Kootut teokset XV

KOOTUT TEOKSET XV

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1929.

SISÄLLYS:

HELSINGIN VALLOITUS. Muistelmia ja vaikutelmia

VÖYRIN SOTAKOULU. Haastatteluja ja historiikkia

ELÄMÄNI KUVAKIRJA. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä

I. Varhaisvanha

1. Ohoh kullaista kotia!

2. Apea mieliala

3. Taistovaatimus

4. Morituri

5. Siellä puut punalle paistoi

6. Uimarannassa

7. Purren valitus

8. Sininen silta

9. Yksinäinen ajattelija

10. Talo talolta, tölli tölliltä

11. Parranpärinää

12. Kalma

13. Outo

14. Samassa sammiossa

15. Antti Mustonen

16. Maansurut

17. Kirjat

18. Ruotimuori

19. Kirkonkello

20. Tutuilla tienoilla

21. Sydänmaan rauha

II. Oulu ja Kajaani.

1. Koulutähti

2. Maailmankansalaisuutta

3. Puolalaisserkku

4. Toinen serkku

5. Eno

6. Meren hengessä

7. Kielitaistelua

8. Oulun rata

9. Liian nuori

10. Lemmen lumoissa

1L. Sydämeni kuningatar 12. Via dolorosa 13. Pietari Brahen kaupungissa 14. Takaisin Ouluun 15. Kirjallisia harrastuksia 16. Pegasus

III. Hämeenlinna.

1. Lauhkeassa vyöhykkeessä

2. Vanhin veljeni

3. Koulun pylväitä

4. K. O. Lindeqvist

5. Muodollista logiikkaa

6. Kiipelissä

7. Toverikunnan iltama

8. Samuel Pajula

9. Arthur Siegberg

10. Matematiikka

11. Fysiikka

12. Kissannaukujaiset

13. Luonnonhistoriaa

IV. Ad Musas.

1. Pikku-Kalle

2. Tulirokko ja filologia

3. Mens sana in corpore sano

4. Jumalan vanki

5. Sainion murha

6. Kirvesmiehet

7. Nuoret ja vanhat

8. Kuopion laulujuhla v. 1891

9. Postimanifesti

10. Vuokatinlampi

11. Mustat sukat

12. Antinlahti

HELSINGIN VALLOITUS

Muistelmia ja vaikutelmia

(1918)

ENSIMMÄINEN LUKU.

Onnettomuustoverit. – Ennakkotiedot. – Optimistinen mieliala. – Ensimmäiset vaikutelmat. – Ammuntaa ja mielipuolisuutta. – Tulevaisuuden sosialisti. – Yksityinen tietotoimisto.

Meitä oli kaksi onnettomuustoveria, hän, kuvanveistäjä, minä kirjailija, jotka punaisten kapinan alkaessa olimme sortuneet samaan helsinkiläiseen yksityishotelliin ja jääneet kuin sotavangeiksi siihen.

Hänellä oli oikeastaan huvila Grankullassa. Mutta kuulumiset sieltä, samoin kuin muualtakin pääkaupungin läheisyydestä, olivat pian omiaan todistamaan, että hänen sittenkin oli terveellisintä jäädä Helsinkiin. Kun hän myöskin oli onnistunut juuri viimeisellä Tornion pikajunalla – samalla, jolla senaattorit matkustivat – vaimonsa ja lapsensa ulkomaille lähettämään, ei mikään häntä enää Grankullaan houkutellutkaan, paitsi ehkä eräitä huvilaan jääneitä ruokatavaroita, jotka punaiset tietysti pistivät liiveihinsä.

Hän itse oli jäänyt tänne vain eräitä käytännöllisiä asioita järjestämään. Sitten oli hänenkin aikomuksensa ollut painua talveksi Köpenhaminaan.

Minun taas oli ollut mieleni asettua Karjalaan, jossa olin koko syksyn viettänyt ja josta vain olin saapunut Helsinkiin samoin eräitä käytännöllisiä asioita järjestämään. Nyt me olimme kiikissä. Pidettyämme pienen sotaneuvottelun päätimme molemmat jäädä Helsinkiin tapausten lähempää kehitystä kaikessa rauhassa odottamaan.

Kumpikaan meistä ei luonnollisesti aavistanut, että tuo odotus kävisi niin pitkäksi.

Oltiinhan jo totuttu suurlakkoihin. Korkeintaan viikon se kestäisi, vakuuttelimme toisillemme, korkeintaan pari. Jos joku uskalsi puhua useammasta, teki mieli antaa selkään hänelle.

Etelä-Pohjanmaan pikainen valtaaminen, josta viestit tännekin heti vierähtivät, oli omiaan vielä aivan erikoisesti tuota optimistista uskoa tukemaan.

– Tänäpäivänä he ovat Vilppulassa ja huomenna Tampereella, vakuuttelimme toisillemme. Ja siitä ei ole enää muuta kuin jonkun päivän matka Helsinkiin.

– Tietysti! Eiväthän punaiset osaa tapella. Mistä he saisivat sitäpaitsi upseereja ja kuinka he äkkiä oppisivat konekiväärejä käyttelemään?

– Se käy kuin tanssi!

– Se on viikon juttu. Muista minun sanoneen!

Tietysti ei meillä vielä voinut olla vähintäkään aavistusta siitä läheisestä liitosta, mikä punaisilla oli täkäläisen venäläisen sotaväen, jopa itse Venäjän bolshevistisen hallituksen kanssa. Päinvastoin luulimme venäläisen sotaväen pysyvän kokonaan erillään asiasta, kuten oli tapahtunut entisissäkin suurlakoissa.

Vallankumoukseksi ei sitä kukaan nimittänyt. Suututti vain tällainen rötös, vaikka lyhytaikainenkin, keskellä itsenäisen Suomen valtiollista aamua, sen suurinta vapautumis-aikaa.

Kuitenkin oli näiden rivien kirjoittajalla jo pitkin edellistä viikkoa ollut jonkinlaisia tietoja punaisten aikomuksista. Olin tavannut jonkun matkustajan, joka oli kertonut jo parikin viikkoa junissa kulkeneen heidän agitaattoreitaan y.m. luottamusmiehiään kullekin asemalle, ja junamiehistölle salaisia määräyksiään jakelemassa. Ja joitakin päiviä ennen olin tavannut erään rautatievirkailijan, jonka antamat tiedot olivat siksi vakavia, että katsoin isänmaalliseksi velvollisuudekseni saattaa ne heti myöskin Suomen hallituksen kuuluviin.

Kutsuin sitävarten luokseni erään poliittisen ystäväni, joka usein kävi senaatissa paria meille molemmille tuttua senaattoria haastattelemassa. Ilmoitin hänelle tilanteen täyden vakavuuden.

– He aikovat vangita senaatin ja hajoittaa valtiopäivät, sanoin. Hallituksen on välttämättä paettava Pohjanmaalle.

– Häh?

– Niin on asia. Ja sinun on heti huomenaamuna tavattava senaattoreita.

Hän lupasi kuultuaan perusteluni ja tietolähteeni.

Seuraavana aamuna hän oli senaatissa. Mutta siellä oli vain hymyilty hänelle ja sanottu, että he tiesivät tuon kaiken ja paljon enemmänkin, mutta eivät pitäneet sitä sittenkään mahdollisena.

Mutta jo sitä seuraavana iltana he hädintuskin pääsivät pakoon pujahtamaan.

Ja sitä seuraavana olivat jo kaikki paikat, myöskin sanomalehtitoimistojen porraskäytävät, miehitetyt. Mutta niin vähän vaarallisina pidimme vielä yleensä tuollaisia piikkimiehiä, että minäkin samana iltana hotelliani kohti käyskennellessäni pysähdyin U. S:n toimituksen edessä seisovien vartioiden kanssa leukailemaan, sivelemään heidän painettejaan ja pyytelemään sisäänpääsyä muka erästä tuttavaa toimittajaa tapaamaan. Ja kun varhain huomenelta joku tuttavani tuli lääpästyksissään kaupungilta, kertoen siellä vallitsevasta terrorista, ammunnasta y.m., käänsin vain kylkeäni ja ärähdin:

– Ole vaiti! Hyviä miehiä ne ovat. Suomalaisia miehiä! Kyllä niiden kanssa toimeen tulee.

Uskoni suomalaisuuteen oli tämän villityksen kestäessä vielä moneen kertaan ja aina perinjuurisemmin järkähtävä.

Käsitykseni muuttui jo päivemmällä hiukan kaupunkia katsellessani. Punaisten asestettuja autoja kiiteli kaikkialla, niissä julmannäköisiä miehiä kiväärit ojolla yleisöä kohti, samoin siellä täällä marssivia kolonneja, jotka pysähtyivät milloin minkin talon edustalle. Ja Pohjois-Esplanaadilla tuli vastaani samanlainen ryysyjoukkue, jonka etupäässä kivääriään huitova hullu mies, ikenet irvessä, silmät vauhkoina päässä ja koko kasvoilla niin mielenvikainen ilme, että sain heti melkoista oikeamman käsityksen koko tämän kapinan luonteesta ja tarkoitusperästä.

– Ei tulemas! Ei tulemas! hän huusi. Ampumas!

Nähtävästi hän oli sivilipukuinen venäläinen sotamies tai kansankiihottaja. Ja hänen takaansa näkyi joukko kaltoin kasvaneita suomalaisia naamoja, joiden joukosta turhaan etsi yhtään rehellistä tai vakaumuksellista.

Helsinki oli roskaväen vallassa! Se totuus selvisi siinä silmänräpäyksessä. Esikaupunkien ja vallityöläisten kymmentuhantiset laumat näyttivät sen keskukseen pahimman törkynsä tyhjentäneen.

Puhuttiin myöskin jo monesta murhasta y.m. väkivallan teoista. Ja kun hetkeksi istahdin erääseen kahvilaan Aleksanterinkadulla, alkoi aivan läheltä kuulua niin tiheää ammuntaa kuin olisivat vähintään jo konekiväärit olleet käytännössä.

Ihmiset juoksivat hujan hajan. Toisia tunkeutui myös kahvilaan turvaa etsimään.

– Missä ne ampuvat?

– Wreden pasaasissa ja Mikonkadulla.

– Ketä ja mitä?

– Kuka sen tietää! Väittävät ammutun ullakoilta heitä.

Palasimme isosti vakavampina poikina ystäväni kuvanveistäjän kanssa kaupunkikierrokseltamme hotelliin.

– Ne ovat hulluja, ne ovat pähkähulluja! mutisi hän. Eiväthän ne osaa edes käyttää kivääriä. Ampuvat sinne tänne ilman mitään tarkoitusta tai suunnitelmaa.

– Sattuvat ehkä vielä vahingossa osaamaan!

Illan olimme päättäneet viettää erään yhteisen ystävämme arkkitehdin tuona.

Siellä oli suurimpana huolena talon ainoan aseen, pienen revolveripahasen kätkeminen, sillä niitähän ne ensimmäiseksi etsimään tulisivat. Pitkän haeskelun jälkeen löytyikin sille paikka, jota en sano, sillä voihan olla, että sellaisia vielä joskus vast'edeskin tultaisiin tarvitsemaan.

Asian päälle tarjosi arkkitehti meille lasin whiskyä.

Juuri sitä maistellessamme ja vaihtaessamme mielipiteitämme ajan ankarista kohtaloista, alkoi aivan kuin talon nurkkajuuresta kuulua jälleen tiheä kiväärinrätinä, jota ei tällä kertaa kestänyt vain muutamia, vaan vähintään 15-20 minuuttia. Ja pienemmän väliajan jälkeen se alkoi uudestaan.

Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta otaksuakseen jossakin lähitienoilla tapahtuvan hyvänkin verilöylyn.

Itse asiassa ne olivat sangen viattomia punaisten mielenosoituksia sitä porvarillista yhteiskuntaa vastaan, jota he nyt olivat lähteneet täydellä todella kukistamaan. Mutta jonkun verran kaamealta se kaikui yön hiljaisuudessa.

Eräässä ammunnan lomassa nousimme ja sanoimme hyvästit ystävälliselle isäntäväellemme.

– Hyvää yötä.

– Ja rauhallista kotitarkastusta.

Pääsimme ilman enempiä seikkailuja pujahtamaan hotelliimme. Sieltä täältä kaupungilta kajahteli tosin laukauksia. Mutta nehän kuuluivat tästälähin luonnolliseen päiväjärjestykseen.

Hotellihuoneessani istui meitä odottamassa eräs yhteinen ystävämme oikeistososialisti, todenmukaisemmin sanoen, entinen sosialisti, sillä hänet oli juuri ennen kapinan alkua potkittu kerettiläisten mielipiteittensä vuoksi pois sosialistisesta puolueesta.

Eikä kumma puolueen silloiseen johtoon nähden, sillä hänhän oli julkisessa kansalaiskokouksessa vastustanut punakaartien asestamista.

Että hän rauhanmiehenä oli vastustanut asestautumista yleensä, siis myöskin valkokaartien, sitä ei sosialistiselta taholta suinkaan otettu huomioon. Mutta porvarit pitivät häntä ystävänään, miltei sankarinaan.

Niin vähäisiksi olivat porvarien valtiolliset vaatimukset siis ennen kapinaa supistuneet.

Ja niin yltiöpäisiksi paisuneet sosialistien!

Hän itse väitti edelleenkin olevansa mielipiteiltään puhdas sosialisti, vieläpä niitä harvoja tässä maassa, jotka ajoivat todella sosialistista eivätkä anarkistista ohjelmaa.

Hänkin uskoi tämän villityksen pian ohimeneväksi. Sitten alkaisi hänellekin uusi toimintakausi.

Nimittäkäämme häntä siis silloisiin oleviin oloihin nähden esim. tulevaisuuden sosialistiksi.

– Nyt se paukahti! hän sanoi. Mitä arvelet? Luuletko, että ne uskaltavat ajatella todella sosialistista vallankumousta.

– Kyllä.

– Eivät, sikäli kuin minä heidän johtajiaan tunnen.

– Punakaarti johtaa. Muista, että he jo ennen joulua aikoivat vangita tai hajoittaa oman puoluekokouksensakin!

– Mutta ilman poliittisia johtajia ei puolue tottele heitä.

– Puolue terrorisoidaan. Sitäpaitsi: poliittiset johtajat menevät mukana.

– Mihin hyvänsä?

– Mihin hyvänsä. Eihän siellä ole yhtään miestä, jolla olisi selkärankaa. Jos olisi, olisi hän jo aikoja sitten esiintynyt.

– Valpas ei mene mukana.

– Saadaan nähdä.

– Ei, hän jänistää. Minä tunnen hänet. Hän on oikeastaan suuri pelkuri.

– Juuripa siksi!

– Hän kiemurtelee itsensä irti joka tapauksessa. Tämä on uhkapeliä. Ja sellaisessa hän ei tahdo olla mukana.

Näin me kiistelimme.

Sillä aikaa piirsi ystävämme kuvanveistäjä hänestä pilakuvia, jotka hän – pitentämällä hänen muutenkin pitkiä, tuolille heitettyjä sääriään ja syventämällä hänen otsansa ryppyjä – oli saanut sangen huolestuneen ja elämän uumenia penkoilevan ammattiajattelijan näköisiksi.

Hän nimitti kuvaansa "oikeistososialisti vallankumous-aikoina".

Mutta eräät viereisellä kadulla pamahtelevat laukaukset muistuttivat jo sosialistillekin kotimatkaa.

– Näkemiin! hän sanoi.

– Tulehan huomenna!

– Ja tuo uutisia!

Me päätimme tavata joka ilta niin kauan kuin kestäisi kapinaa. Ja perustaa oman yksityisen tietotoimistomme. Sillä pääasiahan oli olla tapausten tasalla, joskaan niihin ei voinut sen enempää vaikuttaa.

Päivän sosialistisista sanomalehdistä – ainoat, jotka ilmestyivät – me olimme jo nähneet, että niiden julkaisemiin tiedonantoihin oli kaikkein vähimmin luottamista.

– Eivät Hels. Sanomat enää ikinä ilmesty, oli hotellin siistijätär meille iloisesti ilmoittanut, kun pilanpäiten olimme häneltä aikaisemmin lehteä kysyneet.

Hänkin oli punaisia.

Se nyt ei ollut mikään ikuinen ihme sellaisenaan, mutta vakaumus, jolla hän sen sanoi, oli kerrassaan suuremmoinen. Se todisti voitonvarmuutta, joka tietysti oli häneen siirtynyt häntä hakkailevilta kavaljeereilta.

Hotellissa asui melkein yksinomaan venäläisiä. Siellä oli hälinää ja ääntensorinaa. Useimmat heistä olivat oman maansa bolshevismia Suomeen paenneet ja näkivät sen nyt täällä nousevan eteensä entistä uhkaavampana.

TOINEN LUKU.

"Kenkkuilijat." – Jännitystä ja herpoutumista. – Tietopiirimme. – Yksityinen tietotoimistomme. – "Taantumus." – Periaatteellista keskustelua. – Shakkipeli. – Yleinen mieliala. – Yörauha.

Alkoivat sitten pitkät illat hotellissa.

Onneksi oli meitä kuitenkin kaksi – tai oikeammin kolme – että voimme edes jutella keskenämme. Mutta useinkin tahtoi puhe tyrehtyä kokonaan ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Päätimme joka ilta ryhtyä työhön, mutta aamulla ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Yön seutuna oli ehtinyt senverran entisiä vaikutuksia sulattaa, että kaipasi uusia. Ja se vaati jälleen uuden kierroksen kaupungilla.

Siellä tapasi paljon samanlaisia tyhjäntoimittajia tai uutis-urkkijoita tai – "kenkkuilijoita", kuten me erästä Työmies-lehden lempisanaa käyttäen myöhemmin toisiamme nimitimme. Koska kapinan kerran toivottiin pian päättyvän, ei kukaan ainakaan minun tuttavistani tehnyt mitään. Niillekin, joiden työttömyys ei ollut pakollista, oli sielullinen jännitys liian suuri, että he olisivat voineet mitään jokapäiväistä, tavallista työtään suorittaa.

Ja jännitystä seurasi yhtä täydellinen herpoutuminen. Kun sellaiselta kierrokselta palasi takaisin hotelliin aivot täynnä uusia kauhunkuvia, oli väsynyt kuin hyvänkin päivätyön tehtyään.

Mielenliikutus seurasi mielenliikutusta, hermokiihotus hermokiihotusta. Aluksi oli jokainen murha suoranainen maailmantapahtuma. Sitten siihen tottui vähitellen, aistit, myöskin moraaliset tylstyivät vähitellen, ja lopuksi me olimme kaikki maata-mennessämme vajahenkisten hoitoloihin valmiita idiootteja.

Eikä uni kuitenkaan tullut, siitä pitivät huolen yön pimeydestä pamahtelevat laukaukset ja ohikiitävien autojen kamala surina.

Oli kielletty klo 8:n jälkeen illalla ulkona liikkumasta. Siellä ei siis kukaan ollut eikä voinut olla kunniallisilla asioilla.

Mitä ne liikkuivat? Ketä ne hakivat? Kenen vuoro nyt oli?

Kukin teki noita kysymyksiä itselleen yksin yöllisellä vuoteellaan.

Aamulla haettiin niihin vastausta. Joskus se löytyi, useimmin jäi löytymättä. Mutta sensijaan kuuli aina jotakin muuta, joka hirvittäväisyydellään karmi selkäpiitä.

Joka päivä toi aina jotakin uutta tullessaan.

Milloin oli joku tuttava ammuttu, milloin joku tuttavan tuttava. Ja mitä enemmän tuo kaamea tietopiirimme laajeni, sen kaameammaksi kävi samalla yleisen hävityksen ja kauhistuksen kuva. Muistan, että Vihdin, Keravan ja Hyvinkään murhat tekivät erikoisesti tärisyttävän vaikutuksen.

Sen etempäähän me emme tienneet vielä mitään.

Toisen yhtä tärisyttävän vaikutuksen teki tieto Porvoon joutumisesta punaisten käsiin ja valkokaartilaisten väistymisestä sieltä saaristoon.

Tiesimme heidän taistelleen urhoollisesti. Mutta sen verisempi oli tietysti punaisten kosto oleva!

– Nyt ei sinne jää yhtään elävää sielua, ajateltiin.

Rintamilta loppuivat pian tiedot kokonaan. Sillä sellaisinahan ei voinut pitää sosialistilehtien levittämiä uutisia – "meidän puoleltamme 2 kaatunutta ja 1 haavoittunut" – eikä myöskään niitä huhuja, jotka tulvivat sen hurjempina, mitä sorretumpi sananvapaus oli.

Kuitenkin niitä ahmittiin ja osaksi uskottiinkin.

Vapauttavan sanan sanoi siinä suhteessa epäilemättä se ruotsinkielinen herra, joka eräässä kadunkulmassa kaivoi kymmenpennisen taskustaan ja huusi Työmies-lehden pojalle kadun yli:

– Nå, hämta hit didär lögnerna (no, tuo tänne ne vajeet)!

Maanalaisia, hektograafilla monistettuja lehtisiä sai vain joku onnellinen käsiinsä. Eivätkä niidenkään tiedot, paha kyllä, osoittautuneet joka suhteessa paikkaansa pitäviksi.

Sillä aikaa toimi uutterasti oma yksityinen tietotoimistomme.

Ystävällämme kuvanveistäjällä oli se verraton etu, että hän, paitsi taiteellisia ja yhteiskunnallisia piirejä, tunsi eräitä venäläisiä meriupseereja. Heidän tietonsa huomattiin pian kaikkein luotettavimmiksi.

Tulevaisuuden sosialisti tutki taas joka päivä kaikki punaisen Suomen sosialistilehdet, jotka tosin olivat toimitetut samaan tapaan kuin pääkaupunginkin, mutta joista hyvällä tahdolla, ja mielikuvituksella sai aina jotakin iltahetkinä pureksittavaa. Sitäpaitsi hän tunsi ihmisiä mitä erilaisimmista yhteiskuntakerroksista voiden saada esille ainakin, mitä he ajattelivat.

Pieni ei ollut minunkaan tuttavapiirini, mutta pääasiallisimmaksi tehtäväkseni oli jäänyt kuitenkin Venäjän lehtien tutkiminen, jotka joka aamu ostin kaikki ja joihin vanhoja ja jotakuinkin perusteellisia koulutietojani käyttäen saatoin vähitellen aina vaivattomammin syventyä.

Kaukana siitä, että niidenkään harvat sanat Suomesta olisivat pelkkää Jumalan sanaa olleet. Mutta olihan niissä kuitenkin ulkomaisten ja edes hiukan objektiivisempien olojen maku, ja vaikka ne hirveästi valehtelivatkin, näki selvään, että ne eivät aina valehdelleet tahallaan.

Ja saatoinhan niiden kautta edes jossakin määrin seurata muun maailman menoa. Olihan niillä omat ulkomaiset kirjeenvaihtajansa, tulihan niille toki suorat sähkösanomat Europasta.

– Niin pitkälle me olemme siis joutuneet, huomautin siitä joskus ystävilleni, että Venäjä tällä hetkellä on meille ainoa akkuna – Europaan.

Mutta niin se oli todellakin. Samoin kuin oli totta, ettei Suomi vielä koskaan ollut ollut niin läheisesti liitetty Venäjän valtakuntaan kuin nyt itsenäiseksi tultuaan ja siitä – erottuaan.

Ljenin oli ollut oikeassa.

Hän oli todellakin rauhallisesti valloittanut Suomen, sen osan Suomea nimittäin, mikä oli punaisten hallussa ja mikä nyt suorastaan mateli hänen jalkojensa juuressa.

Rajajokea ei ollut enää taikka oli se siirtynyt Tornioon. Me olimme kaikki nyt vain vallankumouksen kansalaisia!

Hyvä, että tiedämme nyt, mitä se on. Ja toivon, että tuo tieto ainakin useimmille meistä riittää meidän elin-ijäksemme.

Kun nyt siellä täällä tapaan jonkun ystäväni kuningasvallan vastustajan, joka esittää minulle innokkaasti mielipiteitään, kohautan vain olkapäitäni ja vastaan levollisesti:

– Koetetaan nyt tätä. Olihan tuota jo tasavaltaakin.

– Milloin ja missä? hän kivahtaa.

– Ka, punaisten kapinan aikana. Ja vielä oikein neuvostotasavaltaa.

Tietysti hän suuttuu ja huitoo käsiään.

Mutta minä tarkoitan täyttä totta. Sillä totisesti on mikä esivalta hyvänsä parempi kuin roskaväen valta, joka kuitenkin näkyy olevan välttämätön aste kunkin vallankumouksen historiassa.

Kuten näkyy, teki "taantumus" vahvasti työtä minussa jo paljon ennen kuin se sitten kapinan jälkeen julkisuudessa puhkesikaan.

Eikä ainoastaan minussa, vaan koko ympäristössäni. Kaikkihan me olimme ennen, kuka etempää, kuka lähempää, Venäjän suuren vallankumouksen tuloa toivoneet, siitä iloinneet ja sitä harrastaneet. Nyt tuntui tuo harrastus sulaneen useimmissa varsin minimaaliseksi.

Juttelimme usein siitä kolminkeskisinä iltahetkinä hotellihuoneessamme. Ja koettelimme tehdä täyttä oikeutta myös punaisille.

– Paljon on syytä meidän herrasluokassammekin, huomautti kuvanveistäjä. Jos se olisi ollut toisenlainen ja ajoissa lähestynyt kansaa, ei tämä kapina olisi ikinä puhjennut.

– Kaikki on riippunut torpparikysymyksestä, selitti sosialisti. Katsokaa, rintamat käyvät melkein matemaattisesti Suomen kartalla samoja viivoja myöten, joita myöten kulkee maamme suurtilallisten ja pikkutilallisten asutusviivat.

Se oli kyllä totta. Mutta minunhan piti vastata jotakin kuvanveistäjälle.

– Ainakaan viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ei voi meidän herrasluokkaamme syyttää. Sen voima on ollut kokonaan kohdistunut venäläisen sorron torjumiseen. Eihän sillä ole ollut yksinkertaisesti aikaa eikä tilaisuutta yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

– Ja jos olisi ollutkin, olisi venäläinen sortovalta tehnyt kuitenkin kaikki tyhjäksi, myönsi sosialistikin.

– Siinäpä se! virkoin. Mitä hyvänsä voitaneekin sanoa meidän yläluokastamme, isänmaallinen se on ainakin ollut. Isänmaan vuoksi se on mennyt maanpakoon ja vankilaan, isänmaan nimessä se on luopunut myös kaikista etuoikeuksistaan sen työväenluokan hyväksi, joka nyt on ensimmäinen sitä murhaamaan ja hävittämään.

– Girondistien perästä tulevat aina jakobiinit, kadettien perästä bolshevikit, huomautti kuvanveistäjä. Mutta onko tämä yhteiskunta siis teistä niin mallikelpoinen? Jos nyt meidän punaisemme todella voittavat ja saavat aikaan täällä aivan uuden yhteiskuntajärjestyksen –

– Järjestyksen? Sano järjettömyyden!

– Ensimmäisen Europassa, sanon, sillä Venäjäähän me emme voi lukea siihen, niin olisiko se teidän mielestä niinkään hyi häpeä! Ei tämäkään yhteiskunta mikään paratiisi ole.

– Mutta se toinen olisi helvetti suorastaan! väitin. Eiväthän he tahdo edes kaikkien yhteiskuntaluokkien parasta. Hehän julistavat ihan julkeasti Ljeninin reseptin mukaista köyhälistön diktatuuria.

Niin me väittelimme.

Kävimme läpi myös kaikki suomalaisen sosialismin eri kehitysasteet ja tulimme siihen tulokseen, että se jo v. 1899, siis jo sortovuosien alussa, jolloin Matti Kurikka Työmies-lehdessä kuulutti, että Suomen valtiopäivät eivät edusta Suomen kansaa, oli poikennut nykyiselle maanpetolliselle polulleen.

Suurlakossa olivat aseet jo olleet punakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä paukahtaa vastakkain. Viaporin kapinassa ne jo sitten paukahtivatkin, vaatien monta ihmisuhria.

Ja siitä saakka oli tämä ollut ilmassa, nyt sopivien olojen tullen, maaperään laskeutuakseen.

Mutta me olimme väsyneet jo väittelemään.

Kävimme vielä kerran läpi sen päivän uutisainehiston, pohdimme nisut ja akanat, ja päätimme yksimielisesti, että ne olivat tällä niinkuin monella muullakin kertaa yksinomaan akanoita.

Syntyi syvä ja tylsämielinen hiljaisuus.

– Meidän täytyy siis rehellisinä miehinä tunnustaa, että me emme oikeastaan tiedä mitään, huomautin.

Kyllä, meidän täytyi. Se oli lohdutonta, mutta totta.

Niitä tuli sitten paljon samanlaisia iltoja.

Arvattavasti olisimme, ainakin kuvanveistäjä ja minä, sittenkin järkemme tästä tyhjyyden kammosta lopullisesti menettäneet, ellei hän eräänä iltana olisi tullut vihellellen huoneeseeni ja osoittanut voitonriemuisesti erästä kainalossaan olevaa soikeaa laatikkoa.

– Mitä siinä on? Sikareja? kysyin.

– Shakkipeli. Löysin sen tuolta hotellin seurusteluhuoneesta. Ja tässä on lauta. Haluatko?

Shakkipeli! Hän pelasi shakkia! Me olimme pelastetut.

Omasta puolestani olin joku vuosikymmen sitten ollut intohimoinen shakinpelaaja, jopa niinkin intohimoinen, että minun oli täytynyt kirjallisen työni nimessä kokonaan luopua siitä.

Nyt tuli tuo taito hyvään tarpeeseen. Tästä saakka me pelasimme säännöllisesti joka ilta shakkia, ainakin pari kolme tuntia, mutta usein enemmänkin. Se piti järjen vireessä ja saattoi, ellei muuta niin tuokioksi, karkoittaa myös nuo ainaiset kauhunkuvat, jotka muuten mielivät pakottaa koko sielun-elämän kiertämään vain yhtä ympyrätä.

Olihan se alussa kylläkin omituista shakkipeliä.

Siirreltiin nappuloita, syötiin sekä herroja että talonpoikia kuumeentapaisella kiireellä ja anteeksiantamattomalla huolettomuudella, ja – vaivuttiin ajatuksiin. Aina vähäväliä täytyi toisen tai toisen huomauttaa:

– Taisi olla sinun vuorosi.

– Se on totta!

Ja siirto oli heti valmis.

Mutta kun näin illasta iltaan jatkettiin alkoi jo tuo merkillinen pelikin näyttää omaa vuosituhantista, diabolista tenhovoimaansa. Saatoimme jo siihen oikein syventyäkin ja antaa palttua kaiken maailman politiikalle.

Ainoa, mikä enää jaksoi meidät siihen palauttaa, oli laukaukset ja autojen yöllinen jyrinä, jotka eivät koko aikana kadottaneet mitään alkuperäisestä, onnettomuutta uhkaavasta vaikutuksestaan.

Silloin unohtui aina sekä shakkipeli että keskustelu ja me jäimme toisiimme jotakuinkin tuhmannäköisinä tuijottamaan.

Avattiin usein akkunakin ja koetettiin arvailla, mitä sen takana tapahtui. Mutta lopuksi painuttiin takaisin shakkipelin kaikesta ajallisesta riippumattomien ongelmiin.

– Sinun vuorosi.

– Shak!

Eihän sen vielä tarvinnut välttämättömästi shakmattia ja kuninkaan menettämistä merkitä. Mutta kuningattaren menettämistä se voi merkitä, ja jo siitä saattaa asiantunteva lukija arvata, ett'eivät meidän pelimme ainakaan alussa juuri mitään mestarinäytteitä olleet.

Mutta järki säilyi ja sehän oli tässä tapauksessa pääasia.

Omaa silloista mielialaani määritelläkseni täytyy minun sanoa, että se päivästä päivään ja viikosta viikkoon jatkui pääasiallisesti sen sisäisen loukkautumisen merkeissä, joka oli vallannut minut jo marraskuun suurlakossa.

Ja häpeän, kansallisen häpeän merkeissä, josta ei tällä kertaa voinut syyttää mitään eikä ketään ulkopuolista, vaan ainoastaan tämän kansan omassa povessa asuvia turmiollisia voimia, joita se oli osoittanut liian heikoksi hallitsemaan!

Kaikki kauneimmat kansalliset toiveeni ja mielikuvani tuntuivat kuin yhdellä iskulla raunioituneen.

Ja milloin ne jälleen raunioista rakentuisivat?

Eivät ainakaan minun elinpäivinäni.

Hotellin muut asukkaat eivät tienneet mitään näistä alakuloisista mietteistämme.

Hehän olivat ulkomaalaisia, heillehän oli pääasia, että ulkonainen katujärjestys säilyi eikä syntynyt pahempaa elintarvepulaa. Joku tavallista kiivaampi ja pitkä-aikaisempi ilta-ammunta kuten "Vapauspäivänä" – vallankumouksen vuosipäivänä – saattoi heitäkin tosin hiukan hätkähyttää, mutta kun heistä useimmat olivat parkittuja pietarilaisia, he olivat siihen jo kotioloissaan hyvinkin tottuneet.

He ilmaisivatkin monta kertaa ilonsa ja tyytyväisyytensä asioiden rauhallisesta kehittymisestä.

Mitä he tiesivät murhista ja väkivallantöistä! Mitä he välittivät Suomen valtiomuodosta ja vastaisesta menestymisestä!

Että punaiset ja valkeat tappelivat, että maailmassa yleensä tapettiin toisiaan, että sai kiittää onneaan, kuka hengissä pääsi, ja vielä enemmän, jos onnistui säilyttämään edes osan maallisesta mammonastaan, – se kuului heidän mielestään niin elimellisesti nykyiseen luonnonjärjestykseen, että näytti kuin ei heistä kukaan olisi viitsinyt siihen sen enempää huomiota kiinnittää.

Toista oli meidän. Sillä mehän tiesimme joka hetki olevan kysymyksen Suomen olemassaolosta.

Joskus kävi tuo sisäinen liikkumaton jännitys aivan sietämättömäksi.

Täytyi silloin lähteä tuttavia etsimään. Niitä tapasi päivisin kahviloista ja ruokapaikoista, mutta iltasin ehdottomasti kotoa, ellei asianomaisella nimittäin ollut aivan erikoista syytä välttää sitä.

Ja olihan niitäkin, sillä tuntuva osa Helsingin sivistyneestä säädystä oli äkkiä muuttunut toistensa sohvilla kiinailevaksi, huonostipuetuksi "pariasluokaksi", jolle ei ollut jäänyt enää kuin valju muisto entisestä ihmisyydestään.

Tahtomatta omasta puolestani tarpeettomasti tuota aaltoilevaa laumaa lisätä vietin itsekin silloin tällöin pelkästään ikävystymisestä jonkun yön hyvien tuttavien luona. Mutta aina huonolla onnella.

– Ammuskellaanko tässä kaupunginosassa paljo öisin? oli tavallisesti ensimmäinen kysymykseni. Saako täällä yörauhaa? Jyrisevätkö autot?

– Ei. Täällä on hiljaista niinkuin maalla. Käy vaan pitkäksesi!

Eikä satuta paremmin kuin alkaa heti sellainen paukutus, niinkuin vähintään kaksi armeijaa olisi jossakin lähitienoilla rynnännyt vastakkain. Minä ponnahdan jalkeille.

– Jos tämä on teidän maalais-elämäänne...

– Ei se mitään. Harjoittelevat hiukan.

Sillä kertaa se sattui olemaan paukutusta kenraali Silfverhjelmin asunnon edustalla, tuon vanhan sotilaan, joka ei tahtonut mielisuosiolla pyöveleilleen antautua.

Toisella kertaa se oli salaperäistä ammuntaa jäältä, jonka syyn me uskalsimme vain puoliääneen aavistaa ja selittää. Kolmannella kertaa se oli joku äkillinen, valtava jymäys laivastosta, jolloin arvasimme taas jonkun aluksen muodostuneen todellakin "vedenalaiseksi".

Taikka tultiin samasta talosta hakemaan väkivoimalla punakaartiin jotakin niskoittelevaa puoluejäsentä.

Sellaisiakin oli nimittäin, eikä punainen kauhu suinkaan liikkunut ainoastaan porvarillisten päitten päällä.

KOLMAS LUKU.

Kauniita päiviä ja öitä. – Elämä ja kuolema. – Passiivinen vastarinta. – Aktiivinen nuoriso. – Sotaurho. – Aseiden hankinta. – Svinhufvudin Pako. – Synkkiä aavistuksia. – Valheen valta.

Päivät olivat toinen toistaan kauniimpia, illat samoin. Jonakin toisena samantapaisena keväänä olisi ollut varsin vaikea estää eroottisia ajatuksia mieleen kohoamasta.

Tällä kertaa tunnustivat kaikki ystäväni yhdestä suusta, että he elivät niistä yhtä kaukana kuin alkohoolistakin ja että jokapäiväinen huolestuminen omasta ja omaisten turvallisuudesta riitti heille kaikeksi hermokiihotukseksi.

– Uskoin viheriässä nuoruudessani, sanoo Anatole Francen kuuluisa apotti Coignard "Kuningatar Hanhenjalassa"...

Hän oli uskonut, että huoli ihmissuvun jatkamisesta kävisi edellä itsesäilytysvietin. Mutta vanhemmalla ijällä oli hänkin tullut huomaamaan, että ihminen sittenkin on taipuvaisempi säilyttämään oman elämänsä kuin sitä muille antamaan.

Siksi tuntuikin vallan omituiselta, jos jossakin kadunkulmassa tai porttikäytävässä tapasi nuoren pojan ja tytön, jotka silminnähtävästi eivät huolehtineet isänmaan tulevaisuudesta tai maailman vallankumouksen kehityksestä.

Se oli kuin vanha taulu, kuin kaunis, unohdettu kaiku entisiltä paremmilta ajoilta, joita tuskin muisti olleen olemassakaan, saati sitten tohti enää koskaan takaisin toivotella. Ja johtui samalla mieleen elämä, suuri, salaperäinen Elämä itse, joka kulki omaa kulkuaan, kaikista ajan aatteista ja mielten myllerryksestä vähääkään välittämättä, ja oli aina, kuitenkin tähän saakka, osoittautunut kuoleman valtaa väkevämmäksi.

– Kuolema, missä on sinun otasi! teki mieli sellaisina hetkinä huudahtaa.

Mutta ne olivat harvinaisia. Kyllä kuoleman tutkaimen läsnäolo tuntui muuten kaikkialla.

Eivätkä siitä tunnusta suinkaan säilyneet punaisetkaan, siitä pitivät kyllä huolen eri rintamat ja niiltä palailevat synkät ruumisvaunut, joiden sisältöä sitten aina juhlallisemmin vapaushautajaisin Mäntymäelle tyhjennettiin.

– "Vapaushautajaisia" todellakin! hymähtelivät ihmiset puoli-ääneen ohikulkiessa. Sillä kyllä se nyt, jos koskaan, haudataan se Suomen vapaus.

Ja siltähän se tuntui todellakin meistä vanhemmasta väestä.

Mannerheim oli kaukana ja Jumala korkealla. Ruotsi osoitti selvää kylmäkiskoisuutta. Tiedettiin Saksan kanssa olevan käynnissä joitakin neuvotteluja, mutta milloin ja miten ne päättyisivät, oli tietymätöntä. Meri pysyi sitäpaitsi itsepintaisesti jäässä, joten siitäkään taholta ei ainakaan mikään pikaisempi apu näyttänyt mahdolliselta.

Oltiin kuilun pohjassa ja ajateltiin maailmanmenosta senmukaisesti.

Ainoaksi lohdutukseksi oli jäänyt valtion ja yhteiskunnan toimihenkilöiden passiivinen vastarinta, joka säilyi harvinaisen eheänä ja yksimielisenä.

Kansakoulun-opettajiston kantaa suorastaan ihailtiin. Eikä ilman syytä, sillä heillä, jos kellään, oli todellakin syytä olla vanhan, laillisen yhteiskuntajärjestyksemme tarjoamiin elinehtoihin tyytymättömiä. Mutta juuri hepä tässä kultaisen vasikan palveluksen ajassa olivat ensimmäiset todistamaan, ett'eivät ihmiset elä ainoastaan leivästä ja ett'eivät aineelliset edut sittenkään ole määräävin valta maailmassa.

Kaikista "Työmiehen" ja "Tiedonantajan" houkutuksista huolimatta he pysyivät järkkymättöminä.

Toinen vapauttava momentti oli se peloton, isänmaallinen ja itseuhrautuvainen kanta, jolle Suomen nuoriso heti kapinan alusta sen suhteen asettui.

Valkeassa Suomessahan se olikin luonnollista eikä muu juuri mielellään voinut tulla kysymykseen. Nämä nuoret vapaudensankarit ovatkin siitä saaneet osakseen kansansa ikuisen kiitollisuuden.

Mutta asianlaita oli sama myös punaisessa Suomessa, katsonpa vielä omasta puolestani, että vaatii vielä enemmän henkilökohtaista rohkeutta lähteä satojen vaarojen suitse vihollisen rintamien läpi yksin tai harvojen hengenheimolaisten kanssa seikkailemaan kuin astua tuhansien muiden samanmielisten kanssa suoraan omaan armeijaan.

Moni epäonnistui, paljon viatonta verta tuli täten hukkaan vuodatetuksi. Mutta Vapauden jumala, joka katsoo sydämeen, ei varmaankaan ole näitäkään marttyyrejaan viimeisessä tilinpäätöksessään unohtava.

Samaan sarakkeeseen kuuluvat Porvoon ja Siuntion pojat.

Toden totta, ei helsinkiläiseltä nuorisolta isänmaallista innostusta puuttunut. Mutta vaikeudet olivat liian suuret, punaisten vartioketjut pusertuivat päivä päivältä aina kiinteämpinä ja valppaampina kaupungin ympärille eikä niiden läpi enää lopuksi lentänyt lintukaan.

Ainoastaan suurimmalla viekkaudella ja varovaisuudella onnistui vielä joku – venäläisen upseerin puvussa tai muuten – rautateitse paikaltaan päkähtämään.

Erikoisen mainitsemisen ansaitsevat vielä nähdäkseni ne lastenvanhemmat, joilta oli poika rintamalla tai punaisten vankina Realilyseolla.

Puhuttelin monia heistä, mutta en yhtään murheellista. Kaikki tahtoivat ainakin ulospäin esiintyä mahdollisimman reippaina ja toivorikkaina.

Minulla oli eräs ystävä, nyt jo mainehikas sotaurho, joka aamuisin kävi minua hotellissa tervehtimässä. Heti silmäni aukaistuani jouduin hänen kauttaan aina keskelle tuoreimpia päivänkuulumisia.

Huomasin, että hän kävi päivä päivältä aina salaperäisemmäksi.

Arvasin hänen kuuluvan Helsingin suojeluskuntaan ja hommailevan aseiden hankinnassa. Annoin hänen kertoa, mitä hän katsoi voivansa kertoa omasta alotteestaan, mutta en viitsinyt myöskään kysellä sen enempää.

Juttelimme vain minkä mitäkin, punnitsimme mahdollisuuksia puoleen ja toiseen, ja iloitsimme vilpittömästi venäläisten sotilasten poislähdöistä, joita tapahtui aina tiheämmin ja aina taajemmin parvin. Ja upseerit, jotka jäivät jälelle, olivat enimmäkseen valkoisia.

Luonnollisesti tulivat aseet pääasiallisesti heiltä.

Mutta oli sotilaita ja matruusejakin, jotka pettivät vallankumouksen asian, elleivät juuri muutamasta hopeapenningistä, niin kuitenkin setelirahasta.

– Mutta eivätkö ne sitten ilmianna teitä? kysyin.

– Sattuuhan sellaistakin.

– Ja punakaartilaiset tulevat ja vievät teidät aseinenne?

– He eivät löydä mitään. Sillä aseet eivät ole koskaan kauan samassa paikassa, minne he ovat tuoneet niitä.

– Tytöt?...

– Tytöt kantavat ne pois. Ja saadaan ne konekivääritkin kulkemaan.

– Millä pelin?

– Konstit on monenlaiset. Ellei muuta niin ajurilla ja keskellä päivää.

– Ja keskeltä katua?

– Kyllä. Pahvilla ympäröityjä kukkaruukkuja ei kukaan epäile. Ja voihan varmemmaksi vakuudeksi päästää paljaan fiikuslatvan siitä uloskin näkymään.

– Ymmärrän. Mutta eivätkö he saatuaan rahaa teiltä tule aina uudelleen lisää kiristämään?

– Ei anneta.

– Entä jos he ilmiantavat teidät?

– Silloin ei auta muuta kuin toimittaa heidät pois tieltä.

– Taivaaseen?

– Taikka helvettiin. Pääasia, että he häviävät.

Tuo nyt kuului jonkun verran Sherlock Holmes'ilta, mutta lienee todella ollut välttämätöntä joissakin tapauksissa.

Eräänä aamuna hänellä oli suuri uutinen.

– No, Svinhufvud meni! sanoi hän heti ovessa aivan kuin olisi ollut kysymys hyvänpäivän sanomisesta.

– Kuka?

– Svinhufvud. Jäänmurtajalla Rääveliin.

– Mistä? Jäänmurtajalla?

– Täältä Helsingistä luonnollisesti. Täytyi vallata jäänmurtaja ryssiltä ja laittaa mies matkaan. Minä luulin sinun tietävän asiasta.

Sen hän sanoi vain minua pilkatakseen.

Asia oli uppo outo minulle, samoin kuin että puolet senaatinjäsenistä todellakin olivat koko kapinan ajan oleskelleet Helsingissä.

– Kenen avulla hän pääsi lähtemään?

– Tietysti meidän, Helsingin suojeluskuntalaisten.

Koska tämä oli heidän ensimmäinen, kautta maailman kajahtava suurtekonsa, olen tahtonut erikseen mainita siitä, niin tunnetuksi kuin sen muuten saaneekin jokaiselle lukijalle otaksua.

Kirves oli siis jo tältäkin taholta pantu puun juurelle: mitä ei passiivinen vastarinta ollut saapa aikaan, sen oli saapa aktiivinen sekä rintamien tuolta että tältäpuolen.

Jo edellinen oli niin voimakas, ettei mikään hallitus olisi voinut sitä ajan pitkään vastustaa. Kun lisäksi tuli hellittämätön paine ulkoapäin, oli tämän verisen seikkailun tulos ratkaistu jo etukäteen.

Sitä ei kukaan epäillytkään. Mielet synkistyivät vain silloin, kun tuli kysymys, kuinka paljon pahaa ehtisi sillävälin maan vauraimmalle osalle tapahtua.

– Tulee kultainen aika Helsingin arkkitehdeille, oli kuvanveistäjän tapana huomauttaa. Ei täällä jää kiveä kiven päälle. Ryssät eivät lähde pois tekemättä jotakin oikein pirullista loppurossausta.

– Eivätkä meidän suomalaisemme ilman proskriptsio-listoja ja panttivankeja. Vielä tässä leikki leikitään.

– Sinä luulet siis, että johtajat pakenevat?

– Olen aivan varma siitä. Siellä ei ole yhtään ainoata rehellistä miestä. Onhan se näkynyt heidän koko toiminnastaan.

Se olin minä, joka näin ennustelin. Tulevaisuuden sosialisti yhtyi täydellisesti mielipiteisiini.

Otettiin sentähden yleisellä helpotuksella vastaan tieto Svinhufvudin Saksan-matkasta ja sopimuksesta Saksan hallituksen kanssa.

Nythän siitä toki ennen kesää tulisi loppu kuitenkin! Ja kenties järkevimmät punaisistakin edes nyt huomaisivat pelinsä menetetyksi.

Mutta ei! He pysyivät vain itsepintaisesti kannallaan.

Vain jossakin heidän maaseutulehdissään näkyi joku rauhan-ääni, sekin heti yleiseen sotaiseen rummunpäristykseen tukehtuakseen.

Oli muuten aivan uskomatonta, kuinka ne valehtelivat.

Mutta samanlaistahan se oli jo vuosikausia ollut. Ja lopuksi oli valheenvalta kasvanut niin suureksi, että useat punaisista vielä samana päivänä, jolloin saksalaiset marssivat kaupunkiin, eivät vieläkään uskoneet koko Suomen mantereella olevan muita kuin – valepukuisia valkokaartilaisia!

Siihen kesti kuitenkin vielä kotvasen aina jännitetympää odotusta.

NELJÄS LUKU.

Huhuja. – Sosialistinen taiteilija. – Kansankiihottaja. – Keskustasosialisti. – Henkinen köyhyys ja raadollisuus. – Sota ja vallankumous. – Hengen valtakunta. – Saksalaiset Hangossa. – Uusi tilanne. – Koirat ja karvat. – Helsinki tyhjenee.

Tiedettiin Hindenburgin omakätisesti ojentaneen Svinhufvudille suunnitelman suomalaisten ja saksalaisten sotajoukkojen yhteistoiminnasta Suomen valloittamiseksi. Myöskin tiedettiin ruotsalaisen seikkailun nolosta päättymisestä Ahvenanmaalla ja saksalaisten maihinnoususta sekä sinne että Turun saaristoon.

Mutta sitten eivät tietomme viikkokausiin enää juuri mainittavasti lisääntyneetkään.

Tampereen kohtalosta tuli harva päivä aina uusia ja ristiriitaisia huhuja. Lopuksi ei niihin uskonut kukaan. Ajateltiin vain apaattisesti, että tottapahan siitäkin saa kuulla kerran totuuden aikoinaan.

Jotakin siellä oli punaisten kannalta hullusti, senverran voi päätellä heidän sanomalehtiensä varovaisista uutisista.

Mutta vielä enemmän saattoi näiden rivien kirjoittaja päättää sen siitä äkkiarvaamattomasta tapauksesta, että luokseni hotelliin ilmestyi eräänä kauniina aamuna muuan tunnetusti Tampereella oleskeleva sosialistinen taiteilija.

Olimme lapsuuden leikkitovereita, joskin minä jonkun verran vanhempi häntä.

Luulen, että hän aina oli tottunut panemaan jonkun verran arvoa sanoilleni.

Tiesin, että hän tätä nykyä oli kapinallisten Punaisen ristin palveluksessa, mutta tunsin hänen luonteensa kyllin hyvin edellyttääkseni, että hän, jos olisi sodan alkaessa sattunut toiselle puolen rintamaa, olisi nyt ollut joku valkeiden paikallisia komendantteja tai muita hommanmiehiä.

Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, että hänen, voidakseen elää ja tulla toimeen maailmassa, täytyi aina herättää huomiota.

Joissakin muissa tavallisissa, rauhallisissa olosuhteissa ei se olisi niin vaarallista ollut ja hän olisi arvattavasti voinut päättää päivänsä kaikella kunnialla.

Mutta niissä oloissa, joissa nyt punaisten rintamien takana elettiin, oli jokaisen kunniallisen miehen pääasiallisena tehtävänä juuri pysyä niin syrjässä ja huomaamattomana kuin suinkin, ellei hän tahtonut yhteistä suurta asiaa vahingoittaa.

Se oli yli voimien hänelle. Hän sortui.

En tarkoita sitä, että hän meni Punaisen ristin palvelukseen. Vaan sitä, ettei tätenkään herättämänsä huomio riittänyt hänelle, ja että hän ryhtyi kirjoittelemaan kapinallisten sanomalehtiin vertatihkuvia kiihotuskirjoituksia, joissa hän väitti m.m. omin silmin nähneensä, miten valkoiset aivan erikoisesti rääkkäsivät ja silpoivat heidän haavoitettujaan.

Sehän ei nyt tietysti mennyt kehenkään muuhun kuin yleisöön, jolle se oli tarkoitettu! Ja jääköön se tälläkin hetkellä hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi.

Jonkun tuollaisista kiihotuskirjoituksista hän oli julaissut jo. Vastaan-ottoni ei sentähden voinut olla aivan entisen tapainen.

– Oletko tappanut ketään? kysyin.

– En.

– Vai niin. Sittenhän sinun kanssasi vielä voi keskustella.

Ja me keskustelimme.

Pitkin ja poikin, yli ja ympäri. Entinen läheinen luottamus tuntui tosin väliltämme hävinneen, mutta olihan tässä niin paljon ulkopuolistakin keskusteltavaa, että saattoi hyvin kaartaa kauempaakin.

Tokoi hänet oli kutsunut Tampereelta pitämään puhetta Punaisen ristin "Ensiapu"-osaston hyväksi pidettävässä juhla-illatsussa Kansallisteatterissa.

– Ja mitä sinä aiot puhua siellä?

– En tiedä vielä. Mutta ainakin niin, että tulen saamaan yleisön puolelleni.

Se oli selvä vastaus.

Loppujen lopuksi sanoin:

– Tiedän, että tulet nyt koko askeleen astumaan sinne, minne lienet astunut jo kolme neljättäosaa. Mutta kun se tapahtuu, niin käy nyt ainakin vanhan ystävyytemme nimessä lyömässä kättä päälle. Sillä siinä meidän tiemme erkanevat.

Hän lupasi. Ja täyttikin lupauksensa.

Puoltatuntia ennen mainitun iltaman alkua hän tuli uudestaan. Mutta nyt hänellä oli kiire.

– Hyvästi! hän sanoi. Minä matkustan tänä iltana Viipuriin.

– Ja sieltä?

– Ehkä Pietariin. Ehkä Moskovaan. Ja hyvin mahdollista vielä paljon etemmäksikin.

Laiva uppoo siis, ajattelin. Mutta olin aivan liian viisas sitä julki sanoakseni.

Kuulin hänen samaisessa illatsussa esiintyneen jo punakaartin puvussa ja painuneen sitten teille tietymättömille. Samaa alkoi jo niinä aikoina kuulua yhdestä ja toisesta "kansankavalluskunnan" jäsenestä.

Toisenkin punaisen asioihin sekoittuneen sosialistisen tuttavani tapasin näinä aikoina. Hän oli siitä merkillinen, että hän uskoi Venäjän ja Suomen "neuvostotasavaltojen" välistä sopimusta tultavan tervehtimään tyytyväisyydellä myöskin porvarilliselta taholta.

Huomasin, että hän ei tuntenut ollenkaan vallitsevaa porvarillista mielialaa. Mutta koska minun asiani myöskään ei ollut häntä siitä valistaa, huomautin hänelle vain Inon patterien mukana luovutettavasta maa-alueesta.

– Se oli välttämätöntä, hän vastasi. Ryssät pitivät sitä täysin luonnollisena.

Hän oli käynyt Pietarissa. Hän oli tavannut Trotskin ja Ljeninin. Hänen kuvauksensa heistä ei ollut vailla mielenkiintoa. Hetket vierähtivät nopeasti häntä kuunnellessani.

Mutta mitään varsinaisia päivän-uutisia en saanut häneltäkään. Näiden poikkeusolojen luoma muuri esti kaiken tuttavallisemman seurustelun kahden eri puolueeseen kuuluvan kansalaisen välillä.

Tulin hotelliin yhtä tyhjänä ja tyhmänä kuin olin lähtenytkin.

Sain tietysti aika läksytyksen ystävältäni kuvanveistäjältä, että olin käyttänyt aikani niin huonosti yhteistä, kommunistista uutisvarastoamme vähääkään lisäämättä.

Toden sanoakseni, eivät uutiset, s.o. ulkopuolisia tapahtumia koskevat uutiset, enää isostikaan mieltäni kiinnittäneet.

Ensiksikin ne olivat epäluotettavia ja toiseksi ei niillä ollut enää edes sensatsio-arvoa tylsyneille aisteilleni. Jäänyt oli jälelle vain psyykillinen mielenkiinto niihin sisäisen elämän ilmiöihin nähden, joita olin huomaavinani itsessäni ja ulkopuolellani.

Ikävä kyllä, ne olivat hämmästyttävän harvinaisia.

Koko elämä oli äkkiä merkillisen harvoihin viivoihin vetäytynyt.

Manner contra Mannerheim, Haapalainen contra Hindenburg! Ei tarvinnut olla profeetta nähdäkseen; mikä olisi lorun loppu oleva. Eikä itse "lorussa" ollut meille porvarillisille muuta sielullista vaihtelua kuin odotus ja pettymys, hengen ahdistuminen ja helpottuminen.

Mitä siinä lienee sosialisteille ollut, en tiedä, mutta totisesti ei siitä ulospäin näkynyt muuta kuin henkistä kurjuutta, köyhyyttä ja raadollisuutta.

Eikä kummakaan. Sillä kun vuodesta vuoteen oli tehty voitavansa kaikkien henkisten arvojen kieltämiseksi, eivät ne olleet myöskään silmänräpäyksessä eivätkä edes Mannerin diktatuurikomennolla enää eloon agiteerattavissa.

Ne olivat kuolleet ja ne pysyivät poissa koko hommasta.

Siinä syy myöskin, miksi tämä "köyhälistön vallankumous" ei yhtään ainoaa suurta miestä, yhtään ainoaa suuresti ja laajasti ajattelevaa henkilöä punaisten vallanpitäjien puolella Suomen historiaan synnyttänyt.

Ei muuta kuin poliittisia seikkailijoita ja onnenonkijoita, lievintä sanaa käyttääkseni.

Totisesti se oli köyhien vallankumous, mutta henkisesti köyhien, joilla ei ollut mitään uutta eikä omaperäistä sanomista.

Siksi muodostuikin kaikki vain Venäjän bolshevistisen vallankumouksen orjalliseksi matkimiseksi.

Kaikki oli niin tyhjää, että kolisi. Ei siinä ollut paljon sijaa näidenkään rivien kirjoittajan psyykilliselle mielenkiinnolle.

Uskoin nyt samalla täysin ymmärtäväni, miksi suurilta maailmansodan verikentiltä palailevilla sankareilla oli niin vähän mielenkiintoista retkiltään kerrottavaa.

Olin ennen sitä aina ihmetellyt ja ajatellut, että ollapa siellä esim. minun kaltaiseni mies, niin totta minulla riittäisi siitä pakisemista ja selittämistä loppu-ijäkseni. Ei! Kaiken sielullisen mielenkiinnon pohjana on vain yksilöllisyys.

Missä se puuttuu, on kaikki yhtä samantekevää kuin tähtitieteessä, jossa ei huimaavimpienkaan valovuosien luku voi meissä muuta kuin ylimalkaista, epämääräistä hämmästelyä herättää.

Ja nykyaikaisesta sodasta, samoin kuin vallankumouksesta, ne puuttuvat nähtävästi tykkänään.

Eivätkä vähemmän siitä nykyaikaisesta elämästä yleensä, johon me niiden kautta olemme joutuneet, jota me sanomme maailmanhistorian suurimmaksi ajaksi, mutta joka itse asiassa on pienintä aikaa henkisten persoonallisuuksien historiassa.

Mutta Lloyd George ja Wilson? Mutta Clemenceau, Foch ja Hindenburg?

Nekin ovat jo meihin nähden aikoja sitten kaiken yksilöllisen mielenkiintonsa kadottaneet.

Ne ovat vain erinäisiä aineellisten voimien patoutumia, joiden valta on hirmuinen tässä, mutta ei toisessa korkeammassa tasossa, jota me nimitämme hengen valtakunnaksi.

Heidän nimensä merkitsevät vain tähtitieteellisiä lukuja, vain miljoonia ja jälleen miljoonia ihmisteuraita, vain jatkuvien ulkonaisten tapahtumien sarjaa, joiden henkinen ydin vasta sielunsilmiimme häämöttää.

Jokainen, joka tahtoo katsoa pinnan alle eikä vain sen vaahtokuohuja, näkee jo nyt siellä valmistettavan uutta ja merkillistä hengen aikakautta, johon me ennemmin tai myöhemmin tulemme astumaan.

Sillä entiseen me emme palaja enää milloinkaan. Jotakin samantapaista väikkyi mielessäni myöskin punaisten kapinan aikana.

Emmekähän me ole entiseen palanneetkaan.

Toistaiseksi näkyy se vain vähän, mutta tulevaisuudessa on se näkyvä paljon enemmän. Elämme vielä vanhan tilinteossa uuteen valtakuntaamme sen ratkaisevammin astuaksemme.

Mutta kaikista silloisista hyvinkin spiritualistisista mietelmistäni huolimatta en voinut estää sydäntäni oudosti sävähtämästä, kun ystäväni kuvanveistäjä tuli eräänä iltahetkenä hengästyneenä hotelliin ja ilmoitti:

– Saksalaiset ovat astuneet maihin Hangossa ja etenevät pikamarssissa kohti Helsinkiä.

– Mistä tiedät?

– Venäläisiltä upseereilta. Tulen juuri päivällisiltä ruhtinas O:n luota. He ovat saaneet kipinäsanoman.

– Sitten he ovat muutamassa päivässä täällä.

– Epäilemättä. Mutta saa nähdä, mitä ryssät tekevät.

– Kuinka niin? Aikovat ryöstää kaupungin?

– Eivät kuin räjäyttää. Mutta Jumalan kiitos, puolalaiset ovat Viaporissa. Ja he ovat meidän puolellamme.

Hänen tietonsa osoittautuivat jälleen oikeiksi, kuten jo jonkun päivän perästä olimme tilaisuudessa venäläisistä lehdistä toteamaan.

Syntyi uusi tilanne, uusi entistään jännitetympi odotus, jonka ulkonaisen leiman lähinnä määräsivät kaupungin yläpuolella aina tiheämmin liitelevät saksalaiset lentokoneet.

Niitä tervehdittiin ensimmäisinä uuden ja paremman elämän merkkeinä hartailla riemun ja kiitollisuuden tunteilla kuin kyyhkysiä Noakin arkissa, sillä tiedettiin niiden tuovan kevättä ja vapautta tullessaan.

Tunnettiin myös saksalaisten uhkavaatimus, johon kuului, että venäläisten sotilaiden ja laivojen oli viiden päivän kuluessa Helsingistä poistuttava. Niiden suhteen taas, joiden lähtö näytti jää- y.m. esteiden vuoksi mahdottomalta, oli annettu joukko seikkaperäisiä määräyksiä, miten ja missä heidän oli oltava ja saksalaisten tuloa vastaan otettava.

Venäläisten, lättiläisten y.m. vieraiden kansallisuuksien luku olikin Helsingissä tätä nykyä ääretön, varsinkin Räävelin valloituksen jälkeen, jolloin merentakaisen punaisen roskaväen huonoimmat ainekset olivat jättiläiskokoisilla laivoillaan koko Pohjois-sataman täyttäneet.

Olimmehan mekin jo roskaväkeä kylläksi nähneet, mutta kyllä tämä sittenkin vei voiton kotimaisesta. Varsinkin heidän punakaartinsa, jonka joukossa näki niin repaleisia hahmoja ja niin villiytyneitä naamoja, että heitä tuskin olisi enää ihmisiksi uskonutkaan.

Heihin verraten näyttivät meidän punakaartilaisemme, varsinkin senjälkeen, kun he olivat kaupungin kangasvarastot tyhjentäneet ja saaneet itselleen uuden uutukaisia, siistejä univormuja, aivan herraskaisilta, joihin olisi voinut katsoa jo joltisellakin kansallisella ylpeydellä, elleivät heidän tekonsa olisi niin räikeästi heitä vastaan todistaneet.

Muistui mieleen vanha suomalainen sananlasku: – Ei koiraa karvoihin katsominen.

Mutta myöskin naamoiltaan he olivat alkuperäisestään jo paljon siistiytyneet. Arvaan sen johtuneen siitä, että pahimmat roistot ja pahantekijät, jotka punakaartin ytimen muodostivat, olivat aikoja sitten lähetetyt rintamille, siellä kaatuneet tahi omia tihutöitään pakoon muille paikkakunnille muuttaneet. Ja heidän sijaansa oli tullut aina suuremmalla ja suuremmalla väkipakolla otettua vanhempaa ja usein kunnollistakin työväkeä – tai puolikasvuisia lapsia – joilla vielä oli verrattain vähän syntiä omallatunnollaan.

Saattoipa heidän joukossaan olla niinkin viatonta väkeä kuin oli esim. se erään pankin edustalla vartiopalveluksessa seisova ukko, joka katsellessaan kivääriinsä nojaten uteliaasti Espiksen hämärtyvää katuelämää äkkiä ohikulkiessani ruikkasi pitkän syljen suustaan ja virkahti vilpittömästi hämmästyneenä toverilleen:

– Kato p—-le! Suomalainen likka! Ja keikkuu ryssän käsivarressa.

Ja olihan siinä todellakin pari askelta edelläni tuo ikuinen ihme nähtävissä!

Me muut olimme nähneet sitä jo vuosia. Mutta tuo ukko ei ollut nähtävästi koskaan liikkunut omia kotinurkkiaan kauemmaksi.

Teki oikein mieli syleillä häntä.

Kuitenkin olivat sellaiset viattomuudet harvinaisia, kuten ne arvattavasti ovat kaikkina aikoina olleet niin hyvin valkoisten kuin punaisten keskuudessa.

Mutta suurin osa ryssiä laittautui aina suuremmalla kiireellä lähtemään.

Eikä liene ollut niinä päivinä suurempaa iloa porvarilliselle Helsingille kuin tuollainen muutamia kymmeniä sotilas- ja siviilihenkilöitä käsittävä kulkue, joita varsinkin illan tultua läpi kaupungin, reput selässä tai käsikärryillä vähiä kampeitaan lykäten, tuhkatiheään rautatieasemaa kohden liikkui.

Meniväthän siinä meidän vuosisataiset sortajamme. Jospa päästäisi pian samoin myös omista kotimaisista pyöveleistämme!

Heidän johtajistaan päästiin päivä päivältä aina useammasta.

Tiedettiin aina suuremmalla varmuudella jo lähteneen milloin Sirolan, milloin Mannerin, milloin itse Valppaan kapsäkki kainalossa. Harmittihan hiukan, että he täten välttivät ansaitun rangaistuksen, mutta arveltiin toiselta puolen juuri heidän lähtönsä vaikuttavan mitä lamauttavimmin niihin laumoihin, joita he niin kyynillisesti ja säälimättömästi olivat harhaan johtaneet.

Mitä lienee vaikuttanut! Useimmat tuskin ollenkaan kuulivat heidän lähdöstään, ja jos kuulivat, eivät uskoneet.

Mutta me uskoimme. Ja tiesimme leikin nyt olevan lopussa ja suuren tilinteon päivän tulossa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan kohtaisi heidän joukostaan niin vääriä kuin vanhurskaita.

Entä meidän joukostamme? Se riippui luonnollisesti siitä, miten ja milloin Helsinki valloitettaisiin.

Mutta juuri siitä oli meillä monta eri arvelua.

VIIDES LUKU.

Sovinnollisen ratkaisun mahdollisuudet. – Eräs rauhanlähetystö. – "Hengen miehet." – Mikä oli oikein, mikä väärin? – Vasemmistososialisti. – Kiusaus. – Stead ja Branting. – Ylpein hetki elämässäni.

Mutta eikö sitten ennen veristä loppuromahdusta ollut mitään rauhanneuvotteluja?

Eikö koetettu mitään rauhallista ratkaisua? Oliko välttämätöntä, että punaisen hulluuden täytyi mennä niin pitkälle kuin se meni ja kaiken päättyä niinkuin se päättyi?

Nähtävästi oli.

Lähtökohdat olivat liian vastakkaiset: punaisten puolelta täydellinen bolshevistinen vallankumous, valkoisten puolelta ankarin laillisuus.

Sitäpaitsi ei kumpikaan taisteleva puoli tahtonut koko kansalaissodan aikana tunnustaa toistaan tasaveroiseksi vastustajaksi, jonka kanssa yleensä mikään keskustelu olisi voinut tulla kysymykseen.

Oli muitakin syitä.

Punaiset olivat alusta alkaen voimansa aivan liian suureksi arvioineet. Ja omien joukkojensa kiihottamiseksi täytyi heidän pitää niitä alituisessa, keinotekoisessa voitonhurmiossa vielä senkin jälkeen, kun kaikki voiton mahdollisuudet tosiasiallisesti olivat heihin nähden jo ammoin olemasta lakanneet.

Jos heidän johtajansa olisivat olleet rehellisiä, he olisivat heti Saksan ja Valkean Suomen sopimuksen tultua tunnetuksi sanoneet joukoilleen:

– Tähän asti, mutta ei etemmä! Kaikki vastustus on turha, me emme ole lähteneet ulkomaista ylivoimaa vastaan taistelemaan. Me olemme lähteneet sotaan Suomen yläluokkaa vastaan, emmekä muuta. Nyt aseet alas ja vastaamaan tekomme seurauksista.

Silloin olisi ollut psykologinen hetki, ja mahdollisesti he olisivat voineet saavuttaa vielä verrattain lievät rauhan-ehdot.

Mutta he päästivät sen ohitse ja silloin oli kaikki kadotettu.

Porvarilliset taas olivat viime aikoina – ja jo oikeastaan v:n 1905 suurlakosta lähtien – vain myöntyneet ja myöntyneet sosialistien aina kohtuuttomammiksi käyviin vaatimuksiin, osaksi oman heikkoutensa tunteesta, osaksi isänmaanrakkaudesta.

Mikään ei ollut auttanut. Suomen työväki ei ollut ottanut mistään talttuakseen. Ja kun sosialistinen puolue lopuksi oli asettunut sekä ryssien maastalähtöä että lujan järjestysvallan aikaansaamista vastustamaan, oli myöskin heidän kärsivällisyytensä lopussa.

Eikä kummakaan.

He olivat loukkaantuneet, he olivat sydänjuuriin saakka katkeroituneet.

Kesäiset, väkivaltaiset maatyölakot, kunnallisten valtuustojen ahdistamiset, marraskuun punainen viikko ja sen roistojen sekä murhamiesten aseelliset vankivapautukset olivat jousen tässä suhteessa jo aivan liian kireälle jännittäneet. Se katkesi, ja Valkea Suomi nousi puolustamaan asevoimin sitä oikeutta, jota asevoimin uhattiin.

Eikä se kerran noustuaan tahtonut suinkaan jättää työtään keskeneräiseksi.

Eihän Suomella ollut varaa tällaiseen verilöylyyn, joka vuosi. Täytyi kerta kaikkiaan ja pitemmäksi aikaa taata maassa rauhallisen elämän juoksu.

Punaisten itsepintaisuuteen ja sokeuteen nähden ei se ollut muuten kuin aseilla taattavissa.

Epäilemättä oli rauhankaipuutakin heidän puolellaan. Mutta osaksi ilmeni se liian myöhään, osaksi niin naivissa ja epäkäytännöllisissä muodoissa, että se ei enää voinut mitään asioiden vääjäämättömään menoon vaikuttaa.

Muutamista rauhan äänistä punaisten sanomalehdistössä olen jo ennen huomauttanut.

Helsingin "Työmiehestä" ja "Tiedonantajasta" ne olivat tykkänään pannaan tuomittuja. Huhun mukaan ei edes Valpas saanut moneen päivään esille siellä tunnettua rauhan-ehdotustaan, jos sitä sen mahdottomien vaatimusten vuoksi voitiin enää ollenkaan pitää sellaisena.

Mutta eräänä kauniina päivänä soitettiin minulle hotelliin ja kysyttiin, tahdoinko minä ottaa vastaan erästä "rauhanlähetystöä" taikka oikeammin sen puheenjohtajaa, joka jalansyten oli asiaansa varten tullut Viipurista.

Tiesin tuollaisen lähetystön olemassaolosta.

Olin kuullut heidän edellisinä päivinä käyneen sekä kansanvaltuutettujen että erinäisten porvarilliseen vasemmistoon kuuluvien hengen miesten luona ottamassa selvää sovinnollisen ratkaisun mahdollisuuksista.

He itse olivat lähinnä teosoofisen maailmankatsomuksen kannattajia.

Tietysti tahdoin minä jutella heidän kanssaan. Ja muutaman tunnin kuluttua he olivat hotellissa.

Tutkittiin ja tunnusteltiin tämän verisen ristiriidan syntyjä syviä, valitettiin verenvuodatusta, myönnettiin yhteinen pettymyksemme Suomen kansan suhteen, joka juuri tällä ratkaisevalla hetkellä oli luopunut ihanteellisista tarkoitusperistään, ja lykättiin unelmamme niiden toteutumisesta vähintään satavuotta eteenpäin.

Vapauttavan sanan sanoi eräs vanha, viisaannäköinen ukko, jonka korkea otsa todisti paljon itsenäistä ajatustoimintaa.

– Kaikki tämä turmio johtuu siitä, että hengen miehillä on vielä niin vähän sanomista tässä maailmassa. Nyt painaa yksi aineellinen voima väkisin meille kiväärin kouraan, huomenna toinen. Pitäisi saada enemmän määräävää arvovaltaa hengen miehille.

Huomasin kaikesta, että he pitivät minuakin "hengen miehenä", joka kahden yhtä aineellisen voiman – kapitalistisen ja sosialistisen – yhteentörmäyksessä olin jäänyt heidän tavallaan kuin vasaran ja alasimen väliin. Eikä minulla heidän yleisiä rauhan periaatteitaan vastaan ollutkaan mitään muistuttamista.

Mutta toinen, nuorempi mies, joka silminnähtävästi oli täysiverinen sosialisti, tahtoi heti päästä käytännöllisiin tuloksiin.

– Pitäisi saada aikaan julistus, sanoi hän, yhteinen, mahdollisimman puolueettomien henkilöiden allekirjoittama julistus, jossa huomautettaisiin rauhan, ainakin välirauhan välttämättömyydestä. Myöskin yksityinen kirjailija voisi kirjoittaa tuollaisen julistuksen.

Tunsin tuon henkilökohtaiseksi vetoamiseksi itseeni nähden.

– Mihin? kysyin sentähden. Missä se julaistaisiin? Ei suinkaan "Työmiehessä" ja "Tiedonantajassa"? Ensiksikään ne tuskin julkaisisivatkaan sellaista ja toiseksi se ei vaikuttaisi mitään. Jos mieli olla kirjailijan sanalla mitään arvovaltaa, täytyy olla ensin sanan vapaus, mutta sitähän meillä ei ole. Minunkin oma lehteni on lakkautettu.

Hekin myönsivät, ettei se kävisi päinsä siinä muodossa. Mutta missä siis?

Tiesin hyvin, että se oli jo mahdoton joka muodossa.

Mannerheim oli jo antanut hyökkäyskäskynsä, Vaasan hallitus omat julistuksensa, valkoinen armeija kulki voitosta voittoon ja porvarillisten mieliala täälläkin – punaisten pihdissä – oli mahdollisimman toivorikas. Mikään mahti maailmassa – ellei ehkä saksalaisten sosialistien välitys – ei olisi voinut enää tätä suurta tuomion ja koston vyöryä pysähdyttää.

Ruotsin sosialistit olivat jo koettaneet ja – epäonnistuneet.

Saksa oli ainoa maa koko maailmassa, josta kaikuvan rauhan-äänen arvovalta, varsinkin sen tekemän liittosopimuksen jälkeen Vaasan hallituksen kanssa, olisi ollut niin suuri, että sitä olisivat sekä sosialistit että porvarilliset kuunnelleet.

Mutta tuota ääntä ei kaikunut, ja verinen leikki oli loppuun leikittävä.

Mikä olisi siinä meidän "hengen miesten" ääni ollut? Vain tulitikku yössä, vain huuto myrskyssä, joka olisi hukkunut omaan heikkouteensa!

Mutta sittenkin? Ehkä kuitenkin olisi ollut syytä yrittää?

Eihän tekoja mitata niiden käytännöllisten tulosten mukaan eikä henkisiä arvoja niiden tuottaman todellisuushyödyn mukaan. Epäilemättä siinä olisi joutunut naurettavaksi, ehkä vihatuksi, pilkatuksi ja vainotuksikin, – mutta sittenkin!

Sääsken ääni ei tosin kuulu taivaaseen, mutta varmaankin kaikkialla läsnäolevaan, kaikkivaltiaan Jumalan korvaan ja sydämeen.

Mikä oli oikein sillä hetkellä, mikä väärin?

Olen tuota jälkeenkinpäin paljon aprikoinut. Tein mielestäni kuitenkin parhaan ymmärrykseni mukaan ilmaistessani heille epäilyni asian onnistumisesta, mutta silti kehoittaen heidän sitä kaikin mokomin jatkamaan.

Mutta minä itse? Mikä olisi minun suhteeni oleva siihen?

Se oli toistaiseksi välttelevä.

Kenties olin simppu sillä hetkellä, kenties suuri pelkuri ja kieltäjä oman uskontoni.

Tuotakin olen jälkeenpäin paljon aprikoinut. Kuitenkin luulen tulevani lähimmä totuutta, jos väitän olleeni vain tavallinen kuolevainen.

– Tuollaisella julistuksella ei tietysti olisi mitään merkitystä, huomautin, ellei sitä saataisi levitetyksi myöskin toiselle puolen rintamaa.

– Se saadaan kyllä, vakuutti varmasti se toinen nuorempi mies, jota tässä voisin vaikka vasemmistososialistiksi nimittää. Me kyllä menemme siitä takaukseen.

– Niin, mutta milloin? kiistin yhä. Nyt ovat päivät kalliit. Jos mieli saada mitään aikaan, on salaman nopeudella toimittava.

– Minä takaan, että jos julistus tänäpäivänä on valmis, on se huomenna jo kaikkialla rintamilla.

– Millä hiton konstilla?

– Meill' on konstimme. Tietysti lentokoneilla.

Katsoin tarkemmin miestä, joka niin mahtavasti puhui.

Hän oli nuori, pulska poika, ijältään ehkä 30 vuotias, katse älykäs, kasvot miellyttävät. Olisi voinut luulla häntä eteläpohjalaiseksi pientilalliseksi tai Amerikassa käyneeksi ammatinharjoittajaksi. Kuulin jälestäpäin, että hän oli hyvinkin lähellä kapinallisten pääleiriä, jonka kanssa hän kohti tuntemattomia kohtaloita katosikin.

Vahinko miestä!

Huomasin kaikesta että hänellä oli vilpittömät tarkoitusperät. Joissakin muissa oloissa hän epäilemättä olisi ollut valistuneen työväenluokan kaunistuksia, sen henkistä parhaimmistoa. Nyt harhaillee hän jossakin itäisillä mailla isänmaanpetturina ja maanpakolaisena.

Niitä meni monta hänen kaltaistaan. Ja sepä siinä juuri onkin niin kamalaa.

– Ei, kyllä siitä sittenkin täytyisi saada aikaan joku neuvottelu molempien taistopuolten johtajien välillä.

– Sitähän tämä julistus juuri tarkoittaisi. Neuvottelua ja aselepoa.

– Niin, mutta jo julistusta ja muuta edeltävää rauhantoimintaa varten. Mutta sitävarten täytyisi olla joku puolueeton ala, joku rauhoitettu paikka, joka ei olisi kummankaan käskyvallan alla...

– Hyvä. Me toimitamme teille heti vapaan matkan Tukholmaan.

Se oli houkutteleva tarjous.

Päästä siinä silmänräpäyksessä pois koko tästä kurjuudesta ja ahdistuksesta! Tulla toisiin vapaampiin, valoisampiin oloihin, tuntea itsensä jälleen ihmiseksi ja maailmankansalaiseksi eikä metsänpedoksi!

Hengittää jälleen ilmaa, joka ei olisi täynnä verihöyryjä ja veljesvihaa, voida ehkä jälleen tehdä jotakin ja toimia jotakin eikä istua tässä sietämättömässä, pakahduttavassa passiivisuudessa, pitkässä kuin nälkävuosi ja uhkaavassa kuin tyyni myrskyn edellä!

Ja voida ehkä siinä sivussa vielä vaikuttaakin jotakin, jos ei muuta, niin omien nuoruus-ihanteittensa edestä, ihmisyyden, kansallisen kokoomuksen, kulttuurirauhan edestä, tulla vielä ehkä hyvinkin tunnetuksi politiikoksi ja kansojenkaitsijaksi, matkustaa pääkaupungista pääkaupunkiin, tavata ministereitä ja valtiomiehiä, välittää, sovittaa, ratkaista ja suunnitella! Olla sanalla sanoen henkinen mahti maailmassa!

Niinkuin Stead, niinkuin Branting! Ja kaikki tuo vain sanan ja hengen voimalla, vapaana sanomalehtimiehenä ja kirjailijana!...

Tunsin seisovani korkealla vuorella, jonne varmaankin itse pimeyden pääruhtinas oli minut johdattanut.

Kunniakseni täytyy minun mainita kuitenkin, että tuohon hetkelliseen hurmiotilaani liittyi vähemmän henkilökohtaisen edun, maineen tai tunnetuksitulemisen tavoittelua kuin huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta ja kansojen kohtaloista!

Mutta kiusaus se oli, sen myönnän minä, eikä vaarattomimpia minun elämässäni.

Sitä kesti kuitenkin vain sekunnin. Jo seuraavassa saatoin vastata jotakuinkin tyynesti ja taitavasti:

– Eihän minun missään tapauksessa sovi yksin matkustaa. Mutta puhelkaa nyt muiden puolueettomien rauhan miesten kanssa ja tulkaa sitten uudelleen. Tuumitaan asiaa.

– Kirjailija ei siis ole kokonaan vastaan sitä?

– Enpä suinkaan. Laihakin rauha on aina parempi kuin lihava riita. Ja jos me voimme estää yhdenkään ihmishengen hukan tässä hirvittävässä veljesvainossa, voimme me jo pitää itsemme onnellisina.

Näillä ja muilla yhtä kasvatusopillisilla ja ihmisystävällisillä lauselmilla päättyi keskustelu minun puoleltani.

Pahoin pelkään, että se on samoin päättynyt monessa muussakin ja isommassakin "rauhankongressissa".

Ja "Fordin lähetyskunta" lähti. Mitä se muualla sai aikaan, en tiedä, mutta minulle se ainakin antoi ylpeimmän tuokion tässä maallisessa taivalluksessani.

KUUDES LUKU.

Arvailuja. – Irmari Rantamala. – Noak arkissaan. – Vaarallinen paperi. – Fabius Cunctator. – Lentokoneet. – Anarkistin salaisuus. – Sardanapalusko palatsissaan? – Esteettisiä ajatuksia. – Suomalainen kansanluonne. – Hyvin vähän hymyiltävää.

Saksalaisten noustua Hankoon kävi henkinen paine Helsingissä aivan sietämättömäksi.

Tiedettiin heidän antaneen täkäläiselle venäläiselle sotaväelle viiden päivän uhkavaatimuksen: näiden oli pysyttävä kokonaan poissa leikistä, jos heidän mieli välttää tulevaisen vihaa.

Laivojen oli lähdettävä. Niiden, joille tämä jääesteiden vuoksi ehkä kävisi mahdottomaksi, oli erikoisessa, lähemmin määritellyssä järjestyksessä voitollisen valloittajan tuloa odotettava.

Asia oli sitä myöten selvä siis. Mutta miten ja milloin saksalaiset tulisivat?

Ja mitä tapahtuisi täällä sillä aikaa?

Että venäläiset ottaisivat varteen annetun uhkavaatimuksen, siitä ei ollut epäilystä.

Mutta punaiset? Mitä he tekisivät?

Kelpaisiko heille tälläkään kahdennellatoista hetkellä lusikka kauniiseen käteen vai jatkaisivatko he mielenvikaista vastustustaan todella viimeiseen mieheen ja viimeiseen veripisaraan?

Siitä puhuttiin, sitä arvailtiin.

Tutkittiin "Työmiestä", luettiin "Tiedonantajaa" ja etsittiin turhaan edes joitakin uuden tilanteen aiheuttamia järjen kipinöitä niistä.

Mutta ei! Siellä valui vain tunnettu mahtipontinen valheen valta entistä vuolaampana, siellä kiehui ja kohisi "Harhaman" sekapäisen tekijän Irmari Rantamalan puuropata entistä piripintaisempana.

Ei mitään myönnytystä totuudelle, ei mitään vääjäämistä uhkaavalle, ratkaisevalle todellisuudelle.

Mitä Irmari Rantamalaan tulee, niin sanotaan hänen lopuksi toimittaneen "Työmiestä" aivan yksin.

Kaikki muut pakenivat, hän vain toimitti. Siinähän voisi olla edes joku komea kohta tässä yleisessä henkisessä surkeudessa: hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa.

Mutta tältäkin henkilökohtaisesti rohkealta yksityisseikalta puuttuu juuri sen ylentävä, aateloiva momentti: rohkeus jonkun jalon aatteen palveluksessa. Sillä eihän jatkuvaa, monomaanista valehtelemista ja vihaan yllyttämistä toki voitane minään jalona aatteena pitää.

Jos hän olisi sanonut koko totuuden, jos hän, suomalaisena kirjailijana, olisi edes tällä viimeisellä hetkellä, silloin kun hänellä oli lehti hallussaan, uskaltanut astua esiin ja julistaa kaiken enemmän vastarinnan mahdottomaksi, olisi hänen muistonsa nyt kokolailla toisenlainen.

Mutta hän ei sitä tehnyt, ja siksi hukkukoon myös hänen muistonsa niihin aaltoihin, joissa hän myöhemmin vangiksi jouduttuaan vartiainsa luodeista myös niin surullisen surman sai.

Muuten elettiin näinäkin ratkaisevina päivinä kuin Noak arkissaan, tietämättä tarkemmin mitä ympäröivässä maailmassa tapahtui. Olipa meidän joukossamme jo niinkin itsepintaisia epäilijöitä, jotka eivät uskoneet edes sellaistakaan varmistettua seikkaa kuin Tampereen valloitusta.

Nykäyttivät vain olkapäitään ja sanoivat:

– Minä en usko enää mitään. Enkä tahdo kuulla mitään. Minä annan palttua koko maailmalle.

Kuitenkin he juuri ehkä olivat kaikkein uteliaimmat kuulemaan mitä epävarmimpiakin uutisia.

Muuten häilyi mieliala yhä edelleen toivon ja epätoivon vaiheilla, ei suinkaan sodan lopulliseen tulokseen, vaan juuri Helsingin ja sen asukasten kohtaloon nähden.

Milloin olivat kaikki kaupungin talonmiehet kutsuttu kokoon. Merkitsiköhän se yleisen verilöylyn alkamista? Milloin olivat punaisten sanomalehdet uhanneet yleisellä työ- ja asevelvollisuudella. Alkaisivatkohan todella toimeenpanna?

Nämä kysymykset olivat samalla mitä läheisimmässä yhteydessä punakaartin asettaman diktaattorikysymyksen kanssa, josta aina suuremmalla varmuudella puhuttiin.

Viipurissahan se sitten todella toimeenpantiinkin. Mutta minulla on mitä pätevimmät todistukset siitä, että se aiottiin toteuttaa jo Helsingissä, vaikka saksalaisten äkillinen tulo ehkäisi aikeen. Olipa minulla – kiitos olkoon erittäin eräiden "onnellisten" olosuhteiden – tuo vaarallinen paperi, nim. täydellinen diktatuuriehdotus, jonkun tuokion omissa käsissäni.

Luonnollisesti minä en siitä kenellekään puhunut mitään, sillä enhän tahtonut herättää paniikkia.

Mutta tunnustaa täytyy, että vavahdin hieman, kun luin siitä, että myöskin "sabotaasista", johon kuului m.m. kaikkien valtiollisten ja yhteiskunnallisten henkilöiden passiivinen vastarinta, oli siinä määrätty kuolemanrangaistus!

Mutta tiedettiinhän saksalaisten saapuvan? Olihan kuultu kuitenkin jotakin Mannerheimin joukkojen voitollisesta tunkeutumisesta kohti etelää?

Mistä siis epävarmuus? Kuinka oli mahdollista enää mikään hätä ja epätoivo?

Tiedettiin, oli kuultu.

Mutta saksalaiset olivat vitkastelleet niin monta viikkoa Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa, että pelättiin heidän tekevän samoin Hangossa ja jäävän sinne kukaties kuinka pitkäksi aikaa.

Mannerheimin tuloon taas ei enää uskonut kukaan.

Toiset nimittelivät häntä jo Fabius Cunctatoriksi, toiset laiskaksi Jaakoksi siteeraillen äkäpäissään vanhaa kansanrenkutusta Jaakko de la Gardiesta: "Lähtee kesä, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko."

Sentään oli Noakillakin kyyhkysensä ja Helsingilläkin lohduttajansa.

Ne olivat saksalaiset lentokoneet. Mitä enemmän ratkaiseva päivä lähestyi, sen täsmällisemmin kuultiin niiden surina puolipäivän aikaan kaupungin päällä, jota ne näyttivät tutkistelevan erikoisella huolettomalla tarkkuudella. Pantiin merkille, että varsinkin Siltasaari ja Työväentalo näytti niiden huomiota kiinnittävän.

Mereltä ne tulivat ja merelle menivät. Kymmenientuhansien toivorikkaat, kaihomieliset katseet seurasivat niitä.

Mitä punaiset niistä ajattelivat, on tuntematonta.

Kerrottiin, että eräänäkin päivänä oli Työväentalon pihalle komppania miehiä kiväärit kädessä niitä vastaan ottamaan ketjuun komennettu. Eivät olleet yhtään laukausta ampuneet kuitenkaan, huomaten arvattavasti sellaisten mielenosoitusten naurettavuuden.

Oopperakellarin edustalla oli joku poikanen tehnyt senkin. Mutta muuten ne saivat liidellä ja laadella omiksi iloikseen.

Yleisen jännityksen juuri korkeimmillaan ollessa sain vielä omille yksityisille hartioilleni kannettavaksi taakan, joka yritti käydä minulle ylivoimaiseksi.

Se oli erään anarkistin salaisuus.

Anarkistin? kysyy lukija kauhistuneena.

Niinpä kyllä anarkistin, mutta ei Luojan kiitos minkäänlaisen sellaisen mustalippuisen, pääkallokuvaisen anarkistin, joiden kokouspaikka Kaasutehtaalla oli ja joita itse punikit pelkäsivät, vaan täysin rauhallisen, tolstoilaisen ja teosoofisen anarkistin, jolle kaikki sota oli kauhistus ja joka ei tahtonut tehdä pahaa kärpäsellekään.

Henkisen anarkistin, toisin sanoen, joksi meidän yhteiskunnallisen järjestyksen kannalta on itse Herraamme Vapahtajaamme nimitettävä.

Tapasin hänet aivan sattumalta eräänä päivänä.

Hän hymyili lempeästi ja ihmisystävällisesti, kuten aina. Puristin lämpimästi hänen kättään ja kysyin, mitä hän arveli nykyisistä olosuhteista.

– Olen niiden tulon jo kauan aavistanut, hän virkahti vienolla, lapsellisella äänellään. Uusi maailma syntyy, vanha kuolee.

– Ja mekö sen mukana? kysyin vielä.

– Mikäli me kuulumme vanhaan maailmaan. Ikävä kyllä, koko Helsinki lentää ilmaan...

– Häh? ennätin älähtää silmät ymmyrkäisinä.

– Siitä ei ole pienintä epäilystä. Olen juuri ollut laivoissa ja Viaporissa ja nähnyt omin silmin sytytyslangat.

Tiesin hänellä olevan tuttavuuksia samanhenkisten venäläisten idealistien keskuudessa enkä ollenkaan epäillyt hänen sanojaan. Mutta tunsinpa kylmän väreiden karsivan selkäpiitäni, kun hän jatkoi tuolla taivaallisella, kirkastuneella, joskin sangen surumielisellä ilmeellään:

– Tapasin myös erään sähkötyöläisen, joka valitti olevansa aivan voivuksissa. Hän tuli Aalbergasta, missä hän kertoi punaisten pakotuksesta olleensa yön ja kaksi päivää asettelemassa sytytysvehkeitä sikäläisiin pattereihin ja pommikellareihin.

– Niin että jos kaupunki ei mene ilmaan meren puolelta, se menee maan puolelta?

– Se menee raunioiksi? Tiedät itse, mitä äärettömiä ampumavaroja ryssät ovat tänne koonneet. Minä en näe mitään pelastusta.

– Mutta täällähän on yhtä paljon punaisia ja heidän vaimojaan ja lapsiaan kuin porvarillisiakin! ähkäsin epätoivoissani. Tekisivätköhän he todella sen? Sehän olisi murha, sehän olisi itsemurha. Polttaa itsensä kuin Sardanapalus omassa palatsissaan.

– He tietysti jättäisivät kaupungin.

– Ja estäisivät meidät lähtemästä?

– Hyvin todennäköistä. Tietysti tekisivät he sen vasta viime tingassa, mutta nyt on viime tinka. Ellei nyt mitään odottamatonta tule väliin, niin se tapahtuu.

Anarkisti nyykäytti päätään ja meni menojaan, hymyillen edelleenkin tuota kaiken olevaisen ulkopuolella olevaa, epäaineellista buddhalaista, nirvanalaista hymyään, jolla hän oli minut monta kertaa ennenkin yllättänyt.

Mutta ei koskaan niinkuin tällä kertaa.

Kaupunki ilmaan? Helsinki helvettiin? Näinkö sitä vain mentiin? sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.

Tunnustan mielelläni, että minä puolestani en tuntenut pienintäkään halua kuolla. En ainakaan tuolla ylenluonnollisella, aurinkoisella talttumuksella, minkä hänen maailmankatsomuksensa näkyi hänelle antaneen ja jonka varassa hän tuntui olevan valmis vaikka tuliseen pätsiin kiitosvirsiä veisaten alistumaan.

Ehk'eivät hänen sanansa olisi tehneet niin tärisyttävää vaikutusta minuun, elleivät ne samalla olisi vahvistaneet omia pahimpia epäilyjäni.

Jotakin tuontapaistahan minäkin olin pelännyt, jotakin tuontapaista kuvitellut ja aavistellut. Ja tuossa tuli nyt toinen, joka sanoi saman asian minulle, vieläpä erinäisillä sangen ikävillä tosiasioilla varustettuna.

Mitä lempoa? Kaikki tasaiseksi? Uneksinko minä vai näenkö näkyjä? Eihän se saata, eihän se saa, eihän se voi olla mahdollista.

Mutta kaikki tuntui mahdolliselta siihen aikaan.

Tuntien sitäpaitsi suomalaisen kansanluonteen en minä hetkeäkään epäillyt, ett'eikö heissä olisi miestä tuollaistakin ennen kuulumatonta kauhuntyötä tekemään.

Ja täytyihän tunnustaa, että itse tuossa ajatuksessa oli jotakin juhlallista. Pahoittelin esteettisessä mielessäni vain sitä, ettei heillä olisi rohkeutta hautautua itse mukana noiden raunioiden alle, jotka he olivat päättäneet vihamiehilleen valmistaa.

Silloin ei siinä ajatuksessa olisi ollut vain juhlallisuutta, vaan todellakin syvää, suuremmoista traagillisuutta, joka olisi tehnyt heidät sekä meidän että koko maailman historian edessä kuolemattomiksi.

Mutta oliko sitten jotakin järjellistä perää hänen sanoissaan? Erehdyinkö minä suomalaisesta kansanluonteesta?

Eihän Helsinki raunioihin hautautunut.

Ellei niin käynyt, ei se ainakaan ollut heidän vikansa.

Kyllä jotakin sellaista tarkoitusta oli, kyllä ainakin oli tarkoitus räjähyttää Suomenlinnan ruutikellarit ilmaan, joka venäläisten upseerien lausuntojen mukaan olisikin riittänyt ainakin merenpuoleisen kaupungin tuhoamiseen. Ja ilman puolalaisia, joiden käsissä sen varustukset silloin olivat, olisikin tuo helvetillinen aie epäilemättä onnistunut.

Aalbergasta en tiedä mitään. Mutta mitä suomalaiseen kansanluonteeseen tulee, todistavat niin monet kymmenet ja sadat kuulumattomat, kaiken inhimillisen tunteen ja järjen vastaiset hirmutyöt kautta maan, etten ollut erehtynyt pahimmissakaan aavistuksissani.

Oli sattuma, ettei niin käynyt ja että me yleensä täällä Helsingissä päästiin niin helpolla.

Olisi voinut myös toisin käydä. Siksi en tälläkään hetkellä voi hymyillä muistellessa silloisia kauhistuneita mielentilojani.

SEITSEMÄS LUKU.

Tuska olla mykkä. – Outo levottomuus. – Shakkipiru. – Pyöreän pöydän ritarit. – Pitkä yö. – Punainen automobiili. – Hotellitarkastus. – Pari syntipukkia. – Ohrana. – Sen menetelmät ja henkilötiedot.

Mutta nyt olin minä todella saanut kuorman hartioilleni, joka minun oli yksin ja kunnialla kannettava.

Enhän minä nim. voinut kenellekään kertoa siitä. Enhän minä mitenkään voinut ruveta levittämään pitkin kaupunkia moisia juoruja – vaikkakaan ne minulle eivät suinkaan olleet vain juoruja – sillä katsoin jokaisen kansalaisen ensimmäiseksi velvollisuudeksi olla herättämättä paniikkia.

Täytyi olla tyyni, aivan tyyni. Sen tyynempi, mitä vaarallisempi tilanne oli. Ja täytyi ennen kaikkea pitää suunsa kiinni eikä kertoa kenellekään, ei edes ennen mainitulle "yksityiselle tietotoimistollemme" mitään näistä kummista kuulemistaan.

Se vasta oli vaikeaa, varsinkin viimemainittu seikka.

Oli suoranainen tuska kuulla toisten pröystäilevän omilla kurjilla pikkutiedoillaan ja istua itse tuollaisen todellisen jättiläis-uutisen päällä kuin lohikäärme aarrettaan vartioiden.

Mutta minä kestin kiusauksen enkä ilmoittanut asiaa edes omille parhaille ystävilleni.

Lienkö unohtanut mainita, että olin kieltänyt myös ystävääni anarkistia seikkaa sen pitemmälle lavertelemasta?

Jos meidän kerran täytyi lähteä tästä maailmasta, niin olihan parasta, että kukin riippui siinä kiinni ainakin niin kauan kuin mahdollista. Jos meidän kerran täytyi mennä helvettiin, eikö ollut edullisinta, ettei kukaan ainakaan elävältä ja ainakaan minun tähteni joutunut sen tuhansia esimakuja maistamaan?

Itse maistelin niitä täysin siemauksin.

Odotin joka hetki, mutta varsinkin öisin, tuomiontornien torahtavan, maan järkähtävän ja kaiken hukkuvan alkuperäiseen kaaokseen. Outo levottomuus oli astunut vereeni ja minulla oli täysi työ kokea estää muiden sitä huomaamasta.

Illat hotellissa kävivät nyt sietämättömiksi.

Muistan hyvin erään niistä, jonka koetin tappaa intohimoisella shakkipelillä.

Minulla oli olevinaan aavistus, että se tai jotakin muuta yhtä hirveätä juuri sinä yönä tapahtuisi. En tahtonut sentähden jäädä yksin yksinäiseen, unettomaan kammiooni, vaan koetin keinoilla millä hyvänsä saada tuota kansainvälistä seuraa niin kauan kuin mahdollista koolla pysymään.

Aluksi kertoilivat he sikamaisia juttuja ja se piti kyllä mielet virkeinä. Mutta sitten rupesi yksi toisensa jälkeen heistä haukottelemaan ja silloin minulle hätä käteen, ett'eivät he kaikki nyt vain menisi huoneisiinsa ja sanoisi äkkiä hyvää yötä minulle.

Ehdottelin shakkipeliä ja ilokseni ilmoittautuikin useampi kuin yksi heistä siihen suostuvaiseksi.

Istuimme yleisen seurusteluhuoneen pyöreän pöydän ääressä enkä minä tahtonut päästää ketään heistä käsistäni.

Yksi väsyisi kuitenkin ennemmin, toinen myöhemmin. Mutta minulle oli tärkeätä saada seuraa niin kauan kuin suinkin, vaikka aina aamun valkenemiseen. Tarjouduin pelaamaan yht'aikaa useamman kanssa, heidät kaikki täten tuon pyöreän pöydän ritareiksi kytkeäkseni.

Niin tapahtuikin.

Pelasin ja voitin aina. Ajatukseni olivat kaukana sieltä, siirtelin nappuloita kuin unissani, mutta minun tarvitsi vain katsahtaa shakkilautaan ollakseni varma siirrostani ja voitostani.

Ja kuitenkin oli heidän joukossaan pari sangen voimakasta pelaajaa.

Muistan, etten elämässäni ollut pelannut vielä niin hyvin.

Tiesin, etten tällä tuulella voinut hävitä ollenkaan. Kaikki riippui hermojännityksestä, jolla kuuntelin jokaista pienintäkin kolinaa ulkoa, jokaista heikointakin portinpaukahdusta.

Lopuksi valtasi oikea shakkipiru minut. Annoin todellisia mestarinäytteitä, pelasin milloin ilman hevosta, milloin ilman tornia tai juoksijaa, ja voitin sittenkin.

Minun oli mahdoton hävitä. Sillä enhän minä pelannut järjelläni, vaan hermoillani ja vaistollani, joihin joka suhteessa luotan paljon enemmän.

Juuri senvuoksi, että itse peli merkitsi minulle tällä hetkellä niin sanomattoman vähän, olin täydellisesti sen yläpuolella.

Heikoimmat heistä ehtivät tuskin alottaa, kun he jo olivat shakmatissa.

He katsoivat minuun hämmästyneinä kuin johonkin ylenluonnolliseen ilmiöön. Selitin heille kuuluneeni joskus Helsingin shakkiklubiin, vieläpä voittaneeni kerran ensimmäisen palkinnon siellä, ja annoin siten asialle luonnollisen selityksen.

Uskon, että he samalla saivat tarpeellisen kunnioituksen asianomaista arvon klubia kohtaan.

Mutta samalla he alkoivat yksi toisensa jälkeen luikkia huoneisiinsa.

Minulle hätä käteen! Koetin tehdä toinen toistaan kummempia shakillisia saltomortaaleja, mutta mikään ei auttanut. He katsoivat nähtävästi turhaksi mitellä voimiaan ammattipelurin kanssa.

Kaksi juutalaista jäi viimeiseksi.

Toinen heistä – kuulin jälestäpäin – oli kuuluisa pietarilainen pörssihuijari Rubinstein, joka sittemmin Suomen hallituksen toimesta vangittiin ja saatettiin rajalle. Shakkipelurina hän oli mitä miellyttävin ja tahtoi vielä seuraavana aamuna tarjota aamiaista.

Lopuksi hekin väsyivät ja poistuivat huoneisiinsa.

Minun oli sittenkin yöni yksin kestettävä.

En koskaan unohda sitä yötä. Näin pelkkiä kauhunkuvia.

Toisinaan ne kohdistuivat itseeni, toisinaan muihin, mutta useimmiten koko kaupunkiin, koko maahan ja maailmaan.

Näin itseni raadeltuna, parhaat ystäväni silvottuina ja paloiteltuina. Kuulin ympäriltäni vain pelkkää valitusta ja voihkinaa, itkua ja ähkyä kuin konsanaan Danten helvetissä...

Silloin pysähtyy äkkiä hotellin portille automobiili.

Sydämeni seisahtui: siinä ne nyt ovat!

Kenenkä nyt on vuoro? Venäläisiä se ei voi koskea eikä meitä koko hotellissa ole muuta kuin kolme suomalaista, nim. pari rautatievirkamiestä ja minä.

Siis yhtä meistä kolmesta! Mutta ketä?

Yleensä oli hotellimme tähän saakka säilynyt sekä ryöväyksistä että yöllisistä tarkastuksista.

Luulen, että se riippui niistä parista punaisesta vahtisotilaasta, jotka seisoivat sen ovella kuin kaksi kerberusta, eivät suinkaan meidän tähtemme, vaan niiden kaupungin anniskeluyhtiön viinavarastojen, joita saman talon kellareissa säilytettiin. Siksi oli myös punaisen "tiedusteluosaston" jäsenten yöllinen käynti täällä jotakin uutta.

Se oli yleinen hotellintarkastus.

Syntyi liikettä ja hälinää käytävissä... Aivan kuin olin arvannutkin he venäläisistä vähät välittivät. He etsivät suomalaisia.

Minut, passittoman, joskin hotellissa asuvan helsinkiläisen pelasti seinälläni riippuva laakeriseppele, jonka nauhoja he nostelivat suurella kunnioituksella. Se sai käydä passista nimittäin.

Pahempi oli rautatievirkamiesten, kahden nuoren, hauskannäköisen miehen laita, jotka aikaisemmin olivat minulle naurahdellen kertoneet heillä olevankin jotakin omallatunnollaan.

Heillä oli tiukka tutkinto, jonka tuloksia me kaikki jännityksellä odotimme.

He olivat kuitenkin sukkelia poikia, selittäytyivät erinomaisesti ja saivat vielä toistaiseksi jäädä hotelliin. Mutta aamulla heidän joka tapauksessa oli ilmoittauduttava punaiselle "Ohranalle".

Tarkastus oli päättynyt. He menivät.

Ja jälleen alkoivat äskeiset ajatukseni kulkea entisiä kiertokulkujaan. Tuo pieni välikohtaus oli ollut vain miltei rattoisa keidas niiden erämaassa.

Ja jälleen minulla oli tilaisuus todeta, ett'eivät mielikuvituksen tuskat ole suinkaan sen vähemmän kirveltäviä kuin todellisuuden, jos vain todellisuuden varjokaan niitä sielunsilmiemme eteen hahmottelee...

Mikä nyt? Jälleen automobiili!

Pysähtyy hotellin portille, kuuluu jälleen ääniä ja askeleita porraskäytävästä.

Ketä ne nyt etsivät? Eiköhän minua?

Ei, asia koski jälleen noita kahta rautatieläistä.

Tällä kertaa vaadittiin heitä kirjoittamaan nimensä erään paperin alle, jossa heidän oli määrä luvata, ett'eivät he yrittäisi mitään "valtiolle" vaarallista.

Mutta he olivat, kuten sanottu, sukkelia poikia ja selvisivät koko jutusta erinomaisesti.

– Minä en kirjoita minkään paperin alle, sanoi toinen heistä. En siitäkään syystä, että se on pelkkää narripeliä.

– Sitten herra saa seurata mukana, ilmoittivat etsivät.

– Asettukaa meidän tilanteesemme, huomautti toinen. Jos te nyt kirjoittaisittekin pakosta nimenne tuollaisen lupauksen alle, ette te kuitenkaan pitäisi sitä.

– Jaa, se on totta, tuumi etsivät kynsien korvallistaan. Mutta sitten te saisitte vastata vallankumousoikeuden edessä.

– Ja sen eteen minä en ikinä tule.

Ihme kyllä, he jäivät jälleen vapaalle jalalle, kiitos olkoon heidän julkean avomielisyytensä. Etsivät menivät matkaansa muristen:

– Mutta jos herrat ovat meille valehdelleet, me tulemme tänä yönä takaisin vielä kolmannen kerran. Ja silloin me korjaamme heidät.

Ja muistuttivat vielä visusti heitä ilmestymään aamulla punakaartin tiedusteluosaston eteen.

Mutta aamulla olivat herrat tipotiessään. En ole sen koommin nähnyt heitä.

Tuosta samaisesta punakaartin tiedusteluosastosta kerrottiin muuten mitä hullunkurisimpia asioita.

Aluksi ei suinkaan liene ollut leikkiä joutua sen kanssa tekemisiin. Mutta myöhemmin – varsinkin sitten kun itse "Suomen neuvostotasavallankin" lailliset siteet olivat höltyneet, – saattoi kuka hyvänsä ostaa itsensä rahalla sieltä pois.

Hinta vaihteli asianomaisen henkilön varallisuuden mukaan, mikäli se oli tunnettu ohranan esimiehille. Mainittiinpa jonkun miljonäärin pojan saaneen maksaa aina 50,000 markkaan saakka ennenkuin he olivat uhrinsa hellittäneet.

Silloin saattoi tapahtua niinkin, että herrat vietiin oikein autolla kotiin.

Heidän tietonsa etsimistään henkilöistä olivat tietysti mitä alkeellisimmat.

Niinpä tapahtui eräälle ystävälleni, hiljaiselle tiedemiehelle ja tunnetulle kirjailijalle, että tultiin eräänä iltana hänen luokseen monen miehen voimalla ja väitettiin, että hän oli yksi paikallisen suojeluskunnan pahimpia harjoitusmestareita.

– Minä?! huudahtanut tiedemies kauhistuneena. Joka olen niin likinäköinen, etten osaisi tähdätäkään!

– Mutta tunnettu lahtari ja työväen vihollinen te kuitenkin olette.

– Hyvät miehet! Katsokaa tuota laakeriseppeltä seinällä: sen olen minä saanut Koiton talolla Suomen työväelle pitämistäni luentokursseista.

Hän oli säveltaiteellinen mies. Hänellä oli äänenmittari kirjastohuoneessaan.

– Onpa teillä sentään helvetinkone tuossa valmiina valkoisten rintamalle lähetettäväksi.

Meni taas pitkä aika sen selittämiseen.

Myöskin tahtipuikko oli heistä näyttänyt hyvin epäilyttävältä.

Toisten tonkiessa tiedemiehen laatikkoja ja paperipinkkoja pyytää eräs heistä hänet astumaan viereiseen huoneeseen, vetää revolverin taskustaan ja ohjaa sen hänen otsaansa vasten:

– Mitäs niistä pitkistä puheista, lausahtaa hän painavasti. Puhutaan nyt totta.

Sillä hetkellä kertoi ystäväni hieman säikähtäneensä ja monenlaisten ajatusten risteilleen läpi aivojensa.

Pääasiallisimpana niistä oli ollut ajatus elämän turhuudesta ja kaikkien jaloimpienkin ihmispyrkimysten mitättömyydestä, jos ne näin vaan, millä hetkellä hyvänsä, saattoivat tulla ryövärin luodin kautta katkaistuksi.

Parin tunnin perusteellisen kotitarkastuksen jälkeen, jossa ei tietysti löytynyt mitään epäilyttävää, olivat miehet menneet matkoihinsa. Vieläpä oli joku heistä, joka koko ajan oli käyttäytynyt muita siivommin, ovella sopertanut:

– Anteeksi nyt! Taisi tulla erehdys...

Niin oli tullut, nimi-erehdys. Mutta sentapaisista erehdyksistä saattoi moni siihen aikaan tulla ammutuksikin.

KAHDEKSAS LUKU.

Räjähdyksiä. – Sanomalehtimiehen luona. – Kansainvälinen seurapiiri. – Hauska pankkiherra. – Vielä hauskempi rahaministeri. – Hurskas huokaus. – Tykkien jyrinää. – Haavoitettuja. – Pakollista sotaväen ottoa. – Herodeet ja Kaifaat. – Laumat ja johtajat.

Nyt eivät hermoni kestäneet enää viettää yksin iltojani hotellissa, josta jo myöskin ystäväni kuvanveistäjä oli ammoin poistunut.

Oli vain pari yötä enää saksalaisten tuloon. Yhden niistä minä vietin erään tuttavan sanomalehdentoimittajan luona, toisen eräässä pensionaatissa Kaivopuiston puolella, missä minulla, paitsi muita, oli eräitä kansainvälisiä ystäviä.

Kummassakin paikassa tuli iltamme ikävällä tavalla häirityksi.

Olimme sanomalehdentoimittajan kanssa tutkineet myöhään yöhön erästä viime jouluksi ilmestynyttä lastenpeliä, jonka tekijä sietäisi saada selkäänsä, niin vaikeatajuiset hänen sääntönsä olivat.

Vaikka meitä istui siinä kaksi jotakuinkin selkeällä järjenjuoksulla varustettua miestä tuntikausia vastakkain, me emme sittenkään päässeet perille sen ongelmista. Tulimme siihen lopputulokseen, että täytyy olla nero maitoparraksi, joka tuolla henkisellä akrobatialla voi joutohetkensä täyttää.

Muuten oli puhumisen taito meiltä kokonaan unohtunut.

Jännitys oli liian suuri, kummankin hermot olleet viikkokausia liian kovassa vireessä, että olisi voinut tai edes tehnyt mieli antaa mitään ilmausta enää vaikutuksilleen ja mielialoilleen. Täytyi vain tappaa aikaa, kuinka tylsästi ja idioottisesti tahansa, että taas vierähtäisi tunti ja pari ja taas olisi senverran lähempänä toivottua pelastuksen hetkeä.

Olimme juuri menemässä maata, kun ankara räjähdys äkkiä tärisytti kaupunkia.

Jäimme jähmettyneinä toisiimme katsomaan.

Nyt se alkaa, ajattelin.

Mutta ääneen virkahdin minä vain hiljaa:

– Pommi!

– Lentokone! kuiskasi hän.

Sammutimme tulet ja riensimme ikkunoihin.

Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ainoastaan ulkopuolella olevien punaisten vahtisotilasten rykäykset ja harvasanaiset mielipiteenvaihdot tapahtuneesta räjähdyksestä.

Toisena iltana istuin venäläissuomalaisessa teeseurassa, joka aikaisemmin oli vielä paljon kansainvälisemmän seurapiirin muodostanut.

Siihen oli kuulunut m.m. eräs Ranskan valistusministerin alainen kirjallinen tohtori, joka kuitenkin oli saksalaisten odotetun tulon johdosta nyt puhdistanut tomun kiireesti jaloistansa. Olipa sitä eräänä iltana kunnioittanut läsnäolollaan myöskin kreivi Ch., tunnetun ranskalaisen pankkiliikkeen Crédit Lyonnais'n johtaja Pietarista.

Samainen kreivi oli muuten hauskimpia miehiä, mitä olen nähnyt elämässäni.

Moitteettomine monokkeleineen, verrattomine, hiukan viistoine Cyrano-nenineen ja erinomaisine pakinoimistaitoineen hän oli naurattanut koko illan meitä kertomuksillaan kaukaisista maista, missä hän oli ollut ja missä aina hänen sinne saapuessaan oli vallinnut vallankumous.

– Oh, olen tottunut siihen! hän sanoi. Olisikin ikuinen ihme ollut, ellei täällä olisi ollut asianlaita samoin.

Tämä oli kuitenkin vain leikkiä hänen mielestään kaiken sen rinnalla, mitä hän oli muualla maailmassa nähnyt.

Täällähän oli edes jonkinlainen järjestys, täällähän saattoi istua ja aterioida aivan rauhallisesti, ravintolassa. Toista oli ollut esim. niissä Etelä-Amerikan tasavalloissa, jotka kaikesta päättäen olivat hänen erityis-alansa ja joiden olot lukuun-ottaen hän ehkä saattoikin olla ainakin pintapuolisesti oikeassa meikäläisen vallankumouksen suhteen.

Perussa – taikka oliko se nyt Urugyaissa tai Paragyaissa – hän oli sattunut hotellissa tutustumaan erääseen eleganttiin nuoreen mieheen, joka oli saapunut sinne Yhdysvalloista raskaine kapsäkkeineen.

Kuinka olikaan, oli viranomaisten tietoon tullut, että nuo kapsäkit sisälsivät pelkkää väärennettyä setelirahaa.

Mies vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Mutta silloin hän oli ruvennut ankarasti protesteeraamaan:

– Ohoh, ei se niin vain käy päinsä! hän oli sanonut. Minä olen Yhdysvaltain alammainen. Te vastaatte kukin kohdastanne päällänne minun hengestäni.

Viranomaiset olivat ottaneet asian uudestaan harkitakseen ja tulleet siihen lopputulokseen, että mies oikeastaan voisi päästä elinkautisella kuritushuoneellakin.

Mutta silloin mies oli oikein villiin tullut:

– Minä kuritushuoneeseen! huudahtanut. Siitä ei tule mitään. Mitä pahaa minä sitten olen tehnyt oikein? Tuonut teille maahan rahaa, joka ei ole sen huonompaa eikä ala-arvoisempaa kuin teidänkään rahanne, vieläpä monessa suhteessa parempaakin, sillä se on painettu paremmalle paperille!

Viranomaiset ottaneet asian vielä kerran harkitakseen.

Ja kun he olivat tarkoin tutkineet hänen rahojaan ja verranneet niitä omiinsa, he olivat tulleet siihen lopputulokseen, että mies puhui oikein ja hän voisi päästä kuritushuoneestakin, jos hän nyt vain laputtaisi hetipaikalla maan rajojen ulkopuolelle.

Mutta matkakirstunsa hänen oli joka tapauksessa jätettävä valtion takavarikkoon.

Ei, siitä ei mies tahtonut mitään.

– Kuinka? hän oli kiivaillut. Te tahdotte anastaa minun raskaan työni tulokset, minun hiellä ja vaivalla hankitun laillisen omaisuuteni. Oletteko te hulluja? Jos te olisitte viisaita, te lunastaisitte minun rahani, julistaisitte ne oikeiksi rahoiksi ja valtion rahat vääriksi. Se olisi onneksi sekä teille, minulle että valtakunnalle.

Viranomaiset ottaneet asian vihoviimeisen kerran harkitakseen.

Ja mitä enemmän he olivat asiaa aprikoineet, sitä enemmän he olivat tulleet siihen lopputulokseen, että mies, joka puhui niin viisaasti, ei suinkaan voinut olla mikään rikollinen, vaan nero, joka kaipasi vain harvinaisten lahjojensa mukaista toimialaa. Ja niin he olivat nimittäneet hänet valtionsa – rahaministeriksi.

Näitä y.m. juttuja tuossa hupaisessa teeseurassa muistellessamme tuntui meistä kuin huone äkkiä olisi heilahtanut ja me jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta kukin istuimiltamme ylös ponnahtaneet.

Samalla saapui korviimme pamaus, juuri samanlainen, jonka olin kuullut viime yönä.

– Mitä se on? pääsi meiltä kaikilta vaistomaisesti.

– Oh, ei mitään! tiesi joku läsnäolevista. Englantilaiset siellä vain räjäyttelevät vedenalaisiaan. Niitä tulee vielä monta samanlaista paukausta tänä yönä.

Ja tulihan niitä.

Kun tiesimme niiden alkusyyn, kuuluivat ne nyt meidän korviimme raikkaan huomentorven toitotuksilta. Merkitsiväthän ne, että vapaus oli tulossa ja meidän pitkä yömme päättymässä, että vihollinen katsoi asiansa jo menetetyksi ja laittautui joka taholla lähtemään.

Jaksoimme tuskin hillitä iloamme enää. Joku sanoi:

– Jos tässä nyt olisi aami viiniä, niin viettäisimme yömme iloisessa hummauksessa.

Sitä ei ollut siinä, vaan eräässä toisessa paikassa, eikä silloin, vaan seuraavana aamuna jolloin kokoonnuimme pienenä seurueena erään ystäväni luo Annankadulle saksalaisten tuloa odottamaan.

Ja kaikkein vähimmän sitä oli aamittain, ainoastaan pienin, mitättömin pienin pulloin, jotka tyhjetäkseen kestivät tuskin huulenpäillä maistelemista.

Me olimme jo edellisenä päivänä keksineet keinon, miten todeta saksalaisten etenemistä.

Se tapahtui haavoitettujen kautta, joko suoraan heiltä itseltään tai Fennian hotellista, joka siihen aikaan oli punaisten sairashuoneena.

Siten me olimme voineet seurata mahtavien liittolaistemme voittokulkua ensin Hangosta Karjalohjalle ja sieltä pitkin rantarataa, kunnes tykkien aina lähenevä jyrinä kertoi taistelujen jo tapahtuvan Helsingin välittömässä ympäristössä.

Läksin kuitenkin aamiaiselle, kuten ennenkin, kulkien pitkin Pohjois-Esplanaadia Kleineh'n hotelli päämääränäni.

Jo matkalla tuli vastaan tuttavia, jotka epäsivät enää kotoa poistumasta, koska kohta oli loppurytäkkä odotettavissa.

– Aalberga on jo valloitettu, olivat he tietävinään. Tapellaan jo Töölön metsissä. Käänny tieltä!

Mutta enhän minä voinut jäädä ilman aamiaista.

Jatkoin senvuoksi matkaani enkä huomannut Esplanaadilla mitään erikoista. Sen seikan panin kuitenkin merkille, että väkeä liikkui siellä tavallista vähemmän ja melkein yksinomaan ulkomaalaista.

Söin aamiaisen ja läksin takaisin tuttaviani Annankadulla tavoittamaan.

Hotellin portinvartia ilmoitti, että he aikoivat sulkea klo 12. Pistäysin välillä parturiin, joka ilmoitti samoin. Mutta samalla hän oli tietävinään, että espikseltä otettiin ihmisiä väkisin punakaartiin.

– Espikseltä? Mutta sieltähän minä tulen juuri.

– Ainakin neljännestunti sitten Mikonkadun kulmasta otettiin.

Morjens! ajattelin. Jos tuon olisin tiennyt, tokkopa olisin niin pulskasti samaa katua kulkenutkaan.

Pakollista sotaväen ottoa oli todellakin siellä täällä pitkin kaupunkia tapahtunut. Mutta varsin vähässä määrässä ja ilman mitään järkiperäistä suunnitelmaa, joten tuo itsessään julma aie ei tullut juuri mitään merkitsemään.

Toista olisi ollut, jos he todellakin olisivat uskoneet saksalaisten tulevan ja senmukaiseen järjestettyyn, viimeiseen, vihanvimmaiseen puolustukseen antautuneet. Mutta sen edellytyksenä olisi luonnollisesti ollut, että heidän johtajansa eivät olisi paenneet, vaan pysyneet kaikkine venäläisine sotilaallisine neuvonantajineen asialleen uskollisina.

Tärisyttävästä murhenäytelmästä "Sardanapalus palatsissaan" ei siis tullutkaan mitään. Syntyi vain sankarillinen ilveily à la Offenbach.

Nyt niinkuin ennenkin olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että olisi käynyt huonosti Helsingin valkoisille, elleivät punaisten johtajat olisi joukoilleen niin armottomasti valehdelleet.

Kielsihän "Työmies" vielä samana päivänä kuin saksalaiset tulivat, että heitä oli ollenkaan Suomen mantereella. Mutta tottapahan he valehtelivat senvuoksi, että he pelkäsivät omaa perikatoaan, joten heidän etunsa tässä kohden kävi yhteen porvarillisten etujen kanssa.

Oikeastaan on se kohtalon ivaa, mutta heittää samalla merkillisen valaistuksen Suomen uudemman sosialismin historiaan.

Herodeen ja Kaifaan edut voivat joskus yhtyä näet!

Tuossa oli tuhatpäinen villitty lauma, jonka he juuri olivat porvarillisten kimppuun usuttaneet. Mutta jos tuo lauma olisi tällä hetkellä tiennyt heidän petoksestaan, se varmaan olisi ensitöikseen repinyt juuri heidät kappaleiksi.

Valkoisten onneksi, mutta punaisten onnettomuudeksi he olivat valehdelleet.

YHDEKSÄS LUKU.

Helsingin viiniveikot. – Naispataljoonat. – Valkokaartilaiset. – Esivaltojen vaihtuessa. – Jumalan tuli. – Saksalaiset tulevat. – Hurraa! – Ystävällistä tutustumista. – Maan ja meren puolelta. – Helsingin valloitus. – Saksan kumpu.

Eräs meidän pienestä piiristämme, jota tässä yhteydessä tahtoisin vaikka Helsingin viiniveikoiksi nimittää, oli tietävinään, että saksalaiset saapuisivat kaupunkiin täsmälleen klo 5 i.p.

Toinen taas väitti yhtä varmaan, että heidän tulonsa tapahtuisi jo klo 12 a.p., jolloin meni umpeen sen uhkavaatimuksen aika, minkä he olivat täkäläiselle venäläiselle sotaväelle ja laivastolle asettaneet.

Kumpikin he olivat yhtä oikeassa.

Heti klo 12:n tienoissa alkoi rytinä ja rätinä, joka toisin vuoroin kehittyi aivan infernaaliseksi. Mahtavat tykinlaukaukset kauempaa säestivät tätä helvetin henkien musiikkia.

Tyhjiä katuja pitkin marssi vain joku punainen vartiopatrulli tai hurjistunut naispataljoona, joka kevytmielisesti kiväärejään käytellen ja ikkunoihin tähtäillen teki niissä oleskelemisen ainakin sillä hetkellä mahdottomaksi.

Nyt vasta ensi kerran näinkin heitä noin paljon yhdessä koossa, ja on minun totuuden nimessä tunnustettava, että enempää inhimillistä raakuutta, eläimellistä mielenvikaisuutta, henkistä hurjistumista ja ruumiillista epämuodostumista en ole koskaan nähnyt kuin sillä kertaa.

Pari heistä oli joskus tullut vastaani keskellä päivää Aleksanterilla.

Mutta silloin he olivat olleet ilman kivääriä ja ujostuneita ihmisten silmäyksistä, jotka heidän moitteettomasta miespuvustaan huolimatta näyttivät sen alta heidän liian reheviä ruumiinmuotojaan ivallisesti mittelevän. Eivätkä he olleet kauan kestäneetkään tätä valtakatua kävellä, vaan pujahtaneet kiireesti hätääntynein ilmein ja notkuvin lantein jollekin sivukadulle.

Nyt näin joukossa, varsinkin autolla ajaessaan, he vaikuttivat suoranaisilta raivottarilta.

Että he sellaisia todella olivatkin, sen ovat m.m. Riihimäen hirmutyöt kyllin todeksi näyttäneet.

Konekiväärit rätisivät, laukaukset pamahtelivat, nyt jo kaupungin sisältäkin eikä enää vain sen ulkopuolelta.

Siellä täällä kaupungin eteläosassa olivat valkokaartilaiset jo ryhtyneet liikehtimään ja joutuneet heti kosketuksiin punaisten vihollistensa kanssa.

Ensiksi lienee tämä tapahtunut Pietarinkadulla, missä Suvantola-nimisen talon reipas puolustus ansaitsee erikoisen mainitsemisen. Punaiset lähettivät sitä vastaan panssariautonkin: hyvin tähdätty käsipommi teki sen raajarikoksi, joka hädin tuskin pääsi pois nilkuttamaan.

Käsipommien sangen juhlalliset pamahdukset muuten antoivatkin leiman kaupungin sisäpuolella riehuvalle taistelulle.

Niitä lienee suojeluskunnalla yleensä ollut verrattain runsaasti. Mutta muista aseista vallitsi sittenkin suuri puute kaikista urhoollisten neitosten ja poikasten ponnisteluista huolimatta.

Erääseenkin huoneustoon juuri samassa talossa ja saman porraskäytävän varrella, missä me oleskelimme, oli joukko kiväärittömiä nuoria miehiä kokoontunut. Pelkäsimme hiukan heidän puolestaan, sillä heidän tilanteensa olisi ollut sangen kriitillinen, jos punaisten patrullien päähän olisi pälkähtänyt tutkia taloa.

Mutta eihän heillä ollut enää aikaa siihen ja siksi hylkäsimmekin pian koko ajatuksen mahdottomana.

Vasta Eerikinkadun poliisikamarin valtauksen jälkeen pojat saivat aseet.

Siinä kadunkulmassa, jonne katse ikkunoistamme saattoi ulottua, vaihtui esivalta enemmän kuin yhden kerran tunnin tai puolen kuluessa.

Ensiksi posteeraili, pasteeraili siinä punainen miliisi kaikessa rauhassaan. Äkkiä ilmestyivät siihen valkokaartilaiset. Mutta sitten tulla rumisti siihen punaisten panssariauto, jolloin valkoisten oli otettava jalat alleen tai portti- ja porraskäytäviin kätkeydyttävä.

Sitten seisoi valkea esivalta siinä jälleen järkkymättä.

Ja seisonee edelleenkin toivoakseni.

Pauke oli ulkona toisinaan korvia huumaava, varsinkin silloin kun punaiset Töölöstä paeten olivat tuoneet mukanaan jonkun pikatykin, joka tuntui jyrähtelevän melkein kuin meidän ikkunamme alla.

Toisin vuoroin ei sitä jaksanut enää kestää paikoillaan, vaan täytyi nousta kävelemään sisähuoneisiin.

Sielullinen jännitys oli hirmuinen, puheen porina oli tauonnut meiltä kokonaan. Kukin tunsi, että tavallista juhlallisempi ukonmyrsky nyt kulki hänen päänsä päällä.

Ukonmyrsky, joka oli tuova vapauden! Jumalan tuli, joka oli puhdistava ilman meidän ympäriltämme ja tekevä tämän kaupungin jälleen ihmisten asuinsijaksi!

Sitä kesti lakkaamatta klo 5:een. Mutta täsmälleen 10 minuuttia yli 5:n virkahti meistä se, joka lähinnä ikkunaa oli:

– Mitä tuo on? Tuo ei ole valkokaartilaisia. Ryntäsimme nyt kaikki ikkunaan.

Aivan oikein, hiipihän sieltä pitkin toista katukäytävää mies, joka ei ollut meikäläisten näköinen, jolla oli rautainen pata päässä ja yllään viheriänharmaa kenttäpuku.

Hiipikö? Eipä suinkaan, vaan käveli aivan rauhallisesti, kenties hiukan laiskansitkeästi ja välinpitämättömästi niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt tuhannet kerrat tätä, tuntee täysin ammattinsa ja tietää, ettei tässä saa mitään aikaan turhalla hätiköimisellä.

En koskaan unohda sitä vaikutusta.

Siinä se nyt on oikea ammattilahtari! ajattelin humoristisesti. Näkee heti, että hän tekee työtään eikä huviaan.

Mutta joku minun vieressäni huusi samalla.

– Sehän on saksalainen! Sehän on kenttäharmaita! Hurraa!

Yleisö, joka oli seurannut tapausta vastapäisen talon ikkunoista ja muualta, oli aluksi yhtä hämmästynyt kuin mekin, eikä tahtonut uskoa silmiään.

Mutta nyt ei mikään, eipä oman puuttuvan turvallisuuden tunnekaan, voinut estää enää ikkunoita auki rämähtämästä, nenäliinoja liehahtamasta ja hurjan, satojen ahdistuneiden ja nyt äkkiä päivänvaloon vapautuvien sydämien syvyydestä kumpuavan huudon ilmoille kajahtamasta:

– Hurraa! Eläköön! Hurra-a-a!

Saksalainen sotamies hymyili, teki kunniaa, mutta piti samalla tarkoin silmällä talojen kellareita ja vinttikerroksia, joista hän ei nähtävästi mitään hyvää odottanut.

Siihen tuli heti heitä useampiakin, ensin pari polkupyöräilijää, sitten kokonainen komppania konekivääreineen. Asettuen ketjuun pitkin Annankatua he hiukan levähtivät tehdyn työn jälkeen – ja puhdistivat kuin ohimennen vastapäisen talon vinttikerroksen, josta yritettiin heitä ruveta konekiväärillä lakaisemaan.

Siinä he nyt olivat! En voinut katsoa heitä kylläkseni.

Siinä ne siis olivat, maailman mainehikkaimman armeijan edustajat, joista tässä oli neljä vuotta luettu, länsirintaman järkähtämättömät vartiat, Venäjän murtajat, Romaanian kukistajat, Hindenburgin, Ludendorfin, mutta ennen kaikkea kaiser Wilhelmin rautaiset sotilaat!

Todellakin imponeraavaa oli se tyyneys, se varmuus, se vakavuus ja yleensä se hengen läsnäolo, jolla he Helsingin valloituksen suorittivat.

Tietysti se oli vain pikkujuttu heille, Antwerpenin y.m. niin monen vahvasti linnoitetun paikan valloittajille. Mutta sittenkin! Vaanihan täälläkin vaara joka talosta, salasurmainen luoti joka kellarista ja ullakolta.

Ja siksi yhdyin minäkin sydämeni pohjasta huutoon:

– Eläkööt kenttäharmaat! Eläkööt! Hurra-a-a!

Ei tarvinne mainita, että me joimme heidän maljansa pohjaan. Mutta sitten me monien muiden mukana kiirehdimme ulos tekemään heidän kanssaan lähempää tuttavuutta.

Ihmiset kantoivat savukkeita y.m. vähäisiä herkkujaan heille, mutta he pyysivät olutta ja voileipiä.

He olivat marssineet yhtä mittaa klo 4:stä saakka aamulla, marssineet ja tapelleet, ja olivat nyt jotakuinkin voivuksissa.

Heidän upseerinsa kertoi heidän tähän saakka kohdanneen vakavampaa vastarintaa itse kaupungissa vain Turun kasarmin luona, johon joukko venäläisiä ja punakaartilaisia oli kätkeytynyt.

– Kirotut ryssät! hän sanoi. Jos vain meistä olisi riippunut, me olisimme panneet koko kasarmin raunioiksi.

Sen kohdalla he olivat kahteen osaan jakautuneet, toiset edeten pitkin Henrikiä, toiset kiertäen täältä Annankadun kautta.

Seuraava punaisten puolustuspaikka oli Ruotsalainen teatteri. Sitten heidän oli koetettava saada Kaartinkasarmi haltuunsa.

Olimme unohtaneet aivan, ett'eihän kaupunki vielä suinkaan ollut kokonaan valloitettu.

Taistelu jatkui vielä, koko Esplanaadi, Kruunuhaka ja suuria osia eteläisestäkin kaupunginpuoliskosta, Sörnääsistä ja Hermanista puhumattakaan, oli vielä valloittamatta. Heidän täytyi vielä tuleen, eikä ollut ollenkaan sanottu, kuinka moni näistä urhoollisista miehistä oli vielä nurmen nuoleva ennen kuin me voimme pitää pääkaupunkiamme punaisten hirmuvallasta todella vapautettuna.

Ilma oli täynnä yhä edelleenkin sotaa ja verta.

Kaikkialla pamahtelivat kiväärinlaukaukset, pomahtelivat käsipommit, rätisivät konekiväärit, jumahtelivat tykitkin jostakin kauempaa. Meillä ei ollut täällä mitään sen enempää tekemistä.

Palasimme sisälle vaihtamaan sieltä täältä siepattuja tietojamme ja ajatuksiamme.

Saksalaiset olivat tunkeutuneet kaupunkiin yht'aikaa maan ja meren puolelta, maan puolelta pitkin ratavallia sekä Töölön viertotietä, meren puolelta Hietalahden ja Katajanokan kautta, missä he ensi töikseen olivat vapauttaneet kaikki punaisten sinne sulkemat poliittiset vangit.

Erinäisillä sovituilla paikoilla olivat valkokaartilaiset heihin yhtyneet.

Voi sanoa, että ennen iltaa oli kaupungin eteläinen osa, paitsi Kaartinkasarmia ja joitakin muita rakennuksia, heidän käsissään, ja mikä ei ollut, se vallattiin yöllä.

Seuraavana päivänä puhdistettiin lopullisesti myös Kruunuhaka ja vallattiin Ruotsalainen realilyseo, jonka valkoiset vangit täten vihdoinkin saivat kauan kaivatun vapautensa.

Mutta näistä y.m. seikoistahan ovat sanomalehdet jo kyllin kertoneet.

Myöskin yksityisistä urotöistä.

Niitä tekivät sekä saksalaiset että valkokaartilaiset, mutta koska edellisten nimistä meillä ei kuitenkaan ole selkoa, jääköön myös jälkimmäisten mainitsematta.

Kumpiakin kaatui muutamia kymmeniä miehiä, saksalaisia jonkun verran enemmän, ja lepäävät he nyt veljeshaudoissa Helsingin Vanhankirkon puistossa.

Mitä tunteita varsinkin jälkimmäisten kumpu on omiaan meissä herättämään, tulkinnee näiden rivien kirjoittajan puolesta parhaiten seuraava, valkean suvi-illan hämyssä soinnahtanut hautalaulu, joka ei liene tässä poissa paikaltaan:

SAKSAN KUMPU.

    Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.

    Lempeät lehtivät puut, miss' uinuvat sankarivainaat,
    vartio äänetön tuo järvien, metsien maan,
    taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu,
    kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö,
    yhtäpä kultaelee yhä kumpua pohjolan päivä,
    päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi,
    helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet
    sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden,
    kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran,
    kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks,
    kumpikin uljahat, uhraten maalleen poikansa parhaat,
    toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan,
    siks sinä ilmoisna en ikän' unhotu heimossa Suomen
    kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.

    Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko,
    ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks,
    ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan,
    vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps,
    kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka,
    hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ
    puolesta aattehen vapauden, pyhän yksilön uskon,
    jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei
    muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa
    kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt,
    kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön,
    on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa:
    ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan,
    joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo!

H:ki 27.VII.18.

KYMMENES LUKU.

Kansalliselta kannalta. – Tumma päivä. – Kuin kansanjuhlaa. – Kytevä viha. – Saksalaisten paraati. – "Valppaan kaski." – Uusi rakennus työ. – Luotisateessa. – Tykit ja konekiväärit. – Mitä ihminen silloin ajattelee. – Helsinki valloitettu.

Ja mitä tunteita oli saksalaisten tulo omiaan yleiskansalliselta kannalta meissä herättämään?

Siihen antanee taas – tietysti aina edelleenkin vain näiden rivien kirjoittajan puolesta – seuraava suru- ja valituslaulu parhaan vastauksen:

TUMMA PÄIVÄ.

    Tumma päivä, tuskan päivä,
    koska kattoi hurmehäivä
    Suomen miesten selvän kunnon,
    oikean ja väärän tunnon,
    koska herjaan heimo ryhtyi,
    ryöväreihin orjat yhtyi,
    kutsui maahan kuolon, hallan,
    kaasi kauniin kansanvallan
    juuri tuolla tuokiolla,
    jolloin täytyi yhtä olla,
    koska koitti hetki kerran,
    huomen heljä kansain Herran.

    Muisto murheen, muisto murhan,
    koska tähden kannan turhan
    Suomi suistui veljesvainoon,
    paadenpaksuun syiden painoon,
    kyntämättä pellot jäivät,
    räiski täällä ryssät räivät,
    mustemmaksi heimo muuttui,
    järjestys ja järki puuttui,
    loppui leipä, miesten mieli,
    vaan ei hulluus, hurja kieli,
    sikskuin sortui lailla martaan
    maahan haaveet kansan hartaan.

    Heimo hallan, heimo roudan,
    tuttu tuulen, tuiskun, poudan,
    ei ne koskaan koita sulle,
    kovan onnen koetellulle,
    taivas-valtain tanhujuoksut,
    päiväkumpuin kukkatuoksut,
    hinnat raskaat saat sa maksaa,
    minkä Suomen selkä jaksaa,
    koska järkes peitit pilveen,
    tautta turhan, inhan ilveen,
    tartuit raakaan surmarautaan,
    astuit parhaan aattees hautaan.

    Eikä koskaan koita sulle,
    Tuonen herran tuiretulle,
    suurten kansain hetket suuret,
    sull' on suossa henkes juuret,
    siell' on kylmä, siell' on kalma,
    sieltä huuruu Tuonen talma,
    vaikka saisit maankin vauraan,
    ellet itse käyne auraan,
    siirry tiedon, taidon kuokkaan,
    kasvatuksen kansanluokkaan,
    kuin on tehneet heimot toiset,
    kunnokkaammat Kullervoiset.

    Katso: vieraat kenttäharmaat,
    muille yrmyt, meille armaat,
    maasta mielten, maasta miekkain,
    vaan ei veljeshurme-hiekkain,
    täytyi nousta Suomen rantaan,
    vuotaa vertaan Suomen santaan,
    ettei suistuis kansa surmaan,
    hirmuvallan vauhkon turmaan,
    että ääriin Pohjan jäiden
    pääsis henki tähkäpäiden,
    päivä ihmisyyden uskon
    kautta kauhun, sauhun ruskon.

H:ki 15.IV.18.

Mutta erikoisesti valkean Suomen kannalta?

Meillä ei ollut varaa valita. Meidän täytyi ottaa apu, mistä sitä vain oli saatavissa, sillä ilman sitä olisi koko eteläinen Suomi nyt tuhkana ja raunioina.

Olkoot tuon ratkaisevan tapahtuman tulokset millaiset hyvänsä, meidän on ne otettava vastaan välttämättömyyksinä, jotka johtuvat kaikkien kansojen ja yksilöiden ensimmäisestä luonnollisesta elämänvietistä: itsesäilytyksestä.

Mitä vastaisuus tulleekin tästä "itsenäisen" Suomen ensimmäisestä suuresta valtioteosta arvelemaan, ainakin nykyhetken helsinkiläiset näyttivät vilpittömän iloisilta ja tyytyväisiltä seuraavina päivinä kaduille pemahtaessaan ja tervehtiessään jälleen pitkästä kotvasta vapaina miehinä toisiaan.

Se oli kuin huoletonta, aurinkoista kansanjuhlaa.

Saksalainen sotilassoittokunta soitteli omia ja meidän isänmaallisia sävelmiä Runebergin patsaalla, ihmiset käyskentelivät keskellä katua ja tekivät hilpeitä huomautuksia. Monetkin, läheiset tuttavat, jotka koko punaisten ajan olivat Helsingissä asuneet näkivät nyt ensi kerran toisensa.

Kaikki tämä nykyinen tuntui kauniilta sadulta, kauniilta kuvakirjalta, kaikki tuo synkkä, takanaoleva taas pahalta painajaiselta, jonka pelkäsi joka hetki uudistuvan.

Eikähän se vielä kaukana ollutkaan.

Siellä täällä pitkin kaupunkia pamahteli vielä yksityisiä laukauksia, piileskeli yksityisiä pahantekijöitä ja heidän apureitaan.

Siellä kiehui ja kihisi vielä viha ja vaino, siellä pitelivät kivääriä vielä kuumeiset, kostonhimoiset, voimattomasta raivosta vavahtelevat kädet, siellä annettiin palttua omalle elämälleen, jos vain oli toivoa, että sen uhraamalla saattoi jonkun toisen elämän nitistää.

Selvimmän kuvan siitä antoi se saksalaisten paraati, joka pari päivää heidän saapumisensa jälkeen Senaatintorilla pidettiin.

Aikomus näytti olevan aluksi pitää se suurella Kauppatorilla, missä soittokunta pitkän aikaa sitä ennen vanhan Seurahuoneen edustalla soitteli ja joka sitä varten oli sotavankien avulla kaikista käärepaperin palasista y.m. torikaupan jätteistä puhdistettu.

Mutta se pidettiinkin Senaatintorilla, nähdäkseni erään välikohtauksen vuoksi, joka näytti vaarallisemmalta kuin miksi se sittemmin osoittautui.

Yleisö, jota kaunis päivä oli houkutellut runsaasti ulos, saarsi sankkoina parvina kaikki katukäytävät.

Sen joukossa pitivät järjestystä yllä valkokaartilaiset, mikäli siinä oli sellaista pitämistä, sillä olihan tämä katuyleisö tällä kertaa pääasiallisesti porvarillista, vieläpä suurelta osaltaan ylimyksellistä.

Mutta yhden ja toisen epäilyttävän yksilön sen joukosta sentään keksivät järjestysmiesten argus-silmät.

Silloin ei muuta kuin käsipuoleen kiinni ja häntä poliisikamariin tutkittavaksi kuljettamaan.

Seisoin erään ystäväni – ennen mainitun "tulevaisuuden sosialistin" kanssa – siinä vanhan Seurahuoneen seinämällä. Olimme juuri einehtineet Kleineh'ssä, tehneet virkistävän kävelymatkan, käyneet katselemassa valloituksen hävittämiä rakennuksia, Työväentaloa, Turun kasarmia ja Borgströmin tupakkatehdasta, joista varsinkin kaksi viimemainittua ammottavine ikkunoineen ja kuulan reikineen olivat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Hän sensijaan oli vaipunut tornittomaksi ammutun Työväentalon edessä filosoofisiin mietelmiin:

– Jospa noin edes olisi laita myös suomalaisen työväenliikkeen! hän oli sanonut. Mutta siitä on jäljellä enää tuskin peruskivet.

– Ei auta muuta kuin ruveta niille uudestaan rakentamaan, olin minä tuohon uskaltanut hiljaisesti huomauttaa.

– Oletko mukana? hän siihen vilkkaasti kysäissyt.

– Minkä verran voimia ja aikoja liikenee.

Hän puristanut lämpimästi kättäni, mutissut jotakin "Valppaan kaskesta", jonka palon jäljet me nyt näimme tuossa silmäimme edessä. Mutta sitten me olimme äkkiä muistaneet saksalaisten paraatin ja päättäneet kunnioittaa sitä läsnäolollamme.

– Paha, etten ottanut lapsiani mukaan, hän juuri ehtinyt minulle siinä seinävierellä seistessämme huomauttaa. Tämä olisi ollut jotakin heille!

Silloin pamahti ensimmäinen laukaus.

Siitä ei kukaan välittänyt. Eikä vielä toisesta eikä kolmannestakaan, vaikka ne kuuluivatkin aivan läheltä, sillä olihan viime viikkojen ja kuukausien kuluessa kukin jo ehtinyt tottua sellaiseen.

Mutta kun laukaukset kehittyivät jatkuvaksi, yhtämittaiseksi myrskyksi, kun konekiväärien rätinä yhtyi siihen ja soittokuntakin pisti nuotit ja telineet kainaloonsa, alkaen hiljalleen siirtyä takaisin laivalle, mistä se oli lähetetty, rupesi myös yleisö katukäytävillä liikehtimään.

Ja jälleen täytyi minun ihailla Helsingin yleisön itsekuria.

Ei mitään juoksua, ei mitään pakoa eikä paniikkia, tavallista, verkkaista kävelyä vaan, vaikka kukaan ei tiennyt, missä vaara oli ja mistä ammuttiin.

Vasta jollekin sivukadulle päästyään alkoi kukin kiirehtiä askeleitaan.

Silloin pamahti ensimmäinen tykinlaukaus. Ja se teki kyllä vaikutuksensa.

Yleisö painautui porras- ja porttikäytäviin.

Me puolestamme löysimme itsemme aivan äkkiarvaamatta Raatihuoneen pihalta, jonne olimme tulleet erään kansan-aallon mukana tungetuiksi.

Portit lyötiin kiinni, kukin koetti etsiä jonkun sopivan kolon itselleen. Meidät puolestamme ohjattiin pieneen pihan perällä olevaan vahtimestarin asuntoon, missä meitä nyt oli mitä kirjavin joukko kaikenlaista tämän oudon sateen suojaa etsivää yleisöä.

Oltiin todellakin kuin säänpidossa, sillä erotuksella vain, että ropina joka tuolta ulkoa kuului, ei johtunut sadepisaroista, vaan kuularuiskuista, ja että jyrinä, joka kulki päittemme yli, ei ollut Jumalan, vaan ihmisneron aikaansaaman ukkosen aiheuttama.

Silti ei se suinkaan ollut vähemmän mahtipontista. Tunsi itsensä jotakuinkin vähäiseksi ja turvattomaksi näiden neljän ahtaan seinän sisällä, joista ei tiennyt, millä hetkellä ne saattoivat päällemme luhistua.

Eihän meillä jälleen ollut pienintä aavistusta, mitä ammuttiin ja mistä ammuttiin.

Ymmärrettiin vain senverran, että tässä täytyi olla punaisten sormien pelissä ja tarkoituksena – jos saattoi olla puhetta mistään järjellisestä tarkoituksesta – saada aikaan häiriötä ja skandaalia juuri saksalaisten juhlahetkellä. Mutta kuinka suuri tuo häiriö ja skandaali todellisuudessa oli, sitä oli meidän mahdoton tietää.

Vahtimestarin ystävällinen rouva muisti samalla, että täältä voi päästä Raatihuoneen sokkeloisen labyrintin läpi myöskin Aleksanterinkadulle.

Käytimme ystäväni kanssa heti tilaisuutta.

Sinne tultuamme tapasimme poliisikamarin porttikäytävässä joukon valkokaartilaisia, jotka näyttivät olevan yhtä ymmällä kuin mekin. Kysymykseemme, oliko katu vapaa, toiset nyökkäsivät, toiset pudistivat päätään. Lähdimme omin lupimme sitten pitkin katua pujotteleimaan.

Ei näkynyt monta ihmistä.

Ammunta oli harventunut, tykit vaienneet, sieltä täältä kajahteli vain yksityisiä laukauksia. Äkkiä vingahti jotakin aivan silmiemme ohi.

– Olihan se luoti! sanoin minä.

– Oli varmasti! vastasi hän. Iski tuolla katukiveen. Eiköhän palata?

– Mutta paluumatka voi olla yhtä vaarallinen.

Vetäysimme vaistomaisesti lähemmä seinäviertä.

Ilokseni totesin, että nyt, todellisen vaaran uhatessa, en tuntenut mitään pelon nimistä, vain pientä suuttumusta itseeni, että minäkin, vanha mies, olin antanut uteliaisuuteni houkutella itseni mokomiin ulkoilma-näytäntöihin.

Tuntui niin turhalta kuolla tai edes haavoittua nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse ja elämä viittoi edessä kaikkine uusine, uuden ajankäänteen asettamine vaatimuksineen.

Ja sitäpaitsi eräs hullunkurinen pelko: ettei luoti vain tapaisi takapäähän!

Olimme siten hiipien päässeet aina Kansallispankin kohdalle, kun joku tuttavani tuli kiireesti vastaamme ja käski kääntymään.

– Ei sinnepäin! hän sanoi. Saksalaiset ovat asettaneet konekiväärejä kadun päähän. Aikovat niillä pyyhkiä koko kadun. Palatkaa takaisin!

Tuntui viisaimmalta totella.

Niin saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja takaisin poliisikamarin porttikäytävään.

Siellä kuulimme me myöskin ammunnan syyn.

Erään talon ullakolta Unioninkadulla – Aleksanterin ja Esplanaadin välillä – oli ammuttu saksalaisia. Nämä olivat tiedottaneet sitä satamassa olevalle sotalaivalleen, joka muutamilla hyvintähdätyillä tykinlaukauksilla oli hävittänyt koko mainitun talon katon.

Myöskin Aleksanterinkadun jostakin talosta oli ammuttu, mutta nyt oli rauha täydellisesti palautettu.

Ja muutaman minuutin perästä kotia kohti oijustaessamme näimme saksalaisten sotajoukkojen jo marssivan maata tömisyttävillä juhla-askeleillaan paraatiinsa Senaatintorille, tyyninä ja täsmällisinä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Paraati sujui tietysti moitteettomasti. Meillä ei kuitenkaan ollut vähintäkään halua palata sitä ihailemaan.

Vielä parina seuraavana päivänä sattui samantapaisia välikohtauksia milloin milläkin kaupungin kulmalla. Mutta ne harvenivat ja lakkasivat lopuksi kokonaan.

Helsinki oli täydellisesti valloitettu.

VÖYRIN SOTAKOULU

Haastatteluja ja historiikkia

(1918)

    "Maa raukka, kuinka saatoitkaan
    niin rakastettu olla?"

    Runeberg.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Odottamaton ehdotus. – Pari mielenliikutusta. – Menetelmä ja työtapa. – Kirjallista ainehistoa.

Se oli siinä alkukesällä. Istuin kesäisessä Kappelissa, kun kustantajan käsi äkkiä laskeutui raskaana mitään pahaa aavistamattomalle olalleni.

– Etköhän suostuisi kirjoittamaan Vöyrin sotakoulun historiaa? kysyi hän tyynesti.

– Minä? Vöyrin sotakoulun –?

Silmäni menivät sangen ymmyrkäisiksi. Enhän minä ollut mikään sotakirjailija! Kaikki sotateknilliset tietoni ovat aina olleet jotakuinkin minimaaliset ja sitäpaitsi oli kova kohtalo heti vapaussodan alussa sulkenut minut, kuten lukemattomat muutkin kansalaiset, siihen sotavankilaan, jota punaiseksi Suomeksi nimitettiin. Mitä minä tiesin Vöyrin sotakoulusta ja sen urotöistä? Mehän elimme kuin säkissä! Ja kun tuo säkki aukeni vihdoin ja sanomalehdet jälleen pääsivät ilmestymään, sisälsivät ne niin paljon uutta, että oli mahdotonta kiintyä mihinkään sodan yksityiskohtaan.

Ei, minä en voinut Vöyrin koulun historiaa kirjoittaa.

Ilmaisin kantani ja näkökohtani lojaalisesti kustantajalle. Mutta hän oli auttamaton.

– Jääkärikapt. Viljanen on auttava sinua. Hän on täällä muuten. Saanko luvan esittää?

Se muutti asiaa koko joukon mielestäni.

Ymmärsin, että tulisin saamaan kaikki tarpeelliset tiedot häneltä. Sittenhän sitä ehkä kuitenkin uskaltaisi yrittää. Tässähän minulle tarjoutui erinomainen tilaisuus, jota olin toivonut juuri, saada kuulla jotakin seikkaperäistä vapaustaistelussamme mukana olleilta nuorilta sankareilta. Ja parempi sittenkin aluksi syventyä johonkin sen mieltäkiinnittävään yksityisseikkaan kuin ruveta muodostamaan omia epämääräisiä kuvitelmiaan kaikilta rintamilta.

Ala oli uppo outo minulle. Mutta juuri sellaisena se vahvasti viehätti minua.

– Miksei, virkahdin hetken perästä. Voisihan sitä ajatella. Jos minä voin saada pataljoonan arkiston, niin katsotaan, miten ja missä määrin sitä voisi käsitellä.

– Pataljoonan arkiston? Ei sitä ole.

– Kuinka ei? Jos ei täydellistä, niin ainakin jonkinlaista kirjanpitoa? Luettelot kuolleista ja haavoittuneista? Vapaudenristin tai ylennyksen saaneista?

– Ei meillä ollut aikaa sellaiseen. Meidän täytyi tapella.

Nuori jääkärikapteeni ilmoitti sen aivan yksinkertaisesti ja kerskumatta niinkuin mitä selvimmän asian maailmassa. Mutta muistan, että minä sain pienen mielenliikutuksen.

Siinä sitä oltiin! Tämä oli sittenkin ollut laadultaan erikoista sotaa, vaistomaista, vastustamatonta kansannousua, jolla tuskin on vertaistaan minkään maan historiassa. Ei arkistoja, ei pitkiä kirjanpitoja! Kivääri kouraan vain ja vasten vainolaista! Ken kuoli, se kuopattiin. Kuka jäi eloon, se meni eteenpäin. Tottahan nimi löytyi papinkirjasta. Isänmaa kutsui, ei ollut aikaa kansliatoimiin. "Täytyi tapella."

Mutta samalla kun en voinut olla tekemättä sisälläni kunniaa sekä Vöyrin koululle että yleensä vapaussotamme epäkynäniekkaisille sankareille, en voinut olla myöskään tunnustamatta itselleni, että tehtäväni täten kävi isosti monimutkaisemmaksi. Minkä menettelytavan minä nyt valitsisin? Kirjallisen ainehiston ja sotilaallisten muistiinpanojen puutteessa oli tietysti vain suullinen haastattelu mahdollinen. Mutta mikä olisi sen tulos sitten? Ei ainakaan mikään sotahistoriallinen teos, vaan ehkä korkeintaan joku puolikaunokirjallinen sommitelma, jolle minä saisin itse myöhemmin sopivan muodon keksiä.

Epäilykseni osoittautuikin tässä suhteessa aivan oikeaksi. Mutta minulle tarjoutui pian eräs toinenkin mielenliikutus.

Olimme istuneet yksissä pari iltaa. Minä haastattelin hartaasti ja tein uutterasti muistiinpanoja. Kapt. Viljasen avuksi oli seuraamme liittynyt myöskin jääkärikapt. Petrelius, sotakoulun johtaja ja pataljoonan komentaja, joka yhtä suurella alttiudella oli valmis asettamaan sekä tietonsa että asiantuntemuksensa hyvän asian palvelukseen. Silloin eräänä iltana virkahtaa toinen heistä:

– Olisi ehkä hyvä, jos täällä olisi ne komppaniain päiväkirjat...

– Komppaniain päiväkirjat? Onko sellaisia olemassa?

– Kyllä. Kun Tampereen sotaretki päättyi, jätettiin kunkin komppanian tehtäväksi laatia oma historiikkinsa.

– Herran nimessä! Niitähän minä tarvitsen juuri. Missä ne ovat?

Ne olivat jossakin kaukana Pohjanmaalla. Mutta ne tulivat kuitenkin sieltä ja jonkun viikon kuluttua oli minulla nuo kallisarvoiset todistuskappaleet kädessäni.

Epäilemättä ne olivat epätasaiset ja aikamääriin y.m. nähden usein hyvinkin ristiriitaiset. Toinen kirjoittaja oli ottanut tehtävänsä tunnollisemmin ja seikkaperäisemmin, toinen tuiki lyhyesti ja luettelontapaisesti. Mutta paitsi niiden sivistyshistoriallista ja sotahistoriallista arvoa, joka on epäämätön, ovat nuo vaatimattomat, liikuttavat, usein pienille, irrallisille lehtisille lyijykynällä piirretyt harakanvarpaat olleet minulle työssäni mielialani suurena kannustajana, kantaen todistusta siitä, mistä tässä oikeastaan on kysymys, taisteluista kuoleman kentillä, vilusta, pakkasesta ja niitä uhmaavasta tahdontarmosta, pettämättömästä urhoollisuudesta, uskollisuudesta ja velvollisuudentäyttämisestä, sanalla sanoen: Suomen vapaussodasta. – Kuten lukija huomaa, olen myös runsaasti käyttänyt niitä.

Paha kyllä ei kolmesta ensimmäisestä komppaniasta ole olemassa mitään kirjallisia muistiinpanoja.

Rupesi sitten vähin muutakin arkistoa löytymään. Pieniä lippusia ja lappusia, raportteja ja määräyksiä, kaikki lyijykynällä ja usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa kirjoitettuja, toiset taas esikuntien antamia käskyjä, kehoituksia ja päiväkäskyjä. Löytyi myöskin jo kuolleiden ja haavoittuneiden luettelo, tosin alkava vasta 11 p. maalisk., josta myöskin muu kirjallinen ainehisto käy täydellisemmäksi. Näkee kaikesta, että nuori armeijamme oli jo silloin ehtinyt hiukan järjestäytyä. Ja mitä lähemmäksi me tulemme tämän sotaretken suurinta liikettä, Tampereen valloitusta, sen täydellisemmiksi käyvät paperit, sen tiheämmiksi raportit ja päiväkäskyt.

Vöyrin koulun historia jakautuu siis oikeastaan kahteen osaan, toinen käsittäen Pohjanmaan valtauksen ja sodan ensimmäiset vaiheet 19 p:ään helmik., toinen matkan Virroilta Tampereelle 20 p. maalisk. – 3 p. huhtik. Niiden välinen aika oltiin kotona Vöyrin koululla.

TOINEN LUKU.

Vimpelin kurssit. – Lähtökäsky. – Ensimmäinen vihollisuus. – Tulo Ylistaroon. – Outo juna. – Ylistaron, Ilmajoen, Laihian ja Vähänkyrön valtaus. – Koko Etelä-Pohjanmaa puhdistettu vihollisista.

Vöyrin koulun edeltäjinä on n.s. Vimpelin kursseja pidettävä, jotka alkoivat 26 p. jouluk. 1917 ja kestivät tammikuun puoliväliin 1918. Oppilaina, joista oli 2 kompp. muodostettu, oli siellä enimmäkseen ylioppilasnuorisoa ja opettajina 10 Saksassa ollutta Suomen jääkäriä, jotka nyt siis vihdoinkin olivat tilaisuudessa hädänalaisen isänmaansa hyväksi suorastaan ja välittömästi toimimaan. Tarkoituksena oli kehittää suojeluskuntien johtajia. Opetusvälineinä oli kiväärejä ja 2 konekivääriä. Aseita oli saatu ja jaettu eri tahoille pitäjiin. Sitten olivat useimmat matkustaneet kotiseuduilleen.

Vöyrin kursseille oli juuri ehtinyt 365 miestä – taikka yhtä monta kuin "vuodessa on päivää ja Vöyrin pitäjässä saaria", kuten siitä leikillisesti 4:nnen kompp. päiväkirjassa sanotaan – eri tahoilta maata samaa tarkoitusta varten kokoontua, kun kenraali Gerichiltä Vaasasta saapui salainen määräys lauantaina 26 p., että sotakoulun oli seuraavana päivänä klo 1 i.p. harjoituskentälle kokoonnuttava. Lisäksi kuului määräykseen, että oli varustauduttava eväillä kolmen päivän matkaa varten ja hankittava tarpeellinen määrä hevosia ja rekiä. Niin tapahtuikin. Miesten seisoessa ruoturintamassa tulee kaksi ryssää ratsastaen Kyröstä päin. Mitäs muuta, ryssät komennetaan alas ratsuiltaan ja "pojat suurella riemulla riisuivat aseista nuo Suomen viholliset, toisten hurratessa", lisää siihen reippaasti yllämainitun kompp:n päiväkirja.

Näin olivat vihollisuudet oikeastaan jo Vöyrin koulun puolelta alkaneet, vaikka ei tiedetty edes, oliko sota vai rauha maassa.

Ryssien ratsut tulivat pojille tiedustelutoimintaa varten hyvään tarpeeseen, sillä siihen asti ei tällä sittemmin kuuluisalla kaartinjoukolla ollut – yhtään ratsuhevosta.

Kentältä marssittiin sitten päämajan edustalle, missä järjestyttiin rekiin ja jaettiin miehistölle käsipommit. Ne olivat heille vielä toistaiseksi aivan outoja kaluja. Kivääritkin he olivat saaneet vasta saman päivän aamuna.

Klo 3 i.p. kuului komento: liikkeelle! Niin lähdettiin, miehistön tietämättä vieläkään, mihin matka piti. Ajettiin yhtämittaa noin 12 tuntia monessa joukossa ja monta eri tietä myöten. Päällystön muodostivat luutnantit Grahn, Hasselblatt, Vikberg ja kapt. Viljanen.

Joukot sijoitettiin kolmeen eri kohtaan ympäri Ylistaron kirkonkylää ja neljäs osasto Munakan ja Ylistaron asemien välille. Oli määräys, että Seinäjoelta ei saanut tulla enää mitään junaa Vaasaan päin klo 12:n jälkeen yöllä maanantaita vasten. Yöllä klo 4 ilmoitettiin kuitenkin oudon postijunan olevan tulossa. Mitäs muuta, irroitettiin kiskot. Veturi meni kahden vaunun yli, konduktöörivaunu nousi pystyyn ja kolmas vaunu särkyi vielä pahemmin!

– Vähän kamalaa leikkiä, huomautin kertojilleni. Ettehän te tienneet, ketä siinä oli, ja olisihan siinä voinut mennä ihmishenkiäkin.

– Se oli jo täyttä sotaa, huomautti toinen heistä filosofisesti, ja me tottelimme vain annettua määräystä. Lämmittäjälle ja kuljettajalle taisi todellakin käydä hullusti. Mutta me saimme siitä 30-40 vankia ja olimme aika miehiä mielestämme.

– Junassa oli siis ryssiäkin?

– Oli. Taisi olla joku upseerikin. He alkoivat hyppiä pois junasta ja napattiin kiinni sitä mukaa. Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun sieltä alkoi hyppiä myöskin senaattoreja.

– Niinkö? Se oli siis se kuuluisa senaattorijuna.

– Taisi olla. Mutta loppu-yö muodostui sittenkin sangen surulliseksi. Satoi, tuli kylmä, miehistö vapisi. Odotettiin Vikbergiä. Aamulla lähdettiin sitten kaikki patikoimaan Ylistaroa kohti.

Siellä olivat vihollisuudet alkaneet jo klo 6 a.p. Klo 12 päivällä olivat kaikki ryssät antautuneet. Saatiin 300 vankia, 16 konekivääriä, 400 kivääriä, kaasunaamareita, kaukoputkia y.m., jonka sotasaaliin Erkon ja Järnefeltin joukkueet löysivät eräästä torpasta. Vöyrin koululaisista kaatui 1, eräs messukyläläinen.

Klo 5 i.p. olivat kaikki kutsutut juhlaan Ylistaron kunnantalolle. Juhlassa puhuivat m.m. senaattorit Renvall, Frey ja Pehkonen ylistäen päivän tekoja historiallisina tapauksina.

– Ja paikalliset suojeluskunnat? Missä ne olivat?

– Kyllä niitä oli jo tullut sieltä täältä, Isosta-Kyröstä, Vähästä-Kyröstä, Vimpelistä j.n.e. Maanantaina saapui myöskin määräys että kapt. Petrelius oli nimitetty Vöyrin koulun johtajaksi. Miehistö oli jo luullut saavansa hiukan levähtää, oltuaan yhtämittaa liikkeessä edellisestä päivästä klo 3. Mutta ei! Saimme määräyksen jakautua kahtia ja lähteä toiset Laihialle, toiset Ilmajoelle.

– Paljoko Ilmajoelle lähti?

– Taisi olla noin pari sataa miestä. Niistä muodostettiinkin sittemmin juuri Vöyrin koulun 4:s kompp. Saavuimme sinne puoli-yön tienoissa tiistaita vasten 29 p. Aamulla marssittiin siellä majailevien ryssien kasarmille, jotka antautuivat ilman vastustusta.

– Eivät tahtoneet tapella toverit?

– Eivät. Sitäpaitsi olivat Erkon ja Leikolan joukkueet päässeet kiertoteitä heidän vahtiketjunsa läpi tykistön taakse hiipimään.

– Tykistön? Heillä oli siis tykkejäkin?

– Kyllä, kokonainen patteri, s.o. kuusi 7-1/2 cm:n ihanaa tykkiä, jotka nyt jäivät sotasaaliiksemme. Vankeja otimme noin 400-500.

– Ja muu sotasaalis?

– Suunnaton. Hevosia, kiväärejä, ruokatarpeita j.n.e. Myöhään illalla tuli määräys olla valmiina seuraavana aamuna klo 6 lähtemään Seinäjoelle. Siellä saimme levähtää vuorokauden. Mutta varhain aamulla torstaina 31 p. tammik. oli meidän jälleen kahtia jakauduttava ja lähdettävä toisten Oulua, toisten Ristiinaa valloittamaan.

– Te olitte siis Seinäjoella yhtyneet.

– Kyllä. Lapualaiset y.m. olivat sillä välin valloittaneet Vaasan. Myöskin Laihia, Vähäkyrö j.n.e. olivat jo vihollisista puhdistetut. Etelä-Pohjanmaa oli vapaa!

– Saisiko tuosta kuulla jotakin?

– Mistä?

– No, esim. Vähänkyrön valtauksesta.

– Se kävi kuin karkelo! Me lähdimme matkaan maanantaina klo 6 i.p. Saavuttiin sinne klo 9-10:n tienoilla. Oli kaunis ilta, kuutamo, hautausmaa. Se näytti meistä kovin epäilyttävältä. Lähestyttiin varovasti, kapt. Petrelius edellä. Siellä ei ollut ketään. Kylä oli kuitenkin vallattava talo talolta?

– Kuinka lukuisa oli vihollinen?

– Mikä niiden punikkien määrän tiesi! Mutta ryssänrakuunoita siellä oli noin satakunta.

– Ja teitä?

– Vöyrin koululaisia ehkä 60, niiden lisäksi noin 100 suojeluskuntalaista.

– Ja sotasaalis?

– Noin 300 hevoskuormaa, 30 hevosta, satuloita j.n.e. Kaikki saatuja ilman taistelua, sillä täälläkään eivät ryssät tahtoneet tapella.

Täten olivat Suomen vapaussodan alkuvaiheet loistavasti suoritetut. Suomen laillisella hallituksella oli nyt edes joku jalansija yhtyneiden punaisten ja venäläisten täyttämässä maassa ja sen ympärille oli muodostumassa armeija, vielä pieni ja huonosti varustettu tosin, mutta urhoollinen ja esivallalle uskollinen. Pian oli tapausten lähin kehitys osoittava, mikä henki sen täytti ja miten kykenevä se saattoi olla suurempiinkin tehtäviin.

KOLMAS LUKU.

Ristiinan valtaus. – Takaisin Seinäjoelle. – Matka Vilppulaan ja sieltä Ruovedelle. – Paarlammin taistelu. – Oleskelu Ruovedellä. – Taisteluita ja kahakoita. – Takaisin Vöyriin.

Ristiinan joukko lähti liikkeelle Seinäjoelta noin klo 1 yöllä torstaita vasten 31 p. tammik. Heihin oli liittynyt silloin jo joukko Närpiön suojeluskuntalaisia.

Klo 7 a.p. he laskeutuivat alas junasta Närpiössä, noin 5 km:n päässä kaupungista. Seurasi neuvottelut Ristiinan ryssien kanssa, jotka kuitenkaan eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Siinä odottivat tulijoita myöskin muut paikalliset suojeluskunnat.

Lähdettiin eteenpäin kahta tietä myöten, kummassakin joukossa kärkenä Vöyrin koululaiset. Toista joukkoa, noin 150 miestä ynnä Närpiön suojeluskuntalaisia, joiden oli määrä mennä jään yli sillan oikealta puolen kaupunkiin, johti kapt. Viljanen, toista, noin 40-50 miestä, joiden tehtäväksi oli jäänyt ryssien mantereenpuolisella rannalla olevan neljän 7-1/2 cm:n tykin valtaaminen, kapt. Talvela. Retken yhteisenä ylipäällikkönä toimi majuri Heiskanen. Klo 8 a.p. alkoivat ryssien tykit paukkua ja konekiväärit rätistä.

– Eikö ollut hiukan uskallettua lähteä valloittamaan tykkipattereilla ja säännöllisellä sotaväellä varustettua kaupunkia, varsinkin kun oli hyökättävä avonaisen jään yli?

– Epäilemättä. Närpiöläiset hämmästyivätkin aluksi ja heittäytyivät maahan halkopinojen suojaan, joita oli siinä rannalla. Täytyi panna jäälle kärki, jota johti Vasenius. Ryssät ampuivat sekä viistoon sinnepäin, että kohtisuoraan Talvelan joukkoja vastaan. Jäällä kaatui 3 ja haavoittui useampia.

– Ja mikä oli teidän asestuksenne?

– Joku konekivääri. Maattiin jäällä parikymmentä minuuttia. Luutn. Pomoell pääsi etenemään siltaa kohti noin 40-50 miehen kanssa. Näin lähestyttiin kaupunkia. Vallattiin rannalla ryssien kasarmi ja hevostalli, josta saatiin 80 hevosta.

– Ja ryssät? Paljoko heitä oli?

– Ei kasarmissa paljoakaan. Mutta yhteensä heitä lienee ollut kaupungissa lähemmäs 400. Punikkeja sensijaan oli rannat täynnä.

Tultiin kaupungin torille, missä kunnon ristiinalaiset jo tervehtivät riemuhuudoilla vapauttajiansa. Täytyi kiertää ryssien selkään kaupungin puoleiselle rannalle. Siinä oli vähän kukkulaa ja tehdasaluetta. Silloin he antautuivat Talvelan joukoille. Klo oli silloin 11 a.p. Mentiin takaisin kaupungin torille, jossa taas juhlahumua tunnin verran. Silloin saapuikin tieto, että kaupungin merenpuoleisessa laidassa on vielä punaryssiä. Aivan oikein, sieltä löytyikin heitä vielä noin 60 ynnä kaksi järeätä 15 cm:n tykkiä, jotka kuitenkin olivat tähdätyt merelle päin.

– Sehän aika löytö oli!

– Kyllä. Samana iltana klo 6 oli määrä palata takaisin Seinäjoelle. Mahdotonta! Miehet liian väsyneitä. Aamulla uusi määräys. Tykit mukaan! Mitäs muuta, pantiin ryssät vetojuhdiksi. Kuitenkin tapahtui lähtö vasta klo 8 i.p. Palasimme voittajina.

Sotasaalista oli 50 kuormaa ampumatarpeita ja räjähdysaineita, hevosia y.m. Seinäjoella oltiin perjantai-yönä 1 p. helmik. Seuraavan päivän aamuna oli sieltä jo kuitenkin lähdettävä etelää kohti Vilppulaan.

– Ette te sitten paljon saaneet levähtää?

– Emme. Ja vasta Vilppulassa me saimme kunnolla syödäksemme. Jääkärikapt. Vallenius tuli mukaan Haapamäeltä. Junassa saatiin tieto, että punaiset olivat räjäyttäneet Kolhon sillan. Mikäs siinä, se korjattiin. Oltiin Vilppulassa noin klo 6 i.p.

– No, miltä siellä näytti?

– Siellä oli ollut hyökkäys samana päivänä, jonka lapualaiset kuitenkin olivat torjuneet. Seuraavana päivänä sunnuntaina 3 p. helmik. oltiin rintamassa. Parikymmentä miestä 4:nnestä kompp:sta kävi myöskin Länsi-Vilppulassa punakaartilaisia hätyyttämässä ottaen eräitä vankeja. Illalla saapui määräys: huomenna klo 6 a.p. valmis!

Mukaan komennettiin eri pitäjien suojeluskuntalaisia. Niin lähdettiin maanantaina 4 p. helmik. Ruovedelle, missä oli ilmoitettu olevan punaryssiä. Niitä ei kuitenkaan nähty sinä päivänä. Miehitettiin puhelinkeskus, suljettiin tiet eteläänpäin ja ryhdyttiin kaikkiin tilanteen vaatimiin varokeinoihin. Yö kului kuitenkin rauhallisesti.

Retken johtaja oli kapt. Nordensvan. Päämaja oli kansallispankin taloon sijoitettu.

Tiistaina 5 p. klo 9 a.p. tulee kuitenkin tieto Paarlammilta – noin puoli peninkulmaa Ruoveden kirkolta Kuruun päin – että valkoisten parikymmenmiehinen patrulli on siellä tavannut noin 500-miehisen vihollisjoukon. Yleinen hälyytys kirkonkylässä! Lähetetään lisäväkeä, kapteeni Viljanen johtaen konekivääriä, kapt. Vallenius muuta joukkoa.

Myöskin Pekkalan kartanoon, missä Aminoffin murha oli sillä välin yöllä tapahtunut, oli lähetetty luutn. Vaseniuksen johdolla 40-50 miestä. Nyt hekin saivat käskyn saapua Paarlammille. Siellä olivat punaryssät erinomaisiin asemiin kummulle lahden toiselle puolen sijoittuneet.

Kahakka alkoi klo 11 a.p. Ammuttiin noin tunti, ilman että näytti mahdolliselta päästä eteenpäin.

– Paha paikka siis?

– Sangen paha. Ketjumme oli noin 800 m:n pituinen. Vihdoin pääsi oikea siipi etenemään. Hyökättiin kovassa kuulasateessa avointa mäenrinnettä pitkin, jolloin meistä kaatui 1 ja haavoittui toistakymmentä. Niistä kuoli vielä samana päivänä 2.

– Ja vihollinen?

– Sen oli pakko perääntyä. Me ajoimme heitä takaa Pitkälään asti, missä heidän hevosensa olivat.

– He pääsivät siis pakenemaan?

– Sen pahempi. Jos Pekkalan miehet olisivat iskeneet jäältä heidän sivustaansa, kuten oli tarkoitus, he eivät olisi päässeet käsistämme. Mutta ajajat eivät olleet suostuneet.

– Pelkäsivät?

– Itseään ja hevosiaan. Punaryssät sensijaan putittivat pakoon kahta tietä myöten, toiset Kuruun, josta he olivat tulleetkin, toiset Näsijärven poikki talvitietä. Sanotaan heidän menneen samaa kyytiä aina Tampereelle saakka.

– Entä heidän vaurionsa?

– Useita kuolleita ja haavoittuneita.

Klo 2 i.p. loppui Paarlammin taistelu.

Jätettiin sinne vahdit ja palattiin takaisin Ruovedelle saman päivän iltana. Siellä viivyttiin sitten pari viikkoa.

Tämän ajan mainitsee 4:nnen kompp:n päiväkirja hyvin voimiakysyväksi ja jännittäväksi, sillä "taisteluita oli joka päivä ja useammassa paikassa, milloin taas ei taisteltu, saimme pitää ankaraa kenttävartiota".

Kenttävartiopaikat olivat Paarlammi, Pekkala, Ylipohja ja Ruhala.

Kertojaini todistuksen mukaan kuluivat ensimmäiset viisi päivää sentään jotakuinkin rauhallisesti. Levähdettiin, pidettiin aamupäivisin ampumaharjoituksia j.n.e. Perustettiin myöskin Ruoveden suojeluskunta.

– Kuultiin tosin punaisten ryöstöretkistä Vaskivedelle, jonne he olivat tulleet Kurusta ja Muroleesta. Lähetettiin sinne pieniä joukkoja, mutta ei syntynyt mitään sen vakavampaa. Toista tuli 12 p. helmik.

– Punaiset hyökkäsivät?

– Lyly ja Korkeakoski olivat heidän pesiään. Saapui tieto klo 10 a.p. heidän hyökänneen kenttävartiomme kimppuun Ylipohjassa. Sinne Vasenius miehineen Pekkalasta ja yrittää saartaa heitä. Siinä hän kaatui. Menetettiin myöskin hevonen ja 1 konekivääri. Kirkonkylästä rientää avuksi kapt. Viljanen vöyriläisineen ja kompp. kauhavalaisia, jääk.luutn. Mäkisen johdolla.

– Siellä oli hätä?

– Vähän sentapaista. Peräydyttiin Ruhalaa kohti. Uudet joukot esiin, vanhat Ruhalaan. Klo taisi olla jo noin 5 i.p. Luutn. Erkko joukkueineen asettui Ylipohjan tienristeykseen. Kauhavalaiset taas saivat Huovilan talon majapaikakseen. Yö kului kuitenkin rauhallisesti.

– Saitteko ruokaa? Se on aina sotilaalle tärkeä asia.

– Kyllä. Muonitus tuli Pekkalasta. Aamun valjetessa 13 p. helmik. lähetettiin patrulli Korkeakoskelle päin. Toivat tiedon, että siellä eräällä mäellä oli noin 500 punaryssää, valkeihin vaatteihin pukeutuneina. Ei vaihdettu laukauksia.

Klo 9 a.p. olivat punaryssät sitten alkaneet liikehtiä Korkeakosken tietä länteenpäin kohti Pekkalaa. Asettivat ketjuja myöskin Alipohjaan päin. Valkoisten kenttävartio perääntyi Ylipohjaan noin 600 m:n välimatkalla heistä.

Siinä sattui onneton erehdys, joka kuitenkin päättyi onnellisesti.

Pekkalan miehet olivat ennen klo 9:ää a.p. harjoitelleet jäällä ja lähestyivät nyt Ylipohjaa. Luultiin heitä vihollisiksi. Mitäs muuta, konekivääri paikoilleen! Alkaa paukkua. Heti kuitenkin huomataan erehdys, eikä onneksi kuollut eikä haavoittunut ketään.

– Pekkalasta lentää ratsu Alipohjan tietä. Punaiset ampumaan! Kello saattoi silloin olla noin 11 a.p. Alkaa yleinen ammunta. Samoihin aikoihin saapuu kenraali Wetzeriltä määräys Vilppulasta vetäytyä takaisin Ruovedelle.

Ei kiirettä, arvelevat pojat. Mutta punaryssät olivatkin jo sillä välin saaneet useampia konekiväärejä mäelle. Oli pakko palata takaisin Ruhalaan, minne myös kauhavalaiset saapuivat Huovilasta.

Pekkalassa oli taistelu. Laurila lapualaisineen oli jäänyt sinne yksin ja torjui hyökkäyksen, ottipa vielä 1:n tykin sotasaaliikseen. Hekin palasivat sentään samana iltana Ruhalaan. Mutta tykki jäi välille.

Yö Ruhalassa kului rauhallisesti.

Samana päivänä oli ollut Paarlammin toinen taistelu. Siellä oli tapeltu iltapimeään. Ryssäläiset matruusit, jo oikeiden upseerien johdolla, rynnistäneet Kurusta päin. Paikka sama kuin ensi kerralla.

Täällä oli luutn. Knaapi erikoisesti kunnostautunut. Vielä haavoittuneena hän ei ollut lakannut hetkeksikään konekivääriään hoitelemasta. Lopuksi ryssät pakenivat. Olivat illalla käyneet myöskin Ylipohjassa, mutta heti poistuneet sieltä. Täytyi asettaa kenttävartio myös Pappilanniemeen.

Seuraavana päivänä, 14 p. helmik., lähetettiin heti vankka patrulli luutn. Eskon johdolla Ylipohjaan. Siellä ei ollut kuitenkaan yhtään vihollista. Eikä Pekkalassakaan. Otettiin entiset asemat siis.

Myöskin Pitkälään lähetettiin kenttävartio.

Välillä oli tullut lisää m.m. Härmän poikia, joten valkoisten lukumäärä koko paikkakunnalla ehkä nousi noin 500:aan.

Myöskään seuraavana päivänä ei mitään mainittavampaa tapahtunut.

Silloin, lauantaina 16 p. helmik. saapui äkkiä määräys Vöyriläisille saapua Vilppulaan, jonka itäpuolella viholliset hyökkäsivät. "Kulkueemme näytti vähän synkän näköiseltä, sillä 10 toveriamme toimme ruumiina", lisää siihen surumielisesti 4:nnen kompp. päiväkirja. Vöyrin koulua oli silloin tällä maankulmalla vain noin 150 miestä eli 1 komppania.

Lähdettiin Vilppulaan. Siitä jatkoivat toiset heistä matkaansa sunnuntai-iltana pohjoiseen päin ja olivat takaisin Vöyrissä maanantaina.

– Mutta toisilla oli vielä edessään yhtä ja toista sitä ennen?

– Meidät komennettiin Välimäelle, missä punaisten juuri sanottiin hyökkäilevän. Ei mitään hätää! Oltiin yö siellä ja saimme käskyn lähteä takaisin Ruovedelle. Täällä sanottiin punaisten hyökkäävän Kurun tietä pitkin. Siis Kuruun päin!

– Montako miestä teitä Vöyriläisiä oli silloin?

– Ehkä 70 à 75. Lähdettiin hevosilla kuten aina. Kuru on vaarallinen paikka muuten, sillä sieltä johtavat tiet joka suuntaan. Tie oli selvä Muroleen tienristeykseen asti.

– Tietysti teillä kulki patrulli edellä?

– Ei kuin pari ratsumiestä vain. Toisen nimi heistä oli Wrede. He ottivat tiellä kiinni pari punaisten vahtimiestä, jotka kertoivat Kurussa olevan ryssiä 250 ja punaisia vielä kaksikertaa enemmän, sitäpaitsi oli siellä tykkipatteri (kuusi 7-1/2 cm:n tykkiä) ja 5 konekivääriä.

Valkeat hämmästyivät hiukan. Koska heillä oli kenttäpuhelin mukana, kysyttiin Valleniukselta, joka silloin oli Ruoveden komendantti, mennäänkö eteenpäin tai ei.

Vaikeiden johtaja tällä retkellä oli kapt. Viljanen.

Mutta mitäs tapahtui?

– Saatiinkin yhteys Tampereen punaisen esikunnan kanssa, josta seurasi monta hassua keskustelua. Saatiin tietää vihollisjoukkojen määrät, tunnussanat j.n.e. Syynä siihen oli joku heidän unohtamansa kenttäpuhelin.

Pyörrettiin ympäri Kurun tieltä takaisin Ruovedelle. Sinne saapui 18 p. helmik. määräys palata takaisin Vöyriin, jossa oltiinkin 19 p. ja jossa olivat jo uudet kurssit käymässä.

Mutta mikä oli sillä aikaa tullut Ouluun lähetetyn Vöyrin koulun osaston kohtaloksi?

NELJÄS LUKU.

Matka Ouluun. – Rauhanneuvotteluja. – Veturien yhteentörmäys. – Tulo Ouluun. – Taistelu Työväentalon edustalla. – Valkea lippu. – Harvapuheinen haastateltava.

Ouluun lähtenyttä Vöyrin koulun osastoa noin 200 miestä johti kapt. Petrelius. Varovaisuuden vuoksi otettiin mukaan 2 veturia, toinen edelle tietä koettelemaan.

Matka Kokkolaan asti sujui varsin hyvin. Välillä jaettiin aseita paikallisille suojeluskunnille, kuten Kannuksen, Ylivieskan, Oulaisten ja Lapin. Pyyntö siihen oli saapunut Raahesta käsin.

Tultiin Ruukin asemalle. Siinä kuultiin, että punaiset par'aikaa ryöstävät Paavolaa. Paha paikka.

– Ettekö voineet tehdä mitään?

– Emme paljoa. Meillähän oli määräys mennä Ouluun. Sijoitimme vain yhden vartion asemaa vartioimaan ja toisen asemapihaa. Silloin tulee outo veturi vastaan Oulusta.

– Oh, helkkari!

– Lähetetään patrulli sitä vastaan ottamaan. Veturista astuu esille pari Oulun punakaartilaista, jotka viedään kapteenin luokse kuulusteltavaksi. Välillä sammuu lyhty.

– Mikä lyhty?

– Arvattavasti asemamiehen. En minä sitä nähnyt. Mutta punaisten veturi säikähti siitä niin, että lähti karkuun.

– Ja te saitte kaksi vankia?

– Emme suinkaan. Nehän olivat neuvottelijoita. Toisen nimi niistä oli Kallinen muistaakseni.

– Kuinka päättyivät neuvottelut?

– Me väitimme, että heillä ei ollut tarpeellisia valtuuksia. Miehille ei muuta neuvoksi kuin lähteä takaisin Ouluun hevosilla. Lupasivat, että punakaarti muka riisuu ryssät aseista.

– Ette suinkaan mokomaa lupausta uskoneet?

– Emme, mutta päätimme kuitenkin odottaa. Täytyihän meidän saada apuväkeä. Kallinen sähköttää Oulusta, että ryssät eivät jaksa päättää sinne, ei tännepäin. Tulevat takaisin. Jälleen turhat neuvottelut.

– Nyt te otitte vangiksi heidät?

– Käyttäydyimme kaiken aikaa täysin kansainvälisesti. He pääsivät jälleen takaisin Ouluun matkustamaan.

– Te viivyitte kauan Ruukilla?

– Kyllä.

– Kuinka kauan?

– En jaksa muistaa sitä. Lähdimme sitten eteenpäin. Siikajoen silta oli onneksi ehyt. Asetettiin vartiat siihen. Niin saavuimme Liminkaan.

– Ilman seikkailuja?

– Niin... Unohdin mainita, että jossakin Ruukin eteläpuolella oli todellakin koetettu särkeä rataa. Kuitenkin saatiin se tunnin kuluessa korjatuksi.

– Ja Limingasta eteenpäin?

– Siellä saatiin voileipiä ja juustoja.

– Jaa, se on tärkeä asia.

– Epäilemättä. Tultiin Kempeleeseen. Siinä tulee vastaan veturi täydellä vauhdilla, ilman miehistöä.

– Oulusta?

– Luonnollisesti. Se oli punikkien ensimmäinen vilpitön tervehdys meille.

– Ja teillä varaveturi edellä?

– Niin. Molemmat h—-iin ja rata rikki! Täytyi mennä eteenpäin jalkapatikassa. Konekiväärit saatiin kuitenkin hevosiin. Yö oli hiukan kaamea, sillä koko pohjoisella taivaanrannalla oli tulipalojen loimu.

– Oulusta käsin?

– Niin. Aamulla saatiin lisäväkeä Vaasasta, niiden joukossa jääkäreitä, m.m. Peltokangas. Tämän retken ylipäälliköksi määrätty nykyinen kenraali Ignatius taas oli meidät jo Ruukissa tavoittanut.

– Hänellä oli valmis suunnitelma siis kaupungin valtaukseen?

– Kyllä. Vaasalaiset hyökkäisivät kaupunkiin rautatien itäpuolelta, vöyriläiset maantietä pitkin. Niin tapahtuikin. Asetettiin 1 km:n pituinen ketju. Paha kyllä, jätettiin heinäladot tarkastamatta.

– Ahaa! Niistä koitui teille vaaran paikka siis?

– Se tulee sitten. Oulussa oli tilanne sellainen, että punikit olivat Työväentalolla, valkoiset Lääninhallituksessa.

– Piiritettyinä?

– Ainakin he olivat valinneet sen varustuksekseen. Noin 300 m:n päähän Työväentalosta asetettiin ketju, mutta sen oli aivan mahdoton päästä eteenpäin. Jos vain joku nosti nokkansa, niin kuula kalloon!

– Punikit ampuivat siis hyvin?

– Liiankin hyvin. Meistä kaatui 12 siinä. Mitä lienevät olleet Hailuodon hylkeenpyytäjiä! Siinä saatiin maata hangella noin 4 tuntia. Silloin saapui huhu, että vaasalaiset olivat valloittaneet rautatieaseman.

– Ja kenraali Ignatius?

– Hän vapautti Lääninhallituksen. Hänellä oli tykit mukana. Muutaman laukauksen perästä nostivat ryssät valkean lipun ja ilmoittivat antautuvansa.

– Entä punikit Työväentalolla?

– He ilmoittivat yhtyvänsä ryssiin. Oulu oli valloitettu.

– Ja heinäladot?

– Niistä kesti koko ajan sala-ammuntaa.

– Ja voileivät ja juustot?

– Ei mitään. Seuraavana aamuna me lähdimmekin takaisin Seinäjoelle ja sieltä Vöyrin koululle.

– Mikähän päivä oli?

– En viitsi muistaa sitä.

– Herra kapteeni ei ole erittäin puhelias tämän retken suhteen.

– En. Sitäpaitsi minulle sattui siellä pieni selkkaus kenraali Ignatiuksen kanssa. Mutta se ei kuulu tähän.

– Haastattelu on päättynyt?

– On.

Ja siihen me saimme tyytyä, niin minä kuin tämän kirjan lukijatkin.

VIIDES LUKU.

Harjoituksia ja lähtökäsky. – Miesten mieliala. – Vaskiveden taistelu. – "Vöyrin kaarti tulee!" – Vihollinen peräytyy. – Käskyjä ja määräyksiä. – Rekiretken salaisuudet.

Noin parikymmentä päivää helmik. 19 p. – maalisk. 10 p. kesti sitten koko Vöyrin koulun rauhanaikaa. Saapui uusia oppilaita ja opettajiakin niin runsaasti, että voitiin käydä uusia komppanioja muodostamaan. Uusista opettajista mainittakoot jääkärit ja jääkäriupseerit: Kohonen, Holmqvist, Vegelius, Laakso, Vuoksi j.n.e. Heidän avullaan ja johdollaan muodostettiin sitten 4:nnen lisäksi 5:s, 6:s, 7:s, 8:s ja konekiväärikomppania, useimmat tosin niin myöhään kuin ainoastaan pari päivää ennen uutta lähtökäskyä.

Harjoiteltiin uutterasti. Päiväjärjestys oli ylimalkaan seuraava: klo 6,30 herätys, 7,30 aamu-eine, 8-9 luento, 9-11 harjoituksia, 11,30 aamiainen, 2-4 harjoituksia, 4-5 kiväärinpuhdistus, 5,30 päivällinen, 7 päiväkäsky, 9 yölepo. Asuttiin ympärillä olevissa taloissa, ryhmä tai kaksi kussakin. Sotainen innostus oli yleinen ja usein harjoitettiin vapaasti lepohetkinäkin.

Sunnuntaina 10 p. klo 5,30 hälyytettiin koko Vöyrin pataljoona eli kaikki 6 kompp. lähtövalmiiksi samaksi illaksi klo 7,30. Pataljoonan päällikkönä toimi silloin majuri Heiskanen, v.t. päällikkönä Petrelius.

Tästä lähtökäskystä sanoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:

"Vöyrin sotakouluun oli lähetetty miehiä kautta Suomenniemen valmistumaan kukin kotipaikkakunnalleen harjoitusmestareiksi. Hyvin ristiriitaisin tuntein ottivat pojat sentähden vastaan ilmoituksen rintamalle lähdöstä. Kukin oli Vöyrille lähtiessään vannoutunut taistelemaan oikeuden ja Suomen nuoren vapauden puolesta, mutta oli samalla toivonut saavansa suorittaa tämän tehtävänsä kotoisilla mailla, oman paikkakunnan rintaman osalla. Vaikka joka mies paloi halusta päästä taisteluun, otettiin lähtömääräys sittenkin vastaan pettymyksen tuntein. Vastaansanomatta mukauduttiin kuitenkin määräykseen."

Ja 7:nnen kompp:n päiväkirjassa sanotaan samasta asiasta:

"Tämä tuli kaikille yllätyksenä, koska useimmat olivat olleet mukana harjoituksissa ainoastaan pari kolme päivää, jota vastoin jokaisen alkuperäinen toivomus kursseille saapuessaan oli ollut saada ainakin parin viikon teoreettinen opetus alalla, johon Suomen kansa sydämensä täydellä innolla etevien, Saksasta saapuneiden jääkäreittemme johdolla on ryhtynyt. Tämä opetus olisi ollut suotava siitäkin syystä, että komppaniaamme kuuluvien äidinkieli oli ruotsi, jota vastoin opetus kävi suomenkielellä."

Nopeasti suoritettiin sitten lähtövalmistukset, kuten luultiin, parin päivän retkeä varten. Myöhään sunnuntai-iltana lähdettiin sitten useita satoja hevosia käsittävänä matkueena Tervajoen asemalle, josta eteenpäin ylimääräisillä junilla Alavuudelle, minne saavuttiin jo 11 p. maalisk. klo 3 a.p. Tänne saapuivat myöskin ne päälliköt, jotka olivat olleet lomalla, m.m. äskenmainittu majuri Heiskanen.

Hevosten puutteessa täytyi 7:nnen ja 8:nnen kompp:n jäädä asemalle iltapäivään saakka odottamaan, kun taas 5:s ja 6:s pääsivät Virtain kirkonkylää kohti lähtemään. Matkan päämäärä oli kuitenkin Vaskivesi, jossa jo neljä päivää oli riehunut taistelu. Vihollinen oli nimittäin siellä, suurin voimin hyökäten, aikonut murtaa valkoisten puolustusketjuja.

Tästä sanoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:

"Vaskivedellä oli punaryssillä erinomaiset asemat, kuten yleensä kaikkialla muuallakin. Täällä he olivat kuljettaneet tykkinsä korkealle mäelle, josta näkyi laajalti yli seudun. Ennen Vöyrin koulun tuloa olivat ne ennättäneet tykillään hävittää Tyrkön kylän kansakoulun ynnä pari muuta rakennusta, ampuen ainoastaan muutaman sadan metrin etäisyydestä. Vöyrin pataljoonan saapuminen Vaskivedelle ja valkoisten joukkojen samanaikainen voitokas eteneminen rataa pitkin Vilppulasta käsin lienee aiheuttanut, että vihollinen kaikkialla tällä rintamanosalla alkoi peräytymisretkensä 11 p. maalisk., joka päättyi vasta Tampereella sen täydelliseen tappioon."

Valkoisten puolelta oli taistelua johtanut eversti Hjalmarsson muiden ruotsinmaalaisten upseerien avulla. Heti Vöyriläisten tultua hän veti pois joukkonsa – Virtain suojeluskuntalaisia, vaasalaisia y.m. – ja jätti koko rintaman hoidon heidän käsiinsä.

Vöyrin kompp:t saapuivat eri aikoina paikalle. Mutta kuitenkin teki heidän tulonsa tärisyttävän vaikutuksen punaryssiin.

– Herra Jumala, Vöyrin kaarti tulee! he olivat huutaneet. Kuormastot kuntoon!

Kesti kiivasta ammuntaa sen iltapäivän. Vöyriläiset eivät kuitenkaan tahtoneet ryhtyä hyökkäykseen ennen kuin kaikki komppaniat olivat koolla. Sitäpaitsi heillä ei ollut yhtään tykkiä, mutta kyllä sensijaan 6 konekivääriä.

Illan pimetessä alkoi ammunta hiljetä. Miehistö majoitettiin taloihin, riihiin, saunoihin j.n.e. Palavien rakennusten hohde teki kaamean vaikutuksen.

Yö kului rauhallisesti.

Aamulla olivat kaikki komppaniat koolla. Ei vieläkään pienintä hiiskausta vihollisen puolelta. Silloin lähetettiin 30-miehinen vapaaehtoinen tiedustelijaosasto luutn. Kohosen johdolla ottamaan selvää mitä siellä oikeastaan tapahtui. He etenivät rohkeasti suoraan vihollisen asemille ja toivat takaisin tullessaan tiedon, että ne olivat – tyhjät.

Vihollinen oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen ja luikkinut matkoihinsa.

Laukausta ampumatta olivat Vöyriläiset siten vallanneet Vaskiveden. Kuitenkin haavoittui täällä yksi 8:nnen kompp:n mies, nimittäin Ari Pitkänen.

Vaskivedellä viivyttiin sitten 12 p. maalisk. – 15 p. eräiden kompp:ain edetessä jo viisikin virstaa Kurun tietä pitkin. Aika käytettiin tuiki tarpeellisiin harjoituksiin ja ankaraan vartiopalvelukseen. Saapui myös uusia joukkoja ja m.m. tykistöä everstiluutn. Malmbergin johdolla, nimittäin 4 raskasta tykkiä, 12 cm:n saksalaista haupitsia, ynnä saman verran keveitä 7-1/2 cm:n tykkejä sekä myöskin riittävästi ampumatarpeita.

Samana päivänä – 12 p. maalisk. – muodostettiin n.s. Virtain osasto, joka tuli käsittämään pataljoonat Heiskanen, ja Hallström, vaasakompp:n Pelander, kenttälennätin-osaston Larsson, räjähdyskomennuskunnan Paulsson, Tornion kenttäsairaalan n:o 3 ja Virtain ambulanssin. Näistä sijoitettiin samalla päiväkäskyllä kaikki muut joukot Virroille, ja Vaskivedelle ainoastaan ambulanssi ynnä patalj. Heiskanen, s.o. Vöyrin kaarti, joksi se jo oli entisten urotöittensä vuoksi kohotettu.

Vaskivedellä olleiden vihollisten luku arvioitiin 1,400 mieheksi.

– Se oli siis jo nyt järjestettyä sotaretkeä? kysyin äkkiä kertojaltani.

– Epäilemättä, vastasi hän. Sen huomasi jo tiukistuneesta tiedustelutoiminnasta ja vartiopalveluksesta. Meidän tehtävämme oli, paitsi luonnollisesti estää vihollisen tunkeutumista Vaskiveden kautta Virroille, ottaa rohkealla vakoilulla selvää vihollisen lukumäärästä Vaskiveden ja Kurun välillä. Ylempien esikuntien antamat määräykset olivat jo täällä yksityiskohtaiset ja täsmälliset. Kas, tässä yksi niistä!

Se oli Hjalmarssonin päiväkäsky 12 p:ltä maalisk.

Mitä tarkimmin lueteltiin siinä vartioitavat tiet ja tienristeykset – Ruovedelle, Pihlajavedelle, Alavuudelle ja Kuruun – vartioiden suuruus, vahtiaika, j.n.e. Samoin huomautettiin harjoitusten välttämättömyydestä – m.m. rekiharjoitusten – majapaikkojen, aseiden ja vaatteiden puhtaana pidosta, sairastarkastuksesta, saunan tarpeellisuudesta j.n.e., j.n.e. Huomasi kaikesta, että nuori armeijamme oli jo noiden puolentoista sotakuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet vapaustaistelumme alkamisesta, ehtinyt jo melkolailla järjestäytymään.

Ojensin paperin takaisin kunnioittavalla kumarruksella kertojalleni:

– Onnittelen, sanoin. Mutta mitä nuo rekiharjoitukset olivat? Tottahan jokainen reessä ajaa osaa!

– Niin sitä outo luulisi, vastasi hän hymyillen. Mutta tässä on minulla taskussani toinen paperi.

Sekin oli Hjalmarssonin allekirjoittama.

– "Määräyksiä rekikulkua varten", luin kuin luinkin sen otsikosta. Toden totta! Mutta tämä mahtaa sitten olla idiooteille kirjoitettu.

– Sopii lukea eteenpäin.

Ja minä aloin tavailla tuota lyijykynällä kirjoitettua ohjesääntöä:

"Joka kompp. tai vastaava osasto saa määrätyn lukumäärän rekiä ja hevosia ja velvoitetaan kompp.-päällikkö niistä huolehtimaan. Rekeen astuttaessa lasketaan yhteensä kaksi rekeä joka ryhmää varten, joten joka reessä ajaa 4 tai 5 miestä, ryhmäpäällikkö ensimmäisessä ryhmän reessä. Kompp.-päällikölle, vääpelille ja läheteille tai muille sellaisille varataan erikoiset reet. Marssiessa ajaa kompp.-päällikkö kompp:n edessä, sen jälkeen seuraavat joukkueet, päällikkö etunenässä. Joukkueen päällikkö ei saa erikoista rekeä, vaan ajaa hän joukkueen ensimmäisen ryhmän ensimmäisessä reessä."

– Onpa siinä muistamista ajattelin. Taitaa se sittenkin olla aika konsti!

Ja jatkoin eteenpäin:

"Miehistöä rekiin sijoitettaessa järjestetään miehistö pitkin rekikolonnaa ja jaetaan määrättyihin rekiin. Rekiin sijoittuminen ei saa tapahtua niin, että reki reen perästä ajaa esiin ja sijoittuminen tapahtuu sitä myöten, vaan tulee miehistön kompp.-päällikön käskystä astua rekiin.

Ajaessa tulee miehistön huolehtia siitä, että kuskit välittömästi seuraavat toisiaan jättämättä aukkoja. Päällystö vastaa, että näin tapahtuu.

Pysähdyttäessä tulee reet ajaa tien oikealle puolelle yhteen peräkkäiseen riviin, niin että tien kohta jää vapaaksi. Kun reet tyhjennetään taistelua varten, käännetään reet heti ympäri. Miehistö kokoontuu tien kohdalle, päänä kompp:n ensimmäinen reki."

Pääni alkoi mennä jo ympäri. Mutta vilkaisin kuitenkin eteenpäin urhoollisesti ja opin, että ampumatarvereet ajavat patalj:n perässä, paitsi konekivääri kompp:ain, joiden ampumatarvereet seuraavat heti konekiväärien perässä, että pataljoonain ja komppaniain kuormastoreet seuraavat koko marssikolonnan jälestä, että mitä suurin hiljaisuus ja järjestys on matkalla välttämätön, että taistelun aikana on hevosia tarkasti vartioitava j.n.e., j.n.e.

Ojensin paperin takaisin huokaisten kertojalleni.

– Tässä pitää olla parempi pää, virkahdin. Tässä pitää olla hevosen muisti. Minulla on yksi pää kesänsä talvensa.

Mutta jättäkäämme jo Vaskivesi ja lähtekäämme urhoollisen pataljoonamme retkeä Kurua kohti seurailemaan.

KUUDES LUKU.

Lähtökäsky ja marssijärjestys. – Väijytys. – Yö Niinimäellä. – Kurun taistelu. – Toinen yö Niinimäellä. – Kurun valtaus. – Kuolleita ja haavoittuneita.

Hjalmarssonin päiväkäskyn johdosta 13 p:ltä maalisk. tuli koko Vaskiveden osaston siihen kuuluvine Vöyrin pataljoonineen olla lähtövalmiina 15 p. klo 6 a.p., eräät joukot jo klo 3 à 4 a.p. Marssijärjestykseen kuului, että etujoukon muodosti 2 kompp. ja 2 konekiv. Vöyrin pataljoonasta kapt. Petreliuksen johdolla, sitten 500 m:n välimatkan perästä 3 kompp. ja 4 konekiv. Vöyrin pataljoonasta majuri Heiskasen johdolla, sitten tykistö ilman kuormastoa everstiluutn. Malmbergin johdolla, sitten Hallströmin pataljoona konekivääreineen, sitten Vaasan kompp. konekivääreineen ja vihdoin kenttäsairaala sekä ambulanssi. Näiden jälkeen seurasivat kuormastoreet, keittiöt j.n.e.

Tarkoituksena oli Kurun valtaaminen, yht'aikaa sekä Virtain että Ruoveden teitä pitkin.

Perjantaina 15 p. maalisk. lähdettiin sitten liikkeelle. Matkasta kertoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:

"Enteinä vihollisen läheisyydestä olivat muutamat pääjoukoista eksyneet punikit, jotka me saimme vangiksi. He kertoivat omien joukkojensa olevan asemissa (Kurun) kirkon lähellä ja matkan sinne olevan vapaan. Tuskin olimme tästä välikohtauksesta selviydyttyämme päässeet liikkeelle, kun jälkijoukkomme niskaan alkoi sataa kuulia molemmilta puolen tietä. Pian olivat kuitenkin sala-ampujat hajoitetut ja vangit saivat luonnollisesti hengellään maksaa petoksensa."

Samantapaisesta tapauksesta kertoo 6:nnen kompp:n päiväkirja:

"Meidän kompp:mme sai kunnian kulkea etummaisena. Niin ajoimme sitten hyvän matkaa hevosilla, kunnes yht'äkkiä erään maantien vieressä sijaitsevan turvepehkutehtaan luona alkoi metsästä kuulua laukauksia ja kuulat alkoivat vinkua korvissamme. Äkkiä hyppäsimme silloin ylös reistä, paiskauduimme maantien ojaan ja aloimme vastata tuleen. Ennen pitkää pakenivat viholliset tulisella kiireellä tiehensä ja me lähdimme jatkamaan matkaamme. Taistelussa haavoittui meiltä kärkenä kulkeneen osaston päällikkö Yrjö Kalke vatsaan sekä samaan ryhmään kuuluneet Yrjö Sorvari ja Matti Kärkkäinen, kumpikin käsivarteen."

Ja 7:nnen kompp:n päiväkirja:

"Niinimäen kohdalla, ollessamme etujoukoissa, kuului jälkijoukosta kiivasta laukausten vaihtoa, jolloin kompp.-päällikkö Holmqvist komensi meidät ketjuun. Ketjussa etenimme sitten laukausten suuntaa kohti, kunnes saavuimme eräälle sivutielle maantiestä länteen. Punakaartilaisilta, jotka pidätimme, saimme kuulla, että jonkinlainen patrulli oli oleskellut tällä tiellä, vaan nyt nopeasti kiiruhti etelää kohti. Saimme nyt määräyksen seurata heidän jälkiään ja, jos mahdollista, yllättää vihollisen joukkoja, joiden näin ollen ei olisi luullut olevan kovinkaan kaukana. Noin 10 km:n nopean marssin jälkeen saimme tietää, että punaiset olivat vetäytyneet takaisin, joten me pikamarssissa palasimme Niinimäkeen, mihin yövyimme."

Niinimäellä oli punikkeja ollut arviolta kolmisen sataa miestä. Heistä ynnä heidän jälkeenjättämistään mieluisista ja epämieluisista muistoista kertoo 8:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:

"Myöhään illalla saavuimme Niinimäen taloon, josta punikit aamulla olivat lähteneet. Niin kiire oli heille tullut, että keitetyt lihaperunatkin olivat jääneet syömättä pesutuvan pataan. Me olimme olleet hyvin vähillä "sapuskoilla" koko päivän, joten saalis oli meille hyvin tervetullut. – Osa miehistöämme joutui yöksi saunaan, missä punikit olivat vielä edellisenä yönä majailleet. He olivat sen kansoittaneet monenlaisilla pienillä eläimillä, jotka hyvin mielellään asuskelevat ihon ja paidan välissä ja entiseen tapaansa ne yön kuluessa etsivät tiensä sinne."

Koitti sitten 16 p. maalisk., jolloin niin monet Vöyrin uusimpien komppaniain pojista saivat ensimmäisen tulikasteensa. Alkoi Kurun taistelu.

Riennettiin takaisin etuasemille, muodostettiin ketjut ja otettiin asemat. Edettiin jälleen noin 3 km:n päähän Kurusta, tykistö (4 kevyttä 7-1/2 cm) mukana. Tykistö alkoi taistelun.

Mutta jättäkäämme puhevuoro jälleen kertojillemme.

– Tultiin samaan paikkaan, missä edellisenä päivänä oli taistelu riehunut.

– Kuinka? Oliko siinä ollut taisteluakin? Ei käy oikein selville kompp:ain päiväkirjoista.

– Miksi tuota nyt tahtonee nimittää! Mutta paha paikka se oli ollut.

– Saisiko ehkä kuulla siitä vähän?

– Palataan sitten vielä vähän edelliseen päivään. Kärjen muodostivat silloin 3 miestä 1:n konekiväärin kanssa – luutn. Kohonen, aliups. Leikola ja sotamies Blom – jotka joutuivat punaisten ankaran tulen alaisiksi. Siinä oli jonkinlaista siltaa. Kukkula, jolle punaiset olivat 3:n konekiväärin kanssa asettuneet, oli itäpuolella maantietä. Mitäs muuta, kärki hyppäsi jokeen, jäiseen veteen, yhä edelleen ankaran tulen alaisena. Kuitenkin pääsivät ne sieltä vihdoin pois rämpimään.

– Ja konekivääri?

– Se jäi jälelle! Mutta sen toivat takaisin eräät vapaehtoiset.

– Kylmäveristä väkeä!

– Kyllä, sitten kun ensimmäinen hämminki oli asettunut.

– Siinä oli hämminkiäkin?

– Vai ei ollut! Mutta päällikköjensä Grahnin ja Viljasen johdolla miehet kuitenkin osasivat ojaan, josta alkoivat vastaan paukuttaa.

– Ja nyt te tulitte samaan paikkaan?

– Niin. Kärkeä johti tällä kertaa luutn. Erkko. Punaiset päästivät noin 50 m:n päähän, muu joukko noin 800 m:n päässä. Sulkutuli.

– Oh, peijakas! Niinkuin länsirintamalla?

– Ehk'ei juuri niin, mutta sama menettelytapa. Avuksi 7:s kompp.! Punaiset pääsi kiertämään. Avuksi 8:s kompp.! Eräs joukkue sulki kiertotien. Oli jo myöhä. Silloin tuli Hjalmarssonilta uusi määräys: Joukot takaisin Niinimäkeen! Jos heti Kuruun, olisi ollut parempi.

– Taistelu jäi siis jälleen ratkaisemattomaksi?

– Eipä suinkaan, sillä myös punikit peräytyivät. Mutta se voitto kävi kalliiksi meille. Siinä kaatui ja haavoittui useita.

– Entä punikeilta?

– Jälkeenpäin löytyi noin 300 ruumista. Joku pakokauhu! He joutuivat suoraan konekivääriemme tuleen.

Ja mitä tietävät tästä taistelusta komppaniain päiväkirjat?

Näin 5:nnen kompp:n kertoja:

"Meidän tuli kulkea avoimen niityn yli. Yht'äkkiä alkoi edessämme ja vasemmalla sivullamme olevasta metsiköstä satamalla sataa kuulia niskaamme. Nopeasti, mutta järjestyksessä ja tyynesti valitsimme paremmat asemat metsästä ja pieneltä mäennyppylältä ja vastasimme tuleen, mikäli vihollisia näimme. He olivat kuitenkin piiloutuneet siksi hyvin, että meidän tulemme oli verrattain laimeata, meitä kun oli varoitettu ampumasta muuta kuin näkyvissä olevaa vihollista. Vasta kun meidän vasemmalle puolelle levinneet 2 muuta kompp. saivat vihollisen näkyviinsä ja alkoivat puristaa näitä taaksepäin, tarjoutui kompp:mme vasemmalle siivelle tilaisuus ampua pakenevaa vihollista. Oikea sivusta sitävastoin oli pakotettu melkein kokonaan vaikenemaan, sillä edessäoleva metsikkö esti vihollista näkymästä eikä mitään etenemismääräystä oltu annettu. Tästä huolimatta pommittivat punaryssät ankaran raesateen tavoin metsikköä, jonne olimme piiloutuneet. Hymyilimme vain moiselle voiteen haaskaukselle. Joku luoti sattui sentään kompp:mme miehiinkin, 5 heistä haavoittui."

Näin 6:nnen:

"Heti syntyi ankara ammunta, jota kesti koko päivän. Punaiset ampuivat vimmatusti, mutta meidän pojat vastasivat samalla mitalla ja iltapuoleen etenimme aina erään lammen rantaan. Päivän kuluessa kaatui meiltä 1 mies ja haavoittui muutamia."

Näin 7:nnen:

"Olimme taistelun alussa keskirintama-osalla, toisessa ketjussa, joutuen punaryssäin ristitulen alaiseksi. Myöhemmin kun laukausten vaihto tällä rintaman-osalla oli heikontunut, komennettiin meidät kiireesti vasemman sivustan jatkoksi. Täällä olimme taistelun loppuun. Häviö komppaniastamme oli 4 lievästi haavoitettua."

Ja 8:nnen:

"Olimme reservissä. Taistelun kehittyessä joutuivat meidän joukkomme tuleen vasemmalla siivellä. Täällä vihollinen teki ankaraa vastarintaa suojatakseen pääjoukkojensa peräytymistä etelää kohti. Meidän kivääri- ja konekivääritulemme teki suurta tuhoa vihollisen riveissä. Meidän komppaniastamme haavoittui 4 miestä."

Vain puoliyön seudun saivat joukot Niinimäessä levähtää. Jo klo 3 a.p. lähdettiin jälleen, vaasalaiset etujoukkona, Kurua kohti. Lisää oli saatu 2 raskasta tykkiä. Tuli tieto, että Kuru on tyhjä. Noin klo 10 a.p. olivat kaikki joukot Kurussa. Kirkonkylä jaettiin piireihin, joukot sijoitettiin taloihin, toiset lähetettiin ympäristöä puhdistamaan. Eräästä metsiköstä löydettiin paikkakunnan kirkkoon kuuluvat ehtoolliskalut, jotka punaryssät olivat varastaneet ja piiloittaneet. Myöskin pari talollista sai takaisin ryövätyt siemenviljansa.

Ruokatarpeita löytyi sitten saunoista, riihistä y.m.s., mutta enin Karjalan kartanosta, joka oli ollut punaisten päämajana ja joka paloi. Myöskin oli sen kellari miinoitettu. Katkaistiin miinat ja saatiin sardiineja, voita, leipää, juustoa, niin että kyllä kelpasi!

– Siinä hyvä elämä, suvaitsi siitä lausua kertojamme.

Kurun valtaus tapahtui siis 17 p. maalisk. Sen hinta oli Vöyrin pataljoonalle ollut seuraava:

Kuolleita: Väinö Pauni (Messukylä), K. Kekkonen (Hirvensalmi), L. Mäntylä (Peräseinäjoki), Toivo Kannisto (Tyrvää), ja Väinö Leppäaho (Salo).

Haavoittuneita: Yrjö Riekki (Oulu), Niilo Sevón (Oulu), L. Uotila (Ulvila), A. Pajuluoma (?), Nikolai Pessiljeff (Kuopio), T. Haaranen (Polvijärvi), Elvegrén (Pietari), Kuikka (Tohijärvi), M. Sihvo (Kaukola), Immonen (Sortavala), U. Kosonen (Käkisalmi), Martti Nurmi (Helsinki), Herman Teittinen (Mikkeli), Heikki Partanen (Mikkeli), Iisakki Kasari (Peräseinäjoki), Erkki Tuomikoski (Pyhäjärvi), Eino Lehtonen (Isokyrö), Juho Luhtala (Isokyrö), Jaakko Kauppi (Vähäkyrö), S. Kujala (Haapavesi), Yrjö Kalke (Tohmajärvi), Yrjö Sorvari (Maalahti), Matti Kärkkäinen (Kiuruvesi), Lars Kolström (Maarianhamina), Johan Ekstrand (Toby), Anselm Sandström (Oravais), Väinö Nyman (Vaasa), A. V. Leinonen (Raahe) T. Haaranen (Tohmajärvi), Jonas Halonen (Lapinlahti), Martti Milan (Ruosniemi), Harry Söderström (Lahti), John Blomqvist (Tampere).

Siis yhteensä 5 kaatunutta ja 33 haavoittunutta.

SEITSEMÄS LUKU.

Miehistön mieliala. – Lepohetki Kurussa. – Muroleen kautta Ruovedelle. – Miltä siellä näytti. – Ruovedeltä Teiskoon. – Sieltä Kämmenniemeen. – Sorilan taistelu. – Mannerheimin käsky.

Joukot olivat Kuruun tullessaan varsin väsyneet. Miehistön mielialaa kuvaa seuraava pataljoonanpäällikön, majuri Heiskasen tiedotus eversti Hjalmarssonille:

"Vöyrin pataljoonan johtajana pidän velvollisuutenani saattaa Herra Everstin tietoon pataljoonan miehistön nöyrimmän, komppaniain johtajiensa kautta minulle esitetyn anomuksen saada Herra Everstin antama päiväkäsky 17 p:vää varten muutetuksi siten, että pataljoona saisi rauhassa levätä huomisen päivän kuivatakseen jalkineensa ja hankkiakseen ruokatarpeita.

Omasta puolestani tahdon huomauttaa, että miehistössäni ei suinkaan ole kapinallinen mieliala, vaan kaksipäiväisten ponnistusten ja tämänpäiväisten tappioittemme tähden ymmärrän täydellisesti pataljoonan anomuksen." –

Levosta ei kuitenkaan, kuten edellisestä näkyy, sinä päivänä tullut mitään, mutta sensijaan vasta Kurussa, jossa pataljoona sai levähtää kaksi päivää, vieläpä kylpeäkin. Etuvartioita lähetettiin kyllä joka suuntaan, m.m. Muroleeseen ja harjoitettiin uutteraa tiedustelutoimintaa.

Päiväkäskyssään 18 p:vältä maalisk. ilmoittaa eversti Hjalmarsson, että vihollinen on lyöty Virroilla, ja Lyly valloitettu. Nyt on kysymyksessä sen paluumatkan katkaiseminen. Siksi on Murole otettava. –

– Saavuttiin sinne noin klo 10 a.p., jatkoi kertojamme. Paikka oli erinomaisesti juoksuhaudoilla ja piikkilangoilla varustettu, eikä ollut kumma, että he olivat siinä pari päivää pidätelleet etuvartioitamme. Mutta meidän saapuessa sinne se oli tyhjä.

– Huhu tulostanne oli sen tyhjentänyt?

– Arvattavasti sekin, mutta vielä enemmän pari tykinlaukausta. Sieltä marssittiin suoraan Muroleen kylään. Pysähdyttiin Mäkelässä. Tuli määräys edetä Ruovedelle päin. Niin tehtiin.

– Ruovedelle? Mitä te siellä?

– Tarkoitus oli oikeastaan mennä Korkeakosken valloitusta avittamaan, mutta Ruovedellä saatiin kuulla, että se oli selvä jo. Painettiin siis seuraavana päivänä takaisin Muroleeseen. Ja nyt Teiskoon päin!

Mutta nyt on meidän kuunneltava myös, mitä komppaniain päiväkirjat tästä matkasta sanovat.

Muut niistä ovat sangen lakoonisia. Kuitenkin huomauttaa 8:nnen kompp:n päiväkirjailija punikkien kaikesta päättäen vihanneen aivan erikoisesti Pekkalan kartanoa, "koska olivat heinäladotkin polttaneet. Itse he olivat saaneet yöpyä autioon Työväentaloon, jonka ikkunat olivat säpäleinä. Siinä sitä vain nukuttiin, vaikka tuuli kävi läpi huoneen."

Seikkaperäisin on 6:nnen kompp:n kynäniekan kuvaus, josta saakoon tässä sijansa seuraavat vilkkaat rivit:

"Me marssimme sitten yhtämittaa Ruoveden Kekkoskylään, jossa pysähdyimme Kivirannan komeaan taloon. Siellä olivat punaiset vähän ennemmin elämöineet leveästi. Melkein kaikki huonekalutkin olivat säpäleinä. Niinpä olivat seinäkellot ja puhelinkaapitkin säretty. Vieläpä suuri rautainen kassakaappikin oli aivan tohjona. Siinä olivat punaiset kuitenkin pahasti erehtyneet, sillä hakattuaan monin miehin puolipäivää rautakangilla ja kirveillä lujaa rautaovea ja saatuaan sen lopuksi auki, huomasivat he kaapin melkein typötyhjäksi."

Kivirannassa pari tuntia viivyttyään hekin olivat kulkeneet ohi Pekkalan ja saapuneet Ylipohjaan, johon olivat jääneet yöksi. Ruoka oli siellä ollut vallan mainio, mutta yösija niin ahdas, että toisten täytyi seistä suurin osa yötä. Siinä melussa olikin yksi ryhmä lähtenyt tiedusteluretkelle ja löytänyt pienen, tyhjän mökin, jääden yöksi sinne.

"Kun sitten aamulla klo 4 taas lähdettiin", jatkuu kertomus, "niin ei mainittua ryhmää löytynytkään mistään. Jo siinä silloin vitsikäs joukkuepäällikkömme Tiiskakin kirosi, että minne hornaan ne p—-eet ovat lentäneet!" Onneksi kuitenkin juuri lähdettäessä joku huomasi mainitun mökin ja kävi kiljumassa ovella sieltä pojat hereille. Kovalla touhulla sieltä pojat läksivätkin. Yhdeltä jäi kengät, toiselta vanttuut ja kolmannelta siirappipurkki siinä kiireessä mökkiin. Saipa pari toveria juosta noin kilometrin, ennen kuin ehti mukaan hevosiin."

Ei saa olla sotaretkellä unikeko, se terveen järjen opetus jää jälelle tästä kuvauksesta.

Niin lähdettiin ajamaan takaisin jo anivarhain aamulla 20 p. maalisk. kohti Teiskoa, johon saavuttiinkin ilman sen suurempia seikkailuita, paitsi jotakin pientä laukausten vaihtoa, punaisten jälkivartioiden paetessa heidän edellään. Myöskään siellä ei mitään vihollista. Majoituttiin pappilaan ja eri kartanoihin, joissa kaikkialla heidät vastaan otettiin pelastajina ja joista varsinkin Koveron kartano erinomaisine tyttärineen saa komppaniain päiväkirjoissa ansaitun tunnustuksen.

Myöskin seuraava lause 6:nnen kompp:n päiväkirjasta sietää tulla tähän lainatuksi: "Sankarillinen kompp.-päällikkömme Kohonen kävi tapansa mukaan yksin tutkimassa, onko vihollista näkyvissä."

Tuskin olivat pojat päässeet parhaimpaan uneensa, kun jo klo 2 a.p. 21 p. maalisk. tuli hälyytys. Asetuttiin kiireimmän kaupalla taas rekiin, 5 miestä kuhunkin, ja jatkettiin matkaa kohti etelää. Tuon tuostakin tulee tiellä vastaan vahteja ja tiedustelijoita, mutta punaisista ei kuulu, ei näy jälkeäkään. Kaiken varalta asetutaan puolustuslinjoihin Kämmenniemessä ja varustetaan mahdollisimman hyvät asemat.

Mutta nyt on parasta jättää puhevuoro jälleen 6:nnen kompp:n päiväkirjailijalle:

"Siellä (Kämmenniemessä) viivyimme klo 10:een saakka, jolloin lähdimme marssimaan eteenpäin. 1 joukkue lähti kiertotietä ja toiset suoraan kohti Sorilaa. Marssittuamme rauhassa noin 10 km saavuimme lähelle Sorilan kylää. Siellä tapasimme tiellä 2 punaisten ratsua, jotka kiireesti pakenivat kohti kylää.

Pian senjälkeen alkoi kylästä kaikua laukauksia ja kuulat vinkuivat korvissamme. Silloin komensi päällikkömme luutn. Kohonen komppanian maahan tien varteen ja lähti itse edellä yhdessä kärjen kanssa. Pian saapui häneltä komppanialle käsky hyökätä kylään. Ja kohta syöksyimme sinne huolimatta ankarasta kuulasateesta.

Niin valtasimme kiireesti useita suuria taloja, joista punaiset (ryssät) olivat juuri kuljettamassa pois ryöstämiään viljoja. Pihalle jäi eräässäkin talossa viljakuorma, kun syöksyimme kartanolle, josta punaiset kiireesti pakenivat. Kylän laidassa olevien lantakasojen takaa alottivat punaiset sitten kiivaan ammunnan, johon meidän pojat reippaasti vastasivat.

Itse urhea päällikkömme luutn. Kohonen kulki kaikkialla etunenässä, pitkä, valkea mantteli päällään, huolimatta vähääkään siitä, että vihollisen kuulat vinkuivat ihan hänen ympärillään. Hänessä oli joka miehellä oikea todellinen esimerkki sankarista, joka ei pelkää mitään. Ja tuo hänen verraton urhoollisuutensa vaikutti joka mieheen niin, ettei kukaan ehtinyt muuta kuin syöksyä eteenpäin vihollista kohti.

Näin kesti taistelua iltamyöhään saakka, ja huolimatta siitä, että punaiset saivat apuväkeä ja konekiväärinkin, jollaista meillä ei siellä ollut ollenkaan, ajoimme vihollisen kuitenkin kokonaan ulos kylästä. Ja yön tullen he pakenivat kokonaan pois siltä seudulta. Taistelussa ei meiltä ollut kaatunut ketään, mutta sensijaan haavoittui 3, joiden joukossa m.m. tykistöjääkärikapt. Lesch."

Kohosen 6:tta kompp. vahvistamaan oli myös komennettu Holmqvistin 7:s kompp., jonka päiväkirja kertoo ryssien ampuneen tykeillä heidän tullessaan ja osanneen kranaateillaan aivan keskelle heidän kokoontuneita johtajiaan, – kuitenkaan vahingoittamatta ketään heistä, lisää hän lohdullisesti.

– Mutta seuraava päivä, 22 p. maalisk. oli murheen päivä meille, huokaisee äkkiä suullinen kertojani.

– Kuinka niin? Saitte selkäänne jossakin?

– Ei, mutta klo 3 i.p. tuli sähköteitse käsky kenraali Mannerheimilta, että meidän oli mitä pikimmin saavuttava Vilppulaan.

– Ja se oli murheen päivä teille?

– Dies irae dies illa. Meidänhän piti eteläänpäin ja meidät komennettiin pohjoiseen.

– Se tuntui teistä Klingsporin palausmatkalta?

– Ei juuri siltäkään, sillä tiesimmehän me koko muun armeijan marssivan eteenpäin Tamperetta valloittamaan. Mutta sehän se harmitti juuri.

– Kuitenkin oli käskyä toteltava?

– Epäilemättä. Ajoimmekin jo peninkulman verran pohjoiseen. Onneksi saimme silloin vastakäskyn palata takaisin ja marssia muiden mukana kohti etelää.

"Tämä ei ollut päälliköittemme eikä miesten mieleen", sanoo siitä 5:nnen kompp:n päiväkirja. Mitä meidän tuli tehdä rintaman takana, silloin kun meitä odotti Tampere avukseen ja jo näin pitkälle olimme voitokkaasti edenneet!"

Ja 8:nnen kompp:n päiväkirja lisää yhtä surumielisesti:

"Miehistö oli allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, sillä eteenpäin tahdottiin eikä taakse. Tämä oli kuitenkin vain sotajuoni (!), sillä 10 km kuljettuamme palattiin takaisin ja ajettiin Koivuniemen upeaan huvilaan yöksi."

Välillä oli tullut lisää Hämeen pataljoona, joka vartioi Sorilaa. – Everstiluutn. Malmberg oli nimitetty koko tämän rintamaosaston (A) johtajaksi.

Ja tuli ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä.

KAHDEKSAS LUKU.

Messukylän ensimmäinen taistelu. – Verinen Maarian Päivä. – Nurmen kylä. – Takahuhti. – Kirkonkylä. – Yhtä verinen yö. – Luutnantti Kohosen kuolema. – Mitä tekivät sillä aikaa 4:s ja 5:s komppania?

Kärkenä 6:s kompp. lähdettiin sitten Sorilan läpi kohti Messukylää. Sitä seurasivat kaikki muut, paitsi 5:s kompp., joka kokonaisuudessaan oli määrätty tykistön suojaksi Hirviniemeen, pohjoispuolelle Aitolahtea. Myöskin osilla muista joukoista, kuten 1 ryhmällä 8:nnesta komppaniasta ja lopuksi koko 7:nnen kompp:n jätteillä tuettiin myöhemmin tykistön asemaa.

Tykistön ytimen muodosti 4 raskasta, 12 cm:n haupitsia.

Punaiset olivat asettuneet lujiin asemiin eräille kukkuloille Nurmen kylässä, Aitolahden pohjukassa, mistä Teiskon maantie kulkee, yhtyäkseen Messukylässä maantiehen, joka tulee Kangasalta. Siinä syntyi ankara taistelu, joka kesti iltaan saakka. Mutta jättäkäämme jälleen puhevuoro 6:nnen komppanian kertojalle:

"Siinä kaatui joukkuepäällikkömme Savonius saaden kuulan päähänsä. Samalla haavoittui vaikeasti myöskin urhea lähettimme Timonen, joka rohkeasti seurasi sankaripäällikköämme Kohosta pitkin taistelulinjaa. Yön tullen saimme käskyn rynnätä eteenpäin. Se tuntui pojista aluksi hiukan kaamealta, mutta kun Kohonen tuumi, että nyt pojat mennään eteenpäin! ja lähti itse samalla marssimaan kohti vihollisen asemia, niin äkkiä olivat pojatkin mukana ja niin rynnättiin ketjussa halki vihollisten asemien maantielle saakka. Suuri oli vihollisten mieshukka ollut, sillä metsässä makasi heidän kaatuneitaan mikä missäkin.

Maantiellä järjestyttiin jonorivistöön ja lähdettiin etenemään kohti Messukylää peräkkäin 8:nnen kompp:n kanssa. Metsästä kahden puolen tietä ammuttiin meitä useasti, sillä punaisia oli jäänyt sinne aikalailla. Päällikkömme luutn. Kohonen, joka itse kulki molempien komppaniain etunenässä, vastasi aina tuleen, karkoittaen mausserillaan yksin viholliset tiehensä ja ottaen useita vankeja. Niin etenimme yöllä läpimärkinä, viluisina, nälkäisinä ja uupuneina aina Messukylän laitaan, n.s. Takahuhtiin saakka. Siellä asettui 8:s kompp. ketjuun, samalla kun Kohonen itse meni puhuttelemaan punaisten etuvartiota. Nämä olivat kuitenkin valppaina ja pian sateli Kohosta kohden satoja kuulia. Mutta yksikään niistä ei osunut, ja aivan vahingoittumattomana hän palasi luoksemme hyökkäyskäskyä antamaan."

Niin syöksyivät he yhdessä 8:nnen kompp:n kanssa kylään. Huolimatta punaryssien suunnattomasta ylivoimasta etenivät heidän ketjunsa pitkin puolisulaneita, liejuisia peltoja. Punaiset ampuivat hirveästi heitä kivääreillä, konekivääreillä ja tykeillä. Tuhannet räjähtävät kiväärinkuulat paukkuivat heidän päänsä päällä, shrapnellit ja kranaatit räjähtelivät heidän ympärillään. Olipa kompp:n 3:s joukkue joutua kokonaan tuhon omaksi, sillä kun 1:nen ja 2:nen joukkue jo eteni ketjussa, seisoi se vielä jonorivistössä maantiellä odottaen lähempiä määräyksiä. Silloin alkavat vihollisen shrapnellit räjähdellä ihan joukkueen ympärillä. Ei siinä pojat osanneet muuta kuin heittäytyä pitkäkseen, shrapnellien räjähdellessä ihan heidän kohdallaan.

Silloin oli luutn. Kohonen rientänyt heidän luokseen ja komentanut tarmokkaalla äänellään:

– Eteenpäin, mars, mars!

Eikä ollut auttanut muu kuin syöksyä ylös ja rientää täyttä vauhtia eteenpäin. Se olikin ollut heidän pelastuksensa, sillä sinne olivat shrapnellit jääneet räjähtelemään heidän selkänsä taakse aivan heidän äskeisten asemiensa kohdalle, heidän itsensä rientäen juoksujalkaa kylään.

Siellä kävi jo ankara taistelu vihollisen kanssa, jolla oli mitä parhaat asemat kirkon luona ja hautausmaalla sekä pitkin rautatien vartta, jota vastoin 6:nnen ja 8:nnen kompp:n ketjut joutuivat melkein aukealle kentälle. Siinä he kestivät kuitenkin urhoollisesti useita tunteja, huolimatta vihollisen hirveästä kivääri- ja konekivääritulesta. Mutta vahinko vaani 6:tta kompp:aa.

"Silloin kärsi kompp:mme kuitenkin arvaamattoman tappion", jatkaa sen päiväkirjailija. "Meidän urhoollinen päällikkömme luutn. Kohonen, joka yhä johti taistelua aivan etumaisena, kaatui. Se oli kompp:mme musertava tieto, sillä joka mies oli tottunut kaikessa luottamaan häneen, tuohon vertaistaan vailla olevaan jaloon sankariin. Ja puolittain lamautuneina otettiin vastaan tuo surullinen uutinen. Kuitenkin kestettiin epätoivon vimmalla vielä hetkinen, kunnes hiljalleen alettiin peräytyä uusiin asemiin kylässä. Niin taisteltiin aamuun saakka, jolloin vihdoin peräännyttiin kylän ulkopuolelle ja asetuttiin uusiin asemiin eräille kukkuloille."

Siellä he olivat viipyneet siksi kuin oli tullut uusia, vereksiä voimia, jotka olivat heidät vapauttaneet ja he itse olivat päässeet Sorilaan levähtämään.

Taistelussa oli heiltä kaatuneet, paitsi Kohosta, ryhmäpäällikkö Virtanen ja 5 muuta, joiden joukossa "urhea ja aina iloinen" Lauri Toivonen Toijalasta. Hän oli eronnut Vaasan pataljoonasta, tämän lähtiessä lomalle Vaskivedellä ja liittynyt Vöyrin 6:een komppaniaan, missä oli ollut kaiken aikaa "eturivin väkeä". Tampereella olikin kenraali Mannerheim hänet sitten vapaudennauhalla koristanut.

Mutta jos valkoisten tappiot olivat olleet suuret, olivat ne sittenkin olleet vähäiset punaisten tappioihin verrattuina. Kaikkialla oli näkynyt suuria röykkiöitä heidän kaatuneitaan. Syynä siihen oli tietysti se, että he olivat ampuneet huonommin kuin Vöyrin pojat.

Minkälaista ammunta oli yleensä näissä Messukylän taisteluissa, siitä antaa seuraavan kuvauksen 7:nnen kompp:n päiväkirja: "Tulen ankaruudesta saa jonkinlaisen käsityksen kuvittelemalla ankarinta raesadetta peltikatolle, jota punaryssäin miltei taukoamatta koko yön ampumain kranaattien räjähdykset ja niiden sytyttämien tulipalojen rätinä säestivät."

Myöskin 7:s kompp. jääkäriluutn. Holmqvistin johdolla, oli mukana työntämässä vihollista rautatien taakse, ja hänpä se myös luutn. Kohosen kaaduttua otti päällikkyyden käsiinsä ja antoi käskyn asettua asemiin. Mutta vasta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan pääsi tämäkin kompp. lepäämään.

Mutta miltä näytti asia 8:nnen kompp:n kannalta, joka tässä ensimmäisessä Messukylän taistelussa seurasi heti 6:nen kantapäillä?

Siitä kertoo heidän päiväkirjailijansa:

"Maarianpäivän aamuna jatkoimme sitten matkaa edelleen. Jätimme taaksemme Teiskon ja tulimme Nurmenkylään, jossa saimme varsinaisen tulikasteemme. Tullut oli Messukylän Maarianpäivä, joka ei koskaan siellä mukanaolleen mielestä häivy.

Aamulla asetuimme ketjuun Nurmenkylän reunassa olevaan metsään. Siellä kaahlailimme kaiken päivää, ajoimme takaa pakenevaa vihollista ja ammuimme. Illalla puhdistimme koko metsän vihollisista ja kokouduimme klo 9 i.p. maantielle. Ryhmärivistönä lähdimme sitten kulkemaan kylää kohti, ensin Ähtärin kompp. edellä, mutta kun he kulkivat liian hitaasti, siirrettiin meidät kärkeen. Kylän laidassa tulimme niin lähelle vihollista, että voimme jutella heidän kanssaan. Punikit valittivat, että heitä on ammuttu koko päivä niin jumalattomasti. Mekin valitimme samaa, mutta avasimme samalla konekivääritulen sekä asetuimme ketjuun ja annoimme kiväärien puhua."

Huutaen ja hurraten sekä jääkärimarssia laulaen he sitten olivat kylään hyökänneet, mistä muutamista taloista vielä oli tullut ulos myöhästyneitä punikkeja. Näille he olivat tehneet lyhyen tuomion ja menneet eteenpäin. Vasta kylän toisessa laidassa, noin 5 km komppanian alkuperäisestä lähtöpaikasta, nämä olivat ruvenneet tekemään vakavampaa vastarintaa. Heidän asemansa kukkuloilla ja rakennuksissa oli olleet mainiot. Yksinpä kirkkoon ja kirkontorniinkin he olivat asettaneet konekiväärejä sekä kukkuloille useita tykkejä. Jalkaväen yhtä erinomaiset asemat taas olivat olleet kirkkomaalla ja kirkkomaan aidan takana.

"Näistä asemista", jatkaa kertojamme, "vihollinen ampui murhaavasti. Mutta siitä huolimatta me hyökkäsimme aavojen, viholliseen päin viettävien peltojen poikki aina rautatielle saakka ja osa sen ylikin. Siitä konekiväärimme avasivat tulen ja me jalkaväki teimme samoin. Täysi kuu valaisi taistelukenttää ja ilmaisi meidän asemamme viholliselle, kun he taas olivat meiltä aivan piilossa. Ammuttuamme loppuun panoksemme saimme maata märissä vaatteissa paljaalla hangella pakkasessa monta tuntia. Tästä oli seurauksena se että monella meistä joku ruumiinosa paleltui, miltä jalka, miltä käsi, miltä polvet tai joku muu paikka.

Taistelun kuluessa huomasimme vihollisen aivan ylivoimaiseksi, tuhansiin nousevaksi, meidän pariin, ehkä kolmeen sataan nousevaan joukkoomme verrattuna. Siispä päivän valjetessa annettiinkin peräytymiskäsky edullisempiin asemiin."

Paljon kuolleita ja haavoitettuja, jälkimmäisten joukoissa m.m. kompp.-päällikkö Vegelius.

– Yksi asia ei minulla vielä ole oikein selvillä, huomautin haastatettavalleni. Kun tämä tapahtui Messukylässä, mitä tekivät sillävälin 4:s ja 5:s komppania?

– Jälkimmäinenhän oli lähetetty tykistön ja Malmbergin esikunnan suojaksi Aitolahden pohjoispuolelle Hirviniemeen.

– Mutta 4:s kompp., jota kapt. Viljanen komensi?

– Sen ja Hämeen pataljoonan tehtävänä oli tunkeutua Aitolahden etelärantaa niin pitkälle kuin suinkin ja puhdistaa koko metsä vihollisista.

– Kuinkas kävi?

– Hämäläiset joutuivat Olkahisissa kovaan kahakkaan, samoin me Huhtaan torpan luona. Punikkeja oli noin 350 miestä, meitä vain 90. Siinä tuli pysäys klo 10 à 11 i.p.

– Ja vietitte yönne hangella siis?

– Emme tällä kertaa. Asetimme vain kenttävahdit ja makasimme läheisissä huviloissa. Ja hyvä olikin saada nukkua, sillä seuraavana päivänä oli jälleen tapeltava.

Tunkeutuminen Messukylään oli yleiseltä strateegiselta kannalta niissä oloissa vielä varsin uhkarohkeata, sillä sekä Vehmainen että Kangasala olivat vielä punaisten hallussa, ja jos nämä olisivat olleet selvillä asemasta, he olisivat helposti voineet saattaa valkeat kahdelta puolen puristuksiin. Mutta rohkea rokan syö, kuten tässäkin tapauksessa.

YHDEKSÄS LUKU.

Messukylän toinen taistelu. – Vegelius, Holmqvist, Petrelius. – 8:s komppania. – Punaiset perääntyy. – Kuolleita ja haavoittuneita. – Uusi komppania. – Sen kokoonpano ja päällystö. – Matka rintamalle.

Seuraava päivä, 24 p. maalisk., oli yleinen lepopäivä, jota hyvin tarvittiinkin edellisen päivän ja yön yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen. Tällä välin olivat Kangasala ja Vehmainen jo valloitetut ja kapt. Nordensvanin joukot hyökänneet Messukylään, valloittaen työväentalon. Jäi Vöyrin 8:nnen kompp:n tehtäväksi saada yhteys heidän oikean siipensä kanssa, kun taas 7:nnen kompp:n piti liittyä edellisen oikeaan siipeen.

Taisteltiin koko päivä. Punaisilla oli entiset erinomaiset asemansa, konekiväärit kirkontornissa ja tykit kukkuloilla, vieläpä pitkin rautatietä liikkuva panssarijunakin tykkeineen ja konekivääreineen. Edellisessä taistelussa haavoittunut kompp.-päällikkö Vegelius oli haavastaan huolimatta lähtenyt poikiensa mukaan voidakseen itse mieskohtaisesti seurata komppaniansa vaiheita ja ollakseen ohjaamassa ja neuvomassa sen v.t. päällikköä Blombergia. "Tämä olikin tarpeen", mainitsee asiasta kompp:n päiväkirja, "sillä tietäen kokeneen ja horjumattoman johtajan olevan annettujen käskyjen takana, tunsi jokainen itsensä levolliseksi ja varmaksi".

Tehtiin muutamia reippaita syöksyjä ja saatiin yhteys vasemmalla siivellä Nordensvanin joukkojen kanssa. Mutta 7:s kompp., jonka päällikkö Holmqvist tällöin haavoittui, ei tullutkaan mukaan. Siitä huolimatta meni 8:s kompp. yksin ja asettui asemiin aivan lähelle vihollista rautatien kahtapuolta.

Myöskin toista heidän johtajistaan, jääkärikapt. Petreliusta oli tänään vaara uhannut. Kun he yhdessä Holmqvistin kanssa olivat edenneet pitkin tietä ottaakseen selkoa vihollisen asemista, olivat he joutuneet 4:n miehen seurassa noin 20 m:n etäisyydelle punaisin lipuin kylään lännestäpäin marssivasta 40-50-miehisestä punajoukosta. Ellei eräs päällikköjään seurannut ryhmänjohtaja kylmäverisesti punakaartilaisena esiintyen, olisi saattanut hetkeksi hämille näitä, olisi kaikkien kuolema ollut varma. Nyt sai Petrelius aikaa asettaa kuntoon lähellä olevan konekiväärin, ja silloin oli punaisten paettava.

Mutta palatkaamme 8:teen kompp:aan.

Vihollisella oli tälläkin kertaa paljon paremmat asemat kuin valkoisilla. Kiivas kiväärituli alkoi heti, ja kun lisäksi oli kirkas kuutamo, näkyivät valkoisten ketjut heille aivan liian selvästi. Tämän vuoksi annettiin miehille käsky vetäytyä läheisten latojen suojiin ja häiritä sieltä vihollista. Koko yö ylläpidettiin kiivasta tulta punaisten asemia vastaan ja Vöyrin pojat huomasivat ilokseen, että punaisten tuli alkoi heiketä, lakaten aamupuolella melkein kokonaan. Aamulla saivat valkoiset uusia vereksiä voimia ja punaiset peräytyivät Messukylästä.

Messukylän taistelut olivat tämän sodan verisimpiä. Niinpä kaatuivat Vöyrin pataljoonasta näiden parin kolmen päivän aikana:

Luutn. Kohonen (Helsinki), Lennart Ramberg (Oulu), Aslak Sevonius (Helsinki), Helge Lassenius (Vaasa), Aug. Heidenstranch (Hämekoski), Valter Lönnblad (Tornio), Jalmari Salminen (Toijala), Niilo Tapio (Salo), Heikki Vuolevi (Siuro), Heikki Rautiainen (Antrea).

Ja haavoittuivat:

Allan Vegelius (Hattula), Lauri Ruotsalo (Oulu), Eljas Erkko (Helsinki), K. Ikonen (Ilomantsi), Juho Kiiski (Elisenvaara), Aatos Saarnio (Viipuri), Juho Taavitsainen (Pieksämäki), Aatu Suhonen (Jäppilä), Heikki Lindfors (Sodankylä), Vilho Broas (Seino), Jaakko Juues (Seino), Arttur Maukki (Kemin maaseutuseurak.), Paul Pentinsaari (Kemin maaseutuseurak.), J. Suhonen (Jäppilä), Eino Niemi (Pyhäjärvi), Saku Riihijärvi (Pyhäjärvi), Jaakko Heinonen (Isokyrö), Arvid Timonen (Kuusamo), K. Lyytikäinen (?), J. Sihvonen (Oulu), Toivo Viskari (Sakkola), J. Söderman (Turku), Oskar Klemets (Närpiö), Richard Nordling (Uusikaupunki), Gunnar Lindman (Loviisa), Gunnar Holmqvist (Helsinki), Sigurd Layenström (Kaskinen), Kärkkäinen (Jyväskylä), Sem Aarnio (Pori), Emil Buur (Pieksämäki), Adolf Castrén (Karunki), Yrjö Collan (Turku), Toimi Haaranen (Tohmajärvi), Joonas Halonen (Lapinlahti), Eero Hanstén (Parikkala), Väinö Hurri (Terijoki), Jalmari Hypén (Joroinen), A. Kokkarinen (Muuruvesi), Väinö Lahtinen (Jyväskylä), Antti Lappalainen (Leppävirta), Gunnar Lindqvist (Turku) Erik Lindqvist (Kiikka), Kalle Nurmi (Sortavala), Yrjö Nurmi (Uusikirkko), Otto Piipponen (Joensuu), Valtteri Putaansuu (Jaatila), Johan Ratilainen (Kitee), Eino Tikkanen (Iisalmi), Oskari Turunen (Joroinen), jääkäri Keinänen (?), Hj. Bärlund (Turku), J. Jalla (Tornio), Uuno Hannula (Tornio), Janne Ruuskanen (Kuopio).

Sitäpaitsi katosivat ainakin toistaiseksi teille tietymättömille: Vihtori Parkkari, K. Oskar Kamb, Aug. Brummels ja Axel Bondgård, kaikki Närpiön poikia.

Eipä ollut ihme tällaisen suonen-iskun jälkeen, että sodanjohto rupesi todenteolla ajattelemaan Vöyrin pataljoonan vahvistamista uudella 9:nnellä, (s.o. tämän sotaretken 7:nnellä) komppanialla. Kuusihan oli nimittäin ottanut osaa tähän saakka sotaan, nim. kompp:t 4-8 ja konekiväärikomppania.

Uusi kompp. muodostettiin niistä miehistä, jotka olivat saapuneet Vöyrin kouluun 11 p. maalisk. tai sitä myöhemmin, silloin kun toiset jo olivat taiston tielle lähteneet. Maalisk. 25 p. sitten aamuharjoituksissa ilmoitettiin miehille, että sotakoulu muutetaan Vilppulaan ja jokaisen on oltava valmiina Päämajan pihalla klo 3 i.p. Se tuli miehistölle täydellisenä yllätyksenä. Ennen lähtöä varustettiin kaikki kiireesti puhtailla alusvaatteilla, selkärepuilla y.m. sotilastamineilla.

Sattui ikävä tapaturmakin lähtötouhussa. Eräältä 2:sen ryhmän pojalta tuli vahingossa ammutuksi posket puhki ja luoti olkapäähän. Henkiin hän jäi, mutta ei voinut mukaan lähteä.

Lähdettäessä pidettiin tarkastus. V.t. koulunjohtaja Lindberg lausui kiitokset hyvästä järjestyksestä ja jätti komppanialle jäähyväisensä, toivottaen onnea eteenkinpäin. Klo 4-5:n välillä tapahtui lähtö Vöyristä, jota moni ei luullut enään koskaan näkevänsä. Komppanianpäällikkönä toimi silloin U. Järvinen, joukkuejohtajina Rupinen ja Laaksonen (kaikki kolme jääkäreitä) ja v.t. vääpelinä Nikander. Miehistöä oli yhteensä 78 miestä, joista 9 ryhmänjohtajaa.

Kompp. yöpyi Tervajoen aseman läheisiin taloihin ja 26 p. maalisk. klo 6 a.p. alkoi junamatka härkävaunuissa. Klo 8:n tienoissa tahdottiin poiketa Seinäjoella aamiaiselle, mutta kun ravintolan ovet pysyivät kiinni, jatkettiin viivyttelemättä matkaa. Kukin sai syödä eväitänsä, mikäli oli osannut varata niitä. Iltapäivällä poikettiin Orihveden kansanopistolle, jossa saatiin lämmintä ruokaa. Silloin jokainen arvasi, että matka oli rintamalle. Olihan Vilppula jo sivuutettu, ja ennen pitkää alkoi Tampereelta suurien tulipalojen kaameata ruskotusta. Taivaanranta kävi sitä punaisemmaksi, mitä lähemmä Tamperetta tultiin, ja varmaan ensikertalaisissa heräsi monta epämääräistä aavistusta. Ilman vahvasti punertaessa saavuttiin Vehmaan asemalle, josta kiireesti alettiin marssia Messukylän kirkolle. Juuri kirkon luo saavuttaessa tulee 20 punaryssien kranaattia heidän lähettyvilleen ikäänkuin tervetuloa toivottamaan. Parin tunnin harhailun jälkeen määrätään Irjalan talo heidän yöpaikakseen.

Hyvää yötä, 9:s kompp.! Me tulemme teidät pian taistelussa tapaamaan.

KYMMENES LUKU.

Uudenkylän taistelut. – Kuolleita ja haavoittuneita. – Aina lähemmä Tamperetta. – Sotatoimien kehitys. – Ensikertalaiset. – Epämiellyttäviä yllätyksiä. – Uusia rynnäkköjä. – Päälliköiden päiväkäskyjä. – Miehistön kannalta. – Kuolleita ja haavoitettuja.

Maalisk. 26 p. komennettiin koko Vöyrin pataljoona liikkeelle. Oli vallattava Messukylän ja Tampereen välinen Uusikylä. Tosiasiallisesti jäi se kuitenkin 5:nnen kompp:n asiaksi, muiden sitä joko tukiessa tai ollessa reservinä.

Tästä kertoo 5:nnen kompp:n päiväkirja:

"Klo 5 i.p. vasta hälyytettiin. Aikomus oli Tiaisen joukkojen kanssa vallata Uusikylä. Järjestyimme hyvään ketjuun ja lähestyimme pimeän tullen vihollisen asemia, jotka nytkin olivat aukean niityn laidassa olevassa metsikössä. Kohta kun taistelu alkoi, piiloutuivat Tiaisen miehet mikä minnekin eivätkä lähteneet liikkeelle määräyksestä huolimatta. Näin ollen sai 5:s kompp. taistella yksinään. Vastoin tavallisuutta saimme määräyksen ampua vihollisen asemia kohden, vaikk'emme itse vihollista nähneetkään.

Tämä tepsikin. Askel askeleelta peräytyivät punikit ja klo 4:ään mennessä a.p. oli Uusikylä meidän hallussamme. Kylän valtaamisesta lähetti kompp.-päällikkömme luutn. Laakso ilmoituksen pataljoonan päämajaan: "5:s kompp. vallannut kylän! Tiaisen joukot helvetissä!"

Tämäkin vihollisen ylivoimaisia joukkoja vastaan käyty voitokas taistelu lisäsi ja lujitti luottamusta päällikkömme ja miehistön välillä. Kertaakaan ei ketjumme pimeästä huolimatta katkennut, kertaakaan ei peräännytty, ja ihme kyllä, ketään meikäläisistä ei kaatunut eikä edes haavoittunut. Meidän rohkea hyökkäyksemme avoimella kentällä vaikutti hermostuttavasti vihollisiimme. He ampuivat paetessaan umpimähkää, tietenkään tällöin osumatta.

Toiset miehet tulivat nyt meidän tilallemme ja me saimme nukkua 2 tuntia."

Nuo 'toiset miehet' olivat 8:s kompp., jonka tehtäväksi jäi kylän vartioiminen. Parin tunnin perästä alkoivat punaiset hyökkäyksen vallatakseen kylän takaisin. Ampuivat konekiväärillä pitkin tietä. 8:nnessa kompp:ssa oli silloin vain 40 miestä ja punaiset ryhtyivät kiertämään sen oikeaa sivustaa. Kuitenkaan se ei siirtynyt paikoiltaan, vaan piti puoliaan, kunnes 5:s kompp. y.m. ehti apuun. Syntyi kiivas ja tulinen taistelu, jota kesti noin 3 tuntia. Senjälkeen alkoivat punaiset peräytyä jättäen kuolleita ja haavoittuneita.

Uudenkylän taisteluissa kaatui vain 1, nim. Lauri Hiltunen Sortavalasta, mutta haavoittuivat sensijaan:

Yrjö Holopainen (Polvijärvi), Erkko Hämäläinen (Kuopio), S. Jalkanen (Rautalampi), Harald Kaksonen (Kerimäki), Olavi Kauhanen (Kuopio), Otto Liimatta (Sortavala), K. G. Sirola (Viipuri), Erkki Saurén (Juankoski), Jalmari Tuhkanen (Kuopio), S. Vepsäläinen (Sortavala), Veikko Vaaranen (Sortavala), P. Yletyinen (Sortavala), Otto Leppänen (Kuopio), Yrjö Nikulainen (Viipuri), Martti Pesonen (Oulu), Yrjö Korhonen (Kuopion pit.), S. Mustonen (Kiuruvesi).

Klo 7 a.p. 27 p. maalisk. ryhtyi 5:s kompp. jälleen hyökkäykseen yhdessä ruotsalaisten, pohjalaisten ynnä muutamien muiden Vöyrin kompp:ain kanssa. Alettiin lähestyä nyt arveluttavasti Tampereen esikaupunkeja, joiden rakennuksista vihollinen teki epätoivoista vastarintaa. Niinpä saattoikin koko rintamaosaston A päällikkö, everstiluutn. Malmberg jo klo 8,20 i.p. tiedottaa kapt. Viljaselle:

"1) Vihollinen peräytynyt Tampereen kaakkoispuolella. Omat joukkomme rynnäköllä valloittaneet m.m. Kasarmikukkulan.

2) Omat joukkomme Tampereen kaakkoisosassa.

3) Pyydän ilmoituksia vielä tänä iltana."

Kapt. Viljanen 4:nnen kompp:nsa kanssa oli saanut tuon vaikean tehtävän tunkeutua pitkin Aitolahden etelärantaa aina Naislahden pohjoispuolella olevaan Lapinniemeen saakka, mistä konekivääreillä helposti saattoi hallita koko rautatiealuetta ja jakaa koko kaupungin kahteen osaan. Tänään 27 p. hän jo oli edennyt Kaupinojan sahalle saakka, saaden avukseen 5:nnen ja juuri rintamalle saapuneen 9:nnen kompp:n.

Miten sotatoimet Tamperetta vastaan muuten alkoivat kehittyä, käy esille eräästä majuri Heiskasen tiedotuksesta kapt. Viljaselle 27 p:ltä maalisk., jossa sanotaan:

"1) Vilkman hyökkää linjalla Iidesjärvi – Hatanpää.

2) Satakunnan joukot luoteesta.

3) Hämeen joukot myös.

4) Joukot Malmberg hyökkäävät metsäseudussa maantien pohjoispuolella.

5) 2 kompp. patalj:sta Heiskanen, 2 kompp. patalj:sta Linden ja 1 kompp. patalj:sta Tiainen Aitolammen etelärannalla eteläänpäin järjestyksessä: Heiskanen, Tiainen, Linden.

6) Uuteenkylään jää puolustusjoukoiksi 2 kompp. patalj:sta Heiskanen, 2 kompp. patalj:sta Tiainen ja 1 kompp. patalj:sta Linden.

7) Kunkin kompp:n on lähetettävä luokseni läheteiksi 1 mies, sen jälkeen kun kompp:t ovat lähteneet eteenpäin.

8) 4:s kompp. patalj:sta Heiskanen, kulkee eteenpäin rantaa pitkin, sen vasemmalla puolen 7:s kompp. Äsken saapunut 9:s kompp. jää reserviin siirtyen eteenpäin rintaman takana.

9) Luutn. (kapt.) Viljasen käskyn alle etulinjassa kuuluu myös 7:s kompp.

10) Olen tavattavissa reservissä.

11) 4:s kompp. on valmiina klo 8 a.p. ja on sitä ennen lähetettävä patrulleja tarkastamaan etumaisemaa ja on ilmoitukset lähetettävät minulle.

12) Konekiväärit ottaa kukin kompp. mukaansa."

Mutta mehän lupasimme tavata uuden, juuri rintamalle tulleen 9:nnen kompp:n tasapäässä taistelussa. Kuulkaamme, mitä heidän omalla päiväkirjailijallaan on siitä sanomista:

"27 p:vä maalisk. puolipäivän rinnassa alkoi kompp:mme patruunoilla varustettuna marssia metsätietä Huhtaan torppaan Aitolahden rannalla, ja siinä hiukan levähdettyä Aitolahden eteläistä rantaa Tamperetta kohti. Pian muodostettiin viereiseen metsään ketju, yhdyttiin pariin muuhun kompp:aan ja kuljettiin ketjuissa yli mäkien, halki metsän. Tavattiin punaisten puolitekoinen piikkilanka-aita ja hämärän saapuessa vihdoin jouduttiin etenemistämme estämässä olevan punakaartin kivääri- ja konekivääritulen tuleen, juuri kun oltiin menossa erään aukean metsänotkon yli. Siinä sai Yrjö Korhonen Kuopiosta luodin kantapäähänsä. Hän oli ensimmäinen haavoittunut joukostamme.

Peräännyimme noin 50 m, kun ei oltu selvillä vihollisen asemista ja yhteys muiden kompp:ain kanssa oli katkennut. Pienen ajan kuluttua alkoi eräs osa jonkun erehdyksen tähden perääntyä, jolloin muutkin olivat pakotetut seuraamaan, niin pahalta kuin se useimmista tuntuikin. Mutta punaisten tuli oli niin hurjan kiihkeä, että komennukset eivät kulkeneet ketjussa hyvin, ja Aitolahden jäällä sitä sitten kokoonnuttiin. Yö vietettiin Huhtaan torpassa ja 28 p. oltiin taas valmiit lähtöön."

Huomaa jo ylläolevasta, että kyseenalainen kompp. oli ensi kertaa tulessa. Myöskin muu sotakomento oli ihme ja kumma heille, varsinkin ruokakomento, sillä näinä kahtena päivänä he olivat saaneet vain kerran päivässä monesti lämmitettyä kylmää kokkarepuuroa ja voileipää. Pyylevien maalaispoikien lihaville poskille alkoi ilmestyä yövalvokin ja nälistymisen merkkejä.

Oltiin nyt aivan Tampereen nurkilla. Yleinen asema käy parhaiten selville seuraavista päälliköiden keskenään vaihtamista tiedotuksista.

Niinpä tiedottaa luutn. von Frenckell 28 p. maalisk. klo 12,55 everstiluutn. Malmbergille:

"Ruotsalaisen prikaatin oikea sivusta hyökkää eteenpäin noin 1 km tiilitehtaan pohjoispuolella, keltaisen, punakattoisen rakennuksen vieressä, joka on punaisen aitauksen ympäröimä ja on noin 2 km länteen Irjalasta Tampereelle vievän tien pohjoispuolella."

Klo 3,40 i.p. tiedottaa Malmberg taas Jussilasta kapt. Viljaselle:

"1) Vihollinen vetäytynyt tien Takahuhti – Tampere pohjoispuolella aivan Tampereelle saakka.

2) Omat joukot, 5:s kompp. ennen kaikkea, sekä myös jossakin määrin Ruotsalainen prikaati seuranneet vihollista noin 700 m:n etäisyydelle Tampereelta.

3) Koettakaa 6:nnen kompp:n kanssa ajaa vihollinen pois rannalta Tampereelle päin.

4) Yksityisten (useampien) tietojen mukaan ovat viholliset jättäneet Lapinniemen ja siellä olevat rakennukset.

5) Haluan taas tietoja teistä ja mahdollisista tykistön tähystyspaikoista."

Klo 4 i.p. Heiskanen Viljaselle:

"Laakson kompp. (5:s) on nyt noin 600 m Tampereelta. Sinua hakemaan aina järveen saakka on Laakso lähettänyt patrulleja juuri Kaupinojaan, joka olisi ollut tyhjä vihollisista. Sinun tulee kiirehtiä eteenpäin, nopeasti auttamaan Laakson oikeata sivustaa."

Ja vielä samana iltana klo 10,15 i.p. Malmberg Viljaselle:

"1) Vihollinen peräytyy Tampereen etelä- ja kaakkoispuolella.

2) Omat joukkomme vasemmalla sivustalla (viimeisten tietojen mukaan) aivan kaupungin edustalla.

3) Koettakaa selvittää tiet Tampereen koilliskulmalle.

4) Lähettäkää heti tiedonanto kuriirin mukana takaisin.

5) Kiitän etenemisestä ja tykistä."

Tunkiessaan tänä päivänä aina Koukkuniemeen saakka oli Viljasen sotasaaliiksi täällä jäänyt yksi 7-1/2 cm:n tykki ja 2 hevosta.

Ilmanko saattoikin kenraali Wetzer samana päivänä Vehmaisista antaa Hämeen joukolle seuraavan päiväkäskyn:

"Vihollinen on päivän kuluessa yhä enemmän pakotettu Tamperetta kohti.

Omien joukkojen on huomenna pidettävä nyt saavuttamansa asemat ja valmistettava kaupungin lopullista valloittamista.

1) Pimeän tultua asetetaan vahvat vahdit asemiin. Konekiväärejä myös sinne estämään vihollisen etenemistä. Pienempiä rintaman etenemisiä toimitetaan, jos niin tarvitaan, aseman lujuuden vahvistamiseksi.

2) Tämän vahdin ja pimeän suojassa saatetaan joukot asemien taakse, kuitenkin niin likelle, että ne pian voidaan miehittää.

3) Huominen päivä käytetään järjestelytyöhön.

4) Kenttätykistölle on haettava tuliasemat, joista nämä suurimmalla mahdollisella tulivoimalla voivat ampua niitä esteitä, jotka ovat jalkaväen uudistuneita hyökkäyksiä estämässä."

Näin päällystön ja esikuntien kannalta. Mutta miltä näytti asia miehistön kannalta, josta jokainen jo tietysti tunsi luissaan Tampereen valloituksen suuren hetken lähestyvän?

5:nnen kompp:n päiväkirja sanoo siitä lyhyesti: "Reservijoukkomme olivat yön aikana säilyttäneet meidän valtaamamme asemat ja klo 7 a.p. ryhdyimme ryntäykseen, edeten tällä kertaa kilpa-ajoradalle, joka on aivan kaupungin laidassa. Klo 5 i.p. luovutimme taas asemamme reservijoukoillemme ja pääsimme nauttimaan hyvin ansaitusta levosta."

Puheliaampi on 6:nnen kompp:n päiväkirja, joka ensin kerrottuaan, että he 24-28 p. maalisk. olivat olleet Hirviniemessä tykistön suojana, joka ampui Tamperetta, ja saaneet kaatuneen Kohosen sijaan uuden kompp.-päällikön, tykistöjääk. Storholmin, jatkaa seuraavasti:

"Maalisk. 28 p. lähdimme etenemään Tamperetta kohti. Marssimme aluksi jäätä myöten Aitolahden poikki ja sitten pitkin sen etelärantaa vihollisen asemien edustalle saakka. Siellä asetuimme ketjuun 4:nnen ja 9:nnen kompp:n väliin ja alotimme taistelun. Juuri silloin ajaa 2 punaista päällikköä ketjumme lähitse kysellen:

– Onko meidän joukkomme vielä kaukana?!

Siihen vastasivat meidän pojat kivääreillä, jolloin punaiset ratsuineen päivineen kellahtivat nurin. Yöllä ryhdyimme etenemään, päästen ihan lähelle vihollisen asemia, niin että yksi heidän konekivääreistään oli juuri joutumaisillaan meidän haltuumme. Mutta silloin alkoivat omat kranaattimme räjähdellä aivan liian lähellä ketjuamme, jopa niin että yksi omista miehistä sai haavan kranaatin sirpaleesta. Silloin meidän täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin, sillä tykistössämme ei vielä tiedetty, että jo olimme ehtineet niin etäälle."

Pari tuntia myöhemmin alotti 6:s kompp. yhdessä 4:nnen kompp:n kanssa saartoliikkeen ja olivatkin pian Käpylän esikaupungissa olevan vihollisen selän takana. Nopeasti miehitettiin mainittu kylä ja asetuttiin asemiin sinne. Samalla alkoi vihollinen perääntyä asemistaan kylän ulkopuolella ja Vöyrin pojat kaatoivat heitä siinä useita kymmeniä pelkällä kivääritulella.

Vihollinen perääntyi epäjärjestyksessä. Asetettiin ketju Lapinniemestä – jonka luutn. Erkko samana yönä 2 joukkueella Viljasen kompp:sta oli ottanut haltuunsa – Käpylän halki pitkin lähellä kulkevaa harjua aina 9:nnen kompp:n asemille. "Siinä taistelimme koko Pitkänperjantain."

8:nnella komppanialla on ollut kissanpäivät kiirastorstaina:

"Saimme nukkua aamulla pitkästä aikaa niin kauan kuin tahdoimme. Ylösnoustua pojat kaivelivat pöpöjä paidoistaan, ja niitä olikin oikein porvoonmitalla. – Vietämme nyt oikein herrain päiviä. Voita, leipää ja juustoakin on ollut puuttumatta. Toisinaan saamme maitoakin. Sen puutteessa keittelemme teetä. Saimmepa illalla kahviakin pitkästä aikaa, jauhopuurosta puhumattakaan.

Ajan kuluksi neulomme nappeja pudonneiden tilalle, vetelemme kiinni suurimpia reikiä sukissamme, onpa joku pesaissut pyykkiäkin. Niin aika kuluu taistelujen väliajoilla."

– Tasan ei käy onnenlahjat, tekee mieli virkahtaa verratessa tätä idylliä 9:nnen kompp. paran kokemuksiin.

28 p. kaatuivat Vöyrin pataljoonasta:

Uno Qvist (Kempele), Yrjö Krohn (Haapavesi), Eino Ikonen (Joensuu), Sampo Ruuth (Joensuu), Tauno Sirelius (Hiitola), Toivo B. Vickström (Maaninka).

Ja haavoittuivat:

Paavo Nousiainen (Oulu), Vihtori Niskala (Kuusamo), Sulo Leppälä (Kurikka), Lindström (Tampere), Yrjö Arvola (Savonlinna), Olavi Haapanen (Savonlinna), Oiva Harlin (Kuopio), Fritjof Kippo (Kälviä), Paul Lakkapää (Ylitornio), P. Massinen (Sortavala), A. Pusa (Pyhäjärvi), Eero Pulkkinen (Rantasalmi), Ville Riihimäki (Raahe), Mauno Saljo (Tampere), R. R. Vickström (Suojärvi).

YHDESTOISTA LUKU.

Asemat. – Aika 29 p. maalisk. – 3 p. huhtik. – "Murheen lapsi." – Kutunkeitto. – Kuolleita ja haavoittuneita. – Wetzerin päiväkäsky. – Malmbergin päiväkäsky. – Mannerheimin päiväkäsky. – Eri kompp:ain tehtävät. – Tampereen valloitus. – Kuolleita ja haavoitettuja. – Paraati.

Pitkänäperjantaina 29 p. maalisk. oli Vöyrin pataljoonan asema seuraava: 4:s ja 5:s kompp. Lapinniemellä, niiden vasemmalla sivustalla 6:s ja 9:s kompp. ynnä vihdoin 7:nnen kompp:n jätteet Hirviniemessä tykistön turvana. Näin oli siis muodostunut kireä rengas pohjoisesta ja lännestä Tampereen ympärille, ja valkoisten asemat näillä seuduin olivat siksi hyvät, ettei vihollisen mahdollinen läpimurtautumis-yritys ketään pelottanut. Vöyriläiset odottivat rauhallisesti asemissaan, että valkoisten joukot muilta ilmansuunnilta pääsisivät yhtä lähelle kaupunkia, jolloin oli tarkoitus vallata se yht'aikaisella rynnäköllä joka taholta. Tyydyttiin sentähden vain vartioimaan asemia ja ampumaan laukaus silloin, toinen tällöin, vihollisemme sitävastoin ylläpitäessä usean vuorokauden ajan yötä päivää hirmumyrskyn tapaista tulta.

Raskas tykistö sensijaan pommitti koko ajan kaupunkia, jossa syntyi paljon tulipaloja.

Yleensä ei mitään mainittavaa väliaikana 29 p. maalisk. – 3 p. huhtik. tapahtunut. Ilma oli hirveä, satoi märkää lunta ja muonitus oli huono. Jälleen on meidän hetki kuunneltava "murheen lapsemme" 9:nnen kompp:n valituksia.

"Jopa odotti tietoa, tuleeko evästä ja vapaata ollenkaan! Illan suussa saimme kuulla, että keittiö on ollut lähellä – kaatuakseen kumoon lämpimän soppasäiliönsä kanssa! Vahinko korvattiin parilla pienellä voileivällä ja muutamilla trustitupakkalaatikoilla. Likomärkinä, ruudinsavusta mustina, vilussa ja nälässä, olivat monet, eritoten ensikertoja tulessa-olijat lopen uupuneita, ja jotkut ulkotöihin tottumattomat lukumiehet suorastaan sairaita."

Vasta lauantai-iltana 30 p. tuli palkinto näistä spartalaisesti kestetyistä kärsimyksistä:

"Meidät muutettiin vähän suurempaan, hienoon huvilaan, jonka kahteen kerrokseen mahtui koko kompp. verrattain mukavasti asumaan. Sattuipa joku kuulemaan kutun määkinää liiteristä. Toiset löysivät perunoita kellarista. Lihasoppa tiedossa, se oli selvä! Kysymys oli vain siitä, kuka osaa oikein kristillisen teurastuksen suorittaa. Jollakin mooseksen-uskolaisten tai muhamettilaisten tavalla siitä olisi moni suoriutunut, mutta tapa sellainen ei kelvannut. Ei aikaakaan sentään, kun jo kutun vuota ja sarvekas pää heilui pyykkinuoralla ja pesutuvan muuripadassa porisi jumalainen keitto, jonka kypsymistä odotettiin kuin joulua. Kun se sitten valmiina jaettiin, eipä parhaatkaan herkut ennen koskaan liene maistuneet niin hyvältä kuin kutunliha, perunat ja liemi silloin! Ei odotettu leipää, ei muuta. Hyvin kelpasi sellaisenaan ja hyvää teki."

Yhdymme vesi suussa asianomaisen päiväkirjailijan vilpittömiin superlatiiveihin.

Aikana 29 p. maalisk. – 3 p. huhtik. kaatuivat Vöyrin pataljoonasta: Yrjö Antti (Rovaniemi), Viljo Kervonen (Iisalmi), Jalmari Vaattavaara (Kolari), Konsta Pasanen (Kivijärvi), Harald Toivo (Värtsilä).

Ja haavoittuivat: Väinö Kerttula (Oulu), jääkäri Riipinen (Laukaa), Aare Leikola (Keuruu), Viktor Lahti (Karstula), Arthur Huhtelin (Utajärvi), Kalle Arkkila (Loimaa), Uuno Viik (Karstula), Kalle Passi (Oulu), Mikko Nahi (Loimaa), Lassi Halonen (Iisalmi), Venni Tuomi (Loimaa), Emil Hyppönen (Ruskeala), Amppa Melttari (Vehkalahti), jääkäri Tolonen (?), Ville Karjalainen (?), Jalmari Syrjänen (Jyväskylä), Janne Rissanen (Kuopio), Alfred Dahl (Kemiö), A. V. Fagerström (Helsinki), Leo Peltonen (Orivesi), Väinö Teerijoki (Orivesi), Johan Fiskars (Oravais).

Sillä välin valmistettiin päällystöissä ja esikunnissa tarkasti koko sodan ehkä suurinta sotaliikettä, Tampereen valloitusta. Aina tihenevät tiedotukset ja päiväkäskyt kantavat siitä todistusta. Kun ei niillä kuitenkaan liene mielenkiintoa muille kuin korkeintaan joillekin sotilashenkilöille, en käy niitä tähän painattamaan.

Aivan toisin on Wetzerin päiväkäskyn laita, annettu Hämeen joukoille Vehmaisissa 2 p. huhtik. klo 1 i.p., jossa Tampereen valloitus kokonaisuudessaan ääriviivoitetaan:

"Tamperetta vastaan hyökätään huomenna klo 3 a.p.

1) Tykistö ampuu säästeliäästi pimeän tuloon saakka ja suunnataan tuli suullisesti annettujen ohjeiden mukaan kaupungin koilliseen ja kaakkoiseen reunaan, Ratinaan, venäläiseen kirkkoon, palotorniin ja Pyynikin harjulle.

Huomenna klo 2,30 a.p. kohoaa tuli suurimpaan voimaansa ja yhdistetään hyökkäyspisteisiin, kaupungin koilliseen ja kaakkoiseen reunaan. Klo 3 a.p. lakkaa tykkituli kokonaan, paitsi Pyynikin harjua vastaan. Raskaan patterin tuli Pyynikkiä vastaan lopetetaan klo 3,15 a.p., tykistötuli rintamaosastolla C samaa maalia vastaan lopetetaan rintamaosaston päällikön määräyksestä.

2) Klo 3 a.p. ampuu jalkaväki rintamaosastolla B merkkinä hyökkäykseen 3 valkeata valorakettia. Vaikka merkkiä ei näkyisikään, ryhdytään hyökkäykseen klo 3 a.p.

3) Klo 3 a.p. tulee:

a) Jalkaväen rintamaosastolla A murtautua kaupunkiin koillisen käytävän kautta, miehittää ja puhdistaa alue kosken itäpuolella Puolimatkan kadulle – Hämeenkadulle saakka etelässä.

b) Jalkaväki rintamaosastolla B tunkeutuu kaupunkiin sen kaakkoisesta kulmasta sekä miehittää ja puhdistaa esplanaadin itäpuolella olevan alueen, paitsi niitä osia, jotka kuuluvat rintamaosastolle A. Kun joukot ovat saapuneet esplanaadille, ammutaan merkiksi kolme valorakettia, valkoinen, punainen ja viheriä.

c) Jalkaväki rintamaosastolla C on tunkeutunut yhdellä pataljoonalla osaksi harjulle Iidesjärvi – Pyhäjärvi ja vallannut ja miehittänyt Ratinan, osaksi asettunut hyökkäysasemiin etelään Pyynikin etelärannasta. Hyökkäykseen ryhdytään klo 3 a.p., Pyynikin harju miehitetään, senjälkeen rintama itään, pohjoiseen ja länteen. Pyynikille etenevät joukot antavat seuraavat merkit:

3 valkoista valorakettia: ranta saavutettu.

3 punaista valorakettia: näkötorni saavutettu.

Eriväriset raketit peräkkäin: Hyökkäysjoukot vetäytyneet takaisin 500 m etelään rannasta ja pyytävät tykistön tukea.

4) Sulkutulta kaupungin itäistä reunaa vastaan vihollisen hyökkäyksen tapahtuessa saa pyytää ainoastaan rintamaosaston B päällikkö.

5) Muunlaiset merkit kuin mitä ylempänä on mainittu tarkoittavat joko yhteyttä rintamaosasto A:n ja Satakuntajoukkojen välillä tai ovat vihollisen antamia.

6) Tuntomerkkinä kantaa joka mies kuusenoksaa hatussaan ja käsivarressaan. Sitäpaitsi on joka miehellä taskussaan muutamia kuusenoksia varalta tunnusmerkeiksi kaupungissa.

7) Kun yllämainitut alueet ovat miehitetyt ja puhdistetut, puhdistetaan jälelläoleva osa kaupunkia yhdessä kaikkien joukkojen kanssa.

8) Rintamaosasto A:n päällikön käytettäväksi asetetaan 1 kompp. omasta reservistäni sopimuksen mukaan asianomaisten päälliköiden kesken.

9) Punaisen ristin juna ajaa rautatienylikäytävälle koilliseen Iidesjärvestä.

10) Tiedot hyökkäyksen kulusta vähintään joka tunti minulle."

Tähän on lisännyt everstiluutn. Malmberg omasta puolestaan:

"1) Klo 12 yöllä haluan puhutella pataljoonan ja kompp:ain johtajia Lapinniemen tehtaalla.

2) Tunnussana Heinola.

3) Patalj. Heiskanen antaa tiedon kranaatinheittäjäin komentajalle (ins. Aulolle) upseeripuhuttelusta klo 12 yöllä Lapinniemessä.

4) Esikunnan päiväkäskyn mukaan jakautuvat pataljoonain alueet niinkuin myötäseuraava skissi osoittaa."

Malmbergin oma salainen päiväkäsky rintamaosasto A:n joukoille kuului:

"1) Sittenkun tykistövalmistus on päättynyt ja merkki (3 valkoista valorakettia peräkkäin) ryntäykseen on annettu, alotetaan hyökkäys kaupunkia vastaan klo 3 a.p. Klo 2,50-3,15 välisenä aikana ampuvat kranaatinheittäjät ja konekiväärit kiivaasti kaupungin itäisen reunan talorivejä.

2) Patalj:t Heiskanen ja Linden hyökkäävät juosten ryhmäkolonnassa pitkin tietä Lapin-esikaupungista Tammelankadulle, Osmolankadun kautta yli rautatien, patalj. Heiskanen Sukkavartaankadun kautta Satakunnankadulle, patalj. Linden Vartiotorninkadun kautta Rongankadulle.

Välittömästi edellisten jälessä hyökkäävät patalj:t Ekström ja Stjernschantz kaupungin koilliseen osaan.

3) Patalj. Heiskanen miehittää Soukanlahdenkadun ja Rongankadun välisen alueen, patalj. Linden Rongankadun ja rautatieaseman eteläpuolella olevan alueen. Patalj. Ekström alueen (Rintamaosalla A) Tammelankadusta länteen, patalj. Stjernschantz alueen siitä itään.

4) Taloista, jotka ovat vallatut, poistuvat senjälkeen kaikki, paitsi yhtä tai kahta vahtia, jotka jäävät vartioksi. Sitäpaitsi asettaa kukin kompp. komennuskunnan, jonka tulee katsoa, ettei ketään kuulumattomia sotilaita oleskele vallatuissa taloissa.

5) Tunnusmerkki (kuusenoksa hatussa ja taskussa) ja tunnussana on kaikilla rintamaosastoilla yhteinen.

6) Saavutukset on ilmoitettava rintamaosaston esikunnalle, (joko merkeillä, lähetin kautta eli puhelimitse)."

Pari päivää ennemmin oli Mannerheim rohkaissut Hämeen rintamaa seuraavalla päiväkäskyllä:

"Sotilaat, veljet! Teidän voittoisat aseenne, joiden kautta te verisissä taisteluissa olette vapauttaneet jo suurimman osan maatamme ja murtaneet maan vihollisen rintamat, tekee minulle mieluisaksi velvollisuudeksi kiittää teitä tänä pääsiäispyhänä, jonka maamme viettää synkässä sodassa omia eksyneitä, rikollisia kansalaisiaan vastaan. Te olette pelastaneet Suomelle sen nuoren itsenäisyyden, sen vapauden, sen kansan kaiken, jonka punaiset ovat häpäisseet mitä törkeimmillä rikoksilla. Eläköön nuori, uljas armeijamme!"

Paitsi kuusenoksaa, tuli kullakin olla taskussaan pieni paperilippu, johon hänen nimensä ja hänen omaistensa osote tuli olla kirjoitettu, – toimenpide, joka varmaankin oli omiaan monta vakavaa ajatusta herättämään.

Vöyrin patalj:n eri kompp:ain välillä olivat osat jaetut seuraavasti:

4:s kompp. tunkeutuu suoraa päätä Tammelan puistikon ja Tapionkadun sekä siitä rautatien yli Vuorikadun ja Sukkavartaankadun kautta Satakunnankadulle, jossa se heti ottaa haltuunsa Palokunnantalon ja ne tiet, jotka ovat Aleksanterinkadun ja Tammerkosken välillä.

5:s kompp. puhdistaa talot Aleksanterink:n ja Viinikank:n välillä.

6:s kompp. puhdistaa talot Viinikank:n ja Rautatienk:n välillä.

8:s kompp. puhdistaa talot siitä itään rautatiehen saakka.

Koska kaikki nämä käskyt täytettiin, vieläpä harvinaisella nopeudella ja täsmällisyydellä, on ehkä turhaa lähteä niiden lähempää suoritusta askel askeleelta seurailemaan. Yleensä voidaan sanoa, että kaupungin valtaus Vöyrin pataljoonaan nähden onnistui helpommin kuin oli luultu. Muutamassa silmänräpäyksessä se oli keskellä kaupunkia ja alkoi sitten vain talo talolta sitä tarkastaa. Kaikkialla ottivat kunnon kansalaiset heidät vastaan pelastajina.

Tampereen valloituksessa kaatuivat Vöyrin patalj:sta:

Eero Heikel (Oulu), Janne Rissanen (Kuopio), K. Koivisto (Teuva), Oskari Vehka (Hämeenlinna), Urho Raevuori (Tampere), Pekka Airaksinen (Jäppilä).

Ja haavoittui:

Karl Seilshery (Salo), Yrjö Asumus (Kauhajoki), Pauli Kaakinen (Oulu), Usko Hiiro (Ähtäri), Martti Mielonen (Kuopio), Emil Korkeamäki (Ähtäri), V. Penttala (Isokyrö), Lauri Simelius (Paavola), Arvid Söderblom (Turku), Juho Kastesalmi (Kuusamo).

5 p. huhtik. piti Mannerheim paraatin, jossa hän erikoisesti kiitti Vöyrin pataljoonaa osoitetusta urhoollisuudesta, jakoi vapaudenristejä ja samalla hajoitti sen, lähettäen kunkin kotiseudulleen muita ohjaamaan.

Pataljoonassa oli silloin enää kaikkiaan vain 300-350 miestä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Everstiluutnantti Malmberg. – Tykistön voimasuhteet. – Punaisten ampumataito. – Ruotsalainen prikaati. – Kolme elämäkertaa. – Tuhannet kiitokset. – Retken kokemukset. – Tunnustusta jääkäriupseereille.

Näin seurattuani Vöyrin koulun vaiheita aina sen perustamisesta saakka Tampereen valloitukseen, oli minulle vielä jäänyt yksi hämärä kohta, yksi kysymysmerkki, jonka suhteen puutuin vielä kolme sanaa kuin kerran Väinämöinen.

Se oli tykistö.

Siitä saattoi tietysti ainoastaan sen päällikkö everstiluutn. Malmberg antaa täydellisemmän selon. Hän suostuikin ystävällisesti haastateltavaksi.

– On puhuttu paljon Tampereen pommituksesta, sanoin, ja mainittu siinä aikaansaatua tulta aivan hirmumyrskyn tapaiseksi. Onko siinä perää?

– Miks'ei! Kyllähän se meidän oloihin nähden.

– Kuinka suuri oli tykistönne?

– Yhteensä 5-1/2 patteria s.o. 22 tykkiä, joista 12 raskasta ja 20 kevyttä. Niin se on totta, olihan meillä vielä 2 linnoitustykkiäkin, joista ammuttiin pari laukausta.

– Ja tuo raskas tykistö? Kuinka raskasta se oli oikeastaan?

– Haupitseja 12-19 cm.

– Oh, peijakas! No, verrattuna esim. Viipurin valloitukseen? Miten siellä olivat tykistön voimasuhteet?

– Viipurissa oli 3 patteria haupitseja, 3 patteria 7-1/2 cm:n pikatykkiä, 1 patteri 8,69 cm:n vanhanaikaisia tykkejä, 3 vuoritykkiä ynnä lisäksi panssarijuna.

– Mitä kuuluu tuollaisen hirviön asestukseen?

– Pari 7-1/2 cm:n pikatykkiä, konekiväärejä j.n.e.

Käytin tilaisuutta tiedustellakseni everstiluutnantin mielipidettä punaisten tykistönkäyttelyyn nähden.

Hän mietti hetkisen ja saneli sitten niinkuin kirjaan:

– Alempi päällystö hoiti asiansa hyvin. Mutta yhteistoiminta eri aselajien välillä oli alle kaiken kritiikin. Taktillinen toiminta huono, arvostelukyky huono sekä maaliin että tulilajiin nähden.

Vieläkin teki minun mieleni kysyä jotakin, vaikka se ei ollenkaan kuulunut asiaan.

– Mitenkä se oli oikein tuon Ruotsalaisen prikaatin ja sen hirmuisten tappioiden laita Tampereella? Eikö ollut suoranainen rikos pakottaa sitä hyökkäämään avoimella kentällä rätiseviä konekiväärejä vastaan?

Haastateltavani hymyili kummallisesti. Mutta ei vastannut mitään.

– "Blut ist eine ganz besondere Saft", virkahti hän sitten hetken perästä Mefistofeleen tapaan.

Nuo Goethen tunnetut sanat tekivät tässä yhteydessä pöyristyttävän vaikutuksen minuun. Kylmät väreet karsivat selkäpiitäni.

– Kuka oli siihen aikaan B rintaman päällikkö? uskalsin kuitenkin vielä kysyä.

– Hänen nimensä oli Renvald. Hänen jälkeensä tuli Ausfeld.

Haastattelu oli lopussa. Pyysin vielä vain häntä piirtämään muistikirjani lehdelle eräät lyhyet elämäkerralliset tiedot itsestään, kuten olin pyytänyt muiltakin haastateltaviltani, kapteeneilta Petrelius ja Viljanen.

Tässä saakoot sijansa peräkkäin nuo kolmen sankarin kolme korutonta, paljonpuhuvaa elämäkertaa:

1) Malmberg, synt. 8.5.1888, siviilissä diplomi-insinööri, lähtenyt Saksaan 28.11.1915, tullut Suomeen 25.11.18, korotettu Saksassa aliupseeriksi, jaosjohtajaksi ja ylijaosjohtajaksi, Suomessa majuriksi 11.3.18 ja everstiluutnantiksi 3.5.18. Määrätty heti Suomeen tultua Jääkäritykistön (aluksi 12 tykk.) päälliköksi, joka samaan aikaan perustettiin. Komennettu Tampereen valloituksen jälkeen Antrean rintamalle.

2) Petrelius, synt. 26.1.1892, siviilissä insinööri, lähtenyt Saksaan joulukuulla 1915, palannut Saksasta 9.12.17, korotettu Saksassa jefreitteriksi ja aliupseeriksi, Suomessa luutnantiksi 12.1.18, sekä jääkärikapteeniksi 15.4.18.

3) Viljanen, synt. Helsingissä 2.9.1893, lähtenyt Saksaan 12.1.1916, palannut Suomeen 9.12.17, korotettu Saksassa jefreitteriksi, aliupseeriksi ja vihdoin luutnantiksi 11.2.18, jääkärikapteeniksi Suomessa 15.6.18.

Ja nyt tuhannet kiitokset sekä heille että eri kompp:ain reippaille päiväkirjailijoille, joita ilman tämä teos tuskin koskaan olisi syntynytkään. Tiedän sen olevan täynnä puutteellisuuksia ja epätasaisuuksia, ehkä suoranaisia virheitäkin. Mutta parempaa on tällä hetkellä ollut todellakin mahdoton aikaansaada näillä apuneuvoilla. Ehkäpä vastaiset asiantuntevammat ja täydellisemmällä ainehistolla varustetut sotakirjailijat tulevat siitä edes jonkun tosiasiallisen tiedon tai huvittavan yksityiskohdan löytämään.

Toistaiseksi on tämän työn tuottama sekä huvi että hyöty ollut kokonaan minun puolellani. Olenhan sen kautta ollut tilaisuudessa seuraamaan ainakin yhtä Suomen suuren vapaussodan tapahtumasarjaa aste asteelta ja melkeinpä askel askeleelta. Että seuraaminen on tässä tapauksessa ollut samaa kuin eläminen ja myötäeläminen, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.

Suoranaisista virheistä pyydetään mahdollisia vastaisia painoksia varten joko tekijälle tai kustantajalle ilmoittamaan.

Enkä voine lopettaa paremmin tätä kirjasta kuin lainaamalla ainakin osittain tähän ne sanat, joilla 5:nnen kompp. erinomainen päiväkirjailija oman kuvauksensa lopettaa:

"Uskomattoman paljon saivat miehet tällä retkellä kokea. Hyvin useasti sattui, että saimme olla syömättä parikin vuorokautta, toisinaan taas oli viikonkin päivät ruokanamme yksinomaan leipä ja hieman voita. Hyvin harvoin saimme levätä riittävästi, useimmiten vain 2-6 tuntia kerrallaan, milloin emme kokonaan valvoneet vuorokautta ja kahtakin. Sitäpaitsi olivat majapaikat, saunat, riihet, ladot, harvemmin lämpimät tuvat ja kamarit, sullottu niin täyteen miestä, ett'eivät läheskään kaikki voineet heittäytyä pitkäkseen. Harvinaiselta ylellisyydeltä tuntui, jos sai takan ääressä kuivatuksi saappaansa ja vaatteensa tai sai heittäytyä vuoteelle lepäämään. Vilu, etenkin öisin, oli alituinen vieraamme. Kaikki kuitenkin kestettiin nurkumatta.

Monia huvittavia tapauksia sattui matkallamme. Useimmiten oli etenemisemme siksi nopeaa, ett'eivät vastustajamme tienneet meitä odottaa. Uudenkylän taistelussa sattui, että takaamme juoksi mies kivääri kädessä. Kysyimme tunnussanaa, ja kun ei vastausta kuulunut, komensimme: kädet ylös! Juoksija, nuori poikanen, tuli luoksemme ja itkusilmin pyysi, ettei häntä ammuttaisi, hän on muka omia miehiä eikä mikään lahtari, kaivoipa vielä varmuuden vuoksi taskustaan jäsenkorttinsakin. Poika joutui tietysti vangiksemme.

Samantapaisia hullunkurisia tapauksia sattui sitten pitkin matkaa. Niinpä sattui Hippoksen luona päinvastainen erehdys. Olimme nopeasti edenneet ja taistelun tuoksinassa oli luutnanttimme Laakso haavoittunut korvaan. Hän oli matkalla rintaman taakse sidottamaan haavaansa, kun hän huomasi miehen makaavan ojassa. Luutnanttimme, joka luuli häntä joko haavoittuneeksi tai pelkuriksi meikäläiseksi, ryhtyi tarkastamaan häntä. Tällöin nousi tämä ylös ja oli vetäistä taskustaan pistoolin ampuakseen luutnanttimme, joka kuitenkin oli nopealiikkeisempi ja ampui pienellä taskuaseellaan vastustajansa. Tämä osoittautui Messukylän joukkojen ylipäälliköksi.

Kaikkialla samaisessa taistelussa ampuivat meidän miehet seisaaltaan, unohtaen innostuksessaan tarpeellisen varovaisuuden. Tästä huolimatta, tahi kenties juuri tästä syystä, olikin luutnanttimme meihin erittäin tyytyväinen. Tällaista poikkeuksellista rohkeutta hän ei ollut tavannut vielä missään, ei Saksassakaan.

Hänen oma rohkea ja tyyni käytöksensä oli vaikuttanut miehiin. Kukaan ei välittänyt kuoleman läheisyydestä. Oli päästävä vain eteenpäin!"

Samaa vilpitöntä tunnustusta jääkäriupseereilleen uhkuvat kaikkien kompp:ain päiväkirjat.

[Vöyrin Kaartin marssi nuotteineen, säv. Leevi Madetoja, san. Eino Leino.]

ELÄMÄNI KUVAKIRJA

Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä

(1925)

I

VARHAISVANHA

    "Poika puuta kirjoittavi."
                        Kalevala.

1.

OHOH KULLAISTA KOTIA!

Talo lahden rannalla korkeitten riippakoivujen suojassa, vastapäätä sankkaa kuusimetsää.

Talossa kaksi puolta, jotka yhdessä pitkän aittarakennuksen ja sen edessä olevan nauris- ja hernemaan kanssa yläpihan muodostavat. Alapihan järven rannalla rajoittavat taas läävät, tallit, halko- ja vaunuvajat ynnä niiden päätepisteenä väenpirtti pitkän, matalan vanhanpuolen päätyä vastapäätä.

Yläpihalta tie saunaan ja uimahuoneeseen. Alapihalta, puutarhan toiselta puolelta, pitkälle rantalaiturille, jonka kahden puolen veneet ja ymmyrkäiset venetelat.

Ulompana riihet, heinäladot, niitut, pellot ja jälleen syvä metsänrinne.

Tuossa talossa minä olen syntynyt siis! Tuon jo vanhuuttaan vaipuvan ja sammaloituvan alarakennuksen toisessa kapeassa päätykamarissa siis olen ensikerran nähnyt isäni Auringon lempeän, siunaavan silmänluonnin.

Siinä, saman kuuman ja heleän heinäkuun aamunkoitteessa on emoni Maa minut kerran kivulla ja vaivalla helmastaan kirvoittanut.

Paikka, jossa seison, on pyhä. Ja vanha pyhiinvaeltaja siinä kumartuneekin.

Tuossa ovat lehdot, joissa liikuin, tuossa kivet, joilla kiikuin. Täällä tuntee jokainen kynnys minut, täällä jokainen aidanseiväs minua vieläkin tuttavanaan tervehtää.

Onneton se, joka saapuu kotiinsa maailman matkoiltaan ja toivoo näkevänsä kaikki juuri samanlaisena kuin omina lapsuudenpäivinään.

Uusi aika, uudet asukkaat.

Tuosta on kokonainen huonerivi poissa, tuosta taketti. Tuosta on, murahauta nurminotkoksi muuttunut ja maahan painunut sen poikki vievä porraspuu.

Kaikki koivut ovat vanhuuttaan kaatuneet. Pihatuomet ja pihlajat jonnekin muuanne pirahtaneet, syreenit ja kurjenmiekat eteläisten akkunain alta lakanneet kukkimasta ja sisälle kurkistamasta.

Alas näkyvät romahtaneen myöskin vinnille vievät, ulkopuoliset tikkaportaat.

Sauna on hypännyt nurmen aidan taa, vastarannan metsä pieniksi halkopuiksi pilkkoutunut.

Tuossa on vanha viemäri umpeen vyörähtänyt. Tässä uusi auennut halki liplattavan haapalehdon.

Mutta onhan niin paljon jäljellä vielä. Paljon vanhaa, rakasta ja tutunomaista.

On mökkirypäjäs syvempänä lahden perukassa. Ovat muinaisen tervanpolton aikaiset mäkirinteet ja haudansijat. Onpa tuossa vielä vanhan paltamonkin maaksi maatunut varpelaita.

Tuolla polku poimettelee niinkuin ennenkin pitkin pellonpiennarta. Täällä on vanhan maanmittarin rajapyykki aidankulmauksessa, jossa se Hövelön tilan alueet pitäjän yhteismaasta erottaa.

Erikoisesti elävän mielikuvan muinaisten päivien menosta ja uusien yhtä vääjäämättömästä urkenemisesta saan koetellessani muutaman raja-aidan kohdalla erästä poika-iän taituruuttani: itsensä siitä toisella kädellä ylitse heilahuttaa!

Koko aita monen metrin pituudelta kaatuu kerallani.

En ollut ottanut lukuun nykyistä painoani. Löydän itseni nenä turpeesta, pari mädäntynyttä aidanseivästä kädessäni, housunpolvi palkeenkielellä, lonkkaluu kipeästi longahtaneena.

Tuosta vaivalloisesti ylös kömmittyäni näen kuitenkin vanhan raitapuun, jonka lahoon onteloon leppäkerttu nyt, niinkuin ennenkin, on pesänsä rakentanut.

Siinä se nyt taas pulskana ja punarintaisena omaa onnellista pesävirttään vierittelee:

     – Hyyyitt, hyyyit! Tjässässässassäs!

Juuri samaa kuin lapsuuspäivinäni.

Mesimarjat Mattilan kuokoksella muistuttavat niistä vielä enemmän. Hyrähdän noita iankaikkisia tunnelmatotuuksia kalevalaisen kansanrunoutemme keralla puoliääneen tulkitsemaan:

    "Parempi omalla maalla
    vetonenkin virsun alta
    kuin on maalla vierahalla
    kultamaljasta metonen."

Mielialani, joka ei alunpitäenkään ole ollut kovin kaukana elegisestä, yrittää nyt aivan rintaa riuduttavaksi painautua.

2.

APEA MIELIALA.

Surunsuloinen murhe menneistä ajoista. Armaiden muistojen kultainen auer kangastelee niiden yllä. Mutta ne eivät ikinä palaja uudelleen.

Kuu palajaa, aurinko palajaa. Taivaankappaleet kiertävät ikuisia ratojaan. Vuodenajat vaihtuvat aina samassa järjestyksessä. Eivätkä koskaan, myriadienkaan valovuosien täyttyessä, samat ainesosat yhdy enää yksilön sielussa ja ruumiissa niinkuin tässä ainoassa, autuaassa, katoavassa tuokiossa.

– Entiset hyvät ajat! tekee mieleni surunvoittoisesti hymähtää. Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

Eikö kaikki korkea, todellinen, klassillinen taide, koko sisäiseltä olemukseltaan, olekin aina vain vanhoillista ja taapäinkatsovaa?

Eikö soinnahdakin tuo sama sävel esiin jo Aleksis Kiven, saati sitten Juhani Ahon parhaista saavutuksista?

– Kauneimmat laulut ovat surullisimmat laulut, sanotaan.

Mutta mikä saattaa ollakaan sen surullisempaa kuin muisto menneistä onnellisemmista päivistä ja aavistus ehtoisemmista asuinsijoista, jotka meiltä ovat ikihimmeän hämärän taa siirtyneet?

J.L. Runebergin kielellä se kuuluu:

    – –"så utan ett enda minne
         från flydda, sällare dar."

   (– – eik' autuaampien aikain
          mull' yhtään muistoa ees.)

Taikka kalevalaisen kansanrunouden kielellä:

    "Muin oli ajat paremmat,
    päivät, kaikki kaunihimmat,
    päivänlaskut laupiaammat,
    koriammat huomenkoitot."

Silti ei sekään ole ehdottomasti totta. Sekin on vain kappale sisäistä todellisuutta, itsetiedottoman taiteilijaluonteen läpi katsottuna.

Itsestäni minä vain todistan.

Sitä sisäisen vapautumisen riemua ja olemassaolon täydellisyyden sydänsäveltä, jonka nyt kuulen niin outona, mutta kauniina sieluni kanteleesta esille ouruavan, ei kotoinen kurkihirsi koskaan sallinut minulle. Eikä olisi sallinut sitä varmaan vieläkään, jos olisin jäänyt iäkseni sen kannattaman hauraan haavekatoksen alle.

Kenties olisi omatuntoni nyt parempi. Kenties kohoisi sielullinen rakenteeni nyt sopusointuisempana.

Mutta minä syöksyin myrskyn maailmaan.

Ja jälleen muistuvat mieleeni J.H. Erkon sanat siitä tyyneydestä, jota ei sinisin metsäjärvikään suinkaan ole lahjaksi saanut:

     – Se taisteloiden on tuomaa.

Jotakin samantapaista tunnen nyt varhaisena huomenhetkenä pitkin syntymäkotini kasteisia niittyjä, peltoja ja aitovieriä taivaltaessani.

Mutta mistä äkkiä tämä taistovirsi?

Elämä itse on sen jokapäiväisellä ja päivä päivältä aina tiukkenevalla taistovaatimuksellaan, voimillaan ja vastavoimillaan, myrkyllään ja vastamyrkyillään minulle opettanut.

3.

TAISTOVAATIMUS.

Tunnen leveitten leukapielieni työntyvän vaistomaisesti eteenpäin.

Samalla pienenevät teräsharmaat silmäteräni pistäviksi, vaaniviksi ja salakavaloiksi, Painuvat ikäänkuin syvemmälle päähän, suojelevien knlmaluiden lomaan, joiden karvat vaakasuoraan viivaan vetäytyvät. Huuleni ohenevat, poskipääni ulkonevat, kasvoni pitenevät, pingoittuvat ja ikäänkuin venähtävät.

Mahdan tämäntapaisena todellakin muistuttaa peloittavaa, verta vainuavaa ihmispetoa.

Se on se Hefaistos, joka takoo taideteoksiaan tulivuorten syvyyksissä.

Se on se maanalaisten kallioitten jylisyttäjä, joka on hyvä orja, mutta huono isäntä, ja jota ei mielellään kukaan tahdo näyttää kenellekään.

Se on se Grotte-myllyn vääntäjä, jota ilman ei olisi ihmisten iloa eikä laulun lentoa, ei kauneuden kaipuuta eikä elämän totuuksien etsintää, vielä vähemmän mitään niistä kulttuurin kukkasista ja henkisen viljelyksen viinirypäleistä, mitkä nyt tekevät meille elämän elämisen arvoiseksi.

Mutta aivan varmaan se on sama Prometheus, jonka maksaa korppikotka syö ja joka yli-inhimillisessä luomistuskassaan heittää vasten kasvoja taivaalliselle isälleen, suurelle Zeulle, uhmansa, herjansa ja kirouksensa:

    "Hat mich nicht zum Manne gemacht
    die allmächtige Zeit,
    und das ewige Schicksal,
    meine Herrn und – Deine?"

    (Eikö minua ole mieheksi tehnyt
    kaikkivaltias aika, ikuinen kohtalo,
    minun herrani ja – Sinun?)

Kourani puristuvat nyrkkiin. Ruumiinpaino siirtyy toiselle jalalleni, toisen ollessa valmiin minut millä hetkellä hyvänsä eteenpäin ponnahuttamaan.

Tunnen saman tunnelman kuin joskus varhaisimpina poikavuosinani Immolan havupuiseen hakaan intiaanimajoja rakennellessani, katajaista jousenkaarta jännitellessäni ja muurahaispesässä karkaistua kärkinuolta olemattoman vainolaisen selkään singahuttaessani.

Muistan myöhemminkin tuon tehneeni, mutta tuskin samalla nautinnolla ja paremmalla omallatunnolla. Sillä silloin on ollut todellakin kysymys oikeasta, kirjallisen tuotantoni tai henkilökohtaisen vapauteni vihollisesta.

– Missä vihollinen? Tapellaanko?

Kukin hakee tuota tilaisuutta ensin ulkopuolelta itseään. Kuluu pitkiä aikoja, ennenkuin oppii sen oman sydämensä syvyydestä liiatenkin löytämään.

Ja jälleen jylisevät jylhinä minulle Kullervon, suurimman suomalais-ugrilaisen murhesankarin, ylpeät sanat yksilön voimasta ja sen täydellisestä tietoisuudesta:

    "Enkä sinnes suohon sorru,
    kunnes kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän
    kynttä kymmentä ylennän."

Muistan, että teki mahtavan vaikutuksen minuun, kun tapasin tuon tarmoa ja mieskuntoa kuuluttavan elämänohjeen poikaikäni syntymäpäiväkirjoista juuri oman syntymäpäiväni kohdalle asetettuna.

Mutta noin puhuu vain nuoren Kullervon uhmamieli. Rikostensa kivikuorman ja salliman rankaisevien salamoiden alle kumartunut mies käyttää kalpansa kanssa toista kieltä.

– Syötkö syyllistä lihoa? kysyy Kullervo.

– Olen syönyt syytöntäkin, vastaa miekka, arvaten uroon ajatuksen.

Kullervo syöksyy miekkaansa. Päättyy suomalais-ugrilaisen rodun rohkein ja traagillisin murhetaru.

Kenties juuri siksi soinnahtavat ilmi toiset äänet sydämeni syvimmästä.

Kenties juuri siksi kumpuavat sieltä esiin kuorolaulun tavoin kuningas Fjalarin, Ipihigeneian, Oresteen, mutta ennen kaikkea nuo kumeat, tuonentakaisen tuskan ja talttumuksen säejaksottelut, joilla Tantaloksen suvun harmaa, muinaistaatto päätään pudistaen apeat ajatuksensa jumalien juhlista ilmaisee:

    "Es fürchte die Götter
    das Menschengeschlecht!
    Sie halten die Herrschaft
    in ehernen Händen
    und können sie brauchen,
    wie's ihnen gefällt."

    (Peljätköön jumalia ihmisten suku!
    He pitävät valtaa vaskisin käsin
    ja käyttävät sitä mielensä mukaan.)

Mistä tämä ristiriitaisten ja usein varsin vastakkaisten mielialojen sinfoninen runoelma? Mistä äkkiä tämä eri teemojen vaihtuva ja vuorotteleva polyfoninen kudos, jossa sävel-aalto toistaan samaan tutunomaiseen, mutta kuitenkin taivaanrannan takaiseen, autereiseen tunnelmaan ajelee?

Olenhan itse jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten koettanut oman onnenkaipuuni seuraavantapaisesti, parikin kertaa painettuun ja sävellettyyn runomuotoon muovaella:

    "Suvi-illan vieno tuuli
    huokaa vuoren alta,
    hongikon polkua hopeoipi
    kuuhut taivahalta.

    Hiljaa huojuu hongan oksat,
    kaukana käkönen kukkuu,
    vaieten astuvi vaeltaja,
    mielen murhe nukkuu."

Miksi se ei siis nuku vieläkään minun mielessäni?

Miksi pyrkiä, miksi ponnistella eteenpäin? Enkö olekin saanut jo yllinkyllin kaikkea, mitä rohkeimmissa nuoruus-unelmissakaan olen uskaltanut toivoa, pyytää ja tavoitella?

Mutta vapaus lienee sittenkin päivä päivältä itselleen uudestivalloitettava.

Kukin yksilö puhuu oikeastaan omaa kieltään. Minun kielelleni käännettynä se kuuluu:

Taisteloa, jokapäiväistä, jokahetkistä, alati ankarampaa kamppaelua niiden hienojen, herkkien, mutta heikkojen, hauraiden ja kestämättömien kauneus-arvojen pelastamiseksi, jotka piilevät tämän pohjoisen, poloisen maan ja kansan sielun sisimmässä.

Kuinka ne sitten eivät piilisi täällä, missä luonto on kuin kukkasaari taivaan vahvuuden valokehässä ja ihmiset itse niinkuin tuomiokirkon tontut keskellä tarua ja todellisuutta?

Taisteloa vapaudesta siis. Mutta ei vapaudesta vapauden itsensä vuoksi, vaan erinäisten ihanteellisten päämäärien vuoksi, joista yksilö on vain omalle jumalalleen tilintekoon velkapää.

Jo lapsesta saakka on se ollut selvää minulle. Saanevat siitä selityksensä myöskin eräät myöhemmät, säälimättömät ja usein kenties hyvinkin häikäilemättömiltä näyttäneet kirjalliset säilän-iskuni.

Tietysti on omatuntoni antanut aina silloin minulle hiljaisia, vanhoillisia, etten sanoisi taantumuksellisia varoituksiaan. Mutta mikä on omatunto? Eikö vain entisten esivanhempiemme ääni hamasta harmajasta muinaisuudesta, ja eikö se pysy aivan tyynenä ja rauhallisena, mikäli tunnemme kuuluvamme yksilöitä ja yhteiskuntia säilyttäviin aineksiin?

Mutta eikö se järkähdä juuriltaan, joka kerran kun poikkeamme ennen poljetuilta poluilta, jätämme entispolvien turvalliset kylätiet ja painumme yksin raivaamattomiin elämän erämaihin, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä? Emmekö tunne silloin kuin jonkin suuren vääryyden tekevämme, varsinkin jos meidän on pakko tallata kantamme alle jotakin kallista, rakasta ja entiseen elämäämme kuuluvaa?

Kummallinen omatunto, jota ne jumalan-ääneksi ihmisessä nimittävät! Teimme mitä hyvänsä vanhaa vääryyttä ja vanhaa väkivaltaa, se on täysin tyyni ja tyytyväinen, mitä hyvänsä uutta itsemme ja rakkaimpamme uhrausta, se myrskyää kuin valtameri maailmanlopun edellä.

4.

MORITURI.

– Morituri te salutant, Imperator! (Kuoloon kulkijat sinua tervehtävät, Valtias!) kuului gladiaattorien kunnianteko Rooman keisareille.

Olen gladiaattori. Kuulun kuolevien heimoon, kuten joskus olen koettanut "Morituri"-runossani sen julki määritellä:

    "Me olemme kuolemaan tuomittu suku,
    me päivin emme valvo, öin emme nuku.

    Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
    raikuu ranta, autio ja meripedot luikkaa.

    Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä,
    me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.

    Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
    Me lienemme luomakunnan kunniavahti."

Mutta paatinen taakka, jonka korkeat kohtalottaret kenties jo jossakin entisessä elämässä tekemieni syntien vuoksi ovat jo syntymässä panneet harteilleni, on ollut katsoa, etteivät Kullervon kultaisen heimon keralla katoaisi tämän ilmankannen alta ne iäiset kauneusarvot, joita se ehkä puutteellisesti, mutta puhtaasti ja täydeltä terältä on orjallisissakin olosuhteissaan edustanut.

Tarkoitan sillä saman äänettömän kärsimyksen ja epätoivoisen elämäntuijotuksen vakoamaa ilmettä, minkä opin ensin omassa lähimmässä sukukunnassani, sitten yhä laajenevin ympyröin koko heimossani, kansassani ja rodussani tuntemaan.

Mikäkö ilme se oli sitten?

Se oli elämäntuskan, olemassaolon, taistelon, sen raakuuden, rumuuden ja ihmiskauhun kangistama lasittunut silmänluonti. Sävelherkkyys vailla vastakaikua, sydämen ylpeys edessä ylivoimaisen vastustajan, inhimillisen ihannemielisyyden läpihehkuttama henkilöllisyys, joka ei tingi eikä voi tinkiä mitään alkuperäisestä elämänvaatimuksestaan, vaan taistelee, sortuu, murtuu ja kaatuu paikalleen.

Lienen runossani "Kumpi on kauniimpi?" koettanut etsiä muotoa tuollekin traagillisen optimismin leimaamalle elämänkäsitykselleni:

    "Kumpi on kauniimpi?
    Uskoa, että vapaus koittaa,
    toivoa, että valkeus voittaa,
    ja taistella valkeuden eestä;
    vai taistella,
    tietäen, ettei valkeus koita,
    varmana, ettei vapaus voita,
    ja sentään taistella?

    Kumpi on kauniimpi?
    Aatella: ellei vapaus voita,
    tuumia: ellei valkeus koita,
    miks minä taistelen sitten?
    vai aatella:
    laps olen auringonlaskun,
    en koiton, mies olen valkeuden,
    vaikka en voiton,
    murtua mulle on elää?"

On juureton puu isänmaanrakkaus ilman vastaavaa kotipaikkarakkautta.

On helisevä vaski ja kilisevä kulkunen koko ihmiskuntaa syleilevän sympatian tulisinkin tunnustus, joka ei leimua aina kiihkeämmästä kiintymyksestä lähimpään ympäristöön ja siihen kuuluvien ihmisten elämänkohtaloihin.

Mutta kuitenkin lienee jokainen itsetietoon tullut, tunteva ja ajatteleva ihminen lähinnä itseään.

Täyttämättä niitä velvollisuuksia, jotka tuosta terveestä itsesäilytysvietistä esille purkautuvat, hän tuskin voinee täyttää muitakaan, yhtä vähän kuin käyttää niitä oikeuksia, jotka kuuluvat täysvaltaiselle, suvereenille yksilölle.

Taikka niinkuin germaanisen elämäntietouden valta-isä Goethe sen lausuu omalla ikipätevällä tavallaan ja omalla laulavalla, riemuitsevalla poljennollaan:

    "Volk und Knecht und Überwinder
    sie gestehn zu jeder Zeit:
    höchstes Glück der Erdenkinder
    ist nur die Persönlichkeit."

    (Kansain, orjain, valtiasten
    tunnustus on ainiaan:
    korkein onni ihmislasten
    oma itseys on vaan.)

Mutta mihin saakka ulottuvat täysvaltaisen, suvereenisen yksilön oikeudet sitten?

Eivätköhän siihen saakka, missä ne loukkaavat toisen yhtä täysvaltaisen suvereenisen yksilön oikeuksia?

– Ne voisin ehkä maalata vielä. Mutta tuskin ottaa omikseni enää samalla sisäisellä näkemyksellä ja rakkaudella.

5.

SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI.

Talo nukkuu vielä, mutta ei sen elämä enää.

Tuolta kuuluu jo kukon kotkotus, täältä jo halli haukahtaa. Jostakin vastarannan viidakosta kalahtaa karjankello. Etäältä Oulunjärveltä vaistoaa korvani kuin jonkin tukinhinaaja-aluksen ähky-äänet.

Muuten on kaikki vielä tyyntä ja hiljaista. Mutta kaikki metsät palavat purppurassa.

Aamu alkaa, koi-luoja korenee. Valkea, varjoton yö vaihtaa muotojaan niiksi satusaariksi merellisiksi, joiden kirjovärit kalevalainen kansanrunous näin määrittelee:

    "Siellä puut punalle paistoi,
    puut punalle, maat sinelle,
    hopealle hongan oksat,
    kullalle kukat kanervan."

Muistan mestari Akseli Gallen-Kallelan kerran yhtä mehevästi kuin mahtipontisesti ärrää täräytellen kiroilleen:

– Mikä p—-le siinä on, ettei männyn kylki paista enää yhtä punaiselta kuin ennen Kuusamossa? Mutta ei, ei se p—-le paista! Mikä p—-le siinä on, ettei sinerrä suomalainen sisäjärvi enää niinkuin ennen Parisista Vienan-Karjalaan painuessani? Mutta ei p—-le sinerrä!

– Eikö enää niinkuin Aino-taulun auringon nousussa? tein jo kunnialla vanhenevalle mestarille omantunnonkysymyksen.

– Ei p—-le! Eikä tarvitsekaan, sillä eihän se sittenkään ole muuta kuin sitä samaa parisilaista mallitörkyä, jota itse opin Ruovedellä enimmän halveksimaan.

– Onkohan se nyt niin yksinomaan halveksittavaa? uskalsin edelleenkin kiistää itsepintaisesti. – Entä akka ja varis, entä palokärki hongan kyljessä.

Seurasi tuon luovan valtahengen liikuttava, myrskyinen itsetunnustus, jonka aikana minulla oli kyllin tilaisuutta palauttaa mieleeni sitä pitkää, peninkulmaista päivätyötä, minkä hän jo vuosikymmenien kuluessa oli suomalaisen taiteen tien-raivaajana suorittanut.

Taisi kutoutua surumielisiksi supistuviin ajatuksiini pieni kunnioittavan kiitollisuudenkin sävy, koska ojensin käteni hänelle ja lausuin vain aivan yksinkertaisesti: Kiitos menneistä! Terve tuleville!

Kenties en keksinyt silloin aivan oikeaa sävellajia. Nyt olisin valmis tuohon suurtaitajan itsekiroukseen seuraavin sanoin vastaamaan: – Ei ole syytä suruun sanoisin, joskaan ei paista enää yhtä realistisesti nähtynä ja räikeänpunaisena hongan kylki. Ei ole syytä angervoitua mielialan, vaikkakaan ei valahda enää aamuisen aurinkomaiseman syliin yhtä heleähipiäisenä Väinämöisen käsistä Aino-neiti.

Kaikki tuo tapahtuu kyllä, mutta vieläkin koristeellisemmin, koska se tapahtuu tarunomaisemmin, tyylitellymmin ja mielikuvallisemmin.

Siis ei niin esineellisesti ja ikäänkuin kouraantuntuvasti enää, vaan taiteellisesti tahkotummin, ihanteellisesti ylhäisemmin ja yli-inhimillisemmin.

Mikäpä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitten taideniekan, ellei se olisi juuri nousua, irti maasta, irti turpeesta, irti malleista, irti aineellisen maailman alati haihtuvista ja vaihtuvista ilmiöistä? Ulkopuolisen havainnon aina sisäistyvämpää sielun liikehtimistä siis?

Tunnenhan sen tuossakin vielä aallottoman kotilahteni aamunkoittoa silmällä aistiessani.

Maat ovat maireet, puut punaiset, vesi sininen ja soutamaton.

Mutta kuinka vähän se sentään kaikkine luonnonkauneuksineenkin sanoisi minulle, ellei siihen liittyisi tuhat ja jälleen tuhat kultaista muistoa ja runollista kirjokaarta, jotka täällä kohoavat maan uumenista kuin uhritulet suoraan taivaaseen! Kuinka monta samanlaista saarta, metsää ja lahdenpohjukkaa lienen elämässäni nähnytkään, ilman että niillä on ollut mitään merkitystä edes hetkelliselle tunnelmaminälleni!

Kerran, Italiassa olin kuitenkin kiusauksessa joutua näille poikavuosieni kauneusarvoille uskottomaksi.

Tuo tapahtui, kun ensin läpi nykyisen Frascatin, sitten läpi muinaisen Tusculumin vielä eheänä säilyneen helleenisen teatterin, sitten yli Hannibalin vieläkin muinaisemman ja jo ammoin sammuneen tulivuoren notkelmaan rakennetun leiripaikan taivallettuamme seisoimme kukkulan korkeimmalla kohdalla, missä luonnollisesti sijaitsi sinne autioksi jäänyt katolinen luostari puutarhoineen, puistikkoineen ja vielä noustavassa tilassa olevine näkötorneineen.

Sen alta näkyi Rooma kapeine, kiemurtelevine Tiber-uomineen, joka Ostiassa laajeten laski keltaiset laineensa sinertävään Välimereen. Vielä lähempänä, aivan kuin askeleen päässä kangastui tumma Nemi järvi, jonka rantojen muinaisroomalaisilla huviloilla reunustamiseen ja liikkumattomien laineiden keisarillisilla huvipursilla elävöittämiseen ei suinkaan vaadittu paljoa mielikuvitusta.

Kaiken päältä paistoi Apenninien ikuinen lumi, joka nyt auringon laskiessa liekehti aivan tulipunaisena. Etäämpää eteläisen ilman taholta taas huikaisi silmää lämpimänä läikähtelevä Välimeri Capriin ja Napoliin saakka, lukemattomine taivaanrannassa liukuvine höyry- ja purjelaivoineen.

Pelkäsin pahasti silloin, voisinko koskaan enää hyvällä omallatunnolla toistaa sokeana kuolleen pohjalaisen runoilijan, Kallion, klassillisia sanoja:

    "Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks,
     kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa."

Voin, kyllä voin. Voinpa vielä omasta syntymämaastanikin erottaa sen kulmakunnan, missä olen nähnyt ensi kerran päivänvalon, ja sitä erikoisella hartauden ja kiitollisuuden tunteella lähestyä.

Pulpahtavat puolimurheellisina mieleeni kalevalaisen kansanrunouden säkeet:

    "Sijan tieän, kussa synnyin,
    en tieä sitä sijoa,
    kussa kuolo kohtoavi."

6.

UIMARANNASSA.

– Ihminen värisee aina aamuruskossa, sanoo Strindberg.

Niin paljon kuin häntä ihailen ja kunnioitankin, en kuitenkaan voi yhtyä ylläolevaan havaintoon.

Ainakin tämän-aamuiset kauneuden tunnut läikkyvät lämpöisinä kautta koko olemukseni, sitä lämpöisempinä muuten, mitä lähempää ne minua koskettavat ja ikäänkuin altakovertavat.

Lie kertynyt liian paljon jäätä pinnalleni. Eikä yksinomaan syksyn kirkasta kierää, yhtä vähän kuin talven valkoista kidekimmeltävää hankeakaan, vaan puolisulaa keväistä, likaisenharmaata kohvaa, johon tuskin on luottamista enää ja jonka viittateitä rastineet honganlatvat jo aikoja sitten ovat pitkin pituuttaan langenneet.

Aika on laajeta auringossa välähtelevän virransulan, aika puhaltaa puhdistavan aamutuulen, aika kevätmyrskyn mylvähtää.

Tullos, aamutuuli! mylvähdä myrsky siis! Tee minut terveeksi jälleen niinkuin olin poikavuosinani! Puhalla pois kaikki keinotekoinen kaista pinnaltani, kaikki järjen raudanraskas jääkuori sydänalastani, että jälleen voisin nähdä elämäni kultakutriset mielikuvat niinkuin näin ne kerran heleällä heinäkuulla!

Onpa vaikea olla jälleen tähän Weimarin vanhan Viisaan ajatusta ja muotoa lainaamatta:

    "Ach, wüsstest Du, wies Fischlein ist
    so wohlig auf dem Grund,
    Du stiegst herunter, wie Du bist,
    und würdest erst gesund."

    (Jos tietäisit, kuink' autuas
    on kala kuilussaan,
    astuisit alas paadeltas
    terveyttä tuntemaan.)

Taivas on pilvetön ja sees. Kuuman poutapäivän kehrä kohoaa aina korkeammalle.

Matalan rakennuksen uuninpiipusta nousee jo sininen savu. Toisesta rakennuksesta kuuluu jokin lapsen ääni ynnä sitä seuraava ovenläjähdys.

Hiivin hiljaa uimahuoneeseen ja ihmettelen sen pienuutta, varsinkin miten milloinkaan olen sen hiukan leveämmälle perälautsalle maata mahtunut, kahdesta ovenpuolisesta puhumattakaan. Kuitenkin muistan siinä päivät pitkät selkiselälläni, kädet ristissä niskan takana, ilmaan tuijotelleeni ja olemattomia kuvitelleeni.

Pulahdan veteen. Nousen takaisin äänettömästi, sillä tarkoituksenihan on häiritä tätä itsellenikin pyhää ympäristöä ynnä siinä asuvia ihmisiä niin vähän kuin mahdollista.

Vain kiertää, vain kaartaa, vain kaukaa arasti kurkistaa ja mennä menojani kuin kaste, kuin aamupilvi.

Tunnen kuuluvani täällä luontoon ja sen jokaiseen ilmestykseen. – Terve, vanhin veljeni graniitti! olisin täällä valmis sanomaan.

Ei ole outoa minulle täällä mikään. Tajuan, mitä puut puhuvat. Kuulen, kuinka ruoho kasvaa ja mitä kaislat rannan alla kahahtelevat.

Voisin olla aivan tyyni ja ulkokohtainenkin, ellei noita entisajan tuhatkarvaisia ja tuhattunnelmaisia muistoja olisi. Nehän ne pyrkivät särkemään tämänkin itsessään ihanan ja eheän sopusoinnun.

Lienen niihin liiankin syvälle sukeltanut.

Miksi en sukeltaisi? – Ellen niin tekisi, en tuntisi pinnalle pääsemisen riemuakaan. Ja jos on vielä mitään oikeutta ja kohtuutta psykofyysillisen vanhurskauden maailmoissa, täytyy tuon riemun olla yhtä jatkuvasti jalkoava ja dityrambisesti kohti korkeuksia kimpoava kuin on ollut tinkimätön tilintekoni entisen elämäni kanssa, ja pohjaton, joskaan ei aina kuolemanpelvoton, sen kuilunkäynti.

Kolme pitkää vuotta olen elämäni lyhyydestä siihen kuluttanut.

Olenko kasvanut, olenko kehittynyt sillä aikaa? Sitä en usko. Olen päinvastoin taipuvainen hyväksymään Strindbergin yhtä kaamean kuin muotokauniin elänäntotuuden, ainoan, jota kadehdin häneltä.

– Noidanlapset eivät kasva, hän sanoo, ne saavat vain suuren pään ja huutavat.

Mutta jos minulta kysytään, olenko karkaistunut, lujittunut ja terästynyt noilla Manalan alantehilla, niin vastaan ehdottomasti:

– Olen. Sillä olen oppinut itseäni enemmän tuntemaan ja sen mukaisesti ajatukseni, sanani ja tekoni sovittamaan.

Pahoin pelkään myös, että jos todellinen noidanlapsi olen ja saanut siihen kuuluvan suuren pään jo syntymässä, en malta olla tuota jälleen niin moninkertaisesti tuntemaani elämäntuskaa, elämän riemua ja kuoleman kangistavaa kauhistusta yhtä moninkertaisesti julki huutamatta ja runollisen tuotantoni runsaudella kanssaihmisiäni kauhistamatta.

Heillä on tilaisuus silloin vain Salomon Saarnaajan keralla huoahtaa:

– Ei ole loppua kirjojen tekemisellä ja liika lukemus vaivaa ruumiin.

Mutta on niin suloista tuntea itsensä jälleen omaksi "aikalaisekseen" – kuten Strindberg epäilemättä tässä tapauksessa sanoisi – kun on tuntenut itsensä kyllin kauan jo kaikesta esineellisestä maailmasta syrjäytyneeksi, erakoituneeksi, etten sanoisi tuonentakaiseksi.

Terve mieheen siis! Kun tavataan, niin taistellaan.

7.

PURREN VALITUS.

Uimahuoneen vieressä on heleällä hiekalla purren emäpuu ja siinä vielä kiinni killuvina pari lahoa laitalautaa. Tuon ilmestyskirjallisen liskoeläimen luuranko näyttää kummallisen tutulta minusta, siinä kahden vesikiven kolossa viruessaan.

Kierrän ja kaarran sitä. Tutkin ja tuumaelen.

Nuo siintyneet laitalaudat ovat varmaan olleet valkeiksi maalatut joskus.

Kohotan kokkapuuta. Näen siinä vielä poishuuhtoutuneen kölin ruosteiset naulat ja naulansijat.

Aivan varmaan! Ne ovat surullisia jäännöksiä omasta purjepurrestani, jolla ensin lahden laineita, sitten aina siintävämpiä selkävesiä viilettelin.

Vene oli laho ja vuotava jo sen vanhemmilta veljiltäni periessäni ja omaan nautinto-oikeuteeni anastaessani. Mutta jokakeväisellä tervauksella, tilkitsemisellä ja pitkillä peltipaikkauksilla siitä kuitenkin tuli aina vielä käyttökelpoinen kalu siksi kesäksi. Eikähän ollut enemmästä väliäkään.

Siinä oli vain liian isot purjeet. Mutta minä vain korotin köliä ja halkaisin hyvällä vauhdilla hankavastaiseenkin.

Kaksi purjetta siinä oli, kolmikulmainen kokkapurje ja todellisen kaupunkilaisen "sluupin" perämaston purje. Niitä molempia kävi kyllä yksinkin hoitaminen. Mutta niitä ei saanut merimiessolmullakaan sitoa koskaan, sillä silloin olisi äkkivihuri voinut milloin hyvänsä koko tuon komeuteni kumoon pyllähyttää.

Täytyi istua vain toisella laidalla kirein housuntauksin, melan tervatun varassa, hankkinuora syvälle toisen käden kämmenlihoihin uurtuvana. Mutta siitä oli se hyöty, että tuli tuulta ja vettä lähelle, kun niiden lapset tuossa laidan toisella puolen milloin vinhoina ja vihaisina, milloin lämpöä ja lempeyttä leyhytellen, kirmasivat ja kisailivat.

Toinenkin hyöty siitä oli runollinen.

Tietysti ne olivat pelkkiä varhaisvanhoja mielikuvia nuo tuollaiset kuin ensimmäiseen runovihkoonkin "Maaliskuun lauluja" painetut laulunpätkät, joita tuskin paljon päälle kymmenen vuoden ollen omiksi iloikseni sepittelin. Niistä kuuluu esim. "Kaupunkimatka" seuraavasti:

    "Läksi poika kaupunkihin,
    laski myötätuulta,
    Vasta illan tullen pääsi
    kotiin salmen suulta.

    Missä viipyi poika nuori,
    vaikk' on myötätuuli?
    Rannalla on kullan koti,
    siellä simahuuli."

Samaa Heinen, Burnsin, Petöfin, Runebergin, Tavaststjernan ja siihenastisen suomenkielisen taiderunouden, eikä vähemmän suinkaan kalevalaisen kansanrunouden, yleistä yhteismaata olivat "Puhtaat purjeet" ynnä niin monet muut silloiset laulunpätkät. Mutta opinpahan lausumaan siten julki selvästi ja selkeisesti, mitä olin selvästi tuntenut ja ajatellut.

Enkä pidä pienimpänä hyötynäni sitäkään, että opin noilla yksinäisillä ja aina pitenevillä purjeretkilläni äidinkieltäni kirkkaasti käyttämään ja runomuodollisesti muovaelemaan, vieläpä siinä määrin, että jo ylioppilaaksi tullessani saatoin siinä suhteessa joltisellakin arvovallalla esiintyä.

Tuulen tuomat, viinan viemät ovat olleet sävelmäni. Mutta niiden laulavan poljennon on purrenpohjaa vasten vaahtoava laine itse luonut, antanut suomalaisen sisäjärven ulappa niiden alku- ja loppusoinnut, aamun ja illan ruskot niiden muut runokoristeet.

Mutta nyt olen kuulevinani kuin purren valituksen korvissani:

    "Ei Ahti sotia soua
    kuunna, kymmennä kesänä
    hopeankana halulla,
    kullankana tarpehella."

Tekisi mieleni lyödä purtta kirjasuulla kintahalla ja sanoa

    "Elä huoli, hongan pinta,
    varpelaitainen, valita,
    vielä saat sotia käyä,
    tappeloita tallustella."

Tunnen itsekin samaa. Harvinaisen nuortuneena ja norjistuneena nousen törmälle uimarannastani ja lähden, pitkin entisen puutarhan rajaa, varsinaista lahden laituria kohden kapuilemaan.

8.

SININEN SILTA.

Päädyn laiturin päähän. Lahohan se tuntuu olevan, vaikka hyvin muistan senkin, jo etäisen päivän, jolloin se isäni toimesta siihen kivillä täytetyille silta-arkuille asetettiin.

Pitkä sen piti olla, että Kajaanin ja Vaalan liikennettä välittävät pienet höyrypurretkin saattaisivat poiketa sen nokkaan. Leveä sen piti olla, että mahtuisi sen päähän parille vastapäiselle penkille suurempikin saattokansa. Kahdet käsipuut siinä piti olla, etteivät piimäsuut pikkaraiset, joihin minutkin siihen aikaan luettiin, voisi tasaisilta lankuilta matalampaankaan veteen horjahtaa.

– Mutta tästä voi pudota, virkahdin, pistäen pääni ja yläruumiini paremmaksi vakuudeksi tyhjään ilmaan riippumaan.

– Ja joka siitä itsensä pudottaa, se pudotkoon, kuului isäni lakoninen vastaus.

Tunsin itseni satutetuksi omalla tuhmuudellani.

Tuon laiturin nokasta kuuntelin sittemmin niin monen valkean kesäyön ääniä aamunkoittoon asti, laulurastaan viimeisiä raksutuksia vastapäisen metsän tummuvasta vehreydestä ja kajavan huutoja kaukaiselta Sokajärveltä, mistä ne soivat kuin hätääntyneiden lasten itku.

Kuului yksinäisen soutajan hankavitsan vingahtelu hyvän ruotsinvirstan päästä. Otti korva myös jonkun uskollisen talonvahdin harhan haukahtelun Parkinniemestä, johon sieltä täältä yli peilityynen Paltajärven toiset pienemmät piskit yhtä itsepäisesti vastailivat.

Ja jos oikein hermonsa herkisti, saattoi yli kaikkien muiden yön äänien kuulla Kajaanin Ämmä- ja Koivukosken epämääräisen kohun, missä ne valtakuntien vaiheista ja ihmisten kohtaloista vähääkään välittämättä tuota tuhatvuotista virttään yhä vieläkin soittelivat.

Saman sinisen sillan päästä katsoin myös niin monet kauniit ja kalpeat elokuun kuudan-illat, joissa syksyn ja talven tuntu jo väreili, lensi keltainen koivunlehti ja kohosi harmaan hallan sumu lahdenperukan loppumattomista rämeistä ja korpisoista.

Hiipi hiljaa pitkin poukaman rantoja, kosteutta kihoavia niittyjä, nurmia ja vainioita, nousi jo puiden latvojen tasalle ja peitti pian Pikkusaarenkin lahden suussa.

Kuu paistoi enää vain kuin harsoseinän takaa. Luonto lepäsi. Tuuli ei tuntunut, ei vingahtanut tankoviiri.

Saattoi sellaisena yönä turmiokin tulla, viedä maamiehen vuodenvaivan ja tyrehyttää koko elämisen toivon niin monessa talossa, töllissä ja mäkituvassa kautta Kainuun kulmakunnan.

Tuntuivat turhilta silloin varhaisvanhan lemmenkukat. Eivät auttaneet siinä enää niiden herättämät sulohaaveilot, eivätkä etäisistä tuulentuvista hiljaa soinnahtelevat säejuoksutukset.

Kylmä väristys kulki pitkin selkäpiitäni, pakottaen minut vasten tahtoanikin kotoisen vuoteen lämpimään.

9.

YKSINÄINEN AJATTELIJA.

Tuon laiturin valitsi myöhemmin vanhuutensa rauhalliseksi tyyssijaksi myös uskollinen vahtikoiramme Toveri, joka muutenkin kuului huoneen hallitukseen ja katsoi itsensä siinä tuiki tärkeäksi.

Sen päässä hän istui illat pitkät. Eikä hän luovuttanut paikkaansa kenellekään muille kuin korkeintaan minulle, joka kerran olin hänet sitä kesäisenä yönä järveen polskahuttanut.

Siitä saakka hän piti kaikista yksinäisistä ja yöllisistä mielihauteistaan huolimatta korvansa terävinä.

Vaikka koetin kuinka hiljaa hyvänsä laiturin nokkaa lähestyä, hän kuuli askeleeni, arvasi ajatukseni ja lähti hitaassa hölkässä, mutta kaiken arvokkaisuutensa säilyttäen, minua mieluimmin jo mäkirinteessä kohtaamaan.

Mitä hän mietti siellä, ei tiennyt kukaan.

Mutta hän muodosti suippoine kuonoineen, kippurahäntineen, sepelikauloineen ja valkeine rintapielineen hyvinkin koristeellisen kuvion vastarannan tummaa taustaa vasten. Kauas utuisille ulapoille suunnatun katseen vakaa tutkiskelu, pystyt korvat ja tanakat etujalat, kankeat niskakarvat ynnä siltapalkkiin kiinteästi painautuneet peräpakarat tekivät hänestä oman itsensä monumentaalisen muistomerkin, josta voi havaita jo poskeinenkin, että tässä oli tosi kysymyksessä.

Epäilemättä ratkaisi hän siinä elämänsä ongelmia.

Mutta tuumiskeliko hän siinä noin vain yleensä maailmanmenoa ja olemassaolon ikuisia arvoituksia, joista vähäisin ei suinkaan liene ollut hän itse eikä hänen suhteensa lähimmän ympäristön elämään, ei ole koskaan kaikkien kirjallisten lähteiden puuttuessa päässyt täyteen päivänvaloon.

Siksi uskallankin esittää siitä oman vaatimattoman otaksuntani.

Pahoin pelkään nimittäin, että hän siinä, elämän peruskysymyksiä pohtiessaan, ajatteli lähinnä omaa yksinäistä poikamies-asemaansa, joka pakotti hänet niin suurella huomiolla ja järkähtämättömällä mielenkiinnolla tuotakin kaukaa kajahtelevaa koiran haukkua kuuntelemaan, vieläpä silloin tällöin päiväksi tai pariksi koko kotipiiristään poistumaan.

Hän upposi silloin uusiin ja meille tuntemattomiin seikkailuihin, joilta hän aina palasi, valkeat etukäpälät jo kaukaa portin luota vilkkuen, sangen nolona, kesynä, nälissään ja häpeissään.

Kerran hän oli poissa kokonaista kolme päivää.

Pelättiin jo jonkin tapaturman häntä kohdanneen. Me lapset kuvittelimme jo kaikenlaisia kauheuksia. Vanhemmat veljet, joiden joukossa joku metsämieskin, puhuivat myrkytetyistä ketunpaloista. Isänikin oli huomattavasti hermostunut.

Mutta siinä samassa hän jo painautuikin kotiin portin alta, tuli nilkuttaen ja verissään ja pistäytyi heti ruokaa saatuaan makuulle naurismaahan, josta hän ei sitten pariin päivään poistunut ollenkaan.

Heilautti vain häntää surumielisesti ohikulkijalle. Me lapset pidimme kyllä huolta siitä, ettei häneltä siellä ainakaan evästä puuttunut.

Näin makasi hän, näin hoiteli hän haavojaan ja kokosi voimia uusiin voitteloihin.

Entiset tappiot unohtuivat pian häneltä. Tuossa seisoi hän jälleen tassut tanassa kotikartanolla, julistaen julmasti jokaiselle uudelle tulijalle omaa ehdotonta isäntäoikeuttaan, josta riippui, kenen hän salli oman kartanonsa kartoitettuja alueita taivaltaa.

Suhteeni hänen koirankuonolaiseen tieto-oppiinsa oli ja pysyi järkähtämättömänä.

Hän oli oppinut epäilemään minua jo hamasta varhaisimmasta nuoruudestani. Oli mahdotonta saada häntä edes makeintakaan kahden voileivän välistä sinappitaikinaa maistamaan. Yhtä mahdotonta oli häntä enää ampiaispesälle johdattaa, josta hänellä saattoi olla hyvinkin surulliset kokemukset.

Olin huomannut nimittäin joinakin noista varhaisimmista lapsuusvuosistani herhiläisten lentelevän edestakaisin erään irtautuneen vuorilaudan väliin, josta oli valunut kokonainen sahajauhokerrostuma itseensä maaperään nojautuville peruskiville. Arvasin olevan hupaisan ampiaispesän siellä ja tahdoin jakaa ainakin puolet tuosta hilpeästä huomiostani myös Toverille.

– Sumsumsumsumsum, sanoin hänelle, kourani kuperaksi ja ikäänkuin ontoksi altakaivertaen.

– Simsimsimsim, sanoivat hänen pystyt korvansa, ottaen tuiki tarkkaavaisesti lukuun jokaisen ilmeeni ja äänenpainoni.

– Sumsum, sanoin hänelle, ohjaten hänet suorastaan pesän suulle.

– Prrrr! huusi koko hänen sielunsa ja ruumiinsa vilpittömällä osanotolla.

– Samsamsamsam...

Ja hän leipoi omilla lapsellisilla etukäpälillään rikki koko ampiaispesän.

– Sumsumsumsum! huusin minä, joka jo pahaa aavistaen olin kietaissut lyhyen kesätakkini näköpäätäni suojelemaan.

Kuulin kyllä senkin päällä useamman kuin yhden piikkiniekan pomppoilevan. Mutta huomattuaan kilpikonnamaisen olentoni koko raavaallisuuden ne jättivät minut rauhaan ajaakseen sitä suuremmalla raivolla, vimmalla ja epätoivolla takaa omaa perivihollistaan, joksi ne, kaikille valkeille valloille kiitos, näkyivät mainitun etukäpäliensä käyttäjän valinneen.

Hän huusi, hän huusi kuin syötävä, kiersi ympäri pihaa ja kärsi sanomattomasti.

Eräs ampiainen oli iskeytynyt hänen tuiki tunteelliseen haistin-aistimeensa, toinen ahdisteli hänen jaloimpia elimiään. Turhaan hän koetti niitä pois pyyhkiä etukäpälillään ja pois ruoputtaa takakäpälillään. Ne kuolivat ennemmin kuin sallivat omaa ampiais-oikeuttaan häväistävän.

Kolme päivää hän paranteli nuoskeassa savessa kerrassaan koiramaista suppiloaan. Ja kun hän sieltä nousi, ei se ollut enää hänen kuononsa.

Se oli pullistunut, pöhöttynyt, se oli tärveltynyt tuiki tuntemattomaksi.

Hän tunsi itsensä silloin kokonaan koomilliseksi ilmiöksi, samoin kuin sen jälkeenkin kerran, jolloin hän koetteli minulta salaa haudata naurismaahan omaa ja arvattavasti hyvinkin suurella vaivalla hankkimaansa makuluuta.

Houkuttelin hänet toisaalle, kaivoin esille hänen kalliin makuluunsa ja hautasin sen kokonaan toiseen paikkaan. Sitten viettelin hänet sitä jälleen etsimään; osoittaen maata kuopimalla, mistä se muka oli parhaiten löydettävissä.

Hän epäili jo silloin suuresti minua, mutta ei ollut aivan varma siitä, milloin laskin leikkiä, milloin puhuin totta hänelle.

Mutta nähtyään, että saatoin laskea leikkiä niinkin pyhillä asioilla kuin oli makuluu hänen tietoisuudessaan, hän ei enää luottanut minuun missään.

Päinvastoin hän puri ja retuutti talvilakkiani siihen määrään raivokkaasti, että veljeni kävi sen kohtalosta hyvinkin hermostuneeksi.

Hän opetti tuon järjettömän luontokappaleen ottamaan "lakin pois miehen päästä", kuten hän sitä teknillisellä termillä nimitti.

Isäni ei nimittäin ollenkaan pitänyt siitä, että asiakkaat tulivat hänen pyhitettyyn peräkammioonsa lakki päässä. Toveri, joka veteli suloisia päiväuniaan hänen kirjoituspöytänsä jalkapohjissa, oli valmis heti ylöskarkaamaan, kun hän kuuli sanat: "Ota lakki pois miehen päästä!"

Silloin Toveri loikkasi. Hän lensi läheltä miehen päätä, tarttui hänen talvilakkiinsa ja oli vetää sen juurineen päästä pois. Me emme koskaan saaneet häntä kyllin hallituksi ja hillityksi.

Isäni viimeisinä elinvuosina Toveri hoitelikin melkein yksin koko kartanoa ja varsinkin sen yläpihaa.

Isäni ei koskaan ollut kissoja sietänyt. Mutta heti samana keväänä, jonka tammikuussa hän kuoli, näin kirjavan kissanpennun lastenkamarin ikkunanpielessä itseään peseskelevän.

– Toveri! huomautin häntä uhkaavan vaaran läsnäolosta. Puss kiinni!

Toveri murahteli, osoitti ymmärtävänsä tunteen, heilautti häntäänsä ja käyttäytyi minua kohtaan itseään velvoittavalla johdonmukaisuudella.

Se olikin ehkä viimeinen oppitunti, jonka elämisen suuressa taiteessa sain häneltä. Sillä kun seuraavan kerran lähenin synnyinseutujani, ei häntä enää ollut olemassa.

Ja mikä hän nyt on? Vain jalanjälki lumella, vain omia polkujaan polkevan harmaapäisen lapsen haave. Epäilen suuresti, onko hän edes koskaan elänytkään.

Mutta varmaan hän on elänyt, koska hän kerran on voinut jättää niin syvät jäljet koko sielulliseen olemukseeni.

Vanhempina päivinään hän ei seikkaillut enää. Hän ajatteli.

Missä määrin hänen verraton huomiokykynsä lienee pitänyt yhtä näiden rivien kirjoittajan tylstyneemmän, mutta alkuperäisesti yhtä herkän huomiokyvyn kanssa, käynee kyllin selville näistäkin ohiampautuneista ajatuksista.

10.

TALO TALOLTA, TÖLLI TÖLLILTÄ

kulkee tieni. Minne en itse jouda poikkeamaan, sinne pistäytyy ajatukseni.

Tuossa on vanha mylly mäentöyräällä, tuossa sama kujatie, jota kahden naapuritalon karja käy laitumella. Siitä vain eräitä askelta, ja aava Oulunjärvi rannattomine ulapoineen eteeni aukeneo.

Katson koillista, katson luodetta kohden. Tuolta valuvat sydänmaan vedet aina Suomussalmen raukoilta rajoilta asti. Täältä ne moniin muihin samanlaisiin suon ja roudan, nälän ja hallan lapsiin yhdyttyään rientävät riemuiten kohti Pohjanlahtea ja sen lähintä rantakaupunkia.

Jälleen tunkeutuvat esiaikaiset tunnelmat, muistot ja toiveet jokaiseen sieluni sopukkaan. Ainoastaan täällä voin muistaa ne sadat nimet ja sanat joilla jokaista pientä saarta, satoa ja vuorta nimitetään.

Toinen nimisarja vyöryy toisen yli niinkuin koskessa hyrsky toistaan tapailee: Milloin ne ovat manan majoille siirtyneiden sukulaisten, naapurien tai ystävällisten kylänmiesten ja -naisten nimiä, milloin taas talojen ja niihin kuuluvien kotieläimistöjen, hevosten, koirien, kissojen ja hatasarvien mairesanoja. Vielä askel samaa männikkötietä, minkä varrella kataja seisoo kuin sypressi, vanamo lemuaa kuin ensilempi, ja tuossa on kotipitäjän tapuli, kirkko ja sen takana vainajien varvikko, hiljainen kuin kärsivän hymyily.

Menen sinne, luen tuttuja nimiä, kävelen aina peremmälle päin ja seison vihdoin isäni ja äitini hautakummulla. Istun ja mietin taikka oikeammin koetan olla mitään ajattelematta, mitään kuvittelematta, olla vain kuin "tabula rasa" (kirjoittamaton taulu), sellainen kuin olin tämän tähden pinnalle tullessani ja jollainen olen toivoakseni täältä lähtiessäni.

Onnistun hetkeksi siinä. Mutta jo toisessa rupeaa minua oma ulkonainen asenteeni vaivaamaan.

Siinä hän nyt istuu muka? Näen syrjäsilmin hänet. On surevinaan, vaikka ei surekaan. On muistelevinaan, vaikka ei muistelekaan. Odottaa ehkä, että joku kyläläinen kulkisi pitkin maantietä ja huomaisi hänet ja kertoisi kotiväelleen näkemyksensä.

Pois, pois! Jälleen teitä ja ahoja astelemaan, matkoja mitattomia, ensimmäisistä aistimuksista järkeilevimpiin johtopäätöksiin saakka taivaltamaan. Jotakin vanhaa tuttavaa kädestä puristamaan, toiselle uppo-oudolle ystävällisesti päätään nyykähyttämään. Aina toiseen päähän nientä, missä muinaisen hautuumaan asujaimet ovat jo soittelevan somerikon keralla aaltoihin vierähtäneet, missä nykyisenkin Isonpappilan leveä päärakennus ja sen alla avartuva notkoniittu vielä entisistä ajoista muistuttavat.

Kaukana salmen selällä on korkea kariluoto. Sanovat sen muodostaneen esihistoriallisen kodan pohjoisseinän silloin, kun lappalaiset vielä näillä tienoin majailivat. Sitä vastapäätä olevan niemen nimi Koutaniemi viittaa samaan alkuperään. (Gowdas = noitarumpu.) Eivätkä vähemmän Ärjänsaaressa vieläkin näytetyt lapinhaudat.

Mutta mitä ne nyt minua liikuttavat?

Ainoastaan ne siniset liekit, jotka menneitten muistojen ja niitten pohjalta nousevien tulevaisuustoiveitten aarnihaudoilla leimuavat, tuntuvat nyt olevan jotakin hengenheimolaista minulle.

Pois, pois! Säikähtäisin, jos näkisin enää edes yhdenkään tervaveneen tuolta täysin purjein myötätuuleen höllöttävän. Ja kuitenkin kulki niitä minun lapsuudessani niin paljon, että ne kokonaisiksi laivastoiksi yhtyneenä antoivat leimaa näillekin Suomen laveimmille sisäjärven ulapoille.

Vastatuulen sattuessa voi taas oma kotilahtenikin täyttyä siihen säänpitoon pistäytyneistä "paltamoista", niin että tuskin pääsin niitten lomitse edes omalla onkipurrellani lahden perälle puikkelehtamaan.

Siellä tarjosi eräs Kuhmon ukko minulle myös ensi kerran eläissäni viipaleen pettuleipää. Mustaa se oli, kitkerältä ja katkeralta se maistui. Hiukan enemmän ukon kanssa juteltuani sain tietää, että hän oli syönyt selvää leipää yhteensä 14 kuukautta koko elämässään.

Kannoin sen kalliina muistokaluna yhteiseen ruokakaappiin. Siellä se kovettui ja kivettyi. Mutta piirtyi myöskin ikuisiksi ajoiksi mieleeni se pihkan tuoksu, joka on antanut sekä sen tarunomaisen rumuuden että yhtä myytillisen myötätunteen tämän syrjäseudun koko kansalle. Veljeni Kasimir Leino, kaikista akateemisista opinnäytteistään huolimatta – joita hän ennen ei suinkaan ollut liian vaatimaton arvioimaan – oli kuitenkin näitten rivien kirjoittajaa paljon välittömämpi runoilijaluonne.

Ei ole ihme, että useat meidän vanhemmista sosialisteistamme ja koko suomalaisen sosiaalidemokratian perustajista osasivat myöskin hänen nuorempaan veljeensä tutustuttuaan ulkoa kaiuttaa hänen korviinsa sanoja:

    "Olen, syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,
    olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,
    olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjättävän,
    olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

    Oli paikkaiset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,
    ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet
    ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään,
    vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään."

Koko suomalainen sosiaalidemokratia on oikeastaan vain haara nuorsuomalaisuutta, johon maan silloinen kansanvaltainen, vapaa-aatteinen ja edistysmielinen paremmisto lukeutui, aivan samoin kuin nuorsuomalaisuus itse on vain haara suomalaisuuden suurta liikettä, joka ei suinkaan ole tällä nimellä vain Runebergin, Snellmanin tai Lönnrotin aikalainen, vaan hamasta harmajasta muinaisuudesta esiin kumpuava vapaudenvaatimus ja itsenäisyysjulistus. Muutamat vuosisadat, sen tahi tämän kansan vallan alla olo, eivät merkitse mitään niitten kymmen- ja monikymmentuhantisten hetesuonien rinnalla, joista on hersynyt esille suomalainen kulttuuri ja sen hengen nykyaikainen kiirehtivä kuumeentapainen läsnäolo.

Jollekin tämäntapaiselle kannalle asettuen me ehkä voimme hiukan paremmin myöskin nykyhetken moniin vastenmielisiin, jopa suorastaan vihamielisiinkin virtauksiin suhtautua.

Mutta emmehän mekään ole mitään Münchhauseja, jotka voisimme nostaa itsemme suosta oman tukkamme avulla. Meidänkin täytyy voida nojata johonkin. Taikka täytyy meillä olla sitten joku omien armaampien mielikuviemme toukokuu-tanko, jota myöten kiiveten me voimme nähdä omaa nenäämme pitemmälle.

Luulen senvuoksi olevan jokaiselle meistä henkisesti terveellistä pitää pieni sisäinen tilinteko aina silloin tällöin ennen viimeiselle suurelle tuomiolle tulemusta. Sitä varten ovat lapsuuden muistot meillä olemassa.

11.

PARRANPÄRINÄÄ.

En mahtanut olla kovin vanha silloin, kun salin ison peilin edessä seisoin ja kumartelin, tarkastelin ja tutkistelin itseäni.

Joku vanhemmista sisaristani oli kulkenut siitä ohitse ja kysynyt:

– Onko Eino mielestään kaunis?

– Ei Eino ole kaunis, olin päätä pudistaen vastannut.

– Onko Eino mielestään ruma? oli vanhempi sisareni jälleen kysynyt minulta.

– Ei Eino ole ruma, oli kuulunut vastaukseni.

– Mikä Eino sitten on? kysyttiin jälleen.

– Eino on lyttin näköinen, olin minä virkahtanut.

Päättäen s:n ääntämisestä ja kolmannesta persoonasta ei elonpäiväini mitta liene ollut silloin vielä liian täysi.

12.

KALMA.

Enkä mahtanut olla kovin vanha silloinkaan, kun ensi kerran kuulin sanat "kuollut", "ruumis", "peijaat" ja "hauta-arkku". Se tapahtui isäni vanhan torpparin Ahosen kuollessa, jolle viimeistä maallista majaa rakentamaan ukko Huotari läheisestä Rämsälän kylästä eli yllämainitusta mökkirypäjäksestä ilmestyi. Se mahtoi olla myöhään syksyllä, koska keittiön ikkuna vielä oli auki. Mutta mahtoi myös vinha tuuli Oulunjärven päältä puhaltaa, koska meitä lapsia ei päästetty edes keittiön kuistille paksusti ja lämpimästi pukeutumatta.

Tuolta alas riihitietä he laskeutuivat, toiset kantaen mustaa, karkeatekoista arkkua, toiset peittäen silmänsä lakillaan tai esiliinoillaan. Läpi kartanon kävi kulku sen edessä odottaville lava-aisoille, jotka sitten lähtivät verkkaan vierimään pientä vastamäkeä kohti kirkonkylää.

Meidät lapset patistettiin pian sisälle siitä. Täällä oli minulla kuitenkin tilaisuus nähdä edessäni tapahtuneen murhenäytelmän viimeinen näytös.

Ukko Huotari ilmestyi puhdepimeän langetessa jälleen keittiön ikkunan taa. Hän koputti siihen, ikkuna avattiin ja hänet neuvottiin menemään toisesta kuistista isän luo peräkamariin. Kuitenkin oli keittiön ikkunalaudalla häntä odottamassa vanhanaikainen pikari, jonka sisällyksen minäkin hiukan tavallista miestä väkevämmäksi ymmärsin, nähtyäni hänen hyväntahtoisen irvistyksensä ja kuultuani sitä seuranneet mahtipontiset röyhtäykset. Mutta pikaria hän ei suinkaan suostunut enää takaisin keittiön ikkunasta antamaan.

– Vienpähän sen sinne, sanoi hän, mistä se on kotoisinkin.

– Ai, ai, sitä ukkia! pajattivat palvelustytöt. – Se on sitten kaukaa viisas.

Hän lähti ulkotietä peräkamariin. Sillä välin podalsin minä juoksuun sisätietä läpi kylmän keittiön eteisen, jossa sentään pieni lampputuiju paloi, siitä läpi suuren ja pimeän salin toiseen eteiseen ja siitä isän kamariin, jonka ovi onneksi oli jäänyt hiukan raolleen.

Ukki oli kuitenkin ehtinyt edelleni. Hän istui jo lakittomin päin ovensuussa olevan sängyn kannella, samalla kuin toisella puolen huonetta näin isäni häärivän jotakin lasipikari ja kirkas karahvi kädessään. Vasta ympäri käännyttyään, ja lipastonsa huolellisesti suljettuaan hän äkkäsi minut:

– Tuossa on sinulle, sanoi hän ojentaen suuhuni sokeripalan ja päätäni pyyhkäisten.

Tiesin silloin, mistä oli viisi hirttä poikki. Oli taas takaisin lastenkamariin laputettava, ellei ehkä mahdollisesti aina valveilla olevaa huomiokykyäni keittiössä tai ruokasalissa sillä välin tarvittaisi.

Mutta sieluun jäi ikuisen epäilyn alaiseksi se usko, että ukko Huotarin ruumiskirstun tekoa olisi jollakin muulla tavoin talon puolesta palkittu. Ainakaan minä en ollut nähnyt rahan liikkuvan. Ja mitäpä rahaa siinä olisi voitu paljoa liikutellakaan muutaman tunnin työstä, kun hän, joka oli samalla talon muurari, puuseppä, venerakentaja ja yleensä kaikki kaikessa pikkuaskareissa, ei edes koko päivältä talon ruoassa ollessaan vaatinut enempää kuin kahdeksankymmentä penniä. Hidas hän oli, verkalleenhan häneltä työ kävi, mutta talo oli häneen ja hän taloon sangen tyytyväinen.

Ainoa, mitä isäni ei voinut sietää hänessä, oli se supisuomalainen katsantokanta, joka tuli esiin korvallista raapaistessa.

– Kyllä se välttää, sanoi hän silloin valmista työtä katsellessaan.

– Välttää? Välttää? kivahti isäni aina silloin. Kyllähän se sinulle välttää, mutta se ei vältä minulle. Jos oikein tekisin, niin panisin sinut laivaa rakentamaan, ja kun se sinun mielestäsi olisi jo välttävässä kunnossa, käskisin sinut siihen muorinesi sijoittumaan ja lykkäisin sitten laivan tuonne Paltaselälle. Se olisi sinun loppusi aivan varmaan, sillä sinne uppoaisit.

Mutta siitä saakka on sanoilla "kamala" ja "kalma" ollut pahaenteinen, onnettomuutta uhkaava peijaiskaiku korvissani.

13.

OUTO.

Mutta aivan varmaan en ollut ikäloppu silloin, kun minut äitini rinnoilta vieroitettiin.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan tilannetta vastaavat huonekalut, vanhan kaappikellon ruokasalissa, sen vierellä istuvan äitini, ynnä häntä vastapäätä keittiön ovella parveilevan joukon mökin eukkoja, jotka lienevät olleet siinä aamumaitoa hakemassa.

Ilmestyin itse lastenkamarin ovelle aikoen rientää suoraa päätä omille maitolähteilleni.

Kuulin silloin yleisen ihailun sorinan korvissani:

– Siinäpä vasta hyökeä kuovus!

Olin sen jo liiankin usein kuullut siihen enempää huomiota kiinnittääkseni, mutta äitini polvelta kuulin sanat: "Hyi häpeä! Noin iso lapsi ja ilkeät vielä imeä äitiäsi." Katsoin taakseni suutani mutristaen. Se oli uutta ja outoa minulle. Äitini pudotti minut hellävaroin takaisin lattialle.

– Älä ole milläsikään! sanoi hän. – Tulehan joku toinen kerta.

Minulle annettiin muki lämmintä lehmänmaitoa ja sen kanssa sokeripala. Eihän sekään niin aivan pahalta maistunut.

Mikä lienee muodonmuutos itsessäni tai äidissäni tapahtunut, en tiedä, mutta siitä saakka heräsin aina aamu-unestani siihen, että edessäni oli lämmin lehmänmaito ja kaksi sokeripalaa.

– Maito loppuu! huusin.

Tuotiin uusi muki maitoa.

– Sokeri loppuu! kuului kohta painokkaampi vaatimukseni.

Tuotiin taas kaksi sokeripalaa.

Näin saatoin samalla vaivalla saada moninkertaiset annokset, siksi kuin joku veljistäni tai sisaristani keksi viekkauden, joka niiden alla piili.

Mutta mahdottomat määrät maitoa ja sokeria sain kuitenkin sisääni sulatetuksi. Myöhemmin isäni kuoltua, kun minua vähäisillä meijerirahoilla koulutettiin, muistin jälleen sen ikuisen kiitollisuuden-velan, missä olen ollut lapsuudestani saakka kaikille mamma-mamellan armollisille antimille.

14.

SAMASSA SAMMIOSSA.

Yllämainitusta lapsuuden hyöteydestäni huolimatta mahduin siihen aikaan 4 vuotta vanhemman veljeni, nykyisen Maanmittausylihallituksen insinöörin Artturi Lönnbohmin kanssa samaan lämpimään vesisaaviin, joka kahden tuolin väliin korennolla jostakin alakeittiöstä ulkosalta kannettiin. Emmekä me yhdessäkään voineet täyttää tuota tavallisen korvon mittaista valtamerta, koska siihen mahtui vielä suuret laivastot tinapursia, palkovenheitä y.m. veden päällä pysyvää rihkamaa.

Kotoinen kyly tässä muodossa oli ainainen ilonlähde meille. Varsinkin oli suosittu leikki se, jossa koetimme sinne tänne porskuttamalla saada aliraajamme niin sekaantumaan, ettemme löytäisi niitä edes ylösnoustessamme.

Onnettomuudekseni löytyivät ne kuitenkin jälleen, jonka vuoksi hänestä ei ehkä tullut runoilijaa eikä minusta "mosatrampparia" (sammalastujaa).

15.

ANTTI MUSTONEN.

Isäni mielestä, joka oli aika ylpeä karjalainen kartanonherra ja virkamies, hänen itsekohtaisesta kotityranniudestaan kokonaan puhumatta, olikin onnellisin mies tässä maailmassa renki, joka päivätyönsä tehtyään, talon ruokaa syötyään voi huolettomana oikaista säärensä seinälle ja syleksiä kattoon, kaikista kartanonherraa painavista mielenmurheista vähääkään välittämättä.

Hän, joka omalla tarmollaan oli itsensä Liperin Mustosista vanh. toimitusmaanmittariksi, Anders Lönnbohmiksi, Oulun läänissä, kohottanut, ei voinut sietää sitä kansamme itsetyytyväistä ja itsekylläistä luonneominaisuutta, joka hänelle sisältyi "välttävään" arvosanaan.

Laita oli sama kuin koulutodistustenkin. Alle "tyydyttävän" ei saanut mennä, jos mieli säilyä hyvä väli tuon matalakattoisen rakennuksen päästä päähän saakka.

Sentähden olikin koulutodistus, tuo kallisarvoinen paperi, jo ensimmäisenä, ennenkuin ehti päällysvaatteensa riisumaankaan, hänen näppiensä väliin kiidätettävä. Aug. Ahlqvistin koulutoveri oltuaan, Kuopion ruotsinkielistä lukiota 4 luokkaa käytyään, sittemmin silloisen koulukurssinsa auskultanttitutkinnolla täydennettyään, naituaan ja perheensä ylläpidoksi aina vähintään toiset puolet vuodesta Lapin soita ja rämeitä rämmittyään hän oli ottanut haltuunsa talon ja sen isäntävallan sillä luonnon oikeudella, jolla avaimet entiseen aikaan kuuluivat emännälle. Mutta suoranainen konna ja heittiö oli hänen mielestään se, jolle koulutyö ei maistunut, vaikka mitään ylivoimaisia esteitä ei enää ollut sen äidinkieliseenkään suorittamiseen.

Tunsimme kotona vain hänen talvielämänsä. Emme tienneet mitään hänen kesäelämästään, yhtä vähän kuin hänen vaikutuksistaan ja ajatuksistaan napapiirin tuolla puolen. Vasta paljon myöhäisemmällä iällä olen Lapin kuninkaan Savukosken kautta kuullut siitä jotakin.

"Pitäisihän tuon tämmätä", sanoi Lempuumi, kun navetan katolta niljaa (=linjaa) ajoi. Eikä ole hullumpi tämäkään toinen voimasana:

"Pois paanalta!" sanoi Lempuumi karhua, joka vitjamiehiä vastaan tuli.

Eikä ollutkaan niin väliä Lapin soilla, tämmäsikö linja niin täsmälleen, tismalleen tai timinälleen. Saattoihan se satoja metrejäkin harhaan ampua. Eivätkä taitaisi olla ajat kovin ahtaat vielä nytkään Suomen maassa, elleivät sen virkakunnat, ylemmät ja alemmat, sen suurempaa mielivaltaa harjoittaisi. Mitä taas Nalleen, pihkapöksyyn, tulee, niin se oli kovin tuota äkkipikaista käskyä oudoksunut. Kuitenkin kipakan äänen kuultuaan se oli tehnyt lainkuuliaisesti tilaa virkamiehelle hänen toimessaan ja viertänyt vitsikköön. Isäni taas oli luullut jonkun vitjamiehistään hänen tähtäimensä ja asianomaisen kiintopisteen välille tunkeutuneen.

Pahempi lainrikkomus oli se, että hän kerran keskikesällä metsätöihin miehineen aikoessaan oli nähnyt uhkaavan ukkospilven kohoavan Savukosken vastaniitetyn luhtaheinän yli.

"Kaikki talon työhön!" hän oli silloin kruununmiehiä komentanut. Ja kesäinen päivä oli jäänyt taivaanrantaan tollottamaan sitä sileätä jälkeä, mitä maanmittausväki oli Lapin kuninkaan kuuluisilla tiluksilla suorittanut.

Kaikkein pahin lainrikkomus oli kuitenkin se, että hän aina syksyisin palasi pari viikkoa ennen Lapin-retkiltään, jättäen töittensä jatkajaksi vain silloisen vitjamiehensä Heikki Meriläisen, nyttemmin kuuluisaksi tulleen ja kirjallista valtioneläkettä nauttivan kansankirjailijan, joka osasi ammatin yhtä hyvin kuin joku toinenkin, joskaan ei ollut siihen kuuluvia tietopuolisia tutkintoja suorittanut.

16.

MAANSURUT.

Kolmannelta ikävuodeltani rupean jo jotakin järjestelmällistä muistamaan.

Leikattiin vuosi 1881. Sanomalehdet, jotka sinne etäiseen erämaahan saapuivat noin kerran viikossa, torstaina, ilmestyivät niinä aikoina yhä uudestaan surureunuksilla varustettuna.

Keisari on murhattu, sanottiin. Aleksanteri II, maan isä ja Suomen hyväntekijä.

Sehän oli jotakin aivan tärisyttävaä. Ketkä hänet olivat murhanneet? Nihilistit, sanottiin.

Ne mahtoivat olla maailman suurimpia pahantekijöitä.

Uudestaan ja yhä uudestaan ilmestyivät surureunukset. Elias Lönnrot on kuollut, sanottiin. Juhana Vilhelm Snellman on kuollut, sanottiin. Fredrik Cygnaeus on kuollut, sanottiin. Ja vanhemmat ihmiset kulkivat kyynelsilmin, katsoen oudoksuen kohti tulevia ajankohtaloita.

Ihmisiä mahtoi kuolla kovin paljon siihen aikaan.

Meillä kotona vain ei kuollut kukaan. Kaikki meni vanhaa menoaan. Veljet ja siskot lehahtivat syksyisin lentoon ja palasivat takaisin kesän kukkien keralla. Lopuksi jäin kokonaan yksin kahden vanhemman varaan, kera riihtä puivan rahvaan ja kylmien, viikon pituisten syyssateiden. Talo ikäänkuin kuoli talven keralla, kaikki elämä siinä vetäytyi sisäänpäin, levittäytyäkseen, laajetakseen ja taajetakseen uuteen kesäelämäänsä keskipäivän auringon alla.

Mutta syksyt olivat sanomattoman pitkät. Sataa tuhuutteli lakkaamatta. Pirtin seinät vettyivät, pilvet riippuivat matalalla päällä meren ja metsän. Lehmät ammuivat ometassa, koirat ulvoivat pihoilla, vene valitti valkamassa entisen elämänsä iloja. Minulla ei ollut muuta seuraa kuin savupirtti, jossa vielä arvoituksilla ja sananlaskuilla leikittiin. Mökkirypäjäs kylän yhteismaalla pellon aidan takana, missä minua kartanon poikana ja tulevana maisterina suurella kunnioituksella kohdeltiin, jopa suolaiset kahvit kiehautettiin, ja jos hyvin sattui, niin sämpylänkin keralla aikaihmisten kädestä tarjottiin. Kahvia en tosin voinut juoda, mutta mökin eukot joivat minunkin puolestani. Ukoilta kuulin taas aina syksyltä uudistuvan kysymyksen:

– No, milloinkas kouluun, Ouluun, opintielle?

– En tiedä, vastasin häveten omaa hirveätä nuoruuttani. Ehkäpä ensi syksynä.

Taikka varhaisnuoruuttaniko lienen hävennyt, en tiedä, kumpaakin olen tuntenut aina olevani.

17.

KIRJAT.

Noina samoina vuosina opin myöskin lukemaan. Kuka minulle kirjaimet opetti, sitä en muista, mutta I on keppi kädessä nähtävästi hyvin varhain vastaani tullut ja H muodostanut sen kahden seipään välisen veräjänpuun, josta oli yli kiivettävä. Tavata taisin jo kolmannella ikävuodellani.

Ja millä vauhdilla tavata! Niinkuin kuularuiskun suusta sinkoilivat Hattulan pappilan apupapin papukranaatit hammastarhastani. Aivan tietämättäni opin eräänä syntymäpäivänäni 6/VII suoraan lukemaan. Istuin avatun ikkunan poskessa ja luin jotakin Clouberg & Co:n lasten kuvakirjasten tekstiosastoa. Äitini kulki ikkunan alitse jokin astia kädessään, aikoen nähtävästi karjapihalle, mutta kääntyikin samalla äkkiä ympäri ja tuli ilosta loistavin silmin minulle onnea toivottamaan.

– Sinähän luet! huudahti hän. Sinähän luet suoraan.

Se oli suuri uutinen. En ollut itse sitä edes huomannutkaan.

– Ja tiedätkö mitä? kysyi äitini vielä. Sinä olet nyt lähtenyt neljännelle vuodellesi.

Kirjoille ei minua tarvinnut koskaan käskeä, päinvastoin olivat ne sadut ja tarinat, joita tiesin noiden kirjojen sisältävän, tehneet minut lukutaidottomana riippuvaiseksi vanhemmista veljistäni ja siskoistani, joilla ei kuitenkaan aina ollut aikaa niihin antautua. Sentähden olin päättänyt oppia itse tuon taika-avaimen käytön, jonka jälkeen tunsin itseni kruunupääksi omassa valtakunnassani. Sillä välin kostin kuitenkin lapsenpiialleni, jonka pakotin uudestaan ja yhä uudestaan kertomaan minulle maata pantuani kaikki taitamansa sadut ja tarinat ollen hyvinkin herkkä, jos hän mieli jotakin omasta päästään niihin lisäilemään. Sinisten ja punaisten sädekehien kerääntyessä lekuttavan tuijulampun ympärille painuivat myöskin omat silmäni umpeen ilman että monista mitä itsepintaisimmista päätöksistäni huolimatta sitä edes huomasinkaan.

Tahdoin tehdä havaintoja unen olemuksesta, sen tulemuksesta ja viimeisestä valvokkirajasta. Nyttemmin on tuo tehtävä siirtynyt minulle Tuonen takaisiin perusongelmiin.

18.

RUOTIMUORI.

Paitsi Eero Salmelaisen satuja, Väinön (Kaarle Krohnin) julkaisemia kansansatuja ja Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita sekä Maamme- ja Luonnonkirjaa olivat Mellinin sotakertomukset, Cooperin intiaanijutut ynnä eräät vähäpätöiset suomenkielisen runouden antologiat, silloin miellyttävintä lukemistani. Mellinin "Paavo Nissinen" ja "Pohjan Helmi", "Härkmannin pojat", J.W. Calamniuksen "Taivalkoski", "Pekka Sallinen", "Kivekkäät" ja "Tapani Löfving" viittasivat vihovenäläisiin, joista vielä kuului kansan suussa hokema:

    "Venäläinen verikoira,
    tappoi ison, tappoi äidin,
    oisit tappanut minutkin,
    jos en ois pakohon päässyt."

Sen saattoi todellakin sanoa itsestään se talon vanha ja umpisokea ruotimuori, joka edellämainitun Ahos-vainajan aviopuolisona, yksin turvattomaan tilaan jäätyään, sai hänen kuolemastaan saakka kartanossa asuinpaikan ja jokapäiväisen muonituksensa.

Hän oli ollut kuudenvuotias silloin, kun viimeisen Ruotsin ja Venäjän sodan laine lakaisi myöskin nämä Pohjan puolet. Kasakat olivat tulleet taloon, teurastaneet mitä teurastivat, syöneet mitä oli syötävää, jopa lehmänsuoletkin, kuten ruotimummo yhä vieläkin inhosta ja raivosta väristen kertoi. "Oh, ne olivat oikeita koirankuonolaisia. Leuat niillä oli pitkät, pää taipunut otsasta taaksepäin, tukka kasvoi kulmakarvoista kohti päälakea, joka oli toiselta puolen paljaaksi ajettu. Ja tuohon peukalohaarukan ja kyynärpään väliseen vyyhtiin ne kehivät suolet sioilta, lampailta ja lehmiltäkin. Hiukan vain kylmällä vedellä virauttivat ja ripottivat hyppysellisen suolaa päälle, sitten haukkasivat."

Meistä tuli hyvät ystävät mummon kanssa. Luin hänelle samojen aikojen sotakertomuksia ja koetin tahallani valita sellaisia, joita edellytin hänenkin ymmärtävän. Mummo kuunteli huivi silmillä päätään edestakaisin huojutellen. "Aivan niin, juuri niin", hymähteli hän väliin kotvasen aikaa pingoitetulla korvalla kuunneltuaan. "Siinä polttivat talon, Siinä kylän, tuosta papin hevosenhäntäänsä sitoivat, tästä lapsen kaivoon paiskasivat, kirkonkelloa eivät kuitenkaan löytäneet. Se oli ajoissa arvattu haudata tuonne kauas Mattilan ketoon ja pajupensas päälle istuttaa. Mutta eivät sitä ole löytäneet senjälkeen muutkaan. Koko aitovieri on nyt pajukkona. Maa pitää saaliinsa."

19.

KIRKONKELLO.

Koetti sitä vanhin veljeni, kuopiolainen kansakouluntarkastaja O.A.F. Lönnbohm (Mustonen) myöskin hakea aikoinaan kaikkine kesävieraineen. Ei kumahtanut kirkonkello, mutta kalahtivatpa kuitenkin kuolleen luut lapion terään lahden suussa sijaitsevan Pikkusaaren (Thauvónin saaren) korkeimmalta kohdalta, missä sen uumeniin 4 kyynärää syvälle tungettiin. Puolentusinaa luurankoja sieltä löydettiin. Koska tutkimus tapahtui täysin muinaistieteellisesti, merkittiin muistiin myöskin maakerrostumat, tuohensiprut, tiiliskivet ja mädäntyneet kirstunlaidat. Ei ollut kuitenkaan kysymys "Lapinhaudoista", niinkuin luultiin. Lyömämiekan jälki erään maahisen pääkallossa osoitti tuon hiljaisen hautauksen entisinä suurina sotakesinä tapahtuneen.

Koko ilmakehä oli tarua ja todellisuutta täysi. Kuhmosta ja Lentiirasta kulkivat Vornan virret helapäisten puukkojen ja kirjoneulaisten asevöitten kera. Pielisistä Sotkamoon ynnä siitä kauas Pohjois-Savoon saakka siirtyivät Simo Hurtan hurjat tarut. Oulujärven Hevossaaressa olivat olleet sarkasodan karjalaisilta kauppiailta takavarikoidut kangaspakat. Neuvosenniemessä oli neuvoa vihollisen päänmenoksi pidetty. Manamansalon lukuisiin lammikoihin – yhtä moniin kuin ovat saaret Kivesjärvessä – oli kuollut ja kuopattu usea uros kohisevan korpilain piilun langetessa. Niskakosken Siitarinkorvessa oli vainopursi vesikarille tärskähtänyt, Pyhäkosken Pällissä Laurikainen hypännyt kallion pengermälle sysäten vihollisveneen virran vietäväksi.

Näin olivat tarinat toisiinsa yhtyen aina uusia ja uusia kuvasarjoja synnyttäneet, näin oli niistä patoutunut mahtava rykelmä sitä uutta kansan luomaa kertomarunoutta, jota myöskin Santeri Ivalo Juho Vesaisessa on hiukan pohjoisempaa käyttänyt tarinansa tarvispuiksi.

Laurikaisen satusikermät elävät vieläkin kansan huulilla. Milloin yhtä, milloin toista saarta näytetään. Tuossa pitivät venäläiset pitoja, Laurikainen makasi veneen pohjalla lujasti köytettynä, mutta sai kuitenkin jotakin terävää rautaa vasten itseään hankaamalla ensin kätensä, sitten jalkansa irroitetuksi. Kesäisenä yönä, kun vihovenäläiset juopuivat, päästeli Laurikainen heidän veneensä vesille ja hyppäsi itse viimeiseen, alkaen loitota kuin hengen edestä.

Jo heräsi vartija, jo kuuli hangan kolkkavaksi. Herätti toisetkin. Kaikki rannalla vesikivillä ääneen rukoilivat: "Tule, tule, Laurikainen, sulle Suomen huttu, Ruotsin puuro keitetään." Mutta kun Laurikainen aina vain etemmä ulapalle ulkoni, kaikki olivat heristäneet hänelle voimattomia nyrkkejään. "Ah, et tule, Laurikainen piessa! Jos tullut olisit, olisit tuta saanut, kuinka täällä kuuma tina kulkkuh valetah."

20.

TUTUILLA TIENOILLA.

Näissä ja muissa tuhansissa mietteissä sekä mielialoissa ympäri kotikyläni tantereita taivallellessani olin eksynyt suurelle suolle, jonne johdattava harhapolku näkyi päättyvän erään ison heinäladon eteen. Käännyin ympäri, koetin kivuta aitaa pitkin; aita taas maahan rojalleen, siis ei siitä muuta mahdollisuutta kuin palata omien jalkojensa jälkiä kylän yhteiselle valtatielle.

Omituinen tienristeys tuokin "Hämeentie", milloinhan lienevät hämäläiset sitä talvitienään käyttäneet. Mutta nyt aloinkin olla jo sangen väsynyt puolipäiväisestä lakkaamattomasta ponnistelustani. Kuljin koneellisesti jälleen kohti kirkonkylää, sivuuttaen kotilahteni, sen rannalta kohoavat rakennukset, tutut haat ja haavikot ynnä niitten läpi poikkeilevat metsäpolut, joista jokainen olisi omiaan vain minut uusiin elämän pulmiin eksyttämään. Näin, että metsä on harvennut, kuokokset kasvaneet, aidanselät sarka saralta siirtyneet. Tuntuu virkoavan hyvinvoinnin viri kaikkialla. Pari lasta kirjat kainalossa puhaltaa kotiinsa ohitseni. Sekin näillä tienoin ennen harvinainen näky. Pysäytän heidät ja lupaan heille pienen kilpapalkinnon, jos he jälleen saavuttavat minut ensin kotiin kirjansa ja rihvelitaulunsa jätettyään. He viheltävät vihurin vauhdilla eteenpäin.

Täälläkin leikitään olympialaista. Se on onnettomuus, josta ei päästä enää missään koko Suomen maan kamaralla, yhtä vähän kuin autojen törähdyksistä tai virmapyörien hyrysysyistä.

Tulee lehmikarja vastaani ja pysäyttää minut suurilla kummastelevilla silmillään hetkeksi tienoheen. Tulee lammaslauma vastaani; pässi edellä, pysähtyen tarpeellisen välimatkan päähän kuin paras joukkueenjohtaja.

Ei auta, täytyy astua jommankumman eteenpäin. Minä astun, hän peräytyy. Se on paha merkki, sillä se ennustaa äkkihyökkäystä eteenpäin. Tartun siis sarviin häntä ja siirrän hänet kiltisti syrjään. Koko lammaslauma juosta sävistää ohitseni.

Mutta tuolta vilahtelee tyynen umpilammen viri harvan havumetsän läpi. Tuntuu suon, suopursujen ja kanervien tuoksu. Kiipeän yli aidan ja samalla olenkin hyllyvän suon selällä, josta niin usein ennenkin olin koettanut lammen ulpukoita käsiini pyydystellä.

Kuikkalampi on sen nimi, joka kaipaa enempiä perusteluita. Arinkin vesilintu voi käydä rauhassa, siipiänsä lepuuttaa ennen Oulunjärven laajoille laineelle lehahtamistaan. Mutta mahdoton on saada käsiinsä noita keltaisessa auringossa päilyviä lammen lumpehia. Paras siis panna päänsä mättäälle, jalkansa toiselle mättäälle ja levähtää hetkinen kaikista jo vaalenneista ja jälleen tuoreina ilmi tulvahtavista vaikutuksista.

    "Tuskasta tietämisen pois,
    kaikk' ääretön tyhjyys olkoon!"

Paljon on täytynyt sen miehen, Aleksis Kiven, kokea, joka jo toistakymmentä vuotta minua nuorempana saattoi, nuo sanat särkyneestä, mutta eheyttä ikävöivästä sydämestään ilmi hengähtää. Täällä kaikkoaa ihmisinho, itse-inho ja koko aikakauden inho mielestäni. Täällä voin jälleen tehdä sovinnon niitten luonnon suurten valtojen kanssa, joita ikuisempia ei ole suotu meidän käsittää. Olla yhtä puuta tyvestä latvaan, maan juurista taivaan jumaliin.

21.

SYDÄNMAAN RAUHA.

Kun heräjän, on päivä jo lipunut laskulleen. Paistaa punaisena männyn kylki. Katson pilvettömän taivaan sineen, mutta kuulen outoa kurnutusta jostakin itseäni alempaa, niinkuin olisin kylmän sammakon salapesälle uinahtanut.

Kuluu hetkinen, ennenkuin käsitän, että se on nälkä, joka kurnii sisuksiani. Kipuan nopeasti ylös ja jatkan matkaani lähimpään majataloon. Vasta sinne päästyäni, lähimmät ruumiilliset tarpeeni tyydytettyäni, jopa henkisetkin ystävällisellä keskustelulla talon hyvänsävyisen, leveänleikillisen isännän kanssa, jonka väärentämätön Paltamomurre on kaviaaria minunkin kielelleni, tunnen vasta totisen kotiseututunnelman ja sen mukana syvän sielunrauhan ylitseni iaskeuvan.

Vielä enemmän sen tunnen hämärtyvään huoneeseen jäätyäni, kahden lakanan väliin kiivettyäni ja ummistettuani silmäni sekä ulkopuolisen että sisäpuolisen havainnon toisiaan leikkaavilta vaikutuksilta. Unet, jotka näen, ovat hyviä. En pelkää enää edes Hamletin kaameata ajatusmahdollisuutta, että kuolemassakin voisi uneksia.

Eihän mitään tapahdu, ole tapahtunut tai tule tapahtumaan. Onhan, kaikki niinkuin olla pitääkin, minä, muut ja maailman meno. Jos jossakin tähtitarhojen takana tai ensimmäisessä sädekiteellisessä ilmiössä piileekin ehkä jokin minulle vielä tuntematon luonnonlaki, niin eihän se voi olla muuta kuin joku etäisempi tai läheisempi sukulainen kaikille niille muille, jotka tässäkin tuokiotilanteessa humisevat läpi olemuksen. Eikä ole mitään uutta auringon alla.

"Mir kann nichts passieren" (minulle ei voi mitään tapahtua), lienee joku viisas mies sanonut aikoinaan. Samassa tunnelmassa nukahdan ja samassa herään.

Päivä paistaa leppymättömänä liian kuuman taivaankannen alta. Kiirehdin takaisin kotikaupunkiini jo ennenkuin tuo tulipallo on korkeimmilleen kohonnut ja autovilinä tehnyt nämäkin syrjäiset maantiet epävarmoiksi hevoskyydille. Kaste kimaltelee, metsä sinertelee, vaarat kohoavat, taas jälleen laskeuvat, viljapellot kellertävät kuhilaina, ja jo ollaankin pitkän Teppananmäen päällä, oikealla kädellä Pöllyvaaran näkötorni, vasemmalla uusia työväen asumuksia; niitä vastapäätä tien toisella puolen Uleå-yhtiön upea Karolinaborg, edessä Kajaaninlinnan rauniot, Ämmän- ja Koivukosken välissä siinä silta, sillan vastapäisellä mäenrinteellä Kajaanin kaupunki aina laajentuvine, aina tihentyvine esikaupunkeineen.

Ensimmäinen taival vaikeata pyhiinvaellustani lienee nyt suoritettu. En tunne sieluni voimien siitä vähentyneen, vaan päinvastoin kasvaneen niinkuin puun siemen tuntenee aikansa taivaan tuulia lenneltyään ja jälleen äitinsä maaemon pintaan pudottuaan.

Mutta kaikki vaara ei suinkaan ole silti ohitse. On pidettävä ruuti kuivana, hana vireessä, kylmä kylkiase tarkalleen tahkottuna, jos mieli minun kunnialla selviytyä tästä laulun labyrintista minne eräs armain Ariadne itse on minut lukinlangallaan johdattanut.

II

OULU JA KAJAANI

    "Opin sauna
    Autuas aina,
    Kylmält' siellä kylvetähän."
                         Teinilaulu.

1.

KOULUTÄTI.

Kuitenkaan ei Pietari Brahen entisen vapaaherrakunnan pääpaikka suinkaan ollut ensimmäinen koulukaupunkini. Olin sitä ennen viettänyt kaksi kokonaista talvea Oulussa, missä muutkin veljeni ja sisareni olivat siellä huoneenhallitusta pitävän tätimme Olga Kyreniuksen koulussa alkuopetuksensa lukioon ja tyttökouluun saaneet, vieläpä jotkut heistä niiden toiselle ja kolmannelle luokallekin saakka.

Hän oli kaikessa vaatimattomuudessaan sangen merkillinen ilmiö, tuo erinomainen koulutäti. Luulen sellaisia olleen siellä täällä muuallakin pitkin Suomennientä siihen aikaan. Sara Wacklinin kaupungille ne taas olivat suorastaan leimaa antavia.

Mutta koulutäti Olga Kyrenius oli jo Viipurin silloisen saksalaisen naiskymnaasin käyneenä ja muutenkin itäsuomalaisena luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan heistä kokonaan poikkeava. Viittä kuutta sivistyskieltä hän puhui, olipa niiden lisäksi opetellut omin päinsä myöskin latinankielen alkukurssit, voidakseen sisarensa Emelien lapsia oikeaan ohjailla.

Muuten eivät suinkaan olleet hullumpia nuo silloiset saksalaiset tyttökoulut Viipurissa, Tallinnassa, Tartossa, Riiassa ja ylimalkaan sillä venäläisellä alueella, jota perintäviljelykseltään balttilais-germaaniseksi sanottiin. Pääasiana niissä ei suinkaan ollut pelkkä kuivien asiatietojen antaminen tai numerolukujen hedelmätön jakeleminen. Kasvatettiin enemmän kuin opetettiin. Tieto oli hyvä, "oppi ei ojaan kaatanut", mutta sitä täytyi myöskin osata käyttää elämän taistelussa.

Ja mitä nuorille naisille opetettiin sitten? Kieliä, koruompelusta, musiikkia, karkeloa, kumarruksia, niiauksia ja yleensä sopivaa käytöstapaa. He saivat lukea parasta, mitä maailmankirjallisuus sisälsi, kasvattaa silmiään käynneillä Pietarin taidemuseossa ja kehittää korvakuuloaan etevimmän koti- ja ulkomaisen säveltaiteen esityksillä.

Pedagogiikka ei ole vain Pestalozzista syntyisin. Halki vuosisatain ovat kulkeneet ne kultaiset langat, joita myöten länsimainen ja sen kautta myöskin itämainen sivistys on Euroopan esikartanoihin saakka tunkeutunut.

2.

MAAILMANKANSALAISUUTTA.

Näiden ja monien muiden avujen varassa toimien ja aikansa parhaimpaan perintöviljelykseen nojaten liikkui koulutäti Olga Kyrenius Oulun merikaupunkilaisessa ilmakehässä kuin kotonaan.

Siinä oli jotakin, jota vielä ennen rautatien tuloa sinne voitiin maailmankansalaisuudeksi nimittää. Ja jos kukaan tunsi itsensä maailmankansalaiseksi, oli sitä tuo pirteä-älyinen, teräsharmaine silmäterineen ainaisesti valpas, havaitseva ja harkitseva nainen, joka osasi ylläpitää poikain mielenkiintoa niinkuin tyttöjenkin heitä itseään jännittävillä kysymyksillä ja vastauksilla, koskivatpa ne sitten koulua tai kotia, nepotismia tai pennalismia, muinaisten aikaan arvoituksia tai vihoviimeisiä päivänkysymyksiä.

Teivaalasta, Nottbeckien maatilalta läheltä Tamperetta, hän oli tullut sinne "summaan Sariolaan", nähtävästi sisarrakkauden houkuttelemana. Kapteeni Kyreniuksen tyttäriä Tuokslahdesta läheltä Sortavalaa he olivat kumpikin, vanhaa sotilas- ja pappissukua, joskaan peltosarat ja pensionirahat eivät liene aivan liikanaiset olleet, vain senkokoiset, ettei ollut aina ollut tarvis "pieksää kieltä penningittä".

Hänen suurin sankarityönsä ulkopuoliseen elämänkokemukseen nähden lienee ollut hänen sanoin ja kuvin kuuluttamansa matka halki Venäjän, Puolaan ja Czenstohovoon, missä meidän enomme, hänen veljensä, Kyrenius puolalaisen Lobaczenskan naituaan kuului silloin niukkapalkkaiseen rajavartiostoon.

Mikä tuon matkan oikea syy oli ollut, jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi, mutta tarun hohde sitä ympäröi, outojen maitten, virtojen ja vesien välke. Tuntemattomat puut siellä punersivat, ihmeelliset viidakot aina ihmeellisimpine asujaimineen siellä vihertelivät, ihmiset eripukuiset ja eriheimoiset sen kyliä ja kaupunkeja kansoittivat.

Ja kylien teillä ja kujilla, kaupunkien kaduilla ja turuilla, mikä vilinä ja mikä hälinä, mikä soitto ja mikä tanssi, mikä tuli ja mikä leimaus miesten silmissä ja naisten jalannousussa! Mikä turkistupru, mikä kannuskilinä, mikä sahviaanisaappaitten töminä, mikä elämänilon ja elämänkauneuden kaikin aistimin ahmittava karuselli! Oli se jotakin aivan toista kuin se vitkalleen lönkyttelevä hoijakka, jota joskus markkina-aikaan saimme Oulun Hieta- tai Rantatorilla ihailla.

Täällä kylmä ja karu todellisuus, läksyt, nahkanaapukat, jankkileipäannokset, Pentzinin puutarhan pihlajanmarjat, nappikuopat ja kupruleikit, "vankiföörari-olot", palosolat, tuppireiät, postimerkkikokoelmat, kanihoidot, kissantapot, plätkäsodat ynnä yleiset tappelut joka Aleksanterinpäivän iltana kaupungin kisällien, katupoikien ja oppisnoukkujen kanssa, jotka vain jonkun järjestysvallan edustajan väliintulo saattoi hetkeksi keskeyttää.

Kaikki varsin kunniallisia ja jokaiselle koulupojalle kylläkin tajuttavia elinkeinoja muuten, mutta eihän niissä ollut tarua, ei lentoa, ei mielikuvitusta, ja olihan niiden päätepisteenä kuitenkin vain – poliisi.

Se oli melkein samanlaista kuin Helsingin poliisimestarin Bergin päiväkäsky erääksi Vapunpäiväksi silloiselle Runebergin esplanadilla iloitsevalle, pääasiallisesti akateemiselle nuorisolle.

Ei hän tervettä ja reipasta nuorison iloa kieltänyt, eipä suinkaan. Konfettien heitto oli sallittu, ei vain niiden maasta noukkiminen. Koko Corson ajo oli sallittu, mutta varmuuden vuoksi kahden Kappelista Oopperakelleriin saakka ulottuvan poliisirivistön välitse. "Pitäkää hauskaa, hyvät naiset ja herrat, saatte laulaakin, jos niin tahdotte, mutta kaikki hoilaaminen ja älytön äännähtely on kielletty ankarasti."

Sellaista se oli elämänilo tuolla kaukana Oulun maailmankansallisessa merikaupungissa 1880-luvun alkupuolella. Poliisi oli korkein auktoriteetti meidän maailmassamme, punonnainen olkapäällä, mielestämme paljon tavallista sotilasta, aliupseeria, vääpeliä, jopa vänrikkiäkin korkeampi. Hänen esiintyessään oli paras ottaa jalat alleen ja painaltaa lähimpään piilopaikkaan. Sieltä uskalsi korkeintaan kumipyssyllä haulintapaisen hänen housuilleen tai hänen takanaan olevaan lähimpään ikkunaan lähettää.

Mutta siellä oli taru, siellä Väinän, Weikselin ja Njemen-joen ruuttanakukkaisilla rantamilla. Siellä paloi, mikä täällä jäätyi. Vain itseään leikkelevän tunnelman tai omia hahmopiirteitään haaveilevan mielikuvan tulipalopakkasessa saattoivat ne kaksi vastakohtaa täällä toisiaan koskettaa.

3.

PUOLALAISSERKKU.

Siellä oli koulutäti Olga Kyrenius käynyt, sieltä riitti hänellä kertomista ja sieltä oli hän tuonut mukanaan tuomisina myöskin oman veljensäpojan Eugen Kyreniuksen, meidän serkkumme siis, joka sittemmin sai vanhempaini kodissa alkukasvatuksensa.

Viisi luokkaa Oulun lukiota hän kävi, kunnes oli kypsä Haminan kadettikouluun astumaan. Muille maille vierahille hän hävisi lapsuusmaailmastani. Kuulin hänen nousseen arvossa ja kunniassa, useimmin rajavartiostoihin komennettuna Puolasta Bessarabiaan.

Näin jonkun kuvankin hänestä. Tuiman näköinen hän oli, täysi ryssä mielestäni, enkä voinut olla itseltäni vavistuksella kysymättä, miltähän tuntuisi, jos mekin kaksi sattuisimme joskus elämän tiellä napit vastakkain.

Muistin kuin pahaa unennäköä häntä pilkatun joskus veljien kesken hänen kreikkalaiskatolisen ristinsä vuoksi, joka saunassakin riippui hänen rinnallaan. Tiesin myöskin hänen jo koulupoikana tehneen kaikkensa siitä irti päästäkseen, koettaneen Oulun läänin silloisen maaherran Malmgreninkin sydäntä kolkutella; mutta turhaan. Laki oli laki, oikeauskoinen venäläinen ei saanut siirtyä mihinkään toiseen uskontunnustukseen. Kuulin hänen myös silloin kaameasti kironneen "Koska minusta ei siis tule eikä saa tulla suomalaista, niin tulkoon venäläinen, täysi venäläinen!"

Maailmansodan aikana 1915 oli vähällä, ettemme sattuneet tuntevin silmin vastakkain. Hän oli silloin tykistön everstinä Suomenlinnassa. Istuin entisten suomalaisten upseerien kanssa erään kaupunginkellarin yksityishuoneessa, jonne häntä myöskin heidän luokkatoverinaan odotettiin. Muistan hiukan vavahtavalla äänellä heiltä silloin kysyneeni:

– Kuinka on, onko hänen nimensä Eugen Kyrenius todellakin?

– On, on, vastasivat tutut upseerit mitä ystävällisimmin. Herrathan ovat sitäpaitsi serkuksia.

– Tietääkö hän mitään siitä, että myöskin minä olen täällä?

– Emme ole pitäneet tarpeellisena siitä hänelle huomauttaa. Mutta hänen pitäisi olla jo täällä. Voimmehan me kiirehtiä häntä puhelimella.

– Ei, ei. Hän tulee, jos hän tulee, mutta sitä ennen täytyy minun saada kuulla teiltä, onko hän pysynyt Haminan kadettikoulun isänmaallisille ihanteille uskollisena.

– Kyllä, mikäli me kelpaamme asiassa todistamaan, Hän on tiennyt aina, mitä hän on velkapää sille toverihengelle, joka oli ennen meitä siellä ja on jäävä jälkeemmekin.

Hän ei tullut.

Keväällä 1917 Venäjän vallankumouksen puhjetessa kuulin hänen tulleen Raumalla murhatuksi.

Hänen rykmenttinsä oli siirretty siis nähtävästi sinne. Hän oli kulkenut katua pitkin. Joku sotilasjoukkue, ei kuitenkaan hänen omasta rykmentistään, oli tullut ojennetuin revolverein häntä kohti ja pyytänyt häneltä rykmentin kassan avaimia. Hän oli kieltäytynyt niitä luovuttamasta. "Ainakin joku paperi, joku valtakirja teillä täytyy olla. Kenen käskystä, kenen määräyksestä? Ja joku paperi on minunkin saatava siitä, että luovutan ne, mikäli katson määräyksen tottelemisen arvoiseksi."

Jotakin tämäntapaista kertoivat hänen selittäneen. Hän oli saanut viisi minuuttia aikaa asiata lähemmin tuumiakseen.

Hän oli kulkenut edellä paperossia poltellen, toiset hänen jäljessään kello kädessä, revolverit hänen selkäänsä kohden ojennettuina. Viiden minuutin kuluttua ne olivat pamahtaneet.

Hyvä hän oli aina minua kohtaan ollut, tuo vieraitten maitten mies. Yhdessä olimme istuneet edessä räiskyvän leivinuunin, hän kertoen outoja satuja ja seikkailuja minulle, minä istuen ihailevana hänen polvellaan. Jotakin lempeämpää, jotakin slaavilaisempaa hänessä oli kuin omissa veljissäni, mutta mahdollisesti myöskin jotakin itämaisesti hirmuvaltaisempaa, olen tullut myöhemmin tuumineeksi. Tajusin silloin vain vaistomaisesti, että meidän välillämme ei ollut sitäkään vähää kaunaa, mikä hänellä ja veljilläni oli ja jonka vuoksi koulutäti Olga Kyrenius myöskin niin mielellään katseli meidän sisäistä liittoutumistamme.

Kuka osaa laskea lapsuusvaikutusten tuhatpäiset johtopäätökset? Kentiespä juuri niistä on mieleeni painunut myöskin se pyhimyksentapainen, marttyyrimuotoinen sädekehä, joka valoisimpina valtiollisen runoiluni hetkinä on minulle ohikiitävin tuokioin aina ympäröinyt Puolan vapautta ja Puolan valtakuntaa niin esihistoriallisena kuin historiallisena ja varsinkin nykyaikaisena käsitteenä.

4.

TOINEN SERKKU.

Mutta puheen tultua kerran Kyreniusten vanhasta kantasuvusta on mieluinen velvollisuuteni muistaa myöskin erästä toista everstiserkkuani, joka Viipurin monien muiden upseerien kera vangittuna samana vuonna 1917 syöstiin Viipurin linnan sillalla alas virtaan ennen Torkel Knuutinpojan torniin telkeämistä. Kaikki katosivat luonnollisesti virtaavan veden pyörteisiin.

Yksi ainoa heistä ui kuitenkin takaisin sillan arkun suojiin, josta koetti vainoojiaan ylöspäin ammuskella vielä, Jumala ties kuinka kuivana säilyneellä pistoolillaan. Yhteislaukaukset lakaisivat hänet takaisin Manalan alantehille.

Jälleen oli tundran tuuli erään aukaistun länsimaisen elämänuran umpeen tuiskuttanut.

Mutta turhaan ei ollut elänyt Torkel Knuutinpoika hänenkään kohdaltaan. Juuri tuo länsimainen piirre, vastata kovaan kovalla, pahaan pahalla, kylki raudalla kylkirautaan, samoinkuin rakkaudella rakkauteen, hyvällä hyvään, lempeällä lempeään, lienee niitä myöhäsyntyisiä sydänituja, jotka hänen kylvöstään nyttemmin jo molemmin puolin Laatokkaa ovat ilmi versoneet. Juuri niitä etsimme me niin epätoivoisen turhaan Venäjän vallankumouksen historiasta.

Tekee tuskallisen ja ahdistavan vaikutuksen nähdä toistasataa miljoonaa ihmistä sortuvan, kituvan, kärsivän ja kuolevan oman onnettoman passiivisuutensa ja kohtalonuskoisen hervottomuutensa uhreina muutamien satatuhatlukuisten rosvolaumojen kiinalaiseen ja juutalaiseen maailmansyleilyyn. Mikään pysyvä rauha Suomen ja Venäjän välillä ei ole mahdollinen.

5.

ENO.

Eikä ole aika eikä paikka unohtaa sinuakaan, eno hyvä, jonka vasta ensi kerran näin kaljupäänä, takaisin lapseksi tulleena vanhuksena, samoin everstin arvoisena ja everstin eläkkeellä siirtyneenä takaisin Venäjän silloisen keisarikunnan palveluksesta synnyinseudullesi Suomen suuriruhtinaanmaahan. Tulit Hämeenlinnasta silloin, pistäydyit Helsinkiin.

Korkea punerrus poskipäilläsi, pienten silmäterien liiankin vilkas vivahtelu, leukapielien leveä, hyväntahtoinen hymyily, mutta ennen kaikkea entisen sotaherran suora selkäranka ja moitteeton virkapuku tekivät heti myötätuntoisen vaikutuksen minuun.

Kysäisin enolta:

– Sitä sotakomissariuksen paikkaako eno on ollut jälleen kumartamassa?

– Vielä mitä, nauroi hän. Niin sopivia kuin nuo virat ovatkin jo ennen komentamaan tottuneille sotaherroille, niin mahdottomia ne ovat minun haettavikseni. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa!

Ja hän selitti laajemmin kantaansa, joka oli se, että kun käy huonosti, käy kuin Suomessa.

Hän ei ollut syntynyt onnellisen tähden alla. Vaikka hän ikänsä oli isänmaahansa takaisin pyrkinyt, hän ei ollut päässyt sinne entiseen ruotsalaiseen aikaan sen vuoksi, että hän oli ikänsä palvellut Venäjällä, nykyiseen venäläiseen aikaan sen vuoksi, että hän oli syntyperäinen suomalainen.

– Tshort vazjmi! (piru periköön), sanoi hän kättänsä heilauttaen. Annan palttua kaikille sotakomissarioille. Elän Sortavalassa, teen heinää, voin hyvin, tyydyn vähään, ja muija auttaa talouden pidossa. Lapsetkin ovat kaikki jo täysikasvuisia.

Lausuin julki esillepyrkivän epäilyn, että eno oli ollut Hämeenlinnassa kenties pienellä ryyppyretkellä.

Hän syleili minua pelkästä liikutuksesta.

– En, ainoastaan eräitä vanhoja rykmenttitovereita katsomassa. Hämeenlinna, suurenmoinen linna, paljon parempi kuin Tallinna, jossa veljesi, vanhempi maanmittari, oli kerran pari kesäistä viikkoa vieraanani. Bobrikoff, paha mies. Papkoff, Tavastgusin gubernaattori, hyvä mies, kasakkapäällikkö, samoin kaikki vanhoja rykmenttitovereita.

Papkoff, oli sama Hämeenlinnan maaherra, jota vastaan tehtiin aikoinaan surullisen kuuluisa murhayritys savuavalla, mutta ei räjähtävällä pommilaitteella, mikä oli sytytetty hänen talonsa lankku-aidan taa.

– Ai, ai, eno, virkahdin huvitettuna, jos eno on ruvennut niitä Pietarin teitä taivaltamaan, niin taitaa enosta ennen pitkää tulla meille itse pahan Bobrikoffin hyvä jälkeläinen.

– Kuinka tarkoitat? kysyi hän silmiänsä punnistaen.

– Kah, tarkoitan tietystikin koko Suomen kenraaligubernaattori.

– Ole vait, lurjus, sanoi hän minua olalle taputtaen, mutta Papkoffin talo hyvä talo.

Ja hän kuvaili kuvailemastakin päästyään:

– Aina yhdessä huoneessa eine, toisessa puolipäiväkahvit kermatorttujen ja naisten kera, sitten taas vähän ratsastusta ja virkatoimia, sitten päivällinen, aina edelleenkin eri huoneessa. Siinä ryypyt, riminofkat, siinä Krimin ja Kaukaasian viinit ja tatarilaiset lammaspaistit, esiruuat, jälkiruuat, shampanjat, kauniit naiset ja kilisevät kannukset, musiikkia, masurkkaa, polkkamasurkkaa, karkeloa, Eugen Oneginia, Boris Godunovia, Elämää tsaarin edestä, Glinkaa, Tshaikovskya, Rubinsteinia, César Cui'tä, oopperaa, operettia, balettia, akvaariumia, mustalaisia. Kiitävät kibitkat ja korskuvat kolmivaljakot vain puuttuivat, mutta ne näki edessään. Ja sitten taas eri huoneissa kahvipöydät monenlaisine likööreineen, korttipöydät valmiine korttipakkoineen, shakki-, dammi- ja dominopöydät nappuloineen ja sitten taas eri huoneissa – –

– Ellen enoa aivan väärin tunne, eno jakoi itsensä korttipöydän, naisten pöydän ja kahvipöydän välillä.

– Niin, mutta ne yhtyivät myöhemmällä. Kortit oli kädessäni, mutta kaunis nainen istui kummallakin puolellani, ja kulta kilisi – –

– Ja eno hävisi?

– Enpä aina. Tulen sieltä toistasataa ruplaa rikkaampana kuin lähdin sinne. Se oli kaikin puolin onnistunut retki. Nyt painelen taas ensi-öisellä pikajunalla Viipuriin ja siitä Sortavalaan. Eihän minulla ole täällä Helsingissä mitään tekemistä, ainoastaan tervehtiä rakkaita sukulaisiani.

Hän lisäsi jotakin mairittelevaa mainehikkaista sisarenpojistaan.

Annoin hänen ymmärtää, että hänpä itse olikin juuri kunniankentillä kasvanut, jota Yrjönmiekka ja risti monien muiden kunniamerkkien ohella kylläkin todistivat.

Hän hyrähti leveään hymyilyynsä.

– Onhan näitä, olisihan näitä enemmänkin, ellei aina olisi ollut niin peijakkaan piukka tuo rahansaalis, että kun pantiin valittavaksi, tahdoinko jonkin ritarimerkin, arvoylennyksen vai rahapalkkion, valitsin aina rahapalkkion. Se tuhlattiin sitten hyvän toveriseuran ja luonnollisesti armollisen rouvan Lobaczenskajan suosiollisella avulla heti muutamassa päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Ja kun hänen rakas vaimonsa joskus oli pyrkinyt häntä tuhlaavaisesta elämäntavasta huomauttelemaan, oli hän vain huiskahuttanut kättään, niinkuin hän nytkin huiskahutti ja sanonut ruotsiksi, jota kieltä armollinen rouva, Jumalan kiitos, ei ymmärtänyt:

– Svälta då man har och svälta då man icke har, det blir ju bara svält (nähdä nälkää, kun on rahaa, ja nälkää, kun ei ole rahaa, sehän on aina vain nälkää).

– Kuinka niin Jumalan kiitos? Onhan enon oma äidinkieli sentään kaiketi ruotsi ollut?

– Ei enempi kuin suomi, saksa tai venäjäkään. Meillä Huiburin takaisilla säätyhenkilöillä on neljä äidinkieltä niinkuin Jac. Ahrenbergillä. Oikein hän niitä oloja kuvaili, mikäli olen kuunnellut muiden niitä ääneen lukevan meillä. Mutta sen minä sanon sinulle vastaisen varaksi: Lobaczenskajan kanssa ei ole millään hänelle käsitettävällä kielellä leikkimistä.

Juna jo kiirehti. Saatoin hänet asemalle. Ja näin häipyi hän jälleen puoleksikymmentä vuotta näköpiiristäni...

6.

MEREN HENGESSÄ.

Se maailmankansalaisuus, mikä vanhan pohjoispohjalaisen merikaupungin kautta minua Oulussa ympäröi, oli siis jo aikaisemmin virrannut vereeni niitä salaisia lähdesuonia pitkin, jotka Karjalan kannaksella, Nevan soissa ja Lyyssinlinnoilla yhtyen ovat tehneet meidän heimostamme samalla kertaa idän ja lännen portinvahdin.

Mutta kauempaa, paljon kauempaa humisivat jo silloin kahteen kuuntelevaan korvaani ne oudot ja salaperäiset sävelet, jotka soivat jonkun maailmankaupan ja teollisuuden valtaväyliä paraikaa purjehtivan merikapteenin vaimon peilihyllyltä, jota jättiläiskokoiset raakunkuoret, simpukat ja näiden tähtien alla tuntemattomat villi-ihmisten ilonpitoiset leikkikalut kaunistivat. Ne kertoivat koralliriutoista keskellä päivänpaahteisia ulapoita, ihmeellisistä merivirroista, pasaatituulista, kivikunnasta, kasvikunnasta, eläinkunnasta, ihmiskunnasta, jopa taivaan valtakunnastakin tuolla maapallon toisella puolen. Samaa sanoivat puhvelinnahkaiset noitarummut, myrkytetyt sulkanuolet, eri väreissä välähtelevät silkit ja samettinauhat, mutta niitäkin vielä koristeellisemmat käärmeennahat, eivät suuremmat tavallista tuuman, parin pituista palmikkorusettia. Samaa merikiikarit, kompassit, lämpömittarit, ilmapuntarit, höyrypuntarit, mikroskoopit, mykevät linssit ja polttolasit, matemaattisella tarkkuudella tehdyt tähtikartat, merikortit, syvyys- ja matalikkomittaukset, kolmioviivottimet, harpit ja pyörivät pallokartat, aina vain samaa tarua tiedonhaluisesta ihmisheimosta, josta jo Horatius sanoi aikoinaan:

      Audax omnia perpeti
    gens humana ruit per vetitum nefas,
      audax Iapeti genus
    ignem fraude mala gentibus intulit.

      (Uljas kaikkea uhmaamaan
    rientää ihmisen laps rikkohon kiellettyyn,
      taivaan-rosmo Prometheus,
    häijyn-vilppiä täys, toi tulen kansoillen.)

Dante sanoo sen omalla tavallaan jatkaessaan Jumalaisen näytelmänsä ensi osassa (Helvetti) Odysseun tarinaa siitä, mihin Homeros jättää hänet isäinsä Ithakaan:

     – "Ei meitä luotu elämään kuin pedot.
    vaan tietä tiedon ynnä kunnon käymään."

Mutta jo ennen heitä oli Salomon Saarnaaja samasta asiasta sanonut: "Senkaltaisen vaivan on Jumala ihmisiin pannut, että he itseään sillä vaivaisivat."

Luulin aikoinaan, että Goethen Faust oli ensimmäinen todella nykyaikainen ihmistyyppi, jossa tiedonhalu muiden jalompien tai epäjalompien ihmis-intohimojen joukossa vaihtelevalla menestyksellä niiden kanssa kamppailee, sortuu, kaatuu, mutta voittaa vielä kaatuessaankin. En muistanut saman pohjattoman aiheen kumpuavan kuin poreena pinnalle jo ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Genesiistä, missä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmien houkuttavaisuus vie voiton itse elämänpuun itsesäilytysvietiltäkin. Niin kauas kuin hämärimmät kivikirjoitukset, kansantarinat, nuolenpäät tai koristeelliset kappaleet antavat meidän aavistaa ihmisheimon elämää, aina muodostuu siitä murhenäytelmä, jossa hyvä merkitsee vanhaa ja ennen koeteltua, paha uutta, uria aukovaa ja eteenpäin iskevää. Jälkimmäinen on yksilön, edellinen heimon henki. Yksilöt sortuvat, mutta jälleen omalla kalevalaisella kielellä sanoaksemme:

    "Mahti ei mene maan rakohon,
    vaikka mahtajat menevät."

En tahdo väittää olleeni kaikesta tuosta myllertävästä mielikuvien maailmasta täysin tietoinen silloista oululaista ympäristöä joka puolelta katsellessani, kuunnellessani ja siihen kuuluessani. Mutta ne kiteytyivät siihen sielun alitajuntaan, josta olen edellä maininnut ja josta sydänsäikeittemme syvimmät juuret ja niitten päissä killuvat aistimukset, ajatukset, sanat ja teot samoinkuin niistä aiheutuneet tai niitä aiheuttavat elämänkohtalotkin lienevät etsittävät. Kaikki me olemme maailmankansalaisia jo hamasta syntymästä. On vain sattuma, mikä meidät kansallisuuksien, uskontojen, puoluerajojen tai eri elämänkatsomusten raja-aidoilla toisistamme erottaa. Ei ole mitään kansallisuuksia, on vain asteita kansallisuuksien yhteisessä kehityskulussa.

Antakoon tämä aforismi toviksi aikaa rauhan meille kaikilta varhaisvanhoilta rikkiviisasteluilta. Emme tahdo niitä toistaiseksi kuulla emmekä niihin tutustua. Tahdomme kohottaa korkealle Goethen keisarisanan

    "Grau, teurer Freund, ist alle Theorie,
    und grün des Lebens goldner Baum."

    (Harmaata, kallis ystävä, on kaikki tietopuoli,
    vihanta vain elämän kultainen puu.)

7.

KIELITAISTELUA.

Oulun koulujen opillisella elämällä on monia vaihetta ollut, milloin latinan-, milloin ruotsin-, milloin suomenkielisenä. Mutta sen loppupiste oli jo piirretty sinne ennen minun sinne tuloani: vuosi vuodelta lakkaava suomenkielinen yksityislukio, luokka luokalta ylöspäin kohoava suomenkielinen valtionlukio toisen, ruotsinkielisen päätorin varrella sijaitsevan opinahjon vastapainona, jonka opetusvälineet, m.m. voimistelusali, olivat myöskin suomenkielisten tenavien käytettävissä.

Kaupungin kunnallishallinto oli vielä kokonaan ruotsinmielisten käsissä, koottuun pääomaan nojautuvan harvainvallan, joka katsoi itseään entisen oululaisen maa- ja merikauppavallan ainoaksi lailliseksi perilliseksi. Suomenmielisetkin olivat kyllä hyvät olemassa, mutta melkeinpä niinkuin rikka rokassa, ainoastaan alati tuorestuvana työvoimana.

Kaiku-lehti ja sen pelkäämätön päätoimittaja K.F. Kivekäs henkiystävineen kävivät intohimoista fennomaanista taistelua sitä vastaan. Heidät julistettiin kansanvillitsijöiksi. Ja kun mikään ruotsinkielinen lehti ei enää voinut täällä täysin supisuomalaisella paikkakunnalla, vielä vähemmän sen takaisilla erämailla tulla kysymykseen, perustettiin Oulun Ilmoituslehti, jota koetettiin hinnan halpuudella (vuosik. 1 mk.) edes torikauppiaille levittää. Mutta voitiin sitä jakaa myöskin ilmaiseksi.

Nämä korkeamman paikallisen politiikan hyökyaallot kulkivat kuitenkin vielä suurimmaksi osaksi meidän ymmyrkäisten päittemme ylitse. Ahmatit, suumalot ammollaan, aina valmiina hyökkäys- tai puolustusasentoon, silmäterät joka suuntaan sihtaavina, sieraimet tähtäävinä, korvakalvot äärimmilleen pingoitettuina me muistutimme kaiketi lähinnä lappalaisia pystykorvia. Niin kotonaan kuin ne ovatkin tunturien tuollapuolen, ne nostavat niskakarvojaan ja ovat harmista haljeta nähdessään ensimmäisen oudon kotieläimen, sian, Rovaniemellä. Siitä aina ripeämmille viljelyksen päivärinteille tuotuina kohtaa niitä se runsauden pula, "embarras de richesse", mikä kenties meitä itseämme New Yorkissa, Shanghaissa tai Singaporessa. Olisi liian paljon haukuttavaa, ei ehdi edes viipottaa korvaansa tuonne päin, kun jo täältä päin täytyy kinttujaan varjella ulkopuolisten vaikutusten töykeiltä sysäyksiltä.

8.

OULUN RATA.

Yksi vaikutus on kuitenkin lähtemättömästi piirtynyt sieluni silloiseen filminauhaan. Se on Oulun radan vihkiäiset syksyllä v. 1886, juhlajunan tulo sinne yli upean kaarisillan ja asemalta seurahuoneelle saakka ulottuva kunniaportein varustettu ja seppelin köynnöstetty riemukuja. Mahtoivat paukkua siellä shamppanjakorkit, mahdettiin pitää puheita isänmaalle, kansakunnalle, ihmisyydelle, kaupalle ja teollisuudelle, höyrylle ja sähkölle, kaikille niille länsimaisen kulttuurin rautakiskoille, joilla se oli jalanjälkensä tännekin "Ultima Thuleen" (Pohjan puille) kiinnittänyt.

Koitui nyt kaupungin komeudeksi se, mitä vielä pari vuotta sitten oli sen miesmuistoisena onnettomuutena pidetty: tulipaloa, joka kahden puolen sen läpi virtailevan kanavan vartta oli sen päästä päähän savuaviksi raunioiksi ja tuhkaksi hävittänyt. Eihän olisi ollut muuten avonaista tori- ja tonttipaikkaa täälläkään silloisen Pohjolan immelle, Oulun Seurahuoneelle, missä nyt kyllä sopii pyytää vieraankin, jopa ylhäisenkin, ja vierasmaalaisenkin vieraan päivän pari viivähtämään. Eikä ilman Seurahuonetta olisi ollut ehkä tätä pohjoisen Pohjanmaan äkillistä nousuakaan, joka nyt oli kuin vuosikymmeniä vanha vaahtoviini sen pullonkaulasta esiin pulpahtanut.

Sillä sehän Oulu oli. Täältähän ne olivat lähteneet lentoon nyt ja ennenkin kaikki sytyttävät ajatukset. Täältä oli suora tie Tornioon ja Kajaaniin, Vaasaan ja Tukholmaan. Mutta siinä olivatkin jo ne Herakleen patsaat, jota pitemmälle ei viisas mies, joka vähänkin välitti toimestaan ja arvoasemastaan, ensimmäisen sivistyksen esitaistelijana mennyt milloinkaan.

Kaikki kadut olivat palavilla tali- ja rasvasoihduilla reunustetut, kaikki talot valaistut, asemasilta punaisella veralla peitetty, samalla kuin Seurahuoneen päätyportaatkin. Tyylikkäämmin, yksinkertaisemmin, ylhäisemmin ei liene juhlajunaa usein samalla leveysasteella vastaanotettu. Eikä kuitenkaan ilman sitä upeutta, loistoa ja ylellisyyttä, mitä vain vanhat kauppahuoneet ynnä niiden poskipartaiset isäntämiehet voivat tarjota vaateliaankin muukalaisen arvioitavaksi.

Ilotulitus, suurenmoisempi kuin mitä sittemminkään lienen nähnyt, oli linnan saarelle vastapäätä kaupungin sillanpuoleista mäenrinnettä rakennettu. Paitsi kulta- ja helmisateita, tähtiä ja tähtisikermiä, Ilmestyskirjan petoja ja outoja hirviöitä, syöksyi sieltä ilmaan tulta tupruavat tarulaivat toinen toisensa perästä, näkyivät lohikäärmeet ja merikäärmeet, valaskalat ja nekin, jotka vesissä maan alla asuvat milloin mitäkin mielikuvia taikka kirjakoristeita, jopa täydellisiä lauseitakin ilmi yölliseen pimeyteen tuiskahteli. Kaikkia niitä tervehdittiin luonnollisesti raikuvilla eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla. Mutta vasta riemu riemulle remahti, kun porhalti sieltä yli taivaankannen seppelöity juhlajuna itse viesteineen: "muistona tästä päivästä, toivona tulevasta ja paremmasta". Äidit kohottelivat tyttäriään, isät poikiaan heidän omaa silmänkantoaan kauemma näkemään. Palasin posket hehkuvina koulutätini kanssa tästä innoittavasta juhlatilanteesta.

Mutta kotiin tultuamme kohtasi meitä tuska, itku ja hammastenkiristys.

Myöskin surutulitus oli tämä juhla ollut. Jo huoneistomme eteisen ensimmäisessä kamarissa, missä pari paltamolaista naapurinpoikaa asui, se vallitsi. Siellä istui Oulun nykyinen kihlakunnan tuomari Pekka Turpeinen naama ja leuka kokonaan jääkylmällä vedellä täytetyssä pesuvadissa ähkien, puhkien, kiroten ja puuskuttaen.

Hän oli astunut liian lähelle tuollaista tavallisen joulukuusen jalkaan pystytettyä läkkimaljakkoa, missä tali ja rasva paloi, heittäen ympärilleen yöhön haavemaisia käärmeenkielinä kimpoilevia liekkejään. Tulen jumala itse oli tuosta säikähtänyt ja heittänyt koko kiehuvan sisällyksensä hänen kasvoilleen. Käsittämättömällä voimalla, irjuvin ikenin ja kantapäitten peräkuoppaa kuokkiessa hän oli sieltä kirvelevän kivun kourista kuitenkin kotiinsa kiitänyt, löytänyt keittiöstä ensin haaleata vettä, jolla hän oli saanut kuuman rasvan poskiltaan liukenemaan, ja sitten kauhallisen kylmää, jolla hän nyt tuiman tulen vikoja lepytteli ja asetteli. Mutta hän oli kamala nähdä kasvoiltaan, niinkuin nyljetty orava hän oli, silmät yksin vielä elävät, joskin kärventyneet.

Pitkä juttu siitä tuli, lääkäri kävi ja meni, sitoi hänet johonkin boorihauteiseen pumpuliin, jota oli alituisesti kostutettava ja jälleen sidottava. Tuskat eivät herenneet hetkeksikään. Kului viikkoja, ennenkuin keinotekoinen rupi peitti haavat, kuukausia, ennenkuin hän oli valmis jälleen koulutyöhön astumaan. Kuitenkin hän yhä edelleen säilytti paikkansa luokan priimuksena.

Merkillistä kyllä ei tuosta kovan onnen kolauksesta ole jäänyt merkkiäkään sen kaikin puolin sirotekoisen, puhdasposkisen ja kauniskäytöksisen maailmanmiehen kasvoille, joka nyttemmin jo viitisenkymmentä vuotta täytettyään teitä nyt pohjoisen Pohjanmaan kynnyksellä tervehtää.

9.

LIIAN NUORI.

Mutta kova onneni silloin, niinkuin kauan sen jälkeenkin, oli yhteydessä liian nuoren ikäni kanssa.

Muistan, kuinka koulutätini johdatti minut yhtä muodolliselle kuin kulttuuripoliittiselle käynnille suomenkielisen valtionlukion ruotsinmielisen rehtorin Dahlströmin eteiseen, missä tätini erinäisten minulle outojen, mutta Euroopalle hyvinkin tuttujen kielten ja kahden kotimaisen avulla sai selitetyksi hänelle, että minulla oli mitä palavin into päästä niille opinlähteille, jotka hän oikeastaan oli jo enemmän kuin tarpeeksi minulle osoittanut.

– Ikä? kuulin kunnon rehtorin hiukan murteeliisella suomenkielellä teräsharmaitten viiksiensä lomasta äännähtävän.

– Kahdeksan vuotta, kuulin tätini hiukan vavahtavalla suomenkielellä vastaavan hänelle.

– Ka-ka-kah-dek-dek-san?

– Niin, uskalsin itsekin siihen jo valalla vakuuttaa. Kahdeksan vuotta.

– Ka-ka-ka-kaksi-toista?

– Ei, kuulin tätini mitä sulavimmalla ruotsinkielellä selittävän. Kyllä hän on vain kahdeksan vuotta.

– Ei, vastasi Dahlström päättäväisesti. Tulkaa takaisin sitten, kun hän on täyttänyt kaksitoista vuotta.

Hän repäisi ruokaliinan rinnaltaan ja pyörähti pyylevänä jälleen sisähuoneisiinsa. Siinä seisoimme me ja ymmärsimme, että audienssi oli lopussa.

10.

LEMMEN LUMOISSA.

Tätä tietä jouduin minä, vielä vuoden Oulun kaupungin katukiviä, palosolia, kupru- ja postimerkkisotia käytyäni, v. 1887 Kajaanin ala-alkeiskonluun, jonka silloinen rehtori Ticcander (nyk. Tikkala) vieläkin viettää 82-vuotiaan viisaan lepoa.

Luonnollisesti se oli minulle, tulevalle toivorikkaalle satamakaupungin kansalaiselle, suuri arvonalennus. Mutta elämällä on omat oikkunsa, eikä kulunut aikaakaan, kun jo tunsin tästä kovan onnen kolauksesta itseni ruhtinaallisesti palkituksi.

Rakastuin ensi kerran nimittäin. Jokainen, joka milloinkaan on uskonut ranskalaiseen totuuteen:

    "On revient, toujours
    à ses premiers amours"

    (Enslempehensä palajaa,
    ken parhaimpaansa halajaa,)

taikka, niinkuin se Runebergin kielellä kuuluu:

    "Först gå bäckens första bubblor sönder,
    först försvinna vårens första blommor,
    men din första kärlek, unga hjärta,
    överlever länge varje annan",

    (Ensin kuolee kevään ensi kukat,
    ensin haihtuu lähteen ensi kuplat,
    mutta ensi lempes, sydän nuori,
    elää kauan kaikkein muiden jälkeen,)

uskonee myöskin, että kysymys ei ollut mistään pelkästään tilapäisestä rakastumisesta, vaan koko ihmisen henkiruumiillista olemusta vallitsevasta yleishyökkäyksestä kaikkia niitä itsesäilytysviettejä vastaan, joita lempeä kohtalo kylvää 8-vuotiaan varhaisvanhan koulupojan mielialoihin ja mielteisiin.

Eipä sillä, että noitakaan hetken heilahduksia olisi puuttunut. Muistan hyvinkin, kuinka pari vuotta aikaisemmin, ensi kerran Oulun opintiellä suoriuduttuani, laskin laivan kannella sormillani, kuinka monta vakituista heilaa minulla oli siihen saakka ollut, ohimenevistä sydämen sytykkeistä kokonaan puhumattakaan. Niitten luku oli legio taikka oikeastaan enemmän kuin vielä lepäsi ikävuosia hartioillani. Mutta tämähän oli toista, jotakin aivan toista. Tämähän otti minut haltuunsa niinkuin rannaton, hyrskyävä meri sitä rakastavan mannermaan.

11.

SYDÄMENI KUNINGATAR.

Viola oli hänen nimensä.

Mutta mikään pohjolan vienosti lemuava yökukka hän ei suinkaan ollut.

Kyllä, hän enemmän muistutti sitä Z. Topeliuksen tummatukkaista tulikukkaista daimonia, jonka hän niin hehkuvin värein ja niin romanttisen mielikuvituksensa koko lennolla on meille milloin Regina v. Emmeritzinä, milloin Aurora Königsmarkina, milloin Kypron prinsessana, milloin Suomen herttuattarena esittänyt.

Kuin yo olivat hänen silmänsä, kuin ukonvaajat vasamoivat hänen katseensa. Surma, turma ja hurma asuivat hänen huulillaan. Kaikki Intian viidakkojen peljättävät petoeläimet välähtelivät hänen narskuvan naurunsa läpitse, joka tuskin koskaan vaikeni hänen ainutlaatuisilta alabasterisilta hampailtaan.

Kuin myrskyjen niemi oli hänen joutsenkaulansa kannattama energinen leukaprofiilinsa. Minulle ei se milloinkaan Hyväntoivonniemeksi muodostunut.

Kaikesta päättäen olin yksinomaan hullunkurinen hänen mielestään. Hän kohteli huonosti, kovin huonosti minua. Sillä vaikka hän oli vain jonkin vuoden vanhempi minun vähäpätöisyyttäni, hän oli, kuten aidot Evan tyttäret tavallisesti, Adamin poikia paljon kehittyneempi.

Hän rakasti itseään vanhempien kosijain seuraa. Niistä näytti varsinkin eräs siistinaamainen farmaseutti häntä enimmän miellyttävän. Minullakaan ei muuten olisi ollut mitään hänen reipasta olentoaan vastaan, mutta sydämeni oli haljeta synkästä kauhusta, itse-inhosta ja ihmisylenkatseesta, kun eräänä kuutamoisena talvi-iltana kuulin sydämeni valitun haaveellisesti kuiskaavan hänen korvapuustia saamattomaan korvaansa eräitä säkeitä, jotka minä olin aivan toisessa tarkoituksessa häntä tai paremmin sanoen hänetärtä varten sepittänyt.

Runo alkoi:

    "On hällä pieni rusosuu –."

Ja siihen uskalsi tuo hirttämätön lurjus, tuo kaikkien kuritushuoneitten cand. pharm. selvästi ivallisella, etten sanoisi sarkastisella ilmeellä ja äänenpainolla jatkaa:

    "ja se on punainen kuin kuu."

Mutta heittäkäämme unohduksen hyväätekevä tähtihuntu näiden ynnä monien muiden sanomattomien kärsimysten yli, joille mikään inhimillisesti sykähtävä sydän ei aivan vieras liene.

    "Infandum, Regina, jubes renovare dolorem."

    (Vaadit virkkamahan mun vaivaa virkkamatonta.)

12.

VIA DOLOROSA.

Mutta en sittenkään voi olla esiin manaamatta eräistä sydämeni salaisimmista aarrekammioista paria tavallista suurempaa runoilijakärsimystäni, jotka jo yksin joittenkuitten toisten tähtien alla olisivat omiaan päähäni orjantappuraokaisen marttyyrikruunun painamaan.

Muistan, että ensimmäisen runoni monumentaalinen alku kuului näin:

    "Ainiaan lempeni
    olet omaava."

Mutta sen viimeisen säejakson viimeistä riviä en ollut enää mies mitä itsepintaisimmin ponnistuksinkaan täyttämään.

Säejakso alkoi:

    "En tiedä saanenko
    sun vastalempesi,
    vai yksipuolinenko –."

Sen täytti sisareni. Sillä aikaa kuin olin pistäytynyt pääsiäislomallani maaliskuun hohtaville hangille palavaa päätäni viihdyttämään, oli tuo paperipahainen näet unohtunut hänen kirjoituspöydälleen, josta sen jälleen löysin entistäkin enemmän palavissani takaisin tultuani. Siinä seisoi aivan oikein häijyn sisareni häikäilemättömän kauniilla kirjallisella käsialalla:

    "on hurja kiihkoni".

Senjälkeen en enää pariin vuoteen uskaltanut käyttää muita kirjoitusvehkeitä kuin tuohia, suksisauvakkoa, vitilunta tai kaikkein korkeintaan rihvelitaulua, jonka sieni silloin oli toisessa kädessäni.

Toinen ja paljon pahempi ilkimys oli suunnilleen samanikäinen naisserkkuni, jolla oli tuo kadehdittava ominaisuus, että hän kävi samaa koulua kuin yliluonnollinen ensilemmen ilmestykseni. Sattuipa vielä olemaan hänen samanluokkainen vierustoverinsakin. Hän ei jättänyt hetkeksikään rauhaan minua, johon julmuuteen hänellä oli sitäkin parempi tilaisuus, koska asuin kolmen, sanoo, kolmen Mustos-nimisen naisserkkuni katon alla, missä minun kohtuullista korvausta vastaan tuli saada kotoa tuodun kuivan ruoan lisäksi heiltä lämmin päivällinen ja sitäpaitsi tyyni ja häiritsemätön tyyssija niin Kajaanin ala-alkeiskoulua kuin vastaista elämänkoulua varten.

Uskallan sanoa: ne vuodet eivät olleet helpoimpia minun elämässäni. Vanhinta näistä serkuistani, nyk. arvokasta raatimiehenrouvaa, kunnioitin jo silloin suuresti, joka kunnioitus on häiritsemättömänä jatkunut kautta tähänastisen elämäni. Toista heistä, nyk. liikemiehenrouvaa, oli minun taas pakko kunnioittaa, sillä hän oli jo silloin paljon vankempi ja vantterampi minua, minkä saatoin jo huomata hänen tavastaan nostella hirmuisia vilja- tai suolasäkkejä makasiinista myymälän punnuslaudalle. Että päivälliseni parhaasta päästä supistuivat suunnattomiin lättyannoksiin, jotka yhdessä sokerin, maidon ja Gruben Ihmiskunnan historian kanssa nautittuina maistuivat erinomaisilta, johtui pääasiallisesti siitä, että hänellä oli aina kiire ja että hän ei itsekään ollut lättyjen periaatteellinen vihollinen. Uhrautuipa hän vielä siihen määrään, että hän kulki edelläni hyvällä esimerkillä.

Mutta kolmas, nuorin, oli koko epeli, vuoroin iloinen, vuoroin surullinen, vuoroin liikuttavan hyväntahtoinen, vuoroin ilmetty paholainen minua kohtaan. Minun kirjalliset harrastukseni olivat yksinomaan koomillisia hänen mielestään. Milloin, nimitti hän minua Aleksis Kiveksi, milloin Aiskyloksi. Ja kuinka hän lausui sitten niitä runokokeita, mitkä hän käsittämättömällä vaistolla sattui silloin tällöin koulukirjojeni lomasta löytämään! Se oli Ida Aalbergia ja Sarah Bernhardtia, Dusea ja Dybvadia, kaikkia samassa ihanassa ja hyvinkin itsetietoisessa ja tarkoitusperäisessä sekamelskassa, siitä huolimatta, että hän luonnollisesti ei ollut nähnyt niistä ketään, joka sekin oli omiaan hänen pelkästään ilmiömäistä ja omasta ilkeydestään onnellista tahtoaan todistamaan. Että hän erikoisella aistilla valitsi juuri oman jumalallisen ihanteeni läsnäolon näitä taivasta tavoittelevia esteettisiä esityksiään varten, ei suinkaan vähentänyt silloisia sielullisia kärsimyksiäni.

Olin itse voimaton häntä esikuvallisesti rankaisemaan. Sen teki sensijaan hänen oma herkkä ja läikähtelevä luonteensa itse, joka saattoi hänet mistä minulle tuntemattomasta syystä hyvänsä kyyneltymään, vieläpä monet keväiset valkeat illat vanhoilla romanttisilla linnanraunioilla valtoinaan itkemään. En säälinyt häntä silloin, en ensinkään. Vuosikymmenienkään perästä en voi löytää siitä mitään säälittävää. Mahdollisesti olisin voinut olla ehkä hiukan ystävällisempi häntä kohtaan silloin ja joskus muulloinkin, mutta loukattu kirjallinen itserakkaus ei anna anteeksi elämässä eikä kuolemassa.

13.

PIETARI BRAHEN KAUPUNGISSA.

Muuten ei minulla näistä parista ensimmäisestä kouluvuodesta olekaan mitään erikoisesti mieleen piirtyneitä muistoja. Koti veti vielä kiinteämmin puoleensa. Opettajat olivat joko enemmän tai vähemmän haaksirikkoutuneita henkilöitä tai sitten vieraita sille maailmalle, missä me elimme. Näihin jälkimmäisiin pyytäisin lukea koulun silloisen arvokkaan rehtorin, sittemmin pankinjohtajan, joka vieläkin 82-vuotiaana elävien kirjoihin kuuluen voi olla todellinen esimerkki elegantista moniharrastuksellisesta kavaljeerista. Edellistä puolta hänessä edustaa hänen paikkakunnalla hyvinkin tunnettu tanssitaitonsa, jota vielä näihin aikoihin saakka on tarvittu kaikki hienommat karkelot kaupungintalolla aloittamaan, jälkimmäistä taas hänen pirteä osanottonsa maan ja yhteiskunnan asioihin.

Toinen yhtä merkitsevä henkilö oli Paltamon silloinen rovasti Rechardt, joka varsinaisen virkansa ohella hoiteli myöskin lähikaupungin alkeiskoulun uskonnonopetusta. Epäilemättä oli hänen opetuksensa sekä hienoa että hiottua, mutta hänen koko kehityskantansa samoinkuin hänen evankelisesti lempeä uskontunnustuksensa oli aivan liian ylhäinen meikäläisille tenaville. Ainoa, joka opetuksessaan tuli lähelle meitä ja jonka me tunsimme vereksi omasta verestämme, oli kanttori Kalle Kokkonen, laulun ja voimistelun opettaja, joka ei säästänyt sompaansa kummassakaan tärkeässä aineessa, yhtä vähän kuin valtiopäivilläkään, jonka sangen kunnioitettavaan Talonpoikaissäätyyn hän paikkakunnan itseoikeutettuna jäsenenä kuului.

Toverit olivat tietysti vielä, niin paljon kuin niitä luokalle kuului, sillä ero eri opinasteitten välillä oli täysin poissulkeva. Meitä oli puoli tusinaa samanluokkalaista. Vaikka olimme eri ympäristöstä, eri yhteiskuntakerroksista ja kotioloista tulleita, vallitsi välillämme ihanteellinen tasa-arvoisuus, kuitenkin vielä liian epäpersoonallinen meihin syvemmältä vaikuttaakseen tai elämän-ikuiseksi muodostuakseen. Reservikasarmilla asuivat Sanmarkin veljekset. Mahdollisesti johtui ympäristön erikoisviehätyksestä, että tulin enimmin heidän kanssaan seurustelleeksi. Kaupungissa taas Korhosen veljekset, joitten talo oli vanhempieni vakinainen kaupunkilaiskortteeri.

Syvimmän vaikutuksen jätti jälkeensä kaupunki itse ympäröivine maisemineen. Sen historiasta ja kylläkin huomattavista entisyysmuistoista sen enempää tietämättä kuin mitä Topeliuksen Välskärin kertomukset, tuo useimpien Suomen lasten ajan tiedollinen lähdekirja, niitä mieliin muistuttelee, nautin vain koskesta, vain linnanraunioista, vain niitä kaartavista havumetsistä, mutta varsinkin tuon vähäisen sivistyskeskuksen omasta hitaasti ja hiljalleen sykähtelevästä vanhanaikaisesta elämästä.

Kaupungissa oli oikeastaan vain kaksi katua, Yläkatu ja Alakatu, ynnä eräitä niitä yhdistäviä kujia, joita ei kenenkään päähän pälkähtänytkään kaduiksi nimittää. Sitäpaitsi siinä oli tori ja raatihuone, tohtorin puisto, jota sanottiin Elias Lönnrotin aikaiseksi, vieläpä kirkkokin kaupungin ulkopuolella omalla kummullaan. Louis Sparre, joka nuoren vaimonsa Eva Mannerheimin kanssa vietti kokonaisen vuoden näissä erämaissa, tutkien ja porkaten ne aina Venäjän Karjalaan asti, piti sitä hyvin kauniina ja tyylikkäänä, jopa piirtämisen ja taiteellisen luonnostamisen arvoisena.

Mutta pysyväisimmin ovat kuitenkin mieleeni jääneet kuvat varhaisista talvisista aamuista, jolloin me koulupojat lammasnahkaiset naapukat päässä, mutta ilman palttoota juoksimme kirjat kainalossa ja nenänpäät punaisina jo vähintään puolta tuntia ennen opetuksen alkamista kohti pientä ja matalaa koulurakennusta. Tuo puoli tuntia oli luonnollisesti tulipalopakkasestakin huolimatta käytettävä tarpeelliseen riitaan, tappeluun. Muuten olikin aina kylmä, hirmuisen kylmä niinä aikoina. Lämpömittari saattoi laskea aina jäätymispisteeseen. Hengitys höyrysi, kengänkannat kapsahtelivat, sormia nipisteli ja pyrki taas hetken perästä tikkuilemaan. Oli vielä pimeä taikka vasta valkeneva aamuhämärä.

Kaikki uunit lämpesivät. Valkeat ja usein punertavat savupatsaat nousivat jokaisen porvarin katon harjoilta kohtisuorina. Tulet syttyivät taloissa ja harvoissa myymälöissä. Myymäläin hoitajat itse lapioivat lunta talojensa edustoilta. Kun vielä lisään, että jokaisen näitten taivaan korkeuteen saakka kohoavan ruusunpunaisen savupatsaan päältä nousivat yhtä punaiset ja yhtä korkeat elämänunelmat, ylinnä muita ensilemmen autereinen aavistelu, ymmärtänee lukijakin, ettei Suomen luonto eikä Suomen talvi ole koskaan yhtä henkevänä, milteipä aineettomana sielunsilmiini kangastunut.

14.

TAKAISIN OULUUN.

Minusta kokonaan riippumattomat perheneuvottelut heittivät kohtaloni sitten vuodeksi varhaisempia Oulun muistojani uudistelemaan.

Kaupunki oli pysynyt samana eri silminkin katsottuna. Kaikki, mitä siinä uutta oli, oli seurausta itsestään hyvinkin tietoisen kolmasluokkalaisen omasta sielunkulusta. Sellaiseen kuului m.m. postimerkkikauppakatu, poikatappelut, pokkitörmät, Hupisaaret, mäenlaskut, hiihtoretket, luistelut ja liian heikkoihin jäihin putoamiset. Koulussa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, oppilasten keskenään ja vasten opettajia, opettajien vasten oppilaitaan ja arvattavasti myös keskenään. Kieliriidat ja kaikkialta esiintunkeva kansanvaltainen suomenmielisyys, julkisessa sanassa perinpohjaisimmin K.F. Kivekkään Kaiku-lehden edustamana, saattoi kyllä antaa siihenkin aihetta.

Meille, aloittelevan suomalaisen valtionlyseon oppilaille, se antoi ennen kaikkea aihetta alituiseen tappeluun ruotsinkielisen valtionlyseon oppilasten kanssa, jatka kahakat kärjistyivät niihin pariin viikkotuntiin, jolloin meidän oli ruotsinkielisellä lyseolla voimisteltava ja sen erinomainen voimistelusali väkivaltaisella ja itsepintaisella käsirysyllä tai lumisodalla yhtä itsepintaiselta ja ilkimieliseltä viholliselta vallattava. Välttämätön läpitungettava hyökkäys- ja puolustuspaikka oli luonnollisesti koulun porttikäytävä, jossa ei armoa pyydetty eikä annettu, vaan niin monet nimettömät ja maineettomat sankarityöt suoritettiin.

Paikalliset kouluolot olivat muuten mitä puutteellisimmat. Suomenkielisen lyseon, jonka oppilasluku oli luonnollisesti monin verroin suurempi kuin vastaavan ruotsinkielisen, täytyi asustaa ahtaissa vuokrahuoneissa, jossa ei ollut edes tarpeellista ilmaa hengittää ja jonka rukouksissa eivät senvuoksi äkilliset pyörtymiskohtaukset olleet suinkaan tavattomia, samalla kuin kaupungin suuri ruotsinkielinen lyseo komeili sen parhaan torin varrella alituisesti harvenevine täyttäjineen. Tästä epäkohdasta tuli loppu vasta Yrjö Koskisen energisen toimenpiteen kautta, joka pakotti kyseenalaiset koulut vaihtamaan rakennuksia.

Koulun opetus oli muodollista ja vanhanaikaista. Sen ainoa merkitsevä persoonallisuus oli uskonnon opettaja Magnus Rosendal, jonka tunnit ja koko olemus oli omiaan meille vaskeen valettua roomalaista muistuttamaan. Rydbergin, Pontus Viknerin, Snoilskyn y.m. senaikaisen skandinaavisen kirjallisuuden tuntemus, joka saattoi vain jostakin sanasta tai sanankäänteestä ilmi leimahtaa, pakotti runoutta harrastavan kuulijan heti korvansa herkistämään.

Hänen tuntinsa Mooseksen ensimmäisen kirjan luomishistoriasta esimerkiksi. Ei mitään läksyn kuulustelua, ei yhtään kysymystä edes, kaikki vain kuin luentoa kehittyneille ajattelijoille.

Puheen pääasiallinen sisällys oli suunnilleen tämä: "Tässä kirjassa sanotaan ensin: alussa. Missä alussa, minkä alussa? Ajan alussa. Sillä ihminen elää täällä ajassa eikä iankaikkisuudessa. Sitten sanotaan siinä: valkeus tuli. Kuinka saattoi valkeus tulla ennen kuuta, aurinkoa ja kaikkia taivaankappaleita? Moni nykyaikaisen luonnontieteen tuntija on tähän kummeksuen pysähtynyt, mutta toiset vieläkin suuremmat luonnontutkijat ovat menneet pitemmälle ja syvemmälle, saattaen meidät sähkön vieläkin salaperäisiin maailmoihin. Näin pitää sanasta sanaan paikkansa tämä luomiskertomus, sattuen täysin yhteen myöskin luonnontieteellisen kehitysopin kanssa, vaikka julistaen sen yksityisseikkaisia totuuksia omilla suurilla vertauskuvillaan."

J.n.e., j.n.e. Olisit kuullut neulan putoavan lattialle siinä luokkahuoneessa. Näin ei kukaan ollut vielä puhunut meille. Kukaan ei ollut vielä kohdellut meitä näin kehittyneinä yksilöinä, ja totuutta etsivinä ihmisinä.

Kenellekään hänen entisistä oppilaistaan ei liene ollut mikään odottamattomuus hänen myöhäisempi romaaninsa "Herran tuli".

Mutta muuten ei kouluelämä jättänyt mitään sanottavia jälkiä ainakaan näitten rivien kirjoittajaan, ellen tahdo sellaisina pitää sitä pientä toverielämää, jonka kehittyneimpiä jäseniä m.m. K.S. Laurila ja J.E. Sunila olivat.

15.

KIRJALLISIA HARRASTUKSIA.

Syvemmin vaikuttivat luonnollisesti ahkerat käynnit kaupungin lukusalissa ynnä intohimoinen romaanilainailu sen kansankirjastosta, jolloin Walter Scottit, Cooperit, Dumasit, Aug. Blanchet ja Mauri Jokait tulivat kaikella kasvinajan rajattomalla ruokahalulla ahmituiksi.

Entäpä omat kirjalliset harrastukseni? Ne jäivät suurimmaksi osaksi syrjään. Uuden, entistä paljon avaramman elämän vaikutukset tulivat liian tulvanaan.

Tärkeimpänä kirjallisena tapauksena tältä vuodelta muistan vain erään kohtauksen isävainajani kanssa, joka viimeisillä voimillaan oli lääninsä maanteitä mitaten tilapäisesti Ouluun pistäytynyt,

Asuin luonnollisesti, kuten hänkin, vanhan koulutätini luona. Kerran kahdenkesken ollessamme hän otti puheeksi minun aloittelevat kirjalliset pyrkimykseni.

Sävähdin punaiseksi, olisi tehnyt mieli vaipua maan alle, kylmät ja kuumat väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.

Arvattavasti hän huomasi tyrmistyneen hämmästykseni, mutta kumma kyllä, hän ei jylissyt laiminlyödyistä läksyistä ollenkaan.

– Ei niitä tarvitse hävetä ollenkaan, hän painostaen lohdutti minua tuiki harvinaisella lempeydellä. Kunniaksikin ne voivat olla sinulle joskus, niinkuin ne olivat Oksaselle. Eikä sitä ole pidetty häpeänä ollenkaan, että Iisalmen rovastin poika Juhani Aho tai minun oma poikani, Kasimir Leino, joka sitäpaitsi on viisaustieteen majisteri, kirjoittavat. Mutta jos Heikki Meriläinen, minun vitjamieheni, joka itse ei ole mitään oppia saanut, rupeaa kirjoittamaan, niin hän kuvattelee.

Ja hän antoi minulle hyvää tarkoittavan neuvon, että tulisin oppineeksi mieheksi niinkuin muutkin todella lukuun otettavat kirjailijat, jolloin minun kaikin puolin sopii toisiakin kirjallisesti opettaa. Nytkin oli sangen hyvä, että läksyjeni lomassa totuttelin itseäni tuohon kaikin puolin kauniiseen ja sivistävään taitoon, joka saattoi olla suureksi iloksi myös kanssaihmisilleni. Siksi ei minun ollut tarvis hävetä ollenkaan nykypäivienikään runollisia kokeiluja, eikä sinikantisia kirjoitusvihkojani tallintakaisiin tunkioihin ja lastukasoihin piilottaa, josta piiat ja rengit ne kuitenkin löytäisivät. Ensi syksynä minun oli tuotava ne tallelle hänen omaan piironkiinsa.

Tuota ensi syksyä ei koskaan tullut. Hän kuoli heti samana talvena, joskin vielä joulun aikaan saatoin viimeisen kerran elävin silmin nähdä hänet. Hänen kuollessaan olin jo jälleen koulukaupungissani enkä voi sanoa edes kyllinkään katkerasti surreeni tapahtumaa. Sen traagillisuuden samoinkuin siihen liittyvän omankin kohtaloni kovuuden olin jo aikoja sitten totisemmin ja todellisemmin elänyt. mielikuvituksessani.

Yksi piirre hänen kuolemastaan on kuitenkin kerrottu minulle, ja pidän sen mieluummin totena muistissani. Jo monet vuodet pillereitä, pulvereita ja kaikenkaltaisia tippoja nautittuaan, joita hänelle määräsi asianomaisen piirin lääkäri Inberg, hän oli kerran veljellisesti kysynyt tältä:

– Onko näistä mitään apua enää?

– Ei, oli tämä harvinaisen rehellinen piirilääkäri sanonut hetkisen raskasmielisesti mietittyään.

– Hyvä on, oli toinen vastannut siihen. Kiitos vanhasta ystävyydestä.

Toinen oli lähtenyt vesissäsilmin sieltä, toinen kääntynyt seinään päin, maannut vielä kolme päivää siinä mistään välittämättä, ketään puhuttelematta, ja kuollut kuin metsänpeto korvenkomeroonsa.

Mutta minunhan piti puhua kirjallisista pyrkimyksistäni. Niitten vuoro tuli vasta seuraavana kesänä, vieläpä niin merkitsevässä muodossa, että siitä tuli kerrassaan ratkaiseva vastaiselle kirjalliselle toiminnalleni.

16.

PEGASUS.

Sinä kesänä saapui nimittäin vanhempi veljeni Kasimir Leino kotiin Parisista, tuli täysin ranskalaisena herrasmiehenä ja kokonaan muuttuneena entiseltä maalaiselta olemukseltaan. Sinä kesänä saapui myös kotiin vanhin veljeni O.A.F. Lönnbohm (Mustonen), joka muutamaksi viikoksi rasittavasta koulu- ja sanomalehtityöstä irtauduttuaan oli iloisin kaikista ja tahtoi tarjota meille kahdelle nuoremmalle veljelle mahdollisuuden jatkaa koulunkäyntiämme hänen tieteellisen mustalaisen kodissaan Hameenlinnassa.

Silloin oli meitä kotona yht'aikaa enemmän sisaruksia kuin muistan koskaan olleen, nimittäin kolme sisarta, joista vanhin oli tullut mielipuoleksi jo ennen minun muistinaikaani, toinen jatkon käynyt opettajatar, oli ollut pakotettu huonontuneen kuulonsa vuoksi koulutyönsä lopettamaan, ja kolmas, kurssinsa päättänyt pystynokkainen tyttökoululainen, aivan mahdoton pysymään hetkeäkään nauramatta tai muuten maailmaa vakavalta kannalta ottamaan. Näitten lisäksi kolme muuta veljeä, joista yksi jo ammoin sitten parantumattomana mielipuolena kuollut rakennusmestari, toinen elämäniloinen ja kihlautunut, nuori maanmittari, Kaarlo nimeltään, aina edelleenkin yhtä hilpeä eläkkeennauttija Kajaanissa, sekä kolmas, lyseon toiselta luokalta eronnut turpeenpuskija, samoin kihlautunut, joka sittemmin on luonut oman elämänuransa kaukana syntymämaastaan, kalastajana Ruijan rannikolla.

Voi arvata, että tuossa vanhassa talossa tyynen lahden rannalla eivät silloin suru ja murhe asustaneet talon isännän viimetalvisesta kuolemasta huolimatta.

Päinvastoin kajahtelivat nykyisyyden ilosta, tulevaisuuden toivosta ja koko olemassaolon ylenpalttisesta riemusta sekä lahti että lahden rannat. Niitäkin ulomma vielä kuului sieltä kultaisen elämän laine, läikähteli Kasimir Leinon "Ristiaallokon" mukana, jota hän par'aikaa painoa varten viimeisteli, ja "Väljemmille vesille" liplatteli vienona, herkkänä, kansanlaulun tapaisena virinä O.A.F. Mustosen hymysuisina hyräilyinä, hänen pitkillä onkimatkoilla soiluvia selkiä myöten veneen perässä partahuulisena uroona istuessaan, minun etuteljolla airoja käytellessäni, vuoroin luonnon, vuoroin laulajan kannalta kuunnellessani.

Useimmat hänen runoistaan eivät liene koskaan kirjaan pantuja, ollen hetkessä syntyneitä, hetkessä haihtuneita. Erään niistä luulen suunnilleen ulkoa muistavani:

    "Ei mull' maata, mammonaa,
    ei taloa, ei tavaraa,
    vaan aatoksia mulla on
    laulun aarre verraton.

    Mut aatoksista armahin
    sä olet, immyt ihanin,
    oot ihanin ja ikuisin
    ja kaikkein kaunehin."

Toinen, joka lienee jossakin senaikaisessa joululehdessä ilmestynytkin, oli mielestäni hyvin kaunis. Se kertoi kesäillasta, iltapilvistä, iltatuulesta ja punatulkusta, jotka kaikki haihtuivat valkean yön hämärään. Aamun valjetessa tulivat ne muut takaisin, niin pilvi kuin tuuli että ehkä vielä joku muukin tunnelmaan kuuluva yksityiskohta, ei punatulkku. Runoilija näkee kaiken muun palajavan, mutta puhkeaa tosiseikan edessä seuraavaan kaksiriviseen valitukseen:

    "Vaan en punatulkkuain, mi lensi maille muille,
    taikka lie jo sattunutkin muiden ansapuille?"

Joku kolmas, jota en tosin näillä onkimatkoillani kuullut, vaan jonka olen lukenut jonkun Suomen suurmiehen muistolle pyhitetystä ylioppilasalbumista, oli yksinkertainen tarina pojasta ja tytöstä, jotka seisoivat kesäisessä yössä vuoren kukkulalla. Siellä tuli kiista heidän välillään siitä, oliko illan vai aamun ruskoa se punerrus, minkä he näkivät pilven palteilla. He kiistelivät, kiistelivät ja – –

    "Sillä alkaa nouskin Pohjan päivä."

Näitä lienee ollut sadoittain, ehkä tuhansittain. Painatettu ei niitä monta ole, mutta tuntisin huonosti veljeni, Kuopion museon kunnianarvoisan patriarkan, jos hän olisi jonakin kirjallisen epätoivon hetkenä ne liekkien omaksi uhrannut. Mutta kaikki on mahdollista.

Hänkin oli siihen aikaan vahvasti rakastunut.

Omasta puolestani ei minun liene tarvis vakuuttaa, että mitä rakkauteen ja runoiluun tulee, en suinkaan ollut veltoimpia, joskin vähimpiä Israelin pääruhtinasten seassa. Ne kuuluivat jo kumpikin ikäänkuin ammattiin, kuten Persian shaahi sanoi erään häntä vastaan Parisissa tehdyn murhayrityksen johdosta. Runoilu lienee kuitenkin ollut sinä kesänä etualalla. Ainakin muistan olleen kesän suurimpia merkkitapauksia sen, että veljeni Kasimir, jolle sisareni olivat runokokeistani kielineet, eräänä kauniina päivänä pyysi minun niitä hänelle näyttämään.

Voidakseen käsittää hetken tärisyttävän kriitillisyyden täytyy ottaa lukuun, että hän jo silloin oli pari painettua kirjaa julkaissut, viimeisteli kolmatta ja lueskeli joutoaikanansa keltakantisia runollisia romaaneja ja runoilijoita, ollen sitäpaitsi 12 vuotta minua vanhempi ja koko paikallisen ympäristön ehdoton arbiter elegantiarum (makumestari). Saatoin heti hänen käteensä siististi kirjoitetun käsikirjoitukseni.

Hän kävi tunnollisesti sen läpi, teki huomautuksia keveällä kädellä sinne tänne, ja minun täytyi ihmetellä, kuinka vähällä vaivalla hän äkkiarvaamatta sai soimaan ja sointumaan säejakson, jonka kanssa minä olin päiviä ja viikkoja turhaan kimpustanut. Varsinkin loppusoinnuttelun täydellinen sirous sai minut äänettömästä ihailunsekaisesta kunnioituksesta vavahtelemaan.

Mutta äkkiä hän pysähtyi – – "Tämä näyttää painettavalta tekstiltä", hän sanoi ja painoi nenäkakkulansa lujemmin paikoilleen. Hän luki tarkkaavaisesti tuon verrattain pitkän runon, jonka nimi oli. "Kajaanin linna", ja virkahti: "Tässä täytyy ruveta todelliseen korjaustyöhön." Ja hän alkoi korjata, säilytti, mitä siinä suinkin oli säilytettävää, ja poisti, mikä oli poistettavaa, korvaten sen jollakin onnistuneemmalla sanankäänteellä. Kun se oli lopussa, hän tarkasti vielä kerran työtään ja katso, se oli sangen hyvä. Hän ojensi kätensä ja sanoi toverillisesti: "Onneksi olkoon, Eino Leino! Voit tästä lähin käyttää sitä nimimerkkiä." Lienen siihen saakka runoillut jollakin "Tainion" tai "Vienon" tai "Norkon" nimimerkillä. Sitten kutsui hän koolle koko talon väen, ja luki tuon runon julki omalla, herkällä, diskreetillä tavallaan. Ei liene tarvis huomauttaa, että koko tuo Topeliuksen tähtien alla syntynyt runotekele sai täten aivan toisen, aateloidun tunnepitoisuuden. Runo herätti yleistä suosion sorinaa. "Sen on Eino Leino kirjoittanut", hän sanoi ylpeästi. "Ille faciet." (Hän on sen tekevä.)

Korkeammalle en voinut kohota enää. Enkä ole tainnut usein jälkeenpäinkään tuntea senveroista kirjallista itsetyytyväisyyttä kuin silloin 12 vuoden ikäisenä. Runo sai kunnian sittemmin ilmestyä painostakin "Hämeen Sanomain" palstoilla, joitten toimittaja vanhin veljeni O.A.F. Lönnbohm oli. Miten paljon tuo tapaus silloiselle runoileskentelevälle koulupojalle merkitsi, todistaa sekin, että tuo merkkipäivä, syyskuun 20 päivä 1890, on murenemattomana jäänyt muistini komeroihin.

III

HÄMEENLINNA

    Labor improbus omnia vincit.
   (Itsepäinen työ voittaa kaikki.)
                        Oppitalon otsake.

1.

LAUHKEASSA VYÖHYKKEESSÄ.

Syksy siirsi minut Hämeenlinnaan. Siellä kohtasivat minua kokonaan toiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen, lempeämpi, lauhkeampi, ja ikäänkuin inhimillisempi. Samalla vaikutti se minuun satukirjalta, jonka joskus olin lasna lukenut.

Enhän ollut koskaan elämässäni ennen nähnyt edes omenapuuta kasvavan punertavine hedelmineen. Ja täällä kasvoi pähkinäpuitakin! Puhuttiin lehmuksista, vaahteroista, saarneista, tammista, joitten lehtiä en ikinä oppinut oikein tuntemaan ja jonka vuoksi totuinkin niitä myöhemminkin vain yleisellä nimellä etelämaitten puulajeiksi nimittämään. Sama oli eläinkunnan ja sama kasvikunnan laita. Pitkät pellavasarat tekivät mahtavan vaikutuksen minuun, samoin uusien toverieni puheet metsäsioista, pukeista, vuohista ynnä lukemattomista muista luonnonihmeistä, joihin ennen olin vain jonkin joululehden palstain kautta tutustunut.

Samoin olivat pitkät, lämpimät syyskuun illat täysin outoja minulle. Järvi, joka meni jäähän vasta lokakuussa, kuului minulle ennen näkemättömiin luonnonilmiöihin. Luistimet, jotka voitiin ottaa esiin vasta parin viikon jäätymisen ja sulamisen jälkeen, eivät tuntuneet minun luistimiltani. Sukset, joilla päästiin liikkumaan vasta marraskuussa, eivät olleet kaukaisen Kainuun silloin jo kipenöitseviä talvipäiviä varten eikä myöskään tämä murtomaahiihto, jossa ei päässyt avoimia järvenselkiä myöten luikumaan.

Ihmiset, vieläpä uudet luokkatoveritkin, tuntuivat epäilyttävän ystävällisiltä, talttuneilta ja niin sanoakseni kesyttyneiltä. Koulussa ei puhaltanut enää sama vinha ja vihamielinen Pohjanlahden tuuli kuin Oulun aina taistoon valmiissa lukiossa. Toverit tulivat mitä hymyilevimpinä ja hyväntahtoisimpina uutta tuttavuutta tekemään, eivätkä opettajatkaan tuntuneet aivan pahinta tarkoittavan. Se oli kaikkien arvojen uudestaan arvioimista. Täytyi koettaa itsekin ihmistyä eikä päästää Barrabasta irti, jos mieli tulla toimeen toisten kanssa tällä Tyynenmeren saarella, joka vaikutti kuin luodulta onnellisempia ja lempeämpiä olotiloja varten.

2.

VANHIN VELJENI.

Ohjaajani kaikessa tässä uudessa elämänopissa oli rakas ja kunnianarvoisa vanhin veljeni, joka otti minut mukaan pitkille botaanisille kävelymatkoilleen, pitäen koko ajan minulle sisältörikkaita luentoja ympäröivästä elämästä ja siinä asuvista ihmisistä. "Vaahto on aina pinnalla", kuului hänen arvostelunsa koulukumppaneistani, "syvät juonteet piilevät syvemmällä". Toisella kertaa hän roomalaisen laulurunoilijan Propertiuksen avulla antoi minulle käsityksen runoilijan ohdakkeisen elämänuran vaikeudesta:

    "Non datur ad Musas currere lata via."

    (Ei ole väljä se tie, luo runotarten mi vie.)

Kolmannen kerran hän neuvoi minulle kaiken terveysopin pääperusteen: "Ihminen ei tarvitse muuta kuin verta, paljon verta, ja pitää sen hyvässä liikkeessä. Sentähden on paras syödä paljon, hakata halkoja paljon ja tehdä pitempiä ja lyhyempiä kävelymatkoja aina sen mukaan kuinka sattuu aikaa olemaan." Myöskin rakkaudesta hän jutteli minun kanssani. "Se on vaarallinen tunne", hän sanoi. "Mutta se on samalla elämän keskipäivä. Ilman sitä ei ihminen tiedä eläneensäkään. Kyllä se käy laatuun." Kuuntelin häntä henkeäni pidättäen. "Kyllä se käy", hän virkahti vielä. "Kyllä se käy hyvinkin päinsä miehen mielenlujuuden ja työtarmon avulla, mutta tarttuvilta taudeilta on itseänsä varjeltava."

Hän kohteli minua yleensä kuin täysikasvanutta. Puhelipa hän kanssani myöskin omista tulevaisuudensuunnitelmistaan ja rakkaimmista unelmistaan. "Siperiaan minun mieleni tekee", hän sanoi. "Siellä olisi paljon uutta nähtävää ja kuultavaa varsinkin luonnon valtakunnassa. Mitkä kasvikokoelmat minä voisinkaan sieltä poimia ja kotiin lähettää! Mutta sitä ennen minun kyllä lienee pakko muuttaa tämä opettajakandidaattitutkinto filosofiankandidaatiksi, jotta ei enää olisi kuin kukonaskel lisensiaattiin."

Minä kyselin ja hän vastaili. Botanistia minusta ei tullut tekemälläkään, mutta kenties juuri hänen antamansa alkupohjan avulla jonkinlainen humanisti.

Hänen kauttaan tulin tuntemaan henkilökohtaisestikin suuren määrän opettajia, mutta varsinkin nuoria lahjakkaita ylioppilaita, joitten piirissä hän vanhempanakin miehenä niin mielellään viihtyi, samoin kuin tuo piiri vaistomaisesti oli valinnut hänet omaksi aina vakavaksi, aina isälliseksi keskipisteekseen.

Muistan tämän piirin jäsenistä vielä muutamia. Niitä olivat ensiksikin veljekset Voionmaa (Wallin), Väinö ja Eino, edellinen silloin Hämeen maanteitten toivorikas tohtori, jälkimmäinen omien elämänteittensä aina edelleenkin riemurikas taivaltaja, sitten lakitiedettä lueskelevaiset Laurinus, Chydenius ja Petterson, joista ensimmäinen oli atleetti ulkomuodoltaan, toinen harvinaisen hieno hahmoltaan ja arvattavasti myös luonteeltaan, kolmas taas aina hyväntahtoinen ja toverillinen. Vielä kuului siihen voimanmies Backman, kenraali Kivekkään veli, päätekijä, haihtunut Cuban sotaan, aina päivänpaisteinen Matti Helenius (Seppälä), jonka tulevaa kuuluisuutta ei silloin vielä kukaan voinut aavistaa, Ilmari Blomstedt ja kenties vielä joku muu, joka tällä hetkellä on haihtunut muististani.

Voi arvata, ettei tämäntapaisesta seurapiiristä nalja eikä nauru puuttunut. Suurin riemuni oli tietysti hiipiä hiljaa ja mahdollisimman huomaamatta veljeni huoneeseen muka jotakin kirjaa tai vanhaa sanomalehteä, Lönnrotin "Mehiläistä", Snellmanin "Kallavettä" tai Beckerin "Turun Viikkosanomia" selailemaan ja saada silloin kuulla heidän vallatonta leikinlaskuaan milloin maan ja valtion, milloin lähimmän yhteiskunnan ja ympäristön asioista. Tuon yleisen seurasävyn luoma mielialan turvallisuus ja sopusointu johdatti muistiin eräitä toisia samantapaisia iltoja entisiltä ajoilta synnyinkodistani, jolloin isävainajani peräkamarista kaikui pitäjän herrojen yhtä tuores huumori ja elämänilo ja jolloin minä piimäsuisna pikkaraisna sain siellä paikan jossakin sohvankulmassa lähellä höyryävää totipöytää, kuuntelin, nautin ja nukahdin siihen.

Esimerkkinä tämän seurapiirin nuorekkaasta leikinlaskusta mainittakoon tässä se juhlanumero, minkä se toimitti joku vuosi sen jälkeen "Hämeen Sanomain" päätoimittajan virasta eroavan veljeni kunniaksi. Sen ensimmäinen uutinen kuului jotakuinkin näin:

"Lehtemme päätoimittaja O.A.F. Lönnbohm on luopunut toimestaan antautuakseen kokonaan erotiikan alalle."

Joku seuraava uutinen kuului: "Ilmari Blomstedt on tuntemattomalla tavalla poistunut paikkakunnalta jättäen jälkeensä rakkaan muiston ja nikkelöidyn voimistelusauvan."

Niitä oli sitten peräkkäin yhtä herttaisia ja yhtä naiiveja useampiakin. Tämäntapaisia numeroita oli luonnollisesti painettu ainoastaan rajoitettu määrä, joita oli sinne tänne ystäville ja tuttaville lähetetty. Veljeni luki sen ensin kauhukseen, sitten suuremmalla epäluulolla, mutta ei ollut aivan varma siitä, kumpi tunne mahtoi olla oikeampi.

– Ei niistä penteleen pojista tiedä, hän sanoi. Voi niitten päähän tällainenkin hullutus pälähtää.

Hän tempasi lakkinsa, suki palttoon päälleen ja riensi juoksujalassa kaupungin seurahuoneelle tavalliseen kahvipaikkaansa, jonka uutterin ja säännöllisin kävijä hän oli. Hän väitti näet sieltä pitäen voivansa parhaiten seurata maan sanomalehdistöä.

Mutta. hyvät ystävät ja kylänmiehet olivat tämänkin tapauksen edellyttäneet. Siellä oli samanlainen sanomalehti.

Nyt jo hiukan hädissään hän kiirehti erään yhteisen tuttavan luokse. Sama tapaus. Vasta kirjapainossa selvisi asia hänelle. Se päättyi yhteiseen iloon ja ylimääräiseen kahviannokseen.

Eräs ensimmäisiä ja vastaisuudessa hyvinkin tärkeitä elämänkokemuksiani tässä ympäristössä oli läheltä tutustuminen senaikaisen sanomalehden toimittamiseen.

Se oli kuin kurkistamista niitten teatterikulissien väliin, jotka kaukaa katsoen suurta yleisöä hämmästyttivät ja ihastuttivat. Kynä ja sakset saivat toisen ja ennen aavistamattoman merkityksen mielessäni. Avustajain, kaupunkilaisten ja maaseutulaisten kohtelu, yleisen mielipiteen lukuunottaminen ja arkaluontoinen ohjailu, valtiollisten suunnan vivahdusten vakoilu ja paikallisten uutisten urkinta olivat kaikki minulle ennen tuntemattomia tosiseikkoja. Entäs kirjapainosta juuri lähteneet, vielä kosteat korjausarkit! Entäs nuo salaperäiset merkit, joilla mielestäni jo pyhyyden saavuttaneita kirjasimia poistettiin, yhdisteltiin, eroteltiin tai pantiin kokonaan päälaelleen seisomaan! Tyypillisen maaseutulehden toimitustyöhön kuului nimittäin vielä siihen aikaan myöskin yöllinen korjausluku, jolloin torkahteleva painopoika istui ovipielessä ja veljeni tai sisareni silmät punaisina paljosta valvomisesta suoritti tätä yhteiskunnalle tärkeätä aseetonta sota-palvelustaan.

Veljelläni oli oma ja arvattavasti vieläkin vanhemmilta ajoilta periytynyt tapansa hoidella sanomalehteä. Keskimäärin kerran viikossa hän pistäytyi Helsingissä eikä suinkaan jättänyt käymättä Uuden Suomettaren toimituksessa, missä hän paitsi V. Lounasmaata (Löfgren) tapasi milloin minkin silloisen fennomanian suurmiehistä, milloin Meurmanin, milloin Jaakko Forsmanin, milloin itsensä Yrjö Ylimmäisen. Täältä sai hän aina napatuksi jonkin suomalaisen suurpolitiikan murenen, jota sitten taas hämeenlinnalaisessa seurapiirissä illat pitkät puolelta jos toiseltakin pohdittiin. Jos oli puute paikallisista pääkirjoituksen aiheista, ilmestyi aina artikkelin otsake. "Uusia pysäkkejä tarvis", jota vastaan ei kenelläkään voinut olla mitään muistuttamista. Tärkeimmiksi tapahtumiksi muodostuivat luonnollisesti kunnalliset vaalit ja varsinkin valtiopäivävaalit, joilla ei kuitenkaan liian usein silloista yleistä mielipidettä rasitettu. Kilpaileva paikallinen sanomalehti "Hämäläinen" oli sitten "ränstynyt" ilmapuntari jokanumeroisten pääkirjoitustensa vuoksi, joissa maalaisrahvaalle kylläkin tärkeät ilmanmuutokset olivat yleispätevästi todetut ja kenties joskus myöskin varovaisesti eteenpäin ennustetut.

Veljeni jälkeen tuli Severi Nuormaa lehden päätoimittajaksi. Hänen kihlajaispäivänään ilmestyi kuitenkin lehden huoneistoon sen entinen päätoimittaja.

– Ajattelin, että sinulla ehkä tänä päivänä on jotakin muutakin tekemistä, oli hän sanonut. Mene sinä juomaan juhlakahviasi ja minä vikarioin täällä tämän päivää sinun sijastasi.

Toinen kiitti ja lähti. Hänen riemunsa ei liene ollut enää yhtä sekoittamaton seuraavana päivänä nähdessään lehtensä pääkirjoituksen paikalla tuon yleisen toivomuksen, että oli jälleen uusia pysäkkejä tarvis Hämeenlinnaan.

3.

KOULUN PYLVÄITÄ.

On luonnollista, ettei koulutyö eikä ehkä toverielämäkään, johon kyllä innokkaasti jo heti alusta alkaen suhtauduin, voinut näissä olosuhteissa pääasiaksi muodostua, varsinkin kun ottaa lukuun aina uutterammaksi käyvän runoiluni ja aina rajattomamman rakastumiskykyni. Toinen näistä täydensi toistaan, viljellen eri puolia samasta asiasta. Edellisen avulla harjaannuin jo koulun yläluokilla varsin kunnioitettavaksi kielenkäyttelijäksi, ollen mahdollisimman valmis siinä suhteessa ylioppilaaksi tullessani ja ensimmäisen runovihkoni julkaistessani. Jälkimmäistä saanen kiittää joskus aivan sairaalloisuudenkin ääriä kosketelleesta tunneherkkyydestäni ynnä lukemattomista sen luomista aistimusten ja mielialojen aaltoiluista.

Koulutyö muodostui pelkäksi leikiksi minulle, matematiikkaa lukuunottamatta, jossa suhteessa olin poiskadonnut lammas jo ensi luokaltani. Historia oli minulle suurta satukirjaa, kielitaito korvakuuloa. Kaikki muu meni opettajien yleisellä suosiolla ja avuannolla.

Ainoa, joka ei ollut niin helposti petettävissä oli Iso (Brummer), suomen ja latinan kolleega, joka usein sanoi minulle osaamisen merkiksi viitatessani:

– Lönnbohm konsa osaa, konsa ei. Lönnbohm konsa viittaa, konsa ei. En kysy sinulta sinun viitatessasi.

Koetin lahjoa häntä pystyttämällä käteni pitempäänkin viittausasentoon. Yhtä huonolla menestyksellä.

– Minä läpinäen sinun tietämättömyytesi, sanoi Iso. Paras ettet viittaakaan.

Harvoin hän kysyi minulta mitään. Kelpasin kuitenkin silloin tällöin luokan edessä Vänrikki Stoolia lausumaan.

– Et sinä osaa lausua, hän sanoi hetkisen kuunneltuaan. Mene paikallesi ja kuuntele, kun minä lausun.

Hän otti kirjan käteensä, piti pienen taidepaussin, katsoa mulautti ympärilleen silmälasiensa ylitse ja alkoi lukea ymmärryksellä ja oikeilla äänenpainoilla, kiintyi lukemiseensa, kiintyi myöskin itse tekstiin, unohti ympäristönsä ja kadotti ajan ja paikan käsityksen.

Pojilla oli hauskaa sillä välin. Ei ollut pelkoa läksyjen osaamisesta. Saattoi hiljaa ja varovasti telmiäkin hiukan.

Eikä kukaan huomannut, että kirja jälleen oli painunut alas hänen kädestään ja hänen silmänsä seivästyneet luokkaan noitten peloittavien sankalasien ylitse.

– Turhaa tuhlata päärlyjä sioille, hän sanoi mitä syvimmällä loukkaantumisella ja halveksumisella. Tunti oli loppunut. Nousi ja lähti ja jätti jälkeensä kaamean mielialan miehestä, joka ei voinut kunnioittaa meitä muulla kuin syövyttävimmällä ylenkatseella.

Matematiikan opettaja oli Skrepa (Hårdh). Hän oli olemukseltaan vanha, sirosteleva ja sievistelevä kavaljeeri, jonka Juppiter oli tälle epäkiitolliselle alalle asettanut. Turhaan hän koetti takoa asianomaisten oppilastensa päähän aritmetiikan, algebran ja ennen kaikkea geometrian perustavia päätotuuksia.

– No siis, no siis, koetti hän valittavalla, ärtyneellä äänellään ohjata taulullaolijoita mittausopillisten ongelmien johdonmukaiseen ratkaisuun.

– Aijaijaijai, eijeijeijeijei, aijaijaijaijai, kuului, hänen vaikeroiva kärsimyksensä jokaisen uuden erehdyksen johdosta, mikä noissa hänen mielestään niin yksinkertaisissa ja meidän mielestämme niin monimutkaisissa päätelmissä tapahtui. Hänen oli yhtä mahdoton herättää todellista pelkoa kuin todellisen arvovaltaisuuden vaikutusta meissä. Ensiksikin hän oli liian hieno ja kulki liian hipsimällä ynnä hienosti puettuna, sitten hiipi kaamea kuiske hänen kantapäillään, että hän käytti peruukkia! Mitä me enää muita todistuksia kaipasimme? Minä en sitä uskonut, moni muukaan vakavampi oppilas ei sitä uskonut, mutta kerran lingottu epäluulo teki salaista, kaivertavaa työtään ja heikensi pohjan hänen jalkojensa alta. Vaikkakin hän vaativaisuudellaan sai pojat jotakuinkin paljon matematiikkaa harrastamaan, hän tuskin herätti kenessäkään mitään erikoista innostusta siihen.

Toisin oli historian opettajan Paavin (Faven) laita. Älykkäänä, leveänä, lyhytkasvuisena, rusopartaisena hän siirsi heti tunnin alussa nojatuolinsa pulpettien väliin keskikäytävän päähän, josta hän hoiteli sekä opetustaan että kurinpitoaan valppaasti, vilkkaasti, vaativasti, milloin ilkamoivalla ivailla, milloin leveällä leikillisyydellä. Hänen ei tarvinnut koskaan käyttää mitään rankaisukeinoja. Häntä pelättiin ja hänestä pidettiin, osattiin historiaa kuin hevoset. Eikä sillä hyvä. Hän pani painoa myöskin tavalle ja kyvylle kertoa, mitä oli lukenut ja mitä muisti luetusta.

– Ei kuulu läksyyn, oli usein toistuva valitus meillä.

– Kyllä kuuluu, hän vastasi. Ellei se kuulu nykyiseen, se kuuluu entisiin, ellei entisiin, niin tuleviin.

Vielä jollakin historiallisella anekdootilla höystettynä oli tämänkaltainen todistelutapa vastaansanomaton. Tietysti hän sai naurajat puolelleen, eikä ainoastaan opettajana.

Venäjänkielen opettaja oli Jassi (Palander-Suolahti). Pienenä, laihana, käppyräisenä, tulipunaisena poskipäiltään, venäläisen telegrafistin näköisenä hän kätki ulkonaisesti vähäpätöiseen olentoonsa mitä suurimman määrän tahdonlujuutta, työtarmoa ja aivan räjähtävän määrän sitä hillittyä sähköenergiaa, jota hirvittäväksi temperamentiksi ja samalla luonteen koleerisuudeksi sanotaan. Opettaessaan siihen aikaan jotakunkin vastenmielistä ainettaan läpi koulun hän osasi kaikkien muoto- ja lauseopillisten ongelmien kautta ohjata teräsnäppisellä kourallaan meidät korkean venäläisen runouden lähteille, Pushkinin "Kapteenin tyttäreen" ja Boris Godunoviin saakka, painaen täten kovakorvaisimmankin 8-luokkalaisen lukiolaisen päähän miellyttävän muiston kestetyistä vaikeuksista ja niitten aukaisemista viehättävistä näköaloista. Samoin kautta koulun kunkin yksityisen oppilaan sielunelämään perehtyneenä hän kuljetteli kutakuinkin puolueellisesti muuten jokaista heitä oman mielensä mukaisesti ohi kaikkien tilapäisten salakarien, päästen tässäkin suhteessa useimmiten ainakin välttäviin ja tyydyttäviin tuloksiin.

Hän merkitsi miehensä jo aliluokilla. Joka silloin muoto-opissa pahemmin hairahtui tai osoitti muuten huolimattomuutta sitä kohtaan, sai kärsiä koko koulun ajan siitä.

Meidän luokallamme oli kaksi, John Zidbäck ja Edv. af Enehjelm, jotka osasivat kumpikin kuin kasakat venäjänkieltä. Jostakin syystä he kuitenkin jo alusta asti olivat luokan syntipukkeja. Kun kello tuli viittä vaille tunnin loppua, pani Jassi kirjan kainaloonsa ja lausui tyynesti: "Ja nyt hiukan muoto-oppia. Enehjelm, kuinka kuuluu venäjäksi 'laiska aatelismies'?" Koko luokka hymyili, hyvin tietäen, mitä tulossa oli.

Enehjelm nousi, vastasi ja yritti istua alas. "Taivutetaan", sanoi Jassi. Enehjelm taivutti epätoivon vimmalla sanat kaikissa kuudessa sijassa. Nyt ainakin katsoi hän oikeudekseen istua alas. "Monikko!" virkahti Jassi eepillisellä tyyneydellä. "Kuinka kuuluu siihen monikko?" Nyt oli jo koko luokan suu naurussa. Enehjelm otti happamen ilmeen; teki vastahakoisen eleen ja taivutti monikonkin: "Istu", määräsi Jassi. Zidbäckiä varten hänellä taasen oli jokin muu muoto-opillinen ratkaistava.

Tätä jatkui sitten läpi koulun aina 8:nnelle luokalle saakka, sen verran kuitenkin sovellettuna, että hän lakkasi 6:nnelta luokalta saakka sinuttelemasta, käyttäen siitä lähtien ainoastaan kolmatta persoonaa.

Niitä kohtaan taas, jotka aliluokilla olivat taitoa ja harrastusta osoittaneet, hän oli koko koulun ajan hyvä ja varsin hellä. Hänellä, jos kenelläkään, olivat siis fideksensä ja ei-fideksensä.

Jälkimmäisiä hän uhkasi aina koulusta erottamisella, "Eroa pois, eroa pois!" hän huusi. "Mene suutarinoppiin! Mene kraatarinoppiin! Mitä sinä täällä olet muitten esteenä ja kiusana opetuksessa?"

Hänen äänensä, joka oli harvinaisen vivahdusrikas, saattoi kasvaa lempeimmästä ja hymyilevimmästä kuiskauksesta ukkosen jylinään saakka. Se kuultiin silloin, kun joku antoi muistutuksen aihetta hänen alati valvovalle huomiokyvylleen, ei kiintynyt yksinomaan oppilasten hairahduksiin tai poikamaiseen vallattomuuteen, vaan paljon enemmän yleisiin luonteenominaisuuksiin, varsinkin itserakkauteen ja itsekylläisyyteen.

Herrais (Herrgård) päästi kerran esiin jollakin varomattomalla ja itsetyytyväisellä kasvojenilmeellään tuon hirmumyrskyn mylvähtämään.

Se oli kauhea hetki. Jasse tuli kateederista alas hänen eteensä kohona hyppien, molemmin käsin vatsan kohdalta housujaan kannattaen, ja huusi ja jylisi ja sylki ja pärskyi ja kuvaili koko asianomaisen raivon esineen kurjaa ja vähäpätöistä olemusta, niin että suuremmallakin itsetunnolla varustettu homo sapiens olisi siitä saanut sydänkouristuksen. Sitä kesti monta minuuttia ja se päättyi ratkaiseviin sanoihin: "Tuo päiväkirja!" Se merkitsi kahden tunnin istumista; hän ei koskaan määrännyt sen vähempää. Tuollainen kohtaus tapahtui harvoin, tuiki harvoin, mutta sujui samojen foneettisten lakien mukaisesti ja päättyen aina samaan kohtalokkaaseen lopputulokseen. Ei-fideksiä vainosi Jasse hellittämättömällä itsepintaisuudella myöskin opettajiston keskuudessa, jonka merkitsevin jäsen hän oli, eikä vähemmän sen lukukausikokouksissa, missä kukin oppilas tiedoiltaan, taidoiltaan ja hyviltä tavoiltaan vaa'alla punnittiin.

Juuri päinvastainen oli fideksien kohtalo ja kohtelu hänen puoleltaan. Antaen itse heille parhaat numeronsa hän vaikutti myöskin muitten opettajien numeroihin, eikä kuten kerrottiin, halveksinut myöskään suusanallista suositusta. Hänen käytöksensä heitä kohtaan kävi vuosi vuodelta aina lempeämmäksi, eikä hän yläluokilla enää kysynyt heiltä muulloin kuin jossakin harvinaisessa tapauksessa, milloin oli kysymys jonkun toisen antaman väärän vastauksen korjaamisesta. Itse fideksenä, koska olin heti kouluun tultuani sattunut täysin virheettömän kirjoituskokeen suorittamaan, saan kiittää häntä paljostakin sillä verrattain sileällä opin uralla, jota Hämeenlinnan lukiossa taivaltelin.

Kerran kuitenkin meni ylpeyden paholainen minuun. Se tapahtui ylimmällä luokalla, jonka priimukseksi Jassin ja Pehtorin (Lindeqvist) armo ja suosio olivat minut kohottaneet.

Primuksen tehtäviin kuului koulun yleisen tavan mukaan, paitsi taulun puhtaanapitämistä, ilmoittaa ennen jokaisen oppitunnin alkua, ketkä poissa olivat. Tätä varten hänen oli tuotava mustepullo ja kynä opettajan kateederin ääreen, missä hän merkitsi heidän nimensä samalla kuin omansakin suureen päiväkirjaan. Tuon tapahduttua oli priimuksen jälleen vaellettava kynä ja mustetolppo kourassa takaisin paikoilleen.

Tuo vanha tapa oli muodollisuudellaan jo jonkin aikaa ärsyttänyt minua. Ostin opettajapöydälle oman kynän, ja mustepullon ja nousin ylös vain paikaltani poissaolevia ilmoittamaan.

Tämä kävi parin ensimmäisen oppitunnin aikana. Opettajat näyttivät hiukan hämmästelevän tuota uutuutta, mutta sallivat sen kuitenkin tapahtuvan.

Jassi ei pitänyt uutuuksista. Minä nousin ylös ja ilmoitin poissaolevat hänelle. Hän katsoi kysyvästi ja lempeällä hymyllä minuun. Minä ilmoitin, toisen kerran. Hän hymyili vieläkin lempeämmin. "Minä en oikein kuule tällä korvallani", hän sanoi: "Jospa Lönnbohm tulisi hiukan lähemmäksi." Ei minun auttanut muu kuin taivaltaa tovereitteni äänettömän ivan esineenä tavalliselle paikalleni opettajan oikealle puolen ja ilmoittaa siitä poissaolevat. "Jahhah", sanoi Jassi. "Minä kuulen nyt paremmin." Hän ojensi kynän ja mustepullon minulle ja minun oli pakko marssia takaisin paikalleni nyttemmin kahden kynän ja kahden mustetolpon onnellisena omistajana. Tunsin kyllä samoinkuin jokainen tunsi hänen erikoista laatua olevan kuuroutensa. Välistä hän kuuli vaikka kuinka, toisin vuoroin hän ei tahtonut kuulla mitään. Tämä kävi esille varsinkin silloin, kun oli kysymys siitä, vastasiko fides vai ei-fides. Jälkimmäisessä tapauksessa hän useinkaan ei kuullut oikeita, ainoastaan väärät vastaukset, edellisessä oli laita päinvastoin. Hän lausui itse varmuuden vuoksi oikean vastauksen, ikäänkuin fides itse olisi sen lausunut, ja nyykäytti päätään hyväntahtoisesti: siirtyi sitten seuraavaan.

4.

K.O. LINDEQVIST.

Yläluokilla tuli sitten toisia minulle vieläkin merkityksellisempiä opettajapersoonallisuuksia näköpiiriini.

Niitä oli koulun rehtori K.O. Lindeqvist, Pehtoriksi kutsuttu, historian tohtori ja suomenkielen opettaja, sittemmin Helsingin jatkokurssien lehtori, historiankirjoittaja ja kunniaprofessori. Kaikissa kolmessa tärkeässä aineessa, ainekirjoitus kolmantena, minulle korkeimman arvosanan läpi lukionsa antaen, hän suuresti helpotti koulunkäyntiäni, jota hän tuki ymmärtäväisellä, suorasukaisella olemuksellaan muutenkin monessa ajankohdassa ratkaisevasti. Kaikki pitivät hänestä. Hänen oikeudenmukaisuutensa oli yhtä tunnettu kuin hänen opetuksensa vapaa kaikesta pikkumaisuudesta.

Joku tenava oli joutunut koulun seinien sisällä kiinni itse teosta, s.o. erään suositun pilkkalaulun esittämisestä, jossa laulussa kukin opettaja kuuli kunniansa. Pehtori oli saattanut hänet omaan kansliaansa, jonne toinen oli pamppailevin sydämin häntä seurannut. Poika poloinen odottanut tietysti esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta. "Laula!" Pehtori sanonut. Poika katsonut kummastuneena häneen. "Laula!" Pehtori toiseen kerran sanonut karttakeppiään pudistaen. "Kyllä sinä osaat sen laulun, minä kuulin itse." Poika teetellyt, mutta ryhtynyt nyyhkyttäen ja kyynärpäällään silmiään varjostaen laulamaan:

    "Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat,
    nappularattaat, nappularattaat,
    Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat,
    Paavi ja Pehtori raudoitti."

Pehtori lyönyt tahtia karttakepillä. Kun poika oli vaiennut, oli jälleen tuo Salomonin tuomio kuulunut: "Laula! Kyllä sinä osaat sen laulun. Kuinka kuuluu siihen jatko?"

Ja poika täyttä kurkkua kallottaen saanut laulaa laulunsa alusta loppuun yhtään säettä tai jaksoa pois jättämättä. Sitten vasta hän saanut mennä menojaan.

Eikä hänellä ollut edes tuota tavallista tilaisuutta vedota ystäviensä hyväntahtoiseen sääliin tai yleiseen mielipiteeseen opettajien harjoittamasta vääryydestä, joka useimmiten seuraa rikoksen ja rangaistuksen kantapäillä. Kaikki pitivät tuomiota täysin oikeana.

Pahempiakin rikkomuksia sattui. Milloin oli koulun käymälä niin täynnä tupakansavua, että seiväs olisi seisonut siinä, milloin joku koulupoika tai abiturientti juonut itsensä täyteen makeata viinaa, jossa tilassa hän oli koulun ulkopuolella näyttäytyen ollut omiaan herättämään myös ankaran ja kunnianarvoisen kouluneuvoston huomiota.

Silloin oli leikki kaukana. Pehtori kulki karttakeppeineen luokasta luokkaan, paukutti pöytään sitä ja manasi: "Kuinka täällä eletään oikeastaan? Eletään niinkuin hollituvassa. Rymytään ja rähjätään niin että kaikkien rehellisten ihmisten tukka nousee pystyyn. Ennen minä otan Augiaan tallin puhdistaakseni kuin tämän oppilaitoksen." Sitä seurasi sitten sarja usein hyvinkin drakonisia rangaistuksia, koulusta erottamisia, karsseria ja istumista. Nyt hän ei ollut mikään Juppiterin vihaama opettaja-automaatti enää, vaan Juppiter itse, jonka kulmakarvojen rypistys merkitsi maailmojen häviötä.

Onneksi tätä tapahtui harvoin, kovin harvoin, ainoastaan kerran, pari niiden 5 vuoden aikana, jotka minulla oli onni ja kunnia kuulua Hämeenlinnan klassilliseen lyseoon.

Omat henkilökohtaiset kokemukseni hänestä olivat kokonaan toista laatua.

Heti ensimmäisestä aineestani "Hiihtoretki", jonka olin kirjoittanut sekä suorasanaisesti että kaikuvilla Danten kolmisoinnuilla, hän oli merkinnyt arvosanaksi 10+. Tämä lienee tapahtunut 5:nnellä luokalla.

Siitä saakka seurasivat kymmeniköt järkähtämättä jokaista ainettani, oli se pitkä tai lyhyt. Eivätkä ne liittyneet erottamattomasti ainoastaan ainekirjoitusnumeroihin, vaan myöskin suomenkieleen ja historiaan. Näitten kolmen kymmenikön ja Jassin yhtä järkähtämättömästi antamien yhdeksikköjen avulla oli minun hyvä purjehtia ohitse muitten aineitten vaarallisimpienkin salakarien, joista luonnontieteet ja matematiikka olisivat joissakin muissa oloissa voineet minut milloin hyvänsä omaan lahjattomuuteeni langettaa.

Suomenkielessä sain olla osittaisena auktoriteettinakin koko luokan eikä aina suinkaan vähimmän itsensä opettajan korvakuuloon nähden, varsinkin mitä tuli länsisuomalaiselle kielikorvalle vaikeihin objektiasioihin. Kyllähän ne kaikki seisoivat Setälän kieliopissa, mutta niitä ei tietysti lukenut kukaan eikä niitä oikeastaan muuta kuin muodon vuoksi vaadittukaan. Omasta puolestani osasin ne kannesta kauteen. Nykyään muistan niistä vain sen yleisen vaikutuksen, etten koskaan ollut arvannut, kuinka vaikeata kieltä olin puhunut jo hamasta lapsuudesta.

Muuten luettiin vain Kalevalaa. Itse olin siihen jo aikaisemmin yksityisesti syventynyt, joskin sen runo-opillinen asu oli minulle tietopuolisesti vieras eikä ole aivan selkeä vieläkään. Mutta sen kauneudet tajusin, sen maailmoita syleilevä mielikuvitus löi minut hämmästyksellä, ja ymmärsin, että tässä oli jotakin aivan uutta tuotu maailmankirjallisuuteen.

"Pehtorin" voima oli kuitenkin historia, niin kotimainen kuin yleinenkin. Hänen oppituntinsa muodostuivat vuosi vuodelta yhä enemmän luennoiksi, joissa ei ollut kysymyksiä niin paljon sodista, hallitsijasuvuista ja vuosiluvuista, vaan ihmiskunnan yhteistä kehityskulkua johtavista ajatussuunnista ja virtauksista.

Hänen loistohetkensä oli Ranskan suuri vallankumous. Silloin hän ei kysynyt mitään keneltäkään, vaan karttakeppi paukkui hänen omaa polveaan vastaan ja sanat sinkoilivat sattuvina ja näköaloja avartavina hänen huuliltaan. Harvinaista kyllä, hänen esityksensä kävi senkin jälkeen aina etevämmäksi, mitä enemmän nykyisiä aikoja lähestyttiin.

Hän ei tehnyt juuri paljon mitään yksityiskysymyksiä, ei ainakaan minun kohdaltani. Hän käski vain kertoa jotakin asianomaisen päivän läksyn piiriin kuuluvaa. Se sai alkaa varhaisemmistakin ajoista ja jatkua myöhäisempiinkin, kunhan siinä vain esiintyi joku kuvailukyky ja sisäinen johdonmukaisuus.

Kaikesta päättäen olin minä hänenkin fideksensä. Kerran hän vaikutti varsin ratkaisevasti elämänkohtalooni.

Inhimillisesti katsoen olin pääsevä ylioppilaaksi 16-vuotiaana, mutta minun teki mieli päästä jo 15:n vanhana, johon päätökseen ei liene vaikuttanut niin paljon mikään pohjaton kunnianhimo kuin esimerkin voima, kunnostautumisen halu jonkun koulupoikalemmittyni silmissä, mutta ennen kaikkea riippuvaisuuden tunne vanhemmasta veljestäni maanmittarista, jonka kukkaron kululla – osaksi myös kodin maitorahoilla – tiedon ja taidon polkuja taivaltelin.

Kiihoittavana esikuvana oli oppilas A., joka edellisenä vuonna 5:nnellä luokalla istuttuaan oli lukenut kesällä 6:nnen luokan kurssin, istahti seuraavan syyskauden kanssani 7:nnellä luokalla, luki yksityisesti sen luokan kurssin, siirtyi 8:nnelle ja kirjoitti seuraavana vuonna ylioppilaskokeet. Ennätys, 3 luokkaa yhdessä vuodessa, lienee saavuttamaton Suomen oppikoulujen historiassa.

Mutta siihen kuuluu myös jatko. Abiturienttitutkinnon suoritettuaan tämä mallikelpoinen, enemmänkin kuin mallikelpoinen oppilas oli ensimmäisen kerran elämässään juonut muutamia pulloja olutta, jotka heti olivat hänen jännittyneeseen hermokeskukseensa kihahtaneet. Hän tapaa Pehtorin kadulla ja tahtoo halata häntä pelkästä ystävällisyydestä.

Suunnilleen seuraavankaltainen keskustelu virisi heidän välillään:

__A. menee nyt heti kotiin, koettaa Pehtori ohjata tätä harhautunutta oppilastaan oikean poluille.

– Pehtori, Pehtori, rakas Pehtori, kuinka minä tykkään sinusta! selittää A. Sinä se olet oikea miesten mies. Mennäänkö vähän olutta juomaan? Minä maksan.

Eikä Pehtorin auttanut muu kuin suureksi murheekseen toimittaa karsseriin hänet pari kolme päivää ennen lähtöä Helsinkiin.

Käytös oli alennettu parilla numerolla. Ukko Rein yliopiston rehtorin kansliassa kiinnittää huomiota siihen.

– Hm, sanoo hän. Mitä tämä? Miksi tämä?

– Join vähän olutta, vastaa A. siihen kursailematta.

__Hjah, tjah, njah, huomauttaa ukko Rein siihen yhtä äkeästi kuin hyväntahtoisesti. Ei pidä juoda olutta.

Häntä ei pantu yliopiston rehtorin erikoisen katsannon alle tai n.s. rehtorin osakuntaan, mikä tuli monen muun vajakäytöksisen ja aluksi myös kaikkien naisylioppilasten osaksi, ennenkuin varsinaiset osakunnat suostuivat heidät jäsenikseen hyväksymään.

Noin säteilevä ihannekuva silmieni edessä en minäkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan hypätä ainakin yli yhden luokan. Näistä haaveellisista haihatteluista teki kunnon Pehtori kuitenkin lyhyen lopun täysipainoisella todistustavallaan.

– Joutavuuksia, sanoi hän. Suorastaan mielipuolisuutta. Lönnbohm tulee kuitenkin 16:n vanhana ylioppilaaksi. Koettaa nyt vain rauhassa kypsytellä omia opintohalujaan, ettei ole tarvis akatemiassa liian typeriä aasinsiltoja rakentaa.

Ja sille puheelle se jäi. Hän väitti ainakin tekevänsä kaikki moisten hullutusten vastustamiseksi.

Se johdatti elävästi mieleeni vanhimman veljeni kerran antaman elämänohjeen, kun hän katsoi minun kirjallisilla kokeillani liian paljon ruumistani rasittavan.

– Ei ole pakko niin kiirettä pitää, hän oli sanonut. Ehtii sitä hautaan vähemmälläkin.

5.

MUODOLLISTA LOGIIKKAA.

Mutta pari kertaa joutui Pehtori minua kohtaan osoittama ja arvattavasti tuntemakin suopeamielisyys kovalle koetukselle.

Ensimmäisen kerran se tapahtui seitsemännellä luokalla, missä uskonnon ja samalla muodollisen logiikan opettaja Vainio, itse hyvinkin muodollinen, kuivakiskoinen, jopa suorastaan vastenmielinen mies, teki toran tyhjästä juuri ennen kevätlukukauden päättymistä.

Se tapahtui logiikan tunnilla. Kytömaa oli vastannut sisällyksellisesti aivan oikein, joskaan ei sanasta sanaan niiden sääntöjen mukaisesti, jotka kuuluivat Vainion vaatimuksiin. Hän ei hyväksynyt vastausta ja kysyi, kuka taisi asian. Tunsin nuo vaatimukset ja viittasin laiskansitkeästi.

– Niin se kuuluu, virkahti hän päätään nyykähyttäen. Se oli oikea vastaus.

Kytömaa katsoi kysymysmerkkinä minuun. Juuri sitä samaahan hänkin oli tarkoittanut! En malttanut olla ivallisesti hymyilemättä hänelle, joka iva kuitenkin tällä kertaa oli kokonaan asianomaiseen opettajaan kohdistettu.

– Miksi Lönnbohm nauroi? hän kysyi.

En tahtonut luonnollisesti sitä ensin sanoa hänelle, mutta kun hän vaati aina kiivaammin vastausta, hän saikin sen jotakuinkin suorasukaisesti: Kytömaahan sanoi aivan samaa, vaikka eri sanoilla. Riippui vain opettajasta itsestään, että opettaja ei sitä ymmärtänyt.

– Kuinka niin? penäsi hän.

En viitsinyt vastata enempää, vaan istahdin takaisin paikalleni naama niin happamessa ja ylenkatseellisessa hymyilyssä, että hän keskeytti siinä silmänräpäyksessä opetuksen ja lähetti minut rehtorinkansliaan.

Pehtori ilmestyi sinne oppitunnin päätyttyä. Vainio oli ehtinyt jo käytävässä kertoa hänelle asian pääpiirteet, onnistumatta kuitenkaan millään tavalla järähyttämään sitä jatkuvaa hyväntahtoisuutta, jota Pehtori tunsi minua kohtaan.

– No niitä se Lönnbohm taas on viisastellut? sanoi hän heti kynnykseltä tunnetulla leveydellään ja rehtiydellään. Loukannut omaa uskonnonopettajaansa? Mitä se semmoinen on?

– Logiikan opettajasta oli tällä kertaa kysymys, enkähän minä ole viisastellut, vaan Vainio.

– Maisteri Vainio, sopii Lönnbohmin sanoa. Eikö Lönnbohm tiedä, että esivalta on ylhäältä annettu ja että opettajat ovat Jumalan sijaisia maan päällä?

Sepäs kuului jo joltakin tuon tunnetun vapaa-ajattelijan suusta! Sitäpaitsi tunsimme me koulupojat vaistomaisesti, ettei Pehtorikaan mahtanut olla hänen kaikkein innokkaimpia ihailijoitaan.

Katsoin senvuoksi voivani olla tavallista julkeampi.

– Hän on vastenmielinen mies, sanoin suoraan.

– En tahdo väittää, että hän olisi niin kovin mieltä myöten minustakaan, pääsi kuin vahingossa Pehtorin hammastarhasta, mutta hän on kuitenkin Lönnbohmin opettaja ja tämän oppilaitoksen arvo ... on kallis minullekin.

Rohkenin yhä edelleen jousta jännittää.

– Mutta tämä on jo kolmas koulu, jota käyn, ja hyvän matkaa neljättäkymmentä opettajaa on minulla ollut ja jos he kaikki ovat olleet Jumalan sijaisia maan päällä...

– Siivolla! sanoi Pehtori, paukauttaen karttakeppiä pöytään. Lönnbohmin on pyydettävä anteeksi häneltä.

– Sitäkö hän vaatii?

– Sitä.

– Eikö mitään muuta? Ja entä minä en pyydä anteeksi?

– Sitten kaiketi minun täytyy ruveta miettimään Lönnbohmin erottamista tästä oppilaitoksesta. Sopiihan koettaa, miltä näyttävät olot neljännessä koulussa.

Asia oli kääntynyt vaaralliselle uralle, mutta minä näin hänen naamastaan ja silmäkulmistaan, että hänellä ei ollut pienintäkään tarkoitusta toteuttaa kylläkin onnettomuutta uhkaavia sanojaan.

– Minä en pyydä anteeksi, sanoin sitten harvakseen, sillä silloinhan myöntäisin todella jotakin rikkoneeni. Vainio...

– Maisteri Vainio!

– Sama henkilö ei saa koskaan sitä tyydytystä omalle logiikalleen, joka on yhtä muodollinen kuin hänen itserakkautensa. Mutta kentiespä hänen sopisi katsella jotakin toista, ei vain koulua vaan elämänuraa itselleen.

(Hänestä tuli sittemmin Turun tuomiokapitulin notaario.)

Mutta nyt oli jousi äärimmilleen jännitetty. Näin jo Pehtorin ulkohaahmosta, että hän katsoi hetken tulleeksi toimia oman virkavelvollisuutensa mukaisesti. Onneksi soivat samalla kellot rukouksiin.

– Minä jätän Lönnbohmin muutamiksi minuuteiksi tähän miettimään asiaa. Toivottavasti Lönnbohm sillä aikaa on saanut voiton omasta itserakkaudestaan ja tullut parempiin ajatuksiin.

Hän meni. Jäin yksin tyhjään kansliahuoneeseen.

Istuin alas ajatuksissani. Hetken perästä pistäytyi sisälle Vainio ja tuli klompsuttavine askeleineen ja tuijottavine silmälaseineen saman pöydän ääreen aivan lähelle minua. Nousin ylös vastenmielisesti.

– Noh? kysyi hän. Lönnbohmilla on minulle jotakin sanomista?

– Ei mitään, vastasin.

– Rehtori sanoi kuitenkin minulle, selitti hän, että Lönnbohm oli valmis minulta anteeksi pyytämään.

– Ai, ai sitä Pehtoria! ajattelin, mikä valtioviisas. Nyt lähetti hän tuon puujumalan minun ristikseni, kun ei itse tahdo kanssani enempää riitaa rakentaa.

Mutta ääneen sanoin minä:

– En suinkaan. En ensinkään. Kytömaa vastasi oikein, vaikka ei aivan sen mukaan kuin opettaja tahtoo. Jos hymyilin...

– Lönnbohm hymyili!

– Kyllä, mutta minä en hymyillyt Kytömaalle.

– Siis opettajalle?

– Taikka itselleni, kuinka sen vain tahtoo käsittää, huomautin hyväpäisen koulupojan yliolkaisella ylemmyydellä. Asia on mielestäni aivan liian vähäpätöinen, että siitä kannattaa kiistellä sen enempää.

– Vai vähäpätöinen? alkoi hän jälleen näreänä ja närkästyneenä jatkaa muodollista logiikkaansa. Kuinka Lönnbohm voi nimittää vähäpätöiseksi sitä, mikä juuri on suuriarvoisinta kotona, koulussa, elämässä ja yhteiskunnassa.

J.n.e., j.n.e., j.n.e. ad infinitum.

Eksyimme jälleen logiikan ja etiikan ongelmiin. Sillä välin olivat rukoukset loppuneet ja Pehtori pisti päänsä sisälle ovesta mielestäni sangen kettumaisen näköisenä, teki jotakin asiaa toisen pöydän ääreen ja meni menojaan.

Myöskin Vainio meni menojaan. Kun ei kukaan ollut käskenyt minua enempää kansliahuoneessa odottamaan, menin minäkin menojani. Käytävässä kohtasi minua iloinen hämmästys: koko luokka odotti siellä. Kukaan ei ollut poistunut eikä poistunut vieläkään heidän edessään ärhentelevän Pehtorin huomautuksesta huolimatta, he tahtoivat nähdä, mikä oli tuleva minun kohtalokseni.

Se oli toverihenkeä se. He lähtivät vasta minun viittauksestani.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja sitten seurasi maanantai. Silloin alkoi sama juttu uudelleen.

Minua tultiin pyytämään rehtorinkansliaan keskeltä Jassin oppituntia. Hän jäi hämmästyneenä katsomaan, kun minä tein tovereilleni voimattoman liikkeen ja nousin kutsua noudattamaan.

Hän oli sangen arka arvostaan. Kukaan ei rankaisematta häirinnyt hänen opetustaan. Hänen kätensä tapailivat jo housunkaulusta hänen olemattoman vatsansa kohdalta, hänen silmänsä seivästyivät jo uhkaavasti kohti koulun vahtimestarin ovelle päin, mutta hän pysähtyi hetkeksi kuullessaan rehtorin nimeä mainittavan ja ikäänkuin todetakseen, oliko hän kuullut oikein. Kuka uskalsi? Hänen fides-poikansa? Mitä saattoi olla rehtorilla ja koulun kanslialla hänen kanssaan tekemistä? Näkyi, että nuo kysymykset risteilivät hänen aivoissaan, mutta sillä aikaa olin minä ulos käytävään pujahtanut.

Seisoin jälleen Pehtorin kanssa kansliahuoneessa.

– Maisteri Vainio, aloitti hän nyt jo todellakin vaivatulla ja melkein kuin minua syyttävällä äänenpainolla, oli koko eilisen aamupäivän minun luonani. Hän valitti, että Lönnbohm kohtelee häntä muutenkin pilkallisesti ja uppiniskaisesti, joka on sitäkin rumempaa, kun Lönnbohmilta ei hänenkään mielipiteensä mukaan lahjoja puutu. Mutta Lönnbohm näyttää huonoa esimerkkiä tovereilleen.

Se oli uusi käänne asiassa. Pyysin anteeksi häneltä, jos asianlaita todellakin oli niin, ja koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, ettei se missään: tapauksessa ollut kovin pahasti tarkoitettu.

– Ei Lönnbohmilla ole minulta mitään anteeksi pyytämistä, oikaisi Pehtori minua, vaan maisteri Vainiolta. Minä olen omasta puolestani aina ollut sangen tyytyväinen Lönnhohmiin.

Samaa väitin minäkin omasta puolestani hänen suhteensa ja käytin tilaisuutta kiittääkseni häntä niin suoraan ja sydämellisesti kuin osasin kaikesta siitä innostavasta opetuksesta, eikä vähimmin luonteeni ymmärtämisestä, mikä aina oli tullut osakseni hänen puoleltaan. Luulen valalla vakuuttaneenikin, ettei se koskaan pitkän elämänkään kuluessa minulta unehtuisi.

Pehtori ärisi jotakin, mutta ojensi kuitenkin kätensä minulle.

– Lönnbohm, sanoi hän, on liian vanha ja liian viisas ikäisekseen. Sentähden uskon, että Lönnbohm ymmärtää oman asemansa ja myöskin minun asemani.

Pahoin pelkään, että joku kyynelkin taisi kohota silmäkulmaani. Myöskin Pehtori näytti olevan liikutettu.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tempasi jälleen kätensä pois ja julisti kylmästi ja virallisesti:

– Me päätimme eilen maisteri Vainion kanssa, että ellei Lönnbohm pyydä anteeksi häneltä, on minun annettava muistutus, ankara kahdenkeskinen muistutus Lönnbohmille.

Hän piti pienen taidepaussin. Sitten hän tuntui ikäänkuin huoahtavan helpotuksesta.

– Ja nyt minä olen antanut sen, hän sanoi painokkaasti. Lönnbohm menee takaisin luokalleen.

Asia oli päättynyt. Jossakin toisessa oppilaitoksessa ja toisenlaisten tunnustähtien alla olisi se ollut omiaan tuottamaan ehkä minulle mitä tuhoisimpia seurauksia,

Ja ikäänkuin lopullisesti ja ratkaisevasti muillekin tietää antaakseen, että minä en ollut mitään hänen sisäisessä arvonannossaan edelläkerrotun välikohtauksen kautta kadottanut, hän teki minusta pian sen jälkeen koulun priimuksen kahdeksannelle luokalle.

6.

KIIPELISSÄ.

Toinen pulma oli pelkästään leikillistä laatua.

Abiturientin erikoisasema, oppi ja joku parranhaiven antoivat kahdeksannella luokalla jo itsestään verrattain suuren vapauden meille. Sekään ei riittänyt kuitenkaan. Vastenmielisyys koulutyötä, varsinkin tuota kiusallisen varhaista aamunousemista kohtaan, oli vuosien vieriessä kasvanut niin suureksi, että meidän oli pakko tehdä täydellinen taulukko, ketkä kulloinkin saivat sopivasti sattuvan sairauskohtauksen vuoksi olla poissa koulusta, ketkä eivät.

Enempää kuin neljäsosa taikka viisi noin paristakymmenestä ei saanut absenteerata. Muussa tapauksessa olisi minunkin priimusvelvoilisuuteni, joka oli ilmoittaa heidät asianomaiselle opettajalle, käynyt ylivoimaiseksi.

Mutta tätä järjestystä seuraten se kävi kuin rasvatuilla rattailla. Poissaolevien luku oli normaali, he saivat kelliä rauhallisina vuoteissaan sillä aikaa kuin muut ähkyen ja puhkuen riensivät rukoukseen. Mutta silloin sattui tuo onnettomuuden päivä, tuo "Dies irae", joka ilman Pehtorin hyväntahtoisuutta olisi voinut muodostua käännekohdaksi meidän elämässämme.

Meitä asui kaksi hyvää kumppanusta yhdessä, kaksi luokan "lumen'ia", primus ja secundus. Secundus, Väinö Toppelius nimeltään, liikanimeltään Putelius, oli kuvankaunis nuorukainen ja nautti ehdotonta naisonnea, ollen samalla taipuvainen kaikenkaltaisiin koirankureihin, mutta ennenkaikkea sähkötekniikkaan ja luonnontieteisiin. Hänen oli vuoronsa nousta ja mennä kouluun. Minä en malttanut olla häntä kiusoittelematta.

– Koetappas kiirehtiä, sanoin. Alappas vain kiltisti laputtaa! Joudut muuten laiskanläksylle tai varsiluuta kourassa nurkkaan seisomaan.

Hän haukotteli haikeasti. Kun en antanut pahaakaan rauhaa hänelle, hän vihdoin kimmahti, kiivastui ja veti itsensä takaisin umpihuppuun peiton alle.

– Nouse itse, hän tuhahti. Mene itse kouluun? Minä en ainakaan mene. Tulkoon mitä tuli, minä aion maata keskipäivään asti.

– Mutta sehän on vasten välipuhetta, virkahdin nyt jo itsekin todella säikähtyneenä. Kello on 8. Ehdit tunnille vielä.

Ei vastausta. Hän oli kuorsaavinaan.

– Se on nyt Lemperin leikkiä! huusin ylös ponnahtaen. Mitä, jos kaikki tekisivät samoin? Silloin voisi olla koko luokka tyhjänä. Mitä sinä ajattelet?

Ei vastausta. Hän äkeytyi vaitioloonsa.

– Nouse ylös! huusin jo miltei rukoilevalla äänellä. Vai tahdotko sinä, että minun pitää mennä sinun sijastasi?

– Tehnet mitä tehnet, ähkäisi hän sitten peiton alta. Minä ainakin aion nukkua. Ja neuvoisin sinua tekemään samoin taikka olemaan ainakin huutamatta, ettet suotta herättäisi tanttejamme.

Asuimme nimittäin vanhan rehtorinrouva Bergrothin ja hänen sisarensa Ifigenian luona, jotka lukiolaisiin ja heidän tapoihinsa tottuneina hoitelivat meitä kaikella äidillisellä lempeällä, mutta ei silti sen vähemmän kiinteällä arvovallalla.

Sain toverini sanasta uuden ajatuksen.

– Juuri heidät aionkin herättää, sanoin. Saatpa nähdä, kun ne kuulevat asian, kenen puolta he silloin tulevat pitämään.

Toverini teeskenteli edelleen ääretöntä väsymystä. Nähtävästi hän oli aivan varma siitä, etten tantin vaatimuksestakaan mitään kielisi enkä kantelisi.

Pahalla ei hänelle mahtanut mitään. Koetin hyvän sanan voimaa siis.

– Ruvetaan korttia pelaamaan, ehdotin. Joka häviää, menee ensin kouluun.

Siinä silmänräpäyksessä hän oli vuoteessa istuallaan.

– Ota kortit, hän virkahti. Knorriako?

– Tietysti knorria, vastasin. Mutta meidän täytyy jättää pois puolet pakasta,

– Se on sovittu. Nosta!

Minä nostin.

– Tee työ ja opi pelaamaan!

Tein työn ja me aloimme iskeä intohimoisesti. Käytimme korttipöytänä hänen tuoliaan sängyn pääpohjissa, jolta sitä varten raivasin pois jonkun romaanin ja yöllisen juomaveden. Siirryin itse peitto korvissa sen toiselle puolen omalle tuolilleni istumaan. Hetket kiisivät. Kello osoitti jo vajaata yhdeksää.

Kuulimme silloin kellon kilahduksen paraatiovelta ja tutun äänen kysyvän eteisessä:

– Ovatko pojat kotona?

Se oli Pehtori.

Meillä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin. Putelius ennätti vain heittäytyä pitkälleen, minä koota korttipakan ja istahtaa sen päälle omaan sänkyyn, kun jo kuulimme oman ovemme rivan helskähtävän.

– Niin, pojat taitavat olla vähän sairaita, tuntui taitava rehtorinleski Bergroth vielä mielinkielin seinän takana ruotsiksi selittävän.

– Menen juuri heitä katsomaan, kuului Pehtori karheasti vastaavan siihen.

Siinä silmänräpäyksessä hän jo olikin sisällä.

– Päivää, sanoi hän. Mikä teitä vaivaa?

Vastasin tervehdykseen ja kehoitin häntä istumaan.

Nyt kuuluu asiaan, että meillä oli elättirastas, jonka myöhään syksyllä olin saanut kiinni kaupungin puistosta ja kantanut kotiin palttooni povessa. Arvattavasti oli se jollakin tapaa loukannut toisen siipensä ja jalkansa, koska se ontui eikä päässyt lentämään.

Sitä enemmän sai se lennellä meidän huoneessamme. Ystävällisten tanttiemme aina uudistuvista huomautuksista huolimatta me emme suostuneet sille häkkiä rakentamaan, ainoastaan täyttämään pari teevatia vedellä ja hampunsiemenillä peilipiirongin päällä, missä se viettikin yönsä rauhallisesti kuvastimen yläkehyksen harjalla. Mutta aamulla se heräsi aina jo ennen meitä, lenteli edestakaisin huoneessa ja levitti ympärilleen sellaista iljetystä, että palvelijattaremme oli jo monta kertaa kieltäytynyt huonettamme siivoamasta.

Tantit olivat uhanneet päästää sen akkunasta ulos, mutta ei heidänkään sydämensä sallinut sitä tehdä talvipakkasella.

Nyt juuri lenteli se Pehtorin pään kohdalla liki laipiota. Pelkäsin skandaalia, joka ei suinkaan olisi koitunut eduksi muutenkin kaikin puolin vaaranalaiselle tilanteellemme.

Myöskin Pehtori näytti huomaavan vaaran. Hän kohdisti siihen koko huomionsa, huitoen urhoollisesti kepillään.

– Mi-mi-mikä se on tuo elikko? hän lausui ankarasti. Päästäkää ulos se! Harjoitatteko te vielä eläinrääkkäystä?

– Emme suinkaan, uskalsin siihen ulkokultaisesti virkahtaa. Mutta eihän sitä voi päästää talvisen taivaan alle.

– Ka-ka-kauanko te aiotte pitää sitä? jatkoi Pehtori. Se on tapettava. Täällähän on sellainen siivo kuin sikolätissä.

– Palvelijattaremme ei todellakaan vielä ole ehtinyt täällä siistimään, väistin tuon tuiman hyökkäyksen salaviekkaasti. Mutta herra rehtori on hyvä ja istuu.

Koetin ojentaa omaa tuoliani hänelle.

– Kiitos, vastasi hän kuivasti. Eihän täällä ole paikkaa, missä istua. Seison mieluummin. Hän asettui uunia vasten seisomaan. Mutta hänen silmänsä seurasivat yhä edelleen levottomasti rastaan lentoliikkeitä, joten hänen huomionsa aluksi jakaantui ja hänen keskustelunsa meidän kanssamme kävi hiukan hajamieliseksi.

Olin siitä elätillemme sangen kiitollinen. Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken, ajattelin. Tilanne olisi jo nyt ehkä päättynyt yleiseen naurunhyrinään, ellei korttipakka pakaroitteni alla olisi naulinnut minua kuin nakutettu paikoilleni.

Koetin kuitenkin ojentaa tuoliani, joka sattumalta oli aivan puhdas, kohti Pehtoria. Jaksan seisoakin, murahti hän. Lönnbohmin ei tarvitse ollenkaan vaivata itseään. Mikä teitä vaivaa, teitä molempia?

Se oli vaikea kysymys. Mikä saattoi olla se salaperäinen syy, joka näin äkkiä oli lyönyt vuoteenomaksi kaksi eilen vielä kaikin puolin tervettä ja punaposkista koulupoikaa? Mikä kelpasi edes tekosyyksi?

Luulin sellaisen kuitenkin keksineeni. Häkämyrkytys, selitin, palvelijatar oli pannut pellit kiinni eilen illalla liian aikaisin. Heräsimme hirveään päänkivistykseen.

En ottanut lukuun, että Pehtori seisoi vasten uunia kädet selän takana.

– Se on valhe, jyrähti hän. Uunihan on kylmä, jääkylmä. Täällähän ei ole ollut tulta vuorokauteen. Kuinka teitä hoidetaan oikein täällä?

Ulkona oli oikein kipenöitsevä pakkanen.

Kiusallisesta tutkintotuomarin osastaan huolimatta ei tuo hyväntahtoinen mies voinut estää sydänlämpöänsä rakkaitten poikiensa puolesta voimakkaasti läikehtimästä.

– Aivan erinomaisesti, koetin selittää. Taisin erehtyäkin, kun luulin, että se oli uunin häkää. Ehkä se olikin lampun häkää...

– Lönnbohm valehtelee, jyrähti hän uudelleen. Mitä lampun häkä? Ja jos lamppu olisi savunnut, näkyisi siitä kyllä jälkiä koko tässä hollituvassakin.

– Mi-mi-minä en valehtele, jatkoin epätoivoista taisteluani itseni ja toverini puolesta. Mutta minun aivoni käyvät ympäri...

– Sen kyllä uskon, virkahti Pehtori jo isosti leppeämmin. Lönnbohm puhuu ristiin.

– Puhuisi joku toinenkin, voihkin vielä, jos olisi tällainen hirveä päänkivistys.

– Niinkuin Toppeliuksellakin? hän kysyi sarkastisesti.

– Niinkuin Toppeliuksellakin, vahvistin painaen käsin kaksin kulmaluitani ja päätäni edestakaisin huojutellen. Kun on kaikki pään ja sydämen solut täynnä häkää, niin täytyy olla täydellinen luonnonilmiö sen, joka silloin saattaa pysyttää ajatuksensa ankarimmassa johdonmukaisuudessa.

– Mutta hän näyttää vallan mykistyneen? kysyi Pehtori sääliä teeskennellen. Kuinka Lönnbohm sen selittää?

– Hyvä Jumala, koetin pitää puoliani huohottaen, kun on ollut niin lähellä kuolemaa kuin hän, niin on ikuinen ihme, että hän vielä edes hengittää.

Tekaisin tämän uuden valheen, yhteisen koulun enkä suinkaan toverini vuoksi, jonka koko käyttäytyminen närkästytti minua sanomattomasti. On ensin itse alkusyynä kaikkeen tähän pahaan, sitten ei ole mitään siitä tietävinäänkään, vaan jättää koko tämän jo itsessään epäkiitollisen tehtävän yksinomaan minun harteilleni! Senkin simppu! Mutta kyllä minä hänet pehmitän, jahka ensin Pehtorista selviytyisimme.

– Mutta hengittääkö hän todellakin? kuului tämä jälleen äännähtävän. Kuunnelkaamme! Hän lähestyi toveriani, joka makasi liikkumattomana silmät ummessa kuin kuollut paareillaan, ja kumartui muka kuunnellakseen, mutta sattui samassa kädellään sängyn pääpohjaan nojautumaan.

Huomasin sen vasta liian myöhään voidakseni estää sitä.

Sillä, mitäpäs nyt tapahtui? Alkoi soida pieniä sähkökelloja siellä täällä, kilistä ja helistä, toisia sisällä huoneessa, toisia jossakin sen ulkopuolellakin. Pehtori katsoi ympärilleen avuttomana.

– Mi-mi-mitä musiikkia tämä on? hän hämmästeli. Mikä soi? Missä soi? Eikö tuota peijakkaan peliä saa sitten millään lakkaamaan?

– Kyllä heti paikalla, lohdutin. Herra rehtori painaa vaan sitä toista nappia, silloin se lakkaa siinä silmänräpäyksessä.

Näin tapahtui. Putelius aukaisi silmänsä ja osoitti elämänmerkkejä. Pehtori ei enää hänestä välittänyt.

– Kenen keksintöä tuo on? hän kysyi minun puoleeni kääntyneenä ja nähtävästi odottaen, että sekin kuuluisi tunnetun kekseliäisyyteni hedelmiin.

– Kyllä se on Toppeliuksen, vastasin alakuloisesti. Hänellä on erikoinen taipumus fysiikkaan, ja aikansa kuluksi hän on rakennellut tämän talon niin täyteen sähkölankoja ja pattereita, että olen jo usein pelännyt piankin ilmaan lentävämme.

Se olikin totta, ainakin tanttien ja palvelijattaren mielestä, jotka eivät koskaan voineet olla varmoja siitä, millä askeleella joku uusi ja näkymätön sähkötiuku alkaisi kilistä taas. He olivatkin siitä Puteliusta jo monta kertaa siunailleet ja sadatelleet, kuitenkaan voimatta kieltää häneltä kunnioitustaan ja ihailuaan.

Keksijän huulilla karehti tuskin huomattava hymyily. Mutta Pehtori ei nyt ollut hymytuulella. Hän istahti rentonaan pöydän ääreen, veti muistikirjan taskustaan ja loihe lausumaan:

– Tämähän on kuin ruttotauti liikkuisi kaupungissa. Puolet luokkaa on poissa. Mitä se semmoinen on?

– Puolet luokkaa! virkahdin tyrmistyneenä.

– Niin, puolet luokkaa. Kymmenen oppilasta kahdestakymmenestä. Ei se käy, ei se käy, pojat, semmoinen meno.

– Saisiko kuulla niitten nimet? rohkenin varovasti kysyä.

– Kyllä, vastasi, hän. Ei se enää mikään salaisuus ole. Jos Lönnbohm tahtoo kuulla, niin minä luettelen ne.

Ja hän alkoi lukea noitten syntipukkien nimiä, joista ainoastaan viisi oli toverisäännöstelyn mukaan täysin laillista, oikeutettua pukkia, viisi muuta taas mitä lienevät olleetkin, yhteiskunnan aitojen ulkopuolella olevia riihattomia, kirjattomia, karjattomia vuohipukkeja, vailla edesvastuun tunnetta ja oman itsensä arvonantoa.

Hyi, minkälaisessa toveripiirissä me olimme kasvaneet ja kehittyneetkin! Olin itse asiaan nähden täysin yhtä mieltä kunnon Pehtorin kanssa.

– Larsonkin poissa? huomautin hiljaisella nuhteella hänen olkapäänsä yli muistikirjaan kurkistettuani.

– Kyllä, vastasi Pehtori, mutta hän on sairas.

Hän on todellakin sairas. Gustaf Larson (Larin Kyösti) oli ainoa, joka oli hänet saanut sairaudestaan vakuutetuksi. Mutta hän olikin, kuten jäljestäpäin kuulin, ehtinyt nähdä Pehtorin jo portilta siihen pieneen kamariin pitkän pihan perällä, missä hän asui äitinsä, ravintoloitsijattaren, kartanossa. Hän oli ennättänyt myös sänkyyn, vieläpä saanut päänsä ympärille kylmän kääreen ja yöpöydälleen pari oudonnäköistä apteekkipulloa. Näin hän oli maannut muka kovin kuumeisena Pehtorin sisään astuessa.

Pehtori oli istahtanut osaaottavaisena hetkiseksi hänen sänkynsä laidalle, kysynyt hänen vointiaan ja sytyttänyt paperossin. Sitten hän oli vilkaissut yöpöydällä oleviin pulloihin ja kirjoihin ja kehoittanut häntä Paul de Kockia välttämään, noussut ja lähtenyt käyntiinsä täysin tyytyväisenä.

Mutta nyt tuli meidän vuoromme.

– Milloin te aiotte kouluun? hän kysyi suoraan ja päättävästi.

– Eihän sitä voi niin tarkkaan tietää, koetin vielä edes näennäisesti pelastautua. Jahka tämä päänkivistys lakkaisi ensin.

– Kyllä sen tietää, patisti Pehtori. Kyllä se lakkaa. Tuletteko te iltapäivällä kouluun?

Katsoin parhaaksi jättää nyt puheenvuoron Puteliukselle.

– Toppelius tuon tietänee, vastasin. Hän näyttää koonneen koko ajan ajatuksiaan sillä aikaa kuin minulla ovat olleet liiankin pingoitetut.

Putelius hymyili happamesti, ja heitti minuun silmäyksen, jossa väärentämätön viha välkähteli.

– Tuleeko Toppelius iltapäivällä kouluun? penäsi Pehtori. Jos te tulette iltapäivällä kouluun, niin teidän ei ole tarvis esittää lääkärintodistusta. Mutta ellette tule, on sellainen todistus välttämätön.

– Tohtori Gratschoffinko todistus? kysyi Putelius asiantuntevasti.

– Ei, katkaisi Pehtori karskisti, vaan koululääkärin Bartramin. Minä neuvoisin teitä iltapäiväksi paranemaan.

Painoi lakin päähänsä ja lähti, jättäen meidät syviin mietteisiin.

Lääkärin laita oli niin, että Gratschoff otti 2 markkaa tuollaisesta koulupojan sairaustodistuksesta, jonka hän muuten kyllä hienona miehenä ja gentlemannina oli aina valmis tasa-arvoisella ja siksi sitä mairittelevammalla huumorilla kirjoittamaan. Bartram taas ei saanut ottaa mitään maksua, mutta kenties juuri senvuoksi hän ainoastaan jossakin poikkeustapauksessa antoi sellaisen.

Suo siellä, vetelä takana siis. Tiesimme, että Gratschoff antaa todistuksen, mutta myöskin, että 2 markkaa on paljon rahaa, jolla voi saada jo 20 teetä leivän kanssa kaupungin ainoassa konditoriassa.

Bartramin puoleen taas oli turha kääntyäkään. Täytyi todellakin ruttotaudin raivota kaupungissa, ennenkuin hän oli taipuvainen ottamaan sitä ollenkaan vakavalta kannalta.

Pehtorin meidän luonamme viipyessä olivat tantit huolissaan meidän kohtalostamme panneet viisaat päänsä yhteen ja päättäneet lumota hänet rakastettavalla käyttäytymisellään. Paitsi että he olivat korvansa saliin aukenevaan välioveen painaen kuulleet visusti jokaisen huoneessamme vaihdetun sanan, he olivat rakentaneet sinne kahvipöydän, jonne he nyt eteisessä pyysivät Pehtoria, Hänen vahva puolensa ei ollut seurustelu salonkinaisten kanssa. Tässä tapauksessa hänen ei kuitenkaan auttanut muuta kuin suostua kohteliaasti esitettyyn ehdotukseen.

– Herra rehtori on niin hyvä, kuulimme jälleen tantti Bergrothin ruotsiksi äännähtävän. Herra rehtori sallii kaiketi meille tämän meitä kunnioittavan mielihyvän?

Myöskään ruotsinkieli, paikallisen ylhäisön vanhanaikaisella siroudella sievistelemänä, ei ollut Pehtorin vahva puoli. Hänen täytyi kuitenkin pitää hyvää ilmettä huonossa pelissä.

– Voin istua hetkisen, kuulimme Pehtorin samalla kielellä töykeästi virkahtavan, mutta en pitkäksi aikaa, sillä minun on oltava vielä monessa muussa paikassa.

Hän istahti saliin. Nyt oli meidän vuoromme olla oven takaa kuuntelijoita.

– He väittävät, että siellä on ollut häkää, kuulimme hänen edelleen selittävän, mutta uuni on kylmä, jääkylmä. Kuinka te hoidatte oikeastaan poikianne?

Nyt tuntui tantti Bergrothin ääni käyvän entistä ohuemmaksi, kohteliaammaksi ja vilpillisemmäksi.

– Anteeksi, se on todellakin palvelijattaren asia, kuului hän oikaisevan Pehtoria kuin koulupoikaa. Mutta mehän voimme kysyä palvelijattarelta, miksi hän ei ole lämmittänyt uunia eikä seurannut minun nimenomaista määräystäni.

– Ei, ei, sopersi Pehtori. Ei minun vuokseni ole tarvis. Uskon vähemmälläkin.

Tarvittiin tantti Iffin koko kepeämpi tykistö keskustelun palauttamiseksi taas oikeille urille.

Pehtori nousi ja lähti. Minä menin iltapäivällä kouluun, sillä minulla ei yksinkertaisesti ollut rahaa ilmestyäkseni tohtori Gratschoffin kansliahuoneeseen. Toista oli Puteliuksen laita, joka varakkaitten vanhempien lapsena Heinolasta liikkui aivan toisissa summissa ja taskurahoissa.

Hän kelli todellakin vuoteessaan keskipäivään saakka.

7.

TOVERIKUNNAN ILTAMA.

Kolmas ja sävyltään jo sangen vakavaluontoinen ristiriita kunnon Pehtorin kanssa oli minulla kahdeksannella luokalla juuri ennen ylioppilaskirjoituksia.

Toverikunnassa sattuneitten eripuraisuuksien vuoksi olimme me, melkein useimmat abiturientit, siitä eronneet. Kuitenkin oli omiaan meitä siihen liittämään tavanmukainen ohjelmailta koulun rukoussalissa, johon silloin, paitsi kutsuvieraita ja itse oikeutettuja opettajakunnan ja kouluneuvoston jäseniä, tuli myöskin maksavaa yleisöä. Pääsylippujen tuottamat tulot käytettiin sitten pieniksi stipendeiksi Helsinkiin lähteville ylioppilaskokelaille.

Ylpeyden ja uhman paholainen oli mennyt meihin. Koska useimmat ohjelman suorittajista kuuluivat kahdeksannelle luokalle, päätimme toimeenpanna tuon juhlailtaman omassa emmekä toverikunnan nimessä. Siitä oli seurauksena taas, että kaikki alempain luokkain avustajat, joita eräässä saksankielestä kääntämässäni ylioppilasilveilyssä, mutta varsinkin kansantanssissa, tarvittiin, kieltäytyivät viime hetkellä asianomaisista osistaan.

Hyvät neuvot olivat kalliit. Päätimme toimia pikaisesti, pontevasti ja määrätietoisesti.

Ensin oli Pehtorin lupa tähän totutusta tavasta poikkeavaan ohjelman muutokseen hankittava. Minut pantiin hänen tunnetusti enimmän suosimanaan oppilaana tuolle arkaluontoiselle diplomaattiselle asialle.

Se onnistui aluksi odottamattoman hyvin.

– Tehkää niinkuin haluatte, minulle on aivan samantekevää, kuka laulaa, kuka soittaa, kuka lausuu, kuka esitelmöi, kuka tanssii, kuka näyttelee. En aio puuttua sormellanikaan toverikunnan tekemiin, päätöksiin.

Mutta kun uskalsin lievästi huomauttaa, että tarkoitus oli saada tuo iltama menemään juuri toverikunnan ulkopuolitse ja vain kahdeksannen luokan nimessä, keskeytti hän äkkiä jyrkästi esitykseni:

– Ei, ei, se on hullutusta. Kyllä sen täytyy käydä toverikunnan nimessä niinkuin ennenkin. Muuten minä en anna lupaa ollenkaan koko iltaman pitämiseen.

Siinä hän oli järkähtämätön. Sain mennä niine hyvineni.

Nyt jälleen miehet miettimään.

Pahoin pelkään, että se olin minä, joka tein tuon yhtä poikamaisen kuin kirjaimellisesti oikean, mutta sisällyksellisesti salakavalan ja epäkunniallisen ehdotuksen:

– Annetaan käydä vain toverikunnan nimessä, sanoin.

– Kuinka? Kuinka? kyselivät kiihtyneet äänet ympärilläni.

– Juuri näin: "Kahdeksas luokka toimeenpanee toverikunnan nimessä."

– Hyvä! hyvä! riemuitsivat hurmioituneet äänet. Siitä tulee hyvä. Eteenpäin!

Tein ilmoitusehdotuksen, johon piirsin päällimmäiseksi harvennettuna ja moninkertaisilla alleviivauksilla varustettuna:

VIII LUOKKA,

sitten tavallisella präntillä:

    toimeenpanee,

sitten mahdollisimman pienellä präntillä, petiitillä ilman harvennusta ja lainausmerkkien, sisällä

    "Toverikunnan nimessä",

ja lopuksi:

    Juhlailtaman, j.n.e.

– Hyvä, hyvä, hyvä, hyyvä! Eläköön! Eläköön Lömppä! Eläkööön!

Se oli Lönnbohmista johdettu lempinimeni, jolla minua koko koulun ajan toveripiirissäni kunnioitettiin.

Tovereitteni riemulla ei nyt ollut rajoja. Luulen, että he heittivät minua liki laipiotakin ja kantoivat juhlasaatossa erääseen koulupuulaakiin, missä minulle Goethen kootut teokset "ad perpetuam rei gloriam" (mainetyön ikuiseksi muistoksi) ojennettiin. Ne oli hankittu jo edellämainittujen toverikuntariitaisuuksien johdosta, joskin he nyt vasta katsoivat ajan tulleeksi paukauttaa ne pöytään oman dityrambisen riemunsa todistuskappaleeksi.

Luonnollisesti oli minun siitä lyhyellä ja ytimekkäällä puheella kiitettävä, tulkittava todellista hämmästynyttä liikutusta ja teeskenneltävä mahtipontista totisen toverihengen ja ikuisen uskollisuuden ilmaisua.

Se saavutti yleistä myrskyävää menestystä.

Vedettiin esille punssipullot ja täytettiin juomalasit. Pari niitä taisikin olla vain, meitä taas toistakymmentä isänmaan toivoa, mutta uutterasti niitä täyttäen ja tyhjentäen tuli kukin kuitenkin saamaan siunatun osansa, ei kuitenkaan sen enempää kuin että siitä seurasi muille pitkä serenadiretki, minulle tilapäinen pahoinvointi, joka pakotti minut tuota pikaa asuntooni poistumaan.

Heräsin siellä kuin taivaan ja helvetin keskiväliltä, kuullen kurnuttavia ääniä vatsastani ja samalla ilmasta kuin suloista soitantoa. Toverini ne siellä ulkona lauluretkensä päätettyään pitivät nyt minulle serenadia aina edelleenkin saman mielialan haltioittamana. Missä määrin siihen myös olivat nautitut punssilasit osaltaan vaikuttaneet, tunsin kyllä liiankin hyvin omasta psykofyysillisestä olemuksestani.

Ja totena pysyy, etten sitä ennen enkäpä juuri jälkeenpäinkään ole koskaan kuullut niin ihania sävelaaltoja. Tavanmukaisen kynttilän sytytettyäni kömmin jälleen vuoteeseen ja vaivuin sanoin kuvailemattomaan onnen, rauhan ja sopusoinnun tunnelmaan. Taisin siihen nukahtaakin.

Tuosta herätti minut Putelius, jonka ilkamoivan äänen kuulin huoneen vastakkaiselta puolelta aamuhämärässä.

– Mitä sinä nyt teet?

Lepäsin ryntäilläni sängynlaitaa vasten ja ylenannoin valtavasti suoraan lattialle. Samassa nukahti hän, mutta minä sain kiireen nousta ylös, huuhtoa suuni ja ryhtyä ominpäini huoneen siivoamiseen, ennenkuin palvelijatar ehtisi sinne kahvitarjottimineen. Muistan, että käytin sitä varten puolen tusinaa kotoa mukaan pantuja pyyheliinoja ja kenties jonkin paidanriekaleenkin, jotka kaikki sain yhteen myttyyn sitaistuksi ja alimpaan piironginlaatikkoon haudatuksi. Samalla naputtikin jo palvelijatar oveemme.

– Tilta odottaa, huusin, minä otan vastaan tarjottimen.

Teinkin sen ja aukaisin niin vähän kuin suinkin ovenrakoa. Mutta pieni ja viaton viekkauteni ei auttanut minua ollenkaan.

– Herra Jessus, kuinka täällä haisee! äännähti hän, sulkien sieraimensa esiliinallaan. Mikä täällä haisee?

– Tuo Putelius, sanoin vakuuttavasti. Minä luulen, että hänen vatsansa ei ole oikein järjestyksessä.

– Herra siunatkoon!

– Mitä se Tilta kirkuu siellä? kuului joku tanteista viereisen huoneen läpi kysäisevän.

– Go moron, tant! (Hyvää huomenta, täti!) kiirehdin sieltäpäin uhkaavaa vaaraa jo veräjältä kohtaamaan. Toppelius tycks inte må riktigt bra. (Toppelius ei näy voivan oikein hyvin.)

– Va säjer du? (Mitä sanoakaan?) kuului sama ääni nyt jo sangen huolestuneena.

– Förlåt tant, men jag måste nu tili skolan (Anteeksi täti, mutta minun täytyy nyt kouluun), vastasin.

Olin käyttänyt aikani nimittäin varsin hyvin, pukenut sutiputi ylleni, kostuttanut nenänpäätäni, vieläpä ehtinyt kaataa sisälleni kahvikupposenkin. Jätin Puteliuksen alttiiksi omalle kohtalolleen, josta tiesin hänen tavallisen kekseliäisyytensä avulla sangen helposti suoriutuvan.

Mutta koulussa uhkasi uusi ja paljon vakavampi vaara nyt jo todellakin suuttuneen Pehtorin muodossa minua.

Hän kutsui minut heti rukouksen jälkeen kanssansa käytävään kävelemään.

– Mitä tämä on? ärähti hän ja näytti minulle saman aamun lehteä. Tämä on hävyttömyyttä, suoranaista hävyttömyyttä. Kuka tämän on tehnyt?

Ja hän levitti eteeni paikkakunnan arvoisan äänenkannattajan, jonka etusivulla seisoi painettuna prikusta prikkuun tuo eilinen kovanonnen ilmoitusehdotukseni.

Hyvät toverini olivat minun tietämättäni ja myöhäisestä hetkestä huolimatta sen kirjapainoon kiidättäneet.

Tunsin itseni tämän täydellisesti langettavan todistuskappaleen edessä sangen typeräksi, varsinkin kun minulla ei ollut tilaisuutta vähääkään neuvotella myötäsyyllisteni kanssa sen luonnollisista seurauksista. Koetin siis vain ylimalkaisesti sopertaa:

– Ei yksi enempää kuin toinenkaan, kaikki siinä oltiin läsnä. Päätös oli yksimielinen.

– Kaksimielinen se on ollut, jyrähti Pehtori, onneksi ilman karttakeppiä. Lönnbohm sen on tehnyt, sillä kuka muu olisi osannut noita sanoja "Toverikunnan nimessä" lainausmerkeillä varustaa?

– No niin, minä se olin, myönsin yksinkertaisesti. Mutta kaikki muutkin hyväksyivät sen.

– Ja minä annan palttua teidän hyväksymisellenne. Minä en sitä hyväksy. Ellei tämä tule siistiin muotoon huomispäivän toiseen lehteen painetuksi, niin minä kiellän koko iltaman.

– Mutta kunniavieraat, uskalsin huomauttaa. Nekin on kuvernööristä lähtien ehditty jo komitean kautta käydä siihen henkilökohtaisesti kutsumassa.

– Minä annan palttua teidän kunniavieraillenne. Saatte itse omat kutsunne peruuttaa. Lönnbohm on nyt kuullut minun sanani ja voi sen, jos tahtoo, omille tovereilleen välittää.

– Kutsujen peruutus voisi kuitenkin antaa ehkä aihetta epämiellyttäviin selityksiin, jotka eivät olisi ehkä omiaan koko koulunkaan kunniaa kohottamaan, rohkenin vielä vedota hänen jalompiin tunteisiinsa.

Tein sen tällä kertaa turhaan. Muuten oli koulun kunnia kylläkin kallis hänelle, olipa hän tavallisesti siitä hyvinkin arka, mutta ei tässä tapauksessa.

– Lönnbohm menee luokalleen, hän sanoi olkapäitään kohauttaen. – Muu ei koske minua, mutta kyllä Lönnbohmia.

Luokalla oltiin jo levottomia kohtalostani, mutta tunti alkoi, vieläpä kireä latinantunti, eikä ollut aikaa neuvotteluihin.

Mutta sitä enemmän seuraavalla väliajalla. Pantiin jälleen viisaat päämme yhteen ja tultiin siihen epäilemättä yhtä viisaaseen kuin kaukonäköiseen tulokseen, että Pehtori oli oikealla ja siistillä ilmoituksella paikkakunnan toisen äänenkannattajan huomisessa numerossa lepytettävä. Se supistui pelkästään lainausmerkkien karsimiseen ja kirjasinlajien tasapuolisempaan käyttelyyn.

Ei kunnon Pehtorimme puuttunut enää asioitten menoon, mutta meille itsellemme alkoi ankara aika, sillä meidän täytyi verrattaisesta vähälukuisuudestamme huolimatta suorittaa nyt yksin koko ohjelma.

Näytin seurattavaa esimerkkiä. Lausuin toisen laulun juuri valmiiksi saamastani kuningas Fjalarin suomennoksesta, esitelmöin aiheesta, jota en muista enää, näyttelin toista pääosaa ja tanssin purppuria naamioituna vanhaksi hämäläiseksi jäkäläpartaiseksi ratsutilalliseksi. Mutta samoin tekivät kaikki muutkin, yhteisenä tunnussanana: "Jos miestä missä tarvitaan, maan eestä vaikka kuolemaan.".

Kuten lukija huomaa, ei tämä kaikki suinkaan olisi ollut koulun yleisessä rukoussalissa mahdollista. Senvuoksi olikin jo yllämainittu ylpeyden paholainen houkutellut meitä tilaamaan iltamaamme varten kaupungin ainoan teatterisalin, joka nyt juhli meitä äärimmilleen täynnä, ei vain tanssinhaluista nuorisoa, pitkäpalmikkoisia tyttökoululaisia, ylioppilaita ja kaupungin nuorempia virkamiehiä, vaan myöskin opettajistoa, lääninhallituksen jäseniä y.m. yhteiskunnan pylväitä aina patriarkaaliseen kuvernööriin saakka, jonka arvokasta ja hyväntahtoista hahmoa ei koskaan puuttunut tämäntapaisista paikkakunnalla niin harvinaisista kulttuuritilaisuuksista.

Iltama oli mitä onnistunein. Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin. Erosimme joku kuukausi senjälkeen meidän puoleltamme vilpittömällä kunnioituksella ja kiitollisuudella, Pehtorin puolelta huomattavalla liikutuksella toisistamme.

8.

SAMUEL PAJULA.

Nauttimani uskonoppi oli alunpitäen kylläkin vakaville kulmapaasille rakentunut.

Äitini ei sitä ollut koskaan sen enempää vaatinut eikä opettanut kuin tavalliset ilta- ja aamurukoukset, omistanut kuitenkin minulle joskus joululahjaksi Arndtin Rukouskirjan, sitten myöhemmin Uuden Testamentin kuin salavihkaa käteeni puristanut.

Muistelen, että tuo oli tapahtunut juuri lähtiessäni ensimmäiselle luokalla Kajaanin ala-alkeiskouluun. Käytin valitettavasti liian harvoin niitä kumpaakin, jälkimmäistä etupäässä koulukirjana edellämainitun sulosanaisen rovasti Fredrik Rechardtin hyvinkin evankelisessa ja lempeässä opetuksessa,

Oulussa kohtasin lain miehen, kiivaan Magnus Rosendalin, joka oman maailmankatsomuksensa Siinailta tärisytti sydämiämme ja munaskuitamme. Mutta vasta Hämeenlinnassa sovellutettiin tuo kahden testamentin yhtäpitävä todistus elävään elämään meidän ympärillämme ja sisällämme.

Sovelluttaja oli jumaluusopin kandidaatti Samuel Pajula.

En tahdo puhua hänen tilapäisistä viransijaisistaan. Niinpä saatan jotakuinkin hyvällä omallatunnolla sivuuttaa vankilansaarnaajan ja sittemmin pakanalähetyksen pappismiehen Lundellin, joka uskoi enemmän ulkolukuun kuin uskonnon herättämään sisäiseen harrastukseen ja jonka vaatimuksista en muista juuri muuta, kuin että meidän jo neljännellä luokalla täytyi osata solkenaan vastata seuraavantapaisiin pulmallisiin ongelmiin:

– Mitkä ovat suuret helmasynnit? hän kysyi.

– Lihanhimo, silmäin pyynti ja elämän koreus.

Saatan yhtä lyhyesti ohauttaa myöskin toisen vankilansaarnaajan, Vartian nimeltään, joka oli edellisen suoranainen vastakohta, ei vaatinut meiltä mitään, mutta ei myöskään saanut ketään mitään oppimaan. Jonkin verran onnistuneempi opettaja oli nykyinen kouluneuvos Tarjanne, joka sympaattisella olennollaan, kuvankauniilla hahmollaan ja suoralla, selkeällä esityksellään sai meidät kuitenkin terveellisessä kurissa ja Herran nuhteessa kasvamaan. Mutta hänkin opetti meitä liian vähän aikaa, voidakseen painaa mitään persoonallisempaa leimaa henkiseen kehitykseemme.

Edellämainitusta Vainiosta olen jo kylliksi puhunut.

Varsinaiseksi uskonnonopettajaksemme Hämeenlinnassa jäi kuitenkin Samuel Pajula, joka kaikesta vaativaisuudestaan huolimatta oli mies meidän mielemme mukaan.

Hän ymmärsi meitä ja me häntä. Hän löi palloa pikkupoikien kanssa ja ohjasi kärsivällisesti meitä isompia sillä ainoalla autuaaksi tekevällä tiellä, jonka kolmiyhteinen Jumala kaikessa viisaudessaan oli Nicaean kirkolliskokouksesta Augsburgin uskontunnustukseen saakka evankelisluterilaiselle kirkolleen valmistanut.

Dogmatiikan kilpeä ja kirkon oman historian kalpaa sankarillisesti heiluttaen hän saattoi aivan henkilökohtaisten elämysten tavoin kuvailla meille milloin gnostisismin, milloin manikealaisuuden, milloin areiolaisuuden, milloin roomalais- tai kreikkalaiskatolisen kirkon hämmästyttäviä harhateitä, joilta meidät kuitenkin, kautta Athanasiuksen oikean Kristus-opin, kautta Augustinuksen armonvalitsemus-opin ynnä niin monen muun verta itkeneen kirkkoisän ja aikansa koko oppineisuutta hallitsevan hengenmiehen huolenpidolla, oli yhtä hämmästyttävällä tavalla omaan, onnelliseen pelastusvarmuuteemme palautettu.

Tuntui oikein turvalliselta häntä kuunnellessa.

Silti ei tuo kirkkomme kehityskulku läpi vuosisatojen suinkaan ollut vailla eräänlaista sisäistä jännitystä ja seikkailua.

Kapenihan tuossa väylä koskenkorvalliseksi. Päästiinpä siitäkin sentään ehein nahoin! Mentiinhän tuossa vasten ilmeistä kalliota niinkuin pussin suuhun. Aukenipas siitäkin sentään armon ja pelastuksen ura tyynemmille suvantovesille!

Mutta oli se ikuinen ihme kuitenkin, miten monelta taholta kerettiläisyys oli ollut syöksemäisillään hauraan haahtemme kirouksen ja kuoleman kurimukseen. Ja oli vielä ikuisempi ihme, että kaiken tuon vaaranalaisen taipaleen jälkeen saatoimme nyt niin täysin purjein avaraa merenselkää myötätuuleen höllötellä.

Vielä viimeiseksi oli Voltaire yrittänyt olla paha pukama poskessa, mutta kun Ranskan suuri vallankumous oli tullut ja kantanut jotakin pahamaineista naista järjen jumalattarena juhlasaatossaan, oli hänenkin verraton ihmisneroutensa sortunut omaan naurettavaisuuteensa.

Tiesimme jo edeltäpäin, milloin oli sallittu nauraa hänen tunnillaan. Hän antoi itse siihen merkin, omalla sonoorilla, soinnillista s:ää sihauttavalla kielenpäänaurullaan: zi-zi-zi-zi! nauroi hän za-za-za-za! yhdyimme me äänekkäästi ja mielenosoituksellisesti kuoroon. Mutta sitä ei koskaan kestänyt kauan. Jälleen varjosti hän kädellä silmiään ja piti pitkän vaitiolon, joka saattoi päättyä yhtä hyvin jonkin ulkopuolisen havainnon kuin sisäisen kokemuksen esittämiseen.

Hän kuului niihin opettajiin, jotka eivät tuoneet kouluun pelkkää oppiaan eivätkä eri tahoilta kokoon haalittua tietosummaansa, vaan koko oman omituisen, mehevän, rosopintaisen, mutta joka tapauksessa nuorten mieliä kiinnittävän olemuksensa. Siitä kaiketi johtuivat verrattain hyvät tulokset, joita he opetuksessaan saavuttivat silloisten vanhentuneitten ja muotopakollisten menetelmiensä uhallakin. Jos hän oli käynyt esim. Helsingissä – jossa hän kävikin sangen usein, osaksi tekeillä olevan teologisen väitöskirjansa, osaksi samoin vielä ratkaisemattoman rakastumisensa vuoksi – oli hänellä heti jokin todellisuudesta temmattu havainto meitäkin varten, niinkuin kunnon perheenisällä peijaisista tai ristiäisistä palatessaan joku nisusämpylä takkinsa povitaskussa kotona kiltisti odottavia pellavapäitä varten.

– Ei, ei, pojat, saattoi hän silloin puhjeta puhumaan, ei elämä ole pelkkää leikkiä. Tapasin siellä Helsingin satamassa erään koulutoverini, jolla oli toisessa jalassa vanha kalossi, toisessa sikarilaatikko.

Ja hän kertoi tarpeellisella elämänymmärtämyksellä ja huumorilla tuon toverinsa kylläkin traagilliset elämänvaiheet.

Taikka saattoi hän varoittaa meitä ennen Vapunpäivää:

– Älkää juoko, pojat, simapulloja kaupungin puistossa, älkääkä varsinkaan heitelkö niitä puitten kylkiin ne tyhjennettyänne! Sillä simapullosta tulee olutpullo ja olutpullosta holipompelipullo. Eikä sitten ole pitkä matka vaivaistaloon eikä vankilaan.

Hän oli myöskin eläinsuojelusta harrastava mies. Varsinkin markkina-aikaan, jolloin puolijuopuneet hevoshuijarit edestakaisin kaupunkia ympäröivillä jäillä, vieläpä usein sen tiheimpäinkin kansantungosten läpi orheillaan karauttelivat, saattoi se olla hyvinkin paikallaan.

Silloin painatti hän myöskin omalla kustannuksellaan suurilla, värillisillä kirjaimilla paperitauluja, jotka hän itse kävi liisteripönttö kourassa edellisenä yönseutuna kadunkulmiin kiinnittämässä ja joissa jonkin sopivan raamatunlauseen avulla oli vedottu rahvaan parempiin tunteisiin.

Muistan monestakin syystä erään sellaisen. Siinä seisoi "Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton."

Meillä oli markkinain jälkimmäiseksi päiväksi tavallista pitempi läksy ruotsinkielistä Corneliuksen kirkkohistoriaa. Kukaan ei osannut sitä, mutta useammalla kuin yhdellä oli noita ilmoitusplakaatteja kerallaan.

Jonkun mieleen juolahti silloin nerokas tuuma.

– Kiinnitetään se taululle, sanoi hän. Lömppä kiinnittää. Jos hän suuttuu, menemme kaikki vastuuseen. Mutta vedotaan mekin kerran hänen jalompiin tunteisiinsa.

Tuuma oli mielestämme sangen onnistunut. Odotimme kuitenkin pelon ja vavistuksen vaiheilla, mitä seuraava uskontotunti oli tuova mukanaan. Pajula tuli, tervehti, vilkaisi taululle, pysähtyi ja istui sitten opettajapöytänsä ääreen paperilevyä vielä paremmin tutkimaan.

– Zi-zi-zi-zi, kuului äkkiä hänen naurunsihauksensa yleiseksi ihastukseksemme. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut nauraa vielä. Vasta kun hän kohotti silmälasinsa ylös otsaan ja sihautti toisen yhtä nasevan naurun, rohkenimme mekin jo päästää Barrabaan irti ja yhtyä ylös ja alas aaltoilevaan kuoroääneen:

– Za-za-za-za. Sitten tuli hän jälleen täysin totiseksi, istahti opettajapöytänsä ääreen, riisui silmälasinsa, siirsi syrjään ne ja peitti kasvonsa käsillään.

– Kuka tuon on tehnyt? hän kysyi.

– Minä, vastasin.

– Koko luokka, vastasi joku toinen ääni.

– Miksi? hän kysyi.

– Läksy oli todellakin liian pitkä, vastasimme.

– Oliko se liian pitkä Lönnbohmillekin, hän kysyi.

– Kenties ei juuri minulle, vastasin, mutta objektiivisesti ottaen se on liian pitkä, kun on vieraskielistä tekstiäkin.

Hänen kätensä putosivat alas ja hän viittasi minua istumaan.

– Pojat, pojat, hän sanoi, mitäs te olisitte minun aikanani tehneet, kun tuli suomalainen poika vieraskieliseen kouluun ja lyötiin sivumäärin läksyä eteen, josta ei ymmärtänyt niin hiventäkään, vaan täytyi kaikki osata ja oppia ulkomuistin avulla? Niin opin minä ruotsin, niin latinan, kreikan ja sitten myöhemmin yliopistossa myös hebreankielen. Tiedättekö te, pojat, minkälaista hebreankieli on? Kyllä se on niinkuin tinaa purisi. Ja arameankieli? Ja arabiankieli? Ja persiankieli, joita ei kirjoitetakaan vasemmalta oikealle, vaan päinvastoin oikealta vasemmalle? Ja eksegetiikka ja metafysiikka? Ette te pojat silloin sanoisi liian pitkäksi tätä läksyä.

Kuuntelimme kunnioittavalla kauhulla noita tieteellisen opin salattuja ongelmia. Mutta yht'äkkiä hän peitti jälleen silmät kädellään.

– No niin, hän sanoi, se on liian pitkä läksy teille, koska te kerran sanotte niin. Minä en siis kysy teiltä mitään. Voittehan lukea sen perusteellisemmin ensi tunniksi. Koetan kuluttaa tämän tunnin vain kertomalla teille jotakin itsestäni.

Siitä seurasi oppitunti, jonka aikana me olimme pelkkänä korvana.

Hän kertoi oman koulunkäyntinsä vaikeuksista, suomalaisen pojan esteratsastuksesta kohti opillisen tiedon korkeuksia, vastoinkäymisistä, jotka hän oli voittanut rautaisella tahdonlujuudella, ja menestyksistä, jotka olivat tehneet hänet nöyräksi.

Nyt hän oli viimeisen kynnyksen kiipeämäisillään, valmistaen paraikaa jumaluusopillista väitöskirjaansa. Kaikki siihen kuuluvat kirkkohistorialliset ainekset olivat koossa jo; hän taisteli enää vain akateemisten muotokysymysten kanssa, joista hän oli jo liiankin pitkäaikaisessa opettajatoimessaan osaksi vierautunut. Mutta tässäkin taistelussa seurasivat Jumalan siunaus ja ajallinen onni ihmeellisesti hänen askeleitaan, sillä hän oli samalla oman onnensa kynnyksen yli astumaisillaan. Niin kuvaili hän kyyneltyvin silmin meille, ei tosin aivan ventovieraille, mutta kuitenkin vasta lapsenkengistä päässeille lukiolaisille myöskin oman sydämensä taisteloita, joitten palkkana jalon naisen rakkaus nyt näytti hänelle tietä viitoittavan. Eikä liene ollut ketään meistä, joka ei sillä hetkellä olisi toivonut hänen tähtensä ohjaavan hänet oikeaan.

Hänen ensimmäinen väitöskirjansa hylättiin kuitenkin. Sanottiin sitä aarreaitaksi vastaisia tutkijoita varten. Pajala teki toisen väitöskirjan. Se hyväksyttiin, mutta niukin naukin. Sanottiin, että oli liian vähän viitannut siinä käyttämiinsä lähteisiin,

Mutta hänen toivomansa akateeminen oppituoli oli hänestä iäksi etääntynyt. Sanottiin, että hän oli tosin äärettömän tietomäärän, mutta ei tieteellisen tyylin mallikelpoinen edustaja.

– Hyvät herrat, oli hän toisessa väitöstilaisuudessaan epätoivon vimmalla tiedustanut. Te sanotte, että tässä ei ole akateemista tyyliä. Tein minä niin taikka näin, en minä koskaan osaa oikeaan. Pyydän teitä, hyvät herrat, sanokaa minulle siis, mikä on tuo akateeminen tyyli!

– Tekijän oman judiciumin pitäisi se sanoa, oli joku kuivakiskoinen ääni yleisöstä silloin huomauttanut.

Hän siirtyi sitten Iitin rovastiksi, missä punaiset hänet v. 1918 mitä julmimmalla tavalla murhasivat.

9.

ARTHUR SIEGBERG.

Ruotsinkielen pohja oli minulla tavallista vankempi, kiitos olkoon kaksikielisen kotikasvatuksen ja varsinkin ruotsalaisen runouden ja romaanien, joista Välskärin kertomukset lienevät ensi sijassa mainittavat.

Siitä oli silloin nimittäin vain ensimmäinen osa suomeksi ilmestynyt. Mutta koska aavistelin, että opettajatar-sisareni pöydällä olevat 4 muutakin osaa olisivat vähintään yhtä mielenkiintoisia, aloin niihin hiljakseen ominpäini tutustua, kuitenkaan sanakirjaa käyttämättä. Vähäisen vaivannäköni palkitsi kyllin niitten aina nykyaikaistuva sisällys, päättyen vihdoin jokaisen järkeilevän ja uppiniskaisen koulupojan ihanteeseen, Paul Bertelsköldiin. Ei edes Ferd. Ahlmanin enemmän kuin kuiva oppikirja voinut sittemmin minussa tuota toisen kotimaisen kielen harrastusta täysin tukahuttaa.

Runebergin ja Tegnérin runous saattoi asian onnelliseen loppupisteeseen. Ymmärsin jo koulun keskiluokilla ruotsinkieltä kutakuinkin täydellisesti. Yläluokilla opin sitä puhumaan, sangen virheettömästi puhumaan.

Tämä ynnä omat Päivälehdessä, Nuoressa Suomessa, ja Hämeen Sanomissa jo koulupoikana julkaisemani runokokeet lienevät herättäneet silloisen ruotsinkielenopettajani Arthur Siegbergin (Siikaniemi) huomiota. Seitsemännellä luokalla hän erään lukutunnin loputtua kääntyi äkkiä puoleeni ja kysyi, enkö muka ollut ajatellut kääntää suomeksi Kuningas Fjalaria, jota juuri tunnilla luettiin.

Olin painua maan alle tuosta minua ylenmäärin kunnioittavasta ja mairittelevasta ajatuksesta.

– E-en ole uskaltanut niin korkealle, sain kuitenkin sanoilla merkityksi. Se on vaikea, kovin vaikea työ.

– Epäilemättä se on vaikea, myönsi hänkin, mutta Kiljanderin suomennokset ovat niin tuiki kankeita ja puutteellisia, että ne joka tapauksessa on tehtävä toisen kerran.

– Kyllä, vastasin vaatimattomasti. Ne eivät ole outoja minulle.

– Lönnbohmin pitäisi ainakin yrittää. Kun Lönnbohmilla itsellään on niin kaunis kieli, niin ei sen pitäisi olla aivan mahdotonta. Ja epäilemättä se olisi makua kehittävää.

– Kyllä, epäilemättä, vastasin, varsinkin jos maisteri itse ottaisi tarkastaakseen käännöksen.

– Mikäli aikani sallii, vastasi hän herttaisimmalla hovimiehen hymyllään, teen sen mielelläni. Pidämme asian siis päätettynä?

– Ahkeruus on ilomme, uskalsin jo nyt puolileikillisesti tarttua tarjottuun käteen.

– Onhan siinäkin joku elämäntehtävä, hän sanoi, kääntää Runebergiä!

Epäilemättä se oli varhaisemman sukupolven mielestä elämäntehtävä sellaisenaan. Onneksi olinkin kyllin nuori, ettei pieninkään epäily sen pätevyydestä päässyt syntisimpäänkään sydänalaani pujahtamaan.

Oikealla vaistolla tartuin ensin kiinni tämän majesteetillisen runoelman muodollisesti helpoimpaan toiseen lauluun. Sen kanssa pari kuukautta kamppailtuani saatoin sen jo tarjota tarkastettavaksi tuolle optimistiselle opettajalleni.

Hän teki siihen keveällä kädellä joukon yksityishuomautuksia, joista heti oivalsin – ellen olisi sitä ennen tiennyt – olevani tekemisissä hienon, herkän laulajasielun kanssa, joka käytteli suomenkieltä minulle hämmästyttävällä taituruudella. Samalla antoi hän siitä edullisen lausunnon ja kehoitti jatkamaan.

Sain seuraavana kesänä työni loppuun ja tarjosin sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka asetti sitä varten tarkastusvaliokunnan, professori Arvid Genetz (Jännes) ja lehtori Paavo Cajander sen jäseninä. Tämän kielellisen mankelin läpikäytyään se olikin valmiina minulla jo ylioppilaaksi tullessani, matkaten Werner Söderströmin isälle, vanhalle konsuli G.L. Söderströmille, joka samoihin aikoihin oli asettunut toisen suomenkielisen Runeberg-painoksen eli n.s. mallipainoksen puuhan etunenään.

Söderström maksoi siitä palkkiona Smk 200:-, joka tässä täydellisyyden vuoksi mainittakoon.

Muuten ei Arthur Siegberg pedagogina liene ollut ensimmäisiä, ellei viimeisiäkään. Hän oli taiteilijan näköinen ja hän oli taiteilija. Leppymätön kohtalo oli hänet opettajan epäkiitolliseen ammattiin ennättänyt. Mutta mekin, hänen silloiset oppilaansa, ymmärsimme aivan hyvin, ettei se hänen oikea alansa ollut.

Hän oli laulaja ja hänestä olisi pitänyt tulla säveltaiteilija. Varmaankin oli hänen lämmin äänensä ja innoittava esitystapansa omiaan monessa nuoressa sydämessä tarpeellista ihannemielisyyttä herättämään. Kun hän pääsi ruotsinkielisestä kirjallisuudesta ja runoudesta puhumaan, sädehtivät hänen silmänsä, hänen vartalonsa oikeni, hän pyyhkäisi joskus kuin vapautunut vanki tummatukkaista, kaunismuotoista päätään sanojen hopeasolkina hänen huuliltaan solistessa. Mutta mallikelpoinen pedagogi hän ei ollut, sen huomasimme ennen kaikkea siitä, että hän ei aliluokillakaan käyttänyt mitään rangaistuksia eikä yläluokilla taas muita kuin lyhyitä kyyneltyviä vaitioloja ikkunan ääressä selkä meihin päin.

Tuo tapahtui silloin, kun hänen mielestään emme osanneet mitään tai olimme häirinneet hänen opetustaan tavallista suuremmalla vallattomuudella.

Ne jättivät jälkeensä meihin pahan omantunnon tutkaimen, jonka vuoksi koetimme olla häntä kohtaan mahdollisimman hyvänsuopia myöskin omasta puolestamme. Se osoittautui läksyjen tunnollisessa lukemisessa ja etenkin kirjallisten harjoitusten hikipäisessä suorituksessa, joka ei epäilemättä vähentynyt tuosta hänen alati päihimme takomastaan tosiasiasta, että niistä riippui ainakin neljänneksi osaksi, tulisiko meistä koskaan ylioppilaita vai ei. Emme myöskään antaneet hänelle mitään liikanimeä.

Arthur Siegberg oli mielestämme mies erikseen opettajistomme keskuudessa. Sitäpaitsi hän oli kaupungin kaikkien säveltaiteellisten harrastusten itseoikeutettu keskipiste, joten hänen suhteensa etenkin luokan lauluveikkoihin oli mitä toverillisin ja sydämellisin.

10.

MATEMATIIKKA.

Muistan vielä varsin hyvin isäni ylpeyden, kun jo varhaisina lapsuusvuosinani opin ulkoa kertomataulun, jota sittemmin sain kaikille hänen vierailleen yhdessä loistavan ulko- ja sisälukuni kanssa toistaa ja todistaa.

Siitä seurasi aina hyväntahtoinen pään silitys ja useampiakin ylimääräisiä palkintoja rinkelin tai piparkakkujen muodossa, joitten kanssa minun sittemmin oli pikaisesti perähuoneesta poistuttava.

En ymmärrä, että olisi ollut mitään vikaa myöskään vanhan koulutätini minulle tarjoamassa opetuksessa. Vielä vähemmän sitä oli Kajaanin ala-alkeiskoulun rehtorin Ticcanderin päihimme pänttäämässä numerotiedossa, sillä häntä pidettiin sangen vaativana ja täsmällisenä opettajana.

Tuon tasaisen uran taittuminen lienee tapahtunut Oulussa, missä koko tärkeän kolmannen luokan ajan hoiti matematiikan opetusta tähän toimeen täysin kykenemätön maisteri Wettersten. Kukaan ei osannut eikä kenenkään tarvinnut osata mitään. Riitti, jos edes istui kiltisti paikallaan. Mutta tietysti ei kukaan tehnyt sitäkään, vaan ilvehti, pukki toistaan ja tappeli tuon harmaantuneen ukon hommastellessa ja höpistessä yksin taulullaan. Jotakin siitä olisi pitänyt kaiketi opintovihkoihinkin kirjoittaa, mutta kuka sitä viitsi, kun tiedettiin kuitenkin, että hän kovin epämielellään antoi liian alhaisia arvosanoja.

Vaatimattominkin kurinpito oli kokonaan ylivoimainen hänelle. Usein ei kukaan luokalla ollut enää lopulla tuntia paikoillaan, vaan kiersi ja tanssi pitkin huonetta, pistäytyenpä välistä itse opettajankin pyhitetyn pöydän taa. Samalla oli ääntä ilmassa usein niinkin paljon, että se häiritsi lähintä luokkaa, josta silloin joko Rosendal tai Westerlund tai joku muu yhtä ankara pöpö ovelle ilmestyi, synnyttäen heti ympärillään haudanhiljaisuuden.

Ukko ei kuitenkaan ollut niin kiltti eikä tuhma kuin olisi luullut. Välistä hän salavihkaa tähtäili tuota pitkin huonetta hälisevää huligaanilaumaa, merkitsi syntipukkinsa ja lähti päättävästi häntä kohden etenemään. Hänen pitkä takkinsa oli aina liidussa, mutta paha merkki oli se, että hän silloin muutti liitupalasen oikeasta vasempaan käteen.

Toinen tiesi jo, mitä tulossa oli: hyvä korvapuusti. Tiesi ja kohotti kyynärpäänsä suojakseen.

– Käsi alas! ärähti ukko. Pois kyynärpää!

Joka totteli, pääsi korvapuustilla, joka ei totellut, sai jälki-istunnon.

Useimmat valitsivat korvapuustin, joka tuli kuin isän hihasta ja jätti jälkeensä kaikkien viiden sormen sijat. Mutta sillekin naurettiin vain.

Kerran olin itsekin päästä tuosta onnesta osalliseksi, mutta tunti oli melkein loppuunkulunut ja minulla oli jo päässäni naapukka, kädessä kintaat, joita ei silmänräpäyksellistä ulossyöksyä varten puuttunut kenenkään koulupojan pulpetista.

– Ota pois naapukka, hän sanoi ja siirsi liidunpalan oikeasta vasempaan käteen. Mutta minä en riisunut naapukkaa. Hän määräsi minut silloin nurkkaan seisomaan. Viittasin vielä johonkin kysymykseen sieltäkin, kinnas kädessäni. Sain silloin tunnin istumista.

Kerran hän kuitenkin kaikessa avuttomuudessaan vaikutti liikuttavasti meidänkin kivikoviin sydämiimme. Se tapahtui, kun odotettiin kouluun ylitarkastaja Strengiä.

– Koettakaa nyt osata jotakin, pyysi Wettersten. Tehkää nyt parhaanne! Jos lienee ollut vikaa minussakin, mutta minä menetän virkani, jos te niskoittelette.

Me päätimme tehdä parhaamme. Me emme totisesti niskoitelleet, mutta emmehän me osanneet mitään. Lienee syytä ollut sitten sysissä niinkuin sepissäkin.

Nerokas ylitarkastaja pääsi heti muutamien harvojen kysymysten jälkeen tämän kylläkin arveluttavan asian perille. Hän ajoi ukko paran itsensä taululle jotakin tavalliseen koulukurssiin kuuluvaa mittausopillista tehtävää suorittamaan ja astui itse hänen paikalleen, omalla salamannopealla, leikkaavalla ja järkähtämättömän johdonmukaisella tavallaan opetusta ohjaamaan.

Oli kuin hän aivan vaistomaisesti ja tahallaan olisi ottanut luokan mahdottomimmat matemaatikot muokatakseen. Mutta hän ei epäonnistunut siinäkään, hän veti esiin oikeat vastaukset, kiskoi ne niinkuin rautahohtimilla, käyttäen ainoina havaintovälineinä käsiään, jalkojaan, kyynärpäitään ja jokaista sormeaan. Hän piti todellakin meille mallitunnin, jota me hörössä korvin ja jännittynein mielin kuuntelimme, sillä mikään siitä ei mennyt yli niin surkeasti laiminlyödyn matemaattisen huomiokykymme.

Tajusimme ainakin vaistomaisesti, miten oli opetettava ja miten meitä oli opetettu. Tollokin olisi voinut sen ymmärtää.

Tunnin loputtua hän nyykäytti päätään meille jäähyväisiksi, astua tepsutellen ulos yhtä pehmeänä, liukkaana ja kriitillisenä kuin oli tullutkin. Ukkopahaista, joka pää alhaalla ja hartiat kumarassa poistui hänen perässään, hän ei kunnioittanut pienimmälläkään huomiolla.

Ylitarkastaja Strengin kaikkivalta koulun alalla perustui muuten siihen opettajainkin tunnustamaan tosiseikkaan, että hän ei suinkaan ollut yksinomaan etevä matemaattinen pedagogi, vaan saattoi antaa samanlaisia näytetunteja kielissä, luonnontieteissä, historiassa, missä milloinkin. Siksi kumahtelivat kuin kuolon kellot meidän korvissamme hänen loppusanansa eräässä rukoustilaisuudessa, jossa hän, annettuaan lausuntonsa koulun yleisestä tilasta ja ilmoitettuaan olevansa siihen hyvinkin tyytyväinen, paitsi eräässä aliluokan aineessa, jossa siinäkin sentään tulisi pikainen parannus tapahtumaan.

Se oli consilium abeundi (eronpyytämisen neuvo) ukko Wetterstenille.

Hän kuuluikin sitten eronneen, mutta silloin olin minä jo Hämeenlinnassa.

Sielläkään ei Skrepan kiivaista ponnistuksista huolimatta kolmannen luokan jättämä aukko matemaattisessa kehityksessäni täyttynyt enää. Pohjani oli heikko kerta kaikkiaan. Nautin vähintään vuoden algebran opetusta, olematta ollenkaan selvillä sen perusteista. Sama kurjuus jatkui sitten läpi koulun. Trigonometria oli tehdä kokonaan nuuskaa minusta. Logaritmeja opin, ihme kyllä, koneellisesti käyttämään, samoin kuin kerran tai pari lukukaudessa toistuvia harjoitustehtäviä auttavasti ratkaisemaan.

Salaisuus piili siinä, että minulta ei kysytty koskaan. Ei vaadittu viittaamaan eikä pantu taululle todistelemaan. Kuuluin luokan yläpään oppilaisiin ja siinä ominaisuudessa niihin harvoihin etuoikeutettuihin, joitten oli lupa olla viittaamatta. Toinen salaisuus oli se, että koko ajan otin yksityistunteja. Sellaisia oli minulle jo kouluun tullessani antanut silloinen ylioppilas, Eino Voionmaa: (Wallin), sittemmin luokkamme paras matemaatikko A. Dugin, joka varsinkin kahdeksannella luokalla koetti epätoivon vimmalla painaa päähäni sinuksen ja cosinuksen ongelmia. Käyttämättä kenenkään hyväntahtoista apua sain kuitenkin välttämättömät kolme laskua ylioppilaskirjoituksissa suoritetuksi.

Mutta, niinkuin sanottu, minun pohjani oli heikko, kovin heikko. Siksi nauttikin yllämainittujen matemaattisten aineitten opettaja, lehtori Sargrén, rajatonta ja pelonsekaista kunnioitusta minun puoleltani. Olin aina näkevinäni hänen suupielistään esiinpistävän hymyn, joka merkitsi samaa kuin hän olisi sanonut:

– Tunnen hyvin tietojesi puutteellisuuden, poika. Annan kasvaa elonleikkuupäivään saakka nisujen niinkuin ohdakkeitten, mutta silloin on minulla sirppi kädessäni ja kahdeksannella luokalla minä leikkaan sinut poikki, poika.

Hänen ulkonainen olemuksensa tarmokkaine, täsmällisine piirteineen ja kalkkarokäärmeellisine nenäkakkuloineen oli muutenkin tavallisuudesta poikkeava ja ikäänkuin tarkoitettu pitämään meitä tarpeellisen välimatkan päässä.

Hän oli puettu aina siistiin, aina silkkipieluksiseen pitkään takkiin ja housuihin, joitten lahkeet putosivat sen alta aina kuin räätäliltä tulleina ja viivottimella vedettyinä. Nenäkakkulat olivat luonnollisesti kultareunuksiset ja riippuivat korvan yli heitetyssä ohuessa kultaketjussa. Tukka huolellisesti jakaukselle kammattuna, lyhyt, teräsharmaa leukaparta hyvin hoidettuna, kaulus, kalvosimet ja tärkkipaita huikaisevan valkeina, kantasormus ja hohtokiviset paidannapit omaa aitouttaan säteilevinä hän seisoi meidän edessämme ilmiönä korkeammista ja mannermaisemmista yhteiskuntakerroksista miehenä, jonka kengännauhoja me emme tunteneet itseämme kelvollisiksi päästämään.

Hän oli mallikelpoinen toisin sanoen. Kun hän sitäpaitsi sanoi meitä herroiksi ja käytti koko ajan meidän suhteemme pelkkää ymmärtäväistä sarkastista ylemmyyttä, ei ollut ihme, että me kaikki muut paitsi Dugin pelkäsimme häntä kuin kuolemaa. Mikä pedagogi se oli, jonka palttoo ei ollut koskaan nukkavieru eikä takin hihalla tai olkapäillä tomuhiukkaakaan? Mikä peruukki se oli, joka ei koskaan meille omaa persoonallisuuttaan paljastanut, ei edes sen vertaa, että olisi tarjonnut kiitollista maalitaulua juuri häntä varten hyvinkin valmiina oleville vasamoille? Mikä pedagogi se oli, joka ei koskaan pysynyt paikallaan opettajapöydän takana, vaan asettui salakavalasti, kädet rinnan yli ristissä, luokan taakse seinää vasten seisomaan ja tuosta epäilyttävästä etäisyydestä taululla tapahtuvaa tietämättömyyden teilausta kylmäverisesti ja kyynillisesti ohjaamaan?

Se oli aivan hirveätä meidän mielestämme. Sehän teki kaiken lunttaamisen mahdottomaksi. Eikä ainoastaan lunttaamista, mutta myöskin kaiken toverillisen kuiskauksen, seurustelun ja hyvinvoinnin. Eihän kukaan voinut koskaan tietää, milloin nuo lasiset tikarit olivat juuri hänen lapaluittensa väliin iskeytyneet, jossa tapauksessa ne piankin hänen kylkiluittensa lomasta esille kurkistaisivat.

Hän piti meitä ainaisen kalpean kauhun vallassa; eikä hän kuitenkaan koskaan kohdellut meitä muuten kuin hienosti, kenties hiukan ivallisesti.

Mutta iva siinä iässä on suorastaan sietämätöntä. Pelkäsimme hänen eleitään, ilmeitään, mutta ennen kaikkea hänen erikoisella taituruudella sorvattuja pistosanojaan, sillä ne kulkivat kuin myrkky ja kuluttava tuli kautta koko elimistömme. Sana oli todellakin rankaiseva raippa hänen käsissään. Diabolus itse, ei olisi voinut sitä paremmin ja sattuvammin sovelluttaa.

Päällepäätteeksi hän oli erinomainen opettaja, asettuipa hän vielä ennen ylioppilaskokeita ikäänkuin kokonaan meidän puolellemme, koettaen yhdessä meidän kanssamme keksiä kaikenkaltaisia laskutyyppejä, joihin nähden korkean konsistorion asettama tutkijakunta saattoi ehkä olla kyllin utelias tietämään mielipidettämme. Kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta onnistuivat nuo kokeet kovin huonosti. Melkein kolmasosa meistä sai reppuja.

Mutta siitäkin hänellä oli oma sarkastinen tapansa lohduttautua.

– Parempi onni ensi kerralla, hymyili hän. Vahinko viisaillekin. Tämä luokka onkin ollut mielestään, ja myöskin minun mielestäni, henkisesti kaikin puolin liian kehittynyt tällaisilla kuivakiskoisilla numerotiedoilla nerouttaan rasittamaan.

Katsoen siihen, että hän oli myöskin luokan johtaja ja että hänellä sellaisena oli pitkin vuotta ollut tilaisuus jakaa aina järkeviä, aina kärkeviä huomautuksia meille kullekin oli tuo todellakin diabolisesti sanottu meidän mielestämme. Meidän, humanistien, joitten joukossa oli historioitsijoita, runoilijoita, ajattelijoita, kuoro- ja soololaulajia, näyttelijöitä, viuluniekkoja, tanssitaitureita, kielimiehiä, papinkisällejä ynnä yleensä tiedon ja taidon, luovan ja esittävän taiteen edustajia. Mutta kaikkikaan yhteiset kykymme eivät riittäneet keksimään kyllin mojovaa vastausta tuollaiseen harkittuun hävyttömyyteen.

Ainoa kerta, jolloin näin hänen innostuvan, oli eräällä oppitunnilla, kun hän selitti meille korkokorolle-laskun salaperäistä sisällystä ja merkitystä.

Hän kävi silloin suorastaan kaunopuheiseksi.

– Ajatelkaa, hän loihe kiihkeästi lausumaan, teillä on sata, teillä on tuhat, teillä on kymmenentuhatta pientä kuparista penninrahaa. Te panette ne pankkiin korkoa korolle kasvamaan. Teillä on silloin kymmentuhantinen työläisarmeija hallussanne. Ne eivät vaivaa teitä, ne eivät vaadi teiltä mitään, eivät palkkaa, eivät ruokaa, eivät juomaa, eivät vaatteita tai taskurahoja, ne tekevät vain koko ajan työtä, yötyötä, päivätyötä, pyhätyötä, arkityötä. Kenen hyväksi? Teidän hyväksenne. Ne eivät nuku koskaan, ne eivät kaipaa lepoa koskaan, eivät huvitusta eivätkä vapaata maanantaita. Mitäkö ne tekevät sitten? Ne takovat kultaa, ensin pikku murenin ja murto-osin, sitten aina kasvavampina kasoina ja kilisevämpinä kimpaleina. Ne ovat vuoren kääpiöitä, joitten vasarat eivät lakkaa koskaan valkkamasta.

Luulen, että oli aikainen aamutunti ja että varhaisen talvihämärän kanssa kamppailevat kynttilän liekit valaisivat himmeästi huonetta hänen takanaan. Hän vaikutti niitä vasten katsottuna kuin ilmetyltä pimeyden ruhtinaalta. Hän oli aluksi nojannut polvensa tyhjään pulpettiin ja aloittanut miltei linkkuveitsen kulmassa esityksensä, mutta mitä pitemmälle hän pääsi siinä, sitä säkenöivämpinä säihkyivät hänen silmänsä ja sitä kirkkaampina kiilsivät hänen nenäkakkulansa, hänen vartalonsa oikeni, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen kätensä teki kouristuksentapaisia liikkeitä, kuin hänellä nyt jo olisi ollut sormiensa välissä laskettavina kaikki nuo niin kaunopuheisesti kuvailemansa kultakasat.

Missä eivät sormet eivätkä sanat riittäneet, hän riensi taululle esittämään salamannopeasti takaa ajamansa ajatuksen.

– Jos tämä penni, hän sanoi, olisi pantu pankkiin ensimmäisenä päivänä Kristuksen syntymästä, ja laskettu sille korkoa korolle tähän päivään saakka, niin olisi sen summa nyt näin ja näin suuri.

Samalla hymyili hän meille niin mefistomaisesti, kuin olisi hän todellakin seisonut keskellä suitsevien ja sauhuavien alkuaineittensa nesteitä ja kaasuja, massoja ja möhkäleitä. Hän todellakin näytti luomisintoiselta metallurgilta, josta oli tullut uusia maailmoita kaaoksesta muovaileva demiurgi. Varsinkin kun tiedettiin hänen erikoisella haltioitumisella harrastavan myös joitakin fysikaalisia keksintöjä, joista sanottiin hänen valmistelevan akateemista väitöskirjaakin, teki tuo antikristillinen näky meihin todellakin tärisyttävän ja kaamean vaikutuksen.

Matematiikan tohtoria hänestä ei tosin tullut, mutta kyllä sensijaan eräs Pohjoismaisen Yhdyspankin haaraosaston johtajia Hämeenlinnassa.

11.

FYSIIKKA.

Aine, josta sensijaan kaikki olisimme olleet huvitettuja, epäilemättä opettaja itsekin, sillä sehän ei kuulunut noitten pelättyjen ylioppilaskirjoitusten piiriin, oli fysiikka. Opetusvälineitten puutteellisuus oli kuitenkin parantumattomana esteenä sen enempään harjoitukseen, mutta saimmehan niittenkin avulla sentään olla mukana edes joissakin kokeissa, joista polttopisteet, taskukellon naputuksen kuuleminen koko luokkahuoneen yli, mutta ennen kaikkea sähköoppi tuntui tulevan lähelle meitä.

"Viksari" eli "piru pullossa" herätti yleistä tyytyväisyyttä. Huomasimme, että tässä oli jälleen tilaisuus nauraa, koska opettajaa itseäänkin nauratti, ja koetimme kaikki omalla sormitekniikallamme sitä mielen mukaan hypittää.

Seitsemännellä luokalla oli tämän hyvin hyödyllisen aineen opettaja sitäpaitsi tuiki nuori mies, maisteri Plathán nimeltään, joka täysin toverilliselle kannalle meidän kanssamme asettuen nautti jakamatonta sympatiaamme. Jollakin hyvällä sukkeluudella saattoi, ei vain fysiikan, vaan myöskin tuon peloittavan matematiikan pahimmistakin pulmista selviytyä. Kurinpidosta sensijaan ei jäänyt jälkeäkään.

Yllämainittu Sargrén nautti silläaikaa virkavapautta joitakin tieteellisiä töitä varten, joilla hän aikoi väitellä itsensä tohtoriksi. Sekin seikka oli omiaan ylläpitämään kauhunsekaista sädekehää hänen poissaolevankin päänsä ympärillä.

Plathánin luona saatoimme myöskin toverillisella vieraskäynnillä pistäytyä. Hän tarjosi silloin kahvia, voipa joskus paperossinkin ojentaa, kieltäen kuitenkin hirveällä otsanrypistyksellä ketään polttamasta.

– Tehän olette lukiolaisia vasta, sanoi hän. Minähän olen teidän opettajanne, eikä koululaki salli teidän polttaa ainakaan opettajanne silmien edessä.

Sitten purskahti hän herttaiseen ja sydämelliseen nauruunsa, josta oli seurauksena, että me kaikki urhoollisesti pöllytimme paperossimme loppuun. Tavallisesti lähdimme sitten kävelemään kaupungin puistotielle, usein hän mukanamme.

Mutta hänen koulutunneillaan vallitsi usein sellainen intiaani-iloisuus, että joku läheisenkin luokan peruukeista tai Pehtori itse törmäsi kummastuneena katsomaan. Jos se oli Pehtori, sanoi hän vain:

– Pojat, pojat! ja meni menojaan.

Syntyi heti kuolemanhiljaisuus, jota kesti usein monta minuuttiakin. Myöskin opettaja uskalsi tuskin hengittää.

– Siinä sen näitte nyt, kuiskasi hän matalalla äänellä osoittaen ovelle päin. Jos te ette ole hiljaa, niin meidät hukka perii.

Hän asettui meidän kanssamme täysin solidaariseksi.

Me koetimme lohduttaa häntä arvelevaisella päänpudistuksella. Keksimme jonkin uuden vitsin, joka sai hänet jälleen hymyilemään, ja pian oli äänten yhteissumma jälleen yhtä korkealla.

Jos se oli Jassi, niin saavutti hän saman tuloksen yhtään sanaa sanomatta. Hän seisoi vain hetkisen käsivarret ristissä rinnan yli, korjasi housunkaulustaan ja teki siron ympärikäännöksen. Muista vierailijoista me emme juuri mitään välittäneet. Kahdeksannella luokalla saapui Sargrén jälleen joukkoansa johtamaan ja kurinpito oli mallikelpoinen. Mutta luonnollisesti kaipasimme me kaikki ystäväämme Plathánia, sillä me emme olleet koskaan voineet aavistaakaan, että niin kuivan aineen kuin matematiikan opettaja saattaisi olla myöskin ihminen ihmisten seassa.

Fysiikan koppiin päästyään osoitti hänkin sitä olevansa. Hänen sähkökokeisiinsa kuului luonnollisesti myöskin kissannahka ja sen tai tämän oppilaan jollekin sähköjakkaran tapaiselle laitokselle nouseminen, jolloin hän tahtoi osoittaa sähkön vaikutusta varsinkin ihmisen tukkaan nähden.

Tämä jälkimmäinen koe kauhisti meitä salaperäisesti, sillä olimmehan lukeneet sanomalehdistä, että Amerikassa oli sähkötuoli anastanut vallan sekä giljotiinilta että pyövelin piilukirveeltä, ja jos lisäksi vielä ikkunaluukut silloin suljettiin, oli tuo faustillisen taikakeittiön tunnelma täydellinen.

– Kentiespä joku tahtoo astua tänne opettajan kateederiin, kuului vain hänen äänensä kohteliaana ja notkeana. Minä vakuutan, että koe on täysin vaaraton niin kauan kuin sähkökone on minun käsissäni, Minä näytän tietä tällä sähkölampulla.

Ja samassa välkähti aavemainen valokimppu läpi pimeyden, pyyhkäisten ohimennen hänen omaa kotkankourunenäänsä kultasankaisine nenäkakkuloineen, mahdollisesti jotakin kultaplombiakin hänen sarkastisiin hymykuoppiin vetäytyneessä suumalossaan. Sitten tanssi se niinkuin piinallisen kuoleman uhka kunkin meidän päälaellamme. Kaikki istuivat jähmettyneinä paikoillaan.

Olimmehan me täydellisesti hänen vallassansa. Hänhän hallitsi voimia maassa, meressä ja taivaan vahvuudessa. Tukkamme seisoivat pystyssä jo ilman enempää sähkötystäkään.

Äkkiä tunsin sen pysähtyvän omalle päälaelleni. Samalla kuulin hänen kohteliaan, täsmällisen, kenties hiukan ivallisen äänensä soinnahtavan.

– Lönnbohm on niin urhoollisen näköinen, sanoi hän. Ehkäpä herra Lönnbohm ei pelkää sähkökojetta minun kädessäni?

Hypähdin pystyyn siinä silmänräpäyksessä kuin jo sähköiskun saaneena.

– Olen valmis, virkahdin, tosin hiukan vavahtavalla äänenpainolla.

Eikä roomalainen moriturus-gladiaattori itse voinut ylpeämmällä ilmeellä imperaattoriaan tervehtiä kuin nyt minä kulkiessani tuon salaperäisen sähkölyhdyn valossa päin tuntemattomia kohtaloita.

Olinhan luokan priimus, täytyihän minun näyttää hyvää esimerkkiä.

Mutta minä en tiennyt, että kuljin päin pahempaa kohtaloa kuin kuolemaa, vaikka olisihan minun pitänyt se jo edellyttääkin. Sillä enhän ollut tekemisissä vain tavallisen pikkupirun kanssa, vaan itse pahan periaatteen, sen langenneen enkelin kanssa, joka omista infernaalisista kuiluistaan kohoten saattoi millä hetkellä hyvänsä kohdata minun vähäpätöistä kahdeksannen luokan priimus-auktoriteettiani omalla peljättävällä primus inter pares-arvovallallaan. Sillä kenen kilpi ja kalpa olikaan kerran paistanut kirkkaimmalla valollaan kaikkien tavallisten kerubien eturinnassa? Kuka oli kerran ollut sen ylhäisempi taivaan lukemattomien joukkojen ja joukko-osastojen johtaja kuin hän, tuo pimeyden pääruhtinas itse, joka oman ylpeytensä hulluttamana oli houkutellut omat tähtilukuiset laumansa ja oman myriadisen alipäällystönsä epätoivoiseen taisteluun itse valkeuden pääruhtinasta vastaan? Ja kukapa nyt sen syvemmälle syöstynä oman epäilyksensä tulipalopakkaseen koetti vielä helvetin keskuudesta eli Danten mukaan maapallon keskipisteestä sen itsepintaisemmin ja käärmeellisemmin kostaa tappiotaan, valloittamalla valkeuden jumalalta niin monta alamaista sielua kuin mahdollista, vetääkseen heidät alas omiin iankaikkisiin onkaloihinsa?

Sillä mitä pelkää mies enemmän kuin kuolemaa? Tulla – naurunalaiseksi.

Tunsin tulevani siksi tuolla onnettomuuden sähköjakkaralla seisoessani ja kuullessani oman jotakuinkin tuuhean tukkani rätisevän hänen kuljetellessaan kättään minun pääni ylitse.

Arvattavasti iski se kipinöitäkin, joita en kuitenkaan itse nähnyt. Näin sensijaan tovereitteni pidätetyn sisäisen hilpeyden, joka siellä täällä yhä ylenevillä penkkiriveillä purkautui jo minun herkistyneille kuulohermoilleni hyvinkin tajuttaviin hihityksiin ja puoliääneen supatettuihin kuiskutuksiin.

– Lömppä, Lömppä, katos Lömppää, kuului sieltä. Hi hi hi hi! Onpa hän nyt niinkuin Sodoman ja Gomorran mies.

– Lömppä! Lömppä! kuului toisaalta. Tuskin hän kuulee meitä enää tuolta Siinain korkeudesta.

– Lömppä on niinkuin Daniel palavassa pätsissä, tuntui vielä lisäävän siihen eräs villipeto, jonka nimeä en unohda milloinkaan, vaikka sulasta halveksumisesta en katso tarpeelliseksi sitä tässä yhteydessä mainita.

– Eipäs, vaan niinkuin Sadrak tai Mesak tai Abednego, sillä heidäthän tuliseen pätsiin heitettiin, kuulosti joku toinen yhtä etevä neropatti pitävän asianmukaisena tässä jo ilmankin arveluttavassa tilanteessa raamatullisesti korjata häntä.

– Siis on Daniel heitetty teidän eteenne, ajattelin vavisten voimattoman vihan ja raivon tunteesta. Sillä enhän ollut aivan varma siitä, pääsisinkö enää paikaltani päkähtämään ylenantamatta sieluani iankaikkiseen kadotukseen.

– Riittää, sain kuitenkin kutakuinkin säilytetyllä itsetunnolla sanotuksi.

Tunsin samalla tuon salaperäisen taikapiirin ympäriltäni hälvenevän. Luciferus pysäytti heti sähkökojeensa.

– Kiitoksia, kuulin tuon tunnetun demiurgin vierelläni virkahtavan. Herra Lönnbohmilla onkin harvinaisen tuuhea tukka, joka on erikoisen sopiva tämäntapaisiin kokeisiin.

Erosimme kohteliaalla kumarruksella. Olin jälleen vapaa mies paikalleni istumaan.

Missä määrin naurunalaisuuteni toverieni silmissä samalla lakkasi, sitä lienen ehkä polkeen-alainen itse punnitsemaan. Mutta taitavasti piilotettu epäluulo minuun jäi, eikä se ehkä ole kokonaan poistunut vieläkään.

12.

KISSANNAUKUJAISET.

Tuo samainen Sargrén, tuo peloittava luokanjohtaja, tuo kaamea fyysikko, matemaatikko ja trigonometrikko, osoitti sentään eräässä arkaluontoisessa asiassa meitä poloisia koulupoikia melkeinpä enemmän kuin tarpeeksi tajuavansa.

Miksi siis juuri hänelle kissannaukujaiset?

Eipä suinkaan hänelle, joskin hän oli epäsuora aihe niihin.

Kerran eräällä fysiikantunnilla ei hän voinut lukion vanhalla, kuluneella kissannahalla jotakin, varsin viatonta sähkökoetta esittäessään olla eräällä paljon merkitsevällä äänenpainolla huomauttamatta:

– Tarvittaisiin oikeastaan uusi kissannahka tähän kouluun.

Valitettavasti eivät nämäkään alemmat luontokappaleet kuitenkaan ole niin korkealle luonnontieteelliselle tasolle kohonneet, että ne tulisivat itsestään ja varsinkaan ilmaiseksi edes ihmiskunnan havainnollisen opetuksen hyväksi meille selkätaljaansa tarjoamaan. Muistaakseni huomautti hän samalla, että siihen tarvittaisiin ehkä joitakin koulutoimen ylihallitukselta haettavia ylimääräisiä varoja. Mutta koska valtio ylimalkaankin oli varsin niukka luonnontieteellistä pedagogiikkaa kohtaan, niin ei ollut varmaa edes, tulisiko tuontapainen hakemus ollenkaan hyväksytyksi.

Mutta minkä muistan aivan selkeästi, on se, että esitettyään tuon yhtä vaarallisen kuin arvaamattomia näköpiirejä avaavan asian katsoi hän meihin kaikkiin tuiki hullunkurisesti ja katupoikamaisesti yli kultasankaisten nenäkakkulainsa, samalla kuin hieno, tuskin huomattava hymyily karehti hänen kapeilla huulillaan.

Kenen todellisen koulupojan sydän ei silloin olisi uudesta riemastuttavasta onnentunteesta sylkähtänyt! Eiköhän se ollut sama hekkumallinen hengen auvo, joka sai niin monen oikean tappelupukarin, jopa paikkakunnalla tunnetun puukkojunkkarinkin liittymään meidän lyhyen, mutta karskin vapaustaistelumme rintamaan, jossa, kuten niin monet siinä mukana olleet sotijalot vieläkin mielihyvällä kertoilevat, sai kerrankin tapella "ilman lensmannia"?

Meitäkin tarvittiin siis johonkin! Me saatoimme olla mukana niin korkeissa ja päätäpyörryttävissä asioissa kuin isänmaa, koulutoimi, luonnontieteellinen opetus, niitä ohjaamassa, niitä vanhoista ennakkoluuloista vapauttamassa! Alas kahleet ja pakkopaidat! Alas logiikat ja metafysiikat, alas teologiat ja dogmatiikat! In tyrannos! Päin hirmuvaltiaita! Ecrasez l'infame! (Kukistakaa tuo kuvatus, kuten Voltaire sanoo.)

Tuskin mitkään maailman kulttuurihistorian mahtipontisimmatkaan iskusanat voinevat tulkita jokaisen abiturientin rinnassa julki tai piilokkali pulppuavaa vapauden vaatimusta. Vain marseljeesin tulta ja verta suitsuavat sanat ja sävelet saattanevat kautta kaikkien aikojen ja kansakuntien saada siitä kaikki sydämet jälleen syttymään.

    "Allons, enfants de la patrie,
    le jour de gloire est arrivé!..."

   (Eespäin, lapset synnyinmaamme,
   on koittanut päivä kunnian!...)

Yleisen himon ja siitä johtuvan hurmion näin ympärilläni usean ja muuten hyvinkin kehittyneen kumppanini silmissä kimaltelevan. Syntyi onnettomuutta uhkaava äänettömyys.

Samaa saartuvien ja kohusalamoivien ukkospilvien edelläkäypää tuonentyyntä hiljaisuutta kesti koko sen tunnin ja koko seuraavan välitunnin. Kaikki pakollinen koulutyö tuntui sinä päivänä varsin turhalta ja vähäpätöiseltä. Mutta ennen yötä sitten leimahti, lienee leimunnut läpi yönkin kaukaisina sinertävinä Kalevantulina, joitten jyrinää ei kuulunut ennenkuin eräitten vuorokausien kuluttua.

Siitä syntyi yö, jonka vertaista ei liene kuultu koskaan minkään latinakoulun historiassa.

Lienee ollut sen rinnalla pelkkää lastenleikkiä julman Herodeksen toimeenpanema viattomain lasten murha Betlehemissä.

Tuskin voinee verrata siihen edes maailmanhistorian mainitsemia "Sisilian iltamessua" tai kaikille hugenoteille niin kammottavaa Pärttylinyötä silloisessa Catharina di Medicin Parisissa. Kadottivat kauhunsa sen rinnalla myöskin hispanialaisen kulttuurin esitaistelijain aito hidalgolaiset menettelytavat avuttomien aztekien keskuudessa, Tukholman verilöylyt, Alban herttuat, Iivana julmat ynnä hänen myöhäsyntyisempienkin jälkeläistensä harjoittamat teurastusmenetelmät milloin omaa, milloin muita kansallisuuksia kohtaan.

Tarkoitan tällä ennen kaikkea Leninin ja Trotskin nimellä käypää kommunistis-evankeelista vallankumouksen propagandaa.

Omasta puolestani olisin taipuvainen tämän nyt kyseenalaisen yön tapahtumia Hämeenlinnan kissannaukujaisiksi nimittämään. Naukui silloin todellakin monen mamman kissa ja monen vanhanpiian ainoa turva tunsi sisuksensa vavahtavan kuolemanpelosta.

Ei säälitty silloin Ammonin pakanain pyhää karjaa. Suuri parku kuultiin, kuten kerran Egyptin esikoisten keskuudessa.

Tulos oli kokonaan tyrmistyttävä, yli oivallisen.

Kun seuraava fysiikantunti tuli, oli opettajan pöydällä useamman kuin yhden kämmenenmitan korkuinen kasa tuoreita, kiiltäviä kissanvuotia, joihin lehtorin alati valpas katse heti silminnähtävällä mielihyvällä kiintyi.

– Kiitoksia, kovin paljon kiitoksia, sanoi hän huomattavalla lempeydellä ja täydellä ymmärtämyksellä. Tässä riittää kyllä niitä seuraavillekin sukupolville.

Sanoi ja korjasi kallisarvoisen saaliinsa hellävaroen koekaapin lukittujen vihreäverhoisten ovien taa. Tiesimme niiden olevan hyvässä tallessa siellä, vaikka tuomiopäivään asti.

Mutta itse tunsimme tuon päivän kohtalokkaan merkityksen kovinkin läheltä meitä lähestyvän. Sillä moni, sangen moni meistä tunsi jo silloin kyykäärmeen ahdistuksen sydänalassaan, josta muinaisrunoutemme sanoo:

    "Syyt sydäntä kaivelevat",

ja jonka mestari Akseli Gallen-Kallela on niin tuskaisen todellisesti kuvannut eräässä ikimuistoisessa lasimaalauksessa.

Itse olin verrattain viaton tuohon tapain turmioon. Mahdollisesti vaikutti siihen usein mainittu vastahakoisuuteni matematiikkaan ja sen sukulaistieteisiin nähden, mahdollisesti myös myötäsyntynyt ja kautta koko iänkin seurannut vastenmielisyyteni verta, saati sitten viatonta verta kohtaan, ihmisen niinkuin eläimenkin. Mutta enhän voinut estää, että olin eräänä aamuna ennen tuota historiallista fysiikantuntia herännyt jo kello 6:n aikaan aamulla ja nähnyt kaikkiin sähkökokeisiin hyvinkin innostuneen huonetoverini Puteliuksen suureksi ihmeekseni istuvan jo yhteisen kirjoituspöytämme ääressä ja siinä aivan hyvällä omallatunnolla nylkevän jotakin, joka ainakin aamuntorkkuisiin silmiini näytti peloittavan todenmukaisesti suurelta, punertavalta kissanraadolta. Siitä tuli piankin tuiman tutkinnon hetki minulle, sillä nyt sekä jyrisi että salamoi.

Kaikki tuon kuulumattoman hirmutyön herättämä itku ja parku, valitus ja voihkina, joka kulki talosta taloon, perheestä perheeseen, kohdistui nimittäin meihin koulupoikiin. Ja ennen kaikkea meihin kahdeksasluokkalaisiin, jotka eivät suinkaan olleet aivan hyvässä yhteiskunnallisessa maineessa ennenkään, saati sitten kun siivekäs huhu kertoi meidän myöskin fysiikkaa ja siinä välttämättömiä havaintovälineitä harrastavan.

Luokkamme johtajasta, lehtori Sargrénista, saatoimme kyllä tässä tapauksessa enemmän kuin varmoja olla. Hän ei epäilemättä tulisi omalta osaltaan yhtään meistä ilmiantamaan, eipä edes siihen tarpeellisessa tutkimuksessa mitään muuta kuin kiitollista päiväkirjaa pitämään.

Hän oli solidaarinen meidän kanssamme, ja saatoimme olettaa samoin olevan myös koko opettajakunnan.

Siihen asti oli asia selvä. Mutta meitä kovistettiin myöskin henkilökohtaisesti.

Ainakin teki sen rehtorinleski Bergroth, joka tosin ei uskonut minua moiseen arveluttavaan ansiotyöhön osakkaaksi, mutta sitä enemmän lellipoikaansa Puteliusta, joka aina voi olla varma hänen hyväntahtoisesta anteeksiannostaan.

– Onko Lönnbohm nähnyt, kysyi hän oikein kahdenkesken minulta, Toppeliuksen tappavan jotakin kissaa?

Voin moitteettomalla omatekoisella käräjäkirjurilogiikallani ja varmalla äänenpainolla vastata tuohon:

– En, rakas täti, en milloinkaan.

– Ehkä sentään? kysyi hän vieläkin pieni epäilyn väre suupielessään, ja jatkoi gustavianis-lenngréniläisellä kielellään:

– Tietäähän Lönnbohm, että tässä talossa asuu pari ikäpatinoitua impeä, joilla oli punakarvainen angorakissan-iljetys ilonaan. Nyt he ovat kuin jehut kimpussasi. He väittävät, että Toppelius on tappanut kissan. Onko Lönnbohm nähnyt sitä?

– En, saatoin siihen jo täysin voitonvarmasti virkahtaa. Minä en ole nähnyt sitä enkä usko hänestä mitään sellaista. Jos joku toinen olisi tappanut ja jättänyt sen hänelle nyljettäväksi, niin sen voisin katsoa hänen tavattoman luonnontieteellisen lahjakkuuteensa nähden enemmän kuin todenmukaiseksi.

– Niin minäkin, sanoi siihen kaikkiymmärtävä rehtorinleski Bergroth, lyöden minua tutunomaisesti olalle. Ja jos hän olisi tappanutkin kissan...

– Kuinka, rakas täti?

– Niin en pitäisi kovin suurena syntinä sitäkään. Lönnbohm tietää, että minä en pidä kissoista enemmän kuin vanhoista piioistakaan.

– Mutta sehän on synti, sanoin. Mitä rakas täti siis aikoo vastata heille?

– Että meidän pojat eivät ole sitä tehneet. Että he eivät tiedä siitä mitään. He eivät tunne seikkaa. Asia on kokonaan outo meille.

Ja hän poistui omaan huoneeseensa ylpeänä ja kenokaulaisena kuin kuningatar Kristiina itse, arvatenkin asianomaisille vanhoille piioille asianomaista ripitystä antamaan.

13.

LUONNONHISTORIAA.

Luontoa olisi minulla tietysti ollut hyvä tilaisuus tutkia jo hamasta lapsuudestani Kainuun karusta faunasta ja floorasta huolimatta, mutta synnynnäinen kiintymyksen siihen hävisi piankin oppikouluun saavuttuani Linnén luettelomaisen järjestelmän ja Melan sitä uskollisesti seuraavan, täsmällisesti lajittelevan kasviopin painon alla, joka tarpeellisen havainto-opetuksen puutteessa kävi minulle, niinkuin ehkä monelle muullekin, kokonaan vastenmieliseksi.

Ei luettu enää Topeliuksen Luonnonkirjaa, vielä vähemmin Lönnrotin kasvioppia, eikä oltu eläinopissakaan taas päästy nykyaikaiselle puolimystilliselle, puolikaunokirjalliselle kannalle, joka salli esim. Korkeasaaren nykyisen intendentin Rolf Palmgrenin kerran haltioitumisen hetkellään minulle huudahtaa:

– On aivan samantekevä minusta, kuuluuko joku kivikuntaan, kasvikuntaan, eläinkuntaan taikka taivaan valtakuntaan, mutta luomakuntaan hän kuuluu, ja se riittää minulle.

Olisin valmis hänen kaikelle luodulle omistetun myönteisen uskontunnustuksensa allekirjoittamaan.

Mutta niin ei opetettu meidän latinakouluissamme. Eläinopissa oli päästy Birger Saloseen, joka ei liene ollut ansioton sekään, mutta omiaan yksityisseikkojensa paljoudella vilkkaimmankin henkisen harrastuksen tappamaan.

Minulle oli luonto lapsuudesta saakka ollut jotakin aivan toista: tunnelmia, suurta sopusointua, rauhaa ja kirjavien mielikuvien kangastuksia, jotka enemmän kuin mikään muu täyttivät mieleni uskonnollisella panteistisella hartaudella. Siitä oli seurauksena, että kasveista ja kukkasista tunsin vain ne, joita yksinkertaisesti ei voinut olla havaitsematta, perhosista ne, jotka joka päivä kotoisilla kylvönurmilla leijailivat, ja maassa matavista eläimistä tuskin muita kuin käärmeen, jota oli varottava, ja onkilieron, joka oli välttämätön kalastusväline.

Sellaiseksi se on jäänyt sitten, lapsen tiedoksi, naisen muistiksi, kuten vaka vanha Väinämöinen sitä mahtaisi nimittää, jos Joukahaisena hänet kerran Kalevalan peltojen perillä vaatisin kilpalaulannalle:

    "Tieän linnuksi tiaisen,
    Kiiskisen ve'en kalaksi."

Pelkään, että se päättyisi jo paljon ennen Joukahaisen yksityiskohtaista luonnontuntemustakin, jota omasta puolestani: olen aina suurella arvonannolla katsonut ja ihmetellyt, mitä merkillisiä luotteita Väinämöinen itse mahtoi tietää, koska hän niin halveksivasti kohteli häntä. Mutta viisaasti kyllä kansanruno siitä vaikenee.

Kuitenkin oli vanhin veljeni O.A.F. Mustonen tunnettu luonnontutkija, osoittipa vielä minua vanhempi Artturi-veljenikin luonnontieteeseen jo koulupoikana kiitettävää harrastusta. Minkään perinnöllisen aistitylsyyden ei siis olisi pitänyt minua luonnontieteellisestä opetuksesta niin surkuteltavasti vierottaa.

Pohjimmaisena syynä lienee ollut se, että elin liian sisäistä elämää voidakseni tarpeellisella mielenkiinnolla ilmiöitä itseni ulkopuolelta tarkastella.

Muistan vain, että jo Kajaanin ala-alkeiskoulussa sain ensimmäiset laiskanläksyni Melan kasviopissa siinä esitettyjen lehtimuotojen vuoksi, joihin kaikelle muulle altis aikani ei ollut sallinut minun lähemmin tutustua. Epäilemättä ei sekään liene lisännyt harrastustani suuren ja minulle käsittämättömän luonnon pikkumaiseen lajitteluun, joka mielestäni tuntui tuiki piinalliselta, muodolliselta sanansaivartelulta.

Eläinopista, johon myös homo sapiens kaikeksi onneksi kuului, herätti meidän kaikkien harrastustamme enimmän silmän ja korvan salaperäinen ja sangen nerokas rakenne, jonka valaisemiseksi käytettiin myös mukiinmeneviä havaintovälineitä.

Opetusta hoiti sama maisteri Ticcander eli Tikkus, kuten häntä koulupoikakielellä kutsuttiin, mutta epäilemättä itsekin aiheeseensa innostuneena, koska hän kerran väitti meille sen kuuluvan yleiseen sivistykseen.

Ohimennen sanoen lienee hän muutenkin ollut yleisen sivistyksen esitaistelijoita tämän kääpiömäisen yhteiskunnan kulttuurikeskuksessa, koska hän esim. kerran ensi luokalla kaunokirjoitustuntia antaessaan kirjoitti taululle Björnstjerne Björnson, joka meidän oli ison B:n oppimiseksi siitä virheettömästi vihkoihimme kopioitava.

– Hän on suuri norjalainen runoilija, sanoi hän sitten.

Vielä pari sanaa lisäksi ja tuo nimi painui jo silloin murenemattomasti muistiini, ellei se olisi siellä sitä ennen ollutkaan.

Miten asianlaita Oulussa oli, en muista.

Hämeenlinnassa kohtasi minua tällä alalla erittäin omituinen maisteri Otto Collin, josta lukemattomat jutut olivat jo ennen koulun alkamista korviini saapuneet. Kukaan ei epäillyt hänen taitoaan, tietoaan eikä hänen suorastaan monomaanista rakkauttaan luontoon, mutta hänen kykynsä alkeellisimpaankin kurinpitoon nähden oli alla kaiken arvostelun.

Sitäpaitsi hän opetti kaikilla luokilla jotakuinkin samaa kurssia, jonka pääasiallinen opetus ja viehätys kohdistui hänen omaan persoonallisuuteensa.

Pari näistä jutuista ei ehkä ole poissa paikaltaan.

Maisteri, kuten häntä yleensä kutsuttiin, oli kokonaan mahdoton omaa talouttaan hoitamaan. Sen oli ottanut taas huolekseen hänen vanhempi veljensä, lääkäri arvoltaan, joka lienee ollut sangen taitava ammatissaan, mutta menettänyt jo aikoja sitten jonkin kolttosen vuoksi oikeutensa pitää praktiikkaa. Maisterin oli velvollisuus kantaa hänelle penni penniltä koko kuukausipalkkansa, joten hän tavallisesti oli vailla pienintäkin käsirahaa. Viimemainittu seikka kävi ilmi koulun yhteisillä perunaretkillä y.m. tilaisuuksissa, joitten vaatimattomat kulungit oli hattukolehdilla suoritettava.

Mutta kerran oli Tohtorin sydän heltynyt ja Maisteri oli saanut uudet turkit itselleen. Se oli merkkitapaus. Koko koulu oli siitä hämmästynyt. Opettajahuoneen ulkopuolella olevan naulakon ympärillä, missä ne riippuivat, seisoi sen päivän välitunneilla alituinen ihmettelevä ja ihaileva oppilasjono.

– Ovatko nämä Maisterin omat turkit? uskalsi joku viikari aivan viattomasti kysyä.

– Ovat. Ne ovat aivan omat, sanoi Maisteri oikeutetulla ylpeydellä. Ne ovat oikein hyvät turkit. Hän käänteli niitä puolelta ja toiselta ja nautti kaikesta päättäen aivan lapsellisesti niitten herättämästä hämmästyksen sorinasta.

Mutta koulupojat eivät olisi koulupoikia, ellei joku julmuri olisi epäilevästi huomauttanut:

– Minusta ne näyttävät kovinkin Tohtorin vanhojen turkkien näköisiltä.

Hän oli oikeassa. Raivostunut Maisteri karkoitti pois häntä ympäröivän ihailijajoukon, uhaten päiväkirjalla ja kantelulla rehtorille sopimattomasta käytöksestä vanhaa opettajaa kohtaan.

Mutta olipa olemassa vielä sitäkin suurempi julmuri, jonka erikoisuus oli juuri Maisterin matkiminen. Eikä hän tehnyt sitä vain sanoilla ja äänen painoilla, vaan myöskin ilmeillä, liikkeillä ja eleillä, joten hänen menestyksensä oli aina varma jo edeltäpäin.

Pirullinen juoni oli pistänyt hänen päähänsä. Hän ei puhunut siitä kenellekään, vaan toteutti sen heti koulutyön loputtua ja rukouksista päästyä, jolloin opettajakunta aina hetkeksi poistui omaan huoneeseensa. Hän pukeutui nopeasti Maisterin kallisarvoisiin turkkeihin ja jätti jäljelle oman kuluneen palttoonsa samaan naulakkoon, rientäen sitten voitonriemuisesti ulos.

Matkien erehdyttävästi Maisterin huojuvaa käyntiä hän petti myöskin monet koulupojat tuossa jo hämärtyvässä talvisessa iltapäivässä, kääntyen aina muutaman askeleen päästä taakseen katsomaan, kuten oli turkkien omistajankin tapa varoakseen häntä usein seuraavia kujeilevia koulupoikia. Hänen voitonriemunsa kesti täsmälleen kahden kadunkulman välin. Tultuaan torin laitaan hän kääntyi taas huojuen taaksepäin katsomaan. Silloin hän näki toisessa kadunkulmassa Maisterin itsensä tekevän saman epäilevän liikkeen, sillä hän oli rientänyt ripein, askelin ottamaan selvää tuon uskaliaan tepposen tekijästä. Hän yritti pujahtaa nopeasti toiselle kadulle, mutta Maisteri oli jo ehtinyt nähdä hänet.

– Konna, lurjus! kuului hänet takanaan. Anna pois turkit!

Siitä alkoi huima kilpajuoksu. Oppilas juoksi ympäri toria kuin hengen edestä, mutta vieläkin nopeammin harppasi hänen jäljestään Maisteri, mikä katsoen hänen keveään vaatteukseensa ei käynyt hänelle varsin vaikeaksi. Läähättäen kutsui hän milloin taivaan ja pimeyden valtoja, milloin poliisia avukseen.

– Varas! kuuli kauhistunut koulupoika aina lähempää takaansa. Anna pois turkit taikka minä nyljen sinut itsesi elävältä!

Maisteri voitti. Poika oli pakotettu riisumaan turkit. Maisteri puki ne ylleen ja unohti riemuissaan antaa hänelle edes tavallista korvapuustia, joka ei koskaan ollut kaukana hänen muuten liiankin, hyväntahtoisesta opetustavastaan. Nähtyään, että turkeille ei ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, hän lähti arvokkaasti puuskuttaen kotiinsa marssimaan:

Mutta nyt oli poloisen koulupojan vuoro hätääntyä.

– Minun palttooni! alkoi hän aivan kiltisti pyydellä, seuraten Maisteria. Maisteri antaa pois minun palttooni! Minä palellun ja Maisteri saa maksaa minun lääkelaskuni.

– Mene pois, sanoi Maisteri. Mitä varten sinä minua seuraat, rimppasääri? Jätä rauhaan minut taikka...

Maisteri uhkasi ruokokepillään. Poika väisti ja alkoi pyydellä yhä rukoilevammin. Maisteri ei hänestä ollut sen enempää välittävinään. Joko hän oli kokonaan asian unohtanut taikka hän tahtoi antaa tuolle temppuilijalle tarpeellisen ojennuksen.

Vasta Maisterin luona sai kyseenalainen uskalikko takaisin hänelle kuuluvan omaisuutensa, mutta asia päättyi muuten siihen, että poika lupasi ensi kesänä etsiä Maisterille joitakin harvinaisia linnunmunia. Maisterin suuri luonnontieteellinen heikkous olivat juuri linnunmunat. Hän kokoili niitä itse ja kokoilutti oppilaillaan. Tiedettiin, että mikään ei voinut häntä niin ilahduttaa kuin jokin harvinaisuus siinä suhteessa. Olipa hän valmis vielä niitä oman kukkaron kullalla ostamaankin, jota pientä menoerää pelätty Tohtori piti täysin luonnollisena.

Toisten oli tapana myös pettää häntä niitä värjäämällä, mutta sekään temppu ei kauan onnistunut. Joku oli tehnyt tuon kujeen liian taitamattomasti ja Maisteri oli huomannut sen.

– Lurjus! hän oli sanonut. Pois 10 penniä.

Senjälkeen hän aina tarkoin pesi ja virutti munat, ennenkuin suostui niistä penniäkään maksamaan. Eräs hänen vallattomimmista oppilaistaan oli tuonut hänelle jonkin aivan erikoisen pöllön munat. Siitä saakka oli hänen turvallisuutensa taattu kaikilta Maisterin rangaistuksilta.

– Tuo tänne päiväkirja! hän saattoi sanoa.

– Tässä se on, vastasi asianomainen, mutta Maisteri antaa sitten myös takaisin pöllönmunat.

– Lurjus! sanoi Maisteri jo paljon pidättyneemmällä äänellä. Mutta mene nyt tällä haavaa paikoillesi:

Itse voi hän kehittyneemmille oppilailleen kertoilla ympäristön rahvaan luonnontieteellistä raakuutta osoittaakseen esim. seuraavankaltaisia juttuja:

– Tulen tavallisessa luonnontutkijan puvussa pitkä keräilykotelo selässäni erääseen hämäläiseen talonpoikaistaloon. On kesäinen sunnuntai-aamu. Astun pirttiin, jossa perhe juuri einehtii pitkän pöydän takana. Pysähdyn kynnykselle ja kysyn kokonaan luonnonkauneuden lumoamana: "Onks täälläpäin nähty semmottoist lintuu, joka sanoo pi-uuuh, pi-uuuh?"

Seuraa pitkä vaitiolo. Minä kertaan kysymyksen. Talonväki katsoo toisiaan. Isäntä tulkitsee minuun sen enempää huomiota kiinnittämättä yleisen mielipiteen: "Mistähän hullujenhuoneesta tuokin on kesken päässyt?"

Voitte arvata, että se oli banaalia, lopetti Maisteri esityksensä maalaisrahvaan luonnontieteellisestä kehittymättömyydestä.

Missä määrin Maisteri oli uusia uria uurtava tiedemies, sitä en kykene arvostelemaan, mutta että hän ainakin oli ahkera keräilijä ja sellaisena epäilemättä omansa myöskin muissa luonnontieteellistä harrastusta herättämään, siitä lienevät kaikki hänen oppilaansa yksimielisiä. Vain hänen monet naurettavaisuutensa ja hänen jo itsessään koomillinen olemuksensa, muista hänen vähemmän viattomista ominaisuuksistaan puhumattakaan, tekivät hänet opetustoimeen täysin mahdottomaksi. Kuitenkin seurasi yleinen sääli hänen onnettomia askeleitaan, silloin kun vararehtori, Paavi, oli pian sen jälkeen pakotettu oikeuden julkisella päätöksellä hänet virastaan erottamaan. Syytettiin nim. hänen vaikuttavan turmelevasti oppilaittensa moraaliin. Omasta puolestani en luule siinä olleen sen suurempaa perää, kuin että hän johdonmukaisena luonnontieteitten opettajana ei pitänyt asianaan vaieta eräistä poikaiän murroskauden vaaroista ja niitten välttämisestä.

Että luonnon suuri valtakunta oli hänelle kokonaan kallis ja että hän milloin hyvänsä oli valmis tuota panteistista hartauttaan myöskin muille mielellään todistamaan, siitä on mieleeni jäänyt eräs ilta jossakin kadunkulmassa, missä hän huomattuaan itseään vakavasti kuunneltavan, alkoi yht'äkkiä selittää meille yllämme kaareutuvan tähtitaivaan salattuja ongelmia. Jos jollakin siinä vielä pilli joku peitetty pilkan hymyily suupielissään, katosi se siinä silmänräpäyksessä. Tähdestä tähteen, auringosta aurinkoon lensi hänen ajatuksensa. Hän tulkitsi meille mielipidettään maailmojen synnystä, niitten syttymisestä ja sammumisesta, määrättömien lukujen ja mittojen vieriessä hänen huuliltaan. Kiitimme kädestä häntä ja erosimme kukin suunnallemme, tavallista mietteliäämmässä mielialassa.

Hänen taloudellinen asemansa muuttui sitten moneksi vuodeksi sangen epävakaiseksi. Jos Maisteri oli tähän saakka elättänyt Tohtoria, oli nyt Tohtorin vuoro elättää yhtä virkaheittoa veljeään. Se lienee käynytkin jossakin määrin päinsä, sillä häntä mainittiin eteväksi sydänlääkäriksi, eivätkä paikalliset apteekkarit hennoneet kieltäytyä toimittamasta hänen oikeastaan epälaillisia reseptejään. Sitäpaitsi koetti hän itse antaa tunteja melkein missä aineessa hyvänsä, mutta kun hänen oppilaansa tuossa ennakkoluuloisessa pikkukaupungissa olivat luonnollisesti sangen harvat, ja nekin parhaasta päästä lahjattomia tai jälkeenjääneitä koulupoikia, ei sekään elinkeino liene lihaville leiville lyönyt. Hänen entiset oppilaansa, nyt jo valtion ja yhteiskunnan tukipylväitä, keräsivät myöskin hänelle silloin tällöin jonkin vaatimattoman rovon yhteisissä luokkakokouksissaan.

Tulivat toiset ajat. Maisteri haki ja sai painoasiamiehen paikan Hämeenlinnassa, eikä kukaan liene häntä siitä pahasti moittinutkaan. Pidettiin häntä poliittisesti täysin edesvastuuttomana ja ajateltiin, että olisihan se voinut huonompiinkin käsiin joutua.

Kysyin asiasta erään paikallisen sanomalehdentoimittajan mielipidettä. Hän naurahti, mutta kävi heti hyvin vakavaksi.

– Hän on aivan pahakurki miehekseen. Hän luulee juuri ymmärtävänsä politiikkaa ja olevansa itse ehkä hyvinkin suuri valtiomies. Hän varoittaa aina minuakin, joka kuitenkin olen hänen entinen oppilaansa, kaikista kuvitelluista vaaroista kovin salaperäisenä, huomauttaa korkeampien piirien kiusallisesta tarkkaavaisuudesta ja saattaa pyyhkiä pois rivejä, kappaleita, jopa kokonaisia kirjoituksiakin, joita hän pitää isänmaan kohtaloille tuiki turmiollisina. Mikään ei silloin saata häntä häälyttää. Onhan sangen selvää, että hän pelkää enimmin joutua itse jälleen virkaheitoksi, mutta senkin huomioonottaen pidän häntä yhtenä kaikkein konstikkaimmista painoasiamiehistä, mitä ainakaan on minun tielleni sattunut.

Ystäväni oli ollut jo niin monen maaseutulehden palveluksessa, että voin pitää hänen arvosteluaan ratkaisevana. Kysyin kuitenkin, eikö Maisterin tunnettuun naiivisuuteen nähden ollut mahdollista pettää häntä.

– Kyllä, vastasi ystäväni. Sen olenkin jo pari kertaa tehnyt, mutta silloin hän on aina saanut ylempää jonkin tiukan huomautuksen ja käynyt kahta varovaisemmaksi. Olen siis lehden omaankin olemassaoloon nähden kokonaan jättänyt tuon menettelytavan.

Mutta kyllin jo maisteri Otto Collinista.

Hänen jälkeensä on jäänyt muistiini maisteri Blom, jonka erikoisuus oli jokin vamma hänen ali-raajoissaan, mikä teki kaiken kävelemisen hänelle tuiki vaikeaksi. Kun hän suurella vaivalla pääsi kateederinsa taakse, hän pysyi siinä kyynärpäittensä varassa eikä koko tuntiin siitä liikahtanut. Hän oli hirveän pitkä mies ja hänellä oli pitkät mustat viikset, jotka yhdessä hänen suurten mustien silmiensä kanssa auttoivat häntä järjestyksen pidossa. Sekään ei ollut eikä voinut olla hänen liikkumattomuutensa vuoksi mallikelpoista. Hän kiinnittikin sentähden erikoista huomiota niihin, jotka osoittivat siivoa käytöstapaa, ja jakoi numeronsa senmukaisesti.

Kuitenkaan hän ei tullut vähimmälläkään tavalla koomilliseksi. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin traagillista, johon sainkin pian selityksen vanhimmalta veljeltäni.

– Hänelle on käynyt elämässä hyvin onnettomasti, sanoi tämä. Hän tutki aikoinaan sähkön vaikutusta kasveihin ja olikin saanut jo käsikirjoituksensa valmiiksi, kun ilmestyi juuri samalta alalta jokin ranskalainen teos, jonka tekijä oli tullut samoihin tuloksiin. Blomin elämä ei enää senjälkeen saavuttanut tasapainoaan. Hän oli pakotettu taloudellisten ahdinkojen vuoksi myömään myös luonnontieteelliset kokoelmansa, jotka olivat hyvin arvokkaat. Suurempaa onnettomuutta tuskin voi luonnontieteilijälle tapahtua.

Koetin istua kiltisti hänen tunneillaan. Lieneekö johtunut siis siitä vai siitä, että hän oli hyvä tuttu veljeni kanssa, mutta hän antoi aina korkeimmat arvosanat minulle aineissaan, joista itse asiassa en tiennyt hölynpölyäkään. Kun niitten opetus päättyi jo 6:nnella luokalla eikä niitä 8:nnellakaan enää kerrattu, niin on todellakin olemassa tuo hämmästyttävä tosiseikka, että minulla on sekä eläin- että kasvitieteessä kymmeniköt päästötodistuksissani.

Ettei maisteri Blomiltakaan kaikkea huumoria puuttunut, siitä olkoon osoitteena seuraava kuivakiskoinen lauselma, hyvin ymmärrettävästi piirtynyt muistiini:

– Runoilijat, sanoi hän, katsoen merkitsevästi minuun suurilla mustilla silmillään, laulavat usein hyvin kauniisti, miten lootus- tai tavallinen lummekukka paistaa kuutamoisen virran kalvossa. Nyt on kuitenkin tuon luonnontieteellinen totuus se, että ulpukat sulkeutuvat visusti jo illalla, auetakseen jälleen aamuauringon koittaessa.

Se oli minusta hyvä tietää jo vastaisenkin varalle. Paljon runollista syntiä lienen tehnyt, mutta luulen, että saa turhaan hakea läpi koko tuotantoni löytääkseen minut vikapääksi tähän pöyristyttävään luonnontieteelliseen rikokseen.

Siitä oli minulla kaikki syy olla maisteri Blomille kiitollinen.

IV.

AD MUSAS

1.

PIKKU-KALLE.

Mutta latinankoulu ei olisi ollut latinankoulu, ellei juuri se kieli, joka jo silloin käytetyn Geitlinin oppikirjan mukaan oli kuin miekkojen kalske, olisi ollut erikoisella kunniasijalla sen aineitten joukossa. Sainkin siinä luullakseni sangen pätevät pohjatiedot.

Kielioppi lukemattomine sääntöineen ja poikkeuksineen oli luonnollisesti vaikeata ja vastenmielistä. Mutta koska sen opetus perustui suurimmaksi osaksi ulkolukuun, joka on siinä iässä keveämpää kuin myöhemmin luulisi, päästiin siitä pian avartuville ulapoille. Ja Cornelius Nepos tyydytti selvillä ja klassillisesti piirretyillä luonnekuvillaan kaikkea poikaiän luonnollista harrastusta sankarihahmoihin ja seikkailuun. Seurasi Caesar, jonka ytimekäs tyyli herätti meidän vilpittömintä ihailuamme, joskin sen yksitoikkoiset tapahtumat ja aina uusien germaanilaisheimojen nimet ynnä kaavamaiset taistelukuvaukset pyrkivät väkisinkin haukotuttamaan. Sitä ei suinkaan tehnyt Ovidius Metamorfooseineen, joista sen pahempi meillä vain tarkoin valitut kappaleet luetettiin. Vergiliuksen Aeneis herätti meissä vaihtelevia tunnelmia, Livius tuntui kielellisesti liian vaikealta, mutta sitä ei voinut sanoa Horatiuksesta, vaikkakin hänen outo lauserakennuksensa antoi paljon päänvaivaa meille.

Pahin esteratsastuksemme oli kuitenkin kreikkalais-roomalainen mytologia epälukuisine jumaluuksineen ja heidän monisäikeisine aviollisine suhteineen, joita vain harva jaksoi mielessään pitää, saati sitten niiden todellakin mystillisiä tunnemotiiveja itselleen selittää. Se oli aaltoileva meri vailla rantaa ja pohjaa, jonka yli meidän kaikkien kuitenkin oli purjehdittava ilman muuta kompassia ja laskinluotia, taivaan tähdet ainoina oppainamme. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin välttämätöntä, jos meidän mieli koskaan ylioppilastutkintoa suorittaa tai tulla ylimalkaan kypsyneiksi ihmisiksi.

Näin ainakin selitti meille Pikku-Kalle, jonka sympaattisen, mutta tiukasti vaativan opettajan, oikealta nimeltään tohtori Blomqvist, me saimme syntiemme vuoksi ylimmillä luokilla latinanlehtoriksemme.

Hän oli lyhytkasvuinen eikä suinkaan mikään Adonis punatukkaiselta ja punaviiksiseltä olemukseltaan, jolle kuitenkin kaksi mitä kirkkaimmalla ja älykkäimmällä valolla säteilevää silmää antoi tarpeellisen arvovallan. Kun tiesimme sitäpaitsi hänen olevan erittäin soitannollisen, vieläpä eräissä juhlatiloissa julkisestikin esiintyvän erinomaisen viuluniekan, sai hän kaiken kunnioituksen meidän puoleltamme osakseen.

Mutta hänen vaatimuksensa olivat hirmuiset, aivan hirmuiset, erikoisesti kreikkalais-latinalaiseen mytologiaan nähden.

– Jaa, kyllä nämä täytyy osata, saattoi hän sanoa mitä teräksisimmällä ja itsepintaisimmalla äänenpainolla. Nämä on aivan välttämättömästi osattava.

Koetimme selittää hänelle niitten vaikeutta ja samalla viitata siihen, että hänen antamiensa tehtävien liiallisuus otti arveluttavasti ajan kaikilta muilta yhtä tärkeitä aineilta.

– Eivät ne ole yhtä tärkeät, hän kiisti vastaan, eikä minun tehtäväni ole pitää huolta siitä, että te muihin aineisiin perehdytte. Minun asiani on katsoa, että te osaatte klassillisen mytologian. Se on osattava, se on ehdottomasti osattava.

Me luimme kaikki kuin hevoset latinaa. Siitä huolimatta hän ei koskaan antanut meille pienintäkään tunnustusta. Me kirjoitimme myöskin epätoivon vimmalla latinaa sekä kotona että koulussa, mutta näkyi koko hänen käyttäytymisestään, joka ei koskaan ollut ivallinen eikä halveksiva, mutta sensijaan aina omasta oikeudestaan tiukasti vakuutetun kiusankappaleen, että hän katsoi meitä klassikkoina täydellisiksi analfabeeteiksi.

Myönsimmehän me itsekin nöyrästi sellaisia olevamme, mutta tuntui kuitenkin joskus, kuin olisimme paremmankin kohtelun ansainneet. Siitä ei sentään meissä kenessäkään ollut miestä häntä huomauttamaan. Hänen oma ihastuksensa ja suoraan hänen silmistään säteilevä ihannemielisyytensä teki ajatuksenkin siitä aivan mahdottomaksi.

Omasta puolestani olin tuohon mytologiaan jo runolliseltakin kannalta altis syventymään. Paitsi Hämeenlinnan silloisen kreikankielenopettajan tohtori Kaarlo Koskimiehen (Forsman) siitä julkaisemalla mieltäkiinnittävällä esityksellä, täydentelin tietojani siinä eräillä teoksilla veljeni kirjastosta, vieläpä koulun lainakirjastostakin, jonka kaikkivaltias hoitaja edellämainittu Paavi oli ja joka ei tässä äskeisessä normaalilyseossa suinkaan ollut tälläkään alalla halveksuttava. Seurauksena siitä oli, että koulun jättäessäni lienen moitteettoman ylioppilaskirjoitukseni ohella ollut myöskin tuohon sekavaan, mutta ei senvuoksi vähemmän huvittavaan jumaltarustoon syventynyt niin paljon kuin sitä suinkin saattoi vaatia kuudentoistavuotiaalta abiturientilta.

Pikku-Kallen tapasin vielä Helsingissä ensimmäisenä ylioppilasvuotenani. Hän tervehti sydämellisesti minua, kyseli opinnoistani ja iloitsi suuresti kuullessaan, että olin jo hyvällä menestyksellä suorittanut latinan approbaturin, jonka pian aioin laudaturiksi koroittaa. Sensijaan hän tuskin olisi iloinnut siitä, että se jäikin ainoaksi akateemiseksi tutkinnokseni.

2.

TULIROKKO JA FILOLOGIA.

Viidennellä luokalla kohtasi minua odottamaton onnettomuus. Sain tulirokon, joka käänsi minut pariksi viikoksi vuoteeseen. Itse tauti ei pahastikaan minua ruhjonut, mutta vaati ehdottomasti eristämistä ja sitäpaitsi muistaakseni noin 4 viikon toipumisajan, jolloin se juuri lienee pahinta tarttumaan.

Ruoka pistettiin minulle ovesta. Sairashuoneekseni olin saanut vanhimman veljeni tilavan kamarin monilaatikkoisine kirjoituspöytineen ja runsaine kirjastoineen. Kuten tunnettu on toipumisaika yleensäkin mitä suloisin ja henkisesti hedelmällisin. Koko ruumis tuntuu uudistuneelta, sielu samoin. Tiedonhalu on ääretön, ainakin allekirjoittaneella myös runollisen tuotannon halu, johon kumpaankin minulla nyt oli häiritsemätön tilaisuus.

Pääasiallisesti harjoitin luonnollisesti kansiologiaa. Saatoin kulkea tuntikaudet pitkin kirjaston hyllyjä, sivellä rakkaudella siinä olevia teoksia, avata silloin tällöin jonkin niteen niistä ja painaa päähäni, ellei muuta niin niitten nimet ja kansilehdet. Missä runollisen teoksen näin, luin sen sikäli kuin kielitaitoni siihen riitti, mutta suomenkielinenkin siihenastinen kaunokirjallisuus oli miltei täydellisesti edustettu.

Tutustuin siihen sangen perinpohjaisesti samoin kuin Lönnrotin Mehiläiseen, Oulun ja Turun Viikkosanomiin, Kirjalliseen Kuukauslehteen y.m. sentapaiseen kaunokirjallisuuteen. Puutteellisempi oli ruotsinkielinen kirjallisuus, mutta löysinpä sen joukosta m.m. jonkin käännöksen Heinen "Laulujen kirjasta", joka tällaisenaankin teki minuun syvän vaikutuksen. Etsin ja löysin saman kirjan saksalaisen alkuteoksen. Niitä vertaillen ja samalla saksankielen oppikirjaa selaillen opin tämänkin tärkeän kouluaineen aakkoset, mikä samana vuonna aloitetussa saksankielen opetuksessa oli minulle suureksi hyödyksi.

Vielä suuremmaksi hyödyksi arvattavasti runollisesti. Saksalainen romantiikka, "Blaue Blume" (Sininen kukka) tuli silloin kylvetyksi syvälle sydämeeni, missä se tuntui menestyksellisesti kilpailevan Runebergin terveen realismin kanssa. Siihen saakka olin runollisissa kokeissani ollut pakotettu vetoamaan vain suomenkieliseen runouteen, jonka tunsin melkein täydellisesti. Mutta mistä minä olisin silloin saanut Kaarlo Kramsun jylhän paatoksen tai J.H. Erkon niin läheltä kansanrunoutta herkästi helähtelevän laulumielen?

Heitä lähempänä kielellisesti ja aatteellisesti oli alunpitäen ollut veljeni Kasimir Leinon laulurunous. Mutta tuskin tunnelmallisesti, sillä hänen tuotantonsa kumpusi niin suureksi osaksi vielä silloin oudosta ranskalaisesta lyriikasta.

Mutta tässä oli jotakin, joka oli minua jo paljon lähempänä. Niin Heinen satiiri kuin hänen lemmenhaaveilunsa, niin hänen balladinsa onnettomuuden uhka kuin hänen vapaudenvaatimuksensa, jolle tunsin joittenkin vaistomaisten äänien vastaavan syvältä alitajunnastani. Petöfi ja Burns, joihin myöskin tosin puutteellisten käännösten avulla ja vain pieneltä murto-osalta tutustuin, jäivät minusta jo paljon kauemmaksi, arvattavasti juuri heille ominaisen kansanomaisuutensa vuoksi, joka vielä silloin oli minulle täysin vierasta. Ehdin paljon tuossa kuukaudessa, jota hedelmällisempää ja tuotteliaampaa tuskin lienen elänyt. Niinpä houkuttelivat samasta saksalaisen romantiikan maaperästä nousevat Koidulan ja Anna Haavan runot minut myös vironkieleen lähemmin tutustumaan. Julius Krohnin, kieliopin ja Wiedemannin suuren sanakirjan avulla ei se ollutkaan aivan mahdotonta, puhumattakaan siitä, että olin veljelleni tulevaa Postimeestä jo heti Hämeenlinnaan saavuttuani ahkerasti silmäillyt. Muistan, että saatoin tuon omituisen oppiajan päätyttyä lukea jo melkoisella menestyksellä Eisenin nimellä "Eesti rahva ennemuistesed jutud" ilmestynyttä virolaista kansansatukokoelmaa.

Koi ja Hämärik eivät siitä saakka ole heleällä runoudellaan lakanneet ajatuksiani valaisemasta, milloin ne ovat veljeskansaamme Suomenlahden tuolla puolen kääntyneet.

Veljeni, tunnettu vironkävijä 1870-luvulta, oli noista lapsellisista sukukielen harrastuksistani erittäin mielissään. Itse hän oli antanut muodon omille harrastuksilleen noilta samoilta vuosilta runossaan Lembitu, jonka hän oli julkaissut 1880-luvun alkupuolen kukoistavassa ylioppilasalbumikirjallisuudessa.

Teinpä samalla tuon ulkopuolisen opiskelemisen ohella erään omaperäisenkin löydön hänen käsikirjoituksena olevista paksuista pitäjänkertomuksistaan. Löysin nimittäin eräitä kansantaruja Simo Hurtasta, jotka Sotkamon pitäjään sovitettuina tulivat hyvinkin lähelle tuntemani kansan ja luonnon piiriä. Veljeni kehoitti minua laittamaan niistä laajempaa eepillistä runoelmaa. Kuten voinen edellyttää tunnetuksi, olen samaa aihetta sittemmin koettanut käsitellä niin eepillisesti kuin draamallisesti ja lyyrillisesti.

Että koulutyöni kärsi suuresti noiden viikkojen poissaolosta, ei minua silloin, keskellä kirjallisia harrastuksiani, paljonkaan huolettanut. Enemmän kärsin siitä, etten mitenkään ehtinyt niitä muotoon kiteyttää. Saamieni vaikutusten liikarunsaus taikka suoranainen runsauden pula niin sanoakseni esti minut siitä, niinkuin niin monta kertaa jälkeenkin päin. Mitään aikaa ei myöskään jäänyt tärkeän ranskankielen aakkosille, joka koulussakin oli saanut vain vapaaehtoisen aineen paikan ja olisi myöskin omalta osaltani joutunut kokonaan lapsipuolen asemaan ilman kesäisiä opiskelujani.

3.

MENS SANA IN CORPORE SANO.

Säveltaiteellisten lahjojen puutteellisuuden tai ainakin kehittymättömyyden vuoksi olin vapautettu laulunopetuksesta, joten jäin sitä enemmän vieraaksi sen harjoitustyölle. Sitävastoin kuuntelin valmista laulua mitä suurimmalla nautinnolla, vieläpä korkeampaakin musiikkia, milloin sitä oli tarjona tuossa pienessä maalaiskaupungissa.

Samaa voi sanoa piirustuksestakin, kenties ei niin paljon siihen puuttuvien kykyjen eikä harrastuksen vuoksi kuin opettajan oman säälittävän olemuksen ja senaikaisen, epäkäytännöllisen opetusmenetelmän vuoksi. Meidät pantiin heti maantieteellisiä karttoja piirtämään. Huolimatta maantieteellisistä tiedoistamme, jotka ainakaan allekirjoittaneella eivät suinkaan olleet aivan halveksuttavia, kävi niitten mielikuvituksellinen paperille siirtäminen perin hullunkuriseksi tuloksiltaan. Tanska voi niissä näyttää peukalolta ja Skandinavia etusormelta, etäisemmistä maista ja valtakunnista puhumattakaan. Islannista saattoi tulla Grönlannin kokoinen ja Englanti olla vain kapea kaistale meressä. Me nauroimme itse niille, ja niin teki opettajakin. Hän oli itse vähäpätöinen taiteilija, Favorin nimeltään, likinäköisine linnunnaamoineen, ohuine valjuine kiharoineen, nenäkakkuloineen ja epävarmoine ilmeineen, jotka aina ikäänkuin pyysivät anteeksi sitä korjaamatonta syyllisyyttä, että hän ollenkaan oli olemassa. Hänen hintelä vartalonsa, saamaton käytöksensä ja huojahteleva, horjahteleva käyntinsä herätti meissä hiljaista iloisuutta.

Se ei kuitenkaan koskaan puhjennut remuavaksi. Hän oli siihen mielestämme aivan liian kiltti ja avuton. Mutta kun me emme ymmärtäneet hiventäkään hänen sopertelevista ohjauksistaan, niin me emme myöskään oppineet mitään, vaan saivat mallien mukaan tekemämme hahmokuvatkin samoja kauhistuttavia muotoja kuin yllämainitut maantieteelliset karttapiirustukset. Tuota kurjuutta taisikin kestää vain vuoden, sillä sen pitempää aikaa ei muistaakseni Suomen silloinen valtionkoulu ollut katsonut oppilaittensa mielikuvituksen kehittämiselle tarpeelliseksi.

Favorinissa ei sittenkään tainnut niin suurta vikaa olla opetuksen täydelliseen epäonnistumiseen kuin edelläolevasta voisi luulla. Osoitukseksi hänen omasta vilpittömästä harrastuksestaan aineeseensa voin mainita, että hän silloin tällöin kutsui myöskin osan oppilaistaan kotiinsa ja näytteli heille siellä omansa ja muitten maalauksia. Enimmän mielissään hän näytti olevan, jos kehuttiin hänen omia taideteoksiaan. Ne olivat useimmat samankokoisia, pieniä ja vaatimattomia, ja niitä oli paljon, kokonaisia kasoja piirongin päällä. Ne jakautuivat pääasiallisesti kahtia: talvi- ja Imatra-tauluihin. Niissä oli aina alapuoli valkea, sivut vehreät ja yläpuoli sininen. Niitä voi kääntää myöskin nurinpäin, saada Imatra-taulusta talvitaulun ja päinvastoin. Huomasimme suurimmaksi iloksemme tuon houkuttelevan asianhaaran ja käytimmekin sitä heti hänen likinäköisyyteensä luottaen armottomasti.

– Opettaja, opettaja! äänsimme innokkaasti. Tämä on kaunis taulu. Mitä se esittää?

Opettaja ilmaisi mielihyvänsä sanoin kuvailemattomalla hymyllä, kääntyi ja kumartui sinne päin mielenkiinnolla.

– Se on talvitaulu, hän sanoi vetäen silminnähtävästi mairiteltuna lyhyitä viiksiään. Onko se teidän mielestänne todellakin kaunis?

– Kyllä, valehtelimme aivan häikäilemättömästi ja käänsimme hänen huomaamattaan taulun toisiapäin. Mutta tämäpä se vasta onkin kaunis taulu. Mitä se esittää?

– Se on Imatra-taulu, hän sanoi samalla liikkeellä ja ilmeellä. Mutta täällä on yksi, johon minä itse panen enimmän arvoa.

Piirongilla oli myöskin kasa maalattuja postikortteja. Ne käytiin läpi ja sitten poistuttiin.

Hän myöskenteli näitä taideteoksiaan jostakin kymmenestä markasta ympäristön vallasväelle, jolla ei, enempää kuin meilläkään, tainnut olla käsitystä siitä, että ne olivat pienipalkkaisen ja taiteellisissa unelmissaan pettyneen latinakoulunopettajan työtä, jolla hän koetti ylläpitää aineellista, ehkäpä myöskin henkistä pohjaansa hänelle niin epätasaisessa elämäntaistelussa.

Aivan toiseen, reippaampaan ja kaikesta tunteilemisesta vapaaseen ilmakehään oli sensijaan voimistelu meidät jo alusta alkaen vienyt, jopa yläluokilla johdattanut niinkin vaativaan voimailuun kuin olivat painonnosto, kuulantyöntö, keihäänheitto ja vihdoin parilla viimeisellä luokalla miekkailu, joka herätti meissä mitä miehekkäintä innostusta. Sen sijaan eivät muut nykyaikaiset urheilumuodot, kuten paini, kilpajuoksu, eräänlaiset hypyt, eipä edes tuo itsessään niin luonnollinen kilpahiihto, liene saaneet sen suurempaa jalansijaa harrastuksessamme.

Voimistelu oppiaineena tarkoitti enemmän yleistä terveydenhoitoa kuin erikoisia ennätyksiä. Siksi ei se kaikista vaihtelevista liikkeistään ja tempuistaan huolimatta myöskään sellaisiin houkutellut.

Omalta kohdaltani en ollut hyvä enkä huono voimistelija. Lienenhän ollut siitä keskiväliltä. Terveyskävelyni ja halonhakkuuni, joita kumpiakin vanhimman veljeni erinomaisen esimerkin mukaan säännöllisesti suorittelin, korvasivat luontaisen vastenmielisyyteni tähän lauma-aineeseen. Innostuin siihen vasta oikeastaan miekkailun yhteydessä, joka täysin vastasi romanttista elämänkatsomustani, sillä enhän tiennyt, milloin tulisin sitä jossakin ritarillisessa kaksintaistelussa Välskärin kertomusten tai Dumas'n muskettisankarien tapaan todellisuudessa tarvitsemaan. Suurin riemuni oli saada lyödyksi floretti toisen kädestä, jossa ei aivan helpossa tempussa saavutinkin tunnustetun taituruuden. Opettajamme Wasenius otti usein itsekin osaa meidän kaikkien suureksi iloksemme tähän siroon ja meidät jo ikäänkuin täysikasvaneitten kavaljeerien joukkoon kohottavaan urheiluun, osoittaen siinä voittamatonta kätevyyttä ja mitä joustavinta, jäntevintä eri asentojen ottoa. Voimistelu oli miekkailun kautta äkkiä painanut akateemisen kultalyyryn abiturienttiotsallemme.

Atleetteja ja yleensä vankkoja miehiä, mikäli niitä voi nähdä tässä pikkukaupungissa, ihailtiin vilpittömästi. Ammattipainijoita ei yleensä voitu nähdä muuta kuin täällä joskus pistäytyvien sirkus- ja varieteetaiteilijain näytännöissä. Hämeenlinnassa oli vain yksi todellinen urheilumestari, nim. luutnantti. Backman, nykyisen kenraali Kivekkään veli, joka sittemmin haihtui jäljettömiin vapaaehtoisena Cuban sodassa. Häntä mainittiin Suomen ensimmäiseksi keihäänheittäjäksi. Veljeni hyvänä tuttuna hän kävi usein meillä. Muistan vieläkin, millä kunnioituksen sekaisella ihailulla kiertelin hänen miehekästä vartaloaan ja katselin hänen sopusuhtaisesti kasvaneita käsivarrenlihaksiaan, milloin hän joskus veljeni pyynnöstä ne paljasti ja antoi pienen näytteen tämänkin joka päivä käyttelemillä pienillä punnuksilla. Reippaine, ahavoituneine kasvoineen, valkeine hampaineen ja todellisen urheilijan avoimine ilmeineen hän on jäänyt mitä myötätuntoisimpaan muistooni. Hänen salaperäinen sotakuolemansa oli aikoinaan omansa tekemään hänestä minulle mielikuvituksellisen sankarihahmon.

Huviretket, hiihdot ja lyhyet jalkamatkat kaupungin kauniiseen ympäristöön kuuluivat luonnollisesti jokapäiväiseen ohjelmaan, mutta suosituin oli kuitenkin luistinrata, jossa varsinkin torvisoittoillat muodostivat silloin tällöin todellisen juhlahetken ei ainoastaan meille, vaan ylimalkaan kaupungin kynnellekykeneville asukkaille. Että siellä samalla voi vaihtaa salavihkaisen sanan sydämensä valitun kanssa taikka ainakin äänettömänä ihailla häntä, ei liene vierasta minkään kaupungin koulunuorisolle.

Löin ytterkanttia, mutta en taaksepäin: Tämä, niinkuin tanssiluistelun taito, jäi minulta ikuisesti viljelemättömäksi. Eikä ihmekään, sillä enhän parhaalla tahdollanikaan oppinut tavallisistakaan tansseista muita kuin franseesin ja saksanpolkan. Mutta priishekkaa ja puolanmasurkkaa minä osasin, enkä ollutkaan aivan vähän ylpeä tuosta taidostani.

4.

JUMALAN VANKI.

Viidennen luokan talvi, 1892-93 näytti muodostuvan oikein onnettomuuden kaudeksi minulle. Täyteen ikään ehtinyt Viktor-veljeni, rakennusmestari Helsingissä, oli jo pitemmän aikaa osoittanut arveluttavia synkkämielisyyden oireita, jotka vihdoin veivät hänet hourulaan. Parhaana vastamyrkkynä tuota alituisesti kasvavaa mielenpimeyttä vastaan piti vanhin veljeni hänen yksinäisyytensä valkaisemista iloisella ja reippaalla perheseuralla, mikäli siihen oli joululoman aikaan jotakin mahdollisuutta.

Muutimme siis, tätini, pari luokkaa minua ylempänä oleva Artturi veljeni ja minä Helsinkiin, asettuen hänen ahtaaseen asuntoonsa. Myöskin Kasimir-veljeni, silloinen Päivälehden toimittaja, kävi usein häntä katsomassa. Prof. Holsti, jonka vanhin veljeni oli hommannut potilasta hoitamaan, teki pitkiä kahdenkeskisiä käyntejä hänen huoneeseensa, ainakaan meille nuoremmille niiden tuloksesta mitään virkkamatta. Se oli synkkää aikaa meille kaikille. Potilas ei sietänyt valoa, joten kaikki oleskelu hänen huoneessaan kävi mahdottomaksi. Kuulimme vain etuhuoneeseen yötä päivää hänen raskaat askeleensa. Jolloinkulloin saattoi hän tulla sinnekin, pysähtyä kuuntelemaan muiden puhetta, sanoa itsekin jonkin sanan ja mennä menojaan... Hänen epäluulonsa kaikkea ympäröivää maailmaa kohtaan oli jo silloin äärimmilleen kehittynyt.

Paljon tuttavia ei hänellä liene ollut milloinkaan, vain eräitä silloisen työväenyhdistyksen johtohenkilöitä, jossa hän oli toiminut, kuuluen jonkin vuoden sen johtokuntaankin. Heistä kävi joku, kuten esim. tuo wrightiläisen työväenliikkeen aikainen johtohenkilö, viivoittaja Järvenpää, häntä katsomassa. Samoin eräitä ammattitovereita ja joku muu. Koettivat muistutella vanhoja aikoja ja ilahduttaa sairasta tulevaisuudentoiveillaan siitä tai tästä tälle ennen kalliista asiasta.

Hän kuunteli, hymähteli, mutta ei ryhtynyt mihinkään pitempään keskusteluun. Ja tuttavat menivät menojaan. Kuinka epäluuloinen hän oikeastaan oli, todistaa eräs pieni tapaus, jossa itse olin osallisena.

Istuin etuhuoneessa ja kirjoitin juuri kirjettä äidilleni, kun kuulin takaani hänen hitaat askeleensa. Ne pysähtyivät selkäni taa. Odotin hänen sanovan jotakin, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Jatkoin kirjoittamistani, sillä vanhin veljeni oli neuvonut, ettei pienimmälläkään tavalla saanut olla huomaavinaan hänen omituista käytöstään.

– Kenelle kirjoitat? kysyi hän vihdoin.

– Äidille, vastasin mitä luonnollisimmalla äänellä, kääntyen häntä katsomaan. Hänen silmänsä olivat vesissä, ja tumma puna peitti hänen poskiaan.

– Mitä kirjoitat? kysyi hän sitten.

– Kaikenlaista, kaikenlaista, vastasin. Kerron, mitä olen uutta nähnyt ja kuullut täällä.

Jälleen vaitiolo.

– Etkö minusta mitään kirjoita? kysyi hän edelleen.

– Kyllä, vastasin, sinusta niinkuin muistakin.

– Mitä kirjoitat?

– Että olet vähän sairastellut, mutta voit jo varsin hyvin. Viikon parin perästä olet jo varmaan aivan terve.

Pelkäsin, että hän tahtoisi nähdä kirjeen, taikka suorastaan tempaisi sen minulta. Peitin sen siis ikäänkuin sattumalta imupaperilla. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän katsoi vain äärettömän murheen ilmeellä minuun ja nyykäytti sitten päätään raskasmielisesti.

– Niin nuori, hän sanoi, ja olet jo oppinut valehtelemaan!

Olin jo melkein varma, että hän löisi minua. Katsoen hänen tavallista suurempiin ruumiinvoimiinsa ja tukeviin hartioihinsa, ei kokemani kauhun tunnen suinkaan ollut sillä hetkellä aiheeton. Mutta hänen hartiansa jysähtivät alas ja hän kosketti vain hiljaa päälakeani.

– Olethan sinä sentään nuorin veljeni, pääsi vihdoin odottamattomalla vienoudella hänen huuliltaan. Sanoi ja kääntyi takaisin kamariinsa.

Vain yhden ainoan kerran näin hänet vielä onnellisena ja hymyilevänä.

Se oli silloin, kun eräs Eriksenin perhe, vielä nuorehko leski ja hänen tuskin täysikasvanut tyttärensä tulivat häntä tervehtimään. Silminnähtävästi he olivat mieluisia vieraita hänelle. Sanottiin, että he olivat tutustuneet toisiinsa siten, että veljeni oli joka päivä näkynyt tuulessa ja tuiskussa työpaikallaan, ja että lähellä asuva rouva Eriksen oli ruvennut kutsumaan häntä luokseen kahville ja lämmittelemään.

Rouva Eriksen oli vielä hyvännäköinen ja hänen tyttärensä oikea pieni kaunotar, jonka siro profiili, punaiset huulet ja kuin siveltimellä vetäistyt kulmakarvat eivät suinkaan voineet jäädä keneltäkään muiltakaan hänen veljistään huomaamatta. He saapuivat kutsumaan potilasta luokseen jouluillaksi ja saivatkin hänet hymähdellen siihen suostumaan, vaikkakaan hän ei enää viikkokausiin ollut ulkona liikkunut, yhtä vähän kuin hän tahtoi aterioidakaan koskaan meidän muitten kanssa. Saapui samaan iloon veljeni Kasimirkin kaikkine silloisine parisilaisine seuraotteineen, joten tämä ilta muodostuikin tunnelmaltaan keveimmäksi mitä muistan tuolta Helsingin-ajaltani.

Mutta yö pimeni. Veljeni ei liikkunut enää huoneestaan ja kieltäytyi myöskin kaikesta ravinnosta. Ainoastaan jollakin hyvänsuovalla ja hemmoittelevalla petoksella sai tätini hänet vielä jonkin palan nauttimaan.

Sellaiseksi jäi hän sitten meiltä, joita koulutyö jo kutsui. Vähän ajan perästä oli hänessä jo silloin vahvasti kehittynyt mielisairaus purkautunut täysin väkivaltaiseksi, joten hänet oli ollut pakko korjata hulluinhuoneeseen. Tapaus teki minuun sitäkin syvemmän vaikutuksen, kun erästä vanhempaa sisartani, joka eli meillä kotona maalla, en ollut koskaan täysjärkisenä nähnytkään ja kun Jumalan vangiksi tällä kertaa joutui juuri se veljistäni, joka meistä oli ainoa metsästäjä, paras purjehtija ja yleensäkin väkevin kaikilta ruumiinvoimiltaan. Hänen mielisairautensa oli parantumaton. Hän kuoli Käkisalmen hoitolassa.

5.

SAINION MURHA.

Ettei tältä talvikaudelta ulkopuolisiakaan traagillisia vaikutuksia puuttunut, siitä olkoon todistuksena otsikossamme mainittu murhajuttu, joka aikoinaan mieliä kautta Pohjoismaiden järkytti.

Kaikeksi onneksi jäin sisäkohtaisesti sille vieraaksi, vaikka en suinkaan koskettamattomaksi sen aikaansaamalle kiihkeälle romaanijännitykselle. Olihan lehtori Sainio meidän oma latinankielenopettajamme, asuihan hänen luonaan kaksi meidänkin luokkamme oppilasta, pidettiinhän siellä koululaiskutsuja, joissa minäkin olin pari kertaa ollut mukana, ja olihan koko tämän murhenäytelmän paikka asuntomme lähimmässä naapuruudessa. Ei ihme siis, jos oli omiaan täyttämään useamman kuin yhden koulupojan mielen väitteillä ja vastaväitteillä, syillä ja vastasyillä, puhumattakaan kaikesta siitä mielikuvituksen tarumaisuudesta ja pöyristyttävästä sisäisestä värinästä, joka koko kaupungin yleisen mielialan mukaan vaihdellen sykähytteli viikkoja ja kuukausia meidänkin sydänalaamme.

Muistan kuin eilisen päivän, miten meille kerran koulutyön alussa tultiin sanomaan:

– Lehtori Sainio on kuollut. Teillä on lupaa tämä tunti.

Hajausimme ympäri kaupunkia kävelemään. Mikään erikoisesti pidetty opettaja ei lehtori Sainio ollut koskaan ollut mielestämme. Hän oli siihen aivan liian moitteeton ja kuivakiskoinen. Sanottiin hänen myös valmistelevan tulevaa tohtorintutkintoaan ja lähinnä siihen kuuluvaa väitöskirjaa, jonka vuoksi tuli vielä varsin myöhäänkin loisti hänen kamaristaan.

Enemmän kuin hänen kuolemansa soinnutti meitä hiljaiseen, juhlalliseen äänilajiin sen äkillisyys ja odottamattomuus.

Vaistomaisesti veivät askeleemme pitkin viettävää rantatietä, jonka varrella hänen asumuksensa oli.

Siinä tulikin jo meitä vastaan vainajan leski syvässä murhepuvussaan. Hänen saattokumppaninaan oli eräs seitsemännen luokan oppilas, jonka kanssa hän oli usein säveltaidetta harrastanut, nuorukaisen soittaessa kauniisti viulua, hänen säestäessään pianolla.

Teimme hyvänpäivän ja menimme heidän ohitseen ilman että tuo näky millään tavalla herätti meissä hämmästystä tai ihmetystä.

Kysymys, kuinka asianomainen leski saattoi heti kuoleman jälkeisenä aamuna niin syvään surupukuun hunnuttautua, kuului vastaisen oikeudenkäynnin alalle. Samoin se seikka, miten tuo seitsemännen luokan oppilas voi olla poissa koulusta hänelle ainakin virallisesti vieraan kuolemantapauksen johdosta.

Hautauspäivä oli muistaakseni määrätty huomattavan läheiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä paikkakunnan lääkärit asettuivat vastahankaan, vaatien ruumiin avaamista.

Heidän osuudestaan asiaan kerrottiin eri tavoin. Lehtorin leski oli joku päivä ennen kuolemantapausta kääntynyt tohtori Gratschoffin puoleen ja pyytänyt häneltä tavallista suurempaa strykniiniannosta erään maalaiskotinsa villakoiran tappamiseksi.

Mutta miksi nyt juuri strykniinillä? oli lääkäri huomauttanut, Se tuottaa niin suuria tuskia.

– Ehkäpä tohtori voi kirjoittaa tavallista suuremman annoksen? oli leski siihen lausunut mielevästi. Paras, jos se kuolisi niin pian kuin mahdollista.

– No niin, minä kirjoitan sitten sellaisen annoksen, että yhdeksän koiraakin voisi siitä kuolla, oli lääkäri sanonut ja kirjoittanut.

Kun tohtori Gratschoff oli kuolinaamuna kutsuttu kyseenalaiseen perheeseen, oli vainaja levännyt puhtaissa vaatteissa, suorana, kädet ristissä vuoteellaan, mutta kasvoillaan sellainen tuskan ilme, että se heti oli herättänyt tohtorin huomiota.

Hän oli kutsuttanut varmuuden vuoksi sinne toisen paikallisen lääkärin, tohtori Bergströmin. Heidän keskustelunsa oli käynyt saksaksi, mutta siitä kerrottiin, että he kumpikin olivat tunteneet sydämensä täyttyvän synkillä aavistuksilla.

– Tässä on jotakin, joka ei miellytä minua, oli tohtori Gratschoff sanonut.

– Ei minuakaan, oli tohtori Bergström lisännyt siihen. Ruumiinavaus näyttää minusta välttämättömältä.

– Olen samaa mieltä siitä veljen kanssa.

He olivat ilmoittaneet varovasti lehtorin leskelle mielipiteensä. Tämä oli pannut vastaan ja taipunut vasta sitten, kun lääkärit olivat uhanneet muussa tapauksessa kääntyä järjestysvallan puoleen.

Ruumiinavaus tapahtui ja osoitti vainajan nauttineen strykniiniä.

Jäi sitten jäljelle kysymys, oliko kuolemantapaus itsemurha vai tapaturma. Lehtori Sainio oli edellisenä iltana valittanut päänkivistystä, noussut illallispöydästä ja pyytänyt migreniinipulverin. Rouva oli ojentanut sen hänelle välikössä ja tarjonnut lasin vettä päälle. Sitten hän oli suudellut miestään, joka oli poistunut omaan huoneeseensa.

Sieltä oli alkanut jonkin ajan kuluttua kuulua kumeita tuskanhuutoja. Rouva, joka asui lapsenpiikansa ja pienen tyttärensä kanssa välikön toisella puolen, ei ollut kuullut niitä. Koulupojat salin takaisessa kamarissa olivat kyllä kuulleet, mutta luulleet niiden tulevan venäläiselle kasarmille vievältä puistotieltä ja joittenkin juopuneitten sotilasten siellä mellastavan. Sama oli ollut myöskin viereisessä huoneistossa asuvan latinanmaisteri Ison (Brummer) mielipide. Hän oli vain ihmetellyt, että noita huutoja kesti niin kauan.

Mahdollisuuskaan, että saattoi olla kysymyksessä murha, vieläpä kaikkein raskauttavimpien asianhaarain vallitessa, ei vielä silloin pälähtänyt päähän kenellekään. Yleiseksi mielipiteeksi jäi, että se oli jokin onneton erehdys, varsinkin koska samassa valkoisen piirongin laatikossa säilytettiin myös muita rohdosaineita.

Mutta lehtori Sainio täsmällisenä miehenä ja ahtaista aineellisista elinehdoista nousevana oli myöskin henkivakuutettu. Vakuutussumma oli muistaakseni Smk. 10,000:-, siis kylläkin huomattava erä ja täysin riittävä hänen entisten opintovelkojensa suoritukseksi.

Mutta henkivakuutusyhtiö teki esteitä erän maksamiselle. Se piti siis tapahtumaa itsemurhana.

Nyt alkoi koko kaupungin mielipide lainehtia edes ja takaisin. Koetettiin kaikin keinoin tunkeutua tuon nuhteettoman virkamiehen ja tulevan tieteenvalon yksityiselämään, eritellä itsemurhan mahdollisia syitä ja yhdistellä sitä määränneitä johtosarjoja. Eipä jäänyt enää hänen aviollinen elämänsäkään tuon jo rikosoikeutta tapailevan yksityistutkimuksen ulkopuolelle. Pohdittiin aviopuolisoitten henkilökohtaisia ominaisuuksia, heidän kykyään ymmärtää toisiaan, heidän mahdollisia kohtauksiaan ja yhteenottojaan, mutta mikään niistä ei näyttänyt kyllin riittävältä perustelulta tähän kaupungin aikakirjoissa ennenkuulumattomaan murhenäytelmään.

Epäilemättä eivät nämä kaksi aviopuolisoa näyttäneet syrjäisestäkään erikoisesti toisiaan täydentävän.

Lehtori viihtyi parhaiten kirjojensa ja latinankieltä koskevan väitöskirjansa ääressä, rouva mieluimmin nuorison keskuudessa, johon jo hänen ikänsäkin, vain joku vuosi yli 20:n, näytti lähinnä häntä vetävän. Lehtori oli ryhdikäs, kalpea, kapeahuulinen mies, leukaan saakka napitettuine jääkäritakkeineen, rouva raukea, vartalo jonkin verran aistillisesti ja hekumallisesti retkahtava, silmät vedenväriset, hymy väsynyt ja hyväntahtoinen. Ei kaunotar, mutta ei syöjätärkään. Varsinkin takaprofiilissa, hänen pianon ääressä istuessaan ja kääntyessään salissa karkeloivia koululaisia katsomaan, hän epäilemättä saattoi yhdeltä ja toiselta saada hyvinkin ihailevan silmänluonnin.

Mitään syvempää erotiikkaa hän tuskin lienee kenessäkään herättänyt, joskin tuo seitsemäsluokkalainen viuluniekka sittemmin lienee saanutkin sen epäiltävän marttyyrikruunun myöhäisemmäksi eliniäkseen. Ainakin meidän, hänen koulutoveriensa, oli mahdoton uskoa siinä olleen muuta kuin korkeintaan yhteisiä säveltaiteellisia harrastuksia ja kenties niiden ilmiloihtimia sydämensykähtelyjä.

Usein johtui meille mieleemme, kuinka tuo täsmällinen velvollisuutensa täyttäjä seinän takana saattoi tehdä tieteellistä työtään, samalla kuin viereisessä huoneessa soitettiin, laulettiin ja leikittiin. Mutta käsitimme, että hän oli täysin tottunut siihen, ja pidimme sitä jonkinlaisena velkataakan vähennyksenä hänen vaimolleen, joka oli itseään niin paljon vanhemman ja ikävämmän miehen valinnut elämänkumppaniksi, kun hänellä varakkaan maalaistalon ainakin jonkin verran koulunkäyneenä tyttärenä olisi ollut tilaisuus vaatimuksiansa siinä suhteessa korkeammallekin kohottaa. Omaksi kunniakseni on minun mainittava, etten koskaan oikein viihtynyt tässä talossa, paitsi silloin kun pääsin suoraan luokkatovereitteni huoneeseen pujahtamaan. Koko talon ilmassa oli mielestäni jotakin pingoitettua, lämmintä ja tukahduttavaa, mikä oli kokonaan vieras silloiselle luonnonraikkaalle olemukselleni. Sitäpaitsi en pitänyt siitä, että talon emäntä oli aina kehoittelemassa meitä ujoja ja vaatimattomia maalaispoikia rohkeampaan seurusteluun samanikäisten tyttökoululaisten kanssa, joita hänen nuoremman sisarensa vieraina myöskin usein noihin säveltaiteellisiin illanviettoihin kutsuttiin.

Eräs hänen temppujaan keskellä jotakin jännittävää seuraleikkiä oli esim. se, että hän äkkiä väänsi valon sammuksiin. Tyttöjen kirkaisut ja poikain haparoinnit tässä pilkkopimeydessä saattoivat häntä ilakoivasti naurattaa.

Toiset viihtyivät siellä paremmin, toiset huonommin. Pian oli tuo pitkä viuluniekka jokapäiväinen vieras talossa.

Ensin yhden, sitten toisen mielessä jo alkoi kummitella. Kuiskattiin, että kysymyksessä saattoi olla myöskin harkittu murha.

Meidän koulupoikien oli mahdoton uskoa sitä, kaikkein vähimmin niitten, jotka olivat tässä talossa joskus seurustelleet. Mikään ei siihen viitannut, eivät päähenkilöiden luonteet eivätkä ulkopuolisesti tunnetut tapahtumatkaan. Torjuimme siis inholla ja suuttumuksella ajatuksenkin sellaisesta.

Mutta asiat menivät meistä huolimatta menojaan. Lehtori Sainiolla oli köyhä isä, jonka kerrottiin uhranneen kaiken omaisuutensa, vieläpä velkautuneenkin toivorikkaan poikansa puolesta. Hänelle olisi siis ollut kipeä tarvis saada nuo henkivakuutusrahat. Hänen onnistui saada asianajajakseen Suomen silloin kuuluisin ammattimies tällä alalla, Lauri Kivekäs nimittäin, joka heti paikkakunnalla käytyään nosti rikosoikeudellisen syytteen leskeä vastaan, vaatien hänen pidättämistään ja vangitsemistaan.

Leski palkkasi asianajajakseen toisen tunnetun asianajajan, erään Castrénin, jonka rehellisyys samoin kuin edellisen ihannemielisyys oli kaiken arvostelun yläpuolella.

Nyt sai asia siivet, siirtyen maalaisesta pikkukaupungista koko Suomen etevinten lakimiesten, lääkärien, koulunopettajien, mutta ennen kaikkea suuren yleisön forumille.

Toimeenpantiin foneettisia tutkimuksia mainitun välikön kahdella puolen sijaitsevien huoneitten välillä, kuulusteltiin myöskin lehtorin luona asuneita koulupoikia, samoin viuluniekkaa. Castrén luopui kesken juttua lesken asiaa ajamasta, ilmoittaen syyksi tämän hänelle valehdelleen. Kivekäs teki tiheitä matkoja pääkaupunkiin, sai selville, että rouvan surupuku oli tilattu sieltä jo päiviä ennen murhatekoa, mutta jäänyt vielä miehen maksettavaksi. Hänen verkkonsa kiertyi aina tiiviimmin syytetyn ympärille.

Kävi esille, että tämä oli tehnyt joukon muitakin velkoja, joita hänen olisi ollut ehkä varsin vaikea tunnustaa taloudellisissakin asioissa tuiki täsmälliselle miehelleen. Missä määrin hänen rikolliseen toimintaansa erotiikka oli ehkä vaikuttanut, jäi selvittämättä. Mutta todistusten muutenkin kasaantuessa vangittiin rouva Sainio ja tuotiin aina raastuvanoikeuden joka-aamuiseen istuntoon vartioituna vankilasta.

Tätä jatkui siksi, kunnes rouva Sainio tunnusti. Hän oli silloin ollut jo niin nihkiväsynyt hermoiltaan ja koko ruumiiltaan, että monetkin silloisista lakimiehistä pitivät Kivekkään inkvisitorista menettelytapaa juridisesti arveluttavana. Outokin voi aavistaa, missä määrin koko tämä suoraan silmiemme edessä tapahtuva ja tapahtunut rikosdraama mieliämme myllerrytti. Saimme sen kautta ikäänkuin silmäyksen erinäisiin ihmissielun onkaloihin, joihin tavallisesti vasta paljon myöhäisemmällä iällä tutustutaan.

Ihmekö jos tuntuivat pintapuolisilta, milteipä kiusallisiltakin kaikki tuon murhajutun johdosta ilmestyneet pikakirjoitetutkin selonteot, joita suomalainen, jopa ulkomainenkin sanomalehdistö oli silloin tulvillaan. Ei liene tarpeen huomauttaa, että Hämeenlinnankin asemalla kaupitut arkkiveisut saivat meidän taholtamme osakseen vain samaa ylioikaista huomiota. Toista oli Minna Canthin Sylvi-nimisen näytelmän laita, joka pari vuotta senjälkeen kaupungin teatteritalolla esitettiin. Kukin tahtoi ainakin olla nähnyt sen, vaikkakin sinne mentiin kutakuinkin tuskallisella tunteella ja pelolla sen kenties liian läheistä todellisuutta palauttavasta vaikutuksesta.

Sama lienee ollut myöskin muitten kaupunkilaisten ennakkotunnelma. Yleisö täytti katsomon ääriään myöten, mutta huomasi ilokseen, että juonen osittaisesta samankaltaisuudesta huolimatta eivät näytelmän henkilöt sentään olleet suoraan todellisuudesta temmattuja, vaan pikemminkin mainehikkaan tekijättärensä mielikuvitustuotteita. Ainoastaan viimeinen, vankilanäytös, vaikutti jo taiteellisistakin syistä kiusalliselta.

6.

KIRVESMIEHET.

Vapauttavia momentteja näissä ajan ahdingoissa, joihin kuului itse koulutyön harmaja ikävyys, vanhempaini kotia kohdanneet onnettomuudet ja lopuksi myöskin ulkopuolisesti pingoittuneet olosuhteet, olivat kautta kouluajan olleet terve ja huoleton toverielämä ynnä omat, hiljaisuudessa harjoitetut, julkisuuteen pyrkivät kirjalliset harrastuksena.

Mitä korkeammalle luokalle kohosin, sitä enemmän alkoivat nekin yhtyä, sillä poikaiän luonnollinen kunnianhimo ja sitä seuraava huomionherättämisen halu oli minulla jo varhain kohdistunut alati tyydyttämättömään tarpeeseen antaa runollista ilmaisua saamilleni vaikutuksille ja virittää niiden mielialojen vastakaikua myös ympäröivässä toveripiirissäni. Halusin tulla tunnustetuksi runoilijana toisin sanoen.

Siis en voimailijana, en kirjatoukkana. Terveys ja tietäminen olivat kylläkin tärkeitä mielestäni, mutta ainoastaan kulmakivinä sille pilviä piirtävälle rakennukselle, jota haaveellisimpina hetkinäni silloin suunnittelin ja hahmoittelin. Elämäni päämäärä oli minulle jo aivan selvä koulun keskiluokilta saakka, jonka vuoksi katsoinkin kaikkia silloisia runokokeitani vain aseitten taonnaksi vastaisia taisteluja varten.

Mutta täytyihän minun myöskin saada myötätuntoista vastakaikua lähimmän kotipiirini ulkopuoleltakin. Niin rohkaisevaa kuin se parin runoileskentelevan veljeni puolelta olikin, oli se mielestäni puolueellista ja polkeenalaista. Epäilin suuresti itseäni, ja olisin kaiketi jo monta kertaa lakannutkin koko yrityksestäni, ellei synnynnäinen tunnelmaherkkyyteni ja sitä vastaava kielivaistoni olisi minua pakottanut aina uudelleen ja uudelleen niistä yksinäisten hetkieni iloa etsimään. Lisäksi tuli itsekohtaisen mielialan muotoon kiteytyminen, jolloin huomasin sen vasta herättävän myös lukijan tai kuulijan samantapaista sisäistä liikehtimistä.

Muistan, että jo kolmannella luokalla Oulussa muodostimme ystävieni K.S. Laurilan, J.E. Sunilan y.m. kanssa eräänlaisen kirjallisen piirin, jonka yhdistävänä siteenä oli käsinkirjoitettu sinikantinen laskentovihko. Hämeenlinnassa seurasi sitä toinen samanlainen valmistava toverikunta, jonka jäseniä olivat m.m. Syrjänen, Saukko (Savander), Stenvik, Zidbäck, Herrais, Kytömaa y.m. Piiri kokoontui kerran viikossa milloin minkin toverin luo, julkaisi kahta sanomalehteä, vakavaa ja leikillistä, sekä antoi aloitteita myöskin lyhyihin kirjallisiin esityksiin ja väittelyihin.

Vakavan sanomalehden nimi oli Käki. Saimme osaksemme paljon onomatopoeettista pilkkaa sen johdosta ala- ja yläluokkalaisilta tovereiltamme.

Keväällä 1891 pidettiin Yläneen talon nurmella lähellä Hämeenlinnaa kuitenkin onnistunut kevätjuhla, jossa vaihtelevan ohjelman ohessa päätimme innostunein puhein tilata itsellemme yhteiset merkit. Monien eri ehdotusten joukosta valittiin vertauskuvalliseksi kellonvitjakoruksemme kirves, jonka mukaan sitten olemme läpi koulun ja vielä tänäkin päivänä itseämme "kirvesmiehiksi" nimittäneet.

Päätimme myös vuosikymmenten jälkeen tavata toisemme Hämeenlinnan vanhassa puistossa, kaikki perheineen, "eukot ja penikat mukana", kuten Hukkinen sanoi, päästäen yleisen riemastuksen irralleen. En ole ollut noissa kokouksissa, mutta mielessäni säilyy aina heleänä tuo yhteisen toverihengen haltioittama mieliala ja paluu pitkin peilikirkkaita Vanajavetten poukamia takaisin koulukaupunkiin, joka sekin kohosi niin muistorikkaana ja houkuttelevana valkean kevätillan hämärästä.

7.

NUORET JA VANHAT.

Paitsi sanomalehtien kautta, joita kävin kansakoulun lukusalissa lukemassa, olin jo silloisen realistisen kirjallisuuden kautta tutustunut siihen yhä syvemmälle syöpyvään erimielisyyteen, joka näinä vuosina ilmestyi Suomalaisen puolueen "vanhain" ja "nuorten" välillä. Ahon "Yksin" kirja oli ilmestynyt jouluksi 1890, samoin Kasimir-veljeni "Ristiaallokossa". Eivät olleet minulle outoja enää ne puheet Parisin lokaviemäreistä ja auktoriteettiuskon puutteesta, jotka silloista kirjallista Suomea järkyttivät.

Minna Canthin "Papin perhe", Numersin "Kuopion takana"; Tavaststjernan "Kuvina aikoina" ja "Uramon torppa", kaikki jyskyttivät, kukin taholtaan, entisen isiltä perityn kristillis-romanttisen maailmankatsomuksen pohjia ja perusteita. "Valvoja" teki hiljaista periaatteellista työtään, "Uusi-Savo", "Keski-Suomi", "Viipurin Sanomat" toitottivat jo täysin sotatorvin uuden ajan aamunkoittoa. Aina sakeneva parvi kansankirjailijoita, kansakoulujen ja oppikoulujen opettajia sekä valistuneita kansanmiehiä seurasi heidän jälkiään. Pian oli liekki leviävä ympäri maata, taistelu muuttuva henkisestä ja kirjallistaiteellisesta aineelliseksi ja poliittiseksi.

Mutta nyt se oli vielä sitä "menneskeaandens revoltering" (ihmishengen vallankumousta), josta Ibsen puhuu ja jolle taistelu omien elämänihanteitten puolesta riittää elämän palkkioksi.

Kaikilla aloilla purkautui uuden elämänarvoisemman ajan pakko esiin. Luotiin Suomen taide, syntyi Suomen musiikki. Ruvettiin puhumaan torppariasiasta ja vaatimaan kansanvaltaisempaa äänioikeutta. Mutta ennen kaikkea alettiin harrastaa yhteiskouluja ja naisvapautusta. Nuorisoseurat, raittiusriennot, urheiluharrastukset, vakuutustoiminta vilisivät vanavedessä.

Ja kaikki vain seurasi siitä, että usko entisiin metafyysillisiin ihanteisiin oli murtunut ja että ihmisten toimintatarmo oli äkkiä kuin vuosisataisesta unesta ulospäin ja lähimpään ympäröivään elämään suuntautunut.

Kirjallisella alalla se merkitsi m.m. itäsuomalaisten kansanmurteitten ottamista länsisuomalaisen vanhalle uskonnolliselle viljelykselle perustuvan kirjakielen yhteyteen.

Jälkimmäisen sitkeä esitaistelija oli Kangasalan pelätty karhu, kunnallisneuvos Agathon Meurman. Muistan vielä, mitä hän jo v. 1889 kirjoitti Uudessa Suomettaressa eräitten kansanomaisuuksien johdosta, joita Kasimir-veljeni oli käyttänyt joissakin ensimmäisistä ulkomaisista kirjeistään. Juna oli Kasimirin mukaan "porhaltanut" Berlinin asemalle. Se oli Meurmanin mielestä tuiki arveluttavaa, mutta kun hän näki sanan "korvareuhka", niin hän väitti, että siitä "oikean rehellisen ihmisen karvat nousevat pystyyn". Kasimir selitti jälkimmäisen painovirheeksi. "Karvareuhka" sen piti olla, mutta tietysti kuului aikakauden poleemiseen tyyliin, että hän lisäsi sen sanomalehtimiehen, jonka karvat nousevat pystyyn jokaisesta painovirheestä, saavan ollakin pystyharjana loppuikänsä.

Näitä vielä verrattain viattomia mielipiteenvaihtoja, joita kuitenkin tarkattiin koko suomalaisessa Suomessa vähemmän tavallisella jännityksellä, seurasi sitten useampia. 1890 oli alkanut Päivälehti ilmestyä, muodostuen Erkko- ja Aho-veljesten, Arvid Järnefeltin, Kasimir Leinon, E.O. Sjöbergin, Filip Warénin ja Kaarlo Friskin johtamaksi vapaamieliseksi ja kansanvaltaiseksi äänenkannattajaksi, jossa kirjallisuus ja taide kuitenkin vielä silloin olivat etusijalla.

Lauri Kivekäs kuului sen perustajiin, Jonas Castrén sen lähimpään kannattajapiiriin, samoin kuin Th. Rein, Edvard Hjelt, jopa eräinä aikoina J.R. Danielsonkin. Tässä oli siis hyvä tilaisuus nuoren polven temmeltää. Aho oli yhtä ahkera kuin pelätty poleemikko. Veljeni epäkiitolliseksi tehtäväksi jäi peitsentaitto vastapuolueen parhaitten kynien kanssa, josta hän kuitenkin nuorekkaalla reippaudellaan ja aina sanavalmiilla kielenkäytöllään suoriutui. Joululomansa 1890 ja 1891 hän vietti Hämeenlinnassa.

Jo aikaisemminkin hän oli viettänyt ensimmäisiä ylioppilasaikojaan täällä ja ollut vanhimman veljeni avustajana Hämeen Sanomain toimituksessa, julkaisten sen kaunokirjallisessa osastossa novellin "Sukulaisrakkautta", sittemmin ilmestynyt nimellä "Testamentti y.m. kertomuksia" Otavan kustannuksella. Toisenkin kirjallisen muiston noista hänen entisajoistaan Hämeenlinnassa tapasin vanhemman veljeni ullakolla, jossa oli kasoittain myömättömiä arkkiveisuja vankinihti Wilénin murhasta:

    "Hän puukon pitkän pisti Wilénin rintahan."

Se oli kirjoitettu yhdessä lääninmaanmittarin pojan Walter Juvan (Juvelius) kanssa. Hän oli sepittänyt siitä joka toisen säejakson. Tämän kirjallisen yhtiön rehellisenä tarkoituksena oli ollut tehdä jäsenensä rahapohatoiksi, kuitenkin yllämainitulla surullisella seurauksella.

Walter Juvasta kertoi samanaikainen Hämeenlinnan lyseon läpikäynyt Severi Vuormaa (Nyman) muuten, että se suinkaan ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin hän oli tämäntapaista kirjallista yhteistyötä harjoittanut. Olipa Nuormaakin ollut siinä osallisena, josta heille sitten piisasi iloa pitkin ikää, varsinkin "Valkean kamelin" ilmestyessä. Mutta nyt saapui veljeni Kasimir paikkakunnalle jo laajalti tunnettuna runoilijana ja Nuoren Suomen ehdottomana kirjallisena auktoriteettina. Hänen kauttaan pääsin katsomaan ikäänkuin kulissien takaa koko silloisen nuorsuomalaisuuden ristiriitaista myrsky- ja kuohukautta, samoin kuin olin vanhimman veljeni kautta saanut nähdä Lönnrotista ja Ahlqvistista polveutuvan, Yrjö-Koskiseen kärjistyvän vanhansuomalaisuuden kehitystä.

Tietysti niitten täytyi tälläkin rauhoitetulla alalla ja tämänkin rauhanjuhlan pyhitetyissä puitteissa törmätä vastakkain.

Veljeni O.A.F., jonka lyyrillinen runosuoni juuri silloin pulppusi hereinnään, ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta tuoda runolliset teelmänsä nuoremman, mutta maailmassa jo suurempaa mainetta saavuttaneen Kasimir-veljeni kriitilliseen neuvospöytään.

– Tehdään kolme kasaa näistä, hän muhoili hyvätahtoisesti: hyvät, keskinkertaiset ja huonot. Hyvät minä toimitan kokoelmana painoon, keskinkertaiset julkaisen siellä täällä joululehdissä ja huonot heitän uuniin. Aloitetaanko?

– Annahan kuulua, virkahti Kasimir, loikoen mukavasti tädin rautasängyllä. Mutta uuniin minä epään nimenomaisesti sinua mitään heittämästä.

– No niin, lausui vanhin veljeni, kylläpähän niillekin aina joku käytäntö löytyy. Minä luen, sinä kuuntelet ja teet sitten asianomaiset huomautuksesi.

Kohtaus alkoi siis mitä onnellisimpien ennusmerkkien alla, mutta ennen pitkää se päättyi sangen surullisesti.

– Miksi sinä et sano mitään? kysyi tekijä loukatussa itsetunnossaan.

– Enhän minä uskalla sanoa mitään, koetteli arvostelija puolustautua. Jos sanonkin sanan, niin sinä heität tekeleesi heti huonojen tai keskinkertaisten joukkoon. Vain silloin, kun olen aivan mykkä, panet sinä sen hyvien kasaan.

– Sepä on lempoa, ettei saa kuulla enää totuuden sanaa omalta veljeltäänkään.

– Mikä on totuus? koetti Kasimir vielä lyödä leikiksi asiaa. Mutta enhän minä totuuden mies oikeastaan olekaan.

– Mikä lienet miehiäsi?

– Lienen kauneuden uskon vaatimattomimpia palvelijoita.

Mutta nyt olivat jo syvyyden lähteet vanhimman veljeni sielussa sylkähtäneet. Hän tempasi äkäisellä liikkeellä kokoon runopinkkansa, pisti sen kainaloonsa ja sanoi toista kättä nyrkistäen:

– Maksatat ensin vekselin minulla, sitten teet vielä pilkkaa. Mutta tuleepa se kerran poika Hämeenlinnasta, joka pettää Kasimirinkin.

Meni ja paukutti ovea mennessään. Kohta kuulimme hänen lähteneen ulos kävelemään.

– Ille faciet (hän on sen tekevä), lausui veljeni filosofisesti minua osoittaen.

– Minä – eihän hän minua tarkoittanut, koetin puolustautua.

– Kyllä, Artturi-veljesi on hänen mielestään Aristeides, sinä taas Alkibiades, jatkoi hän herttaisimmalla hymyllään. Tuopas sinä nyt tänne runokokeesi!

Tein työtä käskettyä. Samalla palasi tätini eteisestä, jonne hän oli rientänyt äskeisen hälinän aikana.

– Että nyt taas noin viitsitkin Oskaria suututtaa! hän lausui hiljaa nuhdellen Kasimirille.

Tämä ponnahti kuin teräsjousi ylös.

– Mitä pahan minä olen tehnyt sitten? Tulkaa nyt veljet ja siskot todistajiksi! Miksi hän tuo minulle runojaan, kun hän ei siedä kuitenkaan pienintäkään arvostelua?

– Pitäisihän sinun tietää, yritti tätini välittää, että hänen hermonsa...

– Mitä minulla on hänen hermojensa kanssa tekemistä? Minullakin on hermoni, ja jos minulta kerran kysytään, mitä minä ajattelen asianomaisesta taideilmiöstä, niin sanon minä ja minun velvollisuuteni on sanoa siitä mielipiteeni, niin totta kuin minun nimeni on Kasimir Leino.

Täti hyrskähti hiljaa itkemään, Kasimir katsoi ympärilleen neuvottomana ja ikävystyneenä.

– Mennään tänne toiseen huoneeseen, sanoi hän sitten minulle. Minä luen läpi sinun runosi. Jos niistä joku kelpaa, niin minä otan sen mukaani ja pistän Päivälehteen.

Hän luki, hän neuvoi, hän korjaili ja pisti pari takkinsa taskuun. Ne ilmestyivät sittemmin Päivälehdessä, toinen "Rikkaruoho"-nimisenä, painettu myöskin "Maaliskuun lauluihin"; toinen, eräs hyvin myrskymielinen runo, ei myöhempään enää ole löytänyt armoa silmieni edessä.

Minne oli vanhin veljeni mennyt sitten? Metsään itkemään, kertoi hän joskus myöhemmin, puhelemaan Luojan lumisille puille sen yksinäisyyden alakuloisia mielialoja, joka ei omassa ajassaan saa edes läheisimpienkään ymmärtämystä osakseen.

Monissa muissa muodoissa oli nuoren ja vanhan Suomen periaatteellinen ristiriita noina samaisina ikävuosina minulle esiintynyt.

Tietysti minäkin olin vapaauskoja, tietysti kansanvaltainen, tietysti realisti, repivän ivan ja erittelyn mies, kuten koko nuori Suomi. Tietysti vaadin minäkin itäsuomalaisen kansankielen oikeuksia korkeammassakin kirjakielessä, tietysti ei ollut vieras minullekaan tuo jotakuinkin ylimalkainen pyrkimys henkilökohtaiseen vapauteen ja totuuteen, mikäli sitä oli koulupoikaisen ikäni ja asemani ulotettavissa. Tunsin koko tunnelmapohjaltani entiseen tukevaan, turvalliseen ja ihanteelliseen aikakauteen liittyväni. Siksipä kun Aho joku vuosi sen jälkeen julkaisi "Nuori Suomi" albumissa lastunsa "Nuori sielu", en voinut oikein hyvällä omallatunnolla ottaa osaa hänen hilpeyteensä. Oli kuin osa siitä Suomesta, johon juuri vanhimman veljeni välityksellä olin tutustunut, olisi kaikkine kielitieteellisine, muinaistieteellisine, kansatieteellisine ja pitäjänkertomuksellisine harrastuksineen äkkiä asetettu alastomana kirurgin leikkauspöydälle ja pidetty yleistajuinen luento hänen laiharakenteisesta maallisesta majastaan.

Mikä oli ollut sen sisäinen toimeenpaneva voima, sielu ja hehku, sen jätti tuo ulkokohtainen veitsenkäyttäjä nyt ja aina jälkeenkinpäin kokonaan koskemattomaksi.

Sen ratkaisi vasta pari vuotta myöhemmin Arvid Järnefelt romaanillaan "Isänmaa", jota etevämpää ei sitten Aleksis Kiven "Seitsemän veljeksen" ole meillä ilmestynyt.

8.

KUOPION LAULUJUHLA v. 1891

Tämän tärkeän kehityskauden kenties valoisimpana periaatteellisena muistona kangastuu mielessäni Kuopion laulujuhla v. 1891, jossa eräitten onnellisten olosuhteitten vuoksi pääsin läsnä olemaan.

Vietin pari kesäistä viikkoa serkkuni, kansakoulunopettaja F.R. Mustosen luona Maaningalla. Matkalukemisenani oli ollut Ahon ensimmäiset lastut, joten olin jo sinne saapuessani pyhää henkeä täysi.

Siellä kuulin pelkästään Kuopion tulevista monipäiväisistä laulujuhlista puhuttavan. Juhlarunoilijaksi niihin oli veljeni Kasimir lupautunut. Serkkuni, joka ihaili palavasti hänen kokoelmaansa "Ristiaallokossa", pyysi uudestaan ja yhä uudestaan, että lausuisin niitä hänelle halki valkeat kesäiset yöt. Osasinkin ne melkein sanasta sanaan ulkoa, ja yhteinen mielipiteemme oli, ettei suomenkieli vielä koskaan ollut siten kaikunut, yhtä vähän kuin kenenkään muun runoudessa olivat nykyaikaiset elämänarvot saaneet niin sointuvaa vastinetta.

– Kasimir Leino merkitsee runossa samaa kuin Juhani Aho suorasanaisessa tyylissä, oli hänen innokas mielipiteensä, johon ei minullakaan ollut mitään sen enempää vastaanväittämistä.

Lopuksi sain kotoa nimenomaisen määräyksen viipyä Maaningalla noin pari viikkoa ennen juhlien alkamista, koska sieltäkin aikoi koko joukko pitäjän vallasväkeä omin hevosin saapua niille. Elin siis onnen täydellistä keskipäivää, uusia, entisiä ehompia vaikutuksia odotellen.

Saavuimme Kuopioon täpötäydellä laivalla, josta yli tyynten selkien milloin kuoro-, milloin yksinlaulut kajahtelivat. Laivoja saapui sinne muuten joka taholta, mikä Savonlinnasta, mikä Lappeenrannasta, mikä Iisalmesta, mikä Joensuusta, kaikki täynnä samaa Suomen laulua, nuorta ja vanhaa, köyhää ja rikasta.

Koko Savon kansa oli lähtenyt liikkeelle. Eikä vain Savon, vaan kaikkien muittenkin maakuntien suomalainen sivistyneistö. Junat toivat tulvanaan uutta ja riemuitsevaa juhlayleisöä. Toisia tuli idästä, toisia lännestä. Kesäinen Helsinki tyhjensi viimeisetkin uutterat työntekijänsä, itse Pietarinkin suomalainen siirtokunta oli sinne lähettänyt oman Alku-nimisen kuoronsa.

Me saman puolen asukkaat saimme majapaikat samassa talossa. Riensimme sitten eri joukoin kaupunkia katsomaan ja sen juhlavalmistuksiin tutustumaan. Nautin omasta puolestani suuresti siitä huomiosta, jonka havaitsin hämeenlinnalaisen pitkätupsuisen, lyyraniekkaisen lukiolakkini osaksi tulevan paikallisen koulunuorison taholta. Tunsin itseni ensi kertaa elämässäni melkein täysikasvaneeksi. Kuljin muukalaisena Kallaveden kaupungissa ja painoin tarkkaan mieleeni katujen nimet, etten eksyisi yksinkään seikkaillessani.

Varhain seuraavana aamuna olimme kaikki Snellmanin puistossa, jossa juhlat lyhyellä isänmaallisella puheella ja raikahtavilla torventoitotuksilla julistettiin alkaneiksi. Sitten alkoi se helteinen kilpajuoksu, joka ei lakannut näinä kolmena päivänä hetkeksikään, ennenkuin laivat olivat taas kukin taholleen rantalaitureista eronneet ja junat viimeisen lähtömerkkinsä antaneet.

Käynnit Puijolla, kävelyt Väinölänniemellä kuuluivat luonnollisesti juhlaohjelmaan. Välillä voi aina levähtää Snellmanin puistossa, saada siinä paikalliset sanomalehdet, juoda lasin virvoitusvettä tai puikahtaa hetkiseksi majapaikkaansakin kotoisia eväitä maistelemaan. Oli saatava, mikäli mahdollista, pääsylippu Maikki Pakarisen (Järnefelt) konserttiin, jossa "Pai, pai, paitaressu" saavutti niin myrskyistä suosiota ahdinkoon pakkautuneen yleisön keskuudessa. Kiirehdittävä oli myöskin lukkarien kuoron konserttiin, jonka viehättävimpänä vetovoimana taas olivat "Sivorin laulut", levittäen niitten tarttuvan hilpeyden tuossa tuokiossa ympäri Suomenniemen.

Kaikki kävin, kaikki kuulin. Mieleni olisi erikoisesti tehnyt pistäytyä laulujuhlien yhteyteen julistetun vapaan kirjailijakokouksen ohjelmaa seuraamaan, jos olisin luontaiselta pelokkuudeltani uskaltanut. Luin sitä tarkemmin niitten selostuksia paikallisesta sanomalehdistöstä ja huomasin, että m.m. Juhani Aho ja Kasimir Leino olivat puoltaneet vakinaisen suomalaisen kirjailijaliiton perustamista, mutta yhteydessä ruotsinkielisten kirjailijain kanssa, jota silloinen kansallismielinen Suomi ei suinkaan pitänyt toivottavana. Tämäntapainen kaksikielinen liitto kyllä syntyikin sitten Suomen taiteilijaseuran yhteyteen, jossa se aluksi virkeätä, sitten yhä laimenevampaa elämää vietettyään lopuksi hiljaisesti haudattiin.

Myöskin Uuden Kuvalehden juhlanumero herätti vilpitöntä ihastustani. Tämä tuntui sittenkin nuoren ja keväisen Suomen juhlalta eikä vanhan. Mutta vanhoillekin lienee ollut outoa havaita, että Suomi oli näin suuri ja että siihen mahtui näin paljon valistunutta, valpasta opin ja auran tien astujata.

Seuraavana päivänä oli varsinainen pääjuhla Väinölänniemellä. Sen luonto heloitti rehevimmässä kesäisessä kukkeudessaan. Toisesta päästä Suomea tulleet tuttavat tapasivat täältä tuttujaan. Alituisesti kuuli juhlakentällä sanoja:

– Keh, oletko sinäkin täällä?

– Keh, missäs minä, jos en siellä missä muutkin. Mutta kuinka sinä olet tänne eksynyt?

– Täytyihän sitä tulla vähän itseään tuulluttelemaan.

Päivälehden silloinen toimitussihteeri E.O. Sjöberg kertoi myöhemmin leikillisesti, miten toinen lehden toimittaja toisensa jälkeen oli saapunut hänen luokseen ja sanonut:

– Olen aikonut tästä vähän laulujuhlille. Kai sinä hoidat ulkomaanosaston?

– Kyllä, kyllä, oli Sjöberg häntä lohduttanut. Hyvää matkaa vaan!

Päätoimittaja oli tullut ja pyytänyt häntä vastaamaan lehden johtavista kirjoituksista.

– Kyllä vastataan, Sjöberg siihen vakuuttanut. Pakkaa nyt vaan pian kapsäkkisi!

Aho ja Leino tulleet ja ilmoittaneet aikovansa Kuopion laulujuhlille, kunhan Sjöberg vain pitäisi sillä aikaa huolta lehden kaunokirjallisesta sisällyksestä.

– Mikään ei ole sen helpompaa, Sjöberg hymyillyt rakastettavasti heille. Onhan täällä laatikko täynnä painamattomia käsikirjoituksia.

Toimittajien kauhu oli ollut ääretön heidän huomatessaan, että he kaikki olivat laulujuhlilla.

– Keh, oletko sinäkin täällä?

– Tietysti. Täytyihän minun lähteä kirjeenvaihtajana.

– Keh, ja sinäkin?

– Tietysti, juhlarunoilijana.

– Ja sinä?

– Lausujana.

– Minä taas muuten savolaisena.

– Mutta sinä?

– Lehden valtiollisena edustajana, vastaus siihen. Täytyihän nuorsuomalaisella puolueella toki olla sellainenkin täällä, jossa koko Suomi kokoontuu.

Tervehditty, riemastuttu, mutta jääty jälleen tuumimaan, kukahan lehden oikeastaan tällä välin toimittaa.

– Minä toimitin yksin lehden, oli Sjöbergin tapa homeerisesti hymyillen tarinansa lopettaa. Eikä sen parempia numeroita ole usein siitä paikasta maailmalle lähtenytkään.

Pysyttelin tarkasti serkkuni Mustosen parissa, joka ei väsynyt minulle tunnettuja henkilöitä huomauttelemasta.

– Tuo lihava muori tuossa on Minna Canth, hän sanoi. Kauppis-Heikki on tuo kapea nuori mies hänen rinnallaan.

– Entä Ahot ja Järnefeltit?

– En näe heitä, missä lienevät sanomalehtipöytien ääressä tuolla, lavan edustalla. Mutta tuolla menee veljesi Kasimir. Siellä hän näkyykin siirtyvän hiljaa ja arvokkaasti eteenpäin sankan ihailijaparven häntä saattaessa.

Ja serkkuni kuiskasi minulle, että lähinnä Ilmari Krohnia, joka liikkui kuvankauniina lumivalkeassa kesäpuvussaan, savolaispieksut jalassa, oli veljeni näitten juhlapäivien ihailluin merkkihenkilö.

Eikä vielä oltu edes lausuttu hänen juhlarunoaan, mutta pian tuli senkin aika ja jo vähän ennen jakoivat marsalkat sen painettuna yleisölle. Toimittaja Kaarlo Frisk nousi lavalle. Se oli hänen, entisen näyttelijän, suurhetkiä.

    "Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme,
    keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme",

aloitti hän pehmeällä, mielestäni liiankin pehmeällä äänenpainolla. Mutta kun siihen oli tottunut, saattoi hyvinkin seurata sen vivahdusrikkautta ja selkeätä käyttelyä, sillä jokainen sana kuului yli koko tuon laajan tasangon. Yleisö seurasi henkeään hievahtamatta sanoja, joita sointuvampia ei vielä oltu kuultu tämänkään Lehtoniemen lempeillä rantamilla.

Mutta kun runoelma sitten keskiosassaan uhkaavasti taittui, kun tekijä riensi oman kaunosanaisen esityksensä karistaen pateettisella mahtiponnellaan niitä "idän irnuja" ja "kaakon karjuja" kuvailemaan, jotka tahtoivat vallata meiltä tämän vapaan ja kauniin maan, kävi humaus yleisössä, ja Friskin ääni paisui pauanteeksi hänen julki julistaessaan:

    "Ei koskaan, ei! Tää aurinko on uus,
    valo voimalla tunkevi pilvestä taas,
    ole huoleti kansa, on turvassa maas,
    nyt valvovi itsetietoisuus."

Kalevalanmittaista finalea tuskin jaksettiin kuulla enää. Kättentaputusten ja eläköön-huutojen myrsky purkautui heti viimeisen säkeen loputtua.

– Tekijä, tekijä esiin! huudettiin.

Jos tekijä oli huutanut äsken, huusi yleisö nyt. Mitä kauemmin tekijä viipyi, sitä korkeampana kajahteli kansan pyhä tahto, ikäänkuin hänen vakaumukselleen vannoutuakseen ja ikuisiksi ajoiksi sen poveensa painaakseen. Lopuksi hän esiintyi lausujaa kädestä taluttaen ja kiittäen häntä kaiken kansan edestä. Yleisön riemu ei tuntenut rajoja. Kerta kerralta kutsuttiin tekijä ja lauluja esiin, ja kun tämä lopuksi verhoutui vaatimattomuuteensa, esiintyi tekijä yksin lavalla avoimine, nuorekkaine kasvoineen, kiittäen lakki kädessä yleisöä, joka oli hänet ymmärtänyt.

Se ali juhlan huippukohta. Niin ei tuuminut vain näiden muistikuvien piirtäjä, vaan koko yleisö ympärilläni. Mutta mitä minä itse mietin mielessäni, sen tietävät vain Väinölänniemen kaislarannat ja loivat laineet, jotka niitä kahisuttelivat.

Seisoa noin kaiken kansan edessä! Sanoa julki, mitä jokainen ajattelee! Tehdä se muodossa, jonka jokainen ymmärtää ja heti vaistomaisesti tuntee omakseen! Saattoiko olla mitään sen suurempaa, sen kadehdittavampaa osaa runoilijalle?

Oli vaikea saada unta sinä yönä. Lähdin jo aamunkoitossa jälleen kävelemään. Kaikkialta kiirehti kesäpukuisia nuoria pareja vastaani. Voin kuvitella heidän siellä täällä nienten nenissä viettämiensä yönhetkien ihanuutta ja valitin syvästi jälleen ikävuosieni vähyyttä, joka tuntui minusta, jo varhain miehistyneestä nuorukaisesta, täysin toivottomalta.

Miksi en ollut maisteri, miksi en edes ylioppilas? Olin vain poloinen koulupoika, jolla oli vielä neljä pitkää lukuvuotta edessään.

Sen päivän kansanhuveilla, joihin juhlat päättyivät, oli omat viehätyksensä. Jännittävää oli kuulla palkintojen jakoa, jonka Kansanvalistusseuran monivuotinen sihteeri tohtori A.A. Granfelt huonolla suomenkielellään, mutta isänmaallisella innostuksella toimitti kaikkien hilpeäksi tyytyväisyydeksi. Jännittävää myös saada tietää, ketkä kansankirjailijat seuran asettama kaunokirjallinen valiokunta oli katsonut kilpapalkinnon ansainneiksi. Ne olivat oululainen Juhana Kokko ja savolainen Kauppis-Heikki. Huudettiin eläköötä heillekin ja siirryttiin sitten katselemaan niemelle saapuvaa kalevalaista juhlakulkuetta, joka lava-aisoilla keinuvine veneineen ja niihin sijoitettuine sankareineen, sulhoineen ja neitoinen oli suurenmoisinta, mitä tällä ajalla vielä oli ulkoilmassa niillä mailla nähty.

Koiduttiin taas kotiin seuraavan päivän matkaa valmistelemaan. Omasta puolestani olin jo juhlaan väsynyt. Taisi olla monen muunkin laita. Mutta lienen eronnut useista muista kanssamatkailijoistani siinä suhteessa, että olin nähnyt taivaat auki ja entisestään yhä enemmän omasta runoilijakutsumuksestani vakautunut.

9.

POSTIMANIFESTI.

Siitä saakka kun olin kynnelle kyennyt, olivat valtiolliset asiat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoani.

Aluksi totuin niihin isäni esilukijana, joka sairasvuoteellaankin hartaasti seurasi niitä.

Kotimaisesta politiikasta ei tuon pienen Paltaniemen virkamiehistön kesken ollut juuri koskaan puhetta. Kaikki olivat suomenmielisiä, mutta pikemmin J.V. Snellmanin kuin Yrjö Koskisen tapaan.

"Gör bonden rätt, men aldrig gott" (Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää), lienee ollut heidän yhteinen toimiohjeensa.

Mutta sitä enemmän ja vapaammin puhuttiin ulkopolitiikasta.

Venäjän valtiollisia tapahtumia ei tunnettu eikä niistä voitu puhuakaan. Sitä enemmän tuli höyryävien totilasien ääressä kysymykseen Saksan, Ranskan, Englannin ja Italian valtiotaito, vieläpä pohjoismainenkin, milloin jonkun oli onnistunut siihen muitten kautta tai omin päinsä tutustua.

Mitä tärkeimpänä poliittisena tapahtumasarjana pidettiin Saksan lyhytaikaisen keisarin Fredrik III:n parantumatonta kurkkutautia, sillä hänen kauan ja kituen viettämäänsä elämää katsottiin yleisen maailmanrauhan takeeksi. Muistan vielä, millä huonosti salatulla riemulla riensin pihan poikki toiseen rakennukseen ilmoittamaan isälleni tuosta jo pitkän aikaa odotetusta kuolemantapauksesta.

– Fredrik Wilhelm on kuollut, huusin sanomalehteä heiluttaen.

– Mitä? kysyi isäni, imeskellen luupäistä kepinnuppuaan, jota hän käytti pitkän piipun asemesta, sen jälkeen kuin ruotsalainen ihmelääkäri Westerlund oli kieltänyt häneltä tupakanpolton. Mitä sinä sanot?

– Fredrik Wilhelm on kuollut, toistin. Isä kuuntelee, minä luen.

Siitä seisoikin palstamääriä Uudessa Suomettaressa. Saapui siihen hätään Kasimir-veljenikin ja huudahti kuultuaan, mistä kysymys oli:

– Ja nyt tulee keisariksi leirin lemmikki Wilhelm II! Ja nyt alkaa musiikki ja paraadit ja sota, Der frische, fröhliche Krieg (raikas, hilpeä sota). Hip hip hip hurraa!

Ja sotahan siitä tulikin, vaikkei aivan silloin vielä, tuli maailmansota. Muistan hyvin, mitä laihtunut, kuihtunut veljeni Andréen kartastosta sen rintamia U.S:n toimituksessa seuraten vastasi, kun häntä neuvoin hiukan hermojaan hoitamaan:

– Toimita sinä maailmansota loppumaan! Kyllä minun hermoni sitten paranevat.

Mutta silloin, 1880-luvun loppuvuosina, ei vielä ollut niistä kysymys.

Maassamme seuraavina vuosina esille purkautunut kulttuuritaistelu oli vienyt minut lähemmä myöskin sen yhteydessä olevia poliittisia tapahtumia.

Mistään kiristyneistä väleistä Venäjän keisarikunnan kanssa ei tiedetty kuitenkaan lähimmässä ympäristössäni ennen Leo Mechelinin, Weissenbergin y.m. eroa senaatista ja sitä seurannutta sanomalehtitaistelua, johon juuri Mechelinin ja samalla myös J.R. Danielsonin valtio-oikeudelliset lentokirjat niin syvästi vaikuttivat.

Suomen suuriruhtinaanmaa oli siihen saakka ollut Venäjän valtakunnan kaikkein lainkuuliaisin osa. Venäläisistä virtauksista ja vastavirtauksista ei tiedetty mitään, tuskin kukaan tunsi edes mahtavimpien ministerien nimiä. Tavallisen rauhallisen suomalaisen kanta supistui sen suhteen ainoastaan nihilistien ja keisarinmurhaajien inhonsekaiseen halveksuntaan.

Nyt toitottivat toiset äänet kansaa hereille. Niiden tulkiksi oli vannoutunut myös veljeni Kasimir "Ristiaallokossa", jonka eräät purevat poliittiset runot ovat parasta, mitä meillä on sillä alalla aikaansaatu.

Vanhimman veljeni luona taas, joka aina teroitti mieliin "kotimaisen hallituksen" tärkeyttä, olin saanut aavistuksen siitä, että meiltä oli menossa sekä tulli että raha ja posti, mikäli Yrjö Koskisen diplomaattinen nerous ei voisi ohjata vaappuvaa valtiolaivaamme ohi uhkaavien salakarien.

Moskovskija Vjedomosti ja Ordin olivat silloiset pahimmat vihollisemme, Borodkin ja Novoje Vremja tulivat vasta sittemmin. Edellisten syövyttämisestä epäpoliittisimmankin suomalaisen yleisön tietoisuuteen olivat m.m. kaunokirjailijamme huolta pitäneet.

Kasimirin runo "Ihan kaavahan keisarikunnan" oli tavannut vilkasta vastakaikua, samoin Juhani Ahon salanimellä julkaistu pilaruno "Nuori Suomi" albumissa, jossa J.R. Danielsonille annettiin seuraava kaunis tunnustus:

    "Näytti vääräks Wjedomostin,
    eljet Ordinin osoitti."

Eipä kumma siis, jos heristin korviani, kun kuulin kesäisellä maantiellä raikkaan miesäänen vierelläni virkahtavan:

– No, posti, se on mennyt meiltä siis!

– Niin on, vastasivat siihen toiset minua, vanhemmat äänet. Eikä taida niin pian takaisin tullakaan.

– Ja kaikki vain erään tuhman postineidin takia! Mutta sen minä sanon ja tahdon sanoa tämänkin kaupungin postineidille, että yksi typerä vanhapiika saattaa virkatuolilla istuessaan tehdä päättömyyksiä, joista eivät kymmenet eivätkä sadatkaan viisaat miehet aina voi vastata. Ja tässä tapauksessa saavat siitä kuitenkin vastata sadattuhannet ja miljoonatkin.

Hän, joka näin puhui, oli lähin naapurimme, metsäherra Alarik Ritarsalo (Riddelin), joka isäni kuoleman jälkeen oli nimitetty olemattoman pesän hoitajaksi ja siis myöskin meidän alaikäisten lasten holhoojaksi.

Kukkaisine liiveineen, kultapuitteisine rilleineen ja näillä tienoin outoine kiihkeämpine käytöstapoineen hän oli tuonut tuohon kangistuneeseen virkamies-yhteiskuntaan ikäänkuin tuulahduksen kulttuurin eteläisemmiltä rintamailta.

Hänen vaimonsa Aline, kookas, komea ilmiö, tässä maalaisympäristössä täysin maailmannaiselta vaikuttava, käveli hiukan taempana muiden naisten kera, kuitenkin terävin korvin ottaen osaa miesten keskusteluun.

Heidän lapsensa Aarne (Orjatsalo) ja Anna (nyk. rouva Nyman,) taisivat olla vielä liian pieniä silloin ollakseen mukana tällaisilla pitemmillä huviretkillä.

Me olimme nimittäin matkalla Sotkamoon. Olimme tulleet toiset vettä, toiset maata myöten Kajaanin kaupunkiin ja siellä yhtyneet. Sieltä meidän oli taivallettava hyvä Ruotsin virsta Petäisen koskenniskaan, josta pieni höyrylaiva "Elias" oli meidät yli Rehjänselän Vuokatin juurelle puksuttava.

– Mitä, kuka, mikä postineiti? kyseltiin.

– Ka, eräs hankolainen. Ettekö te sitä tiedä?

Me emme todellakaan tienneet siitä niin hituistakaan.

Mutta metsäherra, joka liikkui kotinurkkia kauempanakin ja toi sieltä mukanaan kaiken muun rihkaman ohella poliittisia juorujakin, selitti meille seikan.

Keisarillinen laivasto oli ankkuroitunut Hangon edustalle. Sieltä oli lähetetty eräs Venäjälle menevä ja venäläisillä postimerkeillä varustettu kirje, jota asianomainen postineiti oli kieltäytynyt vastaanottamasta. Se kuului olleen joltakin suuriruhtinaalta. Tämä oli asiasta kuultuaan suuttunut ja uhannut, että sellaista skandaalia ei enää vastedes tulisi Suomessa tapahtumaan.

Ja siinä sitä nyt oltiin. Postimanifesti oli julistettu ja Suomen pääpostitirehtööri alistettu venäläisen ministerivallan alle. Vielä muutamia muita samanlaisia manifesteja ja meidän itsenäisyytemme oli oleva vain lyhyt lasten tarina, jota jälkeentulevaisemme kuuntelisivat kummakseen.

– Isänmaa ei ole vielä koskaan ollut sellaisessa vaarassa, jatkoi energinen metsäherra, mutta kotimaisen hallituksen olisi pitänyt erota. Se olisi ollut ainoa kyllin arvokas vastaus moiseen kaikkia lakeja loukkaavaan sortotoimenpiteeseen.

Siis sama vaatimus, joka helmikuulla 1899 uudistui, vaikka monin kerroin voimistuneena. Tällä erää se antoi aihetta vain yleiseen vakavustumiseen ja yksilöllisiin huokauksiin.

Kuvaavaa kyllä silloisen poliittisen mielipiteen kypsymättömyydelle näillä maankulmilla, ei kukaan lausunut mitään, ei eroavaa eikä yhtyvää kantaa metsäherran herättämän kysymyksen johdosta. Hänhän sen tiesi paremmin, hän, joka tuli suuresta maailmasta ja oli seurustellut piireissä, joissa näitä asioita perusteellisemmin pohdittiin ja ajateltiin.

10.

VUOKATINLAMPI.

Kajaanista päin tullessa sinertyy jo kaukaa silmien eteen Vuokatin jylhä kalliokyhmy, jota havumetsä jo melkein joen rannalta saakka reunustaa.

On kaksi tietä sinne, toinen jyrkempi ja suorempi, toinen pitempi ja kiipeäväin matkaajain mukavuudeksi mutkitteleva. Kumpikin johtavat ne kulkijansa vuoren korkeimmalle laelle, josta on hurmaava näköala sekä itään että länteen ynnä vielä vastapäisen Naapurivaaran päivänpaisteisille niityille, pelloille ja vihannoiville viidakoille. Vain etelän puolella kohoaa synkkä korpimetsä.

Naiset rupesivat kahvinkeittohommiin, miehet, ne nimittäin, jotka olivat jo saaneet tarpeensa kuivain karahkain kannannasta, heittäytyivät kalliolle pitkäkseen ja sytyttivät savukkeensa. Meistä nuorista toiset kalkuttelivat puumerkkejänsä kivien kylkiin, toiset ryhtyivät tuohon uskaliaaseen yritykseen kavuta alas Vuokatinlammelle katsomaan, kasvavatko sen suosammaleiset rannat todellakin muuraimia ja keinuvatko sen pinnalla lummekukat, jotka eivät koskaan olleet tuulenpuuskia tunteneet.

Omasta puolestani kuuluin viimemainittuihin löytöretkeilijöihin.

Lampi oli luonnollisesti pohjaton, kuten kaikki muutkin tarumaiset lammet. Onneton hän, joka koetti sen syvyyttä mitata laskinluodillaan. Vetehinen vei hänet saaliikseen.

Alas kapuaminen sinne ei suinkaan ollut aivan helppoa. Puulta puulle kävi matka, täytyi käyttää milloin käsiä, milloin jalkoja apunaan. Ja kun vihdoin henkensä kaupalla oli päässyt sinne, ei siellä voinut liikkua juuri ollenkaan, sillä sammal upotti ja vuoren penkereet olivat liukkaat alituisesta kosteudesta.

Näytti siellä todellakin olevan jonkinlaista kasvullisuutta, korpikuusista puhumattakaan, jotka kaarsivat taivaan korkealla meidän päittemme päällä. Joku oli myöskin ulpukan näkevinään, mutta muuraimia me emme nähneet ollenkaan, vielä vähemmän sitä vanhaa ruuhta, jolla joku varomaton kalastaja oli koettanut kelata hänelle tuntemattomia outojen onkaloitten asukkaita.

Nähtävästi oli vuoren ukko vienyt senkin syvyyteen.

Muut nuoret lähtivät jo pettyneinä ylös kapuamaan, mutta me jäimme. Hän, sinipiika terhenisine varrenviivoineen, minä, notkolampi tummasta pimeydestä nousevine käsivarsineen.

Istuimme lengolle koivunkonkelolle ja annoimme menevien mennä, emmekä kumpikaan uskaltaneet pitkään aikaan puhua mitään.

Hän tiesi, että minä pidin hänestä, sillä olinhan antanut hänelle siitä kyllin monta mielestäni liiankin selvää viittausta. Minä en tiennyt, välittikö hän minusta vähääkään, mutta toivoin ja epäilin yht'aikaa, tohtimatta hankkia mitään varmuutta tälle riuduttavalle rinnan kaipaukselle.

– Voisitko sinä viihtyä tuollaisen vuorilammen rannalla? virkahti hän vihdoin hiljaa.

– Kenties, vastasin syvämietteisimmällä äänenpainollani. Kenties, jos olisin itseeni tyytyväinen.

– Mutta ellet olisi? kysyi hän jälleen kuin sattumalta painaen kättäni kädellään.

– Niin karkkoaisin kauhulla pois sieltä, vastasin minä miehekkäästi.

Seurasi pitkä ja paljon puhuva vaitiolo.

– Mutta minne voi ihminen paeta itseään? virkahti hän sitten yhä vienommalla äänensävyllä.

– Ei minnekään, vastasin. Mutta minä olen lukenut jostakin, että sekin on sentään joskus ihmislapselle onnistunut.

– Missä ja milloin? hän kysyi.

– Häntä rakastavassa sydämessä, vastasin. Mutta nyt olinkin minä sanonut jo kaikkeni.

Odotin, mitä tuleman piti, valmiina suurempaan onneen kuin onnettomuuteenkin.

Tuokio, jonka hän katsoi minuun pitkien silmäripsiensä lomasta, tuntui minusta ikuisuudelta.

– Sinä luet niin paljon, hän sanoi. Etkö tahtoisi lausua minulle jotakin omista runoistasi?

Se palautti minut takaisin todellisuuteen.

Lumous oli murtunut. Minä heitin aito-heineläisen ilkaimoivan silmäyksen häneen.

– En, vastasin naurahtaen, sillä silloin vaatisin, että sinun välttämättä olisi runoani kiitettävä.

– Ja eilen sitä tekisi?

– Silloin olisi meidän kaiketi heti toisistamme erottava.

Hän katsoi suurin silmin minuun.

– Miksi? kysyi hän.

– Siksi, että huomaisin sinun suhteesi surkeasti erehtyneeni. Hänkin nauroi.

Taas pitkä, paljon puhuva vaitiolo.

– Ne taitavat kaivata meitä siellä ylhäällä, hän virkahti viimein, korjaten toisella kädellä hattuaan.

– Se on mahdollista, vastasin. Ja täytyyhän sinun sitäpaitsi muistaa, että siellä on muitakin kavaljeereja.

– Minulla? hän huudahti hiljaa. Ei ketään.

– No, ihailijoita siis? intin hänelle vastaan.

– Niistä minä vähät välitän, hän vakuutti.

– Yhtä vähän kuin minustakaan? virkahdin kuin ohimennen.

– Sitä en ole sanonut, hän lausui vakavasti. Me olemme aina hyviä ystäviä.

– Kuin veli ja sisar? pistin pilkallisesti.

– Jos tahdot niin. Mutta nyt sinun todellakin täytyy auttaa minua täältä ylös kiipeämään.

Ojensin käteni hänelle ja vedin häntä puulta puulle takaisin ihmisten ilmoihin. Mutta jokainen ponnistus, jonka tein hänen tähtensä, tuntui mielestäni ritarilliselta itseuhraukselta.

Kun pääsimme kukkulan laelle, oli kahvit jo juotu, eväskori pakatut ja aurinko painumassa alimenoonsa. Kaikki muut olivat jo valmiit lähtemään. Meitä vain oli huudeltu ja odoteltu.

– Missä te viivyitte? kysyttiin.

– Peilailimme vain hetken toinen toisissamme, vastasin yliolkaisesti.

– Ja mitä näitte sieltä? kysyttiin vielä hymysuin.

– Itsemme, vain oman pienen itsemme, vastasin, ja deklamoin aivan julkeasti seuraavan heineläisen säejakson:

    Himmlisch war's, wenn ich bezwang
    meine sündige Begier,
    aber wenn's mir nicht gelang,
    hatt' ich doch ein gross Plaisir.

    (Oli hengen hekkumaa
    liha heikko lannistaa,
    vaan jos liha voiton vei,
    ikävää se ollut ei.)

Myöhäiseen iltapäivään katsoen päätettiin olla yötä joen rannalla sijaitsevassa majatalossa ja nousta vasta seuraavana päivänä Naapurivaaran kaukaa kimmelteleviä ikkunalaseja lähestymään.

Aloimme alasmenon.

Meillä kahdella ei ollut enää tilaisuutta pakinoida paljon mitään, mutta olin suureksi sisäiseksi ilokseni ja julmaksi nautinnokseni huomaavani, että Sinipiian silmät olivat vettyneet ja että hänen otsallaan karehti kuin etäinen uhkaava ukkoslonka toisista, minulle tuntemattomista maailmoista.

Mutta omille sisäisimmille tunteilleni en taaskaan keksinyt muuta itsekohtaisempaa ilmaisua kuin Heinen kylläkin karun, mutta sitä kauniimman "Vanhan saksalaisen laulun" suorasanaisen ajatuksen:

"Sie war liebenswürdig und er liebte sie. Er aber war nicht liebenswürdig und sie liebte ihn nicht."

(Se nainen oli rakastettava ja se mies rakasti häntä. Mutta se mies ei ollut rakastettava ja se nainen ei häntä rakastanut.)

11.

MUSTAT SUKAT.

Mitä tuo ukkoslonka merkitsi, sen sain kyllin kokea majatalon pihalla ja vielä enemmän sen rannan kasteisessa heinikossa, missä me nuoret helteisistä tuvista tai viileistä aitanparvista hiivittyämme vielä vietimme aamupilven ensimmäiseen punerrukseen asti valkean kesäyön hämärää.

Tunsin silloin ensimmäisen, mutta en viimeistä kertaa, mitä on tuo rakkaudentuska ja epätoivo, jota sanotaan sen toiseksi pimeäksi sisareksi.

Variksensaappaissa olin sitä ennen montakin kertaa kävellyt. Nyt ensi kerran mustissa sukissa.

Tuo kaamea käsite ei ole millään mainesanoilla tyhjennetty.

Myöskin kateus kuuluu niihin, karsaus ja ylenkatse, sisäinen loukkautuminen ja itsehalveksunta, kaikki pitkinä vihlovina sydänviilekkeinä, joita pelkää jokaiselle näyttävänsä. Eikä kuitenkaan voi karata pois, eipä edes hallita omia eleitään ja ilmeitään.

Varsinkin kuuluu siihen koomillisuuden tunto oman itsensä edessä, samalla kuin heti toisessa tuokiossa tuntee petettävän ja poljettavan omaa pyhintä itseään ja pyydettään.

"Il ne faut pas badiner avec l'amour" (ei lempi leikin vuoksi), sanoo Musset.

Olin nähtävästi tehnyt tuon kuolemansynnin lemmen majesteettia kohtaan, koska minua niin kipeästi ja verisesti rangaistiin.

Mutta minä en voi vielä tälläkään hetkellä käsittää, kuinka tuo samainen herkkä ja heleä Sinipiika, joka vielä hetki, pari sitten oli kanssani koivunkonkelolla istunut niin arvoituksellisena ja salaperäisenä, saattoi – kuinka hän saattoi! – nauttia tuon minua paria vuotta vanhemman koulupriimuksen naljailusta, kävellä hänen kanssaan pitkin törmän piennarta ja katsella niin kaukomielin utuisille ulapoille:

He näyttivät juttelevankin joskus. Mitä he juttelivat? Mitä saattoi heillä olla sanomista toisilleen, heillä kahdella, joista tyttö oli hempeä ja himmeä kuin kesäheinä, poika taas aivan kollo, kutistunut ja sielullisesti kokonaan kyttyräselkäinen?

En voinut kuvitella mitään sen hullunkurisempaa kuin mokoma epäparia oleva kaksoishahmo tuolla rantaäyräällä!

Johan hevostenkin olisi läheisestä haasta pitänyt hirnua sille. Mutta kun asianomaiset nelijalkaiset näyttivät kaiken koomillisuudentajunsa kadottaneen, hirnuin minä itse. Kerroin ympärilleni kasaantuville ikätovereilleni toinen toistaan hassumman jutun, saaden heidätkin samaan iloon yhtymään. Välillä vilkaisin aina taakseni, eivätkö he kaksi kuulisi jo, kuinka he alensivat toisiaan minun silmissäni.

Eivät, he eivät näyttäneet kuulevan eikä näkevän mitään. Meidän oli pakko hiivittäytyä hiljakseen törmää alaspäin.

He tulivat jo puolimatkassa vastaamme. Mutta siinä samassa loppuikin minulta lappaminen.

– Pojilla tuntuu olevan lysti täällä, virkahti pari vuotta vanhempi viirunaamainen toverini pienellä halventavalla hymyllä. Mistä te iloilette?

– Meillä on ilo itsessämme, vastasin vihamielisesti hänelle, niin saman kylän poika kuin hän olikin. Mutta siitäkö teillä murhemielisyys?

– Tuskinpa. Mutta vähästä lasten mielihyvä, vastasi hän hymyillen yhä edelleen kiusallisesti yläluokkalaisen kiistämättömällä itsetunnolla. Me taas huokailemme vain sydänhuoliamme..

Ja hän laikahti laulamaan syvällä, sointuvalla tenoribarytonillaan:

    "Enkä mä muille ilmoita noita sydänsurujani;
    synkkä metsä ja kirkas taivas ne tuntee mun huoliani."

Hänen äänensä karkeloi yössä.

Omasta mielestäni en ollut koskaan kuullut sen rumempaa ruisrääkkämäisyyttä. Jos olisi tahtoni mukaan tapahtunut, olisi hän poksattu keskeltä poikki ja työnnetty molemmat päät vanhaan tervatynnyriin, niin että hän ei viimeisenäkään päivänä olisi tietänyt, mistä tapinreiästä hänen oli noustava Herransa Jumalansa tuomiolle.

Mutta muut pyysivät häntä jatkamaan laulua. Ja hän lauloi:

    "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    ja se kauniisti kukoistaa,
    yksi kulkijapoika on nähnyt sen
    eikä voi sitä unhoittaa.

    Ja hän oisi sen ruususen poiminut
    ja painanut povelleen,
    mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    vaan on jättänyt paikoilleen."

Mäkättää kuin taivaanvuohi, ajattelin.

Mutta muut sanoivat hänen laulavan oikein kauniisti ja alkoivat kärttää jotakin Sivorin laulua häneltä.

Ja tuo itserakas nuorukainen oli todellakin kyllin yksinkertainen heti kajauttaakseen:

    "Eikä ne pienet linjaalirattaat
    keikutella kestä ja kestä,
    eikä se vanha uudelle kullalle
    menemästä estä."

Hän hoilasi ja huhuili kuin huuhkapöllö koko tuon pitkän renkutuksen kaikki liritykset ja luirutukset.

Olin rikki räjähtämäisilläni inhosta ja ylenkatseesta. Itse laulun sanatkin, sävelmästä puhumattakaan, yököttivät minua, sitä enemmän kun näin Sinipiian seuraavan niitä omilla onnellisilla lampaan silmillään.

– En ymmärrä, sanoin terävästi, pannen vaakalautaan kaiken kaunotaiteellisen arvovaltani, en ymmärrä todellakaan, mitä noilla pienillä linjaalirattailla on rannalla istumisen ja itkemisen kanssa tekemistä.

– Etpä suinkaan, Vieno (harmikseni hän nimitti minua niin varhaisimmasta lapsuudestani saakka), sillä sinä et vielä ymmärrä elämää. Kun tulet minun iälleni, niin tajuat tämän asian samoin kuin monta muutakin elämän arvoitusta.

Sinipiika purskahti pilkalliseen nauruun.

Kaikkien muitten puutteittensa lisäksi, jotka nyt havaitsin vasta ilmialasti edessäni, tuolta näkyi puuttuvan myös sydämen hyvyyttä taikka pikemmin hyvää seuratapaa.

Päätin antaa hänelle siitä pienen ojennuksen.

– Onnellinen se tyttö, joka saa niin kokeneen kavaljeerin.

Sinipiika katsoi minuun pitkällä, nuhtelevalla silmänluonnilla.

– Mitä sillä tarkoitat? hän kysyi.

– Tarkoitan tätä hyvää ystävääni tässä, joka riemukseen ottanee ratkaistakseen vaikka sinunkin oman elämänarvoituksesi.

Mutta taisteluni oli epätasainen.

Hän purskahti jälleen nauramaan ja siirtyi lähellä seisovaan tyttöparveen, josta jo vähän aikaa oli kuulunut hiljaista laulunhyminää. Vaihdoimme vielä pari vihamielistä katsetta kasvinkumppanini kanssa, mutta meidät vaiensi piankin naiskuoro pitkien riippakoivujen katoksen alta:

  "Ja lumi se peitti maan avaran,
  ja luostarin kuorissa veisatahan;
  ovat luostarinruusut oivat.

  Ja ritari kannettiin taistelosta,
  hän haavoissaan lepäs niin kalpeana.
  Kuule, luostarin kellot ne soivat."

Nyt oli vuoro minun silmieni vettyä. Kestetyt tuskat ja riemut sulivat kuulaan kesäyön sopusointuiseen valohämyyn.

12.

ANTINLAHTI.

Ei sillä hyvä, että mustia sukkia kannoin, saapastin myös variksensaappaissa sen asian vuoksi, jota muut ovat tottuneet suuremmilla sanoilla nimittämään: Rakkaus.

Se minun sininen siltani, se minun punainen purteni ... eivät ne tule koskaan takaisin enää. Se on niinkuin vanhin veljeni jo silloin runoili omasta itsestään ja samalla kertaa ehkä meistä muistakin, jotka siihen aikaan valkean illan yöpilviä katselimme.

Terhenuntu peitti tienoon. Samalla peittyi se meiltä muilta unten huntuun hienoon. Pilvi tuli takaisin aamun koittaessa, murhe tuli takaisin mielen muuttuessa, mutta ei koskaan se punatulkku, joka ilahdutti sen illan ruskoa kaikkein kauneimmilla sävelillään:

    – – "Vaan en punatulkkuain,
    mi lensi maille muille,
    vaiko lie jo sattunutkin
    muiden ansapuille?"

Kaikki raunioitui ympärilläni. Isä kuoli, äiti kuoli, kaikki ihmiset näyttivät minusta hullujenhuonekandidaateilta, jotka ainoastaan minulta kysyivät, mitä tietä myöten heidän oli sinne sisälle taivallettava.

Luulen, että itsekin olin siihen aikaan hulluksi tulemassa, Luulen, että samoihin aikoihin kirjoitin: "Herra, varjele järkeni valo!"

Antinlahti oli oikea kotini siihen aikaan.

Eihän minua tarvittu heinätyössä eikä sen vähän elon leikkuutyössä, minkä Pietari Brahen ammoinen vapaaherrakunta voi aikoinaan sallia omilla kankaillaan. Siksi istuin niin mielelläni veneeseen, joka veti minua tuuleen, se tuiverteli minua, ja senvuoksi olen niille yhä edelleen kiitollinen.

Antinlahdessa, toista peninkulmaa synnyinkodistani sinne viileteltyäni, oli toiset ja paljon toukoisemmat isännät. Asui Juuso, asui Iso-Jussi siellä, puhetta piisasi meillä illasta aamuun, eikä tarvinnut minun teeskennellä enempää kuin heidänkään taas jälleen uutta aamua aloittaessamme.

Luin kerran Kaarlo Kramsun runoja siellä eräällä pellonpientareella, keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää loikoessani. Iso-Jussi saapui sinne ja kysyi myhähdellen minulta:

– Tuleeko tuolla elinkeinolla toimeen?

– Oojaa! Kramsu sai tästä runostaan palkkaa kaksisataa suomenmarkkaa Pohjalaiselta osakunnalta.

– Hm, hm, saneli Iso-Jussi kovinkin tolkussaan. Minä olen ikäni vienyt tervoja Perpummin konttoriin Oulussa eikä hinta ole koskaan vaihdellut muuta kuin viidensadan ja tuhannen markan välillä. Hm, hm saisikos kuulla, kuinka se runo kuuluu?

– Luin sen hänelle, se oli Kaarlo Kramsun Ilkka. Luulenpa että luin hänelle vielä Jaakkima Berendsin. Mutta kuullessaan Kramsun sytyttävät säkeet:

    "Se on talonpojan työksi
    aina tullut Suomenmaass':
    minkä herra maahan syöksi,
    rakens' talonpoika taas."

– Hm, hm, osaatkos sinä sillä lailla kirjoittaa?

– En, totta totisesti, luulen vannoneeni jota kuinkin hyvällä omallatunnolla.

– Hyvä käräjäkirjuri sinusta voi tulla siis?

– Minusta tuntuu siltä, että olen vaivaksi talolle ja että kun on niin kaunis poutasää, niin olisi Ison-Jussin samoin kuin Pikku-Juuson ajateltava enemmän omaa työtään ja mitä hyvä karhoilma Antinlahdelle merkitsee.

– Hm, hm, ei tämä talo kaadu kannaltaan, vaikka kaksikin isäntää hyvän naapuruuden vuoksi naapurinpojan kanssa rokulipäivän ottaa.

Mitä herjalle vastata? Ei mitään. Pukkasin purteni laineille taas ja lähdin itselleni uusia elonsijoja etsimään.

Löysin ne Karhusaaresta. Olin silloin ollut noin kolme päivää kateissa, kukaan ei tiennyt minusta mitään enkä minä kenestäkään. Maa oli minuun ja minä maahan sangen tyytyväinen.

Siksi, armas Antinlahti! Nyt "puulaakin" oma, vaikka silloin parhaiden nuoruus-unelmien valkama ja vapaa vapaakaupunki! En löydä koskaan enää niitä tunnustähtiä itsestäni, joiden alla purjehdin purrellani helmaasi, eivätkä ne ole luodut meitä täysikasvuisia valtameren vakoojia varten. Mutta muistossani säilyt iät kaiket, sinä, suuri Melalahti, jossa ensikerran elämässäni huuleni pusertuivat Sinun huuliasi vastaan.

Päätimme tavata toisemme Pärttylin markkinoilla Kajaanissa, jossa lupasin kihlata vesirinkelillä hänet kaikkien taivaanlamppujen silloin suloisesti loimottaessa.