Kootut teokset XIV
Eino Leino (1878–1926)
Suomalainen näyttämötaide; Suomalaisia kirjailijoita; Suomalaisen kirjallisuuden
Leinon koottujen teosten neljästoista osa kokoaa yhteen kirjoituksia näyttämötaiteesta ja kirjallisuudesta. Teos sisältää katsauksen suomalaisen kirjallisuuden historiaan, kirjailijapotretteja sekä kirjoittajan oman tilinteon runoilijanvuosistaan.
Eino Leinon 'Kootut teokset XIV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 69. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOOTUT TEOKSET XIV
Eino Leino
Otava, Helsinki, 1929.
SISÄLLYS:
SUOMALAINEN NÄYTTÄMÖTAIDE 9/IV 19O2
Lukijalle Kodista kotiin. 1872-1902 Ida Aalberg Luonnekuvia Suomalaisesta teaatterista
1. Benjamin Leino
2. Axel Ahlberg
3. Adolf Lindfors
4. Katri Rautio
5. Knut Veckman
6. Kirsti Suonio
7. Olga Leino
8. Hemmo Kallio
9. Otto Närhi
10. Taavi Pesonen
11. Aleksis Rautio
12. Iisakki Lattu
13. Mimmi Lähteenoja
14. Olga Salo
15. Naemi Kahilainen
16. Emil Falck
17. Oskari Salo
18. Evert Suonio
19. Eino Salmela
20. Lilli Högdahl
21. Tyyne Bergroth
22. Elli Tompuri
23. Helmi Tähtinen
Kaarle Halme Suomalainen Maaseututeaatteri Käynti Arkadiassa Käynti uudessa suomalaisessa teaatteritalossa
SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA. Pikakuvia
Esisana Elias Lönnrot A. Oksanen Aleksis Kivi Yrjö Koskinen Kaarlo Bergbom Suonio A. Meurman Pietari Päivärinta J. H. Erkko Kaarlo Kramsu Arvi Jännes Paavo Cajander Juho Reijonen Robert Kiljander Minna Canth Juhani Aho Arvid Järnefelt Santeri Ivalo (Ingman) Kasimir Leino Teuvo Pakkala Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA
Lukijalle Johdanto: Valmistava aika (1542-1835)
1. Kieli ja kirjallisuus
2. Suomalaisen kirjakielen synty
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit
4. Hengellinen kirjallisuus
5. Maallinen kirjallisuus
6. Kansanrunous
7. Kansallinen tiede
8. Suomalaisuus
I. Romanttinen aika (1835-1870)
1. Realismi ja romantiikka
2. Kansallinen herätys
3. Elias Lönnrot
4. A. Oksanen
5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet
6. Aleksis Kivi
7. Romantikoita ja jälkiromantikoita
II. Realistinen aika (1870-1897)
1. Realistinen kansankuvaus
2. Nuorsuomalaisuus
3. J. H. Erkko
4. Kaarlo Kramsu
5. Minna Canth
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri
7. Kansallinen tiede
8. Naturalistinen kansankuvaus
III. Uusromantinen aika (1897-)
1. Vanha ja uusi romantiikka
2. Valtiollinen tausta
3. Runous
4. Suorasanainen kirjallisuus
5. Loppukatsaus
ERÄS TILINTEKO. 25 vuotta runoilijana
SUOMALAINEN NÄYTTÄMÖTAIDE 9/IV 1902
(1902)
LUKIJALLE.
Uuden Suomalaisen teaatteritalon valmistuminen on siksi tärkeä merkkitapaus ei ainoastaan meidän näyttämötaiteemme, vaan myöskin koko nuoren kansallisen viljelyksemme historiassa, että sitä on todellakin syytä yleisönkin puolesta juhlia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jokainen, joka on nähnyt sen "ladon" – kuten Arkadiaa jo pitemmän aikaa on jokapäiväisessä puheessa nimitetty – jossa Suomalainen teaatteri näihin päiviin asti on ollut tuomittu asuntoaan pitämään, ja nähnyt myöskin sen suuren ja korkean kodin, joka sille nykyään on Rautatientorin laitaan valmistunut, on varmaankin oleva kanssamme yhtä mieltä, kun sanomme, että Suomalaisen teaatterin merkitys meidän maallemme vasta nyt on tullut ulkonaisestikin, kaikkien nähtävästi merkityksi.
Iloisin tästä tapauksesta lienee varmaankin teaatteri itse ja on se jo puolestaan pitänyt huolta sen viettämisestä arvokkaalla tavalla. Mutta luultavasti tullaan päivän johdosta myöskin toimeenpanemaan juhlallisuuksia kaikkialla ympäri maata, sillä luonnollista on, että kansalaisten ilon tunteet silloin tavalla tahi toisella tahtovat tulla tulkituiksi. Samasta luonnollisesta vaistosta on myöskin tämä vaatimaton julkaisu syntynyt.
Kirjasen nimellä olemme tahtoneet viitata sen tarkoitukseen. Se ei ole suinkaan ollut tarjota yleisölle mitään tyhjentävää kuvausta näyttämötaiteemme kehityksestä, vielä vähemmän mitään varsinaista teaatterin historiaa. Molemmat nämä tehtävät vaativat aivan toisellaisia voimia kuin mitä näiden rivien kirjoittaja voi imarrella itsellään olevan. Tarkoituksemme on ollut vain tarjota muutamia hajanaisia piirteitä ikäänkuin läpileikkauksena suomalaisen näyttämötaiteen tilasta armon vuonna 1902, kaikki otettuna siltä sanomalehtimies-arvostelijan kylläkin pahamaineiselta kannalta, joka meille tässä tapauksessa on ainoa mahdollinen. Kuinka paljon meidän samalla on onnistunut karttaa sitä "runoilijan vapautta", josta niin usein on kriitillistä toimintaamme syytetty, jääköön hyväntahtoisen lukijan päätettäväksi.
Ajatus kirjoittaa jotakin tämäntapaista syntyi meissä niiden luonnekuvien yhteydessä, joita äskettäin olemme Suomalaisen teaatterin jäsenistä Päivälehden palstoilla julaisseet. Sitä paitsi olimme jo pitemmän aikaa aikoneet kirjoittaa jotakin yhtenäistä kuvausta näyttämötaiteemme etevimmästä edustajasta Ida Aalbergista, semmoisena kuin hän nykyään meidän nuorten silmillä katsottuna taide-elämässämme esiintyy. Ajan puutteen takia on tämäkin viimeinen aie supistunut vaatimattomimpaansa. Kun ei kuitenkaan mitään muutakaan julkaisua täksi merkkipäiväksi ole yleisön puolelta kuulunut, olemme, vaikkakin epäröiden, uskaltaneet tehdä tuumasta totta. Sitä varten olemme käyneet uudestaan läpi yllämainitut luonnekuvamme, tehden joitakin tyylillisiä korjauksia ja lisäten niitä muutamilla, jotka tämäntapaisessa teoksessa ovat näyttäneet olevan paikallaan, sekä samoin käyneet läpi hetkelliset muistiinpanomme Ida Aalbergin vierailunäytännöistä Suomalaisessa teaatterissa. Ne ilmestyvät tässä melkein sellaisinaan. Kaarle Halmetta, joka, vaikkakin viime vuodesta asti täkäläisen Ruotsalaisen teaatterin palveluksessa, niin tuntuvasti on näyttämötaiteemme traditsioneja eteenpäin vienyt, emme ole katsoneet voivamme sivuuttaa, yhtä vähän kuin Maaseututeaatteriakaan, joka niin ansiokkaalla tavalla on saman taiteen lippua kantanut todellakin sananmukaisesti "korpien poveen". Lyhyt historiikki Suomalaisen teaatterin vaiheista – yhäti samalta jurnalisti-arvostelijan kannalta, johon yllä viittasimme – on meistä myöskin näyttänyt tämän yhteydessä välttämättömältä.
Täysin tuntien julkaisumme puutteellisuuden lähestyvän, kansallisen juhlapäivän tunnelmaa millään muotoa kohottamaan, toivomme kuitenkin sen olevan jonkinlaisena todistuksena siitä rakkaudesta, jota me suomalaista näyttämötaidetta kohtaan tunnemme. Jos meidän samalla olisi onnistunut edes jossakin määrin herättää samaa rakkautta myöskin muissa tahi tulkita sitä siellä, missä sitä jo ennestään on olemassa, olisi mielemme todellakin iloinen.
Helsingissä 9 p. maalisk. 1902.
E. L.
KODISTA KOTIIN.
1872-1902.
Kolmekymmentä vuotta ei ole mikään pitkä aika kansojen elämässä. Suomen kansan kultuuri-elämässä se on iankaikkisuus. Kolmekymmentä vuotta taaksepäin, – päätä huimaa ajatellessa, kuinka paljon meillä on siitä asti tapahtunut. Todellakin: Lapin kesä kukkii nopeasti.
Meidän kansallinen kirjallisuutemme on tuskin puolen vuosisadan vanha, sävel- ja kuvaamataiteemme tuskin muutamien vuosikymmenien vanhoja. Arkkitehtuurimme alkaa vasta nyt astua kapaloistaan. Ihmekö siis, jos suomalainen näyttämötaide ei ole kolmeakymmentä vuotta vanhempi?
Ajatus oli kuitenkin jo kauvan kytenyt. Ensimmäiseksi julki lausui sen Agathon Meurman, sittemmin Fredrik Cygnaeus, joka myöskin puuhasi Helsinkiin uuden teaatterihuoneen. Vuonna 1847 oli Hannikaisen "Silmänkääntäjä" esitetty Kuopiossa suomenkielellä. Helsingissä jatkoivat ylioppilasten draamalliset yhdistykset samaa asiata, m.m. "Suomalainen seura", jonka näytäntöjä 60-luvulla ryhtyi ohjaamaan Suomalaisen teaatterin luoja ja nykyinen johtaja, toht. Kaarlo Bergbom.
Samoihin aikoihin oli Aleksis Kiven kuolemattomien teosten kautta perusta laskettu suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja yksityisten toimesta ilmestyi 60-luvulla myöskin joukko draamallisia suomennoksia, m.m. Lessingin "Emilia Galotti" ja "Minna von Barnhelm". Ohjelmistosta siis ei ollut puutetta. Mutta näyttelijät? Mistä niitä? Oliko suomalainen kansanluonne ollenkaan kykenevä Thalian jaloa taidetta palvelemaan ja jospa olisikin joku, joka ulkonaisten avujensa ja temperamenttinsa puolesta näyttäisi näyttämölle soveliaalta, – oliko villi, viljelemätön suomenkieli ollenkaan taipuisa Sophokleen, Shakespearen, Calderonin ja Molièren ajatuksia tulkitsemaan? Epäilyksiä, joille nykyään lapsikin nauraa, mutta joilla tosiaankin aikanaan mahtoi olla kylläkin painava merkitys.
Näistä epäilyksistä tuli ainakin viimeinen loistavasti voitetuksi 10 p. toukok. v. 1869, jolloin Ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijätär, rva Hedvig Raa-Winterhjelm Arkadiassa esitti Aleksis Kiven "Lean" suomenkielellä. Tapahtuma on niin tunnettu kaikille, ettei siitä tarvinne lähemmin puhua. Suomalaisen teaatterin syntyminen oli tämän jälkeen ajan kysymys.
Näyttää hetkisen olleen aie ruveta nykyisen Ruotsalaisen teaatterin näyttämöllä myöskin suomenkielisiä näytelmiä esittämään. Olivathan molemmat kielet ennenkin viihtyneet yhdessä, m.m. toht. Oskar Toppeliuksen perustamassa teaatterikoulussa 60-luvun lopulla. Westermarckin "nuori suomalainen teateri", joka v. 1872 Helsingissä vieraili esiintyen molemmilla kielillä, lienee vielä tätä ajatusta vahvistanut. Onneksi ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Sanomme onneksi, – sillä sen mitä suomalainen näyttämötaide siten olisi voittanut olosuhteiden mukavuutta ja ehkä myöskin korkeampaa taiteellista kehityskantaa, olisi se kadottanut kansallista innostustaan ja heräävän, suomalaisen kansan sympatiaa. Kulkien omaa tietään on siitä tullut kansamme lempilapsi.
Vastuksetta ei asia kuitenkaan mennyt. Vuoden 1872 valtiopäiville olivat seitsemän talonpoikaissäädyn jäsentä jättäneet anomuksen valtio-avusta Suomalaiselle teaatterille, jonka anomuksen valiokunta kuitenkin sillä kertaa hylkäsi. Mutta sillä välin oli myöskin toht. Bergbom tarmokkaalla kädellään tarttunut asiaan ja "Kirjallisessa kuukauslehdessä" saman vuoden maaliskuulla julaissut kirjoituksensa "Muutamia sanoja nykyisistä teaatterioloistamme", joka voimakkaan tyylinsä ja isänmaallisen lentonsa puolesta hakee vertaistaan. Kirjoituksen johdosta, jossa hän musertavasti arvostelee silloisen Ruotsalaisen teaatterin toimintaa, sukeutui pitkä kynäsota, jota jatkettiin sekä "Morgonbladissa" että "Dagbladissa". Ne tietysti olivat omiaan kiihoittamaan toht. Bergbomia ynnä hänen ystäviään vain uusiin ponnistuksiin.
Niin pidettiin sitten vihdoin nykyisen Ruotsalaisen teaatterin lämpiössä 23 p. toukok. 1872 perustava kokous, jolloin Suomalaisen teaatterin takaus-yhtiö viideksi vuodeksi merkittiin. Kokouksessa oli läsnä noin 70-80 henkeä ja puheenjohtajana Yrjö-Koskinen. Seuraava kesä harjoiteltiin ja 13 p. lokak. 1872 oli Suomalaisen teaatterin ensimmäinen näytäntö Porissa, jossa siihen aikaan juuri oli valmistunut uusi, ajanmukainen teaatteritalo. Suomalainen kansallisnäyttämö oli perustettu.
Millä voimilla? Millä näyttelijöillä?
Rva Raa-Winterhjelm oli yhä eteenkinpäin luvannut apuaan, jonka lupauksen hän myös täytti esiintyen vuosina 1872, 1873, 1875 ja 1880 suomalaisella näyttämöllä useissa tärkeissä pää-osissa. Mutta muuten sai teaatteri tulla omin voiminsa toimeen. Niiden joukossa alkaakin jo heti 70-luvulta asti esiintyä nimiä sellaisia kuin Oskari Wilho, Ismael Kallio, Aurora Aspegrén, Artur Lundahl, Bruno Böök, Benjamin Leino j.n.e. eikä kulu enempää kuin kaksi vuotta teaatterin perustamisesta, kun sen palvelukseen jo astuu sama henkilö, jonka nimi nykyään korkeinna suomalaisen näyttämötaiteen taivaalla paistaa, nimittäin Ida Aalberg. Todellakin nuoren täytyy olla Suomen jumalan. Ilman ei hän olisi niin malttamaton ja niin tuhlaavainen. Hän tahtoi luoda suomalaisen näytelmäkirjallisuuden: syntyi Aleksis Kivi. Hän tahtoi kohottaa suomalaisen näyttämötaiteen: syntyi Ida Aalberg. Suomen jumalalla ei ole aikaa odottaa.
Maaseudulla oli kansallinen suomalainen näyttämö perustettu ja maaseutu pysyi edelleenkin sen parhaana taistotantereena. Maaseudulla perustettiin myöskin sen haara-osasto "Suomalainen ooppera", joka loistavien voimiensa – Ida Basilier, Emmy Strömmer, L. N. Achté, Lydia Lagus, Alma Fohström j.n.e. – avulla v. 1874 – vietti lyhyttä, mutta mainehikasta elämäänsä. Puheosasto joutui silloin melkein yksinomaan Oskari Wilhon johdettavaksi, joka erinomaisiin näyttelijätaipumuksiinsa näkyy yhdistäneen myöskin mitä etevimmät ohjaajalahjat. Yksimielisesti ylistetään hänen väsymätöntä intoaan, rehellistä tahtoaan ja lämmintä, toverillista kantaansa.
Mitä kaikkea tietävätkään sen aikuiset näyttelijät noista ajoista kertoa? Kuinka he kulkivat kaupungista kaupunkiin, rattailla ja reellä, tuulessa ja tuiskussa! Kuinka heitä otettiin kaikkialla vastaan, kuinka heitä kestittiin, tarjottiin sampanjaa ja pidettiin puheita! Heidän matkansa olivat alituista riemujuhlaa, heidän tulonsa Helsinkiin taas taiteellinen merkkitapaus. Ne olivat näyttämötaiteemme ensi nuoruuden ihania aikoja, aikoja, jotka eivät enää ikinä palaja.
1880-luvun alkupuolella oltiin jo niin pitkällä, että "Valvoja" eräässä polemiikissaan "Finsk Tidskriftin" kanssa uskaltaa puhua Suomalaisesta näyttämötyylistä. Se ei sen laatua lähemmin määrittele, mutta myöntää, että kullakin kielellä on omat lausumalakinsa ja että suomenkielen lait tässä suhteessa ovat vielä vallan hämäriä. Mutta kuitenkin on jo Suomalaisen teaatterin näyttelemistavalla omat luonteenomaisuutensa. Yleisesti tahtoisi kirjoittaja kutsua tätä tapaa "realistiseksi", sillä selvästi näkyy, että näyttelijät ainakin koettavat puhua niin luonnollisesti kuin mahdollista. "Puhuminen käy jokseenkin nopeasti. Taidepausseja ei paljon käytetä eikä juuri äänen korottamista. Sitä vastaan viljelevät erittäinkin naiset, saadakseen lausumistaan enemmän vaihettelevaksi, puheen niin sanoaksemme soitannollista puolta; se on: koetetaan eri sävelten käyttämällä, milloin heleämmin, milloin karkeammin puhumalla osoittaa eri mielenliikutuksia." Lopuksi mainitsee kirjoittaja Ida Aalbergin "Nooran", jossa hän näitä keinoja menestyksellä käyttää. "Välistä puhuu hän niin nopeasti, että kuulija tuskin voi eroittaa kaikkia hänen sanojaan; mutta sitten kuitenkin yksi ainoa sana, lausuttu oikealla säveleellä, valaisee koko lauseen."
Niin epämääräisesti kuin kaikki tämä onkin sanottu, voi siitä kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen, mihin suuntaan silloin lausumisessa pyrittiin. Meistä, jotka nykyään vielä kahdenkymmenen vuoden perästä emme uskalla puhua suomalaisesta näyttämötyylistä muuna kuin toivomuksena, tuntuu tosin tuollainen karakteriseeraus enemmän tahi vähemmän mielikuvitukselta, mutta miksei, – epäilemättä voitiin jo silloin juuri Ruotsalaisen teaatterin näyttelemistavan suhteen määritellä paljon eroavaisuuksia. Kaikissa tapauksissa näkyy, että suomalainen näyttämötaide oli jo silloin saavuttanut jonkinlaisia traditsioneja.
Tietysti kohtasi näin kauniisti alettua yritystä myöskin onnettomuuksia. Kuolivat Böök, Vilho ja Lundahl, erosivat hra ja rva Aspegrén, kuitenkin vain perustaakseen Kansanteaatterin (nyk. Maaseututeaatteri, josta enemmän tuonnempana), nti Avellan, teaatterin lahjakkaimpia naisnäyttelijöitä, siirtyi lausunnon opettajaksi ja v. 1888 erosi myöskin Ida Aalberg teaatterin vakinaisesta palveluksesta. Ooppera-osasto oli täytynyt lakkauttaa varojen puutteen takia, velkakuorma painoi teaatteria. Näytti todellakin, kuin se "jumalten kateus", jota Y. K. Kirjallisessa kuukauslehdessä v. 1873 Suomalaisen teaatterin menestyksestä puhuessaan oli pelännyt, nyt olisi alkanut toteutua.
Mutta Suomen jumala valvoi. Ilmestyi uusia lahjakkaita voimia, niinkuin Axel Ahlberg, Adolf Lindfors, Knut Veckman, Kaarle Halme, Katri Rautio, Olga Poppius, – kaikki nimiä, joita suomalaisen näyttämötaiteen historia aina tulee kiitollisuudella muistamaan. Suomalaisen väestön kasvaessa pääkaupungissa voitiin esittää näytelmiä jo useampaan kertaan täysille huoneille. 90-luvun alussa puhaltava virkeä taiteellinen henkäys antoi tuulta myöskin teaatterin purjeisiin. Jo aikaisemmin oli Minna Canth alottanut tärkeän ja uusia uria murtavan draamallisen toimintansa. Nyt tuli lisäksi Numers nerokkaine näytelmineen. Niilo Salassa oli teaatteri sitä paitsi saanut ohjaajan, joka sekä lämpimän innostuksensa että suurten lahjojensa puolesta oli ikäänkuin luotu tähän toimeen. Eipä siis ollut syytä epäillä teaatterin tulevaisuudesta.
Eikä sitä liene tehtykään. Shakespearen draamat liitettiin ohjelmistoon sikäli kuin ne Paavo Cajanderin ahkerasta kynästä ilmestyivät, samoin Molièren ja Holbergin, jotka ensiksi Vilhossa, sittemmin Lindforsissa olivat saaneet niin taitavia tulkitsijoita. Niiden välillä näyteltiin Ibseniä, Björnsonia, Gogolia, Sardouta, Sudermannia y.m. mitä parasta uudenaikaisempi draamallinen kirjallisuus voi tarjota. Realistinen virtaus toi lisäksi Zolan, Tolstoin, Tavaststjernan. Mitä esityksessä ehkä oli mahdollisia puutteita, korvasi näyttämöllinen ulkoasu, joka vuosi vuodelta kävi yhä komeammaksi, ja vakava, taiteellinen pohja, jolta teaatterin koko työ kohosi. Suomalainen teaatteri kehittyi pääkaupungin suomalaisen kultuuri-elämän keskukseksi.
Oli silloin jo aika ajatella myöskin korkeampaa ja ajanmukaisempaa kotia tuolle keskukselle kuin vanha, rapistunut Arkadia, jonka ikä nykyään on 75 vuotta. Asiata lienee ajateltu jo 80-luvulla, mutta vasta viime vuosikymmenellä se pääsi suurempaan vauhtiin. Pitkin 90-lukua pohdittiin asiata sekä kokouksissa että sanomalehdissä, kunnes se vihdoin tuli esille vuoden 1897 valtiopäivillä. Asian myöhäisemmät vaiheet ovat kaikille tutut. Valtio-apu saatiin, kaupungin apu myöskin pitemmän vitkastelun jälkeen, osake-yhtiö muodostettiin ja suuressa laulu- ja soittojuhlassa kesällä v. 1900 laskettiin juhlallisesti Uuden Suomalaisen teaatteritalon perustus. Näistä ja näiden yhteydessä olevista seikoista tullevat varmaankin asian etupäässä olleet henkilöt yleisölle lähemmän selonteon toimittamaan.
Teaatterin johtajana toimii edelleenkin toht. Bergbom, jonka suuri kokemus on varmaankin ollut suureksi hyödyksi myöskin uuden teaatteritalon rakentamisessa. Teaatterin henkilökuntaan kuuluu nykyään neljättäkymmentä henkeä, joista suuri osa tosin vasta-alkajia. Siihen lisäksi vahtimestarit, kulissimiehet, koristemaalarit, kuiskaajat, piletinmyöjät j.n.e. Lausunnon opetusta johtaa edelleenkin nti Avellan, ohjaajana toimii hra Jalmari Finne ja aliohjaajana hra Kaarlo Keihäs. Nti Emelie Bergbom seisoo yhä yhtä uskollisena veljensä vierellä, jakaen hänen kanssaan kaikesta sekä kunnian että vaivat. Oman kapellimestarin on teaatteri viime aikoina hankkinut, nimittäin hra Juho Leinon.
Ohjelmistossa on viime aikoina ollut silloin tällöin väsymystä huomattavissa, samoin teaatterin työssäkin, johtuneena etupäässä johtajan heikontuneesta terveydestä ja ohjaajan nuoruudesta. Teaatterin arin puoli on sen suomenkieli ja lausumistapa, jossa se ei ole jaksanut seurata ajan vaatimuksia. Klassillisessa ohjelmistossa on se luonut traditsionit, joiden pohjalle voidaan rakentaa. Nuorten jäsenten lukuisuus tekee varsinaisen, järjestetyn teaatterikoulun tarpeen yhä tuntuvammaksi.
Uusi talo, johon teaatteri muuttaa, tulee tilavuudeltaan olemaan kuulumaton meikäläisissä oloissa. Salonkiin mahtuu toistatuhatta henkeä, näyttämönpuoli on järjestetty uudenaikaisimpien periaatteiden mukaan niin, että kulissit esim. voidaan sekä nostaa ylös kattoon että laskea näyttämön alle. Väljät verstaat, näyttelijäin lämpiöt, johtajan ja ohjaajain huoneet, – kaikki on varmaankin oleva omiaan asianomaisia tyydyttämään. Koska suomalaisen teaatteriyleisön suureksi osaksi muodostaa työväki, on toinen rivi tehty niin laajaksi ja tilavaksi kuin mahdollista. Piirustukset on laatinut arkkitehti O. Törnqvist, rakennuspuuhan etunenässä on seisonut ylitirehtööri Seb. Gripenberg.
Tässä kaikessa ylimalkaisuudessaan pääpiirteet Suomalaisen teaatterin matkalta "kodista kotiin".
IDA AALBERG.
Ida Aalberg seisoo meidän näyttämötaiteemme keskellä aivan yksin. Hän ei johdu mistään, yhtä vähän kuin hänestä itsestään johtuu mitään, hän ei edusta mitään eri aikakautta, suuntaa tahi kehitysjaksoa, vaan yksinomaan oman persoonallisuutensa alituista kasvamista.
Me näemme hänet edessämme vaaleatukkaisena hämäläistyttönä, joka pyytämällä pyytää teaatteriin päästäkseen ja joka vihdoin kokeeksi hyväksytään. Me näemme hänet ylioppilas-primadonnana, suomalaisen puolueen innostuksen ja ylpeyden esineenä, jolle pidetään serenaadeja, jonka ajopelien edestä hevoset riisutaan ja jonka jokainen esiintyminen kukkasin peitetään. Me näemme hänet uusien, murtavien aatteiden tulkkina, oppositsionissa koko yhteiskuntaa vastaan, keskipisteenä kirjallistaiteelliselle piirille, joka on samojen aatteiden innostama. Me näemme hänet oman teaatteriseurueensa etupäässä, kiertävän maita ja mantereita, näyttelevän ja ohjaavan, harjoittelevan ja hikoilevan, sillä hän on todellakin päättänyt panna aatteensa täytäntöön ja näyttää maailmalle, mitä meidänkin oloissamme suuri henki voi näyttämötaiteellisella alalla aikaansaada. Ja me näemme hänet vihdoin maailmannaisen kammiossa lepäävänä, kieltämättömänä kansallisena suuruutena, jonka vierailut Suomalaisessa teaatterissa ovat merkkitapauksia koko pääkaupungin taide-elämässä ja jonka ympäriltä pieninkin vastustuksen sorasävel on vaiennut. Täydellisempään voittoon on harva taiteilija persoonallisuuttaan saattanut.
Se on juuri tuo viimeinen kehitysaste, Ida Aalberg triumphans (voitollinen), joka on oleva näiden hajanaisten mietelmäin esineenä. Toisten tehtäväksi jää hänen taisto-aikojensa, Ida Aalberg militans'in kuvaaminen.
Mitä merkitsee meille Ida Aalberg?
Hän on niinkuin kaikki suuret henget muuttunut meille vertauskuvaksi, symbooliksi. Kun me mainitsemme hänen nimensä, täyttävät meidät monenlaiset tunteet.
Ensiksikin: Me olemme ylpeitä siitä, että meidän nuorelta suomalaiselta näyttämöltämme on voinut kohota jotakin hänen vertaistaan. Kun muut puhuvat Sarah Bernhardista ja Eleonora Dusesta, ajattelemme me: Mutta meillä on Ida Aalberg. Hänen nimensä tunnetaan kaikkialla pohjoismaissa ja kauvaksi niiden ulkopuolellekin on kaiku käynyt, että jossakin pohjoisessa, pienen Suomen kansan keskuudessa, on syntynyt näyttämötaiteilija, joka on Euroopan suurimpain vertainen. Onhan tämä tieto omiaan meidän poveamme laajentamaan, meidän kansallistunnettamme kohottamaan.
Toiseksi: Hän on meille tulevaisuuden toivo. Jos kerran jotakin hänen arvoistaan on meillä voinut syntyä, niin miksi ei voisi syntyä vastakin. Ei hänen kaltaistaan, ei samallaista persoonallisuutta, ehkei yhtä laajaakaan, mutta yhtä syvää, yhtä loistavaa, yhtä täydellistä. Ajat muuttuvat, me aikojen mukana. Eikö joku toinen aika voisi luoda jonkun toisenlaisen taiteilijan, joka persoonallisuuden voimassa ja taidekeinojen hallitsemisessa voisi saavuttaa saman suuruuden kuin hän? Hänen olemassa olonsa on meille takeena siitä.
Kolmanneksi: Hän on sotahuuto, hän on merkki taisteluun. Hän on elävä todistuskappale siitä, että meidänkin oloissamme on tilaa suurille tunteille ja aatteille, jos vain jokin suuri henki niille sijaa valmistaa. Hän on murhan enkeli kaikille väsyneille valituksille ja epätoivoisille tunteenpurkauksille, mitä meidän maamme taiteen tulevaisuuteen tulee. Hän on lipunkantaja kaikelle nuorelle ja voimakkaalle tässä maassa, kaikelle, joka pyrkii eteenpäin ja katsoo, että on meidän oma syymme, jos me olemme pieni kansa, sillä me voimme tulla suureksi ja vaikuttavaksi. Hän on sen kauneuden uskonnon papitar, joka on meidän ainoa pelastuksemme ja joka yksin voi taata meille sijan kansojen seassa. Hän on alttarikuva, hän on rukousnauha.
Tätä kaikkea on meille Ida Aalberg. Ettei hän ole sitä yksin, siitä saamme me kiittää modernia maalaustaidettamme ja musiikkiamme. Mutta hän on ainoa, joka puhutun sanan voimalla on meille tuota oppia julistanut.
Monta kertaa on Ida Aalberg saattanut arvostelijansa mitä pahimpaan välikäteen. Meillä oli esimerkiksi ollut se kuva hänestä, että hän olisi etupäässä voimakkaiden intohimojen tulkki. Olimme nähneet hänet Kirsti Fleminginä ja Kleopatrana, Magdana ja lady Macbethina ja meidän sielumme oli järkkynyt juuriltaan sen valtavan voiman edessä, joka meille noiden taideluomien kautta oli puhunut. Sitten näimme me hänet Gretcheninä, neitseellisyyden ja viileän kainouden perikuvana, joka jos mikään oli vastakkaista kaikelle intohimolle. Selitys huippuunsa kehitetyistä taidekeinoista, joiden avulla taiteilija voi omalle luonteelleen aivan vastakkaisiakin asioita esittää, oli hyvin lähellä, ja me käytimmekin sitä siteeraten Tavaststjernan kuuluisia, kauniita säkeitä:
"Din lögn är den vackraste sanning du sagt,
Gud signe den heliga lögnens makt."Suomeksi:
Sinun valheesi oli kaunein totuus, mitä koskaan olet sanonut.
Jumala siunatkoon pyhän valheen voimaa.Se oli tietysti vain hätäkeino päästäksemme hetkellisestä pulasta. Sillä Ida Aalbergissa on todellakin Gretcheniä yhtä paljon kuin Kleopatraakin. Se tahtoo sanoa: intohimo on hänelle todellakin jotakin pyhää, ensimmäisistä punastuvista oireistaan aina suuriin, maailmoita mullistaviin myrskyihinsä saakka ja hän voi samalla papittaren tunteella käydä käsiksi tehtäviin, jotka kuvaavat edellisiä kuin jälkimmäisiäkin. Hän ei ole, itse persoonallisuutena yhä korkeammalle kohoten, koskaan tottunut katsomaan säälillä tahi ylenkatseella entisiin kehitysjaksoihinsa ja siinä juuri on hänen taiteensa suuri salaisuus. Hän sulkee sisäänsä koko ihmisen, koko naisen, naivin ja itsetietoisen, tuntevan yhtä hyvin kuin ajattelevankin, kaikki samalla lämmöllä ja intensiteetillä. Siksi hän myöskin voi niitä kaikkia esittää.
Epäilemättä on Ibsen ja pohjoismainen kirjallisuus suuresti Ida Aalbergin kehitykseen vaikuttanut. "Persoonallisuuden oikeus", näemmehän me tuon modernisen tunnussanan kaiken takana, mitä hän tekee. Onneksi on tässä kysymys persoonallisuudesta, joka on niin runsas ja monipuolinen, että hän todellakin voi tehdä mitä tahtoo ja että hänelle todellakin on myönnettävä tuo oikeus. Ellei sitä myönnetä, ottaa hän sen yksinkertaisesti.
Ida Aalberg hallitsee inhimillisen tunteen koko asteikkoa. Hän voi olla
niin tarttuvan iloinen ja veitikkamainen kuin parhain ingénue ("Erotaan
pois") ja niin syvästi surullinen, että meidän henkeämme ahdistaa
(Kirsti Fleming, Kleopatra). Se ääni ja ilme, jolla hän esim. lausuu
tuon Kleopatran suruhymnin Antoniuksen kuoleman jälkeen, sen miehen,
joka – – – "syleili käsivarsin maailmaa
ja jalan polki valtamerta" – – –kuuluu ihanimpiin taidemuistoihin, mitä meillä ylipäänsä on. Samassa osassa oli hän myös tilaisuudessa osoittamaan, kuinka korkealle hän voi kohota sekä vihassa että rakkaudessa. Hänen suuttumuksensa lähettilään kertoessa, että Antonius on nainut Octavian, oli niin raju, että se meni kaikkien sovinnaisten kauneuskäsitteiden ulkopuolelle, luoden omat lakinsa, joiden subliimisuuden alle kuitenkin jokaisen täytyi taipua, ja yhtä rajua, hillitöntä ja käärmeenä keimailevaa oli myös hänen rakkautensa. Entäs hänen ylenkatseensa? Se on musertavaa, kuluttavaa kuin myrkky, hävittävää, pois pyyhkivää. Muistakaamme vain hänen Magdaansa Sudermannin "Kodissa". Kuka olisi voinut kestää niitä leimuavia katseita, joita hän heittää von Kelleriin, tuohon moitteettomaan virkamieheen, joka pelkurimaisuudessaan tulee suorastaan konnaksi? Yhtä peloittava kuin hän on tällaisina hetkinään, yhtä rakastettava on hän kiitollisuudessaan ja ystävyydessään. Mikä vilpittömyys ja syvä sympatia koko hänen olennossaan, kun hän esimerkiksi "Hedda Gablerissa" tapaa ensi kerran Lövborgin ja puhuu kahden tasa-arvoisen sielun toverisuhteesta. Kukapa ei silloin tahtoisi olla hänen toverinsa? Ja lopuksi, mikä ylimaailmallinen anteeksiantavaisuuden seraafiloisto hänen päänsä ympärillä, kun hän sen Maria Stuartina mestauspölkylle kallistaa! Jokaisessa tunteen muodossa, jokaisessa vivahduksessa tunnemme me aina suuren hengen läsnäolon.
Josko hän osaa tyylitellä tunteitaan? Kyllä. Siitä on meillä sellaiset
luomat kuin Camille ("Ei lempi leikin vuoksi") ja Hedda Gabler
todistuksena. Edellisessä oli kaikki tyylitelty romantiikan ja
erityisesti Musset'n herkullisen lyriikan mukaan; jälkimmäisessä taas
vallitsi Ibsenin mittaeltu, ylimyksellinen sävy. Ulkomuodossa, äänessä,
liikkeissä, kaikessa. Entäs Theodora sitten? Olisi väärin sanoa, että
hän siinä tunteita esittää. Pikemmin tunteiden muotoja, tunteiden,
joiden asteikon hän on läpi soitellut, mutta jotka sittemmin ovat hänen
taiteilijasielussaan kiteytyneet siksi, mitä me nykyään hyvällä
suomalaisella sanalla nimitämme tekotavan taituruudeksi.Ja sehän se lienee sittenkin kaiken taiteellisen kehityksen kulku.
Omituista kyllä, on meitä viime aikoina alkanut aivan erityisesti miellyttää hänen huumorinsa. Se on todellakin jotakin vallan erikoista. Nähdä sen, joka elämän vakavimpia momentteja on niin suurella syvällisyydellä tulkinnut, joskus nirpistävän huulensa veitikkamaiseen, leikilliseen hymyyn, se on raffineeratuinta taidenautintoa. Ja hän sen voi paremmin kuin kukaan. Mutta mikä syvyys, mikä ihmisymmärtäväisyys kuitenkin aina hänen keveimmässäkin leikinlaskussaan. Se on ylemmyyttä, mutta kuitenkin vertaisuutta, sukkeluutta, mutta samalla mitä suurinta humaanisuutta. Yksi äänenpaino riittää häneltä saadakseen koko salongin nauramaan. Yksi katse sen jälleen vaientamaan. Hän pitää niin käsissään kaikkia meidän sielumme säikeitä, että hän voi myöskin laskea leikkiä itsensä kanssa. Mutta ainoastaan niin kauvan kuin häntä huvittaa. Kun hän taas tahtoo, on leikki poissa ja me näemme hänet jälleen äskeisessä suuruudessaan.
Nietzsche sanoo, että hän voisi rakastaa vain sellaista jumalaa, joka osaa tanssia. Ida Aalberg on sellainen jumalatar. Ehkä onkin hän suurin juuri niinä hetkinään.
Mitä keinoja käyttää sitten Ida Aalberg tuodakseen näyttämöllä esille kaikki ne eri puolet itsestään, joihin yllä olemme viitanneet? Käyttääkö hän suuria vai pieniä keinoja, onko hän realisti vai idealisti, detaljitaiteilija taikka vain suurissa piirteissä liikkuva? Siinä kysymyksiä, jotka varmaankin ovat omiaan jokaisen lukijamme mieltä kiinnittämään.
Hän käyttää kaikkia keinoja, sekä suuria että pieniä, suurimman todellisuuden läpi tunkemia, samoin kuin suurimman ihanteellisuuden kauhassa valettuja. Hän ei halveksu traditsionellisimpiakaan näyttämövaikutuksia siinä, missä ne ovat paikallaan, mutta on samalla kykeneväinen hienoimpiin, hienostetuimpiin vivahduksiin, joita ainoastaan moderni sielun elämä on voinut luoda. Hän on samalla kertaa sekä suuri henki että ammatti-ihminen kiireestä kantapäähän, joka elää ja kuolee näyttämöllä, joka rakastaa näyttämöä ja joka hengittää sen ilmaa samalla nautinnolla kuin äsken mainitsemamme Theodora sirkuksessa peto-eläinten ilmaa. Jokainen taiteilija tahi taiteilijaksi aikova lienee joskus tuntenut itsessään tuon ristiriidan: joko kehittyä ihmisenä, jolloin taiteilija kärsii, tahi mennä eteenpäin taiteessaan, jolloin ihmisyys kärsii. Ida Aalberg on merkillisesti voinut nämä vastakohdat yhdistää.
Hänen äänensä on erittäin taipuisa. Se voi helistä meidän korvissamme kuin hopeatiuku ja jylistä kuin ukkonen. Hänen suomenkielessään on omituisuutensa, jotka ehkä jonkun toisen suussa kuuluisivat loukkaaviltakin, mutta hänen huulillaan muuttuvat ne yhtä moneksi viehättäväisyydeksi, luonteenominaisuuksiksi vain hänen suuresta persoonallisuudestaan. Me puolestamme pidämme Ida Aalbergin suomenkieltä korkeimpana asteena, mille meidän kielemme viljeltynä, intelligenttinä puhekielenä on tähän päivään asti kohonnut. Jokainen sana, jokainen kuiskaus kuuluu. Vokaalit ovat selviä ja voimakkaita, konsonantit hiukan muukalaisempia, mutta kaikki sulaa kuitenkin hänen näyttämöllä esiintyessään sellaiseen sopusointuun, jota me emme kenenkään muun näyttelijättären suusta kuule. Mistä syystä? Siksi että me emme kenenkään muun suusta kuule niin henkevää kieltä, sellaista, jossa sanat olisivat niin suurten ajatusten ja tunteiden tulkkeja. Siksi se niin meitä miellyttää.
Hänen mimiikkinsä vaatisi joka hetki maalarin sivellintä. Se seuraa jokaista omaa ja vastanäyttelijän repliikkiä hairahtumattomalla mestaruudella. Mikä elämä noissa pienissä, kiinteissä kasvojen juonteissa, mikä ilme-rikkaus hänen silmissään ja suussaan! Kun vastanäyttelijä puhuu, emme me kuule häntä. Kun suuret statistijoukot näyttämöllä myllertävät, emme me näe heitä. Me seuraamme vain jokaista hänen elettään ja katsettaan, me näemme niistä kuin peilistä, mitä milloinkin näyttämöllä tapahtuu. Samoin kuin jos me olisimme sokeita, me sittenkin voisimme hänen äänestään nähdä kaikki, samoin voisimme me, vaikka kuuroina, hänen kasvoistaan kuulla, mitä hän milloinkin sanoo. Niissä on jokainen millimetri niin viljelty ja sielun tuhansia liikuntoja heijastava, että me todella surkuttelemme sitä, joka tuon vivahdusrikkauden tahtoo yhteen kuvaan kiinnittää. Mikään valokuvaaja ei ole sitä koskaan voinut eikä voi. Gallènin profiilipiirustus on tähän asti paras kuva, mikä hänestä löytyy. Nyt olemme kuulleet, että Edelfelt aikoisi koettaa siveltimensä taituruutta samaan tehtävään.
Hänen plastiikkansa on luonteva ja laaja, Hän voi intohimonsa vallassa mitata näyttämöä kuin naarasleijona, sylkeä, potkia ja vieritellä itseään pitkin mattoja ja divaaneja, – se on kaikki kaunista. Mutta kun hän sitten, kuten esim. Camillena, kumartuu lähteen yli kuin kuolon kukka, on hän meille ilmestysmuoto ikuisesta rauhallisuudesta ja levosta. Mitään kauniimpaa emme me ole koskaan nähneet. Hänen liikkeensä ovat alituinen veistokuvien sarja, jotka kiintyvät meidän sieluumme kauneuden omien lakien voimalla. Jos on totta, mitä sanotaan, että kauniit mielikuvat synnyttävät kauniita tekoja, lienee Ida Aalberg kansamme suurimpia kauniintekijöitä.
Pitkä, solakka vartalo, jäntevä kuin teräsjousi. Pään muoto rohkea, profiili suomalaisesti sopusuhtainen. Suu enempi suuri kuin pieni, huulet ohuet, leuka voimakkaasti eteenpäin tunkeva. Silmät kuin sähkölamput, väriltään teräsharmaat, mutta näyttämöltä nähtynä milloin siniset, milloin tummat, eri mielenliikutusten mukaan. Tukka vaalea, hiusraja sangen alhaalla.
Sen näköinen on Ida Aalberg.
Ymmärtää Ida Aalbergin taidetta, – kuka väittää sitä voivansa täydellisesti? Mutta ihailla häntä me voimme. Hänen taiteensa taivasta vastaan voimme aina asettaa oman ihailemisemme meren, sellaisena kuin se on suurina sunnuntaihetkinämme hänen persoonallisuutensa moninaisuutta heijastanut.
On ollut hänessä viime aikoina huomattavissa taipumus esittää etupäässä viehättäviä, säteileviä luonteita. Useat hänen entisten myrsky-ihanteittensa kannattajista ovat pitäneet tuota väsymyksen oireena. Meidän mielestämme on se vain persoonallisuuden laajenemista. On mielestämme aivan luonnollista, että se, joka on ikänsä myrskynä kiitänyt, tahtoo myöskin joskus päivänä hymyillä. Anmut on korkea kauneuden muoto, silloin kuin siihen subliimisuuden ja traagillisuuden kautta tullaan.
On ihmisiä, jotka syntyvät onni povessaan ja jotka ovat onnellisia läpi ikänsä. Ja on taas ihmisiä, jotka syntyvät onnettomuuden itu povessaan ja joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Mutta sitten löytyy vielä kolmannenlaisia ihmisiä.
Ne ovat niitä, joille jumala syntyessä on antanut vasaran käteen ja sanonut: Ole oman onnesi seppä! Heidän elämänsä kuluu pajatyössä, tulessa ja savussa, he takovat ja taistelevat ja elleivät he koskaan saisikaan onnensa sampoa valmiiksi, ovat he kuitenkin onnellisia omasta takomisestaan. Muusta he eivät tavallisesti voikaan olla onnellisia.
Ida Aalberg kuuluu viimemainitun laatuisiin ihmisiin.
LUONNEKUVIA SUOMALAISESTA TEAATTERISTA.
1.
Benjamin Leino.
Ihmetyksellä ja hartaudella kuuntelee nykyinen nuori polvi niitä taruja, joita noista teaatterin alkuajoista 70-luvulla kerrotaan. Taruja, sanon, – sillä tarulta tosiaankin tuntuu meistä koko se aika. Luotiin taidetta kuin tyhjästä, kuljettiin riemukulussa halki Suomen, näyttelijät olivat silloin isänmaallisen innostuksen tulkkeja ja heitä otettiin vastaan uuden ajan airueina. Mutta samalla mitä vaivoja ja vastuksia! Silloiset kulkuneuvot olivat apostoolisia nykyisiin verrattuina, kappaleet voivat mennä pari kolme kertaa korkeintaan, aina piti näyttelijän olla valmis esiintymään missä tahansa ja minkälaisessa osassa tahansa. Se mies, joka näistä ajoista – teaatterinjohtajaa tietysti lukuunottamatta – tietää enimmän kertoa, on Benjamin Leino, Suomalaisen teaatterin Nestor ja yhä vieläkin sen varmimpia pylväitä.
Käytettynä alku-aikoina niinkuin muutkin, kaikenlaatuisissa osissa myöskin humoristisissa, joista m.m. hänen Eskonsa on nykyisellekin teaatteriyleisölle tunnettu, on hra Leino vuosien kuluessa yhä enemmän siirtynyt traagillisen ja luonnenäyttelijän alalle, jolle hänellä kookkaassa ulkomuodossaan ja miehekkäässä ryhdissään on niin hyvät edellytykset. Traagillisella alalla merkinnee "Kuningas Lear" hänen taiteensa huippua eikä lienekään olemassa muuta kuin yksi mielipide siitä, mitä hra Leino meidän siinä osassa antoi nähdä. "Sormenpäihinsä asti kuninkaana", kohosi esitys varsinkin tunnetussa suuremmoisessa nummikohtauksessa traagilliseen jylhyyteen, joka täydellisesti vastasi tämän maailmankirjallisuudessa yksinseisovan kohtauksen kosmillista luonnetta. Samoin oli hän alusta alkain oikein käsittänyt sen todellisuuden ja tarun välisen sävyn, jota jotkut ovat pitäneet Learin sommittelun heikkoutena, mutta joka itse asiassa on sen suurimpia ansioita.
Modernisen tragedian alalla muistuu meille Benjamin Leinon luomista mieleemme pastori Valtari Minna Canthin "Papin perheessä", joka epäilemättä myöskin tulee jokaisen katsojan mielessä säilymään, jotka sen tuona realismin ja vanhoillisen idealismimme murroskautena olivat tilaisuudessa näkemään. Aatteellisen taistelun hyökylaineet kävivät siihen aikaan korkealla meidän maassamme, ehkä korkeammalla kuin koskaan ennen, ja tunnettu on, mikä osa Minna Canthilla ja erityisesti hänen "Papin perheellään" oli tuossa taistelossa. Suoranaisemmin kuin missään muussa teoksessaan koskettelee tekijä siinä ympärillään kuohuvia eri aatevirtauksia ja sovittamalla ne supisuomalaiseen ympäristöön, pikkukaupungin pappisperheen keskuuteen, antaa hän kuvaukselleen kotoperäisen pohjan ja taustan, joka vielä nytkin on mitä suurimmasta kultuurimerkityksestä.
Onnistuneempaa tulkkia pastori Valtarille, tuolle rutivanhoilliselle, hierarkiselle papille, ankaralle, mutta samalla hellälle perheenisälle ja toimintahaluiselle yhteiskunnan jäsenelle, tuskin voi ajatella kuin mitä Benjamin Leino silloin oli. Säälimättömänä silloin kuin häntä vastustettiin, lempeänä kun kaikki kävi hänen mielensä mukaan, oli hänen Valtarissaan kiireestä kantapäähän sellainen tahdonlujuus ja vakaumuksen voima, että melkein pelkäämällä pelkäsi hänen murtumistaan. Ihmisellinen traagillisuus tuntui siinä tapauksessa liian suurelta. Kaikessa, niin hyvin ryhdissä kuin liikkeissä, kasvonilmeissä kuin äänenpainoissa esiintyi mies, joka tiesi mitä hän tahtoi ja oli valmis Abrahamin tavoin uhraamaan kalleimpansa, jos hänen jumalansa, vanhan testamentin kiivas Jumala, sitä vaati. Tämä oli, ja on vieläkin, Benjamin Leinon suurimpia taiteellisia voittoja, samalla kuin se oli ainoa laatuaan oleva ilmaus näyttämöllä tuosta meillä, ainakin siihen aikaan yleisestä, katsantokannasta.
Se aatteellinen idealismi, joka tässä niinkuin monessa muussakin Benjamin Leinon luomassa hänen persoonallisuudestaan vilahtelee, tekee hänet erittäin sopivaksi sellaisiin sankari-osiin kuin Schillerin "Vilhelm Tell" ja nyt äskettäin Kasimir Leinon "Jaakko Ilkka". Näihin on myöskin tavallaan luettava Santeri Ingmannin "Juho Vesainen". Lyyrillisemmät sankari-osat, sellaiset kuin "Kustaa Aadolf" (Regina v. Emmeritz), samoin kuin symbolismiin tahi johonkuhun muuhun moderniseen suuntaan menevät tehtävät, sellaiset kuin "Brand", osoittavat jo hänen kykynsä rajoitusta, jota myöskin hänen Mephisto-käsityksensä osaltaan todistaa. Moderniselta kannalta on meidän siihen sangen vaikea yhtyä.
Luonnenäyttelijänä on Benjamin Leino kauvan aikaa ollut teaatterimme ainoita voimia; vasta aivan viimeisinä aikoina ovat jotkut teaatterin nuoremmista jäsenistä ruvenneet lyömään itseään läpi tällä tärkeällä alalla. Muistakaamme vain "Puolan juutalaista", niin huomaamme, millä yksityiskohtaisella ja tärisyttävällä voimalla Leino voi tällaisia osia esittää. Taikka poliisiministeri Fouchéta (Rouva Suorasuu), taikka "Kansanvihaajaa", joka on hänen kaikkein parhaita osiaan, taikka, – niin, sarjaa voisi jatkaa kuinka pitkälle tahansa. Kaikelle mitä hän tekee, on kuitenkin yhteistä suuri näyttämötottumus, jonka hän vuosien kuluessa on saavuttanut, sekä teräksinen tarmo, jossa suhteessa hänestä vieläkin erittäinkin teaatterin nuoremmalla polvella olisi niin paljon opittavaa.
2.
Axel Ahlberg.
Jos Benjamin Leino on aatteen ja järkkymättömän vakaumuksen mies, on Axel Ahlberg taas tunteen – väreilevimmästä mielialasta aina intohimon suuriin myrskyihin asti. Hänkin on teaatterin vanhimpia jäseniä ja viettää ensi vuonna 25-vuotista riemujuhlaansa. Se on pitkä työaika, todistaen tekijässään sammumatonta rakkautta taiteeseen ja, mikä vielä parempi, alituista yhä jatkuvaa edistystä. Näyteltyään kauvan "ensimmäisen rakastajan" ja "ritari pelvottoman" kadehdittavaa, mutta katoavaista osaa, on hän viime aikoina yhä enemmän laajentanut alaansa, silti suinkaan edellisiä unohtamatta. Päinvastoin on hän yhä vieläkin teaatterin ainoa kelvollinen Romeo ja että hän ikänsäkin puolesta vielä hyvin voi antaa illusionin tällaisissa tehtävissä todistaa hänen loistava suoriutumisensa Musset'n herkullisesta "Ei lempi leikin vuoksi". Ida Aalbergin vastanäyttelijänä – ei suinkaan mikään niin helppo paikka – nosti hänen voimakkaan, runollisen henkäyksen kannattama taiteensa tuossa tunnetussa lähdekohtauksessa yleisön taputusten myrskyn. Mutta koska tämäntapaiset osat eivät kuitenkaan enää merkitse Axel Ahlbergin korkeinta kehityskantaa, siirrymmekin niistä heti hänen pää-alalleen, korkean tragedian alalle.
Tälle on Axel Ahlbergilla kaikki edellytykset ja tällä hän myös on suurimmat voittonsa saavuttanut. Komea ulkomuoto yhdessä synnynnäisen käytöstavan hienouden kanssa, jota koti- ja koulusivistys vielä ovat hijoneet, ovat arvaamattomia lahjoja tällä alalla, ellei niihin lisäksi tulisikaan Ahlbergin mahtava ja sointuisa ääni, todellakin harvinainen laatuaan. On paljon syytetty Ahlbergia siitä, ettei hän ole välittänyt tehdä lahjoistaan kaikkea, mitä niistä olisi voinut tehdä, – kukapa sellaisista asioista voi varmuudella mennä päättelemään. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin myöntää, että m. m. hänen suomenkielensä viime aikoihin asti on muutamain, ei niin monen, mutta sitä enemmän esillepistäväin virheiden vuoksi antanut muistutuksille aihetta, samoin kuin yleisöä kauvan oudostutti hänen tavallista pateettisempi näyttelemistapansa. Mutta jokaisen, joka on taiteellisella vastaanottavaisuudella ja harkinnalla seurannut Axel Ahlbergin esityksiä viime aikoina, on myöskin myöntäminen, että nuokin muistuttamisen syyt ovat hävinneet. Nykyään on Ahlbergin suomenkieli parhaita koko laitoksessa – se itse asiassa ei tosin sano niin paljon, – ja mitä pateettisuuteen tulee, on se yhä enemmän väistynyt todellisen, syvän paatoksen tieltä. Samassa määrässä on myöskin yleisön suosio kohonnut ja on hra Ahlbergin asema nykyään suomalaisen näyttämön palveluksessa niin domineeraavaa laatua, ettemme voi kysyvin silmin olla katselematta teaatterin nousevaan polveen, kuka kerran edes osapuillekaan voisi hänen paikkansa täyttää. Kysyttiin, vastausta ei.
Mikään vivahduksista rikas ei Axel Ahlbergin taide ole. Se liikkuu etupäässä vain suurissa piirteissä; sellaisissa oloissa, missä näyttelijän pitäisi edes jossakin määrin pienoistyötä tehdä, seisoo hän aina horjuvalla pohjalla. Siinä suhteessa on realismin virtaus – jolta m.m. Lindfors on tekniikkansa saanut – käynyt häneen jälkiä jättämättä. Mutta ehkäpä onkin se ollut vain eduksi hra Ahlbergille, sillä siten on hän säilyttänyt tuon tunteen ja mielikuvituksen tuoreuden, joka meitä hänen luomissaan niin ihastuttaa. Runollisen käsityksen kultaamina, lyyrillisen lennon kohottamina ovat monet hänen esityksensä viime vuosina muodostuneet todellisiksi juhlahetkiksi kaikille suomalaisen näyttämötaiteen ystäville, ei suinkaan vähimmin näiden rivien kirjoittajalle.
Niistä ensimmäisiä on epäilemättä Klaus Kurki Numersin nerokkaassa "Elinan surmassa". Muistamme kuin eilisen päivän sen innostuksen, jonka tämä esitys kymmenkunta vuotta sitten meissä herätti eikä se senkään jälkeen, kun kriitillisemmin silmin olemme olleet tilaisuudessa sitä seuraamaan, ole haihtunut. Tälle vertoja voi vetää vain Kustaa Aadolfin neljäs näytös "Regina von Emmeritzissä", jossa Ahlbergin jättiläisääni ja kuohuva paatos voittoja viettää, sekä Antonius (Shakespearen "Antonius ja Kleopatrassa"), sittenkin hänen ehkä suuremmoisin luomansa. Puolikymmentä vuotta sitten – sekin eräällä Ida Aalbergin vierailulla – esitettynä on se jättänyt meidän mieleemme ihanteellisen kuvan todellisesta roomalaisesta imperaattorista, johon synti on syvälle kyntensä iskenyt, mutta joka oman olentonsa suuruudella kohottaa synninkin sellaiseen ilmapiiriin, että se muuttuu kauniiksi ja yleväksi.
Teaatteri-yleisömme hyvässä muistissa on myöskin hänen "Hamletinsa". Ne ominaisuudet, joista yllä olemme huomauttaneet – runollinen käsitystapa ja lyyrillinen lennokkaisuus – eivät siinäkään kieltäneet itseään. Mutta sitäpaitsi oli esitykseen tullut lisää jotakin, jota ei siinä ennen ollut, nimittäin merkillinen loisto ja taiteellinen maltti, sekin merkkejä Axel Ahlbergin yhä jatkuvasta taiteellisesta kehityksestä.
Myöskin koomillisella alalla on hän voimiaan koetellut m.m. Ibsen-ohjelmistossa ja tullut siinä merkittäviin tuloksiin. Salonkinäyttelijänä, erittäinkin ranskalaisissa raha- tai sukuylimys-osissa, liikkuu hän vapaalla gentlemannisuudella, samoin kuin hän äskettäin Klaus Fleminginä todisti kykenevänsä leveämpään ja mehevämpään luonnekuvaukseenkin kuin mitä hänen hienostuneelta olemukseltaan olisi odottanut.
3.
Adolf Lindfors.
Tulemme sitten modernisen tekniikan uran-uurtajaan, klassillisen komedian mestarilliseen esittäjään, Adolf Lindforsiin.
Lindfors on epäilemättä ensimmäinen täysin itsetietoinen, kaikkia keinojaan hallitseva taiteilija meidän näyttämöllämme, – taide käsitettynä silloin muodon kannalta. Koulunsa on Lindfors käynyt ranskalaisten luona, niinkuin hänen deklamatsioninsakin osoittaa. Suomenkielen lakien kannalta olisi sitä vastaan paljokin muistuttamista, mutta sellaisenaan otettuna on se kylläkin johdonmukainen ja taiteellisesti perilleajettu. Samoin hänen plastiikkansa, jolla vain on se vaara, että se niin helposti käy stereotyypilliseksi. Kuitenkin on Lindfors jokaisessa uudessa tehtävässään, joka kuuluu hänen alalleen ja josta hän todella on innostunut, aina myöskin todistanut voivansa luopua entisistä virtuoositempuistaan ja luoda jotakin todella uutta sekä taidekeinoihin että karaktääriin nähden.
Lindforsin taide on detaljitaidetta äärimmäiseen realismiin asti. Pienimmistä yksityisseikoista etsii hän kuvattavansa luonteen piirteet, osa osalta, pala palalta, kaikki suurimman työn ja miettimisen tuloksia. Hän käyttää kaikki kirjalliset lähteet, mitä suinkin saatavissa on, tutustuu perinpohjin sekä henkilönsä aikakauteen että ajatusmaailmaan, ja vasta kun hänellä on kaikki langat varmoina kädessään, rupeaa hän niistä luomaan yhtenäistä kokonaisuutta. Siinä hän useimmiten onnistuukin, vieläpä siinä määrässä, että jos joskus tahtoisi tehdä muistutuksen jotakin kohtaa vastaan Lindforsin esityksessä, täytyisi samalla purkaa koko rakennus. Näin on taideluoman oltava! Samalla on kuitenkin tämä menettelytapa kaksiteräinen miekka, varsinkin juuri koomilliselle näyttelijälle. Hänen jos kenenkään tulee yleisöön vaikuttaa välittömästi, ilman että pieninkään kohta tuntuu ennen mietityltä. Muuten: "man merkt die Absicht und wird verstimmt". Tässä suhteessa voikin Lindforsin vahvin puoli helposti muuttua hänen heikoimmakseen, taikka ainakin siksi Akilleen kantapääksi, jonka suhteen hänen on aina oltava varoillaan. Järkiperäisyys taiteessa on epäilemättä hyvä asia ja välttämätön jokaiselle taiteilijalle, mutta jumala varjelkoon sitä taiteilijaa, jolla se ylivallan ottaa. Hänellä on merkityksensä silloin vain niiden keinojen kehittäjänä, joilla muut, häntä välittömämmät luonteet, tunteitaan tulkitsevat.
Emme tahdo sanoa, että näin olisi Lindforsin laita taikka että tämä
vaara vielä hänen kantapäillään väijyisi. Mutta se on kuitenkin
olemassa. Me huomaamme sen juuri sellaisissa luonnonkoomikon osissa,
jotka tässä suhteessa ovat arimpia, vaatien suurinta välittömyyttä ja
tuoreutta. Loistavalla tekniikallaan, jota täytyy ihmetellä, pelastaa
hän itsensä vielä sellaisissa osissa kuin Autolycus ("Talvinen
tarina"), vieläpä sellaisissakin kuin "Learin" narri, mutta jo
sellaisissa kuin "Jeppe Niilonpoika" – niin mainioita kohtia kuin siinä
onkin – huomaa esim. ensimmäisessä näytöksessä, miten tuo jokaisen
mahdollisen yksityisseikan alleviivaaminen häiritsee yleistä
humoristista vaikutusta. Taikka – mennäksemme mekin yksityisseikkoihin –
sellaisessa osassa kuin "Figaro", joka on Lindforsin kaikkein parhaita
luomia ja kokonaisuutenaan todella klassillinen, olemme huomanneet,
että mitä useammin Lindfors sitä esittää, sitä detaljeeratummaksi käy
sen esitys, mutta myöskin monessa suhteessa kuivemmaksi. Monet Figaron
nerokkaista päähänpistoista, jotka vaikuttavat nerokkailta juuri sen
takia, että ne ovat päähänpistoja, menettävät merkityksensä sen kautta,
että niitä liiaksi valmistetaan ja että Lindfors-Figaro sekä paussien
pitämisellä että muuten antaa katselijan ymmärtää: huomatkaa, minkä
sukkeluuden minä nyt sanoin! – Katsoja huomaa sen myös – "und wird
verstimmt".Olemme kahdestakin syystä niin kauvan viivähtäneet tässä Lindforsin taiteen vaarana olevassa varjopuolessa. Ensiksikin on se yhteinen Nemesis kaikille taiteilijoille, jotka ovat niin korkealle kohonneet kuin hän, ja toiseksi onkin se ainoa merkitsevämpi muistutus, mikä hänen taidettaan vastaan voidaan tehdä.
Se ala, millä tämäkin muistutus menettää kärkensä, on Molière, joka, ehkä juuri sentähden, onkin hänen pääalansa, se, jolla hän on suurimmat ja pysyväisimmät laakerinsa leikannut. Tekijän oma järkiperäinen komiikka soveltuu tässä ohjelmistossa mainiosti Lindforsin oman komiikan laatuun ja turhantarkinkin detaljityö tuntuu katsojasta aivan luonnolliselta, kun on kysymys noiden ylimalkaisten ihmistyyppien eläväksi tekemisestä. Tätä alaansa hallitseekin hän pettämättömällä varmuudella, aina "Sievisteleväisten hupsujen" vallattomasta farssityylistä "Saiturin" puolitraagilliseen luonnekuvaukseen asti. Kuinka hyvin hän osaa sulautua tämän kirjailijan kuhunkin eri luomaan, todistaa m.m. hänen "Luulosairaansa". Monessa muussa ei hän karta kaikkein suurimpiakaan keinoja eikä teaatterimaisimpiakaan temppuja – aina asianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikaansa rauhallisesti nojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla, äänenväreillä ja kasvojen eleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja. Ellei ohjelmassa olisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu sekä ulkonainen asu toisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä jotakin modernista salonkinäytelmää, mitä modernisimman salonkinäyttelijän esittämänä.
Lähinnä klassillista ohjelmistoa, onkin uudenaikainen, etenkin ranskalainen salonkikomedia Lindforsin vahvimpia puolia. Lukijamme muistavat varmaankin hänen "Ylitirehtöörinsä", jonka hän esittää esimerkiksi kelpaavalla hienoudella ja huumorilla. Taikka hänen Prunelles'insä kappaleessa "Erotaan pois". Mikä vivahdusten pehmeys ja sirous, mikä luottamusta herättävä gemyyttisyys! Vahinko vain, että Suomalainen teaatteri on niin vähän ollut tilaisuudessa tämäntapaista ohjelmistoa esittämään.
Läpikäydessämme mielessämme Lindforsin erilaatuisia osia, tuntuu niiden monipuolisuus todellakin huimaavalta. Niinpä mainitsimme gemyyttisyyttä yhtenä Lindforsin salonkikomiikan tunteenominaisuutena. Sen avulla on hän meille luonut nuo niin monet hymyilevät, herttaiset papit ja piispat, joista "Elinan surman" rovasti lienee asetettava ensi sijaan. Mutta myöskin "ecclesia militans" on hänestä löytänyt mestarillisen esittäjän, kuten "Don Carloksen" yli-inkvisiittori tahi "Johanneksen" rabbi todistavat. Luulisi toisekseen taiturimaisuutta Lindforsin taiteen pääpiirteeksi. Mutta yksinkertaisempaa näyttelemistä kuin hänen Foldalinsa "John Gabriel Borkmanissa" saa harvoin näyttämöllä nähdä ja jokainen, joka sen kolme, neljä vuotta sitten oli tilaisuudessa näkemään, muistanee myös, minkä syvän ja kaikessa yksinkertaisuudessaan liikuttavan vaikutuksen se teki. Vaikeata on näin monipuolisen taiteilijan luonnetta tarkoin määritellä. On tyydyttävä vain muutamiin rajapyykkeihin, jotka edes likimain osoittavat, miltä aloilta se on etsittävissä.
Foldal on yksi tällaisia rajamerkkejä. Giboyer "Kirkollisten leirissä" on toinen. Jos niihin vielä lisäämme isän osan Giacosan äsken esitetyssä näytelmässä "Niinkuin lehdet tuulessa", onkin Lindforsin asteikko mitä traagilliseen suuntaan tulee, jokseenkin määritelty. Korkeammat traagilliset tehtävät, sellaiset kuin esim. Richard III menevät jo sen yli, ja rakastaja-osat, sellaiset kuin "Fedorassa" seisovat kokonaan sen ulkopuolella. Lindfors voi esittää miltei kaikkia ihmismielen ilmauksia, iloa ja surua, voimaa ja heikkoutta, hyvyyttä ja ilkeyttä, – yhtä vain hän ei koskaan voi. Se on intohimo. Se sotii niin täydellisesti hänen koko taiteensa järkiperäistä luonnetta vastaan, että kun hän esim. Napoleonina tahtoo esittää silmitöntä vihaa, tulevat monet seikat ehdottomasti koomillisiksi. Muuten on hänen Napoleoninsa sekä ulkomuodon että karakteristikan kannalta kylläkin etevä taideluoma.
Paljon olisi vielä Lindforsista taiteilijana puhumista. Monet etevät ja muistettavat esitykset vaatisivat vielä mainitsemista (hänen nahkurimestarinsa "Kansanvihaajassa" älköön toki jääkö unohduksiin). Kuitenkin on meidän tilan puutteessa supistaminen sanottavamme tähän sekä lausuminen lopuksi vain lämpimimmän tunnustuksemme Lindfors-ohjaajalle, joka etenkin Molière- ja Holberg-ohjelmistossa on antanut meille näytteitä parhaasta regissööritaiteesta, mitä me ylimalkaan olemme Suomalaisen teaatterin näyttämöllä olleet tilaisuudessa näkemään.
4.
Katri Rautio.
Tämän viehättävän näyttelijättären taiteen voi karakteriseerata kahdella sanalla: Anmut und Würde (sulous ja arvokkaisuus). Harvinaisessa sopusoinnussa keskenään, ovat nämä luonteenominaisuudet hankkineet rva Rautiolle mitä lukuisimman ihailijapiirin ja tehneet hänestä Suomalaisen teaatterin ensimmäisen naisnäyttelijän. Muistammepa ajan, joka ei ole aivan kaukainen, jolloin rva Raution aivan yksin täytyi kannattaa koko silloista primadonna-ohjelmistoa. Sitä hänen tosin ei enää nykyään tarvitse tehdä, kiitos olkoon muutamien nuorempien voimien, mutta missä hän esiintyy, voi yleisö aina olla varma saavansa nähdä palasen hyvää taiteellista työtä. Muu menestys tietysti riippuu osan laadusta.
Se ryhmä osia, jossa rva Rautio on ehkä kauneimmat laakerinsa leikannut, ovat nuo suloiset, kirkkaat naiset, jotka syntyvät tähän maailmaan pyhyyden diadeemi otsallaan ja jotka kova kohtalo asettaa sellaiseen suhteesen ruman ja pahan todellisuuden kanssa, että he murtuvat – voitettuinakin vielä voittajina. Tarkoitamme sellaisia nais-osia kuin Desdemona (Othello), Cordelia (Kuningas Lear), Hermione (Talvinen tarina), Chryseis (Kypron prinsessa). Ilman mitään omaa syytään sortuvat he kukin, mutta se asia, jonka edustajia he ovat, viattomuuden ja jalouden pyhä asia, riemuitsee juuri voimakkaimmin heidän kuollessaan. Tämänlaatuisissa osissa on rva Raution varma, plastillinen, tekisi mielemme sanoa, viileä taide erittäin paikallaan. Hänellä on säveliä tulkitakseen noiden henkilöiden sekä karitsantapaista valkeutta että heidän siveellistä suuttumustaan, silloin kuin he huomaavat, kuinka kurjia ihmiset todellisuudessa ovat. Toinen laatu hänen loisto-osiansa taas ovat nuo veikeät, älykkäät, säteilevät salonki-ilmiöt, jotka keimailevat oikeastaan ilman mitään pahempaa tarkoittamatta, mutta joilla kuitenkin, jos sattumalta tulee leikistä tosi, on kyllin sekä kekseliäisyyttä että voimaa ajamaan tarkoituksensa perille. Tähän ryhmään kuuluvat sellaiset osat kuin Rosina (Figaron häät), Susanne (Herra ylitirehtööri), rva Wilton (John Gabriel Borkman) j.n.e. Kaikissa näissä osissa on rva Rautio antanut meille näytteitä mitä hienostuneimmasta salonkitaiteesta ja varmimmasta tekniikasta.
Vielä yksi askel eteenpäin ja me tulemme Salomeen, tähän Sudermannin raffinemangin huippuun, jossa kaikki salonkitaiteen keinot käytetään muka suurten aatteiden ajamiseen, mutta itse asiassa suuret aatteet alistetaan salonkitaiteen astinlaudaksi. Tätä osaa voidaan pitää myöskin rva Raution raffinemangin huippuna. Pehmeänä ja norjana kuin pieni ilveskissa oli hänen Salomensa todellinen hämmästys kaikille rva Raution taiteen ystäville, sillä rupesihan tämä jo lähentelemään suoraa vastakohtaa noille hänen entisille valkeuden enkeleilleen. Ihmiset yleensä hyvin vastenmielisesti luopuvat valkoisista enkeleistään ja senpä tähden pelättiinkin pahasti, että hän ehkä kokonaan kauniin entisyytensä hyljäten uudelle alalle heittäytyisi.
Aihetta vakavampaan pelkoon ei kuitenkaan ollut. Rva Rautio voi kyllä leikitellä ilveskissaa, mutta vaan leikitellä. Kun hänen ratkaisevassa hetkessä pitäisi näyttää kyntensä ja raapaista, näyttääkin hän meille vain oman pienen ja kauniin kämmenyisensä. Ja samalla hymyilee hän niin herttaisesti, ettemme mekään voi muuta kuin hymyillä ja pitää itseämme tuhmina kun koskaan olemme voineet uskoa niin pahaa niin rakastettavasta ihmisestä.
Todistuksena ylläolevasta oli Kirsti Fleming. Hänen Magdaansa (Koti) emme ole olleet tilaisuudessa näkemään, mutta samaa uskoisimme siitäkin. Rva Rautio kuuluu – samoin kuin Lindfors – niihin, joiden ei koskaan pitäisi esittää intohimon myrskyjä. Sillä ne menevät Anmut und Würde-rajan ulkopuolelle.
Lämpimän tunteen esittäminen sitä vastoin soveltuu mainiosti hänelle. Muistakaammepa vain Anna Liisaa ja Agnesta (Brand), jälkimmäisessä olimme sitäpaitsi tilaisuudessa näkemään nuo rva Raution taiteen eri puolet rinnakkain samassa osassa, sekä veikeilevän Agneksen että lämminsydämisen Agneksen ja äidintuskassansa myöskin vilauksen sankarillisesta Agneksesta, – ja että ne kaikki niin hyvin yhteen sopivat, todistaa niiden elimellisesti kuuluvan myöskin esittäjänsä taiteelliseen luonnekuvaan.
Muutamia syrjähyppäyksiäkin yllämainituilta aloilta on rva Rautio
aikojen kuluessa tehnyt. Mainittavimpia näistä lienevät Elisabeth
("Maria Stuart" ja Akulina Tolstoin "Pimeyden vallassa"), jälkimmäinen
todellakin nerokas luoma, säihkyen sekä teknillistä virtuositeettia
että taitavaa luonnekuvausta. Edellisessä kannatti hän taas sangen
hyvin sitä jääkylmää hahmoa ja äreätä ääntä, jolla hän oli
arvokkaisuutensa ankaruudeksi muuttanut.5.
Knut Veckman.
Järeän tykistön rinnalla tarvitaan myös keveämpiä kenttätykkejä, toreadorein apuna myöskin pirteitä piccadoreja. Yksi niitä, jotka tätä keveämpää sodankäyntiä Suomalaisessa teaatterissa ylläpitävät, on Knut Veckman, hilpeä mies, iloisen taiteen ikuinen edustaja.
Hra Veckman on eternelli. Hän näyttää omaavan niin loppumattoman määrän
sydämen keveyttä ja hyvää tuulta, että luulemmepa hänen vielä omissa
hautajaisissaankin pistävän piruetiksi. Hänen alaansa kuuluvat kaikki
nuo iloiset, huolettomat veijarit "Nummisuutarien" Iivarista aina
Charleyn valetätiin asti, jotka ottavat maailman sellaisenaan kuin se
on, suuriakaan kursailematta, astuvat elämään niinkuin vallattomiin
naamiohuveihin ja jättävät sen niinkuin pitopöydän. Lukemattomat ovat
hra Veckmanin luomat tällä alalla. Esiintykööt nuo veijarit sitten vain
pelkkinä huolettomina hurjapäinä, kuten Reviisori, Reif von Reiflingen,
koomillisina rakastajina, kuten Ademar ("Erotaan pois"), elämään
kyllästyneinä, blaseerattuina elostelijoina, kuten "Herra
ylitirehtöörin" veljenpoika ja samansuuntainen suvun vesa näytelmässä
"Niinkuin lehdet tuulessa", tahi lopuksi oman hyvän, mutta heikon
sydämensä sortamina, puolitraagillisina henkilöinä, kuten Nikita
"Pimeyden vallassa", – koko tätä asteikkoa vallitsee hra Veckman
pettämättömällä varmuudella ja oikealla luonnekuvauksella. Hänen
taideluonteensa todellisuutta osoittaa juuri se seikka, että hän itse
kasvaa asteikkonsa mukana ollen suurin sen huipussa, Nikitassa. Mikä
siitä yli menee, kuuluu jo muille aloille.Niilläkin on hra Veckman esiintynyt. Kuten niin monien muidenkin varsinkin vanhempien näyttelijäin, on hänenkin täytynyt näytellä melkein mitä osia tahansa. Surullista on silloin nähdä miehen onnetonta naamaa. Hänen koko hilpeytensä varmuus on poissa, hän liikkuu näyttämöllä epävapaasti, puhuu pakotetusti ja ilman innostusta, kokien vain niin vähäisellä näyttelemisellä kuin suinkin olla yleisvaikutusta häiritsemättä. Esimerkkinä olkoon mainittu vain "Don Carlos".
Molière- ja Kiliander-rakastajana on hra Veckman sitä vastoin hyvin paikallaan. Edellisiin tekee hänet erittäin soveliaaksi hänen luontainen siro käytöstapansa ja jälkimmäisiin niiden oma koruton eikä aivan syvä tunne, joka hyvin löytää vastakaikua esittäjässä. Vakavammista rakastaja-osista lienee Uolevi "Elinan surmassa" onnistunein.
Paljon on Veckmanin komiikassa jo maneeria. Välistä hän kuitenkin vielä nytkin voi hämmästyttää yleisöä luopumalla kaikista totutuista tempuistaan ja luoda jotakin niin tuoretta ja alkuperäistä kuin hänen palvelijansa "Henrik ja Pernillassa", joka sekä naamioitukseen että näyttelemiseen nähden oli vallan mestarillinen. Pitäkäämme sitä aina muistossa, kun me Veckmanin hilpeätä taiteilijaluonnetta ajattelemme.
6.
Kirsti Suonio.
Olisi väärin sanoa, että rva Suonio olisi täyttänyt niitä suuria toiveita, joita hän aikoinaan "Rouva Suorasuullaan" herätti. Mutta ei hän niitä myös ole kokonaan pettänytkään. Hän on tähänastisella toiminnallaan osoittautunut sangen eteväksi näyttelijättäreksi, käytettäväksi kyvyksi erittäinkin burleskisen komedian alalla.
Se, mikä Rouva Suorasuussa meitä etupäässä viehätti, oli esittäjättären
reippaus ja välittömyys, joka suuressa määrin korvasi sen ranskalaisen
vilkkauden, mitä tällainen osa oikeastaan vaatii. Nämä hyvät
ominaisuudet eivät ole rva Suonion myöhäisemmissäkään luomissa itseään
kieltäneet. Muistakaamme vain "Tukkijoen Maijaa", tätä tukkilaisten
uskollista Lotta Svärdiä. Rva Suonio suorittaa tämän osan suurella
bravuurilla, vivahdusrikkaudella ja rohkealla luonnekuvauksella.
Myöskin kamarineitien osat, sellaiset kuin esim. Shakespearen
"Violassa" kuuluvat rva Suonion alaan, samoin kuin rehevät
talon-emännät Vesaisen vaimosta ("Juho Vesainen") Ruojaan, Ruotuksen
eukkoon asti ("Sota valosta"). Hänellä on paljon luontaista
näyttämöllistä vaistoa ja antautumiskykyä tehtäviinsä, mutta ei
tarpeeksi tekotapaa korkeammanlaatuisiin osiin. Hänen Herodiaansa
Sudermannin "Johanneksessa" on kuitenkin mainittava.Myöskin salonkinäytelmissä on rva Suonio esiintynyt, mutta vähemmällä
menestyksellä. Reippaus ja välittömyys eivät kreivitär Almavivana
("Figaron häät") paljon auta ja se raffineerattu yksityiskohtataide,
jota tällaiset osat vaativat, kuuluu vielä toistaiseksi rva Suoniolle
vieraisiin ilmapiireihin.Äskettäin asetettuna tilaisuuteen jatkamaan ulkomailla teaatteri-opinnoitaan, tulee rva Suonio varmaankin pian meille todistamaan, voiko hän suuremmassa määrin laajentaa tuoreen, mutta nykyään vielä sangen ahtaan kykynsä rajoja.
7.
Olga Leino.
"Pikku rouva", kuten hänen nimensä jokapäiväisessä puheessa kuuluu, on Suomalaisen teaatterin viehättävimpiä ilmiöitä. Sopusuhtaisella plastiikallaan, taipuisalla mimiikillään ja äänellään, jonka suloa pieni lapsellinen s:n sihahtaminen tuntuu enentävän, on hän heti alusta alkaen voittanut yleisön suosion puoleensa ja voinut sitä näihin asti vain pikemmin lisätä kuin kadottaa. Tässä on hänellä ollut hyvä liittolainen ulkonaisessa olennossaan, joka asettaa hänen ohjelmistolleen tarkemmat rajat kuin monelle muulle näyttelijälle ja estää häntä siten esiintymästä aloilla, joilla hän voisi antamaansa hyvää kuvaa häiritä.
Rva Olga Leinon pääasialliset luomat Suomalaisessa teaatterissa (hän on
sinne tullut entisestä Kansanteaatterista) ovat Hannele, Rautendelein
("Uponnut kello"), Zofi ("Punainen laukku") ja Pölhö-Kustaa
("Tukkijoella"). Jokaisessa niistä olemme me älykkään käsityksen ohella
olleet tilaisuudessa ihailemaan hänen kirkasta ja yksityiskohtaista
taidettaan, Hannelessa ja Rautendeleinissa sitäpaitsi mitä utuisinta
luonnekuvausta yhdessä utuisen ulkomuodon kanssa. Zofissa taas pirteätä
humoristista kykyä ja ingénuemäistä näppäryyttä. Voiton näistä kaikista
vie kuitenkin sekä luonnekuvauksen nerokkaisuuden että esitystavan
taituruuden vuoksi hänen Pölhö-Kustaansa, josta hän pitkiksi ajoiksi
lienee varman kuvan yleisön mieliin kiinnittänyt.Suomalaisen teaatterin vakinaisena sinipiikana ja "piika pikkaraisena" on hän myöskin paljon käytetty laulunäytelmissä (Anemotis "Kypron prinsessassa") sekä itseoikeutettu osanottaja kaikkiin niihin lukuisiin isänmaallisiin kuvaelmiin, joita teaatteri niin suurella auliudella yleisölle tarjoaa.
8.
Hemmo Kallio.
Lehtimaa "Uramon torpassa" oli Kallion ensimmäinen ja toistaiseksi ainoakin ennätys traagillisella alalla. Hän esitti tämän Tavaststjernan tärisyttävän luoman yhtä tärisyttävällä realismilla ja herätti silloin mitä suurimpia toiveita traagillisena näyttelijänä. Ettei hän niitä vielä toistaiseksi ole täyttänyt, ei liene riippunut yksinomaan hänestä. Luulomme on vieläkin, että hän syvällä tunteellaan ja voimakkaalla, alkuperäisellä taiteilijaluonteellaan vieläkin voisi aikaansaada kauniita tuloksia tällä alalla, jos hänelle teaatterin puolelta vain valmistettaisiin siihen tilaisuutta.
Toistaiseksi on meidän kiinnipitäminen hra Kallion koomillisesta ohjelmistosta. Se ei ole tosin hyvin laaja – taasenkaan ei hra Kallion oma vika – mutta sitä arvokkaampi. Kaikki, mitä tämä tunnollinen, syväsieluinen näyttelijä tekee, kantaa tosin taiteen leimaa, joka ei tiedä mistään ulkonaisista teaatteritempuista, yhtä vähän kuin yleisön suosion etsimisestä. Hänen kaikkein koomillisimmissakin esityksissään on aina eräs yleisinhimillinen, liikuttava piirre, joka kohottaa ne yli tavallisen naurun herättäen meissä todellisen myötätuntoisuuden ja taiteellisen mielihyvän tunteita. Tällaisena on hän tietysti niinkuin luotu Aleksis Kiven kuolemattoman komiikan tulkiksi, jossa juuri tavataan sama piirre. "Nummisuutarien" Esko on hra Kallion suurtyö tällä alalla, unohtumaton jokaiselle, joka sen on nähnyt. Vuosien kuluessa hijoutuneena seisoo tämä luoma nykyään – taikka oikeammin seisoi pari vuotta sitten, sillä sen jälkeenhän ei näytelmää ole esitettykään – korkeimpain taidevaatimusten tasalla, täyskelpoisena tulkkina tekijän nerokkaalle luonnekuvaukselle.
Hemmo Kallion Esko on niin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, ettei häntä pitkään aikaan voitu juuri muulta kannalta käsittääkään. Pienemmät osat, joita hän esitti, kalpenivat tämän rinnalla kokonaan, vaikka niiden joukossa oli niinkin arvokkaita luomia kuin esim. nuorempi paimen Shakespearen "Talvisessa tarinassa". Myöskin Molière-ohjelmistossa on hän menestyksellä voimiaan koetellut, ilman että sekään on voinut häntä yleisestä Eskon käsityksestä vapauttaa. Vasta Antreas Kälppäisenä Shakespearen "Violassa" on hän äskettäin entiset rajansa kerta kaikkiaan rikkonut ja antanut meille uuden näytteen taiteilijaluonteensa taipuisasta alkuperäisyydestä.
Hra Kallion Antreas Kälppäinen on neronleimaus. Mitä useammin näiden rivien kirjoittaja on sen nähnyt, sitä enemmän on hän oppinut sitä ihailemaan. Me tapaamme siinä kaikki hra Kallion entiset hyvät ominaisuudet: käsitystavan hienouden, esityksen vilpittömyyden sekä johdonmukaisen psykoloogisen vaiston. Mutta lisäksi on tullut jotakin, mitä ei hänellä ennen ollut, nimittäin merkillinen tekotavan taituruus. Eskossa ei se tule niin paljon esille. Se on enemmän tunnettava kuin näyteltävä, enemmän luontoa kuin taidetta. Toisin Antreas Kälppäinen, tämä suuren brittiläisen Esko. Shakespearen luonnekuvaus seisoo siinä korkeimmassa loistossaan, kaikkia taidekeinojaan valliten, joka puolelta henkilöänsä valaisten. Sen esittämiseen vaaditaan mitä suurinta tekotavan joustavuutta, pettämätöntä aistia ja aina valpasta psykoloogista silmää. Yksikin horjahdus, – ja kaikki on hukassa. Hra Kallio ei horjahda koskaan. Siksi jääkin Antreas parka meidän mieleemme niin kirkkaana kuvana, ehdottomasti parhaimpana taiteellisena muistona koko näytelmästä.
Myöskin muilla aloilla on hra Kallio esiintynyt, näytellen m.m. kansannäytelmissä reippaita nuorten miesten osia. Modernisemmista salonkitehtävistä ei hän tahdo saada oikein kiinni, mutta on sen sijaan menestyksellä esittänyt pienempiä osia pukukappaleissa (Tiera Kalevala-näytelmissä).
9.
Otto Närhi.
Siinä toinen supisuomalainen koomikko, kykenevä myöskin vakavampiin luonnetehtäviin, monipuolinen kuin pahuus ja vilkas kuin salama. Kauan jo tunnettuna ja tunnustettuna kykynä, on hra Närhi viime aikoina osoittanut niin virkeätä edistystä, että hän sillä on kääntänyt kaikkien teaatterin ystäväin huomion puoleensa. Nykyään seisoo hän näyttämömme kaikkein suosituimpain näyttelijäin rivissä.
Hra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa, rohkea ja raju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen metsä-ilmassa viihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen määrän tuoreutta ja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa sen ylenpalttisuus. Turhaa pelkoa! Hra Närhi on nykyään jo taiteilija, joka on oppinut itsensä hillitsemisen vaikean taidon, ja tietää tarkalleen, mitä hän tekee. Hän on oppinut antamaan arvon myöskin vienommille väli-äänille taiteessaan ja siinä varmaankin lienee hänen nykyisen nopean edistyksensä salaisuus.
Kuvaava on, että hra Närhi voitti ensimmäiset taiteelliset voittonsa mustalaisillaan, noilla vilkkailla, puolivilleillä luomillaan, joihin hän sai valaa kaiken taiteilijaluonteensa pirteyden ja käyttää ääntään hurjimmissa äänilajeissa. Samaa verta on hänen Teemunsa "Nummisuutareissa", kaikkien maailmallisten musikanttien esikuva. Mikä rippelyys hänen liikkeissään, mikä nopeus vivahduksissa, mikä kadehdittava kielenkäytännön näppäryys! Samoin kuin Kallion Esko, kuuluu myöskin Närhin Teemu niihin esityksiin, joita ei unohda, kun kerran on nähnyt. Se ei ole tavallista teaatteria, se on täynnä arvaamattomuuksia, vivahduksia, jotka tulevat ja menevät salaman nopeudella, jotka ovat vain Närhin yksityis-omaisuutta. Sama on laita kaikkien muidenkin Närhin luomien kanssa, pienimpienkin. Kuoleminen esimerkiksi on, kuten tunnettu, näyttämöllä hyvinkin tavallista. Useimmiten käy se aivan siivosti, ilman mitään suurempaa huomiota herättämättä. Mutta onko joku nähnyt Närhin kuolevan? Se käy aivan erityisellä "fjongilla". Kun hän Untamoisena (Kiven "Kullervossa") syöksyy näyttämölle palavasta tuvastaan, paitasillaan, tukka pystyssä, sotakirves kädessä, saa kuolinhaavan rintaansa ja kaatuessaan heittää koko ruumiinsa vielä kerran takakäteen ympäri, – tapahtuu kaikki sellaisella villillä voimalla, että tuo pieni mykkäkohtaus antaa meille paremman kultuurikuvan noilta heimosotien synkentämiltä ajoilta kuin paksut kirjat voisivat tehdä. Olkoon tämä vain esimerkiksi mainittu Närhin "vivahduksista".
Närhin ukot ovat yleisesti tunnetut, aina Tolstoin "Pimeyden vallasta" alkaen. Niihin on hän vielä aivan äskettäin lisännyt uuden voittonsa Gerontena "Scapinin vehkeilyissä", jossa hänen mainio mimiikkinsä ja älykäs äänenkäyttämisensä nosti todellisen naurunmyrskyn. Myöskin Närhin korpraalit ovat tässä muistettavat, entinen vanha ystävämme "Rykmentin tyttärestä" ja uusi "Kultarististä". Kummassakin on niissä aivan oikea sotilaallinen ryhti ja laulunäytelmissä tarpeellinen hyvä tuuli, mutta jälkimmäisessä oli hra Närhi sitäpaitsi tilaisuudessa meille tulkitsemaan onnettomalta Venäjän retkeltä palaavan napoleonilaisen veteraanin tuskaa mitä sydäntä särkevimmällä tavalla.
Myös hengen miehen viitan voi hra Närhi menestyksellä päälleen pukea. Kun hän isä Helmboldina "Regina von Emmeritzissä" lohduttaa epätoivoista ruhtinaan tytärtä, ei kukaan uskoisi tuossa vakavassa uskon soturissa näkevänsä samaa veijaria, joka äskettäin Teemun viulua vingutti ja sompaansa säästämättä äskettäin myöskin Aatu-merimiehenä teutaroi. Välimatka on todellakin sangen kunniakas.
10.
Taavi Pesonen.
Kukapa ei tuntisi Taavi Pesosta, häntä, jonka tarvitsee vain ilmestyä näyttämölle, kun yleisö jo hymyilee, eikä muuta kuin sanoa sanan, kun se jo täyteen nauruun purskahtaa. Kansallisen näyttämömme vanhaan kantajoukkoon kuuluvana on hän soutanut sen sekä tuulet että tyynet ja täten meidän kaikkien kunnioituksen ja kiitollisuuden ansainnut. Pari vuotta sitten vietti hän 25-vuotista riemujuhlaansa.
Hra Pesosen ala on komedia, usein burleski nenkin, mutta hän liikkuu sillä mitä hillityimmän salonkinäyttelijän tavoin. Hänen huumorinsa on leppeätä, hyväntahtoisen sedän muhoilevaa huumoria ja hänen pahraita osiansa sellaiset kuin esim. rovasti Kuopion takana, ylimmäinen kellarimestari "Kypron prinsessassa", monet palvelija- ja isä-luomat Molièressä, Tolari "Tukkijoella" j.n.e. Luetteloa voisimme jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Kaikki ne ovat olleet taiteellisesti valmista työtä ja yleisön suosion sekä täysin saavuttaneet että ansainneet. Hra Pesonen kuuluu niihin näyttelijöihin, jotka aina tuovat koko persoonallisuutensa näyttämölle kaikessa herttaisuudessaan eikä ihme siis, jos hän myös heti ensi hetkestä yleisönsä valloittaa. Ettei tämä persoonallisuus niin varsin laaja ole, näemme kyllä, mutta se on sekä tuores että alkuperäinen, ja mitäpä parempaa voimme pyytääkään koomilliselta näyttelijältä.
Laulunäytelmissä kannattaa hra Pesonen vieläkin suurella menestyksellä traditsionejaan Suomalaisen oopperan ajoilta.
11.
Aleksis Rautio.
Raution komiikka on vilkkaampaa, pirteämpää laatua. Hän on Suomalaisen teaatterin enimmän käytettyjä voimia, esiintynyt sangen erilaisilla aloilla ja sangen erilaisella menestyksellä, mutta aina suurella asianharrastuksella. Hän kuuluu teaatterin niin sanoaksemme "valmiisiin" näyttelijöihin, jotka eivät enää tuo esille mitään uusia puolia itsestään, vaan joihin me saamme tyytyä sellaisinaan kuin he ovat, – ja heitä sellaisina arvostella.
Vilkasta vertaan on hra Rautio ollut tilaisuudessa todistamaan sekä
Hoppulaisena ("Murtovarkaus"), Nyyrikkinä (Kiven "Kullervo"), Huotarina
("Tukkijoella") että lukemattomissa saman suuntaisissa luomissa, joita
joka maan koomillinen kirjallisuus niin viljalti vilisee. Myöskin
luonnenäyttelijänä on hra Rautio esiintynyt. Hänen Topiaksensa
"Nummisuutareissa", Juhaninsa "Seitsemässä veljeksessä" ja
juutalaisensa "Setä Bräsigissä" todistavat mitä parhainta hänestä tällä
alalla, vaikkakaan se ei kovin laaja ole. Tehtävissä, jotka vaativat
hienostuneempaa esitystapaa ja hiotumpaa leikkausta, kuten esim.
Polonius "Hamletissa" ei hänen kykynsä enää riitä, samoin kuin nuo
reippaat, raitisveriset "toisen rakastajan" osat, kuten Olavi "Daniel
Hjortissa", Massimo "Niinkuin lehdet tuulessa" j.n.e. myöskin asettavat
rajan hänen ohjelmistolleen. – Klassillisissa osissa on hänen narrinsa
"Violassa" muistettava.Myöskin hra Rautio on paljon käytetty laulunäytelmissä.
12.
Iisakki Lattu.
Hra Lattu on yksivakainen mies. Mutta hänessä on eräs pieni, supisuomalainen huumorin välkähdys, joka yhdessä hänen tositaiteellisen hartautensa kanssa on johtanut häntä näyttämötyössään varsin merkittäviin tuloksiin.
Lukkari "Elinan surmassa" ja sama virkamies "Nummisuutareissa" ovat hra Latun ohjelmistosta ensimmäiseksi ja aina mainittavat. Jälkimmäisessä puuttuu häneltä tosin siihen vaadittavaa kirkollista auktoriteettia, mutta sen korvaa suuressa määrin juuri tuo suomalainen yksivakaisuus, joka on kunnon kanttorimme peruspiirteitä. Kiven ohjelmistosta mainittakoon vielä hänen Simeoninsa "Seitsemässä veljeksessä", joka oli aivan mestarillinen. Muista hra Latun luomista lienevät kuvaavimmat hänelle mainio Bouquet "Herra ylitirehtöörissä" sekä sulhasmies Sjöströmin "Marissa", jossa hän hyvän naamioituksensa ohella oli tilaisuudessa antamaan meille mitä parhaimman näytteen kansan-omaisesta luonnekuvauksesta.
Kuten lukija huomaa, kulkevat yllämainitut luomat kaikki jokseenkin samaan suuntaan. Pienen poikkeuksen niistä sekä keveämmän luonnekuvauksensa että tyylitellyn tekotapansa vuoksi muodostaa pieni räätäli-osa Hauptmannin "Hannelessa", jonka hra Lattu suorittaa suurella hienoudella ja näppäryydellä.
13.
Mimmi Lähteenoja.
Nti Lähteenojan ala ei kuulu niihin, joilla kukkia ja laakereita kasvaa. Meidän yleisöstämme ovat vain harvat sen taiteellisen kehitysasteen saavuttaneet, että he voivat erottaa näyttelijän hänen tehtävästään ja nähdä jälkimmäistä puhtaana taideluomana. Vaikka olemmekin hiukan korkeammalla amerikalaisia oloja, joissa "teaatterikonna" harvoin pääsee ilman ruumiillista ojennusta siveellisesti suuttuneen yleisön puolelta, voi meilläkin sympaattinen sankari melkein aina olla varma kättentaputuksista, samoin kuin vähemmän sympaattinen vain korkeintaan kunnioittavasta kylmyydestä.
Nti Lähteenojan suhteen lienevät mielipiteet kuitenkin tässä suhteessa olleet jo pitemmän aikaa varsin vakaantuneet. Hän esittää nuo lukemattomat akkatyyppinsä tositaiteellisella tekotavalla ja aivan merkillisellä luonnekuvauskyvyllä. Voipa hän kohota korkeaan traagillisuuteenkin, kuten hänen Katrinsa "Daniel Hjortissa" todistaa. Samansuuntaisen luoman "Jaakko Ilkassa ja Klaus Flemingissä" olimme häneltä äskettäin tilaisuudessa näkemään eikä varmaankaan keneltäkään jäänyt huomaamatta se hieno aisti ja taiteellinen maltti, millä hän siinäkin tehtävänsä teki. Taipuisalla mimiikillään ja äänellään voi nti Lähteenoja sitäpaitsi antaa niin eri vivahduksia jokseenkin samanlaatuiselle ohjelmistolleen, että häntä aina mielellään katselee. Esimerkiksi olkoon tässä vain mainitut hänen kylä-akkansa "Tukkijoelta" ja "Merimiehistä". Kuinka sama ja kuitenkin kuinka erilainen!
Rouva Kahilaisen jälkeen on nti Lähteenoja perinyt myöskin suuren osan tämän ohjelmistoa, esim. Molièreen nähden, ja suoriutunut useimmista varsin hyvällä menestyksellä.
14.
Olga Salo.
Rva Salon taide-ala ei ole vielä yhtä määrätty. Hän on kokeillut mitä
erilaisimmissa tehtävissä, sekä koomillisissa että
suurtraagillisissakin – viimeksi Kirsti Fleminginä "Elinan surmassa" –
ilman että hän vielä on voinut kumpaisellakaan alalla itseään
pysyväisemmin läpilyödä. Pieniä humoristisia paloja, sellaisia kuin
esim. kamreerinrouva Kiljanderin "Pahassa pulassa" tahi kyökkipiika
"Sodassa rauhan aikaan" tekee hän mainiosti, samoin kuin liikuttavia
äiti-tyyppejä, sellaisia kuin esimerkiksi Lemminkäisen äiti ("Kypron
prinsessa"). Onpa hän humoristisella alalla päässyt niinkin pitkälle,
että on voinut menestyksellä esiintyä Adolf Lindforsin
vastanäyttelijänä "Henrik ja Pernillassa". Mutta traagilliset
primadonnaosat sekä hienostuneemmat salonkitehtävät näkyvät vielä
toistaiseksi tekevän tenän hänen ohjelmistolleen. – Korkeampityylisistä
luonne-osista on Gunhild "John Gabriel Borkmannissa" mainittava.Kaikesta näkyy, että rva Salossa piilee yhtä ja toista, jota hän ei vielä ole onnistunut saamaan taiteessaan esille. Suurena syynä siihen lienevät epäilemättä ne suuret puutteet tekotavassa, joista silloin tällöin olemme olleet tilaisuudessa huomauttamaan.
15.
Naemi Kahilainen.
Vaikkakaan ei enää vakinaisesti teaatterin palveluksessa, on rva Kahilainen kuitenkin tänä vuonna niin usein Suomalaisen teaatterin näyttämöllä esiintynyt, että olisi väärin häntä vaitiololla sivuuttaa.
Rva Kahilaisen ala on burleski komedia ja luonnekuvaus. Hänen
pastuurskansa "Kuopion takana" on kerrassaan mainio, samoin kuin hänen
Sillankorvan Sannansa, Hussonsa, Leenansa j.n.e. Minna Canthin ja
Martti Vuoren näytelmissä. Talon emäntiä, mahtavia ja herttaisia,
Martta muoreja ("Juho Vesainen") ja Tainoja (Erkon "Aino"), esittää hän
aivan tavattomalla mehevyydellä ja on parhain Marceline ("Figaron
häät"), mitä toivoa sopii. Rva Kahilaisella on erityinen, tarmokas
tapansa ottaa yleisönsä. Olisi synti sanoa, että hän sitä varten
käyttää pieniä keinoja. Mutta hän alleviivaa asiansa niin suurella
hyväntahtoisuudella ja välittömyydellä, että meidän ei auta muuta kuin
mennä mukana, vaikkapa groteskiseenkin, joka yleensä ei ole rva
Kahilaisen taideluomista hyvin kaukana.Myöskin Molière-ohjelmistossa on hän menestyksellä esiintynyt.
16.
Emil Falck.
Sanoimme hra Lattua yksivakaiseksi mieheksi. Vielä suuremmalla syyllä sopisi tämä mainesana siihen tunnolliseen näyttelijään, jonka alana Suomalaisessa teaatterissa ovat n.k. "kunnian ukot" kaikissa eri ympäristöissä.
Hra Falckin ohjelmisto on sangen laaja. "Kunnian ukkoja", jumalan kiitos vielä löytyy viljalti, ainakin näyttämöllä, ja harva on se näytelmä, kotimainen taikka ulkomainen, historiallinen tai nykyaikainen, jossa emme tapaisi hänen tuttuja, perin rehellisiä piirteitään. Hänen parhaita osiansa ovat Eobulos "Salamiin kuninkaissa", Attinghausen "Vilhelm Tellissä", Havermann "Setä Bräsigissä", ruhtinas Emmeritz, j.n.e. Millään suuremmalla vivahdusrikkaudella osiansa erikoistamatta, suorittaa hän kaikki samalla uskollisella hartaudella ja vilpittömän vakaumuksen voimalla, joka aina herättää myötätuntoisuutta yleisössä.
17.
Oskari Salo.
Hra Salo on sekä siistin ulkomuotonsa että melkoisen näyttämötottumuksensa vuoksi sangen paljon käytetty näyttelijä. Hän on esiintynyt lukuisissa sekä sankarillisissa että modernisissa tehtävissä, milloin suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä, mutta ilman pysyväisempää vaikutusta tekemättä. Hra Salolta puuttuu nähtävästi antautumiskykyä tehtäviinsä, hän sanoo sanottavansa liian kylmästi, liian "korrekt", ilman temperamenttia, eikä näin ollen voi temmata katsojia mukaansa. Vissi määrä energiaa on hänelle kuitenkin myönnettävä.
Hra Salo on esiintynyt sekä "Johanneksena" että "Kristittynä",
Rodolfona ("Angelo") että Horatiuksena ("Hamlet") ja ylipäänsä
useimmissa kappaleissa, joita viime aikoina on Suomalaisessa
teaatterissa esitetty. Aina tarvitaan joku nuori mies, joka "mitan
täytti, terve ol'", ja silloin kaivataan hra Saloa.Taiteellisesti korkeimmalle lienee kuitenkin hänen Hannele-Kristuksensa asetettava.
18.
Evert Suonio.
Niihin näyttelijöihin, jotka "mitan täytti, terve ol'", kuuluu myöskin hra Suonio. Hänkin on paljon käytetty sekä puku- että siviili-osissa, ja miellyttävän laulu-äänensä vuoksi myöskin laulunäytelmissä. Ilman suurempaa vivahdusrikkautta tahi luonnekuvaavaa kykyä, on hänen esiintymisessään kuitenkin oma reippautensa, joka esim. sellaisissa kuin "Punaisessa laukussa" pelastaa paljon. Pienen pilkahduksen leikillisyyteen näimme me hänen esityksestään taidemaalarina "Niinkuin lehdet tuulessa". Muuten puuttuu häneltä toistaiseksi se "kipinä", joka vasta voi taiteen eläväksi tehdä.
19.
Eino Salmela.
Hra Salmela yrittelee, yrittelee. Me näemme välistä hänessä vivahduksen
korkeampaan, mutta heti sen jälkeen vaipuu hän jälleen siksi
burleskiseksi "lustig kurreksi", jota hän jo jonkun aikaa on
Suomalaisen teaatterin näyttämöllä esittänyt. Hän on näytellyt niinkin
suuria osia kuin Malvolio ("Loppiaisaatto") tahi Reif von Reiflingen
("Sota rauhan aikaan") eikä niitä ollenkaan hullummasti, mutta hakkaava
deklamatsioni ja puutteellinen plastiikka tekevät vielä tenää hänen
taiteellisille tarkoitusperilleen. Jonkinlaista mielenkiintoa on hän
kuitenkin silloin tällöin onnistunut yleisössä herättämään.20.
Lilli Högdahl.
Nti Högdahlin näyttämömenestys on jotakin aivan tavatonta meidän oloissamme. Hän on ollut teaatterin palveluksessa vasta tuskin puolikymmentä vuotta, esiintynyt mitä monilukuisimmissa sekä klassillisissa, että nykyaikaisissa tehtävissä, joiden joukossa useita pääosiakin, ja niissä saavuttanut yleisön täydellisen suosion.
Ainikki (Kiven "Kullervo"), Sigrid Stålarm ("Daniel Hjort"), Kaarina
Maununtytär (Strindbergin "Kustaa Vaasa"), Klara ("Egmont"), Lea,
Ismene, ("Antigone"), Ophelia ("Hamlet"), – siinä nti Högdahlin
kaunis taival murhenäytelmän alalla. Kuten lukija huomaa, osoittavat
ne alituista nousua, vaikkakin jonkinlainen väsymys oli välillä
hänen nuorissa voimissaan huomattavissa. Aste laajempiin
murhenäyttelijättären osiin on tosin vielä suuri, kuten hänen Reginansa
äskettäin osoitti, mutta ei millään tavalla mahdoton eikä toivottavasti
kaukainenkaan. Tämän toivomme perustamme me etupäässä hänen
esiintymiseensä Nennelenä Giacosan "Niinkuin lehdet tuulessa", jossa
hän sai esille enemmän tositraagillista sävyä kuin missään osassa sitä
ennen taikka sen jälkeen. Muista murhe-osista siviilinäytelmissä
mainittakoon vielä Helena "Murtovarkaudessa" ja Mari Sjöströmin
samannimisessä teoksessa.Myöskin huvinäytelmä-primadonnan keveämmissä tehtävissä on nti Högdahl menestyksellä esiintynyt. Hänen "Salmin tyttönsä" (Sjöström) ja Katrinsa "Tukkijoella" ovat tässä suhteessa aina mainittavat ja vihdoin on hän äskettäin "Violassa" todistanut voivansa myöskin huomattavassa määrin hienostaa ja tyylitellä luontaisesti viehkeää tekotapaansa. Samaa todisti myös hänen runollinen Cherubininsa "Figaron häissä". Niin vaarallisia kuin tällaiset poika-osat voivat ollakin todelliseksi murhenäyttelijättäreksi pyrkivälle, emme kuitenkaan toivoisi hänen ainakaan vielä lähimmässä tulevaisuudessa niitä jättävän. Hänen Penttinsä Kasimir Leinon "Jaakko Ilkassa" oli taas mitä hurmaavin reippauden ja tosipoikamaisen uljuuden näyte.
21.
Tyyne Bergroth.
Rva Bergroth, äsken vielä nti Finne, on ingénue-osissa paljon suosiota saavuttanut. Hänellä on suuri määrä näppärää leikillisyyttä kuin myöskin älykästä käsityskykyä ja monissa tehtävissä voi hän myöskin vaipua vienoon, vaikka tosin kapeaan tunteellisuuteen. Hänen "Hiirensä" on diskreettisyytensä vuoksi muistettava, samoin kuin hänen Mirjaminsa "Johanneksessa". Pienemmistä poika-osista suoriutuu hän kaikella kunnialla ja on teaatterin vakinainen "prima ballerina" kaikissa baletti- ja paashitehtävissä.
22.
Elli Tompuri.
Nti Tompuri herätti suurta huomiota debyytillään "Anna Liisassa" pari vuotta sitten. Sillä välin on hän esiintynyt yhdessä ja toisessa pienemmässä tehtävässä, mutta vasta tänä talvena on hän Teallaan "Hedda Gablerissa" ja nyt äskettäin "Sylvillään" yleisön huomion jälleen itseensä kiinnittänyt. Hänen käsityskykynsä on erittäin terävä ja tunne-asteikkonsa harvinaisen laaja niin nuorelle näyttelijättärelle. Nti Tompuri osoittaa selvempiä taipumuksia korkeampiin traagillisiin tehtäviin kuin kukaan muu teaatterin nuorista näyttelijättäristä ja riippuu vain hänestä itsestään, voiko hän täydellisesti voittaa ne vaikeudet, joita tekotavan hallitseminen vielä hänelle tuottaa. Ainakin on hän hyvällä tiellä sinne päin.
23.
Helmi Tähtinen.
Viime syksynä Suomalaisesta Maaseututeaatterista tulleena, on nti Tähtinen tänä talvena debyteerannut Helsingin yleisölle "Kipinässa" ja tehnyt sen tavalla sellaisella, että on syytä toivoa hänestä mitä parasta ingenuen alalla. Viehättävään ulkomuotoonsa yhdistää hän nimittäin suuren määrän runollista tuoksua ja vilkasta leikillisyyttä, jotka yhdessä oikean psykoloogisen vaiston kanssa voivat vielä viedä häntä sangen pitkälle. Elina "Elinan surmassa" ja pieni neiti-osa "Ensi lemmessä" ovat vain olleet omiaan tätä hyvää vaikutusta vakaannuttamaan.
KAARLE HALME.
Omituista on noiden taidevirtausten laita. Ne tulevat ja menevät kuin tuuli, joka siemeniä kantaa, ne kylvävät aatteita ja aavistuksia, ja katso: samoista kukista kasvaa erilaisia hedelmiä kunkin eri maalajin mukaan.
Mikä oli esimerkiksi realismin virtaus? Muualla oli se "yhteiskunnallisten kysymysten asettamista keskustelun alaiseksi" (Brandes), oppositsionia entisiä romantiikan ihanteita vastaan, taiteen astumista keskelle kuohuvaa elämää, taideteoksen muodostumista vain "kappaleeksi luontoa, katsottuna temperamentin lävitse" (Zola). Ja mitä oli se meillä? Oppositsionia olojen pienuutta ja henkistä laimeutta vastaan, kansankielen kohottamista oikeuksiinsa, gallialaisen kirkkauden asettamista saksalais-romanttisen himmeyden sijalle, ja lopuksi myöskin todellisuuden kuvaamista. Tätä kaikkea kuitenkin vasta toisessa kädessä. Ensi kädessä oli se taiteen kohottamista mahdiksi maassa, taiteilijain tehtävän merkitsemistä isänmaalle tärkeäksi, taiteellisten näkökantain saattamista yksinvallitseviksi kaiken taide-arvostelun alalla. Ensi kertaa esiintyivät Suomen taiteilijat silloin suljettuna falangina, valmiina sekä ottamaan että antamaan iskuja.
Tuo ero käy parhaiten selville, jos me ajattelemme taiteen muodollista puolta. Meille, joille realismi juuri ensi kertaa toi tekotavan taituruuden, on outoa kuulla samaa suuntaa muualla syytettävän juuri kaiken tekniikan halveksumisesta. Niinpä esim. Winterhjelm pienessä kirjasessaan "Om den sceniske kunst" (hänen rouvalleen Hedvig Raa-Winterhjelmille omistettu) valittaa, miten "realistit" näyttämötaiteen alalla eivät enää huoli mistään mimiikistä yhtä vähän kuin plastiikastakaan, vaan jokainen luulee olevansa taiteilija, kun hän jonkun suoraan elämästä otetun liikkeen, äänen tahi eleen vaan voi näyttämöllä matkia jotakuinkin luontoperäisesti. Elämän tutkiminen oli siis siellä tappanut kaiken taiteellisen koulutuksen.
Meillä oli asianlaita juuri päinvastainen. Taiteellisten näkökantain kohottaminen ainoaksi määrääväksi arvoksi taiteen alalla, asetti myös taiteelle mittapuun, joka ei tuntenut mitään armoa muodollisten virheiden suhteen. Kirjallisella alalla on Juhani Aho meille siitä hyvänä esimerkkinä. Näyttämöllä edustaa Adolf Lindfors vielä tänäkin päivänä sitä aikaa. Samalta pohjalta on kohonnut sen miehen taiteellinen kehitys, jonka nimi tämän lukumme otsakkeena on.
Kaarle Halme on tekniikan mestari niinkuin ei kukaan. Hän ei erehdy kirjaimessakaan, jokainen hänen liikkeensä, eleensä ja äänen vivahduksensa on kuin vaskeen valettua, täysin itsetietoisen, punnitsevan taiteellisen työn tuloksia. Hänen järkensä on kuin partaveitsi, määräten hiuksenhienosti jokaisen nousun ja laskun, paussin ja tunne-asteen, sanoittain, vuoropuheittain, kohtauksittain. Suomenkielen deklamatsionin on hän saattanut täydellisyyteen, johon se ei vielä koskaan ennen häntä ole ehtinyt, ja tehnyt ylipäänsä suomalaisilla taidekeinoilla tragedian alalla saman työn, jonka Lindfors ranskalaisen koulunsa avulla on komedian alalla tehnyt, nimittäin: avannut uran uudelle suunnalle suomalaisessa näyttämötaiteessa.
Mikä on sitten tuo uusi suunta? Miten on Halme suomalaisen näyttämötaiteen traditsioneja eteenpäin vienyt?
Se on ensiksikin pyrkimystä luonnollisuuteen. Pois kaikki väärä pateettisuus ja tyhjät teaatteritemput, pois huutaminen ja käsien huitominen, sijalle tarkka, sielullinen analyysi ja sen mukaan tyylitelty, yksinkertaistutettu näyttelemistapa! Se on toiseksi pyrkimystä monumenttaalisuuteen. Pois kaikki hetken vaikutelmat ja tunnelmat, pois kaikki vaistomainen ja hengen hämärissä maailmoissa hapuileva! Näyttelijän työn on oltava taideteos sinänsä, kirkas kuin kulta, omaan, ainoaan oikeaan muotoonsa valettu, valmis esitettäväksi milloin tahansa. Ja kolmanneksi: Niin, mitä se kolmanneksi on, sitä me emme aivan tarkoin tiedä, mutta jotakin on siihen viime aikoina tullut lisää, jota me sanoisimme pyrkimykseksi moderniselta pohjalta kohota samaan kauneuteen, johon romanttinen aika oli omat ihanteensa kohottanut.
Oli nimittäin tuolla n.k. "hillityllä taiteella" aina lähellä se vaara, että näyttelijä tulisi liian hillityksi eikä mikroskooppisilla keinoillaan voisi suurten teaatterisalonkien mielenkiintoa ylläpitää. Samoin oli monumenttaalisuudessa se vaara, että se jättäisi katsojan kylmäksi kaikesta kunnioittavasta menestyksestä huolimatta. Halme on ajoissa tämän huomannut ja kohonnut esim. "Othellossa" taiteeseen, joka käyttää sekä suuria että pieniä keinoja, kaikkia yhtä taloudellisesti valaen samalla monumenttaalisiin muotoihinsa niin paljon sisäistä tulta ja intohimoa, että sen väkistenkin täytyy temmata mukaansa. Tätä pidämme me toistaiseksi hänen taiteellisen kehityksensä huippuna.
Mutta siihen asti päästäkseen on hänellä ollut kuljettavanaan taival
sekä pitkä että vaivaloinen. Hänen työ-aikansa Suomalaisessa
teaatterissa on 13 vuotta ja hänen rooliensa luku samalla näyttämöllä
toista sataa. Esiinnyttyään kaikellaisissa tehtävissä, pienissä ja
suurissa, pienemmällä ja suuremmalla menestyksellä, alkoi hän vasta
herättää yleisempää mielenkiintoa osissa sellaisissa kuin kerjäläinen
"Elinan surmassa", Nuori Jouko Erkon "Ainossa", Lefêbre ("Rouva
Suorasuu"), Mikko ("Anna Liisa"), Alba ("Don Carlos"). Huomattiin
hänessä piilevä raju voima sekä tuon voiman hallitsemiskyky.
Lemminkäinen "Kypron prinsessassa", Ahma "Juho Vesaisessa" ja Kullervo
Kiven ja Erkon samannimisissä näytelmissä olivat yhä omiaan tuota hyvää
vaikutusta vahvistamaan, kunnes hän Johanneksellaan (Sudermann) sekä
"Tukkijoen" Turkallaan tuli koko Helsingin yleisön suosikiksi. Näissä
niin vastakkaisissa luomissa oli Halme tilaisuudessa todistamaan
taiteilijaluonteensa monipuolisuutta kaikessa loistossaan, edellisessä
sekä yksityiskohtaista taiteellista työtä että raamatullista hartautta
(ei Sudermannilaista) ja jälkimmäisessä hyväntahtoista huumoria ja
gemyyttiä.Tällä välin oli hän – v. 1897 – valtionvaroilla tehnyt kirjallistaiteellisen opintomatkan ulkomaille ja tällä matkallaan nähnyt useita Euroopan etevimmistä näyttämötaiteilijoista. Italialaisten nopeavivahduksinen, hermostunut taide miellytti häntä kuitenkin enimmän ja kotoiselle pohjalle palattuaan tuli hän myös pian tilaisuuteen näyttämään, miten syvät ja oikeat nuo hänen vaikutuksensa olivat olleet.
Se luoma, joka meidän silmämme oikeastaan ensi kerran avasi Halmeen taiteellista suuruutta käsittämään, oli Daniel Hjort. Tässä Wecksellin hermostuksen, ettemme sanoisi hulluuden, synkkäsieluisessa lapsessa tapasi hän ensi kerran traagillisen tehtävän, joka täysin vastasi hänen omaa olemustaan. Hän tapasi siinä voimakkaan, hehkuvan intohimon, mutta kätkettynä mitä jäätävimpään kuoreen; leikkaavan, sielullisen analyysin yhtä rintaa ihanteellisen, ujon unelmoimisen kanssa; vihaa ja rakkautta, ylpeyttä ja kostonhimoa, mietiskelyä ja toiminnanhalua, – kaikki lopuksi puettuna mitä lyhytsanaisimpaan, kristallikirkkaimpaan muotoon, joka vaatii myöskin näyttelijältä mitä kiteytyneintä tekotapaa. Halme tulkitsi tämän osan tavalla sellaisella, joka kaikkiin niihin lukuisiin Daniel Hjorteihin verrattuna, mitä meidän näyttämöllämme on nähty, tunnustettiin ehdottomasti etevimmäksi.
Tuli sitten lisäksi Hall Cainen "Kristitty", joka, vaikkakin sisällykseltään mitättömänä, kuitenkin tarjosi näyttelijälle tilaisuutta pariin harvinaiseen taiturikohtaukseen. Mutta entisen ennätyksensä löi hän kuitenkin vasta arkkitehti Granskogina "Johan Vilhelmissä", jossa hän todisti hallitsevansa salonkitaiteen hienoimpiakin vivahduksia, sekä äsken mainitsemassamme "Othellossa". Jos me näihin lisäämme vielä hänen Flemminginsä Otto Ernstin "Flachsmannin koulussa", huomaamme me, miten hän yhä enemmän alkuperäiseltä realistiselta kannaltaan perääntyen on kohoamassa yhä korkeampaan ihanteellisuuteen. Sitä pidämme me suurimpana siunauksena hänen taiteelleen ja siihen myöskin perustuu meidän toiveemme hänen vastaisesta kehityksestään.
Olisi kai vielä tässä mainittava hänen mestarillinen kenraalikuvernööri
Mörnerinsä Järnefeltin "Samuel Croellissä", hänen Ilmarisensa ("Sota
Valosta"), hänen Herman Israelinsa ("Kustaa Vaasa") sekä niin monta
muuta etevää taideluomaa, mutta koska ne kuitenkin kaikki ovat olleet
vain portaita niille huipuille, joista äsken olemme puhuneet, voimmekin
luonnekuvamme hänestä tähän lopettaa. Valitettava vahinko koko
suomalaiselle näyttämötaiteelle on, että hän nykyään on siirtynyt
Ruotsalaiseen teaatteriin. Toivottavasti tulevat ne ikävät
riitaisuuksien syyt, jotka hänet kolmetoista-vuotisen taiteellisen työn
jälkeen ovat tähän askeleesen pakottaneet, pian poistumaan, joten
meillä taasen tulisi olemaan onni nauttia hänen harvinaisesta
taiteestaan omalla äidinkielellämme.SUOMALAINEN MAASEUTUTEAATTERI.
Viisitoista vuotta sen jälkeen kuin Suomalainen teaatteri oli Helsinkiin perustettu, syntyi myöskin suomenkielinen maaseututeaatteri, silloin Kansanteaatterin nimellä. Perustajat olivat August ja Aurora Aspegrén, molemmat entisiä Westermarckin kaksikielisen teaatterin (1871-72) ja sittemmin Suomalaisen teaatterin jäseniä. Ensimmäisen näytäntönsä antoi teaatteri Tampereella 11 p. syysk. 1887 esittäen Topeliuksen "Sotavanhuksen joulun" ja Samuli S:n "Sedän", kaikki aivan vasta alkavilla voimilla. Heti ensimmäisenä vuonna yhtyi siihen kuitenkin ne henkilöt, Hilda Martin, Aapo Pihlajamäki, Albert Kerttula, Kalle Halonen, jotka nykyään vielä seisovat Suomalaisen Maaseututeaatterin kantajoukkona, ja pian sen jälkeen ndit Rautio, Innanen ja hra Välikangas.
Kadehdittavaa ei tämä näin perustetun teaatterin toimeentulo suinkaan ollut. Yleisö kyllä oli yritykselle suosiollinen, sanomalehdet kiittivät sen esityksiä, – mutta kiitoksella ei eletä. Jo pari vuotta syntymisensä jälkeen näyttää teaatterin olemassa olo olleen uhattu. Senaatti, jonka puoleen Aspegrén jo v. 1888 oli kääntynyt avunpyynnöllä, ei sille kallistanut korvaansa. Niin täytyi yksityisten ryhtyä asiaan. Kuopiossa avattu rahankeräys v. 1889 – allekirjoittajien joukossa nähdään nimet Minna Canth, Juhani Aho, Kust. Killinen, Kaarlo Brofeldt – sekä Tampereella samana vuonna syntynyt kannatusyhdistys ovat kauniina todistuksena maaseutumme taideharrastuksesta. Mutta kehuttava ei teaatterin elämä senkään perästä ollut. Palkat olivat minimaalisia, matkat pitkät ja vaivaloiset, työtä paljon ja työväkeä vähän. Tarvittiin tosiaankin Aspegrénin tunnustettu tarmo näin epävakaisen yrityksen ylläpitämiseen. Puvusto ja dekoratsionivarasto samoin kuin kirjasto lisääntyivät kuitenkin vähitellen ja entisistä oppilaista kehittyi näyttelijöitä, jotka alkoivat herättää taiteellisemmankin yleisön huomiota. Erään iltaman kautta Viipurissa v. 1895 oli pohja laskettu teaatterin eläkerahastolle.
V. 1897 näyttää teaatterin keskuudessa syntyneen riitaisuuksia, joista
seurasi sen etevimpäin jäsenten ero ja n.k. Uuden teaatterin perustaminen. Perustajat olivat Hilda Martin, Aapo Pihlajamäki, Kalle Halonen ja Pasi Jääskeläinen; muista jäsenistä mainittakoot tässä vielä Tilda Raitio, Aura Innanen, Aino Haverinen (Halonen) Iivari Paatero, Kosti Elo ja Simo Osa. Aspegrén, joka näin jäi melkein ilman näyttelijöitä, ei kuitenkaan siitä säikähtänyt. Hän jatkoi Kansanteaatteriaan uupumattomalla innolla, hankki uusia oppilaita ja kiersi toista puolta Suomea silloin kuin Uusi teaatteri toista. Vanhempia jäseniä ei hänelle liene jäänyt muita kuin nti Åkerman sekä hrat Kerttula ja Reino.
Tällainen kahtiajako ei kuitenkaan voinut kauvan kestää. Etevimmät näyttelijät toisella puolen, johtaja puvustoineen ja dekoratsioneineen toisella puolen, – sellainen asioiden tila ei epäilemättä ollut omiaan suomalaisen näyttämötaiteen aatetta maaseudulla edistämään. Yleisön oli ryhdyttävä asiaan, siitäkin syystä, että se oli yhä enemmän tullut tajuamaan täysin järjestetyn, valtionvaroilla kannatetun maaseututeaatterin olemassa olon tarpeen vaatimaksi.
Valmistava kansalaiskokous Viipurissa v. 1897 päätti osake-yhtiön perustettavaksi teaatterin kannattamista varten ja anoi sen säännöille senaatilta vahvistusta. Näissä ynnä muissa puuhissa kului aika kuitenkin vuoteen 1899, jolloin vasta yhtiön perustava kokous voitiin pitää. Samana vuonna anottiin ja saatiinkin valtioapu – 10,000 mk. vuosittain ja 8,000 mk. perustamisapua – ja niin oli "Suomalaisen Maaseututeaatterin" olemassa olo taattu. Sen jäseniksi valittiin parhaat voimat molemmista äsken mainituista teaattereista ja johtajaksi, hra Aspegrénin tästä toimesta kieltäydyttyä, toht. Kasimir Leino.
Tässä muodossaan on Suomalainen Maaseututeaatteri siitä pitäen toiminut ja, sanomalehtien arvosteluista päättäen, nähtävästi kunnialla jatkanut edeltäjiensä traditsioneja. Helsingissä ei teaatteri ikävä kyllä ole ollut tilaisuudessa käymään, joten sen tuottamat taiteelliset tulokset ovat vielä aivan tuntemattomia pääkaupunkilaiselle yleisöllemme. Mutta ne, jotka ovat olleet tilaisuudessa sen esityksiä maaseudulla seuraamaan, ovat yhtä mieltä siinä, että teaatteri nuorekkaassa taiteellisessa innostuksessa ja näyttämöllisen työnsä tukevuudessa on jo hyvällä tiellä kohoamaan koko Suomen kansan huomiota ansaitsevaksi taidelaitokseksi.
Teaatterin nykyisistä voimista ovat Hilda Martin ja Aapo Pihlajamäki
kieltämättä etevimmät. Näistä olemme me nähneet nti Martinia yhteensä
ehkä noin puolessakymmenessä suuressa osassa ja olemme kerta kerralta
yhä enemmän vakaantuneet siinä mielipiteessä, että me tässä olemme
tekemisissä – Ida Aalbergin jälkeen – ehkä nerokkaimman
näyttelijättäremme kanssa. Omistaen tavattoman määrän luontaista hehkua
ja intohimoa, on hän uupumattomalla työllä ja omilla varoilla
tekemillään ulkomaamatkoilla saavuttanut jo myöskin taiteellisen
kehityskannan, jonka ei enää tarvitsisi peljätä pääkaupunginkaan
yleisön arvostelua. Osat sellaiset kuin Kirsti Fleming, Herodias,
Judith, Lydia ("Laboremus"), j.n.e. merkitsevät tätä nykyä nti Martinin
taiteen huippua. Myöskin tyyppiosissa on hän kauniita laakereita
leikannut.Toinen teaatterin tuki on, kuten sanottu, hra Pihlajamäki. Rasittavan regissööritoimensa ohella on tämä merkillinen mies kohonnut teaatterin etevimmäksi miesnäyttelijäksi, jonka harrasta ja yksityiskohtaista näyttelemistä on ilo nähdä. Hänen pääalansa on luonnekomedia (viime aikoina on hän m.m. Molière-ohjelmistossa menestyksellä esiintynyt), mutta että hän myöskin traagillisista osista voi kunnialla suoriutua, siitä oli m.m. hänen "Ilkkansa" äskettäin kauniina todistuksena. Työn uskollisuuden, tunteen syvyyden ja teknillisen etevyyden puolesta oli se epäilemättä saman luoman rinnalle Suomalaisessa teaatterissa, ellei ehkä senkin edelle, asetettava.
Myöskin hra Pihlajamäki on omilla varoillaan tehnyt ulkomaamatkoja Parisiin ja Berliniin.
Muista vanhemmista jäsenistä mainittakoot tässä vielä Albert Kerttula – tottunut, monipuolinen näyttelijä, joka esittää kaikkia osia, Hoppulaisesta Klaus Flemingiin saakka ja useita niistä suurella, joskin hiukan traditsionellisella taidolla, – Kaarlo Halonen, gemyyttinen, perisuomalainen mies, joka esiintyy niinkin suurissa osissa kuin Herodes ja Holofernes, mutta jonka pää-alana kuitenkin lienevät kansankappaleet, sekä Robert Reino, humorististen ja kavaljeeriosien huomattava esittäjä.
Seuraa sitten kokonainen liuta nuorempia voimia, joista naispuolella
etevimmät rvat Halonen, Itkonen ja Paatero. Näistä on rva Halonen
herttainen, hymyileväinen ilmiö, joka esittää sellaisia osia kuin Zofi
("Punainen laukku"), Susanne ("Figaron häät"), Borgny ("Laboremus")
j.n.e. Rva Itkonen, jonka Salomen olimme tilaisuudessa näkemään,
suoriutui tästä vaikeasta osasta kaikella kunnialla. Rva Paatero, vieno
kuin vitsan varpa, omaa harvinaisen määrän syvää, väräjävää tunnetta.Miespuolella edustavat nousevaa polvea hrat Elo, ensimmäinen rakastaja, Itkonen, harras luonne- y.m. osien näyttelijä, Paatero, moderniseen konversatsionityyliin tähtäävä, ja Osa, joka on Johanneksena melkoisella menestyksellä kokeillut. – Nousevaan polveen lienee luettava myöskin hra Uuno Salmela, joka viime kevännä muutti sinne täkäläisestä Suomalaisesta teaatterista.
Samoin on Suomalaisen teaatterin palvelukseen aikanaan kuulunut myöskin hra Vuori, joka vaikkakin tässä viimeksi mainittuna, ei suinkaan ole pienimpiä teaatterin pääruhtinasten seassa, esittäen menestyksellä m.m. sellaisia osia kuin Juusten "Jaakko Ilkassa".
Teaatterin vahvimpia puolia on se hyvä suomenkieli, jota kaikki sen jäsenet puhuvat. Alituisesti suomalaisilla paikkakunnilla oleskelevina ja useimmat kansan keskuudesta lähteneinä ovat he säilyneet vapaina kaikista noista muukalaisista ääntämistavoista ja teeskennellyistä korotuksista, jotka Suomalaisessa teaatterissa niin usein korvaamme häiritsevät. Näyttämöllinen ulkoasu on täälläkin vuosi vuodelta käynyt yhä komeammaksi, kestäen jo muutamissa suurissa kappaleissa, sellaisissa kuin "Judith", "Johannes", "Elinan surma" tahi "Jaakko Ilkka" minkä teaatteriyleisön arvostelua tahansa. Itse näyttelemistavassa on eräs merkillinen ammattipiirre huomattavissa, joka helsinkiläiselle heti pistää silmään. Maaseututeaatterissa tosiaankin tahdotaan "pelata teaatteria", mutta tehdä sitä niin hyvin kuin suinkin, eikähän ainakaan asian jälkimmäisestä puolesta ole muuta kuin hyvää sanottava.
KÄYNTI ARKADIASSA.
Matkamies, joka ohi venäläisten kasarmien Töölöön tielle kuljet, pysähdy hartaudella sen hökkelin edustalle, joka Henrikin kadun päässä silmääsi kohtaa. Siinä on suomalaisen näyttämötaiteen kolmikymmen-vuotinen koti.
Pistäytykäämme sinne aamupäivällä.
Tavalliset teaatteritiet ovat silloin suljetut. Jos on näytännön edellinen tahi näytäntöpäivä, voit kyllä päästä puolipimeään eteiseen, jossa pilettiluukku on, mutta siitä et outona osaa sen etemmäksi. Näyttämön puolelle viepä ulko-ovi on vain asianomaisia varten; mutta onpa vielä ravintolan ovi.
Pitkän porstuan ja eteisen kautta tulet matalaan, soikeaan saliin, joka tarjoilutiskin ja uunien kautta on jaettu kolmeen osaan. Perimmäisessä on biljaardi, muut kaksi syövän ja juovan yleisön käytettävänä. Istahdat hetkeksi ja katselet ympärillesi. Seinät ovat maisemilla ja humoristisilla kuvilla koristetut, valkea räiskyy uuneissa ja kaikki tuntuu sinusta sangen kodikkaalta. Jos onni on hyvä, tapaat jonkun tuttavistasi teaatterin jäsenten joukossa, tahi vielä parempi, hra Keihään, teaatterin ali-ohjaajan, joka lupaa sinut viedä näyttämön puolelle. Samalla voi hän sinulle kertoa hiukan Arkadian ravintolan entisyydestä.
Silläkin on nimittäin traditsioninsa. Täällä ovat istuneet teaatterin näyttelijät, Böökit ja Vilhot, Kalliot ja Salat, aina sen perustamisesta alkaen. Samoin saman taiteen ystävätkin. Ei ole kauvan siitä kuin ukko Achté vielä nähtiin siellä kuuluisaksi tulleen tuutinkinsa ääressä. Arkadian ravintola on aikoinaan ollut oikeastaan meidän ainoa suomalainen taiteilijakapakkamme, kokouspaikka sekä kirjailijoille, musikereille y.m. Onpa itse Aleksis Kivi sen vaatimattoman katon alla istunut. Onhan siinäkin kunniata kyllä.
Nykyään on ravintolan arvo paljon entisestään alentunut. Suomalainen taide-yleisö on jo löytänyt tiensä avarampiin, upeampiin suojiin ja kun itse teaatteri nyt uuteen kotiinsa siirtyy, kadottaa paikka lopunkin merkityksestään. Mutta mielellään varmaan moni sen jälkeenkin siellä pistäytyy vanhoja muistojaan uudistamassa.
Olet juonut kahvikupposesi ja lähdet ystävällisen toverisi saattamana näyttämöä kohti osottelemaan. Pienestä ovesta, jota tuskin olet tullessasi huomannut, tulet pilkkopimeään komeroon, kompastut pariin portaaseen, jotka siihen ovat kuin sinun kiusaksesi laitetut, ja olet kiitollinen päästessäsi samaan puolihämärään eteiseen, josta äsken puhuimme. Parterrin ovi on lukossa, samoin tie ensimmäiselle riville. Pitkin vasempaa koridooria tulet jälleen pieneen komeroon, josta ovet näyttelijäin tupakkahuoneesen, harjoitushuoneesen ja näyttämölle johtavat. Tupakkahuone on päivällä sangen synkkä mataloine penkkeineen ja rautapelteineen. Harjoitushuone on hiukan iloisempi. Täällä luetaan ensi kerran kaikki uudet näytelmät, näyttelijät kukin roolistaan tankaten, tekijä tuolillaan hikoillen ja tuskaillen. Tämä on myöskin näyttelijäin, erittäin teaatterin naisten kokouspaikka näytäntö-iltoina. Seinällä on seuraavien viikkojen harjoituslista ja tänne naulataan myös satunnaiset ilmoitukset tahi järjestyssäännöt teaatterin johtokunnan tahi johtajan puolelta.
Tulet näyttämölle. Näin päiväiseen aikaan ei se juuri kovin houkutteleva ole. Himmeässä kaasuvalossa näyttävät kaikki paikat harmailta ja pölyisiltä. On juuri oppilasharjoitus – ennen tavallista aamupäiväharjoitusta, nuoret taiteen adeptit rakastavat ja vihaavat, ottavat asentoja ja liikkeitä, kaikki teaatterin ainoan opettajan nti Avellanin johdolla. Kyllä heistä ainakin täällä kaikki liiat illusionit lähtevät, siitä voit olla varma. Teaatterin harmaa kissa kurkistelee silloin tällöin kulissein välistä.
Harjoituksissa ylipäänsä eivät vieraat saa olla läsnä, vielä vähemmän oppilasharjoituksissa, joten sinun mitä pikimmin on näyttämöltä poistuttava. Käyntisi pukuloosheissa – tietysti vain miesten, sillä naisten puolelle emme me ole ikinä uskaltaneet – voit jättää toiseen kertaan, koska sinun on tuttavan kaupalla luvattu olla läsnä saman illan kenraaliharjoituksessa. Ulosmennessäsi näet kuitenkin porstuassa kaksi ovea.
– Minne nämä vievät? kysyt saattajaltasi.
– Tämä vie vahtimestarin huoneistoon, vastaa hän.
– Entäs tämä?
Vastauksen sijasta avaa hän sinulle tuon pienen oven ja näyttää matalan, vähäpätöisen kammion nahkasohvineen, kirjoituspöytineen ja kirjoineen. Tämä on tohtori Bergbomin, teaatterin perustajan ja ylipaimenen tyyssija, milloin hän ei näyttämöllä tahi harjoitushuoneessa ole. Suuri se ei ole eikä juuri mukavakaan, mutta tässä viihtyy hän erinomaisesti ja täältä hänet useimmin tapaakin. Toki – isännän poissa ollessa olisi tahditonta astua sisään ja sinä jätät hyvästit ystävälliselle saattajallesi, pitäen muistossa illan kenraaliharjoitusta.
Silloin tarjoaa teaatteri jo aivan toisen näyn. Eteisessä palaa kaasulamppu, salongissa samoin ja kaikkialla on kiirettä ja kuhinaa. Näyttelijöitä, puoleksi ja kokonaan maskeerattuja, statisteja hankalissa varustuksissaan, näyttelijäin ja johtokunnan ystäviä hiukan hämillään kaikesta tästä hälinästä ja lopuksi pari kolme parratonta kriitikkoa nojatuoleissaan, varmoina ja vakavina kuin jumala itse. Näyttämöllä puuhaavat työmiehet kulissein ja dekoratsionein kanssa, Keihästä huudetaan alituisesti ja Finne juoksentelee levottomasti edes takaisin. Näyttämön sivuun on nostettu sohva tohtoria ja Emelietä varten, jotka siitä jakavat käskyjään, milloin he itse eivät myöskin pidä huolta niiden toimeenpanosta. Teaatterin harmaa kissa näyttäytyy myöskin, katsoen että kaikki käy järjestyksessä.
Vihdoin on kaikki valmista, kulissit ja dekoratsionit ovat paikallaan, tarvittava kalusto samoin, kuiskaaja nti Silén on kiivennyt aukkoonsa ja tohtori parterrin ensi riville, josta hän useimmiten seuraa harjoituksen menoa. Pian ilmestyy jonnekin lähiseutuville myöskin Finne, nenäkakkuloitaan korjaten. Keihäs ilmestyy tärkeän näköisenä lyijykynänsä ja pienen muistikirjansa kanssa. Emelie pysyttelee mieluummin sohvallaan. Teaatterin harmaa kissa kiipeää rampin yli ja asettuu orkesteriin. Harjoitus voi alkaa.
– Soittakaa!
Keihäs painaa sähkönappulaa, kellot soivat kaikkialla puku- ja harjoitushuoneissa sekä ravintolan puolella, näyttelijät alkavat ensimmäiset repliikkinsä ja kaikki käy hyvin. Mutta vain hetken aikaa. Joku tarvekalu ei ole paikoillaan, joku asento on korjattava, joku näyttelijä myöhästyy tahi ei osaa läksyään, joku valaistusvaikutus on väärin laskettu. Jo kuuluu tohtorin kimeä ääni, Emelie säestää, Finne antaa asialle suostumuksensa ja Keihäs panee sen täytäntöön. Otetaan uudestaan ja jatketaan jonkun aikaa, – taas sama temppu. Kuskataan kulissimiehiä ja statisteja, Keihäs hommaa ja hikoilee, tohtori käy yhä äänekkäämmäksi ja kriitikot kohauttavat olkapäitään. Vihdoin on ensimmäinen näytös lopussa.
Sen jälkeen on sinulla tilaisuus joko pistäytyä ravintolan puolelle taikka kulissein väliin ystäviäsi näyttelijöitä tervehtimään. Nuoria, kauniita jäseniä teaatterin nousevasta primadonna-parvesta ilmestyy myöskin salonkiin ja jos sinulla on kavaljeeritaipumuksia, on silloin viisainta jäädä sinne. Mutta seuraavalla väli-ajalla on sinun välttämättä käytävä näyttämön puolella.
Siitä on sinulla paljon oppimista. Sinä voit nähdä, kuinka kulisseja siirrellään ja nostetaan, minkä vaikutuksen minkin näköinen dekoratsioni tekee ja mistä valaistusta hoidetaan. Kiipeät ylös kapeita portaita ja tulet pukuloosheihin, soikeihin koridoorin tapaisiin huoneisiin, joissa näyttelijät itseään maskeeraavat jaloissa parturit ja räätälit kilvan statistein kanssa juoksentelevat. Näyttelijöiltä kuulet sinä kaikenlaista näytelmästä ja sen tekijästä, mitä toiveita on huomisen illan onnistumisesta y.m. Jos onni on sinulle myötäinen, voit tavata itse tekijänkin, joka huomaamatonna on jostakin parterrilta tahi kulissein välistä pamppailevin sydämin teoksensa tulikoetta seurannut. Lausut hänelle pari rohkaisevaa sanaa – niitä hän tarvitsee – ja palaat paikoillesi, sillä kello soi ja toinen näytös alkaa.
Siten jatkuu kenraaliharjoitus usein myöhäiseen yöhön ja monella näyttelijällä on työ ja tuska ehtiä kotiinsa, jos mieli jotakin illallista saada. Harjoituksen jälkeen jäävät teaatterin johtomiehet vielä hetkeksi neuvottelemaan yhdestä ja toisesta harjoituksessa ilmi tulleesta seikasta.
Seuraavana päivänä on itse päätaistelo. Mutta se kuuluu jo yleisölle ja – arvostelijoille.
KÄYNTI UUDESSA SUOMALAISESSA TEAATTERITALOSSA.
Mikonkadulta Rautatien torille tullen avautuu eteemme laaja tasanko ja sen toisessa päässä ankara rakennus, joka torin avaruudesta huolimatta kuitenkin suurella massallaan täydellisesti hallitsee näköalaa. Teaatteri on korkeampi kuin mikään yksityisrakennus Helsingissä – muistammehan hyvin vielä rettelöt sen johdosta, oliko teaatterin sallittava olla niin korkean vaiko ei – ja laajuudeltaan melkein kokonaisen korttelin täyttävä. Täysin sen vaikutusta ei voitane arvostella, ennen kuin kaupungille luvatut kadut ovat molemmin puolin asianmukaisessa kunnossa.
Mutta nytkin voidaan siitä jo sanoa yhtä ja toista. Pääty, harmaasta graniitista, yleensä ei tee hullumpaa vaikutusta, yhtä vähän kuin tornitkaan, mutta tornien huippuja vastaan on hyvällä syyllä huomautettu, että ne tuntuvat hieman väkinäisesti, ilman mielikuvitusta piirustetuilta. Samoin on paljon sukkeluuksia lasketeltu teaatterin tehdasmaisesta savupiipusta, joka domineeraavana sen taustasta kohoaa. Mutta näistä ynnä muista seikoista tulevat varmaankin ammattimiehet aikoinaan sitovan arvostelunsa antamaan.
Vahinko kyllä valmistuu rakennus niin viime tingassa, ettemme vielä voi lukijoillemme sen sisustusta mitään kuvia tarjota. Tässä vain muutamia ylimalkaisia vaikutuksia, jotka meihin parilla viime käynnillämme siellä ovat jääneet.
Torilta johtavat kiviportaat yleisön kolmesta ovesta teaatterin eteiseen, johon pilettiluukut ovat sijoitetut. Mosaiikkipermanto, jota meidän käydessämme par'aikaa kalkuteltiin, tulee varmaankin antamaan sille hyvin juhlallisen leiman. Marmoriportaita myöten noustaan tästä tilavaan parterrikoridooriin, jonka molemmista päistä taas jälleen portaat ensi riville johtavat. Itse parterrille ei päästä suoraan takaapäin, vaan sivuilta, joten koridooriin jää kokonainen ehyt seinä vastapäätä vestibyyliä, sopiva minkälaisille seinämaalauksille tahansa. Parterrilla on se muutos toimeenpantu, että käytävä ei ole keskellä, vaan molemmilla sivuilla, samoin ei parterriloosheja muualla kuin molemmissa takanurkissa ja kaksi kummallakin puolen – näyttämön likellä. Näistä tulee olemaan erittäin mukava näköala yli salongin; siis sopivat kaikille niille, jotka tulevat teaatteriin nähdäkseen – ja tullakseen nähdyiksi.
Lämmitystorvet ovat permannossa joka toisen tuolin alla ja venttiililaitos katossa, joten ilma saadaan aina pysymään tasaisesti lämpimänä. Itse katto komeine sähkökruunuineen ja keveine väreineen näyttää todellakin muhkealta.
Parterrilta voimme me myöskin kurkistaa orkesteriin, joka on upotettu huimaavan syvälle. Tästä huomasimme erään huvittavan seurauksen.
Kuten tunnettu, on näyttelijäin voimakkaimpia "efektejä" tulla lähelle ramppia, samalla kuin se myös on vaarallisimpia. Näyttelijä vetoo silloin ikäänkuin suoraan yleisöön, asettaen itsensä ikäänkuin tarjottimella nähtäväksi. Tällaista tietysti voi vain tehdä silloin tällöin ja, jos se oikealla kohdalla tapahtuu, on sen vaikutus myös aina varma. Uudessa teaatteritalossa tulee ramppiin meneminen olemaan vielä vaarallisempaa, juuri tuon yllä mainitsemamme orkesterin syvyyden ja laajuuden takia. Näyttää ikäänkuin ihminen tuolla kuilun toisella äärellä vain rukoilisi meidän apuamme yli päästäkseen ja mitä enemmän hän puhuu ja gestikuleeraa, sitä varmemmaksi jää tuo vaikutus. Sillä emme suinkaan sano, että tämä temppu olisi mahdoton, jos se vaan tarpeellisella aistilla suoritetaan.
Parterripaikkojen luku on 360, sen pituus 20 m ja leveys 17 1/2 m. Parterrikoridoori on päädyn puolelta 6 m leveä, sivuilta 3-1/2. Sivuille ovat myöskin vaatesäiliöt sijoitetut.
Mutta kiivetkäämme ensi riville!
Siellä kohtaa meitä samallainen koridoori, joka päädyn puolella on vain pilareilla lämpiöstä erotettu. Lämpiö itse ei ole suuren suuri, mutta kylläkin hauska torille antautuvine parvekkeineen. Kelpaa sinne keväisenä iltana pistäytyä jäätelöä syömään ja itseään ulko-ilmassa vilustamaan. Looshipaikkojen luku on noin 120.
Toisen rivin varsinaiset portaat ovat suoraan ulkoa, teaatterin molemmilta sivuilta. Toinen rivi on jyrkästi kohoava, tausta melkein toiseksi parterriksi muodostuva. Ainakin etupaikat tulevat olemaan aivan mainioita. Yhteensä mahtunee tänne lähes puolituhatta henkeä. Heillä on oma lämpiönsä ja pari tupakkahuonetta balkongeineen.
Korkeammalle emme enää pääse. Alas laskeutuessamme on meillä täysi syy käydä katsomassa ensi rivin molemmissa päissä olevia loistoloosheja, joista toisen takana on kokonainen pieni salonkihuone. Jos sisustus täyttää sen, mitä seinät lupaa, ei näiden tarvitse hävetä korkeitakaan vieraita.
Vestibyylin alla on parterrin ja ensimmäisen rivin tupakkaravintola, josta kyllä voi aikanaan tulla hyvinkin miellyttävä paikka, mutta joka näin keskentekoisena näyttää kaikkea muuta kuin vieraanvaraiselta. Alakerrassa ovat myöskin pesu- ja lämmityslaitokset, huoneet palvelusväkeä varten j.n.e.
Nyt näyttämön puolelle!
Se imponeeraa ehdottomasti. Korkea kuin kirkko, lukemattomine salaperäisine köysineen ja vehkeineen, laskusiltoineen ja liikuteltavine ramppeineen, kuuluu se olevan järjestetty viimeisimpien näyttämökokemusten mukaan, joten siis vihdoinkin päästään puhumasta noista Arkadian puutteellisista koneistoista. Leveys on 23 m, syvyys 17 m, jota paitsi vielä 12 m levyinen takanäyttämö löytyy. Kun siis tausta voidaan siirtää läheisimmästäkin katsojasta noin kolmenkymmenen metrin päähän, niin onpa siinä perspektiiviä tarpeeksi. Molempia sivuja myöten juoksevat käytävät, joista ovet puku-, varasto-, kirjasto-, y.m. huoneisiin. Näyttelijöillä on omat huoneensa, johtokunnalla, johtajalla, ohjaajalla, ali-ohjaajalla samoin. Useimmat olivat meidän käydessämme lukossa, joten emme niistä voi sen enempää kertoa.
Näyttelijäin pukulooshit ovat kolmessa kerroksessa, neljä kummallakin puolen, siis yhteensä 24. Erittäin hauskoilta eivät nämä yhtä, kahta ja kolmea henkeä varten aiotut, pakkalaatikontapaiset kammiot juuri näytä, mutta ehkäpä ne tulenvalossa, täydellisesti kalustettuina tuntuvat hauskemmilta. Ainakin tulee näyttelijöillä täällä olemaan tilaisuus rauhassa syventyä tehtäviinsä ennen näyttämölle astumistaan.
Vahtimestarin asuntoon päästään samasta ovesta kuin näyttämöllekin, päädystä päin vasemmalta puolen. Kun siitä jälleen astut Jumalan raikkaasen ilmaan, tunnet varmaankin päässäsi pienen huimauksen, juostuasi kaikki nuo koridoorit ja portaat.
Uusi teaatteritalo imponeeraa todellakin meikäläisissä oloissa tavattomilla suhteillaan.
SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA
Pikakuvia
(1909)
ESISANA
Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia mieleen johdattamalla.
Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä elähyttäneistä aatevirtauksista.
Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.
Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön erikoista luonteenomaisuutta.
ELIAS LÖNNROT
s. 9/4 1802 k. 19/3 1884. – De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine (1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä runoja ja lauluja 1-4 (1829 – 31), Om finnarnas magiska medicin (1832), Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836 – 1837, 1839 – 1840), Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki (1847), Oulun viikkosanomia (1852 – 53), Om det nordtschudiska språket (1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi (1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén, (1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866 – 1880), Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.
Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä edullisin. Englannissa olivat m.m. Ossianin laulut jo 17:nen vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa johtotähdeksi.
Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli luonto, vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana oli tunne, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.
Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker Turun Viikkosanomissa jo julki lausunut ajatuksen, että näitä katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.
Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan Topelius vanhemmalta.
Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren, maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon koko kultuuri oli rakentuva.
Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen mielikuvituksen kirkastamana.
Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa, jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: "tämä on suomalaista".
Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.
Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta ja – nykyisyyttä.
Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa. Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa ja valtiollinen elämänsä.
Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla. Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa "joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista", siellä näyttää kansa hänestä olevan vieläkin "vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua".
Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
"Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot."Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman suurta kirjailijapersonallisuutta.
Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä, keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa vaivaa puhuakaan?
Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset voivat tehdä "omintakeisia" kirjateoksia tukuttain, eikä niissä kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin. Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka sommitellut.
No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään, loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa ja kansansa sielun keralla.
Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai babylonialaisessa taiteessa.
Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle menneisyyden.
Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen kirjallisen muistomerkin restaureeraamista, uudesta-rakentamista. Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo: cursando restituit rem (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot "juoksi" aikoinaan: hän ajoi takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri kansanrunoudessa.
Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme nimittää täällä kansallis-klassilliseksi.
Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda sitä, "mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille". Siis romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat – tahi koettavat olla – vain heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia siitä Hirvenhiihtäjissä tahi eräissä hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä "tervettä" realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja ja – tietysti kirjan ja paperin avulla – sommitella vielä suurempia kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista, puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen – ynnä myös muun elämäntyönsä – kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää, kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys, koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin, yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi "kuin Elias Lönnrot". Olisipa se siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa! Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.
Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen kultuuri-yksilö, joka kaikilla silloisen henkisen viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki.
Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin. Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen mahtui koko kansakunta.
Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen, kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle, isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: olla, mitä muut opettivat, tehdä, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen, osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden Pantheonissa.
Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
"Siitäpä nyt tie menevi."
A. OKSANEN
s. 7/8 1826 k. 20/11 1889. – Suometar (1847), Bidrag till finska spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855), Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854 – 1858 (1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä (1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863), Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär (1874 – 75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli kullankirkkaana rakentuva.
Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan, mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
"Ja korkeamman kaiun saa
sun laulus, synnyinmaa!"oli Runeberg lopettanut Maamme-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat karsinut, tien osoittanut "laajemmille laulajille, runsahammille runoille". Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
Nuoruus oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja leimuava: isänmaa.
Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka suuntaan äärettömät näköalat.
Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan. Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven asiaksi.
Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella ylioppilaalla oli todellinen "runsauden pula" edessään. Hän tiesi, että isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan? Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka taholle houkutteli?
Nuori "oppivainen" Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi, kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: personallisuuden vaatimus, tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen, kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme "epäkansallinen" kirjailijapersonallisuus.
Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen kirjailijain sydämissä.
Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset sellaiseksi.
Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s. objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
Aug. Ahlqvist – tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan on häntä runoilijana nimitettävä – oli voimakas, intohimoinen taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän juuri itse usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties voittaisi enimmän juuri siten, että hän ei sanoisi sitä. Hänelle oli aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä kerrostumia.
Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi, kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug. Ahlqvist!
Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä ylimalkaan "uhrautua". Hän on usein enemmän kuin mitä hän tekee, merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin. Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus, kansanrunous ja – hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.
Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei "pokkuroi" valtain porstuvissa, ei kumartele "päivän kuulumille". Hän tuntee itsensä isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta, suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille, sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von Konowia, joka "kiroaa". Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla sanoen: "oksastettavaa", pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa pysymään! Sille hän ärjäisee heti: "suu kiinni, herra, nyt!" ja ellei se auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on hänen, eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.
Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta, tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän objektivisia taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä inhimillisellä urbaniteetin-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
"Mull' onkin puu rosopintaa,
myös lienevät höyläni tylsät",saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja Kieletär on myöskin sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se "jättikannel", jonka kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa: "Meilt' ääni vieno maahan vaipuu." Ja runossaan Runebergin muistoksi 6 p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen uskontunnustuksensa.
Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: rococo, tämä gallialaisen kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,
– – "paimenet ja paimenettaretpa,
laitumella lammaskarjojansa
säännellen vain sävelillä huilun
tahi talutellen punapauloin,
simoa ja suudelmia söivät."Osoittaessaan, miten
"Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
taideniekan taulull' on ihana",hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn ihailemasta vain
"Italian ikiselvää päivää,
Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
olemattomia onnenmaita."ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot, jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.
Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea piilevän povessansa.
Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen "karun, köyhän, pyhän" syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut: Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas urhoparvi.
"Liha on ne meidän lihastamme,
veri juuri meidän verestämme",todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan, silloin olisi kaikki hyvin! "Runon into, Runebergin runon", sanoo hän itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on tuleva jolloin "kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras", nimittäin ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä "ruotsiks' runoillehen Runebergin". – Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.
Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa omalla alallaan.
Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
"Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa."Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa marseljeesissa, joksi Suomen valta sittemmin on muodostunut, suinkaan puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: yksi mieli. Mutta siihen ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty. Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen värityksensä.
Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.
Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin helottavat meille helmet sellaiset kuin Sotamarssi, Koskenlaskijan morsiamet, Punkaharjun tytön laulu ja ennen muita kenties Säkenien uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä poljennolta:
"Syksyn kolkko, synkkä ilta
kattaa kaupungin ja maan..."Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.
ALEKSIS KIVI
s. 10/10 1834 k. 31/12 1872. – Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864), Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867), Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä, suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille maistereille:
"Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin",
hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli saavuttanut sen "hovikelpoisuuden", jota tarvittiin Suomen suureen oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei suinkaan ole vähäksi arvattava.
Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada "Runebergin runon" Suomenmaassa "korkeammin kaikumaan", – että juuri hän joutui Aleksis Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi. Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen heimon sivistyshistoriaan.
Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli ohjelma-suomalaisuuden. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi olla suomenmielinen, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa, eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen liiaksi kirjailija ja liiaksi – suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan Lönnrotilla.
Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän Runebergin Maamme-laulun-mukaelmassaankin himmenee puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia, jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa sivistys-elämässä.
Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän oli niin ainoastaan kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän nousi, mutta – omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan, mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s. "suomalaisuuden työntekijöitä", joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä väliin, – samojen, jotka olivat Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien, Kullervon, Seitsemän veljeksen ja niin monen iki-ihanan laulurunon kyntävää kynää pyörittäneet.
Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus, eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen, yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa, vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan kirjallisuudessa?
Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen, miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista keskitietä: olla "terveesti" realistista, mutta myöskin "terveesti" romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, juhlavaatteissaan.
Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla. Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m. Koskenlaskijan morsiamet sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja "mallikelpoista" käyttelyä. Ja entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. Seitsemän veljestä mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän tragiikan (Kullervo) ja hilpeimmän komiikan (Kihlaus, Nummisuutarit) rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat (Lea, Yö ja päivä). Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden, jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee. Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa (Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi hämäryys j.n.e.), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen, shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain Härkä-Tuomoa esim. Runebergin Saarijärven Paavoon! Ero on sama kuin Seitsemän veljeksen ja Välskärin kertomusten välillä, juopa miltei yhtäsuuri kuin se, joka Kihlauksen ja En voi'n toisistaan erottaa.
Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan, todistaa tuo tunnettu lause "ruhtinattaresta ryysyvaatteissa", jolla anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään "Kypron prinsessa", vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.
Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella rohkeudella uskalsi puhua Nummisuutareista ja maailmankirjallisuuden kenties etevimmästä huvinäytelmästä Figaron häistä samassa henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.
Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: "säkeniä". Mutta Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä "ahkera on alla työ", vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan täytyi itsensä astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden kirjallisen tunnustuksen.
Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa ruotsalaisen kirjallisuuden piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.
Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut "Suomen suureen oppisaliin", istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei tullut – professoria.
Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan jotka niin monessa suhteessa vaativat Umwertung aller Werte, kaikkien entisten arvojen uudesta-arvioimista.
Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.
Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen muodon hän tahtoi säilyttää, joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim. Hirvenhiihtäjät, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on laita Hannassa, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan Idylleissä ja epigrammeissa taikka Vänrikki Stoolin tarinoissa, joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan. Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja "terveen" realisminsa) luo Kuningas Fjalarissa kokonaan uuden muodon itselleen, plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.
Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo parhaiten – sankareita.
Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri Härkä-Tuomossa ja Saarijärven Paavossa tulee tuo ero esille mitä silmiinpistävimmin.
Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, etupäässä juuri – Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo asuttujen seutujen, Hämeen "kultaisten maanteiden", kyläraittien kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä autuaitten asuinsijoille.
Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki – mustalaisetkin – ovat yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa elämäntarkoitustaan.
Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen "pyhä" ja "pyörryttävä" sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
Mutta metsä houkuttelee, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja "katsoo pohjoiseen", hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee "metsän pyörryttäviä saleja" samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne "tuskaa tietämisen". Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. Äärettömyyden kaipaus, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen tyydytyksensä.
Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi.
Seitsemän veljeksen pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin Helsingistä singahtaa. – Siinä on Kiven huippu suomalaiseen kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on Suomi ennen Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren taiteen oikea kotisija.
"Tässä istun,
teen ihmisiä,
kuvani mukaan."Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan: Kullervo. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:
"kuunnella kehrääjälintuu".
Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin "sunnuntai-lakeissa" tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja katoavaisuudesta.
Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.
YRJÖ KOSKINEN
s. 10/12 1830 k. 13/11 1903. – Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852), Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt ja tapaukset (1857 – 59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära (1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (1865 – 67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869 – 73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta (1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.
Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen Kielettärensä kera toisella puolen Kirjallisen kuukauslehden miehet: se on se yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa 1870-luvun kynnyksellä.
Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.
Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin mainittava.
Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle. Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A. Oksasen kanssa muodostavat.
Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat sellaiseksi. Hänen Pohjan pilttinsä on erinomainen historiallinen novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden. Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen historiallisista teoksistaan, kuten esim. Nuijasodalle, suuren kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.
Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan "yksi mieli yksi kieli" ja että kumpikin ovat ikäänkuin fennomanian inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.
Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi toteuttaa mestarinsa ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään "kiitollisuuden velkoja" kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen rotutunteen nimessä oli kysynyt: "Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?" nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: seis! silloin kun hänen oma käskynsä kuului: eteenpäin! Hänen täytyi silloin lyödä syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.
Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös.
Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään ollut vielä kyllin sivistynyt maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt "surkeoita sukulaisiamme", kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?
Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
"Älkää sammuttako kynttilöitä!" varoittaa hän esim. runossaan Päivä
koittaa: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
ja rakastamaan Ruotsin lakia: Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
suomennettuna ulos, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
miltei sananparreksi muuttuneet ("Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
vaan" j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: Valtiollista v.
1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin "kuus ja
koivu". Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
Oksanen – jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen –
sanoo: "Yks Kaarle meitä johti, yks Kustaa kumpaakin, yhteinen
Lützin kenttä ja Narvan tanner on" j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla ("blott barbarit var en
gång fosterländskt"): "juur' ominainen heill' on raakuuskin", nimittäin
voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa – samoin kuin sen
kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
latuja – ennenkuin se voisi yhtyä "yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
sopusointuiseksi Suomenmaaksi" päälletunkevaa venäläisyyttä
vastustamaan: Porthanin kuvapatsaan paljastettua.Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että "liian äkillisesti ajamalla pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle". On tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä varten. – Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet.
Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: "tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään". Hän ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja "vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan" (Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: "teko olen ma aivojes aatteen". Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:
"Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
honkain humina ja luonto ja muu..."KAARLO BERGBOM
s. 2/10 1847 k. 17/12 1905. – Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.
Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.
Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, Paola Moroni, on suomeksi kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: Belsazarin pidot, Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä, kaikki yllämainitussa aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen intelligensin huipulla, sen "suuren nurkkakunnan", jota – hänen omien ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista – "sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi". Hän on ensimmäinen kaupunkilainen, ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta hallinnollisesta kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. "valistuneen yksinvaltiaan" perikuvaa.
Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen – ja
mielestäni pääasiallisen – viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
ympäristö, mihin novelli Sydämiä ihmistelmeessä on sijoitettu:
jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
("mesalliansissa") pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
joka päivät pitkät saa kuulla siitä "helliä viittauksia", poika Feodor
"pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin", sekä
tytär Constance, "sivistyneen fröökinän" ihanne, puhuva viittä kieltä,
"käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
ja Spindleriä con tutta la forza della desperazione, lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta – on täydellinen", päättää tekijä myrkyllisen
luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
sanat kuin "paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff",
"ensimäinen valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. muodostavat. Venäläinen
upseeristo on naisten aurinko, se, "jonka ympäri heidän unelmansa
planeetteina kiersivät", ja tärkeimmät kysymykset taas – tosin ennen
tanssijaisia – esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
siihen vielä "Puolan kaunotarten kuningatar", everstinrouva Vanda
Lubomirska – "kaksi tulta saihkyvää silmää", hartiat "kuin Canovan
veistämät" (tietysti Canovan!) – ja vanha suomalainen
kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
valmis, tuo "ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku", jossa
päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on "niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä" nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
taisteluun ainakin edellistä vastaan?Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin luona!
On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun laulusta – "hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta" j.n.e. – taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan alla "mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen".
Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli Julian, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten "sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut". Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä "Yön hattaroita", muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, muutamat "vanhat virnakat", jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja kalpeata laihuuttaan "varsin viehättävänä" ja "muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummallisuutta", julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan vuotta ulkomailla, suutelee milloin "Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria", ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne "väljähtyvät", ja hänen teoksissaan tulevat "muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat selvästi näkyviin". Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa "mahdottomaksi kaikkeen runoiluun".
Julian on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien "draamallinen" asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä tunnusmerkilliset.
SUONIO
s. 19/5 1835 k. 28/3 1888. – Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana (1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869 – 1880), Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) y.m. y.m.
Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo Bergbomin ennen mainittu novelli Sydämiä ihmistelmeessä antaa meille niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.
Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä ylempänä.
Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.
Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.
Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion Kuun tarinat, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Kumpikin he olivat perehtyneitä isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin – ei koskaan liian syviin – päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin "taide taiteen vuoksi". He tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.
Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.
Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomenkieliseen runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei samassa määrin suomen maalaiseen, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo ennen häntä ovat olemassa.
Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten päitten ympärille. Pääskynen, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät palaset hänen Runoelmissaan kantavat siitä todistusta.
Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: Maiden ja merien takaa, Suomen kuvalehti, Mansikoita ja mustikoita, Kertomuksia Suomen historiasta_ y.m.
ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä kansan sydämiin.
Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi viimeistelee. – Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.
Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.
Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita ja sointuvia säveliä kuin esim. Suksimiesten laulu virittänyt. Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi kultainen ja paljon painava neuvo:
"Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!" j.n.e.Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, helppotajuisena ja – hiukan kiusallisessa määrässä – myös helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän tahtookin olla vain "varpunen", joka vaikenee kevään virkeämpien laululintujen saapuessa.
Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan nimitti jumalaksi.
A. MEURMAN
s. 9/10 1826 k. 17/1 1909. – Om folkskolans organisation (1856), Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland (1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.
Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, "Kangasalan karhu", kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.
Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen "nuoren Suomen" kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.
Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten kynäniekkain keskuudessa.
Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään "turpeesen kiinnitetty" sielu, vaikka hän on rusticus ja robustus kuin tuskin kukaan hänen aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen Brandinsa voudin kautta on niin sattuvilla sanoilla määritellyt: "Samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita." Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka Notre-Damen kummallakin torninhuipulla.
Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 julkaisemansa tutkielmat Aikakausien henkiset taudit ja Kristillisyys maailmaan eikä vaan "maailmassa". Mikään ei ole hänen uskonnolliselle tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. "Uskonnon ydin", sanoo hän, "ei ole muutettava, mutta uskonnon piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat." Samaan oli hänen mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot. – Missä määrin tämä käsityskanta lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen ja hyvin subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.
Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole "tästä maailmasta". Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka "lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, joka lukee messuja", miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka "seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman raskaassa työssä". Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että "varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa".
Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.
Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien "oikea-uskoisten" eittämätön oraakkeli, kaikkien "oikeamielisten" kansalaisten päämies, kaikkien "oikeasti-ajattelevien" auktoriteetti. Se on sangen paljon sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien "tosisuomalaisten" pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa "hengellisesti vaivaisille", oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin Uusi Suometar ja Vartija suinkin levisivät.
Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä alkulähteestä, alkaa "irokeesi-ystävistä" ja lopettaa vihoviimeisten aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.
Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa Elämän kysymyksiä mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.
PIETARI PÄIVÄRINTA
s. 18/9 1827. – Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä (1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia (1903) y.m.
Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä kohdanneen herätyksen kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan valistamiseen, m.m. jo sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa – ja jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa – havaitaan.
Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen psykologiaan: kansanhengestä tulee kansallishenki, vaistomaisesta, rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin, ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava suomalaisuus. Edistys on ajan tunnussana. Valoa kansalle! kaikuu ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.
Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin, joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti. Sattuma – tapaturmainen sairaus – tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille Seitsemän veljeksen lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri – Pietari Päivärinta.
Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan kirjallisuushistoriassa.
Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on "ylös-otettu sekä herroilta että talonpojilta". Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen ensimmäinen kertomuksensa Elämäni ilmestyy, sen "rehellisen, suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän" perikuva, jonka "tunnustus" hänen – sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton – elämäkertansa pyytää olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja. Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas tahto: sen ohjaaminen hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti tavoittelee.
Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee meidän eteemme kirjavia kuvia siitä "entisestä hyvästä ajasta", joka vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu, tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat Juteinin Pila pahoista hengistä ja Hobergin äijä. Lukutaito oli luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät. Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia nävertämään.
Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja, miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä. – Kiven runous käsitettiin ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.
Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa, saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen, palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan Kirjailija (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti oman kirjallisen uskontunnustuksensa.
Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi. Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli taisteltava. Miksi näitä "loruja" nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan, niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo, miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan kirja juuri kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis hyöty, kuten johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen historian selvittämistä!
Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: kansallisuus-aatetta, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa oikeutuksen.
Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: tieto on valtaa, sanoo Päivärinta oman aikakautensa keralla: tieto on onnea. Se on hänen mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä kirjallista toimintaa on perustettu.
Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen tiedon-antonsa kertomuksessa Elämäni, miten suurella ihastuksella hän jo varhain tutustui tämän runoelmiin Hauta Perhossa ja Pilven veikko suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten Saarijärven Paavo j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita Runebergin teoksista, esim. "vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ja selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen Halla-aamunsa kuvauksen säejaksolla Runebergin Maamme-laulusta ja osoittautuu kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari Tintta-Jaakossa esim. puhuu miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina – vaikka ilman tämän runollisuutta – ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt luettavansa. – Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle lähimmälle ympäristölleen. – "Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä", valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle opettanut.
Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli olemassa tiedon-nälkä ja opin-halu sellainen, että sitä myöhemmät polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti tullessaan sellaista harrastusta, että "metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen": se oli halvin koekenttä silloisen "nuoren Suomen" kirjallisille harrastuksille! Ja Maanmiehen ystävä oli niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä odotettiin. "Me emme vähääkään tienneet sitä silloin", sanoo Päivärinta, "että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan ruokkimaan" tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat Oulun viikkosanomat ja Turun viikkosanomat jo parin hänen pitäjänsä valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi Mehiläinen, sitten Suometar, sitten Lukemisia Suomen kansalle, savo-karjalaisten ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen Enon opetuksia luonnontieteissä, Talonpojan kotilääkäri, Kristillinen ja terveellinen lastenkasvatus j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen "talonpojan kotilääkäri" ja onkin sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen Elämän havaintonsa kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, kuten Kontti-Anna, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten Puutteen Matti, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii Herodotoksen tapaisia huudahduksia: "Kah, kuinka ihminen on hajamielinen!" Pitihän puhua siitä ja siitä, "ja nyt olen kaikenni mennyt pois aineestani".
Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti tosia – joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa todellisia – ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten Minä ja muut, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta ja Pakkasesta Halla-aamussa. Muuten hän on jo tyyliltäänkin täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle seuraavan erinomaisen esirukouksen:
"Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova.
Rikas pian köyhtyy kyll',
murhe myöt' on molemmill'."Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? "Hän on hyvä kirkon mies ja toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia", on Matti tuuminut jo eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan, silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut väärin, sillä "laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää". Mutta kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin erilaista elämäntarinaa. "Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen." "Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla."
Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja sen tekopyhiin palvelijoihin.
J.H. ERKKO
s. 16/1 1849 k. 16/11 1906. – Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, 1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja (1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin Suomen kansa itse, paitsi papiston – ainoan suomenkielisen sivistyneen säädyn, mikä oli olemassa – viljelemää hengellistä ja historiallista runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän "oppineen" että "oppimattoman" esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., toiselta puolen taas ne, jotka itse "Kalevalan kaskesmailta" uudemman kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä "sakene" valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla objektivisemmilla taidekeinoillaan.
Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja kunnallisen elämän kukkana: kansanopisto. Eletään yhdistysten aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. Yhteistoiminta tulee ajan tunnus-sanaksi. Yhteisvoimin on uuden Suomen perustava työ kaikilla aloilla suoritettava.
Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut jättiläis-askeleen eteenpäin.
Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta – aina myönteisestä, ei koskaan kielteisestä – on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. "Nuori" ja "vanha" Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen.
J.H. Erkko kuuluu "vanhaan" Suomeen siinä merkityksessä, että hänen runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen Paimenlaulunsa ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin Kanteletar itse, hänen Hämäläisen laulunsa yhtyy vilpittömänä Oksasen Savolaisen laulun raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: jälkikaiku Runebergin Maamme-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus "pilvin varjot vaeltavat", mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla julkaisemansa Runoelmat muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen luonteensa mukainen – ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen mukainen – tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten mielialain sijasta, jotka vielä Uusissa runoelmissa 1880-luvun alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen laulurunoilijan otsalle. Havaittuani, vihko runoja ja virsiä, Tietäjä, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja suorasanainen kuvaus Uskovainen seuraavat toisiaan. Epäily, ensimmäinen "nuoren" Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen Uudet runoelmansa kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja voimakkaamman selvyyden sielulleen.
Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon, usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija. Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma Kuplia tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen. J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä syvimmälle pyyteelle, täytyy saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan saakka, tavaten sen Aino-tarusta sopivat puitteet sisällisille mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: "Kansa, nyt olen omasi!" Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset syntysanat: "Yhteisvoimin yhteistyöhön!"
Aino on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista mietiskelyistään.
Kullervossa hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti, taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo, ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
"Minut myrkytti elämä,
minä myrkytän elämän",huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin elämässä, kuten Joukahainen Ainossa, joiden murtuminen on välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle kehittymiselle. Hänestä olisi voinut tulla "suurin sankareista", mutta orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan "voiton yhteisen eduksi", ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
"Yhteisistä tee eduista
työväksi osalliseksi,
teetpä sen vapaaksi kohta",lausuu Tiera, ja vapaat miehet ne vasta voivat muodostaa sen "kesyjen yhteiskunnan", jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on: itsehillitseminen.
Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta. Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä saa menestyä, ellei hän opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen "kuninkaan sormuksen" kuuluisaan taikalauselmaan: Rex regi rebellis. Se osa nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat etsineet "sukuetuja". Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
Hyvä voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti "vanhan" Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se, joka yhdistää, pahaa se, joka erottaa, yhteishyvä voittaa jo tässä maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan. Siinä on Erkko taas sikäli "nuoren" Suomen mies, että hän vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen johtopäätös. – Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta, s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja. Hän seisoo nyt keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin konsanaan "vanha" Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin konsanaan "nuori" Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti. Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat hengen kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan koko suomalaista isänmaata kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan taistelusta vasten kansaa, vaan erään ihmisyyden osan taistelusta vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen, edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan Lönnrot oli ollut omassaan.
Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen Hämäläisen laulunsa, hänen Kansalaislaulunsa, ja niin monta säveltäjien siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, "valon sankari väkevä", nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim. raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja Bakkos-vastainen purkauksensa En viinoja juo, en rypäleverta! on dityrambisessa hurmauksessaan todellakin – dionysolainen. Tältä pohjalta hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla, kirjoittaa Työkansan marssin ja runoelmassa Käsitysten (lausuttu "Pellervon" päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:
"Suomi on tehtävä Amerikaksi,
vapaaksi, väljäksi, viljavaksi."Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta, jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet, saattoivat Runebergin suulla laulaa: "On maamme köyhä, siksi jää", ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan ja "karstaisen kurkihirren" alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle, haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus, että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa esineiksi. Hän ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti "epäpitkien rivien" houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin määrin käynyt selville edellisestä.
Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
"kesken hankien ja jään
kantaa henki tähkäpään."KAARLO KRAMSU
s. 22/12 1855 k. 26/8 1895. – Runoelmia (1878, 1887).
Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä traagillinen. Hänen tuotantonsa – vain ohut runovihkonen, jonka hän sitten laajentaa – ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.
Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse Kullervon tarina Kalevalassa – muuten Suomen kirjallisuuden traagillisin – vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, tyhjän tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin kaarne-siipinen runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä. Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään "runotilkkimiä". Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.
Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja "soitto on suruista tehty", on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu tuntenut sitä "kauhua tyhjyyden", josta hän puhuu runossaan Ensimäinen leivo, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä "kylmät ja synkät", ja itselleen saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei muulla, niin ainakin "ikävyydellä ja hämäryydellä", tuolla omalla kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus Onneton puhkeaa hänen povestaan:
"Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mut synkempi vielä on eloni tie..."Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut "onneton", kenen elämä ei ole tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:
"ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä",
niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa siihen. Ei: se johtuu runon rytmistä, kuten aina Kramsun lyriikassa. Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma syntyy kuin itsestään.
Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa Jag midnattens barn, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto, joka ei tahdo kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole syytä juuri nyt huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina ollut yhtä toivotonta.
Runo Onnensa etsijä soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä, polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen. – Joku toinen runoilija lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä
"ken lepohon itsensä heittää,
on kuollut jo eläissään."Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy elää, täytyy ainakin koettaa elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan löydä sitä. – Tässä on runon Onneton subjektivisesti traagillinen tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.
Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen taiteilijaluonteeltaan. Jos hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen ajatteleminen on jo keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen tunteminen, siksi että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin: hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta tunnelmapohjastaan.
Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan Haihtumaton muisto hän sanoo nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se "iloinen vai suruinen". Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan "se on myös muiston syy". Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva hänen kerällään. "Se minun on!" huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä mitään eikä saa tietää mitään, sillä – tekijä ei runon lopussakaan sano sitä.
Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä, sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä tarkoitimme.
Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan Lohdutus, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini sanoo: "Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla", ja kutsuu heitä elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään "iloll' ihanalla". Jos Oksanen runoilee Kerran viinikellarissa, niin heiluu hänellä toki "unten häilyvä parvi" vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin Juomalaulussaan dityrambista säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi – sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää jäljelle vain: pullo, joka jo on "puolillaan". Nopeasti on se juotava pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole "viininlehviä hiuksissaan", Hedda Gablerin sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa häntä.
Sentään hänkin Hetken onnea (erään kolmannen juomalaulun nimi) ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo Koditon vapaus todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, vapaitten ääni soi miehekkäästi. "Mutta mik' on kumppanitten?" kysyy tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! "Vapaat" ovat vääntyneet "viinan orjiksi", heidän intonsa sammunut, vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan koditon maailmassa. – Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän nautintoa.
Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, kuten runoissa Hyljätty, Jos ois, Sua lemmin, Rauhaton, Sydämeni ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys: Sanassaan pysyvä. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu kaskesmaalla.
Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: "rumemmin äännä ei korppikaan". Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa Aatteet kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: "aate", niin hän tarkoittaa sillä aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, joka on hänelle ominaisin, sillä: myöskin kansallisuus-aate esiintyy Kaarlo Kramsulle traagillisena. Se juuri on sielullisesti mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen suunsa kautta.
Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate – niinkuin pullo on pullo – ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti, kansan aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. "Herra" ja "talonpoika" seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa Ilkka, toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla Vänrikki Stoolin tarinat kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. Tässä ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät "torpan tytöt" itke, eivät "sotilaspojat" eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei kaaduta "kentälle kunnian", vaan kuollaan hirsipuussa. Kaameinta kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
"Hän eli niinkuin Suomen mies
ja kuoli – hirsipuussa."Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana voittajille. Runossaan Santavuori hän sanoo sen vielä selvemmin julki kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan Jaakkima Berends, sekin muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä vääryyttä kärsinyt talonpoika "paljain päin" ja kumartaen "maahan asti" yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
"Se on talonpojan työksi
aina tullut Suomenmaass':
minkä herra maahan syöksi,
rakens' talonpoika taas."Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan yhteiskunnallis-vallankumouksellisen sävelen niistä raikahtavan. – Hannu Krankka ja Taneli Luukkonen ovat jo paljon kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta kohtauksilta Topeliuksen Välskärin kertomuksista.
Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo Kuoleva soturi näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin saman-nimistä "vänrikkiä" vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja Tarinassaan hän sanoo nimenomaan: "kuin koirat herrainsa eestä ennen" ovat Suomen talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. Huokaavat kentät, Nukkuva Suomi, Esi-isäin ääni, Unelma, Väinämöisen kantele, kaikki vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen Nuijasodasta ja Suomen historiasta etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö olekaan enää Suomen kansalle "kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?"
Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan Uusi aika hän sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy esiin joukko "rauhaa suosivainen", jälleen "lait uudet laatii pieni henki", jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka "kiilloitettu hiukan päältäpäin". Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan Mustalaisen kohtalon koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi siitä, että:
"Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
linnunlaulu lakastuu.
Niin käy elävitten."Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään, eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään traagillisen kauneuden uskonnolla.
Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on hetkeksi kohonnut siitä.
ARVI JÄNNES
s. 1/7 1848. – Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen (1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, 17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille (1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita (1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen tavoin "herätä" jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen huudahdukseen: "olen suomalainen!" He ovat olleet sitä jo aikoja ennen kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin säkeihin Arvon mekin ansaitsemme ja Kallio laulaa ihanan elegiansa Oma maa, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden rinnan täyteläisen tunnepurkauksen "rakkaita rantoja" muistellessaan. Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin Maamme-laulussa, vaikka ne ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
"Kansallisen" herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa Suomen valta, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on K.P.T:n marssi ("Jos
sydän sulla puhdas on on..."), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
imponeeraavaa yövartio-huutoa Herää Suomi pidettävä.Sen sukulaisuus Oksasen Suomen vallan kera on helposti havaittavissa: sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, "maahan lyö" jokaisen, joka sitä "kieltävi, sortaa, syö". Kärsityn vääryyden tunto on tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: "kelläs täss' ois äänen vuoro?" ja lingota tunnuslauseen "yksi mieli, yksi kieli", ollenkaan sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän voi pukea runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä kansallisen suuttumuksen, suomalaisen pyhän vihan syvemmän kaikupohjan. Säkeet sellaiset kuin:
"Poikas myös, moni kunnoton, oi,
pöyhkänä päätäsi tallaa..."ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen johtopäätökseen "herran" ja "talonpojan" vastakkaisista tehtävistä Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
"Kun kuka kansoa halveksuu,
sortuvi niinkuni juureton puu,
silloin on Suomessa huomen",kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen kansallisuuskäsitykseen. "Sortajat" ovat hänelle vain pilvi suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva – ja varsin helposti poistuva – samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella tahtoo sen poistuvaksi.
Myös Arvi Jänneksen Väinölän lapset, tuo kaunis, sointuva, suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat "surkeat sukulaisemme" Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin "ominainen raakuus" olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen vaikutuksen alaiseksi. "Äänisjärveen" ja "Vienansuuhun" saakka tosin hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä sanoa: "sillä maalla sie oot vahti", mutta hänen toinen runonsa Meidän vieraissa käynnit todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi suinkaan mennyttä, jos vaan "heimoushenkeä" olisi. Sillä edellytyksellä voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa melkoinen laajennus suursuomalaisuuden houkuttelevien haaveiden maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. "Suomen silta!" Mikä liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti ymmärrettävään itsepetokseen!
Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen "kansatieteellistä unelmaa", jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, joiden kaikkien kaivattu sulho on vapaus. Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.
Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on Karjala, jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja "puhdast' uskoa Lutheeruksen" suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa Inhuuden ihantelijalle, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme kirjallisuushistoriassa.
Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa nykyaikaiselle lukijalle.
PAAVO CAJANDER
s. 24/12 1846. – Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa Vapautettu kuningatar.
Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. "Kuningatar", se on Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu "maan valtia ylhäinen", mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja murheitaan. "Matkamies", joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias Lönnrot. "Runoruhtinas", joka nyt "keväisen ilman" (s.o. kansallisen herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on Runeberg, ja se soitto, "ei ennen kuultu", joka nyt hänen kanteleensa kielistä salamoi ja jossa "urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi", on Vänrikki Stoolin tarinat. Niiden aikaansaaman isänmaallisen innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
"Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?"Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan murheet yksinäisen.
Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka "kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii": Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, hän sortaa sen vartiat, hän käy "kuin rytö-metsän kautta", hän tervehtii maan äitiä jälleen korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin "laulua hellää ja vienoa" soisi ilmassa, "mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois".
Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan – aina "vuoren huipulla" olevasta linnasta saakka, joka "katsovi laaksohon" – samoin kuin hänen toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan Runolaulaja. Siinäkin on kysymys linnasta, vieläpä "isosta hovilinnasta", jossa pitoja uljaita pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen. Suomi on herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa, yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen toivosta haltioitua.
Huomattava on yksityisten vertausten – eikä siis vain yleisten vertauskuvien – klassillinen käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä "säveltään visertääpi sydämin tykkivin". Ja hovilinnassa syntyy silloin tenho
"kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa."Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on siinä kaunis, "kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on".
Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten Vänrikki Stoolin tarinain vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma Scipio Africanus, jonka runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin juhlallisimman "vänrikin" Döbeln Juuttaalla. Kuvaelman ulkonaiset puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa loppu-osassa: on yö, "on hirmupäivä päästy päähän", seisoo yksinäinen, miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman, eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä, Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin sen oma kuulu kansa sortuu: "se Iliaan on kohtaloa vaan". Edellisen pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea, yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi kaiken katoavaisuudesta.
Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien, saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti personallisista runoistaan – nekin yhtä niukat kuin on koko hänen kirjallinen tuotantonsa – henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota pientä, liikuttavaa runoa Kuva, tekijän äidin muistolle omistettu. Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä – ei kyynelherkkä – surumielisyys.
Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo Oi, jos oisi todistaa. Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno, kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä Salomaa (vrt. Kallion Oma maa) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä "punottain, ujostellen" kuin salon immen
"kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,"
Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen "työn tomut laastut pois", kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, "muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi". – Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on Leena-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.
Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden suomalaisessa laulurunoudessa.
Taitavana suomentajana, Shakespearen draamojen, Daniel Hjortin, Hannan, Vänrikki Stoolin tarinain y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander, samoin kuin Arvi Jännes Hirvenhiihtäjien tulkinnallaan, suuresti edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista, yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma taiturillinen säkeensä runosta A. Oksaselle (tämän 60 vuotta täyttäessä):
"käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi."
JUHO REIJONEN
s. 27/4 1855. – Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia (1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä (1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) y.m.
Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen kuvaamisen kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon mielikuvitustaan, kun voi käyttää suoranaista havaintokykyään? Miksi vetää viivoja tietymättömään, epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä maalata kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia, realisteja.
Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, että hänellä on hyvä silmä. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, rattoisasta tekotavastaan, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
Kielen luusto peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä taitehikkaampiin lihaskudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah (K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta viehättää pirteällä, tuoreella esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), jonka Novelleissa niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa vielä tänäkin päivänä on mitä miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan Nevalaiset. Edustavin heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä huomautimme.
Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin kertoo oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän kuvaa, tekijän oma personallisuus astuu hänen Kertoelmissaan vielä usein hänen henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten Jumalaisesta näytelmästä, esittää romantisen juonen tuiki realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella. – Kaikki nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan taiteellisen dilettantin, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon taiteenharrastaja kuin todellinen taiteilija, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on "silmää", hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa Koskelan ukko samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, pirteän ja sattuvan kuvauksensa Vaihdokas. Hän voi pyöräyttää tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin Ensimäiset ystäväni yhtä havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan Maisteriko vai kirkkoherra?, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten tuossa pienessä mestarinäytteessä Kaaperin kosinta, jossa suomalainen kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, runollinen kertoelma Lautta-Jussin tyttö, samoin kuin Muistelma Savosta, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa ansaitsee historiallinen kertomus Tuulivaaralaiset, jonka läpi pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen häntä – ja hänen aikalaisiaan – suorasanaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen Kyläkirjaston ja Kyläkirjaston Kuvalehden piiristä etsittävä, samoin Theodolinda Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut Kotikuusen kuiskehia y.m. kuitenkin vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, lähinnä Suonion Kuun tarinoita muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä koetaakin pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme "sankarillinen" maisema on Reijosella käynyt jo isosti yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa. – Kielen kehityksestä samaan suuntaan on jo yllä ollut puhe.
Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.
ROBERT KILJANDER
s. 15/8 1848. – Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka (1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.
Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle koulupoika-muistelmalle, kuten Tulipalo, jolla hänkin on hiukan muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta kajastuksestaan.
Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. Saara Vacklinin Satanen muistelmia Pohjanmaalta lienee ainoa muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta pikkukaupunki-kultuurista.
Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.
Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle kultuuripiirilleen. Robert Kiljander rakastaa nimittäin sitä rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista. – Hänen suhteensa pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu yläpuolelle sitä.
Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se ympäristön eheys, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen postimestari vähintään – pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta – pari kolme poliisia – merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.
Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä siihen Mestarin nuuskarasia, milloin Amalia ystävämme, milloin Pukkisen pidot, milloin rettelöt Postikonttorissa. Ja tuonkin yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole tarvis tiedustaa: "missä on nainen?" tämän yhteiskunnan seinien sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni tohvelisankari olla peijakkaan Pahassa pulassa, kuten Kiljanderin ehkä kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä tarkoituksessa kuin Kumarrusmatka Helsinkiin. Parempi sitten, että he pysyvät vaikka Sanni Kortmanin koulun henkisessä ilmakehässä, niin ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.
Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan kuin on kysymys perhepiirien sisällisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian kuin uusi julkinen elämä niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan yksilöllisen herätyksen asiaksi.
Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt suomenkieliselle kirjallisuudelle.
Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on ikäänkuin pari rococon puuderihiukkasta muistona menneiltä gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä seurakoomikko, jonka sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri "koiransilmä", joka kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen seuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen.
Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.
MINNA CANTH
s. 19/3 1844 k. 12/5 1897. – Novelleja ja Kertomuksia (1878), Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia (1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi (1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois (1895), Anna Liisa (1895).
Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja kirjallisella perinnöllä.
Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman entusiasmia. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata mukaansa suuret kansanjoukot. Romantinen hurmaus oli kulkenut kautta Suomen niemen.
Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja puutteita niissä. Ajan henki käy kriitilliseksi, aletaan arvostella ja irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää suomalaisuuden tienraivaajille. Totuus tulee kaiken kirjallisen toiminnan tunnussanaksi, vapaa ajatus ja vapaa sana niiksi välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii laajentumaan kansainväliseksi.
Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden ensimmäistä suurta alkupistettä.
Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. kansalliseksi realismiksi.
Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden taidesuunnan – toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen – kultaista keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman taiteilijaluonteen asiaksi.
Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle kultuurille?
Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista pyrkimystä luontoon oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon tieteelliseen selittelyyn. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä kehitys-oppi, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen luoja, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan avaruudessa. Samalla se oli ainoa laki, ainoa todellinen lainsäätäjä ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se "toimi", se "teki", se "tahtoi" kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat jumalalliset ominaisuudet.
Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin tällä tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi humaniteetin aika oli koittanut maailmassa.
Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista ollenkaan, vaan ainoastaan tämä elämä ja tämä maailma, jossa oli tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti kuin mahdollista. Uusi elämän-ilon, uusi työn, terveyden ja toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli vain murheenlaakso ja ihminen "manan matkamies", tiellä ijäisyyteen, ei hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi kuin mahdollista. Ateismin, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen käytännöllisen elämän, aineen ja hyödyn materialistiseen ja utilitaristiseen aikakauteen.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan ihmis-oikeuksiaan. Työväenliike, kaikista tähän-astisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen.
Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin nais-vapautumisen. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään julkisen elämän aloille astumaan.
Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty eristystila, seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata nuorsuomalaisuuden.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron singahuttama salama, etenkin Noora y.m. hänen yhteiskunnalliset näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt ajatella, mitä hän ennen on vain hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen valistuskauden kirjailija.
Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään Murtovarkaus ja Roinilan talossa, kumpikin Kiven Kihlauksen ja Nummisuutarien keralla, joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen. Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan. Täällä oli jo maaperä suomalaisen yhteiskunta-näytelmän syntymiselle.
Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä langennut tien oheen.
Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin valitettavampi. Kirjoittaessaan Työmiehen vaimon, Minna Canth taittaa peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. "Teidän lakinne ja oikeutenne!" Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa, mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään, täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin olivat vielä terveet, niiden täytyi olla terveitä, niin totta kuin luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua avuksi vaistomainen ihminen vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa. Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, luonnollisempaa ihmisyyttä, joka niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana. Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen, olivat mahdollisia vasta sitten kuin auktoriteetti-usko kaikessa laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti, joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään? Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen perheen auktoriteetissa, jolle sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth kirjoittaa Papin perheen. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen, isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin "työmiehen vaimo" oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat, heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä, joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki todistaa, kun tunne myöntää ja vaisto vaatii pastori Valtarin olevan väärässä, niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei tahdo sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään puoleen, hänen isän-vaistoonsa, murtaa hänet sen pohjalta lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja – rakkaudessa.
Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja naisen rakkaus-elämään, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori, sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa Sylvin. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta. Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi, keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän kutsuukin miestään "holhoojasedäksi". Epäilemättä on Sylvi syypää. Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat luonnon-vastaisia. Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi. Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
Anna-Liisa on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka Pimeyden valta tässä esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse "isän ääneen" ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa. – Yhteiskunnan muuttamista tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön itseensä, vaatimuksena hänen siveellisestä vapaudestaan, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen Novellinsa, hänen suorasanaiset kertomuksensa Köyhää kansaa, Salakari y.m. käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää "leijonan kynsi" niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku, jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. Salakari ja poloinen Kauppa-Lopo herättivätkään aikoinaan!
Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän ajoi – Vapaita aatteita oli hänen kirkollisvastainen, liian lyhyt-aikainen julkaisunsa – ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.
JUHANI AHO
s. 11/9 1861. – Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884), Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890), Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897), Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies (1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.
Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.
Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset kansanomaiset kertomuksensa, Kievarin pihalla, Hellmanin herra, Esimerkin vuoksi, Kun isä lampun osti, ovat tyypillisen kansallisen realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa Muuan markkinamies. Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.
Tämän kehityskauden huippu on Rautatie, joka samalla lienee koko suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen siveltimen-käyttelyyn.
Toinen kehityskausi alkaa Papin tyttärestä.
Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa. Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi. Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen. Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän yhteiskunnallista. Hän on individualisti syntymästään ja sellaisena oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin rajoihin alistua.
Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen resignatsioni, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä luonteenomaisuuksia.
Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä Rautatie että tuo pieni, klassillinen tarina Kun isä lampun osti kuvaavat kumpikin kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka taide taiteen vuoksi nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy katsoa, voidakseen kuvata, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. "Palanen todellisuutta, nähtynä temperamentin läpi": sehän oli Zolan aikanaan mullistava määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan. Hänestä tulee itsetietoinen, objektivinen taiteilija.
Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija. Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten mestarien kerällä puhumaan naturalismista, jota voi pitää sen viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan on hänen seuraava kirjansa Helsinkiin.
Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta. Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja, huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa. Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta "Helsingin hämärään" asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle, kuinka tuo aihe esitetään.
Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava kirjansa Yksin, tuo "Pariisin lokaviemärien" hedelmä, kuten sitä sen ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan Helsinkiin, jossa se esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä ei ollutkaan niin paljon tekijän, tapa kuvata kuin aihe, kuin eräs sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja suuttumus ei siis myöskään ollut taiteellinen, vaan moraalinen syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa Yksin merkitsee, paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana tyylittely, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä, runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle, rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä psykologisessa kirjallisuudessamme.
Huomaa kaikesta, että puhdas kauneus on jo tulemassa Juhani Ahon taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan tiedon puusta keveästi putoaa.
Vielä enemmän on näin asianlaita Papin rouvassa. Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen kehitys-astetta. – Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin Papin tyttäressä. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.
Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet, luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa kanssa. Papin rouva on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö on sama, joka Papin tyttäressä pistäytyy Ellin kotona, vaeltava, valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää (Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi "Helsinkiin", sama, joka tunsi olevansa "yksin" europalaisen suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa, joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota Papin rouvassa sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen, tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.
Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.
Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa Maailman murjoman, ikäänkuin muistona entisiltä Rautatien ajoiltaan. Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro, muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa, kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä. – Monet muutkin muistot entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa Heränneitä, lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta vaikuttavia.
On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa lukkoon menneet ovet hänelle.
Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: Lastuja on se uusi taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa Teatterista tultua, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia lainaamatta.
Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää Elämä on unelma ja siitä innostunut. "Onko mahdollista", kysyy hän kummeksien itseltään, "että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani romantiikalle? – koskapa tuo pilven takainen draama on minua liikuttanut? – koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?"
Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule sitä. "Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus." Ja hän jatkaa:
"Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi."
Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, "kuinka ihmisten näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman, hetkellisen mielialansa rajoja!" Häntä oikein harmittavat nyt nuo realismin ijänikuiset taistosanat. "Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo tutustua elämään eikä aatteisiin." Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, "että hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen, tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen muihinkin pakotetuksi."
Juhani Ahosta tulee klassillinen kirjailija.
Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. "aatteet" ja "ihanteet" hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja häikäilemättömästi heijastella.
Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren runoilijan itsestään.
Tarkemmin sanoen: tunnelmarunoilijan. Sillä tunnelma tulee nyt hänen tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen, dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen, eepillinen, sanalla sanoen: apollooninen, tätä Nietzschen erinomaista taidesanaa käyttääksemme.
Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan "aate" jo sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho kaikkein viimeksi olla. Koko elämän, koko runsaan, äärettömän elämän hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen valoista taikka varjoista, sen "oikeista" taikka "vääristä" mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään osalle sitä veristä väkivaltaa, jota "aatteet" ja "ihanteet" aina jo ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.
Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen kauneudenpalvelukseen, suomalaispakanalliseen kauneudenuskontoon.
Taikka kenties paremmin sanoen: luonnon-palvelukseen, luonnon-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.
Ei kuulu tämän pienen "pikakuvan" puitteisiin toistaa pala palalta, lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, miten hän on tätä luontoa kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt, sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan korvissaan. Hänen Lastunsa ovat oikea, todellinen Luonnon kirja, oikea, todellinen Maamme-kirja kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun sillä tavoin kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin "tervetullut talvinen pimeä", kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri Lastuissaan, ikuistanut.
On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin esimerkkejä. Kosteikko, kukkula, saariko mieliimme kangastuisi vai Isien puunko juurelle istuisimme? Kaksinko kalpeassa kuutamo-yössä ajelisimme vai Korven kostonko lappalaisia maisemia ihailisimme? Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan koskaan väsähtymättömällä taituruudella.
Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon sitten kysymys Mullikasta tai Pienestä jäniksenpojasta, Hulasta tai Hektor II:sta, Variksista tai kettu-repolaisesta, aina pysyy Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on kenties Hyveen palkka, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan hymyilevää maailmankatsomusta.
Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka 1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. Hätä, lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse kansallisuus-aatteen ajajiin: Nuori sielu on siitä todistuksena. Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi, tulkoon sitten puhe yhteiskunnan Mallikelpoisista taikka Liian suurista miehistä, Yhdistysten aikakaudesta tai Yrjö Antmanista ja kumpp:ista. Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle luonnonlaadulleen.
Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan. Alakuloisuuden ylistyksen rinnalla saattaa Uudisasukas erinomaisesti viihtyä hänen mielikuvituksessaan, Metsänneitojen rinnalla Vilhelmiina Wäisänen, taikka Sasu Punainen. – Mutta sehän on jo sitä, mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.
Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. Maan sydämeen hän pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle Katajaisen kansallisuutemme syntysanat, jotka hän kahdessa isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos Sammuta sinä, minä sytytän! Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän rajan hänelle.
Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on Panu, hänen suuri romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen laajaan, lämpimään syleilyyn.
Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa hengen-elämässä tapahtunut.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, aktsiota reaktsio. Kehitys-opin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.
Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä, iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja tyylittömänä.
Ihminen oli onnellisempi ennen: tämä pelottava epäily astuu äkkiä koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. Fin de sièclen aika on tullut, vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän mielestään on omiaan johtamaan suoraan obskurantismiin. Se tulee kuin tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne "elämän suuret yksinkertaiset piirteet", joita Aho ikävöi Teatterista tultuaan. Tekotavan koristeellisuus tulee kaiken tyylittelyn korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, symbolistiseksi.
Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut kääntynyt taaksepäin. Vanhat valkamat ovat olleet aina lähempänä hänen sydäntään kuin uudet "rykirannat", eleeginen pohjatunnelma kaiken kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. Hänen ei ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle kalevalaisiin kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen Panussa hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, kalevalaista, – Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa vanhan Väinämöisen, Panun kansallinen romantiikka sangen läheistä sukua sille, joka oli itse Kalevalan tekijän aikoinaan työhön innostanut.
"Ympäri käydään, yhteen tullaan", olisi Lönnrot todellakin voinut virkkaa Aholle, jos hän Panun ilmestyessä olisi elänyt vielä.
Puhtaasti taiteellisessa suhteessa Panu merkitsee Juhani Aholle pitkää askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä on teoksen juoni: kuvaaja pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa kertojalle, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa Kevät ja takatalvi.
Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän Heränneissä oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken oli Panussa ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme talonpoikais-realistisien elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria korkeammalle. – Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen kauttaan välillisesti Panun kristilliselle papille, joka hänen edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen taiteellisesta mielenkiinnostaan.
Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella tapahtunut.
Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä kehityskauttaan, jota Kevät ja takatalvi edustaa, syvimmän epäilyn tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka epäilee omaa oikeuttaan – Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa uskonnollinen tunne-elämä.
Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen Lastuillaan, sisällisesti enimmän Yksin-kirjallaan ja Papin rouvallaan. Mutta kaikella, mitä hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen vaikuttamaan.
ARVID JÄRNEFELT
s. 16/11 1861. – Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan "nuoren Suomen" henkisessä elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen vaikutus, nimittäin venäläinen.
Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa Isänmaan kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee näytettävänä.
Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka ole "esikoinut". Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
Isänmaan ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa merkityksessä, "pyramidaalisella" taideteoksella on 1880-luvun ja 1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, yksinseisova ja vallitseva asemansa.
Sanalla sanoen: se on todellisen pääkaupunkilaisen kultuurin ensimmäinen suuri voitto meillä.
On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja, kihisevää työtä ja toimintaa. Pääkaupungista yksin on suomenkielisellä kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä aikaa tapahtunut?
Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa, kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen ruotsinkielisen kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen sitä oli muodostanut.
Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan, paitsi Oksasta, koko Kirjallisen kuukauslehden mainehikkaan miehistön, Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen. Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti suomen kotikielekseen. Niin teoreettiselta pohjalta siis kohosi aluksi pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin akateemiset olivat sen syntysanat, niin käsitteellinen se kansallishenki, jonka lippua maan pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat, innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa, haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.
Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt myös Isänmaansa päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen, akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen ympäristöön.
Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen, oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen, hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen, hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus, kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi linnunlaulu-puuksi.
Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos, varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.
Mutta se yksin ei vielä riittäisi Isänmaata niin korkeaan asemaan suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin Yksin ja Papin rouva käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita. Mestarillinen ympäristökuvaus on vasta Arvid Järnefeltin kirjan erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön, kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana. Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, sanalla sanoen sen realistisemman katsantokannan tarvetta, jota m.m. Juhani Aho ennen Panuaan suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. Koko maan, koko aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.
Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.
Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin hän itse sitä nimittää: Heräämiseni. Häneenkin, kuten koko hänen aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta, hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim. Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen, hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi "jumalalliseksi" katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin, samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy sen moraalin, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen, kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee tolstoisti.
Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten Ateisti, Ihmiskohtaloita, Puhtauden ihanne, Maria, Samuel Cröell, Orjan oppi, Veljekset, Helena, Elämän meri, Maaemon lapsia j.n.e. hän nyt näitä uusia sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää ijäisyyden heijastelua, niin paljon läpikuultoista, merenkultaista pohjattomuuden päilyntää, ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
Minna Canthin Anna Liisa, Juhani Ahon Heränneitä, Arvid Järnefeltin Heräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä alkaneeksi.
Järnefelt, jolle kaikki "kansallinen" on siinä merkityksessä vierasta ja vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää myös Arvid Järnefeltin Heräämistä.
Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä Ateistia että Ihmiskohtaloita.
Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä olemukseltaan?
Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös Maria, tuo pieni, siro kirja, joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.
Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: Samuel Cröell. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: Puhtauden ihanne. Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: Helena, Veljekset. Maa kuuluu kaikille: Maa-emon lapsia, Veneh'-ojalaiset. Järnefelt seuraa uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid Järnefelt.
Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa hengen-elämässä.
Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä uudistuksesta lähdettävä.
Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.
SANTERI IVALO (INGMAN)
s. 9/6 1866. – Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta vuosilta 1595 – 1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894 – 95), Aikansa lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika (1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman Päivälehden ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen mukaan voisi Päivälehden piiriksi nimittää, erotukseksi niistä myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi nuorsuomalaiset kirjailijat.
Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet asianomaisten äänenkannattajiensa, Savon, Keski-Suomen ja Viipurin Sanomien ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
Pääkaupungissa oli Valvoja, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa sivistys-elämässä.
Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa "vanhaa" suomalaisuutta vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo seisoivat, paitsi muita, "suomalaiset kirjailijat" Yrjö-Koskinen ja A. Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen, epäilevä, arvosteleva ja – irvistelevä.
Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi muodostui Päivälehti.
Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena, väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.
Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla Hellaassa, jonka vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella kokoelmalla pieniä kertomuksia Iltapuhteeksi, joiden lisäksi tulevat samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset Reservikasarmista ja Tuokiokuvia Kuusamon matkalta, viimemainitut kuitenkin sangen vakaviakin sisällykseltään. – Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.
Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen. Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen, luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa, jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman, pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet, sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.
Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi Juho Vesaisesta, hänen ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin, kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan erottavat. Juho Vesainen elävöittää ne kaikki eteemme todellisella karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa klassillinen. – Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho Lastujensa ja Panunsa päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin "harvoihin viivoihin", jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta taiteesta erottavat.
Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt monumentalisen taiteen syntysanat.
Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä. Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin Aikansa lapsipuoli, Ahon Yksin-kirjan ja Järnefeltin Isänmaan jälkeen koko Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen todellisuuden-tarkastelu.
Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota heihin nähden tahtoisin yhteiskunnalliseksi kirjailijaluonteeksi nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten, harrastusten, askareiden, sanalla sanoen kansalaistoiminnan alalla.
Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä kuvaa Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen Aikansa lapsipuolta meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme korkeimmaksi huipuksi katsottava.
Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä tapahtumista, kasvaa Aikansa lapsipuolessa esiin se kriitillinen elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja käsitellä.
Aikansa lapsipuoli kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista "aikansa lapsipuolta" Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut kuvatakseen.
Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama "kylmä kiilto" kuin on aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja miksi se sille puolen kallistuu. Romantikko – Juuso on hänen nimensä – on kuitenkin kaunis luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, Heikki – hänen vastakohtansa – vähemmän kaunis, siksi että hän on mies ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri näin nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään omituisella, salaperäisellä ikävällä. – Johtuvat jälleen mieleen Ahon "vanhat valkamat" ja "rykirannat". Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja voittava uusi aika.
Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hiljaisesti ja "kivuttomasti" teilattiin. Lienee julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna Canthin hänen Sylvissään, on ollut eräs tunnettu tositapaus, Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän kirjallisuudessamme.
Juho Vesainen ja Aikansa lapsipuoli kuuluvat Ivalon klassilliseen kehityskauteen.
Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta, Onnen aalloissa j.n.e., joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen kokoelman Saaristossa, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa Juho Vesaisella, jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään näyttämölläkään, sekä Lahjoitusmailla, huomattava etupäässä sen väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain kärsimykset.
Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten Juho Vesainen ja Aikansa lapsipuoli olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin Margaretassa yhtyneen.
Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa 1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat unohduksen helmaan vaipuneet.
Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen Pohjan piltin ja Juho Reijosen Tuulivaaralaisten jälkeen uudelleen korkeamman taiteen kannalta mahdolliseksi.
KASIMIR LEINO
s. 17/11 1866. – Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée (1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä (1908) y.m.
Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja 1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi maailmankultuuriksi nimittää.
Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: Runokokeista ja Emmalan Ellistä, harvinaisen luonnontuoreesta ja kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon Lukijalle, jolla hän Runokokeensa alottaa:
"Luonnon kaiken tutkijalle
ain' on yhden arvoinen,
onko vuokko, onko kielo
vaiko ruusu kaunoinen."Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
"ei se etsi lauleluja
mainemiesten yksistään".Siis jo näin varhain psykologisen estetiikan henki, joka ei tutki taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista luonnontieteellistä arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on Elämästä, kokoelma realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. Härmänmäkeläisten markkinareissu, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa "aikansa lasta" eikä "lapsipuolta" s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa nuori mies saattoi "porhaltaa" Pariisiin, panna "karvareuhkan" päähänsä ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä taistelussa, jota aluksi käytiin "vanhojen" suomenmielisten äänenkannattajassa Uudessa Suomettaressa, sittemmin vuoden 1890-n jälkeen myös "nuorten" omassa äänenkannattajassa Päivälehdessä, ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena kriitikkona ja poleemikkona.
Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta näkökannalta valaisemaan. Periaatteellinen voitto jäi tässä mieltäkiinnittävässä "kielikiistassa" epäilemättä nuoren polven puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, ikinuorena alkulähteenä. Mutta käytännössä juuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, tyylittelevä pyrkimys, joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, klassilliseksi. – Sen taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja sitten loppuun suoritettuna.
Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku. Panun jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa "lantakirjailijaksi", kuten ennen. – Nämäkin taistelut voi siis jo hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi Jänneksen runoa Inhuuden ihantelijalle, jonka hän Minna Canthin kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas Päivälehden ja Uuden Suomettaren leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, vastakkain. – Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, aatteelliset alkutekijät.
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan Ristiaallokossa, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon Yksin-kirjan, Järnefeltin Isänmaan ja Ivalon Aikansa lapsipuolen kanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Sen erikoisuus on siinä, että se on – lyyrillinen.
Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia selaillessa Maupassant.
Jo Runokokeissa oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa Sunnuntaina hän jo oli ylpeästi tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. Runossa Kaksi vaalia hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa Totuutta huudat antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
"totuutta toimeen, elämään,
totuutta uskoon, rakkauteen,
totuutta käytökseen",sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu sitten? Kasimir Leino on jo Runokokeissaan liian suuri epäilijä uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa Hengen tasavalta hän jo oli asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
"oli ennen sortaja yksi vaan,
nyt joukkiot suuret, tuhannet
lyö vangiksi aattehet".Siksi tunnustautuukin tekijä vain "hengen tasavallan", vain "älyn yksivallan" tahtojaksi ja taistelijaksi. – Siis melkein Björnsonin oppi "toisesta taikka toisesta roskaväestä", Ibsenin henkisellä ylimyksellisyydellä ja "kansanvihaajan" katkerilla mielipiteillä höystettynä.
Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
Ristiaallokossa tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, koskematon nolime tangere -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei Ristiaallokossa suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna.
Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
"Nimiä vain on jumala ja luonto,
olemus yksi, eri silmin nähty,
ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,
ihmisten lailla harhateitä käypi,
ikuista vaan on maailmoiden mahti,
ikuiset lait ja niiden vaarin-otto."Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa. – Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!
Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
Aatteellisesti on Ristiaallokon tekijä täysi realisti, täysi uuden ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja aina – epäilevä. Myrskylintuna hän tahtoo laulaa, voitollisen, dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: Mun vuodenaikani ei ole syys, Jos tohdit ja tahdot, Tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Mi orjuutta, se kurjuutta j.n.e. Mutta Yksin ollessa käy hänen mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa Päivän laskiessa liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei tahdo vaipua niihin, hän tahtoo tuntea olevansa Parantumaton: kokoelman ja kenties koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin säkeihin kuin Surutonna suolla sorsa, jossa hän syyttää kohtaloa sen kauneimmista antimista hänelle:
"Miksi annoit hengen hellän,
vapautta vaativaisen?" j.n.e.Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt "tietä tarvottua", syönyt kiltisti "ennen syötettyä", ollut sekä "mieleen mahtimiesten" että "ikiriemuks isänmaalle". – Muuten hän ei yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. Valtion syöttiläässä. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa "Kunnon mies" linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, satiirin kanssa "Kallihin kansan vuoksi!" pitäisi sen tänäkin-päivänä seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen sydämessä.
Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten Huutolaistyttö kehdon ääressä, Nukkuvalle tytölle vuoristossa, samoin historiallinen runosikermä Valdolaisista viittaavat jo Väljemmille vesille, Kasimir Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
Ristiaallokon syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle taika-maailmalle. Väljemmillä vesillä hän on suorittanut saman kehityksen kuin Juhani Aho Lastuissaan: tunnelma, tuo nykyaikaisen ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. tunnelmarunot sellaiset kuin Hän, Vuoden vaihteella, Syksyinen mieliala, Talvitunnelma, Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö y.m. todistavat. Elämän laulu, kirjan kannattava runosikermä, on tämän tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten Ma olen kuin siipehen ammuttu lintu tai Onneton hänen pakahtuvasta povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien kanssa.
Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä kauneus-palvelusta, kuten Pakanallinen uni, Ma lepään rannalla ruohikossa y.m. tunnelmapalaset hänen Runoissaan todistavat. Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming. Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid Järnefelt: Etsijän palaus, Erakon unelma. Mutta yleisen suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset sellaisinaan.
Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa Runokokeista, jossa hän asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.
TEUVO PAKKALA
s. 9/4 1862. – Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899), Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).
Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia, jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.
Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe, Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa 1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.
Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin, jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.
Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa Lapsuuteni muistoja viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan, suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus Oulua soutamassa jatkaa näitä erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi, kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun erämaihin muodostanut. Vaaralla, sarja hiukan irrallisen juonen puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.
Elsa, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina, kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi tarjota hänelle. Elsa on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän, lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.
Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. Elsa, Vaaralla, ja jo ennen niitä, Lapsuuteni muistoja ovat vakiuttaneet hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa Lapsia, sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.
Tunnettu näytelmä Tukkijoella, Suomen Kansallisteatterin suurin yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan Oulua soutamassa oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri Kauppaneuvoksen härkä ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.
Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä Pieni elämäntarina, syventyen siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on, että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa (Panu, Kevät ja takatalvi), Santeri Ivalossa (historialliset romaanit) ja Kasimir Leinossa (Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming) havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.
Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme, mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.
LIITE
REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.
Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s. kansankirjailijat, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme kukkiessa parhaillaan.
Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi, on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan "syvistä" tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.
Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset ainekset silloin näyttävät olevan voiton puolella asianomaisessa taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden tasapainoa taas olen merkinnyt sanalla klassillinen.
Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä, että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa, ennenkuin niiden vastavaikutus, reaktsio, on odotettavissa.
Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.
Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa, joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti. Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa, ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille ohjautua.
Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.
Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan, tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä "temperamentin läpi". Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä määrässä, että juuri taiteellisen temperamentin puutetta voi pitää yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä johtopäätöstä.
Jos kerran ulkonainen havainto oli kaiken kirjallisen toiminnan lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli kuvattava sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla objektivisen, yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista. Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus synnyttää – yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden vastaa vaisuuksia – oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o. kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei olisi tultu taideteoksiin, vaan – aineskokoelmiin.
Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin "muikkuihin ja kaljaan", kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille sieluntunnustuksille.
Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan suomalaisissa kansankirjailijoissa.
Hehän juuri tunsivat kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita heijastajia ja kuvastajia, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä vaikutuksista. Kuka taisi paremmin kansankielen kuin he, sen eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin maalata paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa: Pietari Päivärinta.
Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan runoilijoista kansan kirjailijoihin. Minkä Suomen talonpoikainen kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. Kauppis-Heikki useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella, Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten Valter Juva ja Severi Nuormaa, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani Aho, jonka tunnelmarunous ja rytmillinen proosa jo ennustavat jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse sen päämies August Strindberg menee Infernon kautta Damaskukseen. Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari Selma Lagerlöf, jonka Gösta Berlingin satu tekee syvän vaikutuksen myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin, yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa: pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat Nooran ja John Gabriel Borkmanin tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag, Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi, profeetalliseksi runoudeksi: Näin puhui Zarathustra. Italiassa tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa, jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen Laureatuksensa ja Diana-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti Euterpen edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen. – Miten lähekkäin maamme suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen Kansallisteatterissa.
Aika on esteettinen, jos se sitä ennen oli ollut eetillinen, kaunotieteellinen, jos se sitä ennen oli ollut luonnontieteellinen. Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, "hidas" suomalainen veri virtaa yhä kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen. Suurlakko on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin aikoina, huutaa se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme. Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista tahansa – samoin kuin on aika sen ympärillä, – todistaa se kuitenkin, että maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas yksilöllinen vapaus-vaatimus, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan elämän-myötäisenä ja siis kirkon-vastaisena, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon, elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On mainittu joskus meillä sanat suomalainen renässansi. Niissä sanoissa on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista, pakanallista verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: elämänkoreudesta.
Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. Elämän täyteläisyys tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, sensualistinen henkäys käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo, aistikultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen tallaama, herjaama, häväisemä ihmisluonto, joskin usein vielä raakana ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan. Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, yksilöllinen totuus kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: hellenismiin.
Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta sen erikoisuudeksi jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt, sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren venäläisen kirjallisuuden vaikutus, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen, saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin klassillisen kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista, byzantinista vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista kansikuvistakin. Barokki olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen selityksensä.
Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin haarautuvat.
Sarjan alottaa Yrjö Veijola, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen. Seuraa Larin Kyösti, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin, skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten O. Manninen, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten Ilmari Kianto, joka alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna. Tunnelmarunoudesta lähtee Maila Talvio, vaikka hän sittemmin kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on myöskin Volter Kilpi, joka kehitettyään haltioituneen kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi viilenee. – Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen hurmauksen vastakohta, on pohjana Helmi Setälän ohuelle, mutta älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen realismin pohjalla pysyy taas Aino Kallas, joskin hän sen yleistä ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen havainnon sijasta Juhani Sjöströmin vilkkaan, karjalaisen runottaren kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava näytelmäkirjailija Kaarle Halme kehittää taas realistisen, joskin monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa, valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin Elviira Villmanin ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee Johannes Linnankoski, jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän, koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn kohottaa korkealle L. Onerva, hänkin alkanut sensualistisesta tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä voimallaan Joel Lehtosen kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on silmiinpistävin piirre Aarni Koudan tähänastisessa, Nietzschen värittämässä tuotannossa. Vienompi on Gabriel Engelbergin runouden pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat Iivo Härkösen kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä. – Omituinen, sensualismin ja asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on Irmari Rantamala, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi, joka on eräissä "Tampereen koulun" ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole Maria Haggrén-Jotuni, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön "verismi" hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi näyttää olevan Kyösti Vilkunan novellien silmämääränä. Kaukana kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös V. A. Koskenniemi, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m. europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet ja – pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja esteettisiä "asfalttikukkasia", joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen, latinalaisen hengen läpitunkema on Jalmari Hahlin hauras, viileähkö tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta tunnelmasävystä on myös Kaarlo Atran tähän-astisissa, sangen taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan kaupunkilainen ilmiö on Jalmari Finne, eikä vähemmän ehkä Armas Toivo Tarvas, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista perikuvaa.
Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja Kalevalasta "viimeisten päivien pyhiin" saakka seurattuamme suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen, sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva yksilöllistyminen. Elias Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa, että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti. Yksilöt astuvat aina enemmän etualalle, ympäristö siirtyy yhä etemmä taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan, sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään, riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee. Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen uusromantinen kirjallisuus.
Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä vähitellen tapahtuva itsenäistyminen. Itsenäisimmän ja arvattavasti myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja koko yleisen makusuunnan. Europalainen vaikutus tulee tässä suhteessa vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan. Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa. Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden, kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen sisällisen keskeistymisen, joka satunnaisten ja ohimenevien äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla, mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän keskihakuisen pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden lähin tulevaisuus.
Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava uusi tasapaino, uusi sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten kauneus-arvojen luomista ja vakiuttamista.
Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään valikoimasta, lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan taiteilija ei voi olla omalla tavallaan tyylittelemättä, muovailematta ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon – ja kokonaisen kansan esteettisen ymmärryksen – erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset, miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja – lopuksi: kauniit ja vähemmän kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen kauneuksien havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen kauniiden ilmiöiden erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle antautua.
Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo jotakin kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin, jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen itsetutkisteluun ja itsetuntemukseen, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne, ei mikään eheä, yksilöllinen taikka kansallinen toiminta ole maassa mahdollinen.
Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan, taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta sen ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee tämä "sisäinen itsenäisyys" – ainoa, jota vieras ei voi viedä meiltä – että meidän on kehitettävä oma suomalainen kirjallinen ja taiteellinen makumme, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA
(1910)
LUKIJALLE.
Lukija älköön odottako mitään erikoista uutta tältä Suomalaisen kirjallisuuden historialta. Useimmat siinä mainituista kirjallisista ilmiöistä ovat jo Julius Krohnin Suomalaisen kirjallisuuden vaiheista ja B. F. Godenhjelmin Oppikirjasta suomalaisen kirjallisuuden historiassa löydettävissä, siinä esiintyvistä kirjallisista näkökohdista taas tekijän viime vuonna julkaisemista pikakuvista Suomalaisia kirjailijoita. Halu täsmällistyttää pienen käsikirjan puitteissa näitä näkökohtia ja toivo osoittaa niiden pitävän paikkansa kirjallisuutemme koko kehityskulkuun nähden on tämän teoksen synnyttänyt.
Hyvin tietäen, että ennen kuin mitään lopullisempaa suomalaisen kirjallisuuden historiaa voidaan kirjoittaa, pitäisi olla olemassa edes kutakuinkin lopullisia tutkimuksia kirjallisuutemme huomattavimmista yksityisilmiöistä, olen tässä, samoin kuin Suomalaisissa kirjailijoissa, kuitenkin uskaltanut poiketa edellisten kirjallisuushistorioitsijain asettamista rajamerkeistä ja kirjallisuutemme eri aikakaudet toisin hahmoitella. Hyvin tietäen myös, että niiden sisällisen totuuden sitova, tieteellinen todistelu vaatii aivan toisenlaisia kykyjä, sitäpaitsi paljoa enemmän aikaa ja varoja kuin mitä tämän kirjan tekijällä on ollut siihen käytettävänä, toivon kuitenkin teokseni voivan olla jonkunlaisena portaana suomalaisen kirjallisuuden oikealle ymmärtämiselle. Epäilemättä se on paikka paikoin sangen luettelontapainen. Siksi olisivatkin kuivien tosiseikkojen välit välttämättä suullisessa esityksessä täydennettävät, jos teostani ehkä jossakin oppikirjana käytettäisiin.
Maamme ruotsinkielistä kirjallisuutta ei tässä teoksessa ole käsitelty, koska tekijä edelleenkin katsoo sen enemmän Ruotsin kuin Suomen kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi. Vastakkaisen kannan omaksuminen tässä suhteessa onkin mahdoton, ellei tahdo alkaa islantilaisesta kirjallisuudesta ja lopettaa viime päivien suomenkielisiin ilmiöihin, kuten myös olen nähnyt erään meikäläisen kirjallisuushistorioitsijan sepittämässä ruotsinkielisessä oppikirjassa tapahtuneen.
Helsingissä 20 p. elok. 1910.
Eino Leino.
JOHDANTO:
VALMISTAVA AIKA.
(1542-1835)
Kyliä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.
Mikael Agricola.1. Kieli ja kirjallisuus.
Kirjallisuus on maan tulkki. Kirjallisuus on kansakunnan kuvastin. Kirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja kuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä maailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä. Vasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä tuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.
Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen: ihmiskuntaan.
Kieli on kirjallisuuden väline. Kielen täytyy taipua notkeasti kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän valmistavan ajan, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen kirjallisuuden ne ovat suomenkielen ja suomalaisen sivistyksen historiaa.
2. Suomalaisen kirjakielen synty.
Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä. Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.
Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen
piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan
pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut
maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin
ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut
kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta
vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen
Aapisen ("Abc-kiria") ja Rukouskirjan. Edellinen, joka ilmestyi
painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista toimintaansa, julkaisten vielä osia Vanhasta Testamentista ynnä kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä suomalaisen kirjakielen isä. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.
Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609). Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin, painattamatta.
Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642 julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.
4. Hengellinen kirjallisuus.
Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat. Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius, heprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik Hoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä raamatunkäännöksistä.
Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.
Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten, Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.
Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset. Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi v. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886. Se oli meidän "vanha virsikirjamme", jota vieläkin rakkaudella muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.
Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren Etkös ole ihmisparka tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun yliopistossa.
Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen, noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.
Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen kertomarunoelma Ilolaulu Jesuksesta. Sen 29 laulua ovat vanhan kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.
Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset:
Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham
Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa
Sionin juhlavirret ("Iso Sioni"), jotka samoin kuin hänen poikansa
Antin v. 1790 toimittamat Hengelliset laulut ("Pikku Sioni") ovat
meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta
laulukirjallisuutta.Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.
5. Maallinen kirjallisuus.
Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:
1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.
2) Tilapää-runous, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.
3) Kansaa-valistava runous, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema Huoneen-Speili ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen "nuoruudessa ylösajattelema" Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).
Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja Pila pahoista hengistä, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.
Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä Ruunulinna, eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän Tuhlaajapoika. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.
Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tietosanomat, ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen toimittamana.
6. Kansanrunous.
Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla 8-tavuisella, trokeisella (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä säveltaiteen kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen, joista uudempi käyttää myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.
Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain, keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman, jonka keräämistä jo ennen historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat 1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund, Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.
Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia kuin Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme jatkunut rekilaulujen ja arkkiveisujen muodossa, jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.
Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa muodostavat kansanrunoilijat, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka 1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä itsetietoisuudesta.
Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), "Vihta-Paavo", joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.
7. Kansallinen tiede.
Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen piiriin:
1) Suomalaisen historiankirjoituksen, jonka vanhin muistomerkki on
ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin
latinankielinen Piispankronika. Latina pysyikin sitten kansallisen
tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan
isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan ("fennofiilin"), piispa
Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka
kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman
leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava.
Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan
myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.2) Suomenkielen tutkimuksen, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649 julkaisemallaan suomen kieliopilla. Suomenkielen oikeata ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä latinankielen ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli kreikan ja heprean sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt kielioppi todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä "tulkkeja" käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.
3) Kansanrunouden tutkimuksen, joka pian laajenee tutkimukseksi muinaissuomalaisesta jumaluustarustosta ja esi-isiemme koko pakanallisesta maailmankatsomuksesta. Sen ensimmäisenä tuotteena on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen väitöskirja Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista, joka samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.
Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan Suomalaisesta runoudesta (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan suomenkielen murteista tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.
Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen Mytologian ja arvoituskokoelman, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808) väitöskirjansa vuoksi suomalaisesta taika-uskosta. Kummankin heidän teoksensa ovat latinankielisiä.
Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se myöskin toimittamissaan Turun Viikkosanomissa julki lausui ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.
8. Suomalaisuus.
Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme suomi, jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu kirkon kieleksi ajatellakaan. Kielellisessä suhteessa oli kansamme siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin kansallisessa, sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.
Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain, jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä. Siinä, joka samalla Suomen oppinutta säätyä edusti, säilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden säätyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. kansallinen herätys siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista voitonhedelmät vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden tappiot sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.
Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta, ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä. Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen suurvalta-asemaan, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi, laiminlyödyksi maakunnaksi. Oliko ihme, että monet suomalaiset itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eikä ruotsalainen sivistys enää tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä suomalaisena sivistysalueena, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu häviämään.
Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.
I.
ROMANTINEN AIKA.
(1835-1870.)
1. Realismi ja romantiikka.
Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, havaitaan yleisiä henkisiä virtauksia, jotka käyvät maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksilön oman sisäisen tunne-elämän hämärille, itsetiedottomille alkulähteille. Realismi taas viihtyy nykyisyydessä ja todellisuudessa, etsii aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta ihmis-elämästä ja pysyy itsetietoisen, erittelevän järjen piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä tunnelmapohja ja laaja, lentävä mielikuvitus, realismin taas kylmä, valikoiva huomiokyky ja säälimätön sielun-erittely. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.
Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös naturalismiksi. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä yhteyttä selittämään.
Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy klassillinen taide, joka tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.
Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa välimuotoja. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden pääominaisuuksiin, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset vivahdukset.
2. Kansallinen herätys.
Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ympäröivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niitä muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta pätevää todistusta.
Kirjallisuus on aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat ajanhengestä ja kansanhengestä etsittävät, joita kirjallisen yksilön henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.
Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.
Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan täydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli elänyt osaksi tieteellisenä mielenkiintona, osaksi paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma kielensä, vaikka ei korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma kansallisuutensa, vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei vielä voinutkaan sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdistävä kansallishenki, jota ilman ei mikään todellinen kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia." Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän rococon aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, "terveet" käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin "turmeltuneiden" ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään suomalaisen kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt. Ruotsinkielinen isänmaallinen runous oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiensä Saiman ja sittemmin Litteraturblad'in kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen. – Myöskin suomenkielistä Maamiehen Ystävää hän neljännesvuoden toimitti.
Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä yläluokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin "suomenmieliseksi" (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se tapasi pian "ruotsinmielisen" (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.
3. Elias Lönnrot.
Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen isä, niin voidaan Elias Lönnrotia suomalaisen kirjallisuuden isäksi nimittää.
Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten koti-opettajana.
Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin Reinhold von Beckerin Turun Viikkosanomista, joiden toimittajaan hän sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta, esiintyen sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä tohtori-väitöskirjallaan Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta, Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään, pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin Elinan surman, tarinan Klaus Kurjesta ja "vähästä Elinasta", joka niin läheisesti liittyy Laukon kartanon omaan historiaan.
V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen
(Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta koleraa vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä (1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille, tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä runosikermiä, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen yhtenäisen teoksen ajatus, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen nimi oli Kalevala. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v. 1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840 syntynyt Kanteletar, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari vuotta myöhemmin kokoelma Sananlaskuja ja Arvoituksia. Välillä kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850. Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna kiellettiin venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Niin suuri oli taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi sovittaa sen murteiden taistelun, joka vuosisadan alulla oli viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia ammattisanoja, joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin. Niinpä hän Suomen kasvistollaan (1860) loi suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin Lain-obillisella käsikirjalla suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja Suomalais-ruotsalainen sanakirja, joka ilmestyi vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880 valmistuneet Loitsurunot, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden Virsikirjan laitoksen, hänen toimittamansa hyötykirjat rahvaan tarpeita varten, kuten Talonpojan kotilääkäri, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa (Mehiläinen vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin Kalevala. Heti ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta maailmankirjallisuuteen.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen kansansielun haarautumisesta yhä yksilöllisempiin aines-osiinsa, joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa, sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan vanhan kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.
Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen tulevaisuus.
4. A. Oksanen.
Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä suomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus 1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä, joiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J. V. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.
A. Oksanen – tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen kansalaisnimensä oli – ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille 1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden runokokoelman, Säkeniä (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa laatua varsinaiselle suomalaiselle taiderunoudelle.
Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa itsekohtainen, nykyaikainen runoilija-yksilöllisyys. Hänen tunteensa on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan ongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on itsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen sivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs, ytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja sydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi ovat kautta kansan levinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa Koskenlaskijan morsiamet. Vielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan Kerran viinikellarissa ja Punkaharjun tytön laulu. Juhlarunoissaan hän lausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista, joihin nähden hän kyllä oli "yksi mieli yksi kieli"-kannalla, vaikka ei tahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa ajaa pakosalle.
Oksanen oli Suomettaren (1847) perustajia. Itse hän julkaisi arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa Kieletärtä, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen tieteellisemmistä teoksistaan ovat Suomenkielen rakennus, Suomalainen murteiskirja ja saksaksi ilmestynyt Länsi-suomalaisten kielten kultuurisanat huomattavimmat. Vielä julkaisi hän Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858, y.m.
5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.
Suometar tai n.s. "vanha Suometar" lakkasi varojen puutteessa ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös huvinäytelmästään Vekkulit ja Kekkulit (1847) ja kansaa valistavista kirjasistaan, joista Enon opetuksia luonnon asioista on mainittavin). Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa Kanavan (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä Silmänkääntäjän (1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä näyttämö-esitystä.
Vanhan Suomettaren jatko Uusi Suometar alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin v. 1866 Kirjallinen Kuukauslehti.
Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä kuitenkin heitä kaikkia Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi, koska sen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen kansalliskirjallisuuden historiaan.
Kirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:
1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden. Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista Nuijasota, Oppikirja Suomen kansan historiassa ja Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa ovat mainittavimmat, hän on suomalaista kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella novellillaan Pohjan piltti (1859) ja parilla runoelmalla, joista Honkain keskellä elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan huulilla. Hänpä se myös Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä (1852) ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon, vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden valtaan pääsemistä.
2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen lain-opillisen väitöskirjan Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa. Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen, valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.
3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan. Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten Paola Moroni, ja eräisiin novelleihin, joista Julian on huomattavin. Sitä enemmän hän, seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme kehitykseen vaikuttamaan.
4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi Shakespearen Draamojen suomentaminen. Katkeamatta on tämä suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon kielenkäyttö, ovat Vapautettu kuningatar ja eräät muut kautta maan kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin Daniel Hjorth sekä Runebergin Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat huomattavimmat.
5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan ovat Kuun tarinat huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä kuvalehdet Maiden ja merien takaa ja Suomen Kuvalehti (1873-1880) saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus ja Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, jäivät kesken hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina ja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn, kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken valmistunut monumentalinen teos Kalevalan runojen historia on kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.
6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa suosituin sanomalehtikirjailija, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia asioita käsittelemään, enin kuitenkin valtiollisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja uskonnollisia. Mielipiteiltään usein hyvinkin vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa kasvavan vapaamielisen suunnan kanssa, jonka luonnontieteellinen maailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.
7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija, Suomalais-ugrilaisen seuran (1883) perustaja, senaattori ja valtiopäivämies.
8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija, senaattori ja julkisen elämän mies.
9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija, yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, Sielutieteen oppikirjan ja Snellmanin elämäkerran (ruotsinkielisen) kirjoittaja.
10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti, Aristoteleen Runous-opin ja Platon Faidonin suomentaja, Kreikkalaisten satujen toimittaja. Hänen kaunokirjallisista tuotteistaan on novelli Metelinkirkon haltia muistettava.
11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan kaunotieteellinen tutkistelija.
12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja (1881). Kirjoittanut Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden historiassa, julaissut teoksia runous-opin alalta ja myöskin eräitä alkuperäisiä runoelmia.
13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustaja (1870) ja lukuisien muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.
14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista y.m.
15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin suomenkielinen luonnontieteellinen kirjailija, julaissut Kasvion, Suomen luurankoiset y.m.
Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.
6. Aleksis Kivi.
Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään. Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.
Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden itsenäisyysjulistus. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.
Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä klassilliseksi kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla: laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden. Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin – siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä – mutta hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset maailmankirjailijat: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa kansan-elämä itse ja se hämäläisuusmaalainen luonto, jonka helmassa hän on syntynyt ja kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin Hirven-ampujain ja Aeneidin ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon Jaako, Kyröskosken poltissa kerran sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen ensimmäinen näkyvä hedelmä oli Kullervo, valmistunut ja palkittu Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo, hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on hänen toinen suuri murhenäytelmänsä Karkurit (1867), vaikka sekin monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan kansanomaisen huvinäytelmän alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat Nummisuutarit (1864) ja Kihlaus (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden luonnekomediain rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen Figaron häät, johon sen suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin merkillisessä romaanissaan Seitsemän veljestä, ilmestynyt painosta v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se laajenee samalla suurpiirteiseksi kultuurikuvaukseksi koko Suomen kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen elämään. Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on homeerisen patriarkan, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen, 1-näytöksinen näytelmänsä Lea (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä Yö ja päivä.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia helmiä kuin Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla y.m. Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne Seitsemään veljekseen siroitetut sadut ja kauan tekijän kuoleman jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno Paimentyttö, täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.
Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen kansallisrunoilija.
7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.
Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:
1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen sarjajulkaisun Kyläkirjaston ja suosittujen kansanlehtien Kyläkirjaston Kuvalehden ja Lasten Kuvalehden perustaja, suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka teoksista Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita ja romaani Ylhäiset ja alhaiset ovat mainittavimmat.
2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa), julaissut kertomuskokoelman Kotikuusen kuiskehia, kansanelämän kuvauksen Huutolaiset y.m.
3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut murhenäytelmän Saul ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista Birger-Jaarlin linna on mainittavin.
4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen murhenäytelmän Lalli ja suositun historiallisen romaanin Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.
5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa laulurunoutta, nimeltä Sepitelmiä.
Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja "sanaseppä" Volmari Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén, kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.
Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin. Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa, jos ei muuna, niin pieninä aines-osina.
Näistä jälkiromantisista kirjailijoista ovat huomattavimmat:
1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut Herää Suomi, Karjala ja Väinölän lapset ovat yleiskansallisen merkityksen saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen Muistoja ja toiveita (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.
2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät huvinäytelmät Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia, Postikonttorissa y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat sellaisina laskeneet vankan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle. Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunkiympäristö, jonka herttaisia tyyppejä hän verrattomalla taidolla eteemme elävöittää.
3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan Nevalaiset, joka kuvailee "Simo Hurtan" (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja Ylä-Karjalassa.
4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen historiallisen romaanin Härkmannin pojat y.m.
5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa Novelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä suomalaisessa kirjallisuudessa.
6) A. Uotila (Favén) eräiden onnistuneiden albumirunojensa vuoksi mainittava.
7) Jooseppi Mustakallio, julaissut runokokoelman Pulmusparvi.
8) Kustaa Killinen, julaissut runokokoelman Sanajalkoja.
9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman, tunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien toimittajana.
10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä täällä albumeissa ja kalentereissa.
11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin sepittäjä.
12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut, paitsi muuta, nimimerkillä –hm herkkää laulurunoutta albumeissa ja aikakauslehdistössä.
13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär, tunnettu m.m. sievästä romaanistaan Israelin tyttäret ja erinäisistä, kristillishenkisistä runokokoelmistaan.
14) Irene Mendelin, julaissut runovihot Koivikossa I-II.
Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on Revontulet huomattavin. Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin luonnonraikkaita säveliä kuin Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme, Karjala y.m.
Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin Elinan surma, saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas hänen erinomainen huvinäytelmänsä Kuopion takana, sekin kotimaisen näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.
Kristin-usko on syvimmältä olemukseltaan romantinen. Siksi onkin sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä maailmankatsomuksena, kun taas sen realistisen ajan maailmankatsomus, jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan luonnontieteellinen. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden tyypillisistä, emme niiden yksilöllisistä ominaisuuksista.
II.
REALISTINEN AIKA.
(1870-1897.)
1. Realistinen kansankuvaus.
Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia. Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se norjalaisen realismin ja ranskalaisen naturalismin itseensä sulatettuaan päättyy naturalistiseen kansankuvaukseen, jonka n.s. kansankirjailijat 1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.
Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai n.s. uusromantiikkaan kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea määrätä, mutta olemme Juhani Ahon Panun ilmestymisvuoden (1897) siksi asettaneet.
Suomalaisen kirjallisuuden realistinen aikakausi käsittää siis Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä (1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.
Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.
Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee ensimmäisen teoksensa Elämäni v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa sarjassa Elämän havainnoita (1879-1880), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885) y.m. Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut. Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa pienissä kertomuksissa, joista Kontti-Anna on eritoten onnistunut.
Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota ulkomailla herättänyt.
Päivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:
1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen kuvaelmasarjan Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta. Hänen muista teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli Kaarlo Tiira samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.
2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa Kysymysmerkkejä, kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.
3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa Räisäspoika, Kölliskö ja Kruunun metsissä Pohjois-Pohjanmaan kansanelämästä.
4) Juho Reijonen, joka Kertoelmissaan (1885), Uusissa Kertoelmissaan, novellissaan Vaihdokas y.m. osoittautuu erittäin taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.
5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan Lapsuuteni muistoja (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen kansan-elämän kuvauksellaan Oulua soutamassa huomiota herättää. Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen, kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia Vaaralla ja eheän kauniin romaanin Elsa (1894), astuen sillä nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään Tukkijoella (1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa Lapsia, ivailee pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään Kauppaneuvoksen härkä ja syventyy psykologisessa romaanissaan Pieni elämäntarina (1903) omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.
6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka esikoisteos Työmiehiä kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.
7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka näytelmässään Viimeinen ponnistus esittää ainoan suomenkielisen sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma Pilven hattaroita sekä realistinen näytelmä Aili, jossa hän vaatii vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä rakkaus-elämässä.
8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, Iloisien juttujen tekijä, julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän Ruukin jaloissa.
9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen kansannäytelmien Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu y.m. sepittäjä.
10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen, hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien Purimossa ja Mallassaunalla kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä Murtuneita. Myöhemmissä näytelmissään, kuten Herran ääni ja Maattomat, hän on asettanut taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään Mestari Garp käsitellyt.
11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla ilmestyneissä näytelmissään Mari, Irja ja Salmin tyttö, joiden vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä, melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat. Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä Päivän tytti, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas hänen suorasanainen kokoelmansa Korpien povesta.
Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja arki-askareita heijastella.
2. Nuorsuomalaisuus.
Realistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s. nuorsuomalaiset kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna lippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan henkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin nuorsuomalaisen puolueen syntymiseen.
Nuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat eivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa: Europan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli kehitysopin, yhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen ja vihdoin pohjoismaisen naisvapautumisen kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa ja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen tunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa ensin europalaisuutena, temmaten sen jälleen maailman yleisten henkisten virtausten yhteyteen.
Yhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös suomalaisuuden omat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme sulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan nimenomaan kansallisia ajatustapoja, vastapainona realismin kansainvälisille, yleis-inhimillisille ihanteille.
Kaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael Agricolan aikoina, jolloin uskonpuhdistus oli antanut välittömän sysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran Elias Lönnrotin aikoina, jolloin kansallisuus-aate ja kansallinen romantiikka olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen kansallis-kirjallisuuden.
Nuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu romantisesta kansan-ihannoimisesta ja kansallisuus-aatteen liian yksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja arvostelevaksi, yksilöllisempää sielun-elämää eritteleväksi nykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.
Perinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus uskontoon, siveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään nähden olemaan, joihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta, luonnontieteellistä maailmankatsomustaan.
3. J. H. Erkko.
Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa, joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä tuskassaan ja epätoivossaan.
Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906), joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan Runoelmia. Niitä seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa vankkaan nidokseen Valittuja runoja. Sen paras ja pysyvin osa on hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen paimenrunoutensa, jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös hänen Hämäläisen laulunsa, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan kansanlauluiksi muuttuneet.
J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä tyypillisen kansallisen romantikon.
Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon hänen v. 1885 julkaisemistaan Uusista runoelmista, joiden syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa Havaittuani (1886), mietenäytelmässä Tietäjä (1887) ja suorasanaisessa kertomuksessa Uskovainen (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä. Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja sen pohjalta kohoavan vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen kehityksen palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen valtiollisen äänenkannattajan Päivälehden ympärille järjestyvät ja joita siitä syystä voidaan myös Päivälehden piiriksi nimittää.
Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä runovihoissaan Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia y.m. Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset näytelmänsä Aino (1893), Kullervo (1895) ja Pohjolan häät (1902), viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta varten kirjoitettu.
Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.
4. Kaarlo Kramsu.
Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H. Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878 julkaisee pienen vihkosen Runoelmia sekä saman lisättynä ja täydennettynä v. 1887.
Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan herran ja talonpojan, samoin yleisinhimillisen ristiriidan pikkusielujen ja suurten johtajien välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa.
Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa Ilkka ja Jaakkima Berends. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa Santavuori, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin Yrjö-Koskisen Nuijasota hänet nähtävästi on innostanut.
5. Minna Canth.
Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa. Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.
Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin näytelmäkirjailijana mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle realistiselle kirjallisuudelle.
Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään Murtovarkaus (1882) ja Roinilan talossa (1883) hän on vielä osaksi romantisen vaikutuksen alainen, josta Ibsen ja norjalainen kirjallisuus hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi kirjailijaksi. Varsinkin työväenliike ja naisliike saavat innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen näytelmässään Työmiehen vaimo (1885). Papin perhe (1891) taas tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään Sylvi (1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. "järki-avioliitosta" etsii syyn Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan Leo Tolstoin vaikutuksesta hän vihdoin viimeisessä näytelmässään Anna Liisa (1895), jonka aihe jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa yhteiskunnallisen vapausvaatimuksensa vaatimukseksi yksilön sisällisestä, siveellisestä vapaudesta, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan hän itse, voi itselleen lahjoittaa.
Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset kertomukset Köyhää kansaa (1886), Hanna (1886) ja Salakari (1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa Lain mukaan ja Kauppa-Lopo, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat.
Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Varsinaisen Päivälehden piirin muodostavat:
1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861, ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v. 1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta: Kievarin pihalla (1884), Hellmanin herra (1886). Hänessäkin on vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan kehityskauteensa kuuluva Muudan markkinamies (1884) todistaa. Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen kansan-elämän kuvauksessa Rautatie (1884) ja pienessä, klassillisessa kultuurikuvauksessa Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883).
Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun kuvaus Papin tytär (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus kuin norjalaisella, tuli kuitenkin ranskalaisella kirjallisuudella, eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla Guy de Maupassant'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen toisen kehityskautensa hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella tarkkuudella piirretty matkakuvaus Helsinkiin (1889), erinomainen yksilöllisen sielunelämän kuvaus Yksin (1890), jonka hän julkaisee valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari ensimmäistä kokoelmaa Lastuja (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia, Papin tyttären jatko Papin rouva (1893), kesäisen, suomalaisen pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen lemmentarina, sekä Maailman murjoma (1894), siro, muotokaunis kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan romantisen kaipuun jälleen oikeuksiinsa.
Niin tulee hänestä uusromantinen kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän julkaisee Heränneitä (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia vanhojen "pietistien" elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto itse, jonka hän kalevalaisilla kauneuskuvilla elävöittää. Sellaisia tavataan jo hänen kolmannessa Lastu-kokoelmassaan (1896), mutta syvimmälle menee tämän Ahon kolmannen kehityskauden luonnonmystiikka hänen suuressa loitsu-eepoksessaan Panu (1897), joka on koko realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta Kevät ja takatalvi (1906) asettaa näiden aikojen uskonnollisen herätyksen (pietismin) syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle kansalliselle herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta valtaväylää.
Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat Lastuja IV (1899), kaksi sarjaa Katajainen kansani (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita käsittelevä näytelmä Tuomio (1907) ja puolitieteellinen tutkimus Aatteiden mies (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja harrastuksista.
Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan, sitten alkusoinnullisella, rytmillisellä proosallaan vaikuttanut.
2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen, yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä teoksellaan Isänmaa (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän sielullisen murroskauden tulos on Heräämiseni (1894). Saman opin valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia, Veneh'ojalaiset y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä Elämän meri (1903) julkaisee.
Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa Titus (esitetty Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä. Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä Samuel Croëll muistettava.
3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori, sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan Hellaassa (1890) hän kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa kertomuskokoelmissaan Iltapuhteeksi, I-II, Reservikasarmista ja Tuokiokuvia Kuusamon matkalta taas mitä vaihtelevimpia elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi, miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen romaaninsa Aikansa lapsipuoli (1895), jossa hän terävällä kynällä paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten heimosotien kuvaus Juho Vesainen (1893) ja jonka tähän-astisena taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti suunniteltua romaaniaan Erämaan taistelu (1909). Niiden välillä ovat ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta, historialliset näytelmät Lahjoitusmailla ja Kustaa Eerikin poika, kertomuskokoelma Saaristossa y.m. Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.
4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori, taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana novellillaan Emmalan Elli (1885) ja kertomuskokoelmallaan Elämästä (1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa Ristiaallokossa (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan Väljemmillä vesillä (1893) herättää etenkin huomiota sen komea, harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen alkuruno Elämän laulu sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa Runoja, hänen suuri, runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa Prosper Mérimée ja Hovimaalaaja Aleksander Laurdus. Välillä hän toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä Nykyaika (1898-1899), suomentaa Ibsenin runonäytelmän Brand, johtaa Suomalaista Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa Suomen Näyttämön, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.
Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.
7. Kansallinen tiede.
Samoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen Kuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän uusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon, v. 1881 perustetun Valvojan ympäriltä etsittävät. Heistä ovat tunnetuimmat:
1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori, valtioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin kuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa torjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin hyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan ja Suomen sisällinen itsenäisyys. Vielä on hän kirjoittanut Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809 y.m.
2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija, valtiopäivämies, julaissut m.m. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881.
3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies, julaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, Suomenkielen lauseopin, Yhteissuomalaisen äännehistorian y.m.
4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos. Suomalaisen taiteen historian ja Suomalaisen teatterin historian kirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.
5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut m.m. luettelon Suomalainen kirjallisuus 1544-1877 lisävihkoineen.
Muita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer, kielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, historiankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist, A. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen kirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O. Heikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi Grotenfelt j.n.e.
8. Naturalistinen kansankuvaus.
Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun kansankielen ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja kansan-elämän mitä pikkupiirteisin valokuvaileminen, eivät heissä itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman taiteilijaluonteensa mukaisesti tyylitelleeksi ja muovailleeksi kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia todistuskappaleita, joita ranskalaisen naturalismin mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s. kansankirjailijat, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri Alkio ja Kauppis-Heikki.
Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää romaaneissaan Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia y.m. osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa Eeva ja Mennyt kirjoittanut.
Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies, kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu Tarinoistaan, suppealla, täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan Mäkijärveläiset, Viija, Laara, Aliina ja Kirottua työtä, joista toiset ovat aivan mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu teoksensa Uran aukaisijat, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.
Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat 1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman Syvistä riveistä ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen kansankuvauksen Korpelan Tapanin tekijä Heikki Meriläinen, pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen Heikki Helmikankaan tekijä Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi, jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.
Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala (Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan Se on sallittu, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.
Kansanrunoilijoita, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään Ahab ja Hemming Gad päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa muistuttavat.
UUSROMANTINEN AIKA.
(1897-.)
1. Vanha ja uusi romantiikka.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden tieteellisestä erittelystä (analyysista). Pyritään takaisin suuriin yhteenvetoihin (synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Tämän uusromantisen suunnan vaikutusta me olemme jo realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.
Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistin totuuden etsintä ei yksin riitä kaunista taidetta ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden valikoimiseen ja ulkonaisen todellisuuden tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään, vuosisatoja seisovaan: monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan koristeellisuus (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, vertauskuvalliseksi (symbolistiseksi).
Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan. Luonnontieteen totuudet ovat tehneet tehtävänsä. Kristillinen maailmankatsomus viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita henkiä esteettisellä kauneudellaan, mutta sen eheä tunne-elämä on vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi, sinne tänne läikähteleviksi tunnelmiksi. Vain hetkellisissä, kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä herkutteleminen ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia. Sitä tietä hän joutuu voittohurmaiseen (dityrambiseen) mielentilaan ja pakanalliseen kauneus-uskontoon.
Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä, karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat ihannoimisen esineiksi elämän runsaus, sen täyteläisyys, sen vapaa, iloinen ja yksilöllinen nauttiminen. Kuuma, aistillinen henkäys käy yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, aisti-kultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Ihmisluonto, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin koetettu tukahduttaa, vaatii tulla viljellyksi tältäkin puoleltaan.
Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin, Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.
2. Valtiollinen tausta.
Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä. Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s. routavuodet (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan, jota vastaan vain eräät kansalaishyveet kauniina kajastuvat, sitä kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät suomalaiset kansallispaheet paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin, ajattelemaan, uneksimaan ja unohtamaan. Monelle Suomen kirjailijalle se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja sisällisen hypnoosin avulla mahdollista.
Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto synnytti sitä väkevämmän valtiollisen vapausvaatimuksen. Yhtyneenä syvien rivien yhteiskunnalliseen, suomalaisuuden vanhaan kansalliseen ja nuorsuomalaisuuden tuomaan yksilölliseen vapausvaatimukseen, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi suurlakossa (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen myrskyää myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.
3. Runous.
Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi runoniekkaa:
1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda Haavoja (1895) heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa Karsikko. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä, kuten Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus, julaissut osaksi leikillisen runovihon Sunnuntairatsastaja y.m.
2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan Maaliskuun lauluja (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta näytelmärunossaan Tuonelan joutsen (1899) sekä yleensä Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen v. 1903 julkaisemiaan Helkavirsiä, legenda- ja ballaadikokoelmaa, joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista, luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin kymmenkunnan runovihkoa, joista Kangastuksia, Talvi-yö ja Halla ovat mainittavimmat, kertomarunon Kivesjärveläiset, viisi sarjaa Naamioita, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua, koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää y.m. Laulurunoutensa parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin, hän on koonnut valikoimaan Runokirja. Suomentajana hän on toimittanut valikoiman laulurunoutta Maailman kannel sekä julaissut käännöksiä eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 sekä Suomalaisia kirjailijoita, pikakuvia (1909).
3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, Tän Pojan kevätrallatuksien (1897) ja Kylän laulujen hilpeä tekijä, joka pian laajentaa runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat Kulkurin lauluja ja Unta ja totta, näytelmät Juhannustulilla sekä Tuhkimo ja kuninkaan tytär, kertomarunot Kuisma ja Helinä, Musta hepo ja Aslak Hetta y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon säveltämä Tuulan tei, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.
4) Otto Manninen, julaissut runovihon Säkeitä, jossa taiturillinen tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen yksityisistä runoelmistaan ovat Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet viihtyy, Metsien mies ehkä huomattavimmat.
5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä aluksi pukeutuu runokokoelmiin Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan, radikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen romaanin Pyhä viha ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa ensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen eduskuntavaalien kuvauksella Punainen viiva (1909). Kiantoon ovat Arvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.
Heitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen vaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi runoniekkaa:
1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan Sekasointuja (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen, ajanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa kokoelmassa Runoja herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja mielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin Mirdja, huomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen, yksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja novellikokoelman Murtoviivoja (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja naisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja koristeelliseen muotoon pukeutuneet.
2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin uusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista, julaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat Tuli joutsen (1905) ja Dityrambeja sekä Nietzsche-käännökset Antikristus, Näin puhui Zarathustra y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.
3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut m.m. runokokoelman Työpajan töminässä, jonka eräät miltei sosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.
4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen näytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen rinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman Karjalan virsiä y.m.
5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat Runoja ja Valkeat kaupungit artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden vaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä ja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.
4. Suorasanainen kirjallisuus.
Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia on sen rytmillisyys, jota jo Aho runsaasti viljelee ja jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen lennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:
1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien kirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin hehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen kehityskulun eri asteita edustavat: ensin "lastu"-kokoelma Nähtyä ja tunnettua, sitten kertomukset Aili ja Kaksi rakkautta, sitten romaanit Pimeän pirtin hävitys ja Juha Joutsia. Vielä on hän kirjoittanut näytelmät Eri teitä ja Anna Sarkoila y.m.
2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten viileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen 1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa Bathseba, Parsifal, Antinous y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli ja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan vaikuttanut.
3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä teoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä Ikuinen taistelu (1902) suurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota saavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa Laulu tulipunaisesta kukasta, mestarinäytteensä Pakolaiset, routavuosien valtiollista sekasortoa käsittelevän näytelmän Kirot y.m. Linnankosken kirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas tunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää hankkineet.
Linnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m. kielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen syvimmin vaikuttanut.
4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen kirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän mielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa Paholaisen viulu (1904), Villi ja Mataleena, samoin hänen kertomarunonsa Perm.
5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella, sekasortoisella romaanillaan Harhama (1909) vie tämän uusromantisen tunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.
Eräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle suunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän suorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:
1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on tuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset Surun lapsi, Mennyt päivä ja Kaksi ihmistä, romaanin Vanha kartano y.m.
2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa novellikokoelmassaan Meren takaa ja kertomuksessaan Antti Rautajalka, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan havaintokykyyn. Julaissut myös novellin Kirsti sekä yhden runo- ja novellikokoelman.
3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut "lastu"-kokoelman Tien ohesta tempomia.
4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen ulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen tyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut novellikokoelmat Suhteita (1905) ja Rakkautta, kuvauksen Arki-elämää y.m.
5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä Lyyli, helsinkiläistä kaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella menestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.
Samoin vielä seuraavat mieskirjailijat:
1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin Haoma ja Anahita, novellin Ykskylän uneksija, näytelmän Françoise d'Aubigne y.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus Nykyajan näytelmäkirjoittajia mainittava.
2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin Laura ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän Musta siipi, kumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää omintakeisuutta.
3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava samalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja oopperalibrettoja.
4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman julkaisija.
5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin kirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.
Suorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä naiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila, Marja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja Valakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä Armas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme kasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin käynyt mahdottomaksi.
5. Loppukatsaus.
Alkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen käännöskirjallisuus, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä kirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin, vaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota saavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti kääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin myös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan kirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat ennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle Martti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös alkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja Kaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten draamojen suomentaja.
Rinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut tietokirjallisuus, käsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän kirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten tiedemiesten toimittamat Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja j.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden uran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin Yleinen historia, sitä jatkoivat Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi 19:nnellä vuosisadalla y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri on nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.
Toinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on sanomalehdistö, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt ovat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta laajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen puolue-elämän kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi kirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä ohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku, Oulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin Sanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin paikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen muodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.
Sanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja ammattilehdistö, toiselta puolen yleissivistyksellinen aikakauslehdistö. Jälkimmäisen edustajista mainittakoot tässä Päivä (päätoimittaja maist. Herman Stenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on kertynyt, ja Aika (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti), tieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.
ERÄS TILINTEKO
25 vuotta runoilijana
(1915)
Julkaistu "Elämän koreus"-nimisen runokokoelman esipuheena.
Motto:
"Hoo, jos minä olenkin musta
olen minä kaikilta tunnettu;
hoo, jos minä olenkin musta,
olen minä hyviltä tunnettu – –"VANHA LAULU.
Tuon vanhan joululaulun sanat eivät anna rauhaa minulle. "Tähtipojista" ne ovat, murjaanien nokimusta kuningas ne lausuu, miekka kädessä edes takaisin tepastellessaan.
Mitäkö minulla on niiden kanssa tekemistä?
Hetki on ankara. Käyn kustantajan pyynnöstä ja 25:nnen kirjailijavuoteni johdosta kertoilemaan jotakin itsestäni, elämästäni, minua ympäröineistä kirjallisista oloista ja omista taiteellisista tarkoitusperistäni. Millä alottaisin, mihin äänilajiin sanani soinnuttaisin?
Mielestäni tarjoavat murjaanien kuninkaan yhtä kaihomieliset kuin mahtipontiset sanat siihen sopivan lähtökohdan.
Uskon todellakin olevani tällä hetkellä kaikkein tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Samoin olen saanut varhaisimmasta nuoruudestani saakka nauttia useimpien maamme merkkihenkilöiden tuttavuutta, vieläpä ovat monet heistä minua läheisellä ystävyydelläänkin kunnioittaneet.
Silti en suinkaan usko olevani yksinomaan hyvästi tunnettu. Siitä ovat sanomalehdet, arvostelijat y.m. ystävälliset kylänmiehet (ja -naiset!) kyllin huolta pitäneet. Että ne eivät vieläkään ole saaneet sisäistä mahtiponttani millään tavalla murtumaan, johtuu siitä, että annan tavattoman vähän arvoa maassamme vallitsevalle kirjalliselle mielipiteelle, mikäli se nimittäin ei kosketa minua suorastaan taloudellisesti.
Siinä on heikko kohtani. Sillä olen ollut köyhä, köyhä niin kauan kuin muistan, joskaan en ole tahtonut jäädä myöskään 'maailman orjaksi', yhtä vähän kuin 'kurjuutta kärsimään', kuten kansanlaulu sanoo.
En ole tahtonut lisätä Aleksis Kiven tapaisten kirjallisten marttyyrien lukua, joiden tyyppi voi olla paikallaan, jopa välttämätönkin puoli vuosisataa sitten, ja sellaisena syvintä myötätuntoamme herättää. Vielä vähemmän olen tahtonut yhteiskunnallisesti sitoutua ja ottaa tuotannossani huomioon noita siteitä seuraavia velvollisuuksia. Olen tahtonut olla vapaa, aivan vapaa. Niinpä voinkin sanoa, että koko kirjallinen urani on ollut taistelua vapaudesta.
Tullee samoin vastakin olemaan.
Ei riitä nimittäin, että kerran saavuttaa vapautensa. Täytyy alituisesti taistella siitä, niin sisäisestä kuin ulkonaisesta vapaudestaan. Missä tuo taistelu on päättynyt, lakkaa elämä, kaikki kuolee, kangistuu, myrkyttyy ja mätänee.
Pidän taistelua vapaudesta kunkin ihmisen korkeimpana, kuolemattomimpana siveellisenä tarkoitusperänä.
Täytyy voida olla rehellinen muille ja itselleen.
Asia on mitä yksinkertaisin. Mutta sen käytännöllinen toteuttaminen sensijaan on mitä vaikein ja vaatii ihmisen jokahetkistä, ylivoimaista ponnistusta.
Monet esteet kohtaavat vilpittömintäkin, totuudenjanoisintakin ihmissielua.
Aluksi ei tunne itseään eikä muita. Erehtyy luulemaan jotakin epäoleellista ja ohimenevää puolta itsessään hyvinkin tärkeäksi ja oleelliseksi sekä sitä aivan erikoisella tarmolla korostamaan. Mikä keinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin elämänkokemuksesta ynnä sitä alituisesti seuraavasta itsetutkistelusta.
Liika ujous, liika vaatimattomuus voi myöskin monta ulkonaisen, jopa sisäisenkin valheen liukkaille poluille harhauttaa.
Mikä keinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin siitä, joka tepsii myös liikaa itseluottamusta ja itsensä yli-arvioimista vastaan, Goethen neuvosta nimittäin, joka kuuluu: "Ihminen, vertaa itseäsi!" Terveellisempää silmälääkettä en tiedä, ellei ihminen satu aivan upposokea olemaan.
Sitten tulevat ihmisen syntyperäiset myötä- ja vastatunteet, hänen omaksumansa ennakkoluulot ja ennakko-arvioimiset, hänen sydämensä ja hänen omatuntonsa, hänen vihansa ja hänen rakkautensa.
Epäilemättä voi kukin niistä olla hyvinkin suorana oikopolkuna ihmisen sisäiseen vapauteen.
Mutta ne voivat myös yhtä usein johtaa harhaan hänet. Ne eivät ole mitään pettämättömiä elämän ohjaajia.
Myötätunteet ovat niistä kaikkein vaarallisimpia.
Teemme melkein alituisesti syntiä niiden vuoksi, vain senvuoksi, ett'emme raatsi lausua täyttä totuutta ihmisille, joista pidämme ja joiden pelkäämme tuosta totuudesta loukkautuvan tai murhettuvan. Kuinka raatsisimme sitten aina sanoa täyttä totuutta sille henkilölle, joka usein on meille mieluisin kaikista, nimittäin omalle itsellemme?
Ihminen on tavallisesti oman itsensä suhteen mitä taitavin asianajaja.
Vastatunteet ovat jo paljon vaarattomampia. Voimme usein paljon oikeammin arvioida vihollisiamme kuin ystäviämme.
Ennakkoluuloista on helppo luopua, mikäli ne nimittäin eivät ole aivan välttämättömiä henkiselle rakenteellemme. Silloin monet ihmiset taistelevat niiden edestä ja niitä säilyttääkseen kuin jalopeurat. He pelkäävät henkisesti kuolevansa, jos ne heiltä riistetään. Ja koska ennakkoluulo on usein vain toisella ennakkoluulolla voitettavissa, näyttää joskus siltä kuin emme me eikä maailma ylimalkaan ollenkaan edistyisi.
Sydän ja omatunto ovat pahimmat kaikista. Ajatelkaa, kuinka paljoon, kuinka paljoon vanhaan, rakkaaseen, totuttuun ja myötäsyntyneeseen me olemme kiintyneet? Ja omatunto, joka on veren ääni meissä, vetää meitä tuohon kaikkeen samalla kuin kaikki älyllisemmät voimat meissä kutsuisivat kauemmaksi ja korkeammalle.
Täytyy paljon rakasta polkea jalkoihinsa sen, joka pyrkii sisäiseen vapauteen.
Sitten vasta tulevat kaikki käytännölliset olosuhteet.
Kukaan ihminen ei ole riippumaton. Voidaksemme jotakin tehdä ja toimittaa maailmassa täytyy meillä olla joku ympäristö, jolla on paha tapa vallita meitä juuri samassa määrin kuin me itse sitä vallitsemme. Sitäpaitsi on meidän kuuluttava johonkin maahan, johonkin kansaan, johonkin aikakauteen, yhteiskuntaan, vieläpä usein johonkin ryhmään ja puolueeseenkin, jos meidän ei mieli heti haihtua kuin kupla ilmaan, vaan jättää edes jokin itseämme kuolemattomampi jälki maailmaan.
Kaikki ne samalla kahlitsevat ja vangitsevat meitä. Mutta enin tekee sitä elämäntehtävä, jonka ihminen itselleen valitsee.
Muistan valinneeni hyvin varhain sen. Lieneekö siitä riippunutkin, että juuri minun sisäisen vapautumiseni taistelu on ollut ja on niin työläs ja tuskallinen?
Synnyin Paltamon pitäjässä Hövelön talossa 6 p. heinäk. 1878. En siis vieläkään ole aivan rutivanha vuosiltani. Jos siitä huolimatta voin jo tänä vuonna viettää 25-vuotisjuhlaan runoilijana, johtuu se aivan poikkeuksellisista olosuhteista, jotka eivät ole voineet olla silloiseen – ja nykyiseen – varhaisvanhuuteeni syvästi vaikuttamatta.
Synnyin kymmenlukuisen lapsiparven nuorimpana (vanhin ja yhdestoista oli jo kuollut heti synnyttyään). Nuorimmat lapset kehittyvät usein aikaisimmin. Kaikki veljeni ja siskoni olivat elossa vielä, mutta keskimmäiset jo koulussa, vanhimmat kaukana maailmalla. Näin jouduin minä olemaan paljon yksin lapsuudessani, joka varmaan oli omiaan monta mietiskelevää mielialaa herättämään.
Isäni, vanhempi toimitusmaanmittari Antti Lönnbohm (Mustonen), ja äitini, Anna Emilia (o.s. Kyrenius), eivät olleet nuoria enää, isäni syntynyt 1824, äitini kymmenen vuotta nuorempi häntä. Usein he olivat kauan ja vaarallisesti sairastuneita, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään sisäistä yksinäisyydentunnettani, tuota kaiken varhaisvanhuuden ensimmäistä suurta alkulähdettä.
Muistan, että minun oli usein ikävä, armottoman ikävä siihen aikaan.
Kesät kävivät vielä laatuun, sillä silloin oli talossa hilskettä ja vilskettä, silloin olivat kotona siskot ja veljet, joista aina joku oli tuonut parven hilpeitä kesävieraita tullessaan. Mutta syksyt, nuo hirveät syksyt! Kaikki talossa kuin kuihtui ja mykistyi silloin, koirat ulvoivat ulkona, lehmät ynisivät ikävästä ometassaan.
Äiti kulki itkusilmin, isä sulkeutui omaan kammioonsa lastensa tulevaisuutta tuumiskelemaan. Meitä oli talossa kolme vanhaa silloin, enkä minä suinkaan iloisin heistä.
Toverikseni jäi vanha, sokea ruotimummo, joka oli syntynyt jo ennen Suomen sotaa ja taisi jonkun henkilökohtaisen tarinan siitä. Taluttelin häntä, puhelin hänen kanssaan, luin Åbergin y.m. sotakertomuksia hänelle ja olin hyvin imarreltu hänen minulle osoittamastaan huomiosta ja tuhlaamistaan kiitoslauseista.
Luulen, että hän sanoi hyväksi pojaksi minua. Mutta enemmän kuin siitä olin ylpeä, että hän ihmetteli ja ihaili minun viisauttani ja väitti, että juttelin kuin vanha mies hänen kanssaan.
Varhaisvanhuus asui jo silloin siis veressäni.
Rupesin muistamaan hyvin nuoresta, parin kolmen vuotisesta. Muistan varsin hyvin vielä, kuinka meitä mahtui kaksi nuorinta veljestä samaan kylpysammioon, joka ei ollut suurempi tavallista vesisaavia. Tilaa oli hyvin kummallekin.
Muistan surureunuksiset sanomalehdet ruokasalin pöydällä, silloin kun tuli tieto keisari Aleksander II:n murhasta, samoin kuin Snellmanin ja Lönnrotin kuolemasta. Muistan myös monta samoihin aikoihin sattunutta pientä kotikylän tapausta, joista useimmat elänevät nykyään vain minun mielikuvituksessani.
Ihmeellisin oli kuitenkin oma kotimaailma!
Kuinka jokainen kynnys, jokainen ovi, ikkuna ja huonekalu eli omaa henkilökohtaista elämäänsä tuossa pitkässä, vanhassa rakennuksessa soukan, lehtirantaisen lahden varrella, jota Hövelön lahdeksi sanotaan! Ruokasalin kellokaappi oli mitä kunnianarvoisin setä, joka vaikutti varsin salaperäisesti, salin nojatuolit vanhoja tätejä, jotka nyykyttivät päätään hyväntahtoisesti käsitöineen ja sukankutimineen. Maalla kurkistaa mystiikka joka nurkan takaa. Mutta niinhän se on ollut jokaisen muunkin maallasyntyneen kodissa, ja mainitsenkin siitä vain huomauttaakseni, etten tässä suhteessa suinkaan ole ollut mikään poikkeus sadoista ja tuhansista muista Suomen pojista.
Kirjaimet opin kolmen, täyden sisäluvun vasta viiden vanhana. Sillä välin tavata päristin kyllä kuin porokattila. En muista kenenkään erikoisesti ohjanneen näitä ensimmäisiä lukujani. Minulla oli itselläni halu lukemaan, ja on aina ollut, jos olisi vain ollut kyllin tilaisuutta.
Muistan, että isäni oli sekä ylpeä että iloinen siitä. Palkinnoksi opetti hän kertotaulun minulle.
Hän oli virkamies, ehkä vanhaa malliakin, mutta vielä enemmän tyypillinen kartanon herra ynnä kiivas, voimakas personallisuus. Talossa vallitsi vain hänen tahtonsa. Äitini ahersi aamusta iltaan talousaskareissaan, liikkui herkkänä, hiljaisena ja tunteellisena. Oli luonnollista, että me lapset kiinnyimme enimmän häneen.
Isää peljättiin ja kunnioitettiin, äitiä hellittiin ja rakastettiin.
Isäni, vanhaa karjalaista Mustos-sukua Liperistä, oli töin tuskin päässyt kouluun ja saanut eräitä luokkia suoritetuksi, joka kuitenkin siihen aikaan nähtävästi riitti virka-uralle, Lönnbohm-nimi ja ruotsinkielen taito välttämättöminä eväinä tietystikin. Hän oli ollut A. Oksasen koulutoveri ja ehkä juuri senvuoksi säilyttänyt halki elämänsä suuren kunnioituksen runoutta kohtaan.
Muistan, että hän monena talvihämäräisenä iltana keinutuolissaan lauloi ja koetti opettaa "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa" minulle, hänen polvellaan istuvalle. Taisipa ukko itsekin hiukan kalevalaista runotaitoa. Varmaan hän senvuoksi olisi kirjallisen urani hyväksynyt, jos siihen vain hänen mielestään olisi liittynyt kunnollisen toimeentulon mahdollisuudet.
Tulin hänen kanssaan kirjalliseen kosketukseen, kun kerran syksyllä kouluun lähtiessäni olin kätkenyt sinikantiset runokokeilu-vihkoni tallin taakse lastukasaan. Eihän minulla mitään sen parempaa lukittua kätköpaikkaa ollut ja saisinhan minä ne sieltä kyllä seuraavana kesänä onkilieroja hakiessani! Mutta syksyllä olivatkin piiat keittiön uuniin lastuja kootessaan löytäneet vihot ja vieneet isälleni.
Hän saapui samana syksynä silloiseen koulukaupunkiini Ouluun virkamatkoillaan. Muhoillen otti hän puheeksi asian.
Sävähdin punaiseksi. Häpesin niin, että oli sydän seisahtua.
Isäni lohdutti minua ja sanoi, ettei ole tarvis hävetä sentapaisia yrityksiä, vaan kehoitti päinvastoin jatkamaan. Ja koska ei minulla sen parempaa säilytyspaikkaa ollut, oli hän lukinnut ne omaan kaappiinsa, josta ne kyllä saisin aikoinani.
Olen hänelle ikuisesti kiitollinen tästä kohtauksesta.
Äitini eli vuoteen 1895. Tiedän, että hän iloitsi suuresti ensimmäisistä painetuista runoistani, vaikka olin liian ujo hänelle niitä käsikirjoituksina näyttämään tai lukemaan.
Hän oli monta vuotta sairaana ennen kuolemaansa. Lueskelin silloin joskus "Frithiofin satua" hänelle, johon itse olin koulun yläluokilla suuresti ihastunut. Hän muisti vielä pitkiä matkoja ulkoa siitä, vieläpä sävelmätkin, joita hän hyräili heikolla, miltei aineettomalla äänellään.
Hänen nuoruutensa oli kulunut Viipurissa, jonka saksalaista naiskoulua hän oli käynyt jonkun verran ja jonka silloiset teatterinäytännöt hän muisti vielä kuin viisi sormeaan.
Opillinen alkusivistykseni jäi tätini Olga Kyreniuksen asiaksi.
Hän oli tavallista merkillisempi koulutäti, ei ainoastaan älynsä ja sivistyksensä puolesta, jonka hän oli saanut samassa saksalaisessa naiskoulussa, vaan myöskin henkisen joustavuutensa vuoksi, joka teki hänelle mahdolliseksi seurata sisarensa lapsien vaiheita ja kehityskulkua samalla sammumattomalla rakkaudella vanhimmasta nuorimpaan.
Taitaen itse viittä kieltä – suomea, ruotsia, venäjää, saksaa ja ranskaa – sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, hän oli opetellut täyskasvaneena vielä kuudennenkin, latinan nimittäin, voidakseen toimia isäni luona todellisena kotiopettajana ja ohjasi oppilaitaan kaikissa aineissa, ei vain lyseon ensimmäiselle, vaan toiselle ja kolmannellekin luokalle saakka. Vaati tarmoa, vaati kärsivällisyyttä. Mutta vielä enemmän samoja ominaisuuksia mahtoi vaatia taloudenpito koulukaupungissa, jonne hän uskollisesti aina syksyn tullen seurasi tai pikemmin ohjasi oppilaitaan.
Isäni kuollessa 1890 oli meitä jäljellä enää vain kaksi tenavaa, jotka tarvitsimme hänen huolenpitoaan. Luonnollisesti seurasi hän meitä Hämeenlinnaan, missä vanhin veljeni O. A. F. Lönnbohm, silloinen "Hämeen Sanomien" toimittaja ja koulunopettaja, nykyinen kansakouluntarkastaja, valmisti kodin meille. Eikä hän vielä ylioppilainakaan jättänyt meitä.
Tietysti siirtyi hän silloin Helsinkiin. Hän kuului siihen lajiin ihmisiä, jotka eivät vaadi mitään itselleen, vaan ovat valmiit kaikkensa muiden edestä uhraamaan.
Hän opetti minua ensimmäiselle luokalle saakka, jonka ynnä seuraavan suoritin Kajaanin silloisessa kolmiluokkaisessa ala-alkeiskoulussa.
Täällä aloin jo kirjoittaa runojakin.
Pahoin pelkään, että olin siihen aikaan silmittömästi rakastunut. Ainakin muistelen, että ne olivat vahvasti eroottisia, joskaan eivät aina ulkonaiselta sävyltään, niin ainakin niissä piileviltä sisäisiltä mielialoilta.
Sain kärsiä paljon pilkkaa niistä. Asuin kolmen nuoren, hilpeän naisserkun luona, jotka löysivät ne, eivätkä suinkaan kynttilänsä suitsuavaa liekkiä vakan alle pistäneet. Runoilijakärsimystä seuraavan runoilijalaakerin laita lienee ollut vähän niin ja näin, mutta ainakin muistan, että minusta tuli jo siihen aikaan hyvin haluttu muistikirja- ja syntymäpäiväkirja-runoilija, varsinkin tyttölasten kesken.
Olin jo siihen aikaan päättänyt vakavasti, että runous oli varsinainen elämäntehtäväni.
Kykyäni ja lahjojani siihen en epäillyt ollenkaan, joskin tiesin runomuodollisesti vielä paljon puuttuvani. Siinä suhteessa tuli ensimmäiseksi ja suomenkielisistä runoilijoista ainoaksi opettajakseni veljeni Kasimir Leino, joka kesällä v. 1890 Parisista palattuaan saapui kotiin uuden tuulahduksen kera suuremmasta, avarammasta maailmasta, runokokoelman "Ristiaallokossa" valmis käsikirjoitus ja paksu pinkka keltakantisia ranskalaisia teoksia kapsäkissään.
Kirjat niinkuin runotkin olivat levällään hänen pöydällään ja ikkunallaan.
Kävin monta kertaa varkain niitä vilkaisemassa. Kirjoja en ymmärtänyt vielä, mutta runot sensijaan tekivät syvän vaikutuksen minuun. En ollut uskonut, että suomenkieltä yleensä voisi noin kauniisti ja sujuvasti soinnutella. Eikä sisäinen, aatteellinenkaan puoli suinkaan jättänyt kylmäksi minua. Tietysti tuli minusta jo silloin täysi vapaa-ajattelija, täysi "Nuoren Suomen" mies. Ymmärsin, että ilmassa oli myrskyä ja taistelua, johon minunkin olisi tehnyt niin sanomattomasti mieleni osaa ottaa. Mutta minulla, ikävä kyllä, oli vielä pitkät kouluvuodet edessäni.
Harmittelin, että olin liian nuori. Harmittelin myös, etten voinut itse ansaita leipääni, sillä tunsin isäni kuoleman jälkeen olevani taakaksi omaisilleni.
Näytin runojani Kasimirille.
Onneksi hän ei hymyillyt, ei tehnyt pilkkaa niistä. Rupesi vain kärsivällisesti korjailemaan. Seisoin syrjässä, katsoin, ihailin ja ihmettelin. Noinko helposti se käykin? Niin se on, kun on mestaruutta sormenpäissä!
Loppusoinnut, joita olin turhaan puolen päivää tuumiskellut, sujuivat kuin vuolas virta hänen käsistään. Ja entä alkusoinnut sitten! Runoni olivat tuossa tuokiossa toisenlaisia.
Samalla risti hän minut Eino Leinoksi. Se oli käännekohta elämässäni.
Paitsi veljeäni, ihailin siihen aikaan suomalaisista runoilijoista enimmän Kramsua, sitten Oksasta, vähemmän J. H. Erkkoa, jota en vielä ymmärtänyt. Ponnistellessani itse juuri muodollisten puutteiden kera häiritsi pieninkin runomitallinen virhe, pieninkin rytmillinen poikkeus tai ajatuksen epäselvyys minua tavattomasti muiden teoksissa.
Makuni oli jotakuinkin terve, joskin ahdas ja yksipuolinen, kuten joko kauneustajuntani.
Se oli tyypillisen sunnuntailapsen. Onneksi ei minusta kuitenkaan tullut sunnuntairunoilijaa.
Kramsun ja Oksasen rinnalla löysivät Juteini, Kallio ynnä jotkut muut "Väinölän" runoilijat armon edessäni. Minulla oli onni kasvaa kirjojen parissa. Isäni oli jo ollut kirjojen ystävä, veljeni ja sisareni olivat aina maailmalta kotiin tullessaan sen kirjavaroja suuresti kartuttaneet.
Tutustuin jo silloin suurimpaan osaan suomalaista kaunokirjallisuutta. Mutta siihen loppuikin kirjallinen tuntemukseni, sillä jo ruotsinkielen taito oli omintakeisella, joskaan ei kovin vaivaloisella työllä hankittava.
Opin sen "Välskärin kertomuksista".
Nyt aukesi uudet avarat alat minulle. Luin Topeliusta, luin Weckselliä, luin Tavaststjernaa, luin Snoilskyä, Rydbergiä ja Tegnériä. Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin Runeberg, etenkin hänen "Kuningas Fjalarinsa" ynnä "Idyllinsä ja epigramminsa" minuun. Siinä mestari, ajattelin, ja koetin, mikäli mahdollista, matkia häntä.
Tein sen joskus, viidennellä ja kuudennella luokalla jo jotakuinkin taitavasti.
Kuten näkyy, oli kirjallinen makuni siihen aikaan varsin klassillinen. Samalla vierauduin jonkun verran veljeni kautta saamastani ranskalaisen lyriikan henkäyksestä. Epäilemättä olisikin sen kaunopuheinen, pateettinen sävy voinut ajan pitkään käydä tuiki vaaralliseksi muutenkin mahtipontisuuteen pyrkivälle runoilijaluonteelleni.
Toinenkin vaara vaani tielläni: saksalaisen romantiikan vaara.
Se tuli luonnollisesti Heinen kautta, jolta samalla opin saksankielen, paljon paremmin ja helpommin kuin mistään oppikirjoista.
Ihailin suuresti häntä, yhtä paljon hänen ballaadejaan ja hänen pieniä, siroja tunnelmapalasiaan kuin hänen romantista ironiaansa. Nukuin "Laulujen kirja" päänalaiseni alla, heräsin "Das Buch Le Grandin" kukkatuoksuun ja rummunpärinään. Koetin matkia häntä, mutta onnistumatta. Olin vielä aivan liian luonnontuores, aivan liiaksi maalainen ilmiö näin kaupunkilaista koruteollisuutta tuottaakseni.
Terveyteni, sekä henkinen että ruumiillinen, suorastaan suututti ja tuskastutti minua.
Minäkin olisin niin kovin mielelläni tahtonut olla kalpea, riutuva kuutamorunoilija Heinen tapaan ja hänen ivallinen hymynsä huulillani. Mutta ei se käynyt, ei se käynyt mitenkään. "Verriet mein blasses Angesicht, Dir nicht mein Liebeswehe, und willst du das der stolze Mund das Liebeswort gestehe?" Koetin turhaan soinnuttaa kanneltani siihen tapaan. Mutta mitä tehdä, kun peili todisti aivan toista ja näytti mitä kukoistavimman ja punaposkisimman maalaispojan?
Koomillista, hullunkurista! Luovuinkin pian koko yrityksestä.
Muista koulupoika-aikaisista kirjallisista vaikutuksistani lienevät olleet tärkeimmät ne, jotka sain "Päivälehden piiriltä" ja siihen liittyneeltä realistiselta kirjallisuudelta.
Ihailin rajattomasti sitä, varsinkin Minna Canthia, Ahon "Lastuja" ja Järnefeltin "Isänmaata", jota muistan kokonaisen kesän lukeneeni. Mutta kaikki muukin realistinen kirjallisuus, eivätkä suinkaan vähimmän kansankirjailijat, herättivät vilpittömintä mielenkiintoani. Seurasin myös tarkoin kaikkia silloisia Päivälehden ja Uuden Suomettaren välisiä kamppailuja, varsinkin mikäli ne kirjallisuutta koskivat, mutta myös muilla aloilla.
Imin silloin itseeni sen aatteellisen ja kirjallisen nuorsuomalaisuuden, joka ei taida minusta haihtua milloinkaan, vaikka jäisinkin ehkä vielä sen viimeiseksi ja ainoaksi mohikaaniksi.
Kysymys oli ensin kansankielestä ja sen oikeudesta. A. Meurman ja veljeni Kasimir iskivät vastakkain, ensin Uuden Suomettaren palstoilla, sitten kumpikin omassa äänenkannattajassaan. Pian laajeni se kysymykseksi koko Suomen nuoren, nousevan taiteen ja kirjallisuuden oikeudesta, väittelyksi rumasta ja kauniista, siveellisestä ja epäsiveellisestä, todesta ja epätodesta. Olin mitä tulisin päivälehteläinen. Suometar oli minusta aatteellisesti aina ja joka suhteessa väärässä, Päivälehti aina oikeassa.
Jälleen harmitti liika nuoruuteni minua. Miksi en minä saanut olla mukana tuossa?
Teki mieli nousta ja huutaa. Täytyi vain painautua takaisin koulupenkille. Läksyt tuottivat liian vähän vaivaa minulle. Siitä oli se hyöty, että harjoittelen itseni vähitellen todelliseksi runotaituriksi.
Samalla koetin epätoivon vimmalla muodostaa itselleni edes jonkinlaista maailmankatsomusta.
Isäni oli ollut vapaa-ajattelija, eikä Kajaanin tienoilla lapsuudessani liikkuva hihhulilaisuus häntä ollenkaan miellyttänyt. Usein laski hän leikkiä siitä helposti herätettyjen maalais-eukkojen kanssa.
Äitini sensijaan oli uskonnollinen luonne. Mutta hän piti uskonsa itselleen, kävi kirkossa vain silloin tällöin, joskin saattoi yksin ollen rukoilla hartaasti ja palavasti sekä tuntea siitä ylenluonnollista lohdutusta.
Joskus kertoi hän siitä minulle.
Oman uskonnollisen elämäni sisällys supistui lapsuudessa johonkin tavanmukaiseen iltarukoukseen.
Taisin kuitenkin lyseon ensi luokalla saada jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen. Luin uutterasti Arndtin rukouskirjaa, jonka olin saanut lahjaksi äidiltäni, samoin kaikessa salaisuudessa myös raamattua. Mutta se oli kuin sovitus-uhria jollekin tuntemattomalle jumalalle. Pelkäsin, että minun muuten kävisi huonosti sekä kotona että koulussa. Vanhempien sairaus taisi myös osaltaan vaikuttaa.
Tuo uskonnollinen mieliala haihtui kuitenkin yhtä pian ja helposti kuin oli tullutkin. Mutta vakaumukseni vaappui vielä spiritualistisen ja materialistisen maailmankatsomuksen välillä, kunnes Ingersoll koulun keskiluokilla ratkaisi asian. Olihan nyt tullut täysin todistetuksi, ettei jumalaa ollut olemassa!
Tunsin siitä suurta helpotusta, sillä jumalan keralla haihtuivat myös kaikki etäisimmätkin mielikuvat sielun kuolemattomuudesta, ikuisesta tuomiosta ja varsinkin helvetin tulisista järvistä, joihin jo pahasti olin peljännyt joutuvani.
Hätäkös nyt oli elää! Kun kuoli, niin kuopattiin.
Neljännellä luokalla muistan viimeisen kerran isämeidän rukoilleeni. Mutta sekin tapahtui jo siinä kyynillisessä mielessä, ett'eihän tuo mahtane olla pahitteeksi, jos ei avuksikaan.
Siitä kyynillisyyden pisarasta oli kuitenkin vielä pitkä matka rippikouluun, joka kammottavana kysymyksenä kohosi edessäni.
Järkeni, samoin kuin ympäristöni, sanoivat minulle, että se oli pelkkä muodollisuus. Mutta minullahan oli jo oma vakaumus, tahdoinhan tinkimättä ja järkähtämättä jo silloin menetellä sen mukaisesti. Sattui sitten vielä Kiellandin "Myrkkyä" käteeni, joka teki tärisyttävän vaikutuksen minuun. Vannoin vahvasti, etten ikinä, etten ainakaan minkään käytännöllisten, yhteiskunnan tarjoamien etujen vuoksi mokomaa koulua suorittaisi.
Kuitenkin suoritin sen kahdeksannella luokalla. Tein sen, samoin kuin useimmat tovereistanikin, aivan kyynillisessä mielessä ja voin siis omasta kokemuksestani todistaa ehtoollispakon siveellisesti turmelevan vaikutuksen.
Nautin myös Herran ehtoollisen.
Kirkon kaksituhat-vuotinen perintätieto ja perintätapa hurmasi historiallisesti sekä esteettisesti minua. Mutta siveellinen itseyteni häpesi, häpesi sanomattomasti. Seisoinhan minä siellä kuin vuohipukki lammasten seassa. Useimmat tovereistanikin pitivät velvollisuutenaan näyttää liikutetuilta.
Mutta minähän olinkin jo silloin yli-ihminen. Olinhan jo edellisinä vuosina Nietzcheen ja hänen Zarathustraansa tutustunut.
Nietzsche määräsi pitkäksi aikaa ajatustapani. Kohtasin tässä ensi kertaa toisen siveys-opin kuin kristillisen, ymmärsin sen yhtä vaikeaksi, ellei vielä vaikeammaksi toteuttaa, ja omaksuin sen heti silmittömästi.
Täytyihän ihmisellä joku siveys-oppi olla! Samalla sanoin hyvästit myös äsken niin täydelliselle materialismilleni.
Suoritin nietzscheläisyyden noin kolmantena neljäntenä ylioppilasvuotenani. Kuinkako pääsin siitä? Kokonaan en päässyt siitä enkä tule pääsemään koskaan, varsinkaan velvollisuuksien lajittelemiseen nähden, jotka aina esiintyvät minulle, ei rinnastettuina, vaan alempina ja ylempinä. Mutta opin yksilön rajat tuntea tuskaa, ja samalla oli myös hänen rajaton nauttimisoikeutensa kadotettu.
Jäi jäljelle vain yksilön pyrkimys sisäiseen vapauteen.
Täydellisin nietzscheläinen lienen ollut silloin, kun koulun toverikunnassa hehkuvalla kaunopuheisuudella esitin kerran hänen opinlauselmiaan ihmettelevän ja ihailevan kuulijakunnan edessä.
Näillä mitä kirjavimmilla vaikutuksilla ja edellytyksillä varustettuna tulin ylioppilaaksi keväällä 1895. Olin silloin kuudentoista vanha ja yhtä itserakas harvinaisesta opistani kuin rajattomista runolahjoistani.
Mutta minustahan olikin sillä välin tullut tunnettu runoilija.
Ensimmäinen runoni painettiin 1890. Sen nimi oli "Kajaanin linna", suorastaan "Välskärin kertomusten" aiheuttama. Paikka oli "Hämeen Sanomat" ja veljeni O. A. F. lähin syypää rikokseen.
Toiseksi syypääksi joutui hänen jälkeläisensä "Hämeen Sanomien" toimituksessa, maisteri Severi Nuormaa, joka jo itsekin oli siihen aikaan erinäisiä runoja julaissut ja sekä tarkasteli että arvosteli sepustuksiani suurella hyväntahtoisuudella. Minusta tuli "Hämeen Sanomien" vakinainen runoavustaja. Sainpa vielä joskus palkkiotakin viitosen tai pari, jos olin oikein ahkerasti kirjoittanut. Pahoin pelkään, että hänen täytyi suorittaa se omasta kukkarostaan.
Hänen jälkeensä peri arkkitehti Helin lehden. Minä seurasin mukana jo luonnollisina kaupanpäällilisinä. Sain jo jonkun kirjankin arvosteltavakseni, samoin taidenäyttelyn. Olin tyypillinen kirjallinen koulupoika, joiden luku on legio meidän maaseutukaupungeissamme.
Mutta sillä välin olivat jo myös veljeni Kasimirin suosiollisella välityksellä Päivälehden ja "Nuori Suomi"-albumin palstat auenneet minulle. Niiden avulla tulin tunnetuksi kautta maan jo koulupoikana ollessani. Minua mainittiin jo yleisesti Leinoksi ja oudommat ihmiset luulivat minua mikä nuoreksi maisteriksi, mikä ylioppilaaksi. Punastuin aina ylpeydestä silloin ja varoin visusti asian oikeaa laatua ilmaisemasta.
Sellainen erehdys sattui esim. Vaasassa joulun tienoilla 1893, jossa minua paikkakunnalla oleskelevana oli pyydetty sikäläisen kansallisseuran iltamaa avustamaan. Alkio puhui, minä lausuin. Olin kunniani kukkuloilla.
Ei ollut ihme, että ylpeyden piru meni minuun. Tahdoin saada runoni jo painetun kokoelman muodossa julkisuuteen.
Tein tuon uhkarohkean yrityksen 1893. Kirjoitin sekä Söderströmille että Otavalle. Sain hylkäävän vastauksen molemmilta. Mutta Renqvist peijakas oli pitänyt jonkun salaisen neuvottelun veljeni Kasimirin kanssa. Hän pyysi minua pitämään Otavaa "muistossa tulevaisuuteen nähden".
Se edes hiukan lohdutti minua. Huomasin jälleen olevani liian nuori, mutta tiesin jo, että tuo vika ehkä sentään menisi vuosien mukana.
Söderströmin vastauksesta sensijaan olin syvästi loukkautunut.
Hänen kirjeensä päällä seisoi "Neiti Eino Leino". Se oli tuiki myrkyllisesti sanottu mielestäni, sillä vaikka tunsinkin itseni vielä varsin neitseelliseksi ja viattomaksi, tahdoin jo sentään miehestä enkä niinkään pienestä miehestä käydä.
Erehdys johtui siitä, että asuin Fredrika Wetterhoffin Kangaskoululla Hämeenlinnassa siihen aikaan enkä ollut katsonut tarpeeksi merkitä sukupuoltani kirjeessäni.
Olin kauan alakuloinen tästä asiasta.
Mutta voitot ja tappiot seuraavat toisiaan. Erääksi suurimmista koulupoika-aikani kirjallisista voitoista katson sen hetken, jolloin ruotsinkielen opettajani, maisteri A. Siegberg (Siikaniemi) tunnin päätyttyä pyysi syrjään minut ja kysyi, enkö ollut aikonut suorittaa uutta suomennosta Runebergin "Kuningas Fjalarista", jota me par'aikaa luimme seitsemännellä luokalla.
Sepä ehdotus vasta oli omiaan ylpeyttäni kohottamaan! Minuun uskottiin siis jo runoilijana myös opettajiston keskuudessa.
Ymmärsin kyllä työn vaikeuden, mutta juuri se viehätti minua. Olin kuitenkin siksi järkevä, etten käynyt heti käsiksi ensimmäiseen lauluun, jonka muodolliset vaikeudet voisivat vielä tänäkin päivänä peljättää ketä tahansa kehittyneempääkin runoniekkaa, vaan toiseen, jonka vienompi, lyyrillisempi sävy ja yksinkertaisempi sanonta paremmin vastasivat silloisia voimiani ja kehityskauttani. Tein sen keväällä 1894 ja maisteri Siegberg otti sen suosiollisesti tarkastaakseen.
Hän antoi mitä edullisimman lausunnon siitä, joskin hän oli tehnyt siihen joukon yhtä runollisia kuin hellävaraisia huomautuksia.
Kesällä käänsin koko Fjalarin sitten. Meni usein puoli päivää ja enemmänkin yhteen ainoaan säejaksoon. Piilin metsään kirjoineni ja papereineni, maltoin tuskin tulla ruokatunneillekaan, valvoin aamuun saakka valkeat kesäiset yöt. Työ miellytti sanomattomasti minua. Tunsin, että se oli mitä sopivin kehittämään kirjallista makuani ja kielikorvaani.
Syksyllä lähetin sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka otti asian juhlallisesti ja asetti Arvi Jänneksen sekä Paavo Cajanderin sitä tarkastamaan. He tekivät siihen jälleen joukon positivisia huomautuksia, jotka tietysti empimättä otin huomioon.
Tällaisena tarjosin sen Werner Söderströmille.
Tämän isällä, vanhalla konsuli G. L. Söderströmillä oli kuitenkin jo kauan salassa kytenyt tuuma saada uusi suomenkielinen painos kaikista Runebergin teoksista. Sain vastauksen häneltä, jossa hän tarjosi palkkioksi "Kuningas Fjalarista" Smk. 200: – ynnä uudeksi käännöstyöksi "Nadeshdan".
Se valmistui kesällä ja syksyllä 1895. Palkkio kohosi sadalla markalla.
Samalla olin saanut konsuli Söderströmiltä kirjeellisesti toimekseni sopia työnjaosta silloisen ylioppilaan O. Mannisen kanssa, jonka nimen nyt ensi kerran kuulin ja jota Kaarle Krohn oli tähän työhön suositellut. Hän otti osalleen lyyrilliset runot, minä "Salamiin kuninkaat". Näin oli minusta, kiitos olkoon Siegbergin, tullut Runeberg-kääntäjä jo koulupenkillä.
Pohjalainen osakunta palkitsi runoni vuosijuhlassaan syksyllä 1895 toisella palkinnolla Smk 75: –. Niilo Mantere sai ensimmäisen.
Se oli sama runovihko, joka sittemmin keväällä 1896 ilmestyi painosta nimellä "Maaliskuun lauluja" ja pääasiallisesti sama, jota jo kolmisen vuotta aikaisemmin olin kustantajille tarjotellut. Olin jo kokonaan siitä pois kasvanut. Henkeni oli jo saanut tai oli saamaisillaan uuden sisällyksen.
Kokoelma ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Reeni Roine, joka silloin kirjoitti vielä Päivälehteen, antoi siitä verrattain nuivan arvostelun ja muistan veljeni Kasimirin sanoneen silloin, että hän "tässä ja ainoastaan tässä tapauksessa" valitti olevansa veljeni, koska hän ei voinut arvostella sitä. Hänellä itsellään oli aivan toinen ja repäisevämpi tapa lingota esille nuoria runoilijoita, kuten Yrjö Veijolan esimerkki vuotta aikaisemmin ja Larin Kyöstin pari vuotta myöhemmin kyllin todistivat.
Jäin puolitunnustetuksi suuruudeksi. Että olen sitä vieläkin, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.
Parin maaseutulehden, kuten "Pohjalaisen" ja "Viipurin Sanomien" arvostelut olivat kuitenkin hyvin suosiolliset. Myöskin "Nya Pressenin" peljätty arvostelija Ernst Gråsten katsoi vihkoseni hyväntahtoisen mainitsemisen arvoiseksi, vaikkakin höystäen harvoja kiitoslauseitaan monilla karvailla pillereillä.
Osakunta-elämä ei minua suurestikaan viehättänyt, yhtä vähän kuin se saattoi tarjota minulle mitään uusia henkisiä virikkeitä. Olin jo heti Helsinkiin tultuani päässyt veljeni kautta paljon kehittyneempään seurapiiriin, missä juteltiin niistä asioista, joita itsekin enin harrastelin, nimittäin kirjallis-taiteellisista. Kehityin melkein päivä päivältä. Luin kaikkea sekaisin, ranskalaista, tanskalaista ja pohjoismaista kirjallisuutta, opin tuntemaan Jörgensenit, Kragit, Obstfelderit, Frödingit, Levertinit y.m. mutta ilman että ne minuun kuitenkaan sen syvemmin tietääkseni vaikuttivat muuta kuin muodollisesti.
Henkinen sisällykseni oli jo määrätty silloin: se oli kansallinen uusromantiikka, joksi sitä itse myöhemmin olen nimittänyt.
Tietysti olin jo koulupoikana lukenut ja harrastanut paljonkin Kalevalaa. Mutta minä en vielä päässyt kiinni sen mystiikasta. Yhtä vähän saattoivat J. H. Erkon hiukan järkeilevät näytelmät "Aino" ja "Kullervo" minua siihen johdattaa. Juhani Aho vaikutti ehkä jo enemmän, mutta ei paljon hänkään niin kokonaan toisenlaisen taiteilijaluonteensa vuoksi.
Pääasiallisimman sysäyksen siihen suuntaan sain kuvaamataiteista ja musiikista, taikka ehkä vielä oikeammin, siitä taiteilijaryhmästä, jonka Gallén, Sibelius, Kajanus, Halonen, Wikström y.m. muodostivat. He aukaisivat kokonaan uuden maailman minulle.
Minusta tuli mitä kiihkomielisin kansallinen uusromantikko.
En tahtonut ensin löytää mitään muotoa uusille taiteellisille
tarkoitusperilleni. "Tarina suuresta tammesta" (kesällä 1896) jäi
pelkäksi muodottomuudeksi, joskin vasta sen kautta pääsin kalevalaiseen
kielenkäytäntööni. Sama kohtalo tuli näytelmäni "Sota valosta" osaksi
(kesällä 1900). Teen sen varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta sillä
välin sain jo eräissä lyyrillisissä Kalevala-ballaadeissa
("Yökehrääjä", 1897) paljon esille tarkoittamaan kansallisromantista
mielialaa ja vertauskuvallista mystiikkaa näytelmärunossani "Tuonelan
joutsen", joka on niin varhain kuin 1896 sepitetty.Kansallinen uusromantiikka jätti ikuiset jäljet minuun. "Helkavirret", jotka kirjoitin kaikki yhteen painoon eräänä kultaisena kesänä (1903) Mannisen luona Kangasniemellä majaillessani, ovat ehkä sen taiteellinen huippu, mutta ei suinkaan sielullinen päätepiste.
Nytkin saatan melkein minä hetkenä hyvänsä ainakin mielialoissani siihen horjahtaa.
Kansallisen uusromantiikan rinnalla alkoivat maailmankirjallisuuden suuret klassikot minuun vaikuttaa.
Shakespearen kootut teokset, Hagbergin ruotsinkielisenä käännöksenä, seurasivat kauan minua kalleimpana kirjallisena aarteenani. Opin hänen kauttaan erottamaan taiteen estetisismistä.
Hänen jälkeensä tuli Goethen vuoro, joka vaati vuosikausia minulta. Ihailin hänen ihmisyyttään, hänen sanontansa jykevyyttä ja hänen ajatustensa nerokasta nykyaikaisuutta. Hänen jälkeensä tuli Ibsenin vuoro, joka on vienyt minulta useamman kuin yhden näytelmän paperikoriin. Ymmärsin ensin vanhaa Ibseniä, "Borkmania" ja "Kun me kuolleet heräämme", joista vasta vähitellen tunkeusin hänen nuorempiin teoksiinsa.
Vanhoihin kreikkalaisiin tulin omituista kyllä ranskalaisen pseudoklassillisuuden kautta, vaikka omasta mielestäni pidinkin ja pidän vieläkin Goethen "Iphigeneiaa" ainoana todella helleenisenä hengentuotteena, mitä antiikin aikojen jälkeen on kirjoitettu.
Dantea opin viimeiseksi tajuamaan. Mutta hän valtasikin minut siihen määrään, että hän suorastaan pakotti minut suomentajakseen.
Georg Brandes ja Anatole France ovat vapauttaneet paljon älyllistä olemustani, Tavaststjerna tunnelmapitoisuuttani, Strindberg uskoani vanhan draaman rakenteeseen. Häntä ilman olisin tuskin kirjoittanut legendasarjaani "Lalli", "Tuomas piispa" ja "Maunu Tavast", joiden historiallinen puoli on vähimpäänsä tyylitelty. Pyrin siihen aikaan koristeelliseen taiteeseen. Mutta luulen "Kangastuksista" saakka (1902) lyriikkaani nähden seuranneeni erästä toista tunnussanaa, joka ei suinkaan sulje pois edellistä, nimittäin monumentalisuutta.
Akateemiset opintoni jäivät kesken osaksi varojen, osaksi harrastuksen puutteen takia. Tiedän, että Aspelin-Haapkylä ei anna sitä anteeksi minulle milloinkaan.
Halveksin kaikkein vähimmin tiedollista sivistystä, vaikka en ymmärrä, että sitä varten välttämättä täytyy kulkea idiootiksi tekevän ylioppilasmankelin läpi.
Pakotettuna jo kuudentoista vuotiaasta leipäni itse ansaitsemaan olen tehnyt kaikkea kirjallista työtä, sen laatuun katsomatta, ja mitä en ole osannut, olen koettanut opetella niin hyvin kuin mahdollista. Luulen olevani jo yhtä hyvä arvostelija kuin joku toinenkin, samoin suomentaja ja sanomalehtimies.
Sanomalehti-alani vei minut moniin kiistoihin ja polemiikkeihin, karkoittaen minusta monta ystävää, joille ei olisi tarvinnut ehkä aivan niin suora olla. Suorastaan kuolemansynnin tein, kun teatterikriitikoksi 1897 tultuani rupesin heti huikeasti Kansallisteatterin pyhitettyjä aloja penkomaan. Luulen, että monet eivät anna anteeksi vieläkään silloista uhkarohkeuttani.
Heidän kaunansa ja katkeruutensa olkoon oikeana rangaistuksenani.
Sanomalehtitointani olen jatkanut osaksi suorasanaisella kirjallisuudellani, sellaisella kuin "Päivä Helsingissä", "Tuomas Vitikka", "Jaana Rönty", "Olli Suurpää" ja "Pankkiherroja" ovat. "Kaunosielu", "Nuori nainen" ja koko "orja"-sarja kuuluu toiseen viivaan ja on niiden pohja usein omista henkilökohtaisista elämyksistäni etsittävä.
Vielä henkilökohtaisemmaksi on myöhäisempi laulurunouteni käynyt, ei suinkaan aina muodoltaan, vaan sisällykseltään. Alun siihen teki jo "Tähti-yö" (1904). "Halla", "Tähti-tarha", "Painuva päivä" ja arvattavasti tämäkin "Elämän koreus" jatkavat siinä suhteessa samaa tunnesävyä.
"Mesikämmen" on personallisimpia ja parhaimpia kirjojani. Eihän se ole mikään lastentarina. En ymmärrä, kuinka yleisö ja eräät arvostelijat ovat voineet niin sen suhteen erehtyä.
Huomaan, että minulle käy sitä vaikeammaksi puhua, mitä lähemmä nykyisiä aikoja tulen. Paras, että lopetan siis. Tekisin sen mieluimmin jollakin omalla runosäkeelläni, ellei tuo riivatun murjaanien kuninkaan laulu rupeaisi jälleen liian selvästi kaikumaan korvissani.
"Hoo, vaikka minä olenkin musta – –"
Runojani on käännetty viron, ruotsin, tanskan, saksan, englannin, unkarin, venäjän, jopa uuskreikankin kielelle. Mitäs siitä sanotte? Enkö ole 'hyviltä' tunnettu?
Ellei se riitä, luettelen kaikki valtionpalkintoni, sekä saadut että saamattomat.
Kunniatohtoria ei minusta ole vielä tullut, yhtä vähän kuin eläkkeen nauttijaa. Mutta ne putoo kyllä, ne putoo kuin kypsät omenat puusta, kunhan puu ehtii vielä vähän vanheta, mädätä ja – viisastua.
Kirjoitan sitten uuden elämäkertani ja peruutan tämän nykyiseni.
Helsingissä 18/2 1915.
Eino Leino.