Hunnutettu

HUNNUTETTU

Runoja

Kirj.

SAIMA HARMAJA

WSOY, Porvoo - Helsinki, 1936.

        Rakkaalle sisarelleni
          tuolla puolen
        omistan nämä runot

SISÄLLYS:

AAVISTUS

Sumussa I-IV

SAIRAALASSA

Yöllinen vieras
Alistuminen
Kivussa
Rakkauden tyttäret
Heikko
Lumoissa
Yö ja sairas
Uni lähti
Pilvi ja kuilu
Itävä sydän
Varjometsässä
Kieloniityllä
Aurinkoinen aamu
Nuori enkeli
Pieni Helena
Riisu siipeni!
Kotiinpääsy

SURU

Outi Talvitie
Rakas sisko
Pääsiäisaamuna
Julma kirkkaus
Unen silta
Haudattu sydän
Auran alla
Kaipaus kevätsateessa
Paluu
Sade seinän takana
Pieni näkijä
Tyhjäsyli
Uhri
Kuumeessa
Uni
Onni
Lintu

TURVASSA

Sinulle
Väsyvä

AAVISTUS

SUMUSSA

I

    Sun sydämesi kerran kadotin,
    kun myrskyn huilut huusi täyteen ääneen.
    Sen jälleen Jumalalta takaisin
    sain niinkuin aarteen, hyrskyn alle jääneen,
    kuin taivaan armon, jot' en ansainnut,
    ma, tuskan sumussa sua rukoillut.

    Siks' ihmeen hurma on sun sylissäsi
    ja voiton mesi, joka huumaa mun.
    Mut hehkuun ruusutarhan lumotun
    ei jätä meitä tuskan luja käsi.
    Tiheät hunnut peittää kohtaloita.
    Sydämen voittain sallimusta voita
    ei yksikään, ja aarteet löytyneet
    taas vajoaa, kun kohoo pohjaveet.

    Hämyssä virvain syttyy, sammuu mieli.
    Mut kirkkaammin kuin kertoa voi kieli
    ma tiedän, että eksyttää ei voi
    se rakkaus, mi usvasta sun toi.
    Syvyyden partaille vie ihmisretki,
    ja meidän tiemme sumun syliin käy,
    niin sankan, ettei kuilun suuta näy,
    ja hetken kasvoja ei tunne hetki.
    Mut ahnaat varjot käykööt vierelläsi,
    en pelkää tuskaa, kädessäsi käsi.
    Tajuton syvyys tienämme jos lie,
    syvempi vielä rakkaus, mi vie.

II

    Sa, kaukainen, mi ajatuksin kovin
    mua maan ja meren yli kosketat,
    niin että seison haavoittunein povin,
    pois ota unelmani tuskaisat!
    Etäällä, minne silmäni ei yllä,
    sun sydämesi tiedän lyövän kyllä,
    mut silmiesi totuutta en nää,
    ma, jota eron sumu hämmentää.
    Pois ota pelko, joka kastaa posken,
    ja kovan sydämesi, johon kosken,
    suo aueta, niin että hetken saan
    kuvaani katsoa, sen suojaamaan.
    Suo sana vain, niin tyynnyn lapsen lailla –
    vain muiston liekki, kipu haaveiden,
    yön uni, josta heräsit mua vailla –
    tuo aamun tuli tyynylleni sen.

III

    Sydäntä polttaa etäisyys.
    En päästä voi sen yli.
    Kuin sua ennen ehtis syys
    ja mullan kylmä syli.

    Syvällä alla ruusujen
    on ehkä armas maata
    sen, jonka sydän tulinen
    sai sykkiä ja laata,

    mut lapsi, joka hämärään
    jäi varjoparven myötä,
    etäälle huutaa hädissään:
    Käy, joudu! Ennen yötä!

IV

    Sun syleilyysi olen liian heikko,
    sen silmäs myöntää, vaikka huules ei.
    Sa olet juurtuvien puiden veikko,
    ma olen lehti, jonka tuuli vei.

    Ma olen aavain aalto, joka halaa
    vain rantaan vajota ja kuolla niin.
    Mut aallon meri imee syvyyksiin.
    Se kuohuu, liukuu pois ja jälleen palaa.

SAIRAALASSA

YÖLLINEN VIERAS

    Unestani herkimmästä havaan.
    Silmät avaan
    yössä kuultavassa sairaalan.
    Aavistan
    hämärässä aran lyhtyvalon:
    joku avaa portit tuskan talon.
    Läheten
    joku saapuu, jota näe en.

    Pimeään
    kipu väistyy hänen edellään.
    Rauhan aalto läpi suonten kulkee.
    Silmät sulkee
    kuumeinen, ja unten taivaskuvat
    kangastuvat
    yli valvojain.

    Uinahtain
    tyynnä tunnen, kuinka varjo pyh£
    viipyy yhä
    vuoteellani, jossa hymyilen.
    Voima virtaa elävässä yössä,
    itse taivaan rakkaus on työssä.
    Nukkuen
    kuulen lyövän Kaiken sydämen.

ALISTUMINEN

    Läpi sateen hymyn hopeisen
    vihreänä mäntymetsä hohtaa,
    mutta havun takaa silmä kohtaa
    herkät kultakutrit koivujen.
    Sateen hento valo minuun valuu.
    Kipu sykkii, vaan en kapinoi.
    Talven kautta vain käy suveen paluu
    lehden, joka sädehehkun joi.

KIVUSSA

    Oi taivaan käsi, syvään miekkas löi.
    Öin pitkin tutkain poveani söi.
    Mut älä vielä nosta pois sen terää;
    lyö kerran viimeisen, niin että herää
    poveni mykin syvyys puhkaisten
    kivestään aallon iankaikkisen.

RAKKAUDEN TYTTÄRET

    Ikuinen Rakkaus, mi poveen jää,
    kaks nöyrää sisarusta synnyttää.
    On Tuska vanhempi. Tuo, kalvas kovin
    ja mykkäkieli, kivun-herkin povin,
    käy silmin nähden kaikki salat maan,
    mut milloinkaan ei avaa huuliaan.
    On sisko toinen Hyvyys huntupää.
    Hän silmin sidotuin ei mitään nää,
    mut kukkasia kylvää yli maan
    hän sokein käsin, armo huulillaan.

    Hämyssä sydäntemme kauas vie
    niin taivaallisten sisarusten tie,
    ja ruususade putoo ehtymättä,
    kun Tuska ohjaa armahtavaa kättä.
    Mut joskus ihmissumun säde poistaa,
    ja tyttärien läpi äiti loistaa,
    siks kunnes syvimmässä hymyssään
    ne yhteen sulavat, ja valoon jään.

HEIKKO

    Kätes vahvenevat, kun huuliisi kosken,
    kun painan kaulaasi vaalean posken.

    Mut elämän, jonka huuleni suovat,
    sydämestäni pois sinun huulesi juovat.

    Povi lyö, mut ei virtaa vereni minuun.
    Meni voimani pois. Sano, jäikö se sinuun?

    Mua jaksatko kantaa oudoilla mailla?
    Pidä voima! On autuas olla vailla.

LUMOISSA

    Lumoissa poven liekin loistavan,
    soaistu, valon varjoon sekoitan.

    En näe taivasta ja maata, en,
    ma, hämmentämä hunnun tulisen,

    en, koska sammuu aurinko ja kuu,
    pois polku viettää, seutu tummentuu,

    ja alas valtamerten pohjiin vie
    yön hirviöiden ohi ahdas tie.

    Mut syvyyksissä huku yksikään
    ei, rakkauden liekki kädessään.

YÖ JA SAIRAS

    Yö ikkunasta katsoi sairaalaan.

    Sen pimeässä kipein nyyhkytyksin
    kun neidon valvovan hän näki yksin,
    hän sisään astui, tähdet kutreissaan.

    Niin syvin äänin tyynnytti hän lasta:
    "Yön holvistoista löytää valon vasta
    ne silmät, joit' on päivä soaissut.
    Jos osanas on taudin kova syli,
    iloitse: silloin ihmisharhain yli
    näät maailmat, vain yössä valaistut."

    Ja hiuksistaan otti nöyrän tähden
    Yö autuas, mut sairas korun nähden
    rajusti käsin peitti silmiään.
    "Pois nosta kruunusi", hän itki yhä,
    "ei sovi otsalleni merkki pyhä,
    en tahdo ikuisuuden pimeään!

    Vain ihmiselämän ma tahdon maistaa.
    Suo mulle maja, jonne päivä paistaa,
    suo kädet, joiden työstä väsy en.
    Puut, multa, pilvet, lieden hehku illoin
    suo mulle, syvimmälle näen silloin
    olevan sydämeen, ma, ihminen."

UNI LÄHTI

    Uni lähti.
    Suoraan sydämeeni väristen
    loisti vaaleneva aamutähti.
    Silloin muistin
    näyn suloisen:

    Kuultavassa maassa rinnallani
    kalleimpani
    kulki, jälleen ilo silmissään.
    Heleään
    päivään nousi nurmirinteet siellä,
    vuoritiellä.
    Eikä koskaan
    jalka väsynyt.

    Syksyn ruskoon
    hetken hauraan hohtaa aamutähti.
    Uni lähti.

    Taudin aave sisään astuu nyt.

PILVI JA KUILU

    Pilviä kohti,
    minne mielesi halas,
    ihminen, nouset
    vain vajotaksesi alas.
    Huipun jos saavutit,
    kaatunet korkeammalta.
    Mieltäsi polttaa
    voiton ja tappion valta.

    Siks ole nöyrä
    niinkuin kiihkeä joki.
    Vuorien kiireellä
    päivän ja pilvet se koki.
    Vaan alas kuiluun
    syöksyy se kammoa vailla,
    pois meren pohjaan
    aaltona aaltojen lailla.

    Harteita painaa
    hyökyjen vuoret siellä.
    Pyörteet tempovat
    nostain ja kaataen tiellä.
    Vaan meren hyrskystä
    nousevan näät sumuhäivän:
    pilvenä kerran
    koskee se kasvoja päivän.

ITÄVÄ SYDÄN

    Kiertäen kehää
    vain tulet määrääsi loittoon.
    Tappion kuilusta
    käy tie ainoa voittoon.

    Siemenen heikon
    ylitse aurinko paistaa.
    Säilyvä yksin
    saa eron kauhean maistaa.

    Elämän valtoja
    kuoleman kämmenet pitää.
    Tuskan mullassa vain
    sydän ihmisen itää.

VARJOMETSÄSSÄ

    Kova on sairaalan vuode,
    polttava pielus on.
    Päivien vuoksi ja luode
    vaihtuu loppumaton.
    Illat on varjometsin
    luonani humisseet.
    Rakkaita haamuja etsin
    silmissä kyyneleet.

    Enkö oksia koivun
    vuoteeni yllä nää?
    Tuskan unesta toivun.
    Ei ole pimeää.
    Mullan kasteli juuri
    tuoksuva sade vain.
    Taivas on valtavan suuri
    pilvin kuulakkain.

    Lattia vuokkoja loistaa.
    Niille en astua saa.
    Kaukaa rastas toistaa
    säveltä huumaavaa.
    Holviksi metsätiellä
    latvat kaareutuu.
    Tuletko vastaani siellä
    silmissä toukokuu –

    Polttavan kuuma on pielus,
    loputon hetkien vuo.
    Varjoja vain sinun sielus
    pimeys luokseni tuo.
    Tuletko niiden myötä
    kanssani kärsimään?
    – Polku on keskellä yötä
    kun sinun silmäsi nään.

KIELONIITYLLÄ

    Uupuneena itkemään
    silmäni kun suljin,
    kieloniityn hämärään
    heti silloin kuljin.
    Viileässä keväässään
    huojui lehvät päällä pään.
    Kielohaassa kuljin.

    Vihreästä hymyillen
    valkokellot hohti,
    ujosilmin kutsuen
    kumartumaan kohti.
    Ujosilmin hymyillen
    painoi päänsä jokainen
    lehteänsä kohti.

    Säde kaikkein suloisin
    vain voi päästä sinne,
    kieloniityn varjoihin,
    lehden alle, minne
    kätki kukka kuultavin
    tuoksun, josta kuitenkin
    hymyy koko rinne.

AURINKOINEN AAMU

    Vasta tänään säihkyssäsi,
    aamu, huomaan hiljeten,
    kuinka kuultava on käsi:
    päivä paistaa läpi sen.
    Syksyn kuina vuoteessani
    maailmoita menetin.
    Ihme – tänään kaukaistani
    muistan mielin iloisin.

    Kävellä jos aamun paloon
    vierellänsä saisin nyt,
    puistoon, missä lumivaloon
    hukkuu rinteet häikäistyt.
    Tutut oksat hohtaa tiellä
    huurrehämyin siintävin.
    Vielä varjommeko siellä
    käyvät kevein askelin?

    – Taivaan armahdus on aamu
    mulle, joka uinun näin,
    vierelläni taudin haamu,
    mutta kasvot päivää päin.
    Käykää poven pohjaan asti,
    sädemiekat taivaiset,
    sinne, missä sokeasti
    itää kuolon siemenet!

NUORI ENKELI

    Lensi taivaasta syvyyteen
    nuori enkeli alas.
    Vastaluotuine siipineen
    maata nähdä hän halas.

    Vaan oli matka kauhea,
    tyrmistytti se mieltä.
    Yksin äänin maailma
    haastoi tuskan kieltä.

    Näki hän puhtaat ja hiljaiset;
    kyynel leipänä noilla,
    vaikk' oli kovat sydämet
    vallan kukkuloilla.

    Näki hän lapsia kutsutun
    niinkuin teuraaksi vuona;
    isäin, äitien hourailun
    pienen vainajan luona.

    Tuskaa hengitti sairaalat
    yli maapallon pinnan.
    Kera syyllisten kituivat
    syyttömät rintarinnan.

    Kipu liekkinä mielessään
    nuori enkeli mietti,
    miten Jumala päiviään
    kultatuolissa vietti.

    Ei voi silmänsä tavoittaa
    taivaasta ihmisteille.
    Jospa Hän kerran valtikkaa
    lainaisi enkeleille!

         *     *     *

    Soittivat ehtoohartauteen
    kellot taivaan mailla.
    Mutta enkeli yksikseen
    itki lohtua vailla.

    Itki itsensä uuvuksiin
    keskellä pilvilunta.
    Liljavuoteelle nukkui niin
    nähden outoa unta:

    Puhui Säätäjä Ikuinen
    sädeaaltojen takaa:
    "Tästä hetkestä alkaen
    tahdon armoa jakaa.

    Sinun tähtesi, laupias,
    tahdon ihmistä säästää.
    Joka kärsijän kohtaamas
    saat nyt taakasta päästää."

    Lehahti siivin autuain
    jälleen enkeli alas.
    Tuskan vangitut vapahtain
    ihmismajoihin palas.

    Liekit nosti hän sammuneet
    kiviin särjetyn lieden,
    kalliin pettäjän askeleet
    luokse hyljätyn vieden.

    Missä kulki hän hurmassaan,
    kuivui itkijän poski.
    Heräs vainajat unestaan
    kun hän siivellä koski.

    Työnsä valtavan tehtyään
    vielä nähdä hän tahtoi,
    miten nyt hänen jäljissään
    taivas puhjeta mahtoi.

    Luoden kasvonsa hohtavat
    kivusta parantuneihin
    näki hän: aukeni sairaalat
    uusiin kärsimysteihin.

    Kauhua! Sydämet kytketyt
    toinen toistansa söivät.
    Sähisi liesi särkynyt,
    liekit kattoja löivät.

    Lapsen kuolosta palanneen
    kun näki kädessä teräs
    pistävän äitiä sydämeen,
    silloin enkeli heräs.

         *     *     *

    Iltavirsistä ihanin
    vielä ilmassa eli.
    Tähtikukkasin syttyvin
    niityt hengähteli.

    Maahan vartiopaikoilleen
    lensi lempeä saatto,
    valontuojina syvyyteen,
    niinkuin määräsi Taatto.

    Rauha mielessä huoaten,
    hyvin nöyränä siipi,
    luokse Jumalan istuimen
    pieni enkeli hiipi.

    Kaikkitietoa Korkeimman
    laulaissa autuasten
    painoi poskensa kostean
    kultaporrasta vasten.

PIENI HELENA

    Sairas pieni ja tuskainen,
    ken ois lähtöäs surrut?
    Tauti kauhea nääntäen
    oli rintaasi purrut.

    Täällä äitisi eksynyt
    hennon hylkäsi armaan.
    Siellä vartovat hyväilyt
    joka pienoista varmaan.

    Vailla painoa, autuas,
    leikit pyhillä teillä,
    parvi kuultava seuranas,
    ilona enkeleillä.

    Hymyy kukkulat kultaiset,
    missä loistaen liikut,
    sädeperhoja ajelet,
    sateenkaarella kiikut.

    Siivin välkkyvin sukellat
    syvälle taivaan veteen.
    Tähdet ripsissä kohoat
    pilvilaivojen eteen.

    Illan langeten loistossaan
    kastetuoksuja vasten
    aukoo unikot keinujaan
    nukkua taivaan lasten.

RIISU SIIPENI

    Laenko ovella elämän,
    yössä kuoleman aaton,
    kun nään luonani häilyvän
    valosiipisen saaton.

    Varjohirviöt nurkistaan
    käyvät julmina illoin.
    Sädekutriset suojaamaan
    astuu enkelit silloin.

    Syliin vaipuen vavisten
    valon, varjojen vuoroin,
    kuulen laulavan taivaiden
    näkymättömin kuoroin.

    Ruusuin tuoksuvat unisin
    seudut kalpeat tiellä.
    Rakas, näetkö kyynelin:
    tutut viittovat siellä.

    Näätkö kasvonsa, häipyvät
    hämyyn tuskan ja riemun.
    Riisu siipeni keveät,
    tai ne luotasi vie mun!

KOTIINPÄÄSY

    Arka on astua
    pois kivun luolasta valoon.
    Siipien suihke
    jääkö nyt taakseni taloon?

    Kasvoja katsoin
    enkelien lähetyksin.
    Nähdä ne voiko
    varjojen nielemä yksin?

    Vain pimeässä
    käyvätkö nuo sädesiivin?
    Silmillä huntu
    tuskan metsästä hiivin.

SURU

OUTI TALVITIE

In memoriam

    Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas.
    Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita.
    Ruususta ruusuun, kuin suven lämpö ja hurma, rakkaus huokui.

    Niin tuli pitkäinen, alas maahan se iski.
    Ei ikivanhaan puuhun, ei lahokantoon
    koskenut tuo ase taivainen, kukan päätä ei katkonut sairaan.

    Vain suven ruusuihin tulisimpiin se iski.
    Tuoksuen tuskassakin pois kuolivat nuo hymyhuulin.
    Jäi itu hento, imien tuhkasta voimaa: versova ruusu.

RAKAS SISKO

    Rakas sisko, josta pesi
    tomun taivaan rakkaus,
    vierelleni hymyinesi
    tule, tuskan huojennus.
    Vaikka peityt kaipuultani
    taakse hunnun tiheän,
    tuntea voin kasvoillani
    katsees näkymättömän.

    Vain sun kirkkautes häivä
    valaista voi sydämen,
    niinkuin läpi pilven päivä
    loistaa iankaikkinen.
    Haudan ero on niin syvä
    meille, joita sitoo maa.
    Helenevä, herkentyvä
    hymyilys sen kirkastaa.

    Rakas sielu, kevään matkan
    kanssas kuljin kuulakkaan.
    Yksin vaellusta jatkan
    suveen tuntemattomaan.
    Maiset ruusut polullani
    ehkä kukkii huumaten.
    Miten, tomu povessani,
    niiden tulta katselen?

    Miten käydä loppuun saakka
    jaksan tieni vuorisen,
    sydämessä kaipuun taakka
    heltymätön, kivinen?
    Tule, viivy, au'o sumu,
    näytä kasvos häikäistyt,
    anna kuulla siipeis humu
    heidän, jotka murtuu nyt!

PÄÄSIÄISAAMUNA

    Punertaa pensaat ihanat
    nyt teillä, joilla hohtaa jää.
    Valossa kentät sulavat,
    ja sini taivaan
    loasta hymyää.

    Kai kirkkomaalla myöskin nyt,
    etäällä, jonne pääse en,
    on yli kummun säteillyt
    ikuinen päivä
    sen siunaten.

    Sa, joka ripsin hienoisin
    nyt siellä nukut, tunsitko
    kun viime kerran suutelin
    suloista tukkaas,
    niin kylmää jo?

    Lähellä ehkä seisoitkin,
    ja sokealle hymyillen
    kai pyysit, että itkisin
    vain tuskaa maista,
    vain yötä silmien.

JULMA KIRKKAUS

    Kevään kirkkaus on julma illoin.
    Valosilloin
    yli itkun kimmeltää se näin.
    Vihertäin
    sini välähtelee ikkunoissa,
    joista päivän lempeys on poissa.
    Viileään
    valoon katson, mutta haudan nään.

    Tuska tietämisen, jok' ei tiedä!
    Tajun viedä
    rinnasta se rajuudellaan voi.
    Kammitsoi
    näön, kuulon, tunnon tomu lämmin,
    sielun kietoen vain kiinteämmin.
    Kylmeten
    vasta vapaa onko ihminen?

    Viekö salaisuuteen silta mikään?
    Hetkeksikään
    enkö rajan taakse nähdä saa?
    Aukeaa
    kevään sinessä vain syvin syvyys.
    Sano, hyvyys
    yksinkö sen yli johdattaa?

    Sano, rakas sielu, yli kuilun
    viekö ääni rakkautes huilun
    sokeaa, mi etsii jälkiäs.
    Lähemmäs
    viekö kaipaus ja tuska hartaan?
    Yli partaan
    käydä saanko, käsi kädessäs?

UNEN SILTA

    Pitkä on päivien retki
    illan himmeyteen.
    Yksi on autuas hetki
    kivusta uupuneen:
    nukkua siintoon illan,
    uneen, mi kaartua suo
    pois ajan kuiluista sillan
    näkymätönten luo.

    Kun jo on hämärä hellä
    kietonut aistimet,
    luonani hengähdellä
    alkavat taivaiset.
    Poissa on kaipaus julmin.
    Tuskani irroittain
    hymyy hohtavin kulmin
    hän, jota nääntyen hain.

    Hän, joka edeltä lähti,
    kallis ja kylmennyt,
    kuin kevätkalpea tähti
    luonani viipyy nyt.
    Murtunut on kehä ruumiin.
    Yhtä on henki ja maa.
    Silmiini kyynelkuumiin
    kirkkaus uppoaa.

    Valvoen keskellä unta
    nään, tomuhuntuinen:
    yksi on valtakunta
    kaipuun ja rakkauden.
    Ylitse katkeran rajan
    hohtavin langoin käy
    rakkaus piiristä ajan,
    maahan, mi vielä ei näy.

HAUDATTU SYDÄN

    Jo sateen sini
    on pilviryhmät raskaat värjännyt,
    mut hehku illan
    puun kultasilmustoissa viipyy nyt,
    ja teillä himertävät hunnut kevään.
    Noin helisevään
    et lauluun puhjeta, oi peippo, saa!
    Tuo julma maa,
    mi ruohoon peittyy, itse kätkee kevään.

    Näin älkää lävistäkö, sävelnuolet,
    sydäntä, josta haudattu on puolet
    maan alle tuoreen, kumpuun kosteaan.
    Sineä sateen juoda huulillaan
    ei voi hän, joka kylmin hiuksin nukkuu,
    ei nähdä pyrähdystä supien
    niin keveiden,
    luo pesän, joka kultahuntuun hukkuu.

    Ei elää saata
    povessa sydän, jost' on puolet maata.
    Mut sydämeni jäännös nyyhkien
    juo silmuhehkun, sateen sinisen
    ja linnunlaulun, joka ei voi laata.

AURAN ALLA

    Kauan jo aura
    viilteli sydämeni maata.
    Nyt se ei enää
    tyhjänä vartoa saata.
    Suo sade kiihkeä,
    suo, kevät, tulista kultaa,
    niin että paisuis
    siemen, ahmien multaa.

    Mullasta katto
    on joka elämän päällä.
    Pimeän puhki,
    sokeat, kasvamme täällä.
    Sen, jota tänään
    raateli kyntäjän teräs,
    armo on huomenna
    tuntea: siemenet heräs.

KAIPAUS KEVÄTSATEESSA

    Yli jalavan urpujen kellertäväin
    sade kevättä kantaen lankeaa.
    Sade kovia katuja kostuttaa
    ja puistikon ruohon niukan.

    Majan aution luo minä ikävöin,
    mihin vielä ei pääse jalkani heikot.
    Sen löysi jo peipot, urpujen veikot,
    ja rastaan huhuilu kuultavin öin.
    Ilo hellä ja kirkas soi pihatiellä,
    arat koivikon hunnut hohtavat siellä,
    ne vihreiksi aurinko kirkastaa.
    Mut vaaleat pilvet liukuvat yli,
    käy häilyen tuuli, ja koivujen syli
    värin hohtoa vaihtaa huikaisevaa.

    Miten hellänä taivas päilyykään
    veden pohjassa, vierellä kalliopaaden.
    Sädejuovia, pilviä kantaa saaden
    on autuas aallokko rannan tään.
    Miten suvien saatto on kukkinut siellä,
    jalat paljaat juosseet lepikkotiellä,
    pää ruskea helmassa hietikon
    suviauringon huumaa juonut on,
    pää lämpimin kutrein, mi kohta on multaa.
    Yhä heittävät pilvet taivaista kultaa
    yli koivujen hunnuissa väikkyvän tien,
    sade ritvoja hopeoi välkkyvin rihmoin,
    jalohelmillä kaste, jalkoja vihmoin.
    Mut kuoleman maan minä kanssani vien.

    Sydänpohjassa nyt syvä mulla on hauta.
    Sen mukana vien läpi ihanan maan.
    Värit urpujen ei, ei peipposet auta,
    ei rastas kristallihuilullaan.
    Mut tuskani voimin ma janoan sinne,
    mihin lemmikkimättäät nousevat nyt,
    ja on vuokkojen loistoon peittyvä rinne,
    kun näkee sen silmäni kyyneltynyt.
    Käsin hartain ruusujen nuppuja kosken,
    ne istutti hän, joka kummussa on.
    Syvä kyynelvuo niin käy yli posken:
    kipu jää, mut kevät on kuolematon.

PALUU

    Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon,
    mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon,
    kun peippo puhkee viime lauleluun.
    Väkevä heleys jo hehkuu puissa,
    tutuissa, versoneissa, kaivatuissa,
    ja kukkuu käki myöhän toukokuun.

    Niin suvi kirkas puhjennut on salaa.
    Pesäänsä paarmalintupari palaa,
    ja kotiin palaa sydämeni mun.
    Ihanat koivut kevätkutrein pitkin,
    te surun tiedätte, sen, jota itkin,
    myös lohdutuksen, multa salatun.

    Kai allanne hän käykin, henki hellä,
    suo tuulen kiharoitaan leyhytellä
    ja käsin kuulain sitoo köynnöksen.
    Keveitä jälkiänsä täynnä ihan
    lie polut armaat ruohottuneen pihan.
    Ne kätkee luumutarha valkoinen.

    Omenankukkain harso puuntaa siellä.
    Heleä hame häilähtikö tiellä,
    hymyykö hiukan ummut sireenin?
    Niin kauan kurkoitin pois, yli partaan.
    Nyt luona pensaan vihreän ja hartaan
    mua vartooko hän silmin suloisin?

    Jo aallon alla pilven kuulto nukkuu,
    mut unta vailla käki hiljaa kukkuu,
    ja päivä vajoo kultahämärään.
    Pois vuoteellensa lentää viime perho.
    Yö ensimmäinen suven! – Kukkaverho
    putooko yli kuilun, jonka nään?

SADE SEINÄN TAKANA

    Nyt läpi seinän näen:
    puun kutrit kostuu vihreät,
    ja huhuillessa käen
    värittyy lehdykät.
    Ilossa niityt aukee
    ihanat silmut helmassaan,
    ja pisarvaloon raukee
    ujoinkin ruoho maan.

    Nyt hohtaa suutelulta
    suo-orvokkien pieni pää,
    mut rentukoiden kulta,
    kas, rehevämmäks jää.
    Myös tuomen tuoksu hellä
    kuin väkevämmin aaltoaa.
    Sen tertut värähdellä
    sylissä sateen saa.

    Ja vaikk' on kuuma poski
    mun, vuoteen-vangitun,
    myös minuun sade koski
    ja väkevöitti mun.
    Povea hetken pitää
    voi taudin kylvö vallassaan.
    Mut sydämestä itää
    vain kukkaisjuhla maan.

PIENI NÄKIJÄ

    Pieni lemmikki, vain kyynelissä
    näen sarastukses suloisen,
    hennon olentos, mi katkoksissa
    iti alla kalliin sydämen.
    Aroin ruususormin liikkuu käsi,
    jossa elämä on ummussaan,
    elämä, mi äsken äidissäsi
    puhkes kukkaan kuumimpaan.

    Yöstä aurinkoon hän sinut kantoi,
    yöhön syvään syöksit kantajas;
    veren suonistaan hän sinuun antoi,
    hengen vaadit, sokko valtias.
    Suojas, voimas, vaalijasi parhain
    mykkänä on alla kylmän maan.
    Kädet heikot, vanhentuvat varhain,
    nyt sua hoivaa murheessaan.

    Silloin alta kukanhennon luomen
    taivassilmin katsot suruiseen,
    niinkuin pimeyttä katsoo huomen,
    valo tunkee varjon sydämeen.
    Silmin miettivin ja hämyn-kirkkain,
    pieni näkijä, mua katselet,
    kuurolle ja sokealle virkkain:
    mitään tiedä et.

         *     *     *

    Syvä katse, mi tunne
    tomuhuntuja ei,
    sinä tiedät, kunne
    tie vaipuva vei.
    Hymy pieni, mi hohtaa
    näkymättömän taa,
    mitä ilosi kohtaa,
    jota nähdä en saa?

    Sano, äitisi näätkö
    ja siks hymynnet?
    Hänen helmaansa jäätkö,
    jota tuntenut et?
    Sulo loistavan hellä,
    min jäykisti maa,
    sekö hengähdellä
    sinun luonasi saa?

    Oli kauhea kantaa
    rakas kammiohon,
    maan hautaan antaa
    työ auringon.
    Nyt silmiini näytte
    te kaks sylikkäin.
    Valoaallossa käytte.
    Minä multaan jäin.

         *     *     *

    Sielu, joka nukkuu siemeneen
    itääkseen
    mullassa ja auringossa vitkaan,
    ihmeen-täysi kohtalos on sun.
    Verhotun
    ummun läpi näet yli maisen,
    olevaisen
    rajattomaan näet sydämeen,
    polun ikivanhan näät ja aina uuden.
    Mutta tuskin terääs raoititkaan,
    kun jo sulkeutuvat himmeten
    portit Salaisuuden
    ylhäisen.

TYHJÄ SYLI

    Oi lapsi, loputon on matka luokses,
    sylissä tyhjyys ikävöijäs käy.
    Kumartuu koivu, levotonna vuokses,
    ja kielo kysyy: miks' ei häntä näy?

    Jo ruusupensas nupulla on, kallis,
    ja helmaansa sua nurmi odottaa.
    Oi suveni, min saapuvan ei sallis
    vain pimeys, mi mua vainoaa,

    taas minuun käännä ihme silmiesi,
    tuo taivaansyvyys, jonka valoon jäin.
    Jo suloutes sydämeeni pesi
    kuin näkymätön lintu livertäin.

UHRI

    Taistoni muistan,
    kun öin polttavan pitkin
    kuoleman portteja
    takoen huusin ja itkin:
    "Aukene mulle,
    synkeytees minut päästä;
    maan ihanuuteen
    vain rakas uupuva säästä!"
    Vannotin Häntä
    kellä on tuomiovalta,
    että on oikeus
    ottaa voimattomalta,
    antaen sille,
    min sydän puhkes jo kukkaan,
    että ei joutuis
    rakkauden palo hukkaan,
    eksyvä että
    uhrata sais jalommalle.
    Niin sanat kuulin,
    tunkevat tuskani alle:

    Puhtaimmalla on
    oikeus kärsiä ylin,
    astua kuiluun
    ruusuja kukkivin sylin,
    kaikkensa yössä
    tarjoten pois ilomielin
    aueta päivään
    josta ei kerrota kielin.

KUUMEESSA

    Luonani häilyy
    houre kuin sula kulta.
    Loimua niityn,
    kukkien hentoa tulta.
    On rakas jossain,
    kuiskaa uupuva tunne.
    Hunnussa kuumeen
    tiedä en vain; mihin, kunne?

    On lepo jossain,
    särkymätön, syvä rauha.
    On palo lemmen,
    on käsi kaivattu, lauha.
    Aurinkovirta
    on, johon tuskani syvyys
    aaltoo ja vaipuu.
    On iankaikkinen hyvyys.

UNI

    Sinut unessa näin, sinä mennyt.
    Ihanasti itkien
    sua suutelin puhellen:
    "Surun pistoa tunne en nyt,
    en taakkaa kipeää,
    joka niinkuin kivi ja jää
    mua painanut on sinun vuokses,
    kun hirveitä harhoja kuulin,
    sinun tuskassa kuolleen luulin,
    ja ne päästäneet ei edes luokses
    mua nyyhkyttävää."

    "Miks' loistat niin", minä kysyin.
    "Olen autuas", virkoit vain.
    "Myös kauan harhassa pysyin,
    nyt valoon kulkea sain.
    Rakas siskoni sairas ja pieni,
    kipu iäksi voitettu on.
    Nyt kirkkaudessa tieni
    olet kuolematon."

ONNI

    Sinä loistava perho, min huumaa
    hämy ruusun povessa kultainen,
    hyvin hengitä tuoksua kuumaa
    punalehtien kuultavien,

    ime kyllin kultaista mettä,
    suven lähteistä juo syvin hurmasi nyt!
    Syys siipi kun viistää vettä
    olet vainaja kylmennyt.

    Sinut nähden ma nään: syvin taika
    lie riemussa huomenna raukenevain.
    Ei onnea mittaa aika.
    Oma hehku sen mittaa vain.

LINTU

    Oi lapsi, rakkauden lintu jos
    kädelles lentää, tuttu, kallis, hellä,
    sit' älä ano! Suo sen liverrellä
    vain huikaiseva hetki kohtalos.

    Vain silmäs ummista, sa itkenyt,
    povessas tunne suven kuuma kulta.
    Värähdys, välke – Kaikk' on mennyt sulta.
    – Mut kättäs katso, jossa loistaa nyt.

TURVASSA

SINULLE

    Sun syliis olen jälleen uupunut,
    sa, josta olentoni juuret iti,
    kun petti tuet, joiden kestää piti,
    ja kädet kalliit pois on temmatut.

    Sa, jonka sana särkyä ei voi,
    sa, joss' ei hellyys löydä maista rajaa,
    niin hyvin suojaa tuulten-tavoittajaa
    sun sydämes, mi pesän mulle soi.

    Ja niinkuin armaan syleilyssä ennen
    tavoitin sydänääntä Maailman,
    niin luonasi, vain syvemmälle mennen,
    pyhimmän Ensi Sykkeen aavistan,

    sa, jossa ohennut on sumu mainen
    ja Taivaan Rakkaus läpi-paistavainen.

VÄSYVÄ

    Nousta ei jaksa
    jalkani hauraat, eipä
    tee käsi työtä,
    vaikea syödä on leipä.
    Vaan väsyessäni
    tunnen: voima ja valta
    mahtava kasvaa
    nyt tomun väistyvän alta.

    Kuihtuva ruumis
    siksi on suojattu maja.
    Tuskani tiedän,
    vaan on tuskien raja;
    on syli ääretön
    Kaikkeuden, joka kantaa,
    vie käsivarsi
    vaipumaton liki rantaa.

    Ei hiuskarvaa
    katkoa sattuma saata,
    ei kivun hyöky
    käskyttä nousta ja laata.
    Särjetty ruoko,
    keinuva kaarnako lienen,
    on syvin tietoni:
    Suuressa mahti on pienen.