikaa tappaakseen. Jokin asia johtui äkkiä hänelle mieleen.
– Mutta entä mantelit, toitteko niitä?
Francis oli kokonaan unohtanut mantelit. Hän otti ne lievetakkinsa taskusta ja ojensi ne hienotunteisesti kuin maailmanmies, joka antaa lahjan, mutta aina laskua kirjoittaessaan merkitsi siihen myös mantelit. Nana otti pussin polvelleen ja alkoi pureksia käännelleen päätään kähertäjän kevyiden kosketusten mukaan.
– Hitto, mutisi hän hetken päästä, onpa väkeä!
Eteiskello oli soinut kolme kertaa yhteen menoon.
Soitot olivat kainoja kuin ensimmäinen rakkaudentunnustus tai julkeita, röyhkeän sormen painamia, tai kiireellisiä, lyhyitä, läpitunkevia. Oikea kellopeli, sanoi Zoé, kilinä, joka levottuutti koko korttelia, kokonainen armeija miehiä, jotka kukin vuorostaan painoivat norsunluista nappulaa. Tuo pilkkakirves Bordenave oli varmaan antanut Nanan osoitteen aivan liian monelle, koko eilisillan yleisöhän tuli tänne.
– Kesken kaiken, Francis, voitteko lainata viisi louisia?
Francis astahti taapäin ja sanoi rauhallisesti:
– Viisi louisia? Riippuu asianhaaroista...
– Vai niin, ymmärrän. Jos tahdotte vakuutta...
Päättämättä lausettaan Nana viittasi toisia huoneita kohti. Francis lainasi nuo viisi louisdoria. Soittojen väliajoilla Zoé poikkesi auttamaan emäntänsä pukeutumista. Se oli tehtävä nopeasti, sillä välin kuin kähertäjä odotti viimeistelläkseen hiuslaitetta. Mutta alituinen soitto häiritsi kamarineitoa, jonka oli jätettävä emäntänsä milloin kureliivit puoleksi tiukennettuina, milloin kenkä vain toisessa jalassa.
Kokeneisuudestaan huolimatta hän joutui vallan sekaisin. Hän oli sijoitellut vieraita vähän kunnekin, mutta nyt hänen oli pakko asettaa kolme tai neljä samaan huoneeseen, mikä oli vastoin hänen periaatteitaan. Sen parempi, jos söisivät toinen toisensa, silloin olisi taas tilaa! Nana teki heistä lukitussa huoneessaan pilaa ja väitti kuulevansa, miten he antoivat toisiaan korville. He olivat varmaankin hullunkurisen näköisiä, kaikilla kieli suusta riippuen kuin kehässä istuvilla koirilla. Hänen eilisiltainen menestyksensä jatkui yhä, ja tämä koiralauma oli seurannut hänen jälkiään.
– Kunhan ne eivät rikkoisi mitään, mutisi hän.
Hän rupesi käymään rauhattomaksi ajatellessaan niitä intohimon kuumia henkäyksiä, jotka tunkeutuivat ovenraoista. Mutta kun Zoé päästi huoneeseen Labordetten. huokasi tyttö helpotuksesta. Labordette tahtoi keskustella asiasta, joka oli järjestetty Nanan hyväksi rauhantuomarin luona. Nana ei kumminkaan kuunnellut häntä, vaan toisteli:
– Otan teidät mukaani... Voimmehan syödä yhdessä päivällistä... Sitten te saatatte minut teatteriin. Esiinnyn vasta kello puoli kymmeneltä.
Kunnon Labordette tuli oivalliseen aikaan: hän ei milloinkaan pyytänyt mitään, hän. Hän oli vain naisten ystävä ja järjesteli heidän pikkuasioitaan. Ohimennen hän oli lähettänyt matkoihinsa eteisessä istuvat velkojatkin. Muuten nuo kunnon miehet eivät tahtoneet karhuta, päinvastoin, he olivat odottaneet itsepintaisesti vain onnitellakseen henkilökohtaisesti rouvaa ja tarjotakseen eilisen suuren menestyksen jälkeen hänelle edelleen palveluksiaan.
– Ja nyt me livistämme, sanoi Nana, joka oli valmiiksi puettu.
– Ei, rouva, nyt en avaa enää... Portaissa on kokonainen jono, sanoi Zoé tullessaan juuri sisään.
Jono portaissa! Franciskin, huolimatta teeskennellystä englantilaisesta levollisuudestaan, rupesi nauramaan pannessaan kampojaan paikoilleen. Nana, joka oli tarttunut Labordettea käsivarteen, veti hänet keittiöön. Tyttö pakeni, vihdoinkin irti miehistä, ja onnellisena, että sai mukaansa Labordetten, jonka seurassa saattoi mennä minne tahansa pelkäämättä tekevänsä tyhmyyksiä.
– Sitten saatatte minut portilleni, virkkoi Nana, kun he laskeutuivat keittiönportaita... Silloin olen turvassa... Ajatelkaahan, että minä tahdon nukkua yön, kokonaisen yön yksin. Päähänpisto, rakas ystävä!
III.
Kreivitär Sabinella, joksi rouva Muffat de Beuvillea vanhan tavan mukaan sanottiin erotukseksi kreivin vuotta aikaisemmin kuolleesta äidistä, oli vastaanottonsa tiistaisin talossaan Miromesnil-kadun varrella, Penthièvre-kadun kulmassa. Tässä suuressa neliömäisessä rakennuksessa oli Muffatien perhe asunut toista sataa vuotta; sen uneksiva, korkea ja musta julkipuoli katseli kadulle alakuloisena kuin luostari suunnattomine kaihtimineen, jotka melkein aina olivat suljetut. Talon pihapuolella oli pieni, kostea puutarha, jonka harvat puut olivat etsiessään valoa kasvaneet niin pitkiksi ja honteloiksi, että niiden latvat näkyivät kattotiilien ylitse...
Kello kymmeneltä tänä tiistaina oli salissa vain tusinan verta ihmisiä. Koska kreivitär ei odottanut kuin lähimpiä tuttaviaan, ei pienen salin ja ruokailuhuoneen ovia ollut avattu. Tuntui kodikkaammalta istua juttelemassa takkavalkean ääressä. Sali oli muuten hyvin suuri ja korkea; sen neljä ikkunaa vietti puutarhaan päin, jonka kosteus näin huhtikuun loppupuolen sateisena iltana tuntui huoneessa, huolimatta takassa palavista haloista. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan tänne; päivisin siellä vallitsi vihertävä hämärä, mutta kun lamput ja kattokruunut iltaisin sytytettiin, tuntui huone vain vakavalta, täysmahonkisine empire-tyylisine huonekaluineen, verhoineen ja tuoleineen, jotka olivat päällystetyt keltaisella suurkuvallisella sametilla. Kaikki henki kylmää arvokkuutta, vanhoja tapoja, mennyttä aikaa, josta tuulahti hitunen uskonnollisuutta.
Vastapäätä sitä raskasta neliskulmaista ja jäykällä kankaalla päällystettyä nojatuolia, jossa kreivin äiti oli kuollut, istui takan toisella puolella kreivitär Sabine syvässä tuolissa, jonka patjoitettu punainen silkki oli pehmeää kuin haahkanuntuva. Se oli ainoa uudenaikainen huonekalu, se muodosti kuin satu nurkkauksen keskelle tätä jäykkyyttä, jonka tyyliä se rikkoi.
– Me saamme siis Persian shaahin tänne..., sanoi nuori kreivitär.
Keskusteltiin niistä ruhtinaista, jotka saapuisivat Pariisin näyttelyyn. Takan luona istui monta naista piirissä. Rouva Du Joncquoy, jonka veli oli diplomaatti sekä oli palvellut idässä, kertoi Nasr-Eddinin hovista.
– Oletteko sairas, rakas ystävä? kysyi rouva Chantereau, erään tehtailijan puoliso, huomatessaan kreivittären värähtelevän vilusta ja kalpenevan.
– En lainkaan, päinvastoin, vastasi tämä hymyillen. Minun on vain hiukan kylmä ... kestää aina kauan, ennen kuin tämä sali lämpenee!
Hänen mustat silmänsä kiersivät seiniä katonrajaan asti. Hänen tyttärensä Estelle, kuusitoistavuotias, epäkiitolliseen murrosikään päässyt, laiha ja vähäpätöinen, nousi jakkaraltaan ja kohensi hiljaa halkoa, joka oli vierähtänyt liiaksi eteen. Mutta rouva de Chezelle, joka oli Sabinen ystävätär luostarikoulun ajoilta ja viisi vuotta häntä nuorempi, huudahti:
– Jospa minulla olisi tällainen sali kuin sinulla! Sinähän voit ainakin ottaa vastaan... Nykyjään rakennetaan vain pakkilaatikoita... Jospa olisin sinun sijassasi!
Hän puhui malttamattomasti ja vilkkain elein ja selitti, että hän vaihtaisi verhot ja huonekalujen päällystät, kaiken; sitten hän panisi toimeen tanssiaisia, joihin koko Pariisi kilvan tulisi. Hänen miehensä, joka oli virkamies, kuunteli hänen takanaan vakavan näköisenä. Kerrottiin rouvan pettävän häntä koettamatta edes sitä salata; mutta hänelle annettiin anteeksi ja hänet otettiin vastaan kutsuihin, sillä sanottiin, että hän oli hupsuttelija.
– Voi sitä Léonideä! tyytyi kreivitär Sabine sanomaan laimeasti hymyillen.
Väsähtänyt ele täydensi hänen ajatuksiaan. Elettyään seitsemäntoista vuotta salissaan ei hän totisesti muuttaisi siellä mitään. Olkoon se nyt sellaisenaan, kuin se oli ollut hänen anoppinsa eläessä! Sitten hän palasi keskustelunaiheeseen.
– Minulle on kerrottu varmalta taholta, että Preussin kuningas ja Venäjän keisari tulevat myöskin.
– Niin, puhutaan paljon suurista juhlista, virkkoi rouva Du Joncqouy.
Pankkiiri Steiner, jonka Léonide de Chezelles, koko Pariisin tuntija, oli äskettäin esitellyt kreivittärelle, keskusteli kahden ikkunan välissä olevalla sohvalla erään kansanedustajan kanssa; hän koetti tältä taitavasti udella jostakin pörssikaappauksesta, jota hän vainusi, ja kreivi Muffat seisoi heidän edessään kuunnellen heitä tavallista happamamman näköisenä. Oven luona seisoi toisessa ryhmässä neljä tai viisi nuorta herraa, joiden keskellä kreivi Xavier de Vandeuvres kertoi hiljaa kaikesta päättäen hyvin uskallettua juttua, koska he pidättivät nauruaan. Keskellä huonetta istui ääneti nojatuolissa lihava herra, sisäministeriön osastopäälliköitä, ja nukkui silmät avoinna. Kun eräs nuorista herroista tuntui epäilevän de Vandeuvresin juttua, korotti tämä ääntään:
– Te olette kovin epäileväinen, Foucarmont; tehän turmelette sillä oman huvinne.
Kreivi palasi naisten luo. Hienon suvun viimeisenä jäsenenä, naisellisena ja sukkelana, hän koetti tehdä loppua omaisuudestaan hirmuista vauhtia, jota mikään ei saattanut pysäyttää. Hänen kilpa-ajohevosensa olivat Pariisin kuuluisimpia ja tulivat maksamaan aivan järjettömästi; keisarillisessa kerhossa hän menetti pelissä kuukausittain huolestuttavan määrän louisdoreja; hänen rakastajattarensa nielivät vuosittain keskimäärin yhden vuokratilan sekä erinäisiä hehtaareja metsää tai maata, ison palan hänen Picardiessa olevista laajoista tiluksistaan.
– Olettepa te oikea mies sanomaan muita epäilijöiksi, te joka ette usko mihinkään, sanoi Léonide ja varasi hänelle paikan vierelleen. Te turmelette itse itseltänne kaiken huvin...
– Vallan oikein, vastasi kreivi. Minä hyödytän muita kokemuksillani.
Mutta hänet vaiennettiin. Hän loukkasi herra Venotia. Kun naiset hiukan hajaantuivat huomattiin leposohvalla pieni, noin kuusikymmenvuotias ukko, jolla oli huonot hampaat ja ovela ilme; hän istui siinä kuin kotonaan ja kuunteli kaikkia sanomatta itse sanaakaan. Hän viittasi kädellään merkiksi, että hän ei ollut ottanut pahakseen. Vandeuvres otti kasvoilleen ylhäisen ilmeensä ja sanoi vakavasti:
– Herra Venot tietää hyvin, että minä uskon, mitä pitää uskoa.
Se oli uskontunnustus. Léonidekin oli siihen tyytyväinen. Nuoret herrat huoneen taustalla eivät nauraneet enää. Salissa vallitsi vanhanaikuinen ja jäykkä tunnelma, ei ollut enää hauskaa. Kylmä viima oli käynyt salin läpi, ja hiljaisuuden rikkoi vain Steinerin nenä-ääni; pankkiiri oli lopulta joutunut suunniltaan edustajan vaiteliaisuudesta. Kreivitär Sabine tuijotti hetken tuleen; sitten hän jatkoi keskustelua:
– Viime vuonna näin Preussin kuninkaan Badenissa. Hän on vielä täysissä voimissaan, iästään huolimatta.
– Kreivi Bismarck tulee hänen seurassaan, sanoi rouva Du Joncquoy. Tunnetteko kreiviä? Olen ollut samoilla aamiaisilla hänen kanssaan veljeni luona; oh, siitä on kyllä aikaa, hän oli silloin Preussin lähettiläs Pariisissa... En käsitä, miten se mies viime aikoina on menestynyt niin tavattomasti.
– Kuinka niin? kysyi rouva Chantereau.
– Ah, hyvä jumala, kuinka sanoisin... Hän ei miellytä minua. Hän näyttää röyhkeältä ja on huonosti kasvatettu. Sitäpaitsi hän on minusta typerä.
Nyt kaikki alkoivat puhua kreivi Bismarckista. Mielipiteet kävivät eri suuntiin. Vandeuvres, joka tunsi hänet, vakuutti, että hän on aimo juomaveikko ja pelipukari. Kesken juttelua ovi aukeni, ja Hector de la Faloise tuli sisään. Hänellä oli seurassaan Fauchery, joka meni kreivittären luo ja sanoi kumartaen:
– Hyvä rouva, olen noudattanut ystävällistä kutsuanne...
Kreivitär hymyili lausuen pari rakastettavaa sanaa tervetuliaiseksi. Tervehdittyään kreiviä sanomalehtimies jäi hiukan hämillään seisomaan keskelle salia, jossa hän ei tuntenut muita kuin Steinerin. Vandeuvres kumminkin käännähti katsomaan ja nähdessään hänet kiiruhti puristamaan hänen kättään. Iloissaan tästä kohtaamisesta Fauchery vei hänet heti syrjään ja kuiskasi:
– Huomenna siis! Tietenkin te tulette mukaan?
– Hiisi, totta kai!
– Puoliyön jälkeen hänen luonaan.
– Tiedän, tiedän... Tulen sinne Blanchen kanssa.
Kreivi aikoi palata naisten luo sanoakseen jotain Bismarckin puolesta, mutta Fauchery ei päästänyt häntä.
– Ette voi aavistaakaan, ketä hän on pyytänyt minun kutsumaan.
Nyökäyttäen hiukan päätään hän viittasi kreivi Muffatiin, joka juuri edustajan ja Steinerin kanssa keskusteli jostakin tulo- ja menoarvion kohdasta.
– Mahdotonta! huudahti Vandeuvres hämmästyneenä ja huvitettuna.
– Niin totta kuin elän! Minun täytyi vannoa, että tuon kreivin hänen luokseen, olen osittain sen vuoksi tullut tänne.
Molemmat nauroivat hillitysti, ja Vandeuvres kiiruhti naisten luo sanoen:
– Vakuutan, että herra Bismarck on erittäin henkevä... Tässä eräänä iltana hän minun läsnäollessani sanoi mainion sukkeluuden...
La Faloise, joka oli kuullut muutamia puoliääneen vaihdettuja nopeita sanoja, katsoi Faucherytä ja toivoi selitystä, jota tämä ei antanut. Kenestä puhuttiin? Mitä seuraavana päivänä tehtäisiin puoliyön aikaan? Hän ei eronnut serkustaan, joka oli istuutunut. Kreivitär Sabine harrastutti tätä erikoisesti. Hän oli niin usein kuullut puhuttavan kreivittärestä, tiesi, että hän oli mennyt naimisiin seitsentoistavuotiaana ja oli nyt siis noin kolmekymmentäneljä, ja että hän oli anoppinsa kanssa viettänyt hiljaista ja luostarimaista elämää. Seurapiireissä muutamat sanoivat, että hän oli kylmä ja jumalinen, kun taas toiset surkuttelivat häntä ja muistelivat hänen iloista nauruaan, hänen suuria, hehkuvia silmiään, kunnes hänet suljettiin tähän vanhaan perhetaloon. Fauchery katseli häntä tarkkaan ja rupesi epäröimään. Eräs hänen ystäviään, joka äskettäin oli kuollut kapteenina Meksikossa, oli illalla ennen lähtöään, kun he nousivat pöydästä, uskonut hänelle tuollaisen karkean salaisuuden, joka joskus voi päästä vaiteliaimmiltakin miehiltä. Muisto siitä oli kumminkin Faucherylle hämärä; oltiin syöty hyvä päivällinen; ja kun hän näki kreivittären tässä vanhanaikaisessa salissa puettuna mustaan pukuun ja hymyillen rauhallisesti, alkoi hän epäillä. Kreivittären takana oleva lamppu toi selvästi esiin hänen hienon profiilinsa, jossa ainoastaan hiukan paksuhkot huulet vaikuttivat rohkean aistillisilta.
– Mitä he tuosta Bismarckistaan! mutisi la Faloise, joka teeskenteli ikävystynyttä. – Täällähän menehtyy. Olipa sinullakin neronleimaus, kun tahdoit tulla tänne!
Fauchery kysyi äkkiä:
– Sanohan, onko kreivittärellä rakastajaa?
– Eihän toki! Mitä oikein ajattelet, hyvä ystävä änkytti la Faloise, unohtaen kaikesta päättäen osansa. Missä oikeastaan luulet olevasi?
Sitten hän tunsi, ettei hänen harmistumisensa ollut oikein tyylikästä. Heittäytyen sohvalle hän lisäsi:
– Hitto vieköön, hän sanoi, minä ainakaan en tiedä mistään sellaisesta. Tuolla istuu pieni mies, tuo Foucarmont, jonka näkee läsnä kaikkialla. On sitä nähty kummallisempiakin juttuja. Minua asia ei liikuta... Varmaa vain on, että jos kreivitär huvittelee rakastajan kanssa, niin hän on hyvin ovela, sillä siitä ei koskaan kuule puhuttavan.
Faucheryn kysymättä hän kertoi kaiken, minkä tiesi Muffatin perheestä. Naisten rupatellessa takan luona nämä kaksi herraa puhuivat kuiskaten, ja kun näki heidät valkoisissa kaulanauhoissaan ja valkoisissa hansikkaissaan, olisi saattanut luulla, että he valituin sanoin pohtivat jotain vakavaa kysymystä. Muffatin äitivainaja, jonka la Faloise oli tuntenut hyvin, oli ollut sietämätön akka sekä aina pappien seurassa, mutta muuten hieno ja niin arvovaltainen, että kaikki tottelivat häntä. Muffat itse oli iäkkään kenraalin poika. Tämän oli Napoleon I koroittanut kreiviksi, ja poika oli tietysti päässyt suosioon joulukuun 2. päivän vallankaappauksen jälkeen. Kreivi ei kuulunut iloisiin, mutta häntä pidettiin perin rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä. Mielipiteineen toisesta maailmasta ja pitäen suuressa arvossa hovivirkaansa, ansioitaan ja hyveitään hän kantoi päätään korkealla kuin ehtoollisen sakramenttia. Äiti Muffat oli kasvattanut hänet kauniisti: joka päivä ripittäydyttävä, ei harha-askeleita, ei minkäänlaisia nuoruudentyperyyksiä. Hän kävi kirkossa, joutui kiihkeiden, kuumekohtauksien tapaisten, uskonepäilysten valtaan. Lopuksi luonnehtiakseen hänet viimeisellä piirteellä la Faloise kuiskasi jotakin serkkunsa korvaan.
– Mutta sehän on mahdotonta! huudahti tämä.
– Kunniasanalla, minulle on vannottu niin!... Hänellä oli se todella, kun hän meni naimisiin.
Fauchery nauroi katsoessaan kreiviä, jonka poskipartojen kehystämät viiksettömät kasvot näyttivät tavallista neliskulmaisemmilta ja ankarammilta hänen luetellessaan numeroita Steinerille, joka teki vastaväitteitä.
– Totisesti, sen hän on näköinenkin, mutisi Fauchery. Kaunis häälahja vaimolle!... Ah, pikku raukka, kylläpä häntä on ikävystytetty! Hän ei varmaankaan ole perillä mistään, lyön vaikka vetoa!
Samassa kreivitär Sabine puhutteli häntä. Hän ei kuullut, hänestä Muffat oli aivan naurettava ja tavaton. Kreivitär toisti kysymyksensä:
– Herra Fauchery, ettekö ole julkaissut erästä kuvausta herra Bismarckista? Olette tietysti keskustellut hänen kanssaan?
Fauchery nousi nopeasti ja lähestyi naisia korvatakseen epäkohteliaisuutensa.
– Herranen aika! Hyvä rouva, minun täytyy tunnustaa, että kirjoitin tuon kuvauksen saksalaisten elämäkertojen nojalla... En ole milloinkaan tavannut herra Bismarckia.
Hän jäi kreivittären luokse. Jutellessaan hän teki omia havaintojaan. Kreivitär näytti nuoremmalta kuin oli; häntä olisi saattanut luulla korkeintaan kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaksi, hänen silmissään hehkui vielä nuoruuden tuli, joka hiukan peittyi pitkien silmäripsien sinervään varjoon. Hän oli kasvanut riitaisessa perheessä, viettänyt kuukauden markiisi de Chouardin luona ja toisen markiisittaren hoivissa, vuorotellen. Äitinsä kuoltua markiisi oli nuorena naittanut hänet, koska hän oli vanhan herran tiellä. Markiisi oli muuten hirveä ihminen, josta kerrottiin monta omituista juttua, vaikka hän oli olevinaan uskonnollinen. Fauchery kysäisi, eikö hän saisi kunniaa tervehtiä markiisia. Kyllä, varmasti, hänen isänsä tulisi, mutta vasta hyvin myöhään, hänellä oli niin paljon töitä! Sanomalehtimies, joka luuli tietävänsä, missä ukko vietti iltojaan, pysytteli vakavana. Mutta syntymämerkki, jonka hän huomasi kreivittären vasemmassa poskessa lähellä suuta, hämmästytti häntä. Nanalla oli aivan samanlainen luomi. Se oli hullua! Siinä kasvoi pieniä karvoja, jotka Nanalla olivat vaaleat mutta kreivittärellä sysimustat. Mutta mitäpä siitä, tuolla naisella ei missään tapauksessa ollut rakastajaa.
– Olen aina innokkaasti tahtonut tutustua kuningatar Augustaan, sanoi kreivitär. Sanotaan, että hän on kovin hyvä, kovin jumalinen... Luuletteko, että hän tulee kuninkaan mukana?
– En, rouva. Sitä ei luulla, vastasi Fauchery.
Kreivittärellä ei ollut rakastajaa, se oli selvä.
Tarvitsi vain katsella häntä tyttärineen, joka istui mitättömänä ja jäykkänä jakkarallaan. Haudanomainen sali, jossa kaikki henki kylmyyttä, todisti kyllin selvästi siitä rautakädestä, jonka puristuksessa kreivitär oli alistunut elämään. Hänen omaa henkilöllisyyttään ei näkynyt tässä vanhassa ja kosteuden mustuttamassa asunnossa. Muffat täällä ohjasi ja vallitsi kiihkojumalisuudellaan, parannuksenteoillaan ja paastoillaan. Mutta vielä ratkaisevampi todistus hänen mielestään oli tuo huonohampainen ja viekkaasti hymyilevä pieni ukko, jonka hän äkkiä sattui huomaamaan. Hän tunsi tämän miehen, Théophile Venotin, entisen asianajajan, jonka erikoisalana olivat olleet kirkolliset jutut; hän oli vetäytynyt syrjään koettuaan melkoisen omaisuuden ja eli verrattain salaperäistä elämää; hänet otettiin kaikkialla vastaan, häntä tervehdittiin erikoisen kunnioittavasti ja pelättiinkin hiukan, aivan kuin hän olisi edustanut suurta, salaperäistä valtaa, joka oltiin näkevinään hänen takanaan. Muuten hänen käytöksensä oli hyvin nöyrää, hän oli Madeleine-kirkon isäntiä ja oli sangen vaatimattomasti ottanut toimiakseen määrin apulaisena yhdeksännessä piirissä, tehdäkseen jotain, selitti hän. Hitto vieköön! Kreivitär oli hyvin vartioitu, hänestä ei hyötynyt mitään.
– Olet oikeassa, täällä kuolee ikävään, sanoi Fauchery serkulleen päästyään eroon naisista. Meidän on livistettävä!
Mutta samassa Steiner, jonka edustaja ja kreivi Muffat olivat jättäneet, tuli raivoissaan, hikisenä ja puoliääneen napisten:
– Hemmetti, eivät sano mitään, eivät tahdo ilmoittaa mitään... Kyllä minä löydän sellaisia, jotka puhuvat.
Sitten hän veti sanomalehtimiehen syrjään ja sanoi ääni muuttuneena voitonriemuisesti:
– Heh, sehän on huomenna... Minä tulen mukaan, poikaseni!
– Ahaa! mutisi Fauchery hämmästyneenä.
– Jospa tietäisitte... Kyllä minulla on ollut puuhaa, kun olen koettanut tavata häntä kotoa. Sitä paitsi Mignon ei ole päästänyt minua!
– Mutta Mignonit tulevat myöskin.
– Niin sanoi hänkin... Lopulta hän otti minut vastaan ja kutsui... Kello kaksitoista teatterin jälkeen.
Pankkiiri toisti. Hän iski silmää ja sanoi korostaen jokaista sanaa:
– Te olette suosiossa, te!
– Miten niin? kysyi Fauchery, joka ei ollut ymmärtävinään. Hän vain tahtoi kiittää minua pakinastani ja tuli sen vuoksi minun luokseni.
– Tietenkin, tietenkin... Te olette onnenpoika! Teitä palkitaan... Muuten, kuka maksaa huomisen juhlan?
Sanomalehtimies huiskautti käsiään, kuin sanoakseen, että sitä asiaa oli mahdotonta tietää. Mutta Vandeuvres huusi Steineriä, joka tunsi Bismarckin. Rouva Du Joncquoy oli tullut melkein vakuutetuksi.
– Hän teki minuun huonon vaikutuksen, minusta hän on ilkeän näköinen... Mutta luulen kyllä, että hän on hyvin lahjakas. Se on ainoa, mikä selittää hänen menestyksensä.
– Epäilemättä, sanoi laimeasti hymyillen pankkiiri, joka oli Frankfurtin juutalaisia.
Nyt la Faloise rohkeni kysyä serkultaan, jota hän vainosi, ja kuiskasi:
– Huomenna syödään siis illallista jonkun naisen luona... Kenen luona, sano, kenen?
Fauchery osoitti eleellä, että heitä kuunneltiin, että oli käyttäydyttävä säädyllisesti. Ovi aukeni jälleen, ja saliin tuli vanha nainen, seurassaan hyvin nuori mies, jonka sanomalehtimies tunsi samaksi nuorukaiseksi, joka juuri oli päässyt koulusta ja "Vaaleassa Venuksessa" muutama ilta sitten huudahtanut: "Komea!", mistä puhuttiin vielä nytkin. Tämän naisen tulo sai aikaan liikettä salissa. Kreivitär Sabine oli nopeasti noussut mennäkseen häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kutsui häntä omaksi, rakkaaksi rouva Hugonikseen. Kun la Faloise näki serkkunsa uteliaasti katselevan tätä kohtausta, arveli hän voivansa liikuttaa tätä antamalla muutamia lyhyitä selityksiä: rouva Hugon oli erään notaarin leski, ja oli muuttanut vanhalle perhetilalleen Fondettesiin, mutta kumminkin pitänyt kaupunkiasuntonsa, joka oli hänen omassa talossaan Richelieu-kadun varrella; nyt hän asusteli siellä pari viikkoa järjestääkseen mukavat olot nuorimmalle pojalleen, joka lueskeli lakitieteen alkeita; hän oli ollut markiisitar de Chouardin hyvä ystävätär ja nähnyt Sabinen syntyvän; tämä oli ennen avioliittoaan ollut kuukausimääriä rouva Hugonin luona, joka sinutteli häntä vieläkin.
– Toin Georgesin mukanani, rouva Hugon sanoi Sabinelle. Luulisin, että hän on kasvanut.
Nuori kirkassilmäinen ja vaaleatukkainen mies, joka muistutti pojaksi puettua tyttöä, tervehti kainostelematta kreivitärtä ja muistutti häntä höyhenpallopelistä, jota he olivat pari vuotta sitten yhdessä pelanneet Fondettesissa.
– Eikö Philippe ole Pariisissa? kysyi kreivitär Muffat.
– Ah, ei! vastasi vanha rouva. Hän on yhä sotilaittensa luona Bourgesissa.
Rouva Hugon oli istuutunut ja puhui ylpeänä vanhemmasta pojastaan, miesten miehestä, joka mentyään päähänpistosta sotaväkeen oli sangen nopeasti kohonnut luutnantiksi. Kaikki naiset kohtelivat vanhaa rouvaa mitä kunnioittavimmin. Keskustelu kävi kohteliaammaksi ja hienostuneemmaksi. Ja kun Fauchery näki kunnioitustaherättävän rouva Hugonin äidilliset piirteet, jotka loistivat ystävällisesti leveiden valkoisten palmikkojen keskeltä, tuntui hänestä kerrassaan naurettavalta, että hän hetkeäkään oli saattanut epäillä kreivitär Sabinea.
Iso nojatuoli punaisine patjoituksineen, jolla kreivitär istui, rupesi kumminkin kiinnittämään hänen huomiotaan. Se oli hänestä kirpeänä vastakohtana ja tuntui paljastavan mielikuvia, jotka eivät sopineet tähän pyhänsavun täyttämään saliin. Missään tapauksessa ei kreivi ollut hankkinut tätä hekumallista huonekalua edes kokeeksi, halujen ja nautintojen vaatimattomaksi aluksi. Sitten Fauchery vaipui mietteisiin, rupesi uneksimaan, tuli ajatelleeksi sitä hämärää salaisuutta, jonka hänen ystävänsä oli kertonut tuona iltana ravintolassa. Hän oli tahtonut tulla esitellyksi Muffatin perheelle aistillisen uteliaisuuden ajamana; hänen ystävänsä oli kuollut Meksikossa, niin kenties? Saisi nähdä. Epäilemättä typerää, mutta tuo ajatus kiusasi, houkutteli häntä, hänen paheellisuutensa oli herännyt. Iso tuoli näytti rypistyneeltä, ja sen kalteva selkänoja huvitti häntä nyt erikoisesti.
– No, emmekö lähde? sanoi la Faloise, joka oli päättänyt ulkona saada tietää sen naisen nimen, jonka luona tultaisiin illastamaan.
– Heti! vastasi Fauchery.
Nyt hänellä ei enää ollut kiirettä minnekään ja tekosyyksi hän sanoi erään kutsun, joka oli annettu hänen tehtäväkseen, mutta joka ei ollut mikään helppo asia. Naiset puhuivat eräästä nunnaksivihkimisestä, liikuttavasta toimituksesta, josta Pariisin hienostopiirit olivat puhuneet kolme päivää. Nunna oli paronitar de Fougerayn vanhin tytär, joka äskettäin oli mennyt karmeliittaluostariin vastustamattoman kutsumuksen pakottamana. Rouva Chantereau, joka oli Fougerayn perheen etäistä sukua, kertoi, että paronittaren oli seuraavana päivänä täytynyt mennä vuoteeseen, kyynelet olivat siinä määrin rasittaneet häntä.
– Olin saanut oikein hyvän paikan, selitti Léonide. Minusta se oli merkillistä.
Mutta rouva Hugon surkutteli äiti raukkaa. Miten surullista menettää tällä tavoin lapsensa!
– Minua syytetään tekopyhäksi, sanoi hän avomielisesti, mutta se ei estä minua pitämästä niitä lapsia ilkeinä, jotka itsepintaisesti tahtovat tehdä tuollaisen itsemurhan.
– Niin se on todellakin kauheata, mutisi kreivitär hiukan värähtäen ja kyyristäytyi entistä pienemmäksi isoon tuoliinsa takkatulen lämpöön.
Naiset rupesivat nyt keskustelemaan tästä tapauksesta. He puhuivat hiljaa, ja vakavan keskustelun lomasta kuului vain silloin tällöin pieni naurahdus. Molemmat takanreunalla palavat lamput, joiden varjostimet olivat ruusunpunaista pitsiä, valaisivat heitä heikosti, ja muualla oli vain kolme lamppua, jotka jättivät ison salin pehmeän hämäräksi.
Steineristä oli ikävää. Hän kertoi Faucherylle erään seikkailun, joka pikku rouva de Chezellesillä, jota hän sanoi vain Léonideksi, oli ollut; oikea riiviö, sanoi hän ja alensi ääntään naisten tuolien takana. Fauchery katseli rouvaa, joka puettuna vaaleansiniseen, avaraan hameeseen, istui hullunkurisesti tuolissa, pienenä ja julkeana kuin poikaviikari, ja lopulta sanomalehtimies alkoi jo ihmetellä, mistä tuo otus oli osunut tänne; Caroline Héquetin luona, jossa äiti oli järjestänyt kodin kaluston vakavaan tyyliin, käyttäydyttiin säädyllisemmin. Kokonainen artikkelinaihe! Tämä Pariisi oli omituinen maailma. Ankarimmatkin salongit olivat vallatut. Vaitelias Théophile Venot, joka tyytyi hymyilemään näytellen huonoja hampaitaan, oli varmaankin kreivitär vainajan peruja, samoin kaikki vanhat naiset täällä, rouva Chantereau, rouva Du Joncquoy ja neljä tai viisi ukkoa, jotka istuivat liikkumattomina loukossaan. Kreivi Muffat vastaanotti virkamiehiä samalla nuhteettomalla tavalla, jota hallituspalatsissa pidettiin suuressa arvossa; muiden muassa siitä oli tunnettu osastopäällikkö, joka parta huolellisesti ajeltuna ja silmät ilmeettöminä yhä istui yksin keskellä huonetta, puku niin tiukalla, ettei hän rohjennut liikuttaa jäsentäkään. Melkein kaikki nuoret miehet, ja muutamia ylhäisesti käyttäytyviä vanhempiakin oli seuraan tuonut markiisi de Chouard, joka edelleen oli jatkanut suhteitaan legitimisteihin, senkin jälkeen kuin hän oli tehnyt sovinnon keisarivallan kanssa ryhtymällä valtioneuvoston jäseneksi. Jäljellä oli Léonide de Chezelles, Steiner ja joukko muita epäilyttäviä olioita, joille rouva Hugon rakastettavan vanhan naisen puhtaudessaan oli räikeänä vastakohtana. Fauchery, jolla jo ajatuksissaan oli pakina valmiina, sanoi sitä kreivitär Sabinen sopeksi.
– Toisen kerran, jatkoi Steiner kuiskaten, Léonide oli vienyt tenorinsa Montaubaniin. Hän itse asui Beaurecueilin linnassa, noin kymmenen kilometrin päässä, mutta tuli joka päivä kaksivaljakolla tervehtimään häntä "Kultaiseen leijonaan", jossa hän asui... Vaunut odottivat portilla, kun Léonide viipyi tuntikausia, ja sillävälin kerääntyi kansaa katselemaan hevosia.
Oli tullut hiljaista, muutama juhlallinen sekunti vierähti korkean katon alla. Pari nuorukaista kuiskaili, mutta hekin vaikenivat vuorostaan, ja muuta ei kuulunut kuin kreivi Muffatin hiljaiset askelet huoneen halki. Lamput tuntuivat himmenneen, takkavalkea sammui, ja musta varjo peitti talon vanhat ystävät, jotka jo nelisenkymmentä vuotta olivat istuneet samoissa nojatuoleissa. Oli kuin kahden sanan välillä kutsuvieraat olisivat tunteneet kreivin äidin tulevan saliin, ylimyksellisenä ja jäätävän kylmänä. Kreivitär Sabine jatkoi:
– Niinkuin sanottu, huhutaan... Nuori mies oli kuollut, ja senvuoksi tyttöparka otti nunnanhunnun. Sitäpaitsi sanotaan, että herra de Fougeray ei milloinkaan olisi suostunut siihen avioliittoon.
– Sanotaan paljon muutakin, huudahti Léonide ajattelemattomasti.
Hän purskahti nauruun, mutta ei halunnut puhua. Sabine, johon tämä hilpeys tarttui, piti nenäliinaa suunsa edessä; ja tämä nauru helisi isossa juhlallisessa salissa niin omituisena, että Fauchery hämmästyi; oli kuin olisi särjetty kristallilaseja. Täällä oli sittenkin särkymisen alkua. Kaikki lausuivat mielipiteensä; rouva Du Joncquoy pani vastalauseensa, rouva Chantereau tiesi, että avioliittoa oli suunniteltu, vaikka asia ei ollut edistynyt sen pitemmälle; miehetkin rohkenivat sanoa käsityksensä. Muutaman minuutin ajan kesti mielipiteitten sekasortoa, jossa salongin eri ainekset, bonapartistit ja légitimistit sekaantuneina hienostoepäilijöihin puhuivat yhteen ääneen. Estelle oli soittanut ja käskenyt tuomaan enemmän puita takkaan; palvelijat puhdistelivat lamppuja; tätä olisi voinut sanoa heräämiseksi. Fauchery hymyili, niinkuin hänellä olisi ollut hyvä ja hauska olla.
– Hitto vieköön! He menevät naimisiin meidän herramme kanssa, kun eivät saa mennä naimisiin serkkunsa kanssa, sanoi hampaittensa lomasta Vandeuvres, josta koko juttu oli ikävä, ja joka nyt liittyi Faucheryn seuraan. Rakas ystävä, oletteko koskaan tavannut naista, joka olisi halunnut nunnaksi?
Hän ei odottanut vastausta; asia kyllästytti häntä; puoliääneen hän jatkoi:
– Mutta sanokaapa, montako meitä tulee huomenna?... Mignonit, Steiner, Blanche ja minä... Ketä vielä?
– Caroline luullakseni... Simonne... Ehkä myöskin Gaga. Eihän koskaan tiedä ennakolta! Tuollaisissa tapauksissa luulee, että tulee kaksikymmentä ja tuleekin kolmekymmentä.
Vandeuvres, joka katseli naisia, hyppäsi äkkiä toiseen asiaan.
– Tuo rouva Joncquoy on viisitoista vuotta sitten varmasti ollut kaunotar... Estelle parka venyy vielä. Totisesti kaunis lauta sänkyyn!
Mutta hän jätti taas tämän aiheen ja palasi seuraavan päivän illallisiin.
– Noiden juttujen ikävänä puolena on, että naiset ovat aina samat... Pitäisi olla uusia. Koettakaa saada käsiinne... Hitto! Keksinpä jotakin. Minä pyydän tuon lihavan herran ottamaan mukaansa sen naisen, jonka seurassa hän tässä eräänä iltana oli Variétés-teatterissa.
Hän puhui osastopäälliköstä, joka torkkui keskellä huonetta. Faucherystä oli hauskaa matkan päästä silmillään seurata, tätä arkaluontoista neuvottelua. Vandeuvres oli istahtanut lihavan herran viereen, joka pysytteli perin arvokkaana. Molemmat tuntuivat hetkisen keskustelevan siitä, miten saattaisi arvata luostariin menevän nuoren tytön tunteet. Sitten kreivi palasi ja sanoi:
– Mahdotonta. Hän vannoo, että nainen on säädyllinen. Ei muka tulisi juhlaan... Minä puolestani lyön veikkaa siitä, että olen tavannut hänet Lauren luona.
– Mitä, käyttekö tekin Lauren luona? kysyi Fauchery nauraen. Miten uskallatte mennä sellaisiin paikkoihin!... Luulin muuten, että vain me köyhät penteleet...
– Oh, hyvä ystävä, täytyy oppia tuntemaan kaikki.
Sitten he virnistelivät kiiluvin silmin ja kertoivat kaikenlaisia pikkuseikkoja ruokalistasta. Marttyyrienkadun varrelta, missä lihava Laure Piedefer syötti kolmella frangilla ahdinkoon joutuneita pikku naisia. Siisti pesä! Kaikki pikku naiset suutelivat Laurea suulle. Kun kreivitär Sabine käänsi päätään kuultuaan ohimennen pari sanaa, vetäytyivät herrat syrjään hartaina ja pirteinä. He eivät olleet huomanneet aivan lähellä olevaa Georges Hugonia, joka kuunteli heidän puheitaan punastellen korvista kaulaan. Poika oli häpeissään ja ihastunut. Äitinsä päästettyä hänet luotaan hän pysytteli rouva de Chezellesin läheisyydessä, ainoan naisen, joka hänestä oli viehättävä. Ja sitäpaitsi Nana askarrutti koko ajan hänen aivojaan.
– Eilen illalla, sanoi rouva Hugon, Georges vei minut teatteriin. Niin, se oli Variétés, jossa en ollut käynyt varmaankaan kymmeneen vuoteen. Poika pitää paljon musiikista... Minua se ei huvittanut lainkaan, mutta hän oli haltioissaan!... Nykyään näytellään niin omituisia kappaleita. Tunnustan muuten, että musiikki ei minua erikoisesti liikuta.
– Kuinka, hyvä rouva, ettekö pidä musiikista! huudahti rouva Du Joncquoy kohottaen katseensa taivaaseen. Onko mahdollista, ettei rakasta musiikkia!
Kaikki ihmettelivät. Kukaan ei sanallakaan vihjannut näytelmään, jota kunnon rouva Hugon ei ollut käsittänyt; kaikki naiset olivat sen nähneet, mutta he eivät puhuneet siitä. Sen sijaan tultiin heti tunteellisiksi ja soitannon mestareista lausuttiin hienostuneita ja ihailevia mielipiteitä. Rouva Du Joncquoy piti ainoastaan Weberista, rouva Chantereau kannatti italialaisia. Naisten äänet olivat käyneet pehmeiksi ja kaihoaviksi. Takan luona vallitseva tunnelma muistutti kirkollista hartautta, hiljaista ja hienoa soittoa jossakin pienessä kappelissa.
– Katsokaahan ... mutisi Vandeuvres vetäessään Faucheryn mukanaan keskilattialle – meidän on saatava vielä joku nainen huomiseksi. Jos kysyisi Steineriltä?
– Pyh, sanoi sanomalehtimies, jos Steinerillä on joku nainen, niin hän on saanut sen siksi, ettei siitä kukaan Pariisissa enää tahdo tietää.
Vandeuvres katseli ympärilleen.
– Odottakaapa! hän jatkoi. Näin pari päivää sitten Foucarmontin viehättävän vaaleaverikön seurassa. Pyydän häntä ottamaan sen naisen mukaansa.
Hän huusi Foucarmontia. Syntyi lyhyt sananvaihto. Joitakin vaikeuksia oli kumminkin ilmaantunut, sillä he astelivat varovaisesti naisten laahustimien lomitse ja etsivät käsiinsä toisen nuoren miehen, jonka kanssa he ikkunansyvennyksessä jatkoivat keskustelua. Fauchery yksinjätettynä meni takan luo lämmittelemään juuri samalla hetkellä, jona rouva Du Joncquoy selitti, ettei hän saattanut kuunnella Weberin sävellyksiä näkemättä hengessään järviä, metsiä, auringonnousuja aamukasteisen maiseman ylle. Mutta käsi kosketti Faucheryn olkapäätä, ja ääni sanoi:
– Et ole menetellyt ystävällisesti.
– Kuinka niin? kysyi Fauchery ja käännähti huomatakseen la Faloisen.
– Nuo huomiset illalliset... Olisit voinut järjestää, että minutkin olisi kutsuttu.
Fauchery oli juuri vastaamaisillaan, kun Vandeuvres palasi sanoen:
– Näyttää siltä, kuin se nainen, josta puhuin, ei olisikaan Foucarmontin, vaan tuon toisen herran ystävätär. Hän ei voi tulla... Totisesti huono onni!... Mutta olen kuitenkin pestannut Foucarmontin. Hän koettaa saada mukaansa Louisen Palais-Royalista.
– Herra de Vandeuvres, sanoi rouva Chantereau äänekkäästi, vihellettiinkö sunnuntaina Wagnerille?
– Kyllä, kamalasti, hyvä rouva, vastasi kreivi lähestyen kysyjää kohteliaaseen tapaansa.
Kun häntä ei kumminkaan pidätetty, palasi hän sanomalehtimiehen luo ja kuiskasi tämän korvaan:
– Minä pestaan vielä yhden... Noiden nuorten miesten täytyy tuntea tyttölapsia.
Hänen nähtiin rakastettavasti hymyillen menevän herrojen luo ja keskustelevan heidän kanssaan salin jokaisessa neljässä nurkassa. Hän lyöttäytyi heidän ryhmiinsä, kuiskaili hiukan itsekullekin ja kääntyi iskien silmää yhteisymmärryksen merkiksi. Näytti siltä, kuin hän rauhallisesti olisi jaellut tunnussanoja. Hänen sanansa menivät miehestä mieheen, ja määrättiin kohtauspaikkoja, sillä välin kuin naisten tunteelliset musiikkiesitelmät vaimensivat sen pienen kummallisen metelin, mikä syntyi tästä värväyksestä.
– Ei, älkää puhuko saksalaisistanne! huudahti rouva Chantereau. Laulu on iloa, valoa... Oletteko kuulleet Pattia Sevillan parturissa?
Kreivitär Sabine oli sillä välin soittanut kelloa. Koska tiistaisin oli vähän vieraita, tarjottiin tee salissa. Antaessaan palvelijan järjestellä pöytää hän seurasi katseellaan kreivi Vandeuvresia. Hänen huulillaan väikkyi epämääräinen hymy, joka paljasti hänen valkoiset hampaansa. Ja kun kreivi meni hänen ohitseen, hän kysyi:
– Mikä salaliitto teillä on tekeillä, herra de Vandeuvres?
– Minullako? vastasi kreivi tyynesti. Ei mitään salaliittoa!
– Vai niin!... Muita näin teidät niin tärkeänä... Te teette itsenne hyödylliseksi!
Kreivitär ojensi hänelle albumin pyytäen häntä panemaan sen pianolle. Hän ennätti kumminkin ilmoittaa hiljaa Faucherylle, että mukaan saataisiin Tatan Néné, talvisirkuksen kaunein povi, ja Maria Blond, joka äsken oli ensikertaa esiintynyt Folies Dramatiques-teatterissa. La Faloise hyppeli hänen perässään ja odotteli kutsua. Lopulta hän itse tarjoutui tulemaan. Vandeuvres suostui heti, mutta la Faloisen oli tuotava mukanaan Clarisse; ja kun la Faloise oli vastustelevinaan, kreivi tyynnytti hänet sanomalla:
– Kun minä kerran kutsun teidät! Se riittää.
La Faloise olisi kumminkin kernaasti tahtonut tietää naisen nimen. Mutta samassa kreivitär huusi luokseen Vandeuvresin, jolta hän tiedusteli, miten englantilaiset keittävät teensä. Kreivi kävi näet usein Englannissa, jossa hänen hevosensa ottivat osaa kilparatsastuksiin. Hänen mielipiteensä mukaan ainoastaan venäläiset osaavat keittää teetä, ja hän selitti kreivittärelle, miten he menettelivät. Koska hän kumminkin kesken puheensa ajatteli vallan toisia asioita, keskeytti hän esityksensä kysyäkseen:
– Kesken kaiken, missä markiisi on? Emmekö saa tavata häntä?
– Kyllä isäni on nimenomaan luvannut tulla, vastasi kreivitär. Alan jo olla levoton. Hän ei luultavasti pääse vielä töiltään.
Vandeuvres hymyili hienon ymmärtävästi. Hänkin näkyi aavistavan, missä töissä markiisi de Chouard viipyi. Hän oli tullut ajatelleeksi erästä kaunista oliota, jonka seurassa markiisi joskus matkusti maalle. Ehkä tuon naisenkin voisi saada.
Faucherystä oli nyt otollinen hetki esittää kutsu kreivi Muffatille. Ilta alkoi tulla myöhäiseksi.
– Onko se totta? kysyä Vandeuvres, joka piti asiaa pilana.
– Totista totia... Ellen minä toimita tätä asiaa, niin hän repii minulta silmät päästä. Päähänpistonsa, ymmärrättehän?
– No, minä autan teitä.
Kello löi yksitoista. Kreivitär tarjoili tyttärensä avulla teen. Koska seurassa ei ollut juuri muita kuin läheisiä ystäviä, ojenneltiin kuppeja ja lautasia pikkuleipineen tuttavallisesti kädestä käteen. Naiset eivät edes nousseet nojatuoleistaan takan luota, ja joivat pienin kulauksin naperrellen välillä pikkuleipiä. Keskustelu oli musiikista laskeutunut tavaranhankkijoihin. Kellään ei ollut niin hyviä leivoksia kuin Boissierilla, ja Catherinen jäätelö oli parasta; vain rouva Chantereau piti Latinvillen puolta. Keskustelu alkoi hidastua, uupumus rupesi painostamaan salia. Steiner oli ruvennut muokkaamaan kansanedustajaa, jonka hän oli sulkenut sohvannurkkaan. Herra Venot, jonka sokerinhalu oli varmaankin turmellut häneltä hampaat, nakerteli kuivia korppuja kuin rotta; osastopäällikkö, nenä teekupissa, ei näyttänyt ikinä pääsevän loppuun. Kreivitär käveli kiirehtimättä vieraan luota toisen luo, ei tyrkyttänyt milloinkaan, mutta pysähtyi joskus silmänräpäykseksi katsellakseen kysyvin ilmein herroja; sitten hän jatkoi hymyillen kiertokulkuaan. Takkatuli oli paahtanut hänet aivan punaiseksi, ja hän näytti kuivan ja kömpelön tyttärensä sisarelta. Lähestyessään Faucherytä, joka keskusteli hänen miehensä ja Vandeuvresin kanssa, hän huomasi näiden vaikenevan, jonka vuoksi hän ei pysähtynyt, vaan meni edelleen Georges Hugonin luo, jolle hän tarjosi kupillisen teetä.
– Eräs nainen tahtoisi saada teidät illallisilleen, sanoi sanomalehtimies kohteliaasti kääntyen kreivi Muffatiin.
Tämä, joka koko illan oli ollut erikoisen happamalla tuulella, näytti hyvin hämmästyneeltä. Kuka nainen?
– No! Nana! sanoi Vandeuvres kiiruhtaakseen. Kreivi kävi entistä vakavammaksi. Hänen silmäluomensa vapisivat, ja haluttomuuden ilme, ikään kuin päänsäryn varjo, nousi hänen kasvoilleen.
– Mutta minä en tunne sitä naista, mutisi hän.
– No, tehän olitte hänen luonaan pari päivää sitten, huomautti Vandeuvres.
– Mitä! Olenko minä ollut hänen luonaan... Jaa, niin, olin siellä hyväntekeväisyysyhdistyksen asioilla. En tullut ajatelleeksikaan... Mutta yhdentekevää! Minä en missään tapauksessa tunne häntä enkä siis voi tulla.
Hän oli muuttunut jäätävän kylmäksi, antaakseen ymmärtää, että hän pitää kutsua mauttomana pilana. Hänen arvoisensa henkilö ei istuutunut pöytään sellaisten naisten kanssa. Vandeuvres teki vastaväitteitä: nämä olivat taiteilijaillalliset, nerous riitti puolustukseksi. Kreivi toisti kieltonsa kuuntelematta, kun Fauchery kertoi päivällisistä, joilla Skotlannin prinssi, kuningattaren poika, oli istunut entisen kahvilalaulajattaren vieressä. Huolimatta suuresta kohteliaisuudestaan hän salli itselleen kärsimättömän eleen.
Georges ja la Faloise, jotka seisoivat vastakkain juoden teetään, olivat kuulleet ne sanat, jotka vaihdettiin heidän lähellään.
– Hitto! Siis Nanan luona, mutisi la Faloise. Olisihan minun pitänyt se arvata!
Georges ei sanonut mitään, mutta hänen poskensa hehkuivat, hänen vaalea tukkansa pörröttyi, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin palavat hiilet; niin häntä kuohutti se pahe, johon hän vasta pari päivää sitten oli tutustunut. Vihdoinkin hän pääsi osalliseksi siihen, mistä hän vain oli uneksinut!
– Minä en tiedä hänen osoitettaan, sanoi la Faloise.
– Boulevard Haussmann, l'Arcade- ja Pasquire-katujen välillä, kolmas kerros, Georges selitti innoissaan.
Kun toinen katsoi häneen ihmetellen, hän lisäsi hyvin punaisena, hämillään ja haljetakseen ylpeydestä:
– Minäkin menen sinne. Hän kutsui minut aamulla.
Salissa syntyi liikettä. Vandeuvres ja Fauchery eivät enää voineet ahdistaa kreiviä. Markiisi de Chouard tuli näet juuri, ja kaikki riensivät tervehtimään häntä. Häh kulki vaivalloisesti, heikoin jaloin, ja pysähtyi keskelle huonetta kalpeana, siristellen silmiään, kuin hän olisi tullut jostakin pimeästä kujasta ja häikäistynyt.
– En enää toivonutkaan isä, että saisin nähdä teidät, sanoi kreivitär. Olisin ollut huolissani koko yön.
Vastaamatta mitään markiisi katseli tytärtään sellaisen ihmisen silmin, joka ei ymmärrä. Hänen kovin suuri nenänsä muistutti noissa ajelluissa kasvoissa taudin jättämää paisetta, ja hänen alahuulensa lerpatti. Nähdessään hänet näin rasittuneena rouva Hugon surkutteli häntä.
– Te rasitatte itseänne liikaa. Teidän olisi levättävä... Meidän iällämme on jätettävä työ nuorille.
– Työ, niin, niin, työ, änkytti markiisi lopulta. Aina niin paljon työtä...
Hän tointui ja ojentautui suoraksi silittäen ominaiseen tapaansa valkoisia hiuksiaan, joiden harvenneet kiharat painuivat hänen korviensa taa.
– Mitä te aherratte näin myöhään? kysyi rouva Du Joncquoy. Luulin teidän olevan rahaministerin vastaanotolla.
Kreivitär ehätti väliin:
– Isäni on tutkinut erästä lakiehdotusta.
– Niin juuri, markiisi sanoi, lakiehdotusta... Olin sulkeutunut huoneeseeni ... se koskee tehtaita. Minä tahdon, että pyhärauhaa on kunnioitettava. On kerrassaan häpeällistä, ettei hallitus puutu tarmokkaasti asiaan. Kirkot tyhjenevät, me syöksymme perikatoon.
Vandeuvres oli katsonut sanomalehtimieheen. He seisoivat molemmat markiisin takana ja nuuhkivat häntä. Kun Vandeuvres sai hänet syrjään keskustellakseen hänen kanssaan siitä kauniista naisesta, jonka kanssa hän matkusteli maaseudulle, oli ukko olevinaan kovin hämmästynyt. Hänet oli kenties nähty paronitar Deckerin seurassa, sillä hänellä oli tapana joskus käydä tämän luona Viroflayssa. Kostaakseen hiukan markiisille epäonnistumistaan Vandeuvres kysyi äkkiä:
– No, sanokaahan toki, missä olette ollut! Kyynärpäänne on täynnä hämähäkinverkkoa ja laastia.
– Kyynärpääni, mutisi markiisi hieman hämillään. Se on totta ... hiukan pölyä... Olen kai saanut sen kotona portaissa.
Useat vieraat hyvästelivät ja läksivät. Oli jo melkein puoliyö. Kaksi miespalvelijaa korjasi äänettömästi pois tyhjiä kuppeja ja pikkuleipälautasia. Takan luona naiset olivat taas järjestäytyneet, mutta entistä lähemmäksi toisiaan ja rupattelivat vilkkaammin pitkäveteisen illan lähetessä loppuaan. Salikin oli kuin nukahtamaisillaan, ja seinille nousi pitkiä varjoja. Fauchery puhui lähdöstä, mutta unohtui taas katselemaan kreivitär Sabinea, joka levähti nyt tavallisella paikallaan emännänvelvollisuuksistaan, hiljaisena tummuvaan hiillokseen tuijottaen ja kasvot niin valkoisina ja lujina, että nuori mies taas alkoi epäröidä. Takkatulen valossa syntymämerkin karvat suunpielessä näyttivät vaaleilta. Sama luomi kuin Nanalla aina väriä myöten! Hän ei malttanut olla huomauttamatta Vandeuvresille siitä. Todellakin! Hänhän ei ollut sitä ennen huomannut! Ja he jatkoivat Nanan ja kreivittären vertailemista. Leuassa ja suussa oli yhtäläisyyksiä, mutta silmät olivat aivan erilaiset. Sitäpaitsi Nana oli hyväntahtoisen näköinen, mutta kreivitärtä saattoi verrata kissaan, joka nukkuu kynnet piilossa ja jonka käpäliä hermovärähdys tuskin liikahduttaa.
– Joka tapauksessa olisi mielellään hänen rakastajansa, sanoi Fauchery.
Vandeuvres riisui kreivittären katseellaan.
– Kyllä, hyvin mielellään, sanoi hän. Mutta tiedättekö, minua epäilyttävät hiukan hänen reitensä. Hänellä ei ole reisiä, lyödäänkö vetoa?
Hän vaikeni. Fauchery oli sipaissut hänen käsivarttaan ja viitannut Estelleen, joka istui heidän edessään jakkarallaan. He olivat huomaamattaan korottaneet ääntään, ja hän oli varmasti kuullut. Hän jäi kumminkin yhtä jäykäksi ja liikkumattomaksi kuin ennenkin; kaula oli laiha kuin ainakin tytöllä, joka on kasvanut liian nopeasti, eikä ainoakaan kihara liikahtanut sillä. Herrat astuivat muutamia askeleita taapäin. Vandeuvres vannoi, että kreivitär oli erittäin kunniallinen nainen.
Äänet kohosivat takan luona. Rouva Du Joncquoy sanoi:
– Myönnän, että herra Bismarck saattaa olla lahjakas... Mutta kun te menette niin pitkälle, että sanotte häntä neroksi...
Naiset olivat siis palanneet vanhaan puheenaiheeseensa.
– Mitä? Jälleen herra Bismarckista! mutisi Fauchery. Nyt minä lähden tosissani.
– Odottakaa sanoi Vandeuvres. Meidän täytyy saada kreiviltä ehdottoman kieltävä vastaus.
Kreivi Muffat keskusteli appiukkonsa ja muutamien vakavien herrojen kanssa. Vandeuvres veti hänet syrjään, uudisti kutsun ja sanoi kutsua painostaakseen, että hän itsekin tuli illallisille. Mies saattoi mennä minne tahansa; kukaan ei näkisi pahaa asiassa, joka korkeintaan aiheutuisi uteliaisuudesta. Kreivi kuunteli näitä syitä silmät lattiaan luotuina ja ääneti. Vandeuvres huomasi hänen epäröivän, kun markiisi de Chouard tuli siihen katsoen kysyvästi. Saatuaan tietää, mitä asia koski, hän katsoi salavihkaa vävyään. Tuli hankala tauko; mutta kumpainenkin rohkaisi toistaan, ja lopulta he todennäköisesti olisivat suostuneet, ellei kreivi Muffat olisi huomannut herra Venotia, joka katseli häntä ankarasti. Pieni ukko ei enää hymyillyt, hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat ja hänen silmänsä kirkkaat ja terävät kuin veitsi.
– Ei, sanoi kreivi heti niin päättävällä äänellä, että häntä ei maksanut enää taivutella.
Silloin markiisi kieltäytyi vielä jyrkemmin ja alkoi puhua siveellisyydestä. Ylempien säätyjen oli näytettävä hyvää esimerkkiä. Fauchery hymyili ja antoi kättä Vandeuvresille. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan poistui heti, sillä hänellä oli asiaa lehtensä toimitukseen.
– Siis Nanan luona, täsmälleen kello kaksitoista?
La Faloise läksi myöskin. Steiner oli juuri sanonut hyvästi kreivittärelle. Toisia herroja seurasi mukana. Ja kaikkien huulilta kaikuivat samat sanat yhä uudelleen: "Kello 12, Nanan luona", kun he ottivat eteisestä päällystakkinsa. Georges, jonka piti seurata äitiään, oli asettunut kynnykselle ja neuvoi tarkan osoitteen: kolmas kerros, ovi vasemmalla. Fauchery vilkaisi ennen lähtöään vielä kerran taakseen. Vandeuvres oli istuutunut naisten seuraan ja lasketteli leikkiä Léonide de Chezellesin kanssa. Kreivi Muffat ja markiisi Chouard ottivat osaa keskusteluun, kun taas kiltti rouva Hugon nukkui silmät avoinna. Piilossa naisten hameiden takana herra Venot hymyili tavalliseen tapaansa. Suuren, juhlallisen salin kello löi hitaasti kaksitoista.
– Mitä ihmettä? Mitä sanottekaan? huudahti rouva Du Joncquoy. Luuletteko, että herra Bismarck aloittaa sodan meitä vastaan ja voittaa... Oh, sehän on vallan hullunkurisuuden huippu!
Kaikki nauroivat todenteolla rouva Chantereaulle, joka vasta oli lausunut tuon mielipiteen. Hän oli kuullut sen Elsassissa, missä hänen miehellään oli tehdas.
– Onneksi meillä on keisari, virkkoi kreivi Muffat virallisen vakavasti.
Tämä oli viimeinen sana, minkä Fauchery kuuli. Hän sulki oven vilkaistuaan vielä kerran kreivitär Sabineen. Tämä puheli kaikessa rauhassa osastopäällikön kanssa, ja tämän lihavan herran sanat näyttivät harrastuttavan häntä. Varmasti Fauchery oli erehtynyt, tässä oli kaikki eheää. Vahinko!
– No, etkö jo tule? huusi la Faloise hänelle eteisestä.
He erosivat katukäytävällä ja sanoivat vielä kerran:
– Huomenna siis! Nanan luona.
IV.
Jo aamusta Zoé oli luovuttanut huoneiston hovimestarille, joka oli tullut apulaisineen ja tarjoilijoineen Brébant-ravintolasta. Sieltä käsin pidettäisiin huoli kaikesta, illallisista, porsliineista, laseista, pöytäliinoista, kukkasista, vieläpä tuoleista ja jakkaroistakin. Nana ei kaapeistaan löytänyt ruokaliinoja edes tusinaakaan; ja kun hän ei vielä ollut ennättänyt oikein sopeutua uuteen asemaansa eikä pitänyt arvonsa mukaisena mennä ravintolaan, oli hänestä sopivampaa, että ravintola tulisi hänen luokseen. Siinä oli enemmän tyylikkyyttä! Hän tahtoi juhlia menestystään näyttelijättärenä suurin illallisin, joista tultaisiin kyllä puhumaan! Koska ruokailuhuone oli liian pieni, antoi hovimestari määräyksen kattaa salonkiin pöydän, jossa oli tilaa kahdellekymmenelleviidelle hengelle, jos he hiukan ahtautuisivat.
– Onko kaikki kunnossa? kysyi Nana tullessaan kotiin kello kaksitoista yöllä.
– Mistä minä sen tietäisin! sanoi Zoé nenäkkäästi; hän tuntui olevan perin huonolla tuulella. Jumalan kiitos! Minä en ole lainkaan sekaantunut asiaan. He ovat temmeltäneet kuin pedot keittiössä ja koko huoneistossa!... Ja kaiken lisäksi minun on täytynyt sietää riitelemistä. Ja sitten tulivat ne molemmat, mutta heidät ajoin kursailematta ulos.
Hän puhui rouvan kahdesta entisestä herrasta, kauppiaasta ja valakialaisesta, joille Nana oli päättänyt antaa eropassit, koska hän nyt oli varma tulevaisuudestaan ja oli päättänyt muuttaa nahkaa, niinkuin hän itse sanoi.
– Oikeita takkiaisia! mutisi hän. Jos tulevat vielä, niin uhatkaa poliisilla.
Sitten hän huusi sisään Daguenetin ja Georgesin, jotka olivat jääneet eteiseen riisumaan päällysvaatteitaan. He olivat tavanneet toisensa näyttelijättärien ovella, Panorama-kauppakujan puolella, ja Nana oli ottanut heidät vaunuihinsa. Koska ketään ei vielä ollut saapunut, käski hän heidän mennä pukeutumishuoneeseen, siksi aikaa kuin Zoé auttaisi häntä pukuhommissa. Muuttamatta vaatteitaan hän antoi Zoén nopeasti järjestää hiukset, pisti muutamia valkoisia ruusuja tukkalaitteeseensa ja miehustaan. Pukeutumishuone oli täynnä salongin huonekaluja, joita oli sullottu sinne, pikkupöytiä, sohvia, tuoleja jalat pystyssä; Nana oli valmis, mutta silloin hänen hameensa takertui tuolinpyörään ja repeytyi. Sitä hän sadatteli aivan hirvittävästi; sellaista saattoi sattua vain hänelle. Vihoissaan hän riisui yltään pukunsa, valkosilkkisen, pehmoisen ja yksinkertaisen, mutta kumminkin niin joustavan ja hienon, että se paidan lailla puki häntä. Hän veti sen kuitenkin taas heti ylleen, koska toista hänen makunsa mukaista pukua ei ollut. Hän oli vähällä purskahtaa itkemään, hän oli muka puettu kuin lumppujenkerääjä. Daguenet ja Georges paikkailivat hameen repeämää nuppineuloilla, sillä välin kuin Zoé kampasi hänet uudestaan. Kaikki kolme apulaista hääräsivät hänen ympärillään, etenkin pikku Georges, joka oli lattialla polvillaan kädet hänen hameessaan. Lopulta Nana rauhoittui, kun Daguenet vakuutti, että kello on enintään neljännestä yli kahdentoista; niin hirveästi tyttö oli kiirehtinyt "Vaalean Venuksen" kolmannen näytöksen esitystä, niellyt vuorosanoja ja jättänyt kupletteja laulamatta!
– Se on sittenkin liian hyvä tuolle hölmö joukolle, sanoi hän. Näittekö? Tänään oli päitä! Zoé, tyttöseni, odottakaa täällä älkääkä menkö levolle tai nukkumaan; tarvitsen ehkä teitä... Hitto vieköön, aika on täpärällä. Vieraita tulee jo.
Hän meni huoneesta. Georges jäi lattialle, jota hänen hännystakkinsa liepeet lakaisivat. Huomatessaan, millä silmin Daguenet katseli häntä, hän punastui. Heistä oli tullut ystävykset. He sitoivat kaulanauhojaan suuren peilin luona ja harjasivat toisiltaan vaatteista pölyn, sillä he olivat Nanan ihojauheesta aivan valkoiset.
– Sitähän voisi sanoa sokeriksi, sanoi Georges nauraen kuin nuori herkkusuu konsanaan.
Yöksi vuokratut palvelijat veivät vieraat pieneen saliin, huoneeseen, jonne oli jätetty vain neljä tuolia, jotta olisi tilaa koko seuralle. Viereisestä suuresta salongista kuului porsliinin, veitsien ja haarukoiden kilinää; oven alla olevasta kynnysraosta tulvi kirkas valosäde. Tullessaan huoneeseen Nana tapasi istumassa Clarisse Besnusin, jonka la Faloise oli tuonut mukanaan.
– Vai niin, sinä olet ensimmäinen! sanoi Nana, joka menestyksensä jälkeen oli käynyt tuttavalliseksi.
– Se on la Faloisen vika, Clarisse vastasi. Hän pelkäsi meidän myöhästyvän... Jos olisin totellut häntä, en olisi ennättänyt edes pesemään ihomaalia tai riisumaan tekotukkaa.
Nuori mies, joka nyt näki Nanan ensi kertaa, kumarsi ja ylisti häntä, puhui serkustaan ja kätki hämminkinsä ylenpalttiseen kohteliaisuuteen. Nana ei kumminkaan kuunnellut häntä, ojensi hänelle kätensä, vaikka ei tuntenut häntä, ja riensi sitten kiireesti Rose Mignonia vastaan, jonka hän hyvin arvokkaasti sanoi tervetulleeksi.
– Oi, rakas rouva, olitte hyvin ystävällinen!... Minä tahdoin niin kernaasti nähdä teidät luonani!
– Minä se olen ihastuksissani, uskokaa pois, sanoi Rose Mignon rakastettavasti.
– Mutta istuutukaa toki. Ettekö halua mitään?
– En, kiitos... Unohdin viuhkani turkkini taskuun. Steiner, katsokaa oikeanpuoleisesta taskusta.
Steiner ja herra Mignon olivat tulleet heti Rosen perästä. Pankkiiri nouti viuhkan sillä välin kuin herra Mignon veljellisesti suuteli Nanata ja pakotti Rosen tekemään samoin. Olivathan kaikki samaa teatteriperhettä! Sitten Mignon iski rohkaisevasti silmää Steinerille, mutta tämä pelkäsi Rosen teräviä silmiä ja suuteli Nanata ainoastaan kädelle.
Samassa tuli kreivi Vandeuvres Blanche de Sivryn seurassa. Molemmin puolin niiattiin syvään. Nana saattoi kohteliaan perusteellisesti Blanchen nojatuoliin. Kreivi Vandeuvres kertoi sillä välin nauraen, että Fauchery oli joutunut riitaan portinvartijan kanssa, kun tämä ei tahtonut päästää Lucy Stewartin vaunuja pihalle. Eteiseen saakka kuului Lucy Stewartin ääni, kun tämä haukkui portinvartijaa kirotuksi hölmöksi. Palvelijan avattua oven Lucy tuli sisään hymyillen viehättävää hymyään, esitteli itsensä ja tarttui Nanan molempiin käsiin selittäen, että hän heti ensi näkemältä oli pitänyt hänestä ja huomannut hänen olevan suuren kyvyn. Nana, joka pöyhkeili kovasti uudesta emännänosastaan, kiitti, vaikka hän itse asiassa oli hämillään. Mutta Faucheryn tultua hän näytti käyvän hajamieliseksi. Heti päästyään tämän lähelle hän sanoi hiljaa:
– Tuleeko hän?
– Ei, hän ei tahdo, vastasi sanomalehtimies jyrkästi, sillä kysymys oli hänet yllättänyt, vaikka hän oli jo sommitellut pienen tarinan, miksi Muffat ei tulisi.
Hän käsitti äkkiä tyhmyytensä nähdessään tytön kalpenevan ja koetti parannella sanojaan.
– Hän ei joutanut; hänen täytyy saattaa kreivitär sisäministerin tanssiaisiin.
– Hyvä on, mutisi Nana, joka epäili Faucheryn hyvää tahtoa. Saat maksaa tämän, poikaseni.
– Vai niin, vastasi Fauchery loukkaantuneena Nanan uhkauksesta. Tuollaiset hommat eivät minua miellytä. Käänny Labordetten puoleen.
He kääntyivät toisiinsa selin, kumpikin vihoissaan. Mignon kiihoitti juuri Steineriä lähentelemään Nanata. Tavatessaan tämän yksin hän sanoi hyväntahtoisen toverin tavoin, joka kernaasti suo huvin ystävälleen:
– Tehän tiedätte, että hän tahtoo aivan kuolemakseen sitä... Mutta hän pelkää minun vaimoani. Me kai autamme häntä?
Nana ei tuntunut käsittävän. Hän hymyili katsomatta Roseen, tämän mieheen ja pankkiiriin; sitten hän sanoi viimeksimainitulle:
– Herra Steiner, te istutte minun vieressäni.
Eteisestä kuului naurua, ilakoivia, lörpötteleviä ääniä, aivan kuin luostari olisi avattu ja päästetty sinne. Labordette tuli seurassaan viisi naista, hänen hoitolansa, niinkuin Lucy Stewart ilkeästi huomautti. Siellä oli Gaga, majesteettisena ahtaassa sinisamettisessa hameessaan, Caroline Héquet, vanhaan tapaansa puettuna mustaan chantillypitsein koristettuun silkkiin; edelleen Léa de Horn, koristeltuna kuin aina, lihava Tatan Néné, kiltti vaaleaverikkö, rinnat kuin imettäjällä, jonka kustannuksella aina naljailtiin, ja lopuksi pieni Maria Blond, viisitoistavuotias tyttö, jolla oli katutytön laihuus ja turmeltuneisuus ja joka oli alkanut esiintyä Foliesissa. Labordette oli tuonut kaikki samoilla vaunuilla, ja he nauroivat kertoessaan, kuinka ahtaasti he olivat istuneet, Maria Blond toisten sylissä. Mutta nyt he nipistivät huuliaan, puristelivat toistensa käsiä ja tervehtivät perusteellisesti ja kohteliaasti, niinkuin asiaan kuului. Gaga puhui lapsellisella äänellä ja sammalteli käyttäytyen ylenmäärin juhlallisesti. Ainoastaan Tatan Néné, jolle matkan varrella oli kerrottu, että kuusi alastonta neekeriä hoitaisi tarjoilua Nanan illallisilla, oli levoton ja tahtoi heti nähdä ne. Labordette sanoi häntä hanheksi ja pyysi hänen pitämään suunsa tukossa.
– Entä Bordenave? kysyi Fauchery.
– Oi! Ajatelkaa! Olen vallan onneton, huudahti Nana. Hän ei voi tulla.
– Niin, sanoi Rose Mignon, hänen jalkansa tarttui lattialuukkuun ja nyrjähti pahasti. Olisittepa kuulleet, miten hän kiroili jalka sidottuna ja ojennettuna toiselle tuolille!
Kaikki valittivat Bordenaven onnettomuutta. Oli mahdoton syödä hauskoja illallisia ilman häntä!
Alettiin jo puhua muista asioista, kun kuului karkea ääni.
– Onko tämä laitaa? Näinkö minut aiotaan haudata?
Kaikki huudahtivat ja katsoivat ovelle. Siellä oli kynnyksellä Bordenave mahtavan suurena ja hyvin punottavana, jalka suorana ja jäykkänä. Hän nojasi Simonne Cabirocheen. Nykyisin hän oli Simonnen rakastaja, tytön, joka oli saanut kasvatusta, soitti pianoa, puhui englantia ja oli pieni, suloinen vaaleaverikkö, niin hento, että hän oli taittua Bordenaven painosta, vaikka hymyilikin alistuvasti. Bordenave seisoi hetken paikallaan tuntien, että he kaksi olivat kuin kuvaelma.
– Ajatelkaa, kyllä ihmisen täytyy teitä rakastaa! jatkoi hän. Totisesti pelkäsin, etten voisi tulla, mutta sitten päätin kumminkin lähteä...
Hän keskeytti puheensa sadatukseen.
– Voi kymmenentuhatta...!
Simonne oli astunut hiukan liian nopeasti, Bordenaven täytyi nojautua kipeään jalkaansa. Hän ravisteli tyttöä. Tämä vain hymyili, taivutti kaunista päätään kuin eläin, joka pelkää iskua, ja tuki miestä kaikin voimin. Muutkin riensivät osaaottavasti huudahdellen apuun. Nana ja Rose Mignon työnsivät esiin nojatuolin, johon Bordenave vajosi, ja muut naiset toivat vielä toisen tuolin, jolla hän voisi pitää jalkaansa. Kaikki läsnäolevat näyttelijättäret suutelivat tietenkin häntä. Hän murisi ja huokaili.
– Kymmenentuhatta... Vatsa on sentään kunnossa, saattepa nähdä.
Uusia vieraita oli tullut. Huoneessa ei enää tahtonut päästä liikahtamaankaan. Lautasten ja pöytähopean kilinä oli lakannut, mutta sen sijaan kuului isosta salista hovimestarin raivokkaasti toruva ääni. Nana kävi levottomaksi; hän ei odottanut enää lisää vieraita ja oli ihmeissään, miksi tarjoilu ei alkanut. Hän oli lähettänyt Georgesin ottamaan selvää, mitä oli tekeillä, kun hän hämmästyksekseen huomasi vieraita tulevan yhä lisää, miehiä ja naisia. Hän ei tuntenut niitä lainkaan ja tiedusteli hämillään Bordenavelta, Mignonilta ja Labordettelta. Mutta kukaan ei tuntenut niitä. Kun hän sitten kysyi kreivi de Vandeuvresilta, tämä muisti äkkiä; hän oli värvännyt nämä nuoret miehet kreivi Muffatin luona. Nana kiitti. Mainiota! Tarvitsisi vain istua hiukan ahtaammin, ja hän pyysi Labordettea sanomaan, että katettaisiin vielä seitsemälle hengelle. Tämä oli tuskin ennättänyt lähteä, kun palvelija ilmoitti kolme uutta tulokasta. Ei, tämä alkoi jo olla järjetöntä; tällaista ei totisesti voinut sietää. Nana rupesi suuttumaan ja sanoi ylpeästi, että tämä ei ollut sopivaa. Mutta kun vielä tuli kaksi vierasta, hän purskahti nauramaan, juttu tuntui ylen naurettavalta. Sen pahempi, nyt saisi jokainen tulla toimeen, miten parhaiten taitaisi. Kaikki seisoivat, ainoastaan Gaga ja Rose Mignon istuivat. Bordenave tarvitsi yksinään kaksi tuolia. Äänet sorisivat, puhuttiin hiljaa ja haukoteltiin salaa.
– Mutta sanohan, tyttöseni, emmekö jo istuudu pöytään? kysyi Bordenave... Kai kaikki nyt jo ovat täällä?
– Ovat varmaan! Kaikki ja hiukan enemmänkin, vastasi Nana nauraen.
Hän katseli ympärilleen. Mutta hän kävi vakavaksi, aivan kuin olisi kummastellut, ettei eräs ollut tullut. Epäilemättä puuttui vielä joku vieras, josta hän ei puhunut mitään. Täytyi odottaa. Muutaman minuutin kuluttua vieraat huomasivat joukossaan kookkaan herrasmiehen, jolla oli komea valkoinen parta ja ylhäinen ryhti. Ihmeellistä oli, että kukaan ei ollut huomannut hänen tulevan; hän oli varmaankin hiipinyt pieneen saliin makuukamarista, jonka ovi oli raollaan. Kaikki vaikenivat heti, ja sitten alettiin kuiskailla. Kreivi de Vandeuvres tiesi varmasti, kuka tuo herra oli, sillä he olivat salavihkaa puristaneet toistensa käsiä; naisten kysymyksiin hän vastasi vain hymyllä. Caroline Héquet sanoi puoliääneen, että vieras oli englantilainen lordi, joka seuraavana päivänä matkustaisi takaisin Lontooseen mennäkseen naimisiin; Caroline tunsi hänet hyvin, sillä hän oli ollut hänen kanssaan. Tämä tarina kierteli naisten joukossa; Maria Blond sensijaan väitti häntä erääksi saksalaiseksi lähettilääksi, joka usein makasi erään hänen ystävättärensä kanssa. Herrat lausuivat lyhyesti mielipiteensä hänestä. Vieras näytti vakavalta herralta; ehkä hän juuri maksoi nämä illalliset. Todennäköisesti saattoi sen aavistaa. No, yhdentekevää, kunhan ne vain olisivat hyvät! Aivan varmoja ei kumminkaan oltu, ja valkopartainen vanhus oli jo unohtunut, kun hovimestari avasi salongin oven.
– Pöytä on katettu!
Nana kävi Steinerin käsivarteen näyttämättä huomaavan vanhusta, joka liikahti tarjoutuakseen saattajaksi ja sitten yksinään kulki hänen jäljessään. Muuten kulkue ei tahtonut ottaa järjestäytyäkseen. Herrat ja naiset kävelivät sekaisin laskien porvarillisen iloisesti leikkiä tästä kursailunpuutteesta. Pitkä pöytä ulottui huoneen toisesta päästä toiseen; muut huonekalut oli viety pois. Mutta pöytä havaittiin liian pieneksi, sillä lautaset koskettivat toisiaan. Neljä kynttiläjalustaa, jokaisessa kymmenen kynttilää – ja iso kukkamaljakko molemmin puolin – valaisivat uushopeaista pöytäkalustoa. Kaikesta näkyi ravintolaloisto, kultareunaisista, nimikirjaimittomista lautasista, hopeaesineistä, jotka olivat kuluneet ja mustuneet alituisesta pesemisestä, laseista, jotka särkymisen sattuessa olisi helposti voinut täydentää mistä lasikaupasta tahansa. Kaikki vaikutti juhlalta, jota äkkiärikastunut on kiirehtänyt viettämään ennättämättä laittaa kotiaan kuntoon. Kattokruunua ei ollut, kynttiläjalustat, joiden hyvin pitkistä kynttilöistä häämöitti vain osa sydäntä, levittivät vaaleankellertävää valoaan maljoihin, lautasiin ja vateihin, joissa leivokset, hedelmät ja makeiset säännöllisesti vuorottelivat.
– Nähkääs, sanoi Nana, kukin asettuu mihin häntä haluttaa... Se on hauskempaa.
Itse hän seisoi pöydän keskikohdalla. Vanha herra, jota ei tunnettu, istuutui Nanan oikealle puolen ja Steiner vasemmalle. Vieraat olivat jo paikoillaan, kun pienestä salista alkoi kuulua kirouksia. Oli unohdettu Bordenave, joka sai kärsiä maailman kaikki tuskat noustessaan kahdelta tuoliltaan ja nyt karjui ja huusi avukseen Simonne-letukkaa, joka oli toisten kanssa livistänyt hänen luotaan. Naiset juoksivat hätään valitellen ja surkutellen. Bordenave tuli ruokasaliin Clarissen, Carolinen, Tatan Nénén ja Maria Blondin puoleksi kantamana. Hänen sijoittamisensa aiheutti kokonaisen mellakan.
– Pöydän keskikohdalle, Nanan vastapäätä! huudettiin. Bordenave keskelle! Hän johtakoon puhetta!
Naiset asettivat hänet siis keskelle. Mutta hän tarvitsi vielä toisen tuolin jalalleen. Kaksi naisista nosti jalan ja sijoitti sen hellävaroen tuolille. Samantekevää; hän söisi sivuttain.
– Kymmenentuhatta! murisi hän, tässä ei ole lainkaan mukavaa!... Ah, kullanmuruset, pappa luottaa teihin!
Hänen oikealla puolellaan istui Rose Mignon ja vasemmalla Lucy Stewart. He lupasivat pitää hänestä huolta. Nyt istuutuivat kaikki miten parhaiten saattoivat. Kreivi de Vandeuvres asettui Lucyn ja Clarissen väliin, Fauchery Rose Mignonin ja Caroline Héquetin. Pöydän toiselle puolen Hector de la Faloise oli kiiruhtanut Gagan viereen, vaikka vastapäätä istuva Clarisse huuteli häntä luokseen. Mignon, joka ei päästänyt Steineriä, sai heidän välilleen ainoastaan Blanchen ja toiselle puolelleen Tatan Nénén. Seuraavana istui Labordette. Pöydän pääpuolissa istuivat nuoret miehet ja loput naisista, Simonne, Léa de Horn ja Maria Blond, sikinsokin samassa ryhmässä. Siellä olivat myöskin Daguenet ja Georges Hugon, jotka yhä enemmän mieltyivät toisiinsa ja katselivat hymyillen Nanata.
Koska kaksi henkilöä oli jäänyt paikatta, laskettiin leikkiä. Herrat tarjosivat polviaan. Clarisse, joka ei voinut liikahduttaa kyynärpäitään, sanoi luottavansa, että Vandeuvres syöttäisi häntä. Kyllä tuo Bordenave ottikin tilaa kaksine tuoleineen! Vielä kerran ahtautumalla yhteen saatiin paikka jokaiselle, mutta silloin oltiinkin, huudahti Mignon, niinkuin sillit tynnyrissä.
– Parsasosetta à la comtesse, lihalientä à la Deslignac, hokivat tarjoilijat, jotka vieraitten takana kanniskelivat täysinäisiä lautasia.
Bordenave neuvoi juuri äänekkäästi ottamaan lihalientä, kun nousi meteli. Pantiin vastalauseita, oltiin vihaisia. Ovi oli avautunut, ja kolme myöhästynyttä, nainen ja kaksi herraa, tuli saliin. Ei, väkeä oli jo ennestäänkin liian paljon! Nana kumminkin paikaltaan lähtemättä siristeli silmiään tunteakseen tulijat. Nainen oli Louise Violaine. Herroja hän ei ollut ennen nähnyt.
– Rakkaani, sanoi Vandeuvres, tämä herra on meriupseeri, minun ystäviäni, herra de Foucarmont, jonka olen kutsunut tänne.
Foucarmont tervehti aivan kuin olisi kotonaan ja sanoi:
– Ja minä olen rohjennut tuoda mukanani erään ystäväni.
– Mainiota, mainiota! huudahti Nana. Istuutukaa. Clarisse, koeta antaa hiukan tilaa. Te siellä istutte kovin leveästi... Hyvällä tahdolla varmaankin...
Pakkauduttiin entistä ahtaammalle. Foucarmontille ja Louiselle jäi pieni pöydänkulma, mutta ystävän oli istuttava etäällä lautasestaan ja syötävä käsivarret ojennettuina naapuriensa olkapäiden väliin. Tarjoilijat korjasivat pois liemilautaset; kaniininlihamakkareita tryffelin ja leikkeleitä parmesaanijuuston kera tarjoiltiin. Pöydässä oli nousta kapina, kun Bordenave kertoi hiukan ajatelleensa ottaa mukaansa myös Prullièren, Fontanin ja ukko Boscin. Nana muisti arvonsa; hän sanoi kuivasti, että kyllä hän olisi ottanut heidät kauniisti vastaan. Jos hän olisi halunnut nähdä tovereitaan, olisi hän kyllä itsekin kutsunut heidät. Ei, ei mitään vintiöitä! Ukko Bosc oli aina humalassa, Prullière pöyhkeili liikaa, ja Fontan, joka huusi ja puhui typeryyksiä, oli seuraihmisenä sietämätön. Sitäpaitsi, nähkääs, tusinanäyttetelijät eivät koskaan osanneet käyttäytyä hienossa seurassa.
– Niin, niin, vallan oikein! vakuutti Mignon.
Pöydän ympärillä istuivat hännystakkiset ja valkorusettiset herrat erittäin nuhteettomina kalpein, ylhäisin kasvoin, jotka väsymys teki vielä hienostuneemmiksi. Vanha herra elehti hitaasti ja hymyillen hienosti, kuin hän olisi johtanut puhetta diplomaattikongressissa. Vandeuvres tuntui olevan kreivitär Muffatin luona ja kohteli naapureitaan äärimmäisen kohteliaasti. Nana oli samana aamuna sanonut tädilleen, että kaikki herrat olivat joko aatelismiehiä tai hyvin rikkaita, sanalla sanoen valioväkeä. Naisetkin käyttäytyivät sangen hyvin. Muutamilla oli avokaulaiset puvut, kuten Blanchella, Léalla ja Louisella; Gaga ainoastaan näytteli ehkä hiukan liiaksi ihoaan, varsinkin kun hänen ikäänsä nähden olisi ollut viisainta olla näyttämättä mitään. Kun kaikilla nyt oli paikkansa, lakkasi nauru ja pilanteko. Georges oli mielestään ollut hauskemmissa kutsuissa Orléansin porvariperheissä. Tuskin kukaan puhui, herrat eivät tunteneet toisiaan, vaan istuivat tuijottaen, naiset pysyttelivät vaiti, mikä eniten ihmetytti Georgesia. Hän piti heitä "poroporvarillisina"; hän oli luullut, että heti suudeltaisiin.
Tarjoiltiin varsinaisia ruokalajeja, kurppia à la Chambord ja englantilaista kauriinselkää, kun Blanche sanoi äänekkäästi:
– Lucy, kultaseni, tapasin sinun Ollivierisi sunnuntaina... Hänhän on jo kasvanut aika mieheksi!
– Tottamaar! Hän on kahdeksantoista, vastasi Lucy. Se ei minua nuorenna... Hän palasi eilen kouluunsa.
Hänen poikansa Ollivier, josta hän puhui ylpeillen, oli oppilaana merisotakoulussa. Nyt alettiin puhua lapsista. Kaikki naiset heltyivät. Nana puhui suurimmasta aarteestaan, pikku Louisista, joka nyt oli hänen tätinsä hoidettavana; joka päivä kello yksitoista täti toi pojan äidin luo, joka otti hänet vuoteeseensa leikkimään Lulu-kissan kanssa. Saattoi aivan kuolla nauruun, kun näki niiden molempien ryömivän peiton alla: ei saattanut kuvitellakaan kuinka nopea ja ketterä Louis jo oli.
– Ajatelkaapa, millainen päivä minulla oli eilen! kertoi vuorostaan Rose Mignon. Olin tervehtimässä Charlesia ja Henriä heidän täysihoitolassaan, ja minun oli pakko ottaa heidät kanssani teatteriin... He hyppivät ja taputtivat pieniä käsiään ihastuksesta: "Nyt saadaan nähdä, kun äiti näyttelee! Nyt saadaan nähdä, kun äiti näyttelee!"... Voi sitä meteliä!
Herra Mignon hymyili tyytyväisenä, silmät kosteina isänrakkaudesta.
– Ja näytelmän aikana, hän jatkoi, he olivat niin hauskoja, vakavia kuin aikamiehet, ja ahmivat katseillaan Rosea ja kysyivät minulta, miksi äidillä oli sääret paljaina...
Koko pöytäseurue purskahti nauruun. Mignon pöyhisteli isänylpeydessään. Hän jumaloi pikkupoikiaan ja ajatteli vain alituisesti, miten voisi suurentaa niiden varallisuutta hoitamalla uskollisen isännöitsijän ankaruudella niitä rahoja, jotka Rose ansaitsi teatterista ja muuten. Kun hän ollessaan orkesterinjohtajana musiikkikahvilassa, jossa Rose esiintyi, meni tämän kanssa naimisiin, he rakastivat syvästi toisiaan. Nykyjään he olivat hyviä ystäviä. He olivat sopineet keskenään: Rose ansaitsi lahjoillaan ja kauneudellaan mahdollisimman paljon, herra Mignon luopui viulustaan paremmin vaaliakseen vaimonsa menestystä taiteilijana ja naisena. Poroporvarillisempaa ja yksimielisempää paria ei ollut missään.
– Minkä ikäinen on vanhempi? kysyi Vandeuvres.
– Henri on yhdeksänvuotias, vastasi Mignon. Ja oikein tanakka veitikka!
Sitten hän naljaili Steinerin kanssa, joka ei pitänyt lapsista, ja sanoi tyynen röyhkeästi, että jos pankkiiri olisi isä, hän ei tyhmästi tuhlaisi omaisuuttaan. Puhuessaan hän Blanchen olan yli tarkasteli pankkiiria nähdäkseen, miten Nanan juttu sujui. Rose ja Fauchery, jotka supattelivat tuttavallisesti, olivat hetken ajan pitäneet hänen mielenkiintoaan vireillä. Rose ei kai ollut niin päätön, että hän tuhlaisi aikaansa tuollaiseen tyhmyyteen. Jos niin olisi, niin hän kyllä tekisi siitä äkkilopun. Ja kauniilla käsillään, joista toisen pikkusormessa säkenöi timantti, hän leikkasi palan kauriinselkää.
Muuten keskustelu liikkui yhä edelleen lapsissa. La Faloise, joka tunsi kuumenevansa Gagan naapuruudesta, tiedusteli tämän tytärtä, jonka hän oli nähnyt teatterissa. Lili voi kyllä hyvin, mutta hän oli vielä pelkkä tytönhepsakka. La Faloise hämmästyi kuullessaan, että Lili täyttäisi pian yhdeksäntoista vuotta. Gaga teki häneen entistä mahtavamman vaikutuksen. Ja kun hän tiedusteli, miksei Liliä oltu otettu mukaan, vastasi Gaga suorasukaisesti:
– Oh, ei, ei, ei ikinä! Eihän vielä ole edes kolmea kuukautta, kun hän väkisin tahtoi pois luostarikoulusta... Ajattelin naittaa hänet heti... Mutta hän rakastaa minua niin, että minun täytyy pitää hänet, ah, niin vasten tahtoani!
Hänen sinertävät silmäluomensa poltettuine ripsineen räpähtelivät kun hän puhui tyttärensä avioliitosta. Vaikka hän aikoinaan ei ollut tuhlannut soutakaan, vaan yhä edelleen työskenteli ja vieläkin otti vastaan miehiä, ja erittäinkin nuorukaisia, joiden isoäiti hän olisi voinut hyvin olla, niin kumminkin hyvä naimiskauppa olisi paljon parempi. Hän nojautui la Faloiseen, joka punastui Gagan lihavan, alastoman ja maalatun olan alla; se oli murskata hänet.
– Tietäkää, että jos hänen käy samalla tavoin, niin se ei ole minun vikani... Mutta nuoruudessa tehdään niin paljon tyhmyyksiä!
Pöydän ympärillä alkoi olla vilkasta. Tarjoilijat pitivät kiirettä. Ensimmäisen ruokalajin jälkeen tuli kananpoikia à la Maréchale, merianturaa katkeran kastikkeen kera ja hanhenmaksaa viipaleina. Hovimestari, joka tähän saakka oli antanut tarjota meursaultia, siirtyi chambertiniin ja léovilleen. Lautasten vaihtamisesta aiheutuneen kolinan suojassa Georges kysyi kovin hämmästyneenä Daguenetilta, oliko näillä kaikilla naisilla tosiaankin lapsia, niinkuin he sanoivat, ja Daguenet, jota kysymys huvitti, antoi tietoja: Lucy Stewart oli englantilaissyntyisen vaununrasvaajan tytär pohjoiselta rautatieasemalta; hän oli kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pää hänellä oli kuin hevosella, mutta oli ihastuttava, poti keuhkotautia, mutta ei kuollut millään; hän oli naisista tyylikkäin, ja hänellä oli ollut kolme ruhtinasta ja yksi herttua. Caroline Héquet oli Bordeauxista, pikkuvirkamiehen tytär; isä oli kuollut häpeästä, mutta äiti oli onneksi teräväpäinen nainen, joka ensin oli kironnut hänet, sitten vuoden mietittyään sopinut ja tahtoi nyt ainakin pelastaa tyttärelleen omaisuuden; tytär oli kaksikymmentäviisivuotias, hyvin kiltti, ja häntä pidettiin eräänä kauneimpana niistä naisista, jotka voi saada vaihtelemattoman taksan mukaan; äiti, joka oli tarkan järjestyksen harrastaja, piti kirjoja ja merkitsi tarkoin tulot ja menot sekä hoiti koko taloutta pienessä huoneistossaan, joka oli kahta kerrosta ylempänä ja jossa hänellä oli vaate- ja liinatavaroiden ompeluliike. Blanche de Sivry taas oli oikealta nimeltään Jacqueline Baudu; hän oli tullut jostakin kylästä; upea nainen, mutta tuhma ja valheensekainen, väitti olevansa jonkun kenraalin pojantytär eikä tahtonut käydä kolmikymmenkaksivuotiaasta; venäläiset pitivät hänestä erikoisesti hänen pyylevyytensä vuoksi. Sitten Daguenet lisäsi pari sanaa muista: Clarisse Besnus oli ollut palvelijattarena Saint-Aubin-sur-Merissä, mutta rouva oli potkinut hänet pois, kun herra oli auttanut häntä tälle uralle; Simonne Cabiroche oli huonekalukauppiaan tytär Saint-Antoinen esikaupungista; hänet oli kasvatettu suuressa täyshoitolassa ja aiottu opettajattareksi, Maria Blond, Louise Violaine ja Léa de Horn olivat kasvaneet Pariisin kaduilla, puhumattakaan Tatan Nénéstä, joka kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa oli Champagnessa paimentanut lehmiä. Georges kuunteli tarkaten näitä naisia hämillään ja kiihtyneenä näistä suorasukaisista tiedoista, jotka häikäilemättä sanottiin hänen korviinsa, sillä välin kuin tarjoilijat hänen takaansa kunnioittavasti toistelivat:
– Kananpoikaa à la Maréchale ... merianturaa katkeran kastikkeen kera...
– Hyvä ystävä! sanoi Daguenet, joka kokemuksellaan palveli häntä, älkää ottako kalaa, se ei kelpaa mihinkään tähän vuodenaikaan... Ja tyytykää léovilleen, se ei ole niin petollista.
Lämpöä säteili kynttilänjaloista, tarjoiluvadeista, koko pöydästä, jossa kolmekymmentäkaksi ihmistä istui, niin ahtaasti, että olivat tukehtua; tarjoilijat eivät enään olleet yhtä varovaisia kuin ennen, vaan läiskyttelivät kastiketta matolle, johon tuli rumia rasvaläiskiä. Mutta illalliset eivät tulleet iloisemmiksi. Naiset nirsuilivat ja jättivät puolet lihasta lautaselle. Tatan Néné oli ainoa, joka ahmi jokaisesta ruokalajista. Näin myöhään yöllä nälkä johtui hermostuneisuudesta ja epäkuntoon joutuneen vatsan oikuista. Vanha herra Nanan vieressä ei ottanut mitään; hän oli syönyt vain lusikallisen soppaa ja katseli seurakuntaa vaiteliaana tyhjän lautasensa takaa. Haukoteltiin salaa. Silloin tällöin menivät silmäluomet umpeen, kasvot tulivat harmaankeltaisiksi; oli tavallisuuden mukaan kuolettavan ikävää, niinkuin Vandeuvres oli ennustanut. Ollakseen hauskoja tämänkaltaiset illalliset eivät saaneet olla säädyllisiä. Muuten saattoi yhtähyvin illastaa hienoston luona, jossa ei ollut sen ikävämpää. Ellei Bordenave olisi kirkunut alituiseen, olisivat vieraat nukahtaneet. Tuo Bordenaven peto rehenteli jalka ojona kuin sulttaani ja komensi Lucya ja Rosea palvelemaan. He eivät ennättäneet muuta tehdäkään, pitivät hänestä huolta kuin lapsesta ja täyttivät hänen lasiaan ja lautastaan, mikä ei kumminkaan estänyt häntä vaikertelemasta.
– Kuka leikkaa minulle lihan?... Minä en ylety, pöytähän on penikulman päässä.
Simonne nousi vähäväliä, asettui hänen taakseen ja leikkasi hänelle lihaa ja leipää. Kaikista naisista oli tärkeätä, että hän sai syödäkseen. Huudeltiin tarjoilijoille ja tupattiin Bordenaveen niin paljon kaikkea, että hän oli vähällä pakahtua. Kun Simonne pyyhki hänen suutaan, sillä välin kuin Rose sekä Lucy vaihtoivat hänen lautasensa, oli se hänestä niin mukiinmenevää, että hän lopulta suvaitsi osoittautua tyytyväiseksi:
– Kas niin, se on oikein, tyttöseni... Nainen on olemassa vain tätä varten!
Turtuminen hävisi hiukan hetkeksi, ja keskustelu alkoi luistaa. Syötiin mandariinisorbettia. Lämpimänä paistina oli tryffelöityä selkälihaa, ja kylmänä hyytelöityä helmikanaa. Nana, jota suututti, että hänen vieraansa eivät olleet lainkaan vilkkaita, rupesi puhumaan kovalla äänellä.
– Tiedättehän, että Skotlannin prinssi on jo tilannut etuaition "Vaaleaan Venukseen", kun hän tulee maailmannäyttelyyn.
– Toivottavasti kaikki ruhtinaat tulevat katsomaan sitä, sanoi Bordenave suu ruokaa täynnä.
– Persian shaahia odotetaan sunnuntaina, virkkoi Lucy Stewart.
Rose Mignon alkoi nyt puhua shaahin timanteista. Hänellä oli takki, joka kauttaaltaan oli jalokivillä peitetty, oikea ihme, kimalteleva tähti, miljoonien arvoinen. Ja kalpeina, himoitsevin silmin naiset nostivat päätään, puhuivat muista kuninkaista, muista keisareista, joita odotettiin. Jokainen haaveili kuninkaallisesta oikusta, yöstä, josta maksettaisiin omaisuus.
– Mutta sanokaa, ystävä hyvä, kuinka vanha on Venäjän keisari? kysyi Caroline Héquet Vandeuvresilta nojaten häneen.
– Oh, hän on liian vanha, vastasi kreivi nauraen. Hänet voi jättää pois laskelmista, olkaa varma siitä.
Nana oli olevinaan loukkaantunut. Kreivin sanat tuntuivat hiukan uskalletuilta, ja kaikki mutisivat vastalauseitaan. Blanche kumminkin antoi tietoja Italian kuninkaasta, jonka hän oli nähnyt kerran Milanossa; hän ei ollut kaunis, mutta se ei estänyt häntä omistamasta kaikkia naisia, ja Blanche tuli vallan alakuloiseksi, kun Fauchery vakuutti, että Victor-Emmanuel ei lainkaan voisi tulla. Louise Violaine ja Léa toivoivat paljon Itävallan keisarista. Äkkiä kuului pienen Maria Blondin huudahdus:
– Tuo Preussin kuningas on vanha puutukki!... Viime vuonna hän oli Badenissa. Häntä ei koskaan nähty muuten kuin kreivi Bismarckin seurassa.
– Hitto! Bismarck, keskeytti Simonne, hänet minä olen tuntenut... Ihastuttava mies!
– Sitähän minäkin eilen väitin, virkkoi Vandeuvres, mutta minua ei uskottu.
Ja samoin kuin kreivitär Sabinen luona puheltiin nyt sekä paljon että kauan kreivi Bismarckista. Vandeuvres toisteli samoja lausuntoja. Hetkisen olisi voinut luulla, että oltiin kreivitär Muffatin vastaanotossa, naiset vain olivat toisia. Sitten siirryttiin myöskin musiikkiin. Kun Foucarmont tuli maininneeksi nunnaksivihkimisestä, josta koko Pariisi puhui, alettiin keskustella siitä, ja Nana halusi erittäin innokkaasti tietoja neiti de Fougeraysta. Voi sitä pientä raukkaa, kun antoi noin elävältä haudata itsensä! Mutta kun kerran on kutsumusta, niin... Naiset tulivat hyvin liikutetuiksi, mutta Georges, jota kyllästytti kuunnella vielä kerran samoja asioita, tiedusteli Daguenetilta Nanan yksityisluontoisia tapoja, kun taaskin alettiin puhua kreivi Bismarckista. Tatan Néné kallistui Labordetten korvaan kysyen, kuka tuo Bismarck oli, jota hän ei tuntenut. Labordette kertoi hänelle nyt mitä hirveimpiä tarinoita, vakavasti ja uskottavasti; tuo Bismarck söi raakaa lihaa, ja jos hän tapasi luolansa läheltä naisen, otti hän sen selkäänsä ja vei mukanaan; tällä tavalla hän oli saanut jo kolmekymmentäkaksi lasta neljänkymmenen vuoden ikäisenä.
– Neljäkymmentä vuotta ja kolmekymmentäkaksi lasta! huudahti Tatan Néné hämmästyneenä ja vakuutettuna. Hän mahtaa olla aika elähtänyt!
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja hän käsitti, että hänestä oli tehty pilaa.
– Kylläpä te olette tuhmia! Mistä minä saatoin tietää, että te laskitte leikkiä!
Gaga puhui edelleen maailmannäyttelystä. Hän varustautui kaikkien näiden naisten tapaan sen varalta. Ihana kesä, kun maaseutu ja ulkomaat kiiruhtaisivat Pariisiin! Näyttelyn jälkeen, jos luonnistaisi hyvin, hän ehkä voisi muuttaa pois Juvisyhyn, pieneen taloon, jota hän jo kauan oli havitellut.
– Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? sanoi hän la Faloiselle. Eteenpäin ei pääse... Jospa joku edes rakastaisi!
Gaga puhui hellästi, sillä hän tunsi nuoren miehen polven painuvan omaansa. La Faloise oli hyvin punainen. Soperrellen Gaga punnitsi häntä katseellaan. Pieni, kevyt herra, mutta Gaga ei ollut turhantarkka. La Faloise sai hänen osoitteensa.
– Kas vaan, mutisi Vandeuvres Clarisselle, luulenpa että Gaga sieppaa teiltä Hectorinne.
– Se ei minua liikuta! vastasi näyttelijätär. Tuo poika on oikea hölmö... Minä olen ajanut hänet kolme kertaa ulos... Nähkääs, kun pikkupojat pikiintyvät akkoihin, niin se inhoittaa minua.
Hän keskeytti puheensa viitatakseen salaa Blancheen, joka koko illallisten ajan oli istunut erittäin epämukavasti voidakseen näyttää olkapäitään tuolle vanhalle hienolle herralle, jota kukaan ei tuntenut ja joka istui kolme tuolia hänestä.
– Teillekin annetaan palttua, rakas ystävä, sanoi hän.
Vandeuvres hymyili välinpitämättömästi. Hän ei totta tosiaan tahtonut estää Blanche-raukkaa menestymästä. Häntä huvitti enemmän se näytelmä, jota Steiner esitti koko pöytäkunnalle. Pankkiiri oli tunnettu rakkausseikkailuistaan; tämä kamala saksanjuutalainen, tämä liikehuijari, joka perusteli miljoonayrityksiä, kävi hentomieliseksi heti, kun hän pihkaantui johonkin naiseen, ja hän tahtoi ne kaikki; kukaan ei saattanut esiintyä teatterissa Steinerin ostamatta häntä hinnasta mistä tahansa. Puhuttiin suunnattomista summista. Kaksi kertaa hänen raivoisa naishimonsa oli vienyt hänet perikatoon. Vandeuvres sanoi, että tytöt kostivat moraalin puolesta keventämällä hänen kassaansa. Suuri yritys, Landesin suolalaitokset, oli palauttanut hänelle pörssissä entisen vaikutusvallan, mutta jo kuusi kuukautta olivat Mignonit nakerrelleet pahasti suolakeittoloita. Mutta vetoa lyötiin siitä, että Mignonit eivät pääsisi palaa nielaisemaan, sillä Nana näytteli valkoisia hampaitaan. Steiner oli vielä kerran joutunut satimeen ja niin lujasti, että hän istui kuin huumaantuneena Nanan vieressä syöden ilman ruokahalua, huuli lerpallaan ja kasvot täplikkäinä. Nanan tarvitsi vain mainita hinta. Hän ei kumminkaan hätäillyt, leikitteli vain pankkiirin kanssa, nauroi hänen karvaiseen korvaansa ja katseli huvikseen niitä värähtelyltä, jotka aaltoilivat tämän lihavilla kasvoilla. Hänet olisi aina helppo pyydystää, jos tuo pässinpää, kreivi Muffat, todella pääsisi livistämään.
– Léovillea vai chambertininia? kysyi eräs tarjoilija ja pisti päänsä Nanan ja Steinerin väliin, juuri kuin jälkimmäinen kuiskasi jotakin Nanalle.
– Mitä? Mitä nyt? änkytti pankkiiri häkeltyneenä. Kumpaa tahansa, yhdentekevää!
Vandeuvres nyhjäsi Lucy Stewartia, jolla oli erittäin ilkeä ja armottoman sukkela kieli, kun hän pääsi alkuun. Tänä iltana Mignon ärsytti häntä.
– Tiedättehän, että hän saattaisi vaikka pidellä kynttilää, hän sanoi kreiville. Hän toivoo voivansa tehdä samanlaisen kaappauksen kuin pikku Jonquierin kanssa... Muistattehan Jonquierin, joka seurusteli Rosen kanssa, mutta innostui isoon Laureen... Mignon hankki Lauren Jonquierille ja talutti hänet sitten sievästi takaisin Rosen luo kuin aviomiehen, jolle on pieni harha-askel sallittu. Tällä kertaa se kyllä ei onnistu. Nana ei anna takaisin miestä, jonka hän on lainannut.
– Mikä Mignonia vaivaa? Miksi hän katsoo niin vihaisesti vaimoaan? kysyi Vandeuvres.
Hän nojautui eteenpäin ja huomasi Rosen keimailevan Faucherylle. Nyt hän ymmärsi naapurinsa vihan. Hän sanoi nauraen:
– Hitto vieköön! Ette suinkaan ole mustasukkainen?
– Mustasukkainenko? huudahti Lucy raivostuen. Varjelkoon! Jos Rose tahtoo saada Léonin, niin minä luovun hänestä kernaasti. Minkä arvoinen hän on!... Kukkavihko viikossa, tuskin sitäkään!... Rakas ystävä, nuo kaikki teatteritytöt ovat samaa maata. Rose itki raivosta, kun hän luki Léonin kirjoituksen Nanasta, minä tiedän sen. Tietysti hänenkin on saatava kirjoitus, ja sen hän varmasti saa... Minä puolestani ajan Léonin tiehensä, saattepa nähdä!
Hän keskeytti puuskahduksensa sanoakseen tarjoilijalle, joka pulloineen seisoi hänen takanaan:
– Léovillea.
Sitten hän hiljentäen ääntään jatkoi:
– En tahdo metelöidä, se ei ole minun tapojani... Mutta Rose on oikea hulttio naisekseen. Jos minä olisin hänen miehensä, niin hän saisi kyllä hyppiä, että muistaisi... Ah, ei siitä hänelle ole onnea! Hän ei tunne minun Faucherytäni ... aika halpamainen herra, joka hankkii suhteita naisiin saadakseen itselleen aseman ... kaunista seurakuntaa!
Vandeuvres koetti rauhoittaa häntä. Bordenave, jonka sekä Rose että Lucy olivat jättäneet oman onnensa nojaan, kimmastui ja huusi, että papan annettiin kuolla nälkään ja janoon. Hänen metelöimisensä irroitti tunnelman. Illallista kesti, mutta kukaan ei syönyt enään. Lautasilla muserreltiin vain italialaisia sieniä ja ananaskrustaadeja. Mutta samppanja, jota oli juotu sopasta lähtien, piristi vähitellen vieraita hermostuneeseen huumeeseen. Lopulta alettiin käyttäytyä vähemmän nuhteettomasti. Naiset laskivat kyynärpäänsä pöydälle, sekaisin olevien lautasten eteen; herrat työnsivät tuolejaan taammaksi voidakseen hengittää, ja heidän mustat takkinsa pilkoittivat naisten vaaleiden pukujen välistä; naisten alastomat olat hohtivat kuin silkki, kun he puolittain kääntyivät. Oli liian kuuma: kynttilät lepattivat paksussa ilmassa entistä keltaisempina. Silloin tällöin taipui hohtava, kiharain kehystämä kaula, ja timanttinen korvarengas heitti säteitään korkeaan hiuslaitteeseen. Kuului iloisia päähänpistoja, hymyiltiin, valkoiset hampaat loistivat, ja kynttiläin valo heijastui samppanjalaseista. Ilakoitiin ääneen, ja elehdittiin, tehtiin tuhat kysymystä saamatta vastausta, kun huudettiin pöydän toisesta päästä toiseen. Pahinta meteliä pitivät tarjoilijat, jotka luullen olevansa oman ravintolansa käytävillä, tuuppivat toisiaan ja tarjoilivat jäätelöitä ja jälkiruokia ilmoittaen niitä kovalla äänellä.
– Lapset, lapset! huusi Bordenave. tiedättehän, että huomenna on näyteltävä... Varokaa! Ei liiaksi samppanjaa!
– Minä puolestani, sanoi Foucarmont. olen juonut kaikkia mahdollisia viinejä kaikissa viidessä maanosassa... Oh, ihmeellisiä juomia, niin alkoholipitoisia, että voivat tappaa miehen siihen paikkaan... No niin, minuun ne eivät ole pystyneet. Minä en pääse humalaan. Olen koettanut, mutta se ei onnistu.
Hän oli hyvin kalpea, hyvin kylmä istuessaan selkäkenossa, ja joi koko ajan.
– Olkoon niin, mutisi Louise Violaine, mutta lopeta jo, olet juonut tarpeeksi... Olisipa todella hauskaa hoitaa sinua sitten koko yö!
Viinit nostivat Lucy Stewartin poskille rintatautisten punaiset täplät; Rose Mignon puolestaan tuli erikoisen helläksi, ja hänen silmänsä kostuivat. Tatan Néné oli syömisestä aivan tylsä ja nauroi höperösti omille typeryyksilleen. Muut, Blanche, Caroline, Simonne, Maria, puhuivat yhteen ääneen ja kertoivat omia asioitaan: riidasta jonkun ajurin kanssa, suunnitellusta huvimatkasta maalle, sangen mutkikkaita juttuja rakastajista, joita oli siepattu ja palautettu. Mutta kun eräs nuori mies Georgesin vieressä tahtoi suudella Léa de Hornia, sai hän lyönnin ja harmistuneen nuhteen: "Mikä teitä vaivaa, jättäkää minut rauhaan!" ja Georges, joka oli aika lailla päissään ja hyvin kiihoittunut Nanan katselemisesta, epäröi, olisiko hänen pantava toimeen päähänpisto, jota hän vakavasti punnitsi: ryömittävä nelinkontin pöydän alitse ja asetuttava kuin koiranpenikka Nanan jalkoihin. Kukaan ei olisi huomannut häntä, hän olisi pysytellyt aivan hiljaa. Mutta kun Daguenet oli Léan pyynnöstä kehoittanut äskeistä poikaa pysymään siivolla, tuli Georges äkkiä surulliseksi, ikäänkuin häntä itseään olisi toruttu; tyhmää, murheellista, mikään ei enää kelvannut. Daguenet teki hänestä pilaa, pakotti hänet juomaan ison lasin vettä ja kysyi, mitä hän tekisi kahden jonkun naisen luona, kun jo kolme lasia samppanjaa nousi hänelle päähän.
– Havannassa, jatkoi Foucarmont, tehdään jostakin villihedelmästä viinaa: luulee nielevänsä tulta... No niin, minä join sitä eräänä iltana yli litran. Se ei pystynyt minuun lainkaan... Paljon pahempaa oli kerran Koromandelin rannalla, kun villit juottivat meille jotakin valkopippurin ja sikunan sekoitusta; mutta sekään ei pystynyt minuun... Minä en kerta kaikkiaan pääse päihini.
La Faloisen kasvot eivät olleet vähään aikaan häntä miellyttäneet. Hän nauroi ivallisesti ja lausuili epämiellyttäviä sanoja. La Faloise, jonka päätä pyörrytti, oli hyvin rauhaton ja nojautui Gagaan. Hänet oli vallannut levottomuus, joka esti hänet istumasta hiljaa. Joku oli ottanut hänen nenäliinansa, hän tahtoi takaisin nenäliinansa ja vaati sitä humalaisen itsepäisesti, kysyi naapureiltaan, kumartui katselemaan tuolien ja ihmisten jalkojen alta. Kun Gaga koetti rauhoittaa häntä, mutisi hän:
– Tämä on sitten typerää; yhdessä kulmassa on minun nimikirjaimeni ja kruununi... Se voi viedä minun maineeni.
– Vai niin, herra Falamoise, Lamafoise, Mafaloise! huusi Foucarmont, josta oli hyvin sukkelaa tällä tavoin vääristellä toisen nimeä rajattomiin.
Mutta la Faloise suuttui ja alkoi änkyttäen puhua esi-isistään. Hän uhkasi heittää vesikannun Foucarmontin päähän. Kreivi Vandeuvres rupesi välittämään ja vakuutti hänelle, että Foucarmont oli hyvin hauska. Kaikki nauroivatkin, ja se sai nuoren miehen hämillään istuutumaan ja syömään kiltisti kuin lapsi, kun hänen serkkunsa ankarasti käski häntä siihen. Gaga oli taas vetänyt hänet lähelleen, mutta tuontuostakin nuori mies katseli happamesti muita ja etsiskeli yhä nenäliinaansa.
Foucarmont, joka oli päässyt vauhtiin, alkoi nyt pöydän yli ahdistella Labordettea. Louise Violaine koetti saada häntä pitämään suunsa kiinni, sillä aina kun hän oli noin ärtyinen muita kohtaan, Louise joutui siitä kärsimään. Foucarmont oli keksinyt uuden pilan; hän sanoi Labordettea "arvoisaksi rouvaksi", mikä ilmeisesti huvitti häntä kovasti; Labordette puolestaan kohautti vain olkapäitään ja sanoi joka kerta:
– Vaietkaahan toki, hyvä ystävä, se on typerää.
Kun Foucarmont kumminkin jatkoi ja siirtyi loukkauksiin kenenkään tietämättä miksi, ei Labordette vastannut enää mitään, vaan kääntyi kreivi de Vandeuvresiin:
– Hyvä herra, koettakaan saada ystävänne vaikenemaan... Minua ei huvita vihastua.
Kahdesti hän oli kaksintaistellut. Häntä tervehdittiin ja hänet otettiin vastaan kaikkialla. Kaikki olivat hänen puolellaan Foucarmontia vastaan. Koko pöytäseuralla oli tosin hauskaa, ja meriupseeri oli heistä perin sukkela, mutta sen vuoksi ei kannattanut tärvellä iltaa. Vandeuvres, jonka hienot kasvot alkoivat hohtaa kuparilta, vaati, että Foucarmontin oli annettava Labordettelle hänen sukupuolensa takaisin. Muutkin herrat, Mignon, Steiner ja Bordenave, jotka olivat sangen päissään, sekaantuivat asiaan huutaen ja rähisten. Ainoastaan vanha herra, joka oli unohdettu Nanan viereen, säilytti ylhäisen ilmeensä, väsyneen ja hiljaisen hymynsä, katsellessaan kalpein silmin tätä jälkiruoan loppunäytöstä.
– Lapsukaiseni, emmekö voisi juoda kahvia täällä? sanoi Bordenave. Täällä sopisi hyvin.
Nana ei vastannut heti. Illallisten alusta saakka hän ei ollut tuntenut olevansa kotonaan. Kaikki nämä ihmiset olivat työntäneet hänet varjoon ja saaneet hänet sekaisin, kun he huutelivat tarjoilijoita, puhuivat kovalla äänellä ja asettuivat mukaviin asentoihin, aivan kuin olisivat olleet ravintolassa. Itse hän unohti emännänosansa ja omisti huomionsa vain paksulle Steinerille. joka näytti olevan halvauksen partaalla. Nana kuunteli hänen sanojaan, mutta pudisteli vain päätään ja nauroi uhmaavasti. Hän oli samppanjasta punainen kuin ruusu, huulet kosteat ja silmät loistavat, ja pankkiiri korotti tarjoustaan jokaiselta tytön pehmeiden olkapäiden liikahdukselta ja hänen rintansa kevyeltä hekumalliselta kohoamalta, kun hän käänsi päätään. Pankkiiri näki korvan vieressä pienen, ihanan paikan, silkkihienon ihon, joka hullaannutti hänet. Joskus Nana sattui muistamaan vieraansa ja koetti olla rakastettava näyttääkseen, että hän osasi ottaa vastaan. Illallisten lopussa hän oli sangen juopunut: hän oli vallan onneton sitä, että samppanja vaikutti häneen niin nopeasti. Silloin hänelle tuli mieleen ajatus, joka harmitti häntä kauheasti. Nuo naiset tahtoivat häväistä hänet käyttäytymällä sopimattomasti hänen luonaan. Oh. hän huomasi sen kyllä selvästi! Lucy oli iskenyt yllyttävästi silmää saadakseen Foucarmontin loukkaamaan Labordettea. ja Rose, Caroline ja muut naiset taas ärsyttelivät näitä herroja. Nyt melu oli aivan sietämätöntä, ja sitten tietenkin sanottaisiin, että illastettaessa Nanan luona sai käyttäytyä miten tahansa. Mutta hän näyttäisi! Tosin hän oli päissään, mutta hän oli kumminkin komein kaikista ja käyttäytyi siivoimmin.
– Lapsukaiseni, toisti Bordenave, käske tarjoamaan kahvi tänne... Se olisi parasta minun jalkani takia.
Mutta Nana oli äkkiä noussut seisomaan mutisten hämmästyneelle Steinerille ja kummastuneelle vanhalle herralle:
– Tämä on oikein minulle! Onko pakko kutsua roskaväkeä.
Sitten hän osoitti ruokasalin ovea ja lisäsi ääneen:
– Tietäkää, että jos tahdotte kahvia, niin sitä on tuolla.
Noustiin pöydästä ja tunkeiltiin ruokasalin ovelle huomaamatta Nanan kiukkua. Pian ei salongissa ollut muita kuin Bordenave, joka seiniin nojautuen astui perin varovasti ja kiroili penteleen naisia, jotka antoivat papalle palttua syötyään itsensä kylläisiksi. Hänen mentyään tarjoilijat alkoivat tyhjentää pöytää hovimestarin äänekkäiden käskyjen mukaan. He kiirehtivät, tuuppivat toisiaan, ja pöytä hävisi kuin satunäytelmän kulissit koneenkäyttäjän vihellyksistä. Naiset ja herrat palaisivat suureen saliin juotuansa kahvia.
– Huh, täällä ei ole erikoisen lämmin, Gaga sanoi hiukan värähtäen tullessaan ruokailuhuoneeseen.
Täällä oli akkuna avoinna. Kaksi lamppua paloi pöydällä, jolle oli asetettu kahvi ja liköörejä. Tuoleja ei ollut, ja kahvi juotiin seisten. Viereisessä salissa tarjoilijain meteli kasvoi. Nana oli hävinnyt, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Tultiin hyvin toimeen ilman häntäkin; jokainen otti kahvia itse, ja jotkut kaivelivat kaapinlaatikoita löytääkseen lusikoita, joita ei ollut pöydällä. Useita eri ryhmiä muodostui; henkilöt, jotka illallisen aikana olivat olleet erillään, liittyivät nyt yhteen; vaihdettiin merkitseviä katseita, hymyjä, tilanteenmukaisia sanoja.
– Eikö sinustakin, Auguste, herra Faucheryn olisi jonakin päivänä tultava meille päivälliselle? sanoi Rose Mignon.
Mignon, joka leikitteli kellonperillään, katsoi ankarasti sanomalehtimieheen. Rose oli hullu. Hyvänä taloudenhoitajana Mignon tahtoi pitää järjestystä keskellä tuhlailun. Olkoon menneeksi yhden pakinan vuoksi, mutta sitten ovet lukkoon. Tuntien vaimonsa itsepäisyyden, ja koska hänellä oli tapana isällisesti antaa tämän tehdä tyhmyyksiä tarpeen vaatiessa, vastasi hän rakastettavasti:
– Tietenkin, se on minulle suuri ilo... Tulkaa huomenna, herra Fauchery!
Lucy Stewart, joka keskusteli Steinerin ja Blanchen kanssa, kuuli tämän kutsun. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi pankkiirille:
– Niillä on kaikilla kiihkonsa. Eräs varasti minulta koirankin... Onko minun vikani, jos päästätte hänet käsistänne.
Rose käänsi päätään. Hän maisteli kahviaan ja katsoi hyvin kalpeana ja tarkkaan Steineriä. Hylätyn viha leimusi kuin liekkinä hänen silmissään. Hän näki selvemmin kuin miehensä; oli päätöntä aloittaa taas sama juttu kuin de Jonquierin kanssa, sellaiset temput eivät onnistu kahta kertaa. Sen pahempi! Hän tahtoi Faucheryn, sen hän oli päättänyt illallisen aikana, ja ellei Mignon olisi tyytyväinen, opettaisi hän kyllä miehelleen toisia tapoja.
– Ette suinkaan ala tapella? huomautti Vandeuvres kääntyen Lucyn puoleen.
– Ah, älkää pelätkö. Minä vaan neuvon häntä pysymään alallaan, tai muuten minä kyllä annan hänen kuulla suoraa puhetta.
Käskevällä eleellä hän kutsui luokseen Faucheryn ja sanoi:
– Poikaseni, sinun tohvelisi ovat minun luonani. Lähetän ne huomenna sinun portinvartijallesi.
Fauchery koetti kääntää asian leikiksi, mutta Lucy meni matkoihinsa kopeana kuin kuningatar. Clarisse, joka nojasi seinään juodakseen rauhassa lasillisen kirsikkaviinaa, kohautti olkapäitään. Niin paljon melua yhdestä miehestä! Eikö ollut tavallista, että kohta kun kaksi naista oli yhdessä rakastajiensa kanssa, kumpikin ajatteli, miten saisi riistetyksi toiselta miehen? Sehän oli sääntö! Jos hän olisi tahtonut, olisi hän repinyt silmät Gagalta Hectorin vuoksi. Uh, ei, hän antoi sille palttua! Kun la Faloise meni hänen ohitseen, hän sanoi ainoastaan:
– Kuule, sinähän pidät vanhoista, sinä! Sinä et tyydy kypsiin, vaan tahdot mädäntyneitä!
La Faloise näytti hyvin närkästyneeltä. Hän pysähtyi rauhattomana. Huomatessaan Clarissen tekevän hänestä pilaa, rupesi hän epäilemään.
– Älä irvistele, sanoi hän. Sinä olet varmasti ottanut minun nenäliinani; anna heti pois minun nenäliinani!
– Kylläpä hän pitää melua nenäliinastaan! huudahti Clarisse. Sanohan, senkin pässinpää, miksi minä olisin ottanut sen?
– Hitto, vastasi nuori mies epäluuloisesti, tietysti lähettäisit sen minun perheelleni pilataksesi minun maineeni.
Foucarmont oli sillä välin käynyt liköörien kimppuun. Hän nauroi edelleen ivallisesti katsellessaan Labordettea, joka joi kahvia naisten seurassa. Hän toisteli keskeneräisiä lauseita: hevoshuijarin poika, toiset puhuivat erään kreivittären äpärästä; ei ollut mitään tuloja, mutta aina kaksikymmentäviisi louisia taskussa; tyttöjen juoksupoika, veijari, joka ei ikinä maannut niiden kanssa.
– Ei ikinä! Ei ikinä! toisteli hän kiihdytellen itseään kiukkuun. Ei, kuulkaahan, minun täytyy antaa hänelle päin kuonoa!
Hän tyhjensi pienen lasillisen chartreusea. Oh, chartreuse ei vaikuttanut häneen vähääkään; ei, ei se ainakaan, sanoi hän naputellen peukalonsa kynnellä hampaitaan. Mutta ottaessaan askeleen Labordettea kohti hän kalpeni äkkiä ja kaatui maahan kuin säkki tarjoilukaapin luo. Hän oli sikahumalassa. Louise Violaine oli suunniltaan. Olihan hän sanonut, että juttu päättyisi pahasti; nyt hänen oli pakko hoitaa häntä koko yö. Gaga rauhoitti Louisea, katseli kokeneen naisen silmillä upseeria ja sanoi, että tuo ei ollut sen kummempaa; mies nukkuisi yhteen menoon kahdestatoista viiteentoista tuntiin. Foucarmont kannettiin pois.
– Mutta missä on Nana? kysyi Vandeuvres.
Nana oli todellakin kadonnut noustuaan pöydästä. Nyt hänet vasta muistettiin, ja kaikki alkoivat tiedustella häntä. Steiner kävi levottomaksi ja kysyi Vandeuvresilta vanhasta herrasta, joka oli myöskin hävinnyt. Kreivi rauhoitti häntä, sillä hän oli itse saattanut vanhan herran ovelle; hän oli muukalainen, jonka nimeä oli turha mainita, hyvin rikas herra, joka tyytyi maksamaan illalliset. Kun Nana unohtui huomasi Vandeuvres Daguenetin pistävän päänsä eräästä ovesta ja viittovan häntä sinne. Kreivi tapasi talon emännän istumasta vuoteen reunalla hyvin jäykkänä ja huulet valkoisina. Daguenet ja Georges seisoivat hänen edessään ja katselivat häntä kauhu kasvoilla.
– Mikä teidän on? kysyi Vandeuvres hämmästyneenä.
Nana ei vastannut, vaan hän käänsi päänsä poispäin. Kreivi toisti kysymyksensä.
– Minä en salli, että minulle annetaan palttua! huusi Nana lopulta.
Sitten hän puhui puuta heinää. Hän ei muka ollut mikään pässinpää, hän huomasi kyllä, miten asiat olivat. Hänestä ei illallisten aikana oltu välitetty, oli sanottu kauheita asioita, jotta hän huomaisi, kuinka häntä halveksittiin. Joukko hutsuja, jotka eivät yltäneet häntä edes nilkkaan! Toista kertaa hän ei vaivautuisi näin saadakseen palkakseen välinpitämättömyyttä! Hän ei todellakaan käsittänyt, mikä häntä estäisi ajamasta ulos koko roskajoukkoa. Hän oli pakahtua raivoon, ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.
– Kuule, tyttöseni, sinähän olet humalassa, sanoi Vandeuvres, joka alkoi sinutella häntä. Olehan toki järkevä!
Ei, tyttö kieltäytyi jyrkästi, hän ei liikahtaisi paikaltaan.
– Kenties olen humalassa, mutta minä vaadin, että minua kunnioitetaan!
Daguenet ja Georges koettivat neljännestunnin ajan turhaan rukoilla häntä palaamaan ruokasaliin. Mutta hän oli itsepäinen, hänen vieraansa saivat olla miten tahtoivat; hän halveksi heitä kaikkia liikaa näyttäytyäkseen heidän joukossaan. Ei, ei ikinä! Hänet saataisiin pilkkoa kappaleiksi, mutta makuuhuoneesta hän ei lähtisi.
– Minun olisi pitänyt arvata tämä, jatkoi hän.
Rose, mokoma kameeli, on pannut koko salajuonen alkuun. Varmasti Rose on estänyt tulemasta sen arvokkaan naisen, jonka minä olin täksi illaksi kutsunut.
Nana puhui rouva Robertista. Vandeuvres vakuutti kunniasanallaan, että rouva Robert itse oli kieltäytynyt. Hän kuunteli Nanata ja vastaili nauramatta, sillä tottuneena tällaisiin kohtauksiin, hän tiesi, miten naisia oli näissä oloissa kohdeltava. Mutta kun hän koetti käsistä pitäen vetää Nanata mukaansa, alkoi tämä tehdä kaksinkertaisen raivokkaasti vastarintaa. Häntä ei saataisi uskomaan, että Fauchery ei olisi estänyt kreivi Muffatia tulemasta. Oikea käärme, tuo Fauchery; kateellinen ihminen, joka saattoi vihastua naiseen ja turmella hänen maineensa! Sillä nyt hän sen tiesi: Muffat oli rakastunut häneen ja olisi ollut helppo saalis.
– Hänkö, ei koskaan, rakkaani! huudahti Vandeuvres unohtaen vakavuutensa ja puhkesi nauruun.
– Miksei? kysyi Nana vakavasti jo hiukan selvinneenä.
– Siksi, että hän palvoo pappeja, ja jos te koskettaisitte häneen sormellannekaan, hän heti seuraavana päivänä ripittäytyisi... Kuulkaa sentään hyvä neuvo! Älkää päästäkö toista käsistänne.
Nana oli hetken vaiti ja mietti asiaa. Sitten hän nousi ja huuhteli silmiään vedellä. Kun kreivi koetti viedä häntä ruokasaliin takaisin, hän esteli kumminkin yhtä raivoissaan kuin ennenkin. Vandeuvres meni huoneesta hymyillen eikä viitsinyt enää inttää. Hänen poistuttuaan Nana sai hellyyden puuskan, heittäytyi Daguenetin syliin ja hoki:
– Ah, Mimi, sinua vain... Minä rakastan sinua! Rakastan sinua niin kovasti... Olisi liian ihanaa elää aina kahden! Jumala, kyllä me naiset olemme onnettomia!
Kun hän sitten huomasi Georgesin, joka oli punastunut kovin nähdessään heidän suutelevan, suuteli hän tätäkin. Eihän Mimi saattanut olla mustasukkainen lapselle! Nana toivoi, että Paul ja Georges aina olisivat hyviä ystäviä, sillä olihan niin kaunista, että he kolmisin pitivät yhtä rakastaen toisiaan! Heidät herätti haaveilusta kummallinen meteli; joku kuorsasi huoneessa. Kun he tutkivat asiaa, he huomasivat Bordenaven, joka juotuaan kahvin oli asettunut mukavasti levolle kahdelle tuolille, pää vuoteen reunalla ja jalka suorana. Hän oli niin naurettava, ammottavine suineen ja joka kuorsaukselta liikahtavine nenineen, että Nana puhkesi aivan mielettömään nauruun. Sitten hän läksi huoneesta Daguenetin ja Georgesin seurassa, meni ruokasalin kautta salonkiin yhä vain nauraen minkä jaksoi.
– Rakas ystävä, sanoi hän heittäytyen melkein rentonaan Rosen syliin, te ette saata kuvitellakaan, tulkaa katsomaan!
Kaikkien naisten oli tultava mukaan. Nana tarttui heitä hyväillen käteen ja veti mukaansa väkipakolla niin tartuttavan iloisena, että kaikki nauroivat jo etukäteen. Joukko katosi, mutta palasi jälleen katseltuaan hetkisen hengittämättä Bordenavea; sitten kaikki purskahtivat nauruun. Kun joku joukosta pyysi heitä olemaan hiljaa, kuului matkan päästä vielä Bordenaven kuorsaaminen.
Kello läheni neljää. Ruokailuhuoneeseen oli järjestetty pelipöytä, jonka ääreen Vandeuvres, Steiner, Mignon ja Labordette istuutuivat. Lucy ja Caroline seisoivat pelaajien takana ja löivät vetoja, kun taas uninen Blanche, joka oli tyytymätön yöhönsä, ja kysyi joka viides minuutti Vandeuvresilta, eikö jo lähdettäisi kotiin. Salongissa koetettiin tanssia. Daguenet soitteli pianoa, "kaappia", niinkuin Nana sanoi; häntä ei miellyttänyt "kilkuttaminen". Mimi soitteli valsseja ja polkkia kuinka paljon tahansa. Mutta tanssista ei tullut mitään, naiset keskustelivat uneliaasti sohvannurkkiin painautuneina. Äkkiä kuului meteliä. Yksitoista nuorta miestä, jotka tulivat yhtenä ryhmänä, nauroi äänekkäästi eteisessä ja oli jo tunkeutumassa saliin; he tulivat sisäministerin tanssiaisista juhlapukuisina, rinnassaan outoja kunniamerkkejä. Nana, joka suuttui tästä hälystä, kutsui keittiössä vielä olevia tarjoilijoita ja käski heittämään nämä herrat ulos; hän vannoi, ettei ollut koskaan nähnyt heitä. Fauchery, Labordette, Daguenet ja muut herrat nousivat paikoiltaan opettaakseen tulijoita kunnioittamaan talon emäntää. Sanottiin karkeita sanoja, käsiä ojenneltiin uhkaavasti. Hetkisen näytti siltä, kuin syntyisi yleinen tappelu. Sillä välin pieni, vaalea, kivulloisen näköinen herra hoki hokemistaan:
– Mutta Nana! Pari iltaa sitten Petersin ravintolassa, punaisessa salissa... Ettekö muista? Tehän kutsuitte meidät kaikki!
Pari iltaa sitten, Petersin ravintolassa? Ei, sitä hän ei kuolemakseen muistanut! Minä iltana ensiksikin? Kun pieni, vaalea herra sanoi sen tapahtuneen keskiviikkona, muisti Nana todella olleensa siellä illastamassa, mutta hän oli melkein varma, ettei ollut kutsunut ketään.
– Mutta, tyttöseni, ehkä olet sittenkin kutsunut heidät, sanoi Labordette, joka rupesi epäilemään. Ehkä olit hiukan hyvällä tuulella?
Nana alkoi nauraa. Kenties, hän ei ollut varma. No, koska herrat nyt olivat eteisessä, niin tulkoot. Kaikki järjestyi, monet tulijoista tapasivat salissa tuttavia, ja rajuilma, joka oli ollut nousemaisillaan, päättyi kättenpuristuksiin. Pienellä, vaalealla ja kivulloiselta näyttävällä herralla oli eräs Ranskan suuria nimiä. Sitäpaitsi he ilmoittivat, että miehiä saapuisi vielä lisää, ja hännystakkisia ja valkohansikkaisia herroja tuli loppumattomiin; kaikki sisäministerin tanssiaisista. Fauchery kysyi leikillä, eikö ministeri itsekin tulisi, mutta Nana sanoi vihaisesti, että ministeri seurusteli sellaistenkin henkilöiden kanssa, jotka varmasti eivät olleet sen arvoisia kuin hän, Nana. Hän jätti kumminkin sanomatta, että hän toivoi kreivi Muffatinkin tulevan. Olihan kreivi saattanut muuttaa mieltään. Keskustellessaan Rosen kanssa Nana tarkkaili ovea.
Kello löi viisi. Tanssi oli lakannut. Ainoastaan pelipukarit tahtoivat jatkaa. Labordette oli antanut paikkansa toiselle; naiset olivat palanneet saliin. Pitkä valvominen nukutti jo kaikkia, ja väsymys levisi lamppujen himmeässä valossa, joiden hiiltyneet sydämet loivat punertavaa valoa varjostimiin. Naiset olivat joutuneet tuohon epämääräisen surumieliseen tunnelmaan, jolloin heidän tekee mieli kertoa elämäntarinansa. Blanche de Sivry puhui äidinisästään, kenraalista, Clarisse tekaisi jutun jostakin herttuasta, joka oli metsästellessään villisikoja hänen setänsä luona vietellyt hänet. Kun molemmat naiset kääntyivät selin toisiinsa, kohauttivat he kumpikin olkapäitään ja kummastelivat, miten sellaisia rosvojuttuja saattoi syntyä kenenkään aivoissa. Lucy Stewart tunnusti kaunistelematta syntyperänsä ja puhui mielellään nuoruusajoistaan, jolloin hänen isänsä, vaununrasvaaja Pohjoisella asemalla, sunnuntaisin ilahdutti häntä omenaleivoksella.
– Oo, minun täytyy kertoa, innostui pieni Maria Blond, minua vastapäätä asuu eräs herra, venäläinen, hirveän rikas. Eilen sain hedelmäkorin, oi, millainen hedelmäkori! Suunnattomia persikoita, ja rypäleet tämän kokoisia! sanalla sanoen aivan ihmeellisiä tähän vuodenaikaan... Ja hedelmien keskellä oli kuusi tuhannen frangin seteliä... Venäläinen oli lähettänyt ne... Minä lähetin tietenkin kaikki takaisin. Mutta minua harmittaa, hedelmien vuoksi!
Muut naiset nipistivät huulensa yhteen ja katselivat toisiaan. Tuo pieni Maria Blond oli ikäisekseen totisesti röyhkeä. Miten muuten hänen tapaisensa letukat saattoivat keksiä mokomia juttuja! Keskenään he halveksuivat häntä kovasti. Sensijaan he kadehtivat Lucyä, jolla oli ollut kolme ruhtinasta. Sen jälkeen kuin Lucy oli alkanut aamuisin ratsastaa Boulognen metsässä, mistä hänen menestyksensä johtui, ratsastivat he kaikki.
Aamu sarasti. Nana lakkasi katsomasta ovelle, hän oli menettänyt toivonsa. Kaikilla oli kuolettavan ikävää. Rose Mignon oli kieltäytynyt laulamasta "Tohvelilaulua" ja kiivennyt sohvannurkkaan; siellä hän hiljaa keskusteli Faucheryn kanssa odotellessaan miestään, joka oli jo voittanut noin viisikymmentä louisdoria Vandeuvresilta. Eräs lihava kunniamerkein koristettu, vakava herra oli tosin esittänyt "Abrahamin uhrin" Elsassin murteella; kun Jumala sadattelee, niin hän sanoo: "Kautta pyhityn nimeni!" ja Iisak vastaa kaikkeen: "Kyllä, pappa!" Koska kukaan ei ymmärtänyt, olivat kaikki sitä mieltä, että kappale oli typerä. Ei enää keksitty mitään, mikä olisi ilahduttanut mieltä ja päättänyt yön hilpeästi. Hetken aikaa Labordettea huvitti ilmiantaa kuiskaten naisia la Faloiselle, joka kierteli ja kaarteli etsien nenäliinaansa jokaisen naisen povesta. Kun samppanjaa oli vielä jokunen pullo tarjoilukaapin reunalla, alkoivat nuoret herrat taas juoda. He huutelivat toisilleen ja koettivat piristyä; mutta vain vastenmielinen humala, itkettävä typeryys valtasi koko seurueen. Silloin paremman puutteessa pälkähti pienen vaalean herran, sen, jolla oli eräs Ranskan suurimpia nimiä, päähän ajatus: hän tyhjensi samppanjapullonsa pianoon. Toiset nauroivat haljetakseen.
– Mitä ihmettä! huusi Tatan Néné hämmästyneenä. Miksi hän kaataa samppanjaa pianoon?
– Vai niin, et siis sitä tiedä, tyttöseni? vastasi Labordette vakavasti. Pianolle ei mikään ole sen parempaa kuin samppanja. Se parantaa sen sointua.
– Vai niin! mutisi Tatan uskoen selitykseen.
Mutta kun hänelle naurettiin, niin hän suuttui. Mistä hän sen tietäisi! Aina häntä narrattiin.
Tunnelma oli selvästi menossa pilalle. Ilta uhkasi päättyä ikävästi. Eräässä nurkassa Maria Blond riiteli Léa de Hornin kanssa syyttäen tämän makaavan miesten kanssa, jotka eivät olleet kyllin varakkaita, ja oli jo päästy herjauksiin, kun he pilkkasivat toistensa ulkomuotoa. Lucy, joka oli ruma, vaiensi heidät. Vähät kasvoista, kunhan vartalo oli kaunis! Hiukan etäämpänä joku lähetystöattashea oli kiertänyt kätensä Simonnen vyötäisille ja koetti suudella tätä kaulalle; mutta Simonne, joka oli väsynyt, uninen ja nyrpeä, työnsi hänet luotaan sanoen: "Sinä ikävystytät minua!" ja löi häntä viuhkallaan kasvoihin. Kukaan ei muuten antanut koskea itseensä. Pidettiinkö heitä tavallisina katutyttöinä? Gaga, joka taas oli saanut käsiinsä la Faloisen, piteli tätä melkein sylissään; Clarisse oli melkein kadonnut kahden herran väliin ja nauroi hermostuneesti kuin nainen, jota kutitetaan. Pianon luona jatkui vanhaa tyhmää leikkiä; tuupittiin toisiaan ja jokainen tahtoi tyhjentää pullonsa siihen. Se oli yksinkertaista ja hienoa!
– Kas tässä, ukko parka, vielä kulaus... Kylläpä se on hiton janoinen piano... Huomio, tässä on vielä yksi pullo! Mitään ei saa mennä hukkaan.
Nana, joka seisoi selin pianoon, ei nähnyt heitä. Hän otti vakavasti käsitelläkseen paksua Steineriä, joka istui hänen vieressään. Olkoon menneeksi! vika oli Muffatin, joka ei ollut tahtonut. Silkkihameessaan, joka oli ohut ja ilmava kuin paita, hän viinin huumaamana, joka teki hänet kalpeaksi, ja samein silmin tarjosi itseään rauhallisesti kuin hyväntahtoinen tyttö. Hänen hiuslaitteensa ja vyötärönsä ruusut olivat karisseet, ja niistä olivat vain varret jäljellä. Mutta Steiner veti kätensä äkkiä pois hänen hameistaan, sillä hän oli satuttanut sormensa Georgesin neuloihin. Hänen kädessään oli muutamia veripisaroita; yksi putosi Nanan hameellekin tehden siihen tahran.
– Nyt se on allekirjoitettu! sanoi Nana vakavasti.
Tuli jo täysi päivä. Kamala, surullinen sarastus tunkeutui ikkunoista. Silloin alkoivat kaikki lähteä huonolla tuulella ja katkerina. Caroline Héquet, jota harmitti, että hän oli tuhlannut yönsä, sanoi, että oli aika lähteä, ellei tahtonut nähdä siivoja juttuja. Rose näytteli loukkaantunutta. Sellaisia olivat aina nuo tytöt; eivät koskaan voineet pysyä siivolla, vaan esiintyivät aina törkeästi; ja kun Mignon oli puhdistanut Vandeuvresin, poistuivat aviopuolisot välittämättä Steineristä sen enempää, ja kutsuivat uudelleen Faucheryn päivälliselle. Lucy ei antanut sanomalehtimiehen saattaa itseään, vaan äänekkäästi käski hänen pitää kiinni ilveilijättärestään. Rose pyörähti ympäri ja huudahti: "Hävytön otus!" Mignon, joka tunsi tuollaiset naisten riidat, käyttäytyi isällisesti ja mahdikkaasti, työnsi vaimoaan lähtemään ja käski hänen vaieta. Heidän perästään kulki Lucy yksin ja majesteettisesti portaita alas. Sitten läksi la Faloise, joka Gagan oli pakko ottaa mukaansa, kun hän sairaana ja itkien kuin lapsi huuteli Clarisseaan, joka aikoja sitten oli lähtenyt molempien herrainsa seurassa. Simonne oli myöskin hävinnyt. Jäljellä olivat ainoastaan Tatan, Léa ja Maria, joista Labordette lupautui hyväntahtoisesti huolehtimaan.
– Minun ei tee lainkaan mieli nukkua! sanoi Nana. Meidän on keksittävä jotakin.
Hän katseli taivasta ikkunasta, harmaata ja pilvistä taivasta, jolla ajeli mustia hattaroita. Kello oli kuusi. Vastaisella puolella Haussmann-bulevardia nukkuvat talot nostivat kosteita kattojaan päivänvaloon, ja pitkin autiota katua kulki joukko kadunlakasijoita kolistellen puukenkiään. Tätä synkkää pariisilaisaamua katsellessa hänet valtasi nuoren tytön kaihomielisyys ja halu maalle, halu elää idylli, jotakin suloista ja valoisaa.
– Kuulkaahan! hän sanoi palattuaan Steinerin luo. Te viette minut Boulognen metsään, ja siellä juodaan maitoa.
Hän taputteli lapsellisen iloisena käsiään. Odottamatta vastausta, joka tietenkin oli myönteinen, vaikka pankkiiri mielessään piti ehdotusta ikävänä ja oli ajatellut aivan toisenlaista jatkoa, Nana vetäisi ylleen turkistakin. Salissa ei paitsi Steineriä ollut muita kuin viimeksi tulleet nuoret herrat, jotka nyt kaadettuaan pianoon viimeisetkin viininrippeet laseista, puhuivat lähdöstä. Mutta silloin eräs heistä tuli riemuiten kädessään pullo, jonka hän oli löytänyt tarjoilukaapista.
– Odottakaa! Odottakaa! huusi hän, kokonainen pullo chartreusea! Kas noin! Se oli sitä vailla; chartreuse piristää... Ja nyt, lapsukaiset, livistetään!... Me olemme idiootteja!
Pesuhuoneessa Nanan täytyi herättää Zoé, joka oli nukahtanut tuolille. Kaasu paloi vielä. Zoé värisi vilusta ja auttoi rouvan ylle hatun ja päällystakin.
– Nyt olen tehnyt tahtosi mukaan, sanoi Nana, joka sinutteli kamarineitoaan äkillisessä hellyydenpuuskassa, tyytyväisenä, että oli tehnyt päätöksen. Olit oikeassa; yhtä hyvin pankkiiri kuin joku muu.
Kamarineito oli nyrpeä eikä vielä täysin hereillä. Hän soimasi rouvaa, ettei tämä heti ensimmäisenä iltana ollut tehnyt ratkaisuaan. Saattaessaan rouvaa makuuhuoneen kautta hän kysyi, mitä oli tehtävä noille molemmille. Bordenave kuorsasi yhä. Georges, joka salaa oli hiipinyt huoneeseen ja painanut päänsä, oli nukahtanut hengittäen kevyesti. Nana käski antaa heidän nukkua. Mutta hän tuli jälleen liikutetuksi, kun Daguenet, joka oli odottanut häntä keittiössä, tuli sieltä hyvin surullisena.
– No, no, Mimi rakas, ole järkevä, sanoi hän ottaen nuoren miehen syliinsä ja suuteli häntä hellästi hyväillen. Kaikki on aivan ennallaan, tiedäthän, että minä jumaloin omaa Mimiäni... Mutta niin täytyy tapahtua. Tule huomenna, niin sovimme tunneista... Suutele nyt pian, jos rakastat minua... Ah, kovemmin, paljon kovemmin!
Sitten hän riensi hänen luotaan Steinerin luo onnellisena ja ihastuneena ajatellessaan maidon juomista. Tyhjässä salongissa ei ollut muita kuin kreivi de Vandeuvres ja kunniamerkkinen herra, joka oli lausunut "Abrahamin uhrin". Molemmat istuivat kuin naulitut ja löivät korttia tietämättä, missä olivat, ja huomaamatta, että päivä oli jo noussut; Blanche oli heittäytynyt sohvalle koettaakseen nukkua.
– Kas, Blanche on vielä täällä! huudahti Nana. Me lähdemme juomaan maitoa, rakas ystävä... Tulkaa mukaan, te löydätte kyllä Vandeuvresin täältä.
Blanche nousi laiskasti. Nyt pankkiirin verevät kasvot kalpenivat harmista, kun hän ajatteli, että mukaan tulisi tuo lihava tyttö, joka olisi vain tiellä. Mutta molemmat naiset olivat jo tarttuneet häneen, ja hänen täytyi mukautua heidän tahtoonsa.
V.
Variétés-teatterissa näyteltiin kolmattakymmentäneljättä kertaa "Vaaleata Venusta". Ensinäytös oli juuri päättynyt. Taiteilijoiden lämpiössä seisoi Simonne pienen pesijättären puvussa peilin edessä, joka oli kahden pukuhuonekäytävään vievän oven välissä. Hän oli yksin ja hieroi sormellaan silmänsä alustaa parantaakseen naamiotaan; kaasuliekit hänen molemmilla puolillaan säteilivät lämpöään häneen samalla kuin räikeätä valoaankin.
– Onko hän tullut? kysyi Prullière, joka tuli sveitsiläisenä amiraalina suurine sapeleineen, hirveine saappaineen ja jättiläismäisine töyhtöineen.
– Kuka? kysyi Simonne liikahtamatta ja nauraen peiliin nähdäkseen huulensa.
– Prinssi.
– En tiedä, tulin juuri alas... Vai niin, hän tulee. Hän tulee siis joka ilta!
Prullière oli mennyt takan luo, joka oli peiliä vastapäätä ja jossa paloi suuri koksivalkea; kaksi muuta kaasuliekkiä valaisi sitä. Hän katsoi kattoon, katsoi kelloa ja ilmapuntaria, joka kahden puolin oli koristeltu kullatuilla sfinkseillä keisarikunnan tyyliin. Sitten hän istuutui isoon nojatuoliin, jonka vihreä, neljän näyttelijäpolven kuluttama sametti vivahti keltaiseen; siinä hän istui liikahtamatta, tyhjin silmin, näyttämölle astumistaan odottelevan näyttelijän väsyneessä ja alistuneessa asennossa.
Ukko Bosc tuli vuorostaan laahustavin askelin, yskien, kiedottuna vanhaan, keltaiseen vaippaan, jonka toinen puoli oli valahtanut alas, ja siitä näkyi kuningas Dagobertin kultaviitta. Sanaakaan virkkamatta hän asetti kruununsa pianolle ja alkoi astella edestakaisin. Hän oli jörö ja väsynyt; hänen kätensä tutisivat alkoholismin oireista; hänen pitkä, komea partansa teki hänen juoponkasvonsa arvokkaan näköisiksi. Äänettömyyden vallitessa kuului raesateen ratina isoihin neliömäisiin akkunoihin, jotka antoivat pihalle päin. Bosc teki kädellään harmistuneen eleen.
– Uh, pirun ilma! napisi hän.
Simonne ja Prullière eivät liikahtaneet. Seinillä riippui neljä tai viisi maisemataulua, näyttelijä Vernetin muotokuva, kaikki kaasun lämmön kellastuttamia. Erään pilarin päässä oli Potierin patsas, Variétés-teatterin entisiä tähtiä, ja tuijotti tyhjin silmin. Samassa kuului joku puhuvan ääneen. Sieltä tuli Fontan puettuna toisen näytöksen keikariksi, kiireestä kantapäähän keltaiseen pukuun ja kädessään keltaiset hansikkaat.
– No! puuskahti hän elehtien, ettekö tiedä sitä? Tänään on minun nimipäiväni.
– Älä, huudahti Simonne ja meni hymyillen häntä kohti ikäänkuin Fontanin suuren nenän ja leveän, naurettavan suun vetämänä. Sinun nimesi on siis Achille?
– Juuri niin!... Ja minä käsken rouva Bronin tuomaan pukuhuoneeseen toisen näytöksen jälkeen kaksi pulloa samppanjaa.
Jonkin aikaa oli kuulunut kellon kilinää etäältä. Sen jatkuva ääni heikkeni joskus ja vahveni taas, ja kun se vaikeni, kuului portaista huuto, joka levisi käytäviin: "Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!"... "Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!"... Huuto läheni, ja pieni, laiha, kalpea mies meni lämpiön ovien ohi huutaen kimeällä äänellään: "Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!"
– Sepä hittoa! Samppanjaa! sanoi Prullière, joka ei näyttänyt kuulleen huutoa, sinäpä elät suurellisesti!
– Minä tilaisin sinun sijassasi kahvia, selitti hitaasti vanha Bosc, joka oli istuutunut vihreäsamettiselle penkille ja nojasi päätään seinään.
Simonne oli sitä mieltä, että rouva Bronin oli saatava pienet sivutulonsa. Hän taputteli ilosta käsiään ja ahmi silmillään Fontania, jonka kasvot olivat kuin pukin ja elehtivät alituisesti; silmät, nenä ja suu eivät pysyneet hetkeäkään aloillaan.
– Oi, tuota Fontania! mutisi tyttö. Hän on vallan järjettömän hullunkurinen, kukaan ei vedä hänelle vertoja!
Lämpiön molemmat ovet olivat selällään siihen käytävään, jota kuljettiin kulissien väliin. Pitkin keltaista seinää, jota vahvasti valaisi näkymätön kaasulyhty, juoksi miehiä näyttämöpuvuissa kuin varjokuvia, naisia, jotka olivat melkein alasti, huivit olkapäillään, kaikki toisen näytöksen näyttelijät, hampparit "Mustan pään" kapakkakohtauksesta, ja käytävän päästä kuului jalkain töpinää, kun näyttelijät astuivat alas ne viisi porrasta, jotka johtivat näyttämölle. Kun pitkä Clarisse juoksi ohi, huusi Simonne hänelle jotakin, johon hän vastasi palaavansa takaisin pian. Ja hän tulikin melkein heti väristen vilusta Iriksen ohuessa vaipassa ja vyössä.
– Hitto vieköön, sanoi hän, nyt ei ole lämmin; ja kaiken lisäksi unohdin turkkini aitioon!
Sitten hän asettui takan luo paistattamaan sääriään, joiden kudottujen nimettömäin läpi näkyi ruusunpunaisia läiskiä. Hän kuiskasi hiljaa:
– Prinssi on tullut.
– Ahaa! huudahtivat toiset uteliaina.
– Juuri sen vuoksi juoksin, tahdoin nähdä hänet... Hän istuu ensimmäisessä etuaitiossa oikealla, samassa paikassa kuin torstainakin. Kolmas kerta viikon kuluessa. Kyllä tuolla Nanalla on onnea!... Ja minä löin jo vetoa siitä, ettei prinssi enää tulisi!
Simonne avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta samassa kuului huuto uudistuvan: "Kolkutettu on!"
– Alku on hyvä! Kolme kertaa, sanoi Simonne saatuaan äänensä kuulumaan. Tehän tiedätte, että hän ei tahdo mennä Nanan luo; hän ottaa hänet mukanaan; se maksaa korkeudelle sieviä summia.
– Luulisi! Kun syödään ulkona! mutisi Prullière ilkeästi, noustessaan seisomaan katsahtaakseen peiliin; aitioissa häntä ihailtiin kauniina miehenä.
– Kolkutettu on! Kolkutettu on! kaikui kuuluttajan ääni häipyen hänen juostessaan eri kerroksissa ja käytävissä.
Koska Fontan tiesi, miten ensimmäinen kohtaus prinssin ja Nanan välillä oli tapahtunut, kertoi hän nyt koko jutun molemmille naisille, jotka tunkeutuivat hänen lähelleen ja nauroivat ääneen, kun hän kertoi heille erinäisiä yksityiskohtia. Vanha Bosc ei, täysin välinpitämättömänä, viitsinyt liikahtaakaan. Nuo asiat eivät enää huvittaneet häntä. Hän silitteli isoa, punaista kissaa, joka oli mukavasti kääriytynyt kiemuraan samettipenkille, ja lopulta otti sen syliinsä hupsahtaneen kuninkaan hyväntahtoisella hellyydellä. Kissa köyristi selkäänsä; haisteltuaan kauan hänen valkoista, pitkää partaansa se pakeni kaikesta päättäen kumin hajua vieroen takaisin penkilleen nukkumaan. Bosc pysyi vakavana ja ajatuksiinsa vaipuneena.
– Yhdentekevää! Sinun sijassasi minä tilaisin kahvia enkä samppanjaa; kahvi on parempaa, sanoi hän äkkiä Fontanille, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa.
– On jo aloitettu! kaikui pitkäveteinen ja käheä ääni. On jo aloitettu! On jo aloitettu!
Huutoa kuului hetken, sitten nopeita askelia, ja käytävän ovesta, kun se avautui, muutamia soiton tahteja, etäistä sorinaa. Kun ovi taas suljettiin, kuului vain kumea jymähdys.
Taiteilijain lämpiössä oli taas ahdistavan äänetöntä, aivan kuin se olisi ollut sadan penikulman päässä katsomosta, jossa joukko jo taputti käsiään. Simonne ja Clarisse alkoivat taas puhua Nanasta. Siinä oli tyttö, joka ei hätäillyt! Edellisenä iltana hän oli myöhästynyt näyttämöltä. Mutta kaikki vaikenivat, kun pitkä tyttö pisti päänsä ovesta ja jatkoi heti matkaansa huomattuaan erehdyksensä. Se oli Satin, hattu ja harso päässään, ilme kuin hienolla naisella, joka tulee vieraisille. Oikea katuluuta, mutisi Prullière, joka vuoden päivät oli nähnyt Satinin Variétés-kahvilassa. Ja Simonne kertoi, että Nana tunnettuaan hänet entiseksi koulutoveriksi, oli saanut päähänsä, että hänen oli esiinnyttävä, ja kiusasi sitä Bordenavelta.
– Kas vaan! Hyvää iltaa! sanoi Fontan ja löi kättä herra Mignonin ja Faucheryn kanssa, jotka tulivat lämpiöön.
Vanha Bosckin ojensi sormensa, sillä välin kuin naiset syleilivät Mignonia.
– Tänään on varmaankin hyvä yleisö? kysyi Fauchery.
– Kerrassaan mainio! vastasi Prullière. Ovat totisesti innoissaan!
– Entä te, lapseni, huomautti Mignon, nyt on jo varmaan teidän vuoronne!
Kyllä, kohta. Heidän piti olla mukana vasta neljännessä kuvaelmassa. Bosc vain nousi kuin ainakin vanha näyttämönpolkija, joka tuntee, että hänen vuorosanansa tulee. Juuri silloin kuuluttaja ilmaantui ovelle.
– Herra Bosc! Neiti Simonne! huusi hän.
Simonne heitti äkkiä turkistakin ylleen ja riensi ulos. Hätäilemättä Bosc otti kruununsa, jonka hän kevyesti läjäyttäen asetti päähänsä, ja sitten hän laahustavin askelin ja horjuvin jaloin meni ulos muristen harmistuneena kuin ainakin ihminen, jonka lepoa häiritään.
– Olittepa perin rakastettava viimeisessä pakinassanne, sanoi Fontan kääntyen Faucheryn puoleen. Mutta minkä vuoksi sanotte näyttelijöitä turhamaisiksi?
– Niin, poikaseni, miksi sanot sellaista? huudahti Mignon taputellen isoilla kämmenillään sanomalehtimiehen heiveröisiä hartioita, niin että koko mies notkui.
Prullière ja Clarisse tukahduttivat naurunsa. Jo jonkin aikaa oli koko näyttelijäkuntaa huvittanut ilveily, jota esitettiin kulissien välissä. Mignon raivoissaan vaimonsa oikusta, joka ei tuottanut perheelle muuta kuin epäilyttävää kiitosta lehdissä, oli keksinyt kostaa jakelemalla Faucherylle ylenmäärin ystävyydenosoituksiaan. Joka ilta heidän tavatessaan toisensa näyttämöllä hän löi ja paiskoi toista ikään kuin ylitsepursuvan ystävyyden ajamana; ja tämän lihakasan rinnalla pienen ja hennon Faucheryn täytyi pakotetusti hymyillen ottaa vastaan iskut, jottei joutuisi riitaan Rosen aviomiehen kanssa.
– Ahaa, poikani, te loukkaatte Fontania! hoki Mignon ja jatkoi peliään. Asentoon! Yksi, kaksi, ja tuossa keskelle rintaa!
Hän hyökkäsi ja antoi nuorelle miehelle niin kovan täräyksen nivuksiin, että Fauchery hetkeksi kalpeni eikä saanut sanaa suustaan. Clarisse osoitti silmiään räpäyttämällä toisille Rose Mignonia, joka lämpiön ovelta oli nähnyt kohtauksen. Hän meni suoraan sanomalehtimiehen luo, kuin hän ei olisi huomannutkaan miestään, nousi varpailleen ja paljain käsivarsin pikkutytön puvussaan ojensi otsansa Faucherylle lapsellisen hyväilevästi.
– Hyvää iltaa, pikkunen, sanoi Fauchery ja suuteli häntä tuttavallisesti.
Se oli hyvitys. Mignon ei ollut huomaavinaankaan suuteloa; teatterissa kaikki suutelivat hänen vaimoaan. Mutta hän hymyili vilkaistessaan ohimennen sanomalehtimieheen; tämä kyllä saisi maksaa korkoineen Rosen uhman!
Käytävän patjoitettua ovea avattiin vähänväliä, ja katsomosta kuului lämpiöön joka kerta myrskyisiä kättentaputuksia. Simonne palasi näyttämöltä kohtauksensa jälkeen.
– Oo, ukko Boscilla oli totisesti menestys! huudahti hän. Prinssi oli naurusta kippurassa ja taputteli käsiään muitten mukana, niinkuin hänelle olisi siitä maksettu... Mutta tunnetteko sen pitkän herran, joka istuu prinssin vieressä etuaitiossa? Komea mies, hienonnäköinen ja muhkea poskiparta.
– Se on kreivi Muffat, vastasi Fauchery. Minä tiedän, että prinssi toissapäivänä keisarinnan luona kutsui hänet päivällisille täksi päiväksi... Niiden jälkeen hän on kai narrannut kreivin mukaansa.
– Mitä! Kreivi Muffat, mehän tunnemme hänen appensa, Auguste? sanoi Rose kääntyen miehensä puoleen. Tiedäthän, markiisi de Chouardin, jonka luona minä olen ollut laulamassa?... Vallan oikein, hän on myöskin katsomossa. Näin hänet jossain aitiossa. Siinä on ukkoa...
Prullière, joka istui suunnattomalla töyhdöllään, huusi hänelle:
– No, Rose, nyt meidän on mentävä!
Rose seurasi häntä lausettaan lopettamatta juoksujalkaa. Samalla rouva Bron, teatterin portinvartijatar tuli siihen, sylissään suuri kukkavihko. Simonne kysyi iloissaan, olisiko se hänelle, mutta rouva Bron ei vastannut muuta kuin keikautti päätään Nanan pukuhuonetta kohti, joka oli käytävän päässä. Kylläpä tuo Nana hukutettiin kukkiin! Kun rouva Bron tuli takaisin, oli hänellä kirje Clarisselle, joka kirosi puoliääneen. Taaskin tuo sietämätön hännystäjä la Faloise! Siinä oli mies, joka ei päästänyt häntä eroon! Saatuaan kuulla herran odottavan portinvartijan huoneessa Clarisse tiuskasi:
– Sanokaa, että tulen näytöksen loputtua... Minä kyllä annan hänelle niin, että muistaa.
Fontan, joka oli juossut siihen, hoki:
– Rouva Bron, kuulkaa... Kuulkaa, rouva Bron!... Tuokaa väliajalla kuusi pulloa samppanjaa.
Mutta kuuluttaja oli taaskin tullut hengästyneenä ja huusi laulavalla äänellä:
– Kaikki näyttämölle!... Nyt on teidän vuoronne, herra Fontan! Rientäkää! Rientäkää!
– Hyvä on, ukko Barillot, tullaan, vastasi Fontan kiireesti.
Rientäessään rouva Bronin jälkeen hän toisti:
– Se on siis sovittu, kuusi pulloa samppanjaa väliajalla lämpiöön... Nyt on minun nimipäiväni, minä maksan...
Simonne ja Clarisse olivat poistuneet kahisevin hamein. Kaikki katosivat, ja kun ovi oli kumeasti sulkeutunut, kuului ulkoa taas raekuuro piiskaavan hiljaisen lämpiön ikkunoita. Pieni kalpea ukko Barillot, joka oli ollut kolmekymmentä vuotta teatterin kuuluttaja, lähestyi tuttavallisesti herra Mignonia ja tarjosi hänelle rasiastaan nuuskaa. Tämä hyppysellinen, joka annettiin ja otettiin vastaan, soi hänelle lyhyen lepohetken alituisessa juoksussaan portaissa ja pukuhuoneissa. Vielä kumminkin puuttui rouva Nana, niinkuin Barillot häntä nimitti; mutta hän teki oman päänsä mukaan eikä välittänyt hitustakaan sakoista; jos häntä huvitti tulla liian myöhään näyttämölle, niin hän tuli. Barillot pysähtyi ihmeissään ja mutisi:
– Mitä hittoa! Hänhän on valmis, hän on tuolla... Hän mahtaa tietää, että prinssi on saapunut!
Nana näyttäytyi todellakin käytävässä kalakauppiaaksi puettuna, valkoisin käsivarsin ja valkoisin kasvoin, pari ruusunpunaista läiskää silmien alapuolella. Hän ei tullut lämpiöön, vaan nyökäytti vain päätään Mignonille ja Faucherylle.
– Hyvää iltaa! Miten sujuu?
Ainoastaan Mignon puristi tarjottua kättä, ja sitten Nana ryhdikkäänä kuin kuningatar jatkoi matkaansa pukijattarensa saattamana, joka käveli hyvin lähellä takana ja kumarteli korjatakseen hänen hameensa poimuja. Pukijattaren perästä tuli viimeisenä Satin, joka koetti näyttää arvokkaalta ja säädylliseltä, mutta oli jo ikävään kuolemaisillaan.
– Entä Steiner? kysyi Mignon äkkiä.
– Herra Steiner on matkustanut Loiretiin, sanoi Barillot lähtiessään jälleen näyttämölle. Luulen, että hän ostaa sieltä maatilan.
– Vallan oikein, niin, maatilan Nanalle.
Mignon oli tullut vakavaksi. Tuo Steiner oli aikaisemmin luvannut Roselle talon! Sentään piti varoa loukkaamasta ketään, sillä tilaisuus saattoi vielä tarjoutua. Ajatuksiinsa vaipuneena, mutta aina vaikuttavana Mignon käveli edestakaisin takan ja ison peilin väliä. Lämpiössä ei ollut muita kuin hän ja Fauchery. Sanomalehtimies oli väsyneenä heittäytynyt nojatuoliin, jossa hän pysytteli silmät puoleksi ummessa aivan hiljaa välittämättä Mignonin silmäyksistä. Näin kahden kesken Mignon ei välittänyt taputella häntä; mitä iloa siitä olisi ollut, kun ei naurajia ketään ollut läsnä? Fauchery nautti näiden muutamien minuuttien levosta, ojenteli jalkojaan laiskasti takkaa kohden ja tuijotti kattoon tai antoi katseensa harhailla kellosta ilmapuntariin. Mignon pysähtyi Potierin patsaan luo, katseli sitä hajamielisesti ja palasi taas akkunan luo, josta näkyi pihamaan musta kuilu. Sade oli lakannut, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jonka koksivalkean kova lämpö ja lepattavat kaasuliekit tekivät entistä raskaammaksi. Kulisseistakaan ei kuulunut ääniä. Portaat ja käytävät olivat kuolemanmykät. Oli juuri näytöksen lopun äänettömiä hetkiä, jolloin kaikki näyttelijät ovat näyttämöllä täyttäen sen jonkin loppukohtauksen kumeilla sävelillä ja tyhjä lämpiö nukahtaa hillittyyn huminaan.
– Uh, mokomat kameelit! kaikenlaisia olioita! kuului äkkiä Bordenave käheästi huutavan.
Hän tuli nyt vasta ja alkoi torua kahta statistia, jotka olivat olleet pilata koko kohtauksen. Huomattuaan Mignonin ja Faucheryn hän kutsui näitä katsomaan jotain erikoista: prinssi oli pyytänyt saada onnitella Nanata tämän pukuhuoneessa ensi väliajalla. Mutta kun hän otti herrat mukaansa alas näyttämölle, meni ohjaaja ohi.
– Anna sakkoa noille elukoille Fernandelle ja Marialle, huusi Bordenave raivoissaan.
Sitten hän rauhoittui ja koetti omaksua jalon isän arvokkuuden ja kuivattuaan kasvonsa nenäliinallaan lisäsi:
– Minä otan vastaan hänen korkeutensa.
Väliverho laski pitkällisten taputusten kaikuessa.
Näyttämön hämärässä, jota parrastulet eivät enää valaisseet, hajaannuttiin äkkiä ja juostiin pois; näyttelijät ja statistit riensivät pukuhuoneisiinsa; koneenkäyttäjät poistivat nopeasti näyttämökoristeet.
Simonne ja Clarisse olivat pysähtyneet taustalle ja keskustelivat hiljaa. Kahden vuorosanan väliajalla he olivat näyttämöllä järjestäneet jonkin asian. Kun Clarisse tarkoin harkitsi, oli hänestä parasta olla puhumatta mitään la Faloiselle, joka ei tahtonut Gagan vuoksi kokonaan luopua hänestä. Simonnen piti vain koristelemattomasti selittää la Faloiselle, että tuolla tavoin ei solmittu suhteita naiseen. Hänen toisin sanoen piti antaa la Faloiselle potkut.
Puettuna koomillisen oopperan pesijättäreksi ja turkistakki yllään Simonne meni alas kapeita kierreportaita, joiden askelmat olivat rasvaiset ja seinät kosteat, portinvartijan huoneeseen. Se oli taiteilijoiden ja johtokunnan käytävien välissä; oikealla ja vasemmalla oli lasiseinät ja se muistutti isoa lyhtyä, jossa paloi kaksi liekkiä. Erääseen laatikkoon oli lykätty sanomalehtiä ja kirjeitä läjään. Pöydällä oli unohdettujen likaisten lautasten välissä kukkavihkoja odottamassa vuoroaan ja vanhat kureliivit, joihin portinvartija ompeli uusia napinreikiä. Tässä siivottomassa sopessa istui keskellä sen epäjärjestystä neljällä olkipohjaisella tuolilla hienoja herroja, käsissä hansikkaat; he olivat maailmanmiehiä ja odottelivat nyt rauhallisesti ja alistuvasti jotakin. He käänsivät päätään aina, kun rouva Bron toi näyttelijättäriltä jonkin vastauksen. Juuri nyt rouva Bron oli antanut kirjeen nuorelle miehelle, joka luki sen nopeasti kaasun valossa. Hän kalpeni, kun hän nyt näki täällä usein toistuvan lauseen: "Tänä iltana ei sovi, rakas ystävä, minulla on muuta tehtävää". La Faloise istui eräällä tuoleista aivan perällä pöydän ja kamiinin välissä; hän näytti päättäneen viettää iltansa siinä, mutta oli kuitenkin levoton. Hän koukisti jalkojaan, sillä hänen pitkien sääriensä luona leikki kissanpoikue; emä itse istui liikahtamatta ja katseli häntä keltaisilla silmillään.
– Tekö se olettekin, neiti Simonne? Mitä haluatte? kysyi rouva Bron.
Simonne pyysi rouva Bronia lähettämään ulos la Faloisen, mutta rouva ei heti saattanut täyttää tätä pyyntöä. Hän piti portaiden alla jonkinlaista anniskelua, jonne statistit väliajoilla tulivat juomaan lasillisen minkä mitäkin. Juuri nyt hänellä oli puolisen tusinaa pitkiä miehenroikaleita, jotka olivat vielä puetut "Mustan Pään" kapakan hamppareiksi. Näillä oli hirveän kiire ja olivat kuolla janoon, ja se sai rouva Bronin pään hiukan sekaisin. Kaapissa paloi kaasuliekki, ja siellä oli tinalla päällystetty pöytä sekä hyllyjä avattuine pulloineen. Kun avasi tämän hiilikellarin oven, levisi sieltä väkevä viinanhaju, joka sekaantui huoneen ummehtuneeseen ilmaan ja pöydällä olevien kukkavihkojen tuoksuun.
– Siis, sanoi portinvartijatar annettuaan statisteille juotavaa, tahdotte tavata tuota pientä tummaveristä, vai mitä?
– En, ei mitään tyhmyyksiä! vastasi Simonne. Tahdon puhutella tuota laihaa tuolla kamiinin luona, sitä, jonka housuja kissa nyt haistelee.
Simonne vei la Faloisen eteiseen. Toiset herrat odottelivat alistuvasti, vaikka he olivat vähällä tukehtua lämpöön ja tuoksuihin, ja hampparit tyhjensivät lasejaan portailla seisten ja letkautellen toisiaan juoppojen käheillä kompasanoilla.
Näyttämöllä Bordenave haukkui koneenkäyttäjiä, jotka eivät tarpeeksi vikkelään saaneet pois entisiä näyttämölaitteita. He vitkastelivat tietenkin tahallaan, jotta prinssi saisi kulissin niskaansa.
– Vetäkää! Vetäkää! huusi konemestari.
Lopulta saatiin taustaverho vedetyksi ylös, ja näyttämö oli paljas. Mignon, joka vaani Faucherytä, käytti hyväkseen tilaisuutta ja aloitti ystävyydenosoituksensa. Hän otti sanomalehtimiehen vahvoihin käsiinsä ja huusi:
– Varokaa! Tuo tanko oli murskata teidät!
Hän nosti toisen ilmaan ja ravisteli häntä, ennenkuin laski hänet taas maahan. Kuullessaan työläisten hillittömän naurun Fauchery kalpeni; hänen huulensa vapisivat, ja hän oli hyvällä alulla suuttua. Mignon oli olevinaan osaaottavainen ja murjoi häntä ystävällisillä iskuillaan sanellen:
– Olen niin huolissani teidän terveydestänne!... Hitto vieköön, olisipa kaunista, jos teille sattuisi vahinko!
"Prinssi! Prinssi!" mutistiin joka puolelta, ja kaikki tuijottivat katsomon pieneen oveen. Toistaiseksi näkyi vain Bordenaven kumartunut selkä ja paksu häränniska, joka taipui eteenpäin ja pullistui hänen alamaisesti kumarrellessaan. Sitten prinssi tuli näkyviin isona ja lihavana, vaaleapartaisena ja punertavana, kaikessa perinpohjaisen elostelijan hienostunut leima; vahvat lihakset piirtyivät mallikelpoisen pilkannutun alta. Hänen perässään tulivat kreivi Muffat ja markiisi de Chouard. Tämä näyttämön soppi oli pimeä, ja ryhmä peittyi sen mustiin varjoihin. Bordenave puhui karhunkesyttäjän äänellä, joka värisi teeskenneltyä liikutusta, miellyttääkseen kuningattaren poikaa, josta oli kerran tuleva kuningas. Hän sanoi:
– Jos hänen korkeutensa suvaitsee seurata minua... Hänen korkeutensa suvainnee tulla tätä tietä... Hänen korkeutensa tahtonee olla varuillaan...
Prinssi ei hätäillyt lainkaan, vaan katseli huvitettuna näyttämötyöläisten puuhia. He olivat juuri laskeneet alas kaasurampin joka riippuen rautaketjuista valaisi kirkkaasti näyttämön. Muffat, joka ensikertaa oli väliverhon toisella puolella, oli hyvin hämmästynyt ja tunsi haluttomuutta, pelonsekaista inhoa. Hän katsoi kattoon, jossa toisia ramppeja liekit pieninä loisti sinisinä kuin tähdet keskellä hirsiä ja kaikenpaksuisia köysiä, portaita ja taustaverhoja, jotka olivat levällään ilmassa kuin suunnattomat, kuivamaan ripustetut pyykkivaatteet. – Hellittäkää! huusi konemestari. Prinssin täytyi itse varoittaa kreiviä. Eräs tausta laskettiin alas. Pantiin juuri kuntoon kolmannen näytöksen lavastusta, joka esitti Etnan luolaa. Miehet lykkäsivät tankoja kulissirakoihin, toiset toivat lisää kulisseja, jotka olivat olleet näyttämön seinää vasten nojallaan, ja sitoivat ne vahvasti köysillä tankoihin. Saadakseen aikaan sen valovaikutelman, joka tuli Vulkanuksen pajasta taustalle, oli eräs lampunsytyttäjä pystyttänyt verhon, jonka punaisten lasien läpi kaasuvalo hohti. Näennäisesti kaikkialla oli vaan sekasortoa ja tuuppimista, mutta jokainen liike oli etukäteen laskettu, ja keskellä tämän kiireen kuiskaaja käveli verrytelläkseen väsyneitä jalkojaan astuen lyhyin askelin.
– Hänen korkeutensa on ylenpalttisen suosiollinen, sanoi Bordenave alituiseen kumarrellen. Teatteri ei ole kovin suuri, mutta me koetamme tehdä parastamme... Jos hänen korkeutensa suvaitsisi seurata minua...
Kreivi Muffat läksi pukuhuoneiden käytävää kohti. Näyttämön lattian vahva kaltevuus hämmästytti häntä, ja hänen levottomuutensa johtui suureksi osaksi siitä, että hänestä tuntui kuin lattia liikkuisi hänen jalkojensa alla. Avonaisten kulissirakojen läpi näkyi alakerrassa palavat tulet; siellä oli maanalainen elämä, mustia onkaloita, ihmisääniä ja kellari-ilmaa. Mutta muuan pikkujuttu pysäytti hänet, kun hän läksi. Kaksi pientä neitosta kolmannen näytöksen puvuissa jutteli väliverhon raon kohdalla. Toinen nousi varpailleen ja suurentaen rakoa sormillaan nähdäkseen paremman etsi yleisöstä tuttavia.
– Minä näen hänet, huudahti tyttö äkkiä. Oo, sitä lurjusta!
Bordenave, joka tunsi itsensä häväistyksi, hillitsi itsensä, ettei potkaisisi tyttöä. Mutta prinssi hymyili kuunnellessaan ja tarkasteli tuota tyttölasta, joka antoi palttua hänen korkeudelleen. Nainen nauroi röyhkeästi. Bordenave sai kuitenkin prinssin mukaansa. Kreivi Muffat hikoili ja otti hatun päästään; häntä vaivasi eniten tuo paksu, tukahduttava ja liian kuuma ilma, joka tuoksui kirpeästi kulisseilta, haisi kaasulta, liimaväriltä, pimeiden sokkeloiden lialta ja statistien epäilyttäviltä alusvaatteilta. Käytävässä ilma oli vielä huonompaa; siellä toalettiaineiden, saippuan, hajuvesien pistävä tuoksu, jota virtasi pukuaitioista, sekaantui ihmiseritteiden myrkyttämään ilmaan. Mennessään ohi kreivi vilkaisi portaita, ja hän hämmästyi sitä valoa ja lämpövirtaa, joka tulvi häntä vastaan. Ylhäällä kuului pesuvatien heittelemistä, naurua ja huutoa, ovien läiskettä, joita paiskailtiin auki ja kiinni ja jotka päästivät tuoksahtamaan naisten hajua ja ihomaalin myskiä sekoittuneena hiuslaitteiden äitelään tuoksuun. Kreivi käveli pysähtymättä, nopeasti kuin pakoon juosten, vieden mukanaan polttavan muiston maailmasta, joka oli hänelle aivan outo.
– Teatteri on sentään ihmeellinen laitos, sanoi markiisi de Chouard tyytyväisen näköisenä kuin ainakin ihminen, joka jälleen tuntee olevansa kotonaan.
Bordenave tuli lopulta Nanan pukuhuoneeseen, joka oli aivan käytävän päässä. Hän avasi muitta mutkitta oven, astui sivulle ja sanoi:
– Ehkä hänen korkeutensa suvaitsee käydä sisään...
Yllätetyn naisen huudahdus kajahti, ja tulijat näkivät Nanan vyötäisiään myöten alastomana juoksevan erään verhon taa jättäen pukijattaren, joka juuri pyyhki hänen ruumistaan, seisomaan pyyheliina kädessä.
– Hyi! Onko laitaa tulla noin huoneeseen? huudahti Nana kätköstään. Älkää tulko, näettehän, että nyt ei voi tulla sisään!
Nanan pako ei miellyttänyt Bordenavea.
– Rauhoittukaahan, rakas lapsi, ei sillä väliä, sanoi hän. Täällä on hänen korkeutensa. Älkää nyt olko lapsellinen!
Ja kun Nana kieltäytyi näyttäytymästä, vaikka jo hymyili, lisäsi teatterinjohtaja myhäilevällä ja isällisellä äänellään:
– Hyvä jumala, nämä herrat tietävät kyllä, miten nainen on luotu. He eivät syö teitä.
– Siitä ei ole varmoja takeita, sanoi prinssi hymyillen.
Naurettiin, mutta liioitellusti korkeuden miellyttämiseksi. Mainio sukkeluus, aito pariisilainen, sanoi Bordenave. Nana ei sanonut mitään, mutta verho alkoi liikahdella, ilmeisesti hän teki päätöksensä. Veri poskia polttaen kreivi Muffat alkoi tarkastella pukuhuonetta. Se oli neliskulmainen koppi, katto oli hyvin matalalla, seinät kauttaaltaan verhotut havannanruskealla kankaalla. Samanväriset verhot, jotka riippuivat kuparitangosta, erottivat huoneen takaosan pieneksi kabinetin tapaiseksi. Kaksi isoa ikkunaa antoi teatterin pihaan, tuskin kolmen metrin päässä ajansyömästä talonpäädystä, johon ruudut pimeän tullen loivat keltaisia neliöitä. Marmorisen pukupöydän vastapäätä riippui suuri seinäpeili. Pöydällä oli öljyjä, hajuvesiä ja ihojauheita kukkurakaupalla. Kreivi meni ison peilin luo ja huomasi olevansa hyvin punainen, ja otsalla oli pieniä hikipisaroita; hän ei katsonut enää sinnepäin, vaan asettui pesupöydän luo, jolla oli pesuvati, täynnä saippuavettä, pieniä norsunluisia tarvikkeita; kiinnittivät hänen katseensa hetkeksi. Sama huimaus, jota hän oli tuntenut käydessään ensikertaa Nanan luona Haussmann-bulevardilla, valtasi hänet jälleen. Hänestä pukuhuoneen pehmoinen matto tuntui yhä pehmoisemmalta; kaasuliekit pukupöydän ja suuren peilin kohdalla tuntuivat viheltäen polttavan hänen ohimoitaan. Hetkisen hän luuli pyörtyvänsä tässä naisentuoksussa, jota hän sai imeä vereensä kuumana, kymmenkertaista voimakkaampana täällä matalan katon alla, ja hän heittäytyi istumaan patjoitetulle sohvalle ikkunoiden väliin. Hän nousi kumminkin melkein heti, palasi pukupöydän luo; hänen hajamielinen katseensa ei enää nähnyt mitään, ja hän muisteli tuberoosivihkoa, joka muinoin eräässä tilaisuudessa oli kuihtunut hänen huoneessaan ja ollut tappaa hänet tuoksullaan. Kun tuberoosit kuihtuvat, ne tuoksuvat ruumiilta.
– Kiirehdi toki! kuiskasi Bordenave pistäen päänsä verhon taa.
Prinssi kuunteli sillä välin huvitettuna markiisi de Chouardia, joka otti pöydältä jäniksen käpälän ja selitti, miten sillä levitettiin kasvoille valkoista ihomaalia. Nurkastaan Satin katseli neitseellisen puhtaine kasvoineen huoneessa olevia herroja pukijattaren rouva Julesin järjestäessä Nanan trikoita ja tunikaa. Rouva Julesilla ei enään ollut ikää; hänen kasvonsa olivat kuin pergamenttia ja piirteet ilmeettömät kuin vanhalla tytöllä, jota kukaan ei ole tuntenut nuorena. Hän oli kuivunut pukuhuoneitten kuumassa ilmassa Pariisin kuuluisimpien säärien ja kaulojen keskellä. Hänellä oli aina yllään sama haljahtanut musta hame, ja hänen litteällä liivinrinnallaan oli sydämen kohdalla metsällinen neuloja.
– Hyvät herrat, suokaa anteeksi, sanoi Nana vetäisten verhon sivulle, mutta minä hämmästyin kovasti...
Kaikki kääntyivät katsomaan. Hän ei ollut lainkaan puettu, hän oli vain vetänyt ympärilleen pienen pumpulisen liivin, joka hiukan peitti hänen rintaansa. Herrat olivat muka ajaneet hänet pakoon silloin juuri, kun hän riisui kalakaupustelijan pukua. Takaa riippui hänen housuistaan paidanhelmustaa. Paljain käsivarsin, paljain olkapäin, paisuvin nisin hän näyttäytyi nuoruutensa vaaleassa ja mehevässä kauneudessa pidellen yhä kiinni verhosta toisella kädellään, ikäänkuin pienimmästäkin syystä vetäytyäkseen suojaan.
– Niin, hämmästyin todella, en ikinä enää uskalla ... soperteli hän ja näytteli kainoa; kaulalla väreilivät ruusunpunaiset veriaallot, ja huulilla leikki jo hymy.
– Tule esiin vaan, koska sinut kerran havaitaan hyväksi! huusi Bordenave.
Nana näytteli vielä hetken viattoman tytön epäröivää ilmettä, liikahteli kuin kutiaisi ja toisti:
– Teidän korkeutenne suo minulle liian suuren kunnian... Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi, että tällä tavoin otan teidän korkeutenne vastaan...
– Juuri minähän tulen sopimattomasti, sanoi prinssi, mutta en voinut vastustaa haluani onnitella teitä...
Tullakseen pukupöydän luo Nana meni aivan tyynesti alushousuisillaan herrojen keskeen, jotka väistyivät antaakseen hänelle tietä. Hänellä oli hyvin vankat lanteet, ja housut paisuivat kuin pallo, kun hän vielä kerran rinnat pystyssä tervehti hymyillen viehättävään tapaansa. Hän oli samassa tuntevinaan kreivi Muffatin ja ojensi tälle kätensä kuin ainakin ystävälle. Sitten soimasi hän kreiviä siitä, että tämä ei ollut tullut hänen illallisilleen. Hänen korkeutensa suvaitsi tehdä pilaa kreivi Muffatista, joka änkytteli ja puhui ääni vapisten järkytettynä siitä, että oli hetkisen tulikuumassa kädessään pitänyt Nanan pientä, saippuavedestä viileätä kättä. Kreivi oli syönyt päivällistä prinssin luona, joka oli suursyömäri ja mahtava juomaveikko. Molemmat olivat hiukan päissäänkin, mutta he käyttäytyivät siitä huolimatta hienosti. Peittääkseen liikutustaan Muffat ei keksinyt muuta kuin valitella kuumuutta.
– Kylläpä täällä on kuuma! sanoi hän. Miten te, hyvä rouva, voitte elää tällaisessa pätsissä?
Keskusteltiin edelleen samasta aiheesta, kun pukuhuoneen oven takaa alkoi kuulua meluavia ääniä. Bordenave avasi pienen luostarimaisen ristikkoluukun. Siellä oli Fontan, Prullière ja Bosc, jotka tulivat samppanjapullot kainalossa ja lasit kädessä. Fontan koputti ja huusi, että nyt oli hänen nimipäivänsä, ja hän tarjosi samppanjaa. Nana kysyi silmillään prinssiltä, oliko hänen avattava ovi. Tietenkin, miksikä ei! Hänen korkeutensa ei tahtoisi häiritä ketään, vaan hän olisi päinvastoin ylen iloinen. Odottamatta lupaa Fontan tuli huoneeseen ja sanoi:
– Minä en ole saita, minä tarjoan samppanjaa...
Samassa hän huomasi prinssin, jonka hän ei tietänyt olevan täällä. Hän mykistyi heti, tekeytyi naurettavan juhlalliseksi ja lisäsi:
– Kuningas Dagobert on käytävässä ja pyytää saada kilistää teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa.
Prinssi hymyili, ja kaikista pila oli suurenmoinen. Pukuhuone oli vallan liian pieni koko tälle seuralle; täytyi pakkautua yhteen. Satin ja rouva Jules pysyttelivät taka-alalla verhon luona, ja herrat parveilivat puolialastoman Nanan ympärillä. Noilla kolmella näyttelijällä oli vielä samat puvut kuin toisessa näytöksessä. Prullière riisui päästään sveitsiläisen amiraalihattunsa, jonka töyhtö oli liian korkea tämän matalan katon alle, mutta Bosc purppuravaipassaan ja peltikruunussaan seisoi vakavasti humalaisilla jaloillaan ja tervehti prinssiä kuin kuningas, joka ottaa vastaan mahtavan naapurin pojan. Kaadettiin laseihin ja juotiin.
– Minä juon teidän korkeutenne maljan! sanoi ukko Bosc kuninkaallisen arvokkaasti.
– Armeijan malja! lisäsi Prullière.
– Venuksen malja! huudahti Fontan.
Prinssi tarttui kohteliaasti lasiinsa. Hän piti pienen tauon, kohotti kolmasti lasiaan ja sanoi:
– Hyvä rouva ... amiraali ... sire...
Sitten hän joi lasinsa pohjaan yhteen menoon. Kreivi Muffat ja markiisi de Chouard tekivät samoin. Nyt ei enää laskettu leikkiä, nyt oltiin hovissa. Tämä teatterimaailma oli todellisen vakavan elämän pilailevaa jatkoa kaasuliekkien valossa. Nana, joka ei lainkaan muistanut olevansa vain alushousuissaan, paidanlieve takaa ulkona, oli olevinaan hieno nainen, kuningatar Venus, joka otti pikkuhuoneissaan vastaan maan mahtavia. Joka toinen sana oli "hänen korkeutensa", Nanan kohteliaisuudet olivat kuin ruhtinaallisen henkilön, ja hän kohteli molempia renttuja, Boscia ja Pruliièreä, kuin ministeriensä saattama hallitsija. Ketään ei naurattanut tämä sekamelska, jossa oikea prinssi ja kruununperillinen oli juomassa näyttelijän samppanjaa ja sopeutui niin hyvin tähän jumalien karnevaaliin, näihin kuninkuuden naamiaisiin, keskellä pukijattaria ja ilotyttöjä, ilveilijöitä ja naislihan näyttäjiä Bordenave, johon tilanne tehosi, ajatteli, kuinka paljon rahaa hän saattaisikaan ansaita, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suostuisi samoin esiintymään "Vaalean Venuksen" toisessa näytöksessä.
– Kuulkaapa, sanoi hän tuttavallisesti, emmekö kutsu tänne minun pikku naikkosiani?
Nana ei tahtonut. Itse hän kyllä päästi ohjakset irralleen. Fontanin irvokas naamio kiehtoi häntä. Hän hieroutui näyttelijää vastaan ja katseli kuin raskas nainen, jota himoittaa jokin inhoittava; äkkiä hän sinutteli häntä:
– No, kaadahan, tyhmyri!
Fontan täytti lasit uudelleen, ja sitten juotiin toistamiseen samat maljat.
– Hänen kuninkaallisen korkeutensa malja!
– Armeijan malja!
– Venuksen malja!
Mutta Nana vaati kädenliikkeellä puheenvuoroa. Hän kohotti lasinsa hyvin korkealle ja sanoi:
– Ei, ei, Fontanin malja!... Nyt on Fontanin nimipäivä; Fontanin malja!
Sitten juotiin kolmatta kertaa, ja onniteltiin Fontania. Prinssi, joka oli huomannut Nanan katseillaan ahmivan koomikkoa, joi tämän maljan.
– Herra Fontan, hän sanoi ylhäisen kohteliaasti, minä juon teidän menestykseksenne.
Silloin hänen ylhäisyytensä takin lieve pyyhki Nanan marmorista pukupöytää. Se oli kuin vuodekomero, kuin ahdas kylpyhuone pesuvadeista ja sienistä nousevine höyryineen ja kirpeine hajuvesien tuoksuineen, jotka sekaantuivat samppanjan happamaan pikkuhumalaan. Prinssin ja Muffatin, joiden välissä Nana oli kuin kiristyksessä, täytyi nostaa kättään, jotteivät koskisi Nanan lanteita tai povea hiukankin liikahtaessaan. Rouva Jules odotteli pisaraakaan hikoilematta kasvot jäykkinä ja liikkumattomina, mutta Satin, huolimatta kaikesta turmeltuneisuudestaan, ihmetteli kovin, että oikea prinssi ja hännystakkiset herrat antautuivat tekemisiin näyttämöpukuisten hampparien kanssa kauniin naisen luona, ja hän ajatteli itsekseen, että hienosto ei käyttäytynyt erikoisen siivosti.
Mutta käytävässä kuului ukko Barillot soittavan kelloaan. Tullessaan Nanan pukuhuoneen kohdalle ja vilkaistuaan ovesta hän pysähtyi ällistyneenä nähdessään nuo kolme näyttelijää vielä toisen näytöksen puvuissa.
– Oh, hyvät herrat, hyvät herrat, änkytti hän, kiiruhtakaa!... Yleisön lämpiössä on juuri soitettu.
– Pyh! sanoi Bordenave rauhallisesti. Yleisö odottakoon!
Koska pullot olivat tyhjät, sanoivat näyttelijät hyvästi ja menivät muuttamaan pukujaan. Bosc, joka oli tiputtanut samppanjaa tekopartaansa, otti sen irti ja arvokkaan parran alta ilmestyivät näkyviin juopon piirteet vanhan, ryyppäämiseen sortuneen näyttelijän kuluneissa, sinipunervissa kasvoissa. Kuului, kuinka hän portaissa sanoi Fontanille käheällä äänellään:
– Häh? Minä kellistin hänet!
Pukuhuoneeseen jäivät vain hänen korkeutensa, kreivi ja markiisi. Bordenave oli lähtenyt Barillotin kanssa ja sanonut tälle, että hän ei saisi kolkuttaa ilmoittamatta ensin rouvalle.
– Hyvät herrat, ettehän ota pahaksenne? sanoi Nana ja alkoi käsivarsilleen ja kasvoilleen levitellä ihomaalia, tehden sen erikoisen huolellisesti kolmatta näytöstä varten, jossa hän esiintyi melkein alasti.
Prinssi istuutui sohvalle markiisi de Chouardin viereen. Kreivi Muffat vain jäi seisomaan. Ne pari lasia samppanjaa, jotka he olivat juoneet tukahduttavassa lämmössä, olivat lisänneet heidän humalaansa. Kun Satin huomasi näiden herrojen jäävän hänen ystävättärensä luo, oli hänestä sopivinta hävitä kokonaan verhon taa ja istuutua sinne matkalaukun kannelle odottelemaan. Rouva Jules hääräili rauhallisesti ja äänettömästi sanomatta sanaakaan tai vilkuilematta ympärilleen.
– Te lauloitte rondonne aivan ihmeteltävästi, sanoi prinssi.
Keskustelu saatiin käymään, mutta lauseet olivat lyhyet ja niiden välillä oli aina tauko. Nana ei saattanut aina vastata kysymyksiin. Siveltyään voidetta käsivarsilleen ja kasvoihinsa hän pyyhinliinankulmalla veti ihomaalia päälle. Hetkisen hän oli katsomatta peiliin, hymyili ja vilkaisi prinssiä lakkaamatta sentään voitelemasta itseään valkoisella värillä.
– Teidän korkeutenne mairittelee minua, mutisi hän.
Monimutkaista hommaa, jota markiisi de Chouard katseli, nauttien siitä autuain silmin. Hän sanoi vuorostaan:
– Eikö orkesteri voisi säestää teitä hiukan hiljemmin? Nyt se peittää teidän äänenne, ja se on anteeksiantamaton virhe.
Tällä kertaa Nana ei kääntänyt päätään. Hän oli tarttunut jäniksenkäpälään ja siveli sillä erittäin tarkkaavasti ja kevyesti kasvojaan nojautuen etukenoon pukupöytänsä yli, niin että hänen valkoiset alushousunsa pyöristyivät ja pingoittuivat paidan reunan pistäessä yhä esiin. Mutta koska hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan ukon kohteliaisuudesta, kumarsi hän ja heilautti lantioitaan.
Oli hiljaista. Rouva Jules oli huomannut, että alushousujen oikeanpuolen lahje oli kulunut rikki, ja hän otti sydämeltään neulan, laskeutui polvilleen ja hääräili tytön jaloissa, joka ei edes näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan, vaan siroitteli kasvoilleen ihojauhetta välttäen tarkoin sitä osumasta poskipäihin. Mutta kun prinssi sanoi, että jos Nana tulisi Lontooseen, koko Englanti taputtaisi hänelle käsiään, niin tyttö vastasi tähän kohteliaisuuteen rakastettavasti hymyillen ja käänsi ihojauhepilven keskeltä silmänräpäykseksi häneen päin luonnottoman valkoisen vasemman poskensa. Sitten hän äkkiä muuttui vakavaksi; hänen näet oli käytettävä punaista ihomaalia. Hän kallisti kasvonsa taas lähelle peiliä, pisti sormensa erääseen tölkkiin ja siveli silmiensä alle punaista ja levitteli sitä varovasti ohimoille saakka. Herrat olivat kunnioitettavasi vaiti.
Kreivi Muffat ei tähän mennessä ollut avannut suutaan. Hän ei voinut olla ajattelematta nuoruuttaan. Hän asui lapsena kylmässä ja ikävässä huoneessa. Kun hän sitten kuusitoistavuotiaana joka ilta suuteli äitiään, tunsi hän unissaankin tuon suudelman jäätävän kylmyyden. Kerran hän oli vilahdukselta ovenraosta nähnyt erään palvelijattaren peseytyvän, ja muisto siitä vei häneltä aina rauhan, kunnes hän varttui mieheksi ja meni naimisiin. Sitten hänen vaimonsa oli ankarasti totellut aviollisia velvollisuuksia, jotka hänessä itsessään herättivät alistuvaa vastenmielisyyttä. Hän oli kasvanut mieheksi ja vanhettunut tuntematta lihan himoja ja nautintoja, noudattanut ankaroita hartaudenharjoituksia ja järjestänyt elämänsä lakien ja asetusten mukaan. Ja nyt hän havaitsi arvaamatta seisovansa näyttelijättären pukuhuoneessa, alastoman tytön lähellä. Hän, joka ei koskaan ollut nähnyt edes kreivitär Muffatin solmivan sukkanauhojaan, sai nyt katsella naisen pukeutumisen salaisimmatkin puolet, keskellä tölkkejä ja pesuvateja, vahvassa ja huumaavassa tuoksussa. Hänen koko olemuksensa oli järkytetty; hän kauhistui ajatellessaan, kuinka Nana jonkin aikaa pala palalta oli valloittanut hänet, ja hän muisteli niitä hartauskirjoja, joita hän oli lukenut, ja kertomuksia pahanhengen riivaamista ihmisistä, joista hänelle oli alituiseen lapsesta saakka kerrottu. Hän uskoi paholaiseen. Hänen sekaantuneessa mielikuvituksessaan Nana nauruineen, rintoineen ja himollisuutta uhkuvine lanteineen oli itse paholainen. Mutta hän päätti olla järkkymätön. Hän osaisi kyllä pitää puoliaan.
– Asia on siis päätetty, sanoi prinssi, joka viihtyi mainiosti sohvalla, te tulette ensi vuonna Lontooseen, ja me otamme teidät niin hyvin vastaan, ettette koskaan enää palaa Ranskaan... Ah, herra kreivi, te ette osaa antaa tarpeellista arvoa kaunottarillenne. Me riistämme ne teiltä kaikki.
– Se ei paljonkaan liikuta häntä, huomautti markiisi Chouard. Kreivi on hyveen esikuva!
Kun Nana kuuli puhuttavan kreivin hyveestä, vilkaisi hän niin veitikkamaisesti, että tämä joutui aivan hämilleen. Tällainen tunne tuli hänelle yllätyksenä ja sai hänet suuttumaan itseensä. Miksi häntä oikeastaan harmitti ajatus olla siveellinen, kun se lausuttiin tämän tytön kuullen? Hän olisi saattanut lyödä häntä. Mutta kun Nanalta putosi jokin pensseli, eikä hän heti löytänyt sitä, vaan kumartui etsimään, riensi kreivikin apuun, he tunsivat toistensa hengityksen, ja Venuksen sitomattomat kiharat valuivat hänen käsilleen. Tämä tuotti hänelle omantunnonvaivojen ohella nautintoa, tuota uskovaisten nautintoa, joille helvetinpelko kirpeyttää synnin. Samassa ukko Barillot huusi oven takaa:
– Saanko jo kolkuttaa, rouva? Katsomossa aletaan olla levottomia.
– Aivan kohta, vastasi Nana tyynesti.
Hän oli kastellut pensselin pieneen tölkkiin, jossa oli mustaa tushia; nenä peiliä vasten ja toinen silmä ummessa hän sillä hieman siveli silmäkarvojaan. Muffat hänen takanaan katseli tätä. Hän näki peilistä Nanan pyöreät olkapäät ja rinnan, joka peittyi ruusunpunaiseen varjoon. Vaikka hän koettikin, ei hän voinut olla katselematta Nanan kasvoja, jotka, toinen silmä ummessa, näyttivät erikoisen uhmaavilta poskikuoppineen. Ne olivat kuin täynnä kaipausta. Kun Nana sulki toisen silmänsä ja siveli taas pensselillä, käsitti kreivi kuuluvansa kokonaan tuolle naiselle.
– Hyvä rouva! huusi kuuluttaja taas hengästyneenä. Yleisö polkee lattiaan, ja lopulta ne lyövät penkit säpäleiksi... Saanko kolkuttaa?
– Roskaa! vastasi Nana maltittomasti. Kolkuttakaa vaan, minä en siitä välitä!... Ellen ole valmis, niin odottakoot.
Hän tyyntyi ja sanoi katsoen hymyilevästi herroihin:
– Täällä ei todellakaan voi jutella hetkeäkään rauhassa!
Nyt hän oli saanut kasvonsa valmiiksi, samoin käsivartensa. Sormella hän vielä siveli kaksi karmiinijuovaa huuliinsa. Kreivi Muffat kiihtyi yhä enemmän ihojauheen ja maalin teennäisyyden viettelemänä ja tuntien raivoisaa himoa tuohon tyttöön, jolla oli liian punainen suu liian valkoisissa kasvoissa, silmät, joita mustat juovat suurensivat, mutta paloivat kuin rakkaudenpiina. Nana meni nyt verhon taa ottaakseen ylleen Venus-trikoonsa heitettyään pois housunsa. Kainostelemattoman rauhallisesti hän avasi sitten pienet liivinsä ja ojensi kätensä rouva Julesille, joka veti hänen päälleen lyhythihaisen tunikan.
– Kiirehtikää, koska jo alkavat suuttua! mutisi hän.
Silmät raollaan ja tuntijan ilmein prinssi katseli rinnan paisuvia ääriviivoja, ja markiisi de Chouard nyökäytti tahtomattaan päätään hyväksymisen merkiksi. Muffat katsoi lattiaan, jottei hän näkisi naista. Venus oli nyt täysin valmis, eikä hänellä ollut yllään sanottavasti muuta kuin ohut harso hartioilla. Rouva Jules hääräili hänen ympärillään kuin puunukke, silmät ilmeettöminä, ja otti nopeasti rinnastaan loppumattomiin neuloja kiinnittääkseen Venuksen tunikkaa, jolloin hänen näivettyneet kätensä koskettivat tätä mehevää alastomuutta aivan konemaisesti ja sukupuolensa vuoksi välinpitämättömästi.
– Kas noin! Hyvä on! sanoi Nana ja vilkaisi viimeistä kertaa peiliin.
Bordenave tuli takaisin rauhattomana ja ilmoitti, että kolmas näytös oli alkanut.
– Hyvä on! Minä tulen, toisti Nana. Mitä turhaa hälinää tämä on? Minäkin saan aina odotella toisia!
Herrat läksivät pukuhuoneesta, mutta eivät sanoneet hyvästi, sillä prinssi oli lausunut haluavansa nähdä kolmannen näytöksen kulissien lomasta. Kun Nana jäi yksin, katseli hän kummastellen ympärilleen.
– Missä hän nyt on? kysyi hän.
Hän tarkoitti Satinia. Löydettyään tytön verhon takaa matkalaukun kannelta odottamasta, vastasi Satin aivan tyynesti:
– Minä en tahtonut olla sinulle vaivaksi kaikkine herroinesi!
Hän sanoi lähtevänsä pois. Mutta Nana ei päästänyt häntä. Ei suinkaan Satin ollut hullu! Olihan Bordenave luvannut ottaa hänet! Näytelmän päätyttyä asia lyötäisi lukkoon. Satin epäröi. Teatterissa oli aivan liian paljon koneita; se ei enää ollut hänen maailmaansa. Hän jäi kumminkin.
Kun prinssi astui alas pieniä puuportaita, kuului kirouksia ja tappelun rähäkkää näyttämön toiselta puolen. Harmillinen juttu, joka pelästytti vuorosanojaan odottavia näyttelijöitä. Mignon oli hetkistä aikaisemmin alkanut jälleen laskea pilaa Faucherystä ja antaa tälle ystävännaputuksiaan. Hän oli keksinyt antaa Faucherylle luunappeja nenään kärpästen suojaksi. Tämä tietysti huvitti kovasti näyttelijöitä. Mutta äkkiä Mignon innostuneena menestyksestään antoi sanomalehtimiehelle korvapuustin, oikean, vahvan korvapuustin. Silloin hän meni leikissään liian pitkälle. Fauchery ei katsojien vuoksi voinut nauraen sietää sellaista; molemmat lakkasivat heti näyttelemästä pilaansa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun kalpeina, kasvot vihan vääristämänä. He kierivät maahan erään kulissin taakse, ja sanoivat toisiaan parittajiksi.
– Herra Bordenave! Herra Bordenave! huuteli hätääntynyt ohjaaja, pyydettyään prinssiltä anteeksi, että hänen täytyi lähteä hetkiseksi, Bordenave seurasi ohjaajaa. Kun hän näki lattialla Faucheryn ja Mignonin, teki hän eleen, joka osoitti, miten vastenmielistä hänestä oli tuollainen esiintyminen. Kylläpä he osasivat valita sopivan hetken, juuri kun hänen korkeutensa oli näyttämön toisella puolella, ja koko katsomo saattoi kuulla! Kiusan kukkulaksi Rose Mignon tuli hengästyneenä mennäkseen aivan viime silmänräpäyksessä lavalle. Vulkanus antoi hänelle vuorosanan, mutta Rose jäi ihmeissään seisomaan nähdessään jaloissaan miehensä ja rakastajansa kierittelevän, tappelevan ja koettavan kuristaa toisensa tukat pöllyten ja takit pölystä valkoisina. He olivat hänen tiellään; eräs näyttämötyöläinen sai viime tingassa kiinni Faucheryn hatun, juuri kun se peijakas oli kieriä näyttämölle. Vulkanus, joka tekaisi juttuja omasta päästään huvittaakseen yleisöä, antoi uudelleen vuorosanan.
Mutta Rose seisoi paikoillaan ja tuijotti jähmettyneenä tappelijoita.
– Älä turhaan töllistele niitä, sähisi Bordenave raivoissaan hänen korvaansa. Heti näyttämölle! Heti!... Tämä ei liikuta sinua! Sinähän myöhästyt!
Hän työnsi Rosen menemään, ja tämän oli astuttava tappelevien yli päästäkseen näyttämölle. Hän ei ollut käsittänyt miksi he tappelivat. Hän vapisi, ja hänen korvansa soivat, kun hän tuli partaan luo kauniisti hymyillen rakastavana Dianana ja aloitti ensisäkeistön duetostaan niin lämpimällä äänensoinnulla, että yleisö hurmaantui ja osoitti myrskyisästi suosiotaan. Kulissien takaa hän kuuli tappelupukarien kumeat iskut. Nyt he olivat vierineet aivan kulissin ääreen. Onneksi musiikki voitti heidän tappelunmelskeensä.
– Menkää hornan tuuttiin, huusi Bordenave suunniltaan kiukustuneena saatuaan heidät erotetuksi. Ettekö voi tapella kotonanne? Tiedättehän vallan hyvin, että minä en pidä sellaisesta... Sinä, Mignon, olet hyvä ja pysyttelet täällä pihanpuolella, ja teidät, Fauchery, minä heitätän ulos, ellette pysy vastakkaisella puolella... Olette kai ymmärtäneet, pihanpuolella ja puutarhanpuolella, tai sitten kiellän Rosea ottamaan teitä mukaansa.
Hänen palattuaan prinssin luo tämä kysyi, mitä oli tapahtunut.
– Ei lainkaan mitään, vastasi Bordenave tyynesti.
Turkisviitta hartioillaan Nana odotteli vuoroaan ja rupatteli sillä aikaa herrojen kanssa. Kun kreivi Muffat meni kulissien väliin vilkaistakseen näyttämölle, huomasi hän ohjaajan kädenliikkeestä, että hänen oli astuttava varovaisesti. Katosta tuli suloista lämpöä. Kulissien välissä seisoi valomeressä muutamia henkilöitä, jotka puhuivat kuiskaillen ja kävelivät varpaillaan. Kaasumestari oli paikoillaan monien hanojensa luona; muuan palosotilas, joka nojautui kulissiin, koetti nähdä jotakin ja kurotti kaulaansa. Ylimpänä oli väliverhonhoitaja penkillään, tarkkaavaisena ja alistuvan näköisenä, tuntematta näytelmän sisältöä, odottaen vain kellonsoittoa vetääkseen köysiään. Näiden askelten ja kuiskausten tukahduttavassa ilmakehässä näyttelijäin äänet näyttämöltä kaikuivat omituisilta, hillityiltä ja ihmeellisen vääriltä. Etäältä, orkesterin sekavien sävelten takaa, kuului ikäänkuin mahtavana henkäyksenä katsomo, joka hengitti, ja jonka hengitys toisinaan kasvoi ja purskahti sorinaksi, nauruksi, kättentaputuksiksi. Yleisön läsnäolon tunsi näkemättä sitä, vieläpä hiljaisuudenkin vallitessa.
– Jokin ovi tai akkuna on varmasti auki, sanoi Nana kiivaasti ja kietoutui turkkeihinsa. Barillot, katsokaa, missä vika on! Lyön vaikka vetoa, että jokin akkuna on jäänyt auki... Tässähän voi saada kuolemantaudin!
Barillot vannoi sulkeneensa ovet ja akkunat. Mutta ehkä jokin ruutu olisi rikki. Näyttelijät valittelivat aina vetoa. Kaasun kuumaan lämpöön tunkeutui kylmiä tuulahduksia; teatteri oli oikea vetopesä, jossa saattoi saada keuhkotulehduksen, sanoi Fontan.
– Olisipa hauska nähdä teidät kaula paljaana, sanoi Nana harmistuneena.
– Hiljaa! mutisi Bordenave.
Näyttämöllä Rose esitti niin hienosti jotakin duettonsa kohtaa, että hyvähuudot olivat äänekkäämmät kuin orkesteri. Nana vaikeni vakavan näköisenä. Kun kreivi uskaltautui liian pitkälle kulissien väliin, pysäytti Barillot hänet, sillä hänen sanojensa mukaan juuri sillä kohtaa oli aukko, josta kreivi olisi näkynyt katsomoon. Kreivi näki koristeet vain takaapäin ja kallellaan, ja kulissit, joita oli vahvistettu liimaamalla taakse vanhoja reklaamitauluja, sitäpaitsi hän näki erään kulman näyttämöä, Etnan luolan, hopeakaivoksen, jonka taustalla oli Vulkanuksen paja. Alaslasketut kaasuliekkirivit levittivät tulenhohdetta. Metalliväri oli maalattu hutiloimalla levein pensselinvedoin. Verhot, joiden takaa paloi sinisiä ja punaisia tulia, loivat sattuessaan laskelmien mukaan yhteen loimuavan liekin, kun taas lattialla kaasuliekit kohottivat näkyviin mustien kallioiden muodostaman aitauksen. Loivasti viettävällä permannolla, keskellä valoja, jotka muistuttivat virallisena juhlapäivänä nurmelle asetettuja lyhtyjä, istui vanha rouva Drouard, joka näytteli Junoa, unisena, häikäistyneenä odottamassa vuoroaan.
Samassa alettiin liikahdella. Simonne, joka juuri kuunteli jotakin juttua Clarissesta, huudahti:
– Kas vaan! Triconitar!
Kulissien taakse ilmestyi todellakin rouva Tricon ruuvikiharoineen ja ryhdiltään kuin kreivitär, joka juoksee lakimiesten luona. Huomattuaan Nanan hän meni suoraa päätä tämän luo.
– Ei, sanoi Nana parin nopeasti vaihdetun sanan jälkeen, ei nyt!
Vanha rouva pysyi vakavana ja arvokkaana. Ohimennen Prullière puristi hänen kättään. Kaksi pientä statistineitosta katseli häntä hartaasti. Hetken hän epäröi, mutta meni sitten Simonnen luo. Taaskin lyhyt sananvaihto.
– Minä tulen, sanoi Simonne lopulta. Puolen tunnin päästä.
Mutta kun Simonne oli matkalla pukuhuoneeseensa, rouva Bron, joka jakeli kirjeitä, antoi hänellekin yhden. Bordenave soimasi portinvartijaa kiukkuisena siitä, että tämä juuri tänä iltana oli päästänyt Triconittaren, mokoman naisen, sinne; se harmitti häntä hänen korkeutensa läsnäolon vuoksi. Rouva Bron, joka oli ollut kolmekymmentä vuotta teatterin palveluksessa, vastasi kirpeään sävyyn. Mistä hän olisi tietänyt? Rouva Triconilla oli liikeasioita teatterin kaikkien naisten kanssa; herra johtaja oli lukemattomia kertoja nähnyt hänet sanomatta mitään. Ja Bordenaven mutistessa kirouksia Triconitar tarkasteli prinssiä kuin ainakin nainen, joka yhdellä silmäyksellä saattaa sanoa, mitä kukin on miehiään. Hymy valaisi hänen rumat kasvonsa. Sitten hän poistui hitain askelin kunnioittavien pikkunaisten läpi.
– Hetikö, vai miten? hän kysyi kääntyen Simonnen puoleen.
Simonne tuntui hyvin harmistuneelta. Kirje oli nuorelta mieheltä, jolle hän oli luvannut kohtauksen illalla. Hän antoi rouva Bronille kirjelipun, johon oli kiireessä raapustanut: "Tänä iltana mahdotonta, rakkaani, minulla on este." Hän oli kumminkin levoton; nuori mies saattoi ehkä sittenkin odottaa häntä. Koska hän ei ottanut osaa kolmanteen näytökseen, tahtoi hän lähteä heti. Hän pyysi Clarissea katsomaan, oliko tie vapaa. Tällä oli sanottavaa vasta näytöksen lopussa, ja siksi hän meni alas Simonnen rientäessä heidän yhteiseen pukuhuoneeseensa.
Alhaalla, rouva Bronin virvokepaikassa istui yksinäinen näyttelijä, joka oli saanut Pluton osan ja puettu isoon kultatakeilla koristettuun punaiseen vaippaan. Portinvartijan pieni kauppa näkyi sujuneen hyvin, sillä kellarinaukko portaiden alla oli märkänä tyhjennetyistä pulloista ja laseista. Clarisse nosti Iriksen-tunikkaansa, jottei se likaantuisi rasvaisiin askelmiin. Hän pysähtyi sentään varovaisuuden vuoksi portaiden käänteeseen eikä tehnyt muuta kuin vilkaisi portinvartijan huoneeseen. Hän oli varmasti vainunnut jotakin. Tuo hölmö, la Faloise istui yhä samalla tuolilla kamiinin ja pöydän välissä! Hän oli ollut menevinään, kun Simonne oli alhaalla, mutta olikin palannut. Huoneessa oli muuten aina kosolta hansikaskätisiä, hienoja herroja, alistuvaisen ja kärsivällisen näköisiä. Kaikki odottivat ja katselivat vakavasti toisiaan. Pöydällä ei ollut muuta kuin likaisia lautasia, sillä rouva Bron oli jaellut viimeiset kukat, yksi ruusu vain, joka oli irtaantunut, kuihtui mustan kissan vieressä, joka oli kietoutunut kerälle, sillä välin kuin sen penikat pitivät hurjaa tanssia herrojen jalkojen välissä. Clarissen teki hetkisen mieli ajaa ulos la Faloise. Tuo pölkkypää ei rakastanut eläimiä; se oli kaiken kukkura. La Faloise veti syrjään käsivartensa, jottei koskettaisi kissaa.
– Se puraisee sinua, ole varovainen! sanoi Pluto, pilkkakirves, ja läksi pyyhkäisten suutaan kätensä selkäpuolella.
Clarisse hylkäsi ajatuksen riidellä la Faloisen kanssa. Hän oli nähnyt rouva Bronin antavan kirjeen Simonnen nuorelle herralle, joka luki sen kaasunvalossa eteisessä: "Tänä iltana mahdotonta, rakkaani, minulla on este." Ilmeisesti tottuneena tuohon sanontatapaan herra oli mennyt hiljaa hiipien pois. Hän osasi toki käyttäytyä! Hän ei ollut kuin nuo muut, jotka itsepäisesti istuivat rouva Bronin risaisilla olkituoleilla isossa kaasulyhdyssä, jossa oli polttavan kuuma ja haisi pahalta. Tarvittiinko tätä herrojen kiinnipitämiseksi? Clarisse, jota koko seura inhoitti, nousi jälleen portaita, meni sitten näyttämön yli ja juoksi kolmet portaat pukuhuoneeseen toimittaakseen Simonnelle vastauksen.
Näyttämöllä prinssi keskusteli Nanan kanssa, josta hän ei vielä ollut eronnut ja jota hän ahmi silmät puoleksi avoinna. Nana sanoi hymyillen: "Kyllä" ja nyökäytti päätään katsomatta prinssiin. Mutta yhtäkkiä kreivi Muffat antoi koko olemustaan hallitsevan oikun määrätä, jätti Bordenaven selittämään teatterin koneistoa ja tuli prinssin luo keskeyttääkseen tämän juttelun. Nana vilkaisi häneen ja hymyili samoin kuin hänen korkeudelleenkin, mutta odotti jännittyneenä näyttämöltä vuorosanaansa.
– Kolmas näytös on kai lyhin, virkkoi prinssi, jota kreivin läsnäolo vaivasi.
Nana ei vastannut, hänen kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ja siinä samassa hän oli eläytynyt osaansa. Hän heitti riuhtaisemalla yltään turkkinsa, jonka rouva Jules otti käsiinsä, ja alastomana, koeteltuaan kiharoitaan kuin järjestääkseen niitä, hän meni lavalle.
– Hiljaa! Hiljaa! kuiskasi Bordenave.
Kreivi ja prinssi jäivät hämmästyneinä seisomaan. Kesken syvää äänettömyyttä nousi syvä huokaus, etäinen humina katsomosta. Venuksen tulo näyttämölle sai joka ilta aikaan saman vaikutuksen, kun hän ilmestyi sinne alastomana. Muffat tahtoi nähdä jotain ja pisti silmänsä erääseen reikään. Partaan kimmeltävän puoliympyrän takana katsomo häämöitti tummana kuin punaisen usvan peitossa. Tätä taustaa vasten, jossa yleisön kasvot näkyivät valkeana sumuna, näytti Nana lumivalkealta. Hän oli kuin suurennettu ja pimitti aitiot sekä parvet katosta permantoon.
Kreivi näki hänen selkänsä, vartalo jännittyneenä ja käsivarret ojossa, ja hänen jalkojensa juuressa näkyi kuiskaajan ukonpää, köyhä ja rehellinen, kuin irtileikattuna. Muutamissa kupletin kohdissa tuntui hänen kaulastaan aina vyötäisiin väreilevän aaltoja, jotka hävisivät hänen tunikansa laskoksiin. Laulettuaan viimeiset tahdit suosionhuutojen myrskytessä hän kiitti; hänen ohut harsoverhonsa häilähteli ja hänen runsaat hiuksensa valahtivat kumartuneen selän yli hoikkaan vyötäröön asti. Kun kreivi näki hänet näin kyyryllään selkä edellä, lanteet levinneinä lähestyvän sitä reikää, josta hän katseli, suoristautui hän hyvin kalpeana. Näyttämö oli kadonnut, hän näki vain koristeiden nurjat puolet ja vanhat reklaamitaulut, joita oli kaikkialla. Viettävälle puusillalle kaasuliekkien valoon oli koko Olympos kerääntynyt rouva Drouardin luo, joka torkkui. Odoteltiin näytöksen loppukohtausta; Bosc ja Fontan istuivat lattialla leuat polvia vasten, Prullière venytteli ja haukotteli, kunnes hänen vuoronsa tuli esiintyä, ja kaikki olivat väsyneitä ja velttoja, silmät punareunaisia, ja kaipasivat vain kotia ja sänkyä.
Fauchery, joka maleksi puutarhanpuolella, sen jälkeen kuin Bordenave oli kieltänyt häntä menemästä pihanpuolelle, liittyi nyt kreiviin, jotta näyttäisi paremmalta, ja tarjoutui näyttämään tälle pukuhuoneet. Muffat, joka lisääntyvästä heikkoudesta tuli aivan tahdottomaksi, seurasi lopulta sanomalehtimiestä etsittyään ensin katseillaan markiisi de Chouardia, jota ei enää ollut paikalla. Lähtiessään kulissien luota, jossa hän oli kuullut Nanan laulavan, hän tunsi samalla kertaa helpotusta ja levottomuutta.
Fauchery oli jo mennyt edellä portaita alas. Ne olivat samanlaiset, joita kreivi Muffat hyväntekeväisyysmatkoillaan avustustoimikunnan jäsenenä oli usein nähnyt köyhissä ja vanhoissa taloissa, alastomat ja rappeutuneet, seinät keltaisiksi maalatut, askelmat paljosta kävelemisestä kuluneet ja kaiderauta kiiltävä monen käden kosketuksesta. Jokaisessa portaanpäässä kussakin kerroksessa oli lattian tasalla matala ikkuna, joka muistutti kellarinluukkua. Seiniin kiinnitetyistä kaasulyhdyistä säteili tähän kurjuuteen säälimätöntä ja kovaa valoa ja lämpöä, joka nousi ja kokoontui portaiden ahtaaseen kierteeseen.
Tultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen, joka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi valoisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askelelta hän kiihtyi ja huumaantumistaan huumaantui ihojauheen myskintuoksusta ja pesuveden kirpeästä hajusta. Ensikerroksessa oli kaksi käytävää, jotka äkkiä menivät ristiin; ovet olivat keltaiseksi maalatut, kuin huonomaineisessa paikassa, suurine valkoisine numeroineen; lattian kivet olivat osaksi irtaantuneet, siinä oli kuoppia ja kohoamia kuin vanhoissa, rappeutuneissa rakennuksissa. Kreivi astui pari askelta vilkaistakseen puoliavoimesta ovesta ja näki hyvin likaisen huoneen, laitakaupungin parturiliikkeen, jossa oli kaksi tuolia, peili ja pieni laatikkopöytä, mustunut likaisista kammoista. Muuan mies, joka hikoili niin, että hänen hartiansa höyrysivät, muutti paitaa; viereisessä samantapaisessa huoneessa nainen hiukset kosteina ja suorina kuin juuri kylvystä tultua oli menossa pois ja veti hansikkaita käsiinsä. Mutta Fauchery huusi kreiviä, ja tämä nousi toiseen kerrokseen, kun yht'äkkiä kuului voimakas: "Piru vieköön" oikeanpuoleisesta käytävästä; Mathilde, pieni porsas, oli särkenyt pesuvatinsa, jonka saippuavesi nyt valui portaille saakka. Erään pukuhuoneen ovi paiskattiin kiukkuisesti kiinni. Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan toinen, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten kuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää näkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja; kaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään; eräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa polvien yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät säädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli näytännönjälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua. sukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja lisäsi tympeää ovista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat antautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli naisstatistien pukuhuone; parikymmentä yhteensullottua naista, ylenmäärin saippuoita ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone laitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta hurjaa polskimista, oikean myrskyn pesuvadissa, ja hän nousi ylimpään kerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä oviluukusta: huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia keskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Tämä huone oli viimeinen, jonka hän muisti. Täällä neljännessä kerroksessa oli tukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät sinne; keltainen katto näytti siltä, kuin se olisi noettu, muuan lyhty paloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkiseksi tarttua rautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki silmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei vielä tuntenut ja joka ikäänkuin iski häntä kasvoihin.
– Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki sitten. Teitä tahdotaan tavata.
Käytävän päässä oli Clarissen ja Simonnen yhteinen pukuhuone, pitkä soppi, aivan ulkokaton alla, huonosti sisustettu, vinonurkkainen ja luisuseinäinen. Valo tuli ylhäältä kahdesta akkunasta. Mutta näin myöhäiseen aikaan kaksi kaasuliekkiä valaisi huonetta, jonka halvoissa tapeteissa ruusuja riippui vihreistä säleristikoista. Kaksi vierekkäin asetettua laudanpätkää oli pesupöytänä, ja niiden päälle oli vedetty roiskevedestä mustunut vahavaate. Lautojen alla oli kuhmuisia sinkkikannuja, huuhdevesisäiliöitä ja karkeatekoisia keltaisia saviastioita. Siellä oli myös rihkamakaupallinen halpahintaista tavaraa, käytettäessä vääntynyttä ja likaantunutta, rikkinäisiä pesuvateja, piittömiä sarvikampoja, kaikkea, minkä alituinen kiire ja kahden naisen välinpitämättömyys, jotka pukeutuvat samassa huoneessa ja siellä pesevät itsensä, jättää sikinsokin paikkaan, jossa he ovat vain lyhyen ajan ja jonka lika ei heitä enää ällötä.
– Tulkaa toki, toisti Fauchery toverillisella äänellä, jota miehet käyttävät tyttöjen luona. Clarisse tahtoo suudella teitä.
Muffat astui lopulta huoneeseen, mutta hämmästyi kovin nähdessään markiisi de Chouardin istuvan siellä tuolilla pukupöytien välissä. Markiisi oli vetäytynyt tänne suojaan. Hän istui hajareisin, koska lattialla oli vuotava vesiastia; josta sirisi valkeahko vesivirta. Saattoi huomata, että hän viihtyi hyvin täällä ja tunsi hauskat paikat; hän oli tässä saunalämmössä piristynyt naisten tyynestä kainostelemattomuudesta, joka teki tämän sopen lian luonnolliseksi ja ikäänkuin vapautti sen.
– Seurusteletko sinä tuon ukon kanssa? kuiskasi Simonne Clarissen korvaan.
– Hyvin harvoin! tämä vastasi täyteen ääneen.
Pukijatar, hyvin ruma ja hyvin rempseä tyttö, joka auttoi Simonnen ylle tämän turkkeja, oli haljeta nauruun. Kaikki kolme tyrkkivät toisiaan ja sopertelivat sanoja, jotka lisäsivät heidän hilpeyttään.
– Kas niin Clarisse, suutele herraa! toisti Fauchery. Tiedäthän, että hänellä on rahaa.
Sitten hän kääntyi kreivin puoleen:
– Saattepa nähdä, tyttö on oikein suloinen, hän suutelee teitä.
Mutta miehet iljettivät Clarissea. Hän puhui väkeviä sanoja noista kurjista narreista, jotka odottelivat portinvartijan luona. Muuten hänellä oli kiire, tässä saatiin hänet myöhästymään näyttämöltä. Mutta kun Fauchery piti oviaukkoa hallussaan, Clarisse suuteli Muffatia molemmille poskiparroille sanoen:
– Tämä ei ole ainakaan teidän vuoksenne, vaan Faucheryn, joka ikävystyttää minua.
Sitten hän juoksi pois. Kreivi oli kovin hämillään appiukkonsa vuoksi, ja veri nousi hänelle päähän. Nanan loistavassa pukuhuoneessa peileineen ja verhoineen hän ei ollut tuntenut samaa kiihtymystä kuin tässä häpeällisen kurjassa ullakkokomerossa, jossa kaikesta saattoi huomata näiden naisten vaivattoman luonnollisuuden. Markiisi seurasi heti Simonnea, jolla oli hyvin kiire, ja sanoi hänelle korvaan jotain, johon Simonne epäävästi pudisti päätään. Fauchery meni heidän jälkeensä nauraen, ja kreivi jäi kahden pukijattaren kanssa, joka huuhteli pesuvateja. Sitten kreivi lähti notkuvin polvin tiehensä, kapusi portaita alas, näki taas naisia ja sai ovet avautumaan, missä hän kulkikin. Mutta koko tyttölaumasta, jonka hän oli nähnyt neljässä kerroksessa, koko sekamelskasta hän muisti vain suuren punaisen kissan, joka tässä myskin tuoksussa ja uunilämmössä kulki portaita ja hieroi kylkeään rautakaiteen tankoihin.
– Taivas paratkoon! huusi käheä naisääni, tietysti niiden piti odottaa meitä juuri tänä iltana!... Kyllä ne osaavat ikävystyttää tervehdyksillään!
Näytelmä oli loppunut, väliverho laskeutui. Nyt alettiin laukata portaita, joiden alapäässä huudettiin ja meluttiin, jotta päästäisiin pian pukeutumaan ja poistumaan. Laskeutuessaan viimeisiä portaita kreivi Muffat huomasi Nanan keskustelevan prinssin kanssa ja sitten kävelevän hitaasti käytävää pitkin. Nana pysähtyi ja sanoi hiljaa hymyillen:
– Vallan oikein! Heti!
Prinssi palasi näyttämölle, jossa Bordenave odotti häntä. Kun Muffat näin jäi yksin Nanan kanssa, toimi hän vihansa ja kiihkonsa vaikutuksesta nopeasti ja suuteli tyttöä voimakkaasti niskaan, juuri kun tämä oli menossa pukuhuoneeseensa. Suutelo osui niihin hienoihin ja vaaleihin untuviin, jotka kähertyivät pitkälle tytön hartioille. Oli, kuin hän olisi antanut takaisin ylhäällä saamansa suutelon. Nana kohotti jo kiukkuisena kättään, mutta huomattuaan suutelijan kreiviksi hän hymyili.
– Kylläpä peloititte minua! sanoi hän vain.
Nanan hymy oli palvomisen arvoinen, sekava ja alistuva, ikäänkuin hän olisi jo menettänyt kaiken toivon tuosta suudelmasta ja oli nyt onnellinen saatuaan sen. Mutta tänä ja seuraavana iltana hänellä ei olisi aikaa. Täytyi odottaa. Vaikka hän olisi ollutkin joutilas, olisi hän tehnyt itsensä kaihoamisen kohteeksi. Sen saattoi nähdä hänen silmistään. Lopulta hän sanoi:
– Asianlaita on, että minulla nyt on maatila... Niin minä ostan sellaisen läheltä Orléansia, paikkakunnalta, jossa käytte joskus. Vauva, pikku Georges Hugon, jonka kai tunnette, on siitä kertonut. Tulkaa sinne minua tapaamaan!
Aivan pelästyneenä omasta karkeudestaan ja häpeissään siitä hän hyvin muodollisesti hyvästeli Nanata ja lupasi noudattaa kutsua. Sitten hän läksi pois ja käveli kuin unissaan.
Hän etsi käsiinsä prinssin, ja mennessään lämpiön ohi hän kuuli Satinin huutavan:
– Senkin ukkorähjys! Antakaa minun olla rauhassa!
Markiisi de Chouard oli iskenyt silmänsä Satiniin. Mutta tämä oli saanut aivan tarpeekseen tuosta hienosta maailmasta. Nana oli tosin esitellyt hänet Bordenavelle. Mutta hän oli äärettömän ikävystynyt, koska hänen oli pitänyt olla vaiti, jottei sanoisi mitään tyhmää, ja nyt hänen teki mieli korvata se, etenkin kun hän kulissien välissä oli tavannut vanhan ja tutun statistin, joka näytteli Pluton osaa. Yksityiselämässään tämä oli sokerileipuri, joka oli rakastanut ja pieksänyt häntä viikon ajan. Satin odotteli tätä miestä vihaisena siitä, että markiisi oli luullut häntä teatteritytöksi. Lopulta hän ponnistautui kaikkeen arvokkuuteensa ja sanoi:
– Minun mieheni tulee heti, ja silloin saatte nähdä.
Näyttelijät poistuivat yksi kerrallaan päällystakit yllään ja väsynein ilmein. Miehiä ja naisia tuli alas kierreportaita, joiden hämärässä valossa näkyi kuhmuisia hattuja ja rikkinäisiä shaaleja, koko peseytyneitten ilveilijäin ruma kalpeus. Näyttämöllä, jossa ramppeja ja lyhtyjä sammutettiin prinssi kuunteli kaskua, jonka Bordenave kertoi. Hän odotteli Nanaa. Kun tämä lopulta tuli, oli näyttämö pimeä, ja vartiossa oleva palosotilas käveli lyhty kädessä tehtyään viimeisen tarkastuskierroksen. Ettei hänen korkeutensa tarvitsisi mennä kiertotietä Panorama-kauppakujaan, antoi Bordenave avata sen käytävän, joka portinvartijan huoneesta johti teatterin eteiseen. Samaan käytävään pelastautui joukko pikku naisia, jotka olivat iloissaan päästessään pakoon kauppakujalla odottelevia miehiä. He tunkeilivat ja tuuppivat ja katsellen joka suuntaan hengittivät taas raitista ilmaa. Fontan, Prullière ja Bosc sitä vastoin poistuivat hitaasti ja laskivat leikkiä odottavien, vakavien herrojen kasvonilmeistä, kun nämä kävelivät edestakaisin Variétés-teatterin pylväskäytävissä heidän pikku lemmittyjensä rientäessä rakastajiensa kanssa bulevardin yli. Clarisse teki erittäin nerokkaan tempun. Hän epäili la Faloisea, joka istui portinvartijan huoneessa toisten herrojen jatkona, jotka eivät härkäpäisyydessään ottaneet mennäkseen, vaan kuluttivat rouva Bronin jakkaroita. Kaikki olivat erittäin tarkkaavaisia, mutta hän livisti ohi erään ystävättären suojassa. Odottelevat herrat siristelivät silmiään, he hämmentyivät siitä hameiden runsaudesta, joka valui portaita alas. He olivat vaipua epätoivoon, kun odoteltuaan näin kauvan näkivät otuksensa lentävän pois heidän tuntematta ainoatakaan. Mustat kissanpojat nukkuivat vahakankaalla emänsä luona, joka laiskasti virutteli käpäliään. Suuri punainen koiraskissa istui pöydän päässä häntä suorana, ja katseli keltaisilla silmillään naisten pakoa.
– Ehkä teidän korkeutenne suvaitsee tulla tämän kautta, sanoi Bordenave portaiden alapäässä osoittaen käytävää.
Siellä oli vielä muutamia naisstatisteja. Prinssi meni Nanan kanssa, ja Muffat ja markiisi tulivat heidän perässään. He tulivat pitkään käytävään teatterin ja naapuritalon väliin, jonkinlaiseen kapeaan kujaan, jota peitti vino sinkkikatto ikkunoineen. Seinät huokuivat kosteutta. Askelet kajahtelivat lattiankivistä kuin kellarissa. Käytävä oli kuin mikäkin säilytyspaikka, jossa oli vaikka mitä: pöytä, jolla portinvartija puhdisteli pölyisiä teatterikoristeita, joukko puisia aidankappaleita, jotka iltaisin nostettiin sisäänkäytävän suulle jonon järjestämiseksi. Nanan oli nostettava helmaansa, jottei hän kastuisi vesijohdosta, jonka hana ei ollut kierretty tiukalle ja josta tihkui vettä kivitykselle. Eteisessä sanottiin hyvästi. Kun Bordenave oli vihdoinkin yksin, ilmaisi hän mielipiteensä prinssistä olkapäiden kohautuksella, joka oli täynnä filosofista halveksuntaa.
– Hän on kerta kaikkiaan hiukan hölmö, sanoi hän selittämättä ajatustaan Faucherylle. jonka Rose Mignon vei mukanaan samalla kuin miehensäkin saadakseen heidät kotona sopimaan keskenään.
Muffat jäi yksin katukäytävälle. Hänen korkeutensa oli muitta mutkitta ottanut Nanan vaunuihinsa. Markiisi oli hiipinyt Satinin ja tämän lemmityn perässä. Kiihkoissaan hän tyytyi seuraamaan näitä paheellisia olioita toivoen epämääräisesti jotakin onnenpotkausta. Muffat, jonka päätä poltti, tahtoi mennä kotia jalkaisin. Hänen vastustuskykynsä oli murrettu. Uuden elämän hyökyaalto hukutti ne kuvitelmat ja uskonkappaleet, jotka hän oli oppinut neljäkymmentä vuotta sitten. Hänen kävellessään bulevardeja viimeisten vaunujen kolina jankutti hänelle Nanan nimeä, kaasuliekit tanssivat hänen silmissään alastomuutta, Nanan pyöreitä käsivarsia ja valkoisia hartioita; hän tunsi, että tuo tyttö oli vallannut hänet, ja hän olisi kieltänyt kaiken, myynyt kaiken saadakseen juuri tänä iltana omistaa Nanan. Hänen nuoruutensa oli vihdoinkin herännyt, nuorukaisen koko ahne miehuus, joka sai hänet äkkiä ilmiliekkiin huolimatta hänen katolisen uskonsa kylmyydestä ja hänen arvokkuudestaan kypsyneenä miehenä.
VI.
Kreivi Muffat oli vaimoineen ja tyttärineen saapunut edellisenä päivänä Fondettesiin, minne rouva Hugon, joka asui siellä kahdenkesken toisen poikansa. Georgesin, kanssa, oli kutsunut heidät kahdeksaksi päiväksi. Rakennukset olivat seitsemännentoista vuosisadan lopulta ja kohosivat suunnattoman neliömäisen aitauksen keskeltä, ilman mitään koristeita; mutta puutarhassa oli oivia, varjoisia puuryhmiä, joukko lammikoita, joihin lähteensuonesta virtasi raikasta vettä. Orleansin ja Pariisin tien varrella se oli kuin vihannuuden meri, puiden kukkavihko, joka rikkoi tasaisen silmänkantamattomiin viljellyn maiseman yksitoikkoisuuden.
Kun kaikki toisen soiton kajahtaessa kello yhdeltätoista olivat kokoontuneet aamiaiselle, suuteli rouva Hugon kauniiseen äidilliseen tapaansa hymyillen kreivitär Sabinea molemmille poskille ja sanoi:
– Niinkuin tiedät, tämä on minun tapani maalla... Nuorennun parikymmentä vuotta, kun näen sinut täällä... Oletko nukkunut hyvin entisessä huoneessasi?
Vastausta odottamatta hän kääntyi Estellen puoleen:
– Ja pienokainen on myöskin nukkunut hyvin?... Suutele minua, lapseni!
Istuttiin suuren ruokailusalin pöytään; ikkunat antoivat puistoon. Syötiin vain ison pöydän toisessa päässä, sillä tahdottiin olla niin lähekkäin kuin suinkin. Sabine oli hyvin iloinen ja kertoi nuoruudenmuistelmiaan, jotka olivat heränneet täällä eloon; kuukausista, jotka hän oli viettänyt tällä maatilalla, pitkistä kävelymatkoistaan, miten hän kerran eräänä kesäiltana oli pudonnut lampeen, miten hän oli löytänyt vanhan ritariromaanin jostakin kaapista ja lukenut sen talvella takan luona, jossa paloi viiniköynnöksiä. Georges, joka ei ollut nähnyt kreivitärtä kuukausiin, piti häntä hauskana ja huomasi, että hän oli jotenkin muuttunut ulkonäöltään, kun taas tuo Estelle-keppi tuntui entistä äänettömämmältä ja kömpelömmältä.
Kun muita ruokia ei ollut kuin munaa ja kyljystä. valitti rouva Hugon perheenemäntänä ja kertoi, että teurastajat olivat tulleet vallan hirveiksi: hänen täytyi ostaa kaikki Orléansista, mutta hän ei koskaan saanut sellaisia paloja, joita oli halunnut. Elleivät vieraat saisi mieleisiään ruokia, niin se oli heidän oma vikansa: he olivat tulleet aivan liian myöhäiseen vuodenaikaan.
– Eihän tämä ole laitaa! hän sanoi. Minä odotin teitä kesäkuussa, ja nyt on jo syyskuu puolillaan... Niinkuin näette, se ei ole kaunista.
Hän osoitti puita ja nurmia, jotka jo alkoivat lakastua. Ilma oli sumuinen, ja sinertävä usva kattoi maiseman vienoon ja surunvoittoiseen rauhaan.
– Ah, niin, minä odotan vielä lisää vieraita, jatkoi hän, tulee hauskempaa. Ensiksi kaksi herraa, jotka Georges on kutsunut, herra Fauchery ja herra Daguenet: tehän tunnette heidät?... Sitten herra de Vandeuvres, joka viisi vuotta on luvannut tulla tänne; tänä vuonna hän ehkä todella pitää lupauksensa.
– Entä Philippe? kysyi Muffat.
– Philippe on pyytänyt lomaa, vastasi vanha rouva. Mutta hänen tultuaan te tuskin enää olette täällä.
Tarjoiltiin kahvia. Alettiin puhua Pariisista, ja Steinerin nimi tuli mainituksi. Sen kuullessaan rouva Hugon hiukan huudahti.
– Kesken kaiken, herra Steiner, sanoi hän, lienee se sama paksu herra, jonka kerran tapasin luonanne, pankkiiri vai miten? Epämiellyttävä ihminen! Hän on ostanut maatilan jollekin näyttelijättärelle noin viiden kilometrin päästä täältä, toiselta puolen la Choueta, läheltä Gumièresiä. Koko seutu on kuohuksissaan!... Tiesittekö siitä, hyvä ystävä?
– En, ihanko totta? vastasi Muffat. Vai niin, vai on tuo Steiner ostanut täältä maatilan!
Kun Georges kuuli äitinsä puhuvan tästä aiheesta, kumartui hän kahvikuppinsa yli, mutta nosti taas päätään ja katseli kreiviä kummastuneena hänen vastauksestaan. Miksi kreivi valehteli noin huolettomasti? Kreivi oli puolestaan huomannut nuorukaisen hämmästymisen, ja katseli häneen epäluuloisesti. Rouva Hugon kertoi yksityiskohtaisemmin: maatilan nimi oli la Mignotte; oli mentävä la Chouen rantaa Gumièresiin saakka, ennen kuin pääsi sillalle, mikä pitensi matkaa kaksi kilometriä; muuten kasteli jalkansa tai saattoi pudota veteen.
– Mikä sen näyttelijättären nimi on? kysyi kreivitär.
– Onhan se minulle sanottu, mutisi vanha rouva. Georges, sinähän olit aamulla läsnä, kun puutarhuri kertoi siitä...
Georges oli muistelevinaan. Odotellessaan Muffat kierteli teelusikkaa sormiensa välissä. Kreivitär kääntyi kumminkin hänen puoleensa ja kysyi:
– Eikö Steinerillä ole suhde siihen Variétés-teatterin laulajattareen, siihen Nanahan?
– Nana, niin se olikin, kamala olento! huudahti rouva Hugon harmissaan. Ja häntä odotetaan la Mignotteen. Sain tietää kaiken puutarhurilta... Eikö niin? Georges, puutarhuri sanoi, että häntä odotetaan jo tänä iltana.
Kreivi säpsähti hämmästyksestä. Mutta Georges vastasi vilkkaasti:
– Oh, äiti, puutarhuri lörpötteli tietämättä mitään... Kuski sanoi äsken ihan toista, ketään ei odoteta la Mignotteen ennen kuin ylihuomenna.
Hän koetti puhua välinpitämättömällä äänellä ja tarkasteli samalla salaa, miten hänen sanansa vaikuttaisivat kreiviin. Tämä kierteli lusikkaa uudelleen, ikäänkuin olisi rauhoittunut. Kreivittären katseet eksyivät puiston siniusvaan; hän ei näyttänyt enää välittävän keskustelusta, vaan tuntui hiljaa hymyillen seurailevan jotakin salaista ajatusta, joka äkkiä oli pulpahtanut hänen mieleensä. Estelle istui suorana ja jäykkänä tuolillaan ja kuunteli keskustelua Nanasta neitseellisten kasvojensa värähtämättä.
– Herra paratkoon, sanoi hetken kuluttua rouva Hugon, joka oli saanut takaisin entisen ystävällisyytensä, tein väärin harmitellessani. Kaikilla on oikeus elää! Jos me tiellä tapaamme tuon naisen, ei meidän tarvitse häntä tervehtiä, siinä kaikki!
Pöydästä noustua hän vielä kerran toruskeli kreivitär Sabinea, että hän oli tänä vuonna saanut odotella hänen vierailuaan näin kauvan. Mutta kreivitär puolusteli itseään ja syytti miestään viivyttelystä; kaksi kertaa kreivi oli päivää ennen matkaa, kun laukut jo olivat valmiiksi pakatut, määrännyt, että jäätäisiin kotia kiireellisten asioiden vuoksi; sitten hän oli äkkiä päättänyt matkan, kun oli jo luultu, että koko ajatuksesta oli luovuttu. Vanha rouva kertoi vuorostaan, että Georgeskin oli kaksi kertaa ilmoittanut tulostaan tulematta kumminkaan, mutta sitten aavistamatta saapunut kaksi päivää sitten, kun vanha rouva ei enää edes odottanutkaan. Mentiin puutarhaan. Molemmat herrat kävelivät naisten kummallakin puolella, kuuntelivat ääneti eivätkä olleet tietävinään mistään.
– Vähät sentään siitä! sanoi rouva Hugon ja suuteli poikansa vaaleita hiuksia. Zizi on kovin kiltti, kun kumminkin tuli tänne maaelämän ahtauteen äitinsä luo ... kiltti Zizi ei unohda äitiään!
Puolenpäivän jälkeen hän tuli levottomaksi. Georges, joka heti pöydästä noustua oli valitellut päätään raskaaksi, näytti äkkiä saaneen hirvittävän päänkolotuksen. Neljän ajoissa hän tahtoi mennä huoneeseensa levolle, se on ainoa parannuskeino; kun hän vain saisi nukkua seuraavaan aamuun, hän olisi aivan terve, äiti tahtoi itse saattaa pojan vuoteeseen. Mutta heti kun hän oli lähtenyt huoneesta, Georges hyppäsi sängystä ja lukitsi oven sanoen syyksi, ettei häntä häirittäisi. Hän toivotti hyvää yötä "huomiseen, rakas äiti!" hyväilevällä äänellä ja lupasi nukkua yhteen menoon; kun soitettiin päivälliselle, piti hän silmällä kreivi Muffatia, joka asteli ruokailusaliin. Kun hän kymmenen minuuttia sen jälkeen oli varma, ettei kukaan voisi häntä nähdä, kipusi hän ketterästi ikkunasta ulos ja laskeutui maahan vesiränniä myöten; hänen huoneensa, joka oh toisessa kerroksessa, oli talon takapuolella. Hän juoksi pensaikkoon, meni puutarhasta ja riensi juoksujalkaa niittyjen yli la Chouen rannalle vatsa tyhjänä, mutta sydän tykyttäen mielenliikutuksesta. Tuli ilta ja sen mukana tihkusade.
Samana iltana Nanan todella piti saapua la Mignotteen. Sen jälkeen kuin Steiner toukokuussa oli ostanut hänelle tämän maatilan, hän oli tuontuostakin saanut niin kovan kaipuun sinne, että hän itki ikävästä; mutta joka kerta Bordenave kielsi häneltä pienimmänkin loman ja käski hänen odottaa syyskuuhun, silla hän ei edes yhtenäkään iltana näyttelyn aikana saattaisi korvata Nanata jollakulla toisella. Elokuun lopulla hän alkoi puhua lokakuusta. Nana raivostui ja sanoi, että hän matkustaisi la Mignotteen viidentenätoista päivänä syyskuuta, ja uhmatakseen Bordenavea hän kutsui sinne tämän läsnäollessa useita henkilöitä. Eräänä iltapäivänä, kun Muffat, jonka toivomuksia hän oli viekkaasti vastustellut, himosta vavisten rukoili häntä, hän lupasi olla kiltti, mutta vasta maatilalla, ja sanoi hänellekin matkustavansa sinne viidentenätoista päivänä syyskuuta. Mutta jo kahdentenatoista hänelle pälkähti päähän lähteä sinne heti seurassaan ainoastaan Zoé. Jos Bordenave saisi siitä vihiä, saattaisi hän keksiä jonkin juonen pidättääkseen tytön Pariisissa. Häntä huvitti jättää tuo mies pulaan, ja hän lähetti hänelle vain lääkärintodistuksensa. Kun hän kerran oli saanut päähänsä tulla ennen muita la Mignotteen ja olla siellä pari päivää kenenkään siitä tietämättä, kiirehti hän kaikin tavoin Zoéta matkalaukkujen pakkaamisessa, työnsi hänet ajurinrattaille ja syleili siinä liikutettuna kamarineitoaan ja pyysi anteeksi käytöstään. Vasta asemalla hänen mieleensä johtui kirjeellisesti ilmoittaa Steinerille. Hän pyysi pankkiiria odottamaan kaksi päivää, ennen kuin hän matkustaisi hänen luokseen, jos tämä näet tahtoi tavata hänet oikein virkeänä ja levänneenä. Sitten hän sai toisen päähänpiston, ja kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi tätiä heti tulemaan pikku Louisetin kanssa maalle. Se tekisi niin hyvää lapselle! Ja kuinka hauskaa heillä olisi puiden varjossa! Matkalla Pariisista Orléansiin hän silmät kosteina puhui vain tästä ja sekoitti äkillisen äidinrakkauden puuskassa kukat, linnut ja lapsen.
La Mignotte oli noin puolentoista penikulman päässä asemalta. Nanalta kului tunti vuokratessaan suuret, rikkinäiset kuomurattaat, jotka hitaasti rämistelivät eteenpäin. Nana alkoi heti ahdistella ajuria, pientä, vaiteliasta ukkoa, ja hukutti hänet kysymyksiin. Oliko hän usein ajanut la Mignotten ohi? Oliko se tuolla mäen takana? Siellä kai oli paljon puita? Ja näkyikö rakennus etäällekin? Ukko vastaili vain muristen. Nana hyppeli levottomasti, kun taas Zoé suutuksissaan äkkilähdöstä oli jäykkä ja nyrpeä. Kun hevonen kerran pysähtyi, Nana luuli oltavan perillä, pisti päänsä ulos akkunasta ja kysyi:
– Joko ollaan perillä?
Vastaukseksi ajuri vain sivalsi hevostaan, joka nousi raskaasti ylämäkeä. Nana katseli ihastuksissaan ääretöntä lakeutta, harmaan taivaan alla, jolle nousi mustia pilviä.
– Mutta katsohan, Zoé, katsohan vain nurmea! Kasvaako siinä kaikkialla viljaa?... Taivaan isä, kuinka se on kaunista!
– Kuulee kyllä, että rouva ei ole syntynyt maaseudulla, sanoi kamarineito lopulta väkinäisesti hymyillen. Minä puolestani sain maaelämästä tarpeeksi, kun palvelin erään hammaslääkärin luona, jolla oli talo Bougivalissa... Tavattoman kylmä ilta. Täällä on kosteata.
Ajettiin puiden varjossa. Nana imi kuin koiranpentu itseensä lehtien tuoksua. Äkkiä hän huomasi tienkäänteessä puiden keskellä rakennuksen. Siellä se kenties oli; ja hän alkoi udella ajurilta, joka vastasi vain pudistelemalla päätään. Kun he sitten ajoivat alamäkeä, tyytyi ajuri vain viittaamaan piiskallaan ja mutisemaan:
– Tuolla!
Nana nousi ja kurottautui koko ruumiineen vaununovesta.
– Missä? Missä? huudahti hän kalpeana mielenliikutuksesta, kun ei vielä nähnyt mitään.
Lopulta hän näki palan muuriaitaa. Silloin hän huudahti ja hyppi naisen tavoin, jonka tunteet virtaavat yli äyräittensä.
– Zoé, minä näen, minä näen!... Istuudu toiselle puolen... Oo, katolla on tiiliparveke. Tuolla on kasvihuone. Mutta kyllä se on suuri! Oh, olen niin tyytyväinen! Katso, Zoé, katso!
Vaunut pysähtyivät portille. Pieni ovi avautui, ja puutarhuri, pitkä, laihahko mies tuli hattu kädessä vastaan. Nana koetti taas esiintyä arvokkaasti, siliä ajuri näytti nauravan itsekseen, huultensa takaa. Nana hillitsi itseään, jottei juoksisi, ja kuunteli puheliaan puutarhurin lörpötyksiä, kun tämä pyyteli anteeksi, ettei kaikki ollut aivan järjestyksessä, sillä rouvan kirje oli tullut vasta samana aamuna. Nana ei ponnistuksistaan huolimatta voinut olla joutumatta hurmioon ja käveli niin nopeasti, että Zoé ei ennättänyt perästä. Puistokujan päässä hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rakennusta. Se oli iso italialaistyylinen huvila, ja vieressä oli pieni talo, jonka eräs rikas englantilainen oli rakennuttanut oltuaan kaksi vuotta Napolissa ja johon hän melkein heti oli kyllästynyt.
– Minä opastan rouvaa, sanoi puutarhuri.
Nana kumminkin oli jo rientänyt hänen edelleen ja huusi, ettei miehen tarvitsisi vaivautua, sillä hän kyllä katselisi itse kaikki paikat, se oli hänestä hauskinta. Nana ei malttanut ottaa edes hattua päästään, vaan juoksenteli huoneissa, huuteli Zoéta ja kertoi hänelle vaikutelmiaan käytävän toisesta päästä toiseen, täyttäen huudoillaan ja naurullaan aution talon, jossa ei kuukausiin oltu asuttu. Ensin tultiin pieneen eteiseen; hiukan kostea, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä eihän siinä maattaisi. Sali oli hyvin aistikas, ikkunat nurmelle päin; punainen huonekalusto oli sentään kamala, ja sen hän muuttaisi. Entä ruokasali! oi, miten komea! Millaisia juhlia pidettäisiinkään Pariisissa, jos siellä olisi niin iso ruokasali! Noustessaan toiseen kerrokseen hänelle johtui mieleen, että hän ei ollut nähnyt keittiötä. Hän juoksi takaisin alas. Zoén täytyi ihailla isoa pesupöytää ja uunia, jossa saattaisi paistaa kokonaisen lampaan. Kun Nana taas tuli yläkertaan, hän oli vallan ihastunut makuuhuoneeseensa, jonka joku orléansilainen verhoilija oli päällystänyt vaaleanpunaisella kretongilla Ludvig XVI:nnen tyyliin. Kyllä täällä uni maittaisi! Oikea linnunpesä jollekin perhetytölle! Ja sitten neljä tai viisi vierashuonetta ja oivallisia ullakkokomerolta, mukavia matkalaukuille. Zoé, joka oli tyytymätön, katseli vain välinpitämättömästi kutakin huonetta. Hän jättäytyi rouvasta jälkeen tämän kavutessa jyrkkiä portaita ullakolle. Zoé ei tahtonut taittaa jalkojaan, mutta sitten hän kuuli etäältä äänen, joka tuli kuin savupiipusta:
– Zoé! Zoé! Missä olet? Tule ylös! Et saata aavistaakaan... Tämä on satumaista!
Zoé nousi portaat muristen. Hän tapasi rouvan katolta nojaamassa kaiteeseen ja katselemassa laaksoa, joka matkan päässä laajeni näkyviin. Näköala oli suunnattoman laaja, mutta harmaat usvat kattoivat sen, ja kauhea tuuli ajeli tihkusadetta. Nanan täytyi pitää kaksin käsin hatustaan kiinni, jottei se lentäisi tiehensä. Hänen hameensa liehuivat ja paukkuivat kuin liput tuulessa.
– Ei, ei, sanoi Zoé ja vetäytyi heti takaisin. Tuuli kaataa rouvan kumoon... Oikea koiranilma!
Rouva ei kuullut mitään. Nojaten päätään eteenpäin hän katseli maatilaansa, joka levisi hänen ympärilleen; noin seitsemän tai kahdeksan auranalaa muurin ympäröimää maata. Keittiöpuutarhan näkeminen sai hänet aivan suunniltaan. Hän riensi sinne, työnsi portaissa syrjään kamarineidon ja sanoi:
– Se on ihan täynnä kaalinkupuja!... Oo, näin suuria!... Ja salaattia, suolaheinää, sipulia ja kaikkea! Tule heti!
Sade kiihtyi. Nana avasi valkosilkkisen päivänvarjonsa ja juoksenteli puistokäytävillä.
– Rouva vilustuu! huusi Zoé jääden tyynesti eteisen suojaan.
Mutta rouva tahtoi nähdä. Hän huudahteli aina keksittyään jotakin uutta.
– Zoé, spenaattia! Tulehan toki!... Ja artisokkaa! ne ovat hullunkurisen näköisiä. Ja nekin kukkivat, nuo artisokat!... Katsopa, mitä tämä on! Tätä en tunne... Tule tänne, Zoé, sinä varmaankin tiedät sen!
Kamarineito ei liikahtanut paikaltaan. Rouva oli varmasti tullut aivan hulluksi. Nyt satoi virtanaan, ja pieni valkoinen päivänvarjo oli jo mustunut; siitä ei ollut lainkaan suojaa, sillä rouvan hameet olivat likomärät. Mutta se ei tyttöä häirinnyt. Rankkasateesta huolimatta hän katseli sekä keittiö- että hedelmäpuutarhaa, pysähtyi jokaisen puun juurelle ja kumartui jokaista penkki-istutusta tarkastamaan. Sitten hän juoksi katselemaan kaivoja, nosti siellä täällä taimilavan laseja nähdäkseen, mitä oli alla, ja vaipui mietteissään katsomaan suunnatonta vesimeloonia. Häntä halutti juosta kaikki puistokäytävät, ottaa heti omakseen kaikki nämä asiat ja esineet, joista hän laahustellessaan työläisenä Pariisin katuja oli uneksinut. Sade kasvoi kahta kovemmaksi, mutta hän ei välittänyt siitä, oli vain pahoillaan, että alkoi hämärtyä. Hän ei nähnyt enää aivan tarkasti, ja hänen täytyi käyttää sormiaan ottaakseen selville, mitä missäkin oli. Äkkiä hän hämärässä tapasi hyötymansikoita. Silloin hän huudahti lapsellisen iloisena:
– Hyötymansikoita! Hyötymansikoita! Täällä on hyötymansikoita, minä tunnen ne!... Zoé, tuo heti minulle lautanen! Tule poimimaan hyötymansikoita!
Nana, joka oli kyyristynyt saveen, heitti päivänvarjonsa maahan ja antoi rankkasateen valua päälleen. Hän poimi hyötymansikoita lehtien välisiä, mutta Zoé ei tuonut lautasta, ja noustessaan tyttö pelästyi; oli kuin jokin varjo olisi liitänyt esille.
– Eläin! huudahti hän.
Mutta hän pysähtyi keskelle puutarhakäytävää. Sehän oli mies, ja hän tunsi sen miehen!
– Mitä ihmeitä! Sinä täällä, Vauva!... Mitä sinä täällä teet, Vauva?
– Hitto! vastasi George, olen tullut tänne.
Nana oli edelleen ihmeissään.
– Puutarhuri on varmaankin kertonut, että minä tulen?... Voi lapsi raukkaa! Aivan likomärkä!
– Ah, minä kerron! Matkalla tuli sade. Ja sitäpaitsi en tahtonut kiertää Gumièresin kautta, ja kun menin Chouen poikki, putosin johonkin vesikuoppaan.
Nana unohti heti hyötymansikkansa. Hän vapisi ja oli pelkkää sääliä. Zizi-raukka oli pudonnut vesikuoppaan! Nana veti hänet mukanaan taloon ja puheli takkavalkean laittamisesta.
– Näetkös, sanoi Zizi pidättäen Nanata varjossa, minä piilouduin, koska pelkäsin toruja niinkuin Pariisissa; tulin odottamatta.
Nana purskahti nauruun eikä vastannut mitään, vaan suuteli poikaa otsalle. Tähän hetkeen saakka hän oli kohdellut häntä vain poikana eikä ollut ottanut hänen vakuutuksiaan vakavalta kanalta, vaan leikkinyt Georgesin kuin minkäkin merkityksettömän pikkuherran kanssa. Nyt pojan vastaanottamisesta tuli suuri juttu. Nana tahtoi ehdottomasti, että hänen oma makuuhuoneensa oli lämmitettävä. Siellä olisi viihtyisintä olla. Zoé ei hämmästynyt nähdessään Georgesin, sillä hän oli tottunut arvaamattomiin kohtauksiin. Mutta puutarhuri, joka toi huoneeseen halkoja, oli ihmeissään nähdessään vettävaluvan herran talossa, sillä tämä ei ollut tullut portin kautta. Mies lähetettiin kumminkin pian matkoihinsa, hänen apuaan ei tarvittu. Huoneessa paloi lamppu valaisten sen, ja takasta tuli vahva ja kirkas valo.
– Hän ei kuivu koskaan, hän vilustuu, sanoi Nana huomatessaan Georgesin värisevän vilusta.
Olipa harmillista, että täällä ei ole yhtään paria miesten housuja! Nana oli jo kutsumaisillaan takaisin puutarhurin, kun hän sai päähänpiston. Zoé, joka availi matkalaukkuja, toi huoneeseen rouvan liinavaatteita märkien tilalle, paidan, hameita ja kampausvaipan.
– Mutta sehän on mainiota! huudahti tyttö. Zizi voi pukeutua noihin. Eihän sinulla ole mitään minua vastaan? Kun omat vaatteesi kuivuvat, niin vedät ne taas yllesi, ja juokset heti takaisin kotia, ettei mamma toru... Kiirehdi, minä vaihdan vaatteita pesuhuoneessa.
Kun Nana kymmenen minuutin kuluttua palasi puettuna aamunuttuun, hän taputteli käsiään ihastuksissaan.
– Oi, sokeripala, nätti kuin tyttö!
Georges oli vetäissyt ylleen ison yöpaidan, parin koruompeleisia alushousuja ja pitkän batistisen kampausvaipan, jossa oli pitsireunat. Tässä puvussa hän oli aivan tytön näköinen paljaine, valkoisine käsivarsineen ja vielä kosteine vaaleine hiuksineen, jotka kähertyivät hänen kaulalleen.
– Hän on yhtä hoikka kuin minäkin! sanoi Nana ja otti häntä vyötäisistä. Zoé, tule niin saat nähdä, miten tuo pukee häntä; rinnan kohdalta on vain liian väljää... Hänellä ei ole niin paljon kuin minulla, Zizi-raukalla!
– Ei, ei ole, puuttuu tosiaankin hiukan, sanoi Georges hymyillen.
Kaikki kolme nauroivat. Nana alkoi napittaa kampausvaippaa ylhäältä alaspäin, jotta näyttäisi säädyllisemmältä. Hän käänteli poikaa kuin nukkea, läimäytteli häntä hiukan silloin tällöin ja antoi hameen pullistua takaa. Hän kyseli, oliko hyvä näin ja oliko hänen lämmin. Kysymys sekin! Pojan oli mainio olla; mikään ei lämmittänyt niin kuin naisen paita; jos hän olisi saanut, olisi hän aina pitänyt sellaista. Hän kietoutui siihen, nautti liinavaatteen hienoudesta, pehmoisesta vaatekappaleesta, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa hän luuli tuntevansa hiukan Nanan lämpöä.
Zoé vei sillä aikaa hänen märät vaatteensa keittiöön kuivumaan, mikäli ne saattoivat kuivua viiniköynnösten heikossa tulessa. Georges, joka istui nojatuolissa, uskalsi tehdä tunnustuksen:
– Etkö aio syödä lainkaan illallista?... Minä olen kuolla nälkään. En ole saanut päivällistä.
Nana otti kysymyksen pahakseen. Mokoma tuhma poika, joka livistää kotoaan vatsa tyhjänä pudotakseen sitten veteen! Mutta hän oli itsekin nälissään kuin susi. Tietenkin oli syötävä. Mutta nyt täytyi tyytyä siihen, mitä oli tarjolla. Pienelle pöydälle, joka työnnettiin takan luo, järjestettiin soma päivällisateria. Zoé juoksi puutarhurin luo, joka oli keittänyt kaalilientä siltä varalta, että rouva ei vielä olisi syönyt päivällistä Orléansissa. sillä rouva oli unohtanut mainita kirjeessään, mitä oli laitettava kuntoon. Onneksi oli kellarissa tavaraa kosolta. Syötiin siis kaalilientä ja kinkkua. Kun Nana sitten avasi hattulaatikkonsa ja kopeloi sitä, löysi hän joukon eväitä, jotka varmuuden vuoksi oli otettu mukaan: pienen maksapasteijan, pussillisen makeisia ja hedelmiä. Molemmat söivät kuin ahmatit kaksikymmenvuotiasten ruokahalulla ja ystävinä, jotka eivät kainostelleet toisiaan. Nana sanoi Georgesia "ystäväkullakseen"; se oli hänestä näet tuttavallisempaa ja hellempää, jälkiruoaksi he söivät samalla lusikalla vuorotellen, jotteivät häiritsisi Zoéta, säilykehedelmiä, joita olivat löytäneet kaapista.
– Oh ystävä kulta, sanoi Nana ja työnsi syrjään pienen pöydän. Kymmeneen vuoteen en ole syönyt niin hyvää illallista!
Alkoi jo olla myöhä, ja hän tahtoi lähettää pojan matkoihinsa, jottei tälle koituisi ikävyyksiä. Georges vakuutti puolestaan, että hänellä oli aikaa runsaasti. Sitäpaitsi hänen vaatteensa kuivuivat perin hitaasti, ja Zoé sanoi siihen menevän vielä vähintäin tunnin. Koska kamarineito oli matkasta väsynyt, sai hän mennä levolle. Nana ja Georges olivat nyt kahdenkesken äänettömässä talossa.
Ilta oli hyvin leuto. Takka paloi poroksi ja oli jo hiukan liian kuuma suuressa sinisessä makuuhuoneessa, johon Zoé oli ennen lähtöään laittanut rouvan vuoteen. Lämmön vaivaamana Nana nousi avatakseen hetkeksi akkunan. Hän huudahti hiljaa.
– Hyvä Jumala! Kylläpä on ihanaa!... Katso ulos, ystävä kulta!
Georges oli tullut hänen viereensä, ja kun ikkunalauta tuntui hänestä liian kapealta, kiersi hän käsivartensa Nanan vyötäisille ja nojasi päätään hänen olkaansa. Ilma oli äkkiä muuttunut, taivas oli kirkastunut, ja täyskuu valoi kultahehkuaan yli maiseman. Laaksossa vallitsi syvä rauha, joka levisi yli suunnattoman lakeuden, ja puut olivat kuin pieniä saaria valon tyvenessä meressä. Nana heltyi ja kuvitteli jälleen tulleen lapseksi. Hän oli varmaankin joskus elämänsä varrella nähnyt unta tällaisista öistä, vaikka ei muistanut milloin. Kaikki hänen elämyksensä rautatievaunusta noustua, mahtava maisema, vahvasti tuoksuava nurmi, talo, vihannekset, kaikki tämä vaikutti häneen niin valtavasti, että hänestä tuntui, kuin hän olisi lähtenyt Pariisista kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen eilinen elämänsä oli haihtunut jonnekin etäälle. Hänen sydämessään liikkui tunteita, joita hän ei milloinkaan ennen ollut aavistanutkaan. Sillä välin Georges painoi pieniä hyväileviä suudelmia hänen kaulalleen, mikä lisäsi hänen hämmennystään. Epäröivin käsin hän työnsi pojan luotaan kuin lapsen, jonka hellyys väsyttää, ja sanoi taas, että Georgesin oli mentävä kotiin. Tämä ei kiellellyt; hän lupasi kohta lähteä.
Jossain lauloi lintu ja vaikeni. Se oli punarintasatakieli seljapuussa ikkunan alla.
– Odota, kuiskasi Georges, se pelkää lamppua, minä sammutan sen.
Palattuaan hän tarttui taas Nanan vyötäisiin ja sanoi:
– Me sytytämme sen kohta jälleen.
Kuunnellessaan satakieltä ja tuntiessaan Georgesin syleilyn Nana muisti, että hän romaaneissa oli nähnyt tämän kaiken. Muinoin hän olisi antanut vaikka sydämensä tuollaisesta kuusta ja satakielestä ja nuorukaisesta, joka rakastaisi häntä. Taivas! Hän olisi voinut itkeä, niin kauniilta hänestä näytti kaikki! Varmaankin hän oli luotu elämään viisaasti ja siivosti. Ja hän työnsi etäämmäksi Georgesin, joka alkoi olla liian rohkea.
– Ei, anna minun olla, minä en tahdo... Se olisi hyvin pahaa, sinun iälläsi... Kuule, minä rupean sinun äidiksesi.
Nana ujostutti, ja hän lensi tulipunaiseksi. Mutta kukaan ei saattanut nähdä häntä: takana oli pimeä huone ja edessä autio, äänetön, liikkumaton maisema. Häntä ei koskaan ennen ollut ujostuttanut näin. Vähitellen hän kumminkin tunsi voimiensa katoavan, huolimatta ujoudesta ja vastustuksesta. Georgesin valepuku viekoitteli hänet edelleen nauramaan. Oli aivan kuin joku ystävätär olisi kutitellut häntä.
– Oi, se on paha, se on paha, sopersi hän viimeisen ponnistuksen jälkeen.
Ja immen tavoin hän kauniina yönä raukeni tämän pojan syleilyyn. Talo nukkui.
Kun seuraavana päivänä Fondettesissa soitettiin aamiaiselle, ei ruokasali enää ollutkaan liian iso. Ensimmäisissä vaunuissa olivat Fauchery ja Daguenet tulleet, ja kreivi de Vandeuvres oli saapunut seuraavalla junalla. Georges tuli viimeisenä huoneestaan hiukan kalpeana, silmät sumeina. Hän sanoi nyt voivansa melkoista paremmin, mutta pää tuntui vielä hiukan raskaalta. Rouva Hugon, joka katseli häntä levottomana, silitteli hänen tänä aamuna huonosti kammattua tukkaansa pois otsalta, ja kun poika ikäänkuin häveten hyväilyjä koko pöydän nähden vetäytyi hiukan taammaksi, laski rouva Hugon leikkiä Vandeuvresin kanssa, jota hän sanoi odottaneensa viisi vuotta.
– Kas vaan, te olette vihdoinkin täällä... Miten olette saaneet sen aikaan?
Vandeuvres vastasi leikilliseen sävyyn ja kertoi edellisenä päivänä menettäneensä klubissaan järjettömiä summia. Silloin hän oli päättänyt lähteä maaseudulle peliä pakoon.
– Totta tosiaan, jospa vain löytäisitte minulle täältä rikkaan perijättären... Täällä on varmasti viehättäviä naisia.
Vanha rouva kiitti myöskin Daguenetia ja Faucherytä, että he olivat noudattaneet hänen poikansa kutsua. Samassa tuli hänelle iloisena yllätyksenä myöskin markiisi de Chouard.
– Mitä ihmettä! huudahti vanha rouva, tänään on siis kokous! Te olette tietenkin kaikki sopineet keskenänne... Mitä on tekeillä? Vuosikausia olen odottanut turhaan, ja nyt te saavutte kaikki samalla kertaa... Minulla ei todellakaan ole valittamisen syytä!
Pöytään tuotiin lautanen lisää. Fauchery istui kreivitär Sabinen vieressä, joka hämmästytti häntä iloisuudellaan, tämä sama nainen, jonka hän oli nähnyt niin perin välinpitämättömänä Miromesnil-kadun jäykässä salissa! Daguenet taas oli levoton istuessaan Estellen vasemmalla puolella, sillä tuo juro ja harvasanainen tyttö ei ollut terävine kyynärpäineen mikään miellyttävä naapuri hänelle. Muffat ja Chouard olivat vaihtaneet mykän katseen. Vandeuvres laski edelleen leikkiä tulevasta avioliitostaan.
– Naisista puhuen, sanoi rouva Hugon lopuksi, minä olen saanut uuden naapurin, jonka varmaan tuntenette.
Hänen mainitessaan Nanan Vandeuvres oli olevinaan suunnattoman hämmästynyt.
– Mitä sanottekaan? Onko Nanan maatila täällä lähellä?
Fauchery ja Daguenet lausuivat samoin julki kummastuksensa. Markiisi de Chouard oli syventynyt linnunpalaseen eikä näyttänyt ymmärtävän mitään. Herroista ei kukaan hymyillyt.
– Niin, sanoi vanha rouva, ja tuo henkilö saapui la Mignotteen jo eilisiltana, niinkuin sanoin. Puutarhuri kertoi siitä minulle aamulla.
Nyt herrat eivät saattaneet salata hämmästystään. Kaikki katsahtivat ylös. Mitä kummia! Oliko Nana jo tullut? Ja he olivat luulleet hänen tulevan vasta seuraavana päivänä ja uskoneet saapuvansa ennen häntä! Georges vain katseli väsyneen näköisenä viinilasiaan silmät alas luotuina. Hän näytti aamiaisen alusta alkaen nukkuvan silmät selällään ja hieman hymyillen.
– Oletko vieläkin sairas, rakas Zizi? kysyi äiti, jonka katse ei jättänyt poikaansa.
Georges säpsähti ja vastasi punastuen, että hän voi hyvin, mutta kumminkin hänellä oli sama väsynyt ja tyytyväinen ilme kuin tytöllä, joka on tanssinut liikaa.
– Mitä sinulla tuossa on, kaulassasi? kysyi hänen äitinsä pelästyneenä. Sehän on aivan punainen!
Georges nolostui ja alkoi änkyttää. Itse hän ei tiennyt siitä mitään. Sitten hän nostaen paidankaulustaan sanoi:
– Jaha, niin, hyttynen vain on pistänyt.
Markiisi de Chouard oli vilhuillut tuota pientä, punaista täplää. Myöskin Muffat katseli poikaa. Noustiin aamiaispöydästä ja tehtiin useita eri ehdotuksia huvimatkoiksi. Kreivitär Sabinen nauru miellytti entistä enemmän Faucherytä. Hänen ojentaessaan kreivittärelle hedelmälautasta sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan, ja kreivitär katsoi häneen mustilla silmillään niin tutkivasti, että hän jälleen tuli ajatelleeksi lasin ääressä kerran kuulemaansa salaisuutta. Sitäpaitsi kreivitär oli jotenkin muuttunut, jotain omituista oli tullut häneen, ja hänen harmaa silkkihameensa, joka laskeutui pehmoisena hänen olkapäiltään, loi hänen hienoon ja hermostuneen siroon olemukseensa jotakin vapaata ja vallatonta.
Pöydästä lähdettäessä Daguenet pysähtyi jääden Faucheryn kanssa hiukan muista jälkeen. Silloin hän laski raakaa leikkiä Estellestä, joka "olisi kaunis luudanvarsi miehen käsivarsille". Hän tuli kuitenkin vakavaksi kuultuaan myötäjäisten suuruuden: neljäsataatuhatta frangia.
– Entä äiti sitten? kysyi Fauchery. Komea vai mitä?
– Olkoon kuinka komea tahansa! ... mutta siellä ei ole mitään mahdollisuuksia, hyvä ystävä!
Sinä päivänä ei lähdettäisi millekään huvimatkalle, sillä vettä tuli kuin saavista. Georges oli äkkiä hävinnyt ja sulkeutui huoneeseensa. Herrat eivät selitelleet toisilleen tulonsa syitä, mutta kukaan ei erehtynyt todellisesta vaikuttimesta. Vandeuvres, joka oli menettänyt suuria summia pelipöydän ääressä, oli todella aikonut jäädä maalle ja luotti erään ystävättären naapuruuteen, jottei tulisi liian ikävä. Fauchery käyttäen hyväkseen sitä lomaa, jonka tällä haavaa muiden puuhien pidättämä Rose hänelle soi, päätti neuvotella Nanan kanssa uudesta pakinasta, jos maaseutu taivuttaisi heidät olemaan toisilleen myötämielisiä. Daguenet, joka oli vihoissaan Nanalle Steinerin vuoksi, aikoi solmia suhteensa Nanaan uudestaan sekä saada muutamia hellyydenosoituksia sopivan tilaisuuden tullen. Markiisi de Chouard taas odotteli hetkeään. Mutta Muffat oli kiihkoisin kaikista näistä herroista, jotka juoksivat ihomaalinsa huonosti pesseen Venuksen perässä: häntä vaivasivat himon, pelon ja vihan uudet aistimukset, jotka myllersivät hänen järkytettyä mieltään. Olihan hän saanut nimenomaisen lupauksen! Nana odotti häntä. Miksi tuo tyttö oli sitten matkustanut kahta päivää ennen määräaikaa? Kreivi päätti lähteä la Mignotteen saman päivän illalla päivällisen jälkeen.
Kun kreivi illalla meni puistosta, riensi Georges hänen perässään. Hän antoi kreivin mennä Gumièresin kautta, mutta juoksi itse Choue-joen yli ja tuli Nanan luo aivan hengästyneenä, raivoissaan ja itkien. Hän kyllä tajusi että ukko, joka oli matkalla, tulisi kohtaukseen. Nana, joka hämmästyi tästä mustasukkaisuuden puuskasta, kiihtyi ajatellessaan asiain uhkaavaa käännettä, otti pojan syliinsä ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan. Ei, poika erehtyi! Nana ei odottanut ketään: jos kreivi saapuisikin, ei se olisi Nanan vika. Kylläpä Zizi oli tyhmä keksiessään niin paljon ikävyyksiä itselleen tyhjän tähden! Nana vannoi lapsensa hengen kautta, että hän ei rakastanut ketään muuta kuin Georgesia, suuteli häntä ja kuivasi hänen kyynelensä.
– Kuule, saatpa nähdä, että kaikki kuuluu sinulle, sanoi hän, kun poika hiukan rauhoittui. Steiner on täällä, hän on yläkerrassa... Häntä, rakkaani, en tietenkään saata ajaa ulos.
– Minä tiedän sen enkä tarkoitakaan häntä, mutisi poika.
– No niin! Minä olen sijoittanut hänet perimmäiseen huoneeseen ja sanonut, että olen sairas. Hän availee matkalaukkuaan... Koska kukaan ei ole nähnyt sinun tulevan, niin piiloudu nopeasti minun makuuhuoneeseeni ja odota minua siellä.
Georges heittäytyi Nanan kaulaan. Siis oli totta, että Nana rakasti häntä hiukan! Siis kuin eilen? He sammuttaisivat lampun ja olisivat pimeässä aamun koittoon saakka. Eteisen kello kilahti, ja Georges livahti pois. Makuuhuoneessa hän riisui kengät jalastaan voidakseen liikkua äänettömästi, piiloutui lattialle verhon taa ja odotteli järkevästi.
Nana. joka vielä oli järkytetty, otti kreivi Muffatin vastaan hiukan neuvottomana. Olihan hän luvannut kreiville, ja hän tahtoi myöskin pitää sanansa, koska kreivi kaikesta päättäen tarkoitti täyttä totta. Mutta kuka olisikaan saattanut aavistaa, että olisi käynyt, niinkuin eilen kävi. Matka, talo, jota hän ei vielä tuntenut, poika, joka tuli likomärkänä, miten hyvää tämä kaikki oli ja miten hauskaa jatkaa! Sitä pahempi kreiville! Nana oli antanut hänen odottaa kolme kuukautta ja näytellyt säädyllistä kiihoittaakseen häntä yhä enemmän. Odottakoon vielä vähän tai menköön tiehensä, jos se miellytti häntä enemmän. Nana olisi mieluummin uhrannut kaiken kuin pettänyt Georgesin.
Kreivi oli istuutunut juhlallisen jäykästi niinkuin ainakin vieraisilla oleva maalaisherrasmies. Vain hänen kätensä vapisivat. Nanan viekkaan käytöksen kiihdyttämä himo tekisi tällaisessa vilkasverisessä ja viattomassa luonteessa ajan mittaan hirvittävää tuhoa. Tämä vakava mies, tämä kamariherra, joka käyttäytyi arvokkaasti hallituspalatsin saleissa, pureskeli öisin tyynyään, nyyhkytti kuin epätoivoinen ja manasi henkisten silmiensä eteen alati saman aistillisen kuvan. Tällä kertaa hän oli päättänyt päästä tulokseen. Matkalla hän kävellessään hämärän syvässä rauhassa oli ajatellut toimia väkivaltaisesti, ja sanottuaan pari ensimmäistä sanaa hän aikoi tarttua molemmin käsin Nanahan.
– Ei, ei, olkaa varuillanne, sanoi Nana ja hymyili suuttumatta.
Mutta kreivi tarttui sentään hampaitaan purren tyttöön, ja kun tämä vastusteli, kävi kreivi karkeaksi ja muistutti koristelematta tulleensa tänne makaamaan Nanan kanssa. Hymyillen yhä, mutta samalla hiukan vaivautuneena piti tyttö kreiviä käsistä ja sinutteli häntä lieventääkseen kieltoaan.
– Kas niin, rakas ystävä, rauhoitu... En todellakaan voi... Steiner on yläkerroksessa.
Mutta kreivi oli kuin päästään vialla; Nana ei koskaan ennen ollut nähnyt miestä tuollaisessa tilassa ja rupesi pelkäämään, pani kätensä kreivin suulle vaientaakseen tämän huudot ja pyysi häntä kuiskaten olemaan hiljaa ja päästämään hänet irti. Steiner tuli portaita alas. Se olisi lopullinen typeryys! Tullessaan huoneeseen hän kuuli nojatuolissa laiskasti istuvan Nanan sanovan:
– Minä jumaloin maaseutua...
Hän käänsi päätään ja sanoi:
– Oh, rakas ystävä, kreivi Muffat näki ohimennessään valoa täältä ja tuli toivottomaan meidät tervetulleiksi.
Herrat kättelivät toisiaan. Muffat oli hetken ääneti, kasvot käännettyinä varjoon. Steiner tuntui olevan huonolla tuulella. Keskusteltiin Pariisista; asiat eivät siellä ottaneet luonnistuakseen, ja pörssissä oli menetetty paljon rahoja. Neljännestunnin kuluttua Muffat sanoi hyvästi, ja kun Nana saattoi häntä ulko-ovelle, kreivi pyysi saada tavata häntä seuraavana yönä, mutta sai kieltävän vastauksen. Steiner meni melkein heti sen jälkeen huoneeseensa lepäämään nurkuen tyttöjen ainaisia temppuja. Näin oli päästy molemmista vanhuksista! Kun hän sitten meni tapaamaan Georgesia, hän löysi tämän kiltisti istumasta verhon takana. Huone oli pimeä. Georges veti hänet lattiaan, ja tyttö istahti hänen viereensä; sitten he huvittelivat kierimällä lattialla edestakaisin ja talttuivat tukahduttaen naurunsa suudelmiin, kun heidän alastomat jalkansa osuivat johonkin huonekaluun. Kaukana Gumièresin maantiellä Muffat poistui hitaasti hattu kädessä, ja tuuletti polttavaa päätään äänettömän yön viileydessä.
Seuraavina päivinä elämä oli ihanaa. Nana tuli pojan sylissä kuin neljätoistavuotiaaksi. Tuntui, kuin tämän lapsen hyväilyistä rakkaus olisi jälleen ruvennut kukkimaan hänen sydämessään, hänen, jonka tottumus oli saanut inhoamaan miehiä. Hän tunsi äkkiä punastuvansa ja vapisevansa mielenliikutuksesta, tunsi halua nauraa ja itkeä; rauhatonta neitseellisyyttä, jota ujostuttavat halut ahdistivat. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut mitään sellaista. Maaseutu sai hänet hellälle mielelle. Pikkutyttönä hän usein oli toivonut saavansa asua niityn reunassa ja omintaa vuohen, sillä hän oli kerran linnoituksen valleilla nähnyt vuohen, joka paaluun köytettynä oli ollut laitumella. Nyt, kun hän omisti tämän maatilan, omisti vallan omanaan, hänen rintansa täytti ylitsevuotava liikutuksen aalto, siinä määrin hänen toiveensa olivat toteutuneet. Hän oli saanut takaisin pikkutytön aistimukset; ja kun hän illalla huumautuneena koko päivän oleskelusta ulko-ilmassa ja puiden tuoksusta, etsi verhon taakse piiloittautunutta Ziziään, se oli hänestä kuin luostarikoululaisen urotyö loma-aikana, rakkausseikkailu pienen serkun kanssa, jonka kanssa hän menisi naimisiin, vavisten pienintäkin kolinaa pelosta, että vanhemmat kuulisivat, ja nauttien täysin siemauksin ensimmäisen harha-askelen suloisuutta, kauhun hekkumaa.
Nanalla oli tunteellisen tytön kuvitelmia. Hän katseli tuntikaupalla kuuta. Kerran yöllä hän tahtoi mennä Georgesin seurassa puutarhaan, kun talo oli nukkunut; he kävelivät puiden varjossa kädet toistensa vyötäisillä ja heittäytyivät nurmikolle, missä kaste kostutti heidät. Kerran hän pitkän tauon aikana alkoi nyyhkyttää makuuhuoneessa, takertui pojan kaulaan ja sanoi pelkäävänsä kuolemaa. Usein hän hiljaa lauloi erästä romanssia, jossa puhuttiin paljon kukista ja linnuista; sen rouva Lerat oli opettanut hänelle; hän tuli siitä liikutetuksi kyyneliin asti ja heittäytyi sitten kiihkeästi Georgesin syliin ja vaati, että tämän oli vannottava hänelle ikuista rakkautta. Sanalla sanoen, hän oli tyhmä, minkä hän itse myönsi, kun he taas istuivat tupakoiden kuin toverit konsanaan vuoteen reunalla, paljain jaloin ja takoen kantapäitään reunalautoihin.
Louisetin tulo sai tytön sydämen lopullisesti sulamaan. Hänen äidinrakkautensa puuskat olivat niin raivokkaat, että ne muistuttivat hulluuskohtauksia. Hän vei poikansa pihalle aurinkoon nähdäkseen hänen piehtaroivan ja potkivan nurmessa puettuaan hänet hienoksi kuin pienen prinssin. Hän tahtoi, että poika nukkuisi viereisessä huoneessa rouva Leratin kanssa, johon maalaisilma oli vaikuttanut niin vahvasti, että hän heti vuoteeseen päästyään alkoi kuorsata. Louis ei ollut Zizille vaivaksi, päinvastoin. Nana sanoi, että nyt hänellä oli kaksi lasta, ja sekoitti ne samaan lemmenoikkuun. Kymmenkunta kertaa yössä hän lähti Zizin luota katsomaan, hengittikö Louis tasaisesti. Palatessaan hyväili hän Zizitä kohdistaen häneen äidilliset tunteensa. Pojasta oli vain mieluista tulla kohdelluksi lapsena tuon suuren tytön sylissä, ja hän antoi Nanan tuuditella itseään kuin kapalolasta, jota nukutetaan. Nana oli niin ihastunut tähän maalla-elämiseen, että hän tosissaan sanoi Zizille jäävänsä tänne ainiaaksi. Matkustakoot kaikki muut vaan tiehensä! He, Zizi, lapsi ja Nana eläisivät kolmisin omaa elämäänsä. He pohtivat aamunkoittoon tuhansia suunnitelmia eivätkä välittäneet rouva Leratista, joka viereisessä huoneessa väsyneenä kukkienpoiminnasta veteli oikeita kurkihirsiä.
Tätä ihanaa elämää kesti melkein viikon. Kreivi Muffat tuli joka ilta, mutta hän sai palata turvottuneine kasvoineen ja polttavine käsineen. Kerran häntä ei otettu lainkaan vastaan. Steinerin oli täytynyt matkustaa Pariisiin; hänelle oli sanottu, että rouva ei voinut hyvin. Nanasta kävi päivä päivältä vastenmielisemmäksi ajatella Georgesin pettämistä! Niin viaton poika, joka luotti häneen! Nana olisi pitänyt itseään huonoimmista huonoimpana, jos hän olisi tehnyt niin. Sitäpaitsi se olisi ollut hänelle itselleen vastenmielistä. Zoé, joka ääneti ja halveksien seurasi tätä seikkailua, sanoi rouvan tulleen hulluksi.
Kuudentena päivänä tämän idyllin särki vieraslauma. Nana oli kutsunut sinne paljon ihmisiä otaksuen, että he eivät kumminkaan saapuisi. Hän hämmästyi melko lailla ja suuttuikin, kun la Mignotten portille pysähtyi omnibussi, joka oli väkeä täynnä.
– Täällä me olemme! huudahti Mignon noustessaan ensimmäisenä vaunusta mukanaan poikansa Henri ja Charles.
Sitten ilmestyi Labordette, joka auttoi maahan loputtoman joukon naisia: Lucy Stewart, Caroline Héquet, Tatan Néné ja Maria Blond. Nana toivoi lopun tulleen, kun samassa la Faloise hyppäsi vaunun astuimelle ottaakseen vapiseviin käsivarsiinsa Gagan ja tämän tyttären Amélien. Siinä oli siis kaikkiaan yksitoista henkilöä. Tuotti tietenkin melkoista vaivaa sijoittaa koko tämä joukko taloon. Vierashuoneita oli viisi, ja yhdessä asuivat jo rouva Lerat ja Louis. Isoin huone annettiin Gagalle ja la Faloiselle, mutta Amélien oli nukuttava rautasängyssä viereisessä pesuhuoneessa. Mignon poikineen sai kolmannen huoneen ja Labordette neljännen. Nyt ei ollut enää kuin yksi huone, josta tehtiin makuusali; sinne sijoitettiin neljä vuodetta: Lucylle, Carolinelle, Tatanille ja Marialle. Steiner sai nukkua salin sohvalla. Kun kaikki tunnin kuluttua olivat saaneet paikkansa oli Nana ihastuksissaan saadessaan näytellä linnanrouvaa, vaikka hän aluksi oli ollutkin raivoissaan. Naiset onnittelivat häntä tällaisesta maatilasta, joka oli saattaa ihmisen pyörälle päästään. He toivat tullessaan tuulahduksen Pariisin ilmaa ja viime viikkojen juoruja kaikkien puhuessa samalla kertaa, nauraessa, huudahdellessa, taputtaessa käsiään. No, mutta entä Bordenave? Mitä hän oli sanonut Nanan paosta? Oh, ei sen kummempaa! Rähistyään ja uhattuaan santarmeilla noudattaa takaisin Nanan hän illan tullen oli määrännyt toisen näyttelijättären hänen tilalleen. Ja pieni Violaine, joka oli nyt Venuksena, oli jo saavuttanut kauniin menestyksen. Tämä uutinen sai Nanan vakavaksi.
Kello oli vasta neljä. Puheltiin huvimatkasta.
– Ette saata arvatakaan, sanoi Nana, että olin menossa poimimaan perunoita, kun te tulitte.
Kaikki tahtoivat heti olla mukana perunoita poimimassa, ottamatta edes ylleen toisia vaatteita. Siitä tuli huvitus. Puutarhuri ja kaksi renkiä oli jo pellolla tilan toisessa laidassa. Naiset polvistuivat, kaivelivat sormukset käsissään maata ja huudahtelivat löytäessään erikoisen ison perunan. Heistä se oli hauskaa! Mutta voiton vei Tatan Néné; hän oli tyttösenä nostanut niin paljon perunoita, että hän unohti nykyisen asemansa ja antoi muille neuvoja sanoen heitä pässinpäiksi. Herrat ottivat osaa työhön sangen laimeasti. Mignon käytti hyväkseen maalla-oloaan täydentääkseen poikiensa kasvatusta; hän kertoi heille Parmentieristä.
Päivällisen aikana illalla ilo oli ylimmillään. Ei syöty, vaan ahmittiin. Nana, joka tuli aika humalaan, riitaantui hovimestarinsa kanssa, joka ennen oli palvellut Orléansin piispalassa. Kahvia juotaessa naiset tupakoivat. Hurjan juhlan humu kuului ulos kaikista akkunoista ja vaimeni vasta etäällä illan hiljaisuuteen; talonpojat, jotka olivat tavallista myöhempään aitauksiensa takana, kääntyivät katselemaan valoa säteilevää taloa.
– Olipa ikävää, että teidän pitää matkustaa pois jo ylihuomenna, sanoi Nana. Mutta yhdentekevää, kyllä me keksimme jotakin.
Koska seuraava päivä oli sunnuntai, päätettiin silloin käydä katsomassa Chamontin luostariraunioita, jonne oli matkaa seitsemän kilometriä. Orléansista tulisi viidet vaunut heitä noutamaan ja saattamaan takaisin päivällisille kello seitsemäksi. Oikein ihanaa!
Kreivi Muffat saapui vanhaan tapaansa tänäkin iltana soittaman rautaportille. Mutta valoisat akkunat ja naurunremakka hämmästyttivät häntä. Hän käsitti tilanteen tuntiessaan Mignonin äänen ja poistui raivostuneena tästä uudesta esteestä, äärimmilleen kiihdyksissä ja valmiina mihin väkivallantekoihin tahansa. Georges, jolla oli pikkuportin avain, meni sen kautta rauhallisesti Nanan makuuhuoneeseen hiipien seinien varjossa. Hänen oli kumminkin pakko odottaa kauan, aina yli puolenyön. Lopulta Nana tuli aikalailla humalassa ja vielä äidillisempänä kuin edellisinä öinä; juotuaan hän oli lemmensairas aina kiihkoon asti. Niinpä hän vaatimalla vaati, että Georgesin oli tultava mukaan Chamontin luostariraunioille. Poika koetteli vastustella, sillä hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin; jos hänet huomattaisiin Nanan kanssa samoissa vaunuissa, niin siitä tulisi hirveä juorujuttu. Mutta Nana suli kyyneliin; hän oli epätoivoissaan, kun hänet noin hylättiin, kunnes Georges lohdutti ja nimenomaan lupasi tulla mukaan.
– Sinä rakastat siis minua kovasti! soperteli Nana. Sano vielä kerta, että rakastat minua... Sano rakkaani, jos minä kuolisin, olisiko siitä sinulle paljonkin surua, sano!
Fondettesissa Nanan naapuruus käänsi talon aivan nurin. Vanha rouva johtui joka aamu aamiaisella puhumaan tuosta naisesta ja kertomaan, mitä hänen puutarhurinsa oli ilmoittanut hänestä; rouvaa vaivasi sama utelias ja tuskallinen harrastus, joka ilotytöistä säteilee kaikkein arvokkaimpiinkin porvarinaisiin. Vaikka rouva Hugon muuten oli erittäin suvaitsevainen, niin nyt hän kiihottui yli rajojensa; hänet valtasi epämääräinen onnettomuuden aavistus, joka peloitti häntä iltaisin, aivan kuin hän olisi tuntenut lähellään hirveän petoeläimen, joka oli päässyt karkuun jostakin eläinnäyttelystä. Rouva Hugon alkoi riidellä vieraittensakin kanssa, joiden hän väitti kiertelevän la Mignotten ympärillä. Kreivi de Vandeuvresin oli nähty maantiellä nauravan erään paljaspäisen naisen kanssa, mutta kreivi puolustautui sanoen, ettei se ollut ollut Nana; tosiasiallisesti se oli ollut Lucy, joka oli saattanut häntä vähän matkaa kertoakseen, että hän äskettäin oli ajanut kolmannen ruhtinaansa matkoihinsa. Markiisi de Chouard teki joka päivä pitkiä kävelymatkoja, mutta sanoi, että ne johtuivat lääkärin määräykseltä. Daguenetia ja Faucherytä kohtaan rouva Hugon ilmeisesti käyttäytyi väärin. Varsinkaan edellinen ei koskaan lähtenyt Fondettesista; hän oli luopunut ajatuksesta solmia uudestaan suhteitaan Nanaan ja osoitti kunnioittavaa kohteliaisuuttaan Estellelle. Myöskin Fauchery pysyi Muffatin naisten luona. Yhden ainoan kerran hän oli kävelyillään tavannut Mignonin, joka tuli vastaan syli täynnä kukkia opettaen pojilleen kasvitiedettä. Molemmat herrat olivat puristaneet toistensa käsiä ja rupatelleet hiukan yhtä ja toista Rosesta, joka voi kaikin puolin mainiosti; kumpikin oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehoitti heitä vielä jonkin aikaa nauttimaan puhtaasta maalaisilmasta. Vieraistaan vanha rouva ei armahtanut muita kuin kreivi Muffatia ja Georgesia. Kreivi, joka väitti, että hänellä oli tärkeitä asioita Orléansiin, ei saattanut juosta tuon nartun perässä; ja Georges taas rupesi häntä huolestuttamaan, sillä joka ilta hän sai tuon hirveän päänsäryn, joka painoi hänet keskellä päivää vuoteeseen.
Faucherystä oli tullut kreivitär Sabinen jokapäiväinen seuralainen, kun kreivi aina iltapäivisin meni omia teitään. Jos mentiin puistoon, Fauchery kantoi kreivittären puistotuolia ja päivänvarjostinta. Muuten hän huvitti kreivitärtä bulevardilehden toimittajan yllättävillä sutkauksilla ja houkutteli hänet tuollaiseen äkilliseen tuttavallisuuteen, jonka maalaiselämä sallii. Kreivitär tuntui heti heittäytyvän vallattomaksi uudestaan nuortuneena tämän nuoren miehen seurassa, jonka mehuisa leikillisyys ei näyttänyt saattavan häntä pulaan. Joskus heidän silmänsä etsivät toisiaan; he lakkasivat äkkiä nauramasta, tulivat vakaviksi, ja heidän katseensa saivat tumman ja syvän ilmeen, aivan kuin he olisivat lukeneet toistensa ajatukset.
Perjantaina oli katettava pöytään vielä yhdet lautaset. Silloin näet saapui herra Théophile Venot, jonka rouva nyt muisti edellisenä talvena Muffatin luona kutsuneensa tänne. Hän oli vain pelkkää kumarrusta ja omaksui mitättömän henkilön rattoisuuden, olematta lainkaan huomaavinaan sitä rauhatonta kunnioitusta, jolla häntä kohdeltiin. Onnistuttuaan päästä unohtumaan hän pureskellessaan jälkiruoan aikana sokeripalasia tarkkaili Daguenetia, kun tämä tarjosi Estellelle mansikoita, ja kuunteli Faucherytä, joka kertoi kreivittärelle hyvin huvittavaa juttua. Jos hänen puoleensa käännyttiin, hän hymyili rauhalliseen tapaansa. Kun noustiin pöydästä, hän tarttui kreivin käsivarteen ja vei tämän puistoon. Tiedettiin, että hänen vaikutusvaltansa kreiviin tämän äidin kuoltua oli hyvin suuri. Aivan ihmeellisiä juttuja kerrottiin entisen asianajajan vallasta kreivin perheessä. Fauchery, jota hänen tulonsa tänne epäilemättä häiritsi, kertoi Georgesille ja Daguenetille hänen rikkautensa lähteistä, suuresta oikeusjutusta, jonka jesuiitat olivat antaneet hänelle ajettavaksi ennen muinoin, ja Faucheryn mukaan tällä herralla, joka lempeästä ja sovinnollisesta ulkonäöstään oli peloittava herra, oli nykyään sormensa kaikissa pappien konnankoukuissa. Molemmat nuorukaiset olivat ruvenneet laskemaan leikkiä, sillä heistä tuo pikku ukko näytti leikilliseltä. Tuntematon Venot, jättiläismäinen Venot, pappien välikappale tuntui heistä naurettavalta kuvittelulta. Mutta he vaikenivat, kun kreivi Muffat jälleen näyttäytyi, yhä tuon kunnon miehen kainalossa, hyvin kalpeana ja silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi itkenyt.
– He ovat varmaan keskustelleet helvetin kauhuista, sanoi Fauchery pilkallisesti.
Kreivitär Sabine, joka oli kuullut nämä sanat, käänsi hitaasti päätään, ja taaskin heidän silmänsä tavoittivat toisensa, ja he vaihtoivat pitkän katseen, jolla kumpikin varovaisesti tunnusteli, ennen kuin uskaltautui mihinkään.
Aamiaisen jälkeen mentiin tavallisesti penkereelle, jolta näkyi koko lakeus. Sunnuntai-ilta oli erikoisen lämmin ja miellyttävä. Kymmenen aikaan aamupäivällä oli pelätty sadetta, mutta vaikka taivas ei ollut kirkastunut, olivat pilvet sen sijaan muuttuneet maidonkarvaiseksi usvaksi, loistavaksi tomuksi, jonka auringonsäteet värjäsivät aivan valkoiseksi. Rouva Hugon ehdotti silloin, että mentäisiin pienen nörtin kautta kävelylle Gumièresiin päin la Choue-joelle: hän piti kävelemisestä ja oli kuusikymmenvuotiaaksi hyvin reipas. Ei kukaan muukaan välittänyt ajelemisesta. Pienissä ryhmissä tultiin joen yli vievälle puusillalle. Fauchery ja Daguenet kävelivät etumaisina Muffatin naisten kanssa; heidän perässään tulivat kreivi ja markiisi, jotka kävelivät rouva Hugonin kummallakin puolen, kun taas Vandeuvres aina ryhdiltään nuhteettomana ja ikävystyneenä tähän maantiehen tuli viimeisenä sikariaan vedellen. Herra Venot kulki tavalliseen tapaansa hymyillen ryhmästä toiseen, vain kuin kuullakseen kaiken, mitä puhuttiin.
– Georges-raukka, joka on Orléansissa, rouva Hugon huudahti. Hän tahtoi neuvotella päänsärystään vanhan tohtori Tavernierin kanssa, joka ei enään käy kodeissa... Niin, tehän ette olleet silloin vielä hereillä, hän läksi jo ennen kello seitsemää. Onhan siitä ainakin hiukan vaihtelua!
Äkkiä hän keskeytti sanoakseen:
– Kas, miksi he pysähtyvät sillalle?
Naiset, Daguenet ja Fauchery olivat todellakin pysähtyneet epäröivästi sillankorvaan, aivan kuin edessäpäin olisi jokin este. Mutta tiellä ei näkynyt mitään.
– Eteenpäin! huusi kreivi.
He eivät liikahtaneet, vaan katselivat jotakin, mikä läheni, mutta jota toiset eivät vielä saattaneet nähdä. Tiheän poppelirivin reunustama tie kaarsi nimittäin sillä kohtaa. Samassa rupesi kuulumaan kumeata melua, pyörien kolinaa, johon sekaantui naurua ja piiskojen läiskettä. Äkkiä tulivat näkyviin viidet vaunut perättäin niin täynnä, että akselit olivat katketa, ja loistaen vaaleita, sinisiä ja ruusunvärisiä hameita.
– Mitä tämä? sanoi rouva Hugon hämmästyneenä.
Sitten hän aavisti, arvasi ja suuttui mokomasta tunkeilemisesta hänen tielleen.
– Oh, tuo nainen! mutisi hän. Eteenpäin, eteenpäin! Älkää olko näkevinänne...
Mutta nyt ei enää ollut aikaa. Ne viidet vaunut, joilla Nana seuralaisineen oli matkalla Chamontin raunioille, olivat jo sillalla. Faucheryn, Daguenetin ja molempien naisten oli peräännyttävä takaisin, kun taas rouva Hugon ja muut asettuivat riviin maantien reunaan. Syntyi komea paraati. Nauru lakkasi vaunuissa; päät kääntyivät uteliaina. Katseltiin toisiaan hiljaisuuden vallitessa, jota rikkoi vain kavioidenkopse. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat Maria Blond ja Tatan Néné takakenossa kuin herttuattaret, hameiden pöyhistyessä pyörien yläpuolelle, ja silmäilivät ylenkatseellisesti kunniallisia naisia, jotka kulkivat jalan. Sitten tuli Gaga, joka yksin täytti koko istuimen ja hukutti kokonaan vieressä istuvan la Faloisen, josta näkyi vain levoton nenänpää. Sitten tuli Caroline Héquet Labordetten kanssa, heidän jäljessään Lucy Stewart ja Mignon poikineen ja viimeisenä kaikista Nana viktoria-vaunuissa Steiner vieressään ja laskuistuimella edessään pikku Zizi-raukka, jonka polvet olivat Nanan polvien lomassa.
– Viimeinen kai? kysyi kreivitär aivan levollisesti Faucheryltä, joka ei ollut tuntevinaan Nanata.
Viktorian pyörä melkein hipaisi kreivitär Sabinea, joka ei astunut askeltakaan syrjään. Molemmat naiset olivat vaihtaneet pitkän silmäyksen, tuollaisen tutkivan katseen, joka parissa sekunnissa täydellisesti ja äkkiä ratkaisee kaikki. Herrat käyttäytyivät kerrassaan mainiosti. Fauchery ja Daguenet pysyivät kylminä eivätkä tunteneet ketään. Markiisi, joka pelkäsi, että joku Nanan seuralaisista tekisi hänelle kepposen, oli repäissyt heinänkorren ja pyöritteli sitä sormissaan. Vain Vandeuvres, joka seisoi hiukan erillään, tervehti silmää iskemällä Lucya, joka hymyili hänelle ohimennen.
– Olkaa varuillanne! mutisi herra Venot kreivi Muffatin takana.
Tämä katseli hämmästyneenä näkyä, ilmestystä, joka häivähti hänen ohitseen. Kreivitär oli hitaasti kääntynyt ja katseli miestään. Silloin hän loi silmänsä alas ja katsoi maahan päästäkseen eroon kavioidenkopseesta, joka vei mukanaan hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta; nyt hän ymmärsi kaiken nähdessään Georgesin Nanan helmoissa. Lapsi! hän murtui täydelleen ajatellessaan, että hänet oli syrjäytetty lapsen vuoksi! Steineristä vähät, mutta tuo lapsi!
Rouva Hugon ei aluksi huomannut Georgesia. Kun he ajoivat sillan yli, Georges olisi hypännyt jokeen, ellei Nana olisi pitänyt häntä lujasti polviensa välissä. Jääkylmänä ja palttinavalkoisena pysyi kauhun jäykistämä poika alallaan eikä katsonut kehenkään. Ehkä häntä ei huomattaisi?
– Hyvä Jumala! huudahti vanha rouva äkkiä. Georgeshan on tuon naisen seurassa!
Ohiajettaessa oli vallinnut se painostava tunnelma, joka valtaa ihmiset, kun he tuntevat toisensa, mutta eivät tervehdi. Tätä arkaluontoista ja äkillistä kohtaamista oli tuntunut kestävän hirvittävän kauvan. Mutta nyt pyörät rattoisemmin kiidättivät halki valoisan tasangon näitä tyttöjä, jotka nauttivat raittiista ilmasta; kirjavat hameenhelmat hulmusivat, nauru kajahteli jälleen, laskettiin leikkiä ja vilkuiltiin noihin säädyllisiin ihmisiin, jotka nolon ja harmistuneen näköisinä jäivät seisomaan tienreunalle. Katsahtaessaan taakseen Nana huomasi kävelijöiden epäröivän ja lähtevän takaisinpäin menemättä sillan yli. Rouva Hugon nojasi kreivi Muffatin käsivarteen, ääneti ja surullisena, eikä kenellekään johtunut mieleen lohduttaa häntä.
– Kuulkaahan, huusi Nana Lucylle. joka kurottautui ulos lähimmästä vaunusta, näittekö Faucheryn? Totisesti hävytön naama! Sen hän vielä saa maksaa... Ja Paul sitten, poika, jolle minä olen ollut niin hyvä! Ei edes merkkiäkään... Kylläpä osasivat olla kohteliaita!
Sitten hän alkoi hirvittävästi sättiä herra Steineriä, jonka mielen mukaan herrat olivat käyttäytyneet aivan mallikelpoisesti. Vai niin, heille ei siis kannattanut edes nostaa hattua? Mikä jätkä hyvänsä saisi siis loukata heitä! Kiitoksia vain, mutta Steiner oli itse aika hulttio miehekseen; nyt oli mitta kukkuroillaan. Naista oli aina tervehdittävä.
– Kuka tuo iso nainen on? kysyi Lucy huutaen, jotta ääni kuuluisi vaunujen melulta.
– Kreivitär Muffat, vastasi Steiner.
– Ahaa, sitä aavistelinkin, sanoi Nana. No, olkoon vain kreivitär, se ei merkitse mitään, rakas ystävä ... ei, ei yhtään mätään... Tiedäthän, että minulla on silmää. Nyt minä tunnen hänet kokonaan, tuon teidän kreivittärenne... Lyön vaikka vetoa, että hän makaa tuon Faucheryn käärmeen kanssa... Sanon kerta kaikkiaan, että hän pitää tuota lurjusta rakastajanaan! Sen huomaa heti, naisten kesken!
Steiner kohautti hartioitaan. Eilisestä lähtien hänen huono tuulensa oli kasvanut; hän oli saanut kirjeen, joka pakotti hänet matkustamaan seuraavana päivänä; sitäpaitsi ei ollut lainkaan hauskaa tulla maalle nukkumaan salin sohvalle.
– Voivoi vauva raukkaa! huudahti Nana äkillisen säälin valtaamana, nähdessään jäykän ja katkonaisesti hengittävän Georgesin kalpeuden.
– Näkiköhän äiti minut? änkytti poika lopulta.
– Näki, varmasti! Hän kiljahtikin... Se on minun syytäni. Hän ei tahtonut tulla mukaan. Minä pakotin hänet siihen... Rakas Zizi, tahdotko, että kirjoitan äidillesi? Hän näyttää niin kunnianarvoisalta. Minä kirjoitan, etten ole koskaan ennen nähnyt sinua ja että Steiner toi sinut tänne ensi kertaa tänään.
– Ei, ei, älä kirjoita, huudahti Georges pelästyneenä. Minä hoidan asian itse... Jos minua muuten suututetaan, niin en ikinä enää tule tänne.
Hän vaipui ajatuksiinsa koettaen keksiä illaksi hätävalheita. Nuo viidet vaunut vierivät nyt lakeudella, loppumatonta, suoraa, kauniiden pitkien puiden reunustamaa tietä. Maisema oli hopeanharmaan ilman kyllästämä. Naiset jatkoivat huutelemistaan vaunusta toiseen ajomiesten takaa, joita tämä ihmeellinen seurue nauratti; välistä joku naisista nousi seisomaan nähdäkseen paremmin ja seisoi itsepäisesti naapurinsa olkapäähän nojaten, kunnes vaunun nytkähdys heitti hänet istualleen. Mutta Caroline Héquet keskusteli vakavasti Labordetten kanssa; molemmat olivat yhtä mieltä, että Nana ennen kolmen kuukauden loppua myisi maatilansa, ja Caroline antoi Labordettelle toimeksi kaikessa hiljaisuudessa ostaa sen hänelle polkuhintaan. Edellä ajavissa vaunuissa la Faloise korviaan myöten rakastuneena koetti suudella Gagan paksua kaulaa, mutta kun hän ei ylettänyt sinne saakka, tyytyi hän suutelemaan Gagan selkää puvun päältä, jonka kireä kangas natisi neuleissaan joka kohdalta; Amélie istui jäykkänä ja suorana varaistuimella sekä pyysi heitä olemaan ihmisiksi; häntä hermostutti istua kädet riipuksissa ja katsella la Faloisen suutelevan äitiä. Toisessa vaunussa Mignon vaati hämmästyttääkseen Lucya poikiaan lukemaan ulkoa jonkin La Fontainen sadun, ja Henri oli todella ihmeteltävä, kun hän lateli sen yhteen menoon edes hengittämättä välillä. Maria Blond, joka istui ensimmäisissä vaunuissa, ikävystyi lopulta matkaan ja kyllästyi tekemään pilaa typerästä Tatan Nénéstä, jolle hän oli juuri kertonut, että maitokauppiaat Pariisissa valmistavat maitoa liisteristä ja sahramista. Matka oli liian pitkä, eikö milloinkaan tultaisi perille? Tämä kysymys kulki vaunuista vaunuihin ja tuli lopulta Nanan korviin, joka kysyi ajurilta ja nousi sitten seisomaan huutaakseen:
– Neljännestunnin päästä... Näette jo kirkon, tuolla puiden takana...
Sitten hän kertoi:
– Chamontin linnan omistajatar on vanha nainen Napoleonin ajoilta... Oo, hän on osannut elostella! Joseph, joka on kuullut jutun piispan palvelijoilta, on kertonut siitä ... sellaisia ihmisiä ei ole enää. Nyt hän on pappien helmassa.
– Mikä hänen nimensä on? kysyi Lucy.
– Rouva d'Anglars.
– Irma d'Anglars, minä olen tuntenut hänet! huudahti Gaga.
Pitkin vaunujonoa kuului sarja huudahduksia kiihtyneen kavionkopseen läpi. Päät ojentuivat katsomaan Gagata; Maria Blond ja Tatan Néné kääntyivät polvilleen istuimelle ja pitelivät kiinni lasketuista kuomunreunoista; kysymykset ristivät toisiaan, sateli ilkeitä sutkauksia, joita lievensi salainen ihailu. Gaga oli tuntenut hänet; se merkitsi todella kunnianarvoista menneisyyttä.
– Olin tietysti silloin vielä aivan nuori, jatkoi Gaga. Mutta muistan kumminkin, kun näin hänen ajavan ohi... Sanottiin, että hän kotonaan oli inhoittava, mutta vaunuissa hän oli sitä komeampi! Ja niitä juttuja, sikamaisuuksia ja metkuja, että saattoi aivan tukehtua... En lainkaan kummastele, että hänellä on linna. Hän puhdisti miehen vain puhaltamalla hänen päälleen... Vai niin, Irma d'Anglars elää vielä. Nyt puluseni, hän käy varmasti jo yhdeksääkymmentään.
Naiset tulivat äkkiä vakaviksi. Yhdeksänkymmentä vuotta! Heistä ei kenelläkään, niinkuin Lucy huudahti, ollut pienintäkään toivoa elää niin vanhaksi. He olivat nyt jo liian rasittuneita. Nana lisäsi, että hän ei millään ehdolla tahtoisi tulla vanhaksi luurangoksi; se olisi naurettavaa. Nyt oltiin perillä, ja ajurien piiskaniskut kajahtelivat niin tiheään, että keskustelu tyrehtyi. Kesken kaiken hälinän Lucy jatkoi puhettaan ja koetti taivuttaa Nanata lähtemään vieraittensa kanssa seuraavana päivänä. Maailmannäyttely suljettaisiin ja naisten oli riennettävä takaisin Pariisiin. jossa liikekausi oli ylittänyt heidän odotuksensa. Mutta Nana oli itsenäinen. Pariisi häntä inhoitti, eikä hän halunnut ensihätään sinne takaisin.
– Eikö niin, kultani? Me jäämme tänne, sanoi hän ja puristi Georgesin polvea välittämättä lainkaan Steineristä.
Vaunut olivat äkkiä pysähtyneet. Hämmästynyt seurue astui ajopeleistään autiolle kohdalle kukkulan juurelle. Eräs ajuri näytti piiskallaan, missä Chamontin vanhat luostarirauniot olivat puiden välissä. Näky oli pettymys. Naisista oli typerää katsella soraläjiä, joilla kasvoi orjantappuroita, ja puoleksi kaatunutta tornia. Kannatti tosiaankin vaivautua melkein penikulman matka nähdäkseen mokomaa! Ajuri näytti heille sitten linnaa, jonka puisto alkoi raunioilta saakka, ja kehoitti heitä kävelemään oikopolkua muuria pitkin. Sillä välin vaunut ajaisivat kyläntorille ja odottaisivat siellä. Kävelymatka olisi ihastuttava. Seurue suostui heti siihen.
– Hitto vieköön, Irman on hyvä! sanoi Gaga pysähtyessään ristikkoportille, joka oli puiston kulmassa maantielle päin.
Kaikki katselivat ääneti suunnatonta puuryhmää, joka sulki portin. Sitten he kävelivät pientä oikopolkua muurin reunaa pitkin ja katselivat ylöspäin ihaillakseen puita, joiden lehvistöt työntyivät muurin yli paksuna vihreänä holvina. Kolmen minuutin kuluttua he olivat toisen ristikkoportin luona; siitä he näkivät laajan nurmikentän, jolle kaksi vuosisataista tammea heitti tumman varjopeitteensä, ja kun he olivat kävelleet vielä kolme minuuttia, näkyi kolmannesta ristikkoportista suunnaton puistotie, tumma holvikäytävä, jonka päässä aurinko näkyi loistavana tähden kaltaisena pilkkuna. Aluksi he olivat mykkiä hämmästyksestä, mutta sitten he huudahtelivat ihmeissään. He koettivat hiukan kateellisina laskea leikkiä, mutta selvästi huomasi, että näky tehosi heihin. Totisesti voimaa, tuossa Irmassa! Tällainen antaa ihmeellisiä ajatuksia kaikesta! Puu seurasi toistaan, loppumattomiin murattia, joka kiipeili pitkin muuria, huvimajojen kattoja, jotka taas häipyivät, poppelirivejä, joiden jatkona oli jalava- ja haaparyhmiä. Eikö loppua tulisi milloinkaan! Naiset tahtoivat nähdä päärakennuksen, ja heitä kyllästytti alituisesti kierrellä muurin kulmauksia nähdäkseen vain lehvistöjä. He tarttuivat kaksin käsin portin rautoihin ja painoivat kasvonsa niihin. Kunnioitus valtasi heidät, kun heidän näin oli pysyttävä matkan päässä, ja he saattoivat vain kuvitella tämän suunnattoman puiston näkymätöntä linnaa. Koska he hyvin harvoin kävelivät jalan, väsyivät he pian, mutta muuria riitti yhä. Jokaisessa tämän aution polun käänteessä näkyivät vain sen harmaakiviset ääriviivat. Muutamat, jotka eivät enää uskoneet tultavankaan perille, alkoivat puhua palaamisesta. Mutta mikäli tie heitä uuvutti, sikäli kasvoi se kunnioitus, jota he tunsivat tämän tiluksen rauhallista majesteettisuutta kohtaan.
– Tämä on totisesti typerää, sanoi Caroline hampaitaan purren.
Nana vaiensi hänet olankohautuksella. Itse hän ei hetkeen ollut puhunut enää; hän oli hiukan kalpea ja hyvin vakava. Vihdoinkin tienkäänteestä näkyi kyläntori: muuri loppui äkisti siihen, ja linna näkyi pihan taustalta. Kaikki pysähtyivät ihailemaan sen leveitä portaita, julkisivun kahtakymmentä akkunaa sekä kolmea siipirakennusta, joiden punaisia tiiliä kehysti hiekkakivireunat. Henrik IV oli asunut tässä historiallisessa linnassa, jossa yhä hoidettiin koskemattomana hänen makuuhuonettaan ja sen isoa vuodetta genualaisine samettikatoksineen. Nanalta pääsi huokaus kuin lapselta.
– Voi hemmetti! mutisi hän hiljaa itsekseen.
Mutta vielä heitä odotti eräs suuri mielenliikutus. Gaga sanoi äkkiä, että Irma itse seisoi tuolla kirkonportilla. Gaga tunsi hänet vallan hyvin, aina ryhdikäs, tuo röyhkeä ihminen, iästään huolimatta, aina tuo katse, kun hän tahtoi olla arvokas. Tultiin juuri iltamessusta. Irma pysähtyi hetkeksi kirkonportille; hänellä oli keltaisenruskea silkkipuku, hyvin koruton ja hyvin iso, ulkonäkö kunnianarvoisa kuin vanhalla markiisittarella, joka on läpäissyt vallankumouksen kauhut. Oikeassa kädessä oli iso rukouskirja, joka loisti auringossa; ja hitaasti hän meni torin yli liveripukuisen lakeijan seuratessa viidentoista askeleen päässä. Kirkko tyhjeni, ja kaikki Chamontin asukkaat tervehtivät Irmaa mitä kunnioittavimmin; muuan ukko suuteli häntä kädelle, muuan nainen tahtoi polvistua. Mahtava kuningatar, vuosien ja kunnian kukkuroima. Hän nousi linnansa portaita ja hävisi näkyvistä.
– Tuosta näkee, kuinka pitkälle pääsee järjestyksellä ja säästäväisyydellä, sanoi Mignon vakaumuksella ja katseli poikiaan, aivan kuin painaakseen heidän mieleensä tämän opetuksen.
Kukin sanoi oman ajatuksensa. Labordettesta Irma oli ihmeellisen hyvin säilynyt. Maria Blond päästi erään karkeuden, josta Lucy pahastui ja huomautti, että vanhuutta täytyi kunnioittaa. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä, että juttu oli aivan erikoinen. Noustiin taas vaunuihin. Matkalla Chamontista la Mignotteen Nana pysytteli vaiti. Hän oli kahteen kertaan katsonut taakseen nähdäkseen linnan. Pyörien räminän tuudittamana hän ei tuntenut Steineriä vieressään eikä nähnyt Georgesia edessään. Illanhämyssä nousi hänelle silmiin alati sama näky: Irma d'Anglars kävellen majesteetillisena kuin vuosien ja kunnian kukkuroima kuningatar.
Illalla Georges palasi Fondettesiin päivälliselle. Nana, joka oli tullut yhä hajamielisemmäksi ja kummallisemmaksi, oli lähettänyt hänet kotiin pyytämään anteeksi äidiltään; se oli hänen velvollisuutensa, sanoi Nana ankarasti; hänet oli vallannut äkillinen kunnioitus perhettä kohtaan. Pojan täytyi lisäksi vannoa, ettei hän tulisi yöksi Nanan luo, jota väsytti, ja poika täytti totellessaan vain velvollisuutensa. Georgesia tämä siveellisyyssaarna tosin kovasti suututti, ja hän tuli äitinsä luo tykyttävin sydämin ja allapäin. Onneksi hänen veljensä Philippe oli saapunut, roteva ja iloluontoinen sotilas, ja se seikka katkaisi alkuunsa pitkät nuhteet. Rouva Hugon katseli häntä vain kyynelsilmin, ja Philippe saatuaan kuulla asianlaidan uhkasi taluttaa hänet korvasta kotiin, jos hän vielä menisi tuon naisen luo. Huolistaan vapautunut Georges pohti, miten hän seuraavana yönä kello kahden aikaan pääsisi livistämään sopiakseen Nanan kanssa, milloin he tapaisivat.
Päivällisten aikana Fondettesin vieraat olivat rauhattomia. Vandeuvres oli ilmoittanut matkustavansa pois. Hän tahtoi seurata Lucya Pariisiin, siliä häntä huvitti ottaa mukaansa tuo tyttö, jonka hän oli tuntenut kymmenkunta vuotta himoamatta häntä. Markiisi de Chouard ajatteli nojatessaan lautasensa yli nuorta neiti Gagaa ja muisti nähneensä Lilin jo pienokaisena sekä hypittäneensä häntä polvellaan; niin ne lapset kasvavat! Pienokaisesta tuli aika lihava. Mutta varsinkin kreivi Muffat pysytteli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, kasvot hyvin punaisina. Hän oli katsonut Georgesia pitkään. Pöydästä noustua hän meni suoraan huoneeseensa syyttäen kuumetta. Herra Venot riensi hänen perässään, ja huoneessa heidän keskensä syntyi kohtaus; kreivi oli heittäytynyt vuoteelleen ja tukahdutti tyynyyn hermostuneet nyyhkytyksensä; herra Venot sanoi häntä lempeästi veljekseen ja neuvoi rukoilemaan armahtavaa Jumalaa. Mutta kreivi ei kuunnellut, vaan hyökkäsi äkkiä vuoteeltaan ja änkytti:
– Minä menen sinne ... en kestä tätä enää...
– Hyvä on! virkahti ukko. Minä tulen mukaan. Kun he menivät ulos, hävisi kaksi varjoa pimeään puistokäytävään. Fauchery ja kreivitär Sabine antoivat nykyjään Daguenetin huoleksi auttaa Estelleä iltaisin teepöydän kattamisessa. Maantiellä kreivi käveli niin nopeasti, että hänen seuralaisensa sai juosta pysyäkseen rinnalla luopumatta kumminkaan koko ajan antamasta hyviä neuvoja lihan kiusauksia vastaan. Toinen ei avannut suutaan, ja kun hän tuli la Mignotteen, hän sanoi ainoastaan:
– En kestä enää... Menkää matkoihinne.
– Tapahtukoon siis Jumalan tahto, mutisi herra Venot. Hän käyttää kaikkia teitä varmistaakseen voittonsa. Teidän synnistänne tulee hänen aseensa.
La Mignottessa riideltiin päivällisten aikana. Nana oli saanut kirjeen Bordenavelta, joka kehoitti häntä lepäämään ja vihjaisi, ettei hän enää välittänyt Nanasta; pieni Violaine huudettiin joka ilta kahteen kertaan esille. Kun Mignon koetti taivuttaa Nanata lähtemään heidän kanssaan seuraavana päivänä, niin tyttö suuttui ja sanoi, että hän ei ollut neuvojen tarpeessa. Pöydässä hän muuten esiintyi naurettavasti, teeskennellen säädyllistä. Kun rouva Lerat oli sanonut jotakin uskallettua, huusi hän, että hän totta vie ei sallinut läsnäollessaan kenenkään puhua raakuuksia, ei edes tätinsä. Sitten hän typerän rehellisyyden puuskassa ikävystytti seuruetta kertomalla kaikista hyvistä päätöksistään, miten hän aikoi antaa Louisille uskonnollisen kasvatuksen ja itse ruveta käyttäytymään hyvin. Muiden nauraessa Nana puheli syvämietteisesti, ja hän nyökkäili kuin vakaumuksesta säädyllinen nainen sanoessaan, että rikkaaksi tulee ainoastaan noudattamalla järjestystä ja säästäväisyyttä, ja että hän ei tahtonut kuolla oljilla. Naiset, jotka tunsivat hermostuvansa, alkoivat epäillä: oliko tämä entinen Nana, varmasti tämä Nana oli vaihdettu! Mutta hän vajosi jälleen unelmiinsa; silmät harhaillen jossakin kaukana hän näki hyvin rikkaan ja hyvin kunnioitetun Nanan.
Oltiin juuri menossa levolle, kun kreivi Muffat näyttäytyi. Labordette huomasi hänet puutarhassa, ymmärsi aivoituksen ja teki hänelle sen palveluksen, että lähetti Steinerin muualle ja talutti kädestä kreivin Nanan makuuhuoneeseen. Labordette osoitti tämänkaltaisissa asioissa erinomaista tahdikkuutta ja taitoa ja oli näköjään ihastunut saadessaan tehdä toiset onnellisiksi. Nana ei näyttänyt hämmästyneeltä, vaan vihaiselta kreivin härkäpäisyydestä. Mutta elämä oli otettava vakavasti. Rakastaminen oli kerrassaan tyhmää, siitä ei ollut mitään hyötyä. Sitäpaitsi hänellä oli Zizin nuoruuden vuoksi omantunnonvaivoja; hän ei todellakaan ollut menetellyt rehellisesti. Mutta nyt, ottaessaan vanhan miehen, hän taas pääsi oikeille raiteille.
– Zoé, hän sanoi kamarineidolle, joka ihastui päästessään maalta, laita matkalaukut kuntoon huomiseksi. Me palaamme Pariisiin.
Sen yön hän makasi kreivin kanssa, mutta ilman nautintoa.
VII.
Kolme kuukautta myöhemmin kreivi Muffat käveli edestakaisin Panorama-kauppakujassa. Ilta oli leuto, ja sadekuuro oli täyttänyt kujan ihmisillä. Siellä olikin niin ahdasta, että vain vaivoin ja hitaasti pääsi kävelemään myymälöiden ohi. Syntyi mahtava ilotulitus, kun ikkunoiden valkea heijastus sekaantui valovirtoihin, joita tulvi valkoisista kaasukuvuista, punaisista lyhdyistä, sinisistä öljypaperiverhoista, kaasuliekkirivistöistä ja jättiläismäisistä viuhkoista, jotka kaasuliekeistä kokoonpantuina paloivat ilmassa, ja kirkkaiden lasiruutujen sisäpuolella loistivat heijastuspeilien terävässä valossa kirjavat näyttelyesineet, jalokivikauppiaiden kultakorut, sokerileipurien makeismaljakot, muotikauppiaiden vaaleat silkkikankaat; ja kylttien kirjavassa sekamelskassa muuan purppuranvärinen jättiläishansikas näytti matkan päästä veriseltä kädeltä, joka oli leikattu poikki ja ripustettu keltaiseen kalvosimeen.
Kreivi Muffat oli hitaasti kävellen tullut bulevardille asti. Hän vilkaisi ajotielle ja palasi lyhyin askelin takaisin puotien riviä pitkin. Kostea ja lämmin ilma täytti kauppakujan valousvalla. Tippuvien sateenvarjojen kastelemat kivet kajahtelivat lakkaamatta askeleista, mutta puhetta ei kuulunut. Muut kävelijät, jotka joka käänteessä törmäsivät kreiviin, tarkastelivat hänen mykkiä, kaasunvalossa kalpeita kasvojaan. Päästäkseen tästä uteliaisuudesta kreivi pysähtyi erään paperikaupan akkunan luo ja syventyi hartaasti katselemaan näytteille pantuja paperinpainimia, lasikuulia, joiden sisässä oli maisemia ja kukkia.
Hän ei kumminkaan nähnyt mitään, sillä hän ajatteli vain Nanata. Miksi tuo nainen oli taas valehdellut hänelle? Aamulla hän oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä olemaan tulematta illalla, koska pikku Louis muka oli sairaana, ja hänen siis täytyi olla yötä tätinsä luona hoitelemassa lastaan. Mutta kreivi oli sentään epäillyt ja mennyt Nanan kotiin, jossa portinvartijatar oli kertonut, että rouva oli juuri lähtenyt teatteriin. Tämä kummastutti häntä, sillä Nana ei näytellyt uudessa kappaleessa. Mitähän hyödytti tämä valhe, ja mitähän Nanalla oli tekemistä tänä iltana Variétés-teatterissa?
Kreivi, joka sai ohimennen tuuppauksia huomaamatta niitä, jätti paperipainimet ja pysähtyi erään lelukaupan luo, missä hän hajamielisesti silmäili muistikirjoja ja savukekoteloita, joiden vasenta kulmaa koristi sama sininen pääskynen. Oli selvää, että Nana oli muuttunut. Aluksi maaltapaluun jälkeen tyttö oli tehnyt hänet aivan hulluksi suutelemalla kissamaisen hyväilevästi hänen poskipartojaan ja vannomalla, että kreivi oli hänen rakas pojunsa, ainoa pikkuystävä, jota hän palvoi. Kreivi ei enää pelännyt Georgesia, jota äiti piti maalla. Ei siis ollut muita kuin paksu Steiner, jonka tilalle hän aikoi astua, uskaltamatta kumminkaan pyytää selityksiä. Hän tiesi, että Steiner oli kärsinyt niin suuria tappioita, että oli ollut menettää paikkansa pörssissä ja senvuoksi takertui Landesin suolalaitosten osakkaihin koettaen puristaa heiltä viimeisetkin lisämaksut. Kun kreivi tapasi Steinerin Nanan luona, sanoi tyttö, ettei hän voinut ajaa pankkiiria ulos kuin koiraa kaikkien niiden menojen jälkeen, mitkä tällä oli hänestä ollut. Muuten Muffat oli jo kolme kuukautta elänyt sellaisessa aistillisuuden huumeessa, ettei hän halunnut muuta kuin omistaa Nanan. Hänen himonsa myöhäinen herääminen oli aiheuttanut poikamaisen ahmattiuden, joka syrjäytti kaiken turhamaisuudet ja mustasukkaisuuden. Hänellä oli vain yksi selvä vaikutelma: Nana ei ollut enää yhtä rakastettava kuin ennen eikä suudellut hänen poskipartojaan. Hän tuli tästä levottomaksi, ja miehenä, joka ei tunne naisia, hän ihmetteli, mistä Nana saattaisi häntä moittia. Hän luuli täyttävänsä tytön kaikki toivomukset. Nyt hän ei saanut päästään aamullista kirjettä, näitä monimutkaisia valheita, joiden ainoana tarkoituksena oli se, että tyttö tahtoi illalla mennä teatteriin. Kun kauppakujassa taas tuli ahdasta, hän meni sen läpi pois ajatellakseen asiaa erään ravintolan eteisen luona katse suunnattuna kynimättömään leivoseen ja suureen loheen, jotka olivat eräässä ikkunassa.
Lopulta hän tempautui irti tuosta näystä, ravisteli itseään, katsahti ylöspäin ja huomasi, että kello oli melkein yhdeksän. Nana tulisi pian, ja silloin hän vaatisi totuuden. Hän käveli edestakaisin muistellen kaikkia edellisiä iltoja, jotka hän oli odotellut tässä teatterin portilla Nanaa noutaessaan. Hän tunsi kaikki myymälät, kaikki tuoksut tuossa kaasun saastuttamassa ilmassa, ryssännahan kirpeän hajun, vaniljin imelän lemun, joka nousi kellarikerroksen suklaatehtaasta, myskin tuulahdukset, kun hajuvesimyymälöiden ovia availtiin. Hän ei rohjennut pysähtyä kalpeiden kassaneitien kohdalle, jotka katselivat häntä kuin ainakin tuttua. Hetkisen hän tuntui katselevan myymälöiden yläpuolella olevia pieniä pyöröakkunoita, ikäänkuin näkisi ne ensikertaa liikekilpien joukosta. Sitten hän taas meni bulevardille viipyäkseen siellä vain minuutin. Rankat sadekuurot olivat lientyneet tihkusateeksi, joka jäähdytti hänen käsiään ja rauhoitti hänen mieltään. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli Maconin lähellä eräässä linnassa; siellä hänen ystävättärensä rouva de Chezelles oli sairastellut syksystä saakka; maantie oli mudan peitossa, ja seutu oli varmaankin inhottava rumalla säällä. Äkkiä hän taas kävi rauhattomaksi, vetäytyi tukahduttavan kuumaan kauppakujaan ja käveli pitkin askelin muiden joukossa; hän oli tullut ajatelleeksi, että jos Nana epäilisi jotakin, hän varmaankin hiipisi tiehensä Montmartren pylväskäytävän kautta.
Tästä hetkestä lähtien kreivi asettui vartioimaan teatterin portille. Hän ei tahtonut odotella käytävän tässä päässä, koska hän pelkäsi siellä jonkun tuntevan hänet. Hän asettui Variétés-käytävän ja Saint-Marcin kulmaan, likaiseen soppeen, jossa oli pieniä puoteja, suutarinverstas ilman asiakkaita, pölyisiä huonekalukauppoja ja savustunut, unelias lukusali, jonka lamput iltaisin nukkuivat vihreiden varjostimiensa suojassa; siellä ei milloinkaan nähnyt muita ihmisiä kuin hyvin puettuja herroja, jotka kärsivällisesti kiertelivät niitä esineitä, joita aina kasaantuu taiteilijoiden käytävien kohdalla, teatterityöläisten likaa ja statistien rääsyjä. Käytävän suuta valaisi vain yksi ainoa himmeäkupuinen kaasuliekki. Muffat ajatteli hetkisen kysellä rouva Bronilta, mutta pelkäsi, että jos Nanata varotettaisiin, niin hän pakenisi toista tietä bulevardille. Kreivi alkoi taas kävellä edestakaisin; hän oli päättänyt odottaa, kunnes hänet portteja suljettaessa ajettaisiin pois, niinkuin jo pari kertaa aikaisemmin oli tapahtunut; hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi mennä kotiin ja nukkua yksin. Joka kerta kun paljaspäisiä tyttöjä ja likapaitaisia miehiä tuli ulos ja katseli häntä, hän kääntyi lukusalia kohti, jossa kahden ikkunaan liimatun reklaamitaulun välistä sai katsella aina samaa näkyä: pientä, jäykkää ukkoa, joka istui aivan yksin suuren pöydän ääressä ja lampunvarjostimen vihreässä valokehässä luki sanomalehteä. Hiukan ennen kymmentä tuli siihen toinenkin herrasmies, pitkä, kaunis, vaaleaverinen, hienot hansikkaat kädessä, ja alkoi kävellä edestakaisin teatterin ulkopuolella. Joka kierroksella he loivat toisiinsa salavihkaisen, epäluuloisen katseen. Kreivi meni nyt aina molempien pylväskäytävien risteykseen saakka, jossa oli suuri peili, ja nähdessään siitä vakavat kasvonsa ja moitteettoman ryhtinsä hän tunsi pelonsekaista häpeää.
Kello löi kymmenen. Muffat tuli äkkiä ajatelleeksi, kuinka helposti hän menemällä Nanan pukuhuoneeseen saisi selville, oliko tämä siellä. Hän nousi nuo kolme porrasta, meni pienen keltaisen eteisen läpi ja hiipi pihalle ovesta, jossa oli vain säppi. Tähän vuorokaudenaikaan tämä kaivonkostea pieni piha löyhkäävine käymälöineen, vesiputkineen, keittiöhelloineen, ja niine kasveineen, jotka portinvartijatar kasasi sille, oli mustan usvan peitossa; mutta molemmat ikkunoiden rei'ittämät seinät loistivat, alhaalla oli tarvikevarasto ja palosotilaan koju, vasemmalla teatterin kanslia ja oikealla ylös asti taiteilijoiden pukuhuoneet; näytti siltä, kuin uuninluukkuja olisi avattu tähän kaivoon päin. Kreivi huomasi heti, että ensikerroksen pukuhuoneiden ikkunat olivat valaistut, ja hän jäi rauhoittuneena ja onnellisena seisomaan katse ikkunaan kiinnitettynä keskelle tuon vanhan pariisilaisen takapihan likaa ja löyhkää. Rikkinäisestä räystäästä tippui isoja vesipisaroita. Kaasuliekin säde hiipi rouva Bronin ikkunasta valaisten keltaisella valollaan sammaloitunutta kohtaa kivityksestä, rännitorven syövyttämää kivijalkaa, kokonaista likasoppea vanhoine vateineen ja porsliininpalasineen, joiden keskellä kasvoi padassa kitulias kuusain. Kuului säpin narinaa, ja kreivi poistui.
Nana tulisi varmasti. Kreivi palasi lukusalin ulkopuolelle; unisessa varjossa, johon tuo yölamppumainen valo loi läiskän, vanha ukko istui yhä edelleen liikahtamatta, kasvot lehdessä. Sitten kreivi aloitti jälleen kävelynsä, mutta ulotti sen nyt entistä hiukan pitemmälle, seurasi Variétés-käytävää aina Feydeau-käytävään saakka, joka oli autio ja kylmä, synkkään pimeyteen vajonnut; sieltä hän palasi, sivuutti teatterin, poikkesi Saint-Marcin käytävään, jossa sekatavarakauppiaan sokerisaha huvitti häntä. Kolmannella kierroksellaan hän alkoi kuitenkin pelätä, että Nana livahtaisi hänen selkänsä takaa, että hän menettäisi kaiken itsekunnioituksen. Hän asettui äskeisen vaaleanverisen herran kanssa teatterin eteen, ja he vaihtoivat veljellisen nöyrän katseen, jossa välähti pieni epäluulon kipinä: he saattoivat olla kilpakosijoita. Koneenkäyttäjät, jotka näytännön aikana tulivat ulos tupakalle tuuppivat heitä, eikä kumpikaan herroista uskaltanut valittaa. Kolme pitkää, huonosti kammattua tyttöä likaiset hameet yllään tuli portaille syömään omenia, joiden kuoret he sylkivät maahan; ja molemmat herrat loivat katseensa alas, jotteivät näkisi tyttöjen rivoja silmäyksiä ja kuulisi heidän ruokottomia sanojaan, ja suostuivat nöyrästi nielemään sen saastan, mikä näillä lutkilla oli tarjottavana, ja sietämään heidän leikkiään kun he hauskuudeksi tuuppivat toisiaan herroja kohden.
Juuri silloin Nana laskeutui nuo kolme porrasaskelmaa. Hän lensi lumivalkeaksi nähdessään kreivin.
– Vai niin! Te olette täällä! änkytti hän.
Virnistelevät statistit pelästyivät nähdessään hänet ja jäivät seisomaan jäykkinä ja vakavina kuin palvelijattaret, jotka talon emäntä on yllättänyt luvattomasta teosta. Pitkä, vaaleaverinen herra oli vetäytynyt syrjään, rauhoittuneena ja suruissaan.
– No niin! Ojentakaa minulle käsivartenne! puuskahti Nana kärsimättömästi.
He poistuivat hitaasti. Kreivi, joka oli valmistautunut kyselemään, ei keksinyt mitään sanottavaa. Nana sitävastoin pani hätiköivällä äänellä kokoon jutun: hän oli vielä niin myöhään kuin kello kahdeksalta ollut tätinsä luona; kun Louis taas voi paljon paremmin, oli hänelle pälkähtänyt päähän mennä hetkiseksi teatteriin.
– Jokin tärkeä asiako? kysyi kreivi.
– Kyllä, uusi kappale, vastasi Nana hetken epäröityään. Tahdottiin kuulla minun mieltäni.
Kreivi ymmärsi Nanan valehtelevan. Mutta se lämpöaistimus, jonka hän sai tytön raskaasti nojaavasta käsivarresta, riisti häneltä voimat. Pitkä odottelu ei enää suututtanut tai harmittanut; hän halusi vain saada pitää tytön omanaan, kun vihdoinkin oli saanut hänet. Seuraavana päivänä hän koettaisi udella, mitä Nana oli puuhaillut pukuhuoneessaan. Yhä edelleen epäröivänä, ilmeisesti koettaen tointua ja tehdä päätöksensä Nana pysähtyi Variétés-käytävän kulmaan myymälän eteen, johon oli järjestetty viuhkanäyttely.
– Katsohan, mutisi hän, tuo on kaunis, tuo, joka on koristettu helmiäisellä ja sulilla.
Sitten hän lisäsi välinpitämättömästi:
– Vai niin, sinä siis saatat minut kotiin?
– Tietenkin, vastasi kreivi kummastuneena, koska lapsesi voi paremmin.
Nyt Nana katui päähänpistoaan. Louis oli ehkä tullut huonommaksi: kenties olisi parasta matkustaa Batignollesiin. Mutta kun kreivi tarjoutui saattamaan, ei Nana ollut itsepäinen. Hetkisen häntä vavisutti se mykkä raivo, joka valtaa naisen, kun hän on joutunut satimeen, mutta hänen kumminkin täytyi tekeytyä ystävälliseksi. Lopulta hän mukautui tilanteeseen ja päätti voittaa aikaa; jos hän pääsisi kreivistä eroon puoliyön aikaan, niin kaikki sujuisi hyvin.
– Niin, sinähän olet tänään kesäleski, mutisi hän. Vaimosihan kai tulee kotiin vasta huomenna?
– Niin, vastasi Muffat hiukan loukkaantuneena kuullessaan Nanan puhuvan näin tuttavallisesti kreivittärestä.
Mutta tyttö ei luopunut puheenaiheestaan, vaan tiedusteli, milloin juna saapuisi ja menisikö kreivi asemalle häntä vastaan. Hän käveli entistä hitaammin, ikään kuin myymälöiden näyteikkunat olisivat häntä erikoisesti huvittaneet.
– Katso! Tuossapa komea rannerengas, sanoi hän pysähtyen jalokivikauppiaan ikkunan eteen.
Hän oli ihastunut Panorama-kauppakujaan. Se oli vanhaa lapsuudenrakkautta, joka hänessä oli säilynyt Pariisin koruesineitä, vääriä jalokiviä, kullattua sinkkiä ja nahkapahvia kohtaan. Hänen oli yhtä vaikeata irtaantua näyteikkunoista, kuin siihen aikaan, jolloin hän kengät lintassa katulapsena maleksiessaan oli unohtunut katselemaan suklaakauppiaan makeisia. Hän pysähtyi kuuntelemaan posetiivia viereisestä myymälästä, mutta erikoisesti häntä ihastuttivat halpahintaiset ja räikeäväriset lelut, pähkinänkuorista tehdyt ompelurasiat, lumppurikorin malliset hammastikkulaatikot, Vendôme-patsaat ja obeliskit, joissa oli lämpömittari. Mutta tänä iltana hän oli kuohuksissaan ja katseli ikkunoita näkemättä mitään. Häntä alkoi suututtaa, ettei hän ollut vapaa, ja tässä synkässä kapinamielessään hän tunsi vastustamatonta halua tehdä jonkin tyhmyyden. Kannatti vaivan pitää rikkaita rakastajia! Hän oli uhrannut prinssin ja Steinerin lapsellisille oikuille, eikä hän käsittänyt, mihin rahat menivät. Hänen huoneustonsa Haussmann-bulevardilla ei edes ollut täysin kalustettu; vain salonki, joka oli kokonaan verhoiltu punaisella silkillä, erosi muista huoneista, mutta oli liian täynnä koruesineitä ja muuta tavaraa. Ja kumminkin velkojat ahdistelivat häntä pahemmin kuin siihen aikaan, jolloin hänellä ei ollut penninpyörääkään; se kummastutti häntä kovin, sillä hän piti itseään säästäväisyyden esikuvana. Kuukauden päiviin tuo Steinerin varas oli vaivoin saanut kokoon tuhat frangia, aina kun Nana uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän toisi tuota summaa. Muffat oli nauta, joka ei ymmärtänyt, paljonko oli maksettava, mutta Nana ei saattanut suuttua häneen hänen saituruutensa vuoksi. Oh, mielellään hän olisi antanut palttua koko roskalle, ellei hän parikymmentä kertaa päivässä olisi päntännyt päähänsä hyvän käyttäytymisen sääntöjä. Täytyi olla järkevä, jankutti Zoé joka aamu, ja hänelle itselleen Chamontin kuninkaallinen näky oli kuin uskonnollinen muisto, joka hänen mieleensä palasi alati entistä komeampana. Sen vuoksi hän, vaikka hillitty raivo vavisuttikin häntä, alistui nöyrästi ja käveli kreivin kainalossa ikkunasta ikkunaan vähenevien kadunkulkijoiden joukossa. Pylväskäytävän ulkopuolella katujen kivet alkoivat kuivua, raikas tuuli puhalteli ja vei mukanaan painostavan ilman lasikaton alta, liehutti värillisiä lyhtyjä ja kaasuliekkirivistöjä ja teki jättiläismäisestä viuhkasta oikean ilotulitusnumeron. Ravintolan sisäänkäytävän luona muuan tarjoilija sammutti kaasuliekit ravintolan kohdalta, tyhjissä ja loistavissa myymälöissä kassaneidit istuivat liikkumattomina ja aivan kuin nukahtaneina silmät avoinna.
– Oo, miten soma! huudahti Nana viimeisen näyteikkunan kohdalla perääntyen pari askelta ihaillakseen korpputaikinasta tehtyä vinttikoiraa, joka seisoi käpälä koholla ruusuihin kätketyn kopin edessä.
Lopulta he läksivät kaupppakujasta, mutta Nana ei tahtonut ajaa. Ilma oli kaunis, eikä heillä muutenkaan ollut kiirettä; olisi ihanaa kävellä kotiin. Kun he sitten tulivat Café Anglaisin kohdalle, sai hän päähänpiston syödä ostereita; hän ei, sanoi hän, Louisin sairauden vuoksi, ollut koko päivänä syönyt mitään. Muffat ei uskaltanut vastustaa. Hän ei toistaiseksi ollut näyttäytynyt julkisesti Nanan seurassa, vaan pyysi yksityisen huoneen ja meni juoksujalkaa käytävää pitkin. Nana seurasi häntä kuin ainakin nainen, joka tuntee paikan, ja he menivät huoneeseen, jonka ovea tarjoilija piti auki, juuri kun viereisestä salista, josta kuului naurunrähäkkää ja huutoja, joku tuli ulos. Se oli Daguenet.
– Hitto! Nana! huudahti hän.
Kreivi piilottautui äkkiä huoneeseen, jonka ovi jäi raolleen. Mutta kun hänen pyöreä selkänsä oli hävinnyt, vilkutti Daguenet Nanalle silmää ja sanoi leikkisästi:
– Helkkari, sinä edistyt! Nyt sinä taidat jo hyökätä hoviin!
Nana hymyili sormi suulla vaientaakseen hänet. Mies oli aika hiprakassa, mutta Nana oli iloinen tavatessaan hänet; tyttö tunsi yhä hiukan hellyyttä häntä kohtaan, huolimatta siitä halpamaisuudesta, että hän ei ollut tuntevinaankaan Nanaa ollessaan hienojen naisten seurassa.
– Miten jaksat? kysyi Nana ystävällisesti.
– Alan vakiintua. Aion mennä naimisiin.
Nana kohautti säälivästi hartioitaan. Daguenet jatkoi leikinlaskuaan ja sanoi, että pörssissä ei ansainnut tarpeeksi elääkseen, hädintuskin sen verran, että voi lähettää naisille kukkia käydäkseen herrasmiehestä. Hänen kolmesataatuhatta frangiaan olivat kestäneet puolitoista vuotta. Nyt hän rupeaisi käytännölliseksi, naisi suuret myötäjäiset ja päättäisi päivänsä prefektinä niinkuin isänsäkin. Nana hymyili yhä epäuskoisesti. Hän nyökkäsi salia kohti.
– Kenen seurassa sinä olet siellä?
– Oh, siellä on koko joukko, vastasi Daguenet ja unhoitti humalassaan omat suunnitelmansa. Ajattelehan, Léa on siellä ja kertoo muistoja Egyptin-matkaltaan. Se on sitten naurettavaa! Eräs kylpyjuttu...
Hän kertoi jutun. Nana jäi mielellään kuuntelemaan. Lopulta he nojasivat käytävän seinään vastakkain. Matalan katon reunassa paloi kaasuliekkejä, ja verhot tuoksahtivat epämääräisesti keittiöltä. Kuullakseen toistensa puhetta heidän täytyi, kun meteli salongissa kiihtyi, kumartua aivan nenäkkäin. Kolme kertaa minuutissa tarjoilija juoksi tarjottimineen siitä ja pyysi heitä väistymään. Katkaisematta keskusteluaan he painautuivat seinää vasten ja lörpöttelivät kuin kotonaan, keskellä kaikkea tätä ravintolavieraitten melua ja tarjoilijoiden tuuppauksia.
– Katsohan! Daguenet mutisi osoittaen ovea, josta Muffat oli hävinnyt.
He katsoivat toisiinsa. Ovi liikahteli silloin tällöin hiljaa kuin tuulenpuuskasta, kunnes se lopulta ääneti ja hitaasti sulkeutui. He hymyilivät hiljaa toisilleen. Kreivi oli varmaankin näkemisen arvoinen.
– Kesken kaiken, kysyi Nana, oletko lukenut Faucheryn pakinan minusta?
– Olen, "Kultakärpäsen", vastasi Daguenet. En viitsinyt puhua siitä, kun pelkäsin pahoittaa mieltäsi.
– Pahoittaa, miksi? Pakinahan on hyvin pitkä!
Nanaa imarteli, että hän askarrutti "Figarota".
Ilman niitä selityksiä, jotka kampaaja Francis lehteä tuodessaan oli antanut, ei Nana olisi käsittänyt, että pakinassa puhuttiin hänestä. Daguenet tarkkasi häntä salaa ja hymyili pilkallisesti leikillisen ilmeensä lomasta. Kun Nana oli tyytyväinen, saattoivat muutkin olla.
– Anteeksi, huusi tarjoilija mennen heidän välistään jäätelöannos käsissään.
Nana oli astunut askelen Muffatin huonetta kohti.
– No niin! Näkemiin! sanoi Daguenet. Mene aisankannattajasi luo!
Nana pysähtyi.
– Miksi sanot häntä aisankannattajaksi?
– Hitto, koska hän on aisankannattaja!
Nana nojautui jälleen seinään hyvin innostuneena.
– Oh! sanoi hän.
– Mitä, etkö sitä tietänyt? Fauchery on hänen vaimonsa rakastaja, kultaseni... Luultavasti se alkoi jo maalla... Fauchery läksi minun luotani, kun tulin tänne; varmasti ne tapaavat tänä iltana Faucheryn luona. Ovat kai keksineet jonkin matkan.
Nana jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
– Saattoi arvatakin! virkkoi hän lopulta läimäyttäen reisiään. Aavistin heti, kun näin hänet silloin maantiellä... Onko mahdollista, että kunniallinen nainen pettää miestään ja vielä sellaisen rentun kanssa? Hän mahtaa opettaa sille naiselle siivoja konsteja!
– Oh! mutisi Daguenet ilkeästi. Ei tämä ole kreivittären ensimmäinen yritys. Hän tietää ehkä yhtä paljon kuin Faucherykin.
– Ihanko totta!... Kaunista seurakuntaa! Tuo on jo liian saastaista!
– Anteeksi! huudahti tarjoilija kantaen sylen täydeltä pulloja heidän välistään.
Daguenet veti Nanan taas puoleensa ja piteli häntä hetkisen. Hänellä oli taas entinen kristallinkirkas, hyväilevä äänensä, joka aina hankki hänelle menestystä naisten keskuudessa.
– Hyvästi, rakas ... tiedäthän, että rakastan sinua aina!
Nana irtautui; hänen äänensä melkein hukkui hyvä-huutojen hälinään, joka sai salinoven tärisemään, kun hän hymyillen sanoi:
– Pässinpää! Kaikki on ohi... Mutta vähät siitä! Tule jonakin päivänä minun luokseni rupattelemaan.
Sitten hän kävi hyvin vakavaksi ja sanoi kunniallisen porvarirouvan järkytetyllä äänenpainolla:
– Vai niin, hänen vaimonsa pettää häntä... Se on kamalaa. Omasta puolestani olen aina inhonnut aisankannattajia.
Mentyään lopulta huoneeseen hän näki Muffatin istuvan kapealla sohvalla alistuvaisena, kalpeana, kädet hermostuneesti vavisten. Kreivi ei lausunut moitteen sanaakaan. Nana oli aivan liikutettu, hän häilyi säälin ja ylenkatseen välillä. Mies parka, jota kurja nainen petti niin arvottomalla tavalla! Nanan teki mieli heittäytyä kreivin kaulaan ja lohduttaa häntä. Mutta toisaalta se oli kreiville oikein; hän kohteli naisia niin perin typerästi. Nyt hän oppisi jotakin. Sääli sai kumminkin vallan. Syötyään osterinsa hän ei lähettänytkään kreiviä matkoihinsa, vaikka oli jo niin päättänyt. He jäivät tuskin neljännestunniksi Café Anglaisiin ja menivät yhdessä Nanan luo Haussmann-bulevardille. Kello oli yksitoista; kahteentoista mennessä kyllä löytyisi jokin hienotunteinen keino kreivin lähettämiseksi matkoihinsa.
Eteisessä hän varovaisesti antoi ohjeita Zoélle.
– Sinä pidät huolta, että hän pysyttelee hiljaa, jos toinen on vielä minun luonani.
– Mutta minne minä hänet pistän?
– Vie hänet keittiöön! Se on varminta.
Makuuhuoneessa oli Muffat jo riisunut takkinsa.
Takassa paloi muhkea tuli. Makuuhuone oli sama kuin ennenkin jakarandakalustoineen, verhoineen ja tuoleineen, jotka olivat päällystetyt harmaapohjaisella, sinikukkaisella brokaadikankaalla. Kahteen otteeseen Nana oli aikonut päällystää ne uudestaan, kerran mustalla sametilla, toisen kerran valkoisella, punaruusuisella silkillä; mutta kun Steiner oli suostunut, pyysi Nana päällystämiseen menevät rahat tuhlatakseen ne. Hän oli vain oikuissaan ostanut uunin eteen tiikerinnahan ja kattoon kristallilampun.
– Minua ei nukuta, enkä viitsi mennä vuoteeseen, sanoi hän, kun ovi oli suljettu.
Kreivi totteli häntä alistuvasti miehen tavoin, joka ei enää pelkää, että hänet nähdään. Hän varoi vain suututtamasta Nanata.
– Niinkuin haluat, virkkoi hän.
Hän riisui kuitenkin kenkänsä, ennen kuin istuutui takan ääreen. Nanan huveja oli riisuutua alasti ison kaappipeilinsä edessä, josta hän näki vartalonsa päästä jalkoihin. Hän päästi paitansakin putoamaan ja syventyi sitten aivan alastomana pitkäksi aikaa tutkimaan ruumistaan, ihailemaan ihonsa silkinpehmeyttä ja vartalonsa joustavia, pehmoisia ääriviivoja; se oli vakavaa, harrasta rakkautta omaan lihaan. Hänen kampaajansa oli tavannut hänet usein tässä asennossa tytön kääntämättä päätäkään. Mutta Muffat pahastui, ja se kummastutti Nanata. Mikä miestä vaivasi? Hänhän näytteli ruumistaan vain itseään varten.
Koska hän tänä iltana tahtoi nähdä tavallista tarkemmin, sytytti hän kaikki kaapin kynttilänjalustan kuusi kynttilää. Mutta juuri pudottaessaan paitaansa hän keskeytti puuhansa tehdäkseen kysymyksen, joka jo kauan oli ollut hänen huulillaan.
– Oletko lukenut "Figaron" pakinan?... Lehti on tuolla pöydällä.
Nana muisti Daguenetin naurun, ja häntä vaivasi epäilys. Jos tuo Fauchery oli loukannut häntä, niin hän kyllä kostaisi.
– Väitetään, että se tarkoittaa minua, sanoi Nana teeskennellyn välinpitämättömästi. Sanohan, mitä mieltä sinä olet.
Sitten hän antoi paitansa valahtaa alas ja seisoi aivan alastomana odotellen, että Muffat ennättäisi lukea koko pakinan. Muffat luki hitaasti. Faucheryn pakinan otsikkona oli "Kultakärpänen", ja siinä kerrottiin tytöstä, jonka esi-isät neljässä tai viidessä polvessa olivat olleet juoppoja; hänen verensä oli perinnöllisesti turmeltunutta, kurjuuden ja alkoholin pilaamaa, ja hänessä se oli kehittynyt hermostuneeksi naiselliseksi rappioasteeksi. Hän oli kasvanut laitakaupungilla, Pariisin kaduilla, ja kookkaana, kauniina ja muhkeana kuin kukka lantaläjällä hän kosti niiden mierolaisten ja hylkiöiden puolesta, joiden jälkeläinen hän oli. Hänen mukanaan se mädännäisyys, jonka annettiin hapattaa rahvasta, levisi nyt ylhäisöön ja turmeli sen. Hänestä tuli luonnonvoima, hävityshiiva vasten tahtoaan, sillä hän turmeli ja tuhosi Pariisin lumivalkoisten jäsentensä välissä ja sai yhteiskunnan happanemaan, niinkun naiset kerran kuussa hapattavat maidon. Pakinan lopussa oli vertaus kärpäseen, auringonväriseen kärpäseen, joka oli lentänyt loasta, täynnä tielle heitettyjen raatojen ruumismyrkkyä ja surisi, tanssi ja hehkuen jalokiven tavoin myrkytti miehet vain istahtamalla heidän päälleen, vieläpä itse hallitsijankin palatsissa, jonka ikkunoista se tunkeutui sisään.
Muffat nosti katseensa lehdestä ja tuijotti tuleen.
– No? kysyi Nana.
Kreivi ei vastannut. Hän tahtoi lukea pakinan toiseen kertaan. Kylmänväreet puistattivat häntä päästä hartioihin. Tuo pakina oli pirullisesti kirjoitettu; käänteet kuin pukinloikkauksia, odottamattomia, äärimmäisiin merkityksiinsä ajettuja sanoja, huimia vertauskuvia. Mutta artikkeli tehosi häneen, se äkkiä herätti kaiken, mihin hän kuukausiin ei ollut tahtonut koskea.
Sitten hän kohotti päätään. Nana oli vaipunut oman ruumiinsa ihailemiseen. Hän taivutti kaulaansa ja katseli tarkkaavaisesti peilistä pientä ruskeaa luomaa, joka hänellä oli oikean lanteen yläpuolella; hän painoi sitä sormellaan, taivutti ruumistaan taapäin, jotta se näkyisi paremmin ja piti sitä kaikesta päättäen hauskana ja kauniina sillä kohden. Sitten hän nautiskellen katseli muita ruumiinosiaan turmeltuneen lapsen uteliaisuudella. Ruumiinsa katseleminen oli hänelle ainaisen hämmästyksen lähde ja hänen kasvoillaan oli sama kummastunut ja ihastunut ilme kuin tytöllä, joka huomaa tulleensa kypsäksi. Hän ojenteli hitaasti käsivarsiaan nähdäkseen vankan Venus-lantionsa, taivutteli ja käänteli ruumistaan, katseli sitä edestä ja takaa ja jäi pitkäksi aikaa tarkastelemaan povensa sivukuvaa ja reisiensä pyöreyttä. Lopuksi häntä erikoisesti miellytti keinutella ruumistaan oikeaan ja vasempaan polvet hajalla ja pyöritellen yläruumistaan lanteiden kohdalta vavahutella lihaksiaan kuin arabialainen vatsatanssijatar.
Muffat tuijotti häneen. Tuo nainen peloitti häntä. Tänä tarkkanäköisyyden hetkenä hän halveksi Nanata. Niin oli: nainen oli kolmessa kuukaudessa turmellut hänen elämänsä, hän tunsi ytimiin saakka syöpyneen loan ja irstailujen, jollaisia hän ei ollut aavistanutkaan. Kaikki oli hänessä jo mätänemistilassa. Silmänräpäyksen hän tajusi pahan olevan tulossa, hän näki hajoamisen, jonka tämä hiiva aiheuttaa, perheensä hävitettynä, pienen kolkan tätä yhteiskuntaa, joka natisi liitoksissaan ja sortui. Voimatta irroittaa silmiään hän katseli naista hellittämättä ja koetti vakuuttaa itselleen, että hänen alastomuutensa tuntui inhoittavalta.
Nana ei liikahtanutkaan. Kädet niskassa hän kyynärpäät levällään taivutti päätään taaksepäin. Hän näki lyhennettynä puoliavoimien silmäluomien alta raollaan olevan suunsa, lemmekkään hymyn valaisemat kasvonsa ja takanaan irrallaan kullanväriset hiuksensa, jotka peittivät hänen kaulansa ja selkänsä kuin jalopeuranharja. Takakenossa hän näytti vartalonsa sivulta päin kiinteine lanteineen, rintansa, joka oli kuin amatsoonin, vahvat lihakset hienon hipiän alla. Herkkä viiva, joka tuskin aaltoili hartioiden ja lanteiden kohdalla, ulottui kyynärpäistä jalkoihin. Muffatin katse seurasi tätä herkullista sivukuvaa, tätä muotojen suloa ja valkoista ihoa, joka peittyi kultaisin säteihin, noita vartalon pyöristymiä, joihin valo loi silkkihäivähdyksiä. Hän ajatteli entistä kauhuaan naista kohtaan, Raamatun irstasta petoa, joka vainusi saalista. Nanan koko ruumis oli hienon, punertavan haituvan peittämä, joka teki sen samettimaisen pehmeäksi; hänen tammaa muistuttavat lantionsa ja reitensä ja syvien poimujen erottamat lihaiset kohoumat, jotka hänen sukupuolelleen antavat niin levottuuttavan varjon, paljastivat pedon. Tässä oli tuo kultainen peto, tietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti maailman. Muffat katseli häntä herkeämättä, kuin paholaisen riivaamana ja niin häikästynä, että kun hän sulki silmänsä, niin peto jälleen näyttäytyi pimeässä, suurentuneena, kauheana, asennoltaan liioiteltuna. Nyt se oli ainiaaksi iskenyt kyntensä häneen.
Mutta Nana kyyristyi kokoon. Hänen jäseniensä läpi näytti käyvän hellyyden väristys. Kostein silmin hän tekeytyi pieneksi ikään kuin voidakseen paremmin tuntea itsensä. Sitten hän irroitti kätensä, laski ne rinnoilleen hermostuneeseen syleilyyn. Hän nousi uudelleen pystyyn ja kuin koko ruumis riutuen hyväilyyn hieroi poskiaan olkapäitä vastaan. Hänen avoin suunsa huokui himoa. Huuliaan suipistaen hän suuteli kauan kainalokuoppien ympärystää nauraen toiselle Nanalle, joka suuteli peilissä.
Muffat huokasi hiljaa ja syvään. Tuo huvittelu oman ruumiinsa kanssa sai hänet suunniltaan. Hänen itsehillintänsä hävisi äkkiä kuin myrskytuulen puhaltamana. Hän tarttui Nanata vyötäisiin rajusti ja paiskasi hänet matolle.
– Päästä minut! huusi Nana. Sinä teet minulle pahaa!
Kreivi käsitti tappionsa ja tiesi, että tuo nainen oli tyhmä, sivistymätön, turmeltunut ja valheellinen, mutta kumminkin hän himoitsi häntä, vaikka hän olisi täynnä myrkkyäkin.
– Uish, moukkamaista! sanoi Nana raivoissaan, kun kreivi päästi hänet nousemaan.
Hän rauhoittui kuitenkin. Nyt kai kreivi lähtisi. Vedettyään ylleen yöpaidan hän istuutui takan eteen lattialle. Se oli hänen lempipaikkansa. Kun hän taas alkoi udella kreivin mieltä Faucheryn pakinasta, vastasi tämä vältellen, sillä hän pelkäsi uutta kohtausta. Nana sanoi muuten halveksivansa Faucherytä. Sitten hän oli kauan vaiti miettien jotain keinoa, millä saada kreivin pois. Hän olisi tahtonut tehdä sen rakastettavasti, sillä hän oli kerta kaikkiaan hyväsydäminen hupsu, ja häntä kiusasi loukata ihmistä, varsinkaan aisankannattajaa – ajatus, joka säälitti häntä.
– Sinun vaimosi saapuu siis huomenna, sanoi Nana lopulta.
Muffat oli unisena ja jäsenet uuvuksissa heittäytynyt nojatuoliin mukavaan asentoon. Hän nyökäytti myöntävästi, ja Nana tarkasteli häntä vaipuneena syviin ajatuksiin. Tyttö istui toisella puoliskollaan, ohuessa pitsipaidassaan ja piteli kaksin käsin toista jalkaansa kierrellen sitä konemaisesti edestakaisin.
– Oletko ollut kauankin naimisissa? kysyi hän.
– Yhdeksäntoista vuotta, vastasi kreivi.
– Oh!... Onko sinun vaimosi rakastettava? Tuletteko hyvin toimeen keskenänne?...
Kreivi pysytteli tuskastuneen näköisenä vaiti.
– Olenhan pyytänyt, ettet puhuisi koskaan näistä asioista.
– Mitä kummia! Miksen? huudahti Nana ja ärsytti itse itseään. En kai minä syö sinun vaimoasi, vaikka puhunkin hänestä... Rakas ystävä, kaikki naiset ovat samaa maata...
Hän keskeytti puhetulvansa, jottei tulisi sanoneeksi liikoja. Hän kävi vain pöyhkeännäköiseksi, koska hän luuli itseään erikoisen hyväksi. Täytyihän säästää tuota miesraukkaa. Sitten hän sai hauskan päähänpiston ja hymyili katsellessaan kreiviä. Hän jatkoi:
– Kuulehan, minä en ole kertonut sinulle sitä juorua, jota tuo Fauchery on levittänyt sinusta... Se mies on oikea kyykäärme! Minä en häntä vihaa tuon artikkelin takia, mutta joka tapauksessa hän on oikea kyykäärme.
Hän nauroi vielä kovemmin, päästi jalkansa, ryömi kreivin luo ja nojasi rintansa tämän polviin.
– Ajattelehan, Fauchery väittää, että sinulla oli se vielä jäljellä, kun menit naimisiin vaimosi kanssa... Oliko se jäljellä?... Onko se totta?
Hän hallitsi kreiviä silmillään, nosti kätensä tämän hartioille ja ravisteli häntä saadakseen hänet tunnustamaan.
– Oli kyllä, vastasi kreivi lopulta vakavasti.
Silloin tyttö istuutui kreivin jalkoihin ja nauroi soperrellen ja tuuppien vallattomasti.
– Ei, se on aivan satumaista, ei ole muita kuin sinä, sinä olet ilmiö... Mutta, poika parka, kylläpä mahdoit olla typerä! Ellei mies tiedä, niin se on jo naurettavaa! Kunpa olisin saanut nähdä teidät!... Se onnistui kuitenkin? Kerro, oh, minä pyydän, kerro toki!
Hän hukutti miehen kaikenlaisiin kysymyksiin ja tahtoi päästä selville yksityiskohdista. Hän sai äkillisiä naurunpuuskia, jotka panivat hänet kiemurtelemaan; silloin paita liukui pois ja paljasti hänen tulen kultaaman ruumiinsa, ja hänen naurunsa kajahteli niin iloisena, että vähitellen kreivi kertoi hääyönsä tarinan. Häntä ei enää ällöttänyt. Lopulta häntä itseäänkin huvitti selittää, miten hän, tavallisen sanaparren mukaan oli "kadottanut sen". Häveliäisyyden rippeitä oli vain hänen sanavalinnassaan. Tyttö, joka oli päässyt vauhtiin, kyseli kreivittärestä. Hän oli ihastuttavan komeavartaloinen, mutta oikea jääpuikko, mikäli ainakin kerrottiin.
– Oh, mutisi kreivi pelkurimaisesti, sinun ei tarvitse olla mustasukkainen.
Nana oli lakannut nauramasta. Hän asettui entiselle paikalleen selkä takkaan päin ja kädet ristissä nosti polvensa leukaan asti. Sitten hän sanoi vakavasti:
– Rakas ystävä, ei sovi olla kömpelö ensimmäisenä yönä vaimonsa kanssa.
– Miksei? kysyi kreivi hämmästyneenä.
– Siksi, että ... vastasi tyttö hitaasti ja opettavaisen näköisenä.
Hän ravisteli päätään, mutta suvaitsi kumminkin selittää tarkemmin.
– Näetkös, minä, minä tiedän, kuinka käy ... poikaseni! Naiset eivät pidä siitä, että ollaan typeriä. He eivät sano mitään, sillä heitä hävettää, ymmärräthän... Mutta usko pois, että he ajattelevat sitä enemmän. Ja sitten he joskus, ellei mies ymmärrä, hankkivat muualta korvausta... Niin käy, näetkös!
Kreivi ei näyttänyt käsittävän. Silloin Nana sanoi sanottavansa vielä selvemmin, oli äidillinen ja opasti sulasta hyvyydestä. Aina siitä pitäen kuin hän oli saanut tietää, että kreivi oli aisankannattaja, oli tuo salaisuus kalvanut hänen mieltään ja häntä aivan hirvittävästi halutti kertoa kreiville kaikki.
– Oh, hyvä Jumala! Minähän puhun asioista, jotka eivät kuulu minulle... Puhun vain, koska tahtoisin, että kaikki olisivat onnellisia... Mehän juttelemme vain?... Näetkös sinun täytyy olla avomielinen.
Nana keskeytti muuttaakseen asentoaan. Takan loimu alkoi jo polttaa.
– Hitto, miten tässä alkaa olla kuuma! Selkäni on jo aivan paistunut... Odota, minä paistan hiukan vatsaakin... Se on hyvää vatsanpuruille.
Käännettyään rintansa tulta kohti ja vedettyään sääret alleen hän jatkoi:
– Niin, sinä et siis makaa vaimosi luona?
– En, vannon sen, vastasi Muffat peläten kohtausta.
– Ja sinä luulet, että hän on oikea puupalikka?
Kreivi nyökäytti päätään painaen katseensa alas.
– Ja sen vuoksi pidät minusta?... Vastaa! En minä suutu.
Kreivi nyökäytti taas päätään.
– Hyvä! lopetti Nana. Sitä minä luulinkin. Voi, poika parkaa!... Sinä et kai tunne tätiäni Leratia? Kun hän tulee, niin pyydä häntä kertomaan hedelmäkauppiaasta, joka asuu häntä vastapäätä... Ajattelehan, että se hedelmäkauppias... Hitto, onpa tässä kuuma! Minun täytyy kääntyä. Minä paistatan vasentakin kylkeäni.
Sitten hän käänsi lanteensa tulta kohti, ja samassa hän sai hauskan päähänpiston. Kiltin lapsen tavoin, joka iloitsee nähdessään itsensä lihavana ja ruusunhohtavana takanvalossa, hän alkoi tehdä pilaa itsestään:
– Minä olen kuin hanhi... Aivan kuin hanhi vartaassa... Minä aina vain kierrän itseäni. Totisesti minä paistun omassa rasvassani...
Nana purskahti hohottamaan, kun samassa kuului ääniä ja ovenläimäyksiä. Hämmästyneenä Muffat loi häneen kysyvän silmäyksen. Tyttö tuli vakavaksi ja näytti levottomalta. Siellä oli varmaankin Zoén kissa, kirottu elukka, joka särki kaikki. Kello oli puoli yksi. Miten hän oli saattanut tulla ajatelleeksikaan raataa aisankannattajan onneksi? Sitäpaitsi tuo toinen oli jo saapunut; kreivin oli lähdettävä, ja pian.
– Mitä sanoit? kysyi kreivi ystävällisesti, iloissaan siitä, että näki tytön niin kilttinä.
Mutta innoissaan pääsemään hänestä eroon Nana tuli toiselle tuulelle, kävi häikäilemättömäksi eikä valikoinut enää sanojaan.
– Puhuin vain hedelmäkauppiaasta ja hänen vaimostaan. Voitko kuvitella, että he eivät koskaan olleet koskeneet toisiaan, ei sinne päinkään... Mies tahtoi kyllä, mutta hän oli tyhmä eikä ymmärtänyt... Joka tapauksessa hän luuli vaimoaan puupalikaksi ja meni katutyttöjen luo, jotka kestitsivät häntä kaikenlaisella roskalla, kun vaimo taas hankki poikia, jotka olivat hänen tyhmää miestään viekkaampia... Ja niin käy aina, ellei sopua synny. Kyllä minä sen tiedän!
Muffat kalpeni, sillä nyt hän käsitti lopulta, mihin Nana vihjasi. Kreivi tahtoi hänet vaikenemaan, mutta nyt tyttö oli päässyt vauhtiin.
– No, no, jätä minut rauhaan!... Ellette olisi tuollaisia hölmöjä, niin olisitte vaimoillenne yhtä kilttejä kuin meille; ja elleivät teidän vaimonne olisi sellaisia kanoja, niin he näkisivät yhtä paljon vaivaa säilyttääkseen teidät kuin me näemme siepataksemme teidät... Kaikki riippuu siitä, miten menetellään... Tämän voit, poikaseni, painaa muistiisi.
– Älkää puhuko kunniallisista naisista, sanoi kreivi ankarasti. Te ette tunne niitä.
Nana nousi äkkiä polvilleen.
– Vai en minä tunne!... Kyllä, kauniita nekin, sinun kunnialliset naisesi! Ei, ne eivät ole edes puhtaita! Koetapa löytää yksikin ainoa, joka uskaltaisi näyttäytyä näin kuin minä nyt... Totisesti sinä saat minut nauramaan kunniallisille naisillesi! Älä pakota minua äärimmäisyyksiin, älä pakota minua sanomaan mitään, jota voisin katua!
Ainoaksi vastaukseksi kreivi mutisi kumeasti haukkumasanan.
Nyt Nana vuorostaan kalpeni. Hän katseli kreiviä muutaman sekunnin ääneti. Sitten hän sanoi lyhyesti ja painokkaasti:
– Mitä sinä tekisit, jos vaimosi pettäisi sinua?
Kreivi teki uhkaavan eleen.
– No, jos minä pettäisin sinua?
– Sinäkö vain! mutisi kreivi kohauttaen hartioitaan.
Varmastikaan Nana ei ollut ilkeä. Alusta lähtien hän oli hillinnyt halunsa sanoa kreiville vasten kasvoja, että tämä oli aisankannattaja. Hän olisi pitänyt parempana rauhallista ripittäytymistä. Mutta mies ikävystytti hänet perinpohjin; tämän täytyi loppua.
– Vai niin, poikaseni, jatkoi Nana, minä en tiedä, mitä urotöitä sinä aiot tehdä täällä... Yli kaksi tuntia olet nyt ikävystyttänyt minua... Mene vaimosi luo, joka nyt huvittelee Faucheryn kanssa. Niin vallan oikein, Taitbout-katu, Provence-kadun kulmassa... Minä ilmoitan sinulle osoitteenkin, kuuletko?
Kun Nana näki Muffatin nousevan pystyyn horjuen kuin sonni, joka on saanut nuijaniskun päähänsä, lisäsi hän riemuitsevasti:
– Niin kunnialliset naiset sekaantuvat leikkiin ja vievät meidän rakastajiamme!... Mainioita tosiaankin, nuo kunnialliset naiset!
Hän ei päässyt pitemmälle. Kauhistuttavalla otteella kreivi paiskasi hänet lattiaan pitkin pituuttaan ja nostaen jalkaansa häntä halutti murskata tytön pää saadakseen hänet vaikenemaan. Äkkiä hänet valtasi kauhu. Soenneena kuin mielipuoli hän rupesi kävelemään huonetta edestakaisin. Silloin Nanata liikutti kyyneliin asti miehen tukahduttava äänettömyys ja sielunkamppailu, joka vavisutti häntä. Tyttöä kadutti katkerasti, ja ryömittyään jälleen takkavalkean luo paistattamaan oikeata kylkeään hän alkoi lohdutella kreiviä.
– Minä vannon, rakas ystäväni, että luulin sinun tietävän. Muuten en olisi puhunut sanaakaan... Ehkä se onkin valhetta. Minä en väitä mitään! Minulle on vain kerrottu, koko maailma puhuu siitä; mutta mitä se todistaa... Kas niin, on väärin tulla noin vihaiseksi. Jos minä olisin mies, niin antaisin naisille palttua! Naiset näetkös ovat ylhäisistä alhaisiin aina samoja hulttioita; kaikki yhtä kevytkenkäisiä.
Hän alkoi soimata naisia lieventääkseen iskua. Mutta kreivi ei kuunnellut. Kävellessään edestakaisin hän oli pannut kengät jalkoihinsa ja vetänyt takin ylleen. Hän kiersi huoneen vielä yhteen kertaan. Löydettyään vihdoinkin oven hän meni matkoihinsa. Nana oli hyvin ärsyyntynyt.
– Onnea matkalle! sanoi hän ääneen, vaikka jo olikin yksin. Kohtelias tuokin, kun hänelle kertoo jotakin!... Ja minä kun koetin kaikin tavoin auttaa! Minähän kadun ja luulisin, että pyysin tarpeeksi anteeksi!... Mutta kyllä hänkin osasi minua ärsyttää!
Hän oli kumminkin tyytymätön ja raapi kaksin käsin reisiään. Lopulta hän lohduttautui.
– Oh, roskaa! Ei kai ole minun syyni, että hänen vaimonsa pettää häntä!
Joka puolelta paistettuna ja kuumana kuin peltokana hän ryömi vuoteeseensa ja soitti Zoéta käskien hänen päästää sisään sen toisen, joka odotteli keittiössä.
Kadulle tultuaan Muffat alkoi kävellä pitkin askelin. Taaskin oli satanut. Hän oli liukastua märkään katukivitykseen. Kun hän vaistomaisesti vilkaisi taivasta, hän näki paksuja ja mustia pilviä liitelevän kuun ohi. Tähän aikaan oli Haussmann-bulevardilla vain vähän ihmisiä. Hän meni oopperarakennuksen aitausta myöten ja koetti pysytellä varjossa äännellen sekavia sanoja. Nana valehteli. Ilkeydestä ja tyhmyydestä hän oli keksinyt koko jutun. Olisi pitänyt murskata hänen päänsä, kun se jo oli ollut jalan alla. Kerta kaikkiaan häpeä oli liian suuri, hän ei enää ikinä palaisi Nanan luo, hän ei enää ikinä koskisi häneen, tai silloin hän olisikin oikea raukka. Hän hengitti syvään, keventyneesti. Ajatella tuota alastonta petoa, joka paistatti itseään kuin hanhea ja sylki myrkkyään kaikkeen, mitä hän oli neljäkymmentä vuotta kunnioittanut! Kuu pilkahti jälleen esiin ja levitti kuin valkoisen hunnun autiolle kadulle. Häntä alkoi peloittaa, ja hän purskahti nyyhkytyksiin äkilliseen epätoivoon vajonneena, aivan suunniltaan kuin olisi suistunut äärettömään tyhjyyteen.
– Jumalani! sopersi hän, kaikki on lopussa, ei mitään enää ole.
Myöhästyneet kiiruhtivat bulevardilla askeleitaan. Hän koetti rauhoittua. Tuon hupakon juttu kierteli lakkaamatta hänen kuumissa aivoissaan; hän ottaisi selville, oliko siinä jotakin perää. Kreivittären piti aamulla tulla rouva de Chezellesin linnasta. Mikään ei estänyt häntä saapumasta jo illallakin Pariisiin ja viettämästä yötään tuon miehen luona. Nyt hänelle muistui mieleen muutamia tapauksia Fondettesissaolon ajalta. Eräänä iltana hän oli puistosta yllättänyt Sabinen, joka oli niin järkytetty, ettei kyennyt vastaamaan kysymyksiin. Tuo mieshän oli siellä! Miksei Sabine saattanut nytkin olla hänen luonaan! Mitä enemmän kreivi asiaa pohti, sitä mahdollisemmalta se hänestä tuntui. Lopulta se rupesi tuntumaan hänen mielestään luonnolliselta ja välttämättömältä. Sillä välin kuin hän itse heitti paitahihasilleen porton luona, hänen vaimonsa riisuutui rakastajansa huoneessa; mikä olisi johdonmukaisempaa ja yksinkertaisempaa? Tehdessään näitä johtopäätöksiään hän pakottautui pysymään kylmänä. Häntä vaivasi omituinen aistimus vajoamisesta lihan hulluuteen, joka laajeni, valloitti ja vietteli hänen koko ympäristönsä. Polttavat mielikuvat ahdistivat häntä. Alaston Nana manasi äkkiä esiin alastoman Sabinen. Tämä näky, joka yhdisti molemmat naiset saman himon ajamina saman julkean sukukunnan jäseniksi, sai hänet hoippumaan. Ajokäytävällä hän oli joutua eräiden vaunujen alle. Kahviloista tuli naisia, jotka nauraen tuuppailivat häntä. Silloin hän ponnistuksistaan huolimatta alkoi jälleen itkeä, ja kun hän ei tahtonut toisten nähden nyyhkytellä, hän siirtyi pimeälle ja tyhjälle poikkikujalle, Rossini-kadulle, missä hän hiljaisten talojen varjossa itki kuin lapsi.
– Kaikki on lopussa, sanoi hän kumeasti. Nyt ei enää ole mitään, ei lainkaan mitään.
Hän itki niin kiihkeästi, että hänen täytyi nojautua porttiin ja pitää kasvoja käsissään. Askelten töminä karkoitti hänet siitä. Häpeä ja pelko pakottivat hänet pakenemaan ihmisiä yökulkijan hoipertelevin askelin. Tavatessaan katukäytävällä kulkijan hän koetti ottaa huolettoman ryhdin, kuvitellen, että hänen hartioittensa värinä paljasti hänen kohtalonsa. Hän oli kulkenut Grange-Batelièrea aina Montmartren esikaupunkiin saakka. Kirkas valaistus hämmästytti häntä, ja hän kääntyi takaisin. Näin hän harhaili melkein tunnin samaa kaupunginosaa valiten pimeimmät sopet. Epäilemättä hänellä oli päämäärä, johon hänen jalkansa kärsivällisesti vetivät, tie, jota alituiset kierrokset pitensivät. Eräässä kadunkulmassa hän lopulta vilkaisi ylöspäin. Hän oli tullut perille. Se oli Taitbout- ja Provence-katujen kulma. Aivojensa vihlovasti valittaessa häneltä oli kulunut tunti tullakseen paikkaan, johon hän muuten olisi ennättänyt viidessä minuutissa. Hän muisti käyneensä Faucheryn luona jonakin aamupäivänä kuukausi takaperin kiittämässä hovitanssiaispakinasta, jossa sanomalehtimies erikoisesti oli maininnut hänet. Huoneet olivat toisessa kerroksessa, ja niissä oli pienet neliskulmaiset ikkunat, jotka puoliksi peittyivät jättiläismäiseen myymälänkilpeen. Viimeisestä ikkunasta vasemmalla tulvi valoa, lampunsäde, joka läpäisi puoliavoimet ikkunaverhot. Silmät luotuina tähän valojuovaan kreivi pysähtyi odottamaan jotakin.
Kuu oli mennyt pikimustan pilven taa, josta valui jäätävä tihkusade. Trinité-kirkon kellot löivät kahta. Provence- ja Taitbout-kadut loistavine kaasuliekkeineen hävisivät jonnekin kauas keltaiseen usvaan. Muffat ei liikahtanut. Valaistu huone oli makuukamari; hän muisti sen punapäällyksiset huonekalut ja perällä Louis XIII:n tyylisen vuoteen. Lamppu oli varmaankin oikealla puolella uuninreunalla. Kaikesta päättäen he olivat menneet levolle, sillä mitään varjoja ei näkynyt ja valo kiilui liikkumattomana kuin yölampun. Tähystäen yhä ikkunaan hän laati suunnitelman: hän soittaisi ovikelloa ja juoksisi portaita ylös portinvartijan vastaväitteistä huolimatta, potkaisisi oven säpäleiksi ja hyökkäisi heidän kimppuunsa vuoteeseen antamatta heille aikaa irroittautua syleilystään. Hetken hän epäröi ajatellessaan, ettei hänellä ollut asetta; sitten hän päätti kuristaa heidät. Hän pohti suunnitelmaansa ja kehitti sitä, mutta odotteli yhä jotakin merkkiä ollakseen varma asiastaan. Jos naisen varjo silloin olisi näkynyt, olisi hän hyökännyt soittamaan. Mutta ajatus, että hän ehkä oli erehtynyt, lamautti hänet. Mitä hän sanoisi? Hän alkoi jälleen epäillä; hänen vaimonsa ei saattanut olla tuon miehen luona, se oli luonnotonta ja mahdotonta. Hän jäi kuitenkin paikalleen ja tämä pitkällinen, kiinteä tuijottaminen vajotti hänet vähitellen puutumuksen tilaan, joka muuttui jonkinlaiseksi tylsyydeksi.
Taas alkoi sataa. Kaksi poliisia lähestyi, ja hänen täytyi poistua porttikäytävästä, jossa hän oli suojassa sateelta. Kun ne olivat kadonneet Provence-kadulle, hän palasi likomärkänä ja palellen paikalleen. Valojuova näkyi edelleen ikkunasta. Hän oli jo lähtemäisillään, kun varjo häivähti ohi. Se kävi niin nopeasti, että hän luuli erehtyneensä. Mutta tuon tuostakin näkyi muita varjoja; makuuhuoneessa liikuttiin. Hän seisoi taas kuin naulittuna käytävällä ja tunsi sydänalaansa sietämättömästi polttavan; nyt hän vihdoinkin odotti saavansa varmuutta asiaan. Käsien ja jalkojen varjokuvia ilmestyi ja katosi; suunnaton käsi liikutteli vesiastiaa. Hän ei saattanut nähdä mitään aivan tarkasti, mutta luuli erottavansa naisen hiuslaitteen. Ja hän jäi harkitsemaan: sitä olisi saattanut sanoa Sabinen tukaksi, mutta niska näytti liian suurelta. Nyt hän ei enää käsittänyt, ei enää jaksanut mitään. Tämä tuskallinen epäilys särki niin hänen sydänalaansa, että hänen täytyi nojautua porttiin rauhoittuakseen, ja hänen ruumiinsa värisi kuin kerjäläisen. Kaikesta huolimatta hän ei voinut irroittaa katsettaan ikkunasta, mutta hänen vihansa muuttui siveydenopettajan päähänpistoiksi: hän näki itsensä kansanedustajana puhuvan kokoukselle, jyrisevän siveettömyyttä vastaan ja ennustavan onnettomuuksia; hän muokkasi uudelleen muotoon Faucheryn pakinan myrkyllisestä kärpäsestä, sovitti sen näyttämölle ja selitti, että bysanttisen keisarivallan tapojen vallitessa ei mikään yhteiskunta saattanut olla mahdollinen. Tämä rauhoitti häntä. Mutta varjot olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat taas menneet levolle. Hän tuijotti ikkunaan ja odotti yhä.
Kello löi kolme, löi neljä. Hän ei voinut riistäytyä paikaltaan. Sadekuurojen ajaksi hän painautui porttikäytävään, mutta hänen jalkansa kastuivat. Nyt ei enää ketään mennyt ohi. Joskus hänen silmänsä sulkeutuivat ikään kuin tuon valojuovan häikäiseminä, jota hän tuijotti itsepintaisesti kuin mielipuoli. Kaksi kertaa varjot taas näkyivät ja tekivät samat liikkeet samoine jättiläismäisine vesiastioineen; kaksi kertaa tuli taas hiljaista, ja lamppu vain levitti hienotunteista valoaan. Nämä varjokuvat lisäsivät hänen epäröimistään. Sitäpaitsi häntä rauhoitti äkillinen ajatus, joka sai hänet lykkäämään toiminnanhetken: hänen tarvitsi vain odottaa vaimoaan, kun tämä tulisi talosta. Hän tuntisi kyllä Sabinen. Sehän oli kaikkein yksinkertaisinta, ei tulisi mitään häväistysjuttua, ja hän saisi varmuuden. Tarvitsi vain odottaa paikoillaan. Kaikista niistä sekavista tunteista, jotka olivat häntä kuohuttaneet, oli nyt jäljellä ainoastaan synkkä tarve tietää, miten asianlaita oli. Seisominen porttikäytävässä alkoi sentään tuntua pitkäveteiseltä, ja sitäpaitsi häntä rupesi nukuttamaan. Pysyäkseen valveilla hän koetti laskea, kauanko hänen vielä oli odotettava. Yhdeksän aikaan Sabinen täytyi olla asemalla. Siihen oli siis neljä ja puoli tuntia, suunnilleen. Hänellä oli kumminkin kärsivällisyyttä yllin kyllin, eikä hän olisi liikahtanut paikaltaan, sillä häntä tavallaan miellytti ajatella, että hänen öinen odotuksensa kestäisi ikuisesti.
Äkkiä valo sammui. Tämä pikkutapaus oli odottamaton isku, jotakin vastenmielistä, levottomuutta herättävää. He olivat ilmeisesti sammuttaneet lampun ja aikoivat nukkua. Sehän oli tähän aikaan yötä vallan luonnollista. Mutta se suututti häntä, sillä mustassa ikkunassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Hän tuijotti sitä vielä neljännestunnin, mutta kyllästyi; hän läksi portilta ja meni katukäytävälle. Kello viiteen hän asteli edestakaisin ja silloin tällöin hän vilkaisi ikkunaan. Mutta valoa ei sytytetty; välistä hän kyseli itseltään, eikö ollut vain uneksinut, että varjot olivat tanssineet ikkunaruuduissa. Häntä painosti suunnaton väsymys, tylsyys, jonka vallassa hän unohti, miksi hän oikeastaan odotteli kadunkulmassa; tuo uupumus pani hänet hoipertelemaan katukivillä, kunnes hän äkkiä heräsi jääkylmään puistatukseen aivan kuin ihminen, joka ei enää tiedä, missä hän on. Eihän kannattanut tällä tavoin huolehtia! Koska he nyt nukkuivat, niin nukkukoot. Miksi hän sekaantuisi heidän asioihinsa? Oli hyvin pimeä ja kukaan ei saisi tietää asiasta mitään. Sitten hänestä hävisivät kaikki tunteet, uteliaisuuskin, jonka karkoitti halu saada loppu tästä ja löytää jostakin lohdutusta. Kylmyys kasvoi, katu kävi sietämättömäksi; kahdesti hän läksi pois, mutta hän palasi takaisin laahustavin jaloin mennäkseen vielä kerran pois. Mutta nyt kaikki oli lopussa, siellä ei ollut enää mitään. Hän meni bulevardille saakka palaamatta takaisin.
Siitä tuli synkkä kävelyretki katuja pitkin. Hän kulki hitaasti mutta tasaisin askelin seinien vierustoja. Hänen korkonsa kajahtelivat katuun, ja hän näki vain oman varjonsa, joka suureni ja pieneni jokaiselta katulyhdyltä. Tämä viihdytti hänen levottomuuttaan ja askarrutti häntä konemaisesti. Hän ei myöhemmin muistanut, mitä tietä hän oli kävellyt; hänestä tuntui, kuin hän tuntikausia olisi kävellyt ympyrää. Yksi ainoa muisto jäi mieleen, tarkkaan ja selvänä. Voimatta selittää itselleen syytä, hän muisti nojanneensa päätään Panorama-kauppakujan ristikkoporttiin pitäen kaksin käsin kiinni rautatangoista. Hän ei ravistellut niitä, koetti vain jonkin sisäisen pakon ajamana tirkistellä kauppakäytävään. Mutta hän ei erottanut mitään, pimeys vain vallitsi siellä, ja Saint-Marc-kadulta puhalsi tuuli kosteaa kellari-ilmaa hänen kasvoilleen. Mutta hän oli itsepäinen. Sitten hän heräsi kuin unesta ja ihmetteli mitä hänellä oli tekemistä täällä tähän vuorokauden aikaan nojaamassa ristikkoporttiin niin rajusti, että rautasäleitten jäljet näkyivät hänen kasvoissaan. Hän jatkoi kävelyään epätoivoisena ja sydän surua kukkuroillaan, ikään kuin kavallettuna ja yksikseen heitettynä iankaikkiseen pimeyteen.
Päivä alkoi vihdoin nousta, talvisen päivän harmaa sarastus, loputtoman alakuloinen Pariisin likaisilla kaduilla. Muffat oli palannut isoille, rakenteella oleville kaduille, jotka veivät oopperan uudisrakennuksen ohi. Savimaa oli sateesta ja kuormavaunujen pyöränjäljistä muuttunut rapavelliksi. Katsomatta, mihin astui, hän käveli edelleen, liukastui ja nousi taas. Heräävä Pariisi kadunlakaisijoineen ja ensimmäisine työläisjoukkoineen teki hänet jälleen rauhattomaksi, ja levottomuus kasvoi sitä myöten kun päivä valkeni. Häntä katseltiin ihmetellen, kun hän uupuneena käveli päässään läpimärkä, likainen ja kuhmuinen hattu. Kauan aikaa hän pysytteli suojassa rakennustelineiden alla. Koko hänen tyhjässä päässään oli vain yksi ajatus: hän oli hyvin kurja ihminen.
Konemaisesti hän palasi Nanan luo. Hän liukastui ja tunsi kyynelien nousevan silmiinsä, vaikka hän ei sen vuoksi kironnut kohtaloaan. Hän oli vain heikko ja sairas. Sanalla sanoen: hän oli liian uupunut, oli ollut liian kauan sateessa, ja häntä vilutti kovasti. Tuntui jäätävältä palata synkkään kotiin Miromesnil-kadulle. Nanan talon porttia ei vielä oltu avattu; hänen täytyi odottaa, kunnes portinvartija olisi hereillä. Kun hän sitten nousi portaita, hän hymyili jo pelkästään ajatellessaan, kuinka lämmintä olisi tässä pesässä, jossa hän saisi heittäytyä nukkumaan.
Avatessaan hänelle oven Zoé näytti hämmästyneeltä, yllätetyltä ja levottomalta. Rouvalla oli ollut hirvittävä päänsärky, eikä hän ollut saanut unta lainkaan. Hän kävisi kumminkin katsomassa, oliko rouva kenties nyt nukkunut. Hän hiipi makuuhuoneeseen kreivin vaipuessa salin nojatuoliin. Mutta Nana tuli melkein heti. Hän oli hypähtänyt vuoteestaan ja tuskin malttanut heittää ylleen hameen; hän tuli paljain jaloin, hiukset vanukkeisina ja paita lemmenyön taisteluissa rypistettynä ja revittynä.
– Mitä tämä on? Oletko sinä taas täällä? huusi hän harmista punaisena.
Hän oli juossut saliin ajaakseen vihapäissään kreivin itse ovesta ulos. Mutta kun hän näki tämän näin kurjassa tilassa, näin loppuunajettuna, hän tunsi hitusen sääliä.
– Kylläpä olet siistin näköinen, mies parka! jatkoi hän hiukan lempeämmin. Mikä sinua vaivaa?... Ahaa! Sinä olet vartioinut heitä, olet nähnyt sellaisen vaivan?
Kreivi ei vastannut, vaan istuutui kuin kuolemanväsynyt eläin. Nana ymmärsi, että hänellä ei vielä ollut sitovia todistuksia, ja sanoi häntä lohduttaakseen:
– Näetkös, minä erehdyin. Kautta kunniani, vaimosi on kunniallinen ihminen!... Nyt sinun täytyy mennä kotiin lepäämään. Olet totta tosiaan sen tarpeessa!
Kreivi ei liikahtanutkaan.
– No niin, mene nyt! Minä en voi pitää sinua täällä... Et kai aio jäädä tänne tähän aikaan?
– Kyllä, menkäämme nukkumaan, sopersi kreivi.
Nana hillitsi väkivaltaisen eleen. Hänen kärsivällisyytensä alkoi loppua. Oliko mies tullut hulluksi?
– Kas niin, mene nyt, sanoi Nana toistamiseen.
– En.
Silloin tyttö sähähti raivoissaan ja kapinallisena:
– Mutta tämähän on jo liian mahdotonta!... Etkö siis ymmärrä, että minä olen kyllästynyt sinuun; mene kotiin vaimosi luo, joka panee sinulle sarvia päähän! Niin, hän pettää sinua; sanon sen sinulle nyt. Siitä sait, minkä olet ansainnutkin! Jätätkö minut nyt rauhaan?
Kyyneleet nousi Muffatin silmiin. Hän pani kätensä ristiin.
– Menkäämme nukkumaan!
Nyt Nana menetti malttinsa, ja sai itse hermostuneita itkukohtauksia. Häntä siis pahoinpideltiin! Mitä tuo juttu häntä liikutti. Mahdollisimman sääliväisesti ja pelkästä hyväntahtoisuudesta hän oli ilmoittanut sen kreiville. Ja nyt hän, Nana, saisi maksaa viulut! Ei, siitä ei tulisi mitään! Tosin hän oli helläsydäminen, mutta ei sentään niin pitkälle!
– Hemmetti, minä olen saanut tarpeekseni! kirosi hän ja löi nyrkkiään pöytään. Minä, joka olen tehnyt kaikkeni, minä, joka tahdoin olla uskollinen... Ja kumminkin, huomenna olisin rikas, jos sanoisin vain sanankin!
Kreivi katsahti häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut ajatellut asian rahallista puolta. Jos Nana tahtoisi jotakin, niin hän saisi heti toivomuksensa täytetyiksi. Koko kreivin omaisuus oli hänen käytettävänään.
– Ei, liian myöhäistä! vastasi Nana raivoissaan. Minä pidän miehistä, jotka pyytämättä antavat rahaa... Ei, vaikka tarjoaisit miljoonan yhdestä ainoasta kerrasta, minä sittenkin kieltäytyisin. Leikki on lopussa, minulla on tuolla muuta... Mene matkoihisi tai minä en enää vastaa mistään. Voi tapahtua vielä onnettomuus!
Nana meni uhkaavana kreiviä kohden. Pohjaltaan hyvä nainen, joka oli vakuutettu omasta oikeudestaan ja paremmuudestaan kunniallisten ihmisten rinnalla, jotka kiusasivat hänet hengiltä, oli nyt ärsytetty äärimmilleen, ja kun ovi aukeni ja Steiner tuli huoneeseen, oli mitta täysi! Hän päästi kamalan kiljahduksen:
– Vai niin! Siinä on toinenkin!
Steiner, jota huudahduksen kiivaus hämmästytti, oli jäänyt seisomaan. Kreivin äkillinen kohtaaminen ei ollut pankkiirille mieleen, sillä hän pelkäsi selitystä, jota hän oli välttänyt kolme kuukautta. Silmiään räpytellen hän keinutteli ruumistaan vaivautuneen näköisenä ja vältti katsomasta kreiviin. Hän läähätti naama punaisena, nolona kuin mies, joka on juossut koko Pariisin halki tuomaan ilosanomaa, mutta huomaakin tulleensa keskelle murhenäytelmää.
– Mitä sinä tahdot? kysyi Nana Steineriltä kiukkuisesti ja sinutteli häntä ilkkuakseen kreiviä.
– Minä ... minä ... änkytti Steiner. Minä tulin tuomaan sitä, minkä tiedätte.
– Mitä?
Steiner epäröi. Kaksi päivää sitten Nana oli sanonut hänelle, että ellei hän voisi hankkia tuhatta frangia erääseen laskuun, ei häntä enää otettaisi vastaan. Steiner oli juossut kaupungilla kaksi päivää. Lopulta hänen oli onnistunut juuri sinä aamuna saada haalituksi rahat kokoon.
– Ne tuhat frangia, sanoi hän lopulta ja otti taskustaan kirjekuoren.
Nana oli unohtanut asian.
– Tuhat frangia! huusi hän. Pyydänkö minä almuja?... Tuossa on! Niin vähän minä välitän sinun tuhansistasi!
Hän otti kuoren ja paiskasi sen Steinerin kasvoihin. Viisaana juutalaisena tämä otti sen maasta ja katsoi tyttöä kummissaan. Muffat vaihtoi hänen kanssaan epätoivoisen katseen, Nana nosti kätensä puuskaan kirkuakseen kahta kovemmin.
– Ettekö ole jo lakanneet loukkaamasta minua?... Olipa hyvä, että sinäkin tulit, sillä nyt voi suursiivouksesta tulla täydellinen. Hei vaan! Ulos! Menkää!
Kun he aivan kuin lamaantuneina eivät pitäneet kiirettä, jatkoi tyttö:
– Vai niin? Sanotte, että minä teen tyhmästi. Entä sitten? Te olette vaivanneet minua tarpeeksi!... Nyt minua ei enää huvita olla hienotunteinen! Jos kaikki menee hemmettiin, niin se huvittaa minua.
He koettivat rauhoittaa häntä ja koettivat puhua kauniisti.
– Yks, kaks, te ette tahdo lähteä? Hyvä on! Katsokaa! Minulla on vieraita!
Nana avasi äkkiä makuuhuoneen ovet selkoselälleen. Silloin molemmat miehet näkivät sekaisessa vuoteessa Fontanin. Hän ei todellakaan ollut odottanut joutuvansa näin näytteille, kun hän koivet ilmassa ja paita lepattaen mustalla ihollaan piehtaroi siinä kuin pukki rypistyneitten pitsien keskellä. Selvittyään ensihämmästyksestään hän keksi keinon irvistellä päästäkseen siten kunnialla pelistä. Ja hän oli olevinaan kanipupu, niinkuin hän sanoi; hän nyrpisteli suutaan ja liikutteli nenäänsä sekä huuliaan ja sieraimiaan. Hänen ällöttävä fauninnaamansa suorastaan hikoili riettautta. Siinä oli Fontan, jonka Nana kahdeksan iltaa perättäin oli käynyt noutamassa teatterista jouduttuaan tuon raivoisan oikun valtaan, joka vetää ilotyttöjä koomikkojen irvokkaaseen rumuuteen.
– Katsokaa! sanoi Nana ja osoitti miestä traagillisella eleellä.
Muffatin, joka tähän saakka oli suostunut mihin tahansa, itsetunto nousi tästä solvauksesta.
– Portto! hän läähätti.
Mutta Nana, joka jo oli mennyt makuuhuoneeseen, palasi saadakseen viimeisen sanan:
– Mitä, portto? Entä mikä sinun vaimosi on?
Mennessään jälleen hän paukautti oven jäljessään ja kiivaasti veti sen säppiin. Molemmat miehet jäivät kahden ja katselivat ääneti toisiaan. Zoé tuli sisään, mutta ei tuuppinut heitä, vaan puhui järkeviä sanoja. Viisaana ihmisenä hän piti rouvan typeryyttä tosin ylenmääräisenä, mutta puolusti häntä kuitenkin: suhteet noihin ilveilijöihin eivät koskaan kestäneet kauan, ja tuon hulluuden oli annettava elää aikansa. Molemmat miehet poistuivat sanomatta mitään. Katukäytävällä he kättelivät ääneti ja poistuivat sitten kumpikin omalle suunnalleen.
Kun Muffat lopulta tuli kotiin, taloonsa Miromesnil-kadulle, saapui hänen kreivittärensäkin samaan aikaan. He kohtasivat toisensa isossa porraskäytävässä, jonka synkistä seinistä huokui jäätävä kylmyys. He katsoivat toisiaan. Kreivin vaatteet olivat vielä likaiset, ja hän oli kalpea kuin mies, joka on hummannut koko yön. Kreivitär oli aivan uupunut junassa vietetystä yöstä, nukkui seisoallaan; hänen hiuksensa olivat vanukkeiset, ja silmien alla oli renkaat.
VIII.
Pieneen huoneistoonsa, joka sijaitsi Montmartressa, neljännessä kerroksessa Véron-kadun varrella, olivat Nana ja Fontan kutsuneet muutamia ystäviään syömään loppiaiskaakkua. Heillä oli samalla kertaa tupaantulijaiset, sillä he olivat asuneet täällä vasta kolme päivää.
Kaikki oli käynyt nopeasti heidän ajattelemattakaan muuttaa asumaan yhteen kuherruskuukauden ensi-innostuksessa. Nana oli päivää jälkeen kauniin taistelunsa, jossa hän oli kerta kaikkiaan ajanut kreivin ja Steinerin ulos, tuntenut kaiken luhistuvan ympärillään. Hän arvioi yhdellä silmäyksellä tilanteen: hänen velkojansa piirittäisivät eteisen, sekaantuisivat hänen sydämenasioihinsa, puhuisivat kaiken myymisestä, ellei Nana olisi järkevä. Tulisi riitaa ja toraa ja hirveitä vaikeuksia huonekaluraukkojen pelastamisessa. Sen vuoksi hän päätti hajoittaa kaikki. Sitäpaitsi Haussmann-bulevardin huoneisto kiusasi häntä. Se oli tyhmän pramea suurine kullattuine huoneineen. Rakastaessaan Fontania hän haaveksi pienestä ja vaaleasta makuuhuoneesta ja palasi niihin aikoihin, jolloin hän valmisti kukkia eikä tahtonut muuta kuin jakarandapuusta tehdyn peilikaapin ja sängyn, joka oli koristettu valkoisesta ripsistä tehdyillä verhoilla. Parissa päivässä hän myi sellaisen omaisuutensa, jonka voi viedä pois, pikkuesineet, jalokivet, ja sitten hän hävisi mukanaan kymmenentuhatta frangia puhumatta portinvartijalle sanaakaan. Hän sukelsi, hän pakeni eikä jättänyt mitään jälkiä. Näin miehet eivät enää riippuisi hänen helmoissaan. Fontan oli hyvin kiltti. Hän ei estellyt, vaan antoi Nanan puuhata parhaansa mukaan. Fontan oli kaiken lisäksi kuin toveri. Hänellä oli itsellään melkein seitsemäntuhatta frangia, jotka hän suostui liittämään Nanan kymmeneentuhanteen, vaikka häntä väitettiin saidaksi. Heistä oli siinä rahaa tarpeeksi omaa kotia varten. Tähän luottaen he pitivät kiinni aarteestaan ja vuokrasivat kaksi huonetta Véron-kadun varrelta ja kalustivat ne jakaen kaiken keskenään kuin hyvät ystävät ainakin. Aluksi se todella oli ihanaa.
Loppiaisiltana saapui rouva Lerat ensimmäisenä Louisin kera. Koska Fontan ei vielä ollut tullut kotiin, rohkeni hän sanoa pelkäävänsä, sillä häntä järkytti ajatuskin, että hänen veljentyttärensä luopuisi rikkaudesta.
– Täti kulta! Rakastan häntä sanomattomasti! huudahti Nana ja painoi kauniisti käsiään rintaansa.
Tämä vaikutti valtavasti rouva Leratiin, jonka silmät kostuivat.
– Olet oikeassa! Rakkaus ennen kaikkea muuta! sanoi hän painokkaasti.
Sitten rouva Lerat ylisti huoneiden kauneutta. Nana näytti hänelle makuuhuoneen, ruokasalin ja keittiönkin. Herran nimessä, eivät ne olleet suuret, mutta seinäpaperit olivat ihkasen uudet, kaikki oli vastamaalattua, ja aurinko paistoi sinne kirkkaasti.
Rouva Lerat pidätti Nanata makuuhuoneessa Louisin jäädessä keittiöön katsomaan, kuinka keittäjätär paistoi kanaa. Ainoa, mitä Nanaa vastaan saattaisi muistuttaa, oli se, että Zoé oli jätetty yksin. Mutta Zoé oli jäänyt rohkeasti eturintamaan rakkaudesta rouvaansa. Rouva kyllä korvaisi myöhemmin hänen vaivansa; hän ei ollut lainkaan levoton. Haussmann-bulevardilla hän otti uljaasti vastaan velkojat, valmisteli arvokasta perääntymistä ja pelasti, mitä rippeitä pelastettavissa oli. Zoé sanoi rouvan olevan matkoilla ilmoittamatta sentään mitään osoitetta. Hän ei edes suonut itselleen iloa käydä tervehtimässä rouvaa, sillä hän pelkäsi, että joku saattaisi tulla hänen jäljessään. Samana aamuna hän oli rientänyt rouva Leratin luo kertomaan, että jotakin oli tapahtunut. Päivää aikaisemmin velkojat olivat tulleet rouvan entiseen asuntoon, verhoilija, hiilikauppias ja pesijätär, lupautuen odottamaan saataviaan, jopa antamaan rahaakin etukäteen, jos rouva tulisi takaisin huoneistoonsa ja käyttäytyisi järkevän ihmisen tavoin. Täti toisti Zoén sanat. Joku herra oli ilmeisesti kaiken takana.
– En milloinkaan, huudahti Nana kiihtyneenä. Ovatpa nuo kaupustelijat tosiaankin siivoa sakia! Luulevatko he, että minä olen kaupan, jotta saisivat maksun laskuistaan!... Minä kuolen kernaammin nälkään kuin petän Fontania.
– Juuri samaa minäkin sanoin, huomautti rouva Lerat. Minun veljentyttärelläni on liian hyvä sydän!
Nana kuitenkin harmistui kamalasti kuullessaan, että la Mignotte oli myyty, ja että Labordette oli ostanut sen mitättömästä summasta Caroline Héquetille. Hän tulistui koko tuolle joukolle, jotka olivat pelkkiä katutyttöjä, vaikka olivat olevinaan jotakin muuta. Hän oli totisesti parempi kuin ne kaikki yhteensä!
– Soittakoot suutaan mielin määrin, sanoi hän lopuksi, rahalla ei saada todellista onnea... Ja sitäpaitsi, täti kulta, minä en edes ole tietävinäni, ovatko enää olemassa vai ei. Minä olen liian onnellinen.
Samassa saapui rouva Maloir, päässään hatunpelätys, jollaisen ainoastaan hän oli saattanut valmistaa. Oli hauskaa tavata. Rouva Maloir sanoi, että loisto oli häntä peloittanut, mutta nyt hän tulisi silloin tällöin pelaamaan erän besikkeä. Huoneisto tarkastettiin toistamiseen. Ja keittiössä Nana apuvaimon läsnäollessa tämän paistaessa kanaa puhui säästäväisyydestä ja palvelijattaren kalleudesta. Hän kyllä itse tekisi kodissaan kaikki. Louis katseli ihastuksissaan paistinvarrasta.
Ulkoa kuului ääniä. Fontan saapui Boscin ja Prullièren seurassa. Nyt saatiin istuutua syömään. Kun liemi oli tarjottu, Nana näytti huoneiston vielä kolmannen kerran.
– Lapseni, sanoi Bosc miellyttääkseen ystäviään, jotka olivat kutsuneet hänet päivällisille, tämä on todella hyvä paikka ja kodikas! Pohjimmiltaan häntä ei vähintäkään liikuttanut tällainen "pesä".
Makuuhuoneessa hän vielä korosti ihastustaan. Hän suhtautui tavallisesti naisiin kuin tyhmiin ja ikäviin elukoihin, ja ajatuskin, että joku mieshenkilö näiden petojen vuoksi joutuisi vaikeuksiin, sai hänet harmistumaan, vaikka sellainen ei ollut lainkaan hänen tapojaan muissa elämän vaiheissa. Vanhana juoppona hän saattoi tuntea ainoastaan tämänkaltaista halveksimista koko maailmaa kohtaan.
– Senkin vekkulit! sanoi hän silmää iskien, tämän te olette tehneet salaa... Olitte siinä vallan oikeassa. Tästä tulee ihana paikka, ja me tulemme kyllä usein käymään täällä.
Kun Louis samassa tuli huoneeseen ratsastaen luudanvarrella, Prullière sanoi ilkeästi hymyillen:
– Kas vaan! Onko tuo poika jo teidän?
Se oli ylenpalttisen naurettava sukkeluus. Rouva Maloir ja rouva Lerat vääntelivät naurusta, eikä Nanakaan suuttunut, vaan selitti vain liikutettuna, että pahaksi onneksi asianlaita ei ollut niin, vaikka hän poikansa ja itsensä vuoksi olisikin halunnut sitä. Mutta ehkä jonkin ajan kuluttua heillä olisi toinen poika. Fontan, joka oli olevinaan kelpo mies, nosti lapsen syliinsä, leikki hänen kanssaan ja sanoi soperrellen:
– Se ei estä rakastamasta isäpuoltaan... Sano minua isäksi, pikku sammakko!
– Isä ... isä ... lapsi jokelsi.
Kaikki muutkin hyväilivät poikaa hellästi. Bosc sanoi äreästi, että oli jo aika istuutua pöytään, sillä muuta vakavaa muka ei ollut. Nana pyysi lupaa pitää Louisia vieressään. Päivällisistä tuli hyvin hauskat. Bosc ei ollut hyvillään pojan läheisyydestä, sillä hänen oli pakko puolustaa lautastaan pikku vekaralta. Rouva Lerat suututti häntä myöskin, sillä eukko tuli tunteelliseksi ja kertoi hänelle hiljaa salaperäisiä juttuja hienoista herroista, jotka yhä ahdistelivat häntä. Kahteen kertaan oli Boscin siirrettävä polviaan, sillä rouva Lerat ahdisteli häntä kostein silmin. Prullière oli epäkohtelias rouva Maloirille, jolle hän ei tarjonnut mitään pöydän antimista. Hän pyöri koko ajan Nanan kimpussa ja näytti hyvin harmistuneelta, kun Nana vain kisaili Fontanin kanssa. Nämä turturikyyhkyset alkoivat ällöttää häntä, sillä he suutelivat koko ajan. Vastoin kaikkia seuratapoja he tahtoivat ehdottomasti istua vierekkäin.
– Hitto vieköön! Syökää toki! Onhan teillä tuohon aikaa myöhemminkin! sanoi Bosc suu täynnä ruokaa. Odottakaa, kunnes meitä ei enää ole täällä!
Mutta Nana ei voinut hillitä itseään. Hänet oli vallannut todellinen lemmenhuuma, hän oli punaposkinen, kuin nuori tyttö, ja hänen silmistään ja naurustaan henki sulaa hellyyttä. Silmät Fontanissa hän liverteli tälle pieniä lempinimiä, ja tarjotessaan Fontanille vettä tai suolaa hän nojautui tämän puoleen suudellen mihin vain sattui, huulille, silmille, nenälle, korville. Kun häntä tästä soimattiin, hän lopetti kuin viisas taktikko ainakin ja nöyrän alamaisena kuin kuritettu kissa; hän tarttui Fontanin käteen salaa, pitäen siitä kiinni ja suudellen sitä. Nanan täytyi ehdottomasti kosketella Fontania. Tämä antoi alistuvasti palvoa itseään. Näyttelijän iso nenä värisi aistillisuudesta. Hänen pukinnaamansa ja erikoisen naurettava rumuutensa kiilsi siitä palvonnasta, jota hänelle tuo komea valkohipiäinen, pullea neito osoitti. Joskus hän antoi Nanalle suukon miehen tavoin, joka kyllä vaati itselleen koko huvin, mutta tahtoo näyttäytyä vieraanvaraiselta.
– Te olette todellakin liian kiusallisia! huudahti lopulta Prullière. Muuta paikkaa, Fontan!
Prullière otti lautasensa ja istahti Nanan viereen, ja silloin Fontanin oli pakko tehdä tilaa. Huudettiin sekä hyväksyvästi että moittien. Fontan oli olevinaan epätoivoisen näköinen ja irvisteli yhtä naurettavasti kuin Vulkanuksena, joka itkee Venuksen käytöstä. Prullière tuli heti helläksi ja kohteliaaksi, mutta Nana potkaisi häntä pöydän alla sääreen niin ankarasti, että hän pysyi nahoissaan. Nana ei totta tosiaan ottaisi häntä vuoteeseensa. Kuukautta aikaisemmin oli Nana jo hiukan ollut pihkassa häneen hänen kauniin ulkomuotonsa vuoksi. Nyt koko mies herätti hänessä vain inhoa. Jos hän vielä rohkenisi nipistää Nanaa ottaessaan muka maasta lautasliinaa, saisi hän lasin päin kasvojaan.
Ilta kului sentään mukiinmenevästi. Tietenkin keskusteltiin Variétés-teatterista. Bordenave, senkin lurjus, ei ottanut vieläkään kuollakseen! Hänen pahat tautinsa olivat puhjenneet jälleen, eikä häneen kannattanut tarttua edes pihdeilläkään. Edellisenä päivänä hän oli koko harjoituksen ajan torunut Simonnea. Sitä miestä näyttelijät eivät suuria itkisi! Nana sanoi antavansa hänelle rukkaset, jos hän rohkenisi pyytää Nanata esiintymään jossakin osassa. Sitäpaitsi hän ei enää aikonut näytellä, sillä oma koti oli teatteria parempi. Fontan, joka ei näytellyt nykyisessä näytelmässä eikä liioin harjoittelun alaisessa, ylisti onneaan, kun sai nyt olla vapaana ja viettää illat pikku kissansa luona lämmitellen jalkojaan takan luona. Toiset lausuivat julki ihastuksensa, sanoivat Nanaa ja Fontania onnen lempilapsiksi ja olivat kadehtivinaan heitä ylenmäärin.
Loppiaiskaakku oli leikattu. Papu oli sattunut joutumaan rouva Leratille, joka pisti sen salaa Boscin lasiin. Kaikki huusivat silloin yhteen ääneen: "Kuningas juo! Kuningas juo!" Nana käytti tätä riemunpurkausta hyväkseen kaulatakseen Fontania, suudellakseen häntä ja kuiskatakseen lemmensanoja hänen korvaansa. Mutta Prullière, joka kauniina miehenä nauroi harmistuneesti, huusi, että mokoma käyttäytyminen ei kuulunut ohjelmaan. Louis nukkui kahdella tuolilla. Kello yhdeltä seura lopulta hajaantui, ja portaissa huudeltiin "näkemiin".
Rakastavaiset elivät kolme viikkoa todella onnellista aikaa. Nanasta tuntui kuin uransa alkuasteella, jolloin ensimmäinen silkkihame oli ollut hänelle sanomattomaksi iloksi. Hän ei käynyt ulkona juuri lainkaan ja koetti näytellä rakastavansa yksinäisyyden ja yksinkertaisen elämän rakastajaa. Kun hän kerran aamulla meni la Rochefoucauld-torille ostamaan kaloja, hän jossain määrin häkeltyi tavatessaan entisen kampaajansa Francisin. Tämä oli tapansa mukaan mallikelpoisesti puettu, paita oli hieno ja pitkä nuttu istui moitteettomasti. Nanata hävetti näyttäytyä kadulla kampauskaavussa, hiukset epäjärjestyksessä ja tohvelit jaloissa. Francis osasi kuitenkin käyttäytyä erikoisen kohteliaasti. Hän ei kysellyt mitään ja oli luulevinaan, että rouva oli ollut matkoilla. Rouva oli tehnyt monesta herrasta onnettoman lähtiessään pois. Mikä vahinko kaikille! Nana alkoi lopulta tiedustella häneltä uteliaisuutensa pakottamana, joka sai hänet unohtamaan äskeisen hämillään olonsa. Kun ihmiset tunkeilivat heidän lähellään, Nana perääntyi erään porttikäytävän suojaan. Siellä hän pieni torikori kädessään alkoi udella. Mitä sanottiin Nanan paosta? Francis vastasi, että ne naiset, joita hän auttoi, puhuivat joskus toista ja toisella kertaa toista. Nanan pako oli herättänyt suurta huomiota ja sillä oli ollut suunnaton menestys! Entä Steiner? Hänen asiansa olivat luisuneet perin huonolle kannalle, ja ne päättyisivät hirveään romahdukseen, ellei hän keksisi jotakin uutta liikekeinottelua. Entä Daguenet? Ah, Daguenetista oli tullut vakava mies, joka voi oikein loistavasti. Muistojensa valtaamana Nana jo avasi suunsa kysyäkseen lisää, mutta hän ei tahtonut mainita Muffatin nimeä. Silloin Francis itse alkoi puhua asiasta. Herra kreiviä kävi todella sääli, sillä hän oli kärsinyt suunnattomasti Nanan lähdettyä; hän oli kuin kadotettu sielu, joka harhailee kaikkialla etsiessään Nanata. Herra Mignon oli lopulta saanut hänet satimeen ja vienyt ilomielin kotiinsa. Kuullessaan tämän Nana nauroi ääneen, mutta se kajahti hiukan teennäiseltä.
– Vai niin! Vai seurustelee kreivi nyt Rosen kanssa! huudahti hän. Hyvä on! Tehän tiedätte, Francis, että minä annan sille jutulle palttua!... Mokoma tekopyhä! Hänellä on nyt muka omat tapansa! Hän ei jaksa paastota edes kahdeksaa vuorokautta! Ja se mokoma vannoi, että hän ei minun jälkeeni huolisi kestään muusta naisesta!
Nana oli pohjimmiltaan aivan raivoissaan.
– Minä hylkäsin hänet, ja Rose on nyt hankkinut itselleen oivan hännystelijän! Ymmärrän vallan hyvin, että Rosella oli minulle kaunaa, kun otin häneltä Steinerin hölmön... Totisesti kavalaa viekoitella luokseen mies, jolle toinen nainen on jo antanut lähtöpassit!
– Herra Mignon ei esitä asiaa noin, sanoi kähertäjä. Hänen puheittensa mukaan kreivi ajoi teidät tiehenne... Ja sen hän muka teki kaiken lisäksi erittäin mauttomasti: potkulla peräpuoleen.
Nana lensi kuolonkalpeaksi.
– Mitä? Mitä ihmettä? Potkulla peräpuoleen?... Se on jo liian paksua! Ei, poikaseni, kyllä asia on niin, että minä heitin hänet ulos portaista, senkin roiston! Sinun on näet tiedettävä, että hänen kreivittärensä teki hänestä tuon kurjan Faucheryn avulla aisankannattajan... Ja tuo herra Mignon, joka kiertelee katuja hankkiakseen marakatti-vaimolleen miehiä! Rosesta ei kukaan huoli, sillä hän on laiha kuin keppi! Hyi sentään! On sekin roistosakia! Kurjaa roistosakia!
Nana oli tukehtua ja haukkoi ilmaa.
– Vai niin! Vai sanovat ne niin!... Hyvä on, Francis-ystävä! Minä menen heidän luokseen, minä... Tuletko mukaan, jos lähdemme sinne kahden heti? Minä menen heidän luokseen ja silloin nähdään, rohkenevatko he puhua potkusta peräpuoleen. Potkuja! Niitä en ole koskaan sietänyt edes alunkaan, en keltään. Ja minua ei liioin lyödä, sillä se mies, joka uskaltaisi tehdä sen, saisi päihinsä niin, että hän sen kyllä muistaisi.
Nana rauhoittui vähitellen. Kun asiaa tarkoin harkitsi, se ei liikuttanut hänen anturainsa likaakaan. Hän häpäisisi vain mainettaan keskustelemalla mokomien ihmisten kanssa. Nanan omatunto oli puhdas. Francis lyöttäytyi tuttavalliseksi nähdessään Nanan näin kampauskaavussa kuin keittäjättären ja rohkeni antaa hyviä neuvoja. Nana ei menetellyt oikein uhrautuessaan pienen oikun vuoksi. Mokomat oikut turmelisivat vain elämän. Nana kuunteli häntä alla päin ja pahoilla mielin, ja Francis puhui hänelle surullisen näköisenä kuin ainakin naistuntija, joka kärsii nähdessään kauniin tytön tuhlaavan pois oman itsensä tuolla tavoin.
– Se on minun asiani, virkahti Nana lopuksi. Kiitos joka tapauksessa kaikesta, ystävä hyvä!
Nana puristi hänen kättään, joka aina oli hiukan rasvainen, vaikka hän muuten olikin hyvin puettu. Sitten Nana meni ostamaan kalojaan. Koko päivän hänen ajatuksensa kiertelivät ja kaartelivat tuota "potkua". Hän kertoi siitä Fontanillekin ja oli olevinaan vahva nainen, joka ei sietäisi edes luunappia nenälleen. Fontan sanoi, luullen itseään ylivoimaisen suureksi hengeksi, että kaikki hienot herrat olivat hölmöjä, joita olisi halveksittava. Tästä hetkestä Nanakin alkoi ylenkatsoa heitä.
Saman päivän iltana he menivät Bouffes-teatteriin katsomaan, miten muuan pikku nainen, jonka Fontan tunsi, esiintyisi ensi kertaa kymmenen rivin osassa. Kello oli melkein yksi, kun he jalkaisin tulivat Montmartren kukkuloille. He olivat Chaussée d'Antin-kadulla ostaneet mokkakaakun, jonka he söivät vuoteessa, sillä oli hyvin kuuma eikä sen vuoksi maksanut vaivaa panna tulta uuniin. He istuivat vuoteessa peite vatsallaan ja päänaluset ladottuina selän taa ja keskustelivat alokasnäyttelijättärestä. Nanasta hän oli ruma ja käytöstä vailla. Fontan, joka loikoi vuoteen ulkoreunalla, antoi Nanalle kaakkupaloja, ottaen niitä yöpöydältä kynttilän ja tulitikkujen välistä. Lopulta he alkoivat riidellä.
– Vielä mitä! huudahti Nana. Tytöllä on tyhmät silmät ja tappuraiset hiukset!
– Pidä suusi! sanoi Fontan. Hänellä on palavat silmät ja muhkea tukka On todella naurettavaa, että naiset aina moittivat toisiaan!
Fontan näytti vihastuneelta.
– Riittää jo! virkkoi hän lopulta järeästi. Sinähän tiedät, että minä en tahdo tulla ärsytetyksi. Nukkukaamme tai tässä käy pahasti!
Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Nana raivostui: hän ei sallinut puhutella itseään tuolla äänellä, sillä hän oli tottunut siihen, että häntä kohdeltiin kunnioittaen. Kun Fontan ei vastannut, Nanan oli pakko olla vaiti. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan kierteli ja käänteli vuoteellaan.
– Tuhat tulimmaista! Etkö jo ole lakannut myllertämästä? ärähti Fontan äkkiä ja nousi kiivaasti istumaan.
– Eihän ole minun vikani, että vuoteessa on leivänmuruja, sanoi Nana kuivakiskoisesti.
Vuode oli todella täynnä leivänmuruja. Nana tunsi niiden repivän hänen sääriään ja joka kohtaa hänen ruumiistaan. Pieni leivänmuru sai hänet raaputtamaan ihonsa verille. Eikö muka ollut tapa, että vuodepeitettä huiskuteltiin, kun vuoteessa oli syöty kaakkua? Fontan oli ääneti ja raivoissaan sytyttänyt taas kynttilän. Molemmat nousivat paljain jaloin ja paitasillaan vuoteesta, tempasivat peitteen siitä ja lakaisivat käsin leivänmurut. Fontanin tuli vilu, jonka vuoksi hän ryömi takaisin vuoteeseen, mutta Nanan hän käski menemään hornan tuuttiin, kun Nana kehoitti häntä ennen makuulle menoa pyyhkimään murut jaloistaan. Lopulta Nana meni omalle paikalleen, mutta tuskin pääsi pitkälleen, kun jo alkoi jälleen kierrellä ruumistaan. Vuoteessa oli vieläkin leivänmuruja.
Hän sanoi Fontanille:
– Olen varma, että sinä toit niitä jaloissasi vuoteeseen... Minä en siedä tätä! Sanon, että minä en siedä tätä!
Nana tahtoi Fontanin yli kiivetä vuoteesta pois. Nyt Fontan, joka tahtoi nukkua, vimmastui ja läimäytti Nanata kovasti korvalle. Isku oli niin vahva, että Nana äkkiä taas vajosi takaisin paikalleen. Hän häkeltyi siitä täydellisesti. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin "oo", huoaten kuin lapsi.
Hetken kuluttua Fontan uhkasi toisella korvapuustilla ja kysyi; aikoiko Nana nousta vuoteesta vielä kerran. Sitten hän sammutti kynttilän, kääntyi mukavasti selälleen ja alkoi heti kuorsata. Nana nyyhkytti hiljaa nenä päänalusta vasten. Oli kerrassaan raukkamaista käyttää miehisiä voimiaan tuolla tavoin väärin. Mutta Nana oli todella pelästynyt, sillä Fontan oli ollut julman näköinen. Nanan vihastus haihtui, korvapuusti tuntui rauhoittaneen häntä. Hän alkoi tuntea kunnioitusta Fontania kohtaan ja meni makaamaan niin lähelle seinää kuin suinkin, jotta miehellä olisi mahdollisimman paljon tilaa. Lopuksi hän nukahti, poski korvapuustista kuumana ja silmissä suloisen uupumuksen kyynelet. Nana oli siinä määrin alistettu, että hän ei enään tuntenut edes leivänmuruja vuoteessa. Aamulla herätessään hän syleili Fontania ja painoi miestä rintaansa vasten. Eihän Fontan koskaan enää tekisi noin, ei koskaan? Eikö niin? Nana rakasti Fontania liikaa; hänen kädestään lähteneet korvapuustitkin maistuivat hyviltä.
Nyt alkoi uusi elämä. Pienimmästäkin syystä, hyväksymisestä tai kiellosta, Fontan antoi Nanaa korville. Tyttö tottui saamaan alituisesti selkäänsä eikä mukissut. Joskus hän huusi ja uhkasi Fontania, mutta silloin mies työnsi hänet seinää vasten ja lupasi kuristaa siihen paikkaan, ja se sai Nanan jälleen pehmenemään. Useimmiten Nana heittäytyi selkäsaunan jälkeen tuolille ja nyyhkytteli viitisen minuuttia, mutta sitten hän unohti kaikki ja oli hyvin iloinen, lauloi ja nauroi sekä juoksenteli ristiin rastiin huoneessa, niin että hameet liehuivat. Pahinta oli sentään, että Fontan oli päivisin kotoa poissa eikä tullut kuin puoliyön jälkeen. Fontan istui kahviloissa rupatellen vanhojen ystäviensä kanssa. Nana sieti kaikki, oli hellä ja hyväilevä ja pelkäsi aina, että Fontan ei palaisikaan. Hän nuhteli siitä miestä. Mutta sattui päiviä, jolloin rouva Maloir tai rouva Lerat Louisin kanssa eivät tulleet vieraisille. Ja silloin Nanan oli kuolettavan ikävä. Kerran sunnuntaina, kun hän oli La Rochefoucauld-torilla ostamassa kyyhkysiä, hän ihastui suuresti tavatessaan Satinin, joka osti kimpun retiisejä. He eivät olleet tavanneet toisiaan sen illan jälkeen, jolloin Skotlannin prinssi oli juonut Fontanin samppanjaa Nanan pukuaitiossa.
– Kuinka? Sinä täällä! Asutko tässä kaupunginosassa? sanoi Satin hämmästyneenä tavatessaan Nanan kadulta vain tohvelit jalassa tähän aikaan päivästä. Oi, pikku tyttöseni, olet varmaankin joutunut pulaan!
Nana sai hänet vaikenemaan rypistämällä kulmakarvojaan, koska siellä oli muitakin naisia yökaavussa, paidatta, hiukset hajallaan ja untuvista valkoisina. Aamuisin kaikki tämän seudun tytöt ajettuaan ulos eilispäivän miehet olivat tulleet ostamaan ruokatavaroita silmät unisina ja laahustaen tohveleissaan huonolla tuulella yön ikävyyksistä. Jokaiselta kadulta, joka johti pienelle torille, heitä saapui hyvin kelmeinä. Nuoret olivat huonoissa puvuissaankin viehättäviä. Toiset olivat kauheannäköisiä, vanhoja, turvonneita, lihavia ja muodottomia, eivätkä välittäneet vähääkään, vaikka näyttäytyivät tässä asussa, koska he kerran eivät olleet työssä. Ohikulkijain katsellessa heitä ei heistä kukaan hymyillyt, vaan jokainen ajatteli omia asioitaan katsellen ympärilleen halveksivasti kuin taloudenhoitajattaret, joille ei miehiä ole olemassakaan. Satinin maksettua retiisinsä, joku nuori mies, kaikesta päättäen virkailija, joka oli myöhästynyt, huudahti hänelle ohimennen: "Päivää, rakkaani!" Satin oikaisihe heti arvokkaasti kuin kuningatar ja sanoi:
– Mikä tuota sikaa tuolla vaivaa?
Sitten Satin luuli tuntevansa miehen. Kolme päivää sitten, kun hän keskiyön aikaan käveli bulevardilla, hän oli puolisen tuntia koettanut vietellä miestä luokseen Labruyère-kadun kulmassa. Satin ärtyi tuosta muistosta vielä enemmän.
– Mokomat tolvanat kehtaavatkin keskellä päivää huutaa tuolla tavoin, sanoi hän. Kun on ulkona liikeasioissa, on vaadittava kunnioitusta, eikö niin?
Nana oli ostanut kyyhkysensä, vaikka hän epäilikin, olivatko ne tuoreita. Satin tahtoi sitten näyttää Nanalle oman asuntonsa, joka oli lähellä La Rochefoucauld-katua. Heti jouduttuaan kahden Nana kertoi Satinille rakkaudestaan Fontaniin. Kun he tulivat porttikäytävään, Satin pysähtyi retiisinippu käsissään, häntä huvitti eräs pieni yksityiskohta, jonka Nana kertoi valehdellen ja vannoen, että hän oli ajanut kreivi Muffatin ovesta ulos antamalla muutamia lujia potkuja takalistoon.
– Oo, se oli hienoa! huudahti Satin. Hienoa totisesti, ne potkut! Eikä hän sanonut mitään? Mokoma pelkuri! Jospa minä olisin ollut näkemässä hänen nolouttaan ... rakas ystävä, olet vallan oikeassa. Vähät rahoista! Jos minä rakastan, niin olen altis hädän tullen vaikka kuolemaan nälkään. Käy luonani! Lupaathan? Ovi vasemmalle. Iske siihen kolme kertaa, sillä sinne pyrkii niin paljon ikäviä ja kärkkyileviä miehiä.
Milloin Nanalla oli ylenpalttisen ikävä, hän meni tästä lähtien Satinin luo. Satin oli aina tavattavissa, sillä hän ei ennen kuutta mennyt ulos. Hänellä oli kaksi huonetta, jotka eräs apteekkari oli kalustanut hänelle, jotta tyttö ei joutuisi poliisin käsiin. Ei ollut kulunut kolmeakaan kuukautta, kun Satin oli särkenyt huonekalut, pilannut tuolinistuimet ja liannut ikkunaverhot niin raivokkaasti, että näytti siltä, kuin huoneissa olisi asunut villikissoja. Kun Satin joskus aamuisin kyllästyneenä lokaan tahtoi siistiä ja puhdistaa, hän sai käsiinsä vain tuolinjalkoja ja verhonkappaleita. Sellaisina päivinä oli vielä entistä likaisempaa; huoneisiin oli vaikeata päästä, sillä joukko tavaroita oli kaatunut ja teljennyt ovet. Lopulta hän ei enää välittänyt taloudestaankaan. Lamppu, peilikaappi, pöytäkello ja verhojen jätteet herättivät miehissä vielä harhakuvitelmia. Talonomistaja oli kaiken lisäksi uhannut kuuden kuukauden ajan häätää hänet. Mitä hän kostuisi siitä, että hoitaisi huonekalujaan? Ehkä hän hoitaisi niitä isännän hyväksi! Ei, kiitos kunniasta! Kun Satin joskus heräsi hyvällä tuulella, hän huudahti: "Hei vaan!" ja potkaisi kaappia tai lipastoa, niin että ne natisivat liitoksissaan.
Nanan tullessa Satin oli melkein aina makuulla. Niinäkin päivinä, jolloin Satin meni toimittamaan asioitaan, hän oli niin väsynyt kotiin tullessaan, että nukahti vuoteenreunalle. Päivisin hän laahusteli huoneissa, torkahteli tuoleille eikä herännyt tästä horrostilasta ennen iltaa, jolloin kaasut sytytettiin kaduilla. Mutta Nana viihtyi erittäin hyvin Satinin luona, missä hän istui toimettomana keskellä vuodetta, ympärillään pesuvateja ja vesikannuja ja eilispäivän likaisia hameita, jotka huiskin haiskin heitettynä nojatuoleihin tahrasivat niitä saveen. Siinä rupateltiin ja kerrottiin salaisuuksia loppumattomiin; Satin leikki vuoteella paitasillaan jalat korkeammalla kuin päänalus ja poltteli kuunnellessaan savukkeita. Jos heille oli sattunut ikävyyksiä ostivat he joskus absinttia iltapäivisin unohtaakseen harmit, niinkuin he sanoivat. Satin ei viitsinyt mennä alakertaan tai vetää ylleen hamettakaan, vaan huusi portaiden kaiteeseen nojaten portinvartijan pikku tytön luokseen. Tämä oli kymmenvuotias veitikka, ja kuultuaan, mitä hänen oli ostettava, hän nouti lasin absinttia huoneeseen ja katseli ihmetellen Satinin alastomia sääriä. Nana ja Satin eivät puhuneet muusta kuin miesten kehnoudesta. Nana tuntui kuitenkin ikävältä, koska hän aina vain puhui Fontanistaan eikä saanut sanotuksi kymmentä sanaa kertomatta, mitä Fontan oli sanonut tai tehnyt. Mutta Satin kuunteli kärsivällisesti näitä alituisesti toistuvia juttuja, joissa aiheet olivat samat: Nanan odottelu ikkunassa, riita jostakin palaneesta lihamuhennoksesta, vuoteessa solmitusta sovinnosta, kun he ensin olivat ääneti jöröttäneet tuntikaupalla. Halu kertoa kaikki oli saanut Nanan puhumaan korvapuusteista ja selkäsaunoista. Edellisellä viikolla Fontan oli iskenyt häntä silmään niin, että se oli pöhöttynyt. Eilen Fontan oli tuupannut häntä niin, että hän oli kaatunut yöpöytää vasten. Syynä oli se, että Fontan ei tarpeeksi nopeaan löytänyt tohveleitaan. Satinia ei tämä hämmästyttänyt lainkaan; hän puhalteli tyynesti savuja tupakastaan mainiten vain, että hän itse aina kyyristyi sellaisissa tilaisuuksissa. Korvapuusti meni silloin ohi. Molemmat syventyivät näihin pieksämisjuttuihin onnellisina ja tylsinä samoista sata kertaa kerrotuista tapauksista ja raueten siihen velttoon ja lämpimään uupumukseen, jonka tuo arvoton kohtelu heille soi. Nana meni joka päivä Satinin luo saadakseen kertoa yhä uudestaan Fontanin korvapuusteista ja potkuista sekä saadakseen kuvata Fontania kaikin puolin, jopa hänen tapaansa vetää saappaat jalkaansa. Sen hän teki sitä kernaammin, kun Satin lopulta oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä ja kertoi vielä kauheampia kaskuja sokerileipuristaan, joka oli jättänyt hänet puolikuolleena lattialle, mutta jota hän kaikesta huolimatta rakasti. Sitten tuli päiviä, jolloin Nana itki ja sanoi, että tätä ei voisi kestää ikuisesti. Satin saattoi Nanan tämän portille saakka ja jäi tunniksi kadulle odottamaan nähdäkseen murhaisiko Fontan Nanan. Seuraavana päivänä molemmat naiset nauttivat Fontanin ja Nanan sovinnosta koko iltapäivän, vaikka heistä, heidän kummankaan sitä tunnustamatta, sellaiset päivät olivat paremmat, jolloin ilmassa oli tappelun tuntua, sillä se kiihoitti heitä tavallista enemmän.
Heistä tuli erottamattomat ystävykset. Satin ei kuitenkaan koskaan mennyt Nanan luo. Fontan oli näet sanonut, että hän ei tulisi sietämään mitään katutyttöä kodissaan. Nana ja Satin menivät kahden kävelylle, ja kerran sattui, että Satin vei Nanan erään ystävättärensä luo, samaisen rouva Robertin, jota Nana oli ajatellut paljon ja tavallaan kunnioittikin, koska hän ei ollut saapunut Nanan illallisille. Rouva Robert asui Mosnier-kadun varrella hiljaisessa seudussa uudessa Eurooppa-korttelissa. Siellä ei ollut ainoatakaan myymälää, ja sen kauniiden talojen ahtaissa huoneistoissa asui vain naisia. Kello oli viisi; pitkin autioita katuja oli hienojen, valkoisten talojen ulkopuolella hiljaisessa ja ylimyksellisessä ympäristössä pörssiherrojen ja kauppiaiden umpivaunuja; niistä rientävät herrat vilkaisivat ikkunoihin, joissa heitä odotteli aamupukuisia naisia. Nana ei ensin tahtonut tulla mukaan, vaan sanoi kainosti, että hän muka ei tuntenut rouva Robertia. Mutta Satin oli itsepäinen. Sinne saattoi aina ottaa mukaansa jonkun ystävättären. Satin kävisi ainoastaan kohteliaisuuskäynnillä, sillä edellisenä päivänä hän oli eräässä ravintolassa tavannut rouva Robertin, joka ystävällisesti oli kutsunut käymään talossa. Nana suostui lopulta. Huoneistossa pieni, unestaan herännyt palvelijatar sanoi, että rouva Robert ei vielä ollut kotona, mutta he saisivat istuutua saliin, jonne hän heidät jätti.
– Saamari! Täällä on komeaa! sanoi Satin.
Huoneisto oli vakavan porvarillinen, huonekalut verhotut tummilla kankailla, ja kaikki vaikutti siltä, kuin siellä olisi asunut pariisilainen myymälänomistaja, joka oli vetäytynyt lepoon tultuaan varakkaaksi. Huoneet vaikuttivat valtavasti Nanaan, mutta kun hän tahtoi laskea leikkiä, otti Satin pahastuakseen ja sanoi menevänsä vastuuseen rouva Robertin hyveellisyydestä. Hänet nähtiin aina vain vanhojen ja vakavien herrojen seurassa, jotka tarjosivat hänelle käsivartensa. Nykyjään hänellä oli entinen suklaatehtailija, hyvin totinen herra. Kun tämä tuli ihastuneena huoneiston juhlalliseen leimaan, antoi hän palvelijattaren ilmoittaa tulostaan ja sanoi rouva Robertia lapsekseen.
– Mutta tuossahan hän on! huudahti Satin ja näytti pöytäkellon edessä olevaa valokuvaa.
Nana katseli hetken valokuvaa. Siinä oli hyvin tumma ja kapeakasvoinen nainen, joka vaiteliaan näköisenä nipisti huulensa yhteen. Häntä olisi voinut sanoa ylhäisön naiseksi, mutta tavallista vaatimattomammaksi.
– Ihmeellistä! mutisi hän lopulta. Olen varmasti nähnyt jo ennen nuo kasvot. Mutta missä? En muista sitä. Missään tapauksessa se ei ollut siivossa paikassa. Aivan varmaan, se ei ollut siivossa paikassa.
Sitten Nana sanoi kääntyen ystävättärensä puoleen:
– Vai onko hän sallinut sinun tulla luokseen? Mitä hän tahtoo sinulta?
– Mitäkö hän minulta tahtoo? On sekin kysymys! Tietenkin hän haluaa keskustella hiukan ja olla hetken seurassani... Se on yksinomaan kohteliaisuutta.
Nana katsoi tiukkaan Satinia; ja sitten hän hiljaa maiskutti kieltään. Sama se, asia ei liikuttanut häntä. Mutta koska tuota naista ei kuulunut, sanoi Nana, ettei hän enää odottaisi, ja molemmat läksivät pois.
Kun Fontan seuraavana päivänä ilmoitti, että hän ei tulisi kotia päivällisille, Nana jo varhain meni tapaamaan Satinia, sillä hän tahtoi tarjota tälle päivälliset jossakin ravintolassa. Valinta oli vaikea. Satin ehdotteli oluttupia, mutta ne olivat Nanasta kurjia pesiä. Lopulta päätettiin mennä Lauren luo syömään päivällistä. Se oli ruokailupaikka Marttyyrienkadun varrella, ja päivällinen maksoi siellä kolme frangia.
Kun heistä oli ikävä odottaa varsinaisen päivällistarjoilun alkamista eivätkä tienneet, mitä tekisivät kävellessään katuja, he tulivat kaksikymmentä minuuttia liian aikaiseen Lauren luo. Kaikki kolme salia olivat vielä tyhjinä. He istuutuivat siihen saliin, jossa Laure Piedefer istui kuin valtaistuimella korkealla penkillä kassan luona. Laure oli noin viisikymmenvuotias nainen, jonka ylen lihavat muodot oli kiristetty kureliiveihin ja vöihin. Naisia tuli jonona, he nousivat varpailleen ja suutelivat lautasten yli Laurea tuttavallisesti suulle. Tämä naishirviö jakoi omasta puolestaan kostein silmin ystävyyttään mahdollisimman puolueettomasti, jottei kukaan naisista loukkautuisi. Tarjoilijatar, joka toi ruokaa näille naisille, oli sitä vastoin pitkä, laiha ja koettelemuksien leimaama, mutta hänen silmistään loisti tumma tuli. Kolme salia täyttyi äkkiä. Ruokavieraita oli noin viitisenkymmentä pöytien luona; enimmäkseen he olivat noin nelikymmenvuotiaita, lerppaposkisia ja ajettuneita paheiden palveluksessa. Heidän suutaan tuskin saattoi nähdä irtolihan alta. Ja näiden hyllyvien rintojen ja vatsojen keskellä näkyi nuoria, hentoja tyttöjä, jotka toistaiseksi näyttivät viattomilta, vaikka heidän eleensä olivat rivot. Aloittelijoita, jotka oli koottu jostain nurkkatanssiaisista, ja jotka joku kantavieras oli tuonut Lauren luo; siellä heitä hännysteli laumoittain lihavia naisia, joita nuoruuden tuoksu viehätti. Nämä lihavat tyrkkivät toisiaan ja keimailivat kuin nuoret herrat, jotka ovat kiihkoissaan, ja tarjoilivat tytöille herkkupaloja. Miehiä ei ollut monta, korkeintaan kymmenen tai viisitoista, ja ne hävisivät tähän hamemereen kokonaan näytellen hyvin pientä osaa. Olihan joukossa kumminkin neljä koiranleukaa, jotka tekivät ilkeästi pilaa naisista, sillä he olivat tulleet vain katsomaan tätä ihmepaikkaa.
– Eikö ruoka olekin hyvää täällä? kysyi Satin.
Nana nyökäytti päätään hyväksyvästi. Päivällinen oli kuin ennen muinoin maaseutuhotellin tanakka ateria: lihapiirakkaa rahamiehen tapaan, lihaa riisin kera, turkinpapuja ja vaniljahyytelöä. Naiset söivät erikoisen innokkaasti lihaa riisin kera ja olivat melkein pakahtua pyyhkiessään sen jälkeen suuliinoilla hitaasti suutaan. Nana oli aluksi pelännyt tapaavansa täällä vanhoja naistuttaviaan, jotka olisivat saattaneet udella yhtä ja toista harmillistakin, mutta hän rauhottui, kun hän ei nähnyt koko laumassa ainoatakaan tuttavaa. Haljahtaneita hameita ja surkeannäköisiä hattuja oli sekaisin loistavien pukujen joukossa. Kaikki olivat samaa sukupuolielämältään sairaalloista sisaruskuntaa. Eräs nuori mies, jolla oli kiharat hiukset ja röyhkeä ulkomuoto, kiinnitti yhteen otteeseen Nanan huomiota. Nuorukainen piti rattoisasti seuraa kokonaiselle tyttölaumalle, joka oli melkein menehtyä lihavuuteensa ja totteli miehen pienintäkin oikkua. Mutta nauraessa hänen rintansa aaltoili.
– Mitä kummaa! Sehän on nainen! huudahti Nana melkein ääneen.
Satin, joka pisteli poskeensa kananpaistia, katsahti lautasestaan ja sanoi:
– Niin on. Minä tunnen tuon naisen... Perin komea! Hänestä suorastaan tapellaan!
Nanata näytti ällöttävän. Hän ei vielä ymmärtänyt tällaista. Mutta hän sanoi järkevästi, että mausta ja väreistä ei pitänyt väitellä, sillä eihän koskaan saattanut olla varma, mistä itse kerran tulisi pitämään. Hän söi sen vuoksi jälkiruokaansa filosofisen rauhallisesti, vaikka hyvin huomasi, että Satinin suuret ja neitseelliset sinisilmät kuohuttivat ympäröivien pöytien naisia. Satinin viereen tunkeutui seisomaan iso, vaaleanverinen ja hyvin rakastunut nainen, joka hehkui intoa ja pakkautui niin lähelle, että Nana tunsi halua sekaantua välittäjäksi.
Ruokalaan tuli kumminkin nainen, jonka saapuminen sai Nanan hämmästymään. Hän tunsi naisen rouva Robertiksi, joka hymyili tuttavallisesti tarjoilijattarelle kauniin ruskeaverikön hymyä ja meni sitten Lauren luo kassaan. He suutelivat toisiaan kauan. Nanasta tuo suutelo oli naurettava niin hienon naisen teoksi, ja sitäpaitsi rouva Robert ei tällä kertaa ollut lainkaan kainon näköinen. Päinvastoin. Rouva Robert katseli tutkistellen salia ja kuiskaili jotain. Laure oli taas istuutunut paikalleen, missä hän oli kuin paheen vanha epäjumala majesteettisessa loistossaan, kasvot uskollisten ystävättärien suudelmien kuluttamina ja vernissaamina. Ja kukkuraisten lautastensa yli hän hallitsi asiakkaitaan, lihavia naisia, itse hirviöiden hirviönä ja mahtavana kuin varakas hotellinomistajatar konsanaan ansaittuaan nelikymmenvuotisena työaikanaan omaisuuden.
Rouva Robert oli huomannut Satinin. Hän läksi Lauren luota, tuli Satinin luo kiireenvilkkaa, oli erittäin ystävällinen ja valitteli, ettei edellisenä päivänä ollut sattunut olemaan kotona. Kun Satin tunsi itsensä imarrelluksi ja aikoi sovittaa rouva Robertin istumaan heidän pöytäänsä, tämä sanoi jo syöneensä päivällistä. Hän oli tullut tänne vain katsomaan. Seisoen uuden ystävättärensä takana kallistui hän tämän puoleen ja sanoi tämän olan yli hymyillen ja tekeytyen makeaksi:
– Milloin saan teidät nähdä jälleen? Jospa olisitte vapaa...
Nana ei valitettavasti kuullut sen enempää. Keskustelu harmitti häntä, ja hänellä oli tulinen halu sanoa tuolle kunnialliselle naiselle muutamia totuuksia. Mutta silloin uuden naislauman tullessa hän mykistyi kuin lamautuen. Siinä tuli komeita naisia, juhlapuvuissa ja timanttikoristeissa. He menivät ensin Lauren luo, jota he kaikki sinuttelivat. He olivat kaikki saman väärään suuntaan kehittyneen sukupuolivietin pauloissa, ja heitä huvitti näytellä kauniilla hipiällään satojentuhansien frangien edestä jalokiviä ja samalla syödä kolmen frangin päivällinen, tahraisten tyttöraukkojen kateelliseksi hämmästykseksi. Kun he tulivat kovaäänisesti nauraen ja aivan kuin tuoden ulkoa auringonsäteen, katsoi Nana tarkkaavasti heitä, ja häntä suututti suuresti nähdessään naisten joukossa Lucy Stewartin ja Maria Blondin. Kun naiset keskustelivat viitisen minuuttia Lauren kanssa, ennen kuin menivät toiseen saliin, Nana kallisti päänsä alas ja kierteli sormillaan leipäpalloja pöytää vastaan. Kun hän sitten nosti jälleen katseensa, hän hämmästyi, sillä hänen viereisensä tuoli oli tyhjä. Satin oli hävinnyt.
– Mutta missä hän on, huudahti Nana.
Sama lihava vaaleaverinen nainen, joka oli keimaillut Satinille, nauroi väkinäisesti ja huonotuulisesti, ja kun naurusta harmistunut Nana katsoi häneen uhkaavasti, hän sanoi laiskasti ja venytellen sanojaan:
– Minä en totta totisesti ottanut häntä teiltä. Sen teki se toinen.
Nana käsitti, että hänestä tehtiin pilkkaa eikä puhunut enää mitään. Hän istui hetken paikoillaan, jottei hänen harmiansa huomattaisi, sillä hän ei tahtonut sitä näyttää. Viereisestä salista hän kuuli naurunrähäkkää. Lucy Stewart tarjosi päivälliset koko pöytäseuralle pikku tyttöjä, jotka olivat tulleet Montmartren ja la Chapellekadun tanssiaisista. Oli hyvin kuuma, tarjoilijatar kantoi pois pinottain käytettyjä lautasia, jotka tuoksuivat vahvasti kanalle ja riisille; edellämainitut neljä herraa alkoivat juottaa kuudelle naiselle viiniä saadakseen heidät humalaan ja kuullakseen sitten heidän raakuuksiaan. Nanata harmitti, että hänen oli pakko maksaa Satinin päivällinen. Mokoma otus, joka antoi ensin maksaa puolestaan ja livisti sitten kenen kanssa tahansa sanomatta edes kiitosta! Tosin vain kolme frangia, mutta Nanasta sekin oli kova isku, sillä tapa oli hänestä vastenmielinen. Hän maksoi kuitenkin ja paiskasi kuusi frangiaan Laurelle, jota hän nyt halveksi enemmän kuin katuojan likaa.
Tultuaan kadulle Nana tunsi suuttumuksensa kasvavan. Hän ei toista kertaa juoksisi Satinin luo; sellainen likainen paikka, johon ei pitänyt pistää nenäänsä! Mutta hänen iltansa oli nyt pilalla, ja hän käveli hitaasti Montmartrelle raivoissaan etenkin rouva Robertille. Oliko nyt laitaa, että mokoma oli olevinaan hieno nainen, roskatunkiolle hänet olisi heitettävä! Nyt Nana oli varma siitä, että hän oli nähnyt tuon rouvan "Papillonissa", kurjassa tanssiravintolassa Poissonniers-kadun varrella, jossa naisten taksa oli kolmekymmentä souta. Ja tuo nainen huiputti osastopäällikköä kainolla käytöksellään ja kieltäytyi tulemasta illallisille, kun häntä kunnioitettiin kutsulla, totisesti kaunis hyveen esikuva! Hänelle olisi todella annettava hyveen palkka! Tuollaiset teeskentelijät ne aina elivät kuin porsaat likaisimmissa rapakoissa, joita kukaan ei tuntenut.
Hautoen näitä ajatuksia Nana tuli kotiaan Véron-kadulle. Hän hämmästyi hirveästi nähdessään asuntonsa ikkunat valaistuina. Fontan oli tullut hyvin huonolla tuulella kotiin; se ystävä, joka oli kutsunut hänet päivällisille, oli livistänyt. Fontan kuunteli välinpitämättömästi Nanan selityksiä, jotka aiheutti selkäsaunan pelko ja hämmästys Fontanin kotonaolosta, siliä Nana ei odottanut häntä ennen kello yhtä aamulla. Tyttö tekaisi valhejutun, mutta tunnusti tuhlanneensa rouva Maloirin kanssa kuusi frangia. Fontan käyttäytyi arvokkaasti ja ojensi Nanalle osoitetun kirjeen, jonka hän ilman muuta oli avannut. Kirje oli Georgesilta, jota vielä pidettiin Fondettesissa ja joka lohdukseen kirjoitteli Nanalle kiihkeitä lemmenkirjeitä. Nana oli mielissään, että hänelle kirjoitettiin, ja rakasti erikoisesti suuria lemmenlauseita ja valoja. Sellaisia kohtia hän luki ääneen kaikille. Fontan tunsi Georgesin tyylin ja piti sitä arvossa. Mutta tänä iltana Nana pelkäsi siinä määrin mahdollista vihanpurkausta, että hän oli olevinaan välinpitämätön, vilkaisi kirjettä nyrpeällä mielin ja heitti sen heti syrjään. Fontan rummutti ikkunaa. Häntä harmitti mennä näin aikaisin levolle, eikä hän tiennyt, millä hän saisi aikansa kulumaan. Äkkiä hän kääntyi Nanan puoleen:
– Jospa kirjoittaisimme pojalle heti vastauksen kirjeeseen, sanoi hän.
Tavallisesti hän kirjoitti vastaukset. Hän koetti kilpailla kauneilla korulauseilla pojan kanssa. Sitäpaitsi hän oli mielissään, kun Nana ihastuksissaan kirjeestä, jonka Fontan luki ääneen, suuteli häntä ja sanoi, että kukaan muu kuin Fontan ei keksisi niin kauniita käänteitä. Tämä virkisti kumpaakin, ja he jumaloivat toisiaan.
– Miten vain haluat, vastasi Nana. Minä keitän teetä; sitten menemme levolle.
Fontan istuutui pöydän ääreen, pani huolellisesti kynän, musteen ja paperin kuntoon, ojensi käsivartensa ja mietti.
– Minun sydämeni, aloitti hän ääneen.
Hän aherteli siinä toista tuntia otsansa hiessä, harkitsi joskus jotakin lausetta pää käteensä painuneena ja siloitteli sananparsiaan hymyillen itsekseen keksittyään jonkin oikein hellän sanamuodon. Nana pysytteli ääneti, ja hän oli jo juonut kaksi kuppia teetä, kun Fontan luki lopulta kirjeen ääneen, niinkuin teatterissa joskus tehdään yksitoikkoisella äänellä ja tehostamalla tärkeitä kohtia vain elein. Fontan oli viidellä sivulla puhunut la Mignottessa vietetyistä "suloisista hetkistä", hetkistä, joiden muisto kesti kuin "hieno tuoksu". Hän oli vannonut "ikuista uskollisuutta tälle rakkauden keväälle" ja lopettanut kirjeen sanoen, että hänen ainoa toivonsa oli "elää vielä kerran nämä onnen ajat, jos onnen aikoja ylimalkaan voitiin elää kahteen kertaan samoin kuin ennen".
– Tiedäthän, virkkoi hän, että minä kirjoitan kaiken tämän sulasta kohteliaisuudesta. Mutta jos siitä tehdään pilaa... Luulen osuneeni kirjeessä oikeaan.
Hän oli voitonriemuinen. Mutta Nana, joka aina epäili häntä, erehtyi ilkeästi, kun ei nyt heittäytynyt Fontanin kaulaan ja ylistellyt häntä. Kirje oli Nanasta hyvä, mutta ei sen enempää. Fontan sanoi silloin, että jos hänen kirjeensä ei miellyttäisi, niin Nana saattaisi itse kirjoittaa toisen. He eivät tavalliseen tapaansa suudelleet toisiaan sanottuaan rakkauden vanhat puheparret, vaan istua murjottivat kylminä pöydän kahden puolin. Nana oli vain kaatanut hänelle kupin teetä.
– Mitä sikamaisuutta tämä on? huudahti Fontan maistettuaan. Sinähän olet pannut siihen suolaa!
Onnettomuudeksi Nana vain kohautti olkapäitään, ja nyt Fontan raivostui.
– Vai niin! Tänä iltana käy pahasti!
Siitä riita alkoi. Kello oli vain kymmenen; riitelemällä saisi ajan hyvin kulumaan. He soimasivat toisiaan. Fontan haukkui Nanata ja syytteli häntä päästäen valloilleen oikean soimasanojen ryöpyn. Nana ei saanut puolustautua. Nana oli häpeällinen olio, peto, joka oli rypenyt loassa! Sitten Fontan alkoi puhua raha-asioista. Oliko hänellä tapana koskaan tuhlata kuutta frangia, kun hän söi päivällistä ravintolassa? Hänelle tarjottiin, sillä muuten hän olisi pysynyt kotona ja syönyt kotiruokaa. Ja Nana oli mennyt tarjoamaan tuolle vanhalle parittajalle, tuolle inhottavalle ihmiselle, jonka hän tästä lähtien ajaisi ovesta ulos! Ja huomenna jo! Mainiota! He olivat luisuvalla pinnalla, jos he kumpikin joka päivä vuorostaan heittäisivät kuusi frangia kuin kadulle.
– Näytä heti kaikki laskusi! kirkui Fontan. Rahat tänne! Miten paljon meillä on niitä?
Hänen saiturinvaistonsa ilmenivät jälleen. Nana lannistettuna ja peloissaan meni kiireesti pöytälaatikolle noutamaan jäljellä olevat rahat ja latoi ne Fontanin eteen pöydälle. Tähän saakka kassalaatikon avain oli ollut heillä yhteinen, ja kumpikin oli saanut ottaa siitä rahaa.
– Mitä! huudahti Fontan laskettuaan, että rahoja oli vain vaille seitsemäntuhatta frangia. Meillähän oli seitsemäntoistatuhatta, emmekä ole asuneet yhdessä vielä kolmea kuukauttakaan... Se on mahdotonta.
Fontan hyppäsi pystyyn ja meni pöydän luo. Hän avasi laatikon, jota hän tutki lampunvalossa. Mutta rahoja ei ollut kuin kuusituhattakahdeksansataa ja muutamia frangeja sen lisäksi, ja nyt myrsky alkoi raivota.
– Kymmenentuhatta frangia kolmessa kuukaudessa! huusi hän. Mihin hittoon sinä olet tuhlannut ne? Vastaa!... Onko tuo summa mennyt tädillesi, sille luurangolle, vai oletko käyttänyt rahoja miehiin? Tietenkin olet tehnyt niin! Vastaa!
– Oi, kuinka sinä kimmastut! sanoi Nana. On helppoa laskea... Sinä et ota huomioon huonekaluja; sitäpaitsi minun on ollut pakko ostaa liinatavaraa. Kyllä rahaa menee, jos asettuu asumaan yhteen.
Fontan tahtoi kuulla selittelyjä, mutta ei niistä välittänyt.
– Rahat sulavat kokoon aivan liian nopeasti, sanoi hän hiukan rauhallisemmin; kas, rakas ystävä, minä olen saanut kyllikseni yhteisestä taloudesta... Niinkuin tiedät, ovat nämä seitsemäntuhatta frangia minun. Hyvä! Koska ne nyt ovat minulla, niin minä pidän ne myös! Kun sinä, hitto vieköön, kaikesta päättäen olet tuhlari, ei minua huvita joutua perikatoon. Jokainen ottaa omansa.
Hän pisti ylimielisesti rahat taskuunsa. Nana katsoi häntä hämmästyneenä, mutta Fontan jatkoi puhettaan rattoisasti:
– Käsität vallan hyvin, että minä en ole tarpeeksi tyhmä ylläpitääkseni sinun tätejäsi ja lastasi, joka ei ole minun... Jos sinä tahdot antaa heille rahasi, tee se vaan, se on sinun asiasi... Mutta minun rahoihini et saa kajota! Jos sinä valmistat lampaanpaistia, maksan minä siitä puolet. Illalla teemme lopputilit, se on päätetty.
Nana joutui aivan suunniltaan. Hän ei voinut olla sanomatta:
– Oo, oletpa hyvin hoitanut kymmenentuhatta frangiani... Se on sikamaista, vai mitä?
Mutta Fontan ei keskustellut sen enempää. Hän läimäytti pöydän yli Nanaa korvalle täyttä voimaa sanoen:
– Sano se vielä kerta!
Korvapuustista huolimatta Nana toisti sanansa, mutta Fontan hyökkäsi hänen kimppuunsa potkien ja iskien ja raateli häntä niin, että hän tapansa mukaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Fontan läähätti ja meni vuorostaan levolle, mutta huomasi silloin pöydällä Georgesille kirjoitetun kirjeen. Hän taivutti sen kokoon, kääntyi vuodetta kohti ja sanoi uhkaavasti:
– Se on erinomaisesti kirjoitettu, minä panen sen itse postiin, sillä oikut eivät minua miellytä... Ja ole nyt ulvomatta, se hermostuttaa minua.
Nana, joka itki ja huokaili, pidätti hengitystään. Kun Fontan oli tullut vuoteeseen, Nana ei voinut enää pidättäytyä vaan heittäytyi nyyhkyttäen Fontanin rintaa vasten. Näin heidän tappelunsa aina päättyivät; Nanata peloitti Fontanin menettäminen, ja hän tahtoi kaikesta huolimatta pelkurimaisesti tietää tämän miehen kuuluvan hänelle. Fontan työnsi Nanan kahteen kertaan luotaan suurenmoisin elein. Mutta naisen lämmin syli, naisen, joka rukoili häntä kostein silmin kuin uskollinen koira, herätti hänen tunteensa. Hän tuli taas hyväksi ja armolliseksi alistumatta sentään osoittamaan suosiotaan, vaan antoi naisen hyväillä ja valloittaa itsensä, niinkuin sopii miehelle, jonka anteeksianto on kallis ja saamisen arvoinen. Fontan oli kuitenkin hiukan rauhaton, sillä hän pelkäsi Nanan ilveilevän hänen kanssaan saadakseen takaisin kassalaatikon avaimen. Kynttilä oli jo sammutettu, kun hän tunsi tarpeelliseksi korostaa tahtoaan.
– Ymmärtänet, tyttöseni, että minä todella vakavissani aion pitää rahat.
Nana, joka oli nukkumaisillaan Fontanin kaulaan, vastasi koruttoman ylevästi:
– Vallan oikein! Älä pelkää... Minä teen kyllä työtä!
Mutta tästä illasta saakka heidän yhdyselämänsä kävi entistä vaikeammaksi. Viikosta viikkoon Nana sai korvapuusteja täsmällisesti kuin kellon tikutus, ja se tuntui säännöstelevän heidän elämäänsä. Nanan iho tuli selkäsaunoista hienoksi kuin paras liinavaate ja hänen hipiänsä niin pehmoiseksi, valkoiseksi ja ruusunväriseksi, että hän kaunistui entisestään. Prullièrekin alkoi riippua hänen helmoissaan ja tuli vierailulle niihin aikoihin, jolloin Fontan ei ollut kotona, painoi Nanan nurkkaan ja tahtoi suudella häntä. Mutta Nana teki vastarintaa ja suuttui heti häpeästä punastuneena; hänestä oli vastenmielistä, että Prullière koetti pettää ystäväänsä. Silloin Prullière naurahti ivallisesti. Kyllä Nana oli totisesti typerä! Miten hän saattoi olla kiintynyt mokomaan apinaan? Olihan Fontan oikea apina isoine, alituisesti liikkuvine nenineen. Inhoittava ulkomuoto! Ja sitäpaitsi mies, joka pieksi naista!
– Mahdollista! Mutta minä rakastan häntä, vastasi Nana eräänä päivänä levollisena kuin nainen, joka tunnustaa, että hänellä on inhoittava maku.
Bosc tyytyi vain syömään Fontanin luona päivällistä mahdollisimman usein. Hän kohautti hartioitaan Prullièrelle; komea poika, mutta huikentelevainen. Hän oli monta kertaa ollut läsnä, kun Fontan kotona oli jälkiruoan aikana lyönyt Nanata, mutta jatkanut sitten syömistään pureskellen hitaasti ja tarkoin, aivan kuin selkäsauna olisi kuulunut asiaan. Bosc maksoi ruokansa kehumalla aina heidän onneaan. Hän julisti olevansa filosofi, joka oli luopunut kunnianhimostaankin. Prullière ja Fontan unohtuivat joskus selkänojoon tyhjän pöydän ääreen ja kertoivat kello kahteen saakka menestyksestään teatteriäänin ja -elein, mutta Bosc istui ajatuksiinsa vaipuneena ja myhäili tuon tuostakin hiukan halveksivasti sekä tyhjensi kaikessa hiljaisuudessa konjakkipullon. Mitä oli niin suuresta näyttelijästä kuin Talmasta jäljellä? Ei mitään, ja siis oli paras antaa hänen nukkua haudassaan; muu oli aivan typerää!
Eräänä iltana hän tapasi Nanan itkemästä. Nana riisui yönuttunsa näyttääkseen hänelle selkänsä ja käsivarsiensa mustelmia. Bosc katseli Nanan ihoa eikä hänelle johtunut mieleenkään käyttää tilaisuutta hyväkseen, niinkuin Prullière-konna varmaan olisi tehnyt. Sitten hän sanoi syvämietteisesti:
– Lapseni, missä on naisia, siellä on myös selkäsaunoja. Luulen, että Napoleon on sanonut sen... Pese ruumiisi suolavedellä. Se on hyvä lääke tällaisissa tapauksissa. Tosin sinä saat tietysti uusia mustelmia, mutta älä välitä, ellei jokin jäsenistäsi katkea... Tiedäthän, että olen tullut päivällisille; näin, että sinulla on lampaanpaistia.
Rouva Lerat ei katsonut asioita yhtä filosofiselta kannalta. Hän huudahti aina kamalasti, kun Nana näytti uutta mustelmaa valkoisella ihollaan. Häneltä murhattiin veljentytär; näin ei saanut jatkua. Fontan oli ajanut kerran ulos rouva Leratin ja sanonut, että hän ei kodissaan tahtonut nähdä tätä naista. Ja siitä päivästä oli rouva Leratin tultava vierailulle keittiöportaita ja paettava samaa tietä, jos Fontan tuli kotia. Se nöyrrytti eukkoa melkoisesti. Hän nurkui alinomaa Fontanin epäkohteliaisuutta. Etenkin hän moitiskeli, että näyttelijä oli saanut huonon kasvatuksen, ja silloin rouva Lerat oli itse olevinaan hieno nainen, jota ei saattanut soimata mistään.
– Oo! Sen huomaa heti, sanoi hän Nanalle, että Fontan ei käsitä lainkaan, mikä on sopivaa. Hänen äitinsä on varmaankin ollut aivan sivistymätön nainen; älä väitä vastaan, senhän huomaa kaikesta... Minä en puhu senvuoksi, että minua on loukattu, vaikka minun ikäistäni naista on kunnioitettava... Minä en käsitä, miten sinä saatat sietää, mokomaa miestä, sillä – en sano sitä itseäni kehuakseni – olenhan aina opettanut sinulle hienoja tapoja, ja kotonasi sait jo niitä oppia. Eikö niin? Me olemme kaikki perheenjäsenet käyttäytyneet erittäin hyvin.
Nana katsoi lattiaan eikä väittänyt vastaan.
– Sen lisäksi, täti sanoi, olet tuntenut hienoa väkeä... Eilen illalla Zoé ja minä keskustelimme sinusta. Zoé ei myöskään ymmärrä tätä. "Rouva", sanoi hän sinusta, "osasi kohdella kreiviä miten tahansa, ja kreivi oli todella hieno herra". Näin meidän kesken sinä teit hänestä suuren aasin... "Miten rouva sallii, että mokoma ilveilijä rääkkää häntä?" Minä sanoin, että selkäsaunat voisi vielä sietää, mutta että kunnioituksenpuutetta minä en antaisi anteeksi... Häntä ei voida puolustaa mitenkään. Minä en huolisi hänen kuvaansakaan huoneeseeni. Ja mokoman linnun vuoksi sinä olet altis joutumaan perikatoon, rakas lapseni, ja annat kaiken tapahtua, vaikka on paljon muita henkilöitä, rikkaita henkilöitä, jotka kuuluvat hallitukseen... Riittää jo, minun asiani ei ole sitä sinulle selitellä. Sinun asemassasi minä heti tultuani loukatuksi jättäisin hänet ja sanoisin: "Keneksi, herra, te minua luulette?" Niinkuin kai käsität, sinun olisi sanottava se tuohon ylpeään tapaasi, ja se kyllä nujertaisi hänet.
Silloin Nana purskahti nyyhkyttämään ja änkytti:
– Täti kulta! Minä rakastan häntä.
Loppujen lopuksi kenkä kiristi siitä, että rouva Lerat oli levoton, kun hänen veljentyttärensä vain suurella vaivalla ja pitkien väliaikojen jälkeen saattoi antaa hänelle viisi frangia pikku Louisia varten. Täti oli valmis luopumaan rahastakin, pitämään pojan luonaan ja odottamaan hyviä aikoja, mutta ajatus, että Fontan esti häntä, lasta ja lapsen äitiä kahlaamaan kullassa, sai hänet raivostumaan siinä määrin, että hän kielsi rakkauden vaatimukset. Ja hän lopetti sanoen ankarasti:
– Kuule, sinä päivänä, jolloin hän on nylkenyt sinut puhtaaksi, täytyy sinun kolkuttaa minun ovelleni, ja minä avaan sen sinulle.
Pian tuli Nanalle rahoista paljon huolta. Fontan oli piiloittanut seitsemäntuhatta frangia; ne olivat nyt varmaankin jossain varmassa kätkössä, ja Nana ei kuolemakseen olisi uskaltanut tiedustella niitä häneltä sillä tuo lintu, kuten rouva Lerat Fontania nimitti, sai hänet pelkäämään ja kaihoksi. Nana vapisi ajatellessaan, että Fontan olisi saattanut luulla hänen rakastavan vain noiden vaivaisten frangien vuoksi. Fontan oli kyllä luvannut vastata talousmenoista. Ensimmäisinä päivinä hän antoikin joka aamu kolme frangia. Mutta korvaukseksi hän vaati kaikkea, voita, lihaa, vihanneksia, niinkuin ainakin mies, joka maksaa puolestaan. Jos Nana rohkeni huomauttaa, että kolmella frangilla ei voinut ostaa hallien kaikkia tavaroita, Fontan suuttui, kohteli Nanata kuin kelvotonta elukkaa, tuhlaajaa ja pässinpäätä, joka antoi kauppiaiden huiputtaa itseään. Sitäpaitsi Fontan alituiseen uhkasi muuttaa toiseen täyshoitolaan. Kuukauden kuluttua hän jo joskus unohti antaa kolme frangiaan. Nana rohkeni pyytää niitä hienotunteisesti vihjaillen. Mutta silloin siitä nousi meteli ja riita, ja Fontan teki Nanan elämän pienimmästäkin syystä mahdollisimman ikäväksi, minkä vuoksi Nana ei enää katsonut edulliseksi pyytää mieheltä mitään. Kun hän ei ollut antanut kolmea frangia, mutta siitä huolimatta sai ruokaa, hän oli iloinen kuin harakka, suuteli Nanata ja tanssitteli tuoleja. Nana tunsi itsensä onnelliseksi ja toivoikin, että Fontan ei antaisi rahaa, vaikka hänen oli hirveän vaikea saada tulot ja menot tasautumaan. Kerran hän antoi Fontanille rahat takaisin ja syötti hänelle jutun, että hänellä muka oli vielä eilisen päivän rahaa. Koska näyttelijä ei edellisenä päivänä ollut antanut lainkaan mitään, epäilytti se häntä hetkisen, ja hän luuli sitä opetukseksi. Mutta Nana katsoi häntä niin hellästi, suutelikin niin kuumasti koko sielustaan, että Fontan pisti rahat taskuunsa kädet vavisten kuin saiturilla, joka saa takaisin lainaamansa rahat. Sen jälkeen hän ei enää ollut huolissaan, ei tiedustellut, mistä rahat tulivat, mutta oli harmissaan, jos Nana tarjosi vain perunoita. Jos pöydällä sensijaan oli kalkkunaa tai lampaanpaistia, hän oli nauraa leukaluunsa sijoiltaan. Tämä ei estänyt häntä jakelemasta korvapuustejaan ja iskujaan, joita sateli, jottei hän unohtaisi kätevyyttään kesken suurta onneaan.
Nana oli siis keksinyt keinon maksaa kaikki. Joinakin päivinä kodissa oli ruokaa ylenpalttisesti. Bosc sai kaksi kertaa viikossa vatsankipuja liiasta ahmimisesta. Kun rouva Lerat kerran läksi nähtyään puolipaistuneen kalkkunan, jota hän ei saisi maistaa, hän ei saattanut olla jyrkästi kysymättä, kuka tämän huvin maksoi. Nana puhkesi yllätettynä itkemään oltuaan ensin hetkisen ääneti.
– Vai niin! Tämäpä siivoa menoa! sanoi täti käsitettyään, miten asianlaita oli.
Nana oli mukautunut saadakseen kotirauhan. Sitä paitsi syy oli Triconittaren; Nana oli tavannut hänet Laval-kadulla eräänä päivänä, jolloin Fontan oli raivoissaan saatuaan vain turskaa. Nana oli silloin lupautunut Triconittarelle, joka sattui olemaan tukalassa asemassa. Koska Fontan ei milloinkaan tullut kotia ennen kuutta, saattoi tyttö käyttää hyväkseen iltapäiviään ja toi, miten aina sattui onnistumaan, neljäkymmentä, kuusikymmentä tai enemmänkin frangeja. Nana olisi saattanut pyytää kymmenen tai viisitoista louisdoria, jos hän olisi voinut pitää yllä entistä asemaansa, mutta nyt hän oli sydämestään iloinen siitä, että hänellä oli jotain keitettävää. Illalla hän unohti huolensa, kun Bosc oli haljeta ruoasta ja Fontan antoi suudella silmiään istuessaan kyynärpäät pöydällä ylimielisenä kuin ainakin mies, jota rakastetaan hänen itsensä vuoksi.
Sitä myöten kuin Nana jumaloi rakastettuaan, sydänkäpystään yhä enemmän, kun nyt itse sai maksaa kulut, hän vajosi takaisin lokaan, josta oli aloittanut uransa. Hänestä tuli taas katutyttö, joka kierteli laahustaen hienossa humalassa jalkojaan saadakseen jotenkin kokoon viisi frangia. Eräänä päivänä hän oli La Rochefoucauld-torilla tehnyt sovinnon Satinin kanssa haukuttuaan hänet ensin pahanpäiväisesti ja raivottuaan hänen suhteestaan rouva Robertiin. Satin ei vastannut muuta, kuin että jos jokin asia ei miellytä, ei saa kieltää muita ajattelemasta toisin ja pitämästä siitä; ja Nana, joka teki filosofisen johtopäätöksen, ettei kukaan etukäteen tiedä, mihin lopulta saattaa joutua, oli antanut anteeksi. Jopa hänen uteliaisuutensakin oli herännyt; hän alkoi tiedustella Satinilta kaikkia paheen pesäpaikkoja ja hämmästyi, kun hän ei ikäisekseen tietänyt sen enempää kuin jo tiesi. Häntä nauratti, ja se oli hänestä hullunkurista, mutta hän tunsi tavallaan vastenmielisyyttä, sillä pohjimmiltaan hän vastusti kaikkea, mikä ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän palasi nyt Lauren luo ja söi siellä, jos Fontan ei ollut kotosalla. Nanalla oli Lauren luona sangen hauska, siellä kerrottiin ihmeellisiä asioita, rakkausjuttuja ja mustasukkaisuuden purkauksista, jotka kiihoittivat vieraitten himoja saamatta heitä sentään jättämään suupalaakaan syömättä. Mutta hän ei aina ollut samaa mieltä, niinkuin hän sanoi. Paksu Laure kutsui häntä tuontuostakin muutamiksi päiviksi huvilaansa Asnièresiin, maakartanoon, jossa oli huoneita seitsemälle naiselle. Nana kieltäytyi, häntä peloitti. Mutta kun Satin vannoi Nanan erehtyneen ja sanoi, että sinne saapui Pariisin herroja tanssimaan nuoralla ja leikkimään tynnyreillä, hän lupasi tulla sinne joskus vastedes, kun saisi aikaa.
Nana oli näihin aikoihin mitä suurimmassa pulassa eikä lainkaan halukas ilakoitsemaan. Hän tarvitsi rahoja. Kun Triconittarella ei ollut mitään erikoista hänelle, mikä sattui liian usein, hän ei käsittänyt, miten olisi meneteltävä. Silloin ei ollut muuta neuvoksi kuin Satinin kanssa tehdä epätoivoisia partioretkiä Pariisin kaduille ja paheen alimmalla asteella kierrellä likaisia kujia hämärässä kaasuvalossa. Nana palasi jälleen laitakaupungin kapakkatanssiaisiin, joissa hän oli huiskutellut ensimmäisiä likaisia hameitaan. Hän näki taas äärimmäisten bulevardien kaikki pimeät sopet, ne paikat, missä miehet olivat häntä suudelleet hänen ollessaan viisitoistavuotias, ja missä hänen isävainajansa oli koettanut potkia häntä kotiin. Molemmat naiset kävivät näissä tanssiaisissa ja laitakaupungin kahviloissa, kiipeilivät syljestä ja oluesta märkiä portaita tai kävelivät hitaasti katuja pysähtyen ajoporttien kohdalle. Satin, joka oli aloittanut uransa Quartier Latinissa, vei Nanan sinne, Bullieriin ja Saint-Michel-bulevardin oluttupiin. Kun loma-ajat alkoivat, ei seutu enää ollut tuottava, minkä vuoksi he siirtyivät jälleen bulevardeille. Siellä mahdollisuudet olivat sittenkin heille parhaat. Montmartren kukkuloilta Tähtitornille saakka he kulkivat koko kaupungin halki; sattui sateisia iltoja, jolloin vettä tuli virtanaan ja valui heidän kenkiinsä, kuumia iltoja, jolloin vesi liimasi heidän pukunsa kiinni ihoon, pitkiä kävelymatkoja, tuuppailuja ja toraa, lopulta jonkun ohikulkijan töykeää käytöstä, joka houkuteltiin johonkin "huoneita matkustaville", ja sitten hävisi likaisia portaita myöten kiroillen tiehensä.
Kesä läheni loppuaan, myrskyinen kesä tukahduttavan kuumine öineen. He läksivät kävelylle päivällisen jälkeen yhdeksän ajoissa. Notre-Dame de Lorette-kadun käytävillä kiirehti kaksi naisriviä myymälöiden sivu helmat ylhäällä ja katse maahan tähdättynä bulevardeille, kasvoneleet huolestuneen näköisinä ja vilkaisematta myymälöiden ikkunanäyttelyjä. Sieltä tuli nälkäinen Bréda-kaupunginosan naislauma vasta sytytettyjen kaasulamppujen valossa. Nana ja Satin menivät aina kirkon ohi ja sieltä Le Peletier-kadulle. Kun he noin satakunta metriä Riche-kahvilasta tulivat metsästysmailleen, he laskivat alas hameensa liepeet, joita he siihen saakka olivat huolellisesti pitäneet ylhäällä, ja sitten he lakaisivat katukäytävää niillä keinutellen lanteitaan ja hidastuttivat kulkuaan tullessaan jonkin kahvilan räikeään valomereen. Keimaillen ja nauraen ääneen he katsoivat taakseen ohikulkevia miehiä, jotka kääntyivät silmäilemään heitä; täällä naiset olivat kuin kotonaan. Heidän ihojauheesta valkoiset kasvot punattuine huulineen ja mustattuine silmänluomineen loivat itämaisen kolmentoista soun basaarin rauhattoman ja kiehtovan leiman kadulle. Kello yhteentoista he ilakoiden viipyivät tuuppivassa ihmisjoukossa ja huudahtivat vain joskus "senkin tomppeli" jollekulle, joka oli astunut jalallaan heidän hameensa liehureunustimelle repien sen. He tervehtivät tuttavallisesti kahviloiden tarjoilijoita, pysähtyivät joskus hetkeksi juttelemaan jonkin pöydän luo, antoivat tarjota itselleen virvokkeita juoden ne hitaasti, sillä heistä oli hyvä saada istahtaa hetkinen odotellessaan teatterinäytösten päättymistä. Elleivät he pariin kertaan yön pimetessä olleet poikenneet La Rochefoucault-kadulle, he muuttuivat kurjiksi, likaisiksi katutytöiksi, ja ajojahti tuli entistä kiivaammaksi. Pimeässä bulevardien puiden alla, kun muita ihmisiä ei enää ollut liikkeellä, tehtiin hurjasti kauppaa, puhuttiin raakuuksia ja sinkautettiin letkauksia, kunniallisten perheiden, isän, äidin ja tytärten, niihin tottuneina, mennessä tavallista menoaan heidän ohitseen kävelemättä sen nopeammin. Kun Nana ja Satin vähintäin kymmenen kertaa olivat kävelleet Oopperan ja Gymnasen väliä, ja kun miehet luikkivat tiehensä, he pysyttelivät Montmartren etukaupungin seuduilla ja käytävillä. Siellä ravintolat, oluttuvat, ruokatavarakaupat pidettiin auki kello kahteen, ja siellä vilisemällä vilisi naisia pysytellen itsepäisesti kahviloiden ovilla. Se oli öisen Pariisin viimeinen valaistu ja elävä kolkka, viimeiset markkinat, jotka vielä olivat käynnissä, ja joilla pääteltiin kauppoja yhdeksi yöksi. Siellä kadun päästä toiseen kummallakin jalkakäytävällä solmittiin ryhmittäin sopimuksia kuin suunnattomassa, avoimessa tyttöpaikan eteisessä. Milloin Nana ja Satin palasivat tyhjin käsin, he riitelivät keskenään. Notre-Dame de Lorette-katu oli pimeä ja autio, käytävillä näkyi vain laahustelevien naisten varjoja. Ne olivat myöhästyneitä kotiinpalaajia, tyttö raukkoja, jotka olivat epätoivoissaan yöstä ilman ansiomahdollisuutta ja koettivat vieläkin käheällä äänellä neuvotella jonkun juopon kanssa, joka oli päästään sekaisin ja jota he koettivat viekoitella Bréda- tai Fontaine-katujen kulmissa.
Väliin sattui arvokkaitakin löytöjä, louisdoreja, joita he saivat heitä seuranneilta hienoilta herroilta, jotka olivat pistäneet kunniamerkkinsä taskuihinsa. Satin oli erikoisen etevä niiden kalastamisessa. Hänellä oli hyvä vainu. Kosteina iltoina, jolloin märkä Pariisi huokui kuin huonosti tuuletetun makuuhuoneen tympeä tuoksu, Satin tiesi, että tämä painostava ilma ja huonomaineisten paikkojen tunkkaisuus kiihoittivat miehiä. Satin vaani parhaiten puettuja ja luki heidän kalpeista ilmeistään heidän aivoituksensa. Oli kuin lihanhimon järjetön henkäys olisi käynyt kaupungin yli. Tosin Satinia jossain määrin peloitti, sillä hienoimmilla oli usein mitä likaisimmat vaatimukset. Koko vernissaus katosi silloin, eläin pistihe esiin ja tahtoi saada sairaalloisimmatkin halunsa tyydytetyiksi. Katutyttö Satin ei heitä kunnioittanut rahtuakaan, nauroi vaunuissa ajavien henkilöiden arvokkuudelle ja sanoi, että heidän ajomiehensä olivat melkoista siistimpää väkeä, sillä ne kunnioittivat naisia eivätkä kiusanneet näitä puhumalla toisesta elämästä kuoleman jälkeen. Nanata hämmästytti, että hienot ihmiset saattoivat vajota paheen lokaan, sillä Nanalla oli erinäisiä ennakkoluuloja, jotka Satin sai hänestä pois. Puhuessaan vakavasti asiasta Satin sanoi, että hyvettä ei ollut minkäänlaista. Ylhäiset ja alhaiset ryömivät loassa. Pariisi olisi kyllä ihanan näköinen yhdeksästä kello kolmeen yöllä. Satin nauroi ja sanoi, että jos saisi vilkaista jokaiseen soppeen silloin, saisi nähdä hullunkurisia asioita, alhaisen maailman korviaan myöten vajonneena lokaan, ja monta suurta henkilöä, jotka käyttäytyisivät vieläkin huonommin kuin siat. Tämä täydensi Nanan kasvatusta.
Kun hän kerran illalla meni noutamaan Satinia, hän tapasi portaissa markiisi de Chouardin, joka nojaten kaidepuuhun tuli alas notkuvin ja laahustavin askelin, kasvoiltaan liidunvalkoisena. Nana oli niistävinään nenäänsä. Tultuaan Satinin luo hän huomasi, että siellä oli vielä tavallista likaisempaa ja sekamelska suurempi, sillä Satin ei ollut siivonnut huoneitaan ainakaan kahdeksaan päivään. Vuode oli likainen, rääsyjä oli siellä täällä, ja Nana kysyi ihmetellen, miten Satin tunsi markiisin. Kyllä vain! Kyllä hän sen ukon tunsi! Markiisi oli tuottanut harmia Satinille ja tämän sokerileipurille jossakin määrin, kun Satin asui tämän kanssa. Nyt markiisi tuli silloin tällöin; hän ikävystytti Satinia, sillä hän nuuski joka paikkaa, jokaista likaista soppea, jopa Satinin tohveleitakin.
– Niin, rakas Nana, minun tohvelejanikin... Kyllä siinä on porsas! Hän pyytää aina jonkin esineen...
Nanata ihmetytti eniten se, että alhaiset irstailut olivat niin vakavaa laatua. Hän muisteli omia lemmenleikkejään niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli muodissa, mutta nyt tytöt joka puolella rappeutuivat päivä päivältä. Satin sai hänet myöskin hirvittävästi pelkäämään poliiseja, joista tytöillä oli loppumaton varasto kertomuksia. Jonkin aikaa Satinilla oli ollut rakastajana siveyskonstaapeli, ja siksi hänet oli jätetty rauhaan; mies oli kahteen kertaan järjestänyt asiat niin, että Satin ei joutunut poliisin kirjoihin; nyt Satinia peloitti, sillä jos hän nyt joutuisi kiinni, ei auttaisi enää mikään. Hänen puheensa oli todella kuulemisen arvoista. Siveyskonstaapelit vangitsivat niin monta naista kuin käsiinsä saivat, ainoastaan saadakseen heille tulevat palkkiot; he nappasivat kiinni kaikki ja antoivat korville, jos joku uskalsi huutaa; he olivat varmoja siitä, että saisivat kannatusta ja palkkioita, vaikka joukkoon joutuisikin joku viaton tyttö. Kesäisin he toimivat kaksitoista-, viisitoistamiehisinä ketjuina tehdessään tarkastuksiaan bulevardeilla; he piirittivät kokonaisen katuosan ja pyydystivät yhtenä ainoana iltana kolmisenkymmentäkin naista. Satin tunsi kuitenkin olot; huomattuaan vilahdukseltakin siveyskonstaapelin hän juoksi keskelle pelästynyttä, pakenevaa tyttömerta. Laki ja poliisiprefektin käsi peloitti heitä siinä määrin, että jotkut jäivät kuin halpaantuneina seisomaan kahviloiden oville ja samalla joutuivat poliisien bulevardeilla vetämään nuottaan. Satin pelkäsi eniten ilmiantoja: hänen sokerileipurinsa oli ollut kyllin halpamainen uhatakseen myydä hänet poliiseille, kun heistä tuli ero; asiat olivat todellakin niin, että miehet elivät rakastajattaristaan tuolla uhkauksella, puhumattakaan niistä kurjista naisista, jotka menettelivät yhtä petollisesti, jos toinen nainen sattui olemaan heitä kauniimpi. Nana kuunteli tätä kasvamistaan kasvavan kauhun valtaamana. Nana oli aina pelännyt lakia, tuota outoa valtaa, miesten koston välikappaletta, sillä sen avulla hänet voitiin heittää tyrmään, eikä maailmassa ollut ketään, joka olisi saattanut häntä puolustaa. Saint-Lazaren vankila oli hänestä kuin kuoppa tai musta kuilu, johon naiset haudattiin elävältä, kun heiltä ensin oli leikattu tukka. Hän ajatteli, että hän hylkäämällä Fontanin kyllä saisi suojelijoita; Satin ei milloinkaan saanut kertoneeksi Nanalle niin paljon näistä asioista, että Nana olisi ollut tyytyväinen. Satin puhui luetteloista ja naisten valokuvista, joita poliisien oli verrattava, jotteivät he ottaisi kiinni näitä naisia. Nana oli pelon vallassa ja luuli aina, että häneen tartuttiin, hänet otettiin kiinni ja seuraavana päivänä hänet sitten raahattaisiin tarkastettavaksi; lääkärintuolin ajatus täytti hänet kauhulla ja häpeällä, vaikka hän parikymmentä kertaa olikin luopunut kaikesta häveliäisyydestä.
Kun hän eräänä iltana syyskuun lopulla käveli Satinin kanssa Poissonnier-bulevardilla, alkoi Satin äkkiä juosta; Nanan kysymykseen hän kuiskasi:
– Siveyspoliisit! Juokse, juokse!
Naisia alkoi laumoittain juosta hurjasti. Hameet heiluivat, ja niitä poljettiin rikki. Kuului iskuja ja huutoja. Eräs naisista kaatui. Muut ihmiset katsoivat nauraen poliisien äkkihyökkäystä, kun he kädenkäänteessä piirittivät naiset. Nana oli joutunut Satinista eroon. Hän tunsi jalkainsa pettävän ja olisi varmaan joutunut kiinni, ellei muuan herrasmies olisi tarttunut häntä käsivarteen ja vienyt harmistuneiden poliisien nenän edestä mukanaan. Herra oli Prullière, joka oli tuntenut Nanan. Sanomatta sanaakaan hän kuljetti Nanan syrjään tyhjälle Rougemont-kadulle, jossa Nana sai hengähtää, sillä hän oli niin uupunut ja heikko, että Prullièren oli tuettava häntä. Nana ei kiittänyt avusta.
– Lapseni, sinun täytyy rauhoittua... Tule minun luokseni.
Hän asui aivan lähellä, Bergère-kadulla. Mutta Nana suoristautui heti.
– Ei, minä en tahdo.
Silloin Prullière tuli raa'aksi ja jatkoi:
– Kun koko maailma saa, miksi en minä?
– Siksi...
Hän oli nyt mielestään sanonut sanottavansa. Hän rakasti liian paljon Fontania pettääkseen tätä hänen ystävänsä kanssa. Mitä muihin miehiin tuli, ei niitä maksanut ottaa laskelmiin, sillä hänellä ei ollut heistä mitään huvia. Hän meni heidän kanssaan vain olojen pakosta. Prullière, jonka itserakkautta kauniina miehenä oli loukattu, käyttäytyi nyt halpamaisesti kuullessaan tuon itsepäisen tyhmyyden.
– Olkoon menneeksi! Miten itse vain tahdot, sanoi hän. Mutta minä en saata sinua kotiin, hyvä ystäväni... Koeta selvitä pälkähästä parhaasi mukaan.
Sen sanottuaan hän jätti Nanan yksin. Tämän valtasi uudestaan sanaton kauhu, ja hän meni pitkää kiertotietä tullakseen Montmartreen. Hän riensi myymälöiden ohi ja kalpeni aina nähdessään jonkun miehen lähestyvän.
Kun Nana seuraavana päivänä, vieläkin järkytettynä edellisen illan kauhusta, meni tätinsä luo, hän tapasi aivan sattumalta Labordetten pienellä kadulla Batignollesissa. Ensin kumpikin hiukan häkeltyi. Labordettella, joka aina oli perin kohtelias, oli sellaisia asioita, joita hän tahtoi salata. Hän tointui sentään nopeammin kuin Nana ja sanoi julki ilonsa tapaamisen johdosta. Koko maailma ihmetteli vieläkin Nanan auringon täydellistä pimenemistä. Hänet tahdottiin saada takaisin, sillä hänen entiset ystävänsä surivat häntä; Labordette puhui isällisesti ja torui lopuksi Nanata.
– Näin meidän kesken, rakkaani, sinä olet suoraan sanoen menetellyt tyhmästi... Oikun saattaa vielä käsittää, mutta näin pitkälle se ei saa kehittyä, ei saa antaa nylkeä itseään puhtaaksi ja ottaa palkaksi vain iskuja ja loukkauksia!... Et suinkaan kilpaile mistään hyvepalkinnosta?
Nana kuunteli häntä tuskallisen hämillään. Kun Labordette puhui Rosesta, joka riemuitsi Muffatin valtauksesta, välähti Nana silmissä liekki.
Hän sanoi:
– Vai niin! Jos minä tahtoisin...
Labordette tarjoutui heti hyvänä ystävänä Nanan käytettäväksi. Mutta Nana kieltäytyi. Mutta sitten Labordette iski toiseen arkaan kohtaan. Hän kertoi, että Bordenave asetti näyttämölle uutta, Faucheryn tekemää näytelmää, jossa oli osa kuin kirjoitettuna juuri Nanata varten.
– Mitä? Uusi näytelmä, jossa on sopiva osa! huudahti Nana hämmästyneenä. Mutta hänhän näyttelee siinä eikä ole puhunut mitään!
Nana ei maininnut Fontanin nimeä. Muuten hän kyllä rauhoittui heti. Hän ei uskaltaisi näytellä teatterissa enää milloinkaan. Labordette ei oikein ottanut tätä veruketta vakavalta kannalta, sillä hän sanoi hymyillen:
– Sinähän tiedät, että minun kanssani ei ole pelkoa mistään. Minä keskustelen alustavasti sinun kreivisi kanssa, sinä palaat teatteriin, ja minä tuon hänet kädestä sinun luoksesi.
– Ei! sanoi Nana tarmokkaasti.
Sitten hän meni menojaan. Hänen oma sankaruutensa nosti hänelle kyyneleet silmiin. Joku miehen roikale ei olisi uhrautunut näin huutamatta sitä julki maailmalle. Yhtä seikkaa hän sentään ihmetteli. Miksi Labordette antoi aivan samoja neuvoja hänelle kuin Francis? Fontanin tullessa illalla kotia Nana tiedusteli Faucheryn näytelmästä. Fontan oli pari kuukautta sitten palannut Variétés-teatteriin. Miksi hän ei ollut sanallakaan maininnut uudesta osasta?
– Mistä osasta? sanoi Fontan ilkeästi. Et suinkaan tarkoittane ylhäisen naisen osaa? Vai niin, vai luulet sinä itseäsi lahjakkaaksi. Se osa, tyttöseni, murskaisi sinut täydellisesti... Olet tosiaankin naurettava...
Nana loukkautui tästä pahoin. Fontan laski hänestä pitkin iltaa leikkiä ja sanoi häntä neiti Marsiksi. Ja mitä enemmän hän pieksi, sitä paremmin tyttö piti puoliaan, sillä hänestä oli katkeran suloista leikkiä sankaritarta. Siten hän omissa silmissään kasvoi hyvin suureksi ja erittäin rakastettavaksi. Kun hän oli alkanut seurustella muiden miesten kanssa elättääkseen Fontania, hän rakasti tätä kaksin kerroin niiden vaivojen ja ikävyyksien vuoksi, jotka hän sai sietää. Fontanista tuli hänen helmasyntinsä, josta hän maksoi, hänen jokapäiväinen leipänsä, jota vailla hän ei saattanut olla, vaikka korvapuusteja sateli. Kun Fontan huomasi hänet niin hyväntahtoiseksi, käytti hän väärin Nanan uskollisuutta. Nana hermostutti häntä, hän alkoi vihata Nanata hurjasti eikä enää välittänyt omista eduistaan. Kun Bosc soimasi häntä, rupesi Fontan kirkumaan kamalasti, vaikka kukaan ei ymmärtänyt syytä. Hän antaisi palttua tytölle ja hänen hyville päivällisilleen; hän heittäisi Nanan kadulle vain antaakseen seitsemäntuhatta frangiaan jollekulle toiselle naiselle. Siitä alkoi heidän liittonsa purkaantuminen.
Kun Nana kerran illalla saapui kotia yhdentoista aikaan, huomasi hän oven lukituksi. Hän kolkutti kerran, mutta ei saanut vastausta: hän kolkutti toistamiseen, mutta nytkään ei tullut vastausta. Hän huomasi sentään ovenraosta valoa, ja Fontan asteli äänestä päättäen kursailematta huoneessa edestakaisin. Nana kolkutteli yhä vaan kuin ennenkin, huuteli Fontania ja suuttui lopulta. Vihdoin Fontan kuului hitaasti ja käheästi sanovan vain:
– Mene matkoihisi!
Nyt Nana rummutti ovea molemmin nyrkein.
– Mene matkoihisi!
Nana kolkutti vielä kovemmin. Olisi saattanut luulla oven murtuvan.
– Mene matkoihisi!
Neljännestunnin tuo huudahdus toistui kuin ennen korvapuustit ja vastasi kaikuna jokaiseen kolkutukseen. Kun Fontan käsitti, että Nana ei lakkaisi kolkuttamasta, hän avasi äkkiä oven, asettui käsivarret ristissä rinnalla kynnykselle ja sanoi entisellä tylyllä äänellään:
– Hitto vieköön! Ettekö jo lopeta?... Mitä te tahdotte?... Ettekö anna meidän nukkua, mitä? Näettehän, että minulla on vieraita.
Fontan ei todellakaan ollut yksin. Nana näki huoneessa pienen naisen Bouffesista. Tämä oli jo paitasillaan ja seisoi siinä pellavankeltaisine hiuksineen, tyhmine silmineen, ja hänellä tuntui olevan oikein hauska Nanan maksamien huonekalujen keskellä.
Fontan astui askeleen eteiseen ja ojensi kauhistuttavan näköisenä suuria kouriaan kuin pihtejä.
– Livistä! Tai minä kuristan sinut!
Silloin Nana puhkesi hermostuneihin nyyhkytyksiin. Häntä alkoi peloittaa, ja hän meni pois. Nyt oli hänen oma vuoronsa tulla paiskatuksi ovelle. Äkkiä johtui hänelle kesken raivoaan mieleen Muffat, mutta eihän totta totisesti Fontan ollut se mies, jonka tuli maksaa hänelle samalla mitalla!
Kadulla hän ensin ajatteli mennä nukkumaan Satinin luo, ellei tällä olisi vieraita luonaan. Nana tapasi hänet talon ulkopuolelta; hänet oli myös heitetty kadulle talonomistajan toimesta, joka oli vastoin oikeutta ja kohtuutta pannut riippulukon Satinin ovelle, vaikka huonekalut olivat tytön omia; Satin sadatteli ja uhkasi ilmoittaa asian komisariukselle. Koska nyt oli keskiyö, oli heidän jostakin löydettävä vuode. Satinista oli viisainta, että poliisia ei sekoitettaisi asiaan, minkä vuoksi hän otti Nanan mukaansa Laval-kadulle, erään naisen luo, jolla oli pieni hotellintapainen. He saivat ensi kerroksesta pienen huoneen, jonka akkuna antoi pihalle päin. Satin sanoi:
– Olisinhan minä voinut mennä rouva Robertin luo. Siellä on minua varten aina joku soppi... Sinun seurassasi se olisi ollut mahdotonta... Rouva Robert on vallan hullun mustasukkainen. Jokunen ilta sitten hän löi minua.
Kun he olivat sulkeneet huoneensa oven, Nana, joka vielä ei ollut rauhoittunut, purskahti itkuun ja kertoi vähintään parikymmentä kertaa Fontanin halpamaisuudesta. Satin kuunteli häntä osaaottavasti, lohdutti häntä, oli suunnattomasti harmissaan ja alkoi panetella miehiä.
– Sellaisia sikoja! Sellaisia sikoja!... Niitä ei tarvita lainkaan!
Sitten hän auttoi Nanata riisumaan vaatteensa ja hääräili hänen luonaan kuin pieni avulias ja hyväntahtoinen vaimo. Tuontuostakin hän toisti makealla äänellä:
– Mennään maata, rakkaani! Siellä meillä on hyvä olla... Kyllä olet typerä, kun välität mokomasta! Olenhan sanonut, että miehet ovat sikoja! Älä ajattele heitä enää... Minä, minä pidän sinusta hyvin paljon. Älä itke, älä itke, rauhoitu pikku ystävättäresi vuoksi!
Vuoteessa hän heti syleili Nanata rauhoittaakseen tätä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan Fontanista enää: jos Nana mainitsi tämän nimen, tukki hän häneltä suun suutelolla sekä hiukan harmistuneen näköisenä maatessaan siinä hiukset hajalla, lapsellisen kauniina ja ylenpalttisen hellänä. Tässä sulohyväilyssä Nanan kyyneleet kuivuivat. Hän tunsi olevansa liikutettu ja hyväili vuorostaan Satinia. Kellon lyödessä kaksi kynttilä vielä paloi; molemmat naiset naurahtelivat ja kuiskailivat lemmensanoja.
Äkkiä hotellissa alettiin meluta. Satin nousi melkein alasti vuoteelta ja kuunteli.
– Poliisi! huudahti hän kalmankalpeana. Mitä hittoa! Täältä on mahdotonta päästä pakoon!... Nyt olemme ansassa!
Satin oli kymmenet kerrat puhunut siveyspoliisien käynneistä hotelleissa. Ja juuri tänä yönä kumpikaan heistä ei aavistanut mitään pahaa mennessään nukkumaan Laval-kadulle. Kun Nana kuuli sanan "poliisi", meni häneltä maltti täydellisesti, hän hyppäsi vuoteesta, juoksi lattian poikki ja avasi pienen ikkunan kuin sekapäinen, joka aikoo hypätä ulos. Pienellä pihamaalla oli kuitenkin lasikatto, ja ikkunan tasolla oli rautalankaverkko. Silloin Nana ei epäröinyt, vaan kapusi ikkunalaudan yli ja katosi yöhön paita lepattaen ja reidet paljaina.
– Älä tee noin, huusi Satin kauhuissaan. Sinä tapat minut!
Kun ovelle kolkutettiin, Satin hyväsydämisenä tyttönä sulki ikkunan ja heitti ystävättärensä vaatteet kaapin nurkkaan. Satin oli jo mukautunut kohtaloonsa, sillä hän tuumi, että kaikissa oloissa oli viisainta joutua poliisin kirjoihin. Hänen ei silloin enää milloinkaan tarvitsisi olla typerän pelkurimainen. Hän oli olevinaan kuin vasta unesta herätetty, haukotteli, puheli puuta heinää ja avasi lopulta oven suurelle, likapartaiselle miehelle, joka sanoi hänelle:
– Näyttäkää kätenne... Niissä ei ole neulanjälkiä, te ette siis tee työtä. Kas niin, pukeutukaa!
– Mutta minähän en ole ompelijatar vaan huonekalujen kiilloittajatar, vakuutti Satin röyhkeästi.
Hän totteli ja pukeutui, koska hän tiesi, että muuta neuvoa ei ollut päästä pälkähästä. Hotellissa kuului huutoa, joku tyttö tarttui ovenpieleen eikä ottanut lähteäkseen; toinen, josta vieressä makaava rakastaja meni vastuuseen, oli olevinaan loukattu ja kunniallinen nainen ja uhkasi nostaa kaupungin prefektiä vastaan jutun. Melkein koko tunnin kuului anturain ääniä portaissa, nyrkiniskuja oviin, jotka tärisivät niistä, kiivasta riitaa ja nyyhkytyksiä, hameiden kahinaa seiniä vastaan, kerta kaikkiaan melu, joka syntyy herätettäessä paljon naisia, jotka kolme siveyspoliisia vei mukanaan pienen, vaaleaverisen ja hyvin kohteliaan poliisikomisariuksen johdolla. Ja nyt tuli hotelliin taas hiljaisuus.
Kukaan ei ollut nähnyt Nanata; hän oli siis pelastunut. Nana kipusi takaisin huoneeseen puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Hänen alastomat jalkansa olivat verillä, sillä hän oli astunut lasinpalasiin. Hän istui kauan vuoteen laidalla kuunnellen tarkoin kaikkia ääniä. Aamupuolella yötä hän sentään nukahti. Herätessään kello kahdeksan hän riensi hotellista pois ja meni tätinsä luo. Kun rouva Lerat, joka juuri joi kahvia maidon kera Zoén seurassa, näki hänet tähän aikaan vuorokautta, rääsyisenä ja kasvot likaisina, hän heti käsitti, mitä oli tapahtunut.
– Siinä nyt ollaan! huudahti hän. Sanoinhan sinulle, että hän loppujen lopuksi nylkisi nahkasi... Kas niin! Tule nyt sisään, sinä olet aina tervetullut minun luokseni!
Zoé oli noussut seisomaan ja mutisi kunnioittavan tuttavallisesti:
– Me olemme vihdoinkin saaneet rouvan takaisin... Minä odotin jo rouvaa.
Rouva Lerat vaati, että Nanan heti olisi suudeltava Louisia, koska tämän lapsen onni riippui hänen äitinsä viisaudesta. Louis nukkui vielä, kivulloisena, veri pilaantuneena. Kun Nana nojautui katsomaan risatautista ja kalpeata raukkaa, johtuivat hänelle mieleen viime kuukausien kaikki tyhmyydet ja kärsimykset. Ne olivat tukehduttaa hänet.
– Oi, minun poika raukkaani! sopersi hän nyyhkyttäen ankarasti.
IX.
Variétés-teatterissa harjoiteltiin "Pientä Herttuatarta". Ensimmäinen näytös oli selvitetty, ja nyt aloitettiin juuri toista. Vanhoissa nojatuoleissa näyttämön etualalla Fauchery ja Bordenave istuivat neuvottelemassa. Kuiskaaja, kyttyräselkäinen ukko Cossard istui olkituolilla ja selaili käsikirjoitusta lyijykynä suussa.
– Hyvä on! Mitä tässä odotellaan? huudahti Bordenave äkkiä ja iski suurella kepillään vihaisesti lattiaan. Barillot, miksi ei aloiteta?
– Herra Bosc on kateissa, sanoi Barillot, joka toimi apulaisjohtajana.
Siitä nousi myrsky. Kaikki huusivat Boscia. Bordenave sadatteli.
– Tuhat tulimmaista! Aina sama juttu! Vaikka soitettaisiin kuinka tahansa, he ovat muualla mutta eivät paikoillaan... Ja sitten valittelevat, jos heitä pidetään työssä enemmän kuin kello neljään.
Bosc tuli kuitenkin järkkymättömän rauhallisena.
– Mistä on kysymys? Mitä minulta tahdotaan? Vai niin, vai on tultava näyttämölle! Siitä olisi pitänyt sanoa... Hyvä! Simonne antaa vuorosanan: "Nyt saapuvat vieraat", ja sitten minä tulen esiin... Mistä minä tulen sisään?
– Tietenkin ovesta, virkahti Fauchery ärtyisästi.
– Mutta missä ovi on?
Tällä kertaa Bordenave alkoi soimata Barillotia, kiroilla ja koputtaa lattiaan kepillään.
– Hitto vieköön! Enkö ole määrännyt, että lattialle on pantava tuoleja esittämään ovia? Onko sama asia uusittava joka päivä... Barillot! Missä on Barillot? Taaskin yksi on kateissa!
Barillot saapui kuitenkin ja pani itse tuolin paikoilleen, ääneti ja myrskyn masentamana, ja harjoitus saattoi jatkua. Simonne, hattu päässä ja turkit yllään, oli näyttelevinään palvelijatarta, joka siivoo huonetta. Hän keskeytti sanoakseen:
– Tietäkää, että minun on vilu, ja sen vuoksi pistän käteni puuhkaan.
Sitten hän muutti äänilajia ja otti vastaan Boscin huudahtaen:
– Mitä ihmettä! Te herra kreivi! Tulette ensimmäisenä, rouva ilostuu tulostanne.
Boscilla oli likaiset housut, suuri keltainen päällystakki ja kaulassa suunnaton villahuivi. Kädet taskussa ja vanha lakki päässä hän sanoi kumealla äänellä hitaasti ja näyttelemättä lainkaan:
– Älä häiritse rouvaasi, Isabella, minä tahdon tulla yllätyksenä.
Harjoitusta jatkui. Bordenave, joka istui nojatuolissaan, kuunteli tyytymättömänä ja väsyneen näköisenä. Fauchery oli hermostunut, muutteli alituiseen asentoaan ja tahtoi hartaasti, että he keskeyttäisivät kaikki, mutta hän hillitsi mieltään. Pimeästä ja tyhjästä katsomosta hän kuuli takanaan kuiskattavan.
– Onko Nana siellä? kysyi hän kallistuen Bordenaven puoleen.
Tämä nyökäytti päätään. Nana oli tahtonut nähdä näytelmän, ennen kuin hän ottaisi näytelläkseen Géraldinea, sillä häntä ei huvittanut ilotytön osa. Hän tahtoi esiintyä kunniallisena naisena. Nyt hän oli piiloutunut permantoaition varjoon Labordetten kanssa, joka oli puhunut Nanan puolesta Bordenavelle. Fauchery koetti kurkistella nähdäkseen Nanan, mutta alkoi taas seurata kappaleen harjoitusta.
Ainoastaan näyttämön etuala oli valaistu. Rampista loisti kaasuliekki, jonka valo heijastui peilistä valaisten lattian. Se oli kuin suuri, keltainen silmä keskellä pimeyttä palaessaan siinä surullisena. Cossard piti käsikirjoitusta lähellä liekkiä täydessä valossa, jota vastaan hänen kyttyräselkäinen vartalonsa piirtyi. Bordenave ja Fauchery taas istuivat varjossa. Laajassa huoneistossa paloi yksi vaivainen liekki kuin rautatienasemalla riippuva merkkilyhty, ja sen valo teki esiintyjät omituisen näköisiksi varjoineen, jotka tanssivat heidän takanaan. Muu osa näyttämöä oli pölyn vallassa aivankuin taloa purettaessa, se näytti luhistuneelta holvilta, täynnä tikkaita, kulisseja ja näyttämökoristeita, jotka haalistuneina olivat kuin roskaläjä; ja korkealla ilmassa riippui näyttämötaustoja kuin rääsyjä, jotka oli ripustettu suuren lumppukaupan kattoparruihin. Muuta valoa ei ollut kuin päivänsäde, joka tuli jostain ikkunasta ja kultasi kattolistan.
Näyttämön taustalla näyttelijät rupattelivat odotellessaan vuorosanojaan. Vähitellen heidän äänensorinansa kovenemistaan koveni.
– Hei siellä! Olkaa vaiti! ärjyi Bordenave hyppien vihoissaan tuolillaan. En saata kuulla sanaakaan... Menkää ulos, jos tahdotte keskustella, ja antakaa meidän tehdä työtä... Barillot, elleivät he ole vaiti, niin sakota koko joukkoa.
Näyttelijät pysyttelivät hetkisen ääneti; pienenä ryhmänä he istuivat penkillä ja korituoleilla puutarhan kulmassa, ensi näytöksen lavastuksessa, joka jo oli saatu valmiiksi. Fontan ja Prullière kuuntelivat Rose Mignonia, jolle Folies-Dramatiques-teatterin johtaja oli muka tehnyt suurenmoisen tarjouksen jokin aika sitten. Mutta samassa joku huusi:
– Herttuatar! Saint-Firmin! Kuuletteko, herttuatar ja Saint-Firmin!
Prullière muisti vasta toista kertaa huudettaessa, että hän näytteli Saint-Firminiä. Rose, jolla oli herttuatar Hélènen osa, odotti jo häntä mennäkseen näyttämölle. Ukko Bosc tallusteli takaisin istumaan, niin että tyhjä näyttämö kajahteli. Clarisse tarjosi hänelle puolet penkistä.
– Miksi hän kiljuu noin? kysyi Clarisse tarkoittaen Bordenavea. Tämä alkaa totisesti olla hauskaa... Eihän nyt saata enää edes harjoitellakaan näytelmää, kun hän jo hermostuu.
Bosc kohautti olkapäitään. Häntä eivät mokomat myrskyt liikuttaneet. Fontan mutisi:
– Pelätään, että kappale menee penkin alle. Tämä on minunkin mielestäni typerää.
Sitten hän kääntyi Clarissen puoleen ja alkoi keskustella Rosen jutuista.
– Uskotko sinäkin, että tuo Foliesin tarjous on totta?... Kolmesataa frangia illassa sadasta näytännöstä. Miksi ei samalla kertaa maatilaakin?... Jos Roselle tarjotaan kolmesataa illasta, niin herra Mignon antaa Bordenavelle pitkät potkut, ja sen hän tekee komeasti!
Clarisse uskoi kuitenkin juttuun kolmestasadasta frangista. Tuo Fontan panetteli aina tovereitaan! Simonne keskeytti heidät. Hänen oli vilu. Kaikki olivat tiukkaan puettuja ja suuret kaulahuivit kaulassa. He katselivat auringonsädettä, joka pilkisti katon rajassa, mutta ei osunut alas lämmittämään kylmää näyttämöä. Ulkona pakasti marraskuun kirkkaassa valossa.
– Lämpiössä ei ole edes tulta, sanoi Simonne. Tämä on totisesti vastenmielistä hommaa! Bordenavesta on tullut hirvittävä saituri!... Tahtoisin mennä matkoihini, en tahdo vilustua.
– Hiljaa siellä! huusi Bordenave taas julmalla äänellä.
Sitten ei pariin minuuttiin kuulunut muuta kuin näyttelijäin vuorosanojen sekavaa lukemista. He eivät viitsineet edes liikahtaakaan elehtiäkseen ja puhuivat kaiuttomasti ja yksitoikkoisesti, jotteivät rasittaisi ääniään. Kun he joskus painostivat jotain sanaa, he vilkuilivat katsomoon, joka oli heidän lähellään kuin ammottava kita epämääräisine ja leijailevine varjoineen. Oli kuin ikkunattomassa vajassa, joka on täynnä hienoa pölyä. Pimeä katsomo, johon heijastui ainoastaan näyttämön puolihämärä, nukkui kuin huolestuneeseen alakuloisuuteen vajonneena. Kattomaalaukset peittyivät pimeään. Etuaitiot olivat ylhäältä alas verhojen suojaksi peitetyt isoilla harmailla esiripuilla, ja irtopäällyksiä oli kaikkialla, pitkiä kankaita, joita oli asetettu aitiokaiteiden samettipeitteiden päälle ja jotka kaksirivisenä käärinliinana kiersivät parvia pistäen esiin hämärässä vaalean värinsä vuoksi. Yleisestä värittömyydestä erottuivat ainoastaan aitioiden mustat lovet. Nojatuolien punainen sametti näytti mustalta, mutta valoheijastuksessa saattoi erottaa rivit. Kruunu, joka oli kokonaan laskettu alas ja täytti orkesteriaukon kristalleillaan, teki sen vaikutuksen, kuin valmisteltaisi talosta muuttoa tai kuin yleisö olisi lähtenyt matkoille, joilta se ei koskaan tulisi takaisin.
Juuri silloin Rose pienenä herttuattarena, joka erehdyksestä joutui ilotytön luo, tuli näyttämölle partaan luo. Hän nosti kätensä ilmaan, katseli veikeästi tyhjää ja pimeää katsomoa, joka näytti suruhuoneelta.
– "Jumalani! Mikä ihmeellinen maailma!" hän virkkoi ja painosti sanojaan, varmana siitä, että ne tekisivät toivotun vaikutuksen.
Nana istui piilossa aitiossa, hartioillaan lämmin huivi ja katseli kappaletta syöden Rosea katseillaan. Hän kääntyi Labordetten puoleen kysyen hiljaa:
– Oletko aivan varma siitä, että hän saapuu?
– Hän saapuu aivan varmasti. Hänellä on mukanaan Mignon, jotta hänellä olisi jokin tekosyy tarvittaessa... Heti kun hän on täällä, on sinun mentävä Mathilden pukuhuoneeseen, jonne minä sitten tuon hänet.
He puhuivat kreivi Muffatista. Labordette oli järjestänyt tämän kohtauksen puolueettomalle alueelle. Hän oli puhunut vakavasti Bordenavelle, jonka asiat olivat sangen rempallaan. Kaksi näytelmää oli tätä ennen epäonnistunut. Bordenave oli senvuoksi heti antanut teatterinsa käytettäväksi ja tarjonnut Nanalle osaa ajatellen sillä tavoin voivansa saada kreivin niin suopeaksi, että tämä lainaisi hänelle rahaa.
– Mitä pidät Géraldinen osasta? kysyi Labordette.
Nana istui liikahtamatta eikä vastannut mitään.
Ensinäytöksessä Beaurivagen herttua pettää vaimoaan vaaleanverisen Géraldinen, operettitähden kanssa. Toisessa näytöksessä herttuatar Hélène tulee näyttelijättären luo illalla naamiohuveihin. Hän tahtoo siellä oppia, minkä taikavoiman vaikutuksesta nämä naiset valloittivat ja kietoivat pauloihinsa heidän miehensä. Eräs hänen serkkunsa, kaunis Oscar de Saint-Firmin, saattoi hänet sinne toivoen siten voivansa vietellä hänet. Suureksi ihmeekseen herttuatar ensimmäisenä opetuksenaan kuuli Géraldinen haukkuvan kuin ajurin erittäin sopuisaa herttuaa, joka näytti perin ihastuneelta. Tällöin herttuatar pakostakin huudahti: "Vai tuolla tavoinko miehiä on puhuteltava!" Géraldinella ei tässä näytöksessä ollut juuri mitään muuta sanottavaa. Herttuatar sai pian rangaistuksen uteliaisuudestaan: vanha keikari, paroni de Tardiveau, luuli häntä ilotytöksi ja oli sangen lähentelevä; Géraldine taas teki sillä aikaa Beaurivagen kanssa leposohvalla sovinnon. He suutelivat toisiaan. Koska Géraldinen osaa ei vielä oltu annettu kellekään, ukko Cossard luki sen; tietämättään hän sai siihen ajatusta ladellessaan sitä suustaan ja näytellessään tyttöä ukko Boscin sylissä. Tähän kohtaukseen saakka oli tultu, ja harjoitus jatkui pitkäveteisesti, ikävästi ja yksitoikkoisesti, kunnes Fauchery äkkiä nousi tuoliltaan. Tähän saakka hän oli voinut hillitä itseään, mutta nyt hänen hermonsa pettivät.
– Noin sitä ei saa näytellä! huusi hän.
Näyttelijät vaikenivat ja seisoivat kädet riipuksissa. Fontan kysyi tavalliseen tapaansa, aivan kuin hän vähät välittäisi koko maailmasta:
– Mitä kummia? Miten sitä sitten on näyteltävä?
– Kukaan ei ole syventynyt osaansa, ei kukaan, ei kukaan, sanoi Fauchery mennen itse näyttämölle ja alkoi näytellä. Teidän, Fontan, on käsitettävä Tardiveaun teko; näin teidän on kumarruttava tarttuessanne herttuattareen... Ja sinä, Rose, liikahdat eloisasti, näin, mutta älä tee sitä liian aikaiseen, vaan vasta kuultuasi suudelman...
Hän keskeytti äkkiä oman puheensa ja huusi innoissaan ukko Cossardille:
– Géraldine, suudelkaa häntä ... vahvasti, että se kuuluu!
Ukko Cossard kääntyi Bosciin päin ja maiskautti huulillaan äänekkäästi.
– Hyvä! Siinä oli suutelo, sanoi Fauchery voitonriemuisena. Vielä kerta!... Katso Rose, nyt minulla on ollut aikaa muuttaa asentoa, ja nyt minä sanon: "Ah, hän suuteli miestä!" Mutta se ei käy päinsä, ellei Tardiveau nouse ylös... Kuuletteko, Fontan, te nousette ylös... Kas niin, koettakaa nyt kaikki kolme yhteisesti.
Näyttelijät ottivat kohtauksen uudestaan, Fontan kumminkin niin vastahakoisesti, ettei se lainkaan sujunut. Faucheryn täytyi kahteen kertaan toistaa ohjeensa, ja lämmeten hän näytteli molemmilla kerroilla. Kaikki kuuntelivat häntä jurosti ja silmäilivät toisiaan, aivan kuin Fauchery olisi vaatinut heitä kävelemään käsillään, minkä jälkeen he kömpelösti tekivät samat temput hänen mukaansa, lakatakseen kuitenkin heti, kuten nuket, jotka äkkiä muuttuvat jäykiksi, ellei niiden nauhasta vedetä.
– Ei! Tämä menee yli minun ymmärrykseni, en käsitä mitään, sanoi Fontan lopuksi häpeämättömään tapaansa.
Bordenave ei ollut avannut suutaan. Hän oli kokonaan vajonnut nojatuoliinsa, ja kaasuliekin huonossa valossa näkyi vain hänen hattunsa, jonka hän oli vetänyt silmilleen. Kepin hän oli heittänyt kädestään, ja nyt se nojasi hänen vatsaansa; olisi saattanut luulla miehen nukahtaneen, mutta äkkiä hän säntäsi pystyyn.
– Poikaseni, tämä on typerää, sanoi hän tyynesti Faucherylle.
– Mitä? Vai typerää? tiuskasi tekijä hyvin kalpeana. Typerä saatte itse olla, hyvä ystävä!
Bordenave vihastui ja sanoi toistamiseen näytelmää typeräksi; hän tavoitteli vielä kovempia laatusanoja, ja sitten hän sanoi, että se oli hupsua ja tylsää. Yleisö viheltäisi, ja ensimmäistä näytöstä ei voitaisi näytellä loppuun. Ja kun Fauchery, vaikka hän ei koskaan ollut välittänyt haukkumisista, joita aina sateli jokaista uutta näytelmää näyteltäessä, sanoi Bordenavea tyhmeliiniksi ja tomppeliksi, menetti tämä malttinsa. Hän heilutteli keppiään kuin myllynsiipeä, puhkui kuin härkä ja huusi:
– Tuhat tulimmaista! Jättäkää minut rauhaan... Tässä on nyt menetetty neljännestunti typeryyksiin... Aivan niin, pelkkiin typeryyksiin. Eihän se ole järjellistä ... ja juttu on sentään vallan yksinkertainen! Sinä, Fontan, et liikahda paikaltasi. Ja sinä, Rose, teet pienen liikkeen kädelläsi, näin, ei enempää, ja sitten vaivut alas... Kas niin, koettakaa vielä kerta. Anna suutelo, Cossard.
Nyt tuli sekasorto. Kohtaus ei onnistunut entistä paremmin. Bordenave alkoi nyt näytellä suloisena kuin norsu, mutta Fauchery nauroi ivallisesti ja kohautti säälivästi hartioitaan. Nyt Fontankin tahtoi sekaantua asiaan, ja ukko Bosckin rohkeni antaa neuvoja. Rose oli uupuneena lopulta istahtanut tuolille, joka muka oli oven merkkinä. Nyt olivat kaikki aivan päätä vailla. Kaiken lisäksi Simonne luuli kuulevansa vuorosanansa tulleen ja astui näyttämölle liian aikaiseen keskelle sekasortoa, mistä Bordenave raivostui niin kauheasti, että heilauttaen keppiään läimäytti Simonnea vahvasti takapuoleen. Hän löi usein harjoitusten aikana naisia, jos hän oli ollut yötä niiden luona. Simonne juoksi pakoon Bordenaven huutaessa vihanvimmassa hänen peräänsä:
– Pane tämä pussiisi, jumalauta, tai minä suljen koko hökötyksen, jos minua vielä härnätään!
Fauchery painoi lakin päähänsä ja aikoi lähteä pois teatterista, mutta pysähtyi näyttämön taustalle ja tuli takaisin, kun näki Bordenaven taas kesken hikoilemistaan rauhoittuvan. Fauchery istahti toiseen nojatuoliin, ja he istuivat hetken liikahtamatta vierekkäin. Pimeässä katsomossa oli painostavan hiljaista. Näyttelijät odottelivat kymmenisen minuuttia. Kaikkia uuvutti kuin raskaan työn jälkeen.
– Hyvä on! Jatkakaa, virkahti Bordenave lopulta, tavallisella äänenpainollaan aivan tyynesti.
– Niin juuri! Jatkakaa, toisti Fauchery, voimmehan huomenna sovitella kohtausta.
Bordenave ja Fauchery oikaisivat vartaloaan nojatuoleissa, ja harjoitus jatkui ikävään ja välinpitämättömään tapaan. Fontanilla ja muilla oli ollut hauskaa puutarhatuoleillaan, kun johtaja ja tekijä olivat riidelleet keskenään. Näyttelijät nauroivat hiljaa, napisivat ja sanoivat ilkeitä sukkeluuksia. Mutta kun kepistä saanut Simonne tuli takaisin ääni kyynelistä käheänä, kävivät he vakaviksi ja sanoivat, että he puolestaan olisivat kuristaneet tuon emäsian. Simonne pyyhki kyyneleet silmistään ja nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi; nyt tämä homma saisi hänen osaltaan loppua, etenkin kun Steiner edellisenä iltana oli tarjoutunut auttamaan häntä. Clarisse hämmästyi, sillä eihän pankkiirilla ollut rahaa nimeksikään; mutta Prullière nauroi ja kertoi tuon kavalan juutalaisen tempusta, kun hän alkoi lähennellä Rosea ja pani toimeen les Landesin suolalaitoksilla suuren huijauksensa. Nyt juutalainen oli valmistanut uuden suunnitelman: hän aikoi rakentaa tunnelin Bosporin alitse. Simonne kuunteli hartaasti, Clarisse puolestaan ei ollut enää kokonaiseen viikkoon harmitellut. Tuo elukka, la Faloise, jonka hän oli hyljännyt ja heittänyt Gagan kunnianarvoisiin käsivarsiin, oli juuri perinyt rikkaan enon! Oli kuin kohtalon ivaa, että hänellä, Clarissella, aina oli huono onni. Sitten tuo ilettävä Bordenave oli antanut hänelle osan, jossa ei ollut kuin neljäkymmentä riviä, niinkuin hän ei muka olisi kyennyt näyttelemään Géraldinea! Hän haaveksi sitä osaa ja toivoi, että Nana kieltäytyisi.
– No, entä miten minun on? sanoi Prullière hyvin happamesti. Minulla ei ole kahtasataa riviä. Minä annan osani pois... Ala-arvoista, että minun täytyy näytellä Saint-Firminiä, mokomaa roska-osaa! Ja kappaleen tyyli sitten, lapseni! Tietenkin ymmärrätte, että se menee penkin alle.
Simonne, joka keskusteli ukko Barillotin kanssa, tuli siihen perin hengästyneenä ja sanoi:
– Nana on katsomossa!
– Missä siellä, tiedusteli Clarisse nousten kiivaasti seisomaan nähdäkseen.
Huhu levisi nopeasti heti. Kaikki kumartuivat eteenpäin. Harjoitus aivan kuin keskeytyi hetkeksi. Mutta Bordenave liikahti taas ja huusi:
– Mitä nyt? Mistä on kysymys? Harjoitelkaa näytös loppuun... Olkaa rähisemättä siellä perällä; eihän tällaista voi sietää!
Nana katseli aitiosta tarkkaavasti näytelmää. Labordette tahtoi kahteen otteeseen keskustella, mutta Nana sysäsi häntä kärsimättömästi kylkeen, että hän olisi vaiti. Toinen näytös oli aivan päättymäisillään, kun katsomon taustalle ilmestyi kaksi varjoa. Kun ne varpaisillaan menivät alas, jotteivät saisi hälyä aikaan, Nana tunsi Mignonin ja kreivi Muffatin, jotka ääneti tervehtivät Bordenavea.
– Ah, siellä he ovat, mutisi Nana huoaten helpotuksesta.
Rose Mignon lausui loppurepliikin. Bordenave sanoi, että toinen näytös oli otettava vielä kertaan, ennen kuin siirryttäisiin kolmanteen. Hän läksi pois harjoituksista ja otti kreivin vastaan perin kohteliaasti, kun Fauchery taas oli puuhaavinaan näyttelijöiden kanssa, jotka seisoivat ryhmänä hänen ympärillään. Mignon vihelteli kädet selän takana ja tarkkaili vaimoaan, joka näytti hermostuneelta.
– Kas niin! Menettekö pukuhuoneeseen? kysyi Labordette Nanalta. Minä jätän sinut ja menen heti noutamaan kreiviä.
Nana meni aitiosta ja käveli haparoiden tietään permantokäytävän kautta. Bordenave aavisti Nanan läsnäolon, kun tämä hiipi pimeässä, ja tavoitti hänet käytävän päässä, joka vei näyttämön takaa. Se oli kapea tie, jossa kaasu paloi yötä päivää. Saadakseen asian pian ratkaistuksi hän otti heti puheeksi kokottiosan.
– Siinäpä vasta osa! Se on kuin kirjoitettu sinua varten ... tule huomenna harjoitukseen.
Nana pysytteli kylmänä. Hän tahtoi nähdä vielä kolmannen näytöksen.
– Mainiota! Kolmas näytös on mainio!... Herttuatar on kotonaan olevinaan ilotyttö, josta Beaurivage alkaa inhota niitä ja muuttaa elämäntapojaan. Siinä on muuten hauska erehdys, Tardiveau tulee ja luulee olevansa tanssijattaren luona...
– Näytteleekö Géraldinekin siinä? kysyi Nana.
– Géraldine? toisti Bordenave hiukan hämillään. Hänellä on siinä kohtaus, joka ei ole pitkä, mutta erittäin onnistunut... Géraldinen osa on kuin luotu sinulle, usko pois! Suostutko?
Nana katsoi häntä terävästi ja vastasi:
– Pian se nähdään.
Hän riensi Labordetten luo, joka odotteli häntä portaissa. Kaikki olivat tunteneet Nanan. Alettiin kuiskailla. Prullière piti hänen palaamistaan teatteriin häväistyksenä itselleen, Clarisse oli hyvin huolissaan osastaan. Fontan taas oli olevinaan välinpitämätön ja kylmä; hänen ei sopinut puhua naisesta, jota hän oli rakastanut; asianlaita oli kuitenkin se, että hänen rakkautensa oli muuttunut vihaksi, ja hänessä kyti hurja katkeruus Nanaa kohtaan tämän ylenpalttisten uhrausten ja kauneuden vuoksi, heidän yhdyselämänsä vuoksi, josta hän ei enää ollut tietävinään, sillä hänen makunsa oli kummallisen luonnonvastainen.
Kun Labordette tuli takaisin ja lähestyi kreiviä, selvisi asia Rose Mignonille, sillä hän oli heti Nanan tultua alkanut epäillä. Tosin Muffat ikävystytti häntä, mutta hän joutui suunniltaan ajatellessaankin, että hänet hyljättäisiin tuolla tavoin. Vaikka hän tähän saakka oli näihin asioihin nähden ollut sangen vaitelias miehelleen, sanoi hän nyt suoraan:
– Sinä näet, mitä on tekeillä!... Vannon, että minä revin häneltä silmät päästä, jos hän koettaa uudistaa tuon Steinerin-tempun!
Mignon kohautti hartioitaan tyynesti ja ylimielisesti kuin ainakin mies, joka näkee kaikki.
– Ole vaiti! tiuskasi hän. Tee minulle se palvelus, että olet vaiti!
Hän tiesi, mihin hänen oli turvauduttava. Hän tunsi kreivinsä ja tiesi, että hän Nanan vihjauksesta oli valmis heittäytymään matoksi tytön jalkoihin. Sellaista intohimoa ei saattanut hillitä. Koska Mignon tunsi ihmisten heikkoudet, hän ei ajatellutkaan muuta kuin hyötyä tilanteesta mahdollisimman paljon. Kohta se nähtäisiin, ja hän asettui odottavalle kannalle.
– Rose, näyttämölle! huusi Bordenave, toinen näytös alkaa.
– Mene! sanoi Mignon. Anna minun toimia.
Sitten hän sydän täynnä pilkkaa huvikseen imarteli Faucherytä näytelmästä. Kappalehan oli vallan oivallinen, mutta miksi hän oli hienosta naisestaan tehnyt niin kunniallisen? Sehän ei ollut luonnollista, ja hän nauroi kysyessään, kuka oli ollut mallina Beaurivagen herttuaan ja ilotyttö Géraldineen. Fauchery ei ottanut lainkaan pahakseen, vaan hymyili vastaukseksi. Mutta Bordenave, joka vilkaisi kreivi Muffatiin tuntui ilkeästi järkytetyltä, ja se hämmästytti Mignonia, joka kävi jälleen vakavaksi.
– No, aloitetaanko! huusi johtaja. Pidä varasi, Barillot! Missä Bosc on? Ehkä hän loppujen lopuksi on lähtenyt tiehensä!
Bosc tulla tallusteli aivan rauhallisesti. Harjoitus alkoi uudestaan samalla hetkellä, jolloin Labordette vei kreivin mukanaan. Muffat vapisi ajatellessaan, että hän jälleen näkisi Nanan. Heidän väliensä purkautumisen jälkeen hän oli tuntenut tyhjyyttä sydämessään; hän oli antanut viedä itsensä Rosen luo, koska ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Hän pelkäsi kärsivänsä, jos hänen olisi muutettava tapojaan. Hän eli huumaustilassa, ei tahtonut tietää mistään eikä kuulla mitään, hän kieltäytyi menemästä Nanan luo ja vältti kaikkia tilintekoja kreivittären kanssa. Hän piti tätä unohtamista arvonsa mukaisena. Mutta hän muuttui itse sitä huomaamattaan, ja Nana valloitti hänet hitaasti muistojen, hänen lihallisen heikkoutensa ja uusien, hellien, kaikkivoipien, melkein isällisten tunteiden vallalla. Edellinen inhoittava kohtaus oli häipynyt hänen mielestään; hän ei sielunsa silmillä nähnyt enää Fontania, eikä hänen korvissaan kaikunut, kuinka Nana oli käskenyt häntä menemään tiehensä ja sinkauttanut vasten kasvoja vaimonsa aviorikoksen. Tuo oli kaikki vain häipyviä sanoja, mutta samalla hänen sydäntään jäi kaivelemaan tuska, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes oli tukehduttaa hänet. Hän sai päähänsä lapsellisia ajatuksia, syytteli itseään ja kuvitteli mielessään, että kreivitär ei olisi pettänyt häntä, jos hän olisi rakastanut tätä. Hänen tuskansa kasvoi sietämättömäksi, hän oli perin onneton. Oli kuin vanha haava olisi alkanut jälleen kolottaa, eikä se muka enää ollutkaan sokeaa ja tiedotonta himoa naiseen, himoa, joka sopeutui kaikkeen tuntematta edes mustasukkaisuutta, himoa naiseen, jonka hän yksin tahtoi omistaa, hiuksineen, huulineen, ruumiineen. Kun hän muisteli Nanan ääntä, hänen jäseniään puistatti kuin kuumetaudissa. Hän himoitsi Nanaa saiturin tavoin, ja tämä rakkaus oli niin tuskallisesti vallannut hänet, että hän Labordetten sanottua vain sanan suunnitellusta kohtauksesta, aivan tahdottomasti heittäytyi Labordetten syliin; mutta heti hän oli hävennyt tätä hänen arvolleen naurettavaa heikkoutta. Labordette osasi kuitenkin taidon huomata kaikki ja osoitti tahdikkuutta sanoessaan kreiville lähtiessään aivan kuin ohimennen:
– Toisessa kerroksessa, oikeanpuoleinen käytävä; ovi ei ole lukittu.
Muffat oli yksin tässä hiljaisessa sopessa. Mennessään näyttelijöiden lämpiön ohi hän oli avoimien ovien kautta nähnyt, kuinka perin rappiolla tuo suuri huone oli, joka päivänvalossa näytti läiskineen ja entisaikojen tahroineen häpeävän alennustilaansa. Tullessaan näyttämön pimeydestä ja melusta häntä tässä porraskäytävässä hämmästytti erikoisesti päivävalo ja syvä hiljaisuus; tässä kaasujen mustaamassa porraskäytävässä hän oli eräänä iltana nähnyt ja kuullut naisten juoksevan joka kerroksessa. Näkyi ainoastaan pukuhuoneita, joista asukkaat olivat lähteneet, ja käytäviä, joissa ei kuulunut risahdustakaan tai liikkunut ketään. Marraskuun aurinko loisti neliskulmaisista akkunoista, jotka olivat portaiden tasalla, ja valoi keltaista valoaan, jonka äärettömässä hiljaisuudessa leijaili pölypilvi. Hän tunsi itsensä tässä äänettömyydessä onnelliseksi ja kiipesi portaita hitain askelin, sillä hän tahtoi rauhoittua, hänen sydämensä tykytti kovin, hän pelkäsi lapsen tavoin purskahtavansa huokailemaan ja itkemään. Tultuaan ensikerrokseen, hänen täytyi nojata seinään; hän oli varma siitä, että häntä ei kukaan näkisi, ja nenäliina suullaan hän katseli särkynyttä porraskäytävää, lautakaidetta, jonka kädet olivat hioneet kirkkaaksi, rappausta, josta paloja oli irtaantunut, tuota porttolamaista kurjuutta ja rappiota, joka iltapäivisin tyttöjen nukkuessa on niin ilmeinen ja räikeä. Toiseen kerrokseen tullessaan hänen oli astuttava suuren kissan yli, joka loikoi portaissa. Tämä kissa yksin vartioi silmät puoleksi ummessa taloa ummehtuneen ja tunkean ilman uuvuttamana, joka iltaisin jää naisten poistuessa.
Oikeanpuoleisessa käytävässä ei pukuhuoneen ovi todellakaan ollut lukossa. Nana odotti siellä. Pikku Mathilde, joka näytteli viattomain tyttöjen osia, oli oikea tuhkimo, joka ei siivonnut pukuhuonettaan. Vesiastiat olivat rikki, pesupöytä siivoton ja tuolilla punaista ihomaalia, joka näytti siltä kuin olki-istuimelle olisi vuotanut verta. Seinälle ja kattoon liimattu tapetti oli pirskotettu täyteen saippuavettä. Siellä elttaantunut lavendeliöljy levitti sellaista löyhkää, että Nana avasi akkunan. Hän nojautui hetkeksi siihen ja veti keuhkoihinsa raitista ilmaa; hän näki rouva Bronin luutineen huiskivan ahtaan käytävän varjoissa pihakivitystä. Ikkunaverhoon ripustetussa häkissä viserteli kanarialintu. Tänne ei kuulunut bulevardien eikä viereisten katujen vaunujen räminää; täällä oli hiljaista kuin maaseudulla, ja kaikki tuntui nukahtaneen paikalleen auringonvaloon. Katsoessaan ylöspäin hän näki pienet rakennukset ja pylväskäytävien kiiltävät lasikatot. Niitäkin korkeammalla olivat Vivienne-kadun suuret rakennukset, joiden pihapuolet kohosivat synkkinä ja aivan kuin tyhjinä. Tasakatot olivat toinen toistaan ylempänä, ja yhdelle niistä joku valokuvaaja oli rakentanut suuren kopin sinisestä lasista. Kaikki näytti hyvin iloiselta. Nana oli unohtunut katselemaan ulos, kun hän äkkiä luuli jonkun kolkuttavan. Hän käännähti ja huusi:
– Sisään!
Nähtyään kreivin hän sulki akkunan. Ulkona ei ollut lämmin, ja uteliaan rouva Bronin ei tarvinnut kuulla mitään. Nana ja kreivi katsoivat vakavasti toisiaan. Koska kreivi oli hyvin jäykkä ja näytti häpeävän, Nana purskahti nauramaan ja sanoi:
– Vai oletko sinä siis täällä, suuri lapsi?
Kreivin mielenliikutus oli niin voimakas, että hän tuntui jähmettyvän paikoilleen. Hän kutsui Nanaa rouvaksi ja piti hänen tapaamistaan suurena onnena. Kiiruhtaakseen asiaa Nana kävi yhä tuttavallisemmaksi.
– Älä teeskentele. Koska tahdoit tavata minua, vai mitä, niin ei meidän maksa tässä nyt tuijottaa toisiamme kuin porsliinikoirat... Me olemme molemmat olleet väärässä. Kas niin! Minä annan sinulle anteeksi!
Sovittiin, ettei puhuttaisi menneistä asioista. Kreivi nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi ja rauhoittui voimatta kuitenkaan sanoa mitään, sillä hänen tunteittensa sekasorto ei saattanut muodostua sanoiksi hänen huulilleen. Nana oli hämmästyksissään tästä kylmyydestä ja löi esille suuren valttinsa.
– Sinusta on tullut järkevä, sanoi hän hieman hymyillen. Nyt kun olemme tehneet sovinnon, voimme ojentaa toisillemme kättä ja olla hyvät ystävät.
– Mitä? Hyvät ystävät? kysyi kreivi tullen äkkiä levottomaksi.
– Niin juuri! Se on kenties tyhmää, mutta minä pidän siitä, että sinä kunnioitat minua... Nyt olemme puhuneet suumme puhtaiksi, kun toiste tapaamme, ei meidän tarvitse olla kuin hölmöt...
Kreivi koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan.
– Anna minun puhua loppuun... Ei ole sitä miestä, joka saattaisi syyttää minua halpamaisuudesta. Hyvä! Minä en tahdo alkaa elää kanssasi... Kullakin on kunniansa, ystäväni.
– Mutta ellei siitä lainkaan ole kysymys! sanoi kreivi rajusti. Istu ja kuule, mitä puhun.
Tuntui aivan kuin hän olisi pelännyt Nanan menevän tiehensä, sillä hän pakotti tämän istumaan toiselle tuoleista kävellen itse yhä yltyvän mielenliikutuksen vallassa edestakaisin. Pienessä, umpinaisessa ja auringon valaisemassa pukuhuoneessa oli suloisen lämmintä, tympäisevän hiljaista, sillä mitkään äänet ulkoa eivät häirinneet. Taukojen aikana kuului vain kanarialinnun kimeä viserrys, joka kajahti kuin etäisen huilun liverrykset.
– Kuule nyt, sanoi kreivi asettuen Nanan eteen, minä olen saapunut valtaamaan sinut takaisin... Niin juuri! Minä tahdon aloittaa toistamiseen. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, miksi siis puhuttelet minua noin?... Vastaa! Suostutko?
Nana kallisti päätään eteenpäin ja raapi kynnellään punaista tuolinpohjaa, joka näytti veriseltä. Kun hän huomasi kreivin levottomuuden, ei hän turhia hätäillyt. Lopulta hän nosti vakavasti silmänsä ja kiinnitti kreiviin kauniin katseensa, joka hänen oli onnistunut saada surullisen näköiseksi.
– Hyvä ystävä! Se on mahdotonta! Minä en koskaan ala jälleen sinun kanssasi.
– Mutta miksi? änkytti kreivi, ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton tuska.
– Miksi? Mikä kysymys! Siksi... Se on mahdotonta, siinä koko juttu. Minä en tahdo.
Kreivi katsoi häntä tulisin silmin vielä muutaman sekunnin. Sitten hänen jalkansa pettivät, ja hän kaatui kivilattialle. Nana sanoi vain ikävystyneen äänellä:
– Turhia! Älä ole lapsellinen!
Mutta kreivi käyttäytyi kuin lapsi. Langetessaan Nanan jalkoihin hän tarttui tyttöä vyötäisiin, puristi häntä kovasti ja painoi kasvonsa hänen polviensa väliin. Kun kreivi tunsi naisen ruumiin lämmön ja tunsi tämän silkinhienon hipiän ohuen hameen läpi, väristytti häntä kuin kouristus, kuume sai hänen ruumiinsa vapisemaan, ja hän painoi päänsä entistä kovemmin Nanan polvien väliin, aivan kuin hän olisi tahtonut haudata sen sinne. Vanha tuoli natisi liitoksissaan. Kiihkon huokaukset vaimenivat matalan katon alla pukuhuoneen hajuvesien pilaantuneessa ilmassa.
– Hyvä on! Entä sitten? virkkoi Nana antaen kreivin olla paikoillaan. Tuosta ei ole mitään hyötyä! Koska se kerta kaikkiaan on mahdotonta... Voi taivas, kuinka lapsellinen sinä oletkaan!
Kreivi rauhoittui, mutta oli yhä polvillaan pitäen kiinni Nanasta ja sanoen huokausten murtamalla äänellä:
– Voithan sentään kuulla, mitä minä sinulla tarjoan... Olen jo valinnut talon läheltä Monceau-puistoa. Täytän kaikki toivomuksesi. Olisin valmis uhraamaan koko omaisuuteni saadakseni omistaa sinut kokonaan enkä vain osittain!... Muita ehtoja en aseta, en totta tosiaan: tahdon omistaa sinut kokonaan, tahdon tehdä sinusta kauneista kauneimman, antaa sinulle vaunuja, jalokiviä, vaatteita.
Vaikka Nanalle tarjottiin kaikkea, hän vain pudisti päätään kieltävästi. Kun kreivi yhä jatkoi ja lupasi sijoittaa Nanalle rahaa eikä tietänyt, mitä hän vielä uhraisi tälle naiselle, Nana kävi kärsimättömäksi.
– Kas niin! Oletko jo lopettanut petkuttamasta minua?... Minä olen hyväsydäminen nainen ja uhraan sinulle joskus hetken, koska muuten sairastut; mutta nyt riittää jo ... minä tahdon nousta seisomaan. Sinä olet ikävystyttävä.
Nana irrottautui. Noustuaan hän sanoi vielä:
– Ei, ei, ei!... Minä en tahdo.
Silloin kreivi nousi vaivalloisesti lattialta ja vaipui voimattomana tuoliin, jonka selkänojaa vasten hän kallistui kädet kasvoillaan. Nyt Nana vuorostaan alkoi kävellä edestakaisin. Hetkisen hän vilkaisi likaisia seinäpapereita, siivotonta pesutelinettä, koko saastaista pesää, johon nyt kalpea auringonvalo paistoi. Sitten hän pysähtyi kreivin eteen ja sanoi rauhallisen päättävästi:
– On kerrassaan naurettavaa, että rikkaat miehet luulevat rahoillaan saavansa mitä tahansa... Hyvä! Mutta jos minä en kerta kaikkiaan tahdo? Minä vähät välitän sinun lahjoistasi. Vaikka antaisit minulle koko Pariisin, niin kieltäytyisin sittenkin... Katso, täällä ei ole erikoisen siistiä, mutta se kelpaisi minulle mainiosti, jos minua miellyttäisi elää täällä sinun kanssasi, sillä sinun palatseissasi minä menehdyn, ellei sydämeni ole siellä mukana... Rahaa, rahaa, ystävä raukka, siitä en välitä! Minä annan sille palttua! Minä syljen sitä!
Hänen ilmeensä heijastivat hänen inhoaan. Sitten hän heittäytyi synkkämieliseksi ja sanoi surunvoittoisesti:
– Sitä sinä et voi antaa minulle, se ei ole sinun vallassasi, ja senvuoksi minä en siitä puhu sinulle... Me juttelemme muuten vain... Minä tahtoisin näytellä uudessa näytelmässä kunniallisen naisen osaa.
Kreivi nosti hitaasti päätään, ja hänen silmissään näkyi toivon säde.
– Minkä kunniallisen naisen? kysyi kreivi ihmeissään.
– Herttuatar Hélènen tietenkin!... He luulevat, että minä ottaisin näyteltäväkseni Géraldinea, mutta siitä ei tule mitään! Osa, joka ei ole mitään, sillä siinä on vain yksi kohtaus, ja sekin on sulaa roskaa kaiken lisäksi!... Sitäpaitsi syy ei ole ainoastaan siinä. Minä olen saanut kyllikseni ilotyttöjen osista. Aina vain ilotyttöjä! Saattaisi melkein luulla, että minulla vatsassani ei ole muuta kuin ilotyttöjä. Sellainen alkaa ajan pitkään käydä ikäväksi, ja minä näen selvästi, että minua luullaan huonosti kasvatetuksi... Vai mitä! Rakas ystävä, tällä kertaa ne sentään erehtyvät pahoin! Jos minua huvittaa olla hieno, niin osaan totisesti olla... Katsohan!
Nana meni ikkunan luo ja astui sieltä esiin lyhyin, varovaisin askelin ja kanan näköisenä, joka ei tahdo liata jalkojaan. Kreivi katseli häntä kyynelsilmin joka liikkeeltä ihmetellen tätä pilanäytelmää kesken hänen suurta suruaan. Nana käveli hetken edestakaisin näyttääkseen tarkoin, kuinka hienosti hän osasi esiintyä, hymyillä, vilkuttaa silmiään ja heilauttaa hameitaan; sitten hän taas asettui kreivin eteen.
– No? Niinhän sen on oltava, niin minä luulisin!
– Aivan niin! vastasi kreivi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin.
– Sanon kerta kaikkiaan, että minä osaan näytellä kunniallista naista! Olen harjoitellut sitä kotona; kukaan ei osaa jäljitellä minun pientä ilmettäni herttuattarena, joka antaa miehille palttua. Etkö huomannut sitä, kun astuin ohitsesi ja katsoin sinuun? Se on veressä... Sitäpaitsi minä tahdon näytellä kunniallista naista; se on haave, joka tekee minut onnettomaksi; minun täytyy saada tuo osa, kuuletko, täytyy!
Nana oli käynyt vakavaksi, hänen ääneensä oli tullut kova sointu, ja se kuulosti kiihtyneeltä; Nana kärsi todellakin typerästä halustaan. Muffat, joka ei vielä ollut tointunut Nanan kielteisestä vastauksesta, odotteli ymmärtämättä asian ydintä.
– Sinä et sitä ymmärrä, sanoi Nana suoraan, sinun on toimittava niin, että minä saan näytellä sitä osaa.
Kreivi oli aivan hämillään ja vastasi tehden epätoivoisen eleen:
– Mutta sehän on mahdotonta! Sanoithan itse, että asia ei ole ratkaistavissani.
Nana keskeytti hänet kohauttamalla hartioitaan.
– Sinun on mentävä tuonne alas ja sanottava Bordenavelle, että minä tahdon tuon osan... Älä ole nyt typerä! Bordenave on rahapulassa. Hyvä! Sinä lainaat hänelle, koska sinulla kerran on rahoja vaikka heittää ikkunasta kadulle.
Kreivi koetti tehdä vastaväitteitä, mutta silloin Nana suuttui.
– Kyllä ymmärrän! Pelkäät, että loukkaisit Rosea... En puhunut hänestä mitään, kun itkien makasit lattialla; minulla olisi ollut siitä liiankin paljon sanottavaa... Kun on vannonut naiselle ikuista rakkauttaan, niin ei sovi seuraavana päivänä ottaa sitä, joka ensiksi tielle sattuu. Ah! Siinä on sinun arka kohtasi, minä muistan sen kyllä!... Muuten, rakas ystävä, ei todellakaan ole miellyttävää ottaa, minkä Mignonit ovat hylänneet! Eikö sinun ensin olisi pitänyt purkaa suhteesi tuohon roskajoukkoon ja sitten vasta tulla hulluttelemaan minun kanssani?
Kreivi puolustautui ja sai lopulta tilaisuuden sanoa:
– Minä en välitä rahtuakaan Rosesta, hänet hylkään heti.
Nana tuntui tyytyvän tähän vastaukseen ja virkkoi:
– Mikä sinua sitten estää?? Bordenavella on määräysvalta... Ehkä huomautat, että Bordenaven jälkeen tulee Fauchery?
Hän puhui hitaasti ja matalalla äänellä; nyt hän tuli asian arimpaan kohtaan. Muffat tuijotti lattiaan ja oli vaiti. Hän oli vapaaehtoisesti tekeytynyt tietämättömäksi Faucheryn kohteliaisuudesta kreivitärtä kohtaan ja lopulta alkanut rauhoittua toivoen, että hän oli erehtynyt tuona kamalana yönä seisoessaan Taitbout-kadun porttikäytävässä. Hän tunsi joka tapauksessa Faucherytä kohtaan kovaa vastenmielisyyttä ja vihasi häntä katkerasti.
– Entä sitten? Fauchery ei merkitse paljonkaan! sanoi Nana koetellen varovasti maaperää päästäkseen selville siitä, millainen kreivin suhde Faucheryhin oli. Faucheryn kanssa on helppoa järjestää... Vakuutan, että hän on pohjaltaan hyvänahkainen mies... No, onko selvä? Sinun on sanottava, sovitaan niin, että sinä teet sen minun vuokseni.
Kreiviä järkytti ajatellakaan tämänkaltaista tekoa.
– En milloinkaan! huudahti hän.
Nana odotteli. Hänen huulillaan olivat jo valmiina sanat: "Fauchery ei voi sinulta kieltää mitään"; mutta hänestä oli uskallettua turvautua tähän todistusmenetelmään. Hän hymyili hieman, mutta siihen hymyyn sisältyi paljon. Muffat, joka katsoi häneen, loi silmänsä lattiaan kalpeana ja hämillään.
– Sinäpä et todellakaan ole myöntyväinen, virkkoi Nana lopulta.
– Minä en voi tehdä sitä! sanoi kreivi tuskissaan. Mitä vain haluat, mutta sitä en, rakkaani! Ole armelias!
Nana ei sen pitemmältä koettanut keskustella. Pienine käsineen hän tarttui kreivin päähän ja suuteli häntä pitkään. Kreivi vapisi mielenliikutuksesta silmät ummessa ja aivan voimattomana. Nana sai hänet nousemaan pystyyn.
– Voit mennä! sanoi Nana yksinkertaisen luontevasti.
Kreivi meni ja astui ovea kohti. Mutta hänen mennessään ulos Nana syleili häntä vielä kerran, nöyrästi ja hempeästi. Kohottaen päätään hän leuallaan hyväili hänen liiviään kuin kissa.
– Missä se talo on? kysyi tyttö aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.
– Villiers-puistokadun varrella.
– Saanko vaunujakin?
– Saat.
– Pitsejä ja jalokiviä?
– Saat.
– Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärräthän, että se, josta puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta... Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään kuin ennen, koska sinä nyt käsität, mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin minun ei tarvitse pyytää muilta mitään... Kaikki on siellä vain sinua varten, vain sinua varten!
Kun Nana oli ajanut kreivin menemään lämmitettyään häntä suutelosateella sekä käsille että kasvoille, levähti hän hiukan. Hyi olkoon! Kyllä Mathilde ei pitänyt siivoa pukuhuoneessaan, ja kuinka pahalta siellä kaiken lisäksi haisi! Oli kyllä suloisen lämmin kuin Provencen hiljaisissa huoneissa auringon paistaessa, mutta lavendeli oli pahasti elttaantunut ja muitakin tuoksuja oli kosolta. Nana avasi taas akkunan ja nojasi akkunalautaan. Ajanvietteekseen hän odotellessaan katseli kauppakujan akkunoita.
Muffat meni tutisevin askelin portaita alas, ja hänen päässään kuhisi ja humisi. Mitä hänen olisi sanottava? Kuinka hän saattaisi puhua asiasta, joka ei häntä liikuttanut? Tullessaan näyttämölle hän kuuli siellä riideltävän. Oltiin toisen näytöksen lopussa, ja Prullière raivosi, koska Fauchery tahtoi pyyhkiä häneltä yhden vuorosanan.
– Pyyhkikää samalla kaikki, huusi hän, se on minusta kaikkein mieluisinta!... Onko tämä laitaa? Minulla on ainoastaan kaksisataa riviä, ja siitä huolimatta niistäkin pyyhitään!... Ei, minä olen nyt saanut kyllikseni; minä kieltäydyn osastani.
Hän otti taskustaan pienen rutistetun vihon ja käänteli sitä kuumeentapaisesti käsissään. Hän oli paiskaavinaan sen Cossardin polville. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät loukatusta turhamielisyydestä, eikä hän huulet yhteenpuristettuina ja silmät veristävinä saattanut salata sisäistä raivoaan. Hänkö, Prullière, yleisön suosikki ja epäjumala, näyttelisi osaa, jossa ei ollut kuin kaksisataa riviä!
– Enkö yhtä hyvin saattaisi tuoda tarjotinta, jolla on kirje? sanoi hän katkerasti.
– Kas niin Prullière, olkaa järkevä, tyynnytteli Bordenave. Hän ei tahtonut loukata näyttelijää, joka oli aitio-yleisön suosikki. Älkää panko toimeen vanhoja juttujanne... Teillehän koetetaan hankkia hyviä iskusanoja... Kolmannessa näytöksessä voitaisi pidentääkin yhtä kohtausta.
– Silloin minun on saatava sanoa loppusanat, kun väliverho laskeutuu... Se on oikeus ja kohtuus.
Fauchery näytti suostuvan, sillä hän ei sanonut mitään, ja Prullière pisti vihon takaisin taskuunsa, vaikka hän oli kiihdyksissä eikä lähestulkoonkaan tyytyväinen. Bosc ja Fontan olivat katselleet hänen riehumistaan perin välinpitämättömästi: kukin pitäköön puoliaan, tuo ei kuulunut heille, eikä se edes vähintäkään heitä liikuttanut. Kaikki esiintyjät ympäröivät Faucheryn, tekivät tälle kysymyksiä ja koettivat kärkkyillä kiitossanoja, mutta Mignon kuunteli Prullièren valituksia tarkkaillen kreiviä, jonka tuloa hän odotteli.
Kreivin tultua valosta hämärään hän pysähtyi näyttämön perälle eikä tahtonut tulla kesken riitaa sen etemmäksi. Bordenave huomasi hänet sentään ja riensi hänen luokseen.
– Hitto vieköön! Sellaista väkeä! sanoi hän. Te, herra kreivi, ette saata aavistaakaan, kuinka paljon puuhaa minulla on näistä ihmisistä! Toinen on toistaan turhamaisempi, ja siitä huolimatta he ovat raukkoja, ilkeitä otuksia, jotka syytävät suustaan rumia juttuja ja ovat iloissaan, jos minulle käy huonosti... Anteeksi, puhun kiihdyksissäni liikoja!
Hän vaikeni, ja nyt tuli tauko. Muffat koetti sopivasti siirtyä puhumaan asiastaan, mutta ei keksinyt, miten hän alottaisi. Lopulta hän sanoi tehdäkseen asiasta selvän:
– Nana tahtoo näytellä herttuattaren osaa.
Bordenave purskahti nauruun ja huudahti:
– Mutta sehän on vallan päätöntä!
Huomatessaan kreivin kalpeuden ja mielenliikutuksen hän rauhoittui heti.
– Hitto vieköön! sanoi hän.
Taas tuli tauko. Pohjaltaan se Bordenavesta oli mukavaa pilaa. Ehkä olisi hyvinkin hauska nähdä pyylevä Nana herttuattaren osassa. Sitäpaitsi tuo juttu antaisi Muffatin luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hän teki äkkipäätöksen, pyörähti puoli kierrosta ja huusi:
– Fauchery!
Kreivi teki eleen estääkseen häntä. Fauchery ei kuullut, sillä Fontan oli työntänyt hänet näyttämökoristeen taakse, jossa hänen oli kuunneltava, miten näyttelijä käsitti Tardiveaun osan. Fontan tahtoi Tardiveausta tehdä Marseillen asukkaan, joka puhui etelän murretta sen ominaisine äänenpainoineen. Fontan lausui pitkiä vuorosanoja; eikö hänen suunnitelmansa olisi hyvä? Hän koetti tekijän ratkaistavaksi jättää ajatuksia, josta hän ei edes itse ollut varma. Mutta kun Fauchery näytti kylmältä ja vastusteli, Fontan suuttui heti. Hyvä! Koska hän kadotti otteensa osaan, olisi kaikille parasta, että hän ei näyttelisi sitä lainkaan.
– Fauchery! huusi Bordenave toistamiseen.
Nuori mies tuli iloissaan nopeasti päästessään täten näyttelijästä, joka jäi paikoilleen mokomasta paosta syvästi loukkaantuneena.
– Älkäämme jääkö tähän, jatkoi Bordenave. Tulkaa, hyvät herrat.
Jottei uteliaita olisi kuulemassa, hän vei heidät teatterin kalustohuoneeseen, joka oli näyttämön takana. Mignon näki hämmästyksekseen heidän häviävän. Astuttiin pari porrasta alaspäin. Huone oli neliskulmainen, ja sen molemmat ikkunat antoivat pihalle päin. Likaiset ruudut siivilöivät kellarimaiseksi valon, joka kalpeana väreili matalan katon alla. Kaapeissa ja laatikoissa, joita huone oli täynnä, oli minkä mitäkin tavaraa kuin lumppurin varastossa loppuunmyynnin aikana, sikinsokin kaikkia esineitä, joilla ei edes ollut nimeä, lautasia, leikattua kultapahvia, vanhoja punaisia sateenvarjoja, italialaisia maljakoita, kaikentyylisiä pöytäkelloja, vateja, ampuma-aseita ja ruiskuja; kaikki oli tuumanpaksuisen pölyvaipan peitossa, esineitä saattoi tuskin erottaa, mitä ne olivat olevinaan, särkyneitä, liimailtuja. Näistä läjistä nousi sietämätön rautaromun, rääsyjen ja kostean pahvin haju. Niitä oli kaikkia käytetty viidenkymmenen vuoden aikana näytellyissä vanhoissa näytelmissä.
– Tulkaa sisään, toisti Bordenave. Täällä saamme keskustella rauhassa.
Kreivi oli kovin hämillään ja astui pari askelta syrjään, jotta johtaja yksin saisi esittää ehdotuksen. Fauchery hämmästyi.
– Mitä nyt? kysyi hän.
– Asia on niin, sanoi Bordenave lopulta, että olemme saaneet uuden ajatuksen... Älkää vain hypätkö, minä pyydän. Nyt on tosi kyseessä... Mitä ajattelette siitä, että Nana näyttelisi herttuattaren osaa?
Tekijä oli vallan tyrmistynyt. Sitten hän virkahti:
– Ei milloinkaan! Onko kuultu mokomaa? Se on pilantekoa... Sille naurettaisiin ylenmäärin.
– Mutta sehän olisi jo jonkinlainen voitto!... Ajatelkaa asiaa! Ajatus miellyttää suuresti herra kreiviä.
Muffat oli pölyiseltä hyllyltä ottanut jonkin esineen, jottei näyttäisi liiaksi nololta. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä se oli. Se oli kipsijalkainen munakuppi. Hän katseli tietämättään sitä ja tuli lähelle sanoakseen:
– Niinpä niin! Se olisi erittäin sopivaa.
Fauchery kääntyi hänen puoleensa tehden äkillisen ja kärsimättömän eleen. Hänen näytelmänsä ei rahtuakaan liikuttanut kreiviä. Hän sanoi päättävästi: – Ei tule kysymykseenkään!... Näytelköön Nana ilotyttöä kuinka paljon tahansa, mutta maailmannaista! Siitä ei tule mitään!
– Te erehdytte, minä vakuutan, sanoi Muffat hieman rohkaistuneena. Nana on hetki sitten minulle näytellyt hienoa naista.
– Missä? kysyi Fauchery hämmästyen yhä enemmän.
– Tuolla ylhäällä. Pukuhuoneessa... Hän oli oikein edukseen. Sellainen ryhti! Ja sellainen katse ennen muuta... Ymmärrättehän, että näin ohimennen...
Ja munakuppi kädessään kreivi oli matkivinaan Nanaa, sillä hän tunsi kiihkeää halua saada herrat vakuutetuiksi. Fauchery katseli kummastellen häntä. Fauchery oli ymmärtänyt tarkoituksen eikä enää vihoitellut. Kreivi keskeytti näyttelemisensä punastuen huomatessaan Faucheryn katsovan häntä ivallisesti ja säälivästi.
– Totta tosiaan! Se on mahdollista, sanoi tekijä sulasta kohteliaisuudesta. Ehkä Nana olisi oikein hyväkin... Mutta osahan on jo annettu pois. Emme voi sitä ottaa enää Roselta.
– Ellei muuta estettä ole kuin se, sanoi Bordenave, niin minä kyllä järjestän sen puolen.
Kun tekijä nyt huomasi molempien vetävän yhtä köyttä häntä vastaan ja käsitti, että Bordenave koetti salaa etuilla, hän ei tahtonut näyttää heikolta ja intti nyt kahta kovemmin vastaan, niin että keskustelu oli katketa.
– Ei! Ei! Ei! Vaikka osa olisikin täyttämättä, minä en koskaan antaisi sitä hänelle... Puhunko selvää kieltä? Jättäkää minut rauhaan... Minua ei huvita ottaa hengiltä näytelmääni!
Nyt tuli tuskallinen tauko. Bordenave poistui, koska piti läsnäoloaan tarpeettomana. Kreivi jäi paikoilleen kasvot maahan luotuina. Hän nosti vaivalloisesti päätään ja sanoi käheällä äänellä:
– Hyvä ystävä! Jos minä pyytäisin sitä teiltä pienenä palveluksena?
– Minä en voi! En voi! toisteli Fauchery torjuvasti.
Samalla kreivi katsoi Faucherytä terävästi. Nuori mies näki tuossa synkässä katseessa uhkaa ja pehmeni äkkiä sanoen sekavasti:
– Hyvä on! Tehkää, miten haluttaa, minä en välitä siitä... Mutta te teette erehdyksen. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!...
Tilanne muuttui neuvottomuudeksi. Fauchery oli koskettanut johonkin kaappiin ja potki jalkaansa hermostuneesti lattiaan. Muffat oli tarkkaavasti katsovinaan munakuppia, jota hän yhä kierteli sormissaan.
– Se on munakuppi, sanoi Bordenave kohteliaasti tullessaan takaisin huoneeseen.
– Se on munakuppi, toisti kreivi.
– Anteeksi, mutta te olette saanut pölyä vaatteisiinne, sanoi johtaja ja pani munakupin takaisin hyllylle. Ymmärrättehän, että jos täällä joka päivä pyyhittäisi pölyä, ei siitä tulisi loppua... Täällä ei ole myöskään ylen siistiä. Kamalasti rojua... Mutta voitte uskoa tai olla uskomatta, täällä on sentään paljon rahanarvoista tavaraa. Katsokaa tätä kokoelmaa!
Hän näytti Muffatille tuossa pihalta tulevassa vihertävässä valossa kaappeja ja luetteli joukon näyttämötarvikkeita, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada kreiviä innostumaan lumppukokoelmaansa, joksi hän sitä nauraen nimitti. Faucheryn luona hän sanoi kuin ohimennen:
– Koska olemme samaa mieltä, lyökäämme kauppa lukkoon... Tässä on herra Mignon; hän tuli todella otolliseen aikaan.
Samassa Mignonkin saapui lämpiöön. Kuultuaan Bordenaven ensimmäiset sanat heidän välikirjansa muuttamisesta hän joutui suunniltaan: se oli halpamaista, hänen vaimonsa tulevaisuus tahdottiin turmella, hän vetäisi asian oikeuteen. Bordenave oli aivan rauhallinen ja selitti vaikuttimensa: osa ei sopinut Rosen arvolle, Rose olisi säästettävä johonkin operettiin, jota alettaisiin näytellä "Pikku Herttuattaren" jälkeen. Mutta kun aviomies huusi ja pauhasi, Bordenave äkkiä tarjoutui purkamaan välikirjan ja huomautti, että olihan laulajatar saanut edullisen tarjouksen Folies-Dramatiquesta. Mignon hämmentyi hetkeksi, mutta kielsi sitten koko tarjouksen olemassaolon. Sitäpaitsi hän sanoi halveksivansa rahaa. Hänen vaimonsa oli palkattu näyttelemään herttuatar Hélèneä, ja sitä hän tulisi näyttelemään, vaikka Mignonilta menisi maat ja mannut sen vuoksi, sillä se oli kunnianasia. Kun keskustelu siirtyi tälle tasolle, ei siitä tahtonut tulla loppua. Johtaja palasi yhä inttämään omaa kantaansa: kun Folies-Dramatiques tarjosi kolmesataa frangia illalta Roselle satana iltana eikä tämä saanut Bordenavelta kuin sataviisikymmentä frangia illalta, voittaisi Rose viisitoistatuhatta frangia, saadessaan välikirjansa puretuksi. Herra Mignon puolestaan puhui vain taiteesta: mitä ihmiset sanoisivat nähdessään, että Bordenave oli ottanut Roselta osan pois? Häntä sanottaisiin kykenemättömäksi, jolle oli ollut pakko hakea korvike; se vahingoittaisi taiteilijatarta ja hänen mainettaan. Ei, ei, ei milloinkaan; kunnia kävi ennen rikkautta! Ja äkkiä hän teki sovitteluehdotuksen: Rosen oli maksettava kymmenentuhatta frangia, jos hän rikkoi välikirjan ja perääntyisi sen määräyksistä; hyvä! jos Rose saisi tuon summan, hän siirtyisi Folies-Dramatiquesiin. Bordenave oli mokomasta vallan hämmästynyt, mutta Mignon odotteli tyynesti, katsellen koko ajan kreiviä.
– No, sitten asia voidaan järjestää, sanoi Muffat keventynein mielin. Sovitaan siis siitä.
– Ei, ei! Sehän olisi vallan nurinkurista! huudahti Bordenave. Hänen liikemiesvaistonsa oli herännyt. Kymmenentuhatta siitä, että päästään eroon Rosesta! Johan kaikki nauraisivat minulle!
Kreivi pakotti hänet suostumaan nyökäyttämällä moneen kertaan hänelle päätään. Bordenave epäröi vielä kaikesta huolimatta. Hän napisi, hän suri kymmentätuhatta frangia, niinkuin ne olisivat hänen omasta taskustaan otettuja, ja sanoi lopulta jyrkästi:
– Tahdoin omaa parastanne. Paras päästä Rosesta eroon!
Fontan oli neljännestunnin kuunnellut pihalta tätä puhetta. Hän oli uteliaisuudessaan mennyt sinne, sillä asia huvitti häntä. Päästyään selville asiasta hän riensi taas näyttämölle Rosen luo saadakseen kertomisen ilon. Saattoihan aivan raivostua Rosen puolesta; olihan hänet erotettu. Rose juoksi tarvikehuoneeseen. Siellä kaikki heti vaikenivat. Rose katsoi noita neljää herraa. Muffat löi katseensa alas; Fauchery kohautti vain hartioitaan epätoivoisesti vastaukseksi Rosen katseeseen. Mignon taas sopi Bordenaven kanssa ehdoista.
– Mistä on puhe? huudahti Rose.
– Ei mistään, vastasi hänen miehensä. Bordenave maksaa kymmenentuhatta frangia saadakseen sinulta herttuattaren osan.
Rose kalpeni kovin, vapisi ja pui pieniä nyrkkejään. Hetkisen hän katsoi miestään terävästi, hänen koko olemuksensa oli järkytetty. Vaikka Rose aina oli liikeasioissa sopeutuva ja antoi miehensä kirjoittaa välikirjojen alle sekä teatterinjohtajien että Rosen rakastajien kanssa, hän huudahti nyt miehelleen päin naamaa kuin hän olisi sivaltanut tätä ruoskalla:
– Oi, sinä olet raukkamainen!
Sitten hän riensi tiehensä. Mignon juoksi hämmentyneenä hänen jälkeensä. Mikä nyt? Oliko Rose tullut päästään vialle? Kymmenentuhatta frangia toiselta taholta ja viisitoistatuhatta toiselta, Mignon selitteli melkein ääneen, oli yhteensä kaksikymmentäviisituhatta. Siis erinomainen liiketemppu! Muffathan hylkäsi Rosen kaikin tavoin. Olipa todella mestarileikkaus kyniä kreiviltä vielä tämä viimeinen sulka siivestä! Mutta raivoisa Rose ei vastannut. Silloin Mignon jätti hänet ylenkatseellisesti hautomaan naisellista harmiaan ja sanoi Bordenavelle, joka Faucheryn ja Muffatin kanssa tuli näyttämölle:
– Huomenna kirjoitamme välikirjan; tuokaa rahat mukananne.
Nana, jolle Labordette jo oli vienyt sanan, tuli voitonriemuisena näyttämölle. Hän näytteli kunniallista naista hienoin liikkein ja ilmein nolatakseen nämä hölmöt ja näyttääkseen, että hänessä oli enemmän taipumusta näyttelemään kunniallista naista kuin kellään muulla. Mutta hän oli vähällä näyttää oikean nahkansa. Hänet nähdessään Rose hyökkäsi harmista melkein tukehtuneena Nanata kohti ja sanoi läähättäen:
– Odota vain! Kyllä minä sinut vielä tapaan... Meidän kesken on tehtävä puhdasta jälkeä, ymmärrätkö?
Nana, joka unohti asemansa tämän äkillisen hyökkäyksen tullessa, oli jo nostamaisillaan kätensä puuskaan ja kohtelemaisillaan Rosea kuin torimummo, mutta hän malttoi mieltään, puhui liioitellun tekopyhällä äänellä ja sanoi kuin markiisitar, joka on astunut appelsiininkuoreen:
– Mikä on? Oletteko tullut hulluksi, armollinen rouva?
Sitten hän jakeli suosiotaan kaikille, mutta Rose meni Mignonin kanssa pois. Tämä ei ollut tuntea vaimoaan. Clarisse sai ilokseen Bordenavelta Géraldinen osan. Fauchery oli hyvin synkällä tuulella ja käveli edestakaisin voimatta lähteä teatterista pois; hänen näytelmänsä oli menossa perikatoon, ja hän mietti jotakin keinoa sen pelastamiseksi. Mutta Nana tuli hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet lähelle luokseen ja kysyi, oliko hän, Nana, hänestä muka todella kauhea. Nana ei söisi hänen näytelmäänsä, ja hän sai Faucheryn nauramaan sanoessaan, että Faucheryn ei tulisi olla hänelle vihainen, sillä sehän olisi tyhmää, kun otti huomioon, missä suhteessa tekijä oli Muffatin perheeseen. Ellei Nana muistaisi vuorosanojaan tarkoin, hän turvautuisi kuiskaajaan; katsomo oli valloitettava; Fauchery erehtyi häneen nähden ja saisi kyllä nähdä, kuinka hyvin hän suoriutuisi tehtävästään. Sovittiin vielä, että tekijä muuttaisi hiukan herttuattaren osaa suodakseen hieman enemmän Prullièrelle sanottavaa. Tämä oli haltioissaan. Ainoastaan Fontan pysyi kylmänä kesken sitä ilotunnelmaa, jonka Nana sai aikaan. Fontan seisoi välinpitämättömän näköisenä kaasuliekin keltaisessa valossa, jossa hänen sivukuvansa piirtyi esiin terävästi. Nana meni tyynesti hänen luokseen ja löi kättä.
– Miten voit?
– Kiitos, verrattain hyvin, entä sinä?
– Oikein hyvin, Jumalan kiitos!
Siinä kaikki. Oli, kuin he olisivat edellisenä päivänä eronneet teatterin oven luona. Näyttelijät odottelivat, mutta Bordenave sanoi, että nyt ei harjoitettaisi kolmatta näytöstä. Ukko Bosc, joka kerrankin oli täsmällisesti paikallaan, meni nuristen matkoihinsa; heitä pidettiin turhan vuoksi teatterissa, iltapäivä meni heiltä tyyten hukkaan. Kaikki läksivät pois. Katukäytävällä he räpyttelivät silmiään päivänvalon sokaisemina, sekaisin kuin ainakin ihmiset, joiden on ollut pakko viettää kolme tuntia kellarissa riidellen ja koko ajan hermot jännitettyinä. Lihakset velttoina ja pää tyhjänä kreivi nousi Nanan kanssa vaunuihin. Labordette teki seuraa Faucherylle lohdutellen häntä.
Kolmen kuukauden päästä oli "Pikku Herttuattaren" ensi-ilta, josta Nanalle tuli suuri tappio. Hän oli näyttäytynyt hämmästyttävän huonoksi näyttelijättäreksi, ja yleisö nauroi Nanan yritykselle näytellä hienoa huvinäytelmää. Hänelle ei edes vihelletty, sillä yleisöä nauratti liikaa. Eräässä etuaitiossa Rose Mignon aina Nanan tullessa näyttämölle kajahdutti kimeän naurun, joka tarttui koko katsomoon. Se oli hänen ensimmäinen kostonsa kilpailijattarelle. Kun Nana illalla oli kahden perin alakuloisen Muffatin kanssa, hän sanoi tälle raivoissaan:
– Oh, mikä salajuoni! He kadehtivat, siinä asian ydin... Jospa he tietäisivät, kuinka minä halveksin koko sakia! En enää tarvitse heitä!... Lyön vetoa sata louisdoria yhtä vastaan, että heistä, jotka nauroivat, minä kellistän jokaisen nuolemaan maata, missä vain minä astun!... Niin, minä annan suuren naisen sinun Pariisillesi!
X.
Nanasta tuli nyt suurtyylinen nainen; hän eli miehisen tyhmyyden ja irstailun koroilla kuin katukäytävien markiisitar. Hän ilmestyi äkkiä ja ehdottomasti kuuluisuutensa rakkauden maailmaan, ja tuossa järjettömien tuhlausten ilmakehässä hän esitti kauneuden häikäilemättömän hävityshimon osaa. Hän vallitsi heti kaikkein kalliimpien joukossa. Hänen valokuviaan oli näytekaapeissa, ja hänestä puhuttiin sanomalehdissä. Kun hän bulevardeilla ajoi vaunuineen ohi, kääntyivät ihmiset katsomaan häntä ja mainitsivat hänen nimensä liikutettuina kuin kuningattaren, kun hän taas huolettomasti istuen liehuvissa hameissaan hymyili iloisesti vaaleitten kiharoittensa alta, jotka lievensivät hänen silmiään ympäröiviä renkaita ja hänen maalattuja huuliaan. Eniten oudoksutti, että tämä kookas tyttö, joka näyttämöllä oli ollut perin kömpelö ja naurettava esiintyessään kunniallisena naisena, elämän kuohussa kaupungilla näytteli vaivattomasti lumoojatarta. Hän oli notkea kuin käärme, näytti taitavasti laskien itsetiedotonta alastomuutta valitun hienosti, oli hermostuneen hienostunut kuin rotukissa, paheen ylimys, ylpeä ja kapinallinen, polki Pariisin jalkoihinsa kuin itsevaltias hallitsijatar. Hän määräsi tavat, ja hienot naiset koettivat jäljitellä häntä.
Nanan talo oli Villiers-puistokadun varrella Cardinet-kadun kulmassa siinä loistokorttelissa, jota parhaillaan rakennettiin vanhan Monceau-kentän maille. Talon rakentaja oli nuori maalari, jolle ensimenestys oli noussut päähän, mutta jonka oli ollut pakko myydä se, ennenkuin seinät olivat ennättäneet kuivuakaan. Se oli rakennettu renesanssityyliin ja muistutti palatsia hiukan teennäisen omaperäiseen kehykseen sijoitettuine mielikuvituksellisine kalustoineen ja nykyaikaisine mukavuuksineen. Kreivi Muffat oli ostanut talon valmiiksi sisustettuna, täynnä arvokkaita taide-esineitä, kauniita itämaisia mattoja, vanhoja maljakoita ja Ludvig XIII:nnen tyylisiä isoja nojatuoleja. Nana oli siis saanut taiteellisen, ajan maun mukaan mitä hienoimmin valitun kaluston. Mutta koska ateljee keskellä taloa ei ollut hänelle tarpeen, hän oli tehnyt muutoksia kerroksissa, teettänyt alikertaan talvipuutarhan, salongin ja ruokailuhuoneen; toiseen kerrokseen hän oli laitattanut pienen salin makuu- ja pesuhuoneittensa viereen. Nana hämmästytti usein arkkitehdin ajatuksillaan, ja osoitti äkkiä, että hän oli syntynyt ylellisen elämän tapoja varten ja että hänellä pariisilaiseksi katutytöksi oli loisteliaisuuden vaisto. Hän lyhyesti sanoen ei paljonkaan turmellut rakennusta, vaan hankki siihen lisäkomeutta ostamalla juhlahuonekaluja, joiden joukossa oli vain jokunen tyhmän koreileva esine. Siitä saattoi tuntea entisen kukkatehtaan työläisen, joka ennen muinoin haaveili myymäläikkunain takana.
Pihaa kattavan ison verhon alla oli eteisestä portaille matto, ja eteisessä tuoksui kaikkialla orvokkeja; ilma oli lämmin, siliä paksut akkunaverhot kaikkialla suojelivat kylmältä. Pääportaissa oli ikkuna, joka oli lasitettu keltaisilla ja punaisilla, lihanvärisillä ruuduilla. Portaiden juurelle oli puusta veistetty neekerityttö, kädessä hopeatarjotin, joka oli kukkurallaan käyntikortteja; neljä marmoriin veistettyä naisvartaloa, rinnat paljaina piteli lamppuja; pronssitöitä ja kukilla täytettyjä kiinalaisia maljakoita, vanhoilla persialaisilla matoilla päällystettyjä leposohvia ja vanhoilla pitseillä verhoiltuja nojatuoleja oli eteisissä pitkin portaiden sivuja, ja ensikerroksessa ne muodostivat kuin odotushuoneen, jossa aina riippui päällystakkeja ja miesten hattuja. Matot ja verhot tukahduttivat kaikki äänet, hiljainen rauha vallitsi kaikkialla, ja oli kuin jossakin kappelissa, jossa kaikki huokui hartautta ja jonka suljettujen porttien takana piili tuntematon mysteerio.
Nana avasi laajan Ludvig XVI:nnen tyylisen, liian runsaasti koristellun salongin vain suurina juhlina, kun hän otti vastaan hallituspalatsin vieraita tai hienoja ulkomaalaisia. Tavallisesti hän meni alakertaan ainoastaan syömään, ja silloin hän tunsi olonsa hiukan oudoksi tässä suuressa ruokailuhuoneessa korkeine kattoineen, seinägobeliineineen, mahtavine tarjoilupöytineen, vanhoine fajansseineen ja hopeakaluineen. Hän palasi aina pian yläkertaan ja vietti aikaansa toisen kerroksen kolmessa huoneessa: makuuhuoneessa, pukukamarissa ja salissa. Hän oli jo kahteen otteeseen antanut kalustaa uudestaan makuuhuoneensa, ensikerran malvanvärisellä silkillä, toisella kertaa pitseillä sinistä silkkipohjaa vasten, mutta ei ollut sittenkään tyytyväinen, vaan koetti keksiä jotakin erikoista, vaikka se ei ottanut luonnistaakseen. Hänen vuoteellaan oli kahdenkymmenentuhannen frangin arvosta venetsialaisia pitsejä, eikä se ollut tavallista leposohvaa korkeampi. Huonekalut olivat lakeeratut valkoisiksi ja sinisiksi ja niihin oli upotettu hopeatankoja koristeeksi; kaikkialla oli valkoisia karhunnahkoja niin paljon, että ne peittivät maton, mikä oli Nanan erikoinen oikku, sillä hän ei luopunut tavastaan istua lattialla riisuessaan sukkiaan. Pienessä salissa makuuhuoneen vieressä oli hauska kokoelma kaikenlaista, mikä oli valittu ja järjestetty taiteellisen hienosti. Seinäpaperit olivat vaaleanpunaiset muistuttaen haljahtunutta turkinpunaista. Niitä vastaan kuvastui joukko mitä erilaisimpia esineitä ja erilaisimpia tyylejä, italialaisia kaappeja, espanjalaisia ja portugalilaisia arkkuja, kiinalaisia pagodeja, japanilainen verho, valikoidun kaunis ja täydellinen, sekä lopuksi fajanssitöitä, pronsseja, koruompeleisia silkkityynyjä, pitsejä. Nojatuolit, leveät kuin vuoteet, ja sohvat, syvät kuin alkoovit, viekottelivat velttoon laiskuuteen, uniseen haaremielämään. Huone oli kuin vanhaa kultaa vivahtaessaan vihreältä ja punaiselta, eikä siellä muistuttanut ilotyttöä mikään muu kuin hekumalliset sohvat. Ainoastaan kaksi hienosavista pientä kuvapatsasta, toinen esittäen naista paitasillaan etsimässä kirppua ja toinen aivan alastonta käsillään kävelevää naista likasivat salin kuin tyhmä tahra, synnynnäisestä tyhmyydestä tullut. Pesuhuoneen ovesta, joka melkein aina oli auki, näkyi marmoria ja peilejä ja iso, valkoinen kylpyamme, hopeisia vesikannuja ja pesuvateja, sekä norsunluiset ja kristallista tehdyt toalettivälineet. Laskettu akkunaverho loi vaalean puolihämärän, joka oli kuin unissaan orvokkien tuoksusta, tuosta kiihoittavasta Nanan lempihajuvedestä, joka täytti tuoksullaan koko talon, jopa pihankin.
Palvelijoiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Nanalla oli tosin Zoé, joka luotti hänen tulevaisuuteensa ja oli nyt kuukausia tyynesti odotellut emäntäänsä varmana vainunsa erehtymättömyydestä. Nyt hän voitonriemuisena hoiti taloutta ja hankki itselleen sivutuloja palvellen samalla rouvaa mahdollisimman rehellisesti. Mutta nyt ei enää yksi kamarineito riittänyt. Oli hankittava hovimestari, kuski, portinvartija ja keittäjätär. Sitäpaitsi oli ostettava hevosia ja pantava talli kuntoon. Paljon apua oli Labordettesta, ja hän toimitti kaikki ostokset, joihin kreivi ei itse tahtonut puuttua. Labordette tinki hevosista, kävi vaunusepän luona ja auttoi Nanata, jonka kanssa hän käveli käsikynkkää kaikkien hankitsijoiden luona, valitsemaan tavaroita. Labordette pestasi palvelijatkin: kuskiksi Charlesin, pitkän roikaleen, joka läksi paikastaan Corbreusen herttuan luota, Julienin, pienen hyvin kammatun ja hymyilevän hovimestarin, avioparin, joista vaimo Victorine oli keittäjätär ja mies François portinvartija ja lakeija. Puettuna polvihousuihin ja hiukset puuteroituina François Nanan vaaleansinisessä hopeakaluunoilla koristetussa livreessä otti eteisessä vastaan vieraat. Talo oli siis yhtä nuhteettomasti järjestetty kuin jonkun ruhtinaan.
Kahdessa kuukaudessa valmistui kaikki. Kulut nousivat yli kolmensadantuhannen frangin. Tallissa oli kahdeksan hevosta ja vajassa viidet vaunut, niiden joukossa muuan hopealla heloitettu landoo, josta koko Pariisi puhui jonkin aikaa. Keskellä kaikkea tätä loistoa Nana laitteli pesäänsä kuntoon. Hän oli luopunut teatterista jo "Pikku Herttuattaren" kolmannen illan jälkeen ja jättänyt Bordenaven selvittämään parhaan mukaan yrityksiään, joita kreivin rahoista huolimatta uhkasi vararikko. Nana oli yhä vielä hiukan katkera epäonnistumisestaan ja syytti siitä Fontanin kovaa opetusta, tuon kurjimuksen, jonka teoista hän asetti kaikki miehet vastuunalaisiksi. Hän väitti nykyjään olevansa hyvin voimakas ja kaikkien viettelysten ja oikkujen yläpuolella.
Mutta hänen linnunaivoihinsa eivät kostonajatukset päässeet kauaksi aikaa pesiytymään. Niistä haihtui kaikki, paitsi vihanpurkauksissa, eikä niissä ollut muuta ajatusta kuin alituinen halu tuhlata, luonnollinen halveksinta miehiä kohtaan, jotka maksoivat, tuhlaajattaren ja tuhoojattaren alituiset päähänpistot rakastajain perikadosta.
Ensin Nana järjesti suhteensa kreiviin ja laati sitä varten ohjelman. Kreivi antaisi hänelle kaksitoistatuhatta frangia kuukaudessa, lahjoja lukuunottamatta, ja pyytäisi vastineeksi vain ehdotonta uskollisuutta. Nana vannoi uskollisuutta, mutta vaati omasta puolestaan erikoisia etuja, täyden vapauden kodissaan ja toivomustensa rajatonta tottelemista. Niinpä hän joka päivä ottaisi vastaan vieraitaan; kreivi saisi tulla ainoastaan määräaikoina, ja kreivin oli sokeasti ja täydellisesti luotettava Nanaan. Kun kreivi oli hiukan kahden vaiheilla mustasukkaisuudessaan, oli Nana olevinaan loukattu ja uhkasi antaa takaisin kaikki. Toisin kerroin hän vannoi poikansa Louisin hengen kautta. Se kai riittäisi? Missä ei ollut kunnioitusta, siellä ei myöskään ollut rakkautta; jo ensi kuukaudesta Muffat alkoi kunnioittaa häntä.
Mutta Nana tahtoi ja saikin entistä enemmän. Hän sai vaikutusvaltaa kreiviin osaaottavana ystävättärenä. Kun tämä tuli Nanan luo nyrpeänä ja alakuloisena, Nana lohdutteli häntä, jakeli hyviä neuvojaan ja sai lopulta kreivin täydellisesti uskoutumaan. Vähitellen Nana alkoi neuvotella kreivin kotiharmeista, hänen vaimostaan ja tyttärestään, hänen raha- ja sydämenasioistaan, puhuen sangen järkevästi, oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. Yhden ainoan kerran Nanan valtasi suuttumus, kun kreivi eräänä päivänä kertoi, että Daguenet luultavasti tulisi pyytämään Estelleä vaimokseen. Kreivin alettua julkisesti näyttää suhdettaan Nanahan Daguenet oli katsonut parhaaksi purkaa välinsä tämän kanssa, kohdella häntä petkuttajattarena ja vannoa ottavansa tulevan appiukkonsa tuon otuksen kynsistä. Nana puolestaan antoi räikeän kuvan Mimistään: huiputtaja, joka oli tuhlannut rahansa huonoihin naisiin, mies, jolla ei ollut häpyä, ja joka tosin ei ottanut muilta vastaan rahoja, mutta joka sen sijaan etuili toisten rahoilla ja maksoi silloin tällöin kukkaviholla tai päivällisillä; ja kun kreivi näytti antavan anteeksi nuo heikot puolet, Nana sanoi suoraan, että Daguenet oli ollut hänen rakastajansa, ja kertoi likaisia yksityiskohtia. Muffat oli kalvennut, ja sen jälkeen ei nuoresta miehestä puhuttu. Siitä hän oppisi, että ei sopinut olla kiittämätön.
Talo ei ollut vielä täysin kalustettu, kun Nana eräänä iltana vannottuaan Muffatille mitä tulisimmin uskollisuutta piti luonaan kreivi Xavier de Vandeuvresin, joka parin viikon ajan oli uutterasti käynyt Nanan luona vierailuilla ja lähetellyt kukkia. Nana myöntyi, ei niin paljon oikusta kuin saadakseen tuntea olevansa vapaa. Hän ei ajatellut rahallista ansiota ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen oli maksettava lasku, josta hän ei tahtonut puhua toiselle kreiville. Vandeuvresilta saisi kyllä puristetuksi noin kahdeksan tai kymmenen tuhatta kuussa, ja ne olisivat hyvät taskurahoiksi. Vandeuvres tuhlasi parast'aikaa kuumeentapaisesti omaisuuttaan loppuun. Hänen hevosensa ja Lucy olivat jo tulleet maksamaan kolme maatilaa, Nana kyllä nielaisisi yhtenä suupalana hänen viimeisen linnansa läheltä Amiensia; ja hänellä oli kuin hätä tehdä loppu kaikesta tornin raunioita myöten, jonka joku Vandeuvres Filip Augustin hallitessa oli rakentanut; häntä riivasi hurja raivo saattaa itsensä perikatoon, ja hänestä oli suurpiirteistä uhrata aatelisvaakunansa viimeinen kultabesantti tälle tytölle, jota koko Pariisi himoitsi. Hän suostuikin Nanan ehtoihin: täydellinen vapaus, rakkautta määräpäivinä, eikä hän tyhmässä kiihkossaan edes vaatinut minkäänlaista valaa Nanalta. Muffat ei aavistanut mitään; mutta vaikka Vandeuvres tiesi, mitä hänen oli noudatettava, ei hän koskaan tehnyt mitään vihjauksia eikä ollut mitään ymmärtävinään, hymyili vain hienosti ja epäilevästi kuin ainakin maailmanmies, joka ei vaadi mahdottomuuksia, kunhan hänellä on oma määrätty tuntinsa ja koko Pariisi sen tietää.
Nana oli siis saanut taloutensa täysin valmiiksi. Henkilökunta oli täysilukuinen tallissa, keittiössä ja rouvan makuuhuoneessa. Zoé järjesti kaikki asiat ja osasi selviytyä odottamattomimmistakin tilanteista; talous oli kuin teatterin koneisto, säännöstelty kuin suuri liikeyritys, ja se toimi niin täsmällisesti, että ensikuukausina ei sattunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai odottamatonta. Rouvan varomattomuus, oikut ja järjetön uhkamielisyys aiheutti sentään paljon vaivaa Zoélle. Kamarineito herpaantuikin vähitellen ja kävi välinpitämättömäksi, etenkin kun hän oli havainnut hyötyvänsä parhaiten, silloin kuin rouva joutui ahtaalle jonkin tyhmyyden vuoksi, joka oli hyvitettävä. Silloin sateli Zoélle lahjoja, ja hän kalasteli kultarahoja sameasta vedestä.
Kerran aamulla, kun Muffat ei vielä ollut lähtenyt makuuhuoneesta, Zoé päästi pukuhuoneeseen herran, jonka kaikki jäsenet vapisivat. Nana oli muuttamassa paitaa.
– Mitä kummia! Zizi! sanoi tyttö.
Se oli todella Georges. Kun hän näki Nanan paitasillaan, kultakiharat alastomilla olkapäillä, hän heittäytyi Nanan kaulaan sulkien hänet syliinsä ja suudellen häntä kaikkialle. Nana koetti pelästyneenä puolustautua änkyttäen puoliääneen:
– Lopeta toki, hän on tuolla! Tämä on typerää... Ja te, Zoé, oletteko hullu? Toimittakaa hänet pois! Piiloittakaa hänet alakertaan, minä koetan tulla sinne.
Zoén täytyi työntää poikaa edellään. Alhaalla ruokasalissa Nana sitten tavatessaan heidät torui kumpaakin. Zoé nyrpisti huuliaan ja peräytyi huonotuulisena sanoen, että hän oli tahtonut valmistaa rouvalle huvin. Georges katseli Nanata onnellisena tavatessaan hänet taas, ja hänen kauniit silmänsä kostuivat kyynelistä. Nyt olivat ikävät ajat ohi; äiti oli luullut hänen järkiintyneen ja päästänyt hänet Fondettesista Pariisiin; asemalla hän oli kiireenvilkkaa ottanut ajurin tullakseen pikimmiten lemmittyään syleilemään. Nyt hän haaveili saavansa asua lähellä Nanata samoin kuin etelässä maalla, missä hän paljain jaloin odotteli la Mignotten kamarissa. Ja kertoessaan juttuaan hän paloi halusta kosketella tyttöä tämän kauhean erovuoden jälkeen; hän tarttui Nanan käsiin, pisti sitten omat kätensä Nanan aamunutun väljiin hihoihin aina olkapäitä myöten.
– Rakastathan aina vauvaasi? kysyi hän lapsellisella äänellään.
– Varmasti rakastan häntä! vastasi Nana ja riuhtasihe itsensä irti äkkinäisellä liikkeellä. Mutta sinähän hyökkäät kuin vihuri varoittamatta lainkaan!... Tiedäthän, että minä en ole vapaa. Täytyy olla järkevä.
Georges, joka oli vallan sokaistunut pitkän kaipuunsa täyttymyksestä, ei ollut edes huomannut, mihin hän oli joutunut. Nyt hänelle äkkiä selveni, että hänen ympärillään oli tapahtunut suuri muutos. Hän katseli loistavaa, korkeata ruokailuhuonetta kattokoristeineen, gobeliineineen ja tarjoilupöytineen, joka hohti hopea-astioista.
– Oi niin! sanoi hän surullisesti.
Nana kielsi Georgesia tulemasta milloinkaan aamuisin. Iltapäivällä kello neljän ja kuuden välillä sopi, jos häntä huvitti, sillä silloin oli Nanan vastaanottoaika. Kun poika katsoi sitten rukoilevasti Nanata sanomatta mitään, suuteli tämä häntä vuorostaan otsalle ja osoittautui oikein kiltiksi.
– Ole järkevä! Minä koetan parhaani, mutisi hän.
Mutta totuus oli, että tämä tällainen ei häntä enää huvittanut. Georges oli kyllä hänestä erittäin kiltti poika ja mukava toveri, mutta ei sen enempää. Kun Georges kuitenkin joka päivä tuli kello neljältä ja oli perin onnettoman näköinen, niin Nana suostui usein, kätki hänet johonkin kaappiin ja soi hänelle kauneutensa muruja. Georges ei enää juuri lainkaan lähtenyt talosta, johon hän kotiutui yhtä hyvin kuin Nanan koirakin, "Bijou", ja molemmat olivat aina tytön kintereillä, omistaen molemmat aina hiukan hänestä, silloinkin kun hän seurustelikin toisten kanssa, ja saivat sokeria ja hyväilyjä yksinäisyyden pitkinä puhteina.
Epäilemättä rouva Hugon sai tietää pojan paluusta tuon huonon naisen pauloihin, sillä hän riensi Pariisiin ja kehoitti vanhempaa poikaansa Philippeä, joka tilapäisesti majaili Vincennesin garnisonissa, saapumaan avuksi. Georges, joka piileili vanhemmalta veljeltään, joutui epätoivon valtaan ja pelkäsi joitakin voimakeinoja, mutta kun hän ei rakastuneisuudessaan ja hermostuksissaan osannut olla vaiti mistään, ei hän enää puhunut Nanalle muusta kuin veljestään, joka oli vankka poika ja kykenisi tekemään mitä vaan.
– Ymmärräthän, että äiti ei tule sinun luoksesi, mutta hän lähettää tänne veljeni... Hän lähettää aivan varmaan Philippen tänne etsimään minua.
Ensin Nana tunsi itsensä perin loukatuksi ja sanoi jyrkästi:
– Tahtoisinpa nähdä, uskaltaako hän! Olkoon kyllä luutnantti, mutta François ajaa hänet ovesta ulos, ja vieläpä hyvää vauhtia!
Kun Georges alinomaa puheli veljestään, rupesi Nanakin ajattelemaan häntä. Viikossa hän oppi tuntemaan hänet kiireestä kantapäähän ja tiesi, että hän oli hyvin pitkä, väkevä, ilomielinen, ja jossakin määrin töykeä, ja sitäpaitsi hän kuuli joukon yksityiskohtia, sellaisiakin, kuin että hänellä oli hyvin karvaiset käsivarret ja syntymämerkki hartioissa. Lopulta hänen ajatuksiinsa siinä määrin syöpyi tuo mies, jonka hän ajattaisi ulos, että hän huudahti:
– Sanohan, Zizi, eikö veljesi kohta tule? Kaikesta päättäen hän on nahjus!
Kun Georges seuraavana päivänä oli kahden Nanan kanssa, François tuli kysymään, ottaisiko rouva vastaan luutnantti Philippe Hugonin. Georges lensi kalpeaksi ja mutisi:
– Saattoi arvatakin! Äiti puhui siitä minulle aamulla.
Hän vannotti tyttöä ilmoittamaan, että hän ei voisi ottaa häntä vastaan. Mutta Nana oli jo noussut tuoliltaan ja sanoi tulisesti:
– Miksikä en? Hän saattaisi luulla minua pelkuriksi. No, nyt saadaan nauraa... François, pyytäkää herraa odottamaan neljännes salissa ja tuokaa hänet sitten tänne minun luokseni.
Hän ei istuutunut vaan käveli kuumeentapaisesti uunin ja venetsialaisen peilin väliä, joka oli ripustettu italialaisen arkun yläpuolelle; ja joka kerta hän vilkaisi peiliin koetellen sopivaa hymyä. Georges oli hervottomana vaipunut sohvalle ja pelkäsi vavisten tulevaa kohtausta. Nana käveli lattialla ja puhui katkonaisia sanoja:
– Neljännestunnin odottaminen rauhoittaa tuota poikaa... Ja jos hän luulee tulevansa ilotytön luo, niin hän nolostuu salin komeudesta... Niin, niin, katsele siellä nyt tarkasti kaikkea, hyvä ystävä. Siellä ei ole halpahintaista roskatavaraa, siitä opit kunnioittamaan talon rouvaa. Miehiin ei auta muu kuin kunnioituksen herättäminen... Hm! Jokohan neljännes on kulunut? Ei, tuskin kymmentä minuuttia. Oo, meillä on runsaasti aikaa.
Hän ei voinut pysyä paikoillaan. Kun neljännestunti oli kulunut, hän lähetti Georgesin ulos, ja pojan täytyi vannoa, että hän ei kuuntelisi oven takana, sillä se olisi sopimatonta, jos joku palvelijoista sattuisi näkemään. Kun Zizi meni makuuhuoneeseen, hän sanoi ahdistuneella äänellä:
– Muista, hän on minun veljeni...
– Ole huoleti, vastasi Nana kopeasti, jos hän on kohtelias, niin minä olen myöskin.
François toi huoneeseen Philippe Hugonin, joka oli siviilipuvussa. Ensin Georges hiipi varpaillaan toiselle puolelle huonetta totellakseen Nanata, mutta äänet pidättivät häntä. Hän kuvitteli kuulevansa riitaa, korvapuusteja, jotakin kamalaa, mikä erottaisi hänet Nanasta ainiaaksi. Hän ei voinut vastustaa haluaan kuunnella ovella. Hän ei kuullut sanottavasti mitään, sillä paksut oviverhot vaimensivat äänen. Hän erotti vain pari sanaa, jotka Philippe lausui, jotakin lapsesta, perheestä, kunniasta. Hän oli niin levoton lemmittynsä vastauksesta, että hänen sydämensä alkoi tykyttää ja korvat suhista. Nyt Nana varmaan huutaisi: "Senkin narri!" tai "Antakaa minun olla rauhassa, minä olen omassa kodissani!" Mutta mitään ei kuulunut, ei äännähdystäkään; Nana oli kuin kuollut. Pian hän kuuli veljensä puheen käyvän yhä lempeämmäksi. Hän ei ymmärtänyt mitään, kun omituinen ääni saattoi hänet vallan pyörälle päästä. Nana nyyhkytti. Hetkisen poika oli ristiriitaisten tunteiden vallassa, häntä halutti hyökätä huoneeseen, syöksyä Philippen kimppuun. Mutta juuri silloin Zoé tuli sisään, ja hänen oli nopeasti häpeissään peräydyttävä oven luota, kun hänet oli näin teossa yllätetty.
Mutta Zoé järjesteli vallan rauhallisesti kaapin liinavaatteita, kun taas poika nojasi päätään ikkunaruutuun epävarmuutensa tuskissa. Zoé sanoi hetken äänettömyyden jälkeen:
– Onko teidän veljenne rouvan luona?
– On, vastasi poika tukehtuneella äänellä.
– Oletteko siitä levoton, herra Georges?
– Olen, hän sanoi vaivalloisesti ja kärsivin ilmein.
Zoé ei hätiköinyt. Hän pani pitsejä kokoon ja sanoi hitaasti:
– Se on turhaa... Kyllä rouva järjestää...
Muuta he eivät puhuneetkaan, mutta Zoé ei lähtenyt huoneesta vaan hääräili siellä runsaan neljännestunnin olematta lainkaan huomaavinaan yltyvää epätoivoa, joka vaivasi poikaa ja teki hänet yhä kalpeammaksi, kun hänen nyt oli pakko hillitä itseään. Hän vilkuili salia kohti. Mitä ihmeitä he tekivät siellä niin kauvan? Ehkä Nana itki yhä? Ehkä toinen raivopäissään oli lyönyt häntä? Kun Zoé vihdoin meni pois, riensi Georges ovelle ja painoi korvansa siihen. Hän hämmästyi täydellisesti ja pelkäsi menneensä päästään sekaisin, sillä hän kuuli salista iloisuuden purkauksia, helliä ääniä, kuiskauksia, tukahtunutta hihitystä, jota nainen nauraa, kun häntä kutitetaan. Melkein heti sen jälkeen Nana saattoi Philippen portaille vaihtaen hänen kanssaan sydämellisiä ja tuttavallisia sanoja.
Kun Georges rohkeni mennä saliin, hän näki tytön peilailemassa.
– No? kysyi hän ymmällään.
– Mitä sitten? sanoi Nana päätään kääntämättä. Sitten hän lisäsi huolettomasti:
– Mitä sanoitkaan? Tuo sinun veljesi on hyvin kiltti!
– Kaikki on siis hyvin?
– Tietenkin, me olemme järjestäneet asian... Mikä sinua vaivaa? Luulisi melkein, että sinä tahdot tapella!
Georges ei ymmärtänyt mitään. Hän änkytti:
– Luulen kuulleeni... Etkö sinä ole itkenyt?
– Minäkö itkenyt? huudahti Nana ja katsoi poikaa tiukasti. Sinä uneksit! Miksi minä olisin itkenyt?
Poika häkeltyi, ja Nana torui, ettei hän ollut totellut vaan vakoillut oven takana. Kun Nana oli näin kiukkuinen, Georges saadakseen tietää sanoi hyväilevän alistuvalla äänellä:
– Veljeni...
– Veljesi huomasi heti, missä hän oli... Ymmärrät kai, että jos minä olisin ilotyttö, niin hänen olisi ollut syytä nuoruutesi ja perheesi kunnian vuoksi sekaantua asiaan. Oh, minä kyllä ymmärrän nuo tunteet hyvin... Ensisilmäykseltä hän käsitti tilanteen, ja hän käyttäytyi kuin maailmanmies ainakin... Älä ole siis levoton, kaikki on selvää, ja hän kyllä rauhoittaa äitiäsi.
Hän lisäsi hymyillen:
– Saat muuten tavata veljesi täällä... Olen kutsunut hänet, hän saapuu toisenkin kerran.
– Oi, hän tulee tänne! huudahti poika kalveten.
Hän ei puhunut sen enempää, eikä Philippeä enää mainittu. Nana pukeutui lähteäkseen ulos, ja Georges katseli häntä suurin, surullisin silmin. Tosin hän oli hyvin mielissään, että juttu oli saatu järjestetyksi, sillä hän olisi mieluummin kuollut kuin rikkonut välinsä Nanan kanssa, mutta hänen tuntoaan kaiveli painostava tuska, hirveä suru, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Hän ei saanut tietää, miten Philippe oli rauhoittanut äidin, mutta kolmen päivän päästä tämä matkusti näköjään tyytyväisenä Fondettesiin. Samana iltana Nanan luona hän hätkähti, kun François ilmoitti luutnantin saapuneen. Tämä laski iloisesti leikkiä, kohteli veljeään kuin poikaviikaria, jonka hairahdukset eivät merkinneet juuri mitään. Georges ei sydän raskaana rohjennut liikahtaakaan ja punastui vähimmästäkin kuin tyttö. Philippe, joka oli kymmentä vuotta vanhempi, ei milloinkaan ollut ollut hänen toverinsa, ja Georges pelkäsi häntä kuin isää, jolle ei kerrota naistuttavuuksista. Hän tunsi häpeänsekaista vastenmielisyyttä nähdessään veljensä käyttäytyvän perin vapaasti Nanan luona, nauravan äänekkäästi ja nauttivan oivasta terveydestään. Kun hänen veljensä pian saapui joka päivä, Georges lopulta tottui siihen. Nana säteili. Tämä oli viimeinen hankinta talon vihkimisiin; ne vietettiin hienoston elämän pyörteessä kainostelematta, jossa oli yllin kyllin miehiä ja huonekaluja.
Kerran iltapäivällä, kun molemmat Hugonin veljekset olivat Nanan luona, tuli kreivi Muffat sellaiseen aikaan, josta ei oltu sovittu. Kun Zoé sanoi, että rouvalla oli vieraita, vanhoja ystäviä, meni kreivi hienotunteisesti pois tahtomatta pyrkiä sisään. Kun hän illalla palasi, otti Nana hänet vastaan loukatun naisen kylmällä vihalla.
– Hyvä herra, sanoi hän, en ole antanut aihetta loukata minua... Ymmärrättekö, että kun olen kotona, voitte tulla sisään niinkuin muutkin!
Kreivi oli nolo ja hölmistynyt.
– Mutta rakas ystävä ... koetti hän selitellä.
– Ehkä siksi, että minulla oli vieraita? Niin, täällä oli pari herraa. Mitä luulette minun tehneen heidän kanssaan?... Naista osoitellaan sormella, kun ollaan olevinaan hienotunteisia rakastajia, mutta minua ei totisesti osoitella!
Hän antoi vain vaivoin anteeksi. Syvimmältään hän oli iloinen. Tällaisilla kohtauksilla hän piti kreiviä nöyränä ja hänen uskollisuudestaan vakuutettuna. Jo kauan sitten hän oli pakottanut kreivin sietämään Georgesia, sillä poika oli hauska, sanoi hän. Hän antoi Muffatin syödä päivällistä luonaan Philippen kanssa, ja kreivi osoittautui erittäin rakastettavaksi; heidän noustessaan pöydästä hän kysyi Philippeltä, oliko hän saanut tietoja äidiltään ja miten tämä jaksoi. Sen jälkeen Hugonin veljekset, kreivi Vandeuvres ja Muffat kuuluivat avoimesti tähän taloon, jossa he puristivat toistensa kättä kuin läheiset ystävät. Näin oli paljon mukavampaa. Muffat oli ainoa, joka hienotunteisuudessaan ei tullut liian usein ja säilytti juhlallisen vierailusävyn. Kun Nana öisin istui lattialla karhuntaljoillaan ja riisui sukkiaan, puhui kreivi ystävälliseen sävyyn näistä herroista, etenkin Philippestä, joka oli oikea kunnian mies.
– Se on totta, he ovat kilttejä, sanoi Nana, joka istui edelleen lattialla muuttaen paitaa. Mutta näettekös, he eivät tiedä, kuka minä olen... Sana vain, ja minä ajan ulos heidät kaikki!
Kaikessa tässä loistossa ja keskellä tätä hovielämää Nanalla oli kuitenkin perin ikävä. Miehiä hänellä oli yön joka minuutiksi ja rahaa niin paljon, että sitä oli pukukaapin laatikoissakin, kampojen ja harjojen keskellä; mutta se ei enää tyydyttänyt häntä, sillä hän tunsi kuin jotakin tyhjää sisällään, jotakin autiota, joka sai hänet haukottelemaan. Hän vietti toimetonta elämää, jossa samat ikävät hetket palasivat alituiseen. Huomispäivää ei ollut, hän eli kuin taivaan linnut varmana ravinnostaan ja valmiina lepäämään ensimmäisellä oksalla. Tieto, että hänestä pidettiin huolta, sai hänet viettämään toimetonta elämää ilman pienintäkään rasitusta, nukahtaneena laiskaan ja luostarimaiseen alistuvaisuuteen, ikäänkuin hänet olisi ilotyttönä teljetty tänne. Kun hän ei milloinkaan mennyt kaupungille muuten kuin vaunuissa, vieraantuivat hänen jalkansa kävelystä. Hän alkoi taas pitää samoista asioista kuin lapsenakin, suuteli Bijouta aamusta iltaan, vietti aikaansa typerillä huveilla, odotellessaan vain miestä, jolle hän oli mieliksi, suvaitsevan väsyneesti, ja koko ajan hän ajatteli vain kauneutensa säilyttämistä, tunsi alituista halua tarkastella itseään, pestä ja parfymoida ruumistaan, ja hän piti ylpeytenään, että hän voi milloin tahansa ja kelle hyvänsä näyttäytyä alasti tarvitsematta punastua.
Hän nousi kello kymmenen. Hänen skotlantilainen rottakoiransa herätti hänet nuolemalla hänen kasvojaan. Sitten hän viitisen minuuttia leikki koiran kanssa, joka riehui hänen käsivarsillaan ja hänen jalkojensa välissä, mikä loukkasi kreivi Muffatia. Bijou oli hänen mustasukkaisuutensa ensimmäinen kohde. Hänestä oli sopimatonta, että eläin tällä tavoin nuuski peitteen alla. Sitten Nana meni pukuhuoneeseensa kylpemään. Yhdentoista aikaan Francis tuli kampaamaan häntä, mutta suuren hiuslaitteensa hän järjesti vasta iltapäivisin. Koska hänestä oli vastenmielistä syödä aamiaista yksin, oli hänen luonaan melkein aina rouva Maloir, joka aamuisin tuli eriskummaisine hattuineen hämäräperäisestä asunnostaan ja iltaisin palasi elämänsä salaisuuteen, jota muuten kukaan ei kysellyt. Nanan ikävimmät hetket olivat kuitenkin ne kaksi tai kolme tuntia, jotka olivat aamiaisen ja päivällisen välillä. Tavallisesti hän pyysi vanhaa ystävätärtään pelaamaan kanssaan besikkea tai joskus lukemaan "Figarota", jonka teatteriuutiset ja tiedot suuresta maailmasta huvittivat häntä; joskus hän avasi kirjankin, sillä hän kehui rakastavansa kirjallisuutta. Pukeutumiseen meni häneltä aikaa kello viiteen, ja silloin hän vasta heräsi horrostilastaan, läksi ajelulle tai otti vastaan joukon miehiä, söi usein ulkona päivällistä ja meni myöhään levolle noustakseen seuraavana päivänä yhtä väsyneenä aloittaakseen saman elämän.
Hänen suurin huvinsa oli ajaa Batignollesiin tervehtimään pikku Louisiaan ja tätiään. Saattoi sattua, että hän kahdeksi viikoksi unohti lapsensa, ja sitten hän kuin myrsky riensi hänen luokseen jalkaisin kainon äidin tavoin, vieden mukanaan hellyytensä osoitukseksi sellaisia lahjoja, joita tavallisesti viedään sairaalaan, tupakkaa tädille, appelsiineja ja leivoksia lapselle; tai sitten hän palatessaan landoollaan Boulognen metsästä saapui juhlapuvuissa, joiden kirkuva komeus hämmästytti kovin tuon yksinäisen kadun asukkaita. Rouva Lerat ei lakannut pöyhkeilemästä, sen jälkeen kuin hänen veljentyttärelleen oli käynyt näin mainiosti. Villiers-kadulle hän kuitenkin saapui harvoin, väittäen, että hänen paikkansa ei ollut siellä, mutta omalla kadullaan hän liikkui voitokkaana, ylen onnellisena, kun nuori nainen tuli neljä- tai viisituhatta frangia maksavissa puvuissaan, ja koko seuraava päivä häneltä meni näytellessään saamiaan lahjoja hämmästyneille naapureilleen ja kertoessaan, paljonko ne olivat maksaneet. Nana tuli kernaimmin sunnuntaisin nauttimaan perhe-elämää, ja jos Muffat näinä päivinä kutsui häntä jonnekin mukaansa, hän kieltäytyi hymyillen kuin keskisäädyn porvarinainen; hänelle ei sopinut, hänen oli syötävä päivällistä tätinsä luona, hänen oli käytävä tervehtimässä poikaansa. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Louisraukka oli alituiseen sairas. Hän oli nyt kolme vuotta vanha ja hänen olisi pitänyt olla jo iloinen vekara. Mutta hänen kaulallaan oli ihottumia, ja nyt alkoivat korvatkin vuotaa, mikä pani lääkärin epäilemään, että päässä oli luumätää. Nähdessään lapsensa näin kalpeana ja heikkona, laihana ja iho keltaläiskäisenä Nana kävi vakavaksi, mutta enemmän kuitenkin hämmästyneeksi. Mikä tätä lapsikultaa vaivasi, kun se oli noin raihnas? Ja kumminkin hänen äitinsä jaksoi niin hyvin!
Niinä päivinä, jolloin lapsi ei askaruttanut Nanata, hän vaipui olemassaolonsa meluisaan yksitoikkoisuuteen, ajeli Boulognen metsässä, kävi teatterien ensi-illoissa; toisella sijalla olivat kaikki yleiset paikat, joissa oli tungoksiin saakka väkeä, Mabille, revyyt, kilpa-ajot; kuitenkin häntä kalvoi alati tämän kauhean, ällöttävän toimettomuuden tyhjyys. Alituisista rakkausoikuistaan huolimatta hän heti yksin jäätyään ojenteli käsivarsiaan kuolemanuupuneesti. Yksinäisyys teki surulliseksi, sillä silloin hän käsitti olonsa tyhjyyden ja ikävyyden. Vaikka hän luonnostaan olikin iloinen ja reipas, hän yksin ollen aina tuli alle päin ja teki yhteenvedon elämästään hokiessaan haukotustensa välillä.
– Oh, miten miehet ovat ikävystyttäviä!
Kerran palatessaan iltapäivällä konsertista hän huomasi Montmartre-kadun käytävällä naisen, jolla oli risaiset kengät, likainen puku ja sateesta likomärkä hattu. Nana tunsi hänet heti.
– Seis, Charles! huudahti hän kuskilleen.
Sitten hän huusi:
– Satin! Satin!
Kävelijät käänsivät päätään, ja koko katu katseli Nanata. Satin meni vaunujen luo, vaikka hän tahrasi hameensa kahta kauheammin sen pyöriin.
– Nouse tänne, tyttöseni, sanoi Nana levollisesti, välittämättä rahtuakaan kävelijöistä.
Sitten hän otti Satinin vaaleansinisiin vaunuihinsa, niin vastenmielisen näköinen kuin tämä olikin, ja sijoitti hänet istumaan helmenharmaan chantillypitseillä reunustetun pukunsa viereen, ja koko katuyleisö hymyili kuskin suurta arvokkuutta.
Tästä hetkestä Nanalla oli intohimo, joka askarrutti häntä. Satin oli hänen paheensa. Kun Satin oli sijoitettu tuohon Villiers-puistokadun isoon taloon, pesty ja puettu uusiin vaatteihin, hän kertoi kokemuksiaan Saint-Lazaresta, kuinka paljon ikävyyksiä hänellä oli sairaanhoitajattarista ja poliisikonnista, jotka olivat kirjoittaneet hänet siveysosaston kirjoihin. Nana joutui vihan vimmoihin, lohdutti Satinia, lupasi saada hänet noista kirjoista pois, vaikka hänen olisi mentävä itse ministerin luo. Mutta asia ei ollut kiireellinen, ja Nanan luota ei kukaan etsisi Satinia. Iltapäivisin alkoivat naisten väliset hellyydenosoitukset suuteloineen ja nauruineen, jotka poliisi oli keskeyttänyt Laval-kadun yömajassa. Ensin he ottivat kaiken leikin kannalta, mutta sitten siitä tuli täysi tosi. Nana, joka Lauren luona oli tuntenut vastenmielisyyttä, ymmärsi nyt asian. Aluksi hän kiihoittui ja suuttui, etenkin kun Satin neljännen päivän aamuna katosi. Kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään. Hän oli livistänyt uudessa hameessaan himoten ilmaa ja kaivaten takaisin kaduille.
Sinä päivänä raivosi talossa sellainen myrsky, että palvelijat eivät uskaltaneet nostaa katsettaan eivätkä hiiskahtaa sanaakaan. Nana oli vähällä lyödä Françoisia, koska tämä ei ollut estänyt Satinia lähtemästä, mutta koetti sentään malttaa mieltään ja sanoi Satinia kurjaksi katutytöksi; tästä hän oppisi vastaisuuden varalle, ettei poimisi katuojasta mokomaa roskaväkeä. Rouva sulkeutui iltapäivällä huoneeseensa, ja Zoé kuuli hänen nyyhkyttävän. Iltaa vasten hän käski valjastamaan vaununsa ja ajoi Lauren luo. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että hän löytäisi Satinen noilta halvoilta päivällisiltä. Hän ei suinkaan tahtonut Satinia takaisin, hän vain haukkuisi häntä. Satin olikin siellä syömässä rouva Robertin kanssa ja purskahti nauramaan nähdessään Nanan. Vaikka Nana tunsi piston sydämessään, hän ei kuitenkaan nostanut meteliä, vaan oli päinvastoin hellä ja mukautuva. Hän tarjosi samppanjaa, juotti viiden kuuden pöydän vieraat humalaan ja otti mukaansa Satinin, sillä aikaa kuin rouva Robert käväisi pesuhuoneessa. Mutta saatuaan Satinin kunnolla vaunuihinsa Nana puri häntä ja uhkasi ottaa hänet hengiltä, jos samanlaista vieläkin sattuisi.
Sama juttu uusiintui. Vähintään parikymmentä kertaa Nana traagillisena petetyn naisen raivossaan ajoi takaa tuota katutyttöä, joka kyllästyi talon upeaan elämään ja sai oikun karata! Nana uhkasi antaa rouva Robertille ympäri korvia, eräänä päivänä hän suunnitteli jo kaksintaisteluakin; toinen heistä oli liikaa. Käydessään nyt aterioimassa Lauren luona hän koristautui kaikilla jalokivillään ja otti joskus mukaansa Louise Violainen, Maria Blondin, Tatan Nénén, joilla kaikilla oli loistokorunsa yllään. Palaneen rasvan katkussa, joka täytti kaikki kolme salia nämä naiset kaasun kellertävässä valossa valossa näyttelivät loistoaan, ihastuneina saadessaan häikäistä kaupunginosan pieniä, köyhiä tyttöjä, jotka he syötyään ottivat mukaansa. Näinä päivinä Laure ahtaissa kureliiveissään ja kiiltävänä suuteli kaikkia vieraitaan äidillisen hellästi. Mutta Satinin siniset silmät ja puhtaat neitseelliset piirteet pysyivät koko ajan rauhallisina; kun molemmat naiset, Nana ja rouva Robert, purivat ja löivät häntä kilpaillessaan hänestä, sanoi hän vain, että se oli naurettavaa ja heidän olisi paras sopia keskenään. Satiniin eivät korvatillikat vaikuttaneet lainkaan, sillä hän ei sentään voisi jakautua kahtia, vaikka hän kuinka hartaasti olisikin tahtonut kummankin kilpailijan vuoksi. Loppujen lopuksi Nana vei hänet mukanaan, sillä siihen määrin hän uhrasi Satinille hellyyttä ja lahjoja; ja kostaakseen rouva Robert kirjoitteli Nanan rakastajille inhoittavia nimettömiä kirjeitä.
Kreivi Muffat oli jonkin aikaa ollut huolestuneen näköinen. Kerran hän näytti Nanalle perin järkytettynä nimetöntä kirjettä, jossa tätä syytettiin siitä, että hän muka petti häntä kreiviä Vandeuvresin ja Hugonin veljesten kanssa.
– Se on valhetta! Se on valhetta! huudahti Nana pontevasti, ja hänen äänensä kajahti uskottavan avomieliseltä.
– Vannotko? kysyi Muffat.
– Vannon! Minkä kautta vain haluat! Lapseni pään kautta!
Mutta kirje ei päättynyt tähän. Nanan suhde Satiniin paljastettiin myöskin kerrassaan häpeämättömin ja hillittömin sanoin. Luettuaan sen Nana hymyili.
– Nyt tiedän, mistä se on lähtenyt, sanoi hän.
Kun Muffat tahtoi, että Nana todistaisi kaiken valheeksi, vastasi tyttö tyyneesti:
– Eihän tuo asia sinua liikuta... Mitä se sinua vahingoittaa?
Nana ei kieltänyt tosiasiaa. Kreivi lausui kiihdyksissään inhonsa, Nana kohautti vain olkapäitään.
Mistä kreivi oli kotoisin? Tällainenhan oli kaikkialla vallan tavallista, ja hän luetteli ystävättäriään ja vannoi, että hienot naiset olivat samaa maata. Jos häneen saattoi luottaa, niin se oli maailman luonnollisin ja tavallisin asia. Mikä ei ollut totta, oli valhetta; olihan kreivi juuri hetki sitten nähnyt, kuinka Nana oli suuttunut, kun puhuttiin Vandeuvresista ja Hugoneista. Oo, jos niin olisi ollut, olisi kreivillä oikeus kuristaa hänet. Mutta miksi Nana nyt valheella kiertäisi asiaa, joka ei merkinnyt mitään? Ja hän lisäsi:
– Mitä se sinua haittaa?
Kun kohtauksesta ei tahtonut tulla loppua, sanoi Nana vihdoin jyrkällä äänellä:
– Hyvä ystävä, jos tämä ei sinua miellytä, niin asia on yksinkertainen... Ovet ovat auki... Mikään ei pakota sinua jäämään tänne! Minut on otettava sellaisena kuin olen!
Kreivi vaikeni nolona. Pohjimmiltaan hän oli Nanan aatteista ihastunut. Kun tämä taas huomasi valtansa, hän ei enää säästänyt kreiviä. Tästä lähtien Satinista tuli talon varsinainen asukas aivan julkisesti ja samoin kuin muutkin. Vandeuvres ei kaivannut nimettömiä kirjeitä ymmärtääkseen: hän laski leikkiä asiasta ja härnäili mustasukkaisesti Satinia. Philippe ja Georges puolestaan kohtelivat tyttöä kuin toveriaan, löivät kättä hänen kanssaan ja laskettelivat hänelle hyvin karkeita piloja.
Nanalle sattui seikkailu eräänä iltana, kun hän tuon katutytön hylkäämänä oli mennyt Lauren luo syömään päivällistä tapaamatta kuitenkaan Satinia. Hänen syödessään aivan yksin tuli ravintolaan Daguenet, jolla, vaikka hänestä olikin tullut vakava mies, oli tapana joskus käydä siellä, toivoen, että kukaan ei häntä näkisi tässä Pariisin paheensopessa. Hän oli aluksi hämillään Nanan tapaamisesta, mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka juoksevat pakoon. Hymyillen hän meni Nanan luo ja kysyi saisiko hän istuutua samaan pöytään. Huomattuaan, että Daguenet laski leikkiä, Nana otti suurellisen, kylmän ilmeensä ja sanoi kuivasti:
– Istukaa minne huvittaa. Me olemme yleisessä paikassa.
Keskustelu, joka alkoi näin, oli kylläkin hullunkurinen mutta jälkiruokaan tultaessa Nanasta se kävi ikäväksi, ja voidakseen tyydyttää palavan halunsa lyödä valttinsa pöytään hän nojasi siihen kyynärpäillään ja alkoi taas sinutella Daguenetia, sanoen:
– No, miten on sinun avioliittosi? Tuleeko siitä mitään?
– Tuskin, tunnusti Daguenet. Kun hän oli uskaltanut kosia Estelleä kreiviltä itseltään oli Muffat ollut niin jäätävän kylmä, että hän ei saanut sanaa suustaan. Asia näytti melkein toivottomalta. Nana katsoi häntä terävästi kirkkailla silmillään nojaten leukaa käsiinsä ja hymyillen ivallisesti.
– Vai niin! Vai olen minä petkuttaja, sanoi hän hitaasti. Vai niin! Vai täytyy tuleva appiukkosi raastaa minun kynsistäni... No, noin älykkääksi pojaksi sinä olet aika typerä! Sinä kuljet kuin juorukello ja panettelet minua sille miehelle, joka jumaloi minua ja kertoo minulle kaikki asiat!... Kuule, sinä menet naimisiin, jos minä tahdon, poikaseni!
Hetki sitten oli asia selvinnyt Daguenetille, ja hän käsitti olevansa Nanan tahdon alainen. Siitä huolimatta hän jatkoi pilantekoaan eikä tahtonut päästä vakavaan käänteeseen. Kun hän lähteäkseen oli vetänyt hansikkaat käsiinsä, hän noudattaen mitä tarkimmin seuraelämän sääntöjä anoi Nanalta Estelle de Beauvillea vaimokseen. Tyttöä nauratti, kuin häntä olisi kutitettu. Oi, tuota Mimi-poikaa! Häneen ei voinut millään suuttua. Daguenetin menestys tämänkaltaisten naisten luona johtui hänen lempeästä äänestään, joka sai pehmeydellään ja soinnukkuudellaan tytöt sanomaan häntä "Samettisuuksi". Kaikki taipuivat kuullessaan hänen sointuvat imartelunsa. Daguenet tunsi voimansa ja tuuditti uneen Nanan vihan herkeämättömällä sanatulvalla, kertomalla uskallettuja juttuja. Kun he sitten olivat syöneet, oli Nana ihastuksesta ruusunpunainen ja jälleen valloitettuna vapisi hän ihastuksesta kävellessään käsikoukussa tämän miehen kanssa. Koska ilma oli kaunis, lähetti Nana vaunut pois, saattoi Daguenetin tämän kotiin jalkaisin ja meni tietenkin sisään. Kun hän parin tunnin kuluttua pukeutui, hän sanoi:
– No, Mimi! Sinä tahdot siis yhä mennä naimisiin?
– Hitto vieköön, vastasi Daguenet, sehän on parasta, minkä voin tehdä... Tiedäthän vallan hyvin, että minulla ei enää ole penninpyörää.
Nana pyysi häntä napittamaan kengät. Oltuaan hetken ääneti hän virkkoi:
– Hyvä Jumala, minäkin tahdon... Minä autan sinua mäessä... Kuiva hän on kuin tikku, se pienokainen, mutta koska se nyt on meille molemmille sydämenasia, niin... Niin, minä olen hyvänsuopa, minä järjestän sen jutun...
Sitten hän purskahti nauruun ja heittäytyi selälleen, kaula vielä paljaana.
– Mutta mitä sinä annat minulle palkkioksi?
Daguenet tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen olkapäitään kiitollisuuden hurmiossa. Nana oli hyvin iloinen, vapisi, koetti vastustella ja heittäytyi lopulta taapäin.
– Oo! Nyt minä sen tiedän, huudahti hän suudelmien kiihdyttämänä. Kuulehan, mitä minä tahdon vaivoistani... Hääpäivänäsi sinä tulet minun luokseni... Ennen vaimoasi, ymmärrätkö!
– Kyllä. Kernaasti. Sovittu on! vastasi nuori mies ja nauroi täyttä kurkkua.
Sopimus huvitti heitä. Se oli heistä suurenmoisen hullunkurinen.
Seuraavana päivänä Nana piti päivälliset; ne olivat tavalliset torstaipäivälliset joilla olivat vieraina Muffat, Vandeuvres, Hugonin veljekset ja Satin. Kreivi tuli aikaiseen. Hän tarvitsi kahdeksankymmentätuhatta frangia pelastaakseen Nanan parilta kolmelta velkojalta ja lahjoittaakseen safiirikoristeen, jonka Nana mielellään tahtoi saada. Koska kreivi oli jo pahasti verottanut omaisuuttaan, koetti hän saada lainaa, sillä hän ei uskaltanut myydä erästä maatilaansa. Nanan neuvosta hän oli kääntynyt Labordetten puoleen. Tämän mielestä summa oli kuitenkin liian suuri, mutta hän puhui siitä kähertäjälle, Francisille, joka kernaasti teki asiakkailleen palveluksia. Kreivi heittäytyi näiden kahden herran käsiin lausuen erikoisena toivomuksenaan, että hän itse ei joutuisi asiassa näkyviin, ja nämä lupasivat molemmat pitää sen sadantuhannen frangin vekselin, jonka kreivi hyväksyisi. Tätä kahdenkymmenentuhannen frangin korkoa he pyytelivät anteeksi syyttäen sitä, että heidän oli ollut pakko kääntyä muutamien kirottujen koronkiskurien puoleen. Kun Muffat antoi ilmoittaa tulostaan, oli Francis juuri päättämäisillään Nanan kampauksen. Labordette oli myöskin pukuhuoneessa niinkuin ainakin hyvä tuttava, jonka läsnäolo ei merkitse mitään. Nähtyään kreivin hän pisti ison tukun seteleitä ihojauhepurkkien ja maalitölkkien keskelle, ja siinä marmoripukupöydällä kreivi tunnusti vekselin. Nana pyysi Labordettea jäämään päivällisille, mutta tämä kieltäytyi, koska hänen oli näyteltävä Pariisia jollekin rikkaalle muukalaiselle. Kun Muffat vei hänet syrjään ja pyysi häntä noutamaan Beckerin jalokivikaupasta safiirikoriste, jonka hän illalla aikoi yllätyksenä antaa Nanalle, otti Labordette heti tehtävän suorittaakseen. Puolen tunnin kuluttua Julien antoi kotelon salaa kreiville.
Nana oli päivällisten aikana levoton. Kahdeksankymmenentuhannen frangin näkeminen oli saanut hänet suunniltaan. Oli kauheata ajatella, että nämä rahat menisivät kaikki kauppiaille! Se harmitti häntä. Jo liemen aikana hän loistoisassa ruokasalissaan, jossa hopeat ja kristallit kimaltelivat, tuli surumieliseksi ja alkoi ylistellä köyhyyden onnea. Herrat olivat puetut hännystakkeihin, hänellä itsellään oli koruompeleinen valkoinen silkkipuku, mutta Satin, joka oli vaatimaton, oli mustassa silkkihameessa, kaulassa vain kultasydän, jonka joku ystävätär oli hänelle lahjoittanut. François ja Julien hoitivat tarjoilua Zoén auttaessa, kaikki kolme perin juhlallisen näköisinä.
– Olipa, totta tosiaan, minulla paljon hauskempi, kun minulla ei ollut kolikkoakaan, hoki Nana.
Hänen oikealla puolellaan istui Muffat ja vasemmalla Vandeuvres, mutta heistä hän ei juuri välittänyt lainkaan, sillä häntä askarrutti vain Satin, jonka paikka oli häntä vastapäätä Philippen ja Georgesin välissä.
– Eikö niin, rakkaani? hoki hän alituiseen. Kyllä me nauroimme silloin, kun kävimme mummo Jossen koulussa Polonceau-kadulla!
Tarjottiin paistia. Molemmat naiset palasivat muistoihinsa vaipuen keskustelemaan niistä; he saivat äkkiä halun penkoa nuoruutensa likaa, ja tämä sattui aina, kun herrat olivat läsnä, sillä oli kuin heidät olisi vallannut hurja raivo heittää näiden päälle se lokaläjä, jolla he itse olivat kasvaneet. Herrat kalpenivat ja katsoivat toisiaan häveten. Hugonin veljekset koettivat nauraa, Vandeuvres puolestaan siveli hermostuneesti partaansa, ja Muffat tuli kahta vertaa entistään vakavammaksi.
– Muistatko Victoria? kysyi Nana. Siinäpä oli turmeltunut poika, joka vei pikkutyttöjä kellariin!
– Muistan kyllä, oikein hyvin, vastasi Satin. Muistan aivan selvästi ison kotipihasi. Siellä oli portinvartijanvaimo, jolla oli valtava luuta...
– Mummo Boche; hän on kuollut.
– Ja näen vieläkin teidän puotinne... Sinun äitisi oli hyvin paksu ja lihava. Kun me eräänä päivänä leikittiin, tuli sinun isäsi kotia sikahumalassa, oikein sikahumalassa!
Vandeuvres koetti saada puheenaihetta toiseksi katkaisemalla molempien naisten muistelmat.
– Rakkaani, ottaisin mielelläni hiukan lisää tryffeliä... Se on vallan suurenmoista. Eilen minä söin Corbreusen herttuan luona tryffeliä, joka ei ollut läheskään näin hyvää.
– Julien, tarjotkaa tryffeliä! sanoi Nana lyhyesti.
Sitten hän taas jatkoi:
– Niinpä niin! Isä oli vallan kauhea... Ja kaikki menikin päin mäntyä! Olisitpa nähnyt sitä hävitystä, sitä kurjuutta!... Minä voin totisesti sanoa kokeneeni jos jotakin; on kerrassaan ihmeellistä, että olen selvinnyt kaikesta ehjin nahoin eikä minun ole käynyt niinkuin isän ja äidin.
Nyt Muffat, joka hermostuneesti leikitteli veitsellään, uskalsi huomauttaa:
– Ettepä kerro mitään hauskoja asioita.
– Mitä? Eivätkö ne ole hauskoja? huudahti Nana ja katsoi häntä musertavasti. Kyllä minä sen uskon, että ne eivät ole hauskoja asioita. Mutta meidän pitää saada leipää, rakkaani... Oo, te tiedätte vallan hyvin, että minä olen avomielinen ja puhun asioista, niinkuin ne ovat. Äitini oli pesijätär, isäni joi ja kuoli siihen. Kas niin! Ellei se sovi teille, jos te häpeätte minun perhesuhteitani, niin...
Kaikki panivat vastalauseensa. Miksi Nana otti tuolla tavoin pahakseen? Hänen perhesuhteitaanhan kunnioitettiin. Mutta Nana jatkoi:
– Jos te häpeätti minun perhettäni, hyvä, menkää matkoihinne! Vaikka en olekaan sellainen nainen, joka kieltää isänsä ja äitinsä... Minut on otettava sellaisena kuin olen ja heidät myös, käsitättekö!
He hyväksyivät hänet ja hänen isänsä sekä äitinsä ynnä koko menneisyyden, sanalla sanoen kaiken, mitä hän vaati. Pöytään tuijottaen kaikki neljä herraa alistuivat; Nana piti kaikkivoivalla tahdollaan heitä vanhojen likaisten Goutte-d'Or-kadun aikuisten kenkärajojensa alla. Mutta hän ei luopunut vieläkään aseistaan: hänelle voitiin lahjoittaa aarteita, rakentaa palatseja, mutta kaikesta huolimatta hän sentään kaipaisi sitä aikaa, jolloin hän eli perunoista. Nuo typerät rahat olivat vain narripeliä, ne kuuluivat kaupustelijoille! Sitten hänen kohtauksensa meni ohi, haihtuen tunteelliseksi toivomukseksi elää yksinkertaista elämää, ja hän vakuutti käsi sydämellä, että hän toivoi kaikille ihmisille yksinomaan hyvää.
Samassa hän huomasi Julienin, joka odotteli kädet riipuksissa.
– Mitä nyt? Tarjotkaa samppanjaa, sanoi hän. Miksi seisotte ja tuijotatte kuin hanhi?
Koko kohtauksen aikana ei palvelijoista ainoakaan ollut vetänyt suutaan nauruun. He eivät olleet kuulevinaan tai ymmärtävinään rahtuakaan ja tulivat sitä majesteettisemmiksi, mitä enemmän rouva purki vihaansa ja unohti arvonsa. Julien kaatoi suutaan väräyttämättä samppanjaa laseihin. Onnettomuudekseen François tarjotessaan hedelmiä tuli liiaksi kallistaneeksi maljakkoa, ja omenia, päärynöitä ja viinirypäleitä valahti pöydälle.
– Kirottu tomppeli! kiljui Nana.
Palvelija erehtyi nyt sanomaan, että hedelmät eivät olleet oikein vakavasti ladotut paikoilleen. Ne olivat liikahtaneet, kun Zoé oli ottanut appelsiinin.
– Silloin Zoé on nauta, sanoi Nana.
– Mutta, rouva..., änkytti kamarineiti perin loukkaantuneena.
Äkkiä rouva nousi paikaltaan ja käski kuninkaallisen mahtavasti:
– Nyt riittää... Kaikki ulos!... Emme tarvitse teitä enää!
Tämä rankaiseminen rauhoitti häntä. Hän muuttui heti ystävälliseksi ja rakastettavaksi. Jälkiruoka oli ihastuttavaa, ja herroja huvitti tarjoilla itse itselleen. Mutta Satin, joka oli kuorinut päärynän, söi sitä ystävättärensä selän takana nojaten tämän olkaan ja kuiskaillen tälle korvaan naurattavia asioita; sitten hän tahtoi jakaa päärynän viimeisen palan ja tarjosi Nanalle hampaillaan purtavaksi sen hänen suustaan; kumpikin puri toistaan huuliin ja söi suudellen päärynän. Herrat panivat vastalauseensa, mutta katsoivat asiaa naurettavalta kannalta; Philippe sanoi, että naisten ei tarvinnut kainostella; Vandeuvres kysyi, oliko hänen poistuttava; Georges otti Satinia vyötäisistä ja vei tytön takaisin paikalleen.
– Kylläpä olette ilkeitä, sanoi Nana, tehän saatte tyttöraukan punastumaan... Lapsi kuita, anna heidän pilailla. Tuo on meidän yksityisiä pikku asioitamme.
Sitten hän kääntyi Muffatin puoleen, joka vakavana oli katsellut kohtausta:
– Eikö niin, rakas ystävä?
– Aivan niin, mutisi kreivi ja nyökäytti hiukan päätään.
Kukaan ei enää pannut vastalauseitaan. Keskellä näitä herroja, joilla oli kuulut nimet ja joiden esi-isät muinoin olivat suurella kunnialla kantaneet niitä, nämä kaksi naista istuen vastakkain katselivat hellästi toisiaan ja hallitsivat, käyttäen tyynesti väärin sukupuolensa etuoikeuksia ja halveksien avoimesti miehiä. Ja herrat suostuivat siihen.
Mentiin pieneen saliin juomaan kahvia. Kaksi lamppua valaisi pehmeästi ruusunvärisiä seinäpapereja ja vanhan kullan vivahteissa hohtavia taide-esineitä. Tähän aikaan yötä vaimennettu valo hohti arkkuihin, pronsseihin, hopeakoristeisiin tai norsunluulla kaunistettuihin fajansseihin, korosti kiiltävää veistoslistaa tai lankesi läikehtien silkinhohtoisille välipinnoille. Iltapäivätakka koruveistoksisessa uunissa oli palanut hiillokseksi, suloinen ja ikävöivä lämpö levisi siitä ikkuna- ja oviverhojen alle. Tämä huone, jossa kaikki muistutti Nanan arkielämää, jossa hänen hansikkaansa, lattialle pudonnut nenäliina ja avattu kirja olivat heitetyt huiskin haiskin, kuvasti häntä itseään suuressa juhlapuvussa orvokkituoksuineen, ja siinä oli hänen järjestyksestä huolimattoman hutiluksen leimansa, joka vaikutti ihastuttavalta kaiken loiston keskellä. Nojatuolit, leveät ja syvät kuin vuoteet, houkuttelivat ajan kulusta riippumattomaan uinailuun, hymyileviin hyväilyihin ja kuiskailuihin nurkkien siimeksessä.
Satin istuutui sohvalle takan viereen. Hän oli sytyttänyt savukkeen. Vandeuvres huvitteli panemalla toimeen mustasukkaisuuskohtauksen ja uhkasi lähettää Satinille kaksintaistelutodistajansa, jos hän vielä kerran unohtaisi velvollisuutensa. Philippe ja Georges asettuivat Vandeuvresin puolelle, kutittivat ja nipistivät tyttöä niin, että tämä lopulta huudahti:
– Rakas! Koeta saada heidät pysymään aloillaan! Nyt ne hääräävät kaikki minun ympärilläni.
– Kas niin! Jättäkää hänet rauhaan, sanoi Nana vakavasti. Minä en salli, että häntä kiusataan, kuulitteko... Ja sinä, rakkaani, mitä sinä heistä välität, kun he eivät ole tuon järkevämpiä?
Punastunut Satin näytti heille kieltään ja meni pukuhuoneeseen, jonka isosta, avoimesta ovesta näkyi valkoinen marmori himmeäksi hiotun kaasulampun valossa. Nana keskusteli nyt näiden neljän herran kanssa ja esiintyi viehättävästi emäntänä. Hän oli sinä päivänä lukenut suurta huomiota herättäneen romaanin, kertomuksen ilotytöstä, ja Nana paheksui tätä kuvausta, jota hän väitti vääräksi ilmaisten samalla harmistuneen vihansa mokomaa lokakirjallisuutta vastaan, joka muka oli kuvaavinaan luontoa, niinkuin kaikkea saattaisi kertoa! Ikäänkuin romaaneja ei kirjoitettaisikaan miellyttäväksi ajankuluksi! Kirjoihin ja näytelmiin nähden Nanalla oli varsin vakiintuneet mielipiteet: hän tahtoi hentomielisiä ja jaloja teoksia, sellaisia, jotka tuudittivat hänet unelmiin ja nostivat hänen sielunsa arkipäiväisyydestä. Kun sitten ryhdyttiin keskustelemaan Pariisissa sattuneista rauhattomuuksista, jotka olivat järkyttäneet kaikkien mieliä, sanomalehtien palokirjoituksista, katumellakoiden alkamisesta, jotka johtivat jokailtaisten kokouksien vetoamisista asevoimaan, alkoi Nana soimata tasavaltalaisia. Mitä tuo roskajoukko, joka ei koskaan edes peseytynyt, oikeastaan tahtoi? Eikö muka oltu onnellisia? Eikö keisari ollut tehnyt voitavaansa kansan hyväksi? Kansa, se oli vasta vihoviimeistä joukkiota! Hän sen kyllä tunsi, hän osasi puhua siitä, ja samaan menoon hän unohti sen kunnioituksen, jota hän juuri hetki sitten pöydässä oli vaatinut omaisilleen, sekä soimasi heitä, inhoten ja peläten kuin ainakin nainen, joka on onnistunut pääsemään korkealle. Juuri sinä iltana hän oli "Figarosta" lukenut koomillisesti väritetyn selostuksen yleisestä kokouksesta, ja hän nauroi vieläkin siinä käytettyjä hampparisananparsia ja ulosviskatun juopporatin likaista naamaa.
– Oh, noita juoppoja! sanoi hän inhoavasti. Olisi hirvittävä onnettomuus kaikille, jos tehtäisiin tasavalta... Jumala varjelkoon ja suojelkoon keisaria niin kauan kuin suinkin mahdollista.
– Jumala kuulee teidän rukouksenne, rakas ystävä, vastasi Muffat vakavasti. Keisari on voimakas!
Muffatista oli mieluista, että Nanalla oli tämänkaltaiset tunteet. Valtiollisista asioista he kumpikin olivat samaa mieltä. Vandeuvres ja kapteeni Hugon pilkkasivat herkeämättä "hamppareita", noita suurisuita, jotka heti pötkivät pakoon nähdessään pajunetin. Georges oli vaiti, kalpea ja synkkä.
– Mikä vauvaa vaivaa? kysyi Nana huomatessaan pojan alakuloisuuden.
– Minuako? Ei mikään! Minä vain kuuntelen, vastasi hän.
Maitta hän kärsi kovasti. Pöydästä noustessa oli hän kuullut Philippen laskevan leikkiä Nanan kanssa, ja nyt Philippe, eikä hän itse, istui tytön luona. Hänen rintansa oli pakahtua, vaikka hän ei itsekään tietänyt todellista syytä siihen.
Hän ei voinut sietää, että Nana ja Philippe istuivat vierekkäin. Tuska nosti hänen päähänsä niin rumia ajatuksia, että häntä itseään hävetti. Vaikka hän oli nauranut Satinille, suostunut Steineriin ja sen jälkeen Muffatiin, tunsi hän sydämessään vastenmielisyyttä ja raivoa ajatellessaan, että Philippe jonakin päivänä koskettaisi tätä naista.
– Hei! Tuossa on Bijou! virkkoi Nana lohduttaakseen poikaa ja antoi tälle koiran, joka oli nukahtanut hänen syliinsä.
Georges ilostui taas; olihan hänellä sentään jotain Nanasta, ellei muuta niin pieni koira, joka oli lämmitellyt hänen polvillaan.
Keskustelu kääntyi suureen pelihäviöön, joka oli sattunut Vandeuvresille edellisenä iltana keisarillisessa klubissa. Muffat, joka ei ollut peluri, lausui julki hämmästyksensä. Mutta Vandeuvres hymyili ja vihjaisi pikaiseen tuhoonsa, josta Pariisi jo puhui: oli yhdentekevää, miten kuoli, pääasia oli kuolla hyvin. Nana oli jo jonkin aikaa huomannut hänen hermostuneisuutensa; suun ympärillä oli väsynyt ryppy ja vaaleissa silmissä leimahteli liekkejä. Vandeuvres säilytti ylimyksellisen ylpeytensä ja elähtäneen rotunsa hienostuksen; toistaiseksi vain lyhytaikainen huimaus iski silloin tällöin hänen pelistä ja naisista verettömiin aivoihinsa. Kerran maatessaan yötä Nanan luona hän oli peloittanut tätä kertomalla kauhean asian: hän aikoi sulkeutua hevosineen talliinsa ja sytyttää se palamaan polttaen sekä itsensä että ratsut, sitten kuin hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa. Tähän aikaan riippui hänen toivonsa hevosesta, Lusignanista, jota hän piti valmiina kilpailemaan Pariisin kaupungin suuresta palkinnosta. Hän eli tuosta hevosesta, joka tuki hänen horjuvaa luottoaan. Nanan pyytäessä rahaa hän aina pyysi odottamaan kesäkuuhun, jolloin Lusignan ehkä voittaisi.
– Turhia, sanoi Nana leikillä, kreivi menettäköön, koska hän sittenkin nylkee muut putipuhtaiksi kilparatsastuksissa.
– Kesken kaikkea! Olen rohjennut antaa teidän nimenne eräälle hevoselleni, tammalle... Nana, Nana, se kuulostaa hyvältä. Ette suinkaan ole siitä vihastunut?
– Vihastunut? Miksi? sanoi Nana sydämensä syvimmässä ihastuneena.
He keskustelivat edelleen ja puhuivat kohta tapahtuvasta teloituksesta, jonka tyttö tahtoi ehdottomasti nähdä, kun Satin tuli pukuhuoneen ovelle ja kutsui rukoilevasti Nanata tulemaan. Tämä nousikin heti ja jätti herrat mukaviin asentoihinsa polttelemaan loppuun sikarejaan ja keskustelemaan vakavasta asiasta, nimittäin siitä, oliko kroonillinen alkoholisti, joka oli tehnyt murhan, edesvastuullinen. Zoé istui pukuhuoneessa itkien ääneen ja välittämättä Satinin lohdutteluista.
– Mitä nyt? kysyi Nana hämmästyneenä.
– Rakas, puhu hänelle, sanoi Satin. Olen jo kaksikymmentä minuuttia koettanut saada hänet järkiinsä... Hän itkee sitä, että sinä sanoit häntä naudaksi.
– Niin, rouva!... Se on raskasta kuulla... Hyvin raskasta kuulla..., nyyhkytteli Zoé saaden taas uuden kohtauksen.
Tämä näky liikutti nuorta naista. Hän puhui ystävällisesti ja lohdullisesti, mutta kun toinen ei rauhoittunut, tarttui hän kumartuen tämän vyötäisiin ja sanoi tuttavallisen ystävällisesti:
– Todellakin, minä sanoin nauta, niin kuin kelle muulle tahansa. Mitäpä siitä! Minä olin vihoissani... Minä olin väärässä, rauhoitu toki!
– Ja minä pidän niin kauhean paljon rouvasta..., sopersi Zoé. Kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt rouvan hyväksi...
Silloin Nana suuteli kamarineitoa, ja osoittaakseen, ettei ollut vihoissaan, hän antoi Zoélle puvun, jota hän itse oli käyttänyt vain kolme kertaa. Heidän riitansa päättyivät aina lahjoihin. Zoé pyyhki nenäliinalla silmänsä ja meni hame käsivarsillaan pois. Hän sanoi, että keittiössäkin oltiin kovin alakuloisia, että Julien ja François eivät voineet syödä, sillä rouvan viha oli kokonaan turmellut heiltä ruokahalun. Rouva lähetti heille louisdorin sovintorahoiksi. Hän ei saattanut kärsimättä nähdä heitä surullisina.
Nana oli palaamassa saliin, mielissään siitä, että hän oli saanut riidan sovitetuksi, sillä se levottuutti häntä seuraavan päivän vuoksi, kun Satin kuiskasi innokkaasti jotakin hänen korvaansa. Hän valitti oloaan ja uhkasi mennä matkoihinsa, jos nuo herrat vielä häntä härnäisivät, ja vaati, että hänen rakastettunsa ajaisi ne kaikki ulos siksi yöksi. Siitä saisivat oppia! Sitäpaitsi olisi ihanaa, jos he saisivat olla yksin! Nana, joka taas joutui huoliinsa, sanoi, että se olisi vallan mahdotonta. Silloin Satin suuttui kuin ilkeä lapsi ja käytti valtaansa.
– Minä tahdon, kuuletko... Lähetä ne pois tai minä menen matkoihini!
Sen sanottuaan hän meni saliin, jossa hän heittäytyi sohvalle ikkunan luo ja odotteli, ääneti ja ikäänkuin kuolleena suuret silmät kohdistettuina Nanahan.
Herrat lausuivat mielipiteensä uusista rikosjuttuopeista; edesvastuuttomuus erinäisissä patologisissa tapauksissa oli kaunis keksintö; sen mukaan ei enää olisi lainkaan rikollisia, vaan ainoastaan sairaita. Nana, joka nyökäytti hyväksyvästi, koetti keksiä keinon saadakseen kreivi lähtemään. Toiset kyllä menisivät, mutta hän jäisi itsepintaisesti. Kun Philippe nousi mennäkseen pois, seurasi Georges heti hänen esimerkkiään; hän ei ollut pelännyt muuta kuin jättää veljensä yksin taloon. Vandeuvres viivytteli vielä muutaman minuutin ja tunnusteli maaperää; hän viipyi saadakseen tietää, olisikohan Muffatin sattumalta pakko luovuttaa paikkansa hänelle. Mutta kun hän näki tämän mukavasti varustautuvan yöpymään, ei hän enää ollut itsepäinen, vaan sanoi hienotunteisen miehen tavoin hyvästi. Mennessään ovea kohti hän ohimennen näki Satinin liikkumattomat silmät. Silloin hän ymmärsi yskän, meni huvitettuna tytön luo ja puristi tämän kättä.
– Ette suinkaan ole vihainen? sanoi hän. Suokaa anteeksi... Sinä olet sittenkin kaikkein kaunein!
Satin ei suvainnut sanallakaan vastata hänelle, vaan tuijotti tuijottamistaan kreiviä ja Nanata, jotka olivat kahden. Muffat, joka ei enää kainostellut, oli istuutunut naisensa viereen ja tarttunut tämän käteen, jota hän suuteli. Nana koetti keksiä jotain tekosyytä ja kysyi, oliko kreivin tytär Estelle nyt paranemaan päin. Kreivi oli edellisenä päivänä valitellut tämän lapsen surumielisyyttä; hän itse ei saattanut päivääkään iloita kotonaan, sillä hänen kreivittärensä oli aina ulkona ja hänen tyttärensä alati jäätävän vaiti. Nana osoittautui näissä perhe-asioissa hyväksi neuvojattareksi, ja kun Muffat taas alkoi valitella, sanoi hän:
– Miten olisi, jos naittaisit hänet?
Hän näet muisti Daguenetille antamansa lupauksen ja alkoi heti puhua asiasta. Mutta kreivi vimmastui kuullessaan tämän nimen. Siitä ei koskaan tulisi mitään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut Nanalta!
– Oo! Sinä olet mustasukkainen, ja se on mahdollista!... Ajattele kumminkin! Minusta oli puhuttu hyvin paljon pahaa, minä olin raivoissani... Nyt minä joutuisin epätoivoon...
Mutta Muffatin olan yli hän huomasi Satinin katseen. Hän irrottautui rauhattomasti kreivistä ja sanoi vakavasti:
– Rakas ystäväni, tämä avioliitto on solmittava, minä en tahdo estää tytärtäsi tulemasta onnelliseksi... Tuo nuori mies on erinomainen, parempaa et ikinä tapaa.
Sitten hän alkoi perusteellisesti kehua Daguenetia. Kreivi oli taas tarttunut hänen käsiinsä; nyt hän ei enää kieltäytynyt, hän katsoisi, hän miettisi asiaa. Kun hän sitten puhui makuullemenosta, sanoi Nana kuiskaten, että hänelle ei sopinut ja ilmoitti verukkeensa. Oli mahdotonta; hän ei voinut hyvin; jos kreivi rakasti häntä, ei hän vaatisi sitä nyt. Kreivi oli kumminkin itsepäinen, kieltäytyi menemästä, ja Nana oli jo suostumaisillaan, kun hän taas huomasi Satinin katseen. Silloin hän muuttui taipumattomaksi. Ei, se ei kävisi päinsä. Kreivi, joka oli perin järkytetty, ja näytti kärsivän ankarasti, oli noussut seisomaan ja haki hattuaan. Mutta ovessa hänelle muistui mieleen safiirikoriste, jonka kotelon hän tunsi taskussaan; hän olisi tahtonut piilottaa sen vuoteeseen, jotta Nana olisi löytänyt sen jaloillaan mennessään levolle. Suuren lapsen tavoin hän oli ajatellut sitä yllätykseksi aina päivällisistä saakka. Häkeltyneenä ja tuskassaan, joutuessaan näin ajetuksi ulos, hän antoi äkkiä kotelon Nanalle.
– Mikä se on? kysyi tämä. Totta tosiaan, safiirit... Siis tuo koriste! Olet oikein rakastettava!... Mutta kuulehan, rakas, onkohan tämä sama? Ikkunassa se näytti paljon paremmalta.
Siinä oli hänen kiitoksensa; hän lähetti kreivin menemään. Tämä huomasi Satinin, joka loikoi ääneti ja odotellen. Hän katsoi molempia naisia, ei inttänyt enää, vaan meni kiltisti ulos. Eteisen ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua, kun Satin tarttui Nanata vyötäihin, tanssi ja lauloi. Sitten hän juoksi akkunaan:
– Vilkaisenpa täältä ylhäältä, miltä hän näyttää katukäytävällä!
Ikkunaverhojen suojassa molemmat naiset nojautuivat kaiteen ristikkorautoihin. Kello löi yksi. Tyhjällä Villiers-puistokadulla loisti kaksi riviä kaasulyhtyjä maaliskuun kosteassa yössä, jota kiivaat, sateiset tuulenpuuskat humistuttivat. Rakentamattomat tontit olivat kuin mustia reikiä; rakenteilla olevat talot telineineen pyrkivät mustaa taivasta kohti. Naiset nauroivat ääneen nähdessään Muffatin selän, kun hän käveli märkää katukäytävää ja loi varjonsa uuden Pariisin kylmälle ja tyhjälle alueelle. Mutta Nana vaiensi Satinin:
– Ole varuillasi, poliiseja!
He tukahduttivat naurunsa ja katselivat arasti kahta tummaa olentoa puistokadun toisella puolen, jotka astelivat täsmällisin askelin. Keskellä loistoaan, omassa naisellisessa kuningaskunnassaan, jossa häntä toteltiin ilman vastaväitteitä, Nanassa säilyi kauhu poliiseja kohtaan, eikä hän antanut puhua niistä sen enempää kuin kuolemastakaan. Hänestä oli vastenmielistä, jos joku poliisi katseli hänen taloaan. Eihän koskaan saattanut tietää, mitä noilla ihmisillä oli tekeillä! Nehän saattoivat sangen pian luulla heitä ilotytöiksi, jos kuulisivat heidän nauravan tähän aikaan yöstä. Satin puristautui hiukan väristen Nanata kohti. He jäivät kuitenkin paikoilleen, sillä heidän uteliaisuuttaan kiihoitti lähenevä lyhty, jonka valo tanssi ajotien vesilätäköissä. Sitä kantoi ijäkäs lumpunkokoojatar, joka tarkasteli katuojia. Satin tunsi naisen.
– Kas vaan! Sehän on kuningatar Pomaré pajuvaipassaan!
Tuulenpuuskan paiskatessa vettä heidän kasvoilleen Satin kertoi kuningatar Pomarén tarinan. Oh, hän oli ennen muinoin oiva tyttö, jonka kauneus herätti koko Pariisin huomiota, ja hänellä oli oma tyylinsä kohdella miehiä ylimielisesti kuin eläimiä, ja monet korkea-arvoiset herrat itkivät hänen porraskäytävässään! Nyt hän ryypiskeli, laitakaupungin naiset juottivat hänelle absinttia saadakseen nauraa ilokseen kuningatar Pomarélle, ja katupojat heittelivät häntä kivillä juosten hänen perässään. Surkeata, kuningatar oli vajonnut lokaan. Nana kuunteli ja tunsi ruumistaan jäätävän.
– Saatpa nähdä, lisäsi Satin.
Hän vihelsi kuin mies. Lumpunkokoojatar, joka oli ikkunan alla, nosti kasvojaan ja näytti niitä lyhdyn keltaisessa valossa. Tästä rääsykasasta näkyi rikkinäisen silkkihuivin alta sinertävä, ryppyinen ja raihnainen naama, hampaaton reikä suun kohdalla ja turvonneiden luomien ympäröimät tulehtuneet silmät. Nähdessään tämän juoppouteen vajonneen ilotytön hirvittävän vanhuuden Nana muisti äkkiä Chamontin ja Irma d'Anglarsin, tuon vanhan synnintekijättären, joka vuosien ja kunnianosoitusten kukkuroimana nousi portaita linnaansa koko kyläkunnan syvään kumartaessa. Kun Satin yhä vihelteli ja nauroi akalle, joka ei saattanut nähdä häntä, sanoi Nana vakavasti:
– Lopeta toki! Poliisit! Menkäämme sisään!
Samat täsmälliset ja tahdikkaat askeleet kaikuivat taas kadulla. Naiset sulkivat akkunan. Kun Nana vilusta väristen kääntyi saliinsa päin, oli hän hetken kuin lumoutunut nähdessään sen, aivan kuin hän olisi jo unohtanut koko loiston ja tullut johonkin vieraaseen paikkaan. Huoneen ilma oli jälleen niin leppeä, niin tuoksuja täynnä, että hän tunsi itsensä onnen yllättämäksi. Aarteiden paljous, vanhat huonekalut, hopea- ja kultakankaat, norsunluuteokset, pronssit, kaikki ne uinailivat lamppujen ruusunhohteessa; koko äänetön talo tuntui suurenmoiselta ja loistavalta juhlasaleineen, väljine, mukavine ruokailuhuoneineen, leveine, kodikkaine portaineen, joita kattoivat matot ja reunustivat istuimet. Oli, kuin hän itse äkkiä olisi kasvanut ja hänen olemuksensa laajentunut samassa määrin kuin hänen tarpeensa hallita ja nauttia hävityskiihkostaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut sukupuolensa voimaa. Hän katseli hitaasti ympärilleen ja sanoi syvämietteisesti ja vakavasti:
– Oo, täytyy hyötyä nuoruudestaan!
Satin oli jo heittäytynyt pitkälleen karhunnahoille makuuhuoneeseen ja huuteli häntä.
– Ala jo tulla! Riennä! Tule!
Nana riisuutui pesuhuoneessa. Joutuakseen mahdollisimman nopeasti hän tarttui kaksin käsin paksuun, vaaleaan tukkaansa ja antoi kiharoiden valua hopeaiseen käsisoikkoon, johon rakeiden tavoin satoi pitkiä hiusneuloja kilahtaen puhdasta metallia vastaan.
XI.
Sunnuntaina, ensimmäisenä lämpimänä kesäkuun päivänä, pidettiin Boulognen metsässä kilparatsastukset Pariisin kaupungin suuresta palkinnosta, vaikka taivas uhkasikin ukkosta ja sadetta. Aurinko oli noussut punaisessa usvassa, mutta kun ensimmäiset vaunut yhdentoista aikaan saapuivat Longchampsin radalle, ajoi etelätuuli pilvet pois, ja harmaat usvat hävisivät pitkinä riekaleina, joiden välistä tummansininen taivas kasvoi taivaanrannasta toiseen. Auringonsäteet kahden pilven välistä kirkastivat kaiken: ruohikon, joka vähitellen täyttyi vaunuista, ratsumiehistä ja jalankulkijoista, toistaiseksi tyhjän radan palkintotuomarimajoineen, maalipatsaan, tiedoitusmastot ja aidatun satuloimispaikan vastapäätä olevat viisi samansuhtaista tiilistä ja hirsistä rakennettua katsojalavaa. Etäällä oli laaja tasanko, joka kylpi auringonvalossa pienine puineen ulottuen länteen Saint-Cloudin ja Suresnesin metsäisille kukkuloille, joita rajoitti Mont-Valerienin ankarat ääriviivat.
Nana oli niin innostunut, kuin suuri palkinto olisi määrännyt hänen kohtalonsa, ja tahtoi asettua aitauksen lähelle maalipatsaan luo. Hän oli tullut aikaiseen ensimmäisten keralla hopeahelaisessa landoossaan, jonka eteen oli valjastettu neljä komeata valkoista hevosta, kreivi Muffatin lahja. Kun hän ilmestyi ruohokentän sisäänkäytävän luo edessään kaksi ratsastajaa vasemmanpuolisilla hevosilla ja takanaan kaksi liikkumatonta lakeijaa, tuli väkijoukossa tungos, kuin kuningatar olisi ajanut ohi. Hänen upea pukunsa oli soinnutettu Vandeuvresin tallin väreihin, siniseen ja valkoiseen: liivi ja tunika sinistä silkkiä, joka ruumiinmukaisesti kietoutui hänen ympärilleen takaa hyvin röyhellettynä ja paljastaen hänen reisiensä kaaret; alla oli valkoinen silkkihame valkoisine hihoineen ja silkkivöineen, ja kaikki oli koristettu hopeapitsillä, joka loisti päivänvalossa. Ollakseen vieläkin enemmän jockeyn näköinen hänellä oli päässä sininen poimulakki ja valkoinen sulka tukassa, jonka kullankeltaiset kiharat aaltoilivat puoliväliin selkää kuin suunnaton punakeltainen harja.
Kello löi kaksitoista. Oli siis vielä odotettava kolme tuntia, ennen kuin kilpailut suuresta palkinnosta alkaisivat. Kun landoo oli asettunut aitauksen luo, järjesti Nana olonsa mahdollisimman mukavaksi, aivan kuin olisi ollut kotonaan. Hänelle oli pälkähtänyt päähän ottaa mukaansa Bijou ja Louis. Koira, joka oli kiivennyt hänen syliinsä, värisi huolimatta ilman lämpimyydestä ja pitseillä ja nauhalla koristeltu lapsi näytteli poloisia vaaleankeltaisia kasvojaan, jotka olivat raittiissa ilmassa tavallista kalpeammat. Välittämättä naapureistaan Nana keskusteli hyvin äänekkäästi Georges ja Philippe Hugonin kanssa, jotka istuivat etuistuimella häntä vastapäätä sellaisessa valkoisten ruusujen ja sinisten lemmikkien paljoudessa, että olivat uponneet niihin hartioitaan myöten.
– Kun hän ikävystytti minut lopullisesti, niin ajoin hänet ulos... Nyt hän on mulkoillut kaksi päivää kuin härkä.
Hän puhui Muffatista, mutta ei maininnut riidan todellista syytä. Kreivi oli näet Nanan makuuhuoneesta löytänyt miehen hatun; Nana oli ikävissään saanut tyhmän päähänpiston ja ottanut luokseen erään ohikulkijan.
– Ette usko, kuinka naurettava hän on, jatkoi tyttö huvitettuna omasta kertomuksestaan. Pohjaltaan hän on oikea tekopyhä... Niinpä hän aina iltaisin lukee rukouksensa. Se on ihan totta. Hän luulee, että minä en sitä huomaisi, sillä minä menen aina ensin vuoteeseen enkä tahdo nolostuttaa häntä; mutta minä katselen häntä salaa; hän supisee ja tekee ristinmerkkejä, kun hän on kääntynyt kivutakseen minun ylitseni seinän puolelle.
– Sepä on vallan hullunkurista, mutisi Philippe. Siis ennen ja jälkeen?
Nana nauroi ääneen.
– Vallan oikein, sekä ennen että jälkeen. Kun minä nukahdan kuulen hänen mutisevan jälleen... Mutta kaikkein pahinta on, että me emme enää voi riidellä, sillä silloin hän tulee jumaliseksi. Minä olen aina uskonut Jumalaan. Niin pilkatkaa te, minkä huvittaa, mutta se ei estä minua uskomasta, mitä uskon... Mutta hän on sentään liian ikävystyttävä, hän nyyhkyttää, puhuu omantunnonvaivoistaan. Toissapäivänä oli hänellä riidan jälkeen oikea kohtaus, ja minua vallan peloitti...
Hän keskeytti sanoakseen:
– Katsokaahan! Tuolla tulevat Mignonit. Mitä ihmeitä! Eivätkö olekin lapset mukana... Kylläpä pienokaiset ovat koreasti puetut.
Mignoneilla oli yksiväriset vaunut, rikastuneiden poroporvarien kömpelöä loistoa. Rosella oli harmaa silkkipuku, ja hän hymyili nähdessään, miten tyytyväisiä olivat Henri ja Georges, jotka istuivat etupuolella puettuina kasvun varalta tehtyihin kouluvaatteihinsa. Mutta kun hänen vaununsa pysähtyivät aitauksen luo, ja hän näki Nanan istuvan kukkien keskellä voitokkaan näköisenä, vaunujen edessä neljä hevosta ja palvelijoilla liverit, hän nipisti happamasti suutaan ja käänsi katseensa muualle. Mignon oli sensijaan terveen ja iloisen näköinen ja huiskutti tervehdykseksi kädellään. Hän ei periaatteesta sekaantunut naisten riitoihin.
– Kesken kaiken, jatkoi Nana, tunnetteko erästä pientä, hyvin hienoa herraa, jolla on huonot hampaat?... Erästä herra Venotia? Hän tuli tänä aamuna luokseni.
– Herra Venot, sanoi Georges hämmästyen. Se on mahdotonta! Hän on jesuiitta.
– Vallan oikein! Sen saattoi arvata! Oh, ette voi aavistaakaan, mistä me keskustelimme. Se oli perin hullunkurista!... Hän puhui minulle kreivistä ja hänen eripuraisesta avioliitostaan ja pyytämällä pyysi minua palauttamaan perheeseen onnen... Hän oli kyllä hyvin kohtelias, pelkkää hymyä... Minä vastasin, että minäkään en tahtonut sen enempää ja lupasin saada kreivin ja kreivittären sopimaan keskenään... Ei, tämä ei ole leikinlaskua; olisin iloinen, jos näkisin nuo ihmiset onnellisina! Se helpottaisi minun asemaani, sillä kreivi on kuolettavan ikävä.
Tässä sydämestä lähteneessä valitushuudossa hän erehdyksessä paljasti viime kuukausien väsymyksensä. Sitä paitsi kreivillä oli ilmeinen puute rahoista; hän oli huolissaan, sillä hänen Labordettelle antamansa tunnuste oli jäämäisillään lunastamatta.
– Tuollahan kreivitär näkyy istuvankin, sanoi Georges, joka tarkoin tähysteli katsojaparvekkeita.
– Missä? huudahti Nana. Kyllä vauvalla on tarkat silmät... Philippe, pidä päivänvarjoani!
Mutta Georges ehätti ennen veljeään hurmaantuneena saadessaan pitää kädessään sinistä, hopearipsuista silkkivarjoa. Nana katseli suunnattomalla kaukoputkella katsojaparvekkeita.
– Vallan oikein! Minä näen hänet, sanoi hän lopulta. Parvekkeen oikealla puolella pilarin lähellä, eikö niin? Hänellä on malvanvärinen puku ja tyttärellä valkoinen... Kas vaan, Daguenet menee tervehtimään heitä!
Philippe kertoi Daguenetin läheisestä avioliitosta tuon tikun, Estellen, kanssa. Nyt asia oli jo päätetty ja kuulutus otettu. Kreivitär oli aluksi vastustanut avioliittoa, mutta kreivi oli huhun mukaan ajanut tahtonsa läpi. Nana hymyili.
– Minä tunnen sen jutun, uskokaa pois, sanoi hän. Paulille se on onnenpotkaus. Hän on kiltti poika ja ansaitsee sen.
Hän kallistui Louisin puoleen:
– Sano, onko sinulla hauska?... Kylläpä ilmeesi on vakava!
Lapsi katseli kaikkea hymyilemättä vähääkään. Hänen kasvoillaan oli vanhan ihmisen ilme, ikäänkuin hän olisi näkemästään saanut surullisia ajatuksia. Bijou, jonka oli pakko luopua emäntänsä hameista, koska tämä liikkui liikaa, oli väristen ryöminyt pojan hoiviin.
Ruohokenttä alkoi täyttyä ihmisistä. Vaunuja tuli alituiseen loppumattomana ja tiheänä jonona. Niiden joukossa oli iso omnibus, la Pauline, joka toi viisikymmentä matkustajaa ja asettui parvekkeiden oikealle puolelle, metsästysrattaita, viktoria-vaunuja, komeita kuomuvaunuja samassa sekamelskassa kurjien ajurirattaiden kanssa, joita hevoskaakit vetivät, englantilaisia nelivaljakkoja ja mail-coacheja, postivaunuja, joiden omistajat istuivat katolla palvelijain vartioidessa samppanjakoreja vaunujen sisällä; edelleen keveitä kiesejä, joiden suunnattomat pyörät heittivät säteitä, keveitä vaunuja, joilla oli edessä perättäin kaksi hevosta, ja jotka olivat yhtä hienot kuin kellonkoneistot ja tulivat kulkusten kilkattaessa. Silloin tällöin joku tuli ratsain, ja ihmisten hyökyaalto myllersi ajoneuvojen lomitse. Ruohikolle ei enää kuulunut etäinen pyörien räminä Boulognen metsän puistokäytäviltä, sillä se muuttui äkkiä yhtämittaiseksi äänenhuminaksi; muuta ei kuulunut kuin lisääntyvän väkijoukon hälinä, huudot, vuorosanat ja piiskaniskut; ja kun aurinko taas pilkisti tuuleen ajaman pilven reunasta, loistivat sen säteet kuin kultavirta, sytyttäen valjaat ja kiilloitetut vaununkorit hohtamaan, naisten puvut säteilivät kirkkauttaan ja kuskit loistivat pitkine piiskoineen korkeilla istuimillaan vaaleassa udussa.
Labordette astui vaunuista, joissa Gaga, Clarisse ja Blanche de Sivry olivat suoneet hänelle paikan. Kun hän riensi radan yli tullakseen satuloimispaikalle, pyysi Nana Georgesia huutamaan hänen puolestaan.
– Mikä on nyt minun kertoimeni? kysyi hän nauraen.
Hän tarkoitti Nanata, tammaa, joka oli joutunut häpeällisesti tappiolle Dianan palkinnosta ratsastettaessa eikä vielä huhti- tai toukokuullakaan ollut voinut ottaa osaa kolmivuotisten hevosten "Des Cars"-ratsastukseen, jonka Lusignan, Vandeuvresin tallin toinen hevonen, oli voittanut. Lusignanista oli siitä hetkestä saakka tullut yleisön suosikki, ja sen kerroin oli eilisestä saakka kaksi yhtä vastaan.
– Yhä vain viisikymmentä, vastasi Labordette.
– Hitto vieköön! Minä en ole kallis, sanoi Nana, jota tämä pila huvitti. Silloin en huoli itsestäni... Ei, en totisesti uskalla edes yhtä louisdoria itsestäni.
Labordette, jolla oli kovin kiire, aikoi mennä, mutta Nana huusi hänet takaisin. Hän tahtoi saada Labordettelta jonkun vihjeen. Kun tällä oli suhteita valmentajiin ja jockeyhin, sai hän aina tietoja talleista. Hänen ennustuksensa olivat toteutuneet parikymmentä kertaa. Häntä sanottiinkin vedonlyöjien kuninkaaksi.
– Sanokaahan, mille hevosille voisi uskaltaa! sanoi Nana. Miten englantilaisen hevosen laita on?
– Spirit? Kolme... Valerio II samoin kolme... Sitten muut: Cosinus kaksikymmentäviisi, Hasard neljäkymmentä, Boum kolmekymmentä, Pichenette kolmekymmentäviisi, Frangipani kymmenen...
– Ei, englantilaisesta en lyö vetoa, en ainakaan minä. Minä olen isänmaallinen... Ehkä sentään Valeriosta; Corbreusen herttua näytti äsken olevan loistavalla tuulella... Mutta miten liekin, minä uskallan Lusignanista viisikymmentä louisdoria, vai mitä sinä arvelet?
Labordette katsoi tyttöä omituisesti. Nana kumartui ja puhui hiljaa, sillä hän tiesi, että Vandeuvres antoi Labordetten lyödä vetoja puolestaan "bookmakerien" luona voidakseen itse pelata sitä vaivattomammin. Jos Labordette tiesi jotain, voisihan hän sanoa sen Nanalle. Mutta hän ei tahtonut puhua mitään ja sai Nanan luottamaan hänen vainuunsa; hän kyllä sijoittaisi nuo viisikymmentä louisdoria parhaansa mukaan, eikä Nana tulisi sitä katumaan.
– Mistä hevosesta vain tahdot! huudahti Nana iloisesti ja päästi hänet menemään. Älä sentään Nanasta, sillä se on kaakki!
Vaunuissa naurettiin valtavasti. Nanan sanat olivat nuorista herroista sangen hauskat; Louis, joka ei käsittänyt asiasta mitään, katseli kalpeilla silmillään äitiään, jonka nauru ja huudahdukset hämmästyttivät häntä. Labordette ei kuitenkaan päässyt poistumaan. Rose Mignon oli vilkuttanut hänet luokseen ja antoi hänelle vetomääräyksiään, jotka Labordette merkitsi muistikirjaansa. Sitten häntä huusivat luokseen Clarisse ja Gaga, jotka tahtoivat muuttaa vetojaan; he olivat ihmisjoukossa kuulleet yhtä ja toista eivätkä enään tahtoneet lyödä vetoa Valerio II:sta vaan valitsivat Lusignanin; Labordette merkitsi heidän vetonsa ilman muuta järkähtämättömän tyynesti. Lopulta hän läksi ja katosi radan toiselle puolelle kahden parvekkeen väliin.
Vaunuja tuli yhä. Nyt muodostui niistä jo viides rivi, valtava tumma joukko pitkin aitausta, kirjava valkoisten hevosten aiheuttamista täplistä. Vieläkin etäämpänä oli muita vaunuja joukottain, erillisinä ja kuin ruohikkoon tarttuneina, pyörien ja valjasten sekamelskaa joka suuntaan, vierettäin, vinottain, tiellä ja vastakkain, turvat turpia vasten. Siinä osassa kenttää, missä oli tyhjä ala, ratsasteli miehiä ja käveli alituisesti mustia ihmisjoukkoja. Tämän markkinapaikan yli kohosivat kirjavat virvoketeltat, joiden harmaat vaatteet näyttivät auringon valossa valkoisilta. Suurin oli sentään tungos ja mustien hattujen joukko "bookmakerien" ympärillä, jotka avovaunussaan heiluttelivat käsiään kuin markkinapuoskarit, vetotarjoukset naulattuina vierellään oleviin korkeisiin patsaisiin.
– On totisesti hullunkurista, ettei itse tiedä, mistä hevosesta lyö vetoa, sanoi Nana. Minun täytyy uskaltaa muutama louisdori omin päin.
Hän nousi seisomaan ja katseli löytääkseen "bookmakerin", joka olisi kunnollisen näköinen. Samassa hän unohtikin halunsa huomatessaan koko joukon tuttaviaan. Paitsi Mignoneja, Clarissea ja Blanchea oli niitä sekä oikealla että vasemmalla, takana, vaunujen välissä, jotka salpasivat tien hänen landooltaan, Tatan Néné ja Maria Blond viktoria-vaunuissa, Caroline Héquet äitinsä ja parin herran kanssa puoliumpivaunuissa, Louise Violaine ypöyksin ajaen itse pieniä korikiesejä, jotka oli koristettu Méchainin tallin värisillä nauhoilla, punakeltaisilla ja vihreillä, ja lopulta Léa de Horn postivaunujen katon korkeimmalla penkillä ympärillään joukko meluavia nuoria herroja. Hiukan etäämpänä kahdeksanjousisissa istui ylhäisen näköisenä Lucy Stewart mustassa ja yksinkertaisessa silkkipuvussa ja vieressään nuorukainen merikadetin puvussa. Enin Nanata sentään hämmästytti nähdä Simonnen tulevan tandemissa, jota Steiner ajoi, takana liikkumaton lakeija käsivarret rinnalla ristissä. Simonne oli aivan häikäisevä puettuna valkoiseen, keltajuovaiseen pukuun ja yllään jalokiviä vyötäisistä hattuun saakka; pankkiiri piti kädessään suunnatonta piiskaa ja ohjasi perättäin valjastettuja hevosiaan, joista toinen oli pieni, keltainen raudikko ja juoksi kuin rotta, toinen taas iso ruskea, pitkäjalkainen ravihevonen.
– Hitto! virkahti Nana. Tuo suurvaras Steiner on siis vielä kerran ryöstänyt pörssin!... Simonne on oikein hienon näköinen! Tuo on vallan liikaa, hänet olisi vangittava.
Matkan päästä hän tervehti jotakuta tuttavaa, huiskutti kädellään, hymyili eikä unohtanut ketään, jotta kaikki saisivat nähdä hänet. Hän jatkoi lörpöttelyään:
– Kas vaan, Lucy kuljettaa poikaansa mukanaan! Hän oli sotilaspuvussa oikein komea... Vai senkö vuoksi Lucy on niin ylhäisen näköinen! Hän on peloissaan pojan puolesta ja tahtoo käydä näyttelijättärestä... Sääli nuorta miestä! Hänellä ei näy olevan aavistustakaan mistään.
– Pyh! huudahti Philippe nauraen. Kun vain tahtoo, saa hän pojalle maaseudulta rikkaan perijättären.
Nana ei sanonut mitään. Keskellä vaunurykelmää hän näki Triconittaren. Tämä oli tullut ajurilla, jonka kärryistä hän ei saattanut nähdä mitään. Senvuoksi hän oli kiivennyt kaikessa rauhassa kuskipukille; ja siellä korkealla näkyi hänen pitkä vartalonsa ja hienot kasvonpiirteensä, joita ruuvikiharat ympäröivät; hän oli joukon valtias ja tuntui hallitsevan naisvaltakuntaansa. Kaikki hymyilivät hänelle salaa, mutta hän ei ollut tuntevinaan ketään. Hän ei nyt ollut liikeasioissa vaan kilparatsastuksissa omaksi huvikseen, sillä hän oli intohimoinen pelaaja ja erikoisesti kiintynyt hevosiin.
– Katsokaahan! Idiootti, la Faloise! huudahti Georges äkkiä.
Kaikkia hämmästytti. Nana ei enää ollut tuntea la Faloiseaan. Nuorukainen oli perittyään tullut ihmeen tyylikkääksi. Kaulassa oli korkea, kierrekulmainen kaulus, hänen pukunsa oli jotain hienoa ja arkaa väriä ja istui kuin valettu hänen kapeilla harteillaan; hänen hiuksensa olivat jakauksella ja sileiksi kammatut, hän käveli huojuen kuin uuvuksissa, puhui teennäisesti ja sotki siihen keskusteluunsa iskusanoja eikä välittänyt sanoa lauseita loppuun.
– Mutta hän on oikein hyvä! sanoi Nana hurmaantuneena.
Gaga ja Clarisse olivat huutaneet la Faloiselle saadakseen hänet takaisin, mutta hän meni heti menojaan sanottuaan halveksivan sutkauksen. Nana häikäisi hänet, hän riensi Nanan luo, nousi vaunujen astuimelle, ja kun Nana teki hänelle pilaa Gagasta, vastasi hän:
– Oh, ei! Vanhan kaartin kanssa on tanssi loppunut! En välitä hänestä enää. Ja muuten nähkääs, nyt on teidän vuoronne, rakas Julia!
Hän painoi kättään sydämelleen. Nanata nauratti kovin tämä rakkaudentunnustus paljaan taivaan alla, mutta hän vastasi:
– Siitä ei ollut lainkaan puhetta. Saatte minut unohtamaan, että minun on lyötävä vetoja... Georges, näetkö tuon bookmakerin tuolla, tuon paksun punatukkaisen ja kiharapäisen miehen. Hänellä on oikea lurjuksen kallo, joka miellyttää minua... Sinä juokset sinne... Mutta mistähän pitäisi lyödä vetoa?
– Minä en ole isänmaallinen, en rahtuakaan! soperteli la Faloise. Olen täysin englantilainen... Hienoa, jos Englanti voittaisi! Hitto vieköön kaikki ranskalaiset!
Nana tunsi itsensä häväistyksi. Nyt alettiin puhua hevosten arvosta. Näyttääkseen hevostuntijalta la Faloise väitti niitä kaikkia kaakeiksi. Parooni Verdierin Frangipanin isä oli The Truth ja äiti Leonore ja sillä hevosella oli voiton mahdollisuuksia, ellei sitä valmennettaessa oltu rasitettu liikaa. Mitä herttua Corbreusen Valerioon tuli, ei se vielä ollut aivan terve; sillä oli huhtikuussa ollut vatsatauti eikä se vieläkään ollut terve; oo, siitä ei puhuttu mitään, mutta hän oli varma asiastaan! Lopulta hän kehoitti lyömään vetoa Hasardista, Méchainin tallin hevosesta, kaikkein kehnoimmasta elukasta, josta kukaan ei välittänyt rahtuakaan. Mutta, hitto vieköön, Hasardilla oli vahvat lanteet, ja se oli tulinen! Siinä hevonen, joka löisi kaikki hämmästyksellä!
– Ei, sanoi Nana. Minä uskallan kymmenen louisdoria Lusignanista ja viisi Boumista.
Nyt la Faloise sanoi:
– Mutta rakas ystävä! Tuo Boum! Huono! Älkää valitko sitä! Gasc itse on luopunut hevosestaan... Ja teidän Lusignaninne! Turhaa narripeliä! Lambin ja Princessin siittämä! Ajatelkaa! Jalat ovat aivan liian lyhyet!
Hän tukehtui sanoihinsa. Philippe huomautti, että Lusignan oli joka tapauksessa voittanut kolmivuotiaitten "Des Cars"-kilpailun. Mutta toinen oli itsepäinen. Mitä se todisti? Ei yhtään mitään! Päinvastoin, täytyi olla varuillaan. Ja sitäpaitsi Gresham ratsasti Lusignania; siitä miehestä ei pitäisi koskaan puhua! Greshamilla oli huono onni; hän ei koskaan tullut perille.
Kentän toisesta laidasta toiseen tuntui leviävän sama väittely, joka oli alkanut Nanan landoosta.
Kuului kirkuvia ääniä, peliraivo oli päässyt valloilleen pannen posket punoittamaan ja ihmiset tekemään liioiteltuja liikkeitä; bookmakerit seisoivat vaunuissaan huutaen vetojen suuruutta ja kirjoittelivat numeroita kuin mielipuolet. Nyt vallitsi yksinomaan peliraivo, satuloimispaikalla lyötiin suuria vetoja, ja pikkueläjätkin uskalsivat panna likoon innolla viisi frangia, sillä voitonmahdollisuus, vaikkapa vain parin louisdorin, kiihoitti mieliä. Enin kamppailtiin Spiritistä ja Lusignanista. Helposti tunnettavat englantilaiset kävelivät ryhminä kentällä huolettomasti kuin omassa maassaan, kasvot tulipunaisina ja riemuiten jo etukäteen voitostaan. Bramah, lordi Readingin hevonen, oli edellisenä vuonna voittanut suuren palkinnon: tappio, jota kaikki ranskalaiset sydämet vielä itkivät. Olisi kansallisonnettomuus, jos Ranska voitettaisiin vielä kerran. Kaikki naisetkin hehkuivat kansallisylpeyttä. Vandeuvresin talli oli Ranskan kunnian tuki ja turva; Lusignanista puhuttiin, sitä puolustettiin ja ylistettiin. Gaga, Blanche, Caroline ja muut löivät siitä vetoa. Lucy Stewart ei poikansa vuoksi pelannut, mutta huhuiltiin Rose Mignonin antaneen Labordettelle vetoa varten kaksisataa louisdoria. Triconitar yksin kuskinsa vieressä istuen odotteli viimeiseen hetkeen; kylmäverisesti hän kuunteli lisääntyvän melun keskeltä kaikkia riitoja, joissa hevosten nimiä mainittiin, ja teki majesteettisesi muistiinpanojaan.
– Entä Nana? sanoi Georges. Kukaan ei lyö siitä?
Siitä hevosesta ei todella kukaan maininnut, ei edes vihjannut siihen. Tämä Vandeuvresin tallin "outsider", toisluokkainen kilpailija, katosi kokonaan Lusignanin yleisösuosioon. Mutta la Faloise kohotti kätensä ilmaan ja huusi:
– Minulla on innoitus... Minä uhraan yhden louisdorin Nanahan.
– Hyvä! Minä kaksi, sanoi Georges.
– Minä kolme, lisäsi Philippe.
He lisäilivät summia ja tarjosivat kukin toistaan enemmän, kuin he olisivat tapelleet Nanasta huutokaupassa. La Faloise puhui tamman pukemisesta kultaan. Muutenkin olisi kaikkien lyötävä, pitäisi koota vedonlyöjiä. Mutta kun nuo kolme nuorta miestä riensivät täyttämään suunnitelmaansa, huusi Nana heille:
– Kuulkaa toki! Minä en tahdo! En mistään hinnasta!... Georges, kymmenen louisdoria Lusignanista ja viisi Valeriosta...
Herrat olivat jo täydessä vauhdissa. Nana katseli hyvin huvitettuna heitä, kun he puikkelehtivat vaununpyörien lomitse, kyyristyivät hevosten päitten ali ja juoksivat koko kentän poikki. Heti tunnettuaan jonkun jossakin vaunuissa juoksivat he sinne ja kehoittivat lyömään vetoa Nanasta. Joukko nauroi ääneen, kun he välistä riemuitsevasti kääntyivät ympäri Nanahan päin näyttäen sormillaan, kuinka paljon vetoja he olivat saaneet aikaan, kun taas tyttö, joka seisoi vaunuissaan, heristi heille päivänvarjoaan. Herrat eivät onnistuneet kaupoissaan juuri sanottavasti. Jotkut herrat taipuivat heidän suostutteluihinsa, Steiner esimerkiksi, jota Nanan näkeminen järkytti, uskalsi kolme louisdoria. Naiset sitävastoin kieltäytyivät jyrkästi. Kiitoksia, emme halua heittää rahojamme kaivoon! Sitä paitsi heitä ei lainkaan huvittanut toimia lutkan hyväksi, joka nolasi heidät kaikki neljällä valkealla hevosellaan, ajajillaan ja röyhkeällä sekä ylimielisellä katseellaan, aivan kuin hän tahtoisi ahmaista kaikki. Gaga ja Clarisse kysyivät harmistuneina la Faloiselta, eikö hän enää lainkaan välittänyt heistä. Kun Georges tuli häikäilemättömästi Mignonin vaunujen luo, käänsi Rose loukattuna päänsä poispäin eikä vastannut mitään. Vain oikea hylkiö saattoi sallia, että hevoselle annettaisiin hänen oma nimensä! Mignon sitä vastoin katseli rauhattomasti nuoren miehen matkaa ja sanoi, että naiset aina tuottavat onnea.
– No? kysyi Nana, kun nuoret miehet palasivat oltuaan kauan bookmakerien luona.
– Teidän kertoimenne on nyt neljäkymmentä! sanoi la Faloise.
– Mitä kummia! Neljäkymmentä! huudahti Nana kummastuneena. Hetki sitten se oli viisikymmentä... Mitä se merkitsee?
Samassa saapui siihen Labordette. Rata suljettiin, ja kelloa soitettiin merkiksi, että ensimmäiset kilpailut alkaisivat. Nyt syntyvässä äänenkohinassa tiedusteli Nana syytä äkilliseen kurssinnousuun. Labordette vastaili vain vältellen; luultavasti oli vetoja karttunut, ja siihen selitykseen täytyi Nanan tyytyä. Labordette, joka näytti hyvin hajamieliseltä, ilmoitti, että Vandeuvres tulisi Nanan luo, jos aika vain antaa myöten.
Ensimmäiset kilpailut menivät herättämättä sanottavaa huomiota, sillä kaikki odottelivat ottelua suuresta palkinnosta, kun samassa musta pilvi äkkiä purkautui radan kohdalla. Aurinko oli kadonnut, ja sinikellertävä hämärä synkensi ihmismeren. Tuli myrskynpuuska, joka toi mukanaan äkillisen, rajun vedenpaisumuksen, suunnattomia pisaroita, suorastaan ämpärillisiä kerrallaan. Hetkisen kesti äärimmäistä sekasortoa; kuului huudahduksia, sutkauksia ja sadatteluja, kun jalankulkijat juoksivat pakoon virvoketelttoihin. Vaunuissa naiset koettivat suojata itseään ja pitivät kaksin käsin kiinni päivänvarjoistaan, sillä välin kuin palvelijat kiiruhtivat nostamaan kuomuja. Mutta sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko paistoi taas hienon vihmasateen läpi. Pilvien keskeen avautui sininen railo, ja ne liitivät tiehensä puitten yli. Kirkastuva taivas houkutteli naiset nauramaan, kun he taas tunsivat olevansa rauhassa ja turvassa; auringon kultakiekko valaisi veden kristallipisaroista kimaltelevaa ruohokenttää, hevoset hirnuivat, ja likomärät, sekasortoon joutuneet ihmiset koettivat ravistella vaatteistaan liikaa kosteutta.
– Oi, Louisraukkaa! sanoi Nana. Kastuitko kovastikin, pikku kulta?
Poika ei sanonut mitään, vaan antoi ääneti kuivata käsiään, Nana oli ottanut nenäliinansa esiin. Sitten hän kuivasi Bijoun, joka värisi entistä kovemmin. Muutama pisara hänen valkoiselle silkkipuvulleen ei merkinnyt mitään; hän ei välittänyt siitä. Virkistyneet kukat hohtivat kuin lumi, ja Nana veti onnellisena keuhkoihinsa erään kukan tuoksua ja kasteli siinä huulensa.
Sadekuuro oli tuossa tuokiossa täyttänyt parvekkeet. Nana katseli sinnepäin kiikarillaan. Näin pitkältä matkalta saattoi eroittaa vain tiheän, sekavan ihmisjoukon kasaantuneena penkeille, mustan taustan, josta kasvot paistoivat vaaleina läiskinä. Aurinko liukui esiin katon takaa ja taittoi kahtia istuvan joukon, jonka naisten puvut näyttivät vaalenevan. Mutta Nanata huvittivat erikoisesti ne naiset, jotka sadekuuro oli karkoittanut hiekalla olevilta tuoleilta parvekkeiden alapuolelta. Kun katunaisilta oli ehdottomasti kielletty pääsy satuloimispaikalle, teki Nana katkeria huomautuksia kaikista näistä kunniallisista naisista, jotka hänen mielestään olivat liian koreilevasti puetut ja näyttivät naurettavilta.
Kuului äänten sorinaa, ja keisarinna tuli pienelle keskiparvekkeelle, joka oli rakennettu alppimajan malliin isoine kuisteineen, jolla oli punaisia nojatuoleja.
– Kas, siellä hän nyt on! huudahti Georges. En luullut, että hän tällä viikolla on virantoimituksessa.
Kreivi Muffatin jäykät ja juhlalliset kasvot näkyivät keisarinnan takaa. Nuoret miehet laskivat leikkiä ja lausuivat julki valittelunsa, ettei Satin ollut siellä taputtamassa häntä vatsalle. Mutta Nana huomasi kiikarillaan Skotlannin prinssin pään keisarillisella lehterillä.
– Kas vaan, Charles! huudahti hän. Hänen mielestään prinssi oli lihonut. Kahdeksantoista kuukauden aikana hän oli tullut aivan kuin isommaksi. Nana kertoi yksityiskohtia: Oo, vahvarakenteinen veitikka!
Toisten naisten vaunuissa kuiskailtiin joka taholla, että kreivi oli hylännyt Nanan. Se oli oikea romaani! Hovissa oli pahennuttu kamariherran käytökseen, kun hän nyt avoimesti oli esiintynyt Nanan rakastajana. Pelastaakseen asemansa hän oli rikkonut suhteensa. La Faloise kertoi kursailematta tämän Nanalle ja tarjoutui itse kreivin tilalle, sanoen Nanata jälleen "omaksi Juliakseen". Mutta tämä vain nauroi ja virkahti:
– Typeryyksiä... Te ette tunne häntä; minun ei tarvitse kuin viheltää, ja hän luopuu heti kaikesta.
Hän katseli hetkisen kreivitär Sabinea ja Estellea. Daguenet oli yhä näiden seurassa. Fauchery, joka juuri saapui, häiritsi koko seuraa tervehtiäkseen heitä, ja hänkin pysähtyi siihen hymyillen. Halveksivin elein Nana osoitti lehterille ja sanoi:
– Muuten, nähkääs, tuo joukko ei tee minuun mitään vaikutusta enää!... Minä tunnen nuo ihmiset liian hyvin. Saadaanpa nähdä, kun tehdään lopputilit!... Ei kunnioitusta! Se on mennyttä! Lokaa alhaalla, lokaa ylhäällä, kaikkialla yhtä kurjaa... Sen vuoksi en salli, että minua ärsytetään.
Hän osoitti laajalla kädenliikkeellä koko ympäristöään, tallirengeistä, jotka kuljettivat hevosia radalle, keisarinnaan saakka, joka keskusteli Charlesin kanssa, prinssin tosin, mutta siitä huolimatta sian.
– Bravo, Nana!... Totisesti komea, Nana!... huusi la Faloise haltioissaan.
Tuuli vei kellonsoiton mukanaan, ja kilpailut jatkuivat. Nyt ratsastettiin Ispahanin palkinnosta, jonka voitti Berlingot, Méchainin tallin hevosia. Nana huuteli luokseen Labordettea kuullakseen, miten tämä oli sijoittanut hänen sata louisdoriaan; Labordette purskahti nauruun ja kieltäytyi mainitsemasta hevosiaan, jottei häneltä muka menisi pelionni. Nanan rahat olivat hyvin sijoitetut, sen hän saisi pian huomata. Kun Nana kertoi uskaltaneensa kymmenen louisdoria Lusignanista ja viisi Valeriosta, kohautti Labordette hartioitaan ja näytti haluavan sanoa, että naiset menettelivät aina tyhmästi. Tämä hämmästytti Nanata, hän ei tietänyt enää mitä ajatella.
Kentällä tuli vilkkaampaa. Lounasta syötiin taivasalla odotellessa kilpailua suuresta palkinnosta. Syötiin ja vielä enemmän juotiin siellä täällä ruohikossa, englantilaisten nelivaljakkojen ja postivaunujen korkeilla penkeillä, viktorioissa, umpivaunuissa ja landoissa – oikea kylmien ruokalajien ja samppanjapullojen näyttely! Korkkien kumean paukkeen vei tuuli mennessään; sutkauksia ja kompasanoja vaihdettiin, särkyvien lasien kilinä aiheutti soraääniä tähän hermostuneeseen ilonpitoon. Gaga ja Clarisse söivät Blanchen kera vahvan aterian ja söivät voileipiä peitolta, jonka he olivat levittäneet polvilleen. Louise Violaine, joka oli laskeutunut korivaunuistaan, oli liittynyt Caroline Héquetiin, ja heidän eteensä laittoi joku herra virvokepaikan, jonne Tatan, Maria, Simonne ja muut tulivat juomaan. Aivan lähellä, ilmassa, Léa de Hornin postivaunujen katolla tyhjenneltiin pulloja, koko joukkio joi kerskailevasti itsensä humalaan auringossa korkealla ihmisten yläpuolella. Pian kumminkin alettiin tungeksia Nanan vaunujen luona. Hän oli ruvennut tarjoilemaan samppanjaa niille herroille, jotka tulivat häntä tervehtimään. Toinen lakeijoista, François, otti pulloja laatikosta, ja la Faloise koetti näytellä jätkää huudellen: – Tulkaa, hyvät herrat... Ei maksa mitään... Kaikki saavat, kaikki saavat! Olemmehan markkinailveilijöitä!
La Faloise oli hänestä hyvin lystikäs, ja hänellä oli hauskaa. Hetkisen hän suunnitteli lähettää Georgesin viemään lasin samppanjaa Rose Mignonille, joka tekeytyi raittiiksi. Henristä ja Charlesista oli kuolettavan ikävää; heille lasi samppanjaa olisi ollut tervetullut. Mutta Georges joi itse lasin pohjaan, sillä hän pelkäsi kinaa. Silloin Nanalle muistui mieleen Louis, jonka hän oli unohtanut taakseen. Ehkä poika on janoissaan, ja Nana pakotti hänet juomaan muutamia pisaroita, joista hän alkoi kauheasti yskiä.
– Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat! jatkoi la Faloise. Ei maksa kahta souta, se ei maksa edes yhtä souta... Me anniskelemme ilmaiseksi...
Hänet keskeytti huudahdus:
– Kas! Bordenave on tuolla!... Huutakaa hänet tänne! Tai juoskaa noutamaan hänet, juoskaa!
Siellä oli todella Bordenave, joka kuljeskeli kädet selän takana, päässä hattu, joka punersi auringossa, ja yllä tahrainen pitkä takki, joka oli ompeleistaan valkoinen, Bordenave, joka oli joutunut rappiolle vararikkonsa jälkeen, mutta joka innokkaana, yhtä kiivaana näytteli köyhyyttään hienon maailman joukossa, näöltään miehenä, joka aina on valmis tekemään väkivaltaa onnelle.
– Hitto, miten tyylikästä! sanoi hän, kun Nana, ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.
Juotuaan lasin samppanjaa hän sanoi haikeasti:
– Oi, jospa minä olisin nainen!... Mutta vähät siitä! Tahdotko tulla takaisin teatteriin? Minulla on ajatus, minä vuokraan "Gaieté"-teatterin, ja me valloitamme yhdessä koko Pariisin... Sen olet minulle velkaa.
Hän jäi siihen vastahakoisesti, mutta oli Nanan tapaamisesta iloissaan, sillä tuo Nana, hän sanoi, oli kuin palsamia sydämelle, kun vain sai hänet nähdäkin. Nana oli hänen tyttönsä, hänen omaa vertaan.
Piiri kasvoi. Nyt la Faloise kaatoi laseihin viiniä, ja Philippe ja Georges haalivat tuttavia. Hiljainen virtaus kuljetti sinne vähitellen melkein koko kentän. Nana soi jokaiselle hymyn, hilpeän sanan: kaikki, jotka tahtoivat juoda hänen samppanjaansa, lähestyivät ja hänen vaunujaan ympäröi meluava joukko, ja hän valtikoi noiden ojennettujen lasien keskellä keltaiset kiharat hulmuten ja lumivalkoiset kasvot hohtaen auringonvalossa. Saadakseen muut naiset, jotka olivat raivoissaan hänen menestyksestään, aivan pakahtumaan kateudesta ja harmista, kohotti hän itse täyttä lasiaan samassa asennossa, joka hänellä oli ollut voittoisana Venuksena.
Joku kosketti häntä takaapäin, ja Nana hämmästyi kääntyessään ja nähdessään Mignonin takaistuimella. Nana laskeutui heti alemmaksi ja istuutui Mignonin viereen; tällä oli näet ilmoitettavanaan vakava asia. Mignon sanoi kaikkialla, että hänen vaimonsa oli naurettava vainotessaan Nanata; hänestä se oli tyhmää ja hyödytöntä.
– Kuulehan, rakas ystävä, hän sanoi, ole varuillasi äläkä saata Rosea raivostumaan... Minusta on parasta varoittaa sinua ... niin, hänellä on ase, ja koska hän ei vielä ole antanut anteeksi "Pikku Herttuattaren" juttua...
– Ase, sanoi Nana, mitä se minua liikuttaa!
– Mutta kuulehan, se on kirje, jonka hän varmaankin on löytänyt Faucheryn taskusta; se on kreivitär Muffatilta. Niin, suoraa kieltä, kirje on selvä... Rose tahtoi lähettää sen kreiville kostaakseen hänelle ja sinulle.
– Mitä se minua liikuttaa! toisti Nana. Sehän on naurettavaa... Vai niin! Vai Faucherystä. No, sitä parempi, se nainen ärsytti minua. Nyt saadaan hauskaa.
– Ei, minä en tahdo sitä, sanoi Mignon kiihkeästi. Kaunis häväistysjuttu! Eikä meillä ole siitä mitään hyötyä.
Hän malttoi mieltään peläten sanovansa jotakin harkitsematonta. Nana tokaisi kimpaantuneena, että hän ei lähtisi pelastamaan tuollaista kunniallista naista. Mutta kun Mignon oli itsepäinen, katsoi Nana häneen terävästi. Kaikesta päättäen mies pelkäsi, että Fauchery palaisi hänen kotiinsa, jos välit kreivittäreen rikkoutuisivat; mutta Rose pyrki juuri siihen samalla kuin saisi kostetuksi, sillä hänellä oli vieläkin helliä tunteita sanomalehtimiestä kohtaan. Nana vaipui ajatuksiinsa; hän muisteli herra Venotin vierailua, ja hänen päässään alkoi kypsyä suunnitelma Mignonin koettaessa taivutella häntä.
– Otaksun, että Rose on lähettänyt kirjeen, silloin tulee häväistysjuttu! Sinä olet myöskin sekaantunut siihen, ja sanotaan, että kaiken alkusyy on sinussa... Ensityökseen kreivi eroaa vaimostaan...
– Miksi? kysyi Nana. Päinvastoin...
Sitten hän vuorostaan vaikeni. Eihän tarvinnut ajatella ääneen. Lopulta hän oli suostuvinaan Mignonin suunnitelmaan päästäkseen miehestä eroon; ja kun tämä neuvoi Nanaa osoittamaan ystävällisyyttä Roselle, käymällä esimerkiksi täällä kilpailuradalla hiukan tervehtimässä Rosea kaiken maailman nähden, hän vastasi miettivänsä asiaa.
Melu sai hänet nousemaan pystyyn. Hevoset tulivat kuin myrsky radalle. Kilpailtiin Pariisin kaupungin palkinnosta, jonka Cornemuse voitti. Nyt kilpailtaisiin suuresta palkinnosta; yleisön kuume nousi, sen valtasi levottomuus, jonka ruoskimana se ei voinut pysyä hiljaa, vaan aaltoili edestakaisin saadakseen minuutit kulumaan nopeammin. Viimehetkessä vedonlyöjät pelästyivät sitä yllätystä, että Nanan, Vandeuvresin tallin "outsiderin" kerroin laskemistaan laski. Herrat tulivat vähäväliä takaisin mainiten uuden kertoimen; nyt se oli enää vain kolmekymmentä. Hetken päästä kaksikymmentäviisi, sitten kaksikymmentä ja lopulta viisitoista. Kukaan ei ymmärtänyt asiaa. Tamma joka oli hävinnyt kaikissa kilpailuissa, tamma josta ei aamulla lyöty vetoa edes viidestäkymmenestä! Mistä tämä äkillinen hullutus? Jotkut pilailivat ja sanoivat, että ne, jotka olivat kyllin tyhmät menemään tähän narripeliin, menettäisivät rahat ja kukkaron. Toiset, jotka ottivat asian vakavalta kannalta, vainusivat jotakin metkua; ehkä suunniteltiin kaappausta. Vihjattiin eräisiin juttuihin, varkauksiin, joita oli sallittu kilpailukentällä; mutta tällä kertaa Vandeuvresin suuri nimi vaimensi syytökset, ja epäilijät pääsivät voiton puolelle ennustaessaan, että Nana tuli perille viimeisinä.
– Kuka ratsastaa Nanata? kysyi la Faloise.
Juuri silloin tuli oikea Nana taas näkyviin. Silloin ympärillä seisovat herrat antoivat kysymykselle sopimattoman merkityksen ja puhkesivat ylenpalttisesti nauramaan. Nana tervehti heitä. – Jockeyn nimi on Price, hän sanoi. Siitä alkoi kina uudestaan. Price oli englantilainen kuuluisuus, jota ei tunnettu Ranskassa. Miksi Vandeuvres oli tuottanut tänne tuon jockeyn, vaikka Gresham tavallisesti ratsasti Nanata? Muuten ihmeteltiin, että Vandeuvres oli luovuttanut Lusignanin tuolle Greshamille, joka la Faloisen sanojen mukaan ei koskaan tullut perille. Mutta nämä huomautukset hukkuivat leikinlaskuun, vastaväitteisiin ja eri mielipiteiden sekasortoon. Alettiin taas tyhjentää samppanjapulloja ajan tappamiseksi. Sitten kuului kuiskaus, ja joukot astuivat syrjään. Vandeuvres tuli.
Nana oli olevinaan vihoissaan.
– Perin kohteliasta tulla näin myöhään!... Ja minun tekee mieleni nähdä satuloimispaikka.
– No, tulkaa sitten, vastasi kreivi, aikaa riittää vielä. Voittehan hiukan kävellä. Minulla on sattumalta mukanani pääsylippu naista varten.
Hän vei Nanan käsivarressaan, ja tyttö oli hyvin onnellinen huomatessaan kaikki kateelliset silmäykset, joita Lucy, Caroline ja muut heittivät hänen jälkeensä. Hugonin veljekset ja la Faloise, jotka jäivät vaunuihin, tekivät edelleen kunniaa hänen samppanjalleen. Nana huusi palaavansa pian.
Mutta kun Vandeuvres näki Labordetten, huusi hän tämän luokseen, ja keskustelivat hetkisen.
– Oletteko koonnut kaikki?
– Olen.
– Paljonko?
– Tuhatviisisataa louisdoria, erä erältä.
Kun Nana heristi korviaan uteliaana, niin he vaikenivat. Vandeuvres oli hyvin hermostunut, ja hänen kirkkaissa silmissään paloi samoja liekkejä, joita Nana oli pelästynyt sinä yönä, jona Vandeuvres sanoi sulkeutuvansa talliin ja polttavansa itsensä hevosineen. Radan yli mentäessä hän puhui hiljaa ja sinutteli kreiviä:
– Mutta selitähän, sano... Miksi tamman kerroin paranes? Siitä nousee hirmuinen elämä!
Kreivi säpsähti ja vastasi umpimähkäisesti:
– Ihmiset puhuvat turhia ... nuo vedonlyöjät ovat omituista joukkoa! Jos minulla on mielihevonen, lyövät he kaikki siitä vetoa, ja minulle ei jää mitään. Kun outsideria suositaan, niin he soittavat suutaan ja huutavat kuin heiltä nyljettäisi nahka.
– Minun olisi pitänyt saada pieni vihjaus; minä olen myöskin lyönyt vetoa, sanoi Nana. Onko tammallasi mahdollisuuksia voittaa?
Kreivi tulistui äkkiä ilman huomattavaa syytä.
– Jätä minut rauhaan... Kaikilla hevosilla on voittomahdollisuuksia. Kerroin paranee, kun lyödään vetoja. Kuka voittaa, sitä en tiedä... Lähden kernaammin seurastasi kuin kuuntelen tyhmiä kysymyksiäsi.
Tuo äänensävy ei sopinut hänen luonteelleen tai tavoilleen. Nana hämmästyi enemmän kuin loukkaantui. Kreiviä alkoi muuten hävettää; ja kun Nana kuivakiskoisesti pyysi häntä olemaan kohtelias, pyysi kreivi anteeksi. Viime aikoina hän oli ollut oikullinen. Pariisin kevytmielisessä ja hienoissa piireissä tiesivät kaikki, että kreivi sinä päivänä löisi pöytään viimeisen valttinsa. Elleivät hänen hevosensa voittaisi, ellei hän niiden avulla ansaitsisi melkoisia summia, jotka niistä oli lyöty vetoja, oli se hänen tappionsa ja rappionsa; hänen luottonsa, hänen horjuva asemansa, jossa vielä oli hitunen suuruuden hohdetta, vaikkakin hän oli velkaantunut ja hänen asiansa olivat rempallaan, luhistuisivat kovalla melulla. Ja Nana, sen tiesivät kaikki, oli tehnyt hänestä lopun, viimeisenä järkyttänyt hänen varallisuuttaan ja tehnyt puhdasta jälkeä. Kerrottiin hulluista oikuista, kullasta, jota oli heitetty kuin mereen, matkasta Badeniin, jolla Nana ei ollut jättänyt jäljelle edes sen vertaa, että hotellilasku olisi voitu maksaa, kourallisesta jalokiviä, jotka eräänä iltana humalapäissä oli heitetty liekkeihin, jotta nähtäisiin, palaisivatko ne kuin hiilet. Nana oli vähitellen suurikasvuisena ja nauraen kuin laitakaupungin roskaväki valloittanut tämän vanhan suvun hienostuneen pojan. Nyt kreivi uskaltautui mihin tahansa; hänen mieltymyksensä typeryyksiin ja lokaan oli vienyt hänet niin pitkälle, että hän oli kadottanut skeptillisyytensäkin voiman. Kahdeksan päivää sitten Nana oli saanut hänet lupaamaan linnan Normandiasta, Havren ja Trouvillen väliltä; ja hän piti kunnia-asianaan pysyä sanassaan. Mutta Nana ärsytti häntä siihen määrin, että häntä halutti lyödä tuota typerää naista.
Portinvartija oli laskenut heidät satuloimispaikalle, sillä hän ei uskaltanut kieltää pääsyä naiselta, joka tuli kreivin käsivarressa. Nana, joka pöyhkeili ja ylpeili saadessaan vihdoinkin astua tälle kielletylle alueelle, varoi liikkeitään ja sivuutti hitaasti ne naiset, jotka istuivat lehterien edessä. Kymmenennellä tuolirivillä näkyi joukko naispukuja, joiden hilpeät värit loistivat auringonvalossa paljaan taivaan alla; tuoleja oli yhdessä, ja niille muodostui tuttavallisia ryhmiä sattumanvaraisesti, niinkuin yleisessä puistossa tapahtuu lapsille, jotka juoksevat sinne tänne, ja heidän takanaan olivat lehterit korokkeineen ja täpötäysine penkkiriveineen, jossa vaaleat kankaat sulautuivat puurakenteiden varjoon. Nana katseli näitä naisia ja tähysteli erikoisesti kreivitär Sabinea. Mennessään keisarillisen lehterin ohi huvitti häntä erikoisesti katsoa Muffatia, joka virallisen jäykkänä seisoi keisarinnan lähellä.
– Kylläpä hän on typerän näköinen! sanoi hän hyvin äänekkäästi Vandeuvresille.
Hän tahtoi nähdä kaiken. Tämä osa puistoa ruohikkoineen ja puuryhmineen ei hänestä ollut mitään erikoista. Joku sokerileipuri oli laittanut suuren jäätelökaupan aivan ristikkoporttien luo. Olkikattoisessa, sienenmuotoisessa majassa ihmiset viittoilivat ja huusivat; se oli niinsanottu rengas. Vieressä oli tyhjiä pilttuita; ja hän pettyi nähdessään siellä vain erään santarmin hevosen. Sitten siellä oli avoin paikka hevosten kävellyttämistä varten, noin sadan metrin pituinen, jolla muuan tallirenki talutteli verhoon peitettyä Valerio II:a. Matkan päässä näkyi joukko herroja puistokäytävillä, punakeltainen pääsylippu napinreiässään, lehterien avoimilla pervekkeilla liikkui loppumaton ihmisjono, mikä kaikki huvitti Nanata hetkisen. Joka tapauksessa kannatti kuitenkin harmitella sitä, että pääsy tänne oli kielletty.
Daguenet ja Fauchery, jotka menivät ohi, tervehtivät Nanata. Tämä viittasi heille, ja heidän oli tultava lähelle. Hän arvosteli ankarasti satuloimispaikkaa, mutta keskeytti sanoen:
– Mitä ihmeitä! Markiisi de Chouard! Kyllä mies on vanhentunut! Ukko tärvelee itsensä! Onko hän yhä yhtä hullu?
Daguenet kertoi nyt ukon viimeisestä kaappauksesta, aivan uuden jutun, jota kukaan ei vielä tietänyt. Kierreltyään Gagan tytärtä Amélieta kuukausikaupalla hän oli Gagalta ostanut tytön kolmestakymmenestätuhannesta frangista. Niin kerrottiin.
– Tosiaankin kaunis tarina! huudahti Nana järkytettynä. Sellaista sattuu, kun on tyttäriä!... Mutta kun oikein muistelen, niin varmasti se on Lili, joka istuu jonkun naisen kanssa vaunuissa tuolla kentällä. Minä tunnen hänet ulkomuodolta... Vai on ukko valinnut hänet!
Kärsimätön Vandeuvres ei kuunnellut Nanan puheita, sillä hän tahtoi päästä naisesta eroon. Mutta kun Fauchery lähtiessään sanoi, että jos Nana ei ollut nähnyt bookmakereja, ei hän ollut nähnyt mitään, niin kreivin täytyi saattaa hänet sinne, vaikka tehtävä olikin ilmeisesti vastenmielinen. Mutta Nana oli tyytyväinen; näky oli todella omituinen.
Nuorten kastanjain välissä oli ruohikolla pyörö, jossa joukko "bookmakereja" odotteli vedonlyöjiä puiden hennon viheriän alla aivan kuin markkinoilla. Nähdäkseen ihmisjoukon yli he kiipeilivät puupenkeille ja naulailivat tarjouksiaan viereensä laudan palasille merkiten samalla tarkkaavasti vedot asiakkaan pelkästä eleestä tai silmäniskusta niin nopeaan, että katsojat tuijottivat heitä suu ammollaan. Pyörössä vallitsi sekasortoa, numeroita huudettiin ja odottamattomia kertoimienmuutoksia tervehdittiin kovalla melulla. Joskus hälinä kasvoi kaksinkertaiseksi, kun joku saapui juosten tuoden uutisia, pysähtyi pyörön suulle ja huusi täyttä kurkkua; oli vain pelkkää tulemista ja menemistä, pelkkää yhtämittaista sorinaa, raivoisaa pelikuumetta ja hellettä.
– Kylläpä ne ovat narrimaisen näköisiä! sanoi Nana hyvin huvitettuna. Nehän irvistelevät... Katsokaapa tuota lihavaa miestä! En tahtoisi yksin tavata häntä metsästä yöllä.
Mutta Vandeuvres näytti hänelle erästä bookmakeria, muotikaupan apulaista, joka kahdessa vuodessa oli ansainnut kolme miljoonaa. Hän oli hentokasvuinen mies, pieni ja vaalea, ja häntä kohdeltiin mitä kunnioittavimmin; häntä puhuteltiin hymyillen ja pysähdyttiin katselemaan.
Vihdoin Nana seurueineen lähti pyörön luota. Vandeuvres nyökäytti hiukan päätään jollekin bookmakerille, joka rohkeni huutaa kreiviä luokseen. Se oli eräs hänen entisiä kuskejaan, suunnattoman kookas mies, hartiat kuin härällä ja naama tummanpunerva. Hän koetteli nyt onneaan kilpailuradalla käyttäen rahoja, jotka hän oli ansainnut hämärällä tavalla; kreivi koetti auttaa miestä menestymään, antoi hänelle salaisia vetojaan ja kohteli häntä alati kuin palvelijaa, jota ei tarvinnut kursailla. Tästä avusta huolimatta mies oli alituiseen menettänyt huomattavia rahamääriä; hänkin löi tänään pöytään viimeisen valttinsa silmät veristäen ja kuin saamaisillaan halvauksen.
– No, Maréchal, paljonko olette antaneet, kysyi kreivi hiljaa.
– Olen lyönyt vetoja viidentuhannen louisdorin edestä, herra kreivi, vastasi bookmakeri puhuen hänkin hiljaa. Eikö se ole hyvin tehty? Minun täytyy myöntää, että nostin kerrointa; olen saanut sen jo kolmeen.
Vandeuvres ei ollut tyytyväisen näköinen.
– Ei, ei, minä en sitä halua, koettakaa saada se jälleen kahteen takaisin... Enempää en sano, Maréchal.
– Mitäpä se enää merkitsisi, herra kreivi? sanoi Maréchal rikostoverin tavoin nöyrästi hymyillen. Onhan minun houkuteltava kansaa sijoittamaan teidän kaksituhatta louisdorianne.
Vandeuvres sai hänet vaikenemaan. Kreivin poistuessa muisti Maréchal äkkiä mielipahakseen, että hän ei ollut tullut kysyneeksi tamman paranevaa kurssia ja sen syytä. Olisipa todella siisti juttu, jos tammalla olisi mahdollisuuksia, ja hän oli lyönyt siitä kahdensadan louisdorin määrästä vetoja, kun kerroin oli viisikymmentä.
Nana ei käsittänyt sanaakaan kreivin kuiskauksista eikä liioin rohjennut pyytää mitään selityksiä. Kreivi oli entistä hermostuneempi ja jätti Nanan äkkiä Labordettelle, joka oli vaa'an luona.
– Teidän olisi vietävä hänet takaisin, sanoi kreivi, minulla ei ole aikaa... Hyvästi!
Sitten hän meni vaakasaliin, joka oli pieni huone ja matala. Siellä oli iso vaaka; se oli samannäköinen kuin tavarain vastaanottohuone jollakin laitakaupungin asemalla. Nana oli pahasti pettynyt; hän oli kuvitellut jotakin isoa huonetta ja mahtavaa konetta, jolla hevosia punnittiin. Ja eihän siinä punnittu kuin jockeyta! Miksi siis mokomasta pidettiin niin suurta rähinää! Vaakalaudalla odotteli joku jockey hölmön näköisenä ja satula sylissään, ja suurikokoinen liveriin puettu mies merkitsi painon tallirengin pidellessä hevosta ulkopuolella. Se oli Cosinus, jota yleisö kerääntyi äänetönnä ja tarkkaavaisena katselemaan.
Rata on suljettava. Labordette kiirehti Nanata, mutta kääntyi näyttämään pientä miestä, joka matkan päässä keskusteli Vandeuvresin kanssa.
– Tuo tuolla on Price, hän sanoi.
– Vai niin! Tietenkin! Hän, joka ratsastaa minua, sanoi Nana nauraen.
Price oli hänestä hyvin ruma. Kaikki jockeyt olivat hänen mielestään kääpiöiden näköisiä; luultavasti heidän ei annettu kasvaa. Tämä oli nelikymmenvuotias mies, mutta näytti vanhalta ja kuivuneelta lapselta, jolla oli pitkät laihat kasvot, ryppyjä ja poimuja täynnä, kovat ja kuin kuolleet. Hänen ruumiinsa oli niin luiseva ja laiha, että sininen pusero valkoisine hihoineen oli kuin ripustettu vaatenaulakkoon.
– Ei, ystäväni, tuo ei tuota minulle onnea, sanoi Nana mennessään.
Radalle kertyi vielä joukko kansaa, joka polki märän ja jo ennestään tallatun ruohikon aivan mustaksi. Molempien suurten ilmoitustaulujen eteen, jotka olivat hyvin korkealla valurautapilareillaan, kerääntyi väkeä tungokseen saakka, ja kaikki katselivat kasvot ylöspäin ja hälisten kunkin hevosen numeroa, joka sähkölangalla vedettiin esiin vaakahuoneesta. Näyteltiin ohjelmia; Pichenetten oli sen omistaja ottanut pois kilpailuista, ja se antoi aihetta huhuihin. Nana meni Labordetten käsivarressa vain ohi. Kello, joka riippui lippumastossa, soi kaiken aikaa merkiksi, että yleisön oli poistuttava radalta.
– Lapseni, sanoi Nana noustessaan taas vaunuihinsa, tuo vaakapaikka on huiputusta!
Ystävät tervehtivät häntä kättentaputuksin: "Hyvä! Nana!... Nana on annettu meille takaisin!..." Kyllä he olivat typeriä! Luulivatko he hänen karanneen? Hän tuli täsmälleen oikeaan aikaan. Huomio, nyt alkaa! Samppanjaa ei muistettu, sitä ei juonut enää kukaan.
Nana hämmästyi kovin nähdessään vaunuissaan Gagan Bijou ja Louiset sylissään; Gaga oli tullut sinne lähennelläkseen la Faloisea, ilmoittaen tekosyyksi, että hän tahtoi suudella vauvaa. Hän rakasti lapsia.
– No, entä miten on Lilin laita? kysyi Nana. Eikö hän istu tuolla vaunuissa ukon kanssa?... Olen juuri kuullut siivoja juttuja.
Gaga oli olevinaan kärsivän näköinen.
– Oi, rakas ystävä, olen aivan kuolla suruun, sanoi hän tuskastuneesi. Eilen kun oli mentävä vuoteeseen, minua itketti niin, enkä uskonut, että voisin tulla tänne lainkaan tänään... Tunnethan minun mielipiteeni? Minä en sitä tahtonut, olin kasvattanut tyttöä luostarissa saadakseni hänet hyvin naitetuksi. Neuvoin häntä ankarasti ja pidin häntä aina silmällä... Mutta rakas ystävä, hän tahtoi itse... Oh, niitä kohtauksia, kyyneliä, kovia sanoja, kunnes lopulta annoin häntä korville. Hänen oli ikävä, hän tahtoi itse... Kun hän lopulta sanoi, että minulla ylimalkaan ei ollut oikeutta estää häntä, niin minä vastasin: "Sinä olet kurja olento, sinä tuotat meille häpeää, mene matkoihisi!" Ja sitten asia oli lukossa. Minun täytyi suostua järjestelyyn... Siinä meni minun viimeinen toivoni, ja minä olin haaveillut niin kauniita asioita!
Jostain kuuluu riitaa. Georges puolusti siellä Vandeuvresia hämäriltä huhuilta, joita kävi eri ryhmissä.
– Mitä puhetta se on, että hän hylkäisi hevosensa? huusi nuorukainen. Eilen hän löi Lusignanista kilpailukerhossa tuhat louisdoria vetoja.
– Vallan oikein, minä olin siellä, vakuutti Philippe. Nanasta ei frangiakaan... Vaikka Nanan kerroin nyt on kymmenen, niin se ei ole hänen vikansa. On kerrassaan naurettavaa luulla ihmisten tekevän sellaisia laskelmia... Mitä hän siitä hyötyisi?
Labordette kuunteli rauhallisen näköisenä ja kohautti olkapäitään.
– Antaa niiden olla; niidenhän täytyy lörpötellä... Kreivi on juuri uskaltanut viisisataa louisdoria Lusignanista, ja jos hän on pyytänyt sata louisdoria Nanasta, on se tapahtunut vain siksi, että hevosten omistajien on aina näennäisesti luotettava hevosiinsa.
– Turhaa puhetta! Mitä tuo meitä liikuttaa! huusi la Faloise ja heilutteli käsivarsiaan. Spirit voittaa... Ranska saa selkäänsä! Eläköön Englanti!
Yleisöä puistatti kauan, kun kello ilmoitti hevosten tulevan radalle. Nähdäkseen paremmin Nana nousi seisomaan vaunujensa istuimelle ja polki lemmikki- ja ruusuvihkoja. Rata oli vielä tyhjä, sen harmaan aitauksen luona seisoi poliiseja joka toisen patsaan luona, ja savinen ruohokenttä leveni laajaksi kaistaleeksi näyttäen etäältä hienolta samettimatolta. Silmäillessään alaspäin Nana näki katsojakentän, jolla vilisi ihmisiä nousten varpailleen, tarrautuen vaunuihin, kiiveten kuumeentapaisesti ja tunkeillen niiden katoille, hevoset, jotka hirnuivat, teltat, joiden verhot paukkuivat tuulessa, ratsastajat, jotka kannustivat hevosiaan jalankävijoiden lomitse näiden paetessa aitauksen luo. Toisella puolella hän näki lehterit, joiden ihmismeren lukemattomat kasvot kutistuivat pisteiksi ja kirjavasta päiden joukosta hän erotti vain väripilkkuja, jotka täyttivät käytävät, penkit, korokkeet, joilla seisovat ihmiset kuvastuivat mustine ääriviivoineen taivasta kohti. Vieläkin etäämpänä hän näki kilpailurataa ympäröivän tasangon. Muratin peittämän myllyn takana oikealla oli tasangossa laaksontapaisia syvennyksiä, jotka peittyivät tummiin varjoihin; hänen edessään oli puistoteitä ristiin rastiin aina Seinen rannalle saakka, joka virtasi kukkulan juurella, ja nämä tiet olivat täynnä odottavia vaunurivejä; Boulogneen päin, vasemmalla puolella, näkyi Meudon, joka häipyi kaukaiseen sinertävään valoon ja jota rajoitti keisaripuukuja; näiden puiden ruusunväriset lehdettömät kukat näyttivät eloisalta maalaukselta. Ihmislaumoja saapui yhä lisää eteläistä tietä, joka ei näyttänyt leveämmältä kuin kapea nauha. Pariisin puolella sellainen yleisö, joka ei maksanut huvista mitään, näytti pensaikkoon kerääntyneeltä eläinlaumalta ja liikehti rauhattomina mustina pilkkuina puiden alla.
Samassa nämä satatuhatta ihmistä lämpenivät ilosta, ja kentältä kuului punertavan taivaan alta kuin hyönteisten surina. Aurinko, joka oli ollut neljännestunnin peitossa, paistoi taas ja valoi sädevirtojaan. Ja kaikki hehkui jälleen täydessä loistossaan, naisten päivänvarjot olivat kuin lukemattomat kultakilvet joukon yllä. Aurinkoa tervehdittiin taputtamalla käsiä ja nauraen, ja käsivarsia nousi ilmaan kuin ajaakseen pois pilvet.
Eräs poliisiupseeri käyskenteli yksin tyhjällä radalla. Kauempana vasemmalla asteli herra, kädessään punainen lippu.
– Se on lähettäjä, parooni de Mauriac, vastasi Labordette Nanan kysymykseen.
Nuoret miehet, joita tungeskeli Nanan vaunujen ympärillä nousten astuimillekin, huudahtelivat, ja keskustelu jatkui ilman yhtenäisyyttä, sanoja vain, joita lausuttiin hetken vaikutuksesta. Philippe ja Georges, Bordenave ja la Faloise eivät voineet olla vaiti.
– Älkää tuuppiko!... Antakaa minunkin nähdä... Kas, palkintotuomari menee komeroonsa... Herra de Souvigny sanotte?... Täytyy todella olla hyvät silmät erottaakseen nenän pituuden tältä matkalta!... Hiljaa, nyt vedetään lippu tankoon... Tuolla ovat hevoset, huomio!... Cosinus on ensimmäinen.
Punakeltainen lippu liehui tuulessa maston päässä. Hevosia tuli perätysten tallirenkien taluttamina ja satulassa jockeyt, jotka päivän valossa olivat kuin väripilkkuja. Cosinuksen jälkeen tulivat Hasard ja Boum. Spirit otettiin mutisten vastaan; se oli oiva ruskea ratsu, jonka sitruunanvärinen mustatäpläinen ruho uhosi brittiläistä synkkyyttä. Kun Valerio II saapui pienenä ja vilkkaana, hiukan viheriään vivahtavan värisenä ja hentona, hohtaen ruusunpunaiselta, tervehdittiin sitä kuin tuttavaa. Vandeuvresin kahta hevosta ei kuulunut. Vihdoin näkyivät Frangipanin takana sinivalkoiset värit. Mutta Lusignan, hyvin tumma ratsu, jonka ulkomuoto oli nuhteeton, joutui kokonaan unhoon, kun kansa hämmästyi Nanata. Sellaisena ei sitä oltu ennen nähty; auringonsäteet kultasivat tämän raudikkotamman kultakiharaisen tytön näköiseksi. Se loisti valossa kuin vasta lyöty kultaraha, sen rinta oli leveä ja pää ja kaula kevyet, ja sillä oli hieno, notkea ja pitkä selkä.
– Mitä ihmeitä! Sillähän on minun hiukseni! huudahti Nana hurmaantuneena. Katsokaa! Tiedättehän, kuinka ylpeä minä olen siitä.
Kaikki hyökkäsivät landoohon. Bordenave oli vähällä tallata Louisia, jonka hänen äitinsä oli unhottanut. Isällisesti möristen hän tarttui poikaan ja nosti hänet olkapäälleen sanoen:
– Pieni raukka!... Odota, niin näytän sinulle äitiä! Katso tuonne, pienokainen!
Kun Bijou raapi hänen jalkaansa, otti hän koirankin hoivaansa. Nana ihastuksissaan siitä, että hevosella oli hänen nimensä, ja katseli muita naisia nähdäkseen, miten he vääntelisivät kasvojaan. He olivat kaikki raivoissaan. Triconitar, joka tähän saakka oli ollut liikahtamatta, heilautti nyt kättään ja antoi joukon päiden yli vetomääräyksiään eräälle bookmakerille. Hän toimi vainunsa nojalla ja löi vetoa Nanasta.
La Faloise oli sietämättömän suurisuinen. Hän ihastui Frangipaniin.
– Minulla on ajatus, hän sanoi. Katsokaa vain Frangipania! Mikä ryhti! Mikä jalannousu!... Minä lyön Frangipanista kahdeksan yhtä vastaan. Kuka uskaltaa?
– Koettakaa pysyä hiljaa, sanoi Labordette lopulta. Te tulette katumaan.
– Tuo Frangipani on kurja kaakki, sanoi Philippe. Sehän hikoilee nyt jo... Saattepa nähdä, että se ei onnistu.
Hevoset olivat tulleet nyt oikealle puolelle ja aloittivat koeratsastuksen. Ne nelistivät epäjärjestyksessä lehterien ohi. Silloin alettiin taas väitellä, ja kaikki puhuivat yhteen ääneen.
– Lusignanin selkä on vallan liian pitkä, vaikka se muutoinkin on kunnossa... Ei, ei niin penniäkään Valerio II:sta; se on hermostunut ja nelistää pää pystyssä, mikä on huono merkki.... Kas, Burne ratsastaa Spiritiä... Mutta minähän sanon, että sillä ei ole lapoja tarpeeksi. Hyvät lavat ovat pääasia ... ei, Spirit on aivan liian tyyni... Kuulkaa, minä olen nähnyt Nanan suurten nuorten hevosten satokilpailujen jälkeen; se oli likomärkä, karvat himmeinä ja kyljet läähättäen. Luulin sen kaatuvan siihen paikkaan. Kaksikymmentä louisdoria siitä, että se ei sijoittunut... Nyt riittää! Tuo la Faloise väsyttää meitä Frangipanillaan! Nyt on liian myöhäistä, kilpailut alkavat.
La Faloise oli itkeä ja yritti tavoittaa jotain bookmakeria. Häntä varoitettiin. Kaikki kurottivat kaulojaan. Mutta ensimmäinen lähtö ei onnistunut; lähettäjä, joka pitkän matkan päässä näytti ohuelta, mustalta juovalta, ei ollut painanut alas punaista lippuaan. Hevoset tulivat takaisin paikoilleen nelistettyään hetken. Kaksi seuraavaakin lähtöä epäonnistui. Lopulta lähettäjä sai kaikki hevoset koolle ja lähetti ne niin taitavasti matkaan, että yleisö osoitti hänelle suosiotaan.
– Komeata!... Ei, se oli vain sattuma!... Vähät siitä, nyt on selvä!
Se jännitys, joka valtasi jokaisen mielen, sai äänet vaikenemaan. Vedonlyönti loppui, ja peli ratkaistiin tuolla suunnattomalla radalla. Ensin kaikki olivat hiljaa, kuin ei olisi voitu hengittääkään. Päitä kurotettiin, kalpeita ja vapisevia kasvoja. Aluksi Hasard ja Cosinus johtivat; niiden jälkeen tuli Valerio II aivan kintereillä, ja sitten muut hevoset sekavana rykelmänä. Kun ne sivuuttivat katsojalavat myrskyn lailla ja panivat maan tärisemään, oli niiden jono venynyt jo noin neljänkymmenen metrin pituiseksi. Viimeisenä oli Frangipani, Nana oli aivan Lusignanin ja Spiritin takana.
– Hitto vieköön! sanoi Labordette. Tuo englantilainen selviää hyvin!
Nyt landoossa taas kielet kirposivat, huudahduksia alkoi kajahdella. Noustiin varpailleen ja tekeydyttiin mahdollisimman pitkiksi, jotta nähtäisiin jockeytten kirjavat puserot heidän liitäessään auringonvalossa. Nyt Valerio II meni johtoon, Cosinus ja Hasard jäivät taakse, kun taas Lusignanilla ja Spiritillä, jotka menivät rinnan, oli yhä takanaan Nana.
– Tuhat tulimmaista! Englantilainen on voittanut aivan päivänselvästi, sanoi Bordenave. Lusignan uupuu, ja Valerio II ei kestä loppuun.
– Harmillinen juttu, jos englantilainen voittaisi! huudahti Philippe isänmaallisessa innostuksessaan.
Ihmismeren alkoi vallata tuskallinen tunne. Siis taaskin tappio! Ja kiihkoisia, melkein hartaita rukouksia nousi Lusignanin puolesta, ja yhtä hartaasti haukuttiin Spiritiä ja sen jockeyta, joiden värit olivat yhtä iloiset kuin ruumiinkantajan. Ruohikolle keräytyneen yleisön välitse juoksenteli ihmisparvia täyttä vauhtia ja ratsumiehet nelistivät yli kentän. Nana, joka oli kääntynyt hitaasti toiseen suuntaan, näki jalkojensa juuressa ihmis- ja eläinjoukon lainehtivan, päämeren, joka liikkui samassa tahdissa, kuin hevoset kiersivät rataa. Jockeytten hohtavat värit pilkuttivat taivaanrantaa; Nana oli nähnyt ne selkäpuolelta, nähnyt nopeiden, pitkien askeleiden kiidättämät ruumiit, kunnes ne matkan päästä näyttivät kapeilta kuin oljenkorret. Nyt ne näkyivät hyvin etäältä sivukuvina ja näyttivät hyvin pieniltä ja hennoilta kaukaisen metsän vihannuutta vastaan. Sitten ne katosivat äkkiä suuren puuryhmän taa, joka oli keskellä rataa.
– Odottakaa sentään, huusi Georges, joka vielä oli toiverikas. Leikki ei ole lopussa... Englantilaista ruoskitaan.
La Faloise, joka taas rupesi halveksimaan kaikkea kansallista, kehui aivan pahennusta herättävästi Spiritiä. Hyvä! Tuo oli hyvin tehty! Ranska ei ansainnut sen parempaa! Ensimmäisenä Spirit ja sitten vasta Frangipani! Se suututtaisi hänen synnyinmaataan! Kun hän härnäsi Labordettea, uhkasi tämä tosissaan heittää la Faloisen vaunuista pois.
– Katsotaanpa, montako minuuttia ne tarvitsevat, sanoi Bordenave, joka pidellen Louisetia otti aivan rauhallisesti kellon taskustaan.
Hevoset tulivat taas puuryhmän takaa esille. Yleisö huusi hämmästyksestä. Valerio johti vielä, mutta Spirit lyhensi välimatkaa, ja sen takana Lusignan oli heikentänyt vauhtia ja päästänyt toisen tilalleen. Asiaa ei heti käsitetty ja puseroiden väreistä sekaannuttiin. Mutta samassa kajahti kaikkialta huuto:
– Sehän on Nana!... Kyllä kai, Nana, uskokaa pois, ei Lusignan ole pettänyt ... hitto, on se sittenkin. Tunsihan sen kullanhohtavasta väristään... Katsokaa sitä nyt, se on kuin tuli ja leimaus... Hyvä, Nana! Se on vasta tekijä! Turhia puheita, eihän se ole tehnyt muuta kuin sijoittunut Lusignanin paikalle.
Hetken aikaa se oli yleisenä mielipiteenä. Mutta tamma voitti välimatkaa lyhentäen yhä sitä tasaisesti ja väsymättömästi. Nyt olivat kaikki mielet kuohuksissa. Loppupään hevoset eivät enää kiinnostaneet ketään. Kirissä olivat vain Spirit, Nana, Lusignan ja Valerio II. Muista ei puhuttukaan, ja jännitettyinä äärimmilleen katseltiin vain, voittivatko vai menettivätkö ne välimatkaa. Nana oli noussut landoon kuskipukille, seisoi siinä kalpeana ja vavisten ja oli niin haltioissaan, että hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen vieressään seisoi Labordette, joka taas hymyili.
– Englantilainen taitaa voida huonosti, sanoi Philippe hilpeästi. Se ei juokse erikoisen hyvin.
– Lusignan on kerta kaikkiaan poissa pelistä, huusi la Faloise. Valerio II voittaa... Katsokaa! Nyt ne ovat kaikki neljä yhtenä ryhmänä.
Jokaisen suusta kuului sama lause.
– Siinä on vauhtia, lapsukaiseni!... Kyllä matka tuolla tavoin edistyy!
Ryhmä tuli ukkosena. Sen lähestymisen tunsi kuin läähätyksen tai etäisen kuorsauksen, joka läheni sekunti sekunnilta. Ihmisjoukko oli innoissaan rientänyt aitauksen luo, ja ennen hevosten tuloa nousi jokaisen rinnasta kumea äännähdys, joka kasvoi valtavaksi kuin meren myrsky. Se oli jättiläismäisen uhkapelin viimeinen väkivaltaisuuden ilmaus, pelin, jota katseli satojatuhansia ihmisiä, kaikilla sama toivo ja polttava kiihko, että sattuma suosisi hevosia, joiden nelistys oli miljoonien arvoinen. Tunkeiltiin, tuupittiin kädet nyrkissä ja suut ammollaan, jokainen piti puoliaan, jokainen kiihoitti hevostaan huutamalla ja huitomalla. Ja tämän kansanjoukon huuto, jokaisen nutun alla piilevän villipedon huuto, levisi yhä etemmäs.
– Ne lähenevät! Ne lähenevät! Ne lähenevät!
Nana lyhensi yhä välimatkaa; nyt se oli päässyt Valerio II:n ohi ja kilpaili Spiritin kanssa noin kahdesta, kolmesta hevosenpituudesta. Ukkosen jyrinä vahveni. Ne tulivat, ja landoossa ne otettiin vastaan kirouksin.
– Kiirehdi, Lusignan, senkin laiska elukka, kurja kaakki... Englantilaisessa on tyyliä! Vielä hiukan, vielä hiukan, poikaseni!... Ja tuota Valeriota on häpeä katsella. Maailman lopun kaakki! Hyvästi minun kymmenen louisdoriani!... Nana! Hyvä! Hyvä!...
Nana oli kuskipukillaan alkanut tietämättään keinutella reisiään ja lanteitaan, aivan kuin itse olisi nelistämässä. Hän nytkäytteli vatsaansa kuin tammaa auttaakseen. Ja vähänväliä hän huokasi väsyneesti sekä sanoi matalalla pingoitetulla äänellä:
– Kiirehdi... kiirehdi... kiirehdi...
Näky oli suurenmoinen. Price, joka seisoi jalustimissa piiska ilmassa, löi tammaa rautaisin kourin. Tämä vanha, kuivettunut lapsi pitkulaisine, kovine ja kuin kuolleine kasvoineen pursusi tulta. Ja raivoisan rohkeuden ja voitontahtonsa puuskassa hän siirsi tammaan sielunsa, sai sen kestämään, vaikka se oli vaahdossa ja silmät verissä. Koko ryhmä lensi ohi jyristäen kuin ukkonen, sai ihmiset pitämään hengitystään ja puhdisti ilman: sillä välin palkintotuomari kylmäverisesti odotteli kiikari silmillään. Sitten kuului valtavia hyvähuutoja. Pricen oli onnistunut ponnistaen kaikki voimansa viime hetkessä saada Nana maalipatsaalle hevosenpään mitan ennen Spiritiä.
Kuin tulvivan joen kohinana kaikui:
Nana! Nana! Nana! Huuto kieri yli kentän, kasvoi kuin myrskyn raivo ja täytti Boulognen metsän Mont Valérieniin saakka, Longchampsista Boulognen tasangolle. Yleisön oli vallannut miltei mielipuolinen innostus. Eläköön Nana! Eläköön Ranska! Alas Englanti! Naiset huiskuttelivat päivänvarjojaan, miehet hyppivät ilosta, pyörivät ympäri ja ulvoivat; toiset heittivät hermostuneesti nauraen hattunsa ilmaan. Ja radan vastakkaiselta puolelta vastattiin satuloimispaikan aidatulta alueelta, lehtereillä kaikki liikehtivät, mutta selvästi ei voinut huomata muuta kuin heikon värinän ilmassa, ikäänkuin jonkinlaisen näkymättömän tulen aiheuttaman, noiden pienten vääntyneiden kasvojen yllä, joissa avoimet suut ja silmät näkyivät vain mustina pisteinä. Melusta ei ollut tulla loppua lainkaan, se kasvoi ja alkoi jälleen etäisillä puistoteillä ihmisryhmissä, joita oli puiden alla, levitäkseen aina keisarilliseen aitioon saakka, jossa keisarinna oli taputtanut käsiään. Nana! Nana! Nana! Tämä huuto nousi kohti aurinkoa, jonka loiste ikäänkuin kultasi joukon huuman.
Seisoessaan siinä vaunujensa istuimella Nana luuli suosionosoitusten koskevan häntä itseään. Hän seisoi hetken liikkumatta, hämmentyneenä omasta voitostaan, ja katseli rataa, jolle oli tulvinut niin paljon väkeä, ettei enää lainkaan näkynyt ruohikkoa, vaan ainoastaan mustien hattujen aaltoileva meri. Kun tämä ihmisjoukko sitten järjestäytyi ja muodosti kujan satuloimispaikalle saakka ja toistamiseen tervehti Nanata, jota Price vei pois nojaten uuvuksissaan hevosen kaulaan, sammuneena, välittämättä mistään, läimäytti Nana reittään vahvasti, unohti kaiken ja sanoi voitonriemuisena:
– Herra Jumala! Minä se sittenkin olen... Herra Jumala! Mikä onni!
Hän ei tietänyt miten hänen tuli osoittaa iloaan, ja hän suuteli Louisetia, joka istui Bordenaven olalla.
– Kolme minuuttia neljätoista sekuntia, sanoi Bordenave ja pisti kellon takaisin taskuunsa.
Nana kuuli omaa nimeään huudettavan kautta kentän. Hänen kansansa taputteli hänelle käsiään, ja hän otti suosionosoitukset vastaan seisoen sinivalkoisessa puvussaan suorana kuin salko, ihmeellisin, auringonpaisteessa kimmeltävin hiuksin. Labordette, joka oli poistunut, palasi ilmoittaen, että tyttö oli voittanut kaksituhatta louisdoria, sillä Labordette oli sijoittanut hänen viisikymmentä louisdoriaan Nanahan, silloin kuin hevosen kertoili oli ollut neljäkymmentä. Mutta tämä odottamaton ansio liikutti häntä vähemmän kuin äkillinen kilpailuvoitto, jonka loisto teki hänestä Pariisin kuningattaren. Toiset naiset menettivät rahansa. Rose Mignon oli raivoissaan katkaissut päivänvarjonsa, ja Caroline Héquet, Clarisse, Simonne, jopa Lucy Stewartkin, pojastaan välittämättä, sadattelivat, harmista suunniltaan, tuon kookkaan tytön onnea; Triconitar sitävastoin, joka oli tehnyt ristinmerkin sekä kilpailujen alkaessa että päättyessä, nosti pitkää vartaloaan kaikkien yläpuolelle hurmaantuneena hyvästä vainustaan ja antoi Nanalle kokeneen matroonan siunauksen.
Landoon luo kerääntyi yhä miehiä tungokseen saakka. Seurue oli huudellut aivan raivopäisenä. Georges, joka oli tukehtumaisillaan, kirkui vieläkin ääni käheänä. Koska samppanja oli loppunut, riensi Philippe palvelijoiden kanssa noutamaan lisää virvokemyymälöistä. Nanan hoviseurue kasvoi kasvamistaan, ja hänen menestyksensä toi sinne vastahakoisetkin; liike, joka oli tehnyt hänen vaunuistaan kentän polttopisteen, muodostui nyt alamaisten mielipuoliseksi riemujuhlaksi kuningatar Venuksen kunniaksi. Kun samppanjaa tuli, ja Nana kohotti lasinsa, puhkesi sellainen kättentaputuksien myrsky ja huudettiin niin valtavasti: "Nana! Nana! Nana!", että ihmiset hämmästyksissään katselivat nähdäkseen tamman; nyt ei enää tiedetty, eläinkö vai nainen oli vallannut kaikkien sydämet.
Mignonkin riensi landoon luo välittämättä Rosen peloittavista silmäyksistä. Tuo kirottu tyttö sai hänet aivan suunniltaan, ja hän tahtoi ehdottomasti suudella häntä. Suudeltuaan Nanan molempia poskia hän sanoi isällisesti:
– Minua harmittaa nyt eniten se, että Rose ihan varmasti lähettää sen kirjeen... Hän on aivan raivoissaan.
– Sitä parempi! Se on vain minulle eduksi! pääsi Nanalta.
Mutta nähdessään, kuinka mies hämmästyi, hän kiireesti lisäsi:
– Ei sentään! Mitä puhunkaan!... En tiedä itsekään, mitä sanon... Olen humalassa.
Ilon ja auringon huumaamana hän joi oman maljansa:
– Nanan malja! Nanan malja! huusi hän moninkertaistuneen metelin, naurupuuskien ja hyvähuutojen halki, jotka vähitellen kajahtelivat yli koko kentän.
Kilpailut jatkuivat, ratsastettiin Vaublancin palkinnosta. Vaunut alkoivat toinen toisensa jälkeen ajaa kotia kohti. Ihmisten riidoissa mainittiin alituiseen Vandeuvresin nimi. Nyt käsitettiin: Vandeuvres oli kaksi vuotta valmistanut kaappaustaan, oli antanut Greshamin ratsastaa hitaasti Nanata ja päästänyt Lusignanin loistamaan vain auttaakseen tammaansa. Ne, jotka olivat menettäneet rahoja, raivosivat, mutta voittajat kohauttivat vain olkapäitään. Entä sitten? Eikö se muka ollut luvallista? Hevosomistaja hoiti talliaan oman harkintansa mukaisesti. Pahempaakin oli koettu! Useimpien mielestä Vandeuvres oli tehnyt viisaasti, kun hän ystävillään oli kerännyt kaiken, minkä hän saattoi Nanalla voittaa, ja siitä johtui, että Nanan kerroin oli parantunut niin nopeasti; puhuttiin kahdestatuhannesta louisdorista keskimäärin kolmekymmentä yhtä vastaan, mikä merkitsi miljoonan kahdensadantuhannen frangin voittoa, summaa, jota kunnioitettiin, ja joka soi anteeksi kaikki.
Mutta toisiakin, sangen vakavia huhuja, joita kuiskattiin miehestä mieheen, levitettiin satuloimispaikalla. Henkilöt, jotka tulivat sieltä, antoivat tarkempia selityksiä; alettiin puhua ääneen ja kertoa kauheasta häväistysjutusta. Nyt oli Vandeuvres-raukka mennyttä miestä; hän oli tärvellyt oivallisen kaappauksensa tekemällä päättömän tyhmyyden, hullun varkauden antaessaan Maréchalin, huonomaineisen bookmakerin, lyödä laskuunsa kaksituhatta louisdoria Lusignania vastaan saadakseen siten takaisin ne hiukan toistatuhatta, jotka hän oli lyönyt avoimesti sen puolesta, ja tämä teki viimeisen halkeaman hänen rakoilevaan omaisuuteensa. Bookmakeri, jolle näin oli vihjattu, että suosikki ei voittaisikaan, oli ansainnut kuusikymmentätuhatta frangia juuri sillä hevosella. Labordette, joka ei ollut saanut tarkkoja ja yksityiskohtaisia ohjeita, oli samalle bookmakerille sattunut sijoittamaan kaksisataa louisdoria Nanasta, josta Maréchal edelleen lupasi viisikymmentä, sillä hän ei tietänyt todellisen kaappauksen syitä. Menetettyään siis tammalla kaksisataatuhatta frangia ja saatuaan kaiken kaikkiaan sadanneljänkymmenentuhannen frangin tappion Maréchal, joka huomasi joutuneensa perikatoon, käsitti äkkiä juonen, kun hän näki kreivin keskustelevan Labordetten kanssa kilpailujen jälkeen vaakasalin luona; entisen kuskin raivolla ja varkauden uhriksi joutuneen ihmisen häikäilemättömyydellä hän oli nostanut hirveän metakan ja kertonut koko jutun armottoman avoimesti. Harmi oli nyt vallannut yleisön, ja sanottiinpa vielä, että palkintolautakunta heti kokoontuisi asian johdosta.
Nana, jolle Philippe ja Georges kertoivat kuiskaten koko jutun, teki huomautuksiaan, lakkaamatta silti nauramasta ja juomasta. Tuo kaikki oli sangen mahdollista; hänen mieleensä muistui jotakin, ja sitäpaitsi tuo samainen Maréchal oli ilkeän näköinen olio. Hän epäili kuitenkin yhä, kunnes Labordette saapui perin kalpeana.
– No? kysyi Nana kuiskaten.
– Hukassa! vastasi Labordette.
Hän kohautti olkapäitään. Tuo Vandeuvres oli lapsi! Hän teki harmistuneen eleen.
Nanalla oli illalla Mabille-ravintolassa tavaton menestys. Hänen tullessaan kymmenen ajoissa sinne oli melu jo valtava. Tämä klassillisen järjetön iltama yhdisti koko kevytmielisen nuorison kauniin maailman typerään raakuuteen, joka olisi sopinut renkitupaan. Kaasuvalokiehkuroiden alla tungeksittiin; herrat mustaan puettuina, naiset ylenpalttisen paljaskaulaisina, vanhoissa hameissa, liattavaksi kelpaavissa, kääntelehtivät ja vääntelehtivät ja ulvoivat, mahdottomasti päissään. Orkesteria ei kuulunut kolmenkymmenen askeleen päähän. Kukaan ei tanssinut. Tyhmiä päähänpistoja, joita kertoiltiin tietämättä miksi, kierteli joukosta joukkoon. Jotkut pyrkivät esiintymään hauskoina takomalla kylkiään, mutta epäonnistuivat. Seitsemän naista oli teljetty kaappiin, missä he itkivät päästäkseen vapaiksi. Joku löysi sipulin, ja siitä pidettiin huutokauppaa, kunnes hinta nousi kahteen louisdoriin. Juuri silloin saapui Nana puettuna yhä kilparatsastuspukuunsa, sinivalkoiseen. Hän sai myrskyisten suosionosoitusten raikuessa sipulin. Vastoin hänen tahtoaan kolme herraa tarttui häneen kantaen häntä voittosaattueessa puutarhan halki poljettujen ruohomattojen ja revittyjen pensaiden ylitse. Kun orkesteri oli tiellä, valloitettiin se äkkiryntäyksellä, ja tuolit sekä nuottitelineet hakattiin palasiksi. Isällinen poliisi piti huolta epäjärjestyksestä.
Tiistaina vasta Nana tointui voittonsa aikaansaamasta mielenliikutuksesta. Hän keskusteli rouva Leratin kanssa, joka oli tullut kertomaan, että Louiset oli sairastunut raittiista ilmasta. Juttu, josta koko Pariisi puhui, vaikutti järkyttävästi häneen. Vandeuvres oli julistettu kilpailukelvottomaksi, ja kun hänet samana iltana vielä potkittiin pois keisarillisesta klubista, hän oli seuraavana päivänä polttanut tallinsa, hevosensa ja itsensä yhtenä roviona.
– Sen hän sanoi minulle jo ennakolta, toisteli Nana. Se mies oli oikea raivopää!... Olin totisesti järkyttynyt, kun se kerrottiin minulle eilen illalla! Käsitäthän, että hän joskus yöllä olisi voinut murhata minutkin... Ja eikö hänen muuten olisi pitänyt kertoa minulle ennakolta hevosestaan? Olisinhan voinut voittaa kokonaisen omaisuuden!... Hän sanoi Labordettelle, että jos minä olisin saanut tietää jotakin, niin olisin heti juorunnut kampaajalleni ja muille miehille. Totisesti kohteliasta!... Ei, en voi suuriakaan surra sitä miestä!
Ajateltuaan vielä asiaa hän raivostui. Silloin osui siihen myös Labordette; tämä oli järjestänyt Nanan vedot ja toi nyt hänelle neljäkymmentätuhatta frangia. Tästä Nana suuttui vielä enemmän, sillä hänhän olisi voinut voittaa miljoonan. Labordette, joka tekeytyi juttuun aivan syyttömäksi, hylkäsi ilman muuta Vandeuvresin. Nuo vanhat perheet olivat eläneet aikansa; ne sammuivat typerästi.
– Eikö mitä, sanoi Nana. Ei ole lainkaan typerää polttaa itsensä talleineen. Minun mielestäni hänen loppunsa oli suurenmoinen... Älä silti luule, että minä puolustan tuota Maréchalin juttua. Se oli narrimaista. Ja Blanche kun on saanut päähänsä syyttää minua kaikesta! Minä vastasin: "Olenko ehkä pyytänyt häntä varastamaan!" Voihan mieheltä pyytää toki rahaa pakottamatta häntä rikollisille teille... Jos hän olisi sanonut minulle: "Minulla ei enää ole mitään", olisin minä vastannut: "Hyvä on, erotaan pois!" Eikä siitä olisi tullut sen kummempaa.
– Epäilemättä, sanoi täti vakavasti. Jos miehet ovat itsepäisiä, niin vahinko on heidän.
– Mutta se pieni loppujuhla oli komea, jatkoi Nana. Se mahtoi olla kaamea, oikein selkää karmii. Hän oli lähettänyt kaikki ihmiset pois ja sulkeutui talliin paloöljykannun kanssa... Ja kyllä siinä oli tulta! Ajattele vain, iso rakennus, melkein kokonaan puusta, olkia ja heiniä täynnä!... Liekit leimusivat tornin korkuisina... Mutta komeimmat olivat hevoset, jotka eivät tahtoneet tulla paistetuiksi. Niiden kuultiin syöksyvän edestakaisin ja heittäytyvän ovia vastaan ja huutavan kuin oikein ihmiset... Niin, katsojat värisivät kauhusta.
Labordette rohkeni hiukan epäillä asiaa. Hän ei uskonut Vandeuvresin kuolemaan. Joku oli nähnyt hänen hyppäävän ikkunasta ulos. Hän oli mielenhäiriössä sytyttänyt tallinsa. Mutta kun siellä tuli liian kuuma, oli hän tullut järkiinsä. Mies, joka naisiin nähden oli niin tyhmä, jolla ei ollut enää mitään, ei saattanut kuolla noin suurenmoisesti.
Nana kuunteli häntä nolona; hän oli kadottanut kuvitelmansa eikä voinut sanoa muuta kuin:
– Oi, sitä onnetonta! Se olisi ollut niin kaunista!
XII.
Vielä kello yhdeltä yöllä eivät Nana ja kreivi olleet vaipuneet uneen suuressa, venetsialaisilla pitseillä koristetussa vuoteessaan. Kolmen päivän katkeroitumisen jälkeen oli kreivi illalla palannut. Makuuhuonetta valaisi heikosti lamppu, ja sen hiljaisessa lämpimässä ilmassa, valkolakattujen, hopeaupotuksilla koristettujen huonekalujen epämääräisessä hohteessa tuntui väreilevän ikäänkuin kostea lemmenhöyry. Laskettu verho painoi vuoteen varjoon. Huokaus ja sitä seuraava suudelma mursivat hiljaisuuden, ja Nana, joka luisui pois peitteen alta, istui paljain säärin vuoteen reunalla. Kreivi, jonka pää oli vaipunut takaisin tyynylle, jäi hämärään.
– Rakas, sinähän uskot Jumalaan ja hänen hyvyyteensä? kysyi Nana ajateltuaan hetkisen kasvot vakavina ja joutuneena uskonnollisen kammon valtaan, joka sai hänet lähtemään rakastajansa sylistä.
Aamusta saakka hän oli valitellut pahoinvointiaan, ja kaikki hänen tyhmät ajatuksensa, niinkuin hän sanoi, ajatukset kuolemasta ja helvetistä vaivasivat häntä. Joskus hänellä oli öitä, jolloin lapsellinen kauhu ja hirveät kuvitelmat kiduttivat häntä kuin painajainen. Hän jatkoi:
– Luuletko, että minä pääsen taivaaseen?
Häntä puistatti, ja kreivi, jota nämä kysymykset kummastuttivat tämänkaltaisessa tilanteessa, tunsi hyvänä katolisena omantunnonvaivojensa heräävän. Paita valahti tytön hartioilta, ja hiukset hajalla hän heittäytyi kreivin rintaa vastaan, nyyhkytti ja takertui häneen kouristuksenomaisesti.
– Minä pelkään kuolemaa... minä en tahdo kuolla...
Kreivi pääsi vain väkivalloin irti. Hän pelkäsi itse vaipuvansa samaan tarttuvaan näkymättömään kauhuun kuin nainenkin, joka painautui hänen ruumiiseensa, ja koetti rauhoittaa häntä. Nana oli erinomaisen terve eikä hänen tarvinnut muuta kuin käyttäytyä hyvin saadakseen jonakin päivänä syntinsä anteeksi. Mutta Nana pudisteli päätään; tosin hän ei tehnyt pahaa kenellekään ja kantoi vielä rinnallaan Pyhän Neitsyen kuvaa, jonka hän näytti riippumassa punaisesta nauhasta, mutta olihan kerta kaikkiaan etukäteen määrätty, että kaikki naiset, jotka eivät olleet naimisissa mutta sentään ottivat miehiä vastaan, joutuisivat helvettiin. Hän muisti kohtia katkismuksestaan. Oi, kunpa saattaisi olla vain varma, mutta siinäpä se, mitään ei voinut tietää, kukaan ei palannut kuoltuaan takaisin kertomaan; ja tosiaankin olisi tyhmää olla huolissaan, jos pappien jutut olisivatkin pelkkää lörpötystä. Hän suuteli kuitenkin hartaasti neitsyen kuvaa, joka oli hänen ihostaan aivan lämmin; se oli hänestä kuin taika kamalaa, kylmää kuolemaa vastaan.
Muffatin täytyi seurata häntä pesuhuoneeseen, sillä hän ei uskaltanut hetkeksikään jäädä sinne yksin, ei edes, vaikka ovi oli väliltä auki. Kun Muffat taas meni levolle, käveli Nana huoneessa, katseli jokaiseen nurkkaan ja vapisi pienintäkin ratinaa. Hän osui peilin eteen ja pysähtyi ihailemaan kaunista ruumistaan. Mutta omien rintojensa, lanteidensa ja reisiensä näkeminen kaksinkertaistutti hänen pelkonsa. Lopulta hän alkoi tunnustella kasvojensa luustoa ja painella kaksin käsin poskiaan.
– Kuollessa ihminen tulee rumaksi, sanoi hän hitaasti.
Hän painoi poskensa kurttuun, avasi silmänsä ammolleen ja riiputti alaleukaansa nähdäkseen, millainen hänestä tulisi. Kasvot näin irvissä hän kääntyi kreiviin.
– Katsohan, minulle tulee hyvin pieni pää.
Nyt kreivi suuttui.
– Sinä olet hullu, tule levolle.
Kreivi oli näkevinään tytön haudassa, lihattomana, pelkkinä luina vuossataisen unen jälkeen; hän risti kätensä ja mutisi rukouksen. Uskonto oli jokin aika sitten jälleen saanut hänet valtoihinsa; hänen kiihkokohtauksensa uudistuivat joka päivä väkivaltaisina kuin halvauskohtaus ja masensivat hänet täydellisesti. Hänen sormensa natisivat, ja hän hoki yhäti sanoja: "Jumalani! Jumalani! Jumalani!" Se oli hänen voimattomuutensa epätoivoinen huuto, hänen syntinsä huuto, hän ei mahtanut sille mitään, hän oli varma ikuisesta kadotuksesta. Kun Nana tuli vuoteeseen, oli kreivi kokonaan peitteen alla kalpeana, kynnet painettuina rintaan ja katse tähdättynä korkeuteen, aivan kuin hän hakisi taivasta. Nana alkoi taas itkeä, he suutelivat toisiaan hampaat tahdottomasti kalisten, molemmat saman järjettömän riivaajan valtaamina. Heillä oli kerran ennenkin ollut samanlainen yö, mutta tällä kertaa se oli aivan idioottimainen, niinkuin Nana sittemmin toinnuttuaan sanoi. Kaikesta huolimatta muuan pieni epäilys sai hänet varovasti utelemaan, olikohan Rose Mignon ehkä lähettänyt tuon kirjeen. Niin ei sentään ollut; tämä kreivin mielentila ei ollut muuta kuin pelkoa, sillä vieläkään hän ei tietänyt olevansa aisankannattaja.
Oltuaan taas kaksi päivää kadoksissa Muffat tuli aamulla sellaiseen aikaan, jolloin hän muuten ei milloinkaan saapunut. Hän oli kuolemankalpea, hänen silmänsä punottivat, ja jokin sisäinen kamppailu vavisutti häntä. Mutta Zoé, joka itse oli suunniltaan, ei huomannut kreivin rauhattomuutta, vaan juoksi häntä vastaan ja huusi:
– Oi, herra kreivi, te tulette sentään! Rouva oli vähällä kuolla eilen illalla.
Kun kreivi kysyi, mitä oli tapahtunut, kertoi Zoé:
– Jotakin vallan uskomatonta... Keskoset!
Nana oli ollut raskaana kolmatta kuukautta. Hän oli kauan luullut voivansa vain muuten pahoin, eikä tohtori Boutarelkaan ollut asiasta varma. Mutta kun raskaus ilmaantui selvemmin, harmistui Nana niin, että hän kaikin tavoin koetti peittää tilaansa. Hänen hermostuneet kauhu- ja ilkeyskohtauksensa johtuivat tuosta jutusta, jota hän salasi kainona kuin nuori, onnettomuuteen joutunut tyttö. Se oli hänestä typerä sattuma, joka vahingoitti hänen arvoaan ja josta laskettaisiin leikkiä. Huonoa pilaa, oikea onnettomuus!
Puuttui vain, että hän joutuisi kiikkiin, kun oli jo luullut kaiken sellaisen loppuneen. Hän oli jatkuvasti hämillään siitä, aivan kuin hänen sukupuolensa olisi tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Lapsia siis saa sittenkin, vaikka niitä ei halua ja ajattelee vain muiden asioiden hoitamista. Hän suuttui luonnolle tästä äitiydestä, joka sattui kesken hänen huvejaan; hän sadatteli tätä uutta elonkipinää, joka syttyi kesken sitä kaikkea kuolemaa, jota hän kylvi ympärilleen. Miksi ei nainen saattanut määrätä ruumiistaan oman tahtonsa mukaan ilman tällaisia välikohtauksia? Mistä tuo pieni eliö oli kotoisin? Hän ei edes itse sitä tietänyt. Oi, hyvä Jumala, jospa se, joka oli tähän syypää, olisi ollut niin viisas, että hän olisi itse pitänyt sen, sillä kukaan ei sitä halunnut, kaikille se olisi vastukseksi eikä sen elämä totisesti tulisi onnelliseksi!
Zoé kertoi tapahtuman.
– Rouva sai vatsankipuja neljän ajoissa. Kun en nähnyt hänen palaavan, menin pesuhuoneeseen, ja sieltä tapasin hänet lattialle pyörtyneenä. Niin, herra kreivi, lattialla verilätäkössä, kuin murhattu... Silloin ymmärsin koko jutun! Minä raivostuin, sillä olisihan rouvan pitänyt kertoa minulle onnettomuudestaan... Herra Georges oli sattumalta täällä ja auttoi minua nostamaan rouva vuoteeseen. Kun herra Georges sai kuulla keskosista, tuli hän vuorostaan heti sairaaksi... Kyllä minulla on ollut puuhaa eilisestä saakka!
Talo näytti todella olevan aivan ylösalaisin. Kaikki palvelijat juoksivat edestakaisin portaissa ja huoneissa. Georges oli ollut yötä salin nojatuolissa. Hän oli kertonut tapahtumasta Nanan ystäville, kun nämä saapuivat illalla tavalliseen vastaanottoaikaan. Hän oli hyvin kalpea ja puhui hämmentyneenä ja liikutettuna. Steiner, la Faloise, Philippe ja useita muita oli saapuvilla. Heti ensimmäiseltä sanalta he olivat huudahtaneet: "Mahdotonta! Se on narripeliä!" mutta sitten käyneet vakaviksi. He katselivat harmistuneina makuuhuoneen ovea, pudistelivat päätään, eikä juttu enää ollut heistä lainkaan naurettava. Keskiyöhön saakka oli tusina herroja keskustellut aivan hiljaa, kaikki talon ystäviä ja kaikki saman ajatuksen vaivaamia: kuka oli lapsen isä? He ikäänkuin tuntuivat pyytävän toisiltaan anteeksi noloina kuin ainakin ihmiset, jotka olivat käyttäytyneet tyhmästi. Sitten he kohauttivat olkapäitään; asiahan ei liikuttanut heitä, sehän oli vain Nanan asia, aivan mahdoton koko Nana! Ikinä ei hänestä olisi uskonut sellaista kepposta. Ja he menivät matkoihinsa varpaillaan kuin ruumishuoneesta, jossa ei enää naureta.
– Käykää heti sisään, herra kreivi, sanoi Zoé Muffatille. Rouva on jo entistä paljon terveempi ja saattaa ottaa vastaan... Odotamme juuri lääkäriä, joka lupasi tulla takaisin aamulla.
Kamarineito oli toimittanut Georgesin kotiin nukkumaan. Salissa oli ainoastaan Satin, joka lojui sohvalla polttaen savuketta ja tuijottaen kattoon. Aina onnettomuudesta asti hän oli keskellä sekasortoa osoittanut hiljaista raivoaan kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla kovia sanoja. Kun Zoé meni hänen ohitseen ja sanoi kreiville, että rouva parka oli kärsinyt paljon, tokaisi Satin heti:
– Se oli hänelle oikein, siitä hän oppii!
Kreivi kääntyi häneen hämmästyneenä. Satin oli maannut liikahtamatta, katse katossa ja savuke huulien välissä.
– Niin. hyvä olette tekin! sanoi Zoé.
Mutta Satin nousi istumaan ja katseli vihaisesti kreiviä paiskaten hänen kasvoihinsa entiset sanansa:
– Se oli hänelle oikein, siitä hän oppii!
Sitten hän taas heittäytyi pitkälleen ja puhalsi hienon savukiemuran, aivan kuin asia ei enää lainkaan liikuttaisi häntä eikä hän tahtoisi olla sen kanssa missään tekemisissä. Ei, koko juttu oli liian typerä!
Zoé päästi Muffatin sillä välin makuuhuoneeseen, jossa Villiers-puistokadun harvojen vaunujen kumea kolina melkein kokonaan vaimeni, ja tämä vieno hiljaisuus haisi hiukan eetteriltä. Nanan pää oli hyvin kalpea sen levätessä tyynyllä; hän ei nukkunut, vaan makasi selällään silmät suurina ja haaveilevina. Liikahtamatta hän hymyili nähdessään kreivin:
– Ah, rakas ystävä, mutisi hän heikolla äänellä, luulin jo, etten koskaan enää näkisi sinua.
Kun kreivi kumartui suutelemaan hänen hiuksiaan, tuli Nana liikutetuksi ja puhui lapsesta, niinkuin kreivi olisi ollut sen isä.
– Minä en uskaltanut kertoa sitä sinulle... Tunsin itseni niin onnelliseksi! Oi, minulla oli omat unelmani, toivoin, että siitä tulisi isänsä arvoinen. Nyt ne ovat haihtuneet... Ehkä niin on paras. En tahdo saattaa sinua tukalaan asemaan.
Hämmästyneenä tästä isyydestä kreivi sammalsi jonkin sanan. Hän oli ottanut tuolin, istuutunut vuoteen viereen ja piti kättään peitteellä. Silloin tyttö huomasi hänen järkytetyt kasvonsa, punertavat silmänsä ja kuumeen, joka vavisutti hänen huuliaan.
– Mikä sinun on? kysyi Nana. Oletko sinäkin sairas?
– En, vastasi kreivi vaivalloisesti.
Nana katsoi häntä tarkkaan. Sitten hän antoi Zoélle, joka järjesteli pulloja, merkin poistua, ja kun he nyt olivat jääneet kahden, Nana veti miehen puoleensa hokien:
– Mikä sinun on, rakkaani?... Sinähän itket, näen sen selvästi... Vai niin, sano vain, sinä olet tullut kertomaan jotakin.
– En, en, minä vannon, änkytteli kreivi.
Murheen murtamana ja sairashuoneen näkemisestä sitäkin enemmän suunniltaan, koska hän ei ollut aavistanutkaan mitään tämänkaltaista, hän todella purskahti itkuun ja painoi kasvonsa peitteeseen tukahduttaakseen tuskaansa. Nana ymmärsi. Rose Mignon oli lähettänyt kirjeen. Nana antoi hänen itkeä hetkisen, ja miehen nyyhkytykset panivat vuoteen vapisemaan. Lopulta Nana sanoi äidillisen osaaottavasti:
– Sinulla on ollut ikävyyksiä kotona?
Kreivi nyökäytti päätään. Nana ei hetkeen puhunut mitään ja sanoi sitten aivan hiljaa:
– Sinä tiedät siis kaiken?
Kreivi nyökäytti jälleen, ja huoneeseen tuli tukahduttava hiljaisuus. Kreivi oli edellisenä iltana palatessaan keisarinnan luota illanvietosta, saanut sen kirjeen, jonka Sabine oli kirjoittanut rakastajalleen. Vietettyään kamalan yön ja hautoen kostoa hän aamulla oli lähtenyt ulos, jottei hänen halunsa murhata vaimo muuttuisi teoksi. Ulkona oli kaunis kesäaamu ajanut pois pahat ajatukset, ja hän oli tullut Nanan luo niinkuin aina kärsimyshetkien jälkeen. Vain Nanan luona hän antautui kurjuudentuntonsa valtaan tuntien lohdunetsijän pelkurimaista iloa.
– Kas niin, rauhoitu toki! sanoi Nana ystävällisesti. Minä olen tietänyt sen jo kauan. Mutta minä en halunnut avata sinun silmiäsi. Muistathan vuosi sitten, kun sinulla oli omat epäilyksesi. Minun viisauteni kautta asia järjestyi. Sinulla ei ollut todistuksia... Niin, nyt sinulla on, ja se tuntuu raskaalta, sen minä hyvin ymmärrän. Sinun täytyy joka tapauksessa olla järkevä. Ei sellaisesta menetä kunniaansa.
Kreivi ei enää itkenyt. Häntä hävetti, vaikka hän aikoja sitten oli joutunut niin pitkälle, että uskoi Nanalle avioliittonsa yksityisluontoisimmatkin asiat. Nanan täytyi rohkaista häntä. Olihan hän nainen, ja naisena hän saattoi kuunnella mitä tahansa. Silloin kreivi sanoi synkeästi:
– Sinä olet sairas. On turhaa rasittaa sinua!... Oli tyhmää tulla tänne. Minä lähden.
– Ei, ei, sanoi Nana vilkkaasti. Jää! Ehkä minä voin antaa sinulle jonkin hyvän neuvon. Älä anna minun vain puhua liian paljon, lääkäri on kieltänyt.
Kreivi oli lopulta noussut seisomaan ja astui edestakaisin huonetta. Silloin Nana kysyi:
– Mitä aiot nyt tehdä?
– Hitto vieköön! Annan sille miehelle selkään.
Nana katseli häntä moittien.
– Se ei olisi viisasta... Entä vaimollesi?
– Hänet minä haastan oikeuteen ja otan eron. Minulla on todistuksia.
– Aivan järjetöntä, ystävä rakas. Suorastaan typerää... Ei, siihen minä en ikinä suostu!
Rauhallisesti ja vakuuttavasti Nana heikolla äänellään todisteli, kuinka turha häväistysjuttu aiheutuisi kaksintaistelusta ja erosta. Sanomalehdet jaarittelisivat koko viikon; hänen koko olemassaolonsa, hänen rauhansa, hänen korkea hovivirkansa, hänen kunniansa, kaikki ne joutuisivat vaaraan. Entä hyöty? Kreivi naurettaisiin penkin alle.
– Yhdentekevää! huudahti kreivi. Minun täytyy joka tapauksessa saada kostaa.
– Rakkaani, vastasi Nana, ellei tällaisia juttuja kosta heti, ei niitä kosta milloinkaan.
Kreivi pysähtyi siihen paikkaan. Hän ei ollut pelkuri, mutta hän käsitti, että Nana oli oikeassa. Hänet valtasi haluttomuus, joka kasvoi yhä, tunne jostakin kurjasta ja häpeällisestä, mikä teki hänet heikoksi kesken raivoa. Lisäksi Nana antoi kreiville vielä iskun, sillä hän oli päättänyt sanoa kaikki.
– Tiedätkö, mikä sinua tässä oikeastaan harmittaa, rakkaani?... Se, että sinä itse petät vaimoasi. Sinä et mene muiden naisten luo vain pakosta. Sinun vaimosi sen kyllä ymmärtää. Mistä sinä siis häntä syytät? Hän vastaa vain, että sinä itse olet näyttänyt hyvää esimerkkiä hänelle, ja sillä hän tukkii sinun suusi... Kas, rakkaani, sinä kävelet tässä huoneessa juuri sen vuoksi etkä ole kotona ja tappamassa molempia.
Muffat oli vaipunut tuolille istumaan näiden karkeiden sanojen iskemänä. Nana oli hetken hiljaa hengähtääkseen ja jatkoi sitten puoliääneen:
– Ah, kylläpä olen uupunut... Auta minua hiukan ylemmäksi. Minä vajoan koko ajan alaspäin ja makaan pää liian matalalla.
Kun kreivi oli auttanut häntä ylemmäksi, huokasi Nana, ja hänen oli parempi olla. Hän alkoi taaskin puhua, kuinka tyhmää avioerojutun nostaminen oli. Eikö mies ymmärtänyt, kuinka kreivittären asianajaja tuottaisi koko Pariisille huvia puhumalla Nanasta? Siinä tulisivat kaikki asiat esiin, epäonnistuminen Variétés-teatterissa, tämä talo, Nanan koko elämä. Ei, kiitos! Niin paljoa puhetta itsestään hän ei halunnut! Huonot naiset olisivat ehkä kreiviä kiihoittaneet tehdäkseen itsestään reklaamia, mutta Nana toivoi vain hänen tulevan onnelliseksi. Tyttö oli vetänyt kreiviä lähemmäksi ja piteli nyt tämän päätä omansa vieressä päänaluksella ja kaulaten toisella käsivarrellaan häntä. Sitten Nana kuiskasi hiljaa:
– Rakas ystävä, sinun on tehtävä sovinto vaimosi kanssa!
Kreivi vastusti jyrkästi tätä ehdotusta. En ikinä! Se olisi liian häpeällistä! Mutta Nana toisti hellästi:
– Sinun on tehtävä sovinto vaimosi kanssa... Et suinkaan tahdo kuulla sanottavan, että minä olen viekoitellut sinut kodistasi? Minun maineeni kärsisi siitä liikaa, ja mitä minusta ajateltaisiin?... Vanno vain, että aina rakastat minua, sillä jos menet jonkun muun luo...
Hän oli tukehtua kyyneleihinsä. Kreivi keskeytti hänen puheensa suudelmin ja sanoi:
– Sinä olet hullu, se on mahdotonta.
– Sinun täytyy, sinun täytyy ... hoki Nana. Minä ajattelen asiaa järkevästi. Hän on joka tapauksessa sinun vaimosi. Se ei ole samaa, kuin jos sinä pettäisit minua kenen kanssa tahansa.
Näin Nana jutteli ja jakeli hyviä neuvojaan kreiville. Hän puhui Jumalastakin. Kreivistä melkein tuntui, kuin ukko Venot olisi saapunut tempaistakseen häntä synnin kahleista. Mutta Nana ei puhunut mistään välien rikkomisesta, vaan suositteli suopeutta ja kehoitti häntä lempeänä ja hyvänahkaisena miehenä jakamaan suosiotaan vaimonsa ja rakastajattarensa kesken, kuvaili onnellista ja rauhallista elämää ketään loukkaamatta, jonkinlaista onnellista unta keskellä olemassaolon auttamatonta lokaa. Heidän elämänsä ei mitenkään muuttuisi, kreivi olisi alati hänen rakastettunsa, mutta hän ei saisi tulla yhtä usein kuin ennen, vaan omistaa kreivittärelle ne yöt, jotka hän ei ollut Nanan luona. Nyt hän, Nana, ei jaksanut puhua enempää, ja heikolla äänellä hän sanoi lopuksi:
– Täytyyhän minulla ainakin olla tunto, että olen tehnyt hyvän työn... Sinä rakastat sitten minua entistä enemmän.
Tuli tauko. Nana oli sulkenut silmäluomensa ja makasi kalpeana patjallaan. Kreivi tyytyi vain ääneti kuuntelemaan, sillä hän ei muka tahtonut väsyttää naisparkaa. Runsaan minuutin kuluttua Nana avasi taas silmänsä ja sanoi:
– Entä rahat? Mistä sinä saat rahoja, jos suutut?... Labordette oli täällä eilen esittämässä tuota vekseliä... Minulla ei ole pennin pyörää, ei edes vaatteita ylleni.
Sitten hän taas sulki silmänsä ja näytti aivan kuolleelta. Muffatin kasvoilla kuvastui suuri tuska. Tämän iskun sattuessa hän oli kokonaan unohtanut rahahuolensa, joista hän ei tietänyt, millä selviytyä. Sadantuhannen frangin vekseli oli kaikista vakuutteluista huolimatta yhden uudistuksen jälkeen päästetty liikkeeseen, ja Labordette, joka oli olevinaan hyvin pahoillaan, syytti Francisia ja sanoi, ettei hän enää ikinä ryhtyisi liikesuhteihin henkilön kanssa, joka ei ollut saanut kasvatusta. Vekseli oli lunastettava, sillä kreivi ei voinut päästää sitä protestiin. Hänellä oli, lukuunottamatta Nanan uusia vaatimuksia, kotonaan hirveitä maksuja. Tultuaan Fondettesista kreivitär oli äkkiä alkanut rakastaa loistavaa elämää, kalliita huvituksia, jotka nielivät heidän omaisuutensa. Alettiin puhua kreivittären tuhlaavista oikuista, talon koko sisustuksen muuttamisesta, sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista, jonka Miromesnil-kadun vanhan rakennuksen uusiminen oli tullut maksamaan, ylenpalttisen kalleista puvuista ja huomattavista rahaeristä, jotka olivat hävinneet, ehkä lahjoitetut, kreivittären välittämättä tehdä niistä tiliä. Muffat oli kahteen kertaan tehnyt huomautuksia ja kysynyt, mutta kreivitär katsoi häntä hymyillen niin omituisesti, että hän ei uskaltanut tiedustella sen enempää liian suoran vastauksen pelosta. Kun hän Nanan kädestä otti Daguenetin vävykseen, ajatteli hän etupäässä Estellen myötäjäisten alentamista kahteensataantuhanteen frangiin neuvotellakseen sitten loppusummasta nuoren miehen kanssa, joka oli haltioissaan tästä odottamattomasta avioliitosta.
Koska Labordettelle oli pakostakin hankittava satatuhatta frangia, oli kreivi kahdeksan päivää ajatellut ainoata mahdollisuuttaan johon hän ei kuitenkaan kernaasti tarttunut. Se oli les Bordesin myyminen, mainion maatilan, joka oli arvioitu puolen miljoonan hintaiseksi ja jonka joku setä oli testamentannut kreivittärelle. Tämän allekirjoitus tarvittiin, samoin kuin kreivitär avioliittosopimuksen mukaan ei saanut ilman kreivin suostumusta myydä sitä. Hän oli vihdoinkin edellisenä päivänä päättänyt puhua kreivittärelle allekirjoituksesta, mutta nyt romahti, sillä tällä hetkellä kreivitär ei varmaankaan suostuisi. Ja näissä oloissa tieto omasta aviorikkomuksesta tuntui entistä kauheammalta. Hän ymmärsi vallan hyvin, mihin Nana pyrki, sillä päivä päivältä lisääntyvässä heikkoudessaan, joka sai hänet kertomaan Nanalle kaiken, hän oli valitellut rahallisia vaikeuksiaan ja lausunut pelkonsa, että kreivittären allekirjoitusta ei saataisi.
Nana ei kuitenkaan tuntunut vaativan mitään. Hän loikoi silmät ummessa eikä avannut niitä. Huomatessaan hänet näin kalpeaksi kreivi pelästyi ja antoi Nanan haistella hiukan eetteriä. Tyttö huokasi ja kysyi mainitsematta Daguenetin nimeä:
– Milloin häät ovat?
– Avioliittosopimus allekirjoitetaan tiistaina, siis viiden päivän päästä, vastasi kreivi.
Silmät yhä ummessa Nana puhui kuin unissaan:
– Silloinhan tiedät, rakkaani, mitä sinun on tehtävä... Minä tahdon, että kaikki ovat tyytyväisiä.
Kreivi rauhoitti häntä, ja tarttui hänen käteensä. Oli harkittava, mitä voitaisiin tehdä; nyt oli tärkeintä, että Nana lepäisi. Kreivi ei vastustellut enää; hän oli lämpöisessä ja eetterihöyryisessä huoneessa herpaantunut onnellisen rauhalliseksi. Hänen miehinen vihansa, joka oli syttynyt loukkauksesta, sammui lämmössä tuon sairaan naisen vuoteen luona, jota hän vaali kuumeisesti ja muistaen heidän hekumallisia nautintojaan. Hän nojautui vuoteen yli ja painoi naista rintaansa vasten; tämän kasvot pysyivät liikkumattomina, mutta huulilla väikkyi heikko voitonhymy. Tohtori Boutarel saapui.
– No, miten rakas lapsi voi? kysyi hän tuttavallisesti Muffatilta, jota hän kohteli kuin aviomiestä. Mitä hittoa! Te olette antaneet hänen lörpötellä.
Tohtori oli kaunis mies, nuori, ja hänellä oli joukko potilaita huvittelevien naisten piirissä. Hän oli iloinen mies, nauroi ja laski leikkiä näitten kanssa toverillisesti, mutta ei maannut kenenkään kanssa ja otti palkkionsa perin säntillisesti. Hän oli muuten aina valmis tulemaan pienimmästäkin vihjauksesta, ja Nana noudatti hänen luokseen kaksi kertaa viikossa, sillä kuolemanpelko sai hänet aina vapisemaan, ja lapsen lailla hän kertoi lääkärille kaikki kipunsa, jotka tämä taas paransi kertomalla juoruja ja vallattomia juttuja. Kaikki naiset ihailivat häntä, mutta nyt oli tosi kyseessä.
Muffat läksi pois hyvin järkyttyneenä. Hän oli pelkkää hellää osanottoa nähdessään Nanan näin heikkona. Ennen lähtöä Nana viittasi hänet luokseen, ojensi otsansa suudeltavaksi ja sanoi heikolla äänellä ja leikkisästi uhaten:
– Sinä tiedät, mihin olen antanut sinulle luvan... Tee vaimosi kanssa sovinto tai muuten kaikki on lopussa, minä suutun!
Kreivitär Sabine oli tahtonut, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin tiistaina vihkiäkseen juhlalla uusitun talon, josta väri ei vielä ollut edes ennättänyt kunnolleen kuivua. Vieraita oli kutsuttu viisisataa kaikista piireistä. Vielä niin myöhään kuin juhlapäivän aamuna verhoilijat olivat naulanneet mattoja ja asettaneet paikoilleen verhoja, ja kun kello yhdeksän valot oli sytytettävä kruunuihin, oli arkkitehti innostuneen kreivittären kanssa jaellut viimeisiä määräyksiään.
Nämä kutsut olivat noita ihastuttavia kevätjuhlia. Kesäkuunillan lämpö salli pitää auki ison salin molempia suuria ovia, ja tanssia saattoi jatkaa puutarhan hiekkakäytävillekin. Ensimmäiset vieraat, joita kreivi ja kreivitär olivat ovella ottamassa vastaan, olivat haltioissaan. He muistivat vain vaivoin vanhan salin, jossa kreivitär Muffatin jäätävä muisto vallitsi, tuon vanhan huoneen täysmahonkisine empire-tyylisine huonekaluineen, keltaisine sametti-ikkunaverhoineen, vihertävine ja kosteudesta läiskäisine kattoineen. Nyt loistivat eteisen ovelta saakka kullatut mosaiikkikoristeet korkeiden kynttiläjalkojen valossa, ja marmoriportaissa oli aistikkailla metalliupotuksilla koristetut kaiteet. Genualaisella sametilla verhoiltu sali komeili Boucherin kattomaalauksella, josta arkkitehti oli maksanut satatuhatta frangia Dampierre-linnan huutokaupassa. Kristallikruunut valaisivat peilien ja kalliiden huonekalujen runsautta. Olisi saattanut sanoa, että Sabinen leposohva, joka aikaisemmin oli pehmoisena ja velttona rikkonut tunnelman, oli kasvanut ja monistunut täyttäen koko talon laiskottelevalla hekumalla, väkevällä nautinnonhimolla, joka paloi myöhään heränneen kiihkon tulella.
Tanssittiin jo. Orkesteri, joka oli sijoitettu puutarhan avonaisen ikkunan luo, soitti valssia, jonka joustava tahti lieventyneenä kaikui ulkoilmassa. Puutarha laajeni kuultavaksi varjoksi, jossa paloi värillisiä lyhtyjä, ja ruohikolla oli purppuranpunainen teltta ravintoloineen. Valssi, juuri "Vaalean Venuksen" kapakkakohtauksen röyhkeän vallaton valssi, täytti koko tuon vanhan talon sävelillään ja lämmitti sen muureja. Oli, kuin lihanhimo olisi tunkeutunut kadulta lakaisten mennessään pois koko kuolleen aikakauden tästä korskasta talosta ja vieden mukanaan Muffatin perheen entisyyden, kokonaisen kunnian ja uskon vuosisadan.
Takan luo asettuivat entisille paikoilleen turvaan kreivin äidin vanhat tuttavat, eksyneinä ja huimautuneina, ja muodostivat pienen ryhmänsä keskelle hetki hetkeltä meluavampaa hälinää. Rouva Du Joncquoy, joka ei enää tuntenut huoneita samoiksi kuin ennen, oli kulkenut ruokasalin kautta. Rouva Chantereau katseli ihmeissään puutarhaa, joka hänestä tuntui rajattomalta. Pian tässä kolkassa tehtiin kuiskaten kaikenlaisia katkeria muistutuksia.
– Ajatelkaapa, mutisi rouva Chantereau, jos vanha kreivitär nyt tulisi kotiin... Kuinka hän hämmästyisikään joutuessaan tähän joukkoon... Tämä kullankiilto ja melu... Suorastaan häpeällistä!
– Sabine on hullu, sanoi rouva Du Joncquoy. Näittekö hänet äsken ovella? Hyväinen aika! Hänellähän on kaikki jalokivensä yllään.
He nousivat hetkeksi seisomaan katsellakseen matkan päästä kreiviä ja kreivitärtä. Sabine, jolla oli valkoinen puku, englantilaisilla ihastuttavilla pitseillä koristeltu, näytti voitokkaan iloiselta, oli nuorekas, iloinen ja aivan kuin hiukan huumaantunut, sillä hän hymyili yhtämittaa. Hänen vieressään seisoi Muffat, vanhettuneena ja kalpeana; mutta hänkin hymyili tyynesti ja arvokkaasti.
– Ajatelkaa, että hän talon isäntä, sanoi rouva Chantereau, eikä edes pientä jakkaraa olisi voitu tuoda tänne ilman hänen suostumustaan... Kreivitär on järjestänyt kaikki uuteen uskoon, ja nyt kreivi on täällä hänen luonaan eikä päinvastoin... Muistatteko, kun Sabine ei tahtonut kalustaa uudelleen edes salia? Nyt hän on pannut koko talon uuteen uskoon.
He vaikenivat, kun rouva de Chezelles tuli nuoren herrajoukon saattamana; hän oli kaikesta ihastuksissaan ja huudahteli:
– Oo, ihastuttavaa!... Hurmaavaa!... Kuinka hyvä maku!
Matkan päästä hän huusi naisille:
– Enkö minä sanonut! Mikään ei vedä vertoja näille vanhoille taloille, kun ne järjestetään oikein... Siiloin ne ovat tyylikkäitä! Loistavia! Suurenmoisen tyylikkäitä! Nyt Sabine voi ottaa vieraita vastaan.
Molemmat vanhat naiset olivat taas istuutuneet. He puhuivat hiljaa avioliitosta, jota monet ihmettelivät. Estelle meni ohi ruusunpunaisessa silkkipuvussa. Hän oli yhä yhtä laiha kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja neitseelliset. Hän ei sanallakaan vastustanut avioliittoaan Daguenetin kanssa; hän ei ilmaissut siitä iloa eikä surua, vaan hän oli yhtä kylmä ja kalpea kuin talvi-iltoina kohentaessaan takan hiillosta. Tämä juhla, jota vietettiin vain hänen vuokseen, valot, kukat ja soitto eivät vaikuttaneet häneen vähintäkään.
– Seikkailija, sanoi rouva Du Joncquoy. Minä en ole koskaan nähnyt sitä miestä.
– Varokaa, hän on tuolla, kuiskasi rouva de Chantereau.
Daguenet oli huomattuaan rouva Hugonin poikineen rientänyt ojentamaan käsivarttaan tälle. Daguenet nauroi ja osoitti tulvivaa hellyyttä rouvalle, aivan kuin tämä olisi jotenkin avustanut hänen onnelliseksi tuloaan.
– Kiitän, sanoi rouva Hugon istuutuessaan takan luo. Kas, tämä on entinen soppeni.
– Tunnetteko häntä? kysyi rouva Du Joncquoy, kun Daguenet oli lähtenyt.
– Vallan hyvin, oivallinen nuori mies. Georges on hänen parhaita ystäviään... Suku on hyvin kunnianarvoista.
Rouva Hugon puolusti Daguenetia salaiselta vihalta, jonka hän huomasi. Miehen isää oli Ludvig Filip suosinut erikoisesti, ja hän oli kuolemaansa saakka ollut prefekti. Poika taas oli ehkä huvitellut hiukan liikaa. Sanottiin hänen olevan perikadon partaalla. Kuitenkin oli eräs hänen enonsa, rikas tilanomistaja, luvannut testamentata hänelle omaisuutensa. Mutta toiset naiset pudistelivat vain päätään, kun taas rouva Hugon tunsi vaivautuvansa ja puhui yhä, kuinka hyvän perheen poika Daguenet oli. Häntä uuvutti kovin, ja hän valitteli jalkavaivojaan. Hän oli puheittensa mukaan asunut täyden kuukauden talossaan Richelieu-kadulla järjestääkseen joukon liikeasioita. Hänen äidillinen hymynsä oli hiukan surullinen.
– Samapa tuo, sanoi lopuksi rouva Chantereau. Estelle olisi voinut vaatia itselleen paremmankin miehen.
Puhallettiin torveen. Alkoi katrilli, ja kaikki vetäytyivat salin seinämille tehdäkseen tanssiville tilaa. Vaaleita pukuja riensi ohi ja sekaantui mustien hännystakkien joukkoon; kirkas valaistus aaltoilevan päälauman yllä sai jalokivet loistamaan ja hulmuilevat valkoiset sulat, syreenit ja ruusut hohtamaan. Alkoi jo olla lämmin, ja läpitunkeva tuoksu nousi noista ohuista tyllipuvuista, silkki- ja samettileningeistä, jotka jättivät valkoiset olkapäät välähtelemään orkesterin tahtiin. Avoimien ovien kautta näkyi viereisissä huoneissa naisia istumassa rivittäin, hymyillen hienotunteisesti, silmät kiiltäen, suun ympärillä hiukan ikävystynyt ilme ja leyhyttäen hitaasti viuhkojaan. Vieraita tuli lakkaamatta, lakeija huusi saapuvien nimet. Herrat koettivat vaivalloisesti kuljettaa käsivarressaan naisiaan ryhmien läpi, nousivat varpailleen ja tähystelivät joutilaita tuoleja. Talo täyttyi, hameet kahisivat, ja muutamissa paikoin oli niin ankara pitsien, rusettien ja puhvihihojen paljous, ettei päässyt kulkemaan läpi, vaan kaikkien oli kohteliaasti alistuttava siihen tässä tungoksessa, joka kumminkin oli kaikille mieluinen. Puutarhassa, värilyhtyjen ruusuisessa valossa, parit yhtyivät päästyään salin tukahuttavasta lämmöstä; naisten varjokuvia näkyi ruohikon reunoilla. Ne liikkuivat kuin katrillin tahdissa, jonka äänet vaimenivat etäällä puiden alla.
Steiner tapasi siellä Foucarmontin ja la Faloisen, jotka tarjoilupöydän luona joivat lasin samppanjaa.
– Tämä on sikamaisen komeaa, sanoi la Faloise katsellessaan purppuratelttaa, jota kullatut keihäät kannattivat. Luulisi melkein olevansa piparikakkumarkkinoilla... Juuri niin, piparikakkumarkkinoilla!
Hän oli nyt ottanut tavakseen pilkata kaikkea ja oli olevinaan kaikkeen kyllästynyt nuori mies, jonka mielestä mitään ei kannattanut ottaa vakavalta kannalta.
– Vandeuvres-parka hämmästyisi, jos hän tulisi takaisin, sanoi Foucarmont. Kai muistatte, että hän oli kuolla ikävään tuon saman takan luona. Hitto vieköön! Eihän saanut nauraakaan.
– Vandeuvres! Älkää mainitko häntä, epäonnistunutta! tokaisi la Faloise halveksivasti. Se mies puri peukaloonsa, jos hän luuli ilotulituksensa hämmästyttävän meitä! Kukaan ei enää puhu hänestä. Ohi, loppu, haudattu, Vandeuvres! Toinen tapeetille!
Kun Steiner sitten puristi hänen kättään, hän jatkoi:
– Niinkuin tiedätte, Nana on tullut tänne... Oo, kuinka loistava tulo, lapset! Kerrassaan ihmeteltävä!... Ensin hän suuteli kreivitärtä. Kun lapset sitten tulivat lähemmäksi, siunasi hän heitä ja sanoi Daguenetille: "Kuulepas, Paul, ellet ole vaimollesi uskollinen, niin minä kyllä sinulle näytän..." Vai niin! Vai ette nähneet sitä? Oi, se oli tyylikästä! Menestys oli suurenmoinen!
Molemmat herrat kuuntelivat ihmeissään suut selällään. Lopulta he purskahtivat nauramaan. La Faloise oli ihastuksissaan ja luuli sanoneensa jotakin hyvin sukkelaa.
– Mitä kummia! Te luulitte minun puhuvan totta... Hitto vieköön! Onhan avioliitto Nanan järjestämä. Hän kuuluu tavallaan perheeseen.
Hugon-veljekset menivät ohi, ja Philippe vaiensi hänet. Herrojen kesken puhuttiin avioliitosta. Georges suuttui la Faloiselle, joka kertoi jutun. Nana oli pakottanut Muffatille vävyksi entisen rakastajansa; mutta se ei saattanut olla totta, sillä päivää ennen hän oli ollut yötä Daguenetin luona. Foucarmont suvaitsi kohauttaa olkapäitään. Tiedettiinkö ylimalkaan koskaan, missä Nana oli yötä? Mutta Georges intoutui huudahtamaan: "Hyvät herrat, minä tiedän!", mikä herätti yleistä naurua. Sanalla sanoen, niinkuin Steiner huomautti, siivoa soppaa.
Vähitellen alettiin tungeksia tarjoilupöydän luona. Nämä herrat tekivät tilaa, mutta eivät eronneet. La Faloise katseli naisia yhtä röyhkeästi, kuin hän olisi ollut Mabille-ravintolassa. Eräällä puistokäytävällä he näkivät ihmeekseen herra Venotin neuvottelevan Daguenetin kanssa, josta he saivat aiheen laskea helppohintaisia sukkeluuksia. Daguenet oli muka ripillä ja sai Venotilta ohjeita ensiyön varalta. Sitten he kurkistelivat saliin, jossa polkan pyörre teki rakoja ympärillä seisovien herrojen laumaan. Ulkoa tuli tuulenpuuska, ja valot lepattivat korkealle. Kun jokin hame tanssi ohi kadenssin kevein askelin, virkisti sen vieno tuulahdus valokruunujen sietämättömän kuumuuden vaivaamia.
– Eivät, hitto vieköön, palele salissa, sanoi la Faloise.
He räpyttelivät silmiään tullessaan puutarhan hämäristä varjoista ja osoittelivat toisilleen markiisi de Chouardia, joka seisoi yksin ja kohosi ympäröivien paljaiden olkapäiden yläpuolelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankaran näköiset ja hänen ylhäisen arvokkaita kasvojaan kaarti harva, harmaa tukka. Kun hän tunsi itsensä kreivi Muffatin käytöksestä häväistyksi, oli hän julkisesti rikkonut välinsä tämän kanssa ja oli antanut maailman ymmärtää, ettei hän koskaan jalallaan astuisi taloon. Tänä iltana hän oli tullut sinne tyttärensä tyttären pyynnöstä; muuten hän ei hyväksynyt avioliittoa lainkaan, vaan sanoi kovia sanoja vallassaolevien yhteiskuntakerrosten hajaantumistilasta, ne kun eivät tuominneet tarpeeksi ankarasti uudenaikaista huikentelevaisuutta.
– Oh, tämähän on jo loppua, sanoi rouva Du Joncquoy takan luona rouva Chantereaun korvaan. Tuo tyttö on vallan lumonnut miesparkani... Ja me kun luulimme kreiviä niin uskovaiseksi, niin jaloksi.
– Näyttää siltä, kuin hän saattaisi itsensä perikatoon, vastasi rouva Chantereau. Minun miehelläni on ollut käsissään eräs vekseli... Nyt hän melkein asuu siinä Villiers-kadun talossa. Koko Pariisi puhuu siitä... Hyvänen aika! Minä en hyväksy Sabinen käytöstä; mutta myöntää täytyy, että kreivissä on paljon moitittavaa. Ja jos Sabine heittää rahoja kuin ikkunasta, niin...
– Hän heittää kumminkin vain rahoja, keskeytti toinen. Kun he tekevät sitä yhdessä, niin käy se vain nopeammin. Hukkuvat lokaan, rakas ystävä.
Lempeä ääni keskeytti heidän puheensa. Se oli herra Venot. Hän istuutui naisten taa, kuin olisi tahtonut piiloutua. Nyt hän nojautui eteenpäin ja sanoi.
– Miksi vaipua epätoivoon? Jumala kyllä ohjaa asiat parhain päin, kun kaikki jo näyttääkin olevan hukassa.
Hän näki rauhallisesti tämän kodin, jota hän muinoin oli ohjannut, joutuva perikatoon. Siitä saakka, kuin hän oli ollut Fondettesissa, hän oli antanut asiain mennä menoaan, sillä hän tunsi täydellisesti oman voimattomuutensa. Hän oli sopeutunut kaikkeen, kreivin järjettömään rakastumiseen, Faucheryn käynteihin kreivittären luona, jopa Estellen ja Daguenetin avioliittoonkin. Eihän tuo kaikki merkinnyt mitään! Ja hän osoittautui entistä joustavammaksi ja salaperäisemmäksi ja hautoi ajatusta saada valtaansa nuoren parin samoinkuin eripuraiset aviopuolisotkin, sillä hän tiesi, että suuret epäjärjestykset johtivat suureen jumalisuuteen. Kaitselmus tarvitsi aikansa.
– Meidän ystävämme, jatkoi hän matalalla äänellä, on yhä mitä hartaimmin uskonnollinen... Hän on siitä antanut minulle aivan selvän todistuksenkin.
– No niin, sanoi rouva Du Joncquoy, silloin hänen pitäisi ensitöikseen tehdä vaimonsa kanssa sovinto.
– Epäilemättä... Vallan oikein! Minäkin toivon, että siihen ei mene pitkää aikaa.
Molemmat vanhat rouvat alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä, mutta hän tuli taas hyvin nöyräksi. Taivas saakoon tehdä työnsä! Hän ei omasta puolestaan muuta toivonut, kuin että kreivi ja kreivitär lähestyisivät toisiaan ja välttäisivät sillä tavoin julkisen häväistysjutun. Uskonto salli monta heikkoutta, kunhan vain syrjästäkatsoen kaikki näytti hyvältä.
– Teidän olisi kuitenkin joka tapauksessa ollut estettävä tuo avioliitto mokoman seikkailijan kanssa, sanoi rouva Du Joncquoy.
Ukko oli perin hämmästyneen näköinen.
– Te erehdytte, herra Daguenet on erittäin ansioitunut nuori mies... Minä tunnen hänen ajatuksensa. Hän unohtaa nuoruusaikansa hairahdukset. Estelle ohjaa hänet oikealle tielle, olkaa varmat siitä.
– Kuinka? Estelle? sanoi rouva Chantereau ylenkatseellisesti. Minä en puolestani usko, että sillä tytöllä on lainkaan omaa tahtoa. Hän on liian mitätön!
Herra Venot hymyili kuullessaan tämän. Hän ei sanonut ajatustaan morsiamesta. Hän ummisti silmänsä aivan kuin osoittaakseen, että asia ei häntä lainkaan huvittanut, ja hävisi piiloon hameiden taa omaan soppeensa. Rouva Hugon oli kesken hajamielisyyttään käsittänyt muutamia sanoja. Hän sekaantui nyt puheeseen kääntyen markiisi de Chouardin puoleen, joka juuri tervehti häntä:
– Nämä naiset ovat liian ankaroita. Elämä on muutenkin kaikille raskas... Hyvä ystäväni, eikö pidä antaman muille paljon anteeksi, jos tahtoo itse tulla anteeksisaamisen arvoiseksi?
Markiisi oli hetken aikaa vaivautuneena ääneti, sillä hän pelkäsi vihjattavan häneen itseensä, mutta vanha rouva hymyili niin surullisesti, että markiisi heti palasi järkiinsä ja vastasi.
– Ei, muutamia vikoja ei saa antaa anteeksi... Jos ollaan niin suvaitsevaisia, luhistuu yhteiskuntarakennus.
Tanssiaiset olivat yhä vilkastuneet. Uusi katrilli sai lattian hiljaa aaltoilemaan, aivan kuin vanha rakennus olisi juhlan humussa alkanut huojua. Kalpeiden kasvojen sekamelskasta saattoi erikoisesti pistää silmään jonkun naisen pää, tanssin hurmaaman, jonka silmät hohtivat, suu oli raollaan ja valkeat olkapäät heijastivat kruunujen valoa. Rouva Du Joncquoyn mielestä oli järjetöntä sulloa viisisataa henkeä taloon, johon mahtui tuskin kahtasataa. Miksi ei avioliittoa yhtä hyvin voitu allekirjoittaa markkinatorilla? Uusien tapojen vaikutusta, sanoi rouva Chantereau; ennen vanhaan tämänkaltaiset juhlat vietettiin perheen piirissä, mutta nyt kaivattiin ihmisiä mahdollisimman paljon, ja jokainen kadunkulkija sai tulla sisään kenenkään estelemättä; ellei olisi tällaista tungosta, pidettäisiin iltaa kylmänä ja epäonnistuneena. Kukin komeili loistostaan ja otti vastaan Pariisin roskaväkeä; oli vallan ilmeistä, että sellainen sotku lopulta turmelisi kodit. Molemmat valittelivat sitä, että he eivät näistä tunteneet kuin korkeintaan viisikymmentä henkilöä. Mistä kaikki muut olivat tulleet? Nuoret tytöt, joiden liivi oli rohkeasti uurrettu, näyttelivät olkapäitään. Eräällä naisella oli hiuskoristeessaan kultainen tikari ja paljetein koristettu puku muistutti panssaripaitaa. Erästä toista katseltiin nauraen, sillä hänen ruumiinmukainen hameensa näytti perin rohkealta. Talvikauden loisto esiintyi nyt viimeistä kertaa, huvitusten maailma koko suvaitsevaisuudessaan, kaikki, jotka yksipäiväiset tuttavansa emäntä saattaa kerätä, seura, jossa suuret nimet ja tahratut nimet tungeksivat saman nautinnonhimon ajamina. Kuumuus lisääntyi, katrillin rytmillisen symmetriset vuorot vaihtelivat täpötäyden salin keskellä.
– Kreivitär on aika komea, sanoi la Faloise puutarhan ovella. Ainakin kymmenen vuotta tytärtään nuorempi... Kesken kaiken, Foucarmont, te kai voitte sanoa: Vandeuvres löi vetoa, että kreivittärellä ei olisi reisiä.
Tämä kyynillinen teeskentely oli toisista herroista vastenmielistä, ja Foucarmont tyytyi vastaamaan:
– Kysykää serkultanne! Hän tulee tuolla.
– Totta tosiaan! Sepä oli ajatus! huudahti la Faloise. Minä lyön kymmenen louisdoria vetoa siitä, että hänellä on reidet.
Fauchery tuli todellakin. Perheen ystävänä hän oli oikaissut ruokasalin kautta, jottei hänen tarvitsisi tunkeilla ovissa. Alkutalvesta Rose oli taas ottanut hänet ystäväkseen, ja nyt hän kävi vuoroin Rosen, vuoroin kreivittären luona, oli perin uupunut eikä keksinyt mitään keinoa päästä toisesta eroon. Sabine imarteli hänen turhamaisuuttaan, mutta hänellä oli enemmän huvia Rosesta. Tämä oli todella kiintynyt Faucheryhyn uskollisen vaimon rakkaudella, mistä Mignon oli aivan epätoivoissaan.
– Hei! sanoi la Faloise serkulleen tarttuen tätä käsivarteen, sinähän voit antaa meille erään tiedon. Näetkö tuon valkopukuisen naisen?
Kun perintö oli la Faloiselle antanut hävyttömän varman käytöstavan, koetti hän parhaansa mukaan tehdä pilaa Faucherystä, jota hän ennestään vihasi ja jolle hän tahtoi kostaa vanhat pilanteot niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli ollut maalaistulokas. – Tarkoitan tuota naista, jolla on pitsejä.
Sanomalehtimies kurottautui ymmärtämättä vielä mitään.
– Kreivitärtä? kysyi hän lopulta.
– Häntä juuri tarkoitan, veliseni... Olen lyönyt kymmenen louisdoria vetoa. Onko hänellä reisiä?
La Faloise purskahti nauraman ihastuksissaan päästyään nolaamaan serkkuansa, joka ennen oli ärsyttänyt häntä kysyessään, mahtoiko kreivittärellä olla rakastajaa. Mutta Fauchery ei lainkaan häkeltynyt. vaan katsoi tiukkaan serkkuaan.
– Pässinpää! sanoi hän lopulta ja kohautti olkapäitään.
Sitten hän kätteli toisia herroja, kun taas la Faloise aika lailla nolona ei ollut enää aivan varma, tokko hän oli sanonut mitään sukkelaa. Rupateltiin. Kilparatsastusten jälkeen Steiner ja Foucarmont kuuluivat Villiers-kadun tuttavapiiriin. Nana oli jo melkoista terveempi, ja kreivi tuli joka ilta tiedustelemaan hänen vointiaan. Fauchery, joka jo kohteliaasti kuunteli heidän puheitaan, tuntui kuitenkin rauhattomalta. Rose oli aamulla joutuessaan kinasille aivan kiertelemättä tunnustanut lähettäneensä kirjeen; nyt Fauchery saisi kernaasti mennä tuon hienon naisen luo, sillä hänet otettaisiin perin hyvin vastaan. Kauan epäröityään hän kuitenkin oli rohjennut lähteä. La Faloisen typerä pila oli häirinnyt hänen näennäistä rauhaansa ja saanut hänet levottomaksi.
– Mikä teidän on? Te olette sairaan näköinen, sanoi Philippe.
– Minä voin oikein hyvin... Olen ollut töissä ja senvuoksi tulen näin myöhään.
Tehden sankarillisen päätöksen, jollaisia maailma ei koskaan saa tietää, mutta jotka ovat solmukohtia elämän yksinkertaisessa murhenäytelmässä, hän sanoi sitten kylmästi:
– En ole vielä tervehtinyt isäntäväkeä... Täytyy olla kohtelias.
Hän uskalsi tehdä pilaakin ja sanoi la Faloiselle:
– Eikö niin, pässinpää?
Hän tunkeutui joukon läpi. Lakeija ei enää yksitoikkoisella äänellään huutanut saapuvien vieraiden nimiä, mutta oven lähellä kreivi ja kreivitär keskustelivat, ottaakseen vielä saapuvia naisia vastaan. Lopulta Fauchery tuli heidän luokseen. Se herraryhmä, josta hän oli lähtenyt puutarhan ovelta, nousi varpailleen nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi. Nana oli varmaankin juoruillut.
– Kreivi ei ole vielä huomannut häntä, sanoi Georges. Huomio! Nyt kreivi kääntyy häneen päin... Nyt alkaa näytelmä!
Orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Vaalean Venuksen" valssia. Fauchery oli tervehtinyt kreivitärtä, joka yhä hymyili häiriintymättömän ihastuneena. Sitten Fauchery seisoi hetken kreivin takana liikahtamatta ja odotteli rauhallisesti. Tänä iltana kreivi oli ylhäisen vakava ja virallisen asiallinen, niinkuin korkealle virkamiehelle sopiikin. Kun hän sitten laski katseensa sanomalehtimieheen, kävi hän majesteettisen suureksi. Molemmat miehet katsoivat toisiaan muutaman sekunnin silmästä silmään. Fauchery ojensi ensin kätensä tervehdykseksi. Muffat ojensi vuorostaan omansa. He seisoivat nyt käsikädessä, ja kreivitär Sabine hymyili heidän vierellään silmät luotuina alas, valssin vallattoman, pilkallisen sävelen kaikuessa.
– Mutta sehän käy kuin itsestään! sanoi Steiner.
– Ovatko heidän kätensä liimatut yhteen? kysyi Foucarmont, jota kädenlyönnin pituus hämmästytti.
Fauchery muisti vastoin tahtoaan jotain, ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat luonnollisen punaiseksi. Hän näki hengessään teatterin varastomakasiinin vihreine valaistuksineen, pölyisine esineineen ja Muffatin seisomassa munakuppi kädessään, epäilystensä vallassa. Nyt Muffat ei enää epäillyt, hänen arvokkuutensa viimeinenkin riekale putosi. Fauchery tunsi pelkonsa katoavan huomatessaan kreivittären häiriintymättömän ilon, ja häntä itseään tahtoi naurattaa. Tilanne oli hänestä perin koomillinen.
– Tällä kertaa se onkin Nana! huudahti la Faloise, joka ei voinut pidättää kompaa, jos se hänestä vain oli hauska. Nana on tuolla, ettekö näe, että hän tulee sisään?
– Ole vaiti, pässinpää! ärähti Philippe.
– Mutta minä vakuutan!... Nehän soittavat hänen valssiaan, hitto vieköön, siis hän tulee. Ja sitäpaitsi hänellä on osaa sovinnonteossa!... Ettekö näe häntä? Hän puristaa kaikki rinnoilleen, minun serkkuni, kreivittären ja kreivin sekä sanoo heitä pieniksi kissoikseen. Nuo perhekohtaukset ovat minusta äiteliä.
Estelle oli mennyt heidän luokseen. Fauchery sanoi hänelle jonkin kohteliaisuuden, kun hän jäykkänä ja kylmänä seisoi silkkihameessaan katsellen kummastellen isäänsä ja äitiänsä. Daguenet antoi tanakasti kättä sanomalehtimiehelle. Kaiken kaikkiaan he olivat hymyilevä ryhmä. Heidän takanaan hiipi herra Venot katsellen heitä onnellisena, kun kaitselmuksen teitä näin valmisteltiin.
Valssin aaltoileva sävel huokui edelleen iloista hekumaansa. Tuntui kuin korkea huvin ja nautinnon aalto olisi pärskyillyt vesitulvana vanhan rakennuksen seiniin. Orkesterista nousivat huilujen kimeät liverrykset ja viulujen kumeat huokaukset; verhoissa, jotka olivat genualaista samettia, kultauksissa ja kattomaalauksissa hohtivat kruunujen lämpimät valot kuin aamuautere. Vieraitten luku tuntui lisääntyvän moninkertaiseksi heijastuessaan peileihin ja kasvavan sitä mukaa kuin puheen hälinäkin. Salissa parit, jotka tanssivat istuvien, hymyilevien naisten ohi, lisäsivät lattian vapinaa. Puutarhassa kirjavien lyhtyjen lämmin hehku valaisi raitista ilmaa hengittävien kävelijöiden mustat varjot kuin etäinen tulipalo. Tämä muurien värinä ja punainen usva olivat kuin viimeinen liekki, johon talon kaikilta neljältä kulmaltaan palava maine tuhoutui. Se hiljainen, melkein äänetön elämänilon alku, jonka Fauchery oli kuullut eräänä huhtikuun iltana kuin särkyvän lasin helähdyksen, oli tullut yhä rohkeammaksi, yhä vallattomammaksi, kunnes se oli puhjennut täyteen kukkaansa tässä juhlassa. Nyt railo suureni; talo vapisi ja kaikki ennusti pikaista loppua. Laitakaupungin juoppojen kodeissa tuhoutuivat turmeltuneet perheet kurjuuteen; leipää ei ole ja viinanhimo vie viimeiset patjatkin. Täällä taas valssi, joka hävittäen kaiken tämän kootun rikkauden ja äkkiä loihditun loiston soitti vanhan suvun kuolinkelloja, ja näkymättömänä Nana hallitsi tanssiaisia joustavine jäsenineen ja hajoitti hengityksensä rutolla tämän yhteiskunnan, joka kuumassa ilmassa liehui vallattoman tanssin pyörteissä.
Samana iltana, jolloin kirkollinen vihkiminen oli, tuli kreivi Muffat vaimonsa makuuhuoneeseen, johon hän ei ollut pistänyt edes jalkaansa kahteen vuoteen. Kreivitär hämmästyi ensin kovasti ja peräytyi. Mutta hän säilytti hymynsä, tuon huumanhymyn, joka ei enää milloinkaan lähtenyt hänen huuliltaan. Kreivi oli hyvin hämillään ja änkytti. Sitten kreivitär soimasi häntä hiukan, mutta muuten ei kumpikaan uskaltautunut selviin ja ratkaiseviin selityksiin. Uskonto vaati tätä keskinäistä anteeksiantoa, ja he tekivät hiljaisen sopimuksen, että kumpikin pitäköön oman vapautensa. Kun kreivitär vielä tuntui epäröivän, ennenkuin he menivät levolle vuoteeseen, puhuivat he aluksi liikeasioista. Kreivi ehdotti ensimmäisenä, että he myisivät les Bordesin. Kreivitär suostui siihen heti. Molemmat olivat rahapulassa, ja he jakaisivat kauppasumman. Täten sovinto oli täydellinen. Muffat tunsi omantunnonvaivojensa suuresti helpottuvan.
Kun Nana samana päivänä vielä nukkui kahden aikaan, koputti Zoé makuuhuoneen ovelle. Verhot olivat alhaalla, ja raitis tuulahdus puhalsi eräästä ikkunasta tuohon hiljaiseen ja lauhkeaan hämärään. Nana, joka vielä oli hiukan heikko, saattoi jo nousta vuoteestaan. Hän avasi silmänsä ja kysyi:
– Kuka siellä!
Zoé oli juuri vastaamaisillaan, kun Daguenet ilman muuta omin lupinsa tuli huoneeseen. Nana nousi käsivartensa nojaan, lähetti kamarineidon pois ja sanoi:
– Sinäkö se oletkin! Nythän on hääpäiväsi!... Mitä on tapahtunut?
Daguenet pysähtyi hämärän vuoksi keskelle huonetta. Mutta hän tottui pian siihen ja meni Nanan luo; hän oli puettu hännystakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja valkoisiin hansikkaihin. Hän sanoi:
– Minä olen täällä... Etkö muista?
Nana ei muistanut mitään. Pilkallisen näköisen Daguenetin täytyi ilman verukkeita tarjota itseään.
– Mitä? Sehän on sinun välityspalkkasi... Saat nyt poikuuteni.
Kun Daguenet oli tullut aivan vuoteen reunalle, Nana syleili häntä kaksin käsin nauraen täyttä kurkkua ja samalla melkein itkien; niin kauniisti oli Daguenet menetellyt.
– Voi sinua, Mimi, kyllä olet hauska!... Miten sinä muistit sen? Ja minä kun olin sen jo unohtanut! Vai niin! Vai livistit heidän luotaan, sinä tulet kirkosta. Totta tosiaan, sinä tuoksuat pyhälle savulle. Mutta suutelehan toki minua! Kovemmin, rakas Mimi! Kas niin! Se oli varmaan viimeistä kertaa.
Heidän hellä naurunsa vaimeni makuuhuoneen eetteriltä haisevaan hämärään. Ikkunaverhot liikahtelivat lämmöstä, ja puistokadulta kuului lasten naurua. Sitten he laskivat leikkiä, vaikka aika oli täpärällä. Lounaan jälkeen Daguenet matkusti pois vaimoineen.
XIII.
Syyskuun lopulla kreivi Muffat, jonka piti syödä päivällistä Nanan luona, saapui hämärissä ilmoittamaan, että hänet äkkiä oli kutsuttu hoviin. Nanan talo ei vielä ollut valaistu, ja palvelijat naljailivat omassa huoneessaan. Hän nousi hiljaa portaita, jonka ikkunat loistivat hämyisessä varjossa. Salin ovi ei edes narahtanut hänen avatessaan sen. Ruusunhohteinen päivänvalo sammui kattoon päin; punaiset ikkunaverhot, syvät sohvat, lakkahuonekalut, korukankaat, pronssit ja fajanssit uinuivat jo puolipimeässä, joka laskeutui hiljalleen ja upotti helmaansa joka sopen paitsi niitä kohtia, joissa hohti norsunluu tai kulta. Tässä hämärässä, josta erottui vain laaja, levällään oleva valkoinen hame, hän näki Nanan Georgesin sylissä. Asiaa ei maksanut kieltää. Kreivi huudahti hiljaa ja jäi seisomaan suu ammollaan.
Nana nousi äkkiä ja ajoi hänet makuuhuoneeseen, jotta pojalla olisi aikaa paeta.
– Mene tuonne, sanoi Nana hämmentyneenä. Minä sanon sitten...
Hän oli suunniltaan, kun oli näin antanut yllättää itsensä. Hän ei koskaan ennen ollut tällä tavoin antautunut salissa lukitsemattomien ovien takana. Siihen olikin tarvittu täysi riita Georgesin kanssa, joka oli mustasukkainen Philippelle. Poika oli itkenyt niin hirvittävästi Nanan rintaa vastaan, että hän oli saanut tehdä mitä vain, koska Nana ei tietänyt, miten hänen oli lohdutettava vauva parkaa, jota hänen pohjaltaan kävi sääliksi. Ja nyt juuri hänen meneteltyään typerästi nulikan kanssa, joka ei kyennyt lahjoittamaan hänelle edes orvokkivihkoa, sillä äiti piti poikaa lujilla, pitikin kreivin tulla ja tavata hänet tuolla tavalla. Totisesti huonoa onnea! Mutta niin käy aina, jos on hyväsydäminen.
Makuuhuoneessa, jonne hän oli ajanut Muffatin, oli kuitenkin aivan pimeä. Nana etsi kellonnappulaa ja soitti kuin vimmattu saadakseen valoa. Vika oli tietenkin Julienin! Jos salissa olisi palanut lamppu, ei tätä olisi sattunut. Iltahämärä oli saanut hänen sydämensä tunteet aivan sekaisin.
– Rakas ystävä, ole järkevä, sanoi hän, kun Zoé oli tuonut valoa.
Kreivi istui käsivarret polvia vasten ja tuijotti aivan huumaantuneena lattiaan. Hän ei saanut suustaan lähtemään edes harmin sanaa. Hän vapisi kuin jäätävän kauhun iskemä. Tämä mykkä epätoivo liikutti tyttöä. Hän koetti lohduttaa kreiviä.
– Olen menetellyt väärin... Se oli hyvin pahoin tehty... Näethän, että minä kadun erehdystäni. Olen hyvin pahoillani, olen ihan totta, kun tuotan sinulle surua... Ole nyt puolestasi hyvä ja anna minulle anteeksi.
Nana oli ryöminyt hänen jalkoihinsa keräksi ja haki hänen katseestaan jotakin hellää välähdystä nähdäkseen, oliko kreivi hänelle kovinkin vihainen. Kun tämä kuitenkin rauhoittui ja huokasi raskaasti, kävi Nana vielä hyväilevämmäksi ja selitteli kasvoilla todellisen vilpittömyyden ilme:
– Näetkös, aarteeni, sinun täytyy ymmärtää... Enhän minä voi kieltää köyhiä ystäviäni.
Kreivi heltyi. Hän ei vaatinut muuta, kuin että Georges ei enää saisi tulla taloon. Mutta hänen kaikki kuvitelmansa olivat tipotiessään, eikä hän luottanut enää Nanan vannomaan uskollisuuteen. Huomispäivänä Nana taas pettäisi häntä, ja kreivi päätti edelleen kestää ne tuskat, sillä hän tunsi raukkamaista tarvetta omistaa Nana ja kauhistui ajatellessaan elämää ilman tätä naista.
Tähän aikaan Nanan loistava ura oli kirkkaimmillaan, ja hän levitti loistoaan yli koko Pariisin. Paheen näkökulmasta katsottuna hän kasvoi vieläkin suuremmaksi ja hallitsi kaupunkia panemalla häikäilemättä näytteille ylellisyytensä ja halveksimalla rahaa, mikä sai hänet tuhlaamaan julkisesti kokonaisia omaisuuksia. Hänen talonsa oli kuin sulatusuuni, jossa hänen alituiset vaatimuksensa paloivat, ja pieni tuulahdus hänen huuliltaan teki kullasta tuhkaa, jonka tuuli vei. Sellaista tuhlausta ei oltu milloinkaan ennen nähty. Talo oli kuin kuilun yläpuolelle rakennettu, johon miehet heittivät varansa, ruumiinsa ja nimensäkin jättämättä jäljelle edes tuhkaa. Tämä tyttö, jolla oli papukaijan maku ja joka nakerteli retiisejä ja makeisia koskematta liharuokiin, kulutti aterioihinsa kuukausittain viisituhatta frangia. Keittiössä tuhlattiin mielin määrin, hävitettiin tavaraa, lyötiin viinitynnyrien pohjat rikki ja esitettiin laskuja, jotka kolmen tai neljän välikäden kautta olivat paisuneet suunnattomiksi. Victorine ja François hallitsivat siellä itsevaltiaasti ja kutsuivat luokseen vieraita ja joukon sukulaisia, jotka saivat viedä kotiinsa keitettyä lihaa ja liemirasvaa. Julien vaati hankitsijoilta lahjuksia, ja lasimestari ei alle kolmenkymmenen soun maksavaa ruutua pannut paikoilleen saamatta kaksikymmentä souta Julienia varten; Charles tuhlasi hevosten kaurat, osti niitä kaksinkertaisesti ja myi takaportista sen, mitä pääportin kautta tuotiin; ja kesken tämän yleisen hävityksen, tämän kaupunginryöstön, Zoén onnistui viekkaasti säilyttää maineensa ja piiloittaa kaikki varkautensa lisäten saaliinsa entisten joukkoon. Vielä pahempi oli, että kaiken annettiin pilaantua; eilispäivän ruoka heitettiin likatynnyriin, niin järjettömästi koottiin ruokatarpeita, että palvelijoita ällötti, sokeri myrkytti lasit, kaasut paloivat täysin liekein, niin että kuumuus oli särkeä seinät, ja alituiseen tapahtui laiminlyöntejä, ilkeyksiä ja vahinkoja, sanalla sanoen kaikkea, mikä voi kiiruhtaa monen suun syömää taloa perikatoon. Yläkerroksessa rouvan luona puhalsi sama hävityksen tuuli, mutta vielä tuhoisampana: kymmenentuhannen frangin pukuja käytettiin vain kaksi kertaa, minkä jälkeen Zoé myi ne omaan laskuunsa; jalokivet katosivat kuin loihdittuina laatikoista; tehtiin tyhmiä ostoksia, päivän uutuuksia, jotka jo huomenna unohdettiin jonnekin tai heitettiin roskaläjälle. Nana ei saattanut nähdä mitään kallista haluamatta heti ostaa sitä, ja hän rikkoi kaikki esineet, kukat, kallisarvoiset tavarat sitä onnellisempana mitä kalliimpi hänen oikkunsa kulloinkin oli ollut. Hänen käsissään ei mikään pysynyt ehjänä, sillä hän särki kaikki; nimettömiä riekaleita, kasaksi käärittyjä lumppuja, likaisia rääsyjä oli hänen jäljessään kaikkialla. Sitten tulivat suuret laskut, jotka oli maksettava, kesken kaikkien taskurahojen tuhlauksen: kaksikymmentätuhatta frangia muotikauppiaalle, kolmekymmentätuhatta frangia liinaompelijattarelle, kaksitoistatuhatta frangia suutarille; hänen hevosensa tulivat maksamaan viisikymmentätuhatta frangia. Kuudessa kuukaudessa hän oli tehnyt ompelijattarelleen velkaa satakaksikymmentätuhatta frangia. Laajentamatta talouttaan, joka Labordetten laskelmien mukaan maksoi keskimäärin noin neljäsataatuhatta frangia, hän oli jo tänä vuonna tuhlannut miljoonan kummastellen itsekin summan suuruutta ja voimatta selittää, mihin rahat olivat kadonneet. Miesjoukot, jotka toivat kultaa kärrikuormittain, eivät saattaneet tukkia sitä kuilua, joka hänen talonsa alla kasvoi kasvamistaan; ja hänen järjetön loistonhimonsa sai itse talon rakoilemaan joka liitteestään.
Sittenkin hän kykeni keksimään vielä yhden oikun. Hän sai päähänsä vielä kerran uudistaa makuuhuoneensa, sillä nyt hän tiesi, millainen sen piti olla: teeruusun värinen hopeisilla napeilla kiinnitetty samettiverho, joka olisi kattoon saakka teltan muotoinen, koristettu punoksilla ja kultapitseillä. Se olisi hänestä sekä rikkaan että hienon näköistä ja oiva tausta hänen vaaleanpunaiselle iholleen. Makuuhuone olisi kuitenkin vain vuoteen kehyksenä, vuoteen, joka olisi häikäisevän taiteen todellinen ihmeluoma. Nana suunnitteli vuodetta, jonka veroista ei olisi, valtaistuinta, alttaria, jonka luo koko Pariisi tulisi palvomaan hänen kaikkivoipaa alastomuuttaan. Se olisi tehtävä kullasta ja taotusta hopeasta, sen oli oltava kuin suuri koriste, jossa kultaruusuja olisi ripoteltu hopeaiselle verkolle ja jonka pääpuolessa olisi joukko lemmenjumalia, jotka kukkien keskeltä nojaisivat nauraen eteenpäin ollakseen nautintojen todistajia vuodevarjojen hämärässä. Nana oli asiassa kääntynyt Labordetten puoleen, joka toi hänen luokseen kaksi kultaseppää. Piirustuksia suunniteltiin jo. Vuode maksaisi viisikymmentätuhatta frangia, ja Muffat antaisi sen hänelle uudenvuoden lahjaksi.
Eniten häntä hämmästytti se, että keskellä tätä kultavirtaa, joka valui hänen käsiensä kautta, hän kuitenkin aina oli rahapulassa. Joskus hän oli pulassa aivan vähäpätöisten määrien vuoksi, jopa parin louisdorinkin. Hänen täytyi lainata Zoélta tai hankkia rahoja omalla tavallaan. Ennenkuin hän turvautui tähän viimeksimainittuun keinoon, käytti hän hyväkseen ystäviään ja otti miehiltä leikillisesti kaikki kolikot, jotka heillä sattumalta oli mukanaan, viimeistä souta myöten. Kolmen kuukauden ajan hän oli täten tyhjentänyt erikoisesti Philippen taskut. Saapuessaan taloon Nanan rahapulan aikana hänen oli pakko tyhjentää kukkaronsa. Ennen pitkää Nana kävi rohkeammaksi ja pyysi lainojakin, kaksisataa tai kolmesataa frangia, ei koskaan sen enempää, laskuihin ja pahimpiin velkoihinsa. Philippe, joka heinäkuussa oli määrätty rykmentin rahastonhoitajaksi, toi aina seuraavana päivänä rahat ja valitteli köyhyyttään, sillä kunnon rouva Hugon oli pojilleen erittäin ankara ja saita. Kolmen kuukauden aikana nämä lainat olivat nousseet kymmeneentuhanteen frangiin. Kapteeni nauroi edelleen iloisesti, mutta laihtui huomattavasti, tuli hajamieliseksi ja jossain määrin kärsivän näköiseksi. Nanan tarvitsi vain katsoa häntä, että hän vaipuisi jonkinlaiseen huumaustilaan ja olisi kuin toinen mies. Nana oli perin hempeä hänelle, hurmasi häntä suudelmillaan ovien takana, antautui hänelle äkillisen tunteen vallassa, joka sitoi hänet Nanahan, milloin hän vain sai aikaa virastaan.
Kun Nana kerran tuli maininneeksi, että hänen ristimänimensä oli myöskin Thérèse sekä hänen nimipäivänsä olisi lokakuun 15. päivänä lähettivät tutut herrat hänelle nimipäivälahjoja. Kapteeni Philippe toi itse omansa, makeisrasian vanhaa saksenilaista porsliinia, jossa oli kultakoristeet. Hän tapasi Nanan yksin pesuhuoneesta tämän juuri noustessa kylvystä; tyttö oli puettu ainoastaan aamunuttuun, joka oli valkoista ja punaista flanellia, ja katseli innokkaasti saamiaan lahjoja, jotka olivat pöydällä. Nana oli jo särkenyt vuorikristallisen pullon koettaessaan avata sen tulppaa.
– Ah, kuinka kiltti oletkaan! sanoi Nana. Mitä tuo on? Näytä! Oletpa lapsellinen, kun uhraat viimeiset kolikkosi mokomiin esineihin!
Nana torui häntä siitä, että hän ei ollut rikas, mutta pohjimmiltaan hän oli erittäin tyytyväinen, kun mies uhrasi rahoja hänen vuokseen, ainoa rakkaudenosoitus, joka olisi häntä liikuttanut. Hän otti makeisrasian, tahtoi tutkia sen rakennetta, availi ja sulki sitä.
– Ole varuillasi, se on kovin hauras, sanoi Philippe.
Mutta Nana kohautti vain hartioitaan. Luuliko toinen, että hänellä olisi kädet kuin kaupunginlähetillä? Mutta silloin saranat jäivät hänen sormiinsa, kansi putosi lattiaan ja meni rikki. Nana pelästyi ja tuijotti sirpaleita:
– Kas vaan! Se meni rikki!
Sitten hän alkoi nauraa. Sirpaleet olivat lattialla perin hullunkurisen näköiset. Nanan nauru oli hermostunutta iloa, niinkuin ilkeän lapsen, jota rikkominen huvittaa. Philippe raivostui hetkeksi; tuo onneton olento ei saattanut aavistaakaan, mitä tuskia tämä pieni esine oli tullut hänelle maksamaan. Kun Nana näki Philippen noin liikutettuna, koetti hän hillitä itseään.
– Se ei ollut minun vikani... Se oli alunperin rikki. Nuo vanhat esineet eivät kestä... Ainakin kansi oli! Etkö huomannut, kuinka pian se putosi saranoiltaan?
Nana nauroi täyttä kurkkua. Mutta hän näki kyynelten kihoavan nuoren miehen silmiin, vaikka tämä koetti kaikin voimin hillitä tunteitaan, heittäytyi Nana hellästi hänen kaulaansa.
– Kylläpä olet tyhmä! Rakastanhan sinua kumminkin! Ellei rikottaisi mitään, eivät kauppiaat saisi tavaroitaan myydyksi. Tämä on kaikki olemassa vain särettäväksi... Katso! Tässä on viuhka, joka ei edes ole liimattu kokoon!
Nana oli ottanut käsiinsä viuhkan ja veti sen ruotoja, että silkki repeytyi. Tämä tuntui vain innostavan häntä. Näyttääkseen, kuinka vähän arvoa hän pani muihin lahjoihin rikottuaan Philippen antaman, hän huvikseen särki ne kaikki todistaakseen, että niistä ei ainoakaan ollut kestävä. Liekki syttyi hänen tylsiin silmiinsä, huulet avautuivat hiukan ja hän näytti valkoisia hampaitaan. Kun kaikki oli sirpaleina, valtasi hänet liikutettuna taaskin naurunhalu, ja lyöden pöytään kaksin käsin hän hoilotti kuin katupoika:
– Tanssi on loppunut! Ei mitään enää, ei mitään enää!
Tämä huuma tarttui Philippeenkin, joka purskahti nauruun, suuteli Nanan rintaa ja painoi hänet taapäin. Nana antautui hänelle, riippui hänen hartioistaan niin onnellisena, ettei hän muistanut pitkään aikaan olleensa niin hupaisalla tuulella. Päästämättä Philippeä irti hän sanoi mielittelevästi:
– Rakas ystävä! Sinun on lainattava minulle kymmenen louisdoria huomenna... Ikävä juttu, leipurilasku, ja leipuri kiusaa minua.
Philippe tuli kovin kalpeaksi, suuteli häntä otsalle ja sanoi vain:
– Minä koetan.
Tuli tauko. Nana pukeutui. Philippe nojasi otsaansa akkunaan. Kotvan kuluttua hän sanoi hitaasti:
– Nana, sinun pitäisi mennä naimisiin minun kanssani.
Tämä päähänpisto oli nuoresta naisesta niin verrattoman hullu, ettei hän kyennyt solmiamaan hameitaan.
– Rakas ystävä parka, sinä olet sairas!... Tarjoudutko miehekseni sen vuoksi, että pyysin sinulta kymmenen louisdoria?... Minä en suostu. Rakastan sinua liikaa. Olipa sekin päähänpisto!
Kun Zoé tuli sitomaan Nanan kenkiä, ei asiasta puhuttu sen enempää. Kamarineito oli heti vilkuillut pöydällä olevia lahjojen sirpaleita. Hän kysyi, oliko hänen lakaistava ne pois, ja kun Nana sanoi, että hänen oli heitettävä ne tunkiolle, otti hän ne kaikki helmaansa. Sitten ne jaettiin keittiössä palvelijoiden kesken.
Nanan kiellosta huolimatta oli Georges sinä päivänä tullut taloon. François oli kyllä nähnyt hänen saapuvan, mutta palvelijat olivat jo tulleet sille asteelle, että he nauroivat emäntänsä vaikeuksille. Georges oli hiipinyt pieneen saliin, kun hän kuuli veljensä äänen ja pysähtyi. Oven takaa hän kuuli koko kohtauksen, suudelmat ja avioliittotarjouksen. Hänet valtasi jäätävä kauhu, ja hän meni matkoihinsa aivot kaamean tyhjyyden painostamina. Tultuaan kotiaan Richelieu-kadulle omaan huoneeseensa, joka oli äidin huoneen yläpuolella, hänen sydämentuskansa purkautui koviin nyyhkytyksiin. Nyt hän ei enää voinut epäillä. Hänen silmiinsä kuvastui inhoittava näky: Nana Philippen sylissä. Se oli hänestä kuin sukurutsausta. Kun hän luuli rauhoittuneensa, palasi sama muisto taas, ja hän sai vuoteellaan raivokohtauksen, joka puistatti häntä. Hän puri lakanaansa ja huuteli haukkumasanoja, jotka lisäsivät hänen kiihtymystään. Näin hän vietti sen päivänsä. Hän syytteli päätään pakottavan, sillä muuten hän ei saanut rauhaa huoneessaan. Mutta yö oli vielä kamalampi; hän vapisi murhakuumeesta alituisten painajaisten vaivaamana. Jos hänen veljensä olisi asunut talossa, olisi hän tappanut veitsellä hänet. Päivän sarastaessa hän koetti rauhoittautua. Hänen oli muka itse kuoltava, voisihan hän esimerkiksi hypätä akkunasta, kun joku omnibussi ajoi ohi. Kymmenen ajoissa hän kuitenkin meni ulos ja asteli Pariisin katuja, seisoi sillalla ja tunsi vastustamatonta halua Nanan tapaamiseen. Ehkä tuo nainen yhdellä sanalla pelastaisi hänet. Kello löi kolme hänen tullessaan Villiers-kadulle.
Puolenpäivän aikaan oli kauhea uutinen murtanut rouva Hugonin. Philippe oli edellisenä päivänä vangittu syytettynä siitä, että hän oli varastanut kaksitoistatuhatta frangia rykmentin kassasta. Hän oli kolmen kuukauden ajan ottanut pikku summia toivoen voivansa maksaa ne takaisin ja peittäen kavalluksensa väärillä kirjauksilla; tämä temppu oli aina onnistunut tarkastuksen kehnouden takia. Vanha rouva oli aivan musertunut poikansa rikoksesta, ja hänen ensimmäinen vihanpurkauksensa kohdistui Nanahan; hän tiesi, että Philippellä oli suhde tähän naiseen, ja huoli siitä piti häntä yhä Pariisissa, sillä hän pelkäsi onnettomuutta. Tämänkaltaista häpeää hän ei kuitenkaan ollut voinut aavistaa, ja nyt hän soimasi itseään siitä, että hän oli kieltänyt Philippeltä rahaa, niinkuin olisi poikansa kanssarikollinen. Hän oli vaipunut istumaan jalat lamaantuneina, tunsi itsensä hyödyttömäksi olioksi, kykenemättömäksi astumaan askeltakaan ja valmiiksi kuolemaan tuoliinsa. Silloin hän äkkiä muisti Georgesin, ja se ajatus lohdutti häntä hiukan; olihan hänellä Georges, joka toimisi ja ehkä pelastaisi heidät. Pyytämättä ketään avukseen ja toivoen, että tämä onnettomuus jäisi heidän keskeisekseen, hän laahusti seuraavaan kerrokseen sen ajatuksen vahvistamana, että hänellä vielä oli toinen rakas lapsi jäljellä. Mutta Georgesin huone oli tyhjä. Portinvartija sanoi hänen menneen aikaiseen ulos. Hänen tyhjä huoneensa ennusti uutta onnettomuutta; vuoteen rypistetyt lakanat kertoivat mykkää kieltään kuolemantuskasta; tuoli, joka oli kaadettu kumoon vaatteiden päälle, näytti ennustavan kuolemaa. Georges oli varmaankin tuon naisen luona, ja rouva Hugon käveli jälleen kuivin silmin ja vakavin askelin. Hän tahtoi saada takaisin poikansa ja meni vaatimaan häntä Nanalta.
Aamusta pitäen Nanalla oli ollut harmia. Ensin saapui leipuri, joka jo kello yhdeksän tuli esittämään laskuaan, turhanpäiväistä sadankolmenkymmenenkolmen frangin erää leivästä, jota Nana ei kyennyt maksamaan, vaikka hänen talonsa oli kuin kuninkaan. Leipuri oli käynyt jo parikymmentä kertaa, vähintään, ja suuttunut, kun hänestä oli luovuttu ja otettu toinen, koska hän ei enää myöntänyt luottoa. Palvelijat pitivät entisen leipurin puolta; François sanoi, että rouva ei maksaisi milloinkaan ellei leipuri nostaisi aika rähäkkää; Charles puhui myöskin eräästä vanhasta olkilaskusta, joka oli maksamatta, ja Victorine neuvoi odottamaan, kunnes joku herra tulisi, jolloin lasku ilman muuta oli esitettävä. Keittiössä oli täysi kapina; kaikki hankkijat tiesivät, miten asiat olivat, ja kello kolmen ja neljän välillä juoruiltiin niin, että sitä oli ilo kuulla, rouva riisuttiin alasti, revittiin palasiksi ja häntä parjattiin, niinkuin vain laiskat palvelijat saattavat parjata, jotka itse ovat haljeta hyvinvointiinsa. Hovimestari Julien oli yksin olevinaan rouvan puolella: komea nainen, joka tapauksessa, ja kun muut palvelijat sanoivat hänen olevan rakkaussuhteissa rouvaan, nauroi hän itserakkaasti, mistä keittäjätär vuorostaan raivostui; hän näet olisi tahtonut olla mies saadakseen sylkeä sellaista naista selkään, siinä määrin talon elämä ällötti häntä. François oli ilkeyksissään asettanut leipurin eteiseen ilmoittamatta siitä rouvalle mitään. Tämä kohtasi miehen mennessään alas syömään aamiaista. Nana otti laskun ja pyysi leipuria palaamaan kolmen ajoissa. Silloin tämä meni sanoen monta rumaa sanaa ja vannoi olevansa säntillinen ja ottavansa maksun, tapahtukoon se miten tahansa.
Suuttuneena tästä kohtauksesta ei aamiainen Nanalle maistanut. Nyt hän kuitenkin selvittäisi välinsä tuon miehen kanssa. Vähintään kymmenen kertaa hän oli pannut rahat talteen tätä tarkoitusta varten, mutta ne olivat aina menneet kaiken maailman tien, joskus kukkiin, joskus keräyslistalle vanhan poliisin hyväksi. Sitä paitsi hän luotti Philippeen ja oli ihmeissään, kun tämä ei jo saapunut tuoden kahtasataa frangiaan. Todellakin pahan onnen päivä; kahta päivää ennen hän oli ostanut Satinille uudet vaatteet ja antanut hänelle lähes tuhatkaksisataa frangia hameihin, alusvaatteisiin ja muuhun, ja nyt hänellä itsellään ei ollut ainoatakaan louisdoria jäljellä.
Kolmen ajoissa Nana alkoi tulla levottomaksi. Labordette tuli tuoden vuoteen piirustukset. Olihan siitä rattoa ja iloa, joka sai nuoren naisen unohtamaan kaiken muun. Hän taputteli käsiään ja tanssi ilosta. Sitten hän uteliaasti katseli piirustuksia salin pöydällä, ja Labordette selitteli hänelle niitä.
– Katso, tässä on vene; sen keskellä on joukko puhjenneita ruusuja ja sitten kukkaiskiehkura, jossa on kukkia ja nuppuja; lehdet tulevat kullanvihreiksi ja ruusut punaisenkeltaisiksi... Ja tässä on päädyn suuri ryhmä, amoriinien piiri hopeaisella verkolla.
Nana keskeytti hänet haltioissaan:
– Oo, miten hauska tuo on, tuo pikkunen tuolla kulmassa, pylly ilmassa... Entä tuo, joka nauraa ivallisesti! Niillä on silmät aivan kuin porsaalla!... Tiedätkös, rakas ystävä, niiden nähden en uskalla tehdä mitään tyhmyyksiä!
Hänet valtasi suunnaton tyydytetyn ylpeyden ilo. Kultasepät olivat sanoneet, etteivät kuningattaretkaan maanneet näin muhkealla vuoteella. Mutta Labordette näytti vielä kaksi alapäädyn luonnosta, joista toisessa oli sama venemalli kuin yläpäädyssäkin, toisessa taaskin vallan uusi aihe: Yö, huntuun kietoutunut, jonka loistavan alastomuuden fauni paljastaa. Labordette lisäsi, että jos Nana valitsisi tämän aiheen, oli kultaseppä aikonut takoa Yön Nanan näköiseksi. Tämä ehdotus sai tytön kalpenemaan ihastuksesta, vaikka hyvä maku voisi joutua kärsimään. Nana oli näkevinään itsensä hopeaveistoksena ja pimeyden kuuman nautinnon vertauskuvana.
– Ymmärräthän, että sinun ei tarvitse olla mallina muuta kuin päätä ja olkapäitä varten, sanoi Labordette.
Nana katseli häntä tyynesti.
– Miksi juuri niin?... Kun taideteoksesta on kysymys, en välitä rahtuakaan kuvanveistäjästä, joka sen tekee!
Asia oli siis päätetty, Nana valitsi Yö-aiheen.
Mutta silloin Labordette huomautti:
– Hetkinen!... Se tulee kuusituhatta frangia kalliimmaksi.
– Se ei merkitse mitään! Minusta se on aivan samantekevää! sanoi Nana nauraen. Eikö minun pikku hölmölläni muka olisi rahaa!
Nykyään hän sanoi kreivi Muffatia ystävien kesken aina pikku hölmökseen, ja herrat eivät kysyneet muuten kuin: "Tapasitko pikku hölmösi eilen?... Mitä kummia! Luulin tapaavani pikku hölmösi täällä?" Tämä oli karkeata tuttavallisuutta, jota Nana ei suvainnut kreivin läsnäollessa.
Labordette kääri kokoon piirustukset sanoen, että kultasepät olivat luvanneet saada vuoteen valmiiksi kahdessa kuukaudessa, siis noin lokakuun 25. päiväksi; ensi viikolla tulisi jo taiteilija muovailemaan Yön veistosta. Nanan saattaessa häntä ovelle hän kysyi äkkiä:
– Kesken kaiken, ei sinulla satu olemaan kymmentä louisdoria?
Labordetten periaatteena oli olla lainaamatta naisille rahoja, ja se oli hänelle terveellistä. Hän vastasi aina samaan tapaan:
– Ei, tyttö kulta, minä olen rahaton... Mutta jos tahdot, käyn kyllä pikku hölmösi luona.
Nana kielsi, se olisi tarpeetonta. Kaksi päivää sitten hän oli kiskonut kreiviltä viisituhatta frangia. Nyt häntä sentään kadutti, ettei ollut pyytänyt enempää. Vaikka kello ei vielä ollut kuin puoli kolme, tuli leipuri heti Labordetten mentyä ja istuutui eteiseen kiroillen ääneen ja raa'asti. Nana kuuli sen yläkerrokseen saakka. Hän kalpeni ja kärsi erikoisesti palvelijain ilonilmauksista, jotka olivat sangen äänekkäät ja kuuluivat yläkertaan saakka. Keittiössä oltiin kuolla nauruun, kuski katseli pihan perältä ja François meni aiheettomasti eteiseen, josta hän riensi kertomaan, että leipuri oli siellä, iskettyään ensin yhteisymmärryksestä miehelle silmää. He antoivat palttua rouvalle, seinät kajahtelivat heidän iloaan, ja Nana tunsi itsensä yksinäiseksi palvelijoiden halveksinnan, vakoilun ja likaisen pilan kohteena. Hän oli aikonut lainata Zoélta leipuria varten satakolmekymmentäkolme frangia, mutta luopui nyt tästä ajatuksesta liian ylpeänä antautuakseen alttiiksi mahdolliselle kiellolle. Hän oli siinä määrin järkytetty, että hän palasi makuuhuoneeseensa ja puhui ääneen itsekseen:
– Kas niin, tyttöseni, luota ainoastaan itseesi... Sinun ruumiisi on sinun omaisuuttasi, ja parempi on hyötyä siitä kuin sietää nöyryyttävää kohtelua.
Pyytämättä Zoéta avukseen hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä rientääkseen Triconittaren luo. Se oli hänen viimeinen keinonsa, kun hän oli oikein pulassa. Koska häntä kysyttiin erittäin paljon, pyysi vanha rouva häntä alituisesti saapumaan, ja Nana joko kieltäytyi tai suostui, aina olojen mukaan. Nyt tuli usein päiviä, jolloin jokin lovi hänen kuninkaallisessa taloudessaan oli täytettävä, ja hän oli aina varma siitä, että hän rouva Triconin luota löytäisi kaksikymmentäviisi louisdoria, jotka odottivat häntä siellä. Hän läksi siis tapansa mukaan neuvotonna sinne kuin köyhät ihmiset panttilaitokseen.
Mutta tultuaan makuuhuoneesta hän tapasi Georgesin keskeltä salia. Nana ei huomannut pojan kalpeutta eikä synkkää hehkua hänen palavissa, suurissa silmissään. Nana huokasi helpotuksesta.
– Vai niin! Sinä tulet veljesi asioissa?
– En, sanoi poika ja kalpeni vielä enemmän. Silloin Nana teki epätoivoisen eleen. Mitä Georgesilla oli asiaa? Mitä hän tahtoi? Miksi hän seisoi siinä sulkien tien? Nyt oli kiire! Sitten hän malttoi mieltään:
– Onko sinulla rahaa?
– Ei.
– Se on totta se! Kyllä minäkin olen typerä! Ei ikinä killinkiäkään, ei edes kuutta souta omnibussia varten... Mamma ei anna... Mokomia miehiä!
Nana tahtoi lähteä, mutta Georges pidätti häntä ja tahtoi keskustella. Nana toisti, että hänellä nyt ei ollut aikaa, kun sananen sai hänet mykäksi.
– Minä tiedän, että sinä aiot mennä naimisiin veljeni kanssa.
No, sepä oli hullu juttu! Nana vaipui tuolille saadakseen nauraa tarpeekseen.
– Niin juuri, minä tiedän sen, intti poika. Mutta minä en salli sitä... Sinun täytyy mennä naimisiin minun kanssani!... Olen tullut tänne sen vuoksi.
– Kuinka? Mitä sanot? Siis sinäkin! huudahti Nana. Se on kaikesta päättäen sukuvika!... En ikinä! Olisi sekin makua! Olenko koskaan pyytänyt sinulta mitään niin kehnoa?... Ei toinen eikä toinen, ei ikinä!
Georgesin kasvot kirkastuivat. Ehkä hän olikin erehtynyt? Hän sanoi:
– Vanno, ettet koskaan rakastele veljeäni!
– Sinähän olet oikea kiusankappale! huudahti Nana nousten kärsimättömästi tuolilta. Saattaa olla hauskaa puhua joskus toiste, mutta nyt minulla on kiire! Jos minua huvittaa, rakastelen veljeäsi. Et kai sinä maksa minun menojani, et kai sinä suorita laskuja täällä! Ja sittenkin vaadit minua tilille! Niin, minä rakastelen veljeäsi...
Georges tarttui Nanan käsivarteen ja puristi sitä niin, että se oli katketa. Sitten hän änkytti:
– Älä puhu noin ... älä puhu noin...
Nana riuhtaisihe äkkiä irti.
– Nyt hän lyö minua! Mokomakin nulikka!... Mene heti matkoihisi, kakara, ja nopeasti... Olen hyvyydessäni suvainnut sinua. Mainiota! Seiso vaan siinä silmät pyöreinä!... Et kai ole luullut, että minä olisin sinun mammasi kuolemaani saakka. Minulla on muutakin tekemistä kuin kasvattaa penikoita.
Georges kuunteli tätä aivan kivettävän tuskan vallassa. Nanan jokainen sana oli kuin puukon isku hänen sydämeensä. Mutta Nana, joka ei huomannut, kuinka kovasti poika kärsi, jatkoi pistelyään iloisena, että hän sai purkaa päivän vastoinkäymiset pojalle.
– Olet aivan kuin veljesi, ihana käki!... Hän oli luvannut tuoda minulle kaksisataa frangia. Vielä mitä! Niitä saan kyllä odotella!... Minä en välitä rahtuakaan hänen rahoistaan! Eiväthän ne riitä edes ihotahnan ostoon... Mutta hän jättää minut nyt pulaan!... Tahdotko tietää? Hyvä on, sinun veljesi vuoksi juuri minun täytyy mennä hankkimaan rahat toiselta mieheltä.
Nyt Georgesin pää meni aivan sekaisin, ja hän sulki Nanalta oven, itki, rukoili ja sammalteli kädet ristissä.
– Oi, älä... Oi, älä...
– Minä tahdon, sanoi Nana. Onko sinulla rahoja?
Ei, hänellä ei ollut lainkaan rahoja. Hän olisi uhrannut henkensä saadakseen rahoja. Hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin kurjaksi, niin hyödyttömäksi, niin vähäpätöiseksi pojaksi. Hänen koko ruumis-raukkansa vapisi itkusta, hän ilmaisi niin suurta syvää surua, että Nana lopulta huomasi sen ja tunsi heltyvänsä. Hän työnsi Georgesin hellästi pois.
– Kas niin, kas niin, rakas ystävä, se on pakko... Ole ymmärtäväinen. Olethan lapsi, ja sinulla on ollut hauska viikko; mutta nyt minun täytyy ajatella omia asioitani. Tule hiukan järkiisi... Veljesi on joka tapauksessa mies. En sano hänestä mitään... Tee minulle mieliksi... Älä turhan päiten kerro tätä hänelle. Hänen ei tarvitse tietää, minne minä menen. Minä juttelen niin paljon lorua, kun suutun.
Hän nauroi ja suuteli poikaa otsalle.
– Hyvästi, vauva, kaikki on lopussa, ihan lopussa, käsitätkö... Nyt minä lähden.
Nana läksi salista. Georges jäi seisomaan keskelle lattiaa. Nanan viimeiset sanat kaikuivat kuin tuomiokellot hänen korvissaan: kaikki on lopussa, ihan lopussa; ja hän luuli maan halkeavan ja nielevän hänet. Hänen tyhjistä aivoistaan oli se mies, joka odotteli Nanaa, haihtunut olemattomiin; ainoastaan Philippe oli vielä Nanan sylissä. Eihän Nana kieltänyt rakastavansa Philippeä, kun hän ei kerran tahtonut tuottaa hänelle uskottomuudellaan surua. Lopussa, ihan lopussa. Hän hengitti kovasti ja katseli huonetta. Hän oli tukahtua tämän surun painoon. Muistot palasivat, toinen toisen jälkeen, Mignotten iloiset yöt, hellät hetket, jolloin hän tunsi olevansa Nanan lapsi, ja sitten kaikki muistot tässä huoneessa varastetuista nautinnoista. Ja nyt ei enää mitään, ei enää ikinä mitään! Hän oli liian pieni; hän ei ollut vielä kasvanut kyllin suureksi; Philippe korvasi hänet, koska hänellä oli parta. Nyt kaikki oli lopussa, nyt hän ei enää jaksanut elää. Hänen paheensa oli ollut täynnä ääretöntä hellyyttä, aistillista palvontaa, johon hänen koko ruumiinsa oli sulautunut. Miten hän saattaisi unohtaa, kun hänen veljensä jäisi sinne? Hänen veljensä, hänen vertaan, toinen minä, jonka nautinnot saivat hänet raivoamaan mustasukkaisuudesta. Leikki oli lopussa, hän tahtoi kuolla.
Kaikki ovet olivat jääneet auki, kun palvelijat olivat meluten paenneet nähdessään rouvan lähtevän jalkaisin ulos. Alhaalla eteisessä Charles ja François nauroivat leipurin kanssa. Rientäessään salin halki Zoé hämmästyi nähdessään Georgesin ja kysyi, odotteliko tämä rouvaa. Kyllä, vallan oikein, hän oli unohtanut antaa erään vastauksen rouvalle. Jäätyään yksin Georges alkoi etsiä jotain. Kun hän ei löytänyt muuta, otti hän Nanan pukuhuoneesta hyvin terävät sakset, joilla Nanan oli tapana leikellä ihokarvoja. Tunnin hän odotteli hypistellen hermostuneesti sakseja taskussaan.
– Kas, rouva tuli jo, sanoi Zoé, joka palasi ja oli varmaankin makuuhuoneen akkunasta nähnyt hänen paluunsa.
Talossa juostiin, ja nauru vaimeni, ovia suljettiin. Georges kuuli Nanan tylysti ja lyhyesti selvittävän leipurin laskun. Sitten hän tuli yläkerrokseen.
– Mitä tämä on? Oletko sinä vielä täällä! sanoi hän huomattuaan pojan. Vai niin, pienokaiseni, nyt meistä todella tulee vihamiehet!
Georges astui hänen perässään makuuhuonetta kohden.
– Nana, tahdotko mennä naimisiin minun kanssani?
Nana kohautti vain olkapäitään. Kysymys oli niin typerä, että se ei kaivannut vastausta. Hän tahtoi riuhtaista Georgesin nenän edestä oven kiinni.
– Nana, tahdotko mennä naimisiin minun kanssani?
Nana tempasi oven kiinni. Georges avasi sen toisella kädellään, ja toisella hän otti sakset taskustaan iskien ne voimakkaasti rintaansa.
Nanalla oli tunto onnettomuuden tapahtumisesta, ja hän pyörähti ympäri. Kun hän näki pojan pistävän rintaansa, hän suuttui.
– Oi, mikä tyhmyys! Ja kaiken lisäksi minun sakseillani!... Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Hän kauhistui. Poika, joka oli vaipunut polvilleen, iski itseään vielä kerran ja vaipui pitkälleen matolle. Hän sulki tien makuuhuoneeseen. Silloin Nana menetti kokonaan malttinsa ja alkoi huutaa täyttä kurkku, mutta hän ei uskaltanut astua ruumiin yli, joka kynnyksellä esti häntä rientämästä noutamaan apua.
– Zoé! Zoé! Tule heti... Laita hänet lakkaamaan... Sehän on vallan järjetöntä, hän on vain lapsi ja tekee noin!... Kaiken lisäksi hän nyt vielä kuolee, ajatella, täällä minun kodissani! Onko mokomaa ennen nähty!
Georges peloitti häntä. Poika oli lumivalkea, silmät ummessa. Haavasta ei vuotanut verta juuri nimeksikään; vain pieni viiru valui hänen liiviensä alla. Nana päätti lopulta astua ruumiin yli, kun uusi ilmestys sai hänet perääntymään. Häntä kohti astui vanha nainen avoimesta salinovesta, ja Nana tunsi hänet rouva Hugoniksi voimatta peloissaan käsittää, miten hän oli tullut sinne. Hän perääntyi yhä edelleen hansikkaat kädessä ja hattu päässä. Nana kauhistui niin, että hän alkoi sammaltaen puolustautua.
– Hyvä rouva, minä en ole sitä tehnyt, minä vannon sen... Hän tahtoi mennä kanssani naimisiin, ja kun minä kieltäydyin, niin hän tappoi itsensä.
Rouva Hugon, puettuna kokonaan mustiin, läheni hitaasti, kasvot kalpeina harmaiden hiusten alla. Vaunuissa oli ajatus Georgesin lähdöstä lisännyt naisen surua Philippen harha-askelesta, joka tähän saakka oli yksinomaan askarruttanut hänen ajatuksiaan. Ehkä tuo nainen saattaisi selittää jotakin tuomareille ja saada ne lempeämmiksi. Sen vuoksi hän oli tullut pyytämään Nanata todistamaan poikansa eduksi. Talon alaovet olivat selällään, ja vanha rouva epäili, saattaisiko hän heikoilla jaloillaan päästä portaista ylös, kun kauhistuneet avunhuudot saivat äkkiä hänet yrittämään. Toisessa kerroksessa makasi mies lattialla paita verisenä. Se oli Georges, hänen toinen poikansa.
Nana toisti narrimaisella äänellä:
– Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani, minä kieltäydyin, ja hän tappoi itsensä.
Sanomatta sanaakaan tai kiljahtamatta rouva Hugon kumartui. Se oli todella Georges. Toinen poika kunniaton, toinen murhattu. Häntä ei enää hämmästyttänyt, että hänen koko elämänsä nyt luhistui. Hän polvistui matolle tietämättä, missä hän oli, näkemättä ketään, katseli vain liikahtamatta Georgesin kasvoja ja koetti sitten kädellään pojan sydäntä. Sitten hän huokasi hiukan. Hän oli tuntenut sydämen vielä sykkivän. Hän nosti pojan päätä, katseli huonetta ja Nanata, ja silloin hän tuntui muistavan, missä oli. Hänen silmänsä syttyivät, hän kasvoi äänettömyydessään suureksi ja hirveäksi. Nana vapisi.
Kaikesta huolimatta tämä koetteli puolustautua heitä erottavan ruumiin yli.
– Hyvä rouva, minän vannon... Jos hänen veljensä olisi täällä, niin hän voisi selittää teille...
– Hänen veljensä on varastanut ja on nyt vankilassa, sanoi äiti jyrkällä äänellä.
Nana mykistyi. Mistä tämä kaikki johtui? Toinen oli varastanut! Nehän olivat päästään vialla tuossa perheessä! Nana ei enää puolustellut itseään eikä näyttänyt olevan omassa kodissaan, sillä hän antoi rouva Hugonin jakaa määräyksiä. Palvelijat olivat vihdoinkin tulleet hätään, ja vanha rouva vaati ehdottomasti, että heidän oli kannettava pyörtynyt Georges hänen vaunuihinsa. Hän tahtoi viedä pojan kernaammin kuolleena kotiin kuin jättää hänet tähän taloon. Nana katseli ihmetellen ja tylsästi, kun palvelijat kantoivat olkapäistä ja jaloista Zizi-raukkaa. Äiti käveli perässä tämän uuden iskun murtamana, ja hänen täytyi nojautua huonekaluihin, ikään kuin hän olisi menettänyt kaiken, mitä rakasti, ja nyt edessään olisi vain ammottova tyhjyys. Portaissa hän nyyhkytti, kääntyi ja sanoi kahteen kertaan:
– Ah, te olette tehnyt meille paljon pahaa!... Te olette tehnyt meille paljon pahaa!
Siinä kaikki. Nana oli hämmentyneenä istuutunut ottamatta hansikkaita käsistään tai hattua päässään. Talo vaipui taas raskaaseen hiljaisuuteen, kun vaunut olivat vierineet pois. Nana istui ajattelematta mitään, liikahtamatta paikaltaan, antaen vain tämän tapausten sarjan surista päässään. Neljännestunnin kuluttua kreivi Muffat tapasi hänet samasta asennosta. Mutta silloin hän alkoi lohduttautua sanatulvalla ja kertoi kreiville onnettomuuden koko laajuudessaan, palasi parikymmentä kertaa samaan asiaan ja otti veriset sakset näyttääkseen, miten Zizi oli tehnyt iskiessään itseään niillä. Hän oli erikoisen innokas todistamaan viattomuuttaan.
– Rakkaani, oliko se minun vikani? Jos sinä olisit tuomari, langettaisitko minut?... Minä en ole pyytänyt Philippeä varastamaan enkä liioin pakottanut poika parkaa tappamaan itsensä... Minä olen onnettomin kaikista. Tänne tullaan tekemään tyhmyyksiä minun luonani, minulle tehdään suruja ja minua kohdellaan kuin petkuttajaa...
Hän alkoi itkeä. Hermojännitys oli ohi, ja hän tuli helläksi ja kärsiväksi, hyvin liikutetuksi ja suunnattoman surulliseksi.
– Entä sinä, sinäkään et näytä tyytyväiseltä... Kysy Zoélta, oliko se minun vikani... Zoé, puhu toki ja selitä asia herra kreiville...
Kamarineito oli juuri tullut huoneeseen käsiliina ja pesuastia mukanaan. Hän hieroi mattoa ottaakseen siitä veritäplän, ennen kuin se ennättäisi kuivua.
– Oi, herra kreivi, sanoi hän, rouva on yllinkyllin onneton!
Muffat tunsi itsensä perin liikutetuksi, melkein jähmettyneeksi tästä murhenäytelmästä, jossa äiti itki poikiensa kohtaloa. Hän tunsi rouva Hugonin hyvän ja lämpimän sydämen ja oli näkevinään hänen yksin sammuvan leskenä Fondettesissa. Mutta Nana sai kreivin vielä epätoivoisemmaksi, sillä Zizin muisteleminen, kun tämä makasi paidanrinnus verisenä lattialla, sai Nanan aivan suunniltaan.
– Zizi oli niin suloinen, niin hellä, niin hyväilevä... Oi, armaani! Sitä pahempi, jos suutut siitä, mutta minä rakastin niin tuota poikaa..., En mahda sille mitään, liika on liikaa... Eikä se enää merkitse mitään. Hän ei elä enää. Olet saanut, mitä olet halunnutkin, nyt et sinä enää tapaa meitä syleilemässä toisiamme, siitä voit olla varma.
Tämä viimeinen muisto aiheutti niin väkevän surunpurkauksen, että kreivin lopulta täytyi lohduttaa häntä. Nanan piti osoittautua vahvaksi; oikeus oli hänen puolellaan, vika ei ollut hänen. Mutta Nana rauhoittui itsestäänkin ja sanoi:
– Kuule, sinä kiiruhdat tiedustelemaan hänen tilaansa. Minä tahdon kuulla siitä... Riennä heti! Minä pyydän.
Kreivi otti hattunsa ja meni kysymään, miten Georges jaksoi. Kolmen neljännestunnin kuluttua hän palasi ja näki Nanan tuskissaan nojautuvan ulos ikkunasta. Kreivi huusi katukäytävältä hänelle, että poika ei ollutkaan kuollut, ja toivottiin voitavan pelastaa hänen henkensä. Silloin Nana heti ilostui kovin, lauloi, tanssi ja piti elämää ihanana. Zoé ei ollut tyytyväinen pesuunsa. Hän katseli yhä läiskää ja sanoi aina mennessään ohi:
– Rouva, se ei ole lähtenyt pois.
Läiskä näkyi todellakin vaaleanpunaisena valkoisella matolla.
Makuuhuoneen kynnyksellä näytti kuin verijuova olisi tukkinut oven.
– Vähät siitä! sanoi Nana iloisesti. Se kuluu kyllä pois askelista.
Jo seuraavana päivänä oli myöskin kreivi Muffat unohtanut tapauksen. Ajurirattailla, joilla hän ajoi Richelieu-kadulle, hän oli kerran pari vannonut, että hän ei enää ikinä palaisi tuon naisen luo. Taivas varoitti häntä, Philippen ja Georgesin onnettomuudet olivat hänen oman perikatonsa enteitä. Mutta itkevän rouva Hugonin tai kuumeessa uinuvan pojan näkeminen ei ollut istuttanut häneen sellaista voimaa, että hän olisi kyennyt pitämään valansa, ja siitä mielen järkytyksestä, jonka kohtaus oli hänessä hetkeksi saanut aikaan, oli nyt jäljellä vain sekava ilo siitä, että hänellä ei enää olisi näitä kilpakosijoita, joiden nuoruudentenho oli saanut hänet vaipumaan epätoivoon. Nyt hänet oli vallannut kaiken muun poistava himo, himo sellainen, joka syttyy miehissä, kun heillä ei ole ollut varsinaista nuoruutta. Hän rakasti Nanata ja tahtoi tietää tämän kuuluvan ainoastaan hänelle, jolla yksin olisi oikeus kuulla tämän naisen puhuvan ja koskettaa tätä naista. Tuollainen rakkaus sivuutti jo hänen aistinsa ja muuttui puhtaaksi tunteeksi, rauhattomaksi lemmeksi, mustasukkaisuudeksi menneisyydelle, joskus haaveeksi lunastuksesta ja anteeksiannosta heille molemmille, kun he polvistuisivat Isän Jumalan eteen. Päivä päivältä hänen uskonnollisuutensa lisääntyi. Hän kävi taas kirkossa, tunnusti syntinsä ja nautti ehtoollista, mutta joutui aina tappiolle ja kaksinkertaisti omantunnonvaivoillaan synnin ja katumuksen nautinnon. Kun hänen rippi-isänsä oli antanut hänelle luvan tyydyttää himonsa, oli hän tottunut tähän joka päivä uusiintuvan kadotukseen, josta hän vapautui uskomalla entistä vahvemmin ja täynnä hurskasta nöyryyttä. Aivan lapsellisen viattomasti hän tarjosi taivaalle sovitusuhriksi sen kauhean tuskan, joka kalvoi häntä. Tuska paheni pahenemistaan, ja hän kulki tietään uskovaisten Golgatalle kirvelevin ja raskain sydämin, langenneena porton raivoisan aistillisuuden uhriksi. Eniten häntä suretti tämän alituinen uskottomuus, kun hän ei voinut sopeutua jakamaan eikä käsittänyt tytön hulluja oikkuja. Hän toivoi ikuista rakkautta, joka olisi aina sama. Nana oli vannonut sitä hänelle, ja siksi hän maksoi Nanalle. Mutta hän tunsi, kuinka valheellinen, kuinka voimaton Nana oli itsensä hillitsemisessä ja antautui ystävilleen, satunnaisille tuttaville ja oli kuin sieluton elukka, joka syntyy elääkseen alasti.
Kun hän oli nähnyt Foucarmontin eräänä aamuna omituiseen aikaan tulevan Nanan luota, nosti hän siitä riidan. Nana suuttui heti, sillä häntä väsytti kreivin mustasukkaisuus. Hän oli moneen kertaan ollut kreiville kiltti. Esimerkiksi sinä iltana, jona tämä oli tavannut hänet Georgesin kanssa; hän oli heti tunnustanut erehdyksensä, tuhlaillut hyväilyjään ja rakastettavia sanoja saadakseen kreivin tyyntymään. Lopulta kreivi alkoi käydä Nanalle liian väsyttäväksi, kun hän itsepäisyydessään ei ymmärtänyt naisia, mutta silloin Nana rupesi käyttämään karkeita sanoja.
– Vai niin! Todellakin! Minä olen maannut Foucarmontin kanssa. Entä sitten?... Miten on? Taitaa tuntua epämieluiselta sinusta, pikku hölmö!
Nyt Nana ensikertaa paiskasi kreiville päin kasvoja "pikku hölmön". Kreivi seisoi kuin kivettyneenä tuosta röyhkeydestä. Nana siis tunnusti; ja kun kreivi puristi kätensä nyrkkiin, meni Nana suoraan häntä kohti ja katsoi häntä silmiin.
– Nyt riittää jo... Ellei se sinua miellytä, voit mennä tiehesi. Se olisi minustakin mieluista... Minä en salli, että kukaan huutaa täällä... Paina kalloosi, että minä tahdon olla vapaa. Jos joku mies minua miellyttää, niin hän on luonani yötä. Juuri niin... Ja sinun on heti ratkaistava: kyllä vai ei. Voit mennä matkoihisi.
Nana avasi jo oven, mutta kreivi ei lähtenyt. Tästä lähtien Nana otti tavakseen tällä tavoin lujittaa kreivin kahleita. Pienimmästä syystä tai riidasta Nana jätti ratkaisuvallan kreiville ja esitti samalla iljettäviä ajatuksia. Hän kyllä löytäisi jonkun toisen milloin tahansa, hänellä oli vain valitsemisen vaiva; miehiä saisi niin monta kuin häntä halutti, eivätkä ne olisi yhtä tyhmiä kuin kreivi. Tämä katsoi maahan ja odotteli miellyttävämpiä hetkiä, jolloin Nana oli rahapulassa. Silloin tyttö oli liehittelevä, ja kreivi unohti kaiken: yhden yön hellyys korvasi viikon tuskat. Lähestyminen vaimoon oli tehnyt kodin sietämättömäksi. Kun Fauchery oli hylännyt kreivittären jouduttuaan taas Rosen vaikutusvallan alaiseksi, solmi kreivitär hermostuneessa nelikymmenvuotiaan rakkaudenhuumassa toisia suhteita ja täytti koko talon elämänvilinällä, joka saattoi kreivi Muffatin epätoivoon. Estelle ei naimisiin mentyään enää käynyt isänsä luona; tästä laihasta ja vähäpätöisestä tytöstä oli äkkiä tullut raudankova nainen, niin päättävä, että Daguenet vapisi häntä. Nyt hänen täytyi käydä Estellen kanssa messuissa; hän muuttui uskonnolliseksi ja oli raivoissaan appiukolleen, joka tuhlasi perheen omaisuutta kurjaan naiseen. Venot vain oli vielä kreivin ystävä ja odotteli hetkeään; hänen oli onnistunut tulla esitellyksi Nanallekin, ja nyt hän kävi vuorostaan kummassakin talossa, jossa hän hymyili ikuista hymyään ovien sopissa. Muffat, joka kotonaan oli onneton eikä viihtynyt sen häpeässä ja ikävässä, oli kernaimmin Villiers-puistokadun talossa, vaikka häntä siellä loukattiin ja soimattiin.
Ennen pitkää ei Nanan ja kreivin kesken ollut muuta puheenaihetta kuin yksi ainoa: raha. Luvattuaan eräänä päivänä varmasti kymmenentuhatta frangia hän oli uskaltanut mennä Villiers-kadulle tyhjin käsin. Nana oli kaksi päivää sitä ennen ollut kreiviä kohtaan äärimmäisen hyväilevä. Mokoma sanansyöminen ja hukkaan menneet hyväilyt saivat Nanan raivoihinsa ja raa'aksi. Hän oli lumivalkea vihasta.
– Mitä tämä on? Sinulla ei ole rahoja... Silloin, pikku hölmö, voit palata sinne, mistä olet tullutkin, ja vikkelään! Mokoma paviaani! Ja kumminkin tahtoo suudella minua!... Rahoja ei ole, ei siis ole mitään! Käsitätkö?
Kreivi koetti selittää asiaa, kahden päivän päästä hän saisi rahat. Mutta Nana keskeytti hänet raivokkaasti:
– Entä minun omat maksuni! Täällä toimitetaan ulosmittaus, ja herra kreivi on tullut vaanimaan tilaisuutta... Vai niin! Muista tämä! Luuletko minun rakastavan sinua kauneutesi vuoksi? Kun miehellä on tuollainen naamataulu kuin sinulla, on pakko maksaa naisille, jos he suostuvat sietämään... Ellet tänä iltana tuo rahoja et saa nuolla minun pikkusormeanikaan... Muista minun sanoneeni: minä lähetän sinut kotiin vaimosi luo!
Kreivi toi illalla kymmenentuhatta frangia. Nana ojensi huulensa suudeltaviksi, ja kreivi suuteli niitä kauan, mikä lohdutti häntä koko päivän tuskasta. Nanata harmitti eniten se, että kreivi alati riippui hänen hameissaan. Hän valitti asiasta herra Venotille pyytäen tätä viemään pikku hölmö kotiin kreivittären luo; eikö siis heidän sovinnostaan ollut lainkaan hyötyä? Nana sanoi katuvansa, että hän lainkaan oli sekaantunut asiaan, sillä kreivistä oli taas pelkkää vastusta. Niinä päivinä, jolloin hän vihapäissään unohti omat etunsa, hän vannoi tekevänsä niin halpamaisen tempun, ettei kreivi ikinä voisi astua jalallaan tähän taloon. Mutta kirkuessaan ja läimäyttäessään reisiään, hän olisi yhtä hyvin saattanut sylkeä kreiviä kasvoihin, sillä tämä ei sittenkään olisi lähtenyt vaan kiittänyt kunniasta. Nyt alkoivat rahariidat alituiseen toistua. Nana oli röyhkeän vaatelias ja haukkumasanoja sateli pikkusummistakin; hän oli alituisesti vihamielisen saaliinhimoinen ja jankutti julmasti aina samaa asiaa: kreivi sai vain rahan vuoksi olla talossa yötä, ei mistään muusta syystä; Nana muka rakasti jotakin toista ja oli perin onneton, kun hänen täytyi sietää mokomaa hölmöä kuin kreivi! Hovissa ei enää tahdottu kärsiä kreiviä, ja siellä puhuttiin julkisesti, että hänen olisi otettava ero virastaan. Keisarinna oli sanonut: "Hän on perin vastenmielinen". Siinä oli todella paljon perää. Nana toisti samoja sanoja saadakseen heidän riidoistaan kulloinkin lopun.
– Äsh! Sinä olet minusta vastenmielinen!
Nyt ei tyttö enää kainostellut, vaan oli ottanut täyden vapautensa. Joka päivä hän ajeli Boulognen metsässä järven ympäri ja solmi uusia tuttavuuksia, joita jatkettiin jossakin muualla. Siellä oli suuri tie, aurinkoinen kävelypaikka, jolla Pariisin kuulut ilonaiset heittävät pyydyksiään loistavissa puvuissaan koko Pariisin katsellessa sitä hymyillen ja anteeksiantavasti. Herttuattaret osoittelivat toisilleen Nanata vilkaisten häneen päin, rikkaat porvarirouvat apinoivat hänen hattujaan; joskus hänen vaununsa pysähdyttivät rivin hienoja ajopelejä, raharuhtinaiden, joilla oli koko Eurooppa kassalaatikoissaan, ministerien, jotka paksuilla sormillaan puristivat Ranskaa kurkusta. Nana kuului Boulognen metsän seuraan, jossa hänellä oli huomattava asema, hänet tunsivat kaikki pääkaupunkilaiset, häntä tavoittelivat kaikki ulkomaalaisetkin; hän korotti seuran loistoa päättömillä hurjasteluillaan, ikään kuin hän olisi ollut kansakunnan kunnia ja suurin nautinto. Hän solmi suhteita yhdeksi yöksi, aina uusia, eikä aamulla enää muistanut edes niitä. Sillä tavoin hän tuli esiintyneeksi useimmissa suurissa ravintoloissa, useimmiten Madrid-kahvilassa, jos ilma oli kaunis. Lähetystöjen kaikki virkamiehet kulkivat ohi, hän söi päivällistä Lucy Stewartin, Caroline Héquetin, Maria Blondin kanssa erinäisten herrojen seurassa, jotka mongertelivat ranskaa, maksoivat, jotta heitä huvitettaisiin ja ottivat iltaisin tytöt mukaansa kehoittaen niitä olemaan hauskoja, niin väsyneitä ja elähtäneitä itse, että eivät edes koskeneet heihin. Tätä tytöt sanoivat "huvittelemiseksi" ja tulivat kotiin iloiten herrojen halveksumisesta nukkuakseen yön jonkun rakkaan ystävän vieressä.
Kreivi Muffat ei ollut tietääkseenkään mistään, vaikka Nana suorastaan heitti miehiä hänen eteensä. Muuten hän kärsi hyvin jokapäiväisen elämän pienistä nöyryytyksistä. Villiers-kadun talo muuttui helvetiksi, hulluinhuoneeksi, jossa järjettömät oikut joka hetki aiheuttivat inhoittavia kohtauksia. Nana oli jo langennut niin alas, että hän tappeli palvelijoittensa kanssa. Yhteen otteeseen hän oli erittäin ystävällinen kuskilleen Charlesille; kun tämä odotteli vaunuissa ravintolan ulkopuolella, antoi Nana tarjoilijoiden viedä hänelle olutta; Nana puhutteli vaunuissa kuskia, huvitteli hänen kanssaan ja piti häntä erittäin sukkelana, kun hän vaunujoukossa "haukkui palkka-ajureita". Kohta sen jälkeen hän kohteli miestä ilman syytä kuin hölmöä. Nana riiteli aina oljista, silpuista, kaurasta; huolimatta eläinystävyydestään, hän arveli, että hänen hevosensa söivät liikaa. Kun Nana kerran laskuja tarkastettaessa syytti Charlesia varkaudesta, menetti tämä mielenmalttinsa ja sanoi häntä suoraan katutytöksi; hänen hevosensa olivat totisesti paremmat kuin emäntä itse, sillä ne eivät olleet öitään kenen kanssa tahansa. Nana vastasi samalla mitalla, ja kreivin täytyi erottaa heidät ja ajaa kuski pois talosta. Mutta siitä hetkestä lähtien palvelijat pakenivat Nanan luota. Victorine ja François menivät erään jalokivivarkauden jälkeen. Julien hävisi myös, ja kerrottiin, että joku herra olisi pyytänyt häntä muuttamaan ja maksanut hänelle runsaasti, jottei hän olisi muka rouvan rakastajana. Joka viikko nähtiin palvelijoiden huoneessa uusia ihmisiä. Niin paljon ei koskaan oltu tuhlattu; talo oli kuin käytävä, jonka kautta kulkivat kaikki ne oliot, joista välityskonttorit eivät huolineet, jättäen jälkeensä hurjan sekasorron. Zoé yksin oli pysynyt talossa siistine ulkomuotoineen ja hänen ainoana huolenaan oli järjestellä tätä epäjärjestystä, kunnes hänellä oli tarpeeksi rahoja alkaakseen oma liike, mitä ajatusta hän jo kauan oli hautonut.
Kaikki tämänkaltaiset surut saattoi kuitenkin kestää. Kreivi sieti rouva Maloiren typeryyttä ja pelasi hänen kanssaan besikkeä vaikka tuo akka haisikin turmeltuneelta ihotahnalta. Kreivi sieti myöskin rouva Leratia ja hänen juorujaan, pikku Louisetia, ja hänen surullista valitteluaan; poikaa kalvoi tauti, perinnöllistä, jonka hän oli saanut tuntemattomalta isältään. Mutta kreivin täytyi sietää jotakin vielä pahempaa. Eräänä iltana oli hän oven takaa kuullut Nanan raivoissaan kertovan kamarineidolleen, että joku henkilö, joka oli väittänyt itseään rikkaaksi, oli petkuttanut häntä. Hän oli ollut kaunis mies, sanonut olevansa amerikkalainen ja omistavansa kotimaassaan kultakaivoksia, mutta olikin petturi ja livistänyt tiehensä Nanan nukkuessa maksamatta kolikkoakaan ja vieden mukanaan paketin savukepaperiakin; ja kreivi oli ääneti aivan kalpeana häipynyt portaita alas päästäkseen kuulemasta enempää. Toisella kertaa hänen pakostakin oli kuunneltava koko juttu. Nana oli rakastunut jonkin kahvilan konsertissa barytoniin, mutta tämä oli hyljännyt hänet. Nana tahtoi synkässä tunteellisuudessaan tehdä itsemurhan juomalla lasillisen vettä, johon hän oli liottanut laatikollisen tulitikkuja, mutta hän ei kuollutkaan siitä, tuli vain hirveän sairaaksi. Kreivin täytyi hoitaa häntä ja kuunnella tuo rakkausjuttu alusta loppuun Nanan itkiessä ja vannoessa, että hän ei koskaan kiintyisi miehiin. Vaikka hän halveksi näitä "sikoja", joiksi hän niitä sanoi, ei hän sentään voinut luopua niistä, vaan hänellä piti aina olla hameensa takana joku sydänystävä, teki kerrassaan ihmeellisiä valintoja, ja hänellä oli nurja sukuvietti, joka johtui hänen suunnattomasta aistillisuudestaan. Siitä saakka jolloin Zoé tahallisesti lakkasi pitämästä mistään huolta, ei talossa enää ollut mitään järjestystä. Muffat ei uskaltanut avata oveakaan, työntää ikkunaverhoa syrjään tai koetella kaappia; keinot eivät enää tepsineet, kaikkialla maleksi miehiä, ja joka hetki he törmäilivät toisiinsa. Nyt kreivi aina yski tullessaan; hän näet kerran oli tavannut Nanan Francisin kaulassa poistuttuaan eräänä iltana hetkeksi pukuhuoneesta valjastuttamaan vaunut, sillä aikaa kun kampaaja viimeisteli rouvan tukkalaitetta. Hänen takanaan Nana antautui äkkiä jollekin, huvitteli joka sopessa joko yllään vain paita tai suuri juhlapuku, kenen kanssa sattui. Sitten Nana tuli kreivin luo punertavana ja iloisena siitä, että hänen oli sillä tavoin onnistunut varastaa kreiviltä, jonka kanssa huvitteleminen oli sietämätöntä, kamalaa pakkotyötä!
Mustasukkaisuutensa tuskissa onneton Muffat lopulta oli sillä asteella, että hän tunsi mielensä rauhalliseksi, kun jätti Nanan kahden kesken Satinin kanssa. Hän oli kiihoittanut tyttöä tähän paheeseen saadakseen miehet talosta pois. Mutta nytkin meni kaikki hullusti. Nana petti Satinia, niinkuin hän oli pettänyt kreiviäkin, antautui mitä ihmeellisimmille oikuille alttiiksi ja poimi luokseen kadulta tyttöjä; kotimatkalla saattoi hän äkkiä rakastua johonkin mäkipeuraan nähtyään hänet kadulla, kunhan vaan hänen aistillisuutensa oli valveilla ja hänen mielikuvituksellaan vapaat ohjat. Hän otti peuran vaunuihinsa, maksoi tälle ja lähetti taas matkoihinsa! Mieheksi puettuna hän saattoi käydä tyttöpaikoissa ja ottaa osaa hurjasteluihin, jotka olivat rattona hänen yksitoikkoisessa elämässään. Satin oli harmissaan, kun hänet hyljättiin tällä tavalla, ja oli kääntää koko talon nurin hirmuisilla raivokohtauksillaan; hän oli vihdoin saanut kokonaan valtaansa Nanan, joka pelkäsi häntä. Muffat suunnitteli jo liittoa Satinin kanssa. Kun hän itse ei uskaltanut puhua suutaan puhtaaksi, usutti hän Satinin Nanan kimppuun. Satin oli kahteen kertaan pakottanut Nanan ottamaan kreivin armoihinsa, ja kiitollisena siitä kreivi etukäteen antoi vihjauksia Satinille ja luopui pienimmästäkin viittauksesta paikastaan Satinin hyväksi. Valitettavasti ei heidän yksimielisyyttään kestänyt kauan. Satinkin oli epäluotettava. Joskus hän särki kaiken, mitä eteen sattui, vihansa ja hellyytensä raivossa, mutta oli siitä huolimatta aina kaunis. Näytti siltä, kuin Zoé usuttaisi häntä, sillä hän vei Satinin johonkin nurkkaukseen, ikäänkuin pestatakseen hänet suureen liikkeesensä, jota hän suunnitteli, mutta josta hän ei vielä ollut puhunut kenellekään.
Ihmeellistä kyllä kreivi Muffat joskus nousi kapinoimaan. Hän, joka sieti Satinia ja jakoi osuutensa Nanahan aivan outojen miesten kanssa, koko lauman, joka ravaili Nanan makuuhuoneeseen, joutui raivoihinsa, jos joku hänen omasta piiristään tai tuttavistaan petti häntä. Kun Nana tunnusti suhteensa Foucarmontiin, kärsi kreivi siinä määrin, piti nuoren miehen petosta niin inhottavana, että hän tahtoi haastaa tämän kaksintaisteluun. Kun hän ei tietänyt mistä hän saisi todistajia sellaiseen kaksintaisteluun, hän kääntyi Labordetten puoleen. Tämä ei hämmästyksissään voinut olla nauramatta.
– Kaksintaistelu Nanan vuoksi... Hyvä kreivi, koko Pariisi tekisi teistä pilkkaa. Nanasta ei taistella, se olisi liian naurettavaa.
Kreivi kalpeni kovasti ja teki väkivaltaisen eleen.
– Siinä tapauksessa minä annan sitä miestä korville keskellä katua.
Labordetten täytyi kokonainen tunti työskennellä raskaasti saadakseen kreivin järkiinsä ja ymmärtämään, että korvapuusti tekisi jutun äärimmäisen pahaksi. Jo samana iltana koko Pariisi tietäisi tarkalleen kohtauksen aiheen, ja kreivin nimi joutuisi lehtiin; ja Labordette tuli aina samaan johtopäätökseen:
– Mahdotonta, se olisi liian naurettavaa.
Kerta kerralta tämä lause pisti Muffatiin kirpeästi ja osuvasti kuin veitsenisku. Hän ei siis voisi edes taistella sen naisen vuoksi, jota hän rakasti; hänelle naurettaisiin julkisesti. Hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut rakkautensa kurjuutta niin kirvelevänä, miten hänen sydämensä vakavuus oli muuttunut narripeliksi. Se oli hänen viimeinen kapinansa; hän antoi perään ja katseli tyynesti ystäviensä ja kaikenkarvaisten talon seurapiiriin kuuluvien miesten esiintymistä.
Muutamassa kuukaudessa Nana saattoi ne ahneesti perikatoon, toisen toisensa jälkeen. Hänen kasvava loistonhalunsa kiihoitti hänen raivoisaa nautinnonhaluaan; hän teki miehestä yhdellä puraisulla lopun. Ensin hänellä oli ollut Foucarmont; häntä riitti vain neljäksitoista päiväksi. Hän aikoi erota meriväestä, jossa hän kymmenen vuoden aikana oli säästänyt kolmekymmentätuhatta frangia. Ne hän oli aikonut sijoittaa johonkin amerikkalaiseen liikkeeseen. Mutta hän menetti säästäväisyys-, jopa saiturivaistonsakin, hän antoi Nanalle kaikki ja kirjoitti nimiään vekseleihin, jotka painaisivat häntä alituisesti. Kun Nana ajoi hänet ulos, oli hän rutiköyhä. Muuten Nana osoittautui erittäin ystävälliseksi ja kehoitti häntä palaamaan laivaansa. Eihän itsepäisyydestä ollut hyötyä! Koska hänellä ei enää ollut rahoja niin suhde oli päättynyt. Hänen oli ymmärrettävä se ja oltava järkevä. Perikatoon saatettu mies oli Nanan käsissä kuin kypsä hedelmä, joka sai mädätä maassa.
Sitten Nana sai Steinerin ilman vastenmielisyyttä, mutta myös ilman mieltymystä. Nana kohteli häntä kuin likaista juutalaista ja tuntui tyydyttävän vanhaa vihaansa, josta hän ei itsekään ollut selvillä. Steiner oli lihava ja tyhmä, ja Nana kohteli häntä sen mukaan, nieli kaksinkertaisia paloja ja tahtoi mitä pikimmin tehdä lopun tuosta preussilaisesta. Steiner oli hylännyt Simonnen. Bosporin liikejuttu alkoi käydä huonosti. Nana kiiruhti hänen sortumistaan hulluilla vaatimuksillaan. Steiner taisteli kokonaisen kuukauden ja teki kerrassaan ihmeitä; hän täytti koko Euroopan äärettömällä reklaamilla, ilmoitustauluilla, julistuksilla, lentolehtisillä ja sai rahoja mitä etäisimmistä maista. Mutta kaikki nämä säästöt, keinottelijain louisdorit, köyhien lantit, kaikki kerrassaan hukkuivat Villiers-kadun talon kuiluun. Sitä paitsi hän oli yhtynyt erään elsassilaisen rautakaivoksen omistajan liiketoveriksi, ja hänellä oli tässä maankolkassa kivihiilen mustaamia työmiehiä, läpihikisiä, jotka ponnistelivat lihaksiaan yötä päivää ja joiden jäsenet natisivat ainoastaan Nanan huvitteluhalun vuoksi. Nana nieli kuin suuri tulipalo kaikki, niin kurssikeinottelijain varkaudet kuin työn ansiotkin. Tällä kertaa hän teki Steineristä lopun ja paiskasi hänet kadulle ydinmehuun saakka loppuunimettynä ja niin tyhjäksi pumputtuna, että mies ei edes kyennyt keksimään mitään uutta konnankoukkua. Pankkiliikkeensä kukistuttua hän rupesi änkyttämään ja vapisi ajatellessaan poliisia. Hänet oli pantu vararikkoon, ja rahan mainitseminenkin kauhistutti häntä ja saattoi hänet, jonka käsien kautta oli mennyt miljooneja, lapsen tavoin hämmentymään. Kerran illalla Nanan luona hän purskahti itkuun ja pyysi lainata sata frangia Nanalta maksaakseen taloudenhoitajattarellensa palkan. Nanan kävi miestä sääli, vaikka häntä samalla huvittikin, että tuo kauhea ihminen, joka kaksikymmentä vuotta oli kuorinut Pariisin kerman, oli nyt mennyttä miestä. Hän antoi rahat ja sanoi:
– Näetkös, minä annan ne senvuoksi, että se on hullunkurista... Mutta kuule nyt, ukko parka, sinä et ole enää siinä iässä, että minua huvittaisi elättää sinua. Sinun täytyy etsiä uusi toimi.
Hänen jälkeensä Nana heittäytyi la Faloisen syliin. Tämä oli jo kauan kilvoitellut kunniasta päästä perikatoon Nanan kautta tullakseen oikein tyylikkääksi. Häneltä ei muuta puuttunut, kuin että joku nainen tekisi hänet kuuluisaksi. Kahden kuukauden päästä hänet tuntisi koko Pariisi, ja hänen nimensä tulisi lehtiin. Kuusi viikkoa riitti. Hänen perintöönsä kuului maatiloja, peltoja, niittyjä, metsiä ja vuokratiloja. Ne täytyi nopeasti muuttaa rahaksi, toinen toisen jälkeen. Nanan jokainen suupala maksoi tynnyrinalan maata. Auringonpaisteessa humiseva lehtimetsä, runsas, kypsä vilja, syyskuun kullanhohtoiset rypäleet, nurmi, jota oli lehmien rintaa myöten, kaikki katosi kuin kuiluun, saman tien meni myös koski, kalkkikaivos ja kolme myllyä. Missä Nana kulki, siellä näytti, kuin heinäsirkkaparvi olisi kulkenut ohi. Hän poltteli pienellä jalallaan maan astuessaan johonkin. Tilan toisensa jälkeen, niityt, koko perinnön hän söi kiltin näköisenä huomaamatta edes aiheuttamaansa hävitystä, aivan kuin hän olisi vain nakerrellut pussillisen manteleita aterioidensa lomassa. Ei merkinnyt mitään, makeisia vain! Lopulta la Faloisella ei ollut muuta kuin metsänkaistale. Sen Nana nielaisi halveksivasti, sen vuoksi kannatti tuskin avata suutaan. La Faloise nauroi höperöön tapaansa ja imi keppinsä kädensijaa. Hänen velkansa olivat musertavat, hänellä oli tuskin sataa frangia korkoja, ja hänen oli pakko muuttaa maalle vanhan hassahtavan enon luo. Se ei merkinnyt mitään; hän oli tyylikäs. "Figaro" oli kahteen kertaan maininnut hänen nimensä, ja laiha leuka irtokauluksensa käänteiden välissä ja vartalo kiristettynä liian lyhyeen nuttuun hän kiemurteli huudahdellen kuin papukaija ja tekeytyen väsyneeksi kuin sätkynukke, joka ei milloinkaan ole tuntenut mielenliikutusta. Hän ärsytti Nanata, joka lopulta löi häntä.
Fauchery oli serkkunsa saattamana myöskin tullut mukaan. Hänellä, onnettomalla, oli nykyjään oma talous. Katkaistuaan välinsä kreivittäreen hän oli joutunut Rosen käsiin, joka kohteli häntä kuin aviomiestä ainakin. Mignon itse oli vain rouvansa hovimestari ja taloudenhoitaja. Sanomalehtimies, josta oli tullut talon isäntä, valehteli Roselle ja ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varakeinoihin pettäessään Rosea tuntien samat epäilykset kuin aviomies, joka loppujen lopuksi tahtoo tulla siivoksi. Nanalle muodostui riemuvoitoksi tämän miehen omistaminen ja erään lehden lopettaminen, jonka Fauchery oli saanut jonkun ystävän rahoilla perustetuksi. Nana ei kerskunut hänestä vaan suvaitsi kohdella häntä kuin herraa, jonka on oltava piilossa, ja Rosesta puhuessaan hän aina sanoi: "Tuo Rose parka". Sanomalehti tuotti hänelle kahden kuukauden ajan kukkia; tilaajansa oli sillä maaseudulla, mutta Nana valtasi kaikki päivänpakinoista teatterikatsauksiin saakka. Uuvutettuaan toimittajat ja saatuaan lehden asiat rempalleen hän toteutti paljon maksavan oikun rakentamalla taloonsa talvipuutarhan, joka nieli kirjapainon. Asialle ei saattanut muuta kuin nauraa. Kun Mignon iloissaan Faucheryn kohtalosta riensi Nanan luo katsomaan, eikö hänen onnistuisi sysätä mies kokonaan Nanan niskoille, kysyi tämä häneltä, tekikö hän pilaa; mokoma lintu, jolla ei ollut kolikkoakaan vaan eli pakinoistaan ja näytelmistään, ei, sellaisesta ei ollut mihinkään. Sellainen pässinpää kelpasi kyllä niin lahjakkaalle naiselle kuin Rose-paralle. Ja koska hän epäili Mignonia ja pelkäsi jotakin petosta, hänen huiputtavan jotenkin häntä – saattoihan Mignon varsin hyvin ilmiantaa vaimollaan heidät – antoi hän potkut Faucherylle, joka ei maksanut muuten kuin lehtiuutisilla.
Nana muisteli kuitenkin lempeästi sanomalehtimiestä; he olivat kahden huvitelleet sen idiootin, la Faloisen, kustannuksella. Ehkä he eivät ikinä olisi tulleet tavanneeksi toisiaan jälleen, ellei heitä olisi huvittanut tehdä pilaa la Faloisen kaltaisesta tyhmeliinistä. Heistä se oli hupaista, ja he suutelivat toisiaan la Faloisen nenän edessä, elivät kuin viimeistä päivää hänen rahoillaan, lähettivät hänet jollekin asialle laitakaupungille saadakseen olla kahden kesken, ja hänen palattuaan laskettiin loppumattomiin leikkiä ja vihjailtiin asioita, joita tämä ei käsittänyt. Kerran hän pakinoitsijan kiihoittamana oli lyönyt vetoa, että hän antaisi la Faloiselle korvapuustin. Samana iltana oli Nana todella lyönyt la Faloisea korvalle ja jatkoi lyömistään, koska se oli hänestä hauskaa ja hänen teki mieli näyttää, minkälaisia raukkoja miehet olivat. Nana kutsui häntä "paukkusäiliökseen", pyysi häntä tulemaan lähelle saamaan korvapuustinsa, monta korvapuustia, joista Nanan kädet tulivat punaisiksi, sillä hän ei vielä ollut tottunut tähän urheiluun. La Faloise oli ihastunut tästä tuttavallisuudesta, hänestä se oli aivan suurenmoista.
– Nana, kuule, sanoi hän eräänä iltana iloissaan muutamista korvapuusteista, emmekö mene naimisiin... Mitä sinä siitä arvelet? Kyllä meillä kahdella olisi hauskaa!
La Faloise ei sanonut sitä erehdyksestä. Hän oli salaa suunnitellut tätä avioliittoa, sillä hän tahtoi saada Pariisin hämmästymään. Nanan mies, se kuulostaisi joltain! Se olisi mehevä loppukohtaus! Mutta Nana nolasi hänet perinpohjin.
– Minäkö sinun kanssasi naimisiin!... No, jos minulla olisi halua, olisin jo aikoja sitten ottanut miehen! Ja sellaisen miehen, joka olisi ollut parikymmentä kertaa sinua parempi, ukko rähjä... Minua ovat kosineet monet. Kuulehan ja laske: Philippe, Georges, Foucarmont ja Steiner, siinä on jo neljä lukuunottamatta niitä, joita et tunne... He veisaavat kaikki samaa virttä. Minä en voi olla hyvä heille, ilman että kaikki alkavat vetää samaa virttä: emmekö mene naimisiin, etkö tahdo minua mieheksesi...
Nana kiihtyi ja tiuskaisi äkillisessä vihanpuuskassa:
– Ei, ei! Minä en tahdo!... Olenko minä luotu aviovaimoksi? Katsele minua, minä en enää olisi Nana, jos ottaisin miehen niskoilleni... Sitäpaitsi se on liian roskaista...
Nana sylkäisi ja oli inhosta voida pahoin, niinkuin olisi nähnyt maailman kaiken loan.
Eräänä iltana la Faloise katosi. Kahdeksan päivän päästä saatiin tietää, että hän oli maalla enonsa luona, joka harrasti kasvitiedettä. Siellä hän liimaili kasveja tämän kasvikokoelmaan, ja hänellä oli toiveita päästä naimisiin hyvin ruman ja hyvin jumalisen serkun kanssa. Nana ei surrut häntä. Hän sanoi vain kreiville:
– Kas niin, pikku hölmöni, taaskin yhtä kilpailijaa vähemmän. Tänään sinä riemuitset... Mutta katso, siitä alkoi tulla tosi leikki! Hän tahtoi minua vaimokseen.
Kun kreivi kalpeni, heittäytyi Nana nauraen hänen kaulaansa ja hyväili häntä sanoessaan joka kerta jonkun julmuuden.
– Eikö niin? Tuo harmittaa sinua! Sinä et enää voi mennä naimisiin Nanan kanssa... Kun kaikenlaiset ihmiset kiusaavat minua kosimisillaan, niin sinä raivoat sopessasi... Ei ole mahdollisuuksia, sinun täytyy odottaa vaimosi kuolemaa... Oh, jos hän vain kuolisi, rientäisit tänne, heittäytyisit lattialle ja kosisit minua huokaillen, itkien ja vannoen! Ah, rakas ystävä, siitä tulisi ihanaa!
Nana sanoi tämän hyväilevästi ja teki ilmeisesti julmaa pilkkaa kreivistä. Tämä tuli perin liikutetuksi, punastui ja vastasi hänen suuteloihinsa. Sitten Nana sanoi:
– Herran nimessä! Enkö ollut oikeassa! Hän on ajatellut sitä, hän odottelee vaimonsa kuolemaa... Oh, se alkaa jo olla huippusaavutus, sinä olet suurin huijari kaikista!
Muffat oli jo sopeutunut muihin. Nyt hän lopuksi piti ainoana kunnianaan olla "herra kreivi" palvelijoille ja talon seurapiirille, mies, joka maksaessaan eniten oli tunnustettu rakastaja. Hänen intohimonsa kasvoi kasvamistaan. Hän pysytteli talossa maksamalla sen menot ja osti kalliista hinnasta hymyilynkin, häneltä vietiin rahat kukkarosta, eikä hän milloinkaan saanut korviketta niistä. Oli kuin häntä olisi vaivannut tauti; hän ei voinut olla kärsimättä siitä. Tullessaan Nanan makuuhuoneeseen ei hän aluksi tehnyt muuta kuin avasi akkunan hetkiseksi, jotta muiden haju hälvenisi, vaaleitten ja tummien, tupakansavu, johon hän oli tukehtua. Tästä makuuhuoneesta tuli katuristeys, saappaita pyyhittiin sen kynnykseen, ja kukaan ei häiriytynyt siitä veritäplästä, joka oli sen oven luona. Zoé oli alinomaan hieronut sitä, mutta se oli vain siistin tytön puhtaudentuntoa, sillä häntä harmitti sen alituinen näkeminen; hänen silmänsä suuntautuivat pakostakin siihen eikä hän saattanut mennä rouvan luo sanomatta:
– On vallan ihmeellistä, että se ei lähde... Ja kuitenkin tulee niin paljon väkeä!
Nana, joka sai mitä parhaita tietoja Georgesista ja hänen parantumisestaan Fondettesissa äitinsä hoivissa vastasi aina samoin sanoin:
– Oh, se häviää kyllä aikaa myöten... Kyllä anturat sen kuluttavat pois.
Todellakin jokainen noista herroista, Foucarmont, Steiner, la Faloise, Fauchery, oli vienyt siitä hiukan pois anturoissaan. Muffat tarkasteli Zoén tavoin alituisesti veritahraa laskeakseen sen kalpenevasta väristä tulevien ja menevien miesten lukumäärää. Muffatia tuo tahra peloitti kamalasti, hän astui aina sen yli, sillä hänestä sen koskettaminen tuntui ruumiintallaamiselta, lattialla olevan elävän olennon polkemiselta tai alastomalle jäsenelle astumiselta.
Sitä paitsi tässä makuuhuoneessa huimaus huumasi häntä. Hän unohti kaiken, koko miesjoukon, joka kulki sen läpi, surun, joka sulki sen oven. Kadulla taivasalla hän joskus itki häpeästä ja vihasta ja vannoi, että hän ei enää ikinä astuisi jalallaan taloon. Mutta heti kun oviverhot olivat sulkeutuneet hänen tultuaan huoneeseen, oli hän taas lumoissa, hän tunsi vihansa ja surunsa hälvenevän huoneen lämmössä, hänen ruumistaan puistatti sen tuoksu, ja hän tunsi hekumallista toivoa muuttua tuhkaksi. Jumalisena ja tottuneena rikkauden kappelien hurmioon hänellä oli täällä aivan samat aistimukset kuin polvistuessaan ikkunan lasimaalausten luo urkujen soidessa ja pyhän savun tuoksutessa. Nainen hallitsi häntä kateellisen jumalan mustasukkaisella hirmuvallalla, peloitti häntä, soi hänelle hetkellisesti iloa, kiihkeätä kuin kouristus, korvaukseksi hirvittävistä ja tuskallisista helvetin ja ikuisen piinan ajatuksista. Hän sammalteli alituiseen rukouksiaan, ja hän oli saman epätoivon vallassa, etenkin tuntiessaan nöyryydessään itsensä kadotetuksi olennoksi, joka poljettiin tuhkaan, josta hän oli tullutkin. Hänen miehinen himonsa ja hänen halunsa saada joku osaaottava sielu puolelleen sekosivat, ja ne kasvoivat hänen olemuksensa hämärästä syvyydestä elämän puun ainoana versovana vesana. Hän antautui rakkauden ja uskon voimille, jotka kaksine vipuineen nostavat maailman. Vaikka hänen järkensä taisteli vastaan, tuli hän Nanan makuuhuoneessa melkein mielipuoleksi, ja hän vaipui väristen Nanan sukupuolen kaikkivoimaan niinkuin kadoten taivaan tuntemattomaan avaruuteen.
Kun Nana huomasi hänen näin nöyräksi, nautti hän hirmuvaltiaan tavoin voitostaan. Hänen vaistonsa sai hänet polkemaan maahan kaikki. Nanalle ei riittänyt esineiden rikkominen; hänen piti myös liata ne. Hänen hienojen käsiensä jäljet olivat inhoittavat; hän turmeli lisäksi sen, minkä jo oli murskannut. Päättömässä heikkoudessaan kreivi antautui Nanan kepposiin ajatellen sekavasti pyhimyksiä, joita syöpäläiset söivät, ja jotka söivät omia ulostuksiaan. Kun Nana sai kreivin suljettujen ovien taa huoneeseensa, oli hänestä erikoinen nautinto katsella miehen alennustilaa. He olivat ensin leikitelleet; Nana oli kevyesti lyönyt kreiviä ja saanut tämän tottelemaan hänen omituisia päähänpistojaan, sopertelemaan lapsen tavoin ja hokemaan loppumattomiin:
– Sano, niinkuin minä käsken: "... suu kiinni! Coco antaa sille palttua!"
Toisella kertaa hän oli olevinaan karhu ja hyppeli paitasillaan nelinkontin lattian matoilla, ärjyi kuin tahtoisi syödä kreivin ja purikin häntä kinttuihin leikillään. Sitten Nana nousi:
– Nyt on sinun vuorosi... Lyön vaikka vetoa, että sinä et ole yhtä hyvä karhu kuin minä.
Tämä oli vielä kreivistä hauskaa. Nana oli huvittava näytellessään karhua, vaikka hän oli valkeaihoinen ja hänen hiuksensa olivat punertavat. Kreivi nauroi ja ryömi nelinkontan, ärjyi ja puri Nanan pohkeita, kun tämä juoksi pakoon teennäisesti peloissaan.
– Kyllä me olemme typeriä! sanoi Nana lopulta. Sinä et aavistakaan, kuinka ruma sinä olet! Jospa sinut hovissa nähtäisiin noin!
Mutta pian leikki muuttui toisenlaiseksi. Nana ei ollut mikään peto ja pohjaltaan hän oli hyväsydäminen, mutta makuuhuoneessa tuntui yhä kasvavan hulluuden tuuli alkaneen puhaltaa. Hekkuma sekoitti kokonaan heidän järkensä, nostatti heissä lihan kuumekuvitelmia. Heidän entisten unettomien öittensä uskonnollinen pelko muuttui nyt petomaiseksi janoksi, raivoksi hyppiä nelinkontin, ärjyä ja purra. Kerran kun kreivi oli olevinaan karhu, tyrkkäsi Nana häntä niin kovasti, että hän kaatui jotakin huonekalua vasten. Nana purskahti vastoin tahtoaan nauramaan huomatessaan, että kreivillä oli otsassa kuhmu. Kun Nana la Faloisen kanssa harjoitellessaan oli päässyt makuun, kohteli hän nyt kreiviä kuin eläintä, löi häntä ja ajoi potkien edellään.
Kreivi suostui tähän alennustilaansa, nautti eläimen kohtelusta ja pyysi Nanata lyömään kovemmin.
Nana sai päähänpiston ja vaati kreiviä saapumaan jonakin iltana täydessä keisarillisen kamariherran hovipuvussa. Kun Nana seuraavana iltana näki hänen tulevan juhlapuvussa miekkoineen, päässään kolmikulmainen hattu, valkoisissa polvihousuissa ja punaisessa hännystakissa, joka oli kullalla kirjaeltu, ja jossa vasempaan takinliepeeseen oli ommeltu tavanmukainen vertauksellinen avain, hän nauroi haljetakseen ja teki kreivistä pilkkaa. Avain oli hänelle erikoisena silmätikkuna, sillä se herätti hulluja ajatuksia, jotka hän puki mitä likaisimpiin lauseisiin. Nauraen hän pilkkasi maan mahtavia, ja voidakseen alentaa juhlapuvun virallisen loiston hän ravisteli häntä, nipisteli ja huusi: "No, ala marssia, kamariherra!" Sanojensa lisäksi hän alkoi potkia kreiviä oikein sydämensä pohjasta solvaten "Tuilerioja" ja keisarillisen hovin majesteettia, joka häilyi ylinnä pelon ja sorron varassa. Siinä se, mitä hän ajatteli yhteiskunnasta! Nana kosti, hänessä kyti tietoinen perheviha, joka oli syntymästä jo hänen veressään. Kun kamariherra sitten oli riisunut ja hänen hännystakkinsa oli levällään lattialla, komensi Nana häntä polkemaan sitä, ja kreivi hyppi, Nana käski sylkemään sitä, ja kreivi totteli. Kun Nana käski astumaan rikki kultaukset, kotkat ja kunniamerkit, kreivi teki niin. Räts! Mitään ei ollut jäljellä, kaikki murtui. Nana teki lopun kamariherrasta kuin hän särkisi kristallipullon tai makeisrasian heittääkseen koko roskan sitten jonkin kadunkulman rikkaläjään.
Kultasepät eivät olleetkaan pysyneet sanassaan, ja vuode valmistui vasta tammikuun puolivälissä. Muffat oli silloin Normandiassa myymässä viimeistä maakappalettaan. Nana oli näet pyytänyt saada neljätuhatta frangia heti. Kreivi palaisi vasta kahden päivän päästä, mutta saatuaan kaupat tehdyiksi hän kohta riensi takaisin ja ajoi käymättä edes kotonaan Miromesnil-kadulla suoraan Villiers-puistokadulle. Kello oli kymmenen. Koska hänellä oli Cardinet-kadun puoleisen pikkuportin avain, pääsi hän sisään ilman muuta. Yläkerroksessa Zoé pyyhki pölyä pronssiesineistä eikä yllättyneenä tiennyt, miten estää kreiviä menemästä makuuhuoneeseen, vaan alkoi kertoa pitkälti, että herra Venot oli levottomana hakenut herra kreiviä edellisenä iltana ja sitten tullut kahteen otteeseen pyytämään Zoéta lähettämään kreivin kotiin, jos tämä tulisi käymään rouvan luona. Muffat kuunteli häntä, eikä ymmärtänyt asiasta mitään, mutta huomattuaan Zoén hämmennyksen hän joutui mustasukkaisuuden raivoon, minkä kaltaista hän ei enää uskonut itsestään, ja hyökkäsi makuukamarin ovelle, jonka takaa kuului naurua. Oven molemmat puoliskot lensivät selälleen hänen sysäyksestään ja Zoé peräytyi kohauttaen olkapäitään. Yhdentekevää! Kun rouva on hullu, niin vastatkoon omista töistään.
Näky puristi kynnyksellä seisovalta Muffatilta huudon.
– Jumalani!... Jumalani...!
Uusi makuuhuone loisti kuninkaallisessa ylellisyydessään. Hopeanapit olivat kuin tähdet silkkisillä tapeteilla ja teeruusunväriset verhot, jotka vivahtivat lihalle niinkuin taivas joskus kauniina iltoina Venus-tähden syttyessä taivaanrannalle kuolevan päivän vaaleaa taustaa vasten. Kultaisia nauhoja ja töyhtöjä riippui kulmauksissa, ja seinäpinnat olivat koristellut kultaisilla nauhoilla, jotka näyttivät ohuilta kultaliekeiltä, hulmuavilta vaaleanpunaisilta kiharoilta, ja peittivät huoneen suuren alastomuuden puolihämärään, jonka hekumallista kalpeutta ne korostivat. Keskellä huonetta oli kullasta ja hopeasta tehty vuode, joka loisti upotettujen koristeiden raikasta kiiltoa, valtaistuin, kyllin iso Nanan oikaista siihen alaston vartalonsa, bysanttilaisen rikkaasti koristettu alttari, kyllin arvokas Nanan sukupuolen kaikkivallalle, ja siinä hän nyt makasi alastomana ja kainostelemattomana kuin peljättävä epäjumala. Hänen vieressään, hänen lumivalkoisten rintojensa hohtaessa, tämän jumalatarriemun keskellä virui itse häpeä, turmelus, naurettava ja kurja raunio, markiisi de Chouard paitasillaan.
Kreivi oli ristinyt kätensä. Häntä värisytti ja hän toisteli:
– Jumalani!... Jumalani!
Markiisi de Chouardia varten siis kukkivat veneen kultaruusut ja kullatut ruusuvihkot, hänen ylitseen nojautuivat hopeaiset lemmenjumalat hymyillen veitikkamaista katupoikahymyään, ja hänen jalkapäässään fauni paljasti hekkumaan uupuneen, nukkuvan nymfin, tuon Yön, joka oli muovailtu Nanan kuuluisan alastoman ruumiin mukaan aina hänen ylen väkeviin reisiinsä saakka, josta hänet kaikki tunsivat. Siinä makasi markiisi kuin sinne heitetty ihmisrätti, turmeltuneena ja kurjana kuudenkymmenen vuoden hurjastelujensa jälkeen, ja hän oli kuin luukasa kauneuttaan uhkuvan naisen rinnalla. Huomattuaan oven avautuneen hän oli noussut istumaan ikälopun ukonpelon vallassa. Tämä viimeinen yö oli hänet pehmittänyt hempeäksi, hän muuttui taas lapseksi, hän ei keksinyt mitä sanoa, oli melkein kuin halvattu, änkytteli ja vapisi jääden pakenijan asentoon, paita ylhäällä ja toinen jalka peiton ulkopuolella, vaivainen sinisenkalpea jalka pitkine karvoineen. Huolimatta suuttumuksestaan Nana ei voinut olla nauramatta.
– Mene toki takaisin peiton alle, sanoi hän ja pani ukon makuulle sekä hautasi hänet lakanan alle kuin roskaläjän, jota ei tahdota näyttää.
Nana hyppäsi vuoteesta sulkemaan oven. Hänellä ei todellakaan ollut onnea pikku hölmönsä kanssa! Aina hän tuli sopimattomaan aikaan. Miksi hänen tarvitsi tuoda rahaa Normandiasta? Ukko oli tuonut jo tarvittavat neljätuhatta frangia, ja Nana oli antanut ukon jäädä. Hän paiskasi ovet kiinni tiuskaisten:
– Sitä pahempi! Oma vikasi! Tuollako tavalla sitä rynnätään huoneeseen? Nyt riittää, hauskaa matkaa!
Muffat jäi suljettujen ovien taakse äskeisestä näystä kuin salaman iskemänä. Hänen vapinansa lisääntyi ja nousi jaloista rintaan ja päähän saakka. Sitten hän huojui kuin suuri puu tuulessa ja vaipui polvilleen, niin että nivelet natisivat. Epätoivoissaan hän ojenteli käsiään ja sammalteli:
– Tämä on jo liikaa, Jumala! Tämä on jo liikaa!
Hän oli suostunut kaikkeen. Mutta nyt hän ei enää jaksanut enempää, hän tunsi voimansa loppuneen tässä pimeydessä, johon ihmisen järki hukkuu. Suunnattomalla voimanponnistuksella ja kädet edelleen ojennettuina hän turvautui taivaaseen ja rukoili Jumalaa avukseen.
– Oi! Ei, en tahdo!... Oi, Jumalani, auta minua, tue minua tai suo minun kernaimmin kuolla!... Oi, ei tuo mies, Jumalani! Nyt kaikki on loppunut, ota minut täältä pois, jottei minun tarvitsisi nähdä enempää, ei tuntea enempää... Oi, minä kuulun sinulle, Jumalani! Isä meidän, joka olet taivaassa...
Niin hän jatkoi palavassa uskossaan, ja hehkuva rukous nousi hänen huuliltaan. Samassa joku kosketti häntä olkapäähän. Hän katsahti, se oli herra Venot, joka oli hyvin hämmästynyt tavatessaan kreivin rukoilemasta suljetun oven luona. Oli kuin Jumala itse olisi vastannut hänen rukoukseensa, ja kreivi heittäytyi pienen ukon kaulaan. Vihdoinkin hän saattoi itkeä ja hoki nyyhkyttäen:
– Veljeni! Veljeni!
Tämä huudahdus lohdutti häntä hänen kärsimyksissään, ja hän kostutti herra Venotin kasvot kyynelillään; hän suuteli ukkoa puhuen hajanaisin lausein:
– Oi, veljeni, miten minä kärsin!... Te olette ainoa ihminen, joka minulla on jäljellä, veljeni... Viekää minut ainiaaksi pois, oi, armosta viekää minut pois...
Herra Venot painoi häntä rintaansa vasten ja vuorostaan sanoi kreiviä "veljekseen". Hänen oli kuitenkin ilmoitettava tälle uusi tuhoisku. Hän oli edellisenä päivänä koettanut tavata kreiviä ilmoittaakseen, että kreivitär Sabine oli karannut suuren muotikaupan osastopäällikön kanssa, hirveä häväistysjuttu, josta koko Pariisi nyt jo puhui. Kun Venot nyt tapasi kreivin tämänkaltaisessa uskonnollisessa mielialassa, oli hänestä sopiva tilaisuus kertoa koko totuus, kreivin perheen nolo ja surullinen loppu. Kreivi ei ollut siitä lainkaan liikutettu; hänen vaimonsa oli karannut, yhdentekevää hänelle, tulevaisuudessa saataisiin kai nähdä. Tuska valtasi hänet taas, hän katseli kauhulla seiniä ja kattoa. Samalla hän rukoili:
– Viekää minut pois ... minä en kestä enää, viekää minut pois.
Herra Venot vei hänet pois kuin lapsen. Siitä hetkestä kreivi kuului täydellisesti hänelle. Kreivi vaipui taas ankariin, uskonnollisiin hartaushetkiinsä. Hänen elämänsä oli lyöty säpäleiksi. Hän oli eronnut kamariherran toimestaan hovin kuohuksiin joutuneen säädyllisyystunteen pakottamana. Hänen tyttärensä Estelle nosti jutun häntä vastaan kuudestakymmenestätuhannesta frangista, jonkun tädin perinnöstä, joka hänen olisi ollut saatava mennessään naimisiin. Rappiolle joutuneena kreivi eli pienissä oloissa entisen varallisuutensa tähteistä; mutta nämä tähteet tuhlasi kreivitär, joka piti hyvänään sen, mitä Nana oli hylkinyt. Sabine, jonka oli turmellut kosketuksiin joutuminen tämän tytön kanssa, oli altis kaikkeen, ja hän saattoi kodin lopullisesti perikatoon ja näännystilaan. Kun hän oli palannut monien seikkailujen jälkeen, oli Muffat ottanut hänet vastaan kristillisen anteeksiantavaisesti. Hän seurasi kreiviä kuin elävä häpeä. Mutta tämä kävi yhä välinpitämättömämmäksi kaikesta, eikä hän lopulta edes kärsinyt kaikista ikävyyksistään. Taivas tempasi hänet naisen kynsistä viedäkseen hänet Jumalan helmaan. Se oli uskonnollista jatkoa sille hekkumalle, joka hänellä oli ollut Nanan luona; änkytyksiä, rukouksia, epätoivoa, nöyryytyksiä, kadotettu olento, jonka oli murskannut hänen mainen alkuperänsä. Kirkkojen hämärässä, polvet kangistuneina kivilattioihin hän löysi entiset nautintonsa, lihaksien kouristukset ja ajatusten hurjistelut, joilla hän tyydytti olemuksensa hämärät tarpeet.
Samana iltana, jona ero oli tapahtunut, tuli Mignon Villiers-kadulle. Hän oli tottunut Faucheryhyn ja loppujen lopuksi havainnut tuhat etua siitä, että hänen vaimollaan oli aviomies. Hän oli jättänyt Faucheryn hoidettavaksi talouden pikku huolet, hän luotti mieheen ja tämän tehokkaaseen valvontaan; hän käytti talon jokapäiväisiin menoihin ne rahat, jotka Fauchery ansaitsi näytelmillään, ja Fauchery taaskin oli järkevä eikä turhan mustasukkainen, samanlainen kuin Mignon itsekin, jos Rosesta oli puhe. Molemmat miehet alkoivat tulla sangen hyvin toimeen keskenään kaikin tavoin ja loivat kumpikin itselleen oman soppensa, jossa he eivät enää kainostelleet toisiaan. Kaikki oli järjestyksessä ja meni niin tarkasti latuaan, että he vain kilpailivat siitä, kumpi saattaisi tehdä enemmän kuin toinen yhteiseksi onneksi. Mignon oli tullut Faucheryn neuvosta tunnustelemaan maaperää, voisiko hän riistää Nanalta Zoén, jonka tavatonta älykkyyttä hän oli oppinut pitämään arvossa. Rose oli onneton, sillä nyt hän joka kuukausi sai kokemattomia palvelijattaria, joista oli paljon harmia. Zoé otti Mignonin vastaan ja päästi tämän heti ruokasaliin. Zoé hymyili kuultuaan hänen ensimmäiset sanansa; se oli aivan mahdotonta, tosin hän muuttaisi rouvan luota, mutta ainoastaan aloittaakseen liikkeen omaan laskuunsa, ja teennäisen kainostelevasti sekä hienotunteisesti hän sanoi lisäksi, että hänelle joka päivä tarjottiin paikkoja naisten luona, jotka melkein tappelivat hänestä; rouva Blanche oli luvannut kosolta kultaa saadakseen Zoén takaisin. Zoélla oli kuitenkin tarkoituksena ostaa Triconittaren liike, vanha suunnitelma, jota hän oli pohtinut aika päiviä ja johon hän uskaltaisi sijoittaa säästönsä. Hänellä oli muuten paljon suuria ajatuksia liikkeen laajentamiseksi, hän aikoi vuokrata talon sitä varten ja järjestää sinne kaikenlaisia huvituksia; sitä varten hän oli jo koettanut houkutella mukaansa Satinin, tuon pienen porsaan, joka nyt oli kuolla sairashuoneella, sillä siinä määrin hän oli turmellut itsensä.
Kun Mignon oli itsepäinen ja puhui liike-elämän vaaroista, tyytyi Zoé tarkemmin selittämättä liikkeen laatua vastaamaan:
– Oh, ylellisyysyritykset menestyvät aina... Ottakaa huomioon, että minä olen palvellut kyllin kauan muiden luona. Nyt saavat toiset palvella minua.
Hänen huulensa hymyilivät iloisesti, hänestä tulisi siis itse "rouva", hän saisi muutamasta louisdorista ne naiset polvistumaan, joiden pesuvateja hän oli huuhdellut nyt viisitoista vuotta.
Mignon pyysi ilmoittamaan rouvalle tulostaan, ja Zoé poistui sanottuaan, että rouvalla oli sinä päivänä ollut paljon harmia. Mignon oli vain kerran ennen ollut talossa eikä tuntenut sitä. Ruokasalin gobeliinit, tarjoilupöytä ja hopeat hämmästyttivät häntä. Hän avasi kursailematta ovia, tuli saliin ja näki talvipuutarhan, josta hän taas tuli eteiseen. Tämä loisto vaikutti häneen lamauttavasti, kullatut huonekalut, silkki- ja samettiverhot saivat hänet ihastumaan ja hänen sydämensä sykkimään. Tultuaan takaisin Zoé tarjoutui näyttämään hänelle muutkin huoneet, pesu- ja makuukamarit. Siellä Mignon ei enää voinut hillitä ihastustaan, hän tuli aivan haltioihinsa. Tuo kirottu Nana sai hänet ymmälle, vaikka hän luulikin tuntevansa hänet hyvin. Kesken talon sisäistä hajoamistilaa, palvelijoiden vaihtuessa alituiseen, oli siellä sellaisia rahalähteitä, että niillä voitiin tukkia kolot, ja kultaa vuoti yli äyräittenkin peittäen rauniot. Tämän mahtavan loiston keskellä Mignon tuli ajatelleeksi niitä suuria rakennelmia, jotka hän oli nähnyt. Marseillen lähellä hän oli saanut ihailla kanavaa, jonka kiviset holvikaaret kohosivat suunnattoman kuilun ylle, kyklooppityö, joka oli maksanut miljooneja ja kestänyt kymmenen vuotta. Hän oli nähnyt Cherbourgin uuden sataman, suunnattoman työmaan, jossa satoja ihmisiä hikoili päivänpaisteessa, koneita, jotka täyttivät meren kallioilla ja rakensivat muuria, jolla työläisiä kuhisi kuin yhtenä verisenä massana. Mutta tuo oli kaikki pientä hänen mielestään. Nana oli hänestä paljon suurempi kuin ne. Nähdessään Nanan aikaansaannokset hän alkoi kunnioittaa häntä samoin kuin kerran ennen erästä linnaa ja loistavaa illanviettoa siellä; sen oli rakentanut sokeritehtailija, kuninkaallisen loistavan palatsin, jonka oli maksanut yksi ainoa tavara, sokeri. Nanahan nähden asianlaita oli toinen: hänen rikkautensa pohjautui pieneen tyhmyyteen, jolle naurettiin, hituseen hänen ihanaa alastomuuttaan. Tällä häpeällisellä ja kuitenkin mahtavalla mitättömyydellä, joka nosti voimallaan koko maailman, hän oli aivan yksin, ilman työmiehiä, ilman insinöörien keksimiä koneita järkyttänyt Pariisin perustuksia ja koonnut tämän omaisuuden, jonka alla uinui ruumiita.
– Taivaan vallat, mikä työase! huudahti Mignon ihastuksissaan tuntien hiukan yksityistä kiitollisuutta.
Nana oli hiljalleen vaipunut surumielisyyteen. Ensiksi oli markiisin ja kreivin kohtaus saanut hänet hermostuneeseen kuumeeseen, josta hän melkein iloitsi. Sitten oli muisto ukosta, jota hän ei koskaan enää näkisi saatettuaan hänet niin moneen kertaan epätoivon partaalle, saanut hänet murheen valtaan. Sitten hän surukseen kuuli, että Satin, joka oli ollut kaksi viikkoa kateissa, oli sairas ja kuolemaisillaan Lariboisiére-sairaalassa, rouva Robertin toimitettua hänet sinne, koska hän oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hän käski valjastamaan hevosensa jutellakseen vielä tämän pienen hylkiön kanssa, tuli Zoé aivan tyynesti ja sanoutui palveluksestaan irti. Nana joutui vallan epätoivoihinsa; hänestä tuntui, kuin hän menettäisi perheenjäsenen. Hyvä Jumala! Mitä hänestä tulisikaan näin yksin heitettynä? Hän pyysi ja rukoili Zoéta, joka tunsi itsensä rouvan epätoivosta imarrelluksi ja suutelikin lopuksi häntä osoittaakseen, että hän ei ollut tyytymätön rouvaan, ei vähintäkään, mutta niin täytyi tapahtua, sillä sydämellä ei ollut liikeasioissa puhevaltaa. Päivä oli todellakin harmittava. Nanan ei tehnyt mieli ajaa kaupungille, sillä hänet oli vallannut haluttomuus. Hän istui allapäin pienessä salissa, kun Labordette saapui puhuakseen sopivasta tilaisuudesta loistopitsien ostamiseen ja kertoi ohimennen, että Georges oli kuollut. Nana istui kuin kivettyneenä.
– Zizi kuollut! huudahti hän.
Hänen silmänsä hakivat vaistomaisesti maton punaista veritahraa, mutta se oli jo vihdoinkin kulunut pois herrojen anturoiden tallaukseen. Labordette kertoi asiasta yksityiskohtaisesti: aivan tarkoin ei tiedetty mitään; jotkut puhuivat haavasta, joka oli auennut, jotkut väittivät sitä itsemurhaksi; hän olisi muka hukuttautunut johonkin Fondettesin pieneen lammikkoon. Nana hoki:
– Kuollut! Kuollut!
Kun hän aamusta saakka oli ollut alakuloinen, alkoi hän nyt nyyhkytellä, ja se kevensi hiukan hänen mieltään. Hän tunsi suunnattoman surun rinnassaan, jotakin syvää ja mittaamatonta, ja kun Labordette koetti rauhoittaa häntä Georgesin kuoleman johdosta, pyysi hän miestä olemaan hiljaa ja änkytti:
– Ei vain Georges, vaan kaikki, kaikki!... Minä olen niin onneton... Sureva äiti maalla, täällä mies, joka vaikeroi oveni luona, ja sitten kaikki ne monet, jotka ovat joutuneet perikatoon, kun he tuhlasivat rahansa minulle!... Niin on, pieskää Nanata, lyökää sitä petoa! Oh, minulla on leveä selkä, minä ymmärrän heidät, kuin olisin itse joku heistä; tuo alhainen tyttö, joka elostelee koko maailman kanssa, surmaa toisia ja tuottaa surua ja tuskaa niin monille ihmisille...
Hän keskeytti, sillä hän oli tukehtua kyyneliin, ja hän heittäytyi sohvalle peittäen päänsä päänalukseen. Kaikki hänen aikaansaamansa onnettomuudet, jotka hän nyt käsitti, kaikki paha, jonka hän oli tehnyt, painoivat hänet säälin ja liikutuksen mereen; ja hänen äänensä muuttui pienen tytön valitukseksi.
– Oi, minä kärsin, minä kärsin... En mahda mitään, mutta minä tukehdun siihen... On liikaa, ettei kukaan ymmärrä, että kaikki ihmiset hyökkäävät yhden kimppuun, koska he ovat vahvempia... Mutta kun itse ei voi soimata itseään mistään, kun omatunto on puhdas... Ei, tuhat kertaa ei!...
Hänen vihansa syttyi. Hän nousi ja pyyhki kyynelensä sekä käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään.
– Kautta taivaan! Tämä on vääryyttä! Yhteiskunta on tehnyt pahasti. Sitten syytetään naisia, kun miehet ovat tehneet hullutuksia... Ja... Nyt sanon sinulle: kun minä otin heitä luokseni, ei siitä ollut minulle mitään huvia, ei, ei lainkaan. Se ikävystytti minua, annan vaikka kunniasanani!... Vastaa nyt, oliko vika minussa? Oi, kuinka he kiusasivat minua! Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet minua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta Jumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko minun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä minä sille mahdan!
– Ette tietysti mitään, sanoi Labordette vakuuttavasti.
Zoé toi Mignonin huoneeseen, ja Nana otti tämän hymyillen vastaan; Nana oli itkenyt, mutta nyt se oli ohi. Mignon kehui haltioituneena Nanan huoneistoa, mutta tyttö antoi ymmärtää, että hän oli saanut talosta tarpeeksi ja että hänellä oli nyt muita suunnitelmia. Lähipäivinä hän myisi kaiken. Kun Mignon perustellen saapumisensa syytä kertoi lahjanäytännöstä ukko Boscin hyväksi, joka oli saanut halvauksen ja istui kuin naulittu tuolillaan, oli Nana perin osaaottavainen ja osti heti kahden aition liput. Zoé tuli ilmoittamaan, että vaunut odottivat rouvaa, ja silloin Nana käski tuoda hatun. Solmiessaan sen nauhoja hän kertoi Satin-raukan seikkailuista ja lisäsi:
– Minä lähden sairaalaan... Kukaan ei ole rakastanut minua niin suuresti kuin hän. Oi, on tarpeeksi aihetta sanoa, että miehet ovat sydämettömiä!... Mahdollisesti en saa tavata häntä. Mutta sama se, pyydän päästä hänen puheilleen. Minä tahdon suudella häntä.
Labordette ja Mignon hymähtivät. Nana ei ollut enää surullinen, vaan hymähti vuorostaan, sillä näitä kahta miestä ei laskettu miksikään, ja he käsittivät sen. Molemmat katselivat Nanata hartaan hiljaisesti, kun hän napitti hansikkaitaan. Hän seisoi suorana keskellä taloonsa koottuja aarteita, ja hänen jaloissaan polvistui miehiä kokonainen kansakunta. Niinkuin muinaisajan hirmupedot, joiden kauhistuttava valtakunta oli täynnä ihmisluita, hän polki alleen pääkalloja ja levitti tuhoa kaikkialle: Vandeuvresin kaamea murhapoltto, Foucarmont, joka oli surumielin ja alakuloisena kadonnut Kiinan vesille, kukistunut Steiner, jonka nyt oli pakko elättää itseään rehellisellä tavalla, ja Faloisen tyydytetty itserakkaus, Muffatin perheen traagillinen loppu, Georgesin kalpea ruumis, jota vankilasta päässyt Philippe vartioi. Nanan työ tuhon ja kuoleman levittämiseksi oli valmis; kärpänen, joka oli syntynyt laitakaupungin rikkaläjällä, oli saastuttanut ruttona yhteiskunnan ja myrkyttänyt miehet istahtamalla heidän päälleen. Se oli hyvää, se oli oikeudenmukaista; hän oli kostanut omaistensa, kerjäläisten ja hylkiöiden, puolesta. Ja hänen sukupuolensa noustessa kunniaan ja loistaessa kaatuneiden uhrien yllä kuin nouseva aurinko, joka valaisee taistelukentän, hän pysyi sitä tietämättään komeana eläimenä, joka ei aavistakaan tehneensä pahaa. Hän oli vielä kookas ja muhkea, hänen terveytensä oli mainio, ja hän oli yhä iloinen. Mikä oli ollut, sitä ei otettu huomioon, hänen talonsa oli hänestä tyhmä, liian pieni ja kasattu täyteen huonekaluja, jotka kiusasivat häntä. Mitättömyys, pelkkä alku! Hän haaveilikin jotain paljon suurempaa ja parempaa ja ajoi juhlapuvussa syleilemään viimeistä kertaa Satinia, puhtaana ja tuoreena kuin vasta puhjennut ruusu. Hän oli aivan toisen näköinen kuin ennen, ja hän vaikutti naiselta, joka lähtee ensikertaa tapaamaan omaa lemmittyään.
XIV.
Nana katosi äkkiä; uusi pako, tällä kertaa ihmeellisiin maihin. Ennen lähtöään hän oli huvitellut huutokaupalla, joka lakaisi pois kaiken: talon, huonekalut, jalokivet, jopa puvut ja liinavaatteetkin. Mainittiin summia, viitenä huutokauppapäivänä oli kertynyt yli kuudensadantuhannen frangin. Pariisi oli viimeistä kertaa saanut ihailla häntä satunäytelmässä: "Melusina", Gaité-teatterissa, jonka Bordenave omistamatta soutakaan oli rohjennut vuokrata. Siellä hän oli esiintynyt Prullièren ja Fontanin kanssa osassa, joka ei ollut muuta kuin yksinkertainen kuvaelma, mutta oikea vetonumero, kolme asentoa mahtavana ja mykkänä haltiattarena. Kesken näytelmän suuren menestyksen Bordenaven reklaamitaulujen täyttäessä tulvana koko Pariisin saatiin eräänä päivänä tietää, että Nana oli edellisenä iltana matkustanut Kairoon jouduttuaan riitaan johtajansa kanssa, koska tämä oli sanonut sanan, joka ei ollut Nanan mieleen. Se oli naisen oikku, naisen, joka oli liian rikas suvaitakseen pienintäkään moitetta. Sitäpaitsi hän oli haaveillut samaista matkaa: hän oli pitkät ajat halunnut turkkilaisten luo.
Kului monta kuukautta. Nana unohdettiin. Kun hänen nimensä joskus mainittiin, kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja, ja kukin kertoi niistä ristiriitaisesti ja ällistyttävän eriskummaisesti. Nana oli muka saanut varakuninkaan valtoihinsa ja hallitsi palatsissa, jossa oli kaksisataa orjaa; hän huvittelihe lyömällä niiltä päitä poikki. Eikö mitä, hän oli joutunut perikatoon ison neekerin vuoksi, likaisen intohimon, joka oli jättänyt hänet alasti Kairon kurjimpaan pesään. Parin viikon päästä kaikki hämmästyivät kovin, sillä joku vannoi nähneensä hänet Venäjällä. Taruna kerrottiin, että hän olisi suuriruhtinaan rakastajatar, ja hänen jalokivistään puhuttiin paljon. Ennen pitkää kaikki naiset tunsivat ne huhuista, joita oli liikkeellä, vaikka niiden lähdettä ei kukaan voinut sanoa: sormuksia, korvarenkaita, rannerenkaita, kahden sormen levyinen kaulanauha, hiuskoriste, joka olisi sopinut kuningattarelle, ja jonka keskellä oli peukalon kokoinen jalokivi. Noista kaukaisista maista saapuneiden huhujen mukaan Nana loisti salaperäisenä kuin jalokivillä koristettu epäjumala. Nyt puhuttiin hänestä vakavasti ja kunnioittaen, sillä sivistymättömien maiden asukkaiden keskuudessa hankittu rikkaus oli omansa kohottamaan niiden mahdollista suuruutta.
Eräänä heinäkuun iltana kello kahdeksan Lucy tapasi Caroline Héquetin ajelumatkalla Saint-Honorén esikaupungissa. Caroline oli mennyt sinne ostoksille.
Lucy huusi Carolinelle:
– Olethan jo syönyt päivällistä, olet kai joutilas?... Rakkaani, tule mukaan... Nana on palannut.
Caroline nousi heti vaunuihin, ja Lucy jatkoi:
– Ajattele! Nyt hän ehkä on jo kuollut meidän tässä jutellessamme.
– Kuollutko? On sekin päähänpisto! huudahti Caroline ihmeissään. Missä? Ja mihin tautiin?
– Grand-Hôtelissa ... isoonrokkoon. Oi, se on pitkä juttu!
Lucy käski kuskinsa ajamaan nopeaan. Heidän kiitäessään hyvää vauhtia Royale-katua ja bulevardeja pitkin hän kertoi ilman hengenvetotaukoa Nanan seikkailuista.
– Ajattele! Nana tulee Venäjältä, en tiedä syytä, ehkä hän joutui riitaan ruhtinaansa kanssa... Hän jättää tavaransa asemalle ja ajaa tätinsä luo, tuon mummon, kyllä sinä muistat... No niin. Hän tulee pikku poikansa luo, jolla oli isorokko; lapsi kuolee seuraavana päivänä, ja Nana riitaantuu tätinsä kanssa rahoista, jotka väitti lähettäneensä, mutta joita täti ei ollut saanut soutakaan... Näyttää siltä, kuin lapsi olisi kuollut juuri sen vuoksi; toisin sanoen poika oli hylätty ja huonosti hoidettu lapsi... No niin! Nana ajaa hotelliin, tapaa siellä Mignonin juuri ajatellessaan matkatavaroitaan... Hän alkaa voida pahoin, saa kuumeväristyksiä, oksennuskohtauksia, ja Mignon vie hänet kotiin luvaten pitää huolta hänen tavaroistaan... Eikö se ole hullunkurista! Nyt alkaa kaunein osa: Rose saa tietää, että Nana on sairas, hänestä tuntuu vastenmieliseltä, että Nana makaa sairaana kalustetussa huoneessa, ja hän rientää itkien häntä hoitamaan... Muistathan, kuinka he inhosivat toisiaan, kaksi täydellistä raivotarta! Siis, rakas ystävä, Rose antaa viedä Nanan Grand-Hôteliin, että hän edes saisi kuolla kunnollisessa paikassa, ja nyt hän on ollut kolme yötä siellä Nanan luona, vaikka itsekin on kuolemalle alttiina. Labordette on kertonut tämän minulle. Minä tahdon nähdä omin silmin...
– Niin, niin! keskeytti Caroline hyvin liikutettuna. Mennään sinne!
He olivat perillä. Bulevardilla täytyi kuskin ajaa hiljaa, sillä se oli tulvillaan ihmisiä ja vaunuja. Lakiasäätävä neuvosto oli samana päivänä myöntänyt varoja sotaa varten, ja nyt tuli tulvimalla kansaa kaikilta kaduilta mustana joukkona jalkakäytäviä ja osaksi ajoteitäkin. Madeleinen puolella aurinko oli laskeutunut veripunaiseen pilveen, jonka heijastus tulipalon tavoin sytytti korkeat akkunat hehkumaan. Raskas ja surumielinen tuntu tuli hämärän kera; nyt jo puolipimeät kadut vaipuivat pimeään, jota kaasuliekit eivät vielä lävistäneet kirkkaine pisteineen.
Aaltoilevassa ja alati kasvavassa väkijoukossa kuului etäisiä ääniä, kalpeissa kasvoissa silmät kiilsivät; tuskan tuulahdus ja yleinen hämmästys valtasi kaikki.
– Kas, tuolla on Mignon, sanoi Lucy. Hän voi antaa tietoja.
Mignon seisoi Grand-Hôtelin isossa porttikäytävässä katsellen rauhattomasti ihmislaumaa. Lucyn ensi kysymykseen hän tiuskasi kiivaasti:
– Mistä minä tietäisin! En ole kahteen päivään saanut Rosea pois tuolta ylhäältä... On tyhmää uskaltaa oma nahkansa tuolla tavoin. Ihana juttu, jos hän saisi tartunnan ja rokonarvet kasvoihinsa! Kyllä meidän sitten olisi hyvä elää!
Hän joutui suunniltaan ajatellessaan, että Rosen kauneus katoaisi. Nanasta hän ei välittänyt rahtuakaan eikä ymmärtänyt liioin naisten typerää alttiutta. Fauchery tuli samassa puistokadulta, ja kun hänkin kyseli perin huolestuneena, sanoi Mignon, joka oli alkanut kutsua häntä sinuksi:
– Yhä samoin kuin ennen, poikani... Sinun pitäisi mennä sinne, ehkä sinä saisit Rosen pois.
– Sinä olet oivallinen, sanoi Fauchery! Miksi et itse mene sinne?
Kun Lucy tiedusteli huoneen numeroa, pyysivät he, että hän koettaisi houkutella Rosen pois, muuten he suuttuisivat tosissaan. Lucy ja Caroline eivät kuitenkaan heti lähteneet. He sattuivat näkemään Fontanin, joka käveli kädet taskuissa ja nauroi joukon ilmeille. Kun hän sai tietää, että Nana oli tuolla ylhäällä sairaana, oli hän olevinaan osaaottavainen ja sanoi:
– Tyttö raukka!... Minä poikkean puristamaan hänen kättään... Mikä häntä sitten vaivaa?
– Isorokko, vastasi Mignon.
Näyttelijä oli jo mennyt pari askelta pihaa kohti, mutta tuli heti takaisin ja mutisi väristen:
– Hitto vieköön! Kamalaa!
Isollarokolla ei ollut leikkiminen. Fontan oli ollut saada taudin viisivuotisena. Mignon kertoi, että joku hänen veljenlapsensa oli kuollut siihen. Fauchery tiesi myöskin kertoa, sillä hänellä oli vieläkin kolme arpea nenän alla, ja hän näytti niitä. Kun Mignon kehoitti häntä menemään ylös, koska isoarokkoa ei saattanut saada kahdesti, pani Fauchery vastalauseensa, mainitsi useita tapauksia ja sanoi lääkärejä pässinpäiksi. Lucy ja Caroline keskeyttivät heidät, sillä ihmisten suuri lukumäärä hämmästytti heitä. – Katsokaa toki! Katsokaa! Kuinka paljon väkeä! Ilta pimeni yhä, ja etäällä sytytettiin kaasuliekki toinen toisensa jälkeen. Uteliaita kasvoja näkyi ikkunoissa; ihmislauma kasvoi puiden alla, kun uusia joukkoja saapui joka hetki Madeleinestä ja Bastiljitorilta. Vaunut pääsivät vain vaivoin eteenpäin. Joukko, joka toistaiseksi oli äänetön ja oli tullut kerääntymisen halusta ja jonkinlaisen kuumeen vallassa, rupesi sorisemaan sekavasti. Mutta nyt ajoi uusi joukko ihmiset pakosalle. Ihmismeren halki tunkeutui ryhmä miehiä, joilla oli päässään myssyt ja yllään valkoiset puserot. He huusivat tahdissa kuin moukarin iskut alasimeen:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin! Muut katselivat heitä synkän epäilevästi, mutta kaikki valtasi jo haaveet urhoteoista, niinkuin sotilassoittokunnan marssiessa ohi.
– Menkää, menkää ja antakaa taittaa kaulanne! murahti Mignon filosofisesti.
Fontanista se sitä vastoin oli hyvin kaunista, ja hän sanoi ilmoittautuvansa vapaaehtoiseksi. Kun vihollinen oli rajalla, oli jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus puolustaa isänmaataan; hän seisoi kuin Bonaparte Austerlitzin kentällä.
– Tulette kai mukaan, sanoi Lucy hänelle.
– Enkä, vastasi hän. En tahdo tartuntaa!
Grand-Hôtelin luona muuan herrasmies istuen penkillä kätki kasvonsa nenäliinaan. Saapuessaan Fauchery näytti häntä Mignonille silmäniskulla. Tuo herra istui siis yhä vain paikoillaan, yhä vain. Ja sanomalehtimies pidätti naisia osoittaakseen häntä heille. Kun herrasmies nosti päätään, tunsivat he hänet ja huudahtivat. Se oli kreivi Muffat, joka katseli ylös jotakin hotellin akkunaa.
– Kuulkaahan, hän on istunut tuossa aamusta lähtien, kertoi Mignon. Näin hänet kello kuusi, eikä hän ole liikahtanutkaan... Labordetten ensimmäisestä sanasta hän tuli heti tuohon nenäliina kasvoillaan... Joka puoli tunti hän laahautuu tähän kysymään, voiko yläkerroksen henkilö jo paremmin, ja palaa taas penkilleen... Hitto vieköön, tuo huone ei ole terveellinen; saattaahan ihmisiä rakastaa kuinka kovasti tahansa, mutta turhaa on heidän vuokseen panna henkeään alttiiksi!
Kreivi ei tuntunut käsittävän, mitä hänen läheisyydessään tapahtui. Nähtävästi hän ei tietänyt mitään sodanjulistuksesta; hän ei kuullut tai huomannut mitään ihmisten melusta.
– Kas niin! sanoi Fauchery, nyt hän taas tulee, saattepa nähdä.
Kreivi oli todellakin noussut penkiltään ja tuli porttikäytävään. Portinvartija, joka lopulta oppi tuntemaan hänet, ei suonut hänelle tilaisuutta tehdä tavallista kysymystään, vaan sanoi kiivaasti:
– Hän kuoli hetki sitten!
Nana oli kuollut. Se oli kaikille isku. Muffat oli sanomatta sanaakaan palannut penkilleen, nenäliina kasvoillaan. Muut lausuivat valittelunsa, mutta ne hukkuivat meluun, kun uusi ryhmä saapui ja huusi mennessään ohi:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Nana kuollut! Niin kaunis tyttö! Mignon huokasi keventynein mielin; Rose tulisi siis nyt vihdoinkin alas. Fontan, joka ajatteli traagillista osaa jossakin näytelmässä, tekeytyi tuskan murtamaksi suupielet alaspäin käännettyinä ja silmät nurin. Fauchery, joka todella oli liikutettu, vaikka hän olikin leikillinen pakinoitsija, pureskeli hermostuneesti sikarinpätkäänsä. Molemmat naiset huudahtelivat yhä. Lucy oli nähnyt Nanan viimeistä kertaa Gaité-teatterissa, samoin Blanche, "Melusinassa". Ah, hän oli ollut ihana kristalliluolassa! Herrat muistivat hänet vallan hyvin hekin. Fontan näytteli prinssi Cocoricoa. Kun kerran oli päästy vauhtiin, oli muistoja loppumattomiin. Kyllä hän oli ollut kristalliluolassa kaunis, niin muhkea vartalo! Hän ei sanonut näytelmässä sanaakaan, sillä tekijä oli pyyhkinyt hänen ainoan vuorosanansa, koska se vaikutti häiritsevästi; ei siis sanaakaan; mahtavaa totisesti, sillä yleisö joutui kauttaaltaan haltioihinsa ainoastaan hänen näkemisestään. Sellaista vartaloa ei ollut toista, hartioita, jalkoja, vyötäistä! Oli ihmeellistä ajatella, että hän nyt oli kuollut! Ihokkaittensa päällä hänellä oli ollut vain kultainen vyö, joka ei edes peittänyt hänen ruumistaan edestä eikä takaa. Luola, joka oli jäätä, loisti hänen ympärillään; oli kuin jalokivipuroja olisi virrannut, valkoisia helminauhoja riippunut holvin kilokivistä, ja tässä kaikessa kirkkaassa lähdevedessä, johon osui sähkövalo, Nana valkoisine hipiöineen ja kullankeltaisine kutreineen oli kuin aurinko. Sellaisena Pariisi aina on häntä muisteleva, kristallien valossa ja liehuen kuin jumalatar ilmassa! Ei, oli liian tyhmää kuolla tuollaiseen tilaan! Mahtoi hän nyt olla kaunis katseltava!
– Niin paljon iloa on mennyt hukkaan! sanoi Mignon alakuloisesti kuin ainakin henkilö, joka ei kernaasti näe hyödyllisten ja hyvien tavarain turmeltuvan.
Hän kysyi Lucylta ja Carolinelta, menisivätkö he vieläkin Nanan huoneeseen. Tietenkin he menisivät, heidän uteliaisuutensa oli lisääntynyt. Samassa saapui siihen Blanche hengästyneenä ja vihoissaan ihmisjoukolle, joka telkesi kadut. Kun hän sai kuulla, että Nana oli kuollut, alkoivat vanhat vaikerrukset jälleen, ja lopulta naiset läksivät portaita kohti. Mignon saattoi heitä ja huusi:
– Sanokaa Roselle, että minä odotan häntä... Hänen täytyy tulla heti!
– Ei tiedetä oikein, onko tartuntavaara suurempi taudin alussa vai lopussa, sanoi Fontan Faucherylle. Eräs tuttu alilääkäri sanoi, että tunnit lähinnä kuolemaa ovat erikoisen vaaralliset. Silloin muodostuu saastuttavia ainehiukkasia... Oi, kuinka surkea tämä äkillinen loppu oli; olisin kernaasti tahtonut puristaa hänen kättään.
– Mitä se nyt enää auttaisi? sanoi Fauchery.
– Niin, mitäpä se auttaisi, toistivat muut.
Väkijoukko kasvoi ja tiheni. Myymäläikkunoiden valossa, lepattavien kaasuliekkien alla näkyi jalkakäytävien kaksi syvää hatturiviä. Nyt oli kuume levinnyt kaikkialle, joukko muita ihmisiä alkoi seurata puseromiehiä ajotien tungokseen, ja lakkaamatta kajahti kaikista rinnoista itsepintainen ja tahdinmukainen huuto:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Tuolla ylhäällä neljännessä kerroksessa huone maksoi kaksitoista frangia päivältä. Rose oli tahtonut saada siistin asunnon, mutta ei turhan loistavaa, sillä kärsimys ei tarvinnut ylellisyyttä. Huone oli verhoiltu kretongilla suurine kukkakuvioineen Ludvig XIII:n tyyliin, lattialla oli punainen, mustilla lehtikuvioilla koristeltu matto, ja huonekalut olivat samanlaiset kuin yleensä hotelleissa. Vallitsi painostava, vain kuiskausten katkaisema hiljaisuus, mutta samassa alkoi kuulua ääniä käytävästä.
– Minä olen varma, että me olemme väärässä. Tarjoilija neuvoi kääntymään oikealle... On tämäkin kasarmi!
– Odota hiukan, katsotaanhan... Huone 401, huone 401...
– Vai niin, siis tähän suuntaan... 405, 403... Nyt ollaan varmaankin perillä... Hei, tässä on 401! Tule, hiljaa, hiljaa!
Äänet vaikenivat. Yskittiin ja koetettiin rauhoittua hetkinen. Sitten ovi hitaasti avautui, Lucy tuli sisään Caroline ja Blanche perässään. Mutta he pysähtyivät; huoneessa oli jo viisi naista. Gaga oli istuutunut ainoaan nojatuoliin, voltaire-malliseen, joka oli päällystetty punaisella sametilla. Kamiinin luona seisoivat Simonne ja Clarisse keskustellen Léa de Hornin kanssa, joka istui tuolilla. Vuoteen luona ovesta vasemmalle istui Rose Mignon puisella matkalaukulla ja tuijotti ruumista, joka oli vuodeverhojen peitossa. Kaikilla oli hatut päässä kuin vierailulla ja hansikkaat kädessä, ja ainoastaan Rose istui kädet paljaina, hiukset sekaisin ja kalpeana kolmen yön valvomisesta, tylsänä ja suruissaan Nanan äkillisestä kuolemasta. Huoneen kulmassa olevalla lipastolla oli verholamppu, joka valaisi Gagata.
– Mikä onnettomuus! sanoi Lucy puristaen Rosen kättä. Me tulimme sanomaan Nanalle hyvästi.
Hän käänsi päätään ja koetti nähdä jotain, mutta lamppu oli liian etäällä, eikä hän uskaltanut siirtää sitä lähemmäksi. Vuoteessa virui harmaa ruumis, josta saattoi erottaa vain punakellertävät hiukset ja valkoisen läiskän, ilmeisesti vainajan kasvot. Lucy lisäsi:
– En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän esiintyi luolassa Gaité-teatterissa...
Rose heräsi horroksestaan, hymyili ja toisteli:
– Oi, hän on niin muuttunut, hän on niin muuttunut...
Sitten hän vaipui ajatuksiinsa jälleen, sanomatta sanaakaan tai tekemättä pienintäkään elettä. Ruumista ei ehkä voitu heti katsella, ja nuo kolme vastatullutta yhtyivät kamiinin luokse toisten seuraan. Simonne ja Clarisse kuiskailivat vainajan jalokivistä. Oliko niitä lainkaan olemassa? Kukaan ei ollut nähnyt niitä, ehkä kaikki olikin turhaa lorua! Mutta Léa de Horn tunsi henkilön, joka oli asiasta selvillä; oi, ne jalokivet olivat aivan ihmeellisiä! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä hän oli tuonut Venäjältä muitakin aarteita, koruvaatteita, kallisarvoisia pikkuesineitä, kultaisen pöytäkaluston, jopa huonekalujakin; ajatelkaahan, viisikymmentäkaksi matka-arkkua, suunnattomia laatikoita, jotka täyttivät kolme rautatien kuormavaunua! Kaikki oli asemalla säilössä. Miten onnetonta kuolla, ennen kuin on saanut edes avata matkatavaransa ja omaisuutensa, ajatella sitten vielä, että hänellä oli noin miljoonan frangin verran. Lucy tiedusteli, kuka kaiken perisi. Etäiset sukulaiset, luultavasti täti. Olipa siinä rahaa kerrakseen vanhukselle. Hän ei tietänyt asiasta vielä mitään; Nana oli sairastellessaan itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta tädille mitään, sillä häntä oli suututtanut, että hänen pieni poikansa oli saanut kuolla tädin huonosta hoidosta. Kaikille tuli poikaa sääli, ja kaikki muistivat hänet nähneensä kilpailuissa: kivulloinen poikapahanen, joka näytti vanhalta ja surulliselta, sanalla sanoen yksi niitä onnettomia pienokaisia, jotka eivät ole pyrkineet maailmaan.
– Maan povessa hän on onnellisempi, sanoi Blanche.
– Ja äiti myöskin! sanoi Caroline. Elämä ei aina ole hauskaa.
Kuolinhuoneen vakavuus vaivutti heidät synkkiin ajatuksiin. Heitä peloitti; oli tyhmää jutella näin kauan. Mutta ruumiin näkemisen halu kuitenkin naulitsi heidät paikoilleen. Huoneessa oli hyvin lämmin; lampunlasi piirsi kattoon täysikuun keskelle huoneen painostavaa hämärää. Vuoteen alle asetettu karboolilautanen levitti tympeätä hajuaan. Silloin tällöin tuuli pullisti akkunaverhoja puistokadulta päin, josta kuului synkkää kohinaa.
– Täytyikö hänen kärsiä kovasti? kysyi Lucy vaipuneena katsomaan pöytäkelloa, jossa kolme alastonta sulotarta hymyili kuin tanssijattarien hymyä.
Gaga tuntui heräävän.
– Täytyi!... Minä olin täällä hänen kuollessaan. Voitte uskoa, että se ei ollut kaunista... Hän sai puistatuksia...
Gaga ei saanut puhuttua loppuun, sillä kadulta tuleva huuto keskeytti hänet:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Lucy, joka oli tukehtua, avasi ikkunan selkoselälleen ja nojautui ikkunalautaa vasten. Kaunista, suloinen viileys leyhyi tähtikirkkaalta taivaalta. Vastapäätä ikkunat loistivat, kaasuliekkien heijastus hyppeli myymäläkilpien kultakirjaimilla. Alhaalla oli huvittava näky. Ihmismeri aaltoili käytävillä ja ajoteillä keskellä vaunujen sekasortoa, muistuttaen isoja, liikkuvia varjoja, joihin lyhtyjen valot ja kaasuliekit loivat loistavia pisteitä. Niillä ryhmillä, jotka nyt tulivat, oli tulisoihdut. Punainen hehku tuli Madeleinestä päin ja leikkasi ihmisjoukon tulijuovallaan leviten kauas päiden yli kuin tulipalon loimu. Lucy huusi Blanchea ja Carolinea, unohti, missä oli, ja sanoi:
– Tulkaahan toki... Tästä ikkunasta näkee hyvästi.
Kaikki kolme nojautuivat hyvin innostuneina ikkunasta. Kadun puut olivat tiellä, sillä tuon tuostakin ne peittivät lehviinsä soihtukulkueen. He koettivat ihmisten joukosta nähdä herrat, jotka odottivat alhaalla, mutta jokin parveke oli portin tiellä, eivätkä he nähneet muuta kuin kreivi Muffatin, joka istui penkillään kuin iso, musta käärö kasvot yhä kätkettyinä nenäliinaan. Hotellin eteen pysähtyivät vaunut, ja Lucy tunsi Maria Blondin, joka myöskin oli rientänyt tänne. Maria ei ollut yksin, sillä vaunuista nousi hänen jäljestään paksu herra.
– Sehän on suurvaras Steiner, sanoi Caroline. Mitähän tämäkin merkinnee! Eikö häntä olekaan lähetetty Kölniin... Tahdonpa nähdä, millaiselta hän näyttää tullessaan huoneeseen.
He menivät pois ikkunasta. Kun Maria Blond kymmenen minuutin kuluttua tuli erehdyttyään kahteen kertaan portaista, hän oli yksin. Lucyn kysymykseen hän vastasi:
– Hänkö? Voi, rakas ystävä! Luulitteko todellakin, että hän tulisi tänne saakka!... Oli jo suurenmoista, että sain hänet saattamaan minut portille... Niitä on nyt alhaalla kokonainen tusina, ja ne polttelevat koko ajan sikaarejaan.
Nämä herrat olivat todella kaikki osuneet täällä yhteen. He olivat tulleet kävellen katsellakseen elämää puistokadulla; nyt he tervehtivät toisiaan ja valittelivat tyttöraukan kuolemaa, mutta alkoivat heti puhua valtiollisista asioista ja sodankäynnistä. Bordenave, Daguenet, Labordette, Prullière ja muita oli yhtynyt joukkoon. He kuuntelivat Fontania, joka selitti suunnitelmaansa viidessä päivässä valloittaa Berlini.
Maria Blond oli vuoteen luona käynyt järkytetyksi ja mutisi toisten tavoin:
– Tyttö parka!... Näin hänet viimeksi Gaité-teatterin luolassa...
– Oi, hän on niin muuttunut, hän on niin muuttunut, hoki Rose Mignon hymyillen väsyneesti ja surullisesti.
Vieläkin tuli kaksi naista. Tatan Néné ja Louise Violaine. He olivat kaksikymmentä minuuttia kierrelleet harhaan Grand-Hôtelissa, kulkeneet tarjoilijalta tarjoilijalle, juosseet ylös ja alas kolmekymmentä porrasta kesken matkustajien tungosta, jotka kiirehtivät pääsemään Pariisista sodan pelon ja katutungoksen vuoksi. Kun naiset lopulta tulivat perille huoneeseen, vajosivat he tuoleille liian väsyneinä välittääkseen vainajasta mitään. Juuri silloin kuului viereisestä huoneesta hälinää; siellä matkalaukut kolisivat huonekaluihin, ja äänet huutelivat raakoja ajatuksia. Gaga kertoi, että Nanan kuollessa naapurit olivat huvitelleet leikkimällä haukkaa ja kyyhkystä, ja kun huoneiden välillä oli vain ohut, suljettu ovi, oli sieltä kuulunut naurua ja suutelemista, kun haukka sai kiinni kyyhkysen.
– Kas niin! Meidän täytyy lähteä, sanoi Clarisse. Emmehän me sentään voi herättää Nanata henkiin... Tuletko, Simonne?
Kaikki katselivat vuodetta kohden, mutta kukaan ei liikahtanut. He varustautuivat lähtemään ja silittelivät kevyesti lyöden hameitaan. Lucy oli taas mennyt akkunaan. Hänet valtasi vähitellen surumielisyys, joka ahdisti häntä, niinkuin kirkuvasta väkijoukosta olisi noussut syvän alakuloisuuden tuulahdus. Soihtuja kannettiin yhä ohi, ja etäällä erilliset ryhmät katosivat pimeyteen kuin lammaslaumat, jotka öisin viedään teurastuslaitokselle. Ja tämä huimaus, nämä hämmentyneet joukot, jotka aaltoilivat edestakaisin ihmismerenä, herättivät pelkoa ja suurta sääliä vastaisten verilöylyjen vuoksi. Sekasorto kasvoi yhä; siinä huumassa, joka ajoi kaikki tuntemattomia kohtaloita kohti, huudot vaimenivat vasta taivaanrannan mustaan seinään.
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Lucy kääntyi pois akkunasta nojaten sen kaiteeseen. Hän oli kalpea.
– Hyvä Jumala! Mitenhän meidän käy? huudahti hän.
Muut läsnäolijat ravistelivat päätään. He olivat vakavalla mielellä ja odottivat levottomina asiain kehittymistä.
– Minä matkustan ylihuomenna Lontooseen, sanoi Caroline Héquet tyyneen tapaansa... Äiti on jo siellä järjestämässä minulle asuntoa... Minua ei lainkaan huvita tulla tapetuksi Pariisissa.
Hänen äitinsä oli viisaana ihmisenä kehoittanut tytärtään sijoittamaan omaisuutensa ulkomaille. Eihän koskaan saata tietää, miten sota päättyy. Mutta Maria Blond suuttui; hän oli isänmaallinen ja sanoi menevänsä armeijan mukana.
– Oletpa sinä pelkuri, hän sanoi. Jos minusta huolittaisiin, pukeutuisin mieheksi saadakseni ampua preussilaisia sikoja! Jos me lopulta kukistumme, entä sitten? Meidän nahkamme ei ole paljonkaan arvoinen!
Blanche de Sivry otti pahakseen.
– Ei pahaa sanaakaan preussilaisista!... He ovat ihmisiä niinkuin muutkin eivätkä riipu alituiseen naisten helmoissa niinkuin ranskalaiset... Se minun pieni preussilaiseni on karkoitettu maasta. Hän oli hyvin rikas ja hyvin kiltti poika, joka ei olisi tehnyt kellekään mitään pahaa. Se oli arvotonta, se vie minut perikatoon... Ja tiedä se, että minua ei saa suututtaa, sillä silloin matkustan hänen perästään Saksaan.
Heidän riidellessään valitteli Gaga:
– Kaikki on mennyttä! Minulla ei ole onnea missään asiassa... Ei ole vielä viikkoakaan, kun sain maksetuksi pienen taloni Juvisyssä, ja siinä oli, Herra paratkoon, vaikeuksia! Lilin piti auttaa minua... Ja nyt sanotaan preussilaisten tulevan ja polttavan kaiken... Miten minä tällä iälläni voisin alkaa taas uudelleen alusta?
– Turhia! sanoi Clarisse, minä välitän vähät koko jutusta! Kyllä minä aina saan jotain.
– Tietenkin, yhtyi Simonne. Siitä tulee hauskaa... Ehkä kaikki vielä käy hyvin...
Hän hymyili eikä sanonut ajatustaan loppuun. Tatan Néné ja Louise Violaine olivat samaa mieltä. Edellinen kertoi, että hänellä oli ollut monta hauskaa hetkeä sotilaspiireissä; oi, ne olivat oikein hauskoja poikia ja saattoivat tehdä mitä hullutuksia tahansa naisten kanssa. Naiset olivat alkaneet puhua liian äänekkäästi; Rose Mignon, joka yhä istui matkalaukulla, lähellä vuodetta, hiljensi hyssytyksellään. He olivat nyt järkyttyneitä ja vilkuilivat ruumiiseen, niinkuin tuo pyyntö puhua hiljaa, olisi tullut vuodeverhojen sisäpuolelta, ja läpi painostavan äänettömyyden, läpi tyhjyyden rauhan, joka levisi jäykistyneestä vainajasta, kuului ihmisjoukon huuto:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Hetken kuluttua he taas unohtuivat keskustelemaan ääneen. Léa de Horn, joka piti poliittista salonkia, jossa Ludvig Filipin aikuiset ministerit sanelivat sutkauksiaan, jatkoi aivan hiljaa kohauttaen olkapäitään:
– Mikä vikapisto onkaan tämä sota! Mikä verinen tyhmyys!
Silloin Lucy alkoi puolustaa keisarikuntaa. Hänellä oli ollut rakastajana keisarillinen prinssi, joten se oli kuin hänen perheasioitaan.
– Hyvät ystävät! Lopettakaa, emmehän voineet sallia, että meitä enää loukataan; tämä sota on Ranskalle kunniakysymys... Oi, minä en sano sitä prinssin vuoksi. Hän oli kitupiikki! Voitteko kuvitella, että hän mennessään levolle kätki louisdorinsa saappaihinsa, ja että kun me pelailimme besikkea, niin hän löi pöytään papuja, koska minä olin tehnyt hänelle sen kepposen, että voitin panoksen... Mutta se ei estä minua olemasta oikeamielinen. Keisari on oikeassa.
Léa ravisteli päätään ylimielisesti ja naisen tavoin, joka toistaa etevien henkilöiden mielipiteitä. Hän kohotti ääntään ja virkkoi:
– Tämä on siis loppu. Ovat hulluja tuolla Tuilerioissa. Ranskan olisi jo aikaa sitten pitänyt ajaa ne tiehensä...
Kaikki keskeyttivät kiivaasti hänet. Mitä häntä liikuttivat keisarin asiat? Eivätkö he kaikki olleet onnellisia? Eivätkö liikeasiat luistaneet hyvin? Pariisi ei ikinä huvittelisi niin paljon. Gaga puuskahti:
– Olkaa vaiti! Tuo on tylsää, te ette tiedä, mitä puhutte!... Minä olen elänyt Ludvig Filipin aikana, joka sopi köyhille ja saitureille, hyvät ystävät. Ja sitten tuli vuosi neljäkymmentäkahdeksan. Uh, kaunis juttu, inhottava laitos, tuo heidän tasavaltansa! Helmikuun jälkeen olin vähällä kuolla nälkään, minä itse, joka nyt puhun teille!... Jos te olisitte saaneet kokea sen kaiken, niin te polvistuisitte keisarin jalkoihin, sillä hän on ollut meidän isämme, meidän isämme...
Häntä täytyi rauhoittaa. Äkillisen uskonnollisen puuskan vallassa hän sanoi:
– Oi, Jumala! Suo keisarin voittaa! Säilytä meille keisarikunta!
Tähän toivomukseen kaikki yhtyivät. Blanche tunnusti polttavansa vahakynttilöitä keisarille. Caroline, joka oli saanut päähänpiston, oli kahden kuukauden aikana aina asettunut keisarin tielle, mutta tämä ei ollut häntä huomannut. Kaikki muutkin solvasivat tasavaltalaisia, sanoivat, että ne tuhottaisiin rajalla. Silloin voisi Napoleon III voitettuaan vihollisen hallita kaikkien iloksi rauhassa.
– Tuo Bismarck-ilkiö on oikea lurjus! huomautti Maria Blond.
– Minä onneton olen tuntenut sen miehen! huudahti Simonne. Jos olisin voinut aavistaa, olisin pannut myrkkyä hänen lasiinsa!
Mutta Blanche, joka yhä sydämestään suri preussilaisensa karkoitusta, rohkeni puolustaa Bismarckia. Ehkä se mies ei ollutkaan ilkeä? Kullakin on ammattinsa. Blanche huomautti:
– Tiedättehän, että hän palvoo naisia.
– Mitä se meitä liikuttaa! sanoi Clarisse. Me emme halua ottaa häntä vastaan!
– Tuollaisia miehiä on aina liian paljon, muistutti Louise Violaine. Paras olla ilman mokomia petoja!
Keskustelu jatkui tähän suuntaan. Bismarck riisuttiin alasti, ja bonapartelaisessa innossaan kukin potkisi häntä, ja Tatan Néné hoki:
– Bismarck! Kyllä minua kiusataan sillä miehellä!... Oi, minä vihaan häntä!... En tunne tuota Bismarckia! Ei kai kaikkia herroja voi tuntea!
– Sama se, sanoi Léa de Horn lopuksi, tuo Bismarck antaa meille vielä hyvän selkäsaunan...
Hän ei saanut puhua loppuun. Toiset naiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mitä? Selkäsaunan! Bismarck itse ajettaisiin kiväärinperillä takaisin omalle maalleen. Eikö tuo kelvoton ranskatar jo ollut lopettanut!
– Hiljaa! kuiskasi Rose Mignon loukkaantuneena tuollaisesta metelistä.
Ruumiin kylmyys tarttui taas heihin, he vaikenivat kaikki häpeissään, kun nyt jälleen joutuivat kuoleman kasvojen eteen tuntemaan epämääräistä pelkoa ainoaa varmaa ja vääjäämätöntä kohtaan. Kadulta kuului käheä huuto:
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!
Naiset päättivät lähteä, mutta silloin kuului käytävästä huuto:
– Rose! Rose!
Gaga avasi hämmästyneenä oven ja katosi hetkiseksi. Palatessaan hän sanoi:
– Rakas ystäväni! Fauchery on ulkona... Hän ei tahdo tulla sisään, mutta hän on aivan epätoivoissaan, kun jäätte tänne ruumiin luokse.
Mignon oli vihdoinkin saanut sanomalehtimiehen lähtemään yläkertaan. Lucy, joka seisoi yhä, nojasi ikkunasta ulos. Hän näki herrojen seisovan katukäytävällä; kasvot ylöspäin he viittoilivat hänelle. Mignon puristi vihaisena nyrkkejään. Steiner, Fontan, Bordenave ja muut ojentelivat rauhattomina ja nuhtelevina käsiään, mutta Daguenet ei tahtonut kokonaan paljastaa asemaansa, vaan seisoi kädet selän takana poltellen sikariaan.
– Se on totta, minähän lupasin viedä teidät alas, Rose, sanoi Lucy ja jätti akkunan auki. Nyt he kaikki huutavat meitä.
Rose nousi vaivalloisesti puiselta matkalaukulta sopertaen:
– Minä tulen alas, minä tulen alas... Nyt Nana ei enää tarvitse minua... Ei totisesti! Meidän on hankittava tänne sairaanhoitajatar...
Hän katseli kaikkialle löytämättä hattuaan ja puuhkaansa. Hän oli konemaisesti täyttänyt vesivadin vedellä ja pesi nyt kätensä ja kasvonsa sanoen:
– Minä en tätä käsitä, mutta se on vaikuttanut minuun kovasti... Emmehän me oikein olleet ystävällisiä toisillemme. Mutta näettehän, että minä olen tästä heikontunut... Päähän nousee niin paljon ajatuksia, tekee mieli itse mennä saman tien, saada kaikesta loppu... No niin, minä tarvitsen raitista ilmaa.
Ruumis alkoi hajullaan myrkyttää huonetta. Seurasi kauhu pitkän unohduksen jälkeen.
– Kiiruhtakaa, mennään, rakkaat ystävät, sanoi Gaga. Täällä ei ole terveellistä.
He menivät nopeasti ulos vilkaistuaan vuodetta. Kun huoneessa ei enää ollut muita kuin Lucy, Blanche ja Caroline, loi Rose viimeisen silmäyksen ympärilleen nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa. Hän laski alas akkunanverhon; sitten hänen mielestään vuoteen pääpuoleen ei sopinut lamppu vaan kynttilä, ja sytytettyään kamiinin reunalla, messinkijalustoissa olevat kynttilät hän asetti ne yöpöydälle ruumiin luo. Kirkas valo lankesi kohta vainajan kasvoille. Naiset kauhistuivat, heitä puistatti, ja he riensivät ulos.
– Oi! Hän on niin muuttunut, niin muuttunut, hoki Rose Mignon, joka oli jäänyt viimeiseksi.
Sitten hän läksi ja sulki oven. Nana makasi yksin kasvot käännettyinä kynttilöiden valoon. Huone oli kuin ruumiiden säilytyskomero, märkää ja verta, lapiollinen pilaantunutta lihaa, kuin heitetty päänalukselle. Rokkorakkulat olivat levinneet kasvojen yli; niitä oli aivan vierekkäin. Ja puhjenneina, litistettyinä, savenharmaina nekin olivat mätänemistilassa tässä puuromaisessa aineessa, josta ei enää erottanut kasvonpiirteitä. Vasen silmä oli vuotanut kuiviin märkärakkuloista, toinen silmä oli puoleksi avoinna, mutta sekin oli painunut mustaan, mätäiseen koloon.
Nenästä vuoti vielä.
Punertava rupi meni poskelta suupieleen ja veti suun inhoittavaan nauruun. Ja tämän kauhean ja ilettävän mätänemistilassa olevan naamion yllä aaltoilivat kauniit hiukset, joiden auringonväri oli säilynyt entisellään. Venus muuttui jälleen maaksi. Oli kuin se myrkky, jonka se oli tuonut katuojista ja mätänevistä raadoista, tuo tartunta, johon kokonainen kansakunta oli sairastunut, nyt olisi noussut hänen omille kasvoilleen ja saanut ne mätänemään.
Huone oli tyhjä. Kadulta tuli kova tuulenpuuska, joka pullisti ikkunaverhoa.
– Berliniin! Berliniin! Berliniin!