Kootut teokset XIII

KOOTUT TEOKSET XIII

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1929.

SISÄLLYS:

MUSTI. Eläintarina

I. Sininen silta

II. Maitokuppi

III. Mustin mietteitä

IV. Käynti pappilassa

V. Oudoilla ovilla

VI. Hovin herra

VII. Ampiaispesällä

VIII. Mustin metkuja

IX. Suuria muutoksia

X. Kaiken häviö

XI. Höyhensaarille

ALLA KASVON KAIKKIVALLAN. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

Itsestäni minä vain todistan

I. Jumaltieto

     Tähdet
     Ihmiset
       Pajavirsi
       Lemmenvirsi
       Tietovirsi
       Taitovirsi
       Kirkkovirsi
       Kuningasvirsi
       Tuomarivirsi
       Toukovirsi
       Mieronvirsi
     Täydelliset

 II. Jumaltunto

     Syvyyden ääniä
       Laiva
       Sydämen hyvyys
       Runous ja taide
       Ristiriita
       Jumala on rakkaus
       Itsetutkistelua
       Rikos
    Neiet niemien nenissä
       Nuori Väinämöinen
       Sininen loihtu
       Aurinkolaulu
       Piika pikkarainen
       Yksilö ja yhteiskunta
       Neien surma
       Vastahankaan
       Raivottaret
       Iltahämärä
    Myrskyjen nokka
       Taivaan vallat
       Kuolema
       Kiertokulku
       Maailmanloppu
       Niniven lapset
       Kohtalottaret
       Maailmantaiteilija

III. Jumaltahto

     Yleis-itselö
       Jälleensyntyminen
       Ristin tie
       Kansan suosio
       Rauhantekijä
       Mestari
       Vapaus
       Itse-uhri
     Jumalan yrttitarha
       Polun päässä
       Näkymätön saattaja
       Uni-elämä
       Myrsky-ihmiset
       Elämän muukalaiset
       Kuolemattomuuden toivo
       Oikeudenmukaiset
       Yli-ihminen
       Neitsyt-Äiti

Epilogi

AHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä

Kumma kuvajainen Kruununneuvosto Laulu lainehilta Meren maininkeja Yön lapsi ja päivän lapsi Ahtolan asukkaat Hollantilainen taulu Lemmen kaikkivalta Molemmat morsiusparit Jumalien juhla Kalman karkelo Unienselittäjät

PUNAINEN SANKARI. Murroskauden kertomus

MUSTI

Eläintarina

(1916)

    "Kuka tietää, meneekö ihmisen sielu ylöspäin ja eläimen
    sielu alaspäin?"

    Salomon Saarnaaja.

I.

SININEN SILTA.

– Hau! sanoi Musti.

– Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?

– Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon haukuttavaa.

– Sinä saatat todellakin olla oikeassa.

Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.

En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan, jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.

Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi ystäviksi.

Joku aika sitten tapasin minä unessa hänet.

Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.

Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet näkemään isäni kartanolla.

– Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö oikeilla asioillakaan?

Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.

– Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni... Mutta emmeköhän me ole vanhoja tuttavia?

Nyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran ja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.

– Musti, virkahdin minä hiljaisesti.

Olisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen päänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan varjella itseäni hänen hyväilyiltään.

– Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun runsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla Höyhensaarilla tekemistä?

– Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella. Mutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen kuolemaamme.

Mutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.

– Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan, pitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä ilmielävänä minun edessäni!

Myöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi intiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle paikalleen varsin vakavana.

– Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan asiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi väittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.

– En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin ihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun kuolemaasi.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta kertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin ole jo aikoja sitten kuollut?

Vaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä sitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen silmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai loukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän ehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.

Mutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.

– Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja istahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan elänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi todistaa.

– Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen johtopäätöksen, että olen kuollut.

– Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.

Musti katsoi kummastuneena minuun.

– Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.

Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:

– Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä milloinkaan.

Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.

– Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!

Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään aikaan puhunut mitään.

Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.

Kuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla vierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme...

II.

MAITOKUPPI.

– Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan rupesit toden teolla ajattelemaan?

– Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti Musti arvokkaasti.

– Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?

– No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista oikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin tutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla mielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman salaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.

Katsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen sanansa täydellisesti.

– Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle. Minulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani oikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti ajattelemaan.

– Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen kehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät kehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.

– Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä minulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan myöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.

– Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin nokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään väärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta vähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän päässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.

Samalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti muodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen minulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän kahden välille kiinnitetty.

Tunsin itseni täysin muserretuksi.

– Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten hiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein luotu sitä varten.

Musti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti minulle käpälänsä.

– Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten rohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista henkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa tuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se minua itseänikin oikein ihmetytti.

– Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä vilpittömällä kummastuksella.

– Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi Musti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä suhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.

– Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä kerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen lapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?

– Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.

Nyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.

Musti kertoi:

– Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta hetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi päinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja pakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin itseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin oli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää ollenkaan jatkaa maallista vaellustani.

– Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin ehkä tärkein elämän moottoreista.

– Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan ylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.

Pyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja Musti jatkoi:

– Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan luulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä tämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan tämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen laidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni mitään. Tämä on kuulumatonta!...

– Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan tapahtunut meillä?

– Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin sain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne Taka-Möyrylässä...

– Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka olisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin syntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!

Musti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.

– Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni kupin pohjaan asti, mutta samalla seurauksella. Koettelin käpälilläni, ensin yhdellä, sitten toisella, kunnes kaasin kupin ja löin pääni vasun seinään, josta säikähdin hirveästi. Mutta samalla siirtyi vasua peittävä vaateräsy hiukan syrjään ja minä näin huikaisevan valojuovan korkeudesta kimmeltävän. Sen valo oli kuitenkin siksi voimakas, että katsoin parhaaksi vetäytyä vähän pimeämpään siellä tarkemmin tuumiakseni tätä kaikin puolin mahdotonta tilannetta.

Nämä mietelmät puhkesivat hiljaiseen uikutukseen, joka kävi sitä äänekkäämmäksi, mitä kauemmin sitä kesti ja mitä kipeämmäksi tuo kurniva tunne tuntui kasvavan sydänalassani.

Epäilemättä olin usein ennenkin samoin uikuttanut, en kuitenkaan nälästä, vaan ikävästä, joka sekin kyllä saattoi kehittyä himmeästi aavistelevassa sielussani yhtä hiukaisevaksi. Mutta aina oli silloin joku ystävällinen käsi korkeudesta siirtänyt vaatteen vasun päällä, pistänyt sormen suuhuni tai kohottanut minut suorastaan johonkin toiseen onnellisempaan maailmaan, missä oli liikettä, valoa ja päivänpaistetta sekä niiden lisäksi eräitä korkeita, kirkastettuja, tuntemattomia, mutta minulle hyvin ystävällisiä olentoja, ilman pienintäkään vilppiä tai vahingoittamisen halua mielessään.

Mutta tällä kertaa ei kuulunut sieltä niin hisaustakaan.

Mitä minä nyt teen? ajattelin. Missä ovat korkeammat olennot ja kussa laupias, avulias käsi? Ja missä on ennen kaikkea maitokuppi?

Kuppi oli kyllä paikallaan, tosin pohja ylöspäin tällä kertaa. Mutta käänsi sen mitenpäin hyvänsä ja tunnusteli sitä miltä puolelta tahansa, se pysyi aina yhtä tyhjänä. Eihän auttanut muuta kuin todeta tosiasia.

Sen tehtyäni kohotin pääni ylös ja loin murheelliset, kärsimys-kirkkaat silmäni apuapyytävästi korkeuteen.

Kun ei sieltä edelleenkään mitään kuulunut eikä korkeus näyttänyt tuskaani tajuavan taikka ainakaan sitä armahtavan, päätin toimia ominpäini ja kurkotin etukäpäläni vasun laidalle. Kotvasen ponnisteltuani, päätäni ujuteltuani ja takakäpälilläni vasun päreitä vasten rapsehdittuani sainkin jo puoli ruumistani yli laidan hilatuksi.

Siinä tuli tuokion pysähdys. En päässyt eteen- enkä taaksepäin.

Säikähdin sanomattomasti.

Enkä syyttä. Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä ilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun terävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä alla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa kiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin heitetylle olemukselleni. Vielä nytkin, vuosia jälkeenpäin, tunnen sisällistä pöyristystä silloista hirvittävää tilannettani ajatellessani.

Lopuksi ei minun auttanut muuta kuin sulkea silmäni ja pudottautua umpimähkään alas syvyyteen.

Se onnistui!

Putosin pehmeästi. Se ei siis ollutkaan niin vaarallista kuin olin kuvitellut.

Nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Ja samalla täytti suuri, sanomaton riemu minut.

Näin lakean, valkeutta tulvehtivan avaruuden, jolla ei aluksi näyttänyt ääriä olevankaan, vaikka piakkoin opin sellaisiakin yltäni ja ympäriltäni erottamaan.

Luonnollisesti en tiennyt enkä voinut tietää, missä olin. Mutta minä aavistin, hämärästi, että olin joskus ennenkin ollut täällä ja että juuri täällä mahtoivat asua nuo kirkkaat, korkeammat olennot, jotka milloin täyttivät maitokuppini, milloin nostivat minut niskasta omaan valoisaan valtakuntaansa, milloin taas sulkivat minut lempeästi suojaavan, suloisen peiton alle.

Tällä kertaa oli tupa kuitenkin aivan tyhjä eikä kukaan kuullut valittavia uikutuksiani.

Täytyi jälleen ryhtyä toimimaan ominpäin.

Jalkani eivät varsinkaan kiivaammassa käynnissä tahtoneet oikein kannattaa vielä, vaan lepsahtelivat sinne tänne pehmeästi, kun nyt toden teolla rupesin uusia, avarampia asuinsijojani lähemmin tarkastelemaan.

Tuota kyllin tehtyäni muistin taas nälkääni ja istahdin keskelle lattiaa katkerasti valittamaan.

Voi minua poloista! huusin turhaan kohti korkeutta. Tässä minä nyt olen, minun on paha olla, eikä kukaan tule minua auttamaan. Mahtaneeko kukaan tietää edes, kuinka orpo ja onneton minä olen ja miten nälkä minun sisuksiani nävertelee. Kaikki korkeammat olennot ovat nähtävästi kuolleet tai muuanne muuttaneet ja unohtaneet minut ypö yksin autioon, maidottomaan maailmaan!

Ei vastausta. Ja niin alotin minä valitusvirteni uudelleen.

Samalla näin merkillisen luonnon-ilmiön.

Putosi punainen tulisoro uunin edessä törröttävään risuläjään. Seurasin hämmästyneenä sen kulkua ja lakkasin heti huutamasta. Pian alkoi sieltä kuulua pientä ritinää, joka kovin kiinnitti herkkää huomiokykyäni. Se kiihtyi äärimmilleen, kun äsken musta risurykelmä äkkiä punertui ja alkoi elävien olentojen tavoin oikoa jäseniään, liikkua ja äännähdellä.

Tuopa vasta omituista! ajattelin. Keitähän nuo ovat? Maksaisi ehkä vaivaa niihin lähemmin tutustua.

Lähestyin uteliaalla mielenkiinnolla erästä tuollaista punertavaa, kurkottavaa käpälää, jopa nuolaisinkin sitä, osoittaakseni perin ystävällistä mielenlaatuani.

Sitä minun ei olisi tullut tehdä.

Huomasin heti, ettei tuo toinen pitänyt siitä. Se löi minua nimittäin kieleen niin kipeästi, että pakenin parkaisten loitommalle.

Tuska ei silti eronnut minusta. Se tuntui suorastaan istahtaneen kielelleni.

Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään niin pahaa minulle. Nälkä oli unohtunut kokonaan. Mutta minun oli pakko ruveta jälleen täyttä kurkkua huutamaan.

Kirpeä savu, joka aina pistävämpänä alkoi tunkeutua sieraimiini, ei suinkaan ollut omiaan tätä uutta tuskaani lievittämään. Päinvastoin se herätti minussa aina syvempää ja tärisyttävämpää kauhuntunnetta.

Äskeinen hätähuutoni oli ollut leikintekoa tähän verrattuna. Huusin nyt todellakin sydämeni syvyydestä.

"Herra armahda meitä!" olisi ehkä joku ahdistettu, raskautettu ihmisrinta tulkinnut tuon huutoni omalle kielelleen.

Tällä kertaa kuulivat korkeammat olennot rukoukseni. Ovi aukeni nimittäin ja sisälle astui torppari Taka-Möyrylä itse, joka virkahti jo tuvan kynnykseltä:

"Mustiko täällä niin kiljuu, että rantteelle asti kuuluu? Eivätkös olekin jättäneet lasta yksinään!"

Hänen äänensä oli muuten sangen römeä, mutta minun korviini kaikui se tällä kertaa suloiselta soitannolta taivaan korkeudesta.

Samassa sattuivat hänen silmänsä leimuavaan risuläjään uunin edessä.

"Lempsatti!" huudahti hän hätäisesti. "Tupahan täällä palaa. Sitävarten se tuo koira huusikin niin."

Onneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen sammutetuksi märillä saappaillaan.

Joutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni kaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita huuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa sydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.

Ei ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut kylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki, mikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä kotiaan.

"Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!" torui hänen miehensä häntä. "Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina."

"Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!" päivitteli eukko. "Mutta kyllä se oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana välikätenään."

"En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt", selitti ukko, "mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin ensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että Luojan luomahan se on järjetön luontokappalekin."

"Aivan kuin minunkin mieleeni!" ehätti eukko siihen yhtymään. "Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä pirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti sydänalaa..."

Tähän lopetti Musti kertomuksensa.

Hänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen ajatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.

Mutta hetken perästä kuulin hänen vielä murahtelevan itsekseen:

– "Järjetön luontokappale!" Niinkuin minulla ei olisi järkeä enempi kuin kymmenellä tuollaisella Taka-Möyrylällä!

En uskaltanut häiritä hänen mietteitään, sillä tiesin jo vanhasta kokemuksestani, ettei ollut hyvä joutua hänen kanssaan sanasotasille.

Ei varsinkaan ihmisviisaudesta. Sillä siitä oli hänellä omat järkähtämättömät mielipiteensä.

III.

MUSTIN MIETTEITÄ.

Kysyin toisen kerran häneltä:

– Milloin ja miten sinä oikeastaan tulit meille?

Mustin silmät menivät pelkästä hartaudesta ja kiitollisuudesta kyyneliin.

– Se oli taivaan tahto niin, hän sanoi. Kaiketi minä olin ollut uskollinen vähässä, koska minut siten pantiin paljon päälle.

Pidin liian suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan kotiani ja kotiväkeäni kohtaan, että olisin pienimmälläkään tavalla tahtonut häiritä hänen tunteitaan. Musti jatkoikin hetken perästä jo pyytämättäkin:

– Pappilassa se tapahtui. Ja siitäkin olen minä usein päätellyt, että siinä mahtoivat olla korkeammat voimat myötävaikuttamassa.

– Pappilassa? kysyin kummastuneena. Kuinka sinun kohtalosi juuri papin edessä ratkaistiin?

– En tiedä, ratkaistiinko se hänen edessään vai takanaan, mutta sieltä isäsi vain korjasi minut rekeensä, ja niin sitä lähdettiin.

– Isäni kävi usein pappilassa, huomautin, sillä hän oli hyvä ystävä vanhan rovastin kanssa. Mutta mitä oli sinulla siellä tekemistä?

– Minä kävin siellä joka sunnuntai, vastasi Musti arvokkaasti, sillä myöskin minun silloinen isäntäni, torppari Taka-Möyrylä, oli hyvä ystävä rovastin kanssa.

– Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen muistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen.

– Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain aamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti.

Nyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli.

– Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut sinua pois sieltä?

– Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon ovella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut tietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia luontokappaleita varten.

Vilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä taas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta sanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä näkynyt.

– Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.

– Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä oli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.

– Mikä sitten?

– Hänellä oli tuppivyö.

– Löikö hän sinua sillä?

– Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän ja pahan välillä.

– Ja sinä ymmärsit heti?

– Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan. Sillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä oli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.

– Etkä sinä suuttunut tai loukkaantunut siitä?

Musti katsahti minuun kummissaan.

– Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti. Olihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää mitään hänen tahdostaan.

Nyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.

– Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa päätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä eiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi ja jumalanpeloksi nimitämme.

– Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan ivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.

– Mistä sitten?

– Luonnollisesti rakkaudesta.

– Sinä rakastit Taka-Möyrylää?

– Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin pätevät syyni siihen.

– Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle...

– Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.

– Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?

– Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.

Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.

Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.

Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti paljon korkeammalla tasolla.

– Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole vielä lähestulkoonkaan oppineet.

– Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.

Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.

Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina mahtaa olla puhdas omatunto.

Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.

– Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet ihmiset ... tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset... Mutta onko sinulla mitään omaatuntoa?

– On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.

– Mutta kun se on hyvä?

– Silloinhan siitä ei tiedä mitään.

Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin vain sielun tai ruumiin sairautta siis.

Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan. Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo sairaloista.

Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut varsin huonosti viime aikoina...

Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi minulta:

– Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.

– Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt pahan omantunnon kanssa maailmaan.

– Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!

– Mihin lajiin?

– Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.

Niitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta koska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän kansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:

– Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?

– Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa. Minullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.

Ja hän alotti heti kertomuksensa.

IV.

KÄYNTI PAPPILASSA.

Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä uskonkappaleista.

Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä hengellistä ylpeyttäkin.

Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.

– No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.

Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.

He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia, mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa hänelle tuhlaamatta.

Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.

Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja niistäkin kunnialla suoriutuneen.

Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.

Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt. Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina pyrkikin äkeästi murahtelemaan.

Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan.

Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.

Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.

Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien kokemusten opastamana omaksunut.

Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan...

Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.

Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.

Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle, sen edessä oli hänen odottaminen.

Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.

– Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti kotona?

Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.

Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on tuulessa kahtia jakautunut.

– Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen hevonen on hakemassa lääkäriä... H—-tti!

Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä ankarimpaan itsepuolustukseen.

Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille. Orhi on karannut kahdelle jalalle.

Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!... Nyt, nyt juuri tapahtuu suuri onnettomuus!...

Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen, sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni... Mutta nyt, nyt juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan...

Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!...

Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.

Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.

– Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.

Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä sylkähtävän.

Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?

Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa...

Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!...

Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen. Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta sekaantumista.

– Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh! Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?

– Minunhan se.

Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen hyväiltäväkseen.

Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.

Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.

– Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.

Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän nyt pyyhkäisi turkin helmaan.

Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin nilkutti Hovin herran turviin.

– Seh! Mikä sinun nimesi on?

– Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.

– Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.

Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta. Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut kainalossa, hän oli valmis lähtemään.

– Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.

Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.

Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla. Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.

Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.

V.

OUDOILLA OVILLA.

Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti tavannut.

Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.

Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten, iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.

Vallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä. Mutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin tienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui kuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla päärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira haukahtanut.

Oli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä Hovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli hätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle kuupertunut.

Säätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle keräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat, joilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.

Oli, sairas oli herännyt tainnoksista. – Kyllä, rovasti oli juuri sairaan luona. – Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.

Kylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja myssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä mustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin nolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista ujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.

Puhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain alituista hiljaista nyyhkimistä.

Pirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo viime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja taannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.

Eihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin rouvan kuolemasta.

Musti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.

Se oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä niin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä, teki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs, ystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien erilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne alkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.

Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias, minne minä nyt joudun?

Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.

Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.

Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat jäljet taas aivan selvästi kartanolle.

Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta... Ei, nyt hän ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen isäntänsä.

Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen porstuaan.

Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi tajuamaan.

Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.

Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.

– Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä hakee?

– Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole meidän kylän koiria.

– Mikä lie kulkukoira!

– Kolmella jalallahan tuo käveleekin... Hyi, kun on veressä yltäpäältä!

– Jos se sitten onkaan oikea koira.

Mikäs se sitten olisi?

– Sepähän sellainen.

– Minkälainen?

– Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin...

– Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein rupesi karmimaan.

– Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin naapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin koira. Seh, tule tänne, Musti!

Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.

– Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.

– Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!

– Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua matkamiestä ja reppuria.

– Ja sikaa ja lehmää, heh, heh...

– Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.

– Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!

– Kyllä koira haavansa nuolee.

Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä kaikesta enemmästä lähentelemisestä.

Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?

Musti pyrki jälleen ulos.

Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.

Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi sisälle samassa avauksessa.

Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa. Musti pisti päänsä varovasti sisälle.

Seikkailuhalu oli mennyt häneen.

Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla ovilla kulkevansa.

Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo, pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.

Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli täytynyt erehtyä.

Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä ihmettelemään.

Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.

Musti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.

Ei tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.

Musti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen tutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden kävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo toinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.

He lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken todennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri silloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!

Siinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt sellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti läpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.

Hän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti kuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian hullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä joskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän painautui varovasti tuolin alle.

Sitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.

Musti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei ehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen lumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.

Koko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä ollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan vaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas, oli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli ollut järkkyä juuriltaan.

Varsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa, joita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.

Nyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin mietteisiin...

Niistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että hänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan tuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.

Seuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi olevan paljon ihmisiä.

Musti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.

Hovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan taampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven läpi, mitä peräkamarissa tapahtui.

Ja kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.

Sairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen seinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki, kuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän ääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa raamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista nuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi vuoteen pääpuoleen polvistuneen.

Hovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella, tavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo päällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä uppo-uudessa tilanteessa.

Tiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä perkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta eteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen sielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.

Ei! Ei niistä ainakaan päällepäin näkynyt merkkiäkään, vain sen verran, että hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin Mustikin eikä ymmärtävän tästä kaikesta tuon taivaallista...

Lääkäri saapui. Hän karkoitti heti kaiken väen sairaan luota, jääden hänen kanssaan kahdenkesken.

Musti sai väistyä muiden kera pirtin puolelle. Mutta tuo näky painui ikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen hienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi vihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä kuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin katsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.

Musti oli ensimmäisen kerran elämässään tuntenut kuoleman läheisyyden.

VI.

HOVIN HERRA.

Hovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi Hovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.

Aluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin paljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä, eläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa vallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän vaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten järkähtämättömästi noudatettava.

Sanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.

Aina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti vain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä tuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.

Hänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään. Muutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan torppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti Hovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin olosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin hänen entisensä.

Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä, harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista, kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa, kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat tunnetaan.

Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle, pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin hullunkurisen sivuleiman.

Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä, valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä, riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.

Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä laskettiin.

Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi – ja Mustilla oli tarkka korva siinä suhteessa – suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.

Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.

Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä, kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.

Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja häväistyksi.

Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan poikaviikarin päähän.

Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.

Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä. Vaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän jälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo toinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.

Se nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet suolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen kitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen tottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen iloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.

Mutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma koskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi milloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn rasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä sellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!

Musti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan. Syöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä ja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja uskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin sanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa...

Ja mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä jalkojaan jytyyttämättä.

Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja pöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka talon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista intoaan ja asianharrastustaan.

Jos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu nulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis myöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!... Hyi, häpeä!

Ja Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta voimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.

Ei ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka tuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta siitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain piti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua nimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän todellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä hyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin rengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon emäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä takalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen pelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.

Ikävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta, puristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen kämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina niskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän siitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi Musti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä senjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.

Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana hänelle.

Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea, kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.

Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan, eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.

Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.

Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä, liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen ympärillään.

Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään, voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.

Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.

Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä, että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään. Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.

Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia. Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.

Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli tutun rinta-äänen sanovan takanaan:

– No, hei Musti!

Musti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin silmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi säikähyttämään.

Olihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja höyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran, mutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää tuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja sitten...!

Sitten mentiin kaarena ilmassa, tehtiin välillä pari kuperkeikkaa ja pudottiin suinpäin keskelle lahtea, niin että vesi soi koskena korvissa ja nuo pienet hopeankarvaiset kuutamokalat näyttivät joka suuntaan peljästyneinä pakenevan.

Kerran vain ehti Musti kiljahtaa mennessään.

Ja sitten ... sitten tuli kaikista pahin.

Tuo punainen, höyryävä hirviö paiskautui myöskin veteen ja näytti pärskyen ja kohisten lähtevän häntä takaa ajamaan. Nyt karmivat kylmät väreet todellakin Mustin selkäpiitä.

Hän vilkaisi kuitenkin vielä taakseen, tullen nyt vaaran koko suuruudesta täysin vakuutetuksi. Eihän se ollut enää kuin muutaman sylen päässä. Nyt, nyt, nyt se päästi jo riemuhuudon:

– No, hei Musti! Tuleeko sinusta uimamaisteria?

Päälle se pahuus tulee! ehti Musti ajatella. Tästä on leikki kaukana. Tässä on henki kysymyksessä. Tässä ei auta muu kuin käyttää käpäliään.

Musti oli lähtenyt uimaan vinoon kohti kotirantaa. Hän ei ollut suinkaan mikään halveksittava urheilija, mutta tuo toinen tuntui olevan vielä parempi. Nyt, nyt, nyt se jo sulki maihin pääsyn häneltä...

Tuossa se pärskyi ja polki vettä jo hänen edessään. Ja jälleen sama rajattoman, pakanallisen riemun karjahdus:

– No, hei Musti! Terveisiä saunasta. Tiedätkö, että minä olen Vesi-Hiisi itse, ja nyt mennään suoraan alas minun valtakuntaani.

Musti kääntyi kauhulla pois hänestä ja lähti viivana pitkin lahtea viipottamaan.

Hän oli aina peljännyt ja hävennyt alastomia ihmisiä. Se mahtoi olla joku perinnäinen, vuosituhansien takainen tunne hänessä. Rengit olivat joskus saaneet hänet saunaan narratuksi, eikä Musti unohtanut tuota tapausta milloinkaan. Puhumattakaan siitä, että siellä oli ollut kuuma kuin helvetissä eikä koskaan voinut tietää, saiko kuumaa vai kylmää vettä saparolleen, olivat kaikki nuo oudot, alastomat, eläimelliset haamut hänen ympärillään täyttäneet hänen sielunsa syvällä tuskalla, häpeällä ja ahdistuksella...

Eihän luomisen kruunun sopinut noin esiintyä. Eiväthän ne olleet edes ihmisen näköisiä. Kuuluihan ihmisen olemukseen kuumimpanakin kesäpäivänä ainakin paita ja housut, jotka tosin voi pahimmassa tapauksessa korvata myös hameilla, mutta jotka olivat ehdottomasti välttämättömät, jos mieli Mustin voida ketään edes vertaisekseen, saati sitten itseään ylemmäksi ja paremmaksi olennoksi tunnustaa.

Nuo olivat, noiden täytyi olla alempia olentoja! Mistä lienevätkin olleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät kauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä täytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan kirkkaan taivaan alle.

Hänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se auki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle kirmaisemaan.

Mutta siitä asti hän tiesi varoa saunaa eikä häntä saatu enää koskaan sinne sisälle houkutelluksi. Koko löylyn haju oli hänelle vastenmielinen. Ja kun rengit lauantai-illoin astuivat alastomina, vain koivunvasta verhonaan, pihan poikki, siirtyi Musti aina murheella syrjemmälle tuumimaan, kuinka ruma ihminen itse asiassa oli ja kuinka vähän tuo poloinen näytti sitä käsittävän.

Eihän Musti itsekään alastomana käynyt. Olihan hänelläkin turkki, ja hyvä turkki olikin, siistinä ja sopivaisena pukimenaan. Kylläpä hänkin mahtaisi olla kaunis kuvatus, jos hänet äkkiä vedettäisiin siitä ulos ja heitettäisiin tuonne tunkiolle kuin nyljetty oravanpoika!

Eikä Musti voinut olla kauhistuen ajattelematta, mikä hirveä hetki se olisi, jos häneltäkin äkkiä kaltattaisiin karvat päältä noin visusti eikä jätettäisi muuta kuin joku haiven sinne tänne vain pilkan vuoksi...

Mutta kaikki nuo vastenmieliset tunteet ja kauhunkuvat olivat vain pelkkää lastenleikkiä niihin verraten, jotka tällä hetkellä tärisyttivät hänen sydäntään ja munaskuitaan.

Hovin herran hahmossa pitkine, kahtia jakautuvine partoineen ja hujanhajaisine hapsineen oli jotakin niin vauhkoa ja hurjistunutta, kun se vedenpintaan ilmestyi, että se vaikutti Mustiin todellakin hitonmoisesti, vesihirviön tapaisesti. Jos tuo nyt saa minut kiinni, niin olen hukassa, ajatteli hän... Mitä, mitä? Eikö se peto jo tarttunutkin häntä hännänpäähän?

– Näkki vie, Näkki vie! kuului jo voitonvarma kiljaisu hänen takanaan.

Musti kääntyi hätäisesti puraistakseen vaikka häntänsä poikki, mutta vapautuakseen kaikin keinoin tuosta ilmetystä paholaisesta.

Hän oli joka tapauksessa päättänyt myödä henkensä kalliista. Mutta kun hän kääntyi iskeäkseen leppymättömään viholliseensa, olikin tämä kadonnut, uponnut kuin kivi syvyyteen.

Musti ensin ilahtui suuresti tuosta ja käänsi heti kurssin suoraan kohti kotirantaa. Mutta pian hän kuuli altaan tuolta syvyydestä epäilyttävää porinaa. Hän vilkaisi sinne, ja nyt vasta hän tiesi, mitä paanillinen, luonnon pyhistä onkaloista kumpuava pelko oli.

Uihan siellä hänen allaan tuo uponnut vesihirviö, tuo kuollut, valkea vainaja pitkine partoineen, ui yhtärintaa hänen kanssaan, vaikka kyynärän verran vedenpintaa alempana... Se oli kamala näky. Sydän seisahti, jäsenet jähmettyivät. Jos se nyt, nyt juuri tarttuisi hänen koipeensa ja alkaisi vetää häntä mukanaan yön ja pimeyden valtakuntaan...

Eikös tarttunutkin? Nyt se veti!

Nyt mentiin, Musti kulta. Hyvästi nyt, ihana maailma!...

Hän seisoi jo pystysuorassa, pää enää vain hiukan vedenpintaa ylempänä.

Se oli hirveä hetki.

Jumalille kiitos, pulpahti tuo turman henki jälleen vedenpintaan. Ja ikäänkuin katuen äskeistä käytöstään, hän ei enää päästänytkään Mustia yksin vedenvaraan, vaan toisella kädellä häntä tukevasti kannattaen veteli toisella heidät kumpaisetkin suoraan kohti kotirantaa. Apu saattoikin olla tarpeellinen, sillä Mustin sydän läpätti vielä äskeisestä säikähdyksestä aivan haljetakseen.

– No, hei Musti! Nyt sitä mennään oikein höyryn voimalla.

Ja eikös pahalainen ruvennutkin vielä viime tingassa puksuttamaan kuin höyrylaiva!

Musti välitti viisi hänen puksutuksistaan, kun vain kuivalle pääsi ja sai enimmän veden turkistaan pudistetuksi. Pari kolme kertaa sitten kovasti haukahdettuaan tätä jo hengenvaarallista hevosenleikkiä hän lähti kiitämään pitkin pihamaata koko saunaväen suurimmaksi iloksi, joka oli siihen törmälle heidän maihinnousuaan nauramaan kokoontunut.

– Hei, hei, Musti! Nyt me kumpikin taas kymmenen vuotta nuorennuimme.

Mutta Musti ei ollenkaan pitänyt tämäntapaisista nuorentamis-yrityksistä. Kului pitkä aika tämän jälkeen, ennen kuin hän saattoi vilpittömästi ja hyvällä omallatunnolla Hovin herran kättä pudistaa, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän tohti vanhalle mielipaikalleen laiturinpäähän istahtaa.

Mutta aika kaikki haavat parantaa. Niin tämänkin.

VII.

AMPIAISPESÄLLÄ.

Musti ei ehkä olisi voinut niinkään hyvin Hovin herran kaikkiin mielijohteisiin sopeutua, ellei heillä olisi ollut niin paljon yhteisiä myötä- ja vastatunteita.

He eivät kumpikaan esim. kärsineet kissoja. Siksi ei myöskään niin kauan kuin Hovin herra eli talossa kissaa siedetty, neitosten ja heidän ystävättäriensä, nuorempien ja vanhempien monista palavista esirukouksista huolimatta. Vaikka Hovin herra muuten oli hyvinkin herkkä naisten naurulle ja kyyneleille, hän oli tässä suhteessa järkähtämätön.

Musti oli hänelle siitä hyvin kiitollinen. Sillä hänelläkin oli voittamaton vastenmielisyys noita pieniä, äkäisiä, epäpersoonallisia olentoja kohtaan, jotka haisivat pahalle ja joista ei koskaan tietänyt, mitä ne ajattelivat salaperäisesti, salakavalasti kehräilevässä sydämessään.

Taka-Möyrylän torpassa hänen oli vielä kaiken kasvinaikansa täytynyt hillitä tuota intohimoista vastenmielisyyttään. Siellä oli ollut nuori kissanpoika nimittäin, joka oli saanut juoda samasta maitokupista kuin hänkin, jonka kanssa lapset olivat leikkineet samalla kuin hänenkin, joka oli milloin ripustettu hänen selkäänsä, milloin pantu hänen hännänpäätään kiinni nappaamaan. Ollut todellinen kiusanhenki, toisin sanoen.

Eikä sille ollut voinut mitään. Sillä heti kun hän yritti sitä, heilui tuppivyö.

Mutta täällä kuului Hovin herran tai hänen keskenkasvuisten poikiensa äänet, niin pian kuin vieras kissa oli poikki pihamaan vilahtanut:

– Musti! Kissa! Pus, kiinni!

Eikä Mustille tarvinnut sitä kahta kertaa sanoa. Salamana hän oli perässä, oli sitten ollut vaikka kaukana rannassa tai makuupaikassaan portaiden alla. Se oli sotahuuto! Mentiin vilauksena yli aitojen ja pellonpientareiden.

Tavallisesti päättyi jutun tosiasiallinen puoli siihen, että kissa kiipesi puuhun tai riihen katolle, josta se aina sittemmin itsensä jollakin tapaa turvallisempaan tilaan keinotteli. Mutta joskus häätyi se ojan pohjaan tai seinän nurkkaukseen, vaikka eihän Musti siinäkään sille sen enempää mahtanut. Jos liki yritti, oli heti silmänsä menettää... Sitäpaitsi mourusi se niin pahasti, että pyrki selkäpiitä kummasti karmimaan, niinkuin joku isiltäperitty, tuhatvuosien takainen vaisto heidän rotujensa muinaisista vihollisuuksista olisi äkkiä muistuttanut hänen mieleensä kaukaisten, troopillisten viidakkojen himmentyviä hämäriä...

Vaino oli pantu hänen ja tuon toisen siemenen välille. Ainoastaan ihmisen kaikkiruokainen, kaikkikäyttävä, kaikkiymmärtävä kaikkivalta oli voinut saattaa heidät saman katon alle asumaan...

Sikojen laita oli hiukan toinen. Niitä ei Musti vihannut varsinaisesti, mutta inhosi sitä enemmän. Tässäkin yhtyivät hänen mielipiteensä merkillisesti Hovin herran kanssa, joka kaikesta tämän taloudellisen kotieläimen tuottamasta hyödystä huolimatta ei koskaan suostunut sitä karjojensa joukkoon liittämään.

– Ne ovat siivottomia, väitti hän naapureilleen, jotka häntä tuosta kevytmielisestä vastatunteesta pyrkivät joskus tuiki kiivaastikin nuhtelemaan. Jos niitä pitää kiinni, ne vinkuvat ja röhkivät koko päivän, niin ettei niiltä kukaan kuule omaa ääntään koko kartanossa, ja jos ne päästää irti, ne tunkeutuvat joka aidan raosta peltoihin ja puutarhaan. Ei, pitäkööt läskinsä! Minä tulen kyllä toimeen omillanikin.

Musti oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin pian kuin kujalle ilmestyi "Tornion vieraita", kuten kylänsikoja yleensä paikkakunnalla kutsuttiin, oli Musti kuin Jehu niiden kimpussa. Ne tunsivatkin hänet jo kaukaa ja syöksyivät heti portin taakse päästyään röhkäisten katajikkoon.

Lehmä oli hirveä eläin Mustin mielestä. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuollaisia petoja ollenkaan siedettiin sivistyneessä yhteiskunnassa.

Annapas olla vain, että ne sattuivat kapealla kujalla tai kruunun maantiellä vastaan tulemaan, niin eikös ne pysähtyneet joka sorkka ensin tuhmasti töllistelemään, sitten noilla pelottavilla otsakoristeillaan häntä keihästämään. Eikähän siinä haukkuminen auttanut, täytyi vain vilistää pakoon, minkä kintut kannattivat, jopa usein yli aidankin henki kurkussa loikata, jos mieli päästä asiasta pelkällä säikähdyksellä.

Mustin ainoa lohdutus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt Hovin herran itsensä niitä ruokkivan tai hyväilevän. Siitä päätteli hän, että ne eivät mahtaneet olla sen enempää isännänkään suosiossa, vaikka tämä jostakin selittämättömästä heikkoudesta hameväkeä kohtaan ei kyennyt niitä kokonaan tiluksiltaan karkoittamaan.

Lampaita sensijaan olisi ollut hyvin lysti ajaa takaa, samoin kanoja, mutta sitä ei saanut tehdä, sillä siitä sai selkäänsä ja voi joutua säkki päässä lammasläävään teljetyksi.

Hevosista Musti piti. Ne olivat kauniita ja komeita eläimiä ja niiden kanssa oli niin hupaista juosta kilpaa. Ilokseen hän oli huomannut isännänkin niitä usein taputtelevan ja suksuttelevan.

Mutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin hullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka saattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa olennossa herättää. Se oli ampiainen.

Syynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään erikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika, joka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.

Samaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi kasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta muutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.

Kerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli joitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti piilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla tienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain ihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan mielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon viikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken varmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen. Mutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!

Hän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä siinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo toinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan. Silloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja nuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova sydän oli sulanut siitä.

Olihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut erästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se olikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa hänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta raskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni toisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.

Eikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin, kuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen vensperin sydämeen.

Hän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.

Ampiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen vuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin poika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut sieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen päässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.

– Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!

Miksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja ystävällisesti maanitteli?

– Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum...

Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan selvään: sum-sum-sum...

– Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!

– Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä tässä nyt oli kysymys.

– Haetaan, Musti, haetaan!... Pus kiinni!

Ja vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.

Silloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä sammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut maahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että hän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti haukahdellen kuopimaan...

Sieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka Musti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta sitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut koko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki turvattomina hilkkasivat.

Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt! Nyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä, juuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni riippumaan.

– Voivoivoi!

Musti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään, koettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota takkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja piehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla, jonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi rynnäköllä paennut.

Mustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän koettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä. Eikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa "sum-sum-sum", kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja mielipahan ilmauksiin.

Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut varsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää vihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten ehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin kaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman välittömän voimansa sitä etsiessä.

VIII.

MUSTIN METKUJA.

Tehtiinkö sitten aina vain Mustille temppuja? Eikö hän itse mitään osannut eikä koirankureja harjoittanut?

Kyllä, paljonkin. Paitsi käden antamista ja "isoa sanaa", jotka hän oli oppinut jo lapsuudenkodissaan Taka-Möyrylässä, hän taisi vielä lukemattomia muita, eikä hän suinkaan ollut niitä, jotka ystävällisesti pyydettäessä panevat kynttilänsä vakan alle.

Hän taisi esim. "ottaa lakin miehen päästä". Sen oli Hovin herra itse omassa korkeassa persoonassaan hänelle opettanut. Herraa oli nimittäin jo kauan harmittanut, että niin monet tomppelit, torpparit, itselliset, mäkitupalaiset ja muut tulivat lakki päässä sisälle hänen työhuoneeseensa. Siksi hän oli katsonut hyväksi kohottaa Mustin tässä suhteessa oman yksityisen seremoniamestarinsa arvoon ja asemaan.

Temppu kävi näin ikään.

Astuu sisälle mälliukko, kopistelee kenkiään, rykäisee, nyykäyttää päätäänkin puolituumaa ja tekee hyvän päivän. Mutta lakki pysyy hänen päässään edelleenkin kuin naulattu. Hovin herra kirjoittelee rauhallisesti työpöytänsä ääressä ja vilkaisee syrjäkarein ovensuuhun.

Virkahtaa vihdoin puoli-ääneen:

– Musti! Ota lakki pois miehen päästä!

Musti, joka on pää käpälien välissä hänen kirjoituspöytänsä alla, kimpoaa pystyyn siinä silmänräpäyksessä, ponnahtaa, tekee korkean kaaren ilmassa ja iskee kuin haukka miehen päähän. Ellei hänen onnistu ensi kerralla tempaista lakkia, onnistuu se toisella, ja pitkällinen tottumus onkin ehtinyt jo tehdä hänestä taiturin, joka harvoin erehtyy.

Mies joutuu ymmälle, hätääntyy, kopaisee päätään ja katsoo avuttomasti lakkiaan, jota Musti pitää luonnollisena sotasaaliinaan. Mutta se ei suinkaan ole tarkoitus.

– Musti! Vie lakki miehen luo! kuuluu jälleen sama tyyni, täsmällinen ääni.

Ja Musti kantaa lakin kiltisti miehen jalkojen juureen, uristen ja heiluttaen häntäänsä ystävällisesti hänelle, ikäänkuin huomauttaakseen, että näin tässä asiassa oli meneteltävä. Eikähän miehenkään auta muuta kuin yhtyä Hovin herran äänekkäisiin naurunhohotuksiin.

No, se herra aina on niin leikkisä...

Ja Musti saa Hovin herralta lyhyen päänsilityksen palkakseen.

Toisen tempun nimi on "kiemaista" ja se tapahtuu ruokasalin puolella. Se on oikeastaan paljon helpompi, samalla kuin sen palkka on tuntuvasti parempi, eikä Musti senvuoksi teekään mitään niin mielellään.

Senkin suoritus käy aina saman mallin mukaan.

Musti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren pöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä tasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön oven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat sieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu hänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.

Se on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja joku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu muun puheen lomassa tuolta korkeuksista:

– Musti! Kiemaise!

Silloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli, heitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä takaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se tehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan kädessä.

Kolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle opettaneet.

Se kuuluu:

– Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!

Siinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea ymmärtää. Sanat "haetaan, haetaan" hän käsitti hyvinkin, samoin kädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo kaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.

Musti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi käskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi ympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että täytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin hän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.

Vasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea, hän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.

Hän hyppi ovea vasten, hän haukkui, hän raappi, hän piti sellaista melua, että Hovin herran tietysti täytyi nousta kesken työtään katsomaan, oliko joku hänen talossaan raivohulluksi tullut. Hänelle ilmoitettiin, että Musti se vain oli, joka oli saapunut isää syömään käskemään.

Musti oppi muutamilla kerroilla tuon tempun, joka oli sitäkin selitettävämpää, kun hänen muistiansa sen suhteen olivat keittiöstä tunkeutuvien tuoksujen herättämät mieluiset ajatusyhtymät mitä voimakkaimmin avittamassa.

– Musti! Isä syömään!

Silloin lensi Musti kuin myrsky läpi talon, avasi itse kaikki ovet ja toi talon isännän riemuiten tullessaan. Pahempi oli, jos sattui joku ovi välillä lukossa olemaan. Siinä ei auttanut muu kuin pyörtää vikisten ja vinkuen takaisin apua hakemaan tai koettaa ulkotietä. Mutta jos sieltäkin oli ovi kiinni herran eteiseen, ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin koettaa täyttää annettu määräys akkunan läpi.

Eikä ollutkaan monta rattoisampaa näkyä kuin nähdä Mustin hyppelevän ja haukkuvan intohimoisesti Hovin herran akkunan alla.

Monia muita metkuja oli Musti itse opetellut. Niistä harvinaisempia oli hänen "intiaanitanssinsa", kuten talon väki sitä nimitti. Sen pääponsi taas oli siinä, että pyöri ympäri kuin villikissa ja koetti tavoitella oman häntänsä valkoista nypykkää. Sen suuhunsa saatuaan taas oli purtava ja uristava, mutta ei silti lakattava vinhasta piiritanhustaan, joka voi päättyä vain kuperkeikalla tai hurjalla leikkijuoksulla yli peltojen ja pientareiden.

Tuon tempun hullunkurinen vaikutus katselijoihin oli tavallisesti vastustamaton. Mutta sitä ei ollut myöskään turhan tautta tuhlattava, vaan näytettävä ainoastaan juhlatiloissa, kuten koko talonväen myöhään yöllä joistakin kutsuista kotiin saapuessa tai jonkun pojan tai tyttären palatessa usein vuosikausien jälkeen maailmalta.

Ja silloin se lähtikin häneltä oikein täydestä sydämestä! Sillä Musti seurasi tarkoin kaikkien talonväkeen kuuluvien kehitystä ja elämänvaiheita, näki heidän yhden toisensa perästä nousevan, kasvavan ja haihtuvan maailmalle, josta he vain harvoin tulivat takaisin enää, milloin yksin, milloin monien muiden kera, milloin iloisina ja päässä valkea lakki, milloin surullisina ja nenäliina silmillään. Mutta Musti otti heidät jo portailla aina samalla tavoin vastaan ja sai myöskin heiltä aina yhtä ystävällisen ja halki kyyneltenkin hymyilevän vastaanoton.

Näin kaartuivat Mustin päivät tyyninä ja rauhallisina kohti elämän iltaa. Mutta ennen sen päättymistä hän tuli todistajaksi moniin ja järkyttäviin ihmiskohtaloihin.

IX.

SUURIA MUUTOKSIA.

Hovin herra kuoli eräänä syksynä. Kaatui niinkuin honka kankahalta, kuitenkin ensin ystävältään kaupunginlääkäriltä kysyttyään:

– Onko tauti kuolemaksi?

– On, jos tahdot toden kuulla, toinen siihen vastannut vavahtavalla äänellä.

– Hyvästi sitten! Ja kiitos kaikesta.

– Hyvästi.

Seinään päin kääntyi sitten Hovin herra, ei syönyt eikä juonut mitään, vielä vähemmän nautti mitään lääkkeitä. Makasi vain mykkänä ja liikkumattomana. Kun tultiin eräänä aamuna katsomaan, hän oli kuollut.

Siitä koitui synkkä aika talolle.

Myöskin talon rouva kääntyi vuoteeseen, josta hän ei noussut enää. Hänen vanhin tyttärensä hoiteli häntä. Toinen tytär tuli surusta mielipuoleksi, istui vain päivät pitkät pianon ääressä ja soitteli pitkillä, valkeilla sormillaan vanhoja, yksinkertaisia, lapsena oppimiaan kansansäveliä.

Musti tunsi kalmanhajua ilmassa ja ulvoi kaiket yöt lakkaamatta.

Oudot, tuonen tuoltapuolen kumpuavat aavistukset ahdistivat hänen sieluaan. Varsinkin kun hän kuuli tuon hiljaisen, riutuvan soitonhelinän salin puolihimmeiden ikkunoiden läpi talviseen kuutamoyöhön tunkeutuvan, oli hänen sydämensä tuskasta ja kalvavasta, epämääräisestä kaipauksesta pakahtumaisillaan. Silloin kohotti hän kuononsa kohti tähtiä ja päästi esi-isiensä pitkän perintöhuudon, kaikkien olevaisten kysymyksen, jota ei kuullut kukaan, valituksen, jolle ei ollut olemassa mitään lohdutusta...

Ei maassa, ei taivaissa, ei vesissä eikä vetten syövereissä...

Tänään minä olen, huomenna en ole, ajatteli hän. Menen, enkä tule koskaan takaisin, ja maailma jatkaa kuitenkin ijät kaiket kulkuaan. Pois meni Hovin herra, pois haihtui myöskin Vilkki, minun hyvä ystäväni ja edeltäjäni, eikä kukaan tiedä heistä mitään...

Pois menee Hovin rouva, pois menen minäkin kohta... Minne? Mitä jää jäljelle sitten?... Turhuuden turhuus, kaiken katoavaisuus...

Miksi en kuollut kuusi-öisnä? Minkä kumman tavalla minä ollenkaan jouduin tänne? Tulinko tähdistä tuolta etäisistä, niinkuin ne itsekin usein maahan putoavat, vai nousinko mustan maan povesta, niinkuin metsä ja vilja ja kasvit kaikellaiset?...

Maailma on niin autio ja tyhjä... Pimeys lepää synkkänä päällä syvyyksien eikä mikään henki liiku liikkumattomien vetten päällä...

Mykkänä kuunteli vaisu, talvinen luonto Mustin valitusta. Mutta hänen kumppaninsa ja toverinsa kaukaisissa kylissä kuulivat sen sitä paremmin ja yhtyivät siihen yli lumisten lakeuksien.

– Taas kuolee Hovissa joku, sanoivat ihmiset hiljaa toisilleen. Kaikki koirat ulvovat sinnepäin.

Keväällä kuoli Hovin rouva. Perikunta ei jaksanut eikä tahtonut pitää taloa, vaan möi sen irtaimistoineen päivineen uusille omistajille.

Musti seurasi muun kaluston mukana.

Kaikki sortui, kaikki raukesi. Koko hänen muinainen, turvallinen maailmansa meni muruiksi hänen ympäriltään. Uudet omistajat eivät hänestä välittäneet sen enempää kuin hän niistä. Eivätkä ne siihen vakinaisesti asumaan asettuneetkaan, tulivat vain lukemaan metsiä, laskemaan lehmiä, lampaita ja hevosia sekä niitä pienemmin ja suuremmin erin pois kuljettamaan.

Samaa tietä hävisivät kuormittain myös vanhat tutut huonekalut, joista kukin oli Mustille sydämenmuisto, elämänkokemus.

Hän oli aluksi kyllä koettanut urhoollisesti ja voimiensa mukaan talon kunniaa puolustaa. Protesteerannut ankarasti, haukkunut hirmuisesti ja yrittänytpä vielä yhtä ja toista kutsumatonta vierasta takinliepeeseenkin tarttumaan. Mutta saatuaan pari kunnon potkua takapuoleensa, hän oli huomannut, että tässä ei ollut enää mitään tehtävissä.

Tässä täytyi alistua. Tässä täytyi väistyä väkevämmän tieltä ja myöntää, että maailmassa oli paljon sellaistakin pahaa, jonka suhteen uljaimmankin totuudentaistelijan oli varminta ja viisainta pysyä puolueettomana.

Ja eräänä päivänä lyötiin talon ovet lukkoon. Silloin tuli Mustista väkisinkin kulkukoira.

X.

KAIKEN HÄVIÖ.

Musti kierteli sitten kauan maailmalla.

Aluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä ja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat vieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin elatuksensa etsimään.

Oli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut. Hän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle leivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi vaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli aluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin luonnolliselta.

Niin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja sisällisesti.

Häntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä oudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa enää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.

Siksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja elämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi. Olihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon tunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt häneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi kiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä kurittanut.

Hän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien lämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että hän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään vaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana sormella osoitettiin.

Niin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja kotiväkensä.

Hän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja tuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt edes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen onnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan luikahtavan.

Nyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain loiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis tuleen heitettäväksi...

Hän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös ruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat kohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta hänelle.

Hän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut enää mitään aseita elämäntaisteluun.

Eikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta, kaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä puhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen yleisessä henkisessä haaksirikossaan.

Musti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy aina hullusti.

On lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla toimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa samalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä ulkopuolelle.

Mutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.

Hänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään? Päinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta, vaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan, jokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi, niin pyytävästi ja surullisesti...

Siksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta ja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen takana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa tarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina löytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut ja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.

Silloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä. Syttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma hänestä taas kahta mustemmalta.

Musti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.

Hänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki, mutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin toisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä kerran voisi uudistua.

Musti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman orpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja elämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.

Niin tuli hän vielä senkin käsittämään.

Oli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle hänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka ... kuin kummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen kalman kankahille...

Mutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä suurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla, kaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.

Siellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä enempää.

Siellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne kokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on, ja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana liehakoida ja häntää heilutella.

Olihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä. Mutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina nuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä niiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.

Nyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien, kulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa tai omaperäisyyttä.

Hän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.

Hänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti kuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat sivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen. Tottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Hän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen... Makaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan ja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei saisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan...

Hänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista. Hänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset, kiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa hetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.

Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä putoilevilla muruilla itseään elättävät.

Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.

Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti, jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista äänilajia alottaa.

Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.

Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja paheksuttavaa tapahtuvan.

Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.

Olihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä hänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä kannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja raadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää ikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli sekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen maailmassa?

Olihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä moitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse luoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä joitakin puutteita ja vajavaisuuksia.

Tahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja siinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut ristiriitaan tuon edellisen kanssa.

Siis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää se hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista saada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen alistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja omasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman voiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.

Musti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja ruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka takana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.

XI.

HÖYHENSAARILLE.

Musti oli päättänyt tarinansa.

– Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.

– Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli kaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan polut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli puoleksi vajonnut vesirajaan... Joitakin outoja kesävieraita siellä näkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen keskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä voinut elää... Lähdin pois...

– Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.

– Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut kaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen pitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä ollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin itseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa hullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan...

– Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?

– Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.

– Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.

– En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en itse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä viitsivät samaa virkaa harjoittaa.

– Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?

– En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen joskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka taholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin hau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati huomiotani... Tuolla ketunkauppias ... tuolla karuselli ... tuolla hevonen, jota akka ajoi...!

– Ja sitten?...

– Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja irstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se oli minusta vain surullista eikä muuta...

– Ja nyt?... Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?

– Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä Höyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani osoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.

Syntyi hetken hiljaisuus.

– Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet kuollut?

– Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.

– Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse tiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.

– Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä vain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän on parasta lyödä kättä toisillemme.

Teimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät kuutamossa sillan kaarten alta.

– Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen kämmen!

– Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö on jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat lähdemme Höyhensaarille.

– Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.

Ja niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten taivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.

Välillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko minä todellakin.

– Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.

– Runoa, vastasin. Taikka oikeammin, meidän yhteistä hautakirjoitustamme.

– Ja se kuuluu?

– Näin.

Ja pian hyräilimme me molemmat kohti Höyhensaaria samotessamme:

    "Musti tarjoo käpälää,
    käppyrässä hännänpää,
    panee päänsä kallelleen,
    näyttää tietä Nallelleen..."

ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia

Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

(1917)

ITSESTÄNI MINÄ VAIN TODISTAN.

Tiedän, että Hän on olemassa.

Hän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille.

Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä hyviä nimiä Hänelle. Pääasia, että Hän on Hän ja että me Hänen nimellään käsitämme Kaiken-Yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä, ihmeellistä, itsetietoista järkeä ja järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi.

Hän on! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle.

En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni.

Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen.

Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen ijäistä kunniaansa.

Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.

Teen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa tai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän poskelta kyynel vierähtää.

Laulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon tuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.

Hän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä kaikkialla.

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.

Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan.

Hän on opittava eikä opetettava.

Hän on tunnettava, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan, eikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.

Mutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää nimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri hetkensä on lähestynyt.

Silloin on Hänen nimensä mainittava. Silloin on kuulutettava Hänen kunniaansa.

Tuo hetki tulee joskus jokaiselle.

Nyt on se tullut minulle. En voi väistää enkä välttää sitä, en voi valehdella enkä teeskennellä Hänen edessään.

Itsestäni minä vain todistan.

I. JUMALTIETO.

    "Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä."

TÄHDET.

1.

Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.

Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä, rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä, jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.

Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:

– Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää Hänestä, joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?

Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta sydämestäni:

– Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa itsessään tuntemaan.

Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.

Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille sielustani kuin tuskan ähkynällä:

– Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun vapautusta?

Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi minuuteni:

– Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja silmät nähdä sitä havaitakseen.

Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut moneksi pitkäksi tuokioksi.

2.

Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki, mitä nyt liikkui sielussani.

Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö, koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani korkeimpaan olentoon?

Eikö se ollut tuiki naurettavaa?

Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla valollaan.

Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa maailmankaikkeudesta etsimään?

Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan pyrkinyt Totuuteen.

Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.

Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet sanoiksi sielussani:

– Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.

Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.

Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta, jonka vaatimisesta – tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä – vasta seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.

Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella tiellä, jolle tunsin astuvani.

Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani, enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan siihen.

Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.

Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä taikka tulevaisessa elämässä!

Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä pitämään?

Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.

Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan kasvojen edessä:

– Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin ohimennen.

Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.

Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä havaintoani sumentaneet.

Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät immet minun kätkyelläni istuneet.

Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.

Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on. Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.

Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.

Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona, harhanäkynä.

Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi eloni tietä valaisemaan?

Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille täysin tiettäväksi? –

Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä, joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:

– Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.

Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon heinänkorren musertaa.

3.

En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.

Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti suutuin ja häpesin itseäni.

Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.

– Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan Hänen arvoitustaan ja Hänen henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?

Minä, minä, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan jumalaa! Sehän on hullunkurista.

Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan, vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon, turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!

Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.

Ja jos minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan, mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä? Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion, edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon ympäri matkatakseen?

Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja musertamaan?

Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?

Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?

Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua, jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!

Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli voi ylhäisintä kuvitella.

Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä teille yhden kysymyksen:

Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin se, jonka tässä näette?

Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

– Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.

– Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.

– Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut loistollaan sokaisemaan.

Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.

– Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on? Mistä löydän Hänet?

Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:

– Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen henkensä katse on kannattanut.

Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.

4.

Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.

Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.

– Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa melkein kuin käden kuroteltavissa!

Kuka sitten?

Hän, Hän, Jumala! Hän, Hän, ijäinen, Hän, ääretön, Hän, ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään muuta ihmettä enää!

Sillä tiedänhän minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin päivänselvää, missä minä olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!

Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:

– Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.

Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan järkähtäneet.

Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:

– Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.

Niinkö? Sitäkö se olikin vain?

Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut haltioitua muuta kuin runoilijana.

Siis vain sitä tavallista!

Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka kuului melkein kuin minun ammattiini.

Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.

Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista ratkaisua.

Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään mielikuvituksessa.

Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.

Eihän se ollut Hän, vaan Minä!

Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään korkeamman elävän hengen läheisyyttä.

Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä. Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.

Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.

Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!

Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:

– Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?

Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:

– Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.

Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.

Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.

5.

– Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja, joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.

Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni tutkiakin, minä en tiennyt sitä.

– Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.

Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.

Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.

Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon poika.

Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?

Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.

Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.

Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?

– Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se Jumala, minun Jumalani?

Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa, jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan. Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.

Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.

Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.

Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään? –

Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.

Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä nyt itse olin.

Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?

Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää maailmassa?

Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain tyhjän varassa ja sattumalta?

Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös omaan ymmärrykseeni Jumalasta.

Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.

IHMISET.

PAJAVIRSI.

– Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?

– Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut niin vähän aikaa Häntä ajatella.

– Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?

– Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös vaimoani ja lapsiani.

– Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia, henkisempiä tarkoitusperiä?

– En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet minua jo liian kauan pidättänyt.

– Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan että hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?

– Minulla on niin vähän lomahetkiä.

– Mitä silloin teet?

– Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera työni tuloksista.

– Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?

– Iloitsen tämän elämän antimista.

– Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja vanhurskauden alkulähde?

– Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.

– Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?

– Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.

– Siis millä mielellä?

– Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se on Herralle sangen otollista.

– Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?

– Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.

– Esimerkiksi mitä?

– Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä ajatella.

– Miksi?

– Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.

– Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?

– Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.

– Ja oletko siinä onnistunut?

– Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy mennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta työ-aikaani.

– Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?

– Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.

– Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä omallatunnolla?

– Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.

– Kuin kurja maan matonen siis?

– Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen palajaman.

– Mutta sinun – sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?

– Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee, kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!

– Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.

– Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi todistavat.

– Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa sen syvyyteen?

– Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.

– Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi ijäisemmästä ... jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?

– Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.

LEMMENVIRSI.

– Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?

– Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.

– Etkö pelkää kiinni joutuvasi?

– En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.

– En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi muistuttaa.

– En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään siitä autuudesta, joka minua odottaa.

– Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?

– En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet. Tulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.

– Mutta onko hän myöskin hyvä?

– Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet! Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.

– Uskon, että rakastat sokeasti häntä.

– En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.

– Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?

– Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan valkeudesta.

– Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?

– Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan! Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin rakastaisin kaikkia ihmisiä.

– En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko myös hänen sinua samoin rakastavan?

– Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä? Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista epäluuloista myrkyttää?

– Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi elinkautiseksi.

– Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.

– Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan luulette te kestävän tuon rakkautenne?

– Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!

– Haudan tällä ja tuolla puolen?

– Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää kanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.

– Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?

– Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni siedettävän toimeentulon valmistamaan.

– Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?

– Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.

– Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?

– Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei olisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti kaikelle maailmalle tiettäväksi.

– Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan mahdotonta odottaa?

– Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme seurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi kadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.

– Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?

– Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?

– Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit tahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?

– Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin tulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.

– Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan kuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?

– Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse sen kautta juuri nousevani jumaliin.

– Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?

– Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä paremmaksi ihmiseksi.

TIETOVIRSI.

– Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön sankeaan.

– Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä hetkinen huoahtaa.

– Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?

– Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen minun ajatukseni ei lepää milloinkaan.

– Sinä olet paljon yksin?

– Minä olen aina yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden aivojani pakahduttamasta.

– Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?

– Koetan oppia ikäni kaiken.

– Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?

– Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee toisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.

– Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?

– Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki ihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain muutamien yksilöiden hartioille.

– Siis mikä sitten?

– Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja vesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä piilee maailmankaikkeudessa.

– Ja jos tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat siitä sen paremmiksi?

– Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja Jumalan kaltaisemmiksi.

– Uskotko itse Jumalaan?

– Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.

– Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa viihdyttää?

– Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.

– Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?

– Etsin aina Häntä.

– Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?

– Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.

– Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?

– Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.

– Milloin ne tulevat?

– Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja edessäni oleva taival niin toivottomalta.

– Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.

– Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta totuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta ihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.

– Uskotko aina tietojesi totuuteen?

– En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.

– Mitä silloin teet?

– Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella tiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.

– Ja tyytymättömyydestä?

– Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.

– Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?

– Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla kiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.

– Kiitollinen? Kenelle?

– Kohtalolle, Jumalalle, maailmankehitykselle, miten vain tahdot Häntä nimittää.

– Ja kun kiität Häntä? Mitä silloin tunnet?

– Tunnen jotakin itseäni varmempaa ja tietoisempaa liikkuvan lähelläni.

TAITOVIRSI.

– Tervehdin sinua, suuri taideniekka! Miksi niin tiukasti silmiäsi siristät ja tuijottelet?

– Etkö näe? Katson naista, joka seisoo tuolla kauempana.

– Missä?

– Tuolla, tuolla jalustalla. Mikä onni, että löysin hänet! Vahinko vain, että hän ei jaksa säilyttää asentoaan niin kauan kuin vaatisi siveltimeni.

– Näen naisen, joka on alaston. Eikö hän siis häpeä ollenkaan?

– Ei, sillä hän tietää, että hänen ei ole tarvis hävetä. Hän tietää, että kauneuden jumala itse on hänen muotonsa muovaellut.

– Kenties hän on vielä ylpeä kauneudestaan?

– Epäilemättä hän on ylpeä, niinkuin on rikas rikkaudestaan ja nero neroudestaan. Ja eikö hänellä ole siihen mielestäsi oikeutta sitten, sillä onhan kauneus taivaan ylin armolahja?

– Jos on kuin sanot, eikö hänen pitäisi kantaa sitä nöyryydessä ja häveliäisyydessä?

– Ei mielestäni. Vain rumuus peittäköön itsensä ja käyköön allapäin. Kauneuden tehtävä on säteillä kaikille vapaana ja alastomana.

– Kuolemattoman kauneuden, tarkoitat?

– Teen hänet kuolemattomaksi.

– Henki yksin on todella kuolematon.

– Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka hän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää tuossa kankaallani?

– Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää.

– Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka tällä hetkellä täyttää koko olemukseni?

– En. Mitä sinä nimität ijäiseksi, nimitän minä ajalliseksi.

– Luuletko, että luon silmäni häneen häntä himoitakseni? Luuletko, että rakastan häntä sillä rakkaudella?

– Siis millä?

– Toisella, paljon suuremmalla ja korkeammalla, jonka kautta ja jonka voimasta juuri olen taiteilija. Näen hänessä jotakin näkymätöntä.

– Jos niin on, mitä teet hänellä siis? Miksi et lähetä kotiinsa häntä?

– Tarvitsen häntä mielikuvani kiteyttämisessä. Tarvitsen häntä sitoakseni hänen ajallisiin muotoihinsa jotakin ajatonta ja rajatonta, joka liikkuu sielussani.

– Miksi sitoa sitä? Miksi et salli sen täydessä vapaudessaan siellä liikkua ja läikehtiä?

– En voi muuten tarjota sitä ihmisille.

– Ja ellet voisikaan? Pitäisitkö sitä sitten niin suurena onnettomuutena?

– Kyllä.

– Kenelle? Meille vai itsellesi?

– Pitäisin itseäni kitupiikkinä, joka ei jaa maljastaan janoaville, vaikka miljoonat kädet häntä kohden tuskaisesti kurkottavat.

– Etkö pelkää siten suurta pienentäväsi? Etkö pelkää siten pyhintä alentavasi ja myös samalla ijäistä itseäsi?

– En. Enhän tee muuta kuin mitä ovat tehneet kaikki suuret uskonnonperustajatkin, silloin kun he ovat syvimmät ajatuksensa sanoihin pukeneet.

– Et voi itseäsi verrata heihin. He ovat Jumalan totuutta eivätkä kauneutta julistaneet. Taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu: ihmisille tajuttaviin muotoihin pukeneet.

– Jos pidät sen pienempänä syntinä, niin mielellään minun puolestani. Mutta kuinka luulet muuten totuuden kauneudesta erottavasi?

– Kaikki totinen totuus on aina kaunista.

– Ja kaikki oikea kauneus on aina totta. Mutta työni häiriytyy, en nyt tahdo antautua kanssasi sanasotaan.

– Yhtä vähän kuin minäkään. Mutta salli vielä yksi kysymys!

– Sano se siis!

– Ymmärrän, että etsit ihannettasi...

– En! Se on jo minulla. Etsin vain ilmaisua sitä ilmi saadakseni.

– Ja senkö luulet löytäneesi tuon naisen katoavaisesta muotomuhkeudesta?

– Löydän kaavat hänestä katoamattomalle kauneuskuvalleni.

– Niinkö alhaiseksi arvaat ihanteesi? Vai näetkö Jumalan myöskin maan tomussa siis?

– Kuinka en näkisi? Kuinka en uskoisi kaiken elämän jumaluuteen? Enhän muutoin voisi hetkeäkään harjoittaa taidettani.

– Se ei ole taakka sinulle? Teet sitä sydämesi suurimmalla ilolla siis?

– Kysy rakastavalta naiselta, joka synnyttää! Eikö hän tee sitä sydämensä suurimmalla tuskalla ja hekkumalla?

– Etkö tiedä mitään korkeampaa elämässä?

– En.

– Etkä kuolemassa?

– En. Pelkään vain liian varhain kuolevani.

– Miksi pelkäät sitä?

– Koska en silloin saisi tehdyksi kaikkea, mitä liikkuu sielussani.

– Kerran on sinunkin luomisvoimasi lakastuva.

– Tiedän, etten ole ikuinen. Mutta luon kuin Luoja kuolemattomia.

– Etkö nyt herjaa Häntä? Etkö pelkää tiliä, jonka kerran olet tekevä Hänelle lahjoistasi!

– Olen taiteilija Jumalan armosta. Tiedän, että tilini on oleva helppo minulle, jos vain joka hetki, viimeiseen hengenvetooni saakka, olen itselleni uskollinen.

KIRKKOVIRSI.

– Mitä paukutat, pappi, siellä? Tunnetko sen elävän Jumalan, jonka kunniaa niin korkealla äänellä kuulutat sanankuulijoillesi?

– Tiedän Hänestä sen, mihin uskoo koko kristikunta ja minkä suuret kirkko-isät ovat meille kerran oikeana opettaneet.

– Oletko lutherilainen vai katolilainen? Monet lahkot halkovat kristikuntaa.

– Kaikki uskovat ne kuitenkin Jeesukseen Kristukseen.

– Ehkä suullaan, mutta eivät sydämellään. Suurin osa kristikuntaa ei enää usko mihinkään.

– Ikuinen totuus ei siitä muutu. Sen voima on sama tänään kuin tuhat vuotta sitten ja on oleva sama myös tuhat vuotta meidän jälkeemmekin.

– Oletko tuntenut tuon voiman myös tunnossasi ja elämässäsi?

– En usko yksilöllisiin totuuksiin.

– Mihin uskot enemmän siis?

– Uskon enemmän pyhään raamattuun ja siihen, mitä menneet sukupolvet aikakaudesta aikakauteen ovat todeksi tunnustaneet.

– Siis auktoriteetti-uskoa?

– Voit sitä myös siksi nimittää.

– Siis uskot siihen, mitä muut ovat Jumalasta tienneet ja todistaneet?

– Niin. Muut minua pyhemmät ja jalommat miehet, ennen kaikkia Hän, joka oli kutsuttu maailmaa synneistä vapahtamaan.

– Pidätkö itsesi siis niin vähäpätöisenä? Etkö pane siis mitään arvoa omalle tiedollesi ja todistuksellesi?

– En. Täytyy olla joku yksilöä korkeampi arvovalta, ellei mieli ainoan oikean opin ja koko ihmiskunnan ehkä jälleen vuosituhansiksi harhaan hairahtua.

– Luulet siis tuon ainoan oikean opin omaavasi?

– Olen siitä vakuutettu sielustani ja mielestäni.

– Etköhän nyt itse vetoa yksilölliseen totuuteen?

– En. Sillä se oppi on sama kuin mitä Herramme Vapahtajamme on itse julistanut.

– Entä Buddha? Entä Konfutse? Entä Muhammed?

– En tunne heitä. En siis voi mitään sanoa heistä.

– Kuitenkin myöntänet, että on ollut muitakin suuria ihmiskunnan opettajia?

– Tunnen vain yhden ainoan oikean Jumalan Pojan: Sanan, joka tuli lihaksi.

– Hyvä. Seuraatko Hänen oppiaan myös jokapäiväisessä elämässäsi?

– Saarnaan Häntä sunnuntaisin. Kaikessa muussa olen erehtyväinen kuolevainen.

– Mutta et virkasi toimituksessa?

– En, sillä toimitan sitä puhtaan opin ja kirkon käsikirjan mukaan, puolelle taikka toiselle siitä tuumaakaan poikkeamatta.

– Onko oikeus muuta julistaa kuin mitä itse on kokenut ja havainnut todeksi omassa sydämessään?

– Kyllä. Eihän opin arvo riipu siitä, kuka ja minkälainen ihminen sitä kuuluttaa.

– Toivot kuitenkin tulevasi autuaaksi?

– Toivon sen tapahtuvan Karitsan veren kautta, joka on myöskin minun vaivaisen syntisen vuoksi pirskoitettu.

– Olet pantu kansan paimeneksi.

– Tiedän, että raskas edesvastuun taakka lepää hartioillani. Siksi koetankin suorittaa pyhän tehtäväni niin uskollisesti ja tunnollisesti kuin mahdollista.

– Muiden maallisempien tehtävien lomassa?

– Meidän on myös ajassa elettävä.

– Tiedän, että maanviljelyksesi on mallikelpoisessa kunnossa ynnä karjasi suurin ja kaunein koko pitäjässä. Mutta tätäkö kutsut sinä Kristuksen seuraamiseksi?

– Meidän on myöskin maallisesta leiviskästämme tili tekeminen. Siksi koetan hoitaa kotini ja kontuni niin toimellisesti kuin mahdollista.

– Kuuluuko siihen myös, että kiusaat torppareitasi ja ryöstät saatavasi köyhimmältäkin seurakuntalaiseltasi viimeiseen penninkiin?

– Jos jättäisin jonkun ryöstämättä, jättäisivät monet minulle maksamatta.

– Entä sitten? Luuletko, että olisi samoin tehnyt myös Herrasi Vapahtajasi?

– Poimi Hänkin tähkäpäitä. Teen samaa, vaikka omilta tiluksiltani.

– Leipäpappi olet! Etkö pelkää pyhän virkasi saastuvan siitä, että näin kasaat itsellesi maallista mammonaa?

– Taidan vastata apostolin sanoilla siihen: joka evankeliumia saarnaa, sen on myös evankeliumista elettävä.

KUNINGASVIRSI.

– Kuningas korkea! Onko sinulla tuokion aikaa kuulla minua?

– Mitä? Kuka tuo on? Kuinka hän on tänne tunkeutunut?

– En puhu omalla suulla. Suuremmat ovat minut tänne lähettäneet.

– Näen, että olet profeetta. Mitä tahdot minusta?

– Tahtoisin tehdä sinulle eräitä kysymyksiä.

– Kysy!

– Kuningas korkea! Tiedätkö jotakin Jumalasta?

– Kuinka en tietäisi Hänestä minä, joka juuri olen kuningas Hänen armostaan?

– Muistatko kiittää Häntä myös ylhäisestä asemastasi?

– Teen sen joka päivä aamu- ja iltarukouksissani. Mutta minun asemaani seuraavat myös raskaat velvollisuudet.

– Rukoiletko myös voimaa Jumalalta voidaksesi hyvin ja oikein täyttää niitä?

– Kyllä. Ja jos sen joskus unohtaisinkin, tekevät pappini ja piispani sen minun puolestani kautta valtakunnan.

– Ja valtakuntasi kukoistaa?

– Katso ympärillesi! Näet, että voin sisäisellä ylpeydellä sovittaa itseeni raamatun sanat: "Sen päällä on kuningas valtakunnassa, että kedot kynnettäisiin."

– Ajattelet siis kaikessa vain alammaistesi hyötyä ja menestystä?

– Mitä voisin minä muuta ajatella? Olenhan minä maan isä. Siis on minun lapsistani huoli pidettävä.

– Ja he tuottavatkin varmaan paljon huolta sinulle?

– Monet unettomat yöt olen valvonut heidän vuokseen vuoteellani.

– Oletko pyytänyt silloin neuvoa Jumalalta?

– Olen rukoillut, että Hän valistaisi minut oikeudessa ja viisaudessa. Mutta sittenkään en ole aina ollut varma siitä, mikä olisi ihmisille parhainta ja Jumalalle otollisinta.

– Tiedän, että olet hurskas ja hyvä kuningas. Mutta muistatko aina myös, että Hän ennen kaikkea on rauhan ja rakkauden Jumala?

– Koetan pitää sitä mielessäni. Mutta Hän on myöskin vanhurskas ja kiivas Jumala.

– Seuraatko siinäkin Hänen esimerkkiään?

– Ei kanna turhaan miekkaa esivalta. Mutta tunnustan, että se on ehkä raskain kaikista minun kantamuksistani.

– Hän on sanonut: "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu."

– Hän ei ole sillä ijäisen oikeuden eikä itse-säätämänsä esivallan miekkaa tarkoittanut.

– Mutta Hän on sanonut myös: "Älä tapa!"

– Siksi onkin yleviin oikeuteni armahtaa kuolemaantuomittuja.

– Kuitenkin käyt sinäkin sotia.

– Koetan välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta jos vihollinen hyökkää minun maahani, on minun pyhä velvollisuuteni sitä asevoimalla puolustaa.

– Etkö itse koskaan alota hyökkäyssotia siis?

– En.

– Etkä koskaan ole edes välillisenä syynä niihin?

– Koetan elää sovussa kaikkien naapurieni kanssa. Mutta heidän joukossaan on toisia, joita eivät elähytä samat tarkoitusperät.

– Mistä tuo johtunee?

– He tahtovat riistää meiltä väkivallalla ja miekka kädessä, minkä me olemme rauhan työllä ja ahkeruudella saavuttaneet.

– Ja silloin taistelee rauhan Jumala teidän puolellanne?

– Silloin johdattaa Hän sotajoukkojamme. Silloin kuulevat he Hänen äänensä meidän tykkiemme jylinästä.

– Mutta heidänkin puolellaan tykit jylisevät.

– Ne eivät merkitse mitään meidän rynnätessämme. Sillä meidän puolellamme on oikeus ja sen Jumala kuulee meidän esirukouksissamme.

– Hekin rukoilevat Jumalaa.

– He herjaavat verisesti Häntä anomalla, että Hän vääryyden ja väkivallan asiaa avittaisi.

– Mutta kuitenkin! Jos kaikesta asiasi oikeudesta huolimatta sattuisit sittenkin tappiolle joutumaan?

– Mahdotonta!

– Eikö tuollaista ole koskaan koko hallitusaikanasi tapahtunut?

– Kyllä. Kerran.

– Kuinka sen selität?

– Minä en mielelläni muistele sitä. Mutta se oli koettelemus, jonka Hän lähetti kansalleen.

– Uskot, että kansasi on Jumalan valittu kansa siis?

– En voi epäillä sitä nähdessäni niitä ihmetöitä, joita Hän on tehnyt tämän kansan hyväksi.

– Hän pitää siis aivan erikoisesti huolta siitä?

– Kyllä. Ja siitä päätän minä, että Hän on myös aikonut sen suhteen jotakin aivan erikoista.

– Siis mitä? Sinä et voi arvata sitä?

– En. Mutta minä uskon, minä tunnen, minä tiedän...

– Etkö juuri päässyt myöntämästä, ettet tiedä mitään?

– Kyllä. Ja kuitenkin minulla on vankkumaton varmuus täällä sydämeni syvimmässä, että tämän kansan vielä kerran täytyy tavalla taikka toisella tulla maailmaa vallitsevaksi.

TUOMARIVIRSI.

– Vanhus vakava, harmaahapsi! Sama on matka meillä. Sallinet, että saattelen hiukan sinua?

– Tie kuuluu meille kummallekin.

– Mistä tulet? Minne riennät niin keveillä askelilla?

– Tulen käräjäpaikalta. Riennän kotiin, missä monet vieraat minua odottavat.

– Vietät pitoja siis? Voitko tehdä sen todellakin hyvällä omallatunnolla?

– Miksi en voisi päätettyäni hyvin päivätyöni?

– Olet jakanut oikeutta siis? Tiedän sinua kihlakunnan tuomariksi mainittavan.

– Se olenkin. Jaan oikeutta maan lakien mukaan.

– Ja olet ehkä tänäänkin tuominnut monta ihmistä vankilaan?

– Kyllä. En ole voinut välttää sitä.

– Etkö milloinkaan pelkää erehtyväsi?

– Ihminen voi aina erehtyä. Mutta sitä varten ovat ylioikeudet olemassa.

– Entä jos nekin erehtyvät?

– Sitä varten on olemassa prokuraattori. Et suinkaan tahtone väittää meidän kaikkien lain hengestä erehtyvän?

– Saattaisihan sekin olla mahdollista. Mutta myös laki itse voi olla väärä.

– Väärä se ei voi koskaan olla, korkeintaan vanhentunut.

– Kuinka niin? Miten selität sanasi?

– Mikään laki ei olisi koskaan tullut laiksi, ellei se ainakin joskus olisi vastannut kansan oikeustajuntaa.

– Mutta myös tuo oikeustajunta voi olla väärä.

– Ei milloinkaan. Kansa on aina oikeassa, sillä sen ääni on Jumalan ääni.

– Kuitenkin ovat monet kansanjohtajat siitä usein erehtyneet.

– Silloin he eivät ole kyllin herkällä korvalla sitä kuunnelleet. Sillä tuo ääni voi joskus olla hiljainen kuin kuiskaus, vaikka se taas toisin vuoroin voi pauhata pauanteena.

– Sitäkö kuuntelet siis kansalle oikeutta jakaessasi?

– Tutkin ja tuomitsen parhaan ymmärrykseni mukaan. Tavallisesti kaikuu kansan ääni jo kyllin selvänä minun omasta oikeustajunnastani.

– Ei ystävyys eikä vihamielisyys sitä pimitä siis?

– Ei. Olenhan tuomari, tunnen ylevän virkani vastuunalaisuuden.

– Eivätkä mitkään muutkaan yksityiset syyt koskaan vaikuta tuomioosi?

– Eivät milloinkaan. Teen kaiken tuomarivalallani.

– Se on siis niin pyhä sinulle?

– Kyllä. Kun istun sillä istuimella, en tiedä mitään sitä korkeampaa.

– Siksikö, että olet pannut sielusi autuuden pantiksi siitä?

– Miten lienee. Tunnen joka tapauksessa istuvani silloin kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä.

– Tunnet itsesi Jumalan sijaiseksi?

– Ehkä niinkin. Edustanhan silloin Hänen itsensä asettamaa esivaltaa.

– Päätin äskeisestä puheestasi sinun kansan oikeustajuntaa edustavan.

– Voit niinkin sanoa, sillä sekin on Jumalasta.

– Miksi et siis jätä tuomiota Hänelle? Hän on sanonut: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!"

– Siksi en teekään sitä koskaan yksityisenä henkilönä. Mutta tuomarina olen minä Hänen ajallinen välikappaleensa.

– Siis tiedät myös, että Hän on pitkämielinen ja hyvä?

– Kyllä. Siksi muistutankin aina mieleeni tuhatvuotista tuomarisääntöäni, joka sanoo: "Parempi päästää kuin langettaa."

– Seuraatko sitä myös omassa oikeustoimessasi?

– Kyllä. Aina, kun rikos on epäselvä.

TOUKOVIRSI.

– Miksi kynnät, kyntäjä?

– Sekin kysymys! Teen työtäni, elän pellostani.

– Etkö pelkää peltosi poutivan tai hallan käyvän vieraana halmeellasi?

– Minun tehtäväni on vain kyntää ja kylvää. Kasvu riippuu kaiken hyvän antajasta.

– Onko ehkä joskus onnettomuus kohdannut sinua?

– Usein. Mutta eletty on, Jumalan kiitos, tähän päivään asti.

– Mitä olet silloin tuuminut? Mitä olet ajatellut pahan päivän päälle sattuessa?

– Onni yksillä, kesä kaikilla, olen ajatellut. Ja sitten jälleen tuuminut, että se varmaan on ollut niin sallittu minun kohdalleni.

– Eikö mikään sinussa ole noussut kapinaan?

– En ymmärrä, mitä tarkoitat. Eihän voi kapinoida vastaan kohtaloa.

– Etkö koskaan ole sellaisina hetkinä syyttänyt Jumalaa sielusi sisimmässä?

– Mahtaisihan se paljon parata syyttämisestä!

– Mutta sen sijaan olet varmaan syyttänyt itseäsi?

– Lie tuota ollut syytä minussakin.

– Olet pitänyt sitä koettelemuksena? Olet tuntenut itsesi suurimmaksi syntiseksi Hänen edessään.

– Lie tuota tullut tehdyksi sen verran syntiäkin. Ja onhan se saattanut olla Jumalan koettelemustakin.

– Oletko rukoillut Häntä silloin avuksesi?

– Harvoinpa sitä on tainnut tulla tehdyksi minun kohdaltani. Mutta eukko on kyllä rukoillut.

– Etkö ole muistanut, että missä hätä on suurin, siellä on apu lähinnä?

– Ei ole sattunut niin suuri hätä.

– Käytkö kirkossa?

– Käynhän toki, ja vielä kerran vuodessa ripilläkin.

– Ja viljelet muutenkin sanaa?

– Joskus. Mutta vaari on ahkera lukumies.

– Siis uskot Jumalaan?

– Totta toki. Enhän minä mikään pakana ole.

– Ja maksat verosi säännöllisesti?

– Kyllä. Sekä kunnalle, kirkolle että valtiolle.

– Sinä olet siis, kuten sanotaan, uskollinen ja Herraa pelkääväinen alammainen?

– Mikä häntä lienee! Mutta saattaa niitä olla esivallalla pahempiakin.

– Entä jos nyt joka tapauksessa ja kaikista hyvistä avuistasi huolimatta sittenkin joutuisit helvettiin?

– Eihän Jumala toki niin kovaksi ruvenne.

– Toivot pääseväsi siis taivaaseen?

– No, jos nyt en aivan sinne ylimmäisille sijoillekaan, niin ehkä sentään esikartanoihin.

– Mihin perustat tuon autuudentoivosi?

– Ka, siihen, mihin muutkin. Tietysti Jesukseen Kristukseen.

– Etkö tiedä, että Hän ei tullut lakia ja profeettoja päästämään, vaan täyttämään?

– Hänhän ne täytti.

– Ja että Hän vaatii jokaiselta täysin nuhteetonta vaellusta juuri tässä elämässä?

– Harvallapa meistä taitaa niin lumivalkea omatunto olla. Ja lupaanhan minä luonnollisesti katua kaikki pahat tekoni viimeisellä hetkelläni.

– Mutta ellet ehtisi katua? Jos kuolisitkin äkkikuolemalla?

– Se olisi pahempi se. Mutta siitä Herra Jumala meitä hyvästi varjelkoon!

– Myöntänet joka tapauksessa, että silloin, ilman Luojan erikoista laupeutta, joutuisit kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkiseen kadotukseen.

– Siltähän se näyttää. Mutta vaikeata minun on sittenkin sitä saada päähäni.

– Kuinka niin vaikeata? Oletko tehnyt niin paljon ja niin erikoista hyvää eläessäsi, että tohdit siinäkin tapauksessa turvata Luojan rajattomaan laupeuteen?

– En ole tehnyt mitään erikoista pahaakaan.

– Siis sillä perusteella?

– Niin, ja sillä, että tämäkin elämä on ollut jo kyllin kovaa ja työlästä minun kohdaltani. En saa päähäni, että vielä olisi tulossa tiukempaa.

– Ja kuinka luulet käyvän naapuriesi? Uskotko heidänkin kaikkien pääsevän Jumalan päivän valkeuteen?

– Soisin sen mielelläni heille, sillä he ovat kaikki minun hyviä ystäviäni ja kylänmiehiäni.

– Anotko samaa kaikille ihmisille?

– Hennon kaiketi minä puolestani. Mutta onhan niitä kaikenkaltaisia mustalaisia ja rakkareita, joita varten helvetti saattaa olla hyväkin olemassa.

MIERONVIRSI.

– Vihdoinkin ihminen! Jumalan kiitos, että tapasin sinut.

– En tiedä, lieneekö sinulla paljoakaan iloa tästä tapaamisesta.

– On totisesti! Olin eksynyt metsään niinkuin sinäkin, silloin näin tulen tuikkivan täältä puiden lomasta ja riensin majallesi.

– Tervetullut nuotiolleni! Mutta erehdyt, jos luulet minun metsään eksyneeni.

– Tiedät tiesi siis?

– Voin sinullekin suunnan oikean opettaa.

– Olen siitä sinulle suuresti kiitollinen. Mutta jos talosi on tien varrella, tahtoisin kuitenkin sitä ennen siinä hetkisen levähtää.

– Minulla ei ole mitään taloa. En voi tarjota edes tässä tuulessa ja sateessa mitään kattoa pääsi päälle.

– Ymmärrän, asut muiden luona.

– Lämmittelen joskus toisten liesien lämpimässä. Mutta muuten olen ikäni kaiken samonnut talottomia taipaleita.

– Sinulla ei ole mitään pysyväistä asuinsijaa?

– Ei. Pedoilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

– Ymmärrän, olet mieronkiertolainen.

– Niin. Tuo reppu ja sauva ja nämä kurjat rääsyt minun ruumiillani ovat ainoat, joita tässä maailmassa voin omikseni nimittää.

– Elät kerjäämällä?

– Annan enempi kuin otan.

– Kuinka se on mahdollista?

– Annan sellaista, mitä ei heillä ole. Vastalahjaksi tarjoavat he taas, mitä minä kullakin hetkellä satun tarvitsemaan.

– Siis kuljeksiva kauppias tai työnhakija?

– Minulla ei koskaan ole ollut kaupan mitään. Ja työtä on toimeni aina tarjonnut minulle yli voimieni.

– En nyt käsitä kaikkia sanojasi. Mutta mitä teet metsässä? Näen sinut nuotiolla, olet tullut tänne Tapion riistaa vaanimaan?

– En tapa ketään. Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni viettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani.

– Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi?

– Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni jatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni taivas-alla.

– Tiesi on siis niin tärkeä?

– On. Mistä minä nyt vaellan, tulevat tuhannet ja jälleen tuhannet minun jälkeeni vaeltamaan.

– Ymmärrän, vaellat valtatietä.

– Tarvon taipaleita, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä. Mutta niin totta kuin tässä seison, siitä on kerran tuleva valtatie.

– Mistä ja minne tuo polku poimuttelee?

– Majasta majaan, sydämestä sydämeen. Mutta ihmiset eivät usko siihen eivätkä tahdo sitä kulkea vielä.

– Sinä et pidä ihmisistä?

– Päinvastoin. Minä rakastan heitä.

– Kuitenkin karttelet heitä? Kuitenkin makaat sinä mieluummin taivas-alla kuin jäät heidän huoneisiinsa säätä pitämään?

– Sieluni kaipaa joskus lepoa ja yksinäisyyttä.

– Siinä tapauksessa valitan, että olen vasten tahtoani häirinnyt sinua.

– Älä huolehdi, olen levännyt jo! Mutta joskus saattaa sydänkin olla niin nihki väsynyt, että se sulkeutuu kuin lummekukka ehtoon langetessa.

– Ymmärrän, että voi väsyä alati vaeltamaan.

– Voi väsyä itseään alati antamaan. Sillä tiedä, että joskin nuo tuolla kylässä joskus syöttävät ja juottavat minua, syötän ja juotan minä heitä sydänverelläni.

– Jälleen en täysin tajunne sanojesi tarkoitusta. Mutta kumma mies olet. Äsken näytit vanhalta ja vaivaiselta, nyt säteilevät silmäsi kuin nuorukaisen.

– Olen nuori vuosiltani, vanha viisaudeltani.

– Mistä tuo johtunee?

– En elä ensi kertaa. Olen tullut maailmaan toisen kerran ristiinnaulittavaksi.

– Käytät sanoja, joita me käytämme vain Jesuksesta Kristuksesta.

– Niin minäkin.

– Mutta sinä käytät niitä omasta itsestäsi. Kuka olet? Näen kuin tuliset kielet sinun pääsi päällä.

– Minä olen Maailman Valkeus. Jokainen, joka uskoo minuun, se pelastuu, mutta jokainen, joka ei usko minuun, se kadotetaan.

– Oletko tietäjä?

– Monet ovat minua myöskin profeetaksi nimittäneet.

– Oletko profeetta?

– Olen se, josta kaikki tietäjät ja profeetat maailman alusta asti ovat ennustaneet.

– Ymmärrän, ettet ole mikään tavallinen ihminen. Voidaksesi niin sanoa, sinulla täytyy olla joku varma tieto Jumalasta.

– Minä olen Tie, Totuus ja Elämä, sillä minun tietoni Jumalasta on täydellinen.

– Kuinka saatat niin sanoa? Etkö tiedä, että vain täydelliselle voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä?

– Olen täydellinen, niinkuin minun Taivaallinen Isäni on täydellinen.

– Kavahda, mitä sanot! Et suinkaan tahtone verrata itseäsi aivan toden teolla meidän Herraamme Mestariimme.

– Mestari olen Minä.

– Kaikkivaltias Jumala, auta minua! Olen joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa!

TÄYDELLISET.

1.

Hän seisoi minun edessäni korkeana kuin kohtalo. Minun oli turha koettaa edes paeta häntä.

Ja miksi pakenisin? ajattelin. Jos hän on mielipuoli, saavuttaa hän kuitenkin ja lyö kuoliaaksi minut sitä pikemmin, mitä enemmän yritän hänen tahtoansa vastustaa. Mutta jos taas on jotakin totuutta Hänen sanoissaan...?

Niin silloin on minun suurin hetkeni tullut.

Silloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä, jota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka tulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta niinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.

Mutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.

Kenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja onnellisempaa aikaa uneksimaan?

Minun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun etsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää milloinkaan.

Ainakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy kylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.

Minkä elämän?

Todennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään maanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.

Siis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo kuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.

No niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.

Onhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen tunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa vaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään kuullut hänestä.

Mutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä maaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.

Niitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo parantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo perustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai osuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta pelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta henkivakuutetuksi.

Mitähän tämä lienee miehiään?

Arvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista kategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi ilomielin hänen opetuksiaan.

Ja silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.

Silloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen luottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi vakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa käydä myös hiukan paremmin puettuna.

Ei, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on joku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?

Tuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja ruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä merkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä seikkaa sanallakaan koskettanut.

Ei! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää ja hyödyttömämpää.

Siis uskontoa!

Miksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri runoilija?

Tuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta ja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin kaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä esittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.

Ei, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei ole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia sammalia tai hyönteisiä?

Niin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi pitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi olla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän silloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita haihattelemaan.

Parhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.

Mutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun lahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku seurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri häntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.

Tällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan yksin maailmassa.

Niin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin yksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka katselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä kohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.

Taikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita ylemmäksi.

Entä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?

2.

Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.

Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.

Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?

Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää kynttiläänsä vakan alle?

Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä huolimatta ollut uskonut häneen?

Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä tuntisi eikä tunnustaisi?

Hän eli sanonut: "Olen tullut maailmaan toisen kerran ristiinnaulittavaksi."

Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin niissä.

Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti. Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten Hänen, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?

Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.

Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.

Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo sen syvyyksistä:

– Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan? Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?

Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö, ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on Hän, miksi Hän ei esiinny julkisuudessa, agiteeraa ja tee itseään tunnetuksi?

Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?

Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon ajatuksen kovin naurettavaksi.

Mikä lehti olisi painattanut Hänen kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?

Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja alastomana.

Mutta oliko Hän Messias?

Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?

Saattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään merkkiä siis?

Kristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen. Mutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja ilman yhtään ihmetyötä.

Merkki, joku merkki edes!

Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden: "Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka enin minut eläimestä erottavat.

Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?

Hän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi nimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei epäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.

3.

Näytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.

– Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota sanoihini.

– Olet oikeassa. En tohdi vielä.

– Mitä pelkäät?

– Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu tästä hirvittävästä epävarmuudesta!

– Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.

– Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen saatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.

Hänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että vaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään, vaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja alastomuudessani.

Mutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni juuri etsinyt ymmärtäjääni.

– Sinulla on siis niin suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.

– Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se juuri on minun syvin onnettomuuteni.

– Uskotko Jumalaan?

– Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni...

– Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?

– Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään yliluonnollista.

– Epäilet siis oman sielusi todistusta?

– Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.

– Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?

– En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.

– Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan...?

– Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.

– Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin minun jumaluudestani?

– Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole kukaan voinut vielä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Hänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen armonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean kätensä vitkalleen.

– Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.

Tunsin sydämeni seisahtavan.

– Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.

– Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.

– Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen valmistunut.

– Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt juuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?

Hän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.

Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.

– Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta. Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.

Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?

Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens, tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?

– Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.

– Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.

– Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun ympärilläni.

– Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole kelvollinen Jumalaa käsittämään.

– Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan, iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.

– Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki inhimillinen?

– Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on sinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi katse vain kaiken olevaisen ytimeen.

– Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes pienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?

– Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan ulkopuolella?

Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.

4.

Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.

Kaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta meidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.

Ja ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.

Siksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja kuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä tehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.

Mutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja järjen kautta on ollut mahdollista.

Olin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan, pöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen muutoksen tapahtuneen.

Siinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä ollut kattoakaan.

Permantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla jalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain sikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni toisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.

Tämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota ilmiötä.

Toisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä neljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi niin monen seinän aivan selvään hänet.

En viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko asianlaita todella niin. Sillä minähän näin hänet, minähän tiesin hänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.

Yhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli nimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä merkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin lähimmästä ympäristöstäni.

Toimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?

Kyllä! Se kävi kuin karkelo.

Tosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon tavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja kadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä tunsin heidät, minä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin ne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.

Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin, että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan, vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen, ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.

Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla pelottaa. – Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.

Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota kysymystä.

Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.

Nyt kuului sekin aivan selvälleen.

Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.

Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.

Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.

Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.

Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin. Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.

Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.

Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin, kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita kapuamaan.

Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.

– Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin kaikkikuulevaksi.

Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.

Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!

Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.

Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?

Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen pikkupersoonallinen itsetieto minulta.

Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja avaramman tiedon itselleni.

En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.

Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain vertauskuvallisesti.

Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin Tieto. Mutta ei ollut kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto tällä hetkellä minun lävitseni.

Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.

5.

Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.

Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.

Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia mielessäni.

– Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?

Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:

– Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään "henkeä" taikka "ainetta", on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.

– Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?

– Ei ole olemassa mitään "ylempää" ja "alempaa". Ne ovat vain ihmisen luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.

– Mitä on sitten todella olemassa?

– On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia muotojaan.

Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä tuhmuuttani.

– Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.

– Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä haavanlehdessä.

Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä luonnollisimmalta.

– Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.

– Ei Jumala "vihaa" eikä "rakasta". Nekin ovat pelkästään inhimillisiä käsitteitä.

– Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?

– Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä "hyvällä" ja mitä "pahalla"?

– "Hyvällä", hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle otollista.

– Ja ihmiselle edullista, eikö niin?

– Epäilemättä. Ja "paha" taas on edellisen vastakohta.

– Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään vastakohtia.

– Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.

– Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.

– Missä olen siis?

– Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.

Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta Jumala-käsitteestäni.

Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut "suuttua" eikä "leppyä", ei "tuomita" eikä "armahtaa", Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.

Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?

Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut Häntä eläimen tasolle asettaa.

Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.

Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle, maihin, meriin ja ihmissydämiin.

Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin Hänen suuri, leimuava sydämensä.

Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua paleli.

Silloin jysähti äkkiä päähäni – kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin salamassa – ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä, saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.

Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?

Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.

Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään "elämää" eikä "kuolemaa", sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.

– Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon tekemistä, monta askelta astuttavaa!

Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.

Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.

Mutta ääneen huusin minä:

– Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!

Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.

Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen tavallinen kurja kuolevainen.

Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma, miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.

Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen kultanuolia, joita se ampuu edellään?

Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.

II. JUMALTUNTO.

    "Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan."

SYVYYDEN ÄÄNIÄ.

LAIVA.

Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas. Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa rantapuissa.

Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa. Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä, joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.

Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:

– Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä ihmisten läheisyyttä?

Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.

Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:

– Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.

Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:

– Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.

Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:

– Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.

Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.

Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti kilpaa kera sydämeni.

Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen, jota ei voi paeta kukaan:

– Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele? Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi edessä niinkuin tulisit tuomiolle?

Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja säteilevän.

Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.

– Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin syyttää minua juuri päinvastaisesta.

– Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?

Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:

– Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni kuin liian valkeana ja synnittömänä.

Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa täyden selon minusta.

– Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?

Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.

SYDÄMEN HYVYYS.

Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin anteeksi-antavainen!

Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.

Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten edessä.

Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.

– Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?

– Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he saavat hyvältä omaltatunnoltaan.

– Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.

– Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä tekemättä.

– Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.

– Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?

– En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.

– Taikka matalampaa!

– Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa oikeaksi todistanut.

– Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!

Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain lyhyesti ja arvokkaasti:

– Olla hyvä on usein mukavinta.

Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti minulle vain tuon helpon kysymyksen:

– Ja mikä on vaikeampaa?

– Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta huolimatta olen pitänyt itseäni.

– Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?

– Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle, joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.

– Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?

– Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.

– Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?

– Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen ylitseen.

– Entä sitten?

– Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja ijäisemmän päämäärän vuoksi.

– Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri murtumalla?

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.

– Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi kysyä.

– Tarkoitan: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi...?"

– Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän sisällyksen pelastumisesta.

– Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?

– Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää ja vahingoittaa?

– Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita vastaan luulee taistelevansa?

Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta selvitäkseni.

Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut tuosta taakasta vapautua?

Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin! Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?

Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:

– Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.

– Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.

– Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.

Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden ääntä vaientaa.

– Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla kohdattava?

– Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.

– Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava elämää ylhäisempi.

– Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.

– Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten edistäväsi.

– Eikö sekään ole sallittua siis?

– Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.

– Eikö itseänsäkään?

– Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?

Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?

Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.

RUNOUS JA TAIDE.

Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja pyhittämistä?

Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.

Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä?

Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.

Pikemmin päinvastoin!

Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni kustannuksella?

Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla hyvä taiteilija.

Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen jalostavaan olemukseen.

Taide voi ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa itseään.

Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.

Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja palavimmalle intohimolleen.

Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen muunkin taiteilijan oppisanastossa.

Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla "hyvä", sanan tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida olla "paha", pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja vastatunteista vähääkään välittämättä.

Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara muita kohtaan.

Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja jos sen mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja hengen maailmassa.

Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.

Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.

Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni viitoittanut.

Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?

Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin oli siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin – tein sitä sangen usein muuten, – ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.

Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.

Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla, josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien viihtyessä tunkea kuuluviin.

Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?

Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin pohjamutiin karkoittanut.

Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin tahtonut niin, ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.

Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.

Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.

Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.

Se oli vienyt – valon lapsi kun oli – sinne mukanaan valkeudesta kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita, aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita, suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä niitä minä ehkä olisin tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!

Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin taiteellisella?

Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?

Eihän taiteilija saanut olla "lämmin". Vielä vähemmän hän sai olla hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni, mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella olkapään-nykähdyksellä.

Ei, taiteilijan – jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta taiteilijaa – täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi heijastamaan.

Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen, että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.

RISTIRIITA.

Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.

En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani. Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen, melkein kitupiikki.

Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.

Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.

Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa minulle.

Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut hyvinkin arvokasta.

En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa, siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.

Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle, yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan minä en sitä myönnä sellaiseksi.

Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.

Mitä syytän sitten?

En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta jos se on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.

Ne ovat nuo äänet syvyydestä.

Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin vaiennetuksi.

Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.

Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.

Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan olemukseen.

Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta, sittenkin vain suurta – itsepetosta!

Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys "luonnosta" ole saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?

Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon syvemmät ja alkuperäisemmät.

Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja maailmassa menestyisimme.

Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin, tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden todistuskappaleet.

Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.

Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.

Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.

Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.

Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä.

En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.

Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa. Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito – tai synnynnäinen lahja – sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan pisteeseen.

Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.

En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana kautta kumpienkin.

JUMALA ON RAKKAUS.

Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla useampia ääniä altani syvyydestä.

Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.

Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:

– Minun täytyi tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä. Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa yksinäisyyttä.

– Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.

– Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että te etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin aina suurempaan tietoon ja vapauteen.

– Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?

– Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.

– Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?

Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?

Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut mitään siveellistä arvoa kehitykselleni?

Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.

Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.

Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:

– Minä etsein Jumalaa.

Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona julki kuuluttanut:

– Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?

– Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.

Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja viheliäiselle itselleni.

Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä esiintyä. Voimakas, – vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni, – voimakkaana esiintyä, – vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.

ITSETUTKISTELUA.

Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.

Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian jälleen harjaksi hyrskähtää!

Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät, että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.

Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä kaikessa rauhassa ja – odottaa.

Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan odottaa itseään.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta, – aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.

Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.

Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti, mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden ihmisen kohdalta...

Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.

Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa ajankohtaa.

Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin. Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.

On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.

On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu. Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole minun löydettävissäni.

Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi mitään typeryyksiä.

Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä itseltäni:

Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?

Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään "korkeampia voimia" tunnustanut.

Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana – ja vielä enemmän naurettavana, – että Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle ilmestymään.

Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.

Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle syntymässä.

RIKOS.

Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen aihe, joka näin pimensi päivän minulta.

Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut ehein sävelin sieluni kirkonkello.

Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.

Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.

Se oli rikos. Se oli synti.

– Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!

Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi rikoksella ehdotonta rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään anteeksiantamusta.

Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni, myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse tuntenut synniksi ja joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan vaati minua niin menettelemään.

Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti kaikkia elämän-arvoja vastaan.

– Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa soinnahtavan.

– Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.

– Aistillisen, synnillisen lemmen?

– Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia. Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.

– Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?

– Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret sellaisia edes ajattelemaan.

– Siitä on kauan?

– Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä sisälläni että ulkopuolellani.

– Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?

– En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.

– Ja sinä hänen?

– Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.

– Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?

– Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.

– Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?

– En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa, että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.

– Mutta...? Siinähän tapauksessa...?

– Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.

– Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?

– Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.

Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.

Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.

Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:

NEIET NIEMIEN NENISSÄ.

    "Toisin silloin touko kasvoi,
    toisin maa orahan otti."

NUORI VÄINÄMÖINEN.

Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen "laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia".

Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: "Mikä on ilo merellä? Mikä laulu lainehilla?"

Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.

Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia, ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.

Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.

Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana, ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä maailmaa. Mutta tämä maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.

Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.

Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat antaneet hänen asuinsijakseen.

Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa onnellisesta yltäkylläisyydestä.

Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?

Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti irroittautunut.

Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.

Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla, tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.

Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien pituisesta ja levyisestä ulapasta.

Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea rantalepikko.

Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen kellertäville suortuvilleen.

Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:

– Tule, tytti, purtehemme!

Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:

– Tuuli sulle purtehesi!

Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:

– Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?

Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut tuskin kuuluvasti:

– Se on liian suuri kunnia minulle.

Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja lausahtanut:

– Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.

Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä, sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot naiset saattoivat hänessä herättää.

Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.

SININEN LOIHTU.

Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi. Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän taivaanrannan.

Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.

Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.

Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.

Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua niemen päähän noudattelemaan.

Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan, painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.

"Mitä minä teen täällä?" kysyi hän itseltään. "Kuinka olen tullut tänne ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni, tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi."

Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.

Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...

Uhaten?

Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten käsivartensa hänen ympärilleen?

Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.

Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen. Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan noiden kahden silmän syvyyteen?

Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...

Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki elämän seuraava häntä.

Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.

Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi. Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.

Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen. Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.

Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään, ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret, pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.

Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.

Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?

Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.

AURINKOLAULU.

Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja oikeamielisyys.

Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.

Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.

Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista, hymyilivät ja tekivät hyvää.

Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.

Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat täydellisiksi.

Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin lauloi hän Sanasta, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.

Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu, ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.

Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.

Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.

Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista, jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta Hänen sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.

Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä kaiken luonnon ja ihmiskunnan.

Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.

Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.

Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä ikinä tahranneet.

Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä olemassaolollaan.

Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä, jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.

Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla, ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.

Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa. Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia kuolevainen.

Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja omistaa.

Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta, joka tahtoo nousta jumaliin.

Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.

Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.

Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.

Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.

Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme muuttaa pakkomme vapaudeksi.

PIIKA PIKKARAINEN.

Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:

– Minä rakastan sinua.

Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti sykähtävän.

Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein keveästi ja vaivattomasti keskustella.

Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.

Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa leimahtavin silmin:

– Minä rakastan sinua.

Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.

Vain nuo kolme pientä sanaa: "Minä rakastan sinua."

Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.

– Minä rakastan sinua.

Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.

Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta. Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa kalevalaisen.

Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään jäämisensä?

Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama, joka helman heittelemä!

Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen pysyvämpää ja vakavampaa...

Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö, lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?

Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille ilmestyä.

Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.

Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä syvästi liikuttanut.

Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.

Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä vaivaamaan...

Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?

Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä, ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?

Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...

Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä orpoutta ja yksinäisyyttä...

– Minä rakastan sinua!

Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen edessään.

– Sinäkö se olet?

Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:

– Minä rakastan sinua.

Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen uppoavansa.

YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.

Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä nuori Väinämöinen.

Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää kyllästymistä.

Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.

Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla onnellinen.

Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen, mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti häntä.

Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.

Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.

Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama, kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen heitetään.

Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille ympärillään ja koko yhteiskunnalle.

Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja jalompi itseytensä.

Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään. Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle, Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä vaatimuksistaan.

Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?

Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.

Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi ollut talon – ja mieluimmin vankan valtatalon – tytär, suuri suvultaan, laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.

Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:

"Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle."

Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen rajoituksensa.

Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.

Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen tappionsa.

Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.

Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.

Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi, jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja – unohtaa.

Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.

Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.

Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä siitä syvästi vakuutetuksi.

Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi matkaan lähdettävä.

Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan järkkymätön.

Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut, noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret, heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen, maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen, kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä sykkimättömäksi seisahtaessa...

Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan rajuilman talonkattojen yli kulkiessa...

Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui hänelle soutajiksi.

Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.

NEIEN SURMA.

Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.

Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.

Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli pihan lennelleet...

Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset korjaamaan?

Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.

Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet. Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.

Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin tällöin pimeyden äärettömyyttä...

– Väinämöinen! Minä rakastan sinua?

Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa hänen korvaansa sopertanut?

Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja särkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel, joka hukkuu nyyhkytykseen...

Ei! Eihän täällä ollut ketään.

Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...

Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn maanittelemaan...?

– Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.

Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.

Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo ääni piian pikkaraisen.

Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt ketään.

– Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.

Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa. Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta käsivarresta.

– Sinäkö se olet?

– Niin. Kuulin, että sinä matkustat...

Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren, tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:

– Minä rakastan sinua.

Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta ja hauraammalta.

– Tuletko sisälle?

– En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.

Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä, tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.

Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...

– Hyvästi. Hyvää yötä.

– Minä tulen takaisin...

– Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.

Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.

Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...

Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät, uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja vastasyynsä?

Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä, typeriltä ja mahdottomilta.

Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?

Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein, kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.

Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja kammottavalta...

Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan itkunnyyhkytykseen.

VASTAHANKAAN.

Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan, rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.

Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.

– Minun täytyy, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu maalle ja kansalle suuri onnettomuus.

Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan alantehille...

Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta paljastuviin salakareihin.

Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa niemenkärjestä tai pellonpientareelta.

Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.

Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa. Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon suojaa etsittävä.

Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa, vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä mahtavilla loihduilla ja luottehilla.

Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.

Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa osoittaen:

– Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla varppehia.

Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet, paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat verissäpäin rantapaasille paiskanneet.

Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.

RAIVOTTARET.

Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.

Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.

Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö tanhujuoksuun taluttajaksi.

Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä. Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen, kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.

Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä. Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.

– Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.

Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään, hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.

Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.

– Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran. Mutta nyt eteenpäin!

Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä vauhdilla retkeään.

Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan häiritsijän.

Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja virkahtivat kauhistuneina:

– Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!

Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella, missä hän tiesi olevansa odotettu.

Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi taivaanrantaa.

Mutta helkanurmi oli tyhjä.

Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon karkeloimaan.

Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa venheensä vesille lykännyt.

Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.

– Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.

Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu. Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.

– Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.

– Mitä laulaisin teille?

– Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!

– Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.

Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa eikä laulantaa.

Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.

Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet, ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.

– Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää vain jumalia.

Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä, säälivällä osan-otolla häneen:

– Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä armahtakoon!

Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna, syiden sydäntä kiertäessä...

ILTAHÄMÄRÄ.

Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.

Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä ollut kuollut vielä.

Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa kuulumaan.

Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.

Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.

– Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.

Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:

– Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen olemassa-olon.

Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja elämäntuntemuksessa.

– Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.

Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman virret hänen huuliltaan.

Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia itsekohtaisia tunteitaan.

Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään, mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.

Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?

Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.

Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi, vertauskuvaksi.

Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.

Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan, silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen tuhmasti tuominneen.

Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.

Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä toisiaan.

MYRSKYJEN NOKKA.

TAIVAAN VALLAT.

Laulu oli vaiennut lainehilta.

Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä soinnahtanut.

Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.

– Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo minun syntini anteeksi antaneen.

Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla olennossani.

Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen olin minä nähnyt joskus, mutta missä?

Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.

Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin istunut kerran kannel polvillani.

Joskus hyvin kauan sitten.

Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.

Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata hänenkin synneistään?

Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä joskin minulle ehkä oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään kuolemansynti!

Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.

– Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette, niin olen valmis kuolemaan!

Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.

Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni sellaista suomalaisella sisäjärvellä.

Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.

Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin raivokkaasti puskemaan.

Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.

Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut, ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja mantereen välille asettunut.

Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja liikkumattomana.

En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi ajatukseni.

Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes koettaa pyrkiä niemen päähän.

– Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä! Turha potkia tutkainta vastaan.

Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.

– Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa ratkaisee...

Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli vaikea pysyä jaloillaan.

Ja vielä enemmän ja vielä enemmän...

Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!

KUOLEMA.

Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.

Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...

Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni, kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli kerran kohonnut syvyyksistä.

Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen ulkopuolella.

– Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen koko entisen elämänsä.

Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista ja ahdistavaa.

Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...

Kohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...

Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää, minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa... Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin ja niiden keskipisteisiin...

Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen, josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin tahtoni, samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei olemattomiksi himmenneet.

Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!

– Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus, joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman..."

Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös herättävä?

Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun nyt oli elämästä erottava.

Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...

– Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. "Jokainen, joka ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan..." Tämä se nyt on sitä menemistä neulansilmän läpi.

Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa mitään vastaisiin kohtaloihini.

Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin täytyi käydä, eikä muuten.

Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.

Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini povelle painautunut...

Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:

– Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.

– Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu oikein. Siksi kuolen tyytyväisenä...

Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:

– Älä kuole! Et saa kuolla! Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen heräjä milloinkaan!

Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni sanaton kauheus ja epätoivoisuus...

KIERTOKULKU.

– Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?

– Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan. Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi.

– Ei! Minä en tahdo hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan? Jos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi tämä turha ja ikuinen kiertokulku?

– Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.

– Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja mielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan senkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä olen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa... Siis sama kiertokulku!

– Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se riittää minulle.

– Mutta se ei riitä minulle! Sinä olet käsittävä, minä luova voima maailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön! Eihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa... Jos se on viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole mitään tarkoitusta.

– Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi pitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä niinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan muutu siitä.

– Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa. Mutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin hyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin materialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.

– Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että Jumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät äärettömyydessä?

– Kyllä, mutta miksi on siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä jättäisin niin mielelläni kaiken iankaikkisen ja askartelisin vain ajallisessa, jos näkisin edes siinäkään mitään lopullista kehitystä. Mutta siinäkin vallitsee vain sama järjetön voimia kuluttava kiertokulku!

– Siispä tyydy siihen tai tunnusta itsesi voitetuksi!

– En ikinä! Sillä se on väärin, se on veristä vääryyttä. Ellen muuta voi, voin ainakin lingota vihani, uhmani ja kiroukseni sellaista maailmanjärjestystä vastaan, joka...

– Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. Sillä nyt kuolet sinä.

Nyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.

Mitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku aavistus, joku mielikuva.

MAAILMANLOPPU.

Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.

Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä valtarakennus.

Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.

Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja, josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.

Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä, mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.

Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat olleet julki juovuksissa.

Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:

– Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!

Riensin ulos katsomaan.

Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.

Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.

Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.

Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja, jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit, samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.

– Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!

Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?

Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:

– Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään! Kyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.

Mutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä, yksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta, kun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.

Vilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.

Taivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi ei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina, taittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla jylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului pitkin rantaa kauhunhuuto:

– Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!

Toden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme tämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia ulapoita.

– Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten noiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä uhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?

Minun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä ainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua...

– Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän saaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä heillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.

Mutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat syntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?

Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.

NINIVEN LAPSET.

Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat siihen mielestäni sangen omituisesti.

He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan, vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin, miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:

– Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy Tartarokseen.

Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä hävenneet.

Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän ympärillään.

Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.

– Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren kuoron huminaa?

– He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe, sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy juhlavirteen.

Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.

Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa, toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen, josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:

    "Aution maan
    antoi Herra meille,
    me teimme sen viinitarhoiksi."

Ja katso! Ihme tapahtui.

Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan, heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:

    "Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme."

Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:

    "Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi."

He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa avaruudessa.

    "Kuoleman kauhun
    antoi Herra meille,
    me voitimme sen mielen viisaudella."

Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä, halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:

    "Maailman tyhjän
    antoi Herra meille,
    me täytimme sen ihmisneron voimalla."

Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.

KOHTALOTTARET.

Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen kohtuun ja alkukotiin.

Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.

Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.

Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan kultakellon ja loihe laulamaan:

"Me olemme, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet. Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain Hänen tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.

Hänen Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja maailmankaikkeuteen.

Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.

Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja jatkuvat kahdenpuolen häntä.

Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.

Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä irroittanut.

Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa."

Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe laulamaan:

"Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä mahtavampi on pannut meidät kehräämään.

Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja ihmisille.

Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta!

Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja kilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta...

Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.

Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen."

Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:

"Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella, mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.

Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää ja ei miellytä Häntä.

Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.

Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.

Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.

Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.

Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon saavuttaa."

Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan kunniaksi.

Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.

Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:

– Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun mereni rajattomaksi!

Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen sydämeensä.

MAAILMANTAITEILIJA.

Olin tullut täydelliseksi.

Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet, vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.

Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin Minä ja minä olin Kaikkeus.

Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.

Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.

Hän näkee.

Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja perikatoon.

Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.

Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.

Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira, joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?

Mutta minä tein tuota samaa valveillani.

Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma alitajuntani.

Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.

Minä sanoin: "Tulkoon valkeus!" Ja valkeus tuli. Minä sanoin: "Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!" Ja minä tein. Minä rakastin häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun tahdostani.

Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.

Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän tunsin, minä tiesin valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani huolimatta noihin unikuviini uskottava.

Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän näin ne ja siksi niiden täytyi olla totta.

Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä. Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.

Ja koko ajan minä loin. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.

Ja koko ajan minä kärsin. Mutta minä nautin myös sanomattomasti, sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.

En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.

Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?

III. JUMALTAHTO.

    "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä."

YLEIS-ITSELÖ.

JÄLLEENSYNTYMINEN.

Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta tärkeämpää mietittävää.

Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki muuttuneeni.

Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.

Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.

Mitä oli jäänyt jälelle sitten?

Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.

Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.

En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään, rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.

Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin juuttuneeni.

Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni, tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän, katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan itseyteen.

Ja koska minä kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.

Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?

Epäilemättä. Mutta oli toista tuntea kuin tietää se ja tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.

Darwinismia? Kehitys-oppia?

Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.

– Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella? tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä tämä sovellu millekään elämän-uralle.

Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.

Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli tyystin kadonnut minulta.

En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja mielikuvieni vaarinottaminen.

En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai muotoon kiteyttää.

Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan mahdollisuutta.

Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana sinitelttana kaartui pääni päällä.

Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.

Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.

Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan.

RISTIN TIE.

Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan.

Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä kallistaa.

Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.

Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän oli joku elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan viipyisin matkallani.

Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta siihen.

Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.

Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista. Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi minuun ja menivät edelleen.

Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan tahallisilta piiskansivalluksilta.

Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti olevan sama matkansuunta kuin minullakin.

Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:

– Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.

He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.

Outojenko? Tuntemattomienko?

Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni, veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.

Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.

Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin hyväntahtoisesti:

– Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja yksinäiseltä.

– Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.

– Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan kuolevainen.

Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.

Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille hilpeitä juttuja laskettelemaan.

KANSAN SUOSIO.

Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.

– Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja kokea yhtä ja toista matkoillasi.

– Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin matkustaminen.

He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain, mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.

Sillä enhän minä tuntenut tätä elämää. Olihan se minulle yhtä outo kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.

Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:

– Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla suuri velikulta.

– Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä saa yhtään järjen sanaa.

– Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen hartioilleen?

Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen ja tulivat toisiin tuloksiin.

– Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä huolimatta voi olla viisas, kovin viisas...

– Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku joukosta raapien korvallistaan.

– Nero tai mielipuoli.

– Joka tapauksessa kettu miehekseen!

Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia puoltajia.

– Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä, selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin hupaista!

– Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.

Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi minua ja kysyi:

– Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman ympäri?

– Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän saakka. Mutta miksi sitä kysyt?

– Etkö tiedä, että maa on pyöreä...?

– Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.

– Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa...?

– Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman tyhmeliinin.

Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.

Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.

– Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.

– Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut aina vaikea pysyä lestissäni.

– Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.

Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.

– Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän Mestarimme!

– Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän ansaitsee.

– Ja sellaiset opetuslapset.

Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.

RAUHANTEKIJÄ.

Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä sovittaa.

Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin, elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää maahan koko kantamukseni.

– Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te voi tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin siitä.

– Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me sinun kanssasi riitele!

– Ette kylläkään...

– Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.

Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus, minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla kuin puukko minunkin sydämeeni.

Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän, joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa sanoissaan.

Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin heitä sovittamaan.

– Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän emme riitele!

– Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.

Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä iskeä kallon halki toisiltaan.

Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli heitä niin älykkäiksi.

Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.

Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan. Mutta niiden käytännön he olivat ainakin sangen suureksi osaksi luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä enemmän edesvastuun alaisiksi.

Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.

MESTARI.

He kiistelivät usein myös Jumalasta.

Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat keskenään tukkanuottasille.

Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.

– Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.

Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:

– Älä viisastele! Minä tahdon, että hän uskoo niinkuin minä uskon. Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja että se on ainoa oikea usko maailmassa.

– Mutta hän uskoo toisin...

– Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään häneltä hampaat kitalakeen.

– Ja hän sinulta?

– Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, minun uskoni ei siitä muutu.

Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.

Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.

Sattui sellaistakin.

– Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille: onko Jumalaa?

– Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!

– Voiko Jumalaa määritellä?

– Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.

– Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?

– Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.

– Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?

– Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.

– Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?

– Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.

– Lupaamme.

– Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?

– Lasket leikkiä!

– Sellaista on ennenkin tapahtunut.

Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä profeetta ja opetin harhaoppia heille.

– Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.

– Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.

– Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat toiset.

– Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!

– Mestari! Me kiellämme sinun puhumasta.

Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa maailmaan.

Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:

– Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.

– Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.

– Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.

– Etkö mieluimmin omaasi?

– Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.

Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.

– Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta. Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.

– Niinpä ota tämä taakka harteiltani!

– Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?

– Siispä et sinä usko näkevästi.

Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli vihainen minulle.

– Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.

Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi joukostamme.

Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.

VAPAUS.

Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.

Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.

Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.

Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa aina oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.

Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.

Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän keskeltään.

Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti miekkasille.

He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.

Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.

Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.

Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he aivan mahdottomiksi.

Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he voivat kiusata toisensa kuoliaaksi – milloin vihasta, milloin rakkaudesta.

Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse tunsin heitä kohtaan.

Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se saattoi ilmetä esim. täten:

– Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun. Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?

– Entä itse? Mitä sinä sitten teet?

– Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.

Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä vapautunut?

Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.

Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.

ITSE-UHRI.

Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin huomasivat, milloin oli saavutettu jo heidän määränpäänsä.

He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.

– Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus ohitse kuljet.

Mutta toiset sanoivat.

– Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.

Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan. Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää milloinkaan.

Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan julki tuon aavistukseni.

He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.

– Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?

– En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän tien ja astunut nämä askeleet.

– Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me kyllä muistaisimme sinut.

– Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon. Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi teille.

Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.

Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät uteliaina:

– Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.

Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään, ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi. Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut olivat kantamuksensa sälyttäneet.

Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.

Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen ojentanut minulle takaisin kantamukseni.

Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.

Hän oli kiittänyt minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.

Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?

Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä nyt olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa hänelle ainakin osan velastani.

Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden, sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen kantamisella?

Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta, iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.

Se oli itse-uhri.

Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.

Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle korkeammalle minuudelleen velallisiksi.

JUMALAN YRTTITARHA.

POLUN PÄÄSSÄ.

Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.

Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka, kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.

– Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa seurattava.

Mutta samassa haihtui tie kokonaan.

Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien kantapäitteni sijat.

– Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää mitään askelten jälkiä edelläni.

Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?

Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.

Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.

Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee yksin-kulkijaa?

Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.

Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään varsinaista päämäärää matkalleni.

Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:

– Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä vaeltajalle.

Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne, ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.

Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?

Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?

Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?

Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä minut tästäkin pälkähästä.

Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.

NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.

Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:

– Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.

– Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se, että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.

– Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?

– Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan otettaisiin.

– Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.

– Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?

– Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne omin silminesikin.

– Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?

– Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka tahtoisitkin.

Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.

Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.

– Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin mielelläni tulla sinut tuntemaan.

– Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat, kuljin minä jo sinun vierelläsi.

– Siis olet sinä minun omatuntoni?

– Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.

– Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?

– Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.

Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin tavannut monessa ilmennyksessä.

– Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani, kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?

– Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin raskautettu.

– Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota Totuuden kaupungissa?

– Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.

– Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin heidän kuormansa?

– Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä, riemuitsevana omanatuntonaan.

– Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?

– Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä erottava.

– Minne se vie sitten?

– Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.

– Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?

– Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle polulleen poikettava.

– Mutta he kaikki kuitenkin näkevät Totuuden?

– Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä kokeneet omassa sydämessään.

– Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?

– Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!

Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin, miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.

UNI-ELÄMÄ.

Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.

– Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani. Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.

– Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut tervetulleeksi tänne.

– Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?

– Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.

– Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?

– He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään. Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot heidän juuriltaan.

– Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?

– Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden kaupungista uneksivat.

– Kestääkö kauan tuota uni-elämää?

– Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös heidän omasta tahdostaan.

– Ja kauanko kesti sitä minulle?

Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.

– Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...

– Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä hymyillä sille.

– Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka aamu kohtasivat katsettasi...

– Kenen? Neitsyt-Äidin?

– Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.

Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.

– Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.

– Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja kukkuloille.

Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin ilmestynyt.

Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.

Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:

– Saanko täällä jälleen nähdä hänet?

– Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit hänen suudelmaansa.

Siihen olin minä herännyt siis!

Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi olentoni.

Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut tuiki muuttuneeni.

Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?

Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...

MYRSKY-IHMISET.

Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava halu nähdä ja kohdata hänet.

Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien ohessa kysymättä:

– Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?

Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.

Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:

"Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.

Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä lukitsemaan.

Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne. Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja humisee edelleen.

Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.

On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki puhuu teidän suunne kautta.

Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät teidän eduksenne.

Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse Totuuden kaupunkiin.

Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri niin eikä toisella tavalla.

Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän kahleenne kirvoittaa."

Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää monta tuokiota uudestasyntymiseen.

ELÄMÄN MUUKALAISET.

Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili hiljaa tämän tarinan minulle:

"Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.

Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.

Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.

Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla vakavustumaan.

Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.

Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.

Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä mielihauteitanne.

Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin turhemmalta.

Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan, vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.

Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.

Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?

Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.

Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin mietteisiinne.

Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet? Kannattiko senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua, isänmaata ja ihmiskuntaa?

Ja miksi meillä oli Jumala?

Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne ympärille.

Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana, – te ajattelitte, – jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö, niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?

Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran hautaan kalleimpansa.

Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.

Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.

Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.

Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt – te ajattelitte – ja koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.

Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.

Sillä Totuus on elettävä eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja suuren levottomuuden vaeltanut."

Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä heräämistään.

Kuolemattomuuden toivo.

Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka virtensä hänen kupeellaan:

"Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti kadonnut minusta.

Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin kuin heidän elin-aikansa oli.

Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.

Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.

Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.

Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara maailmankaikkeudessa.

Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?

Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.

Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin se lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.

Taikka ainakin niin suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.

Heikko unelma! Hauras lohdutus!

Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän."

Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.

Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä sangen korkealle, koska hän oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.

Heitin hänet viattoman unta uinumaan.

OIKEUDENMUKAISET.

Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri, tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.

Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.

Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:

"Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin yksi teistä.

Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen saakka kuolemaan.

Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.

Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.

Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.

Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.

Sillä kaikista toteamisen – ja yksinomaisen toteamisen – teorioista huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman itsensä tuomariksi.

Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani, että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.

Miksi?

Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta viimeksi itseään tuntemaan.

No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani, puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.

Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.

Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.

Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.

Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.

Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli voin, hillitä hyvän pääni iloa.

En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt taivaltamaan.

Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja tinkimätöntä säilyttämistä?

Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.

Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut synti Pyhää Henkeä vastaan?

Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei voi olla mikään synti painaa alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin tekevänsä.

Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?

Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni, mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii voimaa, jota ei vaadi lempeys ja anteeksi-anto.

Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli olla oikeudenmukainen.

Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille myös oma ajallinen elämäntehtäväni."

Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.

YLI-IHMINEN.

Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka, raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:

"Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän kaltaisenne.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.

Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin, vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle tuossa taistelossa.

Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.

Se oli pelastettava siis.

Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys, jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis tältä kannalta otettava?

Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.

Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja suurimielisempi.

Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja alhaisemmiksi olemukseltaan.

Eikö ihminen ollut herra luomakunnan?

Eikö juuri hänen ollut näytettävä esimerkki siitä, miten kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan, olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?

Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.

Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon välinpitämättömyys?

Maailmanjärjestys oli huono myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista, joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan alkukotiin?

Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut jalosukuisen mielen syntymässä?

Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä, jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.

Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli minusta ylempi jumalia."

NEITSYT-ÄITI.

Näin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin keisarikruunu.

Ja minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen tässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan äkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua ylhäisemmän.

Kohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua kohti.

Ja niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen käydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi maahan läikähtänyt.

Ei hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut minun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava aamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan, mutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta orvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka vertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes mahdolliseksi maassa tai taivahissa.

Eikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa kunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni pyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut hänen eteensä polvilleni lankeamasta:

– Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.

Miten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen hyvyyteen?

En muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.

Hän uskoi minuun, Hän, Yli-aistillinen.

Hän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin lapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin rakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka tunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt etsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!

Samassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.

Minä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois viimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen edessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin luotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä aikakaudesta aikakauteen.

Niin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin minä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.

EPILOGI.

Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.

Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.

Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.

Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.

Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut meiltä?

Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä suloisia.

Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään kahlehtivan.

Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan voi kertoa mitään sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille jokaiselle.

Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto, mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.

Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia jälleennäkemisiä.

Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä, että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee, kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei vielä ole päässyt polun päähän.

Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.

Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen johdatuksen.

Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja rankaisemme. Me teemme aina oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme laupeutta ja anteeksi-antamusta.

Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme sydämeen.

Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain se, mikä pysyy iankaikkisesti.

Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän yleistahdon mukaisesti.

Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien vaistojemme yksinomainen valtiatar.

Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.

Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen, kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä alkuperäänsä.

Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tuleman.

Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.

Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain ihmisen eri kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla tavallaan suoritettava.

Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.

Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin mysterioiden vanha kuorolaulu:

    "Syöksykää, myriaadit, alas!
    Luonto, Luojasi tunnetko?"

Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.

AHVEN JA KULTAKALAT

Tarina syvyyksistä

(1918.)

KUMMA KUVAJAINEN.

Tuli itkien isänsä palatsiin tuo kuvankaunis kuninkaantytär, lankesi kaulaan emolleen armahalle ja virkkoi nyyhkyttäen:

– Äiti! Minä en jaksa onkia kultakaloja enää. Minun on ikävä.

Hänen äitinsä kuningatar löi hämmästyen yhteen kahta kämmentään:

– Et onkia kultakaloja enää? hän sanoi. Mitä me sitten keksimme sinulle?

Ei ollut nimittäin tuo kuvankaunis kuninkaantytär tehnyt eläissään muuta kuin onkinut kultakaloja. Tietysti hän oli sitäpaitsi sukinut suortuviaan ja itseään kuvastimesta ihannellut, mutta kun hänellä ei ollut ketään arvoistansa kosijaa, oli sekin jo ammoin käynyt ikäväksi hänelle.

Mutta aina tähän päivään saakka oli kultakalojen onginta ollut hänen mieluisin ajanviettonsa.

Päivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen puistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat kultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa vaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut kalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti ongesta päästämään. Mutta muuten hän oli ajatellut, aatkeloinut omia aikojaan.

Nähnyt hän oli lammikon ikikirkkaasta kalvosta oman kuvansa, mutta viime aikoina myöskin erään toisen kuvan, joka hänen hämmästyksekseen oli vasten hänen tahtoaan ruvennut sen rinnalle yhä useammin kuin toisesta maailmasta tunkeutumaan ... ensin epämääräisempänä, sitten aina selvempänä ja varmapiirteisempänä...

Se oli kuva kumman nuorukaisen, yhtä kauniin kuin hän itsekin oli, mutta niin lempeänlevollisen, niin mustan-murheellisen, että hänen olisi tehnyt mieli painaa päänsä hänen rinnoilleen ja itkeä, itkeä loppumattomasti.

Hän oli nauranut ja särkenyt veden onkivavallaan. Mutta hetken perästä oli se siihen tyyntyneen veden kalvoon jälleen ehjeytynyt entistään soreampana ja surullisempana.

Oli aivan kuin olisivat hänen alakuloiset, vedenalaiset silmänsä tahtoneet kysyä häneltä:

– Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle, ainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.

– Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo kuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan pärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen ihminen isäni valtakunnassa.

Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:

– En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä kuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna sinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.

Mutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:

– Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan huudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun sieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään tiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.

– Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle, huoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista toivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.

Tullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut syvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:

– Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai omien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot minulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja ihailla minua iankaikkisesti.

Mutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut sydänsuruisesti hänelle:

– Olin ongelmasi, toivoin minut ilmi onkivasi. Nyt ei minulle jää muuta kuin murhe ja tuska entisestä olemuksestani.

Itkenyt katkerasti silloin tuo kuvankaunis kuninkaantytär eikä hän ollut voinut selittää suruaan edes omille hovineidoilleen. Mutta illansuussa kammiossaan suortuviaan kultakammalla sukiessaan hän oli katsahtanut peiliin ja punastunut omaa kauneuttaan, sillä hän tiesi nyt, ettei se kukkinut enää yksin hänelle, vaan myöskin tuolle oudolle, salaperäiselle ystävälle.

Toisin päivin hän ei ollut ollenkaan tahtonut nähdä tuota ventoa, vedenalaista ihailijaansa, katsonut vain kaukomielin ihanan ilman rantaan, mutta tuntenut samalla tuiki tyhjäksi ja autioksi olemuksensa. Hänen hovineitonsa silloin vilkuneet syrjästä häneen ja kuiskineet hiljaa keskenään:

– Hän on rakastunut! Lyönpä vetoa, että hän on rakastunut. Hän itkee ilman aikojaan, eikä hän välitä enää ongestaan eikä kultakaloistaan. Myöskin hän on kadottanut ruokahalunsa ja entisen hyväntuulensa, joka paistoi kuin päivänsäde koko palatsissa. Nyt hän kulkee vain kuin kuutamo kujilla. Hän on rakastunut! Ihme, että hänen isänsä ja äitinsä eivät ole sitä vielä huomanneet.

– Se saattaa kyllä olla totta, siihen toiset väliin pistäneet. Mutta ei hän silti aina vain alakuloinen ole. Kurkistin eilen illalla hänen kammioonsa ja näin hänen istuvan yksin vuoteensa reunalla silmät hymyssä, suu mytyssä, kasvot salaperäistä riemua säteilevinä. Ja äkkiä hän, ilman mitään huomattavaa syytä, helähti nauruun kuin hopeakello.

– Siinäpä se! Hän on rakastunut. Hän ajattelee armastaan. Olisi soma tietää, kuka hän on ja minkä väriset silmät ja tukka hänellä on ja kuinka hän ohjaa orhiaan.

Nuoremmat hovineidoista ne näin pakisivat. Mutta vanhemmat ja vakavammat käskivät heidän olla hiljaa ja joutavia jaarittelematta.

– Pitäkää kielenne keskellä suuta! he sanoivat. Sattuisi vielä hovirouva kuulemaan, niin saisitte vitsaa tai ainakin katua katkerasti sanojanne jossakin linnan syrjäisimmistä tornikammioista. Sitäpaitsi te puhutte sulaa hulluutta! Meidän kuvankaunis kuninkaantyttäremme on siisti ja siveä neitsyt eikä ollenkaan teidän kaltaisenne. Ei hän sellaisia ajattele. Ja kuinkapa hän saattaisikaan ajatella, kun hän ei tiedä miehestä mitään eikä ole kohdannut ketään itsensä arvoista sulhoa vielä milloinkaan.

Nuoremmat tuumineet, mitä tuumineet. Mutta ankaran hovirouvan nimen kuullessaan he olivat kaikki myyriksi mykistyneet ja painaneet päänsä kuin kukkaset rajuilman tullen. Eikä kukaan ollut sen jälkeen uskaltanut edes ajatuksissaan häiritä tuon kuvankauniin kuninkaantyttären haaveiloa.

Mutta juuri sellaiselta onkiretkeltään hän oli eräänä päivänä palannut itkien isänsä palatsiin, langennut kaulaan emolleen ehtoisalle ja ilmoittanut nyyhkyttäen, että hän ei tahtonut onkia enää kultakaloja.

– Mitä sinä sitten teet? hänen äitinsä huolestuneena kysynyt. Taikka oikeammin: mitä sinun sitten tekisi mielesi tehdä? Kun minä olin sinun iässäsi, en minä tiennyt mitään parempaa kuin onkia kultakaloja.

– Minä tahdon onkia oikeita kaloja! siihen vastannut aivan äkkiarvaamatta tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Minä tahdon oikean meren rannalle ja minä tahdon nähdä oikeita ihmisiä, miehiä ja naisia, mutta etenkin miehiä, enkä pelkkiä kuvajaisia.

Nyt vasta oli vuoro hänen äitinsä kuningattaren oikein hämmästyä.

– Sinä oikeita kaloja? hän sanoi. Sinä oikean meren rannalle? Sinä nähdä oikeita ihmisiä? Jopas jotakin! Kuka löylynlyömä trubaduuri onkaan käynyt linnassamme ja moisia narrinlauluja mieleesi laverrellut?

Aluksi oli asia hänen mielestään niin hullunkurinen, että hänen teki mielensä nauruun purskahtaa. Hänen tyttärensä tahtoi nähdä elämän todellisuutta siis, vaikka hänellä oli tilaisuus olla ja elää täydellisesti sen ulkopuolellakin? Sehän oli hulluutta, sehän oli sulaa mielettömyyttä!

Sellaista ei vielä koskaan, ei nuorempana eikä vanhempana, ollut hänen omaan kuningattarelliseen päähänsä pälkähtänyt.

Ei hänen eikä hänen äitinsä päähän. Eikä tämän äidin eikä äidin-äidin eikä kenenkään hänen heimostaan niin kauas kuin hän omaa sukupuutaan tunsi, ja se ei ollut vähän, sillä sen juuret haihtuivat historian hämärään. Mistä olikaan hänen tyttärensä äkkiä saanut moisia mielihauteita? Se oli iki-ihmeellistä.

Mutta koska hän myös oli äiti eikä vain kuuluisa kuningatar, hän heti seuraavassa silmänräpäyksessä vakavustui, otti tyttärensä kädet kaulaltaan ja katsoi tutkivasti silmiin häntä.

– Hyi, häpeä! hän virkahti sitten ankarasti. Olet nukkunut levottomasti, nähnyt pahoja unia ja tulet niitä nyt äidillesi keskellä päivää kertoilemaan. Tahdon heti puhutella siitä meidän kuninkaallista kotilääkäriämme.

Ja sen hän tekikin, sillä hän oli päättäväinen äiti, joka ei turhia siekaillut, silloin kun hänen tyttärensä onni ja terveys oli kysymyksessä.

Kuninkaallinen kotilääkäri, vanha, kalju professori, siirsi tärkeän näköisenä silmälaseja nenällään, koetteli valtimoa, käytti kuulotorvea, pudisti päätään, otti esille nuuskarasiansa ja virkahti vihdoin sen kantta tuiki rikkiviisaasti napauttaen.

– Minä en voi huomata mitään ulkonaisen taudin merkkejä. Mutta on olemassa sielun sairauksia...

– No niin, mitä sielun sairautta hän potee siis? kysyi kuningatar.

– Sitä on vaikea tarkoin määritellä, hymähti kuninkaallinen kotilääkäri. Se voi olla sitä ja se voi olla tätä. Myöskin on mahdollista, että se ei ole sairautta ollenkaan, ainoastaan eräänlaista sielun ärtymistä johonkin suuntaan, taikka paremmin sanoen, entiseen olotilaan, ja sen aiheuttamaa pyrkimystä uuteen. Me nimitämme sitä vapaan ja itsenäisen tahdon toiminnaksi.

– No niin, ja millä tuollainen toiminta on sitten parannettava? kysyi kuningatar huolestuneena.

– Se riippuu siitä ja se riippuu tästä. Nimenomaan tässä tapauksessa pelkään sen riippuvan teidän tyttärenne iästä, sillä inhimillisesti katsoen hän on tullut siihen aikakauteen elämässään...

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai hän hänen majesteetiltaan kuningattarelta aika korvapuustin.

– Inhimillisesti katsoen, myrskysi vihastunut majesteetti, te olette vanha pässinpää! Sitäpaitsi: te olette tullut jo siihen aikakauteen elämässänne, jossa ei ole lupa puhua enää tuhmuuksia. Te mainitsitte minun tyttäreni iästä? Hänellä ei ole mitään ikää, jos minä tahdon. Kuulettehan te, että hän tahtoo nähdä oikeata elämää, vaikka hänellä on tuo harvinainen tilaisuus tuhansien ja jälleen tuhansien ihmislasten joukossa nähdä väärää. Siis hän on sairas ja siis hänet on parannettava!

Moisten ja niin monien ehdottomien totuuksien edessä oli viisainta vaieta kuninkaallisen kotilääkärin. Hän ottikin sentähden vain filosofisesti hyppysellisen nuuskaa, tarjoten samalla rasian vihastuneelle valtiattarelleen.

– Arvelen, että olisi kruununneuvosto pidettävä, hän virkahti varovaisesti. Niitä on pidetty paljon vähäpätöisemmistäkin asioista.

– Olette oikeassa, virkahti kuningatar kuivakiskoisesti. Tahdon heti puhua siitä kuninkaallisen mieheni ja puolisoni kanssa.

Ja hän poistui salista arvokkaasti ja täysin purjein, kuninkaallista kotilääkäriä silmäykselläkään kunnioittamatta.

Mutta ikäänkuin yhä korostaakseen kruununneuvoston todellista tarpeellisuutta kaikui vielä kauan hänen jälkeensä tuon kuvankauniin kuninkaantyttären haikea valitusvirsi:

– Minä tahdon onkia oikeita kaloja! Minä tahdon nähdä oikeata merta. Minä tahdon puhua oikeiden ihmisten enkä kuvajaisten kanssa.

– Atshih! aivasti samalla kuninkaallinen kotilääkäri. Kaksi edellistä toivetta kenties vielä olisivat täytettävissä. Mutta mitä kolmanteen tulee, niin dubito, ergo sum...

Hän siirsi silmälasejaan, pudisti päätään ja meni matkoihinsa hieroen korvallistaan.

KRUUNUNNEUVOSTO.

Valtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt ja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi kuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja varsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön y.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes etevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.

Heidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:

1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi ihmiselle?

2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?

3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim. ihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?

4:O. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?

Kuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta puolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja syvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi isänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle vaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja viisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen maassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli kysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen sekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi häneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.

Sen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean omakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen kruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.

Heti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.

– Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus, koko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen omistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin onnettomuus ihmiselle.

– Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä totuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä nehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.

– Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka ovat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä kunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.

– Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti luonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä kaikkea enempää väittelyä mahdottomana.

Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja välittävästi siihen.

– En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia, annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia – omaa tai muiden, se seikka on vielä selittämättä –: hän tahtoo nähdä oikeita ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset. Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä me epäröimme, sillä jos me joskus elämässämme olemme toisillemme jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin tasoille kohoamasta.

Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun, tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan onnettomuudeksi ihmiselle.

Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää tuskaa ja onnettomuutta.

Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.

– Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus. Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi: se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia näyttää äärettömän yksinkertaiselta – kuten kaikki suuret totuudet – mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim. räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta, sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat tapahtuneet sattumalta.

Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.

Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.

– Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja, ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta sitä on kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan puolelleen.

Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.

– Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.

Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen syvämieliseen lausuntoon.

– Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten näennäisesti lunta valkeampi.

– Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko siinä mitään logiikkaa?

– Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.

– Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.

Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta, joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:

– Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen, hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli. Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen? Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa, ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi todellisuutta todellisempi?

Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista vastalauseista vähääkään välittämättä.

Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas itse omalla arvovallallaan.

– Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!

Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.

– Ja tuokaa sitten kultakala!

Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.

Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli antanut niille.

Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä peräkkäin:

– Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt. Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.

Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen päätöksensä pysyi järkkymättömänä.

Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista, oikeita, luojanluomia ihmisiä.

Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.

LAULU LAINEHILTA.

Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.

Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle todellakin sietämättömiksi.

Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta, koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä ihmisyydestään kadottanut.

Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.

Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa maailmassa.

Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.

Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.

Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen torvisoittokunta.

Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen, kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.

Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti hänen rinnastaan.

Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri, maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!

Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen, vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan pudistamaan ja heidät tuhoamaan!

Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!

Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä taipuakseen!

Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!

Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.

Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat ihmissanat:

"Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä julmuutta ja armottomuutta.

Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.

Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää hetkessä ja sortaa sortajansa.

Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.

Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!

Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.

Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut nuorena raateleva.

Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen."

Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.

Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.

Se antoi ahvenen hänelle.

Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.

– Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.

– Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi. Tule ja syleile minua!

Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.

Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä, aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa tuulen nopeudella kiirehtäessä.

Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

– Milloin saan sinut nähdä jälleen?

Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:

– Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.

Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

– Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?

– Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti kulje.

Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.

MEREN MAININKEJA.

Oli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet kohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.

Hän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän sepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta laivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi olevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa suunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.

Armahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä ja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi emäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja sokealle isälleen.

Mökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.

Asettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä hänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista haasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa, yksinkertaisissa kehyksissä.

Se oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää isänsä palatsiin.

Kaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut kuvakirja hänelle.

Unta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja hovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja kultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän oli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja jokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.

Siellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät ikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy vitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.

Silti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.

Joka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi vuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi rantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä päilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen vapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja siinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.

– Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että olit minut jo aivan unohtanut.

– En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja silloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun kumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.

– Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi niinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin syvälle meren mustien mutien sekaan?

– Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen minä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja onnettomuuteeni.

– Minäkö kirvoitan kielen sinulta?

– Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina ja vetreinä läikkymään.

– Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.

– Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun sinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun sinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat siellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen nautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.

– Kärsimyksestä? Miksi?

– Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen ihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen kiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni sykerryttävät.

– En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.

– Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren ikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin vain päivänsäde pimeydessä.

– Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?

– Minä itse.

– Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?

– Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.

– Milloin tuo tapahtuu?

– Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä pyydettään.

– Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?

– Minä rakastin.

– En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.

– Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni vain lämpö-aineena itselleni.

– Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?

– Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni. Minä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja kalleinta, armainta ja arinta maailmassa.

– Ja rovio roihusi korkealla?

– Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin minä siihen oman rakkauteni.

– Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?

– En. Lemmin neittä nuorempata.

– Ja hän?

– Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta luulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.

– Ja sinä?

– Rakastin hänessä vain omaa itseäni.

– Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?

– Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää paljon palamista.

– Ja nyt?

– Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa minut enää pinnalle nousemaan.

– Tahdot polttaa poroksi minutkin?

– Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen kylmä, jääkylmä saakka sydämeen.

– Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?

– Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös sinikeltaisista liekeistä puhuttavan?

– Mitä ne ovat?

– Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että mitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja sydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen selkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.

– Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin omalla valollani loistamaan!

– Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.

– Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.

– Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan auki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?

– Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja, joita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan sinua.

– Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?

– Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.

– Milloin tuon aiot tehdä?

– Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.

– Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on elämä edessäsi.

– Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös sitä siellä alhaalla pohjavesissä.

Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.

Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.

Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.

Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat, ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.

Sitten heidän tiensä aina erosivat.

Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä. Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle kaikkea todellisuutta todellisempi.

Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle henkilökohtaiselle itselleen.

Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.

YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.

He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui heidän onnettomuutensa.

Ei lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

– Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle mitään?

– Ei siinä ole mitään kertomista.

– Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki, kuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta minä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.

– Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin yksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!

– Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen teet, jos kerran rakastat minua?

– Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.

– Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne minua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri murheessa minä olen jättiläinen.

– Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes mielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.

– Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi ylpeilisi.

Hymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan kiusaamaan:

– Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes, kuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?

– Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että ajattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni riistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.

– Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla jotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja, kenties nuoria ja kauniitakin?

– Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot, jopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla tuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.

– Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?

– Sinua.

– Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku ympäristö. Ketä muita siellä asuu?

– Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.

– Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?

– Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu lempeä ja yksivakainen totisuus.

– Ja hänen silmänsä?

– Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.

– Ja hänen kutrinsa?

– Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt sinusta!

– Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.

– Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?

– Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa viettää hetkenkin sinun seurassasi.

– Luotatko niin vähän minuun?

– Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että hetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta, että suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu minun aarre-aitastani?

– Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy aina aamuin takaisin syvyyteen.

– Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!

– Vihaat? Minuakin?

– Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?

– Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?

– Kerran kertonenkin.

– Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.

– Sinäkin sanot sen? Sinä?

– Anna anteeksi!

– Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi annettava.

Päättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin nyyhkytyksiin ja sovintoon.

Mutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi ja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista heidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti vahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.

He tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He tekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain laajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.

Se oli saattaa epätoivoon heidät.

Vihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet toisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä henkisesti alastomiksi.

Harva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja ahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita uiskentelevan kuvajaisen välillä.

Kertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.

AHTOLAN ASUKKAAT.

"Minä olin nuori kuin sinäkin", hän sanoi, "kuin sinäkin kaunis ja älykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua, kuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla suuren valtakunnan hallitsijaksi.

Kuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut ihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala pois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi, ahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan alku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.

Ensin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä se oli uutta.

Hei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin pyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja voin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää, sukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan ole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten tuollapuolen.

Todellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja yleensä alla pohjantähden.

Tiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin silkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi silmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset asukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen astinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään suunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin ammentaa?

Ja minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.

Elin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen ilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini ruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se oli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän minä tuhlannut toisen omaa.

Vasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä herra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle me kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.

Olin sittenkin tuhlannut toisen omaa.

Mutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin elää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.

Minä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan ennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman itsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.

Minä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten ja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle tavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa arpea ruumiissani.

Mutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa hippajuoksua muun ilon lomassa.

Mitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta, vääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas, olinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa. Ja luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!

Minä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua tälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi kuninkaanpojaksi.

Niin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin – enkä onnistunut.

Koetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen ... ei, se ei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan asukkaaksi.

Nyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä aavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli Kaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt leiviskääni.

Minun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en koskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea Jumalan kuu ja päivä kupeellani?

Tuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.

Mutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja ajattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin ja valkaista pimeyttä ympäriltäni.

Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.

Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.

Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista ainakin omassa ympäristössäni!

Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.

Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan, jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja asuinsijakseni.

Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.

Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita, olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa kasvattamaan.

Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet, kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.

Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.

Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet, ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä oikeastaan olin.

Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä, saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.

Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä vasten tahtoani asustavan.

Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien pimennoissa.

Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä, jokahetkinen, hellittämätön.

Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.

Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän, aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat, ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä syömärin, joka tutkii lautastaan.

Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?

Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.

Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen tarkoitusperän.

Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.

Mutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato haaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut kadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.

Sinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä uneksit minusta ja kohtaat unelmasi.

Päivisin sinäkin elät omaa elämääsi.

Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.

Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa kaulailussa.

Tiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien vertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän leikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani yläpuolella herjan ihmisheimon.

En tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat sitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin ulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa. Sitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä."

HOLLANTILAINEN TAULU.

"Istun tuvan nurkassa", kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär, "jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.

Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.

Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.

Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista, jonka kanssa he yhdessä kalastavat.

He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa. Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.

On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään aikaan puhu mitään.

Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta. Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.

Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin kotoista ja turvallista.

Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.

Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä kertomusta.

Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja kukkasten kanssa.

Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä kuin jalopeurat.

Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt. Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen peninkulmien takaa.

Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.

Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen maanmatosen päälle.

Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli tallannut juuri.

Madot olivat syöneet hänet elävältä.

Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.

Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle lähtevänsä.

"Kuuntelehan tuuliviiriä", hän oli sanonut, "milloin se pahalla äänellä parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin."

Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri, vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.

Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin todeta jälestäpäin.

Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa. Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.

Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.

Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.

Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä tapahtunut.

Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.

Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.

Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua heille kerrottavana.

Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.

Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.

Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun siitä vaivautuvan.

Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.

Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin nukkuvien säännöllinen hengitys enää.

Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.

Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.

Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.

Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä, sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin käsittää.

Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin miettimisaikaa.

Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?

Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun tiedät sinä."

LEMMEN KAIKKIVALTA.

Kumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan tarkoin toisiaan.

Vihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:

– Siis huomenna?

Helkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin kuninkaantyttären:

– Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?

Itki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin pusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:

– Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.

– Vaikka rakastan sinua?

– Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun mielikuvasi.

– Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.

Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.

– Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

– Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.

– Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?

– Niin.

Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.

– Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä pelastaa?

– Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen jälkeen kun sinä menet pois minulta.

– Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?

– Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.

– Ja sinä Ahtolan impysiä?

– Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien muidenkin ympärilläni huvittelevan.

– Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten rikostasi sovittanut?

– Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.

– Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme Jumalaa...

– Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen hänen kuvansa sydämestäni kadottanut.

– Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle tuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!

– Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi. Muuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.

– Siis ei mitään keinoa?

– Ei mitään pelastusta?

– Kenties. Olisi ehkä yksi.

Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva oljenkorteen.

– Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?

– Minä en voi sitä sanoa sinulle.

– Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.

– Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja huuliltani.

– Siispä otan minä ne niiltä!

– Et. Se on minun salaisuuteni.

– Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!

Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa, niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti vetävät ne olivat.

Nyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.

– Se vaatii siis niin suuren uhrauksen? hän kuiskasi.

– Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.

– Siis on se kuolema?

– On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku rakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.

– Ja muuttuu itse meren kalaksi?

– Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia keneltäkään ihmiseltä.

Hymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.

Aamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.

– Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.

– Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.

– Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.

He erosivat.

Pulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.

Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä vienosti alas ja virkahtivat surumielin:

– Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.

Mutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä karkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:

– Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat toisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen niin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi heidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.

Ja pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen ilahtuneina ylös ja sanoivat:

– Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta niin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.

Ja kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.

MOLEMMAT MORSIUSPARIT.

Vieri sitten aikaa vähäisen.

Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.

Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.

Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä kuluttaessa.

Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.

Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella, salaperäisellä hyminällään.

Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä olivathan he niin sen päättäneet.

Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille kummallekin.

Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta. Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä vallan vertaisenaan.

Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko komeudella vietettävät.

Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa. Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

– Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle, toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni...

– Toinen? Kuka toinen?

– Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän venevalkamaan...

– Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.

– En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme. Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä luota minuun! Heitä, hylkää minut!

– Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin varma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta. Äitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni minulle.

– Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. Minä en sinua ansaitse, ymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä ... minä kurja olen moneen osaan paloiteltu.

– Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö totta?

– Älä ole niin varma siitä. Jos hän tulee...

– Meren sulho?

– Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja ruumiineni.

– Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!

Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.

Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.

Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.

– Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.

– Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet näkemään minut vain iloisena.

– Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku muisto muinaisesta?

– Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä! Huomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.

– Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te kärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te itse olette.

– Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.

– Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä, missä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni iloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit minun vierelläni. Mistä se johtunee?

– Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet kuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka eivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja kärsimys nautintoa.

– Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla ihanaa.

– Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.

– Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?

– En. Minä en kadu mitään.

– Mutta miksi?

– Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku osa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.

– Kärsimyksen valtakuntaan?

– Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.

– Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?

– Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille mitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes iankaikkisuudessa unhottaa.

– Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!

– Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat muistot minulta haihtuneet.

– Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?

– Minä lupaan.

Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.

Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.

JUMALIEN JUHLA.

Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita, Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen. Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.

Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit, haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.

Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m. palvelusväkeä.

Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.

Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta, kohotti maljansa ja loihe lausumaan.

– Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen, lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä. Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.

Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä, miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen, me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä tilaisuus, missä – kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta – tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen ja syntyy kala hänessä.

Kukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo kauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä ominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä voitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita, että hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään lämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut sen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on kelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan kuningassukuun astumaan.

Syökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä ennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät meille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.

Hänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.

Puhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki vetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä ole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman najaadin kanssa.

Ottipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen kultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että purret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli laidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.

– Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei ole hyvä olla laineilla ihmislapsen.

Ja he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.

Mutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan kaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman soitannon kohoavan syvältä sydämestään.

– Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä ihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä ja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?

– Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan syöksyisimme heti syvyyteen.

Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa mukaan pitää puoliaan.

Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen välillä.

Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.

Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.

Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta syleilystään.

Kaikki nauroivat.

Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.

Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia, enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.

– Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo, vanha merisika!

Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota itsestään pois johdattaakseen:

– Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?

Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja röyhtäisi röyhkeästi:

– Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi maistua sulhasmiehelle.

Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.

Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin viittaustaan.

Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi? Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin alkamisesta?

Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.

Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi ylpeästi ympärilleen.

Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.

– Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.

Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin kuuli niitä enää.

Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin, jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.

Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet. Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen...

– Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.

Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.

Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.

Minne?

Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne, missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.

Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.

Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään. Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä. Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna huojahteli.

Mutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli laivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat tuskin kuuluvasti:

– Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.

– Luoja laupias meitä armahtakoon!

Risti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen kerallaan hiljaiseen rukoukseen.

Sen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:

– Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me voimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja luottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.

Kävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja kumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.

KALMAN KARKELO.

Lukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä myöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen asuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne kuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun soittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien.

Pysähtyi valju morsian kesken karkeloa. Kuiskasi silmät suurina ja säikähtyneinä kullalleen:

– Kuuletko? Etkö kuule?

– Mitä?

– Etäistä soitantoa. Se kasvaa, se paisuu, se tulee tännepäin.

– Turhia! Kylän kansa vain kartanolla ilakoi. Taikka ovat ne oman soittoniekkamme säveleet, jotka nyt korvissasi kummittelevat.

– Eipäs! Nyt torvet torahtavat. Nyt lähtee liikkeelle ritarisaatto. Sen edellä ratsastaa uros puettu kultaan ja purppuraan...

– Armaani! Sinä näet näkyjä. Sinä uneksit.

– Kuin päivä paistaa hänen kilpensä, kuin liekki leimuaa hänen kypärsulkansa. Hänen orhinsa kaviot iskevät kultaisia kipinöitä... Hän tulee tännepäin, hän pysähtyy pihalle, hän hyppää alas satulasta...

– Sinä et ole terve, sinä hourit...

– Hän on täällä jo!

Seisoi tuvan ovella kaikessa loistossaan ja kunniassaan se maankuulu kuninkaanpoika. Riensi häntä vastaan riemusta säteilevin silmin ja käsivarret ojolla tuo kuvankaunis kuninkaantytär morsiusseppel kulmillaan.

Laski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja sanoi:

– Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut ikuiseksi kuningattarekseni.

Ja kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

– Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?

– Emme Tuonelan tuvillakaan.

Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä.

Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.

Se keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se sykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli ihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille kalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja elämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki tuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen sydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä tavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.

Epäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne sytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket niin heleinä hehkumaan.

Huomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu. Siksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten aina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.

– Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan morsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.

– Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa hymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun hän tanhunsa lopettaa!

Mutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.

Kaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja lukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.

– Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää viisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota kavaljeeria?

– Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä, ettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella päännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä hänestä?

– Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta tämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.

– Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän silmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?

– Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka nokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?

Sitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti kätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli kaiken hääkansan:

– Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Poistu täältä! Rakas ristirahvas, itse pimeyden ruhtinas on meillä tänä iltana seurassamme.

Taukosi tanssi, särähti sävel, pakenivat naiset kirkaisten kartanolta.

Pysähtyivät kuin patsaat paikalleen kuninkaalliset karkeloijat. Mutta ennenkuin kukaan ehti enempää ajattelemaan tai muihin mahtaviin manauksiin ryhtymään kohahti meri, nousi hirmuaalto ja korjasi pois heidät kumpaisenkin jääksi jähmettyneiden häävierasten silmien edestä.

Nähtiin vain, ennen kuin aalto peitti heidät, kuinka he suin toisiinsa sukelsivat, silmin toisiinsa imeytyivät, ja kuinka heidän katseessaan oli sammumisen riemu niinkuin on suven auringolla sen mereen mennessä tai talvipäivällä sen painuessa kuuraiseen kuusikkoon.

Eikä sitten enää näkynyt mitään. He syöksyivät molemmat syvyyteen.

Näin päättyi kalman karkelo köyhän kalastajamökin pihalla ja näin myös mökin nuorukaisen lyhyt lemmen-onni.

Kukaan ei ihmetellyt, että hän aina sittemmin oli kuulevinaan Ahdin impien itseään huhuilevan, eikä sitäkään, että hän pian senjälkeen hukkui haaksirikossa. Tunnettiin, että yliluonnollisia oli tuona hirmuisena hää-yönä tapahtunut, ja lisättiin vain entistä ihmevarastoa uusilla taruilla ja lauleloilla.

Näin yksinkertaisesti eivät kaikki tuota asiaa ottaneet. Mutta kaikilla ei myöskään ollut sitä uskoa, joka ei näkymättömistä epäile, eikä sitä elämän uskallusta, joka liittää yhteen tarun ja todellisuuden.

UNIENSELITTÄJÄT.

Suuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon kuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.

Kuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat pitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan ritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien puolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa. Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.

Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki turhaan.

Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.

Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse. Hänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi peljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän vielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai viisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä kiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne eivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.

Niin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.

Sillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista kadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi esiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.

Kenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä kalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä heidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen kanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.

Kuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa yhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin siihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut olla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis täst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.

Hänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin, sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.

Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan myös kuninkaalle kerrottava.

Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.

Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja huusi:

– Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne hetipaikalla tänne!

Kuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon murheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:

– Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?

– Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä olen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista, prelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista. Kaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani. Unienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla, taikka minä tulen mielenvikaiseksi!

Hän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli niin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar katsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.

Kutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen tiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa ristiin ja loihe lausumaan:

– Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle henkenne uhalla selitettävä.

Ja hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen kuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä todellisuudessa.

Unienselittäjät kävivät miettiväisiksi.

He olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he tiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet vain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän majesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää pilana heidän ammattiaan.

– Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta. Se on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.

Kuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua päälakeaan ja virkkoi:

– Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä minut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on ero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa minulta.

Unienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti hetkisen ja sanoi:

– Niiden välillä ei ole mitään erotusta.

Hän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin. Mutta siinä hän suuresti erehtyi.

Kuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.

– Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua kaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän arvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?

Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.

Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:

– Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on laita meidän armollisen majesteettimme.

Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.

– Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni minulle.

Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:

– Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä, että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken sinulle ilmoittaa.

Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.

Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle, asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:

– Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?

– Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.

Hän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:

– Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa, todistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui esille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että hän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin vainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin todellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole mahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että sinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa, kuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä sanoa autuaalliseksi kuolemaksi.

– Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on meidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?

Vanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti alamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:

– Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä käytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen ajatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko minua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan vastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee. Valtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et kirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset tulevat siunaamaan sinun muistoasi.

Kuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:

– Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat. Minä valitsen kultakalat.

Sitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja palvelijansa ja antoi määräyksensä:

– Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani. Ei mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani hyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi vastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.

Niin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta juuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman onnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla ihmisillä ole mitään historiaa.

Tiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa kädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti hänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen istahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti esille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken olevaisen ongelmista.

Sitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.

Mutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään, mentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän – nukkui.

Niin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti laskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen käteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.

Silloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja saanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan ahvenen ja kultakalojen välillä.

PUNAINEN SANKARI

Murroskauden kertomus

(1919)

LUKIJALLE.

Tämän teoksen ensimmäinen painos ilmestyi viime talvena eräällä epäonnistuneella nimellä ("Elina"), johon silloisella sairasvuoteellani tulin myöntyneeksi osaksi tilapäisestä kannan puutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan [Kustannusliike Minerva O.-Y. (Julkaisijan huom.)] toivomuksesta. Kun se kuitenkin, mikäli sittemmin olen huomannut, m.m. eräistä sanomalehti-arvosteluista, on nähtävästi ollut omiaan antamaan kokonaan väärän kuvan teoksen pääjuonesta ja aatteellisesta tarkoitusperästä, olen nyt, tilaisuuden siihen itsestään tarjoutuessa, ottanut vapauden. Palata takaisin sen alkuperäiseen nimeen Punainen sankari, jota ei siis ole pidettävä minään taitavana liiketemppuna, ainoastaan valitettavan kirjallisen erehdyksen korjauksena.

Tekijä.

I.

Hän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen kohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.

Silloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet, kun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen maailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia parannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki oli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä muuksi muuttumaan, silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin hän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa silmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin haavanlehti.

Minkä tulevan? Minkä kohinan?

Yhteiskunnallisen vallankumouksen.

Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei tiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja jokapäiväisistä olosuhteistaan.

Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän oli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota herättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun hän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut raskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.

Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän sai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti siten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.

Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle kehitykselleen.

Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin apulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa pääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne maalle isän-kotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle ulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.

Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi eikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut itselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun ei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo suunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen pitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan mahdottomalta.

Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka suorastaan jumaloitsi häntä.

Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä itselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja humanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa historiallis-kielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka taloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet leipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen poikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.

Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili tyytyväisyys rovastin ryppyisissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu suussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä käyskenteli.

Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä millekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.

Tämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten häntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua ystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.

Mutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa pääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan tilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu hänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin, mutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä, Europan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.

Tuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet tärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset kysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio ja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin hänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin, saattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä asioista.

Se oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.

Mutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta päättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se ihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen elämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.

Hän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.

Hän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois maallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän ei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet olivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä hän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin maallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.

Myöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan sen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä vuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla, toimitellessaan.

Tosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta senhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien täyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin asettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa, sen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon palkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin moitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan painoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä että karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista, tavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä puhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.

Sitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei kiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä tilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen puolelleen.

Mutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.

Hän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä paikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia kootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä, missä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli vapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme papiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.

Luonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä maalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen mies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa vuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti, sillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen pettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan sen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen niiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli kirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.

Hän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä loukkaantumaton kuin haavoittumaton.

Oli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa nykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja tämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se epäilemättä olikin hänen mielestään.

Kun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa torpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta koettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan siinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös kaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.

Suuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään paljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin kuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten sangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden sijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan heidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.

Koko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan ja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja askarrellut.

Mutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin ukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi niin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä näiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.

Niin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli poikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisemmissäkin torpissaan.

Siellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää hämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa, ukot kutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja lähetettiin toiset kaivolle peseytymään.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori maisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia kysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime vuosien viljasadoista.

Onkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.

Lie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai lie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa kieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget olkapäilleen...

Ja he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein luvallisilla asioilla.

Mutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja rohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät nuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he alkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan silti hetkeksikään unohtamatta.

– Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän kansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo kuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata, kun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston tohtori ja rohvessori.

Eihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.

Mutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti hörppi tyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin, Jumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin ruustinnalle.

Eräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa jo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset erikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.

Hän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä kansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä oli halu jatkaa lukujaan.

Tietysti pojalla oli.

Kun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan hän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta oppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut kuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja houkuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.

Luvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri hänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta myöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan erikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista olivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.

Muutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui milloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten kaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.

Itse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin kirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään opin kukkuloille aurankurjesta.

Tuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.

Aikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita harrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään syventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia esitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.

Mitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa ollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden maiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta torpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi kärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana, josta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa keskusteltiin.

Siksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen sekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.

Häneltä imi torpanpoika – Heikki Takaharju oli hänen nimensä – ensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman vakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.

Nämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.

Ijältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä suinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja kehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän itseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että vapaan urheilun tanterilla.

Mutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli valmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian oli vaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

Sen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri itse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä, Heikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.

Siksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.

Siksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain heitä heidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan, joka kaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä herrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti hän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä seuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään huolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.

Mitä hän nyt tekisi?

Nyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja yhteiskunta.

II.

Ensimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi tunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä, johon hän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista yhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.

Hän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.

Ylioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita korkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta, valtiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista samantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista. Useimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.

Kaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia niin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.

Samasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakuntaelämälle.

Hänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.

Alkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen ahtaat taloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen ymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat hänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu toimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.

Odottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen aamulehden korjauslukijaksi.

Jollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen ohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen. Muutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi hallintotutkinto takanaan.

Sattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret hyökkäykset maatamme kohtaan.

Ruvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen stipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju, joka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti sellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta mielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi Moskovaan.

Olisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen toivossa.

Kaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli yksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.

Hänelle, joka oli sosialisti ja internationalisti ja joka vain odotti yhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin samantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan tuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne sitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.

Nehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen vallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään lakaisemaan.

Venäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.

Siellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen Venäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle kehitykselleen ja kohtalolleen.

Hän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita, kuten hän itsekin oli.

Hän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin vallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin vallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten, innostus, uhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden suuren, huikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän vaikutuksen häneen.

Toisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia vankilassa, eräät saaneet maistaa kasakan pamppua, eräät olleet karkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.

Mikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut heidän varmaa, elämäniloista vakaumustaan lannistanut.

He olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!

Noiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden kapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten kera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.

Itse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän oli omasta mielestään melkein kuin "burshui", hänhän oli valtion stipendiaatti.

Mutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan minään häpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän vallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia, vieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat kaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.

Toista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet olivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka matkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna Sveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa suunnittelemaan ja toimeenpanemaan.

Mutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä Heikki Takaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis heittämään pommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin, vaan valmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen sen menettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista suuntaviivoista.

Mahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän oli toiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista suuremman apajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja vallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean, jonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan kaikkein pyhimpään tunkeutua.

Itsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa kotimaahan, missä hänet – venäjänkielen taitonsa perusteella – nimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.

Sitä laiskansitkasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä tähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.

Taantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän, vaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti lujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien "häikäilemätön riistäjävalta" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla Heikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli tällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta vallankumouksesta.

Mutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen moraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan kätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.

Tuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi suurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.

Tuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän tuleen leimahtavan.

Suurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa kansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joita hänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken pidettiin.

Hän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi poliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää, miehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän jäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon hänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen eduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.

Suomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan höröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi, että se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.

Mutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.

Uusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan ja yhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan asianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti, ja oppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun aikaa kokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa kiipesi virkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin, jälleen kiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen kannattomuutensa.

Nyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.

Itse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin kaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän kuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien asianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa niinkuin niitä oli koko maailmassa.

Päinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään. Siitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä varma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän tuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.

Kuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin, joita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään kaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka juuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.

Eikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut tehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut itsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava, tuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin mädän omenan tieltään karistava?

Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.

Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.

He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut, he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.

Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden harjoittajista.

Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta juuritettavat!

Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt sosialismia ollenkaan.

Suurkapitalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa elämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha mitään sosialismia ajatellakaan.

Heikki ymmärsi tästä senverran, että he eivät itse ollenkaan uskoneet siihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen oma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään kuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys, sorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden luonnolliseen järjestykseen.

Nyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä parannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat olleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan, tasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen kiihoituksen juuria uhkaamaan.

Heikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa tasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!

Ei syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.

Maailmansota oli Heikin aivan musertaa.

Hän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien kansojen sosialidemokratia, koko maailman "Internatsionale", joka vielä äsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?

Se oli kuin pois puhallettu.

Missä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä sodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet, missä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?

Tuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.

Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin, imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä, jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja vuosia taaksepäin.

Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden astinlaudaksi alentunut.

Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän pelottamaan.

Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.

Täytyi tulla suuren tuomiopäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja kurjuutta se toi tullessaan.

Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.

Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!

Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi, hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.

Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja odotuksesta.

Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.

Hän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat jälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.

Hänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken koittaessa.

Että hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi myös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi olla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä ottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi voivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä taipumuksiaan ja voimiaan.

Kuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä, joka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen luonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja tarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.

III.

Ja niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.

Heitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat ystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti kuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen piiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.

Päästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista hallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja virkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista hävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse olisi päässyt irralleen.

Mutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen tasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella, metafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.

Hänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse suurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen lääninpääkaupunkiin.

Hän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut sinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen sanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään, mutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä auttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut ja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä alituisilla agitatsionimatkoilla.

Täten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen nuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta saakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt mitään syvempää vaikutusta häneen.

Aivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä vähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin he olivat tavanneet toisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli ollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin pääasiallisesti ryypiskelemään.

Pekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin hän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli hän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaa-säilyttävä aines ja monarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.

Myöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään maalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina iloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä sittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen suunnittanut.

Se olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen ei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin aikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen yli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.

Ettei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään voittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.

Pekka liukui siihen – ja samalla avioliittoon – mukavasti ja tasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.

Joulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut Heikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen kanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista koulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.

– Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin vakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea sosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa. Sinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet tuntemaan. Hän on jalo nainen. Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.

Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.

Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa häntä!

Se oli uskomatonta.

Hän oli aina ollut niin yksin.

Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää hänestä, vieläpä ihailla häntä?

Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain juopon jaaritusta.

Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.

Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.

Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti Elinasta.

Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein naisten aatteellisiin harrastuksiin.

Toisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan kapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut kuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan kävelemään.

Elina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi henkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin, hän oli innostunut Krapotkiniin, hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.

Heikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan vastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä ja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle olemukselleen.

Niin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...

Mutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen mieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön, luottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja ja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.

– Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut ja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen, tanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt vähintäkään eroottista vaikutusta häneen.

Mutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta toverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa oli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat jääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.

Elina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka Piilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle nuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta todellisuudessa.

– On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa nyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja miten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.

Niinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty omaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun tiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin rikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien kymmenientuhansien omistajatar!

Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin kuin Pekkakin?

Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena pidettävä.

Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain pelkkä ruumillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan sydämen asia.

Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.

He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen, tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista, hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin ikuisesti vanhaksipojaksi...

Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon epäilyn hiipimistä aivoihinsa.

Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle tuntemattomia?

Turhia!

Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.

Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat aivan uudella tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä.

Ja tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset lavertelevan juoppolallin sanat – – "Hän on jalo nainen." – – "Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan." – – "Hän ihailee sinua." – –

Heikki oikein harmistui tuon huomatessaan.

Mokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan toverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?

Hän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja pakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.

IV.

Mutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa päämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen vanha koulukaupunkinsa.

Elina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa, Vaikutus, minkä hän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman miellyttävä.

Elina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli ikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään vain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet ja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa pukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.

Koko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja itsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti hämmästymättä.

Hän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki tuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa aivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut toverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja tyytyväisyyttä.

– Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.

Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.

– Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?

– Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että tulette olemaan tyytyväinen.

Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.

Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.

Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen kurkihirren alla.

Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja josta hevoskyyti alkoi.

Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana. Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.

Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.

Paljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut entinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja avoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi kultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut ja kuivahtanut.

Häntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen tavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä sanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.

Olivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen niin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja yhteiskunnalliset ihanteensa.

Ennen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan siipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan. Hänestä oli tullut kirjaimellinen "kateederisosialisti".

Sellaisena hänelle oli jo kerran – jossakin radikaalisessa tähtiyhtymässä – tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä erään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.

Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta. Kun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä uhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän silmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.

– Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin kaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.

Kuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti tekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata hallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen vaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän sosialisteillamme.

– Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki siihen vielä huomauttaa.

Elleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta vastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen yhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän bolshevikit?

– Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof. Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.

Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!

– Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.

– Yhtyvät varasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.

– Mikä tosi?

– Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.

Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan suuressa asiassa yksimielisiä.

Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.

Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen väkevöittämiseksi.

Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava, huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.

Siksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden mukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta entisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin Elinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse kulissien väliin.

Kaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin kumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.

Ja ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen sielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä todellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta, jota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.

Hehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar, naurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten sankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut tahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla taisteloon usuttaa?

Eikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö karehtinutkin kaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmistään ja hänen huulillaan, kun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti emännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen vaarallisimmat puheen-aineet?

Heti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille mielikuvilleen herttaisesti hymähtää.

Elinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo jäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka sukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?

Naurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään salaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.

Kuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes hetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua siitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa seurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis sykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.

Jotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä hän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa hänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan ilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin äkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.

Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä syrjästä tapausten juoksua tarkastella.

Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.

Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim. pääkaupungissa.

Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten muutosten mukaan menettelytapansa. – Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana! Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.

Tämä ei sittenkään vielä ollut hänen hetkensä, ei hänen suuri hetkensä, tunsi hän.

Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolle vielä myöhäiset sukupolvet tulisivat hurraamaan.

Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos. Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja kansalaiskunniastaan.

Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.

Virkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous epäonnistuisikin – kuten hän varmasti luuli sen epäonnistuvan – ennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään tapauksessa arvattavasti kaula menisi.

Mutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous onnistuisikin...

Silloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä. Sieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin istahtaa.

Aivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan ne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta vallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin hänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät suuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa sankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän, kirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän innostuksen.

Hän tahtoi voittaa, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla kuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain toisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä toisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.

Mutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka onnistumisesta tai oikeudesta – Heikille ne kaksi käsitettä olivat yksi – ei ollut täysin vakuutettu?

Ei kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska sitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa tuhmemmille.

V.

Jos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut todellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan tähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä täydellisesti onnistuneen.

Virka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään edesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat siitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella kävi kaikki vanhan mallin mukaan.

Porvaristo "kenkkuili" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin, työpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat kauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain sen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.

Kaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi lääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa päältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen tasavallan määräyksiä.

Eikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta. Tietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia. Mutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut heti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin vastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia kaupungin porvarillisia mahtihenkilöitä.

Hän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi kuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä väkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan viranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi niin.

Myöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta sen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.

Mitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi luonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin "kansallistuttamista", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen välttämättömänä.

Siinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa häirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.

Heikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.

Ei niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä kanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia hänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten välille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut käynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät tuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä alkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.

Jokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka pihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan muistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi omikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt hänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.

Hyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän oli silloin ollutkaan!

Ujo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä, suurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa kunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien pilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.

Mihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä oli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä koskettaessa?

Ei mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään. Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.

– Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa mietteissään katkerasti itsekseen.

Mutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret siirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä yleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät vain tekoja eivätkä tuloksiaan!

Silloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja miettiä kaiken katoavaisuutta.

– Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut koskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä lähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.

Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.

Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin, joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen jatkaa tuota jalostamista.

Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin, laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän, Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.

Oliko se oikein?

Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä, arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.

Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä korkeimpana jumalallisena viisautena.

Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista koulukaupunkiaan – olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen – sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen, surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.

Rakastiko hän ehkä Elinaa?

Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä määritellä?

Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa. Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä milloinkaan.

Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?

Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä. Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään tutustunut.

Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen, tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.

Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.

Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran nöyryyttävä.

Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.

Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?

Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa, siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi ajatuksiksi ja mielikuviksi.

Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.

Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.

Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen puoli-yön.

Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.

Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä, valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä tuossa kohtauksessa.

Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän ja miltei pyhän vaikutuksen.

Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.

Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.

Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin käsivarsillaan tuudittanut.

Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.

– Hän oli hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei suutu minulle.

Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät keskenään kilistämään.

– Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi tuttaviksi.

Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.

– Mielelläni, oli Heikki kumartanut.

– Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina rakastettavasti vastannut.

– Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut. Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä. olisi koko maailmassa.

VI.

Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.

He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.

Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.

Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä puhumasta.

Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse, entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi pitkin maakuntaa.

Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella hänen kanssaan missään tekemisissä.

Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?

Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.

Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan elämäntapoja vastaan mitään valittamista.

Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.

Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.

Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.

Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen, yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä ystävä.

Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan, jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.

Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.

Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea, maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.

Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, kosmilliseen, maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan, saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain, väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen tilaisuus!

Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän herjausta ja raadollisuutta?

Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä:

– Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.

– En, vastasi Heikki vilpittömästi.

– Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä vilpittömästi kuiskattavan.

Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.

He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.

Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä suhteessa mahdollista pettää toisiaan.

Heikki katsahti kupeelleen.

Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:

– Herra Jumala, mitä tästä tulee? Mitä?

He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää kyyneleitään ilmi pursumasta.

– Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan aavistanut.

– Aavistanut? Mistä asti?

– Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.

– Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!

– Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin rivissämme.

– Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään! Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.

– Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä mahdollinen.

– Ehkä olisikin ollut parempi niin.

Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.

Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä käsivarrellaan tukemaan.

– Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin onneton...

Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli.

Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja näkisi heidät..

Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään änkyttää:

– Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä vilustut. Kah, nousehan toki...

Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman itkunsekaisen soperruksen:

– Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton. Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää...

Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.

Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski kyyneltensä lomasta:

– Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!

– Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla moukkamaisuudella huomauttaa.

– Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo! Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.

Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä, millä nuo sanat lausuttiin.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.

– Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa. Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen antautunut...

– Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään. Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone, joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.

Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden kujaa vaeltamaan.

He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja käsivarressaan.

Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja virkahti:

– Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja hyödyttömästi?

– Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen köyhälistön asiaa.

– Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?

– Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös, ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava.

Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.

– Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?

– On ollut jo kauan sitten.

– Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua enää silmänräpäystäkään!

– Epäilemättä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan. Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.

– Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään, joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta tilanteesta?

– Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen sankari olisikin, niin...

– Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.

– Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet alas, tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä vihollisena.

No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla. Hän olisi joka tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.

– Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.

– Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava".

Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.

Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen edessä.

– En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.

– Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?

– Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.

– Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?

– Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan uskoneet.

– Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?

– Monet puolipakotettuina, olen kuullut.

– Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa kapinaan?

– Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy ulvoa sutten kanssa.

– Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.

– Tuskin. He ovat vain luonteettomia.

– Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän luonteettomuudestaan.

– Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat saaneet tapella.

– Eivätkä vieläkään kylläkseen?

– Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään rauhankaipuuta heidän riveissään.

He kääntyivät jälleen kävelemään.

Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan puhunut mitään.

– Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi johtajista?

– Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.

– Hirsipuu?

– Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.

– Ja josta ei joudu hirsipuuhun?

– Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?

– Kuinka niin?

– Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.

– Tiedätkö, miksi sen teen?

– En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.

– Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi, että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.

Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.

– Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.

– Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän tunnen sinut.

Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella, niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.

Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet ilmaan ojentuivat.

Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?

Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?

Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta, niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli rangaistava.

Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen äänilajiinsa.

– Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.

– En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.

Heikki tunsi polviensa vavahtavan.

Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!

Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä saattoi selailla iltikseen?

Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin kaikkein pyhimpään?

Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?

Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...

– Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen.

– Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle ja kunnioittaa.

Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...

Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää. Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...

Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.

VII.

Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle pääkaupunkiretkelleen matkustanut.

Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.

Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.

Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä – ja kenties Elinallakin – oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.

Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.

Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään vähän huolestaa.

– Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut. Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi sinne.

– Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.

– Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä vakuuttanut.

Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen häneen.

Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla. Syyttäen erästä kirjallista työtään – sosialipoliittista julkaisua vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan – hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden vähemmän vaivaavan itseään.

Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.

Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen kaikkivallan niitä koskettaessa.

Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä, tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin, sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.

Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen kotinsa oli perustettu.

Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi, tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle suvaitsevaisuudelle perustettu.

Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.

Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä, kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli yksinomaan oppimista.

Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.

Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?

Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman, määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä, kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen, myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen lähimmässä ympäristössään.

Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.

Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria, ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.

Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.

Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja pikkuitsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.

Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä koskettaessa.

Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.

Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämänarvoihin, vaikka toiset ja syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.

Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.

Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena hetkenä hän sanoi: se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi olentonsa laikahtavan.

Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.

Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.

Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista, joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.

Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.

Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!

Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja kaksin Elinan kanssa.

Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.

Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma sisäinen totuutensa.

Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa.

Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta puoluetoverilta.

Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta tarvittaisi.

Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen. Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta hän oli vakuutettu.

Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.

Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään yksinomaan inhoittava.

Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen tarkoittamaansa kysymykseen.

Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se, mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.

Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.

– Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof. Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä luentojaan kansantaloudesta.

Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki olivat häntä ihailleet.

– Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.

Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen sosialidemokratian hyväksi kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan. Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.

– Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta, enimmän pidimme hänestä me, naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut, meidän sankarimme ja epäjumalamme...

– Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.

– Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai tuon tuhman ja ruman professorintyttären...

– Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!

– En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi meidän nerokkaalle taruprinssillemme.

– Tuo professori oli rikas.

– Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida juuri hänen tyttärensä.

– Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan. Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.

– Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.

– Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin, joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.

– Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.

– Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.

– Mutta onhan hän vielä sosialisti.

– On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä köyhälistössämme.

Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.

– Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen. Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.

– Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia, väitti Heikki.

– Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin murhiin ja väkivallantöihin...

– Myöskin valkoiset murhaavat!

– Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.

– En minäkään.

Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.

He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.

Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet, että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan itsestään toisilleen ilmoittaneet.

Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä hetkiseksi sohvaan istumaan.

– Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella rauhassa keskenämme.

Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan, pohtia toistensa elämänkysymyksiä.

VIII.

Elina jäi.

Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.

Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea hahmoltaan.

Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä hetkellä, saapua sinne.

– Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään...

– Mitä? Kerro Jumalan nimessä!

– Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.

Hän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.

Miliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa sinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja tuli omaan virkahuoneeseensa.

Siellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä puhelimen ääressä.

– Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.

– Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.

– Hän on murhattu?

– On. Ja monta muuta.

– Hyvä Jumala!

– Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen mukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.

Tervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään tapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa luottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon kaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.

Hän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen ponnahti ylös.

– Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi

– Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa...

– Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.

– Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on ... kuinka sanoisin ... noin vähän toisellakymmenellä.

– Juomassa?

– Niin. Kuului vähän äänestä...

– Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.

– Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella ollessaan...

– On tultava. On käsky ylempää.

– Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari miestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.

– Tee kuin tahdot! Minä odotan.

Tervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.

Hänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät hämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli maailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin saanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu vähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.

Oliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta mitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi kauhua ja onnettomuutta.

Onnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa kuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa koko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista naurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea inhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat voivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!

Oli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen, kuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu polonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja vihanvimmalleen.

Ja ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?

Tietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat lähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita läheisistä pitäjistä kokoamaan.

Mahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli Heikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.

Elinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon asian Elinalle?

Samassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja että hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi puhelimeen.

Hotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt sieltä.

Sekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi, että Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.

Hän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut saapunut sinne.

Siis hän oli matkalla kotiin.

Vaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä tuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.

Elina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi, kadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.

Hän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui nähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.

IX.

– Mistä p—-een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä kaupungissa! Häh? Missä se on tuo h—-in helsinkiläinen?

Pällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.

Hänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä, hänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen kasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen ajatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon ryyppyreissulla.

Miliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin naulattu kynnykselle.

Kuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille revolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa kohden ojentanut.

Näin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.

Pällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä saadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään käsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei oikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt kaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.

Vihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli tarkoitus, olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.

– Heheh, sanoi hän, sinä sinä ... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen kanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten on tullut käsky jostakin ylempää?

– On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky on...

– Mistä, jos saan luvan kysyä?

– Jumalalta.

Taas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.

Heikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea katseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas vilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen eteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.

– Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu vielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte meitä maalaisia ihan iltiksenne.

– Istukaa!

Heikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään. Samalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä kuitenkaan silmistään päästämättä.

Se saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden menevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään Heikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä jälleen korjannut asentoaan.

Huomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva käynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi irvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.

– Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs me niistä maallisista! Tahdotko ryypyn?

– En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja toiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.

Heikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet punaiset juoponsilmät kävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja kostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin kädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä kuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.

– Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen, virkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla äänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me niitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja ikäänkuin virkaveljet kerta...

– Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän tietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette lähettänyt ympäröiviin pitäjiin.

– Kuka pyytää?

– Minä.

Heikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä. Sitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati vieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.

Pällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.

– No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.

– Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä, rääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne retkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.

– Luettelon? Mitä varten?

– Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat ankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.

Pällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.

– Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset esikunnat määräävät...

– Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset toimeenpantaviksi?

– E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...

– Siis te itse, herra Pällinkorva?

– Minä? En suinkaan...

– Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää, että on huono kuri teidän joukko-osastossanne.

Pällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.

– Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia, vaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin innokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...

– Apua? Mikä hätä siellä?

– Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät muutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä kaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...

Heikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.

Noinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen punakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan ja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden paikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.

Outoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä saattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat olevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.

Näin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.

Heikki sai raporttinsa.

Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia, kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista, vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.

Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin arvattavasti jättäneet.

Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei edes varhaisimmassa nuoruudessaan.

Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen vapaaksi-päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin, pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen, kun tuho lähestyi.

Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin sanoen.

Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä, kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.

Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.

Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.

– Jo riittää, sanoi Heikki.

He nousivat molemmat ylös.

Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.

Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja ilkamoivampaan irvistykseen suurenemaan.

– Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä tappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...

Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:

– Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka vähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin kotimiehenä, hehheh...

Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu. Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.

– Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...

– Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.

– Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän anoppi! ... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen kotikannoillaan...

Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.

– Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.

Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui väsyneenä tuolilleen.

Niin pitkälle oli tultu siis!

Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan, pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!

Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?

Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.

Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen kävelemään.

Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse riennettävä.

Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?

Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?

Se tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.

Ja yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita olivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen, koetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista tapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi.

X.

Heikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar puolipuettuna hänelle avaamaan.

– Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä luulin, että hän oli herran kanssa!

Heikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli tultu siis, kun talon palvelija tarkin piti aivan luonnollisena, että Elina viettäisi öitään hänen kerallaan!

– Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle hotelliin.

Heikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.

Mutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin Heikin hotellihuoneeseen?

Heikki sitä kohden siis!

Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten valmistettu.

– Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen kysymään.

– Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen...

– Kirjeen? Missä se on?

Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.

"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään. Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. – Elina."

Heikki tapasi hänet majatalossa.

Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä itkettävänsä.

Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.

Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.

– Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?

– Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten...

– Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi sinulle suuressa surussasi...

– Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani..

He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.

Heikki hätkähti.

Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten, kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien, kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn alla?

Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.

Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että se oli itse asiassa matka hautajaisiin.

Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri tälle matkalle tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri tällä hetkellä tahtoi siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi ystäväkseen koko maailmassa.

Mitä tuo suku sitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen edessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.

Tietysti suostui hän.

Mitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo järjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen tilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä, että hyvä lehti aina itsensä hoitaa.

Hän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta, että tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan päällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä varten.

Kun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:

– Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?

– En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän saa kyllä kuulla sen aikoinaan.

Eikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.

– Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken perästä.

Toimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi sangen painostunut mieliala.

– Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän se on pian lopussa.

– Mikä?

– Kaikki. "Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan."

Elinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että Heikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista kopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.

Heikki ajatteli omia aikojaan.

Mitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä he olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset ylimalkaan tiesivät toisistaan!

Tämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut tuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin vaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha koulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?

Tuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän kotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata, että se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien uhripuuksi?...

Esivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin kuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa poluille, ei lastua laineille. Kaikki katosivat he jäljettömiin...

Myöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.

Sen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi enää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai vihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se oli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä toisiaan vihasivat tai rakastivat ... kaartuva yli heidän sekä vihansa että rakkautensa...

Turhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman parantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?

Eikö ollutkin parempi "iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa", kuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?...

Entä silloin kun oli elämästä erottava?

Eivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain kaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras ja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle, tuntemattomalle taipaleelle lähtiessä...

Tummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.

Mutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän, joka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta vasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?

Se riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto...

Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla hiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:

– Heikki! Rakastathan sinä minua?

– Tiedäthän sinä sen, Elina.

– Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla sen sinulta ja juuri nyt kuulla.

– Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.

Heidän huulensa yhtyivät.

Kulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä kukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.

XI.

Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä, joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja koko talon tällä hetkellä olevan autiona.

Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.

Heikki kysyi matalalla äänellä:

– Miten hän kuoli?

– Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...

Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?

– Kuinka niin? kysyi Heikki.

– Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...

Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?

– Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.

– Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan, sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...

Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:

– Niinniin, ninniin...

Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta maalaista alkuperäisyyttä.

Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin takaisin kotikannoilleen.

... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään varassa hänen äitinsä ja isoäitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit harmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa, apeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli, silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi mielitietty...

Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.

– Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin...

– Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun me olemme itsekin sosialisteja.

Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

– Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän tuomarinrouvan...

– Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.

– Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.

– On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.

Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.

– Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta, ettei niitä nyt mene ärsyttelemään...

Hän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt tekisivät?

Heikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin entisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken olevaisen ulkopuolella:

– Niinniin, niinniin...

Talvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.

– Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä isäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me panemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja sitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä aprikoida lähemmin asiaa.

Niin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä miehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen valmistanut.

Elina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun valkenemista.

Hänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi vähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan sivulta, kauas kauhuntöistä ja ajan ahdingoista...

Elina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa kuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten tuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän, Heikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian liki pistämästä...

Tyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan Pekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä liian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään kävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa yhteisesti näyttäytyä...

Jo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.

Muuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään, mutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä suurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat vikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että hän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa täten mahdolliseksi.

Tuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan...

Hänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita suloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä puolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.

Kuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu Pekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa häikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle taputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.

Hän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien kuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut heti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko matkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.

Heikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään. Pekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.

Hän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka pitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti herättävät.

Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan yhtämittaisessa itkun hytinässä.

– Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?

Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.

Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.

Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.

Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä silmänräpäyksessä.

Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä? Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?

Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.

– Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut...

Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.

– Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.

Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.

– No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.

Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.

Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.

Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen, tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti. Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä hulikaanilauman halki.

Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän kieltäytyi loukkautuneena.

Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes. Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai seisoisi kannaksilla suorastaan?

Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.

Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.

Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun sovittavan momentin.

– On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.

Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsahtaa. Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä suhteessa saanut pääkaupungista.

Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt kaikki samantekevää.

Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.

Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi.

Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen akkunallaan. Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.

XII.

Heti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu Pällinkorvan kanssa.

Pekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä antanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut heidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän tulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista julkeutta ja pirullisuutta.

– Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain nauraa hekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa ja valkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen armeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän lystiä heitäkin varten.

Tarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta panna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.

Mutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi Pällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä uhallakin.

Se olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.

Paitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata ihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi kerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä vaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.

Tietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin elämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä oli hänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi Elinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.

Ja jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä ainiaaksi.

Hänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian hyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian hyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei mikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.

Hän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän pistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta katsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän "herra toimittajaa". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja siitä työntyy sisälle – prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.

Heikki nousee nopeasti tervehtimään.

Prof. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi ensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä, sanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.

– Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen erään pikku-uutisen.

Ja hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen ja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen isänsä ristiin naulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.

– Eikö professori suvaitse istua?

– Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen, hyvin kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo uutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.

Heikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä prof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi itsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen johdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään katsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä tapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan;

Eikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa vähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti vastaukseksi:

– Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.

– Sellaisenaan?

– Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.

– Olen kiitollinen, hyvin kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra toimittaja.

Hän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista halveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.

Heikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä hänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää oikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.

Olihan hän kaiken ulkopuolella.

Ja saisihan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja itseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä sittenkin oli kunnia oppilaastaan?

Nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä merkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon prof. Talvion jättämän "pikku-uutisen", jonka hän oli merkinnyt huomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.

Epäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä punaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän, Heikki, tuskin eläisi enää...

Sekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.

Iltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen apulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi voivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja vapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille jaettavaa hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.

Siteen hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.

Satutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään vielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja yliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.

Pällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.

Heikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti sitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan. Koppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään vastarintaa edes yrittäneet.

Melkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja hoilaten julisti vangituksi hänet.

Toiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka olivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta miliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin tarkka tutkimus pidettävä.

Heikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.

Tutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen oikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneeseen.

Käytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin punakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.

Heikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan pappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki epäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten jutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.

Vankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista itse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten aikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden osoitukseksi.

Heikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.

Mutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen kukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa, hän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.

Vasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat: "Minun sankarini!"

... Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari komennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet jäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.