Suomentaja: Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)
Hugon suurromaanin kolmas osa keskittyy nuoreen Marius Pontmercyyn, joka elää Pariisissa köyhyydessä. Teos kuvaa Mariuksen kasvua, hänen kääntymystään tasavaltalaiseksi, osallistumistaan radikaalien ylioppilaiden toimintaan sekä ensikohtaamistaan Cosetten kanssa.
Victor Hugon 'Kurjat III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 803. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KURJAT III
Marius
Kirj.
VICTOR HUGO
Suom. Eino Voionmaa
WSOY, Porvoo, 1929.
SISÄLLYS:
Ensimäinen kirja. Pariisi pohjimmaltaan.
1. Parvulus.
2. Muutamia hänen erikoisia tunnusmerkkejään.
3- Hän on miellyttävä. 4. Hän voi olla hyödyllinen. 5. Hänen alueensa. 6. Hiukan historiaa. 7. Gaminilla voisi olla paikka Intian kastilaitoksessa. 8. Eräs viimeisen kuninkaan herttainen lausunto. 9. Gallian vanha henki. 10. Ecce Paris, ecce homo. 11. Leikkiä, hallita. 12. Tulevaisuus piilee kansassa. 13. Pikku Gavroche.
Toinen kirja. Suurporvari.
1. Yhdeksänkymmentä ikävuotta ja kaksineljättä hammasta.
2. Millainen isäntä, sellainen talo.
3. Luc-Esprit
4. Hän aikoi elää satavuotiaaksi.
5. Basque ja Nicolette.
6. Magnon ja hänen kaksi pikkuraistaan vilahtavat näkyviin.
7. Sääntö: vieras otetaan vastaan vain illalla.
8. Kaksi, mutta ei pari.
Kolmas kirja. Äidinisä ja tyttärenpoika.
1. Vanhanaikainen salonki.
2. Muudan sen ajan punaisia peikkoja.
3. Requiescant.
4. Everstin kuolema.
5. Kirkossakäynti tekee vallankumoukselliseksi.
6. Miten voi käydä, kun tapaa kirkonisännän.
7. Jokin hame.
8. Marmori graniittia vastassa.
Neljäs kirja. Aapisen ystävät.
1. Ryhmä, josta vähällä oli tulla historiallinen.
2. Bossuet'n ruumispuhe Blondeausta.
3. Mariuksen kummastus.
4. Musainkahvilan pihasali.
5. Näköpiiri laajenee.
6. Res angusta.
Viides kirja. Onnettomuuden edut.
1. Marius puutteessa.
2. Marius köyhänä.
3. Marius täysikasvuisena.
4. Herra Mabeuf.
5. Köyhyys kurjuuden hyvänä naapurina.
6. Sijainen.
Kuudes kirja. Tähtien yhtymä.
1. Tulee kokkanimestäkin nimi.
2. Lux facta est.
3. Kevään vaikutus.
4. Ankaran taudin alku.
5. Muori Bougon on kuin salaman iskemä.
6. Vangittu.
7. U-kirjaimen seikkailu arvailujen merellä.
8. Invaliditkin voivat olla onnellisia.
9. Pimeys.
Seitsemäs kirja. Patron-Minette.
1. Miinat ja miinoittajat.
2. Pohjimmalla.
3. Babet, Gueulemer, Claquesous ja Montparnasse.
4. Joukkueen kokoonpano.
Kahdeksas kirja. Kamala kerjäläinen.
1. Marius etsii hattupäistä tyttöä ja tapaa lakkipäisen miehen.
2. Eräs löytö.
3. Quadrifrons.
4. Ruusu kurjuudessa.
5. Kaitselmuksen aukaisema näköreikä.
6. Ihmispeto pesässään.
7. Strategiaa ja taktiikkaa.
8. Päivänsäde kurjuuden pesässä.
9. Jondrette melkein itkee.
10. Ajurintaksa kaksi frangia tunnilta.
11. Kurjuus tarjoaa tuskalle palvelustaan.
12. Mihin herra Leblancin viiden frangin raha käytettiin.
13. Solus cum solo, in loco remoto, non cogitabuntur orare pater noster.
14. Poliisivirkamies antaa kaksi taskupistoolia asianajajalle.
15. Jondrette ostoksillaan.
16. Kuullaan eräs laulu, joka oli muodissa vuonna 1832.
17. Mihin Mariuksen raha käytettiin.
18. Mariuksen molemmat tuolit vastakkain.
19. Synkkiä hahmoja taustalla.
20. Ansa.
21. Pitäisi aina ensiksi vangita uhrit.
22. Poika, joka huusi toisessa osassa.
ENSIMMÄINEN KIRJA
PARIISI POHJIMMALTAAN
1.
Parvulus.
Pariisilla on oma lapsensa, metsällä oma lintunsa; linnun nimi on
varpunen, lapsen gamin.[1]Yhdistäkää nämä kaksi aatetta, joista toinen sisältää kokonaisen sulatusuunin, toinen koko aamuruskon; antakaa näiden molempien säkenien, Pariisin ja lapsuuden, yhtyä – ja siitä syntyy pieni olento, homuncio, kuten Plautus sanoisi.
Tämä pieni olento on iloinen. Hän ei syö joka päivä, mutta käy sen sijaan joka ilta teatterissa, jos niin hyväksi näkee. Hänellä ei ole paitaa yllä, ei kenkiä jaloissa, ei kattoa pään päällä; hän on kuin kärpänen, joka niinikään on ilman näitä. Hänen ikänsä on seitsemästä kolmeentoista vuoteen, hän elää parvissa, kuljeksii pitkin katuja, asuu paljaan taivaan alla, käyttää isänsä vanhoja housuja, jotka laahustavat hänen kantapäittensä takana, jonkun toisen isän vanhaa hattua, joka uppoaa yli korvien olkapäille asti, ja yhtä ainoaa, keltaisesta kangaskaistaleesta tehtyä housunkannatinta; hän juoksentelee ympäri, makailee vaanimassa, kerjää, kuluttaa aikaa, suorittaa kirpeän liitupiippujen ruskeaksipolttamisen, kiroo kuin pakana, käy kapakoissa, tuntee varkaita, sinuttelee katutyttöjä, puhuu katukieltä, laulaa siivottomia lauluja eikä kuitenkaan ole sydämeltään kehno. Se johtuu siitä, että hänellä sielussaan on helmi, viattomuus, ja helmet eivät tärvelly liasta. Niin kauan kuin ihminen on lapsi, tahtoo Jumala, että hän on viaton.
Jos kysytte tuolta suunnattomalta kaupungilta: "mikä tuo on?" niin se vastaa: "se on minun pieni poikani".
2.
Muutamia hänen erikoisia tunnusmerkkejään.
Pariisilaisgamin on jättiläisnaisen kääpiölapsi.
Älkäämme liioitelko; tällä viemärinkerubilla on joskus paita, mutta
siinä tapauksessa vain yksi; hänellä on joskus jaloissa kengät, mutta
ilman anturoita; onpa joskus kotikin, ja hän rakastaa sitä, siellä kun
on hänen äitinsä, mutta hän asustaa kadulla, sillä siellä on vapaus.
Hänellä on omat leikkinsä ja kujeensa, joiden pohjana on viha parempia
luokkia vastaan, omat sanantapansa: kuolema esim. on voikukkien
juurten syömistä; omat ammattinsa, kuten vuokra-ajurien hankkiminen,
ajopelien astinlaudan alaslaskeminen, laudanpätkien asettelu kadun yli
kovan sateen aikana maksua vastaan – sitä hän sanoo taidesiltojen
("ponts des arts") rakentamiseksi – niiden puheitten äänekäs
matkiminen, joita hallitus pitää Ranskan kansan hyväksi; katukivien
rakojen puhdistaminen y.m.s. Hänellä on myös oma rahansa: kaikkinaisia
pieniä kadulta löydettäviä kuparikappaleita, ja tällä harvinaisella
rahalajilla, jonka nimi on "loques", on muuttumaton ja tarkoin
määrätty kurssinsa tässä pienessä kääpiöyhteiskunnassa.Vielä hänellä on oma eläinkuntansa, jota hän huolellisesti tutkii kaikissa kolkissa, kuten leppäkerttu, lehtitäi, hämähäkki, "piru", eräs musta hyönteinen, jolla on uhkaava kaksisarvinen pyrstö. Hänellä on taruhirviönsä, jolla on suomuinen maha, vaikka se ei ole sisilisko, kilpi selässä, vaikka se ei ole kilpikonna, eläin, joka tavataan vanhojen kalkkiuunien ja kuivuneiden kaivojen halkeamissa, musta, karvainen, niljakas, milloin hitaasti, milloin nopeasti liikkuva mateleva, joka ei anna mitään ääntä, mutta katsoo niin kamalasti, että kukaan ei koskaan uskalla sitä katsella; tätä hirviötä hän sanoo salamanteriksi. Näiden etsiminen kivien lomista on pöyristyttävää huvitusta. Toinen huvitus on katukivien äkillinen ylöstempaaminen, jotta saadaan nähdä, mitä sen alla on. Jokainen Pariisin seutu on kuuluisa jostakin mielenkiintoisesta löydöstä, joka on sille erikoinen. Ursulines'in lautatarhoissa on pihtihäntiäisiä, Panthéonin luona tuhatjalkaisia ja Marskentän ojissa sammakoita.
Mitä mielijohteisiin tulee, on tällä lapsella niitä yhtä runsaasti kuin Talleyrandilla. Gamin on yhtä kyynillinen, mutta kunniallisempi. Hänessä asuu ominainen, odottamaton hilpeys; hän pelästyttää joskus puotipalvelijoita hassuilla naurunpuuskahduksillaan. Hänen asteikkonsa siirtyy nopeasti korkeasta komediasta farssiin saakka.
Ruumissaatto kulkee ohi. Saattajain joukossa on lääkäri.
"Kas", huudahtaa gamin, "milloin tohtorit ovat alkaneet itse kantaa kotiin teoksiansa?"
Toinen on väkijoukossa. Eräs vakava silmälasiherra kääntyy suuttuneena huudahtamaan:
"Sinä lurjus, luulenpa, että sieppasit suudelman vaimoltani!"
"Minäkö, herra! Tarkastakaa taskuni."
3.
Hän on miellyttävä.
Muutamasta sou'sta, jotka hän aina jotenkin hankkii, menee pikkumiehemme illalla johonkin teatteriin. Samalla hetkellä kuin hän astuu tämän taikakynnyksen yli, tapahtuu hänessä muutos; hän oli gamin, nyt tulee hänestä titi. Teattereita voi verrata ylösalaisin käännettyihin laivoihin, joissa köliruuma on ylinnä. Tähän köliruumaan nousee titi. Titi suhtautuu gaminiin niinkuin yöperhonen toukkaan; se on sama olento, mutta siivillä varustettu ja ilmassa liehuva.
Riittää, että hän on mukana onnesta säteilevine kasvoineen, innostuksineen ja iloineen ja siipien suhinaa muistuttavine taputuksineen, jotta tätä ahdasta, haisevaa, pimeää, likaista, epäterveellistä, inhoittavaa köliruumaa on ruvettu sanomaan paratiisiksi.
4.
Hän voi olla hyödyllinen.
Pariisi alkaa badaud'sta, töllistelevästä tyhjäntoimittajasta ja päättyy gaminiin, joita olentoja ei ole missään muussa kaupungissa. Toinen edustaa passiivista vastaanottamista, joka tyytyy vain katselemaan, toinen sitävastoin ehtymättömiä aloitteita; Prudhomme ja Fouillou. Pariisilla yksin on luonnonhistoriassaan nämä olennot. Badaud edustaa koko monarkiaa, gamin koko anarkiaa.
Tämä Pariisin etukaupunkien kalpea lapsi elää ja kehkeytyy, muodostuu ja kehittyy kärsimyksissä, on yhteiskunnallisen todellisuuden ja ihmisolojen ajattelevana todistajana. Itse hän luulee olevansa suruton, mutta ei ole. Hän katselee ympärilleen valmiina nauramaan, mutta valmiina myöskin muuhun. Mitä lienettekin te, joita mainitaan nimillä ennakkoluulo, väärinkäyttö, kataluus, sorto, vääryys, despotia, fanatismi ja tyrannia, varokaa katselevaa gaminia.
Pikkumies kasvaa kerran suureksi.
Mitä maata hän on? Ensimmäistä rapaa, mikä eteen sattuu. Kourallinen lokaa, yksi henkäys, siinähän on Aatami. Riittää, että Jumala kulkee siitä; ja Jumala on aina kulkenut gaminien kohdalla. Onni askartelee sitten tämän pikkuolion kanssa. Sanalla "onni" tarkoitamme enimmäkseen sattumaa. Mikä on tästä karkeasta, tavallisesta savesta sattumoisin muovatusta, oppimattomasta, sivistymättömästä, potkitusta, lurjusmaisesta pygmeestä tuleva, joonialainenko vai boiotialainen? Odottakaahan, currit rota (pyörii pyörä), Pariisin henki, tämä demooni, joka luo sattumiin lapsia ja kohtalon miehiä, tekee kenties, päinvastoin kuin latinalainen savenvalaja, ruukusta amphoran.
5.
Hänen alueensa.
Gamin rakastaa kaupunkia, mutta hän rakastaa myöskin yksinäisyyttä, koska hänessä asuu viisaan miehen henki. Niinkuin Fuscus on hän urbis amator, niinkuin Flaccus ruris amator.
Harhailla mietteissään kävellen on mieluisaa ajankulua filosofille,
varsinkin sellaisessa hiukan sekalaisessa, jokseenkin rumassa,
mutta omituisessa ja kahdesta luonnosta kootussa seutukunnassa,
joka on erinäisten suurkaupunkien, varsinkin Pariisin ympäristöllä.
Banlieuen[2] tutkiminen on amfibion tutkimista. Puut loppuvat,
katot alkavat; nurmikko päättyy, alkaa kiveys; auranvaot loppuvat,
kauppapuodit alkavat; pyörienjäljet loppuvat, intohimot alkavat;
jumalainen suhina loppuu, alkaa ihmissorina; kaikki tämä on erinomaisen
mielenkiintoista.Siitä johtuu myöskin, että ajattelija näennäisesti tarkoituksettomille kävelyilleen valitsee nämä niin vähän houkuttelevat ja ohikulkijan aina ikävinä pitämät seudut.
Näiden rivien kirjoittaja on kauan vaellellut Pariisin barrièren ympäristöllä olevilla seuduilla, ja se on hänelle monien muistojen lähde. Tuo lyhyt nurmi, nuo kiviset polut, tuo liidun- ja kipsinsekainen maa, viljelemättömien tai kesantona olevien peltojen karu yksitoikkoisuus, puutarhurien aherruksen keväisin esiinpuhkeavat esikot, joita äkkiä huomaa jossakin alhossa, tuo villin ja viljellyn välimaa, nuo laajat, autiot, syrjäiset paikat, missä varusväen rummuttajat pitävät jyriseviä harjoituksiaan ja ikäänkuin tavailevat taistelujen kieltä, nämä ylen yksinäiset paikat päivällä ja murhamiesten luolat yöllä, nuo tuulessa ontuvat tuulimyllyt, kivilouhimoiden vinkuroivat vipulaitteet, kapakat kirkkomaiden kulmissa, suunnattomia lakeuksia nelikulmaisiin kuvioihin jakavien, korkeiden, synkkien kiviaitojen salaperäinen viehätys, ja kaiken yllä auringonpaiste ja perhossiipien välke – tuo kaikki kiehtoi häntä.
Tuskin kukaan tuntee enää näitä tienoita: la Glacière, la Cunette, kaamea, kuulanjälkien kirjavoima Grenelle-muuri, Mont-Parnasse, la Fosse-aux-Loups, les Aubiers Marnen jyrkällä rantatöyryllä, Mont-Souris, la Tombe-Issoire ja la Pierre-Plate de Châtillon, jossa on vanha kivilouhimo, missä nyt kasvaa vain sieniä lahonneiden lautojen rakosista. Rooman Campagna edustaa erästä aatetta; Pariisin Banlieue samaten. On pintapuolista, ellei siinä, mikä silmän eteen avautuu, näe muuta kuin peltoja, taloja ja puita; kaikki näkökohdat ovat Jumalan ajatuksia. Sillä kohdalla, missä pelto yhtyy kaupunkiin, on aina riipaisevan surumielisyyden leima. Luonto ja ihmiset vaativat siinä kumpainenkin huomioonottamista. Niillä rajoilla juuri pistää silmään paikallinen erikoisuus.
Ken on tämän kirjoittajan tavoin harhaillut näillä syrjäseuduilla,
jotka hipovat esikaupunkejamme ja joita voisi sanoa Pariisin helvetin
ensimmäisiksi esikartanoiksi,[3] on siellä täällä mitä yksinäisimmillä
paikoilla ja mitä odottamattomimpina hetkinä huomannut jonkin harvan
pensasaidan takaa jonkin synkeän muurin kolkassa epämääräisen
ryhmän likaisia, pölyisiä, repaleisia ja kampaamattomia lapsia,
jotka ruiskukkaseppelein koristautuneina leikkivät jotakin peliä.
Ne ovat kaikki köyhälistön lapsia. Ulkobulevardit ovat heidän oikea
elementtinsä; banlieue on heidän alaansa. Siellä he viettävät ikuista
lomaansa koulussa käymisen asemesta. Siellä he laulavat esteettömästi
siivottomien laulujensa koko ohjelmiston. Siellä he ovat tai oikeammin
sanoen elävät kaukana kaikkien katseilta, touko- tai kesäkuun
lempeässä valossa polvillaan jonkin kuopan ympärillä, peukalollaan
näppäillen pieniä kiviä, riidellen kolikoista, vastuuttomina, hilpeinä,
vapaina, onnellisina; mutta kun näkevät jonkun tulevan, muistavat
ammattinsa ja muistavat, että heidän täytyy ansaita toimeentulonsa, ja
tulevat kauppaamaan vanhaa villasukkaa, joka on täynnä turilaita tai
syreeninkukkakimppuja. Näiden merkillisten lasten tapaaminen on eräs
Pariisin ympäristöjen samalla kertaa viehättäviä ja vihlovia nautintoja.Joskus näkee näissä poikarykelmissä muutamia tyttöjä. – ehkä heidän sisariansa? – melkein täyskasvuisia, laihoja, kuumeisia, ruskeakätisiä, näppyläisiä, ruiskukkaseppeleitä hiuksissa, iloisia, hurjakatseisia ja paljasjalkaisia. Joskus näkee heitä istuvan jollakin pellolla kirsikoita syömässä. Iltaisin kuulee heidän nauruansa. Nämä ryhmät, valaisipa niitä lämpimästi keskipäivän koko valo tai himmensi illan hämärä, askarruttavat kauan ajattelevaa, ja nämä ilmiöt sekaantuvat hänen uniinsa.
Pariisi keskustana ja banlieue sen ympärillä on näille lapsille koko maailma. Kauemmaksi he eivät uskalla milloinkaan. He eivät voi tulla toimeen ilman Pariisin ilmapiiriä enempää kuin kala ilman vettä. Puolen penikulman päässä barrièrein takana ei heille enää ole mitään olemassa. Ivy, Gentilly, Arcueil, Belleville, Aubervilliers, Ménilmontant, Choisy-le-Roi, Billançourt, Meudon, Issy, Vanvre, Sèvres, Puteaux, Neuilly, Gennevilliers, Colombes, Romainville, Chatou, Asnières, Bougival, Nanterre, Eughien, Noisy-le-Sec, Nogent, Gournay, Drancy, Gonesse – niihin päättyy heidän maailmansa.
6.
Hiukan historiaa.
Siihen aikaan, jolloin tässä kirjassa kerrottu toiminta tapahtui ja jolloin ei niinkuin nykyjään ollut poliisikonstaapelia joka kadunkulmassa (tarpeellinen seikka, jota emme kuitenkaan tässä ryhdy käsittelemään) oli Pariisi tulvillaan tällaisia harhailevia lapsia. Tilastolliset tiedot mainitsevat keskimäärin kaksisataakuusikymmentä koditonta lasta, jotka poliisi siihen aikaan vuosittain otti korjuun avonaisilta tonteilta, rakenteilla olevista taloista ja siltojen alta. Eräs näiden pesien kuuluisimpia on antanut aiheen "Arcole-sillan pääskysiin". Muuten on tämä kaikkein arveluttavin yhteiskunnallisen taudin oire. Kaikki ihmisen rikokset alkavat lapsen irtolaiselämästä.
Tehkäämme kuitenkin poikkeus Pariisiin nähden. Eräässä suhteessa ja huolimatta siitä muistosta, jonka tässä olemme herättäneet, on tämä poikkeus oikeutettu. Kun jokaisessa muussa suurkaupungissa irtolaislapsi on mennyttä miestä, kun itsekseen jätetty lapsi melkein kaikkialla on tavallaan vihitty ja tuomittu auttamattomasti vaipumaan yleisiin paheisiin, jotka turruttavat hänen kunniansa ja omantuntonsa, niin väitämme me, että Pariisin gamin, niin nukkavierulta ja naarmuiselta kuin hän pinnalta näyttääkin, kuitenkin on sisältään melkein tärveltymätön. On ihanaa todeta, ja se ilmenee selvästi kansankapinaimme loistavassa rehellisyydessä, että määrätty lahjomattomuus johtuu siitä aatteesta, joka on Pariisin ilmassa niinkuin suola valtameren vedessä. Pariisin hengittäminen suojelee sielua.
Edellä sanottu ei kuitenkaan vähennä sitä ahdistusta, jota joka kerta tuntee nähdessään näitä lapsia, joiden ympärillä luulee näkevänsä katkenneen perhesiteen lankojen liehuvan tuulessa. Nykyisen, vielä niin vajanaisen sivistyksen aikana ei ole lainkaan tavatonta nähdä näitä särkyneitä perheitä, jotka häipyvät pimeään eivätkä tiedä, minne heidän lapsensa ovat joutuneet, vaan ovat jättäneet oman lihansa ja verensä maantielle. Siitä sikermä hämäriä olentoja. Tätä sanotaan – tämä surullinen seikka näet on saanut erikoisen nimensä – "Pariisin kadulle heittämiseksi".
Ohimennen sanoen ei entinen monarkia millään tavoin koettanut ehkäistä tätä lasten hylkäämistä. Irtolaisuus ja mustalaiselämä alemmissa kerroksissa soveltui korkeammille piireille ja edisti vallassaolijain pyrintöjä. Viha kansanlasten opettamista vastaan oli heissä periaatteellinen. "Mitä hyvää puolisivistyksestä on?" kuului selitys. Mutta irtolaislapsi on oppimattomuuden luonnollinen seuraus.
Muutoin tarvitsi monarkia joskus lapsia, ja silloin se kaapi kadut.
Jotta emme menisi kauemmaksi kuin Ludvig XIV:n aikaan, mainitsemme vain, että kuningas syystä kyllä halusi perustaa laivaston. Aate oli hyvä. Mutta katsokaamme keinoja. Laivasto on mahdoton, ellei purjelaivan, tuon tuulien leikkikalun, ohella ole alusta, joka tarvittaessa saattaa sitä hinata ja menee minne tahdotaan joko airojen tai höyryn avulla; kaleerit olivat siihen aikaan laivastolle samaa kuin hinaajahöyryt meidän päivinämme. Täytyi siis hankkia kaleereja, mutta kaleerit eivät liiku ilman soutajia, ja senvuoksi täytyi hankkia myöskin niitä. Colbert kehoitti maakuntain viranomaisia toimittamaan kaleereille mahdollisimman runsaasti väkeä. Viranomaiset osoittivat tässä mitä suurinta auliutta. Jos mies sattui pitämään lakin päässään, kun kirkollinen kulkue meni ohi, oli tämä hugenottimenettelyä, ja hänet lähetettiin kaleereille. Jos tavattiin kadulla viisitoistavuotias poika, jolla ei ollut varmaa asuntoa, lähetettiin hänet kaleereille. Suuri hallitus! Verraton aikakausi!
Ludvig XV:n aikana katosivat nämä lapset Pariisista; poliisi vei heidät pois, ties mihin salaperäisiin tarkoituksiin. Väristen kuiskailtiin outoja arvailuja kuninkaan "purppurakylvyistä". Barbier puhuu ihan uskomattomia näistä asioista. Sattui joskus, että kun tällaisia lapsia tarvittiin eikä tavattu, poliisit ottivat sellaisiakin, joilla oli isät. Epätoivoiset isät syöksyivät silloin poliisien kimppuun. Tämmöisissä tapauksissa tuli parlamentti väliin ja hirtätti – kenen? Poliisitko? – Ei, isät.
7.
Gaminillä voisi olla paikka Intian kastilaitoksessa.
Pariisilaisgaminit muodostavat melkein oman kastinsa. Sopii sanoa, ettei kuka hyvänsä voi tulla gaminiksi.
Sana gamin nähtiin vuonna 1834 ensi kertaa painettuna ja siirtyi kansankielestä kirjakieleen. Sana esiintyi ensi kerran eräässä pienessä Claude Geux-nimisessä teoksessa. Se herätti paljon pahennusta, mutta vakiintui kuitenkin.
Ne syyt, joihin gaminien keskeinen arvo perustuu, ovat hyvin erilaisia. Me olemme tuntenut ja ollut kosketuksessa erään kanssa, joka nautti suurta arvoa ja ihailua senvuoksi, että oli nähnyt erään miehen putoavan Notredamen tornista; toinen senvuoksi, että hänen oli onnistunut tunkeutua siihen takapihaan, minne Invaliidihotellin kirkkoon kuuluvat kuvapatsaat oli pantu säilöön, ja kaapia niistä hiukan lyijyä; kolmas senvuoksi, että oli nähnyt erään diligenssin kaatuvan; neljäs sentähden, että hän "tunsi" erään sotamiehen, joka oli ollut vähältä pistää puhki erään herran silmän.
Tämä selittää pariisilaisgaminin syvämerkityksisen huudahduksen, jolle joukko nauraa sitä ymmärtämättä:
"Hyvä Jumala, kuinka huono onni minulla on! Ajattele, etten ole nähnyt kenenkään putoavan viidennestä kerroksesta!"
Epäilemättä oli talonpojan vastaus sangen hyvä, kun joku sanoi hänelle:
"Teidän vaimonne kuoli tautiinsa; miks'ette lähettänyt noutamaan lääkäriä?"
"Mitä ajattelette; meikäläisten köyhien ihmisten täytyy kuolla omin neuvoin."
Mutta jos talonpojan koko passiivisuus on tässä vastauksessa, on esikaupungin katupojan koko anarkinen vapaa-ajattelu toisessa. Kuolemaantuomittu, jota viedään mestattavaksi, kuuntelee rattailla istuessaan rippi-isänsä puhetta. Pariisilaislapsi huudahtaa:
"Onpa se aika pelkuri, kun puhuu mustanuttuisen kanssa!"
Määrätty rohkeus uskonnollisissa kysymyksissä kohottaa gaminin arvoa. Vapaa-ajattelu on tärkeää.
Mestauksissa läsnäoleminen on velvollisuus. Gaminit näyttävät toisilleen giljotiinia ja nauravat. He antavat sille kaikkinaisia kokkanimiä, kuten: sopan loppu, purususi, viimeinen suupala y.m.s. Jotta ei menettäisi mitään näytelmästä, gamin kiipeää muureille, parvekkeille, puihin, aitojen päälle tai pitää kiinni savutorvista. Gamin on syntynyt katonkattajaksi yhtä hyvin kuin merimieheksi; häntä ei kammota katto eikä masto. Hänestä ei mikään juhla ole Grève-torin näytelmän veroinen. Samson,[4] ja apotti Montés ovat yleisimmin tunnetut nimet. Gamin huutaa mestattavalle rohkaistakseen häntä. Joskus hän ihailee tätä. Kun Lacénaire, vielä ollessaan gamin, näki Dantonin rohkeasti menevän kuolemaan, lausui hän nämä sanat, jotka sisältävät tulevaisuuden: "Minä kadehdin häntä!" Gaminit eivät tunne Voltairea, mutta kyllä Papavoinen.[5] Samassa legendassa he sekoittavat valtiollisia rikoksia murhamiehiin. He muistavat tarkoin, missä puvussa mikin mestattava oli. He kertovat, että Tolleronilla oli sepänlakki, Avrililla saukonnahkainen huppu, Louvelilla pyöreä hattu, että vanha Delaporte oli kaljupäinen ja ilman lakkia, että Castaing oli punakka ja komean kaunis, että Boriesilla oli romanttinen leukaprta, että Jean Martin oli pitänyt housunkannattimet yllään ja että Lecouffé ja hänen äitinsä riitelivät keskenään. "No, älkää toki riidelkö eväspussista!" huusi muudan gamin heille. Toinen, joka tahtoi nähdä Debackeria vietävän ohi, nutia oli niin pieni, mutta että hävisi väkijoukkoon, näki rantatiellä lyhtytolpan ja kiipesi siihen. Poliisi murahti.
"Ah, antakaa minun kiivetä, herra poliisi!" sanoi gamin ja lisäsi vallanpitäjää suostutellakseen: "En minä putoa!"
"Mitä minä siitä, jos putoatkin", vastasi poliisi.
Gaminien joukossa on muistettava tapaturma suuriarvoinen. Erikoisen korkeaan arvoon pääsee, jos sattuu haavoittamaan itseään hyvin syvälle, "luuta myöten".
Nyrkki on myöskin huomattava arvon perusta. Lause, joka gaminilla on usein suussaan, on: "Minä olen aika väkevä, näetkös". Vasenkätisyyttä kadehditaan. Kierosilmäisyys tuottaa suurta arvoa.
8.
Eräs viimeisen kuninkaan herttainen lausunto.
Kesällä gamin muuttuu sammakoksi ja iltaisin pimeän tullen hän heittäytyy ihan Austerlitzin ja Jenan siltojen edessä hiiliproomuista tai pesusilloilta pää edellä Seineen kaikin mahdollisin tavoin rikkoen säädyllisyyden ja poliisin säädöksiä. Poliisit pitävät kuitenkin silmänsä auki, ja siitä johtuu sangen dramaattisia tilanteita. Sellainen antoi kerran aihetta muistettavaan veljelliseen huutoon; tämä huuto, joka tuli kuuluisaksi 1830-luvulla, on strateginen varoitus gaminilta toiselle; se on skandeerattava melkein kuin Homeroksen säkeet ryhmillä, jota on melkein yhtä mahdoton selittää kuin eleusista laulua panatenalaisten juhlassa, ja siinä tapaa jälleen antiikin "evoën". Se kuuluu näin:
"Ohé, Titi, ohéée! y a de la grippe, y a de la cogne, prends tes zardes
et va-t'en, passe par l'égout!"[6]Kärpäsenpoika, joksi hän itseänsä sanoo, osaa joskus lukea, vieläpä
joskus kirjoittaakin, mutta aina kumminkin töhriä. Hän on vikkelä,
ties' minkä salaperäisen keskinäisen opetuksen avulla, omaksumaan
kaikki yleishyödylliset taidot: vuodesta 1815 vuoteen 1830 hän matki
kalkkunan ääntä; vuodesta 1830 vuoteen 1848 hän piirsi päärynöitä
kaikkiin seiniin! Eräänä kesäiltana, palatessaan jalkaisin kotiin,
Louis Philippe näki tuommoisen pikkumiehen, joka varpaillaan seisten
otsansa hiessä yritti hiilellä piirtää suunnattoman suurta päärynää
erääseen Neuillyn portin pylvääseen. Sillä hyväntuulisuudella, joka
kuninkaalla oli Henrik IV:n perintönä, hän auttoi poikaa piirtämään
päärynän valmiiksi ja antoi hänelle sitten louisdorin sanoen: "Siinä
on päärynä siinäkin".[7]Gamin harrastaa kaikkinaista meteliä. Hän rakastaa määrättyä kiihtymystä. Pappeja hän inhoaa. Kerran, kun eräs tämmöinen pikkunulikka näytti pitkää nenää Universitékadun portille, kysyi muudan ohikulkija:
"Miksi sinä niin teet?"
"Siellähän asuu pappi", vastasi poika.
Siellä asui todella paavin nuntius. Mutta olkoon gaminin voltairelaisuuden laita miten tahansa, voi sattua, että jos hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä kuoripojaksi, hän käyttää sitä hyväkseen ja käyttäytyy tällöin moitteettomasti messun aikana. On kaksi asiaa, joita hän toivoo kuin Tantalos, alati kaivaten ja koskaan saavuttamatta: hallituksen kukistamista ja housujensa korjaamista.
Täydellinen gamin tuntee Pariisin jokaisen poliisin ja voi aina sellaisen tavatessaan mainita miehen nimen. Hän voi luetella ne viidellä sormellaan. Hän tutkii heidän henkisiä ominaisuuksiaan ja tekee itsekustakin erikoisia havaintojaan. Hän lukee poliisin sielua kuin avonaista kirjaa. Hän sanoo sujuvasti ja sammaltamatta:
Se ja se on kavala; se ja se hyvin ilkeä; se ja se on suuri; se ja se narrimainen (kaikilla näillä sanoilla: kavala, ilkeä, suuri, narrimainen on hänen suussaan erikoinen merkitys): se ja se luulee, että Pontneuf muka on hänen omansa ja estää ihmisiä kulkemasta sillankaiteen ulkopuolella; tuolla taas on mielitekona nipistellä persoonien korvia. J.n.e.
9.
Gallian vanha henki.
Molièressâ, joka oli hallien poika, oli tätä lasta; samoin Beaumarchais'ssa. Gaminmaisuus on vivahde Gallian henkeä. Terveen järjen seassa se lisää joskus tämän voimaa niinkuin alkoholi lisää viinin voimaa. Joskus se on vika. Homeros märehtii samoja asioita, tehköön niin. Sitä vastaan voisi sanoa, että Voltaire on gaminmainen. Camille Desmoulins oli etukaupungin lapsi. Championnet, joka piteli pahoin ihmetöitä, oli Pariisin katujen lapsi; pienenä oli hän ollut jokapäiväinen vieras Saint-Jean de Beauvais'n ja Saint-Etienne du Montin porttikäytävissä, ja hän oli ollut kyllin läheinen tuttava pyhän Genevièven reliikkiarkun kanssa voidakseen käskeä pyhän Januariuksen veren juoksemaan pullossa.
Gamin on samalla kertaa kunnioittava, irooninen ja hävytön. Hänellä on rumat hampaat senvuoksi, että hän saa huonoa ravintoa ja siis myöskin huono vatsa. Mutta hänellä on kauniit silmät, sillä hänellä on hyvä pää. Itse Jehovan läsnäollessa hän hyppäisi yhdellä jalalla ylös paratiisin portaita. Hän on erittäin taitava tappelemaan sekä käsillään että jaloillaan. Kaikenlaiset muodonmuutokset ovat hänelle mahdollisia. Hän leikkii katuojissa, mutta astuu esiin kapinan syttyessä. Hänen häikäilemättömyytensä kestää kartessienkin edessä; hän oli poikanulikka, hänestä tulee sankari; niinkuin pieni teebalainen ravistaa hän leijonantaljaa. Rumpali Barra oli pariisilaisgamin, mutta hän huutaa komentonsa: "Eteenpäin!" niinkuin Ilmestyskirjan hevonen sanoo: "Mene!" ja silmänräpäyksessä hän muuttuu poikaviikarista jättiläiseksi.
Tämä loan lapsi on myöskin ihanteen lapsi. Mitatkaa välimatka Molièren ja Barran välillä.
Lyhyesti ja keskittääksemme kaikki muutamiin sanoihin: gamin on olento, joka huvittelee senvuoksi, että hän on onneton.
10.
Ecce Paris, ecce homo.
Tehdäksemme vielä toisen keskityksen, sanomme, että nykyajan pariisilaisgamin, kuten muinoin Rooman graeculus, on olento, jolla lapsena on vanhojen ihmisten rypyt otsallaan.
Gamin on hyvä lahja kansalle, mutta samalla tauti, joka täytyy parantaa. Millä tavoin? Valistuksen avulla. Valistus antaa terveyttä. Valistus sytyttää.
Kaikki jalot yhteiskunnalliset säteilyt johtuvat tieteestä, kirjallisuudesta, taiteesta, opetuksesta. Kehittäkää ihmisiä! Valistakaa heitä, jotta he lämmittäisivät teitä! Ennemmin tai myöhemmin tulee ihana kysymys yleisestä oppivelvollisuudesta esiintymään ehdottoman totuuden vastustamattomalla voimalla, ja silloin on niiden, jotka hallitsevat Ranskan hengen ylivalvonnan alaisina, valittava: Ranskan lapset tai Pariisin gaminit; liekkejä valossa tai virvatulia pimeydessä.
Gamin ilmentää Pariisia, ja Pariisi ilmentää maailmaa.
Sillä Pariisi on kaiken summa. Pariisi on katto ihmiskunnan pään päällä. Koko tämä ihmeellinen kaupunki on kuolleiden ja elävien tapojen ja tottumusten yhdistelmä. Se, joka näkee Pariisin, luulee näkevänsä kaiken historian nurjan puolen, taivas ja tähdet välissä. Pariisilla on Capitolium, Hôtel de Ville; Parthenon, Notredame; Mons Aventinus, Saint-Antoinen esikaupunki; Asinarium, Sorbonne; Panthéon, ainoa Panthéon; Via Sacra, Boulevard des Italiens; Tuulten torni, yleinen mielipide; ja Rooman Gemoniaen sijassa on sillä nauru. Sen majo on sunnuntaiteikari, sen trasteverino on esikaupunkilainen, sen hammal on viljankantaja, sen lazzaron on nimeltään pègre, sen cockney on gandin. Kaikkea, mitä muualla on, on Pariisissakin, Dumarsais'n kalankaupustelija-akka voi antaa vastauksen Euripideen vihannesmyyjättärelle; kiekonheittäjä Vejanuksen vastineena on nuorallatanssija Forioso; Therapontigonus Miles voi tarttua krenatööri Vadeboncoeurin kainaloon; kiskuri Damasippus viihtyisi mainiosti pariisilaisten vaatekauppiasten parissa; Vincennes sulkisi porttinsa Sokrateen jälkeen samoinkuin Ateenan agora panisi Diderot'n telkien taakse; Grimod de la Reynière rupesi paistamaan käristepihviä talissa, kuten Curtillus keksi keinon paistaa siilejä; Arc de l'Etoilen alla tapaamme sen trapetsin, josta Plautus puhuu; miekansyöjää, jonka Apulejus tapasi Paecilessä, vastaa sapelinnielijä Pontneufillä; Rameaun veljenpoika ja kärkkyvieras Curculio muodostavat parin; Ergasiles olisi voinut pyytää d'Aigrefeuillea esittämään hänet Cambacères'ille; Rooman neljä teikaria Alcesimarchus, Phoedromus, Diabolus ja Argyrippa tulevat Labatut'n postivaunuissa la Courtillea pitkin; Aulus Gellius ei viipynyt Cougrion edessä kauempaa kuin Charles Nodier Polichinellin edessä; Marton ei ole naarastiikeri, mutta eihän Pardaliscakaan ollut lohikäärme; Pantolabus-veitikka syöttää Café Anglais'ssa valheitaan juopolle Nomentanukselle; Hermogenes on tenori Champs Elysées'ssâ ja hänen ympärillään kiertelee kerjuri Thrasius, Bobécheksi puettuna, keräämässä rahoja lautaselle; tuo röyhkeä mies, joka Tuileries'n puistossa pysäyttää teidät tarttumalla nuttunne nappiin, saa teidät kaksi vuosituhatta myöhemmin toistamaan Thesprionin sanat: Quis properantem me prehendit pallio. Surèneviini on albaviinin parodia, Desaugier'n täydet lasit vastaavat Balatronin sarkkoja, Père-Lachaisen kirkkomaa saattaa sateisina öinä heijastella samanlaisia hautavaloja kuin Esquiliae, ja köyhän viideksi vuodeksi ostettu hauta vastaa täydellisesti orjan vuokrattua ruumisarkkua.
Mainitkaa jotakin, mitä Pariisissa ei ole. Trofonion ammeessa ei ole mitään, mitä ei ole Mesmerin ammeessa; Ergafilas toistuu Cagliostrossa; bramiini Vâsa-phantâ ruumiillistuu kreivi de Saint-Germainissä ja Saint-Médardin kirkkomaa tekee yhtä hyviä ihmetöitä kuin Oumoumiehin moskeija Damaskossa.
Pariisilla on Mayeux'ssa Aisopos ja neiti Lenormandissa Canidia. Se värisee kuin Delfoi näkemyksien salamoivia todellisuuksia; se panee pöytiä tanssimaan samoinkuin Dodona kolmijalkoja. Se asettaa grisetten valtaistuimelle niinkuin Rooma kurtisaanin; sanalla sanoen: jos Ludvig XV on huonompi kuin Claudius, niin on kreivitär Dubarry parempi kuin Messalina. Pariisi luo uskomattoman tyypin, joka on elänyt ja jonka kanssa me kaikki olemme joutuneet kosketuksiin: helleeniläisen alastomuuden, juutalaisen pitalitaudin ja gascognelaisen lörpöttelyn. Se sekoittaa yhteen Diogeneen, Jobin ja Pajazzon, tekee kummituksen Constitutionelin vanhoista numeroista ja luo Chodruc Duclos'n.
Vaikka Plutarkhos sanoo: tyranni ei elä vanhaksi, taipui kuitenkin Rooma nöyrästi sekä Sullan että Domitianuksen alle ja mukautui nurisematta. Tiber-joki oli Lethe, jos saa uskoa Varus Vibiscuksen ylistyspuhetta siitä: Contra Gracchos Tiberim habemus. Bibere Tiberim, id est seditionem oblivisci. Pariisi juo miljoona litraa vettä päivässä, mutta se ei estä sitä, kun niiksi sattuu, lyömästä rynnäkkörumpua ja soittamasta sotakelloja.
Tätä lukuunottamatta on Pariisi kiltti lapsi. Se tyytyy jalomielisesti kaikkeen; se ei ole nirso Venukseen nähden; sen Venus Kallipygos on hottentotti. Kun se vain saa nauraa, antaa se anteeksi. Rumuus huvittaa sitä, muotopuolisuus on siitä lystikästä, pahe ajankulua. Saatte kernaasti hullutella, se ei haittaa. Ei edes kyynillisyyden huippuun menevä työskentely sitä suututa; se on niin kirjallinen, ettei nyrpistä nenäänsä Basilin edessä eikä loukkaannu enempää Tartuffen rukouksesta kuin Horatius pelästyi Priapuksen alastomuutta. Ei mitään maailmantyön piirrettä puutu Pariisin kasvoista. Mabillen tanssit eivät ole Janiculuksen polyhymnistä tanssia, mutta korukaupustelijanainen ahmii siellä silmillään lorettea aivan samoin kuin parittajatar Staplyla pälyili nuorta Planesium-impeä. Barrière du Combat ei ole Colosseum, mutta siellä on yhtä julma meno, kuin jos Caesar olisi katselijain joukossa. Syyrialainen ravintolanemäntä on viehkeämpi kuin rouva Saguet, mutta niinkuin Vergilius usein kävi Rooman kapakoissa, niin istuvat David d'Angers, Balzac ja Charlet jonkin pöydän ääressä pariisilaisessa pikkukapakassa. Pariisi hallitsee. Nerot leimahtelevat siellä, mustakaavut viihtyvät hyvin. Adonai kulkee siellä kaksitoistapyöräisellä jyrisevällä ja salamoivalla vaunullaan; Seilenos saapuu sinne aasintammallaan. Seilenos, lukekaa Ramponneauta.
Pariisi on kosmos. Pariisi on samalla kertaa Ateena, Kooma, Sybaris, Jerusalem, Pantin. Kaikki sivistysmuodot ovat siellä edustettuina, kaikkinainen raakalaisuus niinikään. Pariisi olisi hyvin tyytymätön, ellei sillä olisi giljotiinia.
Hiukkanen Grève-toria on hyvä olemassa. Mitä olisikaan tämä iäinen juhliminen ilman sitä maustetta? Meidän lakimme olivat viisaasti ajatelleet sitä asiaa, ja kiitos olkoon niille, tästä teuraspuukosta valuu verta tuohon karnevaaliriemuun.
11.
Leikkiä, hallita.
Pariisilla ei ole rajaa. Ei millään kaupungilla ole ollut sellaista valtiutta, joka joskus laskee leikkiä niistä, joita se kukistaa. Miellyttääkseni teitä, oi ateenalaiset! huudahti Aleksanteri. Pariisi tekee enemmän kuin säätää lakeja, se luo muodit. Pariisi tekee enemmän kuin muodit ja luo totunnan, Pariisi voi olla tuhma, jos niiksi on, ja joskus se suo itselleen tämän ylellisyyden. Silloin matkii koko maailma sen tuhmuutta. Sitten Pariisi herää, hieroo silmiänsä ja sanoo: "Kylläpäs olinkin tuhma!" ja nauraa vasten koko ihmiskunnan kasvoja. Mikä ihme on sellainen kaupunki! Ja kuinka kummallista, että kaikki tämä suurenmoisuus ja narrimaisuus viihtyy hyvin vierekkäin, että kaikkea tuota majesteettia ei häiritse tuo parodia ja että sama suu voi toisena päivänä puhaltaa tuomionpasuunaa, toisena olkipilliä! Pariisi on herpoumattoman hyväntuulinen. Sen hilpeys on ukkosta ja sen leikinlaskulla on valtikka. Sen hirmumyrskyt puhkeavat joskus virnistyksestä. Sen purkaukset, sen muistopäivät, sen mestariteokset, sen ihmetyöt, sen epopeeat kulkevat maailman ääriin, sen hulluttelut niinikään. Sen nauru on tulivuorenaukko, joka valaa laavaansa yli maapallon. Sen päähänpistot ovat lentäviä tulikipunoita. Se pakottaa kansat omaksumaan ilveilynsä yhtä hyvin kuin ihanteensa. Ihmissivistyksen ylevimmät muistomerkit suvaitsevat sen ilkuntaa ja antavat ikuisuutta sen poikamaisuuksille. Se on ylväs; sillä on ihmeellinen päivänsä, 14. heinäkuuta, joka vapauttaa maapallon. Se saa kaikki kansat toistamaan sen pallopelihuoneessa tekemän valan. Sen yö elokuun 4. päivää vasten murskaa kolmessa tunnissa tuhatvuotisen feodaalivallan. Se tekee logiikkansa yksimielisen tahdon lihakseksi. Se monistaa itsensä kaikissa ylevyyden muodoissa. Se täyttää valollaan Washingtonin, Kosciuszkon, Bolivarin, Botzarisin, Riegon, Bemin, Maninin, Lopezin, John Brownin, Garibaldin. Se on mukana kaikkialla, missä tulevaisuus sarastaa, Bostonissa 1779, Isla de Leonilla 1820, Pestissä 1848, Palermossa 1860. Se kuiskaa mahtavan sotahuudon vapaus korvaan Harpers Ferryn luona lautalle kokoontuneille amerikkalaisille itsenäisyysmiehille ja Anconan isänmaanystäville, jotka ovat koolla varjossa Gozzin ravintolan edustalla merenrannalla. Se luo Kamariksen; se luo Quirogan; se luo Pisacanen. Se säteilee suuruutta yli maan. Menemällä, minne sen hengen tuulahdus kutsuu, kuolee Byron Missolunghissa ja Mazet Barcelonassa. Se on puhujalava Mirabeaun ja tulivuorenkraatteri Robespierren jalkain alla. Sen kirjat, sen teatterit, sen taide, sen tiede, sen kirjallisuus, sen filosofia ovat ihmiskunnan käsikirjoja. Sillä on Pascal, Régnier, Corneille, Descartes, Jean-Jacques Rousseau; sillä on Voltaire joka minuuttia, Molière kaikkia aikakausia varten. Sen kieli soi koko maailman suussa ja muuttuu maailmankieleksi; se valaa kaikkiin mieliin edistyksen aatteen. Sen takomat vapausdogmit ovat sukupolvien aina saatavissa olevat pääaseet; ja sen ajattelijain ja runoilijain henki on vuoden 1789 jälkeen luonut jokaisen kansan kaikki sankarit. Kaikki tämä ei estä sitä kuitenkaan esiintymästä gaminina, ja tämä tavaton nero, jota sanotaan Pariisiksi, saattaa myöskin, samalla kun se valollaan luo maailman uudeksi, hiilellä töhriä Bouginiers-nenän Teseun temppelin seinään ja kirjoittaa Crédeville voleur pyramiideihin.
Pariisi näyttää aina hampaitaan; kun se ei irvistä, se nauraa.
Sellainen on tämä Pariisi. Sen katoilta nousevat savukiemurat ovat maailman aatteita. Kasa likaa ja kiviä, jos niin tahtoo, mutta ennen kaikkea moraalinen olento. Se on enemmän kuin suuri, se on mittaamaton. Minkävuoksi? Koska se uskaltaa.
Uskaltamisen hinnalla on edistys ostettavissa.
Kaikki ylevät saavutukset ovat enemmän tai vähemmän uskalluksen palkkaa. Jotta vallankumous olisi syntynyt, ei riittänyt, että Montesquieu sitä aavisti, Diderot saarnasi, Beaumarchais julisti, Condorcet harkitsi, Arouet valmisti, Rousseau ajatteli; vaadittiin myöskin Danton, joka uskalsi.
Huuto: uskallusta! on tulkoon valkeus! Jotta ihmiskunta voisi mennä eteenpäin, vaaditaan, että ylemmiltä paikoilta aina annetaan uskalluksen uljaita esikuvia. Peloton toiminta häikäisee historiaa ja kuuluu ihmiskunnan suuriin valokohtiin. Aamunkoi uskaltaa noustessaan. Yrittää uhmata, kestää, jatkaa, olla uskollinen itselleen, käydä kamppailuun kohtalon kanssa, kummastuttaa onnettomuutta näyttämällä, kuinka vähän sitä pelätään, astua rohkeasti väärän vallan eteen ja häväistä huumaantunutta voittoa, pysyä lujana epäsuotuisissa oloissa; semmoista esimerkkiä kansat tarvitsevat ja semmoinen valo niitä sähköistää. Sama pelättävä salama leimahtaa Prometheun soihdusta ja Cambronnen piippunysästä.
12.
Tulevaisuus piilee kansassa.
Mitä Pariisin väestöön tulee, kypsäänkin mieheen, on siinä aina jäljellä jonkin verran gaminia; tämän lapsen kuvaaminen on kaupungin kuvaamista, ja senvuoksi olemme tutkineet tätä kotkaa tuossa varpusessa.
Huomatkaamme erikoisesti, että pariisilainen rotu ilmenee varsinkin etukaupungeissa; siellä on veri sekoittumatonta; siellä on perusmuoto; siellä työskentelee ja kärsii tämä kansa, ja kärsimys ja työ ovat ihmisen kasvot. Siellä on suunnattomia määriä tuntemattomia olentoja, joiden joukossa vilisee mitä merkillisimpiä tyyppejä, la Rapéen jätkistä Montfaucoun nylkyreihin saakka. Fex urbis! huudahtaa Cicero; mob lisää Burke suuttuneena, joukkoa, rahvasta, roskaväkeä! Semmoisia sanoja on helppo sanoa. Sanokoot! Yhtä lystiä! Mitä se minuun kuuluu, että he kulkevat paljasjalkaisina? He eivät osaa lukea; sen pahempi. Hylkäättekö te heidät senvuoksi? Teettekö heidän kurjuutensa heille kiroukseksi? Eikö valistus voi tunkea näiden massojen läpi? Huutakaamme uudelleen: Valistusta! ja jatkakaamme sitä huutoa: Valistusta! Valistusta! Kuka tietää, vaikka nuo pimeät massat voisivat tulla läpinäkyviksi? Eivätkö vallankumoukset ole valaisevia muutoksia? Menkää, filosofit, ja opettakaa, valistakaa, herättäkää, ajatelkaa ääneen, puhukaa kovaa, rientäkää riemuiten päivän valoon, tutustukaa kansan kokouspaikkoihin, julistakaa hyviä uutisia, sirottakaa ympärillenne aapisia, julistakaa ihmisoikeuksia, laulakaa marseljeesia, kylväkää innostusta, temmatkaa tammista vihreitä oksia. Tehkää aatteesta vihurituuli! Tätä massaa voi ylentää. Oppikaamme käyttämään periaatteiden ja hyveiden valtavaa liekkiä, joka erinäisinä aikoina kipinöi, valaisee ja leimuaa! Noita paljaita jalkoja, alastomia käsivarsia, noita ryysyjä, tuota tietämättömyyttä, tuota alennusta, tuota pimeyttä – kaikkia niitä voi käyttää ihanteen valloittamiseen. Katsokaa läpi kansan ja te havaitsette totuuden. Heittäkää se halveksittu hiekka, jota poljetaan jalkojen alle, sulatusuuniin sulamaan ja kiehumaan, ja siitä tulee mainiota kristallilasia, jonka avulla Galilei ja Newton voivat löytää tähtiä.
13.
Pikku Gavroche.
Noin kahdeksan tai yhdeksän vuotta niiden tapahtumain jälkeen, jotka on kerrottu tämän tarinan toisessa osassa, huomattiin Boulevard de Templellä ja Châteaud'Eaun seuduilla pieni, noin yhdentoista tai kahdentoista ikäinen poika, joka jokseenkin tarkkaan olisi vastannut sitä gamin-ihannetta, jota edellisessä olemme kuvanneet, ellei, huolimatta hänen ikänsä hymystä, hänen sydämensä olisi ollut aivan pimeä ja tyhjä. Tämä lapsi oli tosin aikamiehen housuissa, mutta hän ei ollut saanut niitä isältään, ja hänellä oli naisen nuttu, mutta sitä hän ei ollut saanut äidiltään. Joku armahtavainen ihminen oli pukenut hänet näihin ryysyihin. Kuitenkin oli hänellä sekä isä että äiti. Mutta hänen isänsä ei häntä kysynyt ja hänen äitinsä ei häntä rakastanut. Hän oli niitä kaikkein säälittävimpiä lapsia, joilla on sekä isä että äiti, mutta jotka kuitenkin ovat aivan orpoja.
Tämä lapsi ei viihtynyt missään niin hyvin kuin kadulla.
Katukivet eivät hänestä olleet niin kovat kuin hänen äitinsä sydän.
Hänen vanhempansa olivat potkaisseet hänet ulos elämään.
Hän oli meluisa, kalpea, vikkelâ, hurja, pahankurinen poika, vilkkaan, mutta kivuliaan näköinen. Hän juoksenteli siellä täällä, lauloi, pyöritti kuulia, penkoi katuojissa, nahisteli hiukan, mutta niinkuin kissat ja varpuset huolettomana, nauroi kun häntä sanottiin poikaviikariksi, mutta suuttui, jos häntä sanottiin katupojaksi. Hänellä ei ollut kotia, ei leipää, ei lämpöä, ei rakkautta, mutta hän oli kuitenkin iloinen ollessaan vapaa.
Kun nämä olentoraukat kasvavat miehiksi, joutuvat he melkein aina yhteiskuntajärjestyksen myllynkiven alle ja murskautuvat siellä, mutta niin kauan kuin he ovat lapsia, pääsevät he solumaan välitse, koska ovat niin pieniä. Pieninkin kolo on heidän pelastuksensa.
Niin hylätty kuin tämä poika olikin, sattui kuitenkin joskus, suunnilleen joka toinen tai kolmas kuukausi, että hän sanoi:
"Ei, nyt minä menen tervehtimään äitiä."
Hän jätti silloin bulevardin, sirkuksen, Porte Saint-Martinin, meni rantateille, kulki siltojen yli, tuli etukaupunkeihin, saapui la Salpêtrièreen ja pysähtyi, minne? Juuri kaksoisnumeron 50-52 kohdalle, jonka lukija tuntee, Gorbeaun talon edustalle.
Talossa 50-52, joka tavallisesti oli asumaton, mutta ikuisesti varustettu kirjoitetulla lapulla, josta voitiin lukea: Huoneita vuokrattavana, asui tähän aikaan, harvinaista kyllä, useita henkilöitä, jotka muuten, kuten yleinen tapa Pariisissa on, eivät olleet pienimmässäkään kosketuksessa keskenään. Kaikki kuuluivat siihen puutteenalaiseen luokkaan, joka alkaa viimeksi vararikkoon joutuneesta pikkuporvarista ja sitten kurjuudesta kurjuuteen kulkien ulottuu yhteiskunnan alimpaan kerrokseen, niihin kahteen olentoon, joissa sivistyksen kaikki aineelliset edut lakkaavat, nimittäin siivoojattareen, joka lakaisee kokoon lian, ja lumppujen kokoojaan, joka poimii ryysyjä.
Jean Valjeanin aikainen "emäntä" oli kuollut, ja hänen sijalleen tullut toinen ihan samanlainen. En muista, kuka filosofi on sanonut: vanhoista akoista ei koskaan tule puutetta.
Tämän uuden eukon nimi oli rouva Burgon, eikä hänen elämässään ollut muuta merkittävää kuin kolmen papukaijan valtakausi, jotka vuoron perään olivat hänen sieluansa hallinneet.
Kurjin niistä, jotka talossa asuivat, oli eräs nelihenkinen perhe, isä, äiti ja kaksi jokseenkin suurta tytärtä. He asuivat kaikki neljä yhdessä sellaisessa karsinassa eli kopissa, jonka jo olemme kuvanneet.
Ensi silmäyksellä ei tässä perheessä näyttänyt olevan mitään erikoista lukuunottamatta sen äärimmäistä köyhyyttä. Vuokratessaan huoneen oli perheen isä sanonut nimensä olevan Jondrette. Vähän jälkeen taloon muuttonsa, joka, käyttääksemme emännän sattuvaa lausuntoa, oli erinomaisen suuressa määrässä muistuttanut tyhjän muuttamista, oli tämä Jondrette sanonut eukolle, joka, samoinkuin hänen edeltäjänsäkin, oli sekä portinvartija että portaidenlakaisija:
"Kuulkaas, muori, jos joku sattumalta tulisi kysymään puolalaista tai italialaista tai espanjalaista, niin se olen minä."
Juuri tähän perheeseen kuului hilpeä paljasjalkapoika. Hän tuli sinne ja tapasi kurjuutta, ja mikä oli vielä surullisempaa, yrmeyttä, kylmän lieden ja kylmiä sydämiä. Kun hän tuli sisään, kysyttiin häneltä:
"Mistä sinä tulet?"
Poika vastasi:
"Kadulta."
Kun hän lähti, kysyttiin häneltä:
"Minne sinä menet?"
Ja hän vastasi:
"Kadulle."
Äiti lisäsi vielä:
"Mitä sinulla on täällä tekemistä?"
Tämä lapsi eli tällaisessa hellän huollon puutteessa, aivan kuin kellarissa pidetyt kalvenneet kasvit. Häntä ei kuitenkaan tämä kalvanut eikä hän pitänyt mielessään siitä kaunaa kenellekään. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka isän ja äidin oikeastaan pitäisi olla.
Muuten äiti rakasti hänen sisariaan.
Me olemme unohtaneet sanoa, että Boulevard de Templellä tätä lasta sanottiin Pikku Gavrocheksi. Mutta miksi sanottiin häntä Gavrocheksi? Arvatenkin senvuoksi, että hänen isäänsä sanottiin Jondretteksi.
Johtolangan katkaiseminen näyttää erinäisissä kurjissa perheissä olevan vaistomaista.
Se huone, jossa Jondretten perhe Gorbeaun talossa asui, oli aivan käytävän päässä. Viereisessä kopissa asui hyvin köyhä nuori mies, jonka nimi oli herra Marius.
Kertokaamme nyt, kuka tämä herra Marius oli.
TOINEN KIRJA
SUURPORVARI.
1.
Yhdeksänkymmentä ikävuotta ja kaksineljättä hammasta.
Boucherat-, Normandie- ja Saintonge-katujen varsilla on vielä muutamia vanhoja asukkaita, jotka muistavat erään kunnianmiehen Gillenormandin ja mielellään puhuvat hänestä. Tämä kunnonmies oli jo vanha, kun he olivat nuoria. Niiltä, jotka surumielisesti katselivat niiden varjojen sekavaa vilinää, jota sanotaan menneisyydeksi, ei tämä varjokuva ole ihan kokonaan kadonnut siitä katujen labyrintista, joka on Le Templen lähistöllä. Nämä kadut saivat Ludvig XIV:n aikana nimensä Ranskan kaikkien maakuntain mukaan, aivan niinkuin meidän päivinämme uuden Tivolikorttelin kadut Euroopan kaikkien pääkaupunkien mukaan, mikä menettely sivumennen sanoen selvästi osoittaa edistystä.
Herra Gillenormand, joka vuonna 1831 oli niin elävä kuin suinkin, oli niitä ihmisiä, jotka ovat merkillisiä ainoastaan senvuoksi, että ovat saavuttaneet korkean iän, ja kummallisia siitä, että he muinoin olivat kaikkien muiden ihmisien näköisiä, mutta nyttemmin eivät kenenkään. Se oli eri ukko, oikein toisen aikakauden mies, kahdeksannentoista vuosisadan todellinen ja täydellinen, hieman kopea porvari, joka kantoi vanhaa, hyvää porvarisarvoansa samalla ryhdillä kuin markiisi markiisinarvoansa. Hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kulki suorana, puhui äänekkäästi, näki hyvin, joi paljon ja veteen sekoittamatta, söi, nukkui ja kuorsasi. Hänellä oli jäljellä kaikki kaksineljättä hammastaan eikä hän käyttänyt silmälaseja muuten kuin lukiessaan. Hän oli lempiväluontoinen, mutta sanoi, että hän jo kymmenen vuotta sitten oli tykkänään ja peruuttamattomasti lakannut välittämästä naisista. Hän ei osannut enää miellyttää, sanoi hän; hän ei koskaan lisännyt: "minä olen liian vanha", mutta kyllä: "minä olen liian köyhä". Hän sanoi myöskin tavallisesti: "mutta ellen olisi menettänyt omaisuuttani... he ... he ... he!"
Hänellä ei todellakaan ollut enää jäljellä kuin viidentoistatuhannen frangin tulot. Hänen unelmansa oli periä ja omistaa satatuhatta frangia korkoja voidakseen pitää rakastajattaria. Kuten näkyy, ei hän kuulunut niihin raihnaisiin kahdeksankymmenvuotiaihin, jotka, kuten Voltaire, ovat tehneet kuolemaa koko ikänsä; se ei ollut särkyneen ruukun pitkää elämää, sillä tämä virkeä ukko oli aina ollut erinomaisen terve. Hän oli pintapuolinen, kiivas, pikavihainen. Hän kivahti pienimmästäkin aiheesta, useimmiten ihan turhanpäiten. Jos sanoi jotakin häntä vastaan, nosti hän keppinsä; hän löi ihmisiä aivan niinkuin suuren vuosisadan tapa oli. Hänellä oli naimaton viisikymmentä vuotta täyttänyt tytär, jota hän mukiloi aika lailla, kun kimmastui, ja ukko olisi mielellään antanut hänelle vitsaa. Tytär oli hänen silmissään kuin kahdeksanvuotias lapsi. Hän löi palvelijoitansa korvalle ja puhutteli heitä mitä karkeimmilla haukkumanimillä. Hänen mielikirouksiansa oli: Par la pantoufloche de la pantouflochade! Muutamissa suhteissa oli hän sitävastoin merkillisen tyyni; hän ajatti joka päivä partansa eräällä parturilla, joka oli ollut hullu ja vihasi häntä, kun oli vaimonsa, kauniin ja keimailevan kähertäjättären vuoksi mustasukkainen herra Gillenormandille. Herra Gillenormand ihaili arvostelukykyään kaikessa ja väitti olevansa erinomaisen taitava. Hän lausui muun muassa:
"Minulla on todellakin hiukan terävänäköisyyttä, sillä jos kirppu puree minua, voin sanoa, miltä naiselta olen sen saanut."
Ne sanat, joita hän useimmin käytti, olivat: herkkätuntoinen ihminen ja luonto. Hän ei tosin antanut jälkimmäiselle sanalle sitä korkeaa merkitystä, minkä meidän aikamme siihen sisällyttää. Mutta hän sekoitti sen omalla tavallaan pieniin satiireihinsa takkavalkean ääressä.
"Jotta sivistys saisi hiukan kutakin", sanoi hän, "antaa luonto sille muun muassa hupaisia raakalaisuusnäytteitä. Euroopalla on näytteitä sekä Aasiasta että Afrikasta, vaikka pienessä koossa. Kissa on salonkitiikeri, sisilisko taskukrokodiili. Oopperatanssijattaret ovat punaposkisia villejä. He eivät syö miehiä suuhunsa, nakertavat vain heidät rikki tai muuttavat velhottarina heidät äyriäisiksi ja nielaisevat. Karaibilaiset jättävät jäljelle vain luut; nämä jättävät vain kuoren. Semmoisia ovat meidän tapamme. Me emme syö, me vain nakerramme; me emme tapa, me vain kaavimme."
2.
Millainen isäntä, sellainen talo.
Hän asui Marais'ssa, Filles-du-Calvaire-kadun varrella n:o 6. Talo oli hänen omansa. Tämä talo on sittemmin purettu ja rakennettu uudelleen ja luultavasti saanut uuden numeronkin siinä numerokumouksessa, jonka alaisina Pariisin kadut ovat. Hän asui toisessa kerroksessa, vanhassa, toiselta puolen kadulle, toiselta puutarhaan päin olevassa, suuressa huoneistossa, jossa katotkin oli koristettu gobeliinini- ja beauvais-tapeeteilla, jotka esittivät paimenkohtaelmia; samat aiheet kuin katoissa ja seinissä esiintyivät pienemmässä koossa nojatuoleissa. Hänen vuoteensa ympärillä oli suuri kiillotettu yhdeksänosainen kaihdin. Pitkät, leveät uutimet riippuivat ikkunain edessä muodostaen muhkeita poimuja. Puutarhaan, joka oli aivan hänen ikkunainsa alla, johtivat toisesta, nurkkaa lähempänä olevasta ikkunasta kaksitoista- tai viisitoista-astuimiset portaat, joita tämä reipas ukko keveästi asteli ylös ja alas. Paitsi makuuhuoneen vieressä olevaa kirjastoa oli hänellä myös pieni kabinetti, jota hän piti suuressa arvossa, pieni lemmenlehto, verhottu uhkeilla, liljoilla ja muilla kukkasin koristelluilla olkitapeeteilla, jotka oli valmistettu Ludvig XIV:n vankiloissa, ja jotka herra de Vivonne oli rakastajatartaan varten teettänyt pakkotyövangeilla. Herra Gillenormand oli perinyt kaiken tämän äitinsä vanhalta tädiltä, joka oli kuollut satavuotiaana.
Hän oli ollut kahdesti naimisissa. Käytöstavaltaan hän oli puoliksi hovimies, jona hän ei ollut koskaan ollut, ja puoliksi virkamies, jona hän ehkä oli saattanut olla. Hän oli hilpeä ja herttainenkin, kun niin sattui. Nuoruudessaan hän oli ollut niitä miehiä, jotka aina ovat puolisonsa, mutta eivät koskaan rakastajattarensa pettämiä, he kun ovat samalla kaikkein ikävimpiä aviomiehiä ja kaikkein miellyttävimpiä rakastajia. Hän oli maalausten ymmärtäjä, ja hänen makuuhuoneessaan oli erinomainen muotokuva, ei tiedetty kenen, mutta Jordaensin maalaama leveällä pensselillä miljoonin vivahtein, joita siihen oli ikäänkuin sattumalta siroteltu. Herra Gillenormandin puku ei ollut sellainen, jota käytettiin Ludvig XV:n aikana, eikä edes Ludvig XVI:n, vaan se naurettava vaatetus, jota teikarit käyttivät direktorion aikana. Aina siihen saakka oli hän pitänyt itseään nuorena ja noudattanut muoteja. Hänellä oli ohuesta verasta tehty nuttu, jossa oli tavattoman leveät taipeet, pitkät ja kapeat hännykset ja suuret teräsnapit. Lisäksi polvihousut ja solkikengät. Hän piti aina käsiään housuntaskuissa. Hänellä oli tapana sanoa pätevällä äänellä: Ranskan vallankumous on roistojoukon työtä.
3.
Luc-Esprit.
Kuudentoista vuoden vanhana hänelle oli eräänä iltana oopperassa tapahtunut se kunnia, että kaksi jo kypsää, kuuluisaa ja Voltairen ylistämää kaunotarta, nimittäin neidit Camargo ja Sallé, samaan aikaan tähystelivät häntä. Kahden tulen väliin joutuneena hän oli sankarillisesti peräytynyt pienen Nahenry-nimisen tanssijattaren luo, joka oli kuusitoistavuotias niinkuin hänkin ja huomaamaton kuin kissa, mutta johon hän oli rakastunut. Hänellä oli runsas sikermä muistoja, ja hän huudahti usein:
"Kuinka kaunis hän oli, tuo pieni Guimard-Guimardini-Guimardinette, viimeisen kerran kuin hänet näin Longchampsissa, hiukset kammattuina muotoon 'sentiments soutenus', 'venez-y-voir'-turkoosineen, 'couleur de gens nouvellement arrivés'-hameineen ja 'agitation'-puuhkineen!"
Hänellä oli nuoruudessaan ollut Nain-Londrin-liivit, joista hän puhui mielellään ja ihastuneena.
"Minä olin puettu kuin turkkilainen Levantin Levantista", sanoi hän.
Rouva de Boufflers, joka sattumalta oli nähnyt hänet, kun hän oli kahdenkymmenen ikäinen, oli sanonut häntä "viehättäväksi hassuttelijaksi". Herra Gillenormand nyrpisti nenäänsä kaikille nimille, joita hän näki politiikassa ja vallanpitäjäin keskuudessa, ne kun hänestä olivat liian jokapäiväisiä ja porvarillisia. Kun hän luki sanomalehtiä, uutislehtiä, aviiseja, kuten hän sanoi, oli hänen vaikea pidättää nauruansa.
"Oh", sanoi hän, "mitä väkeä tuo on? Corbière! Humann! Casimir Périer! Ja ne ovat muka ministereitä! Minusta on kuin lukisin aviisista: herra Gillenormand, ministeri! Sehän olisi hassua! Mutta ihmiset ovat niin tuhmia, että sekin kävisi laatuun!"
Hän puhui reippaasti jokaisesta asiasta oikealla nimellään, olipa se siivo tai siivoton, eikä tehnyt siitä poikkeusta naisten läsnäollessakaan. Hän lausui kömpelyyksiä, säädyttömyyksiä, jopa suoranaisia likaisuuksia eräänlaisella tyyneydellä ja hiukan teennäisellä kummastuksella, jossa oli jotakin siroa. Se oli hänen aikakautensa häikäilemätön tapa. On huomattava, että se aika, jolloin runoudessa käytettiin yksinomaan kukkaiskieltä, oli samaa aikaa, jolloin proosassa suvaittiin peittelemättömiä raakuuksia. Hänen kummisetänsä oli ennustanut hänestä tulevan neron ja oli senvuoksi antanut hänelle molemmat merkitykselliset ristimänimet: Luc-Esprit.
4.
Hän aikoi elää satavuotiaaksi.
Hän oli lapsuudessaan saanut useita palkintoja koulussa Moulinsissä, missä hän oli syntynyt, ja Nivernais'n herttua, jota hän sanoi Neversin herttuaksi, oli omakätisesti painanut palkintoseppeleen hänen päähänsä. Ei konventti eikä Ludvig XVI:n kuolema, ei Napoleon, ei Bourbonien paluu eikä mikään muu ollut voinut hänessä himmentää tämän seppelöinnin muistoa. Neversin herttua oli hänestä vuosisadan suurin mies.
"Kuinka ihastuttava valtaherra hän oli", sanoi hän, "ja kuinka komealta hän näytti sinisine nauhoineen!"
Herra Gillenormandin silmissä oli Katarina II sovittanut Puolan jakamista koskevan rikoksensa ostamalla kolmellatuhannella ruplalla Bestushevilta tämän kultaeliksiirin valmistussalaisuuden. Johtuessaan tästä puhumaan hän innostui erikoisesti.
"Kultaeliksiiri", huudahti hän, "Bestushevin keltainen tinktuuri, kenraali Lamotten tipat, joita puolen unssin pullo maksoi louisdorin, oli kahdeksannellatoista vuosisadalla paras lääke rakkauden onnettomia seurauksia vastaan, Venuksen yleislääke. Ludvig XV lähetti sitä paaville kaksisataa pulloa."
Hän olisi joutunut raivoihinsa, jos hänelle olisi sanottu, että kultaeliksiiri ei ollut mitään muuta kuin rautakloriidia. Herra Gillenormand jumaloi Bourboneja ja inhosi vuotta 1789; hän kertoi aina, kuinka hän oli pelastunut hirmuhallituksen kynsistä ja kuinka hän oli tarvinnut paljon sekä hilpeyttä että neuvokkuutta, jottei menettänyt päätänsä. Jos joku nuori mies rohkeni hänen läsnäollessaan ylistää tasavaltaa, kävi hän siniseksi suuttumuksesta ja kiihtyi niin, että oli vähällä pyörtyä. Joskus hän viittasi yhdeksänkymmenen vuoden ikäänsä sanoen: "Minä toivon, ettei minun tarvitse kahdesti elää vuotta yhdeksänkymmentäkolme." Toisina kertoina hän taas väitti aikovansa elää sadan vuoden vanhaksi.
4.
Basque ja Nicolette.
Hänellä oli myös omat teoriansa.
Tässä eräs niistä: Jos mies rakastaa intohimoisesti jotakuta naista ja hänellä on vaimo, josta hän ei välitä, joka on ruma ja ärtyisä, joka pitää kiinni velvollisuudesta ja oikeuksistaan, joka turvautuu lakikirjaan ja on mustasukkainen, niin miehellä ei ole muuta keinoa päästä pälkähästä ja saada rauhaa kuin antaa vaimolleen raha-arkun avaimen. Tämä luovutus tekee hänet vapaaksi. Vaimo saa silloin toimintaa, saa intohimon käsitellä kiliseviä rahoja, ruostuttaa sormensa niissä, ryhtyy kasvattamaan maanvuokraajia, kutsuu kokoon asianajajia, johtaa puhetta notaarien keskuudessa, pitää puheita kirjureille, käy virkamiesten puheilla, seuraa oikeusjuttuja, laatii vuokrasopimuksia, sanelee kauppakirjoja, tuntee olevansa yksinvaltias, myy, ostaa, määrää, käskee, antaa ja peruuttaa lupauksia, tekee ja purkaa sopimuksia, luovuttaa ja ottaa takaisin, järjestää ja saa aikaan epäjärjestystä, kokoaa ja tuhlaa: hän tekee tuhmuuksia, luo suuren persoonallisen onnen oman reseptinsä mukaan, ja se lohduttaa. Sillä välin kuin hänen miehensä lyö laimin häntä, on hänellä se tyydytys, että hän hävittää miehensä omaisuuden.
Tätä teoriaa oli herra Gillenormand sovittanut itseensä, ja
siitä oli tullut hänen kohtalonsa. Hänen toinen vaimonsa oli hoitanut
hänen omaisuuttaan sillä tavoin, että kun herra Gillenormand eräänä
päivänä jälleen oli leskimies, oli hänellä juuri sen verran, että
saattoi elää uhraamalla melkein koko omaisuutensa yhdentoistatuhannen
frangin elinkorkoon, josta kolme neljännestä vähenisi hänen kuoltuaan.
Hän ei ollut epäröinyt tällaisen järjestelyn toimeenpanoa, sillä hän ei
välittänyt perintöjen jättämisestä. Sitäpaitsi hän oli nähnyt, että
perityt omaisuudet saattoivat joutua vaaranalaisiksi; esimerkiksi siten,
että ne julistettiin kansallisomaisuudeksi; hän oli ollut toteamassa,
että korkosaatavia valtiolta on vähennetty kolmanteen osaan eikä hänellä
ollut mitään luottamusta valtion suureen velkakirjaan. "Se on kaikki
vain keplottelua", sanoi hän. Talo Filles-du-Calvaire-kadun varrella
oli, kuten sanottu, hänen omansa. Hänellä oli kaksi palvelijaa, "koiras
ja naaras". Kun joku tuli hänen palvelukseensa, muutti herra
Gillenormand aina hänen nimensä. Miehille hän antoi nimiä sen maakunnan
mukaan, mistä he olivat kotoisin, kuten: Nimois, Comtois, Poitevin,
Picard. Hänen uusin palvelijansa oli paksu, kankeajalkainen ja
lihava viidenkuudetta vanha mies, joka ei olisi kyennyt juoksemaan
kahtakymmentä askelta, mutta kun hän oli kotoisin Bayonnesta, määräsi
herra Gillenormand kuitenkin, että hänen nimensä on oleva Basque.[8]
Kaikkien hänen naispalvelijainsa nimen piti olla Nicolette, myöskin
Magnonin, josta tuonnempana tulee puhe. Kerran saapui pyylevä
keittäjätär, oikea keittotaituri ja etevää portinvartijarotua,
palvelusta etsimään."Paljonko tahdotte kuussa?" kysyi herra Gillenormand.
"Kolmekymmentä frangia."
"Mikä nimenne on?"
"Olympie."
"Saat viisikymmentä frangia, mutta sinun nimesi on Nicolette."
6.
Magnon ja hänen kaksi pikkuruistaan vilahtavat näkyviin.
Herra Gillenormandissa ilmeni tuska aina suuttumuksena; hän raivostui, jos joku asia häntä suretti. Hänellä oli kaikki mahdolliset ennakkoluulot ja hän salli itselleen kaikkia mahdollisia vapauksia. Yksi niistä asioista, joista hän etsi ulkonaista loistoa ja sisäistä tyydytystä, oli, kuten jo olemme viitanneet, se, että häntä pidettiin suurena naistenmiehenä ja että hän ehdottomasti tahtoi sellaisesta käydä. Se oli hänestä "kuninkaallinen maine". Tämä kuninkaallinen maine tuotti hänelle joskus merkillisiä ja odottamattomia etuja. Eräänä päivänä tuotiin hänelle äyriäiskoria muistuttavassa kopassa terve, vimmatusti kirkuva, asianmukaisesti kapaloitu vastasyntynyt poika, jota kuusi kuukautta aikaisemmin erotettu piika väitti hänen omakseen. Herra Gillenormand oli silloin täyttänyt kahdeksankymmentäneljä vuotta. Tämä herätti hänen ympäristössään paheksumista ja suuttumusta. Kenelle tuo häpeämätön lutka yritti uskotella semmoisia? Mikä rohkeus! Mikä inhoittava parjaus! Mutta herra Gillenormand itse ei pahastunut ensinkään. Hän katseli kapalolasta hyvänsuovasti hymyillen kuin mies, jota parjaus vain mairittelee, ja sanoi läsnäoleville:
"No, entä sitten? Mitä se on? Mitä kummaa se olisi? Te ällistelette silmät pyöreinä, ikäänkuin semmoista ei koskaan olisi tapahtunut. Angoulêmen herttua, hänen majesteettinsa Kaarle IX:n äpärä, meni kahdeksankymmenenviiden vuotiaana naimisiin viisitoista täyttäneen tytön kanssa; herra Virginal, Alluyen markiisi, kardinaali de Sourdis'n, Bordeaux'n arkkipiispan veli, oli kahdeksankymmenen kolmen ikäisenä tehnyt presidentinrouva Jacquinin kamarineidille pojan, oikean lemmenlapsen, josta tuli Malta-ritari ja valtioneuvoston sotaneuvos; eräs tämän vuosisadan suurmiehiä, apotti Tabaraud on kahdeksankymmenenseitsemän vuotiaan miehen poika. Ei semmoinen ole mitään tavatonta. Ja entäs Raamattu! Mitä se sanoo? Mutta joka tapauksessa täytyy minun ilmoittaa, että tuo nuori herra ei ole minun lapseni. Pidettäköön hänestä kuitenkin huolta! Se ei ole hänen vikansa."
Tämä menettely oli hyvänsuopaa. Äiti, tuo lutka, jonka nimi oli Magnon, lähetti hänelle samanlaisen lahjan seuraavanakin vuonna. Sekin oli poika. Tällä kertaa nousi herra Gillenormand vastarintaan. Hän lähetti molemmat lapset takaisin äidille ja sitoutui maksamaan heidän ylläpidokseen kahdeksankymmentä frangia kuussa, kuitenkin sillä ehdolla, ettei tämä leikki jatkuisi, ja lisäsi:
"Minä odotan, että äiti kohtelee heitä hyvin. Minä käyn aina joskus heitä katsomassa."
Minkä hän tekikin.
Hänellä oli ollut veli, joka oli ollut pappi ja kolmeneljättä vuotta akatemian rehtorina Poitiers'ssä sekä kuollut seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanhana. "Hän kuoli nuorena", sanoi herra Gillenormand. Tämä veli, joka ei jättänyt jälkeensä mitään muistoja, oli hurskas saituri, katsoi pappina velvollisuudekseen antaa almuja köyhille, jotka sattuivat hänen tielleen, mutta ei antanut koskaan muita kuin kuluneita tai käytännöstä poistettuja rahoja ja keksi siten keinon päästä paratiisin tietä helvettiin. Vanhempi Gillenormand taas ei säästänyt almuja, vaan antoi mielellään ja runsaasti. Hän oli hyväntahtoinen, suoraluontoinen, antelias, ja jos hän olisi ollut rikas, olisi suurenmoisuus ollut hänen heikkoutenaan. Hän tahtoi, että kaikki mikä koski häntä, olisi ollut suurpiirteistä, jopa konnuuskin. Kerran, kun hänen asiamiehensä oli eräässä perintöjutussa karhealla tavalla häntä nylkenyt, hän lausui juhlallisesti:
"Hyi, se oli saastainen teko! Minä häpeän todellakin hänen puolestaan mokomien sivuansioiden vuoksi. Kaikki on joutunut rappiolle tällä vuosisadalla, jopa lurjuksetkin. Peijakas! Onpas tämäkin tapa ryöstää minunkaltaistani miestä! Minua on rosvottu kuin metsässä, mutta halpamaisella tavalla: Silvae sint consule dignae!"
Kuten jo olemme sanoneet, oli hän ollut kahdesti naimisissa; ensimmäisestä aviostaan hänellä oli tytär, joka oli jäänyt naimattomaksi, ja toisesta niinikään tytär, joka oli kuollut noin kolmenkymmenen vuotiaana ja rakkaudesta tai sattumasta tai jostakin muusta syystä oli mennyt naimisiin erään sotilaan kanssa, joka tasavallan ja keisarikunnan armeijoissa oli kuntonsa nojalla kohonnut alimmista asteista, saanut kunnialegioonan ristin Austerlitzin ja everstinarvon Waterloon luona. "Se on minun perheeni häpeäpilkku", sanoi vanha porvari. Hän nuuskasi paljon ja osasi omituisen sirolla kädenliikkeellä pudistaa nuuskahiukkasia rintaröyhöksestään. Jumalaan hän uskoi hyvin vähän.
7.
Sääntö: vieras otetaan vastaan vain illalla.
Sellainen oli herra Luc-Esprit Gillenormand, jolla vielä oli jäljellä kaikki hiuksensa, ennemmin harmaat kuin valkoiset, ja aina kammatut kauas korvien alle. Sanalla sanoen ja kaikesta edellä kerrotusta huolimatta kunnioitusta herättävä.
Hän oli kuin kahdeksastoista vuosisata: kevytmielinen ja suuripiirteinen.
Vuonna 1814 ja vielä restauratsionin ensi vuosina oli herra Gillenormand, joka silloin vielä oli nuori – hän oli ainoastaan seitsemänkymmenenneljän ikäinen – asunut Saint-Germainin esikaupungissa, Servandonikadun varrella, lähellä Saint-Sulpiceä. Hän muutti Marais'hen vasta vetäytyessään syrjään seuraelämästä t.s. kauan sen jälkeen, kun oli täyttänyt kahdeksankymmentä vuotta.
Syrjään vetäydyttyään hän oli muurautunut tapojensa sisään. Tärkein ja järkähtämätön näistä oli oven ehdoton teljettynä pitäminen päivällä ja kieltäytyminen vastaanottamasta milloinkaan ketään ennenkuin illalla, olipa tulija kuka tahansa ja asia mikä hyvänsä. Hän söi päivällistä kello viisi, ja sen jälkeen hänen ovensa oli avoinna. Tämä tapa oli hänen vuosisadallaan eikä hän halunnut siitä milloinkaan luopua.
"Päivänvalo on niin joka-aikaista", hän sanoi, "eikä ansaitse muuta kuin luukkujen sulkemista. Paremmat ihmiset sytyttävät neronsa, kun taivas sytyttää tähtensä."
Niin hän sulki ovensa kaikilta, vaikkapa pyrkijä olisi ollut itse kuningas. Se oli hänen aikansa vanhaa, hienoa tapaa.
8.
Kaksi, mutta ei pari.
Herra Gillenormandin molemmat tyttäret olemme jo maininneet. Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero. Nuoruudessaan he olivat olleet hyvin vähän toistensa näköisiä, ja olivat he sekä luonteelta että ulkonäöltä niin vähän sisaruksia kuin mahdollista. Nuorempi oli ihana sielu, kiintynyt kaikkeen valoisaan, kukkia, runoutta ja soittoa harrastava, kunnian pilvissä liitelevä, innokas, eteerinen, jo lapsuutensa unelmissa kihlautunut jollekin tuntemattomalle sankari-ihanteelle. Vanhemmalla oli myöskin unelmansa; mielikuvituksen sinessä hän näki jonkun hankitsijan, siivon, paksun ja hyvin rikkaan muonamestarin, loistavan tuhman aviomiehen, ihmiseksi muuttuneen miljoonan tai myöskin jonkun maaherran; vastaanotot maaherranvirkatalossa, ketjukaulainen vahtimestari eteisessä, viralliset tanssiaiset, pormestarin ylistyspuheet, maaherrattaren arvonimi, kaikki tuo pyöri hänen mielikuvituksessaan. Sisaret olivat siten täyskasvuisiksi tullessaan syventyneet kumpikin unelmaansa. Molemmilla oli siivet, toisella enkelin, toisella ankan.
Ei mikään toive toteudu täydellisesti ainakaan täällä alhaalla. Maan päällä ei ole paratiisia meidän aikanamme. Nuorempi oli mennyt naimisiin unelmainsa ihanteen kanssa, mutta oli kuollut. Vanhempi oli jäänyt naimattomaksi.
Siihen aikaan, jolloin hän joutuu kertomuksemme piiriin, oli hän piintynyt vanhapiika, jolla oli mitä terävin nenä ja tylsin ajatus. Kuvaavaa on, että lähintä perhepiiriä lukuunottamatta kukaan ei tiennyt hänen etunimeään. Hän oli vain neiti Gillenormand vanhempi.
Häveliäisyydessä olisi neiti Gillenormand vanhempi saattanut kilpailla minkä missin kanssa tahansa. Hän edusti huippuunsa kehitettyä ujostelua. Hänellä oli elämästään yksi hirvittävä muisto: eräs mies oli kerran nähnyt hänen sukkanauhansa.
Vuodet olivat vain enentäneet tätä huipullista häveliäisyyttä. Hänen kauluksensa oli aina aivan läpinäkymätöntä kangasta ja mahdollisimman korkea. Hän lisäsi yhä uusia hakasia ja nuppineuloja sinne, mihin kenenkään mieleen ei juolahtanut katsahtaa. Tämänlaatuiselle ujoilulle on omituista, että se asettaa sitä enemmän vartijoita, mitä vähemmän linnoitus on uhattu.
Ja kuitenkin – selittäköön, joka voi, nämä vanhat viattomuusmysteeriot – antoi hän erään lansieeriupseerin, joka oli hänen sukulaisensa ja nimeltään Théodule, ilman vastahakoisuutta syleillä itseänsä.
Tästä suositusta lansieerista huolimatta sopi ujoilevan nimi hänelle täydellisesti. Neiti Gillenormand oli eräänlaatuinen hämysielu. Ujoilu on puolittain hyve, puolittain pahe.
Ujoiluunsa hän yhdisti taikauskoisen hartauden, joka sopi siihen mainiosti. Hän kuului Pyhän Neitsyen Sisaristoon, käytti määrättyinä juhlapäivinä valkoista huntua, mutisi erinäisiä rukouksia, kunnioitti "pyhää verta", palvoi "pyhää sydäntä", seisoi tuntikausia katselmuksiin vaipuneena vanhanaikaisen jesuiitta-alttarin edessä kappelissa, joka oli tavallisilta kuolevaisilta suljettu, ja antoi sielunsa siellä liidellä ylös pieniin marmoripilviin kullattuun puuhun veistettyjen suurten säteiden läpi.
Hänellä oli eräs kappeliystävätär, ikäimpi niinkuin hänkin, neiti Vaubois, joka oli aivan höperö ja jonka rinnalla neiti Gillenormand nautinnokseen saattoi pitää itseänsä kotkana. Paitsi Agnus Dei- ja Ave Maria-messuja ei neiti Vaubois'lla ollut käsitystä mistään muusta kuin eräänlaisten sylttien valmistamisesta. Neiti Vaubois, laadussaan täydellinen, oli tuhmuuden kärppä, jossa ei ollut ainoatakaan ymmärryksen täplää.
Vuosien mittaan oli neiti Gillenormand, se sanottakoon, pikemmin voittanut kuin menettänyt. Niin on tavallisesti passiivisten luonteiden laita. Hän ei koskaan ollut ilkeä, mikä on tavallaan hyvyyttä; sitäpaitsi vuodet kuluttavat pois kulmikkuutta, ja ajan lieventävä vaikutus tuntui hänessä. Hän oli alakuloisen surumielinen, minkä seikan salaista aihetta hän itse ei tiennyt. Koko hänen olennossaan oli hämmästystä elämästä, joka oli loppunut milloinkaan alkamatta.
Hän hoiti isänsä taloutta. Herra Gillenormand piti tytärtänsä luonaan niinkuin piispa Bienvenu oli pitänyt sisartansa. Taloudet, joihin kuuluu ukko ja vanha ikäimpi, eivät ole harvinaisia ja esittävät aina liikuttavan kuvan kahdesta heikosta olennosta, jotka tukevat toisiansa.
Paitsi tätä ukkoa ja ikäimpeä oli talossa myöskin lapsi, pieni poika, joka aina vapisi ja vaikeni herra Gillenormandin edessä. Herra Gillenormand puhutteli tätä lasta aina ankarasti ja joskus keppi koholla:
– "Tule tänne, nulikka! – Tule likemmä lurjus! – Vastaa, pöllö! – Jos minä tapaan sinut, senkin epäkelpo!" J.n.e.
Siitä huolimatta hän jumaloi poikaa.
Tämä lapsi oli hänen tyttärensä poika. Me tapaamme hänet vielä.
KOLMAS KIRJA.
ÄIDINISÄ JA TYTTÄRENPOIKA
1.
Vanhanaikainen salonki.
Asuessaan Servandonikadun varrella herra Gillenormand seurusteli ahkerasti useissa hyvin hienoissa ja ylhäisissä salongeissa. Vaikka olikin aateliton, otettiin herra Gillenormand vastaan kaikkialla. Kun hänellä oli kaksinkerroin hyvä pää, nimittäin se, mikä hänellä todella oli, ja se, minkä muut olettivat hänellä olevan, oli hän vielä haluttukin vieras. Hän ei käynyt missään muulla ehdolla, kuin että hän sai siellä olla ensimmäinen. Muutamat ihmiset tahtovat kaikin mokomin saada vaikutusvaltaa ja herättää huomiota; missä he eivät voi olla oraakkeleita, siellä ovat he pilanpuhujia. Herra Gillenormand ei ollut senluontoinen; hänen arvonsa rojalistisissa salongeissa, missä hän kävi, ei mitenkään haitannut hänen itsekunnioitustansa. Hän oli oraakkeli kaikkialla. Sattuipa, että hän nolasi herra de Bonaldin ja jopa itse herra Bengy-Puy-Valléen.
Vuoden 1817 paikkeilla hän vietti säännöllisesti viikon kaksi iltapäivää läheisessä talossa Féroukadun varrella vapaaherratar de T:n, arvokkaan ja arvossapidetyn rouvan luona, jonka mies oli ollut Ludvig XVI:n aikana Ranskan lähettiläänä Berliinissä. Parooni de T., joka elinaikanaan oli intohimoisesti harrastanut magneettisia ekstaaseja ja visioneja, oli kuollut rutiköyhänä maanpaossa, jättäen ainoana omaisuutenaan jälkeensä kymmenen nidettä käsikirjoituksia, jotka oli sidottu punaiseen marobiiniin ja sisälsivät sangen omituisia muistelmia Mesmeristä ja hänen ammeestaan. Ylpeydestä ei rouva de T. ollut julkaissut näitä muistiinpanoja, vaan eli pienestä elinkorosta, joka oli ties' miten saatu pelastetuksi. Rouva de T. eli erillään hovista, tuosta sangen sekalaisesta seurasta, kuten hän sanoi, jalossa, ylväässä ja puutteenalaisessa yksinäisyydessä. Muutamia ystäviä kokoontui kahdesti viikossa hänen leskenlietensä ääreen, ja he muodostivat puhtaasti rojalistisen salongin. Juotiin teetä ja aina sitä mukaa, kävikö tuuli elegiseen tai dityrambiseen suuntaan, huokailtiin tai kauhisteltiin ääneen aikakautta, valtiosääntöä, bonapartisteja, sinisen nauhan halventamista, kun näet sitä annettiin aatelittomille, Ludvig XVIII:n jakobinismia, ja kuiskailtiin hiljaa niistä toiveista, joita monsieur, sittemmin Kaarle X, herätti.
Siellä naureskeltiin katulauluja, joissa Napoleonin nimenä oli Nicolas. Hienot herttuattaretkin, viehättävimmät maailmannaiset, olivat haltioituneita sellaisista kupleteista.
Huviteltiin calemboureilla, joita pidettiin murhaavina, viattomilla sanaleikeillä, joita katsottiin myrkyllisiksi, quatraineilla, jopa distikoillakin, kuten esimerkiksi Dessolles'in maltillisesta ministeristöstä, jonka jäsenten joukossa olivat herrat Decazes ja Deserre:
Pour raffermir le trône ébranlé sur sa base,
il faut changer de sol, et de serre et de case.[9]Taikka muutettiin senaatin, "tuon inhoittavan jakobiinikamarin",
jäsenluetteloa ja sovitettiin sen nimiä niin, että ne muodostivat
lauseita, kuten esim. tämä: _Damas, Sabran, Gouvion-Saint-Cyr.[10]
Kaikesta tämmöisestä nautittiin suuresti.Tässä piirissä ilkuttiin vallankumousta. Tunnettiin omituista halua ampua saman vihan nuolia päinvastaiseen suuntaan. Sielläkin laulettiin Ça ira:
Ah! Ça ira! ça ira! ça ira!
Les buonapartist' à la lanterne![11]Laulujen laita on kuin giljotiinin; ne lyövät poikki ilman eroa tänään toisen, huomenna toisen pään. Vain vaihtelun vuoksi.
Fualdès'n jutussa, joka sattui tähän aikaan, 1816, oltiin Bastiden ja Jausionin puolella, koska Fualdès oli bonapartisti. Vapaamielisiä sanottiin veljiksi ja ystäviksi: se oli heidän huikeinta häväisemistä.
Samoinkuin muutamissa kirkontorneissa oli vapaaherratar de T:n salongissa kaksi kukkoa. Toinen oli herra Gillenormand, toinen kreivi de Lamothe-Valois, josta kuiskailtiin kunnioittavasti: "Tiedättehän, se Lamothe, joka oli mukana kaulaketjujutussa." Puolueet antavat tämmöisiä ihmeellisiä armahduksia.
Lisätkäämme vielä: porvarillisissa piireissä menetetään arvossapidetty asema ylen helposti solmittujen tuttavuuksien kautta; täytyy pitää tarkka vaari siitä, kenen ottaa vastaan; sillä niinkuin palelevien läheisyys saa aikaan lämmön vähenemistä, niin vähenee arvo, jos lähenee halveksittuja henkilöitä. Vanha ylhäisö asettui tämän, niinkuin kaikkien muidenkin lakien yläpuolelle. Marigny, markiisitar Pompadourin veli, seurusteli Soubisen prinssin luona. Siitä huolimattako? Ei, juuri senvuoksi. Du Barry, pikku Vaubernier'n näennäinen mies, oli tervetullut vieras marski Richelieun luona. Se maailma on kuin Olympo. Mercurius ja Guéménéen prinssi ovat siellä kumpikin kuin kotonaan. Varas otettaisiin siellä vastaan, jos hän vain olisi jumala.
Kreivi de Lamothessa, joka 1815 oli viidenkahdeksatta vuotias ukko, ei ollut muuta erinomaista kuin hänen hiljainen ja mietiskelevä olentonsa, kyhmyinen ja kylmä naamansa, huolellisen hieno käytöstapansa, kaulahuiviin saakka napitettu nuttu, pitkät, aina ristissä olevat sääret ja pitkät, väljät, tiilenruskeat housut. Kasvot olivat housujen väriset.
Tämä herra de Lamothe oli kuitenkin arvossapidetty tässä salongissa juuri "kuuluisuutensa", ja merkillistä kyllä, myöskin Valois-nimensä vuoksi.
Herra Gillenormandin arvo sitävastoin oli täysin nuhteetonta laatua. Hän oli auktoriteetti. Vaikka hän olikin kevytmielinen, oli hänen käytöstavassaan, hänen olentonsa hilpeydestä huolimatta, jotakin kunnioitusta herättävää, arvokasta, rehtiä ja porvarillisen ylvästä, ja lisäksi tuli hänen korkea ikänsä. Eihän ihminen suotta ole lähes satavuotias. Vuodet levittävät lopulta kunniakehää pään ympärille.
Hänellä oli sitäpaitsi sellaisia päähänpistoja, joita siihen aikaan pidettiin suorastaan neronleimauksina. Kun esimerkiksi Preussin kuningas nostettuaan Ludvig XVIII:n jälleen valtaistuimelle tuli tervehtimään tätä kreivi von Ruppinin nimeä käyttäen, otti Ludvig XIV:n jälkeläinen hänet vastaan jokseenkin niinkuin Brandenburgin maakreivin, harkitun ylimielisesti. Tämän hyväksyi herra Gillenormand.
"Kaikki kuninkaat, Ranskan kuningasta lukuunottamatta", sanoi hän, "ovat pikkukuninkaita."
Eräänä päivänä kysyttiin hänen läsnäollessaan, mihin rangaistukseen Courrier français'n toimittaja oli tuomittu, ja kun siihen vastattiin "suspendeerattavaksi", huomautti herra Gillenormand:
"Tavu sus on liikaa."[12]
Senlaatuiset lauselmat perustavat aseman.
Kun hän jokavuotisessa kiitosjumalanpalveluksessa Bourbonien paluun johdosta näki herra de Talleyrandin kulkevan ohi, sanoi hän:
"Tuossa menee hänen ylhäisyytensä Paha."
Herra Gillenormandin mukana oli tavallisesti hänen tyttärensä, tuo pitkä ikäimpi, joka silloin oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta näytti viisikymmenvuotiaalta sekä pieni, kaunis seitsenvuotias poika, valkoihoinen, punaposkinen, terve, kirkassilmäinen, jonka saapuessa tähän salonkiin kaikki aina sanoivat toisilleen:
"Kuinka kaunis hän on! Mikä vahinko! Lapsi raukka!"
Se oli sama lapsi, josta taannoin mainitsimme muutaman sanan. Häntä sanottiin "lapsiraukaksi" senvuoksi, että hänen isänsä oli yksi "Loiren lurjuksia".
Tämä "Loiren lurjus" oli se herra Gillenormandin vävy, josta jo olemme puhuneet ja jota herra Gillenormand sanoi perheensä häpeäpilkuksi.
Jos joku olisi tähän aikaan kulkenut Vernonin pikkukaupungin kautta ja kävellyt sen kauniilla ja monumentaalisella sillalla, jonka sijaan toivoaksemme pian saadaan jokin inhoittava rautasilta, olisi hän silmätessään sillankaiteen yli voinut nähdä noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli päässä nahkalakki, yllään karkeasta harmaasta kankaasta tehdyt housut ja nuttu, johon oli neulottu jotakin keltaista, mikä oli muinoin ollut punainen nauha, jalassa puukengät, kasvot melkein mustiksi ahavoituneet, tukka melkein valkoinen, otsassa poskipäähän saakka ulottuva suuri arpi, kumaraisena ja kyömyselkäisenä, ennen aikojaan vanhentuneena, melkein joka päivä lapio ja puutarhaveitsi kädessä liikuskelevan eräässä niistä aidatuista kukkatarhoista, jotka sillankorvasta alkaen reunustavat pengermäketjuna Seinen vasenta rantaa. Jos nämä ihanat kukka-aitaukset olisivat paljon suurempia, niin sanottaisiin: "ne ovat puutarhoja", jos taas hiukan pienempiä, niin sanottaisiin: "ne ovat kukkavihkoja." Kaikkien näiden aitausten toinen reuna on jokeen päin ja toisessa reunassa on talo. Mies, josta juuri puhuimme, asui vuoden 1817 seuduilla pienimmässä puutarhassa ja rappeutuneimmassa talossa. Hän asui siellä yksin, viettäen hiljaista, yksinäistä ja niukkaa elämää naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, ei ruma eikä kaunis, ei kaupunkilainen eikä maalainen, ja joka hoiti hänen talouttaan. Se nelikulmainen maakaistale, jota hän sanoi puutarhakseen, oli kaupungissa kuuluisa niiden kukkien kauneudesta, joita hän siinä viljeli. Kukkien viljely oli hänen askartelunaan.
Uuraudella, sitkeydellä, tarkkaavaisuudella ja ahkeralla kastelulla oli hänen onnistunut jalostaa erinäisiä tulpaani- ja daalialajeja, joita luonto oli unohtanut muodostaa. Hän oli kekseliäs: hän oli ennen Soulange Bodinia sommitellut pieniä kanervamaapengermiä harvinaisten amerikkalaisten ja kiinalaisten pensaskasvien viljelyä varten. Kesäisin hän oli jo päivän sarastaessa puutarhassaan kuokkimassa, leikkelemässä, kitkemässä, kastelemassa ja kulkemassa kukkiensa keskellä surumielisen ja lempeän näköisenä, joskus seisten tuntikausia unelmoiden ja liikkumattomana, kuunnellen lehvistössä helisevää linnunlaulua tai naapuritalosta kuuluvaa lapsen lepertelyä tai katsellen korren päässä kimmeltävää kastehelmeä, jonka aurinko sai monivärisenä kimmeltämään. Hänen ruokansa oli yksinkertaista, ja hän joi enemmän maitoa kuin viiniä. Pieni poikaviikari saattoi houkutella hänet mihin tahansa; hänen emännöitsijänsä torui häntä siitä. Hän oli niin ujo, että tuntui melkein ihmisiä karttavalta, kävi harvoin ulkona eikä hänen luonaan käynyt ketään, lukuunottamatta kerjäläisiä, jotka koputtivat hänen ikkunaansa, ja apotti Mabeufiä, hänen sielunpaimentaan, hiljaista vaatimatonta pappismiestä. Mutta jos joku kaupunkilainen tai matkustaja, kuka tahansa, uteliaana näkemään hänen tulpaanejaan ja ruusujaan soitti hänen matalan majansa ovikelloa, avasi hän sen herttaisesti hymyillen. Tämä oli "Loiren lurjus".
Se, joka siihen aikaan olisi lukenut sotilasmuistelmia, elämäkertoja, Le Moniteur-lehte'à ja suuren armeijan tiedonantoja, ei olisi voinut olla kiinnittämättä huomiota nimeen Georges Pontmercy; se mainittiin niissä siksi usein. Aivan nuorena oli tämä Georges Pontmercy tavallinen sotamies Saintongen rykmentissä. Vallankumous puhkesi. Saintongen rykmentti oli osa Reinin-armeijaa, sillä monarkian vanhat rykmentit säilyttivät maakuntanimensä monarkian kukistuttuakin ja ne yhdistettiin prikaateiksi vasta vuonna 1794. Pontmercy taisteli Speierin, Wormsin, Neustadtin, Tükheimin, Alzein, Mainzin luona, missä hän oli niiden kahdensadan joukossa, jotka muodostivat Houchardin jälkijoukon. Hän oli yhtenä niistä kahdestatoista, jotka Andernachin luona vanhan linnanmuurin takana pitivät puoliaan Hessenin prinssin armeijaa vastaan eivätkä vetäytyneet pääarmeijan luo, ennenkuin vihollisen kanuunat olivat ampuneet muuriin aukon harjalta maahan saakka. Hän taisteli Kléberin joukoissa Marchiennesin luona ja Mont-Palisselin kahakassa, missä luoti murskasi hänen toisen käsivartensa. Sitten hänet siirrettiin Italian-rintamalle, ja hän oli niiden kolmenkymmenen krenatöörin joukossa, jotka Joubertin johdolla puolustivat Col di Tendan solaa. Joubert ylennettiin tämän teon johdosta kenraaliadjutantiksi ja Pontmercy aliluutnantiksi. Pontmercy oli Berthier'n rinnalla keskellä kuulasadetta Lodin muistettavana päivänä, joka sai Bonaparten sanomaan: "Berthier on ollut yht'aikaa tykkimies, ratsumies ja krenatööri". Hän näki entisen kenraalinsa Joubertin kaatuvan Novin luona juuri, kun hän sapeli kohotettuna huusi: "Eteenpäin!"
Kerran, mennessään komppaniansa kanssa erääseen tykkiveneeseen, jonka oli määrä viedä hänet Genuasta johonkin rannikon pikkusatamaan, hän kohtasi joukon väijyviä englantilaisia sotalaivoja, seitsemän tai kahdeksan alusta. Genualainen päällikkö tahtoi heittää tykit mereen, piilottaa sotamiehet välikannen alle ja pimeän turvin livahtaa ohi muka kauppalaivana. Mutta Pontmercy nosti trikolorin lipputankoon ja kulki ylväästi brittiläisten fregattien tykkien ohi. Yltyipä vielä niin rohkeaksi, että vain seitsemän penikulman päässä siitä kaappasi tykkiveneellään suuren englantilaisen lastilaivan, joka vei sotaväkeä Sisiliaan ja oli täpötäynnä miehiä ja hevosia. Vuonna 1805 hän kuului Malherin divisionaan, joka valtasi Gunzburgin arkkiherttua Ferdinandilta. Weltingenin luona hän otti keskellä luotituiskua syliinsä eversti Maupetit'n, joka yhdeksännen rakuunarykmentin etunenässä oli kuolettavasti haavoittunut. Austerlitzin luona hän kunnostautui siinä ihmeteltävässä hajamarssissa, joka suoritettiin vihollisen tulen alaisena. Kun Venäjän keisarillisen kaartin ratsuväki murskasi yhden pataljoonan neljännestä linjarykmentistä, oli Pontmercy yksi niitä, jotka kostivat sen ja työnsivät tämän kaartin nurin. Keisari antoi hänelle silloin kunnialegioonan ristin. Pontmercy oli näkemässä, kun Wurmser Mantuassa, Melas Aleksandriassa ja Mack Ulmissa otettiin vangiksi. Hän kuului suuren armeijan kahdeksanteen osastoon, jota Mortier johti ja joka valloitti Hampurin. Sittemmin siirrettiin hänet viidenteenkuudetta linjarykmenttiin, joka oli entinen Flanderin rykmentti. Eylaun luona hän oli mukana kirkkomaalla, missä sankarillinen kapteeni Ludvig Hugo, tämän kirjan tekijän setä, yksinään kolmeyhdeksättä miestä käsittävän komppaniansa kanssa kaksi kokonaista tuntia torjui vihollisarmeijan kaikki rynnäköt. Pontmercy oli yksi niistä kolmesta, jotka tältä kirkkomaalta pääsivät hengissä. Hän oli mukana Friedlandin luona, sitten Moskovassa, Beresinassa, Lützenin luona, Dresdenissä, Varsovassa, Leipzigissä ja Gelnhausenin solassa; sen jälkeen Montmirail'n Châteaur-Thierryn ja Craonin taisteluissa, Marnen ja Aisnen rannoilla ja hirvittävässä asemassa Laonin luona. Arnay-le-Ducin luona, silloin jo kapteenina, hän iski maahan kymmenen kasakkaa ja pelasti korpraalinsa, vaikka ei kenraaliansa. Tällöin hänet suorastaan mukiloitiin mäsäksi, niin että yksin hänen vasemmasta käsivarrestaan poimittiin seitsemänkolmatta luunsirua. Kahdeksan päivää ennen Pariisin antautumista oli hän vaihtanut virkaa erään toverinsa kanssa ja mennyt ratsuväkeen. Hän oli, kuten vanhaan aikaan sanottiin, kaksikätinen, t.s. yhtä taitava käsittelemään sapelia kuin kivääriä, upseerina johtamaan eskadroonaa tai pataljoonaa. Hän seurasi Napoleonia Elban saarelle. Waterloon luona hän oli kyrassieerieskadroonan päällikkö Dubois'n prikaatissa. Hän se valtasi Lüneburgin pataljoonan lipun. Hän toi lipun keisarin jalkain eteen. Hän oli aivan verissään. Temmatessaan lipun hän oli saanut sapeliniskun kasvoihinsa. Keisari huusi hänelle silloin hyvillään:
"Sinä olet eversti, sinä olet paroni, sinä olet kunnialegioonan upseeri!"
Pontmercy vastasi:
"Sire, minä kiitän teitä leskeni puolesta."
Tuntia myöhemmin hän syöksyi Ohainin tien rotkoon. Mutta kuka olikaan tämä Georges Pontmercy? Juuri se sama "Loiren lurjus".
Restauratsioni oli asettanut hänet puolelle palkalle ja sitten määrännyt hänet oleskelemaan, nimittäin vartioituna, Vernonissa. Kuningas Ludvig XVIII, joka katseli kaikkea satapäiväisen keisarikunnan aikana tapahtunutta ikäänkuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, ei ollut vahvistanut häntä kunnialegioonan upseeriksi, everstiksi eikä paroniksi. Hän puolestaan kirjoitti poikkeuksetta: eversti paroni Pontmercy. Hänellä ei ollut muuta kuin vanha sininen frakki, mutta hän ei koskaan mennyt ulos kiinnittämättä siihen kunnialegioonan upseerinauhaa. Yleinen syyttäjä toimitutti hänen tietoonsa, että hänet pantaisiin syytteeseen tämän kunniamerkin "laittomasta" kantamisesta. Kun eräs palvelevainen kätyri ilmoitti tämän hänelle, vastasi Pontmercy katkerasti hymyillen:
"En tiedä, enkö enää ymmärrä ranskaa, vai ettekö te osaa sitä puhua; se vain on varmaa, että minä en käsitä teidän puhettanne."
Sen jälkeen hän kulki kahdeksana päivänä perätysten nauha rinnassaan. Ei rohjettu sentään häntä häiritä. Pari kolme kertaa kirjoittivat sotaministeri ja departementin sotaväenkomentaja hänelle osoitteella: Herra majuri Pontmercy. Hän palautti kirjeet aukaisematta. Samaan aikaan käsitteli Napoleon St. Helenan saarella samalla tapaa sir Hudson Lowesin kirjelmiä, joiden osoitteena oli kenraali Bonaparte. Pontmercy oli päätynyt pitämään suupielessään samaa ivanpiirtoa kuin hänen keisarinsa.
Samoin oli aikanaan Roomassa vangiksijoutuneita kartagolaisia sotilaita, jotka kieltäytyivät tervehtimästä Flaminiusta, koska heissä oli hieman Hannibalin henkeä.
Eräänä aamuna, kohdatessaan Vernonin kadulla yleisen syyttäjän, hän meni tämän luo ja kysyi:
"Herra viskaali, onko minun sallittu pitää arpeani?"
Hänellä ei ollut muita tuloja kuin niukka puolisko eskadroonanpäällikön palkasta. Hän oli Vernonissa vuokrannut pienimmän talon, mikä oli saatavissa. Hän eli siellä yksikseen, kuten jo olemme kertoneet. Keisarikunnan aikana, kahden sodan väliaikana, hän oli mennyt naimisiin neiti Gillenormandin kanssa. Vanha porvari, vaikka sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, oli kuitenkin antanut suostumuksensa, huokaisten sentään: "Parhaintenkin perheiden on pakko siihen suostua." Vuonna 1815 oli rouva Pontmercy, muuten kaikin puolin kunnollinen, jalo, tavaton ja miehensä arvoinen nainen, kuollut jättäen jälkeensä yhden lapsen. Tämä lapsi olisi ollut everstin yksinäisyyden ilo, mutta äidinisä oli jyrkästi vaatinut itselleen tyttärensä poikaa selittäen, että ellei hän saisi poikaa, tekisi hän hänet perinnöttömäksi. Isä oli silloin pojan edun vuoksi taipunut ja, kun ei saanut pitää luonansa lastaan; kohdistanut rakkautensa kukkien hoitoon.
Muuten hän oli luopunut kaikesta, ei yllytellyt eikä juonitellut. Hänen ajatuksensa liikkuivat nykyisyyden pikkupuuhissa ja menneisyyden suurissa muistoissa. Hän joko mietiskeli jonkin neilikan jalostamista tai muisteli Austerlitzia.
Herra Gillenormand ei ollut missään kosketuksissa vävynsä kanssa. Hänestä eversti oli "lurjus" ja hän itse oli everstin mielestä epäkelpo. Herra Gillenormand ei koskaan puhunut everstistä tekemättä pilkallista huomautusta hänen vapaaherruudestaan. Oli nimenomaan sovittu, ettei Pontmercy yrittäisi tulla katsomaan tai puhuttelemaan poikaansa uhalla, että tämä muuten saisi tämän takaisin perinnöttömäksi tehtynä. Gillenormandin perheelle oli Pontmercy ruttotautinen. Se tahtoi kasvattaa lasta omalla tavallaan. Eversti teki väärin suostuessaan näihin ehtoihin, mutta hän alistui niihin uskoen siten tekevänsä hyvää ja vain itse uhrautuvansa.
Ukko Gillenormandin perintö oli vähäinen, mutta neiti Gillenormand vanhemman perintö oli sitä suurempi. Tämä naimattomaksi jäänyt täti oli äidin puolelta sangen rikas, ja hänen sisarensa poika hänen luonnollinen perillisensä. Poika, jonka nimi oli Marius, tiesi, että hänellä oli isä, mutta ei mitään enempää. Kukaan ei puhunut hänelle isästä. Mutta niissä piireissä, joihin hänen äidinisänsä hänet vei, olivat kuiskailut, viittailut ja vilkutukset häneen vaikuttaneet; hän oli lopulta ymmärtänyt jotakin, ja kun hän luonnollisestikin joutui vaistomaisesti omaksumaan ne mielipiteet ja käsitteet, joiden ilmapiirissä hän oli, päätyi hän lopulta vain häveten ja levottomana ajattelemaan isäänsä.
Pojan kasvaessa näissä oloissa katosi eversti joka toinen tai kolmas kuukausi Vernonista, saapui salaa Pariisiin ikäänkuin rangaistu henkilö, joka karttaa poliisin valvontaa, ja asettui Saint-Sulpicen kirkkoon siihen aikaan, jolloin täti Gillenormand toi Mariuksen messuun. Peläten, että täti sattuisi kääntymään, hän seisoi erään pylvään taa piiloutuneena, liikkumatta ja uskaltaen tuskin hengittää, ja katseli lastaan. Arpeutunut sotilas pelkäsi vanhaa neitiä. Siitä johtui myös hänen tuttavuutensa Vernonin kirkkoherran, apotti Mabeufin kanssa.
Tämä arvon pappismies oli Saint-Sulpicen kirkonisännöitsijän veli. Kirkonisännöitsijä oli useita kertoja huomannut tämän miehen, joka katseli lastaan, arven, joka hänellä oli otsassa, ja kyynelet hänen silmissään. Tuo miehekkään näköinen mies, joka itki kuin nainen, oli herättänyt kirkonisännän huomiota. Eräänä päivänä, kun hän oli tullut Vernoniin tervehtimään veljeänsä, kohtasi hän sillalla eversti Pontmercyn ja tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka oli nähnyt Saint-Sulpicessä. Kirkonisäntä puhui tästä kirkkoherralle, ja veljekset kävivät jollakin tekosyyllä everstiä tervehtimässä. Tämä käynti aiheutti useampia. Eversti, joka alussa oli hyvin pidättyväinen, avasi lopulta sydämensä, ja kirkkoherra ja kirkonisäntä saivat vihdoin tietää koko asian ja kuinka Pontmercy uhrasi oman onnensa lapsensa tulevaisuuden hyväksi. Tästä johtui, että kirkkoherra alkoi tuntea kunnioitusta ja lämmintä ystävyyttä häntä kohtaan, ja eversti puolestaan kiintyi kirkkoherraan. Muuten ei olekaan ketään, jotka helpommin ymmärtävät toisiansa, kuin vanha pappi ja vanha sotilas, jos sattuu niin, että molemmat ovat vilpittömiä ja hyviä ihmisiä. Pohjaltaanhan on asia sama: toinen on uhrautunut isänmaalle täällä alhaalla, toinen kotimaalle tuolla ylhäällä; muuta eroa ei ole.
Kaksi kertaa vuodessa, uuden vuoden ja Yrjön päivänä, kirjoitti Marius isälleen velvollisuuskirjeen tätinsä sanelun mukaan, ikäänkuin jostakin kirjemallikokoelmasta; muuta ei herra Gillenormand sallinut; ja isä vastasi näihin kirjeisiin hyvin hellillä kirjeillä, jotka äidinisä pisti taskuunsa lukemattomina.
3.
Requiescant.
Rouva de T:n salonki oli koko se maailma, jonka Marius Pontmercy tunsi. Se oli ainoa ikkuna, josta hän saattoi katsoa elämään. Tämä ikkuna oli himmeä, ja sen kautta tunki enemmän kylmyyttä kuin lämpöä, enemmän pimeyttä kuin valoa. Lapsi, joka oli iloa ja valoa tullessaan tähän merkilliseen piiriin, muuttui ennenpitkää siellä surulliseksi ja, mikä vieläkin luonnottomampaa tälle iälle, totiseksi. Kaikkien noiden juhlallisten ja omituisten henkilöiden ympäröimänä katseli poika ympärilleen ihmeissään ja kummissaan. Tämä kummastelu yhä vain kasvoi. Rouva de T:n salongissa oli vanhoja, ylhäisiä, varsin kunnianarvoisia naisia, Mathan, Noé, Lévis, Cambis. Näiden vanhanaikaiset kasvot ja miltei raamatulliset nimet sekaantuivat pojan päässä Vanhaan Testamenttiin, jota hän opetteli ulkoa. Ja kun nämä kaikki olivat koolla istuen kehässä sammuvan valkean ääressä, vihreäkaihteisen lampun himmeästi valaisemina, kasvot ankarina, harmaine tai valkoisine hiuksineen, pitkine, toiselta aikakaudelta peräisin olevine laahushameineen, joista erotti vain synkät värit, ja silloin tällöin pitkien väliaikojen jälkeen lausuivat jonkin majesteetillisen ja juron sanan, katseli pikku Marius heitä pelokkaana, sillä hän ei luullut näkevänsä naisia, vaan patriarkkoja ja loihtijoita, ei todellisia olentoja, vaan kummituksia.
Näiden haamujen joukossa liikkui useita pappismiehiä, jotka olivat jokapäiväisiä vieraita tässä vanhanaikaisessa salongissa, ja erinäisiä aatelismiehiä: markiisi de Sassenaye, Berryn herttuattaren yksityissihteeri, varakreivi de Valery, joka Charles-Antoinen salanimellä julkaisi yksitoikkoisia oodeja, ruhtinas de Beauffremont, joka verraten nuoresta iästään huolimatta oli harmaahapsinen ja jonka kauniin ja sukkelan vaimon helakanpunaiset, kultahetaleiset, syväuurteiset samettipuvut tekivät kaamean vaikutuksen tässä hämärässä; markiisi de Coriolis d'Espinouse, joka parhaiten koko Ranskassa osasi noudattaa "sovellettua kohteliaisuutta", kreivi d'Amendre, mies, jolla oli hyväntahtoinen leuka, ja Chevalier de Port de Guy, ahkera kävijä kuninkaan kabinetin nimellä mainitussa Louvren kirjastossa. Herra de Port de Guy, kaljupäinen ja pikemmin vanhannäköinen kuin vanha, kertoi, että hänet 1793, kuudentoista vanhana, oli lähetetty kaleereille, kun hän oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa konstitutsionille, ja taottu yhteen kahdeksankymmenvuotiaan Mirepoix'n piispan kanssa, joka niinikään kieltäytyi valasta, muka pappina; hän taas oli tehnyt sen sotilaana. He olivat Toulonissa. Heidän tehtävänään oli öisin mestauslavalta koota niiden päät ja ruumiit, jotka päivällä oli teloitettu; he kantoivat selässään päättömiä ruumiita, joista virtasi verta, ja heidän punaisissa lakeissaan oli takana verikuori, joka oli kuiva aamulla ja märkä illalla. Näitä traagillisia kertomuksia oli rouva T:n salonki tulvillaan, ja tuomitsemalla siellä Marat'ta ylistettiin Trestaillonia. Siellä pelasivat eräät verrattomat edusmiehet whistiänsä, nimittäin herra Thibord du Chalard herra Lemarchant de Gomicourt ja oikeiston kuuluisa leikinlaskija, herra Cornet-Dincourt. Tuomari de Ferrette, lyhyine housuineen ja hoikkine säärineen, poikkesi joskus tässä salongissa matkallaan herra de Talleyrandin luokse. Hän oli ottanut osaa Artois'n kreivin huvituksiin, ja päinvastoin kuin Aristoteles, joka oli Kampaspen hevosena, oli hän antanut neiti Guimardin kulkea nelinkontin, joten uudenaikainen maantuomari oli nolannut vanhan ajan filosofin.
Mitä pappeihin tuli, nähtiin siellä apotti Halma, sama, jolle herra Larose, hänen toimituskumppaninsa La Fourde lehdessä, sanoi: "Heh, kuka ei ole viisikymmenvuotias? Vain joku kokematon pojannulikka ehkä." Sitten apotti Letourneur, kuninkaallinen hovisaarnaaja, apotti Frayssinous, joka silloin vielä ei ollut kreivi eikä piispa, ei ministeri eikä pääri, vaan jolla oli vanha napiton kaapu, sekä apotti Keravenant, Saint-Germain-des-Prés'n kirkkoherra, vielä paavin nuntius, silloinen monsignor Macchi, Nisibin arkkipiispa, sittemmin kardinaali, merkillinen pitkästä, mietteliäästä nenästään, sekä eräs toinen monsignor, jolla oli seuraavat arvonimet: abbate Palmieri, kotipappi, yksi pyhän istuimen seitsemästä protonotariosta, Liberian basilikan kaniikki, pyhimysten asianajaja, postulatore di santi, pyhimykseksi julistamista koskevissa asioissa, mikä merkitsee melkein samaa kuin paratiisin osaston esittelijä; sitten kaksi kardinaalia, herra de la Luzerne ja herra de Clermont-Tonnerre. Herra kardinaali de la Luzerne oli kirjailija ja sai muutamia vuosia myöhemmin kunnian kirjoittaa nimensä Chateaubriandin rinnalle Le Conservateurin artikkelien alle; herra de Clermont-Tonnerre oli Toulousen arkkipiispa ja vietti usein kauneinta vuodenaikaa Pariisissa veljensäpojan, markiisi de Tonnerren luona, joka oli meri- ja sotaministerinä. Kardinaali de Clermont-Tonnerre oli pieni, hilpeä ukko, jonka punaiset sukat näkyivät kauhtanan liepeiden alta; hänen erikoisuutenaan oli Ensyclopedian vihaaminen ja intohimoinen biljardinpelaaminen, ja henkilöt, jotka kesäilloin kulkivat Madame-kadulla, missä de Clermont-Tonnerren talo siihen aikaan sijaitsi, pysähtyivät kuuntelemaan biljardipallojen yhteenkolahtelua ja kardinaalin terävää ääntä, joka huusi konklavistilleen, monseigneur Cottret'lle, Karysten seutujen piispalle: "Merkitse, pappi, minä kolahdutan." Kardinaali de Clermont-Tonnerre oli tullut rouva de T:n salonkiin läheisimmän ystävänsä herra de Roquelauren esittelemänä, joka oli Senlis'n entinen piispa ja yksi neljästäkymmenestä. Kaikki nämä hengenmiehet, vaikka enimmäkseen yhtä paljon hovin kuin kirkon miehiä, lisäsivät vakavuutta rouva de T:n salongissa, jossa sitäpaitsi viisi Ranskan pääriä, markiisi de Vibraye, markiisi de Talaru, markiisi d'Herbouville, vicomte Dambray ja herttua de Valentinois lisäsivät ylhäisyyden leimaa. Tämä herttua de Valentinois, vaikka olikin Monacon ruhtinas ja niinmuodoin ulkomainen hallitsija, piti Ranskaa ja sen päärinarvoa niin suuressa kunniassa, että katsoi kaikkea tältä näkökannalta. Hän sanoi: "kardinaalit ovat Ranskan roomalaisia, loordit Ranskan englantilaisia päärejä." Muuten – tällä vuosisadalla näet täytyi vallankumouksen olla mukana kaikkialla – vallitsi, kuten jo olemme sanoneet, tätä feodaalista salonkia aateliton. Sen valtiaana oli herra Gillenormand.
Tämä oli Pariisin "valkoisten" piirien valioseura. Siellä pidettiin rojalistisiakin kuuluisuuksia karanteenissa. Kuuluisuudessa on aina jotakin anarkiaa. Jos Chateaubriand olisi tullut sinne, olisi hän tehnyt saman vaikutuksen kuin Père Duchêne. Muutamat katuvaiset hairahtujat saivat kuitenkin hiljaisesta sopimuksesta pääsyn tähän oikeauskoiseen piiriin. Kreivi Beugnot otettiin sinne parannettavaksi.
Nykyisen ylhäisön salongit eivät enää muistuta näitä salonkeja. Nykyajan Fauboug Saint-Germain on kerettiläinen. Meidän aikamme rojalistit, sanottakoon se heidän kunniakseen, ovat demagogeja.
Kun rouva de T:n seurapiiri oli näin erinomaisen ylhäistä laatua, oli siellä vallitseva sävykin korskaa ja ylpeää, vaikka kohteliaisuuden vahvan verhon peitossa. Siellä vallitsevat tavat sisälsivät kaikkinaisia omituisuuksia, jotka olivat jo haudattua, mutta täällä elävää "l'ancien régimeä". Muutamat näistä tavoista, varsinkin puhe, tuntuivat kummallisilta. Pintapuolinen tarkkaaja olisi pitänyt poroporvarillisena sellaista, mikä vain oli vanhentunutta. Naista esim. voitiin puhutella arvonimellä rouva kenraalitar. Jopa joskus nimellä rouva everstinna. Viehättävä rouva de Léon, joka epäilemättä muisti Longuevillen ja Chevreusen herttuattaria, piti tästä puhuttelutavasta enemmän kuin ruhtinatar-nimestään. Markiisitar de Créquy tahtoi niinikään itseään nimitettävän rouva everstinnaksi.
Tämä pieni ylimyspiiri se Tuileries'ssâ keksi tuttavallisesti keskustellessaan kuninkaan kanssa aina puhutella häntä nimellä "kuningas" kolmannessa persoonassa eikä koskaan "teidän majesteettinne", koska "usurpaattori oli tahrannut tämän jälkimmäisen nimityksen".
Siellä arvosteltiin tapahtumia ja ihmisiä. Ilkuttiin aikakautta, mikä vapautti yrittämästä sitä ymmärtää. Toinen auttoi toistaan kummastelemaan. Kukin antoi toiselleen sen tietomäärän, minkä omisti. Metusalem opetti Epimenidestä. Kuuro selitti sokealle oloja. Selitettiin, että sitä aikaa, joka oli kulunut sitten Koblenzin, ei ollut ollut olemassakaan. Niinkuin Ludvig XVIII Jumalan armosta eli hallituksensa viidettäkolmatta vuotta, niin elivät emigrantitkin oikeastaan nuoruutensa viidettäkolmatta vuotta.
Kaikki oli sen mukaista; ei mikään elänyt liian kauan; sana oli tuskin henkäys; sanomalehti oli salonkien silmissä kuin vanha papyruslehti. Siellä oli nuoriakin ihmisiä, mutta he olivat kuin puolikuolleita. Liverit eteisissä olivat vanhanaikaisia. Näitä yli aikansa eläneitä henkilöitä palvelivat samanlaiset palvelijat. Kaikki tämä näytti eläneen kauan sitten, mutta vastustavan hautaamistaan. Konservatiivi, konservatismi, se oli sanakirjan jokseenkin koko sisällys; hyvissä kirjoissa oleminen (être en bonne odeur) oli pääasia. Näiden kunnianarvoisten piirien mielipiteissä oli todellakin joitakin yrttejä, ja heidän aatteensa tuoksuivat hajuheinälle. Se oli muumiomaailma. Isännät olivat palsamoituja, palvelijat topattuja.
Eräs kunnianarvoisa, vanha, maanpaossa ollut ja köyhtynyt markiisitar, jolla ei ollut enää kuin yksi palvelijatar, sanoi edelleen: "minun palvelusväkeni".
Mitä rouva de T:n salongissa tehtiin? Oltiin ultraa.
Olla ultraa; vaikka se, mitä tämä sana tarkoittaa, ei ehkä ole hävinnyt, ei kuitenkaan itse sanalla ole nykyaikana mitään merkitystä. Selittäkäämme se siis.
Ultra merkitsee ulkopuolella; olla ultraa: mennä liian pitkälle. Se on hyökkäämistä valtikan kimppuun valtaistuimen nimessä, mitran kimppuun alttarin nimessä; sen asian vahingoittamista, jota tahtoo hyödyttää; taaksepäin potkimista valjaissa; se on rovion moittimista lämpöasteesta kerettiläisiä paistettaessa; epäjumalan nuhtelemista siitä, että häntä ei palvella; häväisemistä liikanaisella kunnioituksella; paavin pitämistä liian vähän paavillisena, kuninkaan katsomista liian vähän kuningasmieliseksi ja yön moittimista liiasta valosta; se on tyytymättömyyttä alabasteriin, lumeen, joutseneen ja liljaan valkoisuuden nimessä; asiain kannattamista niin voimakkaasti, että tulee niiden viholliseksi; puolustamista niin pitkälle, että joutuu vastustamaan.
Ultrakanta on tunnusomainen varsinkin restauratsionin alkukaudelle.
Ei mikään historiassa muistuta sitä lyhyttä aikaa, joka alkoi vuonna 1814 ja päättyi 1820, jolloin herra de Villèle, oikeiston käytännöllinen mies, tuli valtaan. Nämä kuusi vuotta olivat erinomaista aikaa, samalla kertaa loistavaa ja pimeää, iloista ja synkeää, ikäänkuin aamuruskon säteiden valaisemaa ja samalla suurten, vielä näköpiirissä olevien, mutta hitaasti muinaisuuteen vaipuvien katastrofien synkkien varjojen pimentämää. Tässä valossa ja varjossa oli kokonainen maailma, uusi ja vanha, ilakoiva ja surullinen, nerokas ja vanhennut, joka hieroi silmiänsä; ei mikään muistuta heräämistä niinkuin palaus; ryhmä, joka katseli Ranskaa tyytymättömänä ja jota Ranska katseli ivanhymy huulilla; hyviä, vanhoja markiisihuuhkajia, jotka täyttivät kadut, entisajan haamuja, jotka kummastelivat kaikkea, uljaita ja jaloja ylimyksiä, jotka hymyilivät, kun taas olivat Ranskassa, mutta surivat samalla epätoivosta, kun eivät enää tavanneet vanhaa monarkiaansa; ristiretkien aateli ilkkumassa keisarikunnan aatelia, t.s., miekan aatelia; historiallisia rotuja, jotka olivat menettäneet käsityksen historiasta; Kaarle Suuren asekumppanien jälkeläiset halveksimassa Napoleonin aseveljiä. Miekat, kuten sanoimme, häväisemässä toisiansa; Fontenoyn miekka oli naurettava eikä enää muuta kuin ruostunut raudankappale; Marengon miekka oli inhoittava eikä muuta kuin vanha sapeli. Muinaisuus ei tunnustanut eilistä. Ei ollut enää käsitystä siitä, mikä oli suurta, eikä siitä, mikä oli naurettavaa. Joku sanoi Bonapartea Scapiniksi. Tätä maailmaa ei enää ole. Siitä ei ole meidän päivinämme jäljellä mitään. Kun sattumalta vedämme esiin jonkun sen ajan henkilön ja koetamme palauttaa ajatuksiimme tuota maailmaa, tuntuu se meistä oudolta maailmalta, joka on elänyt ennen vedenpaisumusta. Senkin on nielaissut tuhotulva. Se on kadonnut kahden vallankumouksen alle. Mitä aaltoja ovatkaan aatteet! Kuinka äkkiä upottavatkaan ne kaikki, mitä ne ovat määrätyt hävittämään ja hautaamaan, ja kuinka pian ne kaivavat kauhistuttavia kuiluja!
Sellainen oli salonkien sävy näinä kaukaisina ja mielettöminä aikoina, jolloin herra Martinvillellä oli enemmän neroa kuin Voltairellä.
Näillä salongeilla oli oma kirjallisuutensa ja politiikkansa. Niissä uskottiin Fiévéehen. Herra Agier sääti siellä lakeja. Siteerattiin herra de Colnet'ta, kirjailijaa ja vanhojen kirjojen kauppiasta Malaquiais'n rautatien varrelta. Napoleon oli siellä ainoastaan korsikalainen peto. Sittemmin sallittiin, myönnytyksenä ajanhengelle, historiassa mainittavan "herra markiisi de Buonaparté, kuninkaan armeijain kenraaliluutnantti".
Nämä salongit eivät pysyneet kauan sekaantumattomina. Vuodesta 1818 alkoi niissä esiintyä johtavia teoreetikkoja, mikä oli huolestuttava oire. He sanoivat olevansa rojalisteja, mutta pyytelivät sitä anteeksi. Mistä ultrat olivat ylpeitä, olivat nämä kuin hiukan häpeissään. He olivat älykkäitä; he osasivat vaieta; heidän valtiollisessa opissaan oli asianmukainen vahvike mielikuvitusta. He menivät, muuten edukseen, aina liioitteluun valkoisten kaulahuivien ja kaulaan saakka napitettujen nuttujen käyttämisessä. Tämän puolueen vika tai onnettomuus oli, että se teki nuorison vanhaksi. Nuoret esiintyivät viisaina miehinä. He unelmoivat voivansa sovelluttaa itsevaltiusperiaatteeseen maltillista vallankäyttelyä. He asettivat, joskus tavattoman kekseliäästi, hajoittavaa liberalismia vastaan konservatiivisen liberalismin. Heidän kuultiin sanovan:
"Armoa rojalismille, se on tehnyt monta palvelusta. Se on palauttanut traditsionin, jumalanpalveluksen, uskonnon, arvovallan. Se on uskollinen, urhea, ritarillinen, rakastava, altis. Se on, vaikka mielipahoillaan, yhdistävä monarkian vuosisatoja vanhan suuruuden kansan uuteen suuruuteen. Sen vikana on, ettei se ymmärrä vallankumousta, keisarikuntaa, kunniaa, vapautta, uusia aatteita, nuorta polvea, uutta aikakautta. Mutta samaan vikaanhan me puolestamme olemme tehneet itsemme syypäiksi. Vallankumouksen, jonka perillisiä me olemme, täytyy käsittää kaikki. Rojalismin ahdistaminen ei ole liberalismia. Mikä virhe! Vallankumouksellinen Ranska ei kunnioita historiallista Ranskaa, t.s. äitiänsä, t.s. omaa itseänsä. Syyskuun 5. päivän jälkeen kohdellaan monarkian aatelia samoin kuin heinäkuun 8. päivän jälkeen kohdeltiin keisarikunnan aatelia. Ne tekivät vääryyttä kotkalle, me teemme vääryyttä liljoille. Pitääkö aina olla jotakin poistettavaa! Onko hyödyllistä poistaa kultaus Ludvig XIV:n kruunusta ja kaapia pois vaakuna Henrik IV:n kilvestä? Me nauramme herra de Vaublancille, joka antoi poistaa kaikki N:t Jenan-sillasta. Mitä hän sitten teki? Samaa kuin me teemme. Bouvines kuuluu meille yhtä hyvin kuin Marengo. Liljat kuuluvat meille yhtä hyvin kuin nuo N:t. Ne ovat meidän perintöämme. Miksi ryhtyä sitä pienentämään? Ei sovi kieltää isänmaansa entisyyttä enemmän kuin sen nykyisyyttä. Miksi emme tunnustaisi koko historiaamme? Miksi emme rakastaisi koko Ranskaa?"
Näin moitiskelivat ja puolustivat nuo uuden ajan miehet rojalismia, joka oli suutuksissaan moitteista ja raivoissaan puolustuksesta.
Ultrat edustivat rojalismin ensimmäistä vaihekautta, kongregatsioni toista. Taantumusvimmaa seurasi kekseliäisyys. Rajoittukaamme tähän kuvaukseen.
Tämän kertomuksen aikana on kirjan tekijä tavannut tiellään tämän omituisen osan nykyajan historiaa; hänen on sivumennen ollut luotava silmäys siihen ja kuvattava muutamia ominaisia piirteitä tästä nyttemmin tuntemattomasta seuraelämästä. Mutta hän on tehnyt sen ilman mitään katkeraa tai pilkallista ajatusta. Hellät ja kunnioittavat muistot – ne näet liittyvät hänen äitiinsä – kiinnittävät häntä tähän menneisyyteen. Sitäpaitsi, tunnustakaamme se, tällä pienellä maailmalla oli myöskin suuruutensa. Sille voi hymyillä, mutta sitä ei voi halveksia eikä vihata. Se oli entinen Ranska.
Marius Pontmercy harjoitti, kuten kaikki muut lapset, kaikkinaisia opintoja. Kun hän pääsi täti Gillenormandin käsistä, uskoi äidinisä hänet erään kunnianarvoisan, puhtainta klassillista viattomuutta edustavan opettajan haltuun. Nuori, avautumassa oleva sielu joutui siten ahdasmielisen naisen huollosta koulupedantin haltuun. Näin kävi Marius läpi kouluvuotensa ja alkoi sitten opiskella lakitiedettä. Hän oli kiihkomielinen ja ankara rojalisti. Hän ei rakastanut äidinisäänsä, jonka hilpeä kyynillisyys häntä loukkasi, ja hänen mielensä kävi synkäksi, kun hän ajatteli isäänsä.
Muuten hän oli samalla tulinen ja kylmä nuorukainen, jalo, ylevämielinen, ylpeä, jumalinen, oikeamielinen kovuuteen, viaton aina arasteluun saakka.
4.
Everstin kuolema.
Mariuksen klassillisten opintojen päättyminen sattui samaan aikaan kuin herra Gillenormand vetäytyi syrjään seuraelämästä. Ukko sanoi hyvästi Saint-Germainin esikaupungille ja rouva de T:n salongille ja muutti Marais'hen, taloonsa Filles-du-Calvaire-kadun varrella. Hänellä oli palveluksessaan, paitsi ovenvartijaa, sisäkkö Nicolette, joka oli tullut Magnonin jälkeen, ja hengästynyt, lihava Basque, jonka jo olemme maininneet.
Vuonna 1827 oli Marius seitsentoistavuotias. Tullessaan kotiin eräänä iltana hän näki kirjeen äidinisänsä kädessä.
"Marius", sanoi herra Gillenormand, "huomenna on sinun matkustettava Vernoniin."
"Minkätähden?"
"Tervehtimään isääsi."
Marius vavahti. Hän oli ajatellut kaikkea muuta, mutta ei sitä, että kerran saattaisi tulla päivä, jolloin hänen olisi mentävä käymään isänsä luona. Ei mikään saattanut olla hänelle odottamattomampaa ja, toden sanoaksemme, vastenmielisempää. Se ei ollut ainoastaan vastenmielistä, se oli raskas tehtävä.
Paitsi valtiollista vastenmielisyyttään oli Mariuksella se vakaumus, että hänen isänsä, sapelisankari, kuten herra Gillenormand lempeämpinä hetkinään häntä nimitti, ei häntä rakastanut; tämä oli ilmeistäkin, kun hän kerran oli jättänyt hänet sillä tavoin toisille. Kun hän tunsi, ettei häntä rakastettu, ei hänkään rakastanut. Ei mikään ole luonnollisempaa.
Hän ällistyi niin, ettei kysynyt mitään. Vaari jatkoi senvuoksi:
"Hän näyttää olevan sairaana. Hän tahtoo tavata sinua."
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
"Matkusta huomisaamuna. Luullakseni on Cour des Fontainesilla vaunu, joka lähtee kello kuusi ja tulee perille iltapäivällä. Mene sillä. Hän sanoo, että on kiire."
Sen jälkeen hän rypisti kirjeen ja pani taskuunsa.
Marius olisi voinut matkustaa samana iltana ja olla perillä seuraavana aamuna. Bouloi-kadulta lähti siihen aikaan illalla diligenssi Roueniin Vernonin kautta. Herra Gillenormandin enempää kuin Mariuksenkaan päähän ei pälkähtänyt ottaa siitä selkoa.
Seuraavana päivänä iltahämyssä saapui Marius Vernoniin. Valoja alettiin sytyttää. Hän kysyi ensimmäiseltä vastaantulijalta herra Pontmercyn taloa. Hän näet oli itsekin samaa mieltä kuin restauratsioni eikä siis tunnustanut isäänsä everstiksi eikä paroniksi.
Hänet opastettiin taloon. Hän soitti, eräs nainen tuli lyhty kädessä aukaisemaan.
"Herra Pontmercy?" kysyi Marius.
Nainen seisoi liikkumattomana.
"Asuuko hän täällä?"
Nainen nyökkäsi.
"Voisinko saada puhua hänen kanssaan."
Nainen pudisti päätänsä.
"Mutta minä olen hänen poikansa", sanoi Marius. "Hän odottaa minua."
"Ei hän teitä enää odota", sanoi nainen.
Silloin huomasi Marius, että nainen itki.
Nainen viittasi erään huoneen ovelle; Marius meni sisään.
Huoneessa, jota valaisi uuninreunalla oleva talikynttilä, oli kolme miestä, yksi seisoi, toinen oli polvillaan ja kolmas makasi pitkällään kivipermannolla. Se, joka makasi permannolla, oli eversti.
Seisoja oli lääkäri, polvillaanolija rukoileva pappi.
Eversti oli kolme päivää sitten saanut aivokuumeen. Taudin alkaessa oli hän, pahinta aavistaen, kirjoittanut herra Gillenormandille pyytäen saada nähdä poikaansa. Tauti oli yltynyt. Samana iltana, jolloin Marius saapui Vernoniin, oli everstillä ollut hourailukohtaus; palvelijattaren vastarinnasta huolimatta oli hän noussut vuoteeltaan, huudahtaen:
"Poikani ei tule! Minun täytyy mennä häntä vastaan!"
Sitten hän oli mennyt ulos makuuhuoneestaan ja kaatunut etuhuoneen kivipermannolle. Hän oli vast'ikään heittänyt henkensä.
Oli lähetetty hakemaan lääkäriä ja kirkkoherraa. Lääkäri oli tullut liian myöhään, kirkkoherra oli tullut liian myöhään. Myöskin poika oli tullut liian myöhään.
Talikynttilän himmeässä valossa saattoi erottaa permannolla makaavan everstin kalvaalla poskella suuren kyynelen, joka oli pusertunut hänen sammuneesta silmästään. Silmä oli sammunut, mutta kyynel ei ollut kuivunut. Tämä kyynel oli hänen poikansa viipyminen.
Marius katseli miestä, jonka hän näki ensimmäisen ja viimeisen kerran, noita kunnianarvoisia, miehekkäitä kasvoja, avoimia silmiä, jotka eivät enää nähneet, valkoisia hiuksia, voimakkaita jäseniä, joissa siellä täällä näkyi tummia viiruja, sapeliniskujen arpia, ja eräänlaisia punaisia tähtiä, jotka olivat luotien jälkiä. Hän katseli erikseen valtavaa arpea, joka oli lyönyt sankaruuden leiman kasvoihin, joille Jumala oli suonut hyvyyden leiman. Hän ajatteli, että tuo mies oli hänen isänsä ja nyt vainaja, mutta jäi kylmäksi.
Surullinen vaikutelma, jota hän tunsi, oli sama, mitä hän olisi tuntenut nähdessään kenen muun tahansa kuolleena edessään.
Surua, sydäntäsärkevää surua oli tässä huoneessa kuitenkin. Palvelijatar vaikeroi eräässä nurkassa, rukoilevan kirkkoherran kuultiin nyyhkivän, lääkäri kuivasi silmiänsä; itse ruumiskin itki.
Lääkäri, pappi ja nainen silmäilivät kesken suruansa Mariusta sanomatta sanaakaan; hän oli täällä muukalainen. Marius häpesi ja nolostui käytöstään; hän pudotti kädessään olevan hattunsa permantoon uskottaakseen heille, että tuska riisti häneltä voiman sitä pitää.
Samassa hän tunsi kuin omantunnonpistoksen ja halveksi itseään tämmöisestä käytöksestä. Mutta oliko se hänen vikansa? Hänhän ei rakastanut isäänsä.
Eversti ei jättänyt mitään jälkeensä. Hänen irtaimistonsa myynnillä saatiin tuskin hautauskulut korvatuiksi. Palvelijatar löysi paperilapun, jonka hän antoi Mariukselle. Siinä oli everstin käsialalla kirjoitettu seuraavaa:
"Pojalleni. Keisari on koroittanut minut paroniksi Waterloon taistelukentällä. Kun restauratsioni riistää minulta tämän arvonimen, jonka olen maksanut verelläni, tulee minun poikani käyttää sitä. On itsestään selvää, että hänen tulee tulla sen arvoiseksi."
Takapuolelle oli eversti kirjoittanut:
"Tässä samassa Waterloon taistelussa pelasti eräs kersantti henkeni. Miehen nimi on Thénardier. Sittemmin on hän luullakseni pitänyt pientä ravintolaa jossakin Pariisin lähistön kylässä, Chelles'issâ tai Montfermeil'ssâ. Jos poikani tapaa Thénardier'n, on hänen tehtävä tämän hyväksi, mitä voi."
Ei tunteesta isäänsä kohtaan, vaan siitä epämääräisestä kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka aina niin käskevästi puhuu ihmissydämessä, otti Marius paperin ja pani sen talteen.
Ei jäänyt jäljelle mitään, mikä olisi muistuttanut everstiä. Herra Gillenormand myi hänen miekkansa ja univormunsa eräälle vaatekaupustelijalle. Naapurit ryöstivät puutarhan ja harvinaiset kukat. Vatukko- ja orjantappurapensaat tukahduttivat muut kasvit, jotka vähitellen kuolivat.
Marius oli viipynyt Vernonissa vain kaksi vuorokautta. Hautauksen jälkeen oli hän palannut Pariisiin ja ryhtynyt jälleen lukemaan lakitiedettä, ajattelematta isäänsä sen enempää, ikäänkuin tämä ei olisi koskaan elänytkään. Kahden päivän kuluttua oli eversti haudattu ja kolmen päivän jälkeen unohdettu.
Mariuksella oli surunauha hatussa. Siinä kaikki.
5.
Kirkossakäynti tekee vallankumoukselliseksi.
Marius oli säilyttänyt lapsuutensa uskonnolliset tavat. Eräänä sunnuntaina, mentyään kuulemaan messua Saint-Sulpiceen, P. Neitsyen kappeliin, samaan, jossa hänen tätinsä häntä poikana käytti, oli hän sillä kertaa tavallista hajamielisempänä ja unelmoivampana istuutunut erään pylvään taa ja polvistunut huomaamattaan utrechtin-sametilla verhotulle tuolille, jonka selkämystään oli merkitty: Herra Mabeuf, kirkonisäntä. Messu oli tuskin alkanut, kun eräs ukko tuli ja sanoi Mariukselle:
"Hyvä herra, tämä on minun paikkani."
Marius vetäytyi nopeasti syrjään, ja ukko asettui paikoilleen.
Kun messu oli päättynyt, seisoi Marius mietteissään muutaman askelen päässä siitä, ukko lähestyi häntä uudelleen ja sanoi:
"Pyydän anteeksi, herra, että äsken teitä häiritsin ja nyt teen sen uudelleen; mutta te piditte minua varmaankin pikkumaisena, ja minun täytyy senvuoksi selittää asia."
"Se on tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Marius.
"Ei", toisti ukko, "en tahdo, että ajattelette minusta huonoa. Nähkää, minä pidän arvossa tätä paikkaa. Minusta on kuin messu tältä paikalta kuultuna tekisi paremman vaikutuksen. Minkävuoksi? Sanon sen teille. Tältä paikalta olen kymmenen vuotta säännöllisesti joka toinen tai kolmas kuukausi nähnyt erään kunnon isäraukan, joka tuli tänne, kun hänellä ei ollut muuta tilaisuutta nähdä lastaan, koska erinäiset perhesopimukset estivät häntä siitä. Hän tuli tänne siihen aikaan, jolloin tiesi poikansa tuotavan messuun. Poikanen ei aavistanut, että hänen isänsä oli kirkossa. Poikaparka ei ehkä edes tiennyt, että hänellä isää olikaan. Isä pysytteli pylvään takana, jottei häntä nähtäisi. Hän katseli lastaan ja itki. Hän jumaloi poikaansa, miesparka. Sen olen nähnyt. Senvuoksi on tämä paikka tullut minulle ikäänkuin pyhäksi ja minä olen asettunut tähän kuuntelemaan messua. Minä olen valinnut sen kirkonisäntäin penkin asemesta, missä minulle kirkonisäntänä olisi oikeus istua. Olinpa hiukan tuttavakin sen onnettoman herran kanssa. Hänellä oli appi, rikas käly, sukulaisia, en muista enää oikein miten se oli, jotka uhkasivat tehdä lapsen perinnöttömäksi, jos hän, lapsen isä, kävi sitä tapaamassa. Hän oli uhrautunut itse, jotta hänen poikansa kerran tulisi rikkaaksi ja onnelliseksi. Häntä pidettiin erillään pojasta valtiollisten mielipiteiden vuoksi. Kyllähän minä hyväksyn valtiollisia mielipiteitä, mutta muutamat ihmiset eivät osaa pysyä kohtuudessa. Herra Jumala, eihän mies silti ole mikään peto, vaikka on ollut mukana Waterloossa; eihän senvuoksi sovi eristää lasta isästä. Hän oli Bonaparten everstejä. Hän on nyt luullakseni kuollut. Hän asui Vernonissa, missä veljeni on kirkkoherrana, ja hänen nimensä oli Pontmarie tai Montpercy. Hänellä oli kasvoissaan oikein muhkea sapelinisku."
"Pontmercy?" kysyi Marius kalveten.
"Niin se olikin, Pontmercy. Tunsitteko hänet?"
"Herra", sanoi Marius, "hän oli minun isäni."
Vanha kirkonisäntä pani kätensä ristiin ja huudahti:
"Niinkö? Te olette sitten se lapsi! Jaa, jaa, se kyllä sopii, poika on tietenkin täysikasvuinen nyt. No niin, lapsi parka, te voitte ainakin sanoa, että teillä oli isä, joka on teitä paljon rakastanut."
Marius tarjosi käsivartensa ukolle ja saattoi häntä tämän asuntoon. Seuraavana päivänä hän sanoi herra Gillenormandille:
"Minä olen muutamien ystävien kanssa suunnitellut metsästysretkeä. Sallitteko minun olla poissa kolme päivää?"
"Neljä, jos tahdot", vastasi äidinisä; "mene huvittelemaan."
Ja silmää vilkuttaen sanoi hän hiljaa tyttärelleen: "Jokin lemmenseikkailu!"
6.
Miten voi käydä, kun tapaa kirkonisännän.
Minne Marius meni, saamme nähdä tuonnempana. Hän oli poissa kolme päivää; sitten hän palasi Pariisiin, meni suoraa päätä juriidisen tiedekunnan kirjastoon ja pyysi saada kokoelman Le Moniteur-lehteä.
Hän luki Le Moniteuria, hän luki kaikkia historiallisia esityksiä tasavallasta ja keisarikunnasta, Le Mémorial de Sainte-Hélènen, kaikki muistelmat, sanomalehdet, julistukset, mitä vain käsiinsä sai. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi isänsä nimen suuren armeijan julistuksissa, oli hän kuin kuumeessa koko viikon. Hän kävi niiden kenraalien luona, joiden alaisena Georges Pontmercy oli palvellut, muun muassa kreivi H:n luona. Kirkonisäntä Mabeuf, jota hän jälleen oli käynyt tervehtimässä, oli kertonut hänelle elintavoista Vernonissa, jonne eversti oli muuttanut, hänen kukistaan ja hänen yksinäisyydestään. Marius oppi lopulta täydellisesti tuntemaan tämän harvinaisen, ylevän ja lempeän miehen, tuon leijonan ja lampaan yhtymän, joka oli ollut hänen isänsä.
Nämä opiskelut veivät siinä määrin hänen aikansa ja ajatuksensa, että hän tuskin ollenkaan tapasi Gillenormandia. Aterioilla hän oli läsnä; mutta jos häntä sitten etsittiin, ei hän enää ollut kotona. Täti murisi. Ukko Gillenormand hymyili ja sanoi;
"Mitä joutavia – tyttöaika on tullut."
Joskus hän sentään lisäsi:
"Peijakas! Minä luulin sitä vain pikku seikkailuksi. Mutta siitä näyttää paisuvan intohimo."
Se oli todellakin intohimo. Marius oli alkanut jumaloida isäänsä.
Samalla tapahtui hänen aatteissaan tavaton muutos. Tämän muutoksen vaiheita oli monta, ja ne seurasivat toisiaan. Kun moni muu meidän aikanamme on noudattanut samaa kehityslinjaa, luulemme olevan hyödyllistä tarkata näitä vaiheita askel askelelta ja mainita ne kaikki.
Historia, johon hän tuli luoneeksi silmäyksen, kauhistutti häntä.
Ensimmäinen seuraus siitä oli, että häntä häikäisi.
Tasavalta, keisarikunta olivat hänelle siihen saakka olleet vain outoja sanoja. Tasavalta, hämärässä häämöittävä giljotiini; keisarikunta, yössä välkähtävä sapeli. Hän tarkkasi niitä lähemmin, ja missä hän odotti näkevänsä vain pimeyden kaaosta, alkoikin hänen suureksi, pelon ja ilon sekaiseksi kummakseen tuikkia tähtiä: Mirabeau, Vergniaud, Saint-Just, Robespierre, Camille Desmoulins, Danton, ja nousi aurinko, Napoleon. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hän peräytyi valon häikäisemänä. Vähitellen, kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, hän tottui tähän säteilyyn; hän tarkkasi tapahtumia ilman huimausta, henkilöitä ilman pelkoa; vallankumous ja keisarikunta saivat hänen haaveilevissa silmissään loistavan valon; hän näki kummankin näistä tapahtuma- ja henkilöryhmistä kahtena valtavana asiana: tasavalta oli kansalaisoikeuden valtiuden palauttaminen kansalle, keisarikunta ranskalaisen aatteen valtius Euroopassa; vallankumouksesta kohosi kansan, keisarikunnasta Ranskan valtava hahmo. Hän tuli siihen sisäiseen vakaumukseen, että kaikki tämä oli ollut hyvää.
Hän huomasi silloin, että hän aina tähän hetkeen saakka oli ymmärtänyt maatansa yhtä vähän kuin isäänsä. Hän ei ollut tuntenut kumpaakaan, hän oli kulkenut tahallisessa pimeydessä. Nyt hän näki ja toisaalta ihaili, toisaalta jumaloi.
Hän oli täynnä surua ja tunnonvaivoja ja ajatteli toivottomana, että sen, mitä hän sielussaan tunsi, saattoi nyttemmin sanoa ainoastaan haudalle. Oi, jos hänen isänsä vielä olisi elänyt, millä riemulla ja innolla olisikaan hän rientänyt hänen luokseen huutaen: "Isä, tässä minä olen! Se olen minä! Minulla on sama sydän kuin sinulla! Minä olen sinun poikasi!" Kuinka hartaasti hän olisikaan syleillyt isänsä valkoista päätä, silitellyt hänen arpeansa, suudellut hänen käsiänsä! Miksi olikaan isän pitänyt kuolla niin pian, niin ennenaikaisesti, ennenkuin sai oikeutta, ennenkuin saavutti poikansa rakkauden! Marius tunsi ikäänkuin lakkaamattomia nyyhkytyksiä sydämessään, joka alinomaa vaikeroi. Samalla hän muuttui yhä totisemmaksi, yhä miettiväisemmäksi, yhä varmemmaksi uskossaan ja ajatuksessaan. Joka hetki täydensivät uuden totuuden pilkkeet hänen ymmärrystään. Hänessä tapahtui ikäänkuin sisäistä kasvamista. Hän tunsi olennossaan jonkinlaista luonnollista suurentumista näiden kahden hänelle uuden asian johdosta: hänen isänsä ja isänmaansa.
Kaikki avautui nyt hänelle kuin avaimella; hän ymmärsi nyt, mitä oli vihannut, käsitti, mitä oli halveksinut; hän näki nyttemmin kaitselmuksen määräämän jumalaisen ja inhimillisen tarkoituksen niissä suurissa asioissa, joita hänet oli opetettu inhoamaan, ja niihin suuriin miehiin nähden, joita hänet oli opetettu kiroamaan. Kun hän ajatteli entisiä mielipiteitään, jotka olivat vasta eilisiä ja kuitenkin tuntuivat hänestä ylen vanhoilta, niin häntä suututti ja nauratti.
Isänsä kunnioittamisesta oli hän luonnollisesti siirtynyt Napoleonin kunnioittamiseen.
Tämä ei kuitenkaan, se myönnettäköön, ollut tapahtunut ilman ponnistusta.
Aina lapsuudesta saakka oli häneen syövytetty vuoden 1814 puolueen arvosteluita Bonapartesta. Kaikki restauratsionin ennakkoluulot, kaikki sen pyrkimykset ja vaistot tarkoittivat Napoleonin tahraamista. Se inhosi hänt£ vielä enemmän kuin Robespierreä. Se käytti taitavasti kansan väsymystä ja äitien vihaa. Bonapartesta oli tehty miltei tarunomainen peto, ja sen syövyttämiseksi kansan mielikuvitukseen, joka on kuin lasten mielikuvitus, antoi vuoden 1814 puolue hänen esiintyä kaikkinaisissa kammottavissa hahmoissa, kammottavasta ja samalla suurenmoisesta kammottavaan ja samalla naurettavaan asti, Tiberiuksesta "jätkään" saakka. Kun Bonapartesta puhuttiin, oli siis lupa nyyhkiä tai nauraa, kunhan vain pohjasävynä oli viha. Mariuksella ei ollut koskaan muita käsityksiä "siitä miehestä", kuten häntä nimitettiin. Ne olivat tehneet liiton hänen luonteensa sitkeyden kanssa. Hänessä asui itsepäinen pikku mies, joka vihasi Napoleonia.
Mariuksen lukiessa historiaa, varsinkin itse asiakirjoja ja aineksia, haihtui vähitellen se verho, joka peitti Napoleonin hänen katseiltaan. Hän huomasi nyt jotakin suurimittaista ja epäili, että hän tähän saakka oli erehtynyt Bonapartesta, kuten kaikesta muusta; joka päivä hän näki selvemmin, ja askel askelelta, aluksi melkein vastahakoisesti sitten huumautuneena ja ikäänkuin vastustamattoman tenhon vetämänä, hän alkoi verkalleen nousta ihailun ensin pimeitä, sitten himmeästi valaistuja ja lopulta kirkkaassa loistossa säteileviä portaita.
Eräänä iltana hän oli yksin pienessä ullakkohuoneessaan. Hänen vahakynttilänsä oli sytytetty; hän istui ja luki, kyynärpää pöytää vasten, avoimen ikkunan edessä. Kaikkinaisia unelmia liiteli hänen luokseen maailmanavaruudesta ja sekaantui hänen ajatuksiinsa. Mikä näytelmä onkaan yö! Kuulee kumeita ääniä tietämättä, mistä ne tulevat, näkee Jupiterin, joka on tuhatkaksisataa kertaa suurempi kuin maa, hehkuvan kuin pieni hiili, taivas on musta, tähdet tuikkavat; se värisyttää.
Hän luki suuren armeijan julistuksia, näitä sankarillisia, taistelutantereilla kirjoitettuja säkeitä; hän näki niissä silloin tällöin isänsä, aina keisarin nimen; suuri keisarikunta astui hänen eteensä; hän tunsi ikäänkuin merenaallon paisuvan ja nousevan rinnassaan; joskus tuntui hänestä kuin liitelisi hänen isänsä hänen ohitseen ja kuiskaisi jotakin hänen korvaansa; hänen mielialansa muuttui oudoksi; hän luuli kuulevansa rumpujen pärinää, kanuunain jyskettä, torvien toitotusta, pataljoonain ryhdikästä astuntaa ja nelistävien ratsujoukkojen kumeaa ja kaukaista jytyä; joskus hän kohotti katseensa taivasta kohti ja katseli tuhansia tähtikuvioita, jotka loistivat äärettömässä avaruudessa; sitten hän loi silmänsä taas kirjaan ja näki siellä toisia valtavia asioita epämääräisesti liikkuvan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Hän oli haltioitunut; äkkiä, itsekään tietämättä, mitä hänessä tapahtui ja mitä mahtia hän totteli, hän nousi, ojensi molemmat kätensä ulos ikkunasta, silmäili vakaasti pimeyttä, äänettömyyttä, äärettömyyttä, iäistä mittaamattomuutta ja huudahti: "Eläköön keisari!"
Tästä hetkestä oli kaikki ratkaistu: Korsikan susi, vallananastaja, tyranni, hirviö, joka oli sisartensa rakastaja, histrioni, joka otti oppia Talmalta, Jaffan myrkyttäjä, tiikeri, Buonaparté, kaikki tuo katosi ja teki hänen sielussaan tilaa epämääräiselle, mutta hohtavalle sädeloistolle, jossa saavuttamattomassa korkeudessa kimmelsi keisarin kalpea marmorihaamu. Keisari oli hänen isälleen ollut vain rakastettu sotapäällikkö, jota ihaillaan ja jonka vuoksi uhraudutaan; Mariukselle hän oli nyt enemmän. Hän oli roomalaisia maailmanvaltiudessa seuranneen ranskalaisen kansanryhmän kohtalon lähettämä järjestäjä. Hänestä tuli maailmanmullistuksen ihmeellinen toteuttaja, Kaarle Suuren, Ludvig XI:n, Henrik IV:n, Richelieun, Ludvig XIV:n ja yleisen hyvän valiokunnan työn jatkaja, jolla epäilemättä oli tahransa, vikansa, jopa rikoksensa, joka siis oli ihminen, mutta joka kaikkine vikoineenkin oli kunnioitusta herättävä, tahroissaan loistava, rikoksessaan valtava. Hänestä tuli kohtalon lähettämä mies, joka oli pakottanut kaikki kansat sanomaan: suuri kansakunta. Hänestä tuli vielä enemmän; hänestä tuli itse ruumiillistunut Ranska, joka valloitti Euroopan miekallaan ja maailman levittämällään valolla. Marius näki Bonapartessa sen häikäisevän hahmon, joka aina on nouseva ja valvova tulevaisuutta. Despootin, mutta diktaattorin; despootin, joka oli tullut tasavallasta ja keskittänyt vallankumouksen sisällyksen. Napoleon oli hänestä kansaihminen, niinkuin Jeesus on jumalihminen.
Samoinkuin kaikki äsken uuteen uskoon kääntyneet huumaantui hänkin kääntymyksestään ja meni innoissaan liian pitkälle. Hänen luontonsa oli semmoinen; kun hän kerran oli tullut rinteelle, oli hänen melkein mahdoton hillitä vauhtia. Miekan fanatismi valtasi hänet ja kietoutui hänen mielessään yhteen aatteen ihantelun kanssa. Hän ei huomannut, että hän neron ohella sekavasti ihaili myöskin voimaa, t.s. että hän jumalointinsa eri osastoihin mahdutti sitä, mikä on jumalaista, ja sitä, mikä on eläimellistä. Monessa suhteessa oli hän muutenkin eksynyt harhaan. Hän piti kaikki totena. Tiellä totuuteen täytyy tavata hairahdus. Hän oli väkinäisen hyväuskoinen, omaksui kaikki summittain. Uudella tiellä, jolle hän oli joutunut, ei hän huomannut lieventäviä asianhaaroja arvostellessaan vanhan valtakauden vikoja ja mitatessaan Napoleonin kunniaa.
Kuitenkin kaikitenkin oli suunnattoman suuri askel astuttu. Missä hän ennen näki vain monarkian kukistuksen, näki hän nyt Ranskan nousun. Ilmansuunnat olivat häneen nähden vaihtaneet paikkaa. Missä ennen oli ollut länsi, oli nyt itä. Hän oli kääntynyt.
Kaikki nämä mullistukset hänen sisässään tapahtuivat hänen omaistensa mitään aavistamatta.
Kun hän tässä salaisessa työssään oli kokonaan menettänyt entisen bourbonilaisen ja ultranahkansa, kun hän oli lakannut olemasta ylimysmielinen ja rojalisti, kun hänestä oli tullut täysi vallankumousmies, perinpohjainen demokraatti ja melkein tasavaltalainen, meni hän erään kaivertajan luo Quai des Orfèvres'n varrella ja tilasi sata käyntikorttia nimellä: Paroni Marius Pontmercy.
Tämä oli vain loogillinen seuraus siitä muutoksesta, joka hänessä oli tapahtunut ja jossa kaikki kiertyi hänen isänsä ympärille.
Mutta kun hän ei tuntenut ketään eikä voinut jaella korttejaan portinvartijoillekaan, pisti hän ne taskuunsa.
Toinen luonnollinen seuraus oli, että mikäli hän lähestyi isäänsä, tämän muistoja ja sitä, minkä puolesta eversti oli taistellut viisikolmatta vuotta, hän sikäli joutui kauemmaksi äidinisästään. Olemme jo maininneet, ettei herra Gillenormandin mielenlaatu pitkään aikaan ollut häntä miellyttänyt. Jo nyt oli heidän välillään huomattavissa niitä säröjä, joita aina syntyy vakavan nuorukaisen ja kevytmielisen ukon välille. Géronten hilpeys loukkaa ja ärsyttää Wertherin alakuloisuutta. Niin kauan kuin heidän valtiolliset mielipiteensä ja aatteensa olivat olleet yhteiset, olivat ne olleet heidän välillään yhtymäsiltana. Kun tämä silta luhistui, avautui heidän välilleen kuilu. Ja sitäpaitsi tunsi Marius mielessään sanomattoman kapinallista tunnetta ajatellessaan, että herra Gillenormand typerien vaikuttimien vuoksi oli säälimättä temmannut hänet erilleen everstistä, siten riistäen isältä lapsen ja lapselta isän.
Isän muiston kunnioitus oli saanut Mariuksen miltei inhoamaan isoisäänsä.
Muuten, kuten jo sanottu, ei hänestä voinut tätä ulkonaisesti millään tavoin havaita. Hän oli vain yhä kylmempi, harvasanaisempi aterioilla ja harvemmin kotona. Kun täti torui häntä tästä, oli hän hyvin hiljainen ja selitti syyksi opinnoitaan, luentoja, tutkintoja, väitöstilaisuuksia j.n.e.
Äidinisä ei luopunut pettämättömästä diagnoosistaan:
"Poika on rakastunut. Tuttu juttu."
Marius teki silloin tällöin pieniä matkoja.
"Missä hän mahtaa niin usein matkustella?" kysyi täti.
Eräällä näistä matkoistaan, jotka eivät milloinkaan kestäneet kauan, oli hän, noudattaakseen isänsä jättämää kehoitusta, mennyt Montfermeil'hin etsimään entistä Waterloon kersanttia, ravintoloitsija Thénardier'ta. Thénardier oli tehnyt vararikon, ravintola oli suljettu, eikä tiedetty, minne mies oli joutunut. Näitä tutkimuksia varten oli Marius kotoa poissa neljä päivää.
"Hän alkaa ilmeisesti elää epäsäännöllisesti", sanoi ukko Gillenormand.
Oli huomattu, että hän piti rinnallaan paidan alla jotain, joka riippui mustasta nauhasta.
7.
Jokin hame.
Olemme maininneet erään lansieerin. Hän oli herra Gillenormandin veljenpojan poika ja eli suvustaan erillään kasarmielämää. Luutnantti Théodule Gillenormand täytti kaikki edellytykset ollakseen pulska upseeri. Hän oli vyötäisiltä hoikka kuin tyttö, laahasi sapeliaan voitokkaalla tavalla ja piti viiksiään ylöskäännettyinä. Hän tuli harvoin Pariisiin, niin harvoin, ettei Marius lainkaan ollut nähnyt häntä. Molemmat pikkuserkut tunsivat toisensa vain nimeltä. Théodule oli täti Gillenormandin suosikki; täti piti häntä arvossa, koska näki hänet niin harvoin. Kun näkee ihmisiä hyvin harvoin, voi heissä olettaa ilmenevän kaikkinaista täydellisyyttä.
Eräänä aamuna oli neiti Gillenormand vanhempi tullut huoneeseensa niin kiihtyneenä kuin hänen rauhaisalle luonnolleen oli mahdollista. Marius oli jälleen pyytänyt äidinisältään lupaa tehdä pienen matkan, lisäten aikovansa lähteä jo samana iltana.
"Lähde vain!" oli äidinisä vastannut ja oli itsekseen lisännyt kulmakarvojaan kohottaen: "Ulkonamakaamistauti uusiintuu."
Neiti Gillenormand oli tästä hyvin hämillään mennyt kamariinsa ja portaille ehdittyään huudahtanut: "Se on jo liikaa! Minne hän sitten matkustaa!" Hän aavisteli jotakin enemmän tai vähemmän luvallista rakkausseikkailua, puolipimeässä olevaa naista, kohtausta, salaisuutta, ja olisi mielellään kohdistanut silmälasinsa siihen. Saada maistaa hiukan salaisuutta on kuin saisi ensimmäisenä tiedon skandaalista; hurskaat sielut rakastavat semmoista. Hurskailun salakätköissä on hiukan skandaalin uteliaisuutta.
Hillitäkseen uteliaisuuttaan hän ryhtyi käsitöihinsä. Hän oli jo istunut monta tuntia tuolillaan, kun ovi avattiin. Neiti Gillenormand katsahti ylös; luutnantti Théodule seisoi hänen edessään ja tervehti sotilaallisesti. Täti huudahti ilosta. Ihminen voi olla vanha, ujosteleva, tekopyhä ja täti, mutta sittenkin on aina mieluisaa nähdä lansieeriupseerin tulevan huoneeseen.
"Sinä täällä, Théodule!" huudahti hän.
"Niin, läpimatkalla, täti."
"Syleile minua toki."
"Mielelläni", sanoi Théodule.
Ja hän syleili tätiä. Täti Gillenormand meni piironkinsa luo ja avasi sen.
"Tottahan viivyt meillä ainakin viikon?"
"En, minä matkustan taas jo tänä iltana, rakas täti."
"Mahdotonta!"
"Päinvastoin, matemaattisen täsmällisesti."
"Viivy toki, pikku Théodule, minä pyydän."
"Sydän käskee, mutta ohjeet kieltävät. Asia on yksinkertainen. Meidän oleilupaikkaamme on muutettu, me olimme Melunissa, nyt meidät siirretään Gailloniin. Tullaksemme vanhasta varuskunnasta uuteen täytyy meidän kulkea Pariisin kautta. Minä ajattelin silloin: nyt menen tervehtimään tätiä.
"Ja tässä saat vaivastasi."
Täti pani kymmenen louisdoria hänen käteensä.
"Te tarkoitatte nautinnostani, rakas täti."
Théodule syleili häntä vielä kerran, ja tädillä oli se ilo, että hänen univormunsa punontanauhat hiukan kahnasivat hänen kaulaansa.
"Teetkö matkan ratsain rykmentin kanssa?"
"En täti. Minä halusin nähdä teitä. Minä hankin erikoisluvan. Passarini vei hevoseni; minä matkustan diligenssillä. Ja juuri sen johdosta täytyy minun kysyä teiltä erästä asiaa:
"Mitä sitten?"
"Minun serkkuni Marius Pontmercyhän matkustaa myös?"
"Mistä sinä sen tiedät?" huudahti täti uteliaisuudesta kiihdyksissä.
"Kun tulin tänne, menin heti diligenssikonttoriin varaamaan itselleni paikkaa vaunussa."
"No?"
"Eräs matkustaja oli jo ollut siellä ja tilannut paikan katolla. Minä näin hänen nimensä päiväkirjassa."
"Minkä nimen?"
"Marius Pontmercy."
"Se nulikka!" huudahti täti. "Ah, serkkusi ei ole säännöllinen nuorukainen niinkuin sinä! Ajatella, että hän viettää yönsä diligenssissä!"
"Niinkuin minäkin."
"Mutta sinä teet sen velvollisuudesta; hän kevytmielisyydestä."
"Katsos poikaa!" sanoi Théodule.
Tällöin tunsi neiti Gillenormand vanhempi jotakin merkillistä: hän sai erään ajatuksen. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän lyönyt otsaansa. Nyt hän kysyi innokkaasti Théodulelta:
"Tiedätkö, tunteeko serkkusi sinua?"
"En luule. Minä olen nähnyt hänet, mutta hän ei ole koskaan suvainnut huomata minua."
"Mutta te siis matkustatte yhdessä?"
"Niin, mutta hän katolla, minä vaunun sisässä."
"Minne se diligenssi menee?"
"Andelysiin."
"Sinnekö Marius siis matkustaa?"
"Ellei hän, kuten minä, jää välille. Minä nousen pois Vernonissa muuttaakseni Gailloniin menevään diligenssiin. Minä en tunne Mariuksen matkasuunnitelmaa."
"Marius! Semmoinen nimi! Kuinka onkaan voitu ristiä hänet Mariukseksi! Onhan sentään Théodule aivan toista."
"Minä olisin mieluummin Alfred", sanoi upseeri.
"Kuulehan, Théodule."
"Minä kuulen, täti."
"Kuule tarkasti."
"Minä teen sen."
"Teetkö?"
"Teen."
"No, Marius on usein poissa."
"Oho."
"Hän tekee matkoja."
"Aha."
"Hän makaa öitä ulkona."
"Aijai."
"Me tahtoisimme tietää, mitä siinä piilee."
Théodule vastasi tyynesti kuin pronssipatsas:
"Jokin hame."
Ja hymähtäen varmuutta osoittavalla tavalla hän lisäsi:
"Joku tytöntypykkä."
"Se on luultavaa", huudahti täti, joka luuli kuulevansa herra Gillenormandin puhuvan ja tunsi itsensä ehdottomasti vakuutetuksi sanasta tytöntypykkä, jonka nuori mies lausui melkein samalla tavalla kuin äijäkin. Hän jatkoi:
"Tee meille palvelus. Seuraa hiukan Mariuksen jälkiä. Hän ei tunne sinua, se on siis sinulle helppoa. Kun kerran pelissä on mukana tyttö, niin koeta saada nähdä häntä. Kirjoita sitten ja kerro meille asia. Isä on siitä huvitettu."
Théodule ei ollut erittäin halukas tämänlaatuiseen vartiopalvelukseen, mutta nuo kymmenen louisdoria liikuttivat hänen mieltään, ja hän arveli niitä mahdollisesti tulevan lisää. Hän suostui siis tehtävään ja sanoi:
"Niinkuin haluatte, täti."
Itsekseen hän lisäsi:
"Vai piti minusta vielä tulla duenna."
Neiti Gillenormand syleili häntä.
"Sinulla ei olisi omasta kohdastasi semmoisia metkuja mielessäsi, Théodule. Sinä noudatat kuria, sinä olet omantunnon ja velvollisuuden mies, etkä sinä jättäisi perhettäsi mennäksesi semmoisia 'typyköitä' tapaamaan."
Lansieeri teki tyytyväisen eleen, niinkuin varas, joka saa kiitoksia rehellisyydestä.
Illalla tämän keskustelun jälkeen nousi Marius diligenssiin aavistamatta, että hänellä oli mukana vartija. Mitä vartijaan tuli, nukahti tämä heti vaunuun tultuaan. Uni oli keskeytymätön ja sikeä. Argus kuorsasi koko yön.
Päivän koittaessa huusi kuski:
"Vernon! Vernonin asema. Vernoniin matkustajat!"
Ja luutnantti Théodule heräsi.
"Jaha!" mutisi hän vielä puolinukuksissa. "Täällä on minun noustava pois."
Kun hänen muistinsa vähitellen palautui, tuli hän ajatelleeksi tätiänsä, kymmentä louisdoria ja selostusta, jonka hän oli ottanut laatiakseen Mariuksen puuhista. Tämä sai hänet naurahtamaan.
"Hän ei ehkä lainkaan enää ole mukana", ajatteli hän suoriessaan univormuansa. "Hän on saattanut astua alas Poissyssä; hän on voinut jäädä Trieliin; ellei hän ole noussut pois Meulanissa, on hän voinut tehdä sen Mantesissa, ellei ole tehnyt sitä Rolleboisessa tai Pacyssä, mistä hän on voinut kääntyä joko vasemmalle Evreux'n tai oikealle Laroche-Guyonin tielle. Juokse perässä, täti. Mutta mitä ihmettä keksin kirjoittaa ikäimpyelle?"
Tällä hetkellä näkyi vaununoven ulkopuolella musta housupari, joka laskeutui diligenssin katolta.
"Mahtaisikohan tuo olla Marius?" ajatteli luutnantti.
Se oli Marius.
Pieni maalaistyttö seisoi vaunun vieressä kaupitellen kukkia matkustajille.
"Ostakaa kukkia naisillenne", huusi tyttö.
Marius meni tytön luo ja osti kauneimmat kukat hänen vasustaan.
"Katsos poikaa", sanoi Théodule itsekseen hypäten vaunusta ulos, "nyt ärsyttää se minunkin uteliaisuuttani."
Kenelle se mahtaa viedä noita kukkasia? Se mahtaa olla hurjan kaunis nainen, joka saa noin kauniita kukkia.
Minun täytyy nähdä hänet.
Niin hän alkoi seurata Mariusta, nyttemmin ei enää käskystä, vaan omasta uteliaisuudestaan, niinkuin koirat, jotka metsästävät omin päinsä.
Marius ei kiinnittänyt vähääkään huomiota Théoduleen. Siroja naisia nousi diligenssista; hän ei katsonut heitä. Hän ei näyttänyt huomaavan mitään ympärillään.
"Hm, se poika on ilmeisesti rakastunut!" ajatteli Théodule.
Marius lähti kävelemään kirkkoa kohti.
"Mainiota!" sanoi Théodule itsekseen. "Niin sen pitää olla! Hellät kohtaukset, hiukan messua höysteenä, ovat parhaat. Ei mikään ole niin herkullista kuin hostian yli saatu silmäys."
Saavuttuaan kirkon luo ei Marius mennyt sisään, vaan kiersi kuorin ja katosi erään sen pylvään taakse.
"Kohtaus onkin ulkopuolella", arveli Théodule. "Menkäämme katsomaan tyttöä."
Ja hän lähestyi varpaillaan sitä kohtaa, mistä Marius oli kadonnut.
Sinne tultuaan hän pysähtyi ällistyneenä. Pää molempien käsiensä varassa oli Marius polvillaan ruohottuneen hautakummun ääressä. Kummulle hän oli irroittanut kukkasensa. Haudan toisessa päässä olevalla korokkeella, joka osoitti pään kohtaa, oli musta puuristi ja siinä valkoisin kirjaimin: Eversti, paroni Pontmercy. Hän kuuli Mariuksen nyyhkyttävän. 'Tytöntypykkä' oli hauta.
8.
Marmori graniittia vastassa.
Tänne oli Marius tullut ensi kertaa poistuessaan Pariisista. Tänne hän palasi joka kerta, kun herra Gillenormand sanoi: "Hän nukkuu yötä ulkona."
Luutnantti Théodule joutui aivan noloksi tullessaan niin odottamatta kosketuksiin haudan kanssa; hän tunsi vastenmielistä ja merkillistä tunnetta, jota ei kyennyt itselleen selittämään ja jossa oli sekä kunnioitusta hautaa että kunnioitusta everstinarvoista upseeria kohtaan. Hän vetäytyi pois jättäen Mariuksen yksin kirkkomaalle, ja tässä peräytymisessä oli sotilaskuria. Kuolemalla oli hänen mielestään suuret olkalaput, ja hän teki sille miltei sotilaallista kunniaa. Kun hän ei tiennyt, mitä kirjoittaisi tädille, ei hän kirjoittanut lainkaan; ja arvatenkaan ei Théodulen havainnosta Mariuksen rakkausseikkailuun nähden olisi ollut mitään seurausta, ellei salliman salaperäisestä oikusta, jollaisia usein sattuu, Vernonin tapaus melkein heti sen jälkeen olisi saanut eräänlaista vastaiskua Pariisissa.
Marius palasi Vernonista kolmantena päivänä varhain aamulla. Hän oli väsynyt matkustettuaan kaksi yötä diligenssissä, ja hänen teki mieli virkistää itseään menemällä kylpemään. Hän meni senvuoksi kiireesti huoneeseensa, riisui yltään vain matkavaipan ja kaulassa kantamansa mustan nauhan ja meni uimalaitokselle.
Herra Gillenormand, joka oli noussut varhain, kuten kaikki terveet vanhukset, oli kuullut hänen palaavan ja rientänyt, mikäli hänen vanhat jalkansa sallivat, yläkerrokseen, missä Marius asui, tervehtimään häntä ja samalla koettaakseen ottaa selkoa, mistä hän tuli.
Mutta nuorukainen oli tarvinnut vähemmän aikaa mennäkseen portaita alas kuin vanhus noustakseen toisia ylös, ja kun ukko Gillenormand tuli ullakkohuoneeseen, oli Marius jo poissa.
Vuoteella oli hänen vaippansa ja musta nauha.
"Sattuikin paremmin", sanoi herra Gillenormand itsekseen.
Hetkistä myöhemmin hän tuli salonkiin, missä neiti Gillenormand vanhempi jo istui, koruompele kädessään.
Ukko oli riemuissaan. Hänellä oli toisessa kädessään vaippa, toisessa kaulanauha, ja hän huudahti:
"Viktoria! Nyt pääsemme salaisuuden perille. Nyt saamme selvän tuon salaperäisen herran retkistä. Olemme romaanin jäljillä. Minulla on valokuva."
Musta, hiukan medaljongin näköinen nahkakotelo riippui todellakin nauhassa.
Ukko otti kotelon ja katseli sitä hetken avaamatta, samalla nautinnon, ihastuksen ja vihan sekaisella tunteella, jolla nälkäinen näkee herkullisen päivällisen, joka ei ole häntä varten, menevän suunsa ohi.
"Sillä tässä on tietenkin muotokuva. Minä ymmärrän näitä asioita. Sitä kannetaan hellästi sydämellä. Eivätkö ne ole nautoja! Joku inhoittava tytönletukka, jonka näkeminen varmaan kuvottaa! Nuorilla miehillä on nykyaikaan huono maku."
"Näyttäkää, isä", sanoi ikäimpi.
Kotelo aukeni erästä ponninta painamalla. Sisällä ei ollut muuta kuin huolellisesti kokoon taitettu paperi.
"Samalta samalle!", sanoi herra Gillenormand nauraa hohottaen. "Minä tiedän mikä se on. Rakkauskirje!"
"Ah, lukekaamme se!" sanoi täti.
Ja hän pani silmälasit nenälleen. He aukaisivat paperin ja lukivat seuraavaa:
"Pojalleni. Keisari on koroittanut minut paroniksi Waterloon taistelukentällä. Kun restauratsioni riistää minulta tämän arvonimen, jonka olen maksanut verelläni tulee minun poikani käyttää sitä. On itsestään selvää, että hänen tulee tulla sen arvoiseksi."
Ei voi sanoin kuvata mitä isä ja tytär tunsivat. Oli kuin pääkallon henkäys olisi heitä jäätänyt. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Herra Gillenormand sanoi vain hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen:
"Se on sen sapelimiehen käsialaa."
Täti tarkasteli ja käänteli paperia ja pani sen sitten takaisin koteloon.
Samassa putosi pieni nelikulmainen, siniseen paperiin pantu käärö vaipan taskusta. Neiti Gillenormand otti sen ylös ja avasi sinisen paperin.
Siinä olivat Mariuksen nimikortit, sata kappaletta.
Hän ojensi yhden herra Gillenormandille, joka luki: Paroni Marius Pontmercy.
Ukko soitti. Nicolette tuli sisään. Herra Gillenormand otti nauhan, käärön ja vaipan, nakkasi kaikki keskelle salin permantoa ja sanoi:
"Vie pois nuo kapineet."
Runsas tunti kului syvässä äänettömyydessä. Ukko ja ikäimpi olivat istuutuneet selin toisiinsa ja miettivät kumpikin itsekseen, arvattavasti samoja asioita. Vihdoin sanoi täti Gillenormand:
"Onpa se siivo juttu!"
Samassa astui Marius sisään. Ennenkuin hän oli ehtinyt astua kynnyksen yli, huomasi hän äidinisänsä, joka piti yhtä hänen nimikorttiaan kädessään ja hänet nähdessään huudahti, äänessään se porvarillinen ja ilkkuva ylimielisyyden sävy, jossa oli jotakin ylen musertavaa:
"Ei, kas vain! Sinä olet paroni nyt. Saan onnitella. Mitä tämä merkitsee?"
Marius punastui hiukan ja vastasi:
"Se merkitsee, että minä olen isäni poika."
Herra Gillenormand lakkasi nauramasta ja sanoi ankarasti:
"Minä olen sinun isäsi."
"Minun isäni", jatkoi Marius maahan katsoen ja vakavana, "oli nöyrä ja sankarillinen mies, joka on kunniakkaasti palvellut tasavaltaa ja Ranskaa, joka on ollut suuri suurimmassa historiassa, mitä ihmiset ovat milloinkaan tehneet, joka on viettänyt neljännen osan vuosisataa nuotiolla, päivisin kuulatuiskussa, öisin lumessa, loassa ja sateessa, joka on ottanut viholliselta kaksi lippua, saanut kaksikymmentä haavaa, joka on kuollut unohdettuna ja yksinäisenä ja jossa ei koskaan ollut muuta vikaa kuin se, että hän liian suuresti rakasti kahta kiittämätöntä, maatansa ja minua."
Tämä oli liikaa herra Gillenormandin sulatettavaksi. Kuullessaan sanan tasavalta oli hän noussut ylös tai oikeammin ojentautunut ihan suoraksi. Jokainen Mariuksen lausuma sana oli vaikuttanut vanhan rojalistin kasvoihin kuin palkeiden puhallus pajahiiliin. Tummasta oli hän muuttunut punaiseksi, punaisesta purppuranväriseksi ja siitä tulenhehkuvaksi.
"Marius!" huusi hän. "Inhoittava kakara! Minä en tiedä, mikä isäsi oli! Minä en tahdo sitä tietää! Minä en tiedä hänestä mitään, ei, en mitään! Mutta sen minä tiedän, että kaikkien noiden ihmisten joukossa oli vain roistoja, että he olivat lurjuksia, murhamiehiä, punapäitä, varkaita kaikki tyyni! Minä sanon kaikki, niin, kaikki tyyni! Minä en tunne ketään heistä! Minä sanon kaikki tyyni, kuuletko, Marius! Näetkö, sinä olet paroni yhtä paljon kuin minun tohvelini! Ne olivat roistoja kaikki, jotka palvelivat Robespierreä, maantierosvoja kaikki, jotka palvelivat Buonapartea, kavaltajia kaikki tyyni, jotka kavalsivat, kavalsivat, kavalsivat laillisen kuninkaansa, pelkureita kaikki tyyni, jotka pakenivat preussilaisia ja englantilaisia Waterloon luona! Siinä se, mitä minä tiedän. Oliko teidän herra isänne heidän joukossaan, en tiedä; se olisi ikävää, se olisi sitäkin pahempi! Nöyrin palvelijanne!"
Nyt oli Mariuksen vuoro olla pajahiilenä, ja Gillenormand oli palkeena. Mariuksen joka jäsen värisi, hänen päätään porotti. Hän oli kuin pappi, joka näkee kaikki hostiansa heitettävän tuuleen, tai fakiiri, joka näkee ohikulkijan sylkevän hänen jumalankuvaansa. Tämmöistä ei saanut rankaisematta puhua hänen läsnä ollessaan. Mutta mitä tehdä? Hänen isäänsä oli häväisty hänen läsnä ollessaan, mutta kuka sen oli tehnyt? Hänen äitinsä isä. Kuinka kostaa toisen puolesta, häpäisemättä toista? Hänen oli mahdoton solvata äitinsä isää ja yhtä mahdoton suvaita isänsä häpäisyä. Toisaalla pyhä hauta, toisaalla vanhuksen valkea pää. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen kuin juopunut, koko tämä pyörre päässään; sitten hän loi silmänsä ylös, katsoi pitkään ja hievahtamatta äidinisäänsä ja huusi kajahtavalla äänellä:
"Alas Bourbonit ja paksu karju Ludvig XVIII!"
Ludvig XVIII oli tällöin ollut kuolleena jo neljä vuotta, mutta se oli hänestä yhdentekevää.
Tulipunainen ukko kalpeni äkkiä hiuksiansa valkoisemmaksi. Hän kääntyi uuninreunustalla olevaa Berryn herttuan rintakuvaa kohti ja kumarsi sille syvään ja jonkinlaisella oudolla majesteettisuudella. Sitten hän kulki kahteen kertaan hitaasti ja vaieten uunin luota ikkunan ääreen ja ikkunan äärestä takaisin uunin luo läpi koko salin ja niin raskain askelin kuin kivinen kuvapatsas. Sitten hän kumartui tyttärensä puoleen, joka typertyneenä kuin vanha lammas oli katsellut tätä yhteentörmäystä, ja sanoi hänelle melkein tyynesti hymyten:
"Tuon herranlainen paroni ja minunlaiseni aateliton eivät voi asua saman katon alla."
Sitten hän äkkiä suoristi itsensä, kalpeana, vapisevana, peloittavana, otsa vihaa leimuten, ojensi kätensä Mariusta kohti ja huusi hänelle:
"Mene tiehesi!"
Marius lähti talosta.
Seuraavana päivänä sanoi herra Gillenormand tyttärelleen:
"Lähettäkää joka kuudes kuukausi kuusikymmentä pistolia sille verenjuojalle, mutta älkää koskaan puhuko hänestä minulle."
Hänellä oli suunnaton määrä raivoa jäljellä, ja kun hän ei tiennyt, mihin sen vuodattaisi, hän jatkoi yli kolmen kuulauden ajan tyttärensä teitittelemistä.
Marius puolestaan oli lähtenyt tiehensä niinikään kiihtyneessä mielentilassa. Eräs seikka, joka meidän täytyy mainita, oli vielä lisännyt hänen katkeruuttaan. On aina olemassa sellaisia pieniä tapaturmia, jotka sotkevat perhedraamoja pahemmiksi. Se lisää katkeruutta, vaikka vääryys itse asiassa ei ole suurentunut. Kun Nicolette herra Gillenormandin käskystä oli rientänyt viemään Mariuksen tavaroita tämän huoneeseen, oli hän huomaamattaan, arvatenkin portaissa, jotka olivat pimeät, pudottanut mustan nahkakotelon, jossa everstin kirjoittama paperi oli, Koteloa enempää kuin paperiakaan ei löytynyt. Marius uskoi varmaan, että "herra Gillenormand" – tästä päivästä alkaen hän ei milloinkaan maininnut häntä muulla nimellä – oli heittänyt "hänen isänsä testamentin" tuleen. Hän osasi ulkoa ne muutamat rivit, jotka eversti oli kirjoittanut, joten ei mitään ollut menetetty. Mutta paperi, käsiala, tämä pyhä reliikki, se oli hänen sydämensä. Mitä sille oli tehty?
Marius oli mennyt sanomatta ja tietämättä, minne meni, mukanaan kolmekymmentä frangia, kellonsa ja muutamia vaatekappaleita käsilaukussa. Hän oli ottanut vuokra-ajurin tuntikaupalla ja lähtenyt umpimähkään Quartier Latiniin.
Mitä oli Mariuksesta tuleva?
NELJÄS KIRJA
AAPISEN YSTÄVÄT.
1.
Ryhmä, josta vähällä oli tulla historiallinen.
Tähän näköjään niin välinpitämättömään aikaan kävi kuitenkin epämääräinen kumouksellinen värähdys läpi yhteiskunnan. Tuulahduksia, jotka nousivat vuosien 89 ja 92 syvyyksistä, tuntui ilmassa. Nuoriso oli vaihtamassa nahkaansa – suotakoon sana meille anteeksi. Ajanvirtaus muutti ihmisiä melkein heidän aavistamattaan. Viisari, joka liikkui eteenpäin kellontaululla, kulkee eteenpäin myöskin sieluissa. Jokainen astui eteenpäin sen askelen, mikä hänen oli astuttava. Rojalisteista tuli liberaaleja, liberaaleista demokraatteja.
Oli kuin vuoksennousu tuhansin pienin takaisinvirtauksin; niille on ominaista, että ne saavat aikaan sekoituksia; siitä monia ihmeellisiä aateyhtymiä; jumaloitiin samalla kertaa Napoleonia ja vapautta. Me kirjoitamme nyt historiaa. Ne olivat sen ajan kangastuksia. Mielipiteiden tulee käydä läpi vaiheensa. Voltairelaisella rojalismilla, tuolla kummallisella lajinmuunnoksella, on ollut yhtä kummallinen vastineensa, nimittäin bonapartistinen liberalismi.
Toiset ajattelevien ryhmät olivat vakavampia. Niissä tutkittiin periaatetta; niissä pidettiin kiinni oikeudesta. Haaveiltiin absoluuttista, nähtiin äärettömiä toteuttamismahdollisuuksia; absoluuttisuus ajaa ankaruudellaan mielet avaruuteen ja saa ne liehumaan rajattomuuksissa. Ei mikään voi synnyttää unelmia niinkuin uskonkappale. Eikä mikään voi synnyttää tulevaisuutta niinkuin unelma. Tämänpäivän utopia on huomisen todellisuus.
Pisimmälle menneillä mielipiteillä oli molemmat taustat. Alkava salakähmäisyys uhkasi "voimassaolevaa järjestystä", joka oli epäluuloinen ja salakavala. Se on mitä suurimmassa määrässä kumouksellinen oire. Hallituksen taka-ajatus kohtaa myyränkolossa kansan taka-ajatuksen. Kapinain kypsymisaika vastaa valtiokaappausten harkinta-aikaa.
Silloin ei Ranskassa vielä ollut sellaisia laajoja maanalaisia järjestöjä kuin saksalainen Tugendbund ja italialainen carbonarismi; mutta siellä täällä alkoi pimeitä myyränpolkuja levitä pinnan alle. La Cougourd alkoi muodostua Aix'ssa, ja Pariisissa oli muiden tämänlaatuisten yhdistysten ohella myöskin seura, jota sanottiin "Aapisen ystäviksi".
Mikä oli "Aapisen ystävien" seura? Seura, jonka nimellisenä tarkoituksena oli lasten kasvatus, mutta joka itse asiassa tarkoitti ihmisten kohottamista.
Sanottiin oltavan Aapisen ystäviä. L'abaissé[13] oli kansa. Se
tahdottiin kohottaa. Olisi väärin nauraa tälle sanaleikille. Sanaleikit
voivat politiikassa joskus olla kylläkin vakavia; todistuksena tästä
on Castratus ad castra, joka teki Narseesta sotapäällikön; toinen
todistus on Barbari ja Barberini; kolmas Fueros y Fuegos; neljäs
_Tu es Petrus et super hanc petram, j.n.e.Aapisen ystäviä ei ollut paljon; se oli vasta alkutilassa oleva seura; tahtoisimme melkein sanoa sakki, jos semmoiset voisivat luoda sankareita. He kokoontuivat Pariisissa kahdessa paikassa, osaksi lähellä halleja eräässä Corinthe-nimisessä kapakassa, josta tulee puhe tuonnempana, osaksi lähellä Panthéonia, eräässä pienessä, Saint-Michelin torin varrella olevassa Café Musain-nimisessä kahvilassa, joka nyttemmin on purettu; edellinen näistä kokouspaikoista oli lähellä työmiesten korttelia, jälkimmäinen ylioppilaiden.
Aapisen ystävien salaiset kokoukset pidettiin tavallisesti eräässä Café Musainin pihanpuoleisessa salissa.
Tässä salissa jokseenkin kaukana itse kahvilasta, johon sitä yhdisti pitkä käytävä, oli kaksi ikkunaa ja oma salainen uloskäytävä, joka johti pienelle Grès-kadulle. Siellä tupakoitiin, juotiin, pelattiin ja naurettiin. Puhuttiin hyvin äänekkäästi kaikkinaisista ja hiljaa erinäisistä asioista. Seinälle oli naulattu vanha tasavallan aikaisen Ranskan kartta, riittävä merkki poliisille vainuamaan jotakin muutakin.
Useimmat Aapisen ystävät olivat ylioppilaita, jotka olivat hyvissä väleissä eräiden työmiesten kanssa. Tässä huomattavinten nimet. Ne kuuluvat jossakin määrin historiaan: Enjolras, Combeferre, Jean Prouvaire, Feuilly, Courfeyrac, Bahorel, Lesgle eli Laigle, Joly, Grantaire.
Nämä nuorukaiset olivat ystävyyden siteillä liittyneet jonkinlaiseksi perheeksi. Kaikki, lukuunottamatta Laigleä, olivat Etelä-Ranskasta.
Tämä joukko oli jokseenkin merkillinen. Se on kadonnut niihin näkymättömiin syvyyksiin, jotka ovat meidän takanamme. Meidän tultuamme heidän kohdalleen tässä draamassa, on kenties paikallaan kohdistaa valonheittäjä näihin nuoriin päihin, ennenkuin lukija näkee heidän peittyvän traagillisen seikkailun hämärään.
Enjolras, jonka olemme maininneet ensiksi tuonnempana kerrottavasta syystä, oli vanhempiensa ainoa lapsi ja rikas.
Enjolras oli viehättävä nuori mies, mutta saattoi myöskin julmistua. Hän oli kaunis kuin enkeli. Kuin Antinous, mutta ujo. Kun näki hänen katseensa miettivän heijastuksen, olisi ollut valmis sanomaan, että hän jo jossakin entisessä olomuodossa oli elänyt vallankumouksen ilmestyksen. Hän tunsi sen tarinan niinkuin itse olisi ollut silminnäkijänä. Hänellä oli selvillä kaikki yksityiskohdat tässä suuressa tapahtumassa. Hän oli ylipapillinen ja sotainen luonne, mikä on harvinaista nuorukaisessa. Hän sekä saarnasi että taisteli; likeltä katsottuna hän oli demokratian sotilas; ajanliikkeen yläpuolelta nähtynä hän oli ihanteiden pappi. Hänellä oli syvät silmät, hiukan punertavat silmäluomet, paksu ja hieman korska alahuuli sekä korkea otsa. Laaja otsa kasvoissa on kuin avara taivas näköpiirissä. Kuten eräät nuoret miehet tämän vuosisadan alussa ja edellisen lopussa, jotka varhain olivat tulleet kuuluisiksi, oli hänkin riehakkaan nuortea kuin nuori tyttö, mutta joskus hyvin kalpea. Hän vaikutti lapselta, vaikka oli jo täysikasvuinen. Hänen kaksikolmatta ikävuottansa olivat kuin seitsemäntoista; hän oli vakava eikä näyttänyt tietävän, että maan päällä oli olentoa, jonka nimi on nainen. Hänellä oli vain yksi intohimo, oikeus, ja yksi ajatus, sen tiellä olevien esteiden kumoaminen. Aventinus-vuorella hän olisi ollut Gracchus; konventissa hän olisi ollut Saint-Just. Hän tuskin näki ruusuja, hän ei tuntenut kevättä, hän ei kuullut lintujen laulua; Evadneen paljas povi ei olisi liikuttanut häntä enempää kuin Aristogeitonia; hän käytti kukkia kuin Harmodios vain miekan peittämiseksi. Hän oli ankara myöskin huvituksissaan. Kaikesta mikä ei koskenut tasavaltaa, hän loi silmänsä syrjään. Hän oli marmorinen vapauden rakastaja. Hänen sanoissaan oli valtavaa innoitusta ja jotakin hymnin väräjävää sointua. Niissä kuului siipien suhinaa. Huonosti olisi käynyt sen lemmenoikun, joka olisi kohdistunut häneen! Jos joku Cambrai-torin tai Saint-Jean-de-Beauvais-kadun grisetti nähdessään nämä koulupojankasvot, tämän paasi-ilmiön, nuo pitkät vaaleat silmäripset, siniset silmät, tuuhean tukan, punaiset posket, koskemattomat huulet, kauniit hampaat, olisi tavoittanut kaikkea tätä aamuruskoa ja koettanut sulollaan vaikuttaa Enjolras'han, olisi odottamaton ja pelättävä silmäys äkkiä osoittanut hänelle heidän välisen kuilun ja opettanut häntä olemaan sekoittamatta Hesekielin peloittavaa keruubia Beaumarchais'n herttaiseen keruubiin.
Enjolras edusti vallankumouksen logiikkaa, hänen rinnallaan Combeferre sen filosofiaa. Vallankumouksen logiikan ja filosofian välillä on se ero, että sen logiikan lopputuloksena voi olla sota, kun taas sen filosofia ei voi johtaa muuhun kuin rauhaan. Combeferre täydensi ja oikaisi Enjolras'ta. Hän ei noussut niin korkealle, mutta liikkui laajemmilla aloilla. Hän tahtoi, että miehin istutettaisiin nuo laajakantoiset periaatteet yleisinä aatteina; hän sanoi: vallankumous, mutta sen ohella myöskin sivistys; ja äkkijyrkän vuoren ympärille levitti hän laajan sinisen näköpiirin. Siitä johtui, että Combeferren mielipiteissä oli aina jotakin, mikä oli mahdollista saavuttaa ja suorittaa. Vallankumouksen henkeä oli helpompi vetää sisäänsä Combeferren kuin Enjolras'n kanssa. Enjolras oli sen jumalaisen ja Combeferre sen luontaisen oikeuden edustaja. Edellinen liittyi Robespierreen, jälkimmäinen oli lähempänä Condorcet'ta. Combeferre eli enemmän kuin Enjolras, kuten kaikki muutkin ihmiset. Jos näiden molempain nuorukaisten olisi ollut suotu päästä historiallisiksi, olisi toista mainittu vanhurskaaksi, toista viisaaksi. Enjolras oli miehekkäämpi, Combeferre inhimillisempi. Homo ja vir, siinä oli tosiaankin heidän välisensä ero. Combeferre oli lempeä, niinkuin Enjolras oli ankara, luontaisesta puhtaudesta. Hän rakasti sanaa kansalainen, mutta hän piti parempaa sanaa ihminen. Hän olisi mielellään tahtonut sanoa hombre, kuten espanjalaiset. Hän luki kaikkea, kävi teattereissa, seurasi julkisia luentoja, oppi Aragolta valon polarisation, oli ihastunut luentoon, jossa Geoffroy Saint-Hilaire oli selittänyt ulkoisen ja sisäisen päävaltimon kaksinaisen toiminnan toisen hoitaessa kasvoja, toisen aivoja; hän oli selvillä päivänkysymyksistä, seurasi tiedettä askel askelelta, vertasi Saint Simonia ja Fourier'ta, selitteli hieroglyfejä, rikkoi löytämiänsä kiviä ja puhui geologiasta, osasi muistista piirtää silkkiperhosen, huomautti akatemian sanakirjassa olevista sanavirheistä, tutki Puységuria ja Deleuzeä, ei väittänyt mitään todeksi, ei edes ihmetöitä, ei kiistänyt mitään, ei edes aaveita, selaili Le Moniteurin vuosikertoja ja ajatteli.
Hän selitti, että tulevaisuus on koulunopettajain käsissä ja tutkisteli kasvatusta koskevia kysymyksiä. Hän tahtoi, että yhteiskunta herkeämättä työskentelisi henkisen ja siveellisen tason kohottamiseksi, tieteen levittämiseksi, aatteiden liikkeellepanemiseksi, nuorison ymmärryksen kehittämiseksi, ja hän pelkäsi, että nykyisten menetelmäin kuivuus, surkea, kahteen tai kolmeen niin sanottuun klassilliseen vuosisataan rajoittuva kirjallinen näkökanta, virallisten pedanttien tyrannimainen dogmatismi, skolastiset ennakkoluulot ja piintymykset tekisivät lopulta oppilaitoksistamme keinotekoisia äyriäissärkkiä. Hän oli oppinut, kielen puhtauden harrastaja, täsmällinen, monitaitoinen, työnorja ja samalla ajatteleva "aina unelmointiin saakka", kuten hänen ystävänsä sanoivat. Hän uskoi kaikkiin unelmiin: rautateihin, kivun poistamiseen kirurgisissa leikkauksissa, kuvan kiinnittämiseen camera obscurassa, sähkötelegraafiin, ilmapallojen ohjaamiseen. Muuten hän ei pahoin pelännyt niitä linnoituksia, joita taikauskot, despootit ja ennakkoluulot kaikkialla rakentavat ihmisiä vastaan. Hän kuului niihin, jotka ajattelevat, että tiede lopulta kiertää vihollisaseman.
Enjolras oli johtaja. Combeferre oli tien osoittaja. Olisi tahtonut taistella toisen kanssa ja seurata toista. Ei silti, ettei Combeferre olisi kyennyt taistelemaan; hän ei empinyt käydä esteen kimppuun rynnäkölläkään, mutta hänestä oli vielä parempi vähitellen saattaa ihmiskunta sopusointuun tarkoitusperänsä kanssa opettamalla sille selviöt ja tekemällä positiiviset lait yleisesti tunnetuiksi; ja kahden liekin valittavana ollessa oli hän taipuvaisempi valitsemaan mieluummin valistuksen kuin tuliroihun. Tuliroihu voi epäilemättä aikaansaada jonkinlaista aamuruskoa, mutta miksemme odottaisi päivännousua? Tulivuorenpurkaus valaisee, mutta päivä valaisee vielä paremmin. Combeferre piti kenties kauneuden valkoista loistoa ylevyyden liekehtimistä parempana. Savun sumentama heijastus, väkivallalla ostettu edistys tyydytti vain puoliksi tätä lempeää ja vakavaa sielua. Kansan syökseminen päistikkaa totuuteen, uusi 93, kauhistutti häntä; mutta alallaan seisominen oli hänestä vielä vastenmielisempää, sillä siinä hän tunsi mätänemisen ja kuoleman hajua; yleensä hän piti enemmän vaahdosta kuin myrkyllisestä lemusta, enemmän virrasta kuin viemäristä ja Niagaran koskesta enemmän kuin Montfaucon-järvestä. Sanalla sanoen, hän ei tahtonut pysähtymistä eikä kiiruhtamista. Kun hänen myrskyiset ystävänsä, ritarillisesti innostuneina absoluuttiseen, jumaloivat ja harrastivat loistavia vallankumousseikkailuja, oli Combeferre taipuva antamaan edistyksen, hyvän edistyksen, kulkea kulkuansa, kylmästi ehkä, mutta puhtaasti, metodisesti, mutta moitteettomasti, hitaasti, mutta herkeämättä. Combeferre olisi ollut valmis lankeamaan polvilleen ja kädet ristissä rukoilemaan tulevaisuuden tulentaa sen koko puhtaudessa ja ettei mikään häiritsisi kansojen mittaamatonta ja hyveellistä kehitystä. Hyvän täytyy olla viatonta, toisteli hän lakkaamatta. Ja tosiaan, jos vallankumouksen suuruus on alituista häikäisevää ihanteeseen katsomista ja siihen lentämistä läpi salamain, verta ja tulta kourissa, on edistyksen kauneus tahrattomana olemista; toista edustavan Washingtonin ja toista edustavan Dantonin välillä on sama ero kuin joutsen ja kotkasiipisten enkelien välillä.
Jean Prouvaire oli sävyltään vielä lempeämpi kuin Combeferre. Hän käytti nimeä Jehan sen hetkenoikun johdosta, joka sekaantui siihen mahtavaan ja syvään liikkeeseen, josta keskiajan ylen tarpeellinen tutkiminen johtui. Jean Prouvaire oli helläluontoinen, viljeli ruukkukasveja, soitti huilua, kirjoitti runoja, rakasti kansaa, sääli naista, itki lasta, sulki samaan luottamukseen tulevaisuuden ja Jumalan sekä moitti vallankumousta siitä, että se oli teloittanut kuninkaallisen miehen, nimittäin André Chénier'n. Hänen tavallisesti hento äänensä saattoi äkkiä muuttua miehekkääksi. Hän oli lukenut aina oppineisuuteen saakka ja oli melkein orientalisti. Hän oli ennen kaikkea hyvä ja, mikä on luontevaa sille, joka tietää kuinka läheisiä hyvyys ja suuruus ovat, rakasti runoudessa avaruutta. Hän osasi italian-, latinan-, kreikan- ja hepreankieltä, ja tämä sai hänet lukemaan vain neljää runoilijaa: Dantea, Juvenalista, Aiskhylosta ja Jesajaa. Ranskalaisista kirjailijoista hän asetti Corneillen Racinen edelle ja Agrippa d'Aubignén Corneillen edelle. Hän kuljeksi mielellään kauraa ja ruiskukkia kasvavilla pelloilla ja askarteli melkein yhtä paljon pilvien kuin tapahtumain kanssa. Hänen sielussaan oli kaksi suuntaa, toinen ihmistä, toinen Jumalaa kohti; hän opiskeli tai mietiskeli. Hän harkitsi koko päivän yhteiskunnallisia kysymyksiä, työpalkkaa, pääomaa, luottoa, avioliittoa, uskontoa, ajatuksenvapautta, vapaata rakkautta, kasvatusta, rankaisujärjestelmää, kurjuutta, yhteistoimintaa, omistusoikeutta, tuotantoa ja jakelua, maisia ongelmia, jotka levittävät varjoansa ihmisten muurahaispesän ylle, ja illat hän katseli tähtiä, noita suunnattomia olioita. Samoinkuin Enjolras oli hän rikas ja ainoa poika. Hän puhui hiljaa, pää kumarassa, katse alasluotuna, hymyili hämillään, pukeutui huonosti, näytti kömpelöltä, punastui tyhjästä ja oli hyvin ujo. Muuten pelkäämätön.
Feuilly oli työmies eräässä viuhkatehtaassa, ihan orpo, ansaitsi töin tuskin kolme frangia päivässä ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: maailman vapauttamista. Oli hänellä toinenkin into: tietojen hankkiminen, jota hän sanoi itsensä vapauttamiseksi. Hän oli itse opetellut lukemaan ja kirjoittamaan; kaikki, mitä hän osasi, hän oli itse oppinut. Feuillyllä oli jalo sydän. Hän tahtoi syleillä maailmaa. Tämä orpopoika oli ottanut kansat omikseen. Kun hänellä ei ollut äitiä, oli hän kohdistanut ajatuksensa isänmaahan. Hän ei tahtonut maailmassa olevan ainoatakaan isänmaatonta ihmistä. Hän uumoili mielessään kansanlasten syvällä aavistuskyvyllä sitä, mitä me nykyjään sanomme kansallisuusaatteeksi. Hän oli opiskellut historiaa vain osatakseen suuttua asiantuntemuksella. Tässä utopistien nuoressa ryhmässä, jotka pääasiassa ajattelivat vain Ranskaa, edusti hän ulkomaita. Hänen erikoisalanaan olivat Kreikka, Puola, Unkari, Romania ja Italia. Hän lausui näitä nimiä yhtenään, ajallaan ja ajattomasti, oikeuden sitkeydellä. Turkin väkivalta Kreikkaa ja Tessaliaa, Venäjän Varsovaa, Itävallan Veneziaa kohtaan katkeroitti häntä. Ennen kaikkea kuohutti häntä suuri väkivallanteko vuonna 1772. Ei ole voimakkaampaa kaunopuheisuutta kuin todellisen suuttumuksen synnyttämä; tämä kaunopuheisuus oli hänen. Hän oli tyhjentymätön, kun tuli kysymys tuosta siivottomasta vuodesta 1772, jalosta ja uljaasta, kavalasti sorretusta kansasta, kolmen miehen rikoksesta, luonnottomasta salajuonesta, joka oli esikuvana ja mallina kaikille niille kauheille valtiomurhille, jotka sittemmin ovat kohdanneet useita jaloja kansoja ja ikäänkuin hävittäneet niiden kastetodistuksen. Kaikki nykyajan yhteiskunnalliset rikokset johtuvat Puolan jaosta. Puolan jako on väittämä, jonka rinnakkaisoppia kaikki nykyajan valtiolliset tihutyöt ovat. Lähes sataan vuoteen ei ole ollut yhtään hallitsijaa eikä kavaltajaa, joka ei muuttumattomasti olisi vahvistanut ja allekirjoittanut Puolan jakoa. Kun tutkii kaikkien uudemman ajan tihutöiden asiakirjoja, tuntuu tämä yhä suurimmalta. Wienin kongressi otti tämän rikoksen malliksi tehdessään omansa. V. 1772 kajahti "hallali", v. 1815 saivat koirat osansa saaliista. Sellainen oli Feuillyn tavallinen teksti. Tämä työmiesparka oli ruvennut oikeuden suojelijaksi, ja oikeus palkitsi häntä siitä tekemällä hänet suureksi. Oikeus on todella iäistä. Varsova ei koskaan voi tulla tatarilaiseksi enempää kuin Venezia saksalaiseksi. Kuninkaat tuhlaavat siihen suotta vaivansa ja kunniansa. Ennemmin tai myöhemmin kohoaa upotettu isänmaa kuitenkin pinnalle ja näyttäytyy taas. Kreikasta tulee jälleen Kreikka, Italiasta Italia. Oikeuden vastalause luonnottomuutta vastaan jatkuu alati. Kansan anastaminen ei saa milloinkaan historian oikeutusta. Näillä suurten tihutöillä ei ole tulevaisuutta. Kansan nimeä ei hävitetä niinkuin merkkiä nenäliinasta.
Courfeyracin isän nimi oli herra de Courfeyrac. Yksi restauratsionin porvarisluokan vääriä käsityksiä ylimystöstä ja aatelista oli usko tuohon partikkeliin. Kuten tunnettua, ei partikkelilla ole mitään merkitystä. Mutta La Minerven ajan aatelittomat panivat niin suuren merkityksen tuohon tavuparkaan de, että moni katsoi välttämättömäksi siitä luopua. Herra de Chauvelin päätti olla herra Chauvelin, herra de Caumartin herra Caumartin, herra de Constant de Rebecque herra Benjamin Constant, herra de Lafayette herra Lafayette. Courfeyrac ei tahtonut olla huonompi ja otti nimekseen yksinkertaisen Courfeyracin.
Mitä Courfeyraciin tulee, voisimme melkein lopettaa tähän ja rajoittua muun suhteen sanomaan: Courfeyrac, katso Tholomyès.
Courfeyracilla oli tosiaan sitä nuoruudentulta, jota olisi voinut sanoa hengen nuorteudeksi. Sittemmin se katoaa, niinkuin kissanpojan sulous, ja kaikesta tästä viehkeydestä kehittyy vihdoin: kahdella jalalla tavallinen porvari ja neljällä iso kissa.
Ne nuorisopolvet, jotka käyvät koulunsa toinen toisensa jälkeen, jättävät toisilleen saman mielenlaadun perinnöksi, melkein aina samana, niin että, kuten äsken sanoimme ensimmäinen, joka olisi kuullut Courfeyracia 1828 olisi luullut kuulevansa Tholomyès'tä vuodelta 1817. Erotus oli kuitenkin se, että Courfeyrac oli kunnon poika. Näennäisistä mielen ulkopuolen yhtäläisyyksistä huolimatta oli ero hänen ja Tholomyès'n välillä suuri. Sisäinen ihminen heissä oli aivan erilainen. Tholomyès'ssâ asui asianajaja, Courfeyracissa vaeltava ritari.
Enjolras oli päällikkö, Combeferre opas, Courfeyrac oli keskus. Toiset antoivat enemmän valoa, hän enemmän lämpöä; varmaa on, että hänellä oli kaikki keskuksen ominaisuudet, pyöreys ja säteily.
Bahorel oli ollut mukana verisessä kahakassa heinäkuussa 1822, nuoren Lallemandin hautajaisissa.
Bahorel oli hyväluontoinen ja huonotapainen olento; uskalias, tuhlaavainen, ettemme sanoisi antelias, puhelias, ettemme sanoisi kaunopuheinen, rohkea ollaksemme sanomatta röyhkeä; muuten parasta pirun taikinaa, mitä ajatella saattaa; hänellä oli äärimmäisen merkilliset liivit ja helakanpunaiset mielipiteet; hän oli alituinen härnääjä, joka ei rakastanut mitään niin suuresti kuin riitaa, katukahakkaa lukuunottamatta, eikä mitään niin suuresti kuin katukahakkaa vallankumousta lukuunottamatta; aina valmis rikkomaan ikkunaruudun, irroittamaan kiviä kadusta, kukistamaan hallituksen, vain nähdäkseen, minkä säväyksen se tekee; ylioppilas yhdettätoista vuotta. Hän haisteli lakitiedettä, mutta ei sitä opiskellut. Hän oli ottanut tunnuslauseekseen ei koskaan asianajajaksi ja vaakunakseen yöpöydän, jonka päällä saattoi erottaa asianajajanpäähineen. Joka kerta, kun hän kulki lainopillisen tiedekunnan rakennuksen ohi, mikä muuten sattui harvoin, hän napitti päällysvaippansa ja ryhtyi erinäisiin varokeinoihin terveytensä säilyttämiseksi. Hän sanoi tämän rakennuksen porttaalista: "kas kuinka kaunis ukko!" ja vanhimmasta, herra Delvincourtista: "mikä monumentti!" Luennoista hän löysi vain aiheita lauluihin ja professoreista vain irvikuvien aiheita. Ja tähän tyhjäntoimitukseen hän tuhlasi melkoisen vuotuisen rahamäärän, noin kolmetuhatta frangia. Hänen vanhempansa olivat talonpoikaisväkeä, ja heissä hän oli osannut herättää kunnioitusta poikaansa kohtaan.
Hän sanoi heistä:
"He ovat talonpoikia eikä porvareita; senvuoksi heillä on ymmärrystä."
Bahorel, joka noudatti hetken mielijohteita, kävi milloin missäkin kahvilassa; toisilla oli vakiintuneet tapansa, hänellä ei. Hän "flaneerasi". Harhaileminen on inhimillistä. "Flaneeraus" on pariisilaista. Itse asiassa hän oli teräväpäinen ja ajatteli enemmän kuin näytti.
Hän oli yhdyssiteenä Aapisen ystäväin ja muiden ryhmien välillä, jotka vielä eivät olleet vakiintuneet, mutta olivat muodostumassa.
Tässä nuorten päiden konklaavissa oli myöskin kaljupäinen jäsen.
Markiisi d'Avaray, jonka Ludvig XVIII teki herttuaksi, koska tämä oli auttanut häntä nousemaan vuokravaunuihin sinä päivänä, kun hän lähti maanpakoon, kertoi, että kuninkaan palatessa Ranskaan 1814, juuri kun hän nousi maihin Calais'ssa, tuli eräs mies ja jätti hänelle anomuskirjelmän.
"Mitä te haluatte?" kysyi kuningas.
"Postikonttoria, sire."
"Mikä teidän nimenne on?"
"L'Aigle."[14]
Kuningas rypisti kulmakarvojansa, katsoi anomuksen alla olevaa nimikirjoitusta ja näki nimen olevan kirjoitetun muotoon: Lesgle. Tämä niin vähän bonapartelainen tavaus miellytti kuningasta, ja hän alkoi hymyillä.
"Sire", selitti mies, "minun esi-isäni oli koiravahti, jonka
kokkanimenä oli Lesgueules.[15] Tämä kokkanimi on antanut aiheen
minun nimeeni. Se on Lesgueules, josta lyhennettynä on tullut Lesgle ja
väännettynä L'Aigle."Tämä selitys sai kuninkaan vielä paremmalle tuulelle. Sittemmin hän antoi miehelle Meaux'n postikonttorin, joko tarkoituksella tai sattumasta.
Seuran kaljupäinen jäsen oli tämän Lesglen eli L'Aiglen poika, joka
kirjoitti nimekseen Lègle (de Meaux). Lyhyyden vuoksi käyttivät toverit
hänestä nimeä Bossuet.[16]Bossuet oli iloinen sielu ainaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Hänen erikoisuutenaan oli, ettei mikään hänelle onnistunut. Vastavuoroon nauroi hän kaikelle. Viisikolmattavuotiaana oli hän kaljupäinen. Hänen isänsä oli lopulta saanut oman talon ja maapalstan, mutta poika oli epäonnistuneella keinotteluyrityksellä menettänyt sekä palstan että talon. Hänelle ei jäänyt mitään. Hänellä oli sekä tietoja että päätä, mutta hän epäonnistui aina. Kaikki petti hänet; mitä hän rakensi, romahti hänen päälleen. Jos hän hakkasi halkoja, iski hän sormeensa. Jos hänellä oli ystävätär, huomasi hän pian, että tällä oli toinenkin ystävä. Joka hetki tapahtui hänelle jokin kolttonen; siitä hänen hilpeytensä. Hänen tapanaan oli sanoa: "minä asun katon alla, josta aina tippuu tiilikiviä." Kummastelematta, kun onnettomuus tapahtui, sillä hänelle se oli aina odotettua, otti hän vastoinkäymisen vastaan tyynesti ja nauroi kohtalon kiusanteolle niinkuin ainakin leikkiä ymmärtävä mies. Hän oli köyhä, mutta hänen hyvätuulisuutensa tasku oli tyhjentymätön. Hän ehti piankin viimeiseen penniinsä, mutta ei koskaan viimeiseen nauruunsa. Kun vastoinkäyminen tuli hänen luokseen, tervehti hän sitä sydämellisesti kuin vanhaa tuttua; hän taputti onnettomuuksia vatsaan ja oli niin tuttavallinen vastoinkäymisen kanssa, että puhutteli sitä kuin ristimänimeltä:
"Päivää, Mustapekka!" sanoi hän.
Nämä kohtalon vainoamiset olivat tehneet hänet kekseliääksi. Hänen keinonsa olivat loppumattomat. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hän keksi keinon, kun päähän pälkähti, hurjiin menoihin. Menipä hän eräänä yönä niin pitkälle, että tuhlasi sata frangia illallisiin erään tyttöletukan kanssa, mutta sai siitä kesken orgioita seuraavan sukkelan mielijohteen:
"Fille de cinq louis, tire-moi mes bottes."[17]
Bossuet asteli hitaasti asianajajan ammattiin vievää tietä; hän tutki lakitiedettä samaan tapaan kuin Bahorel. Bossuet'lla oli sangen vähän sitä, mitä sanotaan kodiksi; joskus ei laisinkaan. Hän asui missä vain, useimmin Jolyn luona. Joly opiskeli lääketiedettä. Hän oli kahta vuotta nuorempi kuin Bossuet.
Joly oli luulotautinen nuorena. Lääketieteen opiskelusta oli hän hyötynyt sen, että hänessä oli enemmän potilasta kuin lääkäriä. Kolmenkolmattavuotiaana hän luuli olevansa sairaalloinen ja vietti aikaansa tarkastamalla peilistä kieltänsä. Hän väitti, että ihminen voi magnetisoitua kuin naula, ja huoneessaan hän asetti vuoteensa siten, että hänen jalkansa olivat pohjoista ja pää etelää kohti, jotta maan suuri magneettinen virta ei yön kuluessa häiritsisi hänen verenkiertoansa. Ukkosilmalla hän tunnusteli valtimoansa. Muuten hän oli hilpein heistä kaikista. Kaikki nämä eriluontoiset ominaisuudet, nuoruus, omituiset käsitteet, sairaalloisuus ja hilpeys viihtyivät hyvin yhdessä, ja niistä syntyi ylen herkkä, mutta miellyttävä olento, jota hänen toverinsa, ylen anteliaasti käyttäen l-keraketta, kutsuivat Jollllyksi.
"Sinä voit lentää tiehesi neljällä ällällä",[18] sanoi hänelle Jean
Prouvaire.Jolyn tapana oli painaa keppinsä nuppia nenäänsä vasten, mikä on teräväpäisyyden merkki.
Kaikilla näillä keskenään kovin erilaisilla nuorilla miehillä, joista ylimalkaan on puhuttava vain vakaasti, oli sama uskonto: edistys.
He olivat kaikki Ranskan vallankumouksen oikeita poikia. Kevytmielisimmätkin tulivat juhlaviksi, kun lausuivat vuosiluvun 1789. Heidän isänsä olivat tai olivat olleet feuillantteja, rojalisteja, doktrinäärejä; yhdentekevää; tämä hämminki ennen heidän aikaansa ei kuulunut heille, nuorille; heidän suonissaan virtasi periaatteiden rotuveri. He liittyivät ilman mitään mielipiteiden välittävää vivahdusta järkkymättömään oikeuteen ja ehdottomaan velvollisuuteen.
Veljistyneinä he tekivät salassa suunnitelmia ihanteensa toteuttamiseksi.
Kaikkien näiden hehkuvien sydänten ja vakaumuksessaan vakiintuneiden
joukossa oli yksi skeptikko. Kuinka hän oli siellä? Oli sattunut
takertumaan. Tämän skeptikon nimi oli Grantaire ja hän merkitsi nimensä
tavallisesti reebuksella: R.[19] Grantaire oli mies, joka tarkoin varoi
uskomasta mihinkään. Hän oli muuten niitä ylioppilaita, jotka olivat
oppineet enimmän Pariisissa opiskellessaan; hän tiesi, että paras kahvi
oli Café Lemblinissä ja paras biljardi Café Voltairessä, että Boulevard
de Mainen varrella olevassa Eremitagessa oli harvinaisia leivoksia ja
herttaisia tyttöjä, Saguet-muorin luona kananpaistia à la crapaudine,
erinomaisia kalapasteijia Barrière de la Cunetten ja erikoisen hyvää
valkoista pöytäviiniä Barrière du Combat'n varrella. Hän tiesi, missä
mikin laji oli parasta; sitäpaitsi hän osasi tapella sekä käsin että
jaloin, oli mainio tanssija ja sangen taitava miekkailemaan kepillä.
Kaiken lisäksi hän oli suuri juoppo. Hän oli tavattoman ruma; kaunein
kengänsaumaaja siihen aikaan, Irma Boissy, oli suuttuneena hänen
rumuudestaan julistanut tuomion, että "Grantaire on mahdoton", mutta
Grantairen itserakkaus ei siitä loukkaantunut. Hän katseli hellästi ja
itsepintaisesti kaikkia naisia, kasvoillaan ilme, joka tarkoitti: "jos
minä vain tahtoisin", ja koki uskotella tovereilleen, että hänellä oli
suuri menestys.Kaikki nämä sanat: kansan oikeudet, ihmisoikeudet, yhteiskuntasopimus, Ranskan vallankumous, tasavalta, kansanvalta, inhimillisyys, sivistys, uskonto, edistys eivät merkinneet Grantairelle juuri mitään. Hän hymyili niille. Skeptisismi, tuo ymmärryksensyöpä, ei ollut jättänyt hänen henkeensä yhtään ehjää ajatusta. Hän eli ironiassa. Hänen selviönsä oli: "on olemassa vain yksi varmuus, minun täysi lasini." Hän pilkkasi kaikenlaatuista uhrautumista joka puolueessa, yhtä hyvin veljeä kuin isää, Robespierre nuorempaa samoinkuin Loizerolles'ia: "Pitkällekö he pääsivät kuolemallaan!" huudahti hän. Rististä hän sanoi: "Siinä on hirsipuu, jolla on ollut menestystä!" Hän oli öitsijä, peluri, usein juovuksissa ja ärsytti nuoria ajattelijoita yhtenään hyräilemällä: "J'aimons les filles et j'aimons le bon vin" sävelellä: Vive Henri IV.
Muuten tämä epäilijä oli eräässä suhteessa fanaattinen. Tämän fanatismin esineenä ei ollut aate eikä uskonkappale, ei taide eikä tiede, vaan eräs ihminen: Enjolras. Grantaire ihaili, rakasti ja kunnioitti Enjolras'ta. Keneen liittyi tämä anarkistinen epäilijä tässä absoluuttisten henkien ryhmässä? Kaikkein absoluuttisimpaan. Millä tavoin vallitsi Enjolras häntä? Aatteillaanko? Ei, luonteellaan. Tämä on usein todettu ilmiö. Skeptikko, joka kiintyy uskovaiseen, on yhtä luonnollinen ilmiö kuin täydennysvärien laki. Mikä meiltä puuttuu, vetää meitä puoleensa. Ei kukaan rakasta päivänvaloa niinkuin sokea. Kääpiötyttö jumaloi rykmentin rumpalia. Kilpikonnalla on aina silmät taivasta kohti; minkä vuoksi? Nähdäkseen linnun lentävän. Grantaire, jonka mielessä oli epäily kutemassa oli onnellinen havaitessaan, kuinka usko liiteli esteettömästi Enjolras'n sielussa. Hän tarvitsi Enjolras'ta. Tekemättä itselleen selkoa ja ajattelemattakaan syyn selittämistä, hän viehättyi tähän puhtaaseen, terveeseen, lujaan, rehelliseen, ankaraan, avoimeen luonteeseen. Hän ihaili vaistomaisesti vastakohtaansa. Hänen löyhät, veltot, kuritut, sairaalloiset aatteensa turvautuivat Enjolras'han kuin selkärankaan. Hänen siveellinen selkärankansa sai tukea tästä lujuudesta. Enjolras'n rinnalla tuli Grantairestä taas persoonallisuus. Muuten oli hänessä itsessään kaksi näköjään yhteensoveltumatonta elementtiä. Hän oli ivallinen ja sydämellinen. Hän rakasti välinpitämättömästi. Hänen sielunsa suoriutui ilman uskontoa, mutta hänen sydämensä ei tullut toimeen ilman ystävyyttä. Syvä vastakkaisuus, sillä ystävyys on vakaumusta. Hänen luontonsa oli sellainen. On ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen olemaan toisen nurjana puolena. Kuten Polydeukes, Patroklos, Nisos, Eudamidas, Hephaistion. He eivät voi elää nojaamatta johonkin toiseen; heidän nimensä on jatkoa ja kirjoitetaan vain apusana ja edellään; heidän olemuksensa ei ole heidän omansa; se on nurjapuoli määrästä, joka ei ole heidän. Grantaire oli näitä ihmisiä. Hän oli Enjolras'n nurjapuoli.
Voisi melkein sanoa, että sukulaisuudet alkavat aakkosten kirjaimistosta. Siinä ovat O ja P erottamattomat. Voitte mielenne mukaan sanoa O ja P tai Orestes ja Pylades.
Grantaire, Enjolras'n todellinen drabantti, oleskeli tässä nuorten miesten kerhossa; hän eli siinä; hän viihtyi vain siinä; hän seurasi heitä kaikkialle. Hänen ilonaan oli viinihöyryjen läpi nähdä heidän tulevan ja menevän. Häntä siedettiin hänen hyväluontoisuutensa vuoksi.
Uskovaisena halveksi Enjolras tätä epäilijää ja kohtuuden miehenä tätä juomaria. Hän soi hänelle vain hiukan ylimielistä sääliä. Grantaire ei ollut tunnustettu Pylades. Enjolras'n aina torjumana ja hylkäämänä hän tuli kuitenkin aina takaisin sanoen Enjolras'sta: "Mikä kaunis marmoripatsas."
2.
Bossuet'n ruumispuhe Blondeausta.
Eräänä iltapäivänä, joka kuten saadaan nähdä, oli jonkinlaisessa yhteydessä ennen kerrottujen tapahtumain kanssa, seisoi Laigle de Meaux mukavasti nojaten Café Musainin ovenpieleen. Hän muistutti karyatidiä, joka on virkavapaana; hän ei kantanut muuta kuin unelmiansa. Hän katseli Saint-Michelin toria. Selän nojaaminen johonkin on seisaallaan makaamista, jota uneksijat suosivat. Laigle de Meaux ajatteli, tosin ilman haikeutta, pientä vastoinkäymistä, joka hänelle pari päivää sitten oli sattunut lainopillisessa tiedekunnassa ja joka muutti hänen persoonallisia tulevaisuudensuunnitelmiaan, jotka muuten olivat jokseenkin epämääräiset.
Unelmointi ei estä rattaita menemästä ohi ja uneksijaa huomaamasta niitä. Laigle de Meaux, jonka katse harhaili joutilaana, huumasi tässä unissakävijätilassaan kaksipyöräiset rattaat, jotka hitaasti ja ikäänkuin haparoiden tulivat torin yli. Minne tuo kabrioletti aikoi? Miksi ajettiin sitä käymäjalkaa? Laigle katseli sitä. Siinä istui kuskin vierellä nuori mies, ja nuoren miehen edessä oli suurehko matkalaukku. Tähän kiinnitetystä paperista saattoivat ohikulkijat nähdä suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitetun nimen: Marius Pontmercy.
Tämä nimi sai Laiglen muuttamaan asentoa. Hän oikaisi itsensä ja huusi kabrioletissa olevalle nuorelle miehelle:
"Herra Marius Pontmercy!"
Kabrioletti pysähtyi.
Nuori mies, joka myöskin näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena, katsahti huutajaan.
"Mitä haluatte?" kysyi hän.
"Oletteko te herra Marius Pontmercy?"
"Olen."
"Minä etsin teitä", jatkoi Laigle de Meaux.
"Kuinka niin?" kysyi Marius, sillä se oli todellakin hän, joka äsken oli lähtenyt äidinisänsä talosta ja nyt näki edessään henkilön, jota ei ollut koskaan ennen tavannut. "Minä en tunne teitä."
"En minäkään tunne teitä", vastasi Laigle.
Marius luuli joutuneensa jonkun irvihampaan käsiin ja tämän olevan alkua pilantekoon keskellä katua. Hän ei tällä hetkellä ollut leikkituulella. Hän rypisti kulmiaan. Laigle de Meaux jatkoi järkähtämättömän levollisesti:
"Te ette ollut luennolla toissapäivänä?"
"Se on mahdollista."
"Se on varmaa."
"Oletteko ylioppilas?" kysyi Marius.
"Olen, herra, niinkuin tekin. Toissapäivänä satuin menemään luennolle. Kuten tiedätte, saa ihminen joskus sellaisia päähänpistoja. Professori oli juuri toimittamassa nimenhuutoa. Varmaankin tiedätte, että ne ovat siinä suhteessa aivan narrimaisia nykyaikaan. Joka kolmannessa nimenhuudossa jää vastaamatta, pyyhitään pois. Siis kuusikymmentä frangia mennyttä kalua."
Marius alkoi kuunnella tarkkaavammin. Laigle jatkoi:
"Blondeau toimitti nimenhuutoa. Tehän tunnette Blondeaun; hänellä on hyvin terävä ja pilkallinen nenä, ja hän haistaa erikoisella mielihyvällä juuri ne, jotka ovat poissa. Hän alkoi kavalasti kirjaimesta P. Minä en kuunnellut, kun se kirjain ei koskenut minua. Nimenhuuto kävi hyvin. Ei yhtään poispyyhkimistä, kaikki olivat saapuvilla. Blondeau oli nyrpeä. Minä ajattelin itsekseni: Blondeau, ystäväni, etpäs saanut iloita pienimmästäkään teurastuksesta tänä päivänä! Äkkiä huutaa Blondeau: Marius Pontmercy. Ei kukaan vastaa. Täynnä toivoa huutaa Blondeau vielä kovemmin: Marius Pontmercy. Ja niin hän tarttui kynäänsä. Hyvä herra, minulla on sydäntä. Minä ajattelin salamannopeudella: Siinä pyyhitään pois kunnon poika. Varmaankin pirteä poika, joka vain ei pidä varaansa. Ei tietenkään mikään mallioppilas. Ei semmoinen, jonka nenä roikkuu aina kirjan päällä, semmoinen ylioppilas, joka vain opiskelee, ei mikään pedanttinen pentele, joka on vahva kaikessa mahdollisessa tietämisessä, kirjallisuudessa, teologiassa, filosofiassa, niitä tyhmeliinejä, joita on yksi joka tiedekunnassa. Päinvastoin kunnon laiskiainen, joka flaneeraa, tekee huvimatkoja maalle, on hyvissä väleissä grisetin kanssa, kosiskelee kaunottaria, on ehkä juuri tällä hetkellä minun rakastajattareni luona. Pelastakaamme hänet! Alas Blondeau! Tällä hetkellä pisti Blondeau pyyhkimisestä mustuneen kynänsä mustepulloon, loi saaliinhimoisen katseensa yli auditorion ja lausui kolmannen kerran: Marius Pontmercy. Minä vastasin: Läsnä. Siitä johtui, ettei nimeänne pyyhitty."
"Hyvä herra!..." sanoi Marius.
"Ja että minut pyyhittiin", lisäsi Laigle de Meaux.
"En ymmärrä teitä", huomautti Marius.
Laigle jatkoi.
"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Minä seisoin lähellä kateederia ollakseni vastaamassa ja lähellä ovea rientääkseni sitten pois. Professori katsoi minua verraten pitkään. Äkkiä hyppää Blondeau, jolla täytyy olla se ilkimielinen nenä, josta Boileau puhuu, kirjaimeen L. L on minun kirjaimeni. Minä olen Meaux'sta ja minun nimeni on Lesgle."
"L'Aigle!" keskeytti Marius, "mikä komea nimi!"
"Hyvä herra, Blondeau tulee nyt tähän komeaan nimeen ja huutaa: Laigle! Minä vastaan: Läsnä. Silloin katsoo Blondeau minua tiikerin lempeydellä, hymyilee ja sanoo: 'Jos te olette Pontmercy, niin te ette ole Laigle'. Lause voi tuntua epäkohteliaalta teitä kohtaan, mutta oli surullinen vain minulle. Sen sanottuaan hän pyyhki pois minut."
Marius huudahti:
"Hyvä herra, minä olen sydämestäni pahoillani..."
"Ensin pyydän", keskeytti Laigle, "saada balsamoida Blondeaun muutamiin vilpittömiin sanoihin hänen kunniakseen. Minä oletan, että hän on kuollut. Se ei aiheuttaisi suurta muutosta hänen laihuudessaan, hänen kalpeudessaan, hänen kylmyydessään, hänen kankeudessaan tai hänen hajussaan. Ja minä sanon: Erudimini qui judicatis terram. Tässä lepää Blondeau, terävänenäinen Blondeau, Blondeau Nasica, kurin sonni, bos disciplinae, reklementin kyykäärme, nimenhuudon enkeli, joka oli oikeamielinen, terävänäköinen, tarkka, ankara, kunniallinen ja kauhea katsoa. Jumala pyyhkäisi hänet pois, niinkuin hän pyyhkäisi minut."
Marius toisti:
"Minä olen pahoillani..."
"Nuori mies", sanoi Laigle de Meaux, "olkoon tämä teille opiksi! Pitäkää varanne vastaisuudessa."
"Minä pyydän teiltä todellakin tuhannesti anteeksi."
"Älkää asettako itseänne toiste sen vaaran alaiseksi, että lähimmäisenne pyyhitään pois."
"Minä olen epätoivoissani..."
Laigle purskahti nauramaan.
"Ja minä iki-ihastunut. Minä olin tulossa asianajajaksi. Tämä pyyhkiminen pelastaa minut. Minä luovun asianajoammatin voitoista. En koskaan tule puolustamaan leskiä, en koskaan ahdistamaan orpoja. Ei toogaa, ei novisiaattia enää. Nyt olen saanut pyyhkimiseni. Minun on kiitettävä siitä teitä, herra Pontmercy. Minä aion käydä luonanne juhlallisella kiitostervehdyksellä. Missä te asutte?"
"Tässä kabrioletissa", sanoi Marius.
"Rikkauden merkki", sanoi Laigle tyynesti. "Minä onnittelen teitä. Te asutte siis vuotuisesti yhdeksäntuhannen frangin vuokra-asunnossa."
Tällä hetkellä tuli Courfeyrac ulos kahvilasta.
Marius hymyili suruisesti:
"Minä olen asunut tässä toistaiseksi vasta kaksi tuntia", sanoi hän, "ja toivon pääseväni pian ulos; mutta asianlaita on se, etten tiedä, minne menisin."
"Tulkaa minun luokseni, hyvä herra", sanoi Courfeyrac.
"Minulla pitäisi olla etuoikeus", huomautti Laigle, "mutta minulla ei ole kotia."
"Vaiti, Bossuet!" keskeytti Courfeyrac.
"Bossuet", sanoi Marius, "mutta eikö nimenne ollut L'Aigle?"
"De Meaux", vastasi Laigle; "metaforien vuoksi Bossuet."
Courfeyrac nousi kabriolettiin.
"Ajakaa Hôtel de la Porte-Saint-Jacquesiin", sanoi hän kuskille.
Jo samana iltana oli Marius muuttanut erääseen huoneeseen Hôtel de la Porte-Saint-Jacquesissa, seinäkkäin Courfeyracin kanssa.
3.
Mariuksen kummastus.
Muutamien päivien kuluttua olivat Marius ja Courfeyrac ystävyksiä. Nuoruus on sitä aikaa, jolloin sydämet pian kiintyvät toisiinsa ja vastoinkäymisen haavat nopeasti paranevat. Courfeyracin rinnalla hengitti Marius vapaasti, mikä hänelle oli jokseenkin uutta. Courfeyrac ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä. Hän ei edes sitä ajatellut. Siinä iässä sanovat kasvot heti kaikki. Sanat ovat tarpeettomia. Onpa monta nuorta miestä, josta voisi sanoa, että hänen kasvonsa juoruavat. Katsahdetaan vain ja tunnetaan.
Eräänä aamuna kysyi Courfeyrac kuitenkin äkkiä: "Niin tosiaan, onko teillä mitään valtiollista mielipidettä?"
"On tietenkin", vastasi Marius melkein loukkaantuneena kysymyksestä.
"Mikä sitten olette?"
"Demokraatti ja bonapartisti."
"Luotettava karheanharmaa väri", sanoi Courfeyrac.
Seuraavana päivänä vei Courfeyrac Mariuksen Café Musainiin. Sen jälkeen hän kuiskasi hymyillen hänen korvaansa:
"Täytyyhän minun toimittaa teille vapaa pääsy vallankumoukseen."
Sitten hän vei hänet Aapisen ystäväin saliin. Siellä hän esitti hänet muille tovereille lausuen puoliääneen sanan, jota Marius ei käsittänyt:
"Opetuslapsi."
Marius oli joutunut hyväpäisten ampiaispesään. Muuten, vaikka oli vaitelias ja totinen, ei hän suinkaan ollut seurassa huonoimmilla siivillä eikä huonoimmalla pistimellä varustettu.
Marius, joka siihen saakka oli ollut erakko ja tottumuksesta ja taipumuksesta monologeihin ja itsekatselmuksiin kallistuva, pelästyi hiukan tätä nuorten miesten sikermää, jonka näki ympärillään. Kaikki nämä eriaatteiset päät ahdistelivat häntä yhtähaavaa ja tempoilivat häntä sinne tänne. Kaikkien näiden vapaiden ja työskentelevien mielten myrskyisä temmellys pani hänen ajatuksensa hyppelemään päässä. Tässä mylläkässä hän kadotti ne joskus niin, ettei enää ollut löytääkään. Hän kuuli puhuttavan filosofiasta, kirjallisuudesta, taiteesta, historiasta, uskonnosta, kaikista aivan odottamattomalla tavalla. Hän näki merkillisiä näkökantoja vilahtelevan, mutta ei ehtinyt nähdä niitä perspektiivissä, joten hän ei ollut varma, ettei nähnyt vain kaaosta. Luopuessaan äidinisänsä katsantokannasta omaksuakseen isänsä mielipiteet hän luuli olevansa asiastaan varma; nyt hän epäili levottomana ja uskaltamatta sitä itselleenkään tunnustaa, ettei ollut. Se näkökanta, jolta hän oli katsellut kaikkea, alkoi uudelleen siirtyä. Eräänlainen huojunta edestakaisin pani kaikki hänen aivonsa näköpiirit keinuvaan liikkeeseen. Hänessä tapahtui kummallista muuttoliikettä. Hän melkein kärsi siitä.
Tuntui kuin ei mikään olisi ollut pyhää näille nuorille miehille. Marius kuuli heidän puhuvan kaikista asioista oudolla tavalla, joka tuntui hänen vielä häveliäästä mielestään loukkaavalta.
Sattui silmiin teatteri-ilmoitus, jossa komeili erään vanhaan, n.s. klassilliseen ohjelmistoon kuuluvan murhenäytelmän nimi.
"Alas porvarien ihailema tragedia!" huusi Bahorel.
Ja Marius kuuli Combeferren vastaavan:
"Sinä olet väärässä, Bahorel. Porvarisluokka pitää murhenäytelmistä, ja siinä suhteessa täytyy se jättää rauhaan. Peruukkitragedialla on oikeutuksensa, enkä minä kuulu niihin, jotka Aiskhyloksen nimessä kiistävät siltä olemassaolon oikeutta. Luonnolla on luonnoksensa; luomakunnassa on täysin valmiita parodioja; nokka, joka ei ole nokka, siivet, jotka eivät ole siipiä, evät, jotka eivät ole eviä, käpälät, jotka eivät ole käpäliä, valitushuuto, joka melkein naurattaa; katsokaa vain ankkaa! Mutta koska siipikarjaa on olemassa lintujen rinnalla, niin en näe, minkävuoksi klassillista tragediaa ei saisi olla olemassa antiikin tragedian ohella."
Tai asetti sattuma niin, että Marius kulki pitkin JeanJacques-Rousseau-katua Enjolras'n ja Courfeyracin välissä. Courfeyrac tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Huomio! Tämä on Plâtrière-katu, jota nykyjään sanotaan Jean-Jacques-Rousseau-kaduksi erään omituisen pariskunnan vuoksi, joka asui tämän kadun varrella kuusikymmentä vuotta sitten. Pariskunta oli Jean-Jacques ja Thérèse. Silloin tällöin syntyi täällä pieniä olioita. Thérèse toi ne maailmaan ja Jean-Jacques vei löytölastenkotiin."
Mutta nyt ärähti Enjolras Courfeyracille:
"Ei sanaakaan Jean-Jacques'ista!" sanoi hän. "Sitä miestä minä ihailen. Olkoon, että hän kielsi lapsensa, mutta hän otti omakseen kansan."
Ei kukaan näistä nuorista miehistä lausunut koskaan sanaa keisari. Jean Prouvaire yksin sanoi joskus Napoleon; kaikki muut sanoivat Bonaparte. Enjolras lausui sen Buonaparte.
Mariuksen valtasi epämääräinen kummastus. Initium Sapientiae. Viisauden alku.
4.
Musain-kahvilan pihasali.
Eräs näiden nuorten miesten välisistä keskusteluista, joissa Marius oli läsnä ja joihin hän joskus otti osaa, vaikutti hänen mieleensä aivan järkyttävästi.
Tämä keskustelu tapahtui Café Musainin pihasalissa. Aapisen ystävät olivat melkein kaikki koolla sinä iltana. Puhuttiin jos jostakin, äänekkäästi, mutta ilman kiihkoa. Lukuunottamatta Enjolras'ta ja Mariusta, jotka olivat ääneti, puhuivat toiset sikin sokin. Joskus sattuu, että keskustelu toverien kesken käy tällaisessa rauhallisessa melussa. Se oli yhtä paljon leikkiä ja sanaryöppyä kuin keskustelua. Heitettiin sanoja, jotka toiset koppasivat lennosta. Puhuttiin huoneen joka nurkassa.
Naisia ei laskettu tähän saliin, lukuunottamatta Louisonia, kahvilan astianpesijätärtä, joka silloin tällöin kulki läpi päästäkseen huuhteluhuoneesta keittiöön.
Grantaire, joka oli aivan juovuksissa, piti hurjaa meteliä siinä nurkassa, jonka hän oli anastanut, ja puhui sekaisin järkeä ja järjettömyyttä huutaen:
"Minun on jano. Kuolevaiset, minä näin äskettäin unta, että Heidelbergin suuri viinitynnyri oli saanut halvauskohtauksen ja että minä olin niiden kahdentoista iilimadon joukossa, jotka pantiin sitä imemään. Minä tahtoisin juoda. Minä tahdon unohtaa elämän. Elämä on kamala keksintö, en tiedä kenen tekemä. Se ei kestä kauan eikä ole minkään arvoinen. Sillä elämässä vain taittaa niskansa. Elämä on teatterikulissi, jossa ei ole monta oikeaa ikkunaa ja ovea. Onni vanha, vain toiselle puolelle maalattu ikkunankuva. Saarnaaja sanoo: kaikki on turhuus; minä ajattelen aivan samoin kuin se kunnon mies, jota kenties ei koskaan ole ollut olemassa. Nolla, joka ei tahdo esiintyä ihan alastomana, on pukeutunut turhuuteensa. Oi turhuus, joka puetat kaikki kauniisiin nimiin! Keittiötä sanotaan laboratorioksi, tanssimestaria professoriksi, nuorallatanssijaa voimistelijaksi, apteekkaria kemistiksi, hiustenkähertäjää taiteilijaksi, muurarinulikkaa arkkitehdiksi, ratsaspoikaa urheilijaksi, sikaa skorpioniksi! Turhuudella on nurja ja oikea puoli; oikea puoli on nauta, lasihelyinen neekeri; nurja puoli on narri, ryysyinen filosofi. Minä itken toista ja nauran toista. Se mitä sanotaan kunnia- ja arvopaikoiksi, jopa kunnia ja arvokkuus itse, on yleensä vain katinkultaa. Kuninkaat käyttävät ihmisten kopeilunhalua leikkikalunaan. Caligula teki hevosen konsuliksi, Kaarle II kimpaleen häränselkää ritariksi. Kumarrelkaa vain nöyrästi konsuli Incitatuksen ja paroni Roastbeefin välillä. Mitä ihmisten sisäiseen arvoon tulee, ei se ansaitse paljoa suurempaa kunnioitusta. Kuulkaa vain toisen naapurin ylistystä toisesta. Valkoinen on vihainen valkoiselle; jos lilja voisi puhua, kuinka se parjaisikaan kyyhkystä! Vahinko, että olen niin vähätietoinen, muuten voisin luetella teille joukon esimerkkejä; mutta minä en taida mitään. Sensijaan on minulla aina ollut hyvä pää; kun olin Gros'n oppilaana, käytin aikaani omenain näpistelyyn taulujen töhrimisen sijasta. Se minusta; mitä taas teihin tulee, olette yhtä hyviä kuin minä. Minä vähät teidän erinomaisista ominaisuuksistanne. Jokainen ominaisuus on kallellaan jotakin vikaa kohti: säästäväisyys saituruutta, anteliaisuus tuhlausta, urhous kerskuntaa, hurskaus tekopyhyyttä kohti; hyveessä on yhtä monta pahetta kuin Diogeneen puvussa reikiä. Kumpaako te ihailette, murhattua vai murhaajaa, Caesaria vai Brutusta? Yleensä ylistetään murhaajaa. Eläköön Brutus, hän tappoi! Se on hyvettä, se. Hyvettä, olkoon, mutta myöskin hulluutta. Noilla suurilla miehillä on omituiset tahransa. Brutus, joka tappoi Caesarin, oli rakastunut veistokuvaan, joka esitti pientä poikaa. Tämä kuva oli helleniläisen kuvanveistäjän Strongylionin tekemä, joka niinikään oli veistänyt sen amatsonikuvan, jonka nimenä oli Euknemos, kaunissäärinen, ja jota Neero kuljetti mukanaan matkoillaan. Tuo Strongylion ei ole jättänyt jälkeensä kuin kaksi veistosta, mutta ne ovat osoittaneet yhtäläisyyden Brutuksen ja Neeron välillä; Brutus rakastui toiseen ja Neero toiseen. Koko historia on vain yhtämittaista yhden ja saman märehtimistä. Toinen vuosisata on vain toisen kapinoimista. Marengon taistelu on Pydnan taistelun kopio; Klodvigin Tolbiacum ja Napoleonin Austerlitz ovat toistensa kaltaiset kuin kaksi veripisaraa. Minä en anna voitolle suurta arvoa. Ei mikään ole niin typerää kuin voittaminen; todellinen kunnia on vakuuttaminen. Mutta koettakaapas todistaa jotakin! Te tyydytte onnistumiseen, kuinka köykäistä! Ja valloittamiseen, kuinka surkeaa! Ah, turhuutta ja pelkuruutta kaikkialla! Kaikki taipuu menestyksen edessä, yksinpä kielioppikin. Si volet usus, sanoo Horatius. Senvuoksi minä halveksin ihmissukua."
"Siirrymmekö sitten", jatkoi Grantaire, "yleisestä yksityiskohtiin? Vaaditteko minua ihailemaan kansoja? Mitä kansaa esimerkiksi? Hellastako? Ateenalaiset, nuo muinaisuuden pariisilaiset, tappoivat Phokionin aivan kuin se olisi ollut Coligny, ja liehittelivät tyranneja siihen surkeaan määrään saakka, että Anakephoros sanoi Peisistratoksesta: hänen virtsansa houkuttelee luokseen mehiläisiä. Arvossa pidetyin mies Hellaassa oli viidenkymmenen vuoden aikana kieliopin selittäjä Philetas, joka oli niin hintelä ja pieni, että hänen piti panna lyijyä kenkiinsä, jottei tuuli veisi häntä mennessään. Korinton suurella torilla oli Silanionin tekemä kuvapatsas, josta Plinius kertoo; kuvapatsas esitti Epistatesta. Mitä oli Epistates tehnyt? Hän oli keksinyt jalkakammin. Niin on lyhyesti sanoen Hellaan ja kunnian laita. Siirtykäämme nyt muihin. Onko minun ihailtava Englantia? Onko minun ihailtava Ranskaa? Ranskaako? Minkävuoksi? Ehkä Pariisin vuoksi? Minä olen vast'ikään sanonut teille ajatukseni Ateenasta. Englantiako? Minkävuoksi? Lontoonko vuoksi muka? Minä vihaan Kartagoa. Muuten on Lontoo, ylellisyyden pääkaupunki, myöskin kurjuuden pääpaikka. Yksin Charing-Crossin seurakunnassa kuolee vuosittain sata henkeä nälkään. Semmoinen on Albion. Mitan kukkuraksi voin lisätä, että olen nähnyt erään englannittaren tanssivan orjantappuraseppele päässä ja siniset silmälasit nenällä. Niinpä viheltäkäämme Englannille! Jos en ihaile John Bullia, onko minun ehkä sen sijaan ihailtava hänen veljeään Jonathania? Minä en pidä siitä orjakauppiaasta. Ottakaa pois time is money, mitä onkaan jäljellä Englannista? Ottakaa pois cotton is king, mitä on silloin jäljellä Amerikasta? Saksa on verivettä, Italia sappea. Vai ihantelemmeko Venäjää? Voltaire ihaili sitä. Hän ihaili myöskin Kiinaa. Minä myönnän, että Venäjällä on kauniit puolensa, m.m. voimakas despotismi; mutta minä säälin despootteja. Heillä on heikko terveys. Eräs Aleksei teloitettiin, muuan Pietari pistettiin kuoliaaksi, Paavali kuristettiin, toinen Paavali tallattiin jalkoihin, erinäisiä Iivanoita murhattiin, useita Nikolaita ja Vasileja myrkytettiin; kaikki tämä viittaa siihen, että Venäjän keisarien palatsi on erittäin epäterveellinen. Kaikki sivistyneet kansat esittävät ajattelijan ihailtavaksi erään seikan: sodan; mutta sivistynyt sota omaksuu ja yhdistää itseensä kaikki rosvouksen muodot, Espanjan tabucarioiden maantierosvouksista Jaxasin vuorisolassa aina comanchintiaanien ryöstöihin Vaarallisessa solassa. No, sanotte, Eurooppa on kuitenkin parempi kuin Aasia. Minä myönnän, että Aasia on naurettava, mutta en käsitä, mitä syytä teillä on nauraa Dalai Lamalle, teillä länsimaiden kansoilla, jotka muoteihinne ja hienouteenne olette sekoittaneet kaikkinaista likaa, majesteeteista alkaen, kuningatar Isabellan likaisista paidoista dauphinin yöastiaan saakka. Ei ole teillä aihetta, hyvät herrat ihmiset! Brüsselissä juodaan enimmän olutta, Tukholmassa enimmän paloviinaa, Madridissa enimmän suklaata, Amsterdamissa enimmän geneveriä, Lontoossa enimmän viiniä, Stambulissa enin kahvia, Pariisissa eniten absinttia; siinä kaikki, mitä tarvitsee tietää. Yleensä on Pariisi kuitenkin kaiken yläpuolella. Pariisissa ovat lumpunkokoojatkin herkuttelijoita; Diogenes olisi yhtä mielellään ollut lumppujätkänä Mauberttorilla kuin filosofina Piraioksessa. Tietäkää lisäksi tämä: lumppujätkien kapakat ovat nimeltään bibines, kuuluisimmat niistä ovat 'Kastrulli' ja 'Teurastamo'. Niinpä, oi ulkoravintolat, lauluravintolat, viinikellarit, liköörikojut, kahvilat, sylkikapakat, tanssipaikat, oluttuvat, lumppubibiinit ja tyttöpaikat, minä vakuutan teille, että olen herkuttelija, että syön Richardin luona neljästäkymmenestä sousta aterian ja että minulla täytyy olla persialaisia mattoja kieritelläkseni niillä Kleopatraa ilkialastomana! Missä on Kleopatra? Ah, se olet sinä, Louison! Päivää!"
Tällainen sanatulva ryöppysi juopuneesta Grantairesta, kun hän istui Café Musainin pihasalin nurkassa ja tarttui astianpesijättäreen tämän kulkiessa ohi.
Bossuet ojensi kätensä häntä kohti koettaen saada häntä vaikenemaan, mutta Grantaire jatkoi vielä vimmatummin:
"Pois kynnet, Meaux'n kotka!" huusi hän. "Sinä et tee minuun minkäänlaista vaikutusta hippokraattisine eleinesi. Minä vapautan sinut rauhoittamasta minua. Sitäpaitsi olen suuttunut. Mitä minun sitten muka pitäisi puhua? Ihminen on paha, ihminen on muotopuoli; perhonen on onnistunut, ihmisen luomisessa tuli virhe. Sen eläimen teossa epäonnistui Jumala. Kansajoukko on rumuuksien rykelmä. Hiiteen kaiken alkutekijä!"
"Ole jo vaiti, iso R!" toisti Bossuet, joka selitti erästä lakikysymystä seinille ja oli korviaan myöten syventynyt erään lainopillisen sekamelskan sanarakenteeseen, jonka loppu kuului näin:
"... Ja mitä minuun tulee, vaikka tuskin olen mikään lakimies ja korkeintaan asianajoammatin harrastaja, niin väitän minä, että Normandian maakuntalain sanamuodon mukaan pitäisi vuosittain Mikonmessun aikana maksaa veroa läänitysherran hyväksi, muiden oikeutta loukkaamatta, kaikkien ja itsekunkin, niin maanomistajan kuin perinnönsaajan, kaikista pitkäaikaisista maavuokrista, perintötiloista, kruununmaanasumisoikeuksista, hypoteekeista..."
"Kaiku, itkevä nymfi", hyräili Grantaire.
Aivan lähellä Grantaireä, pöydällä, jonka ääressä vallitsi miltei täydellinen hiljaisuus, oli paperiliuska, mustepullo ja kynä kahden täyden liköörilasin välissä, merkki siitä, että siellä sepiteltiin laulunäytelmää. Tästä tärkeästä tehtävästä neuvoteltiin hiljaisella äänellä, ja molempain tekijäin päät olivat melkein yhdessä.
"Keksikäämme aluksi nimet. Kun vain saamme nimet, johtuu kyllä aihe mieleen."
"Se on totta. Sanele! Minä kirjoitan."
"Herra Dorimon."
"Kapitalisti?"
"Luonnollisesti. Hänen tyttärensä Célestine."
"... tine. Ja sitten?"
"Eversti Sainval."
"Sainval on kulunut. Minä panisin nimeksi Valsin."
Laulunäytelmäin tekijäin lähellä istui toinen ryhmä, joka niinikään käytti hyväkseen yleistä sorinaa puhuakseen hiljaa eräästä kaksintaistelusta. Vanhempi, kolmikymmenvuotias, antoi neuvoja nuorelle kahdeksantoistavuotiaalle ja selitti tälle, minkälaisen vastustajan kanssa tämä oli tekemisissä:
"Peijakas! Pitäkää varanne. Hän on taitava miekkailija. Hän käyttelee asettaan varmasti. Hän hyökkää hyvin, ei tee turhia metkuja, hyvä ranne, on tulinen, salamannopea, varma väistäjä, matemaattisen tarkka sivallusten laskija, ja lisäksi miekkailee hän vasemmalla kädellä."
Vastapäätä Grantaireä istuivat nurkassa Joly ja Bahorel, pelaten dominoa ja puhuen rakkaudesta.
"Sinä olet onnellinen, sinä", sanoi Joly. "Sinulla on rakastajatar, joka aina nauraa."
"Sepä hänessä juuri on vikana", vastasi Bahorel. "Rakastajattaren ei pitäisi nauraa. Se kehoittaa olemaan hänelle uskoton. Kun näkee hänet iloisena, ei tunne siitä tunnonvaivoja; mutta jos näkee hänet surullisena, ei henno olla hänelle uskoton."
"Kiittämätön! Tekee niin hyvää nähdä naisen nauravan. Ja ettehän te koskaan riitele."
"Se johtuu sopimuksesta. Kun solmimme pienen 'pyhän allianssimme',
määräsimme toisillemme rajan, jonka yli emme milloinkaan mene. Se, mikä
on itäpuolella, kuuluu Vaud'n kanttoonille, mikä on vastakkaisella
puolella, kuuluu Gex'lle,[20] Siitä syntyy rauha.""Rauha, niin, se on onni sulattelemassa ateriaansa."
"Entä sinä, Jolllly, kuinka pitkälle olet ehtinyt riidassasi mamsellisi kanssa ... tiedät, ketä tarkoitan?"
"Hän osoittaa niin itsepintaista vastarintaa, että se lähentelee julmuutta."
"Sinä olet kuitenkin rakastaja, jonka laihuus herättää sääliä."
"Niin, sen pahempi."
"Sinun sijassasi jättäisin hänet siihen."
"Se on helppo sanoa."
"Ja helppo tehdä. Hänen nimensähän on Musichetta?"
"Niin. Ah, rakas Bahorel, hän on suurenmoinen tyttö, paljon lukenut, pienet jalat, pienet kädet, pukeutuu hyvin, on valkoihoinen ja tylleröinen, ja silmät sitten, ne voivat ennustaa korteista. Minä olen aivan hullaantunut häneen."
"Ystäväni, sitten saat kokea miellyttää häntä, olla kohtelias ja tehdä vaikutusta. Ensinnäkin, osta Staubilta itsellesi uudet housut."
"Mitä ne mahtavat maksaa?"
Kolmannessa nurkassa oli kiistelyä runoudesta. Pakanallinen mytologia painiskeli siellä kristillisen mytologian kanssa. Oli kysymys Olymposta, jota Jean Prouvaire puolusti pelkästä romanttisuudesta. Jean Prouvaire oli ujo vain ollessaan tyyni. Kerran innostuttuaan hän kävi valtoimeksi, hänen innostukseensa sekaantui iloisuuden sävyä, ja hän oli samalla hilpeä ja lyyrillinen.
"Älkäämme herjatko jumalia", sanoi hän. "Ne eivät kenties vielä ole iäksi menneet. Jupiter ei tunnu minusta vielä olevan kuollut. Jumalat ovat unikuvia, sanotte te. Olkoot, mutta luonnossakin, sellaisena kuin se on nykyjään ja näiden unikuvien haihduttua, tavataan kaikki nuo vanhat, suuret pakanalliset myytit. Moni linnoituksen näköinen vuori, kuten esimerkiksi Vignemale, näyttää minusta vielä Kybeleen kypärältä; en ole myöskään saanut vakuuttavaa todistusta siitä, ettei Pan öisin tule puhaltamaan raitojen onttoihin runkoihin sulkien sormillaan milloin minkin reiän, ja minä olen aina uskonut, että Iolla on jotakin osaa Pissevachen vesiputouksessa."
Neljännessä nurkassa puhuttiin politiikkaa. Siellä pideltiin pahoin väliaikaista perustuslakia. Combeferre puolusteli sitä laimeasti, Courfeyrac sitävastoin pommitti sitä ponnekkaasti. Pöydällä oli kovaonninen kappale kuuluisaa Charte-Touquet'ta. Courfeyrac oli tarttunut siihen ja ravisteli sitä, säestäen väitteitänsä paperin kahinalla.
"Ensinnäkään en halua kuninkaita, vaikka katsoisin asiaa vain taloudelliseltakin kannalta; kuningas on parasiitti. Kuninkaita ei pidetä ilmaiseksi. Kuulkaa, kuinka kalliita kuninkaat ovat. Frans I:n kuollessa oli Ranskan valtiovelka kolmekymmentätuhatta livreä; Ludvig XIV:n kuollessa oli se kaksituhattakuusisataa miljoonaa, mikä meidän päivinämme vastaisi kahtatoista miljardia. Toiseksi, suokoon Combeferre sen minulle anteeksi, on väliaikainen perustuslaki huono sivistysväline. Että muka ylimenoa täytyy verhota, muutosta lieventää, tärähtelyä välttää, kansa siirtää muka huomaamatta monarkiasta demokratiaan käyttämällä perustuslaillisia määritelmiä, ne ovat kaikki inhoittavia perusteluita. Ei, älkäämme koskaan valistako kansaa väärällä valolla! Periaatteet haalistuvat ja niistä kasvaa heikkoja taimia teidän perustuslaillisessa kellarissanne. Ei mitään teennäistä kompromissiä, ei mitään kuninkaan myönnytyksiä kansalle! Kaikissa sellaisissa myönnytyksissä on neljästoista pykälä. Käden vieressä, joka antaa, on kynsi, joka ottaa takaisin. Minä hylkään kerrassaan teidän perustuslakinne. Se on vain naamio; sen takana piilee valhe. Kansa, joka ottaa vastaan semmoisen, luopuu vallastaan. Ainoastaan kokonaisena on oikeus oikea. Ei, ei mitään myönnettyjä perustuslakeja!"
Oli talvi, uunissa paloi muutamia halkoja. Se oli houkuttelevaa, eikä Courfeyrac voinut vastustaa kiusausta. Hän rypisti Charte-Touquet'n kokoon ja nakkasi sen uuniin. Paperi pelmahti tuleen. Combeferre katsoi filosofisen tyynesti, kuinka Ludvig XVIII:n mestariteos paloi, ja tyytyi sanomaan:
"Se kartta on savuksi haihtunut."
Ja sarkasmit, päähänpistot, sukkeluudet, ranskalainen entrain ja englantilainen humor, hyvä ja huono maku, hyvät ja huonot syyt, kaikki juttelun hullut räiskeet, jotka nousivat yhtähaavaa ja liitelivät ristiin rastiin salin joka suunnalla, kaikki tämä toi heidän päittensä päälle hilpeää rätinää.
5.
Näköpiiri laajenee.
Nuorten mielten yhteentörmäyksessä on aina se ihmeellinen ominaisuus, ettei koskaan voi aavistaa sitä kipinää tai salamaa, joka siitä saattaa syntyä. Mitä siitä syntyy seuraavassa silmänräpäyksessä? Sitä ei kukaan tiedä. Liikutettua tunnelmaa saattaa seurata naurunräjähdys. Keskellä pilaa saattaa ilmaantua vakavuus. Mielijohteet riippuvat aavistamattomista sanoista. Jokaisen innostus on kaikkivaltias. Leikkisä sana riittää avaamaan odottamattomuuksien aukean alan. Sattuma on koneenkäyttäjänä tällaisissa keskusteluissa.
Vakava ajatus, sanojen mylläkästä odottamatta esiinputkahtanut, leimahti äkkiä läpi sen ottelun, missä Grantaire, Bahorel, Prouvaire, Bossuet, Combeferre ja Courfeyrac sikinsokin välkyttelivät kieltensä miekkoja.
Millä tavoin sukeltaa jokin erikoinen ajatus esiin keskellä yleistä keskustelua? Mistä johtuu, että se äkkiä kiinnittää itseensä kaikkien huomion? Kuten sanottu, sitä ei kukaan tiedä. Keskellä sorinaa kuultiin Bossuet'n äkkiä lopettavan jonkin vastineensa Combeferrelle tällä päivämäärällä:
"18. kesäkuuta 1815: Waterloo."
Kuullessaan sanan Waterloo otti Marius, joka oli istunut pää käden varassa erään pöydän ääressä, lasi vettä edessään, pois kätensä leualtaan ja alkoi tarkkaavasti katsella läsnäolijoita.
"Pardieu", huudahti Courfeyrac – parbleu oli siihen aikaan joutunut pois käytännöstä – "tuo luku 18 on omituinen ja hätkähdyttää minua! Se on Bonaparten onnettomuusnumero. Pankaa Ludvig eteen ja brumaire jälkeen, ja teillä on miehen koko kohtalo, huomattavan omituinen vielä siitä, että loppu seuraa alkua ihan kintereillä."
Enjolras, joka siihen saakka oli istunut mykkänä, keskeytti nyt vaitiolonsa ja sanoi Courfeyracille:
"Sinä tarkoitat, että sovitus seuraa rikoksen kinterillä."
Sana rikos meni yli sen mitan, mitä Marius, jota jo Waterloon äkillinen mainitseminen oli syvästi liikuttanut, saattoi sietää.
Hän nousi ja astui hitaasti seinällä olevan Ranskan kartan luo, jonka alaosassa eri kehyksessä oli saari; hän näytti sormellaan kehystä ja sanoi:
"Korsika. Pieni saari, joka on tehnyt Ranskan suureksi."
Nämä sanat vaikuttivat kuin jääkylmä viima. Kaikki vaikenivat. Tunnettiin, että jotakin oli tulossa.
Bahorel, jonka piti vastata jotakin Bossuet'lle, oli juuri asettunut mieliasentoonsa, mutta jätti vastaamatta kuunnellakseen.
Enjolras, jonka katse ei ollut kiintynyt mihinkään, vaan näytti silmäävän avaruutta, vastasi katsomatta Mariukseen:
"Ranska ei tarvitse Korsikaa ollakseen suuri. Ranska on suuri senvuoksi, että se on Ranska. Quia nominor leo."
Marius ei tuntenut mitään peräytymisen halua; hän kääntyi Enjolras'n puoleen ja lausui, äänessä väreilyä, joka johtui väräjävästä liikutuksesta hänen sisässään:
"Herra varjelkoon minua haluamasta halventaa Ranskaa! Mutta se ei ole sen halventamista, jos siihen liitetään Napoleon. Puhukaamme suoraan. Minä olen uusi tulokas teidän joukossanne, mutta minun on sanottava, että te kummastutatte minua. Millä kohtaa me seisomme? Keitä me olemme? Keitä olette te? Kuka olen minä? Selittäkäämme suhteemme keisariin. Minä kuulen teidän sanovan Buonaparte, äänenpainoa kirjaimella u, aivan niinkuin rojalistit tekevät. Minä voin mainita, että äitini isä menee vielä pitemmälle, sillä hän lausuu Buonaparté. Minä luulin teidän olevan nuoria miehiä. Mihin te sitten käytätte innostustanne? Ja mitä te sillä teette? Ketä te ihailette, ellette te ihaile keisaria? Ja mitä enempää te vaaditte? Ellette halua välittää tästä suuresta miehestä, mitä suuria miehiä te sitten tahdotte? Hänellä oli kaikki. Hän oli täydellinen. Hänellä oli aivoissaan kaikkien ihmiskykyjen kuutio. Hän laati lakeja kuin Justinianus, hän saneli kuin Caesar, hän yhdisti puheessaan Pascalin salamat Tacituksen ukkosjylinään, hän teki historiaa ja hän kirjoitti sitä, hänen päiväkäskynsä ovat Iliadeja, hän liitti Newtonin numerot Mohammedin metaforeihin, hän jätti Itämaille sanojansa, suuria kuin pyramidit, opetti Tilsitissä keisareita majesteetillisuuteen, antoi tiedeakatemiassa vastauksen Laplacelle, valtioneuvostossa Merlinille, loi henkeä toisten mittausoppiin ja toisten lainopilliseen saivarteluun, oli laintuntija niinkuin juristit, tähtientietäjä niinkuin astronomit; niinkuin Cromwell, joka kahdesta sytytetystä kynttilästä puhalsi sammuksiin toisen, saattoi hän mennä le Templeen ja tinkiä uutimentupsun hintaa; hän näki kaikki, hän tiesi kaikki, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä hymyilemästä ihan niinkuin muutkin ihmiset pienen poikansa kehdon ääressä; ja heti sen jälkeen kuuli pelästynyt Eurooppa jälleen armeijain ryhtyvän marssimaan, tykistöpatterien vyöryvän, ponttoonisiltojen ojentuvan jokien yli, ratsuväkiryhmien kiitävän eteenpäin kuin rajumyrsky, huutoja, rumpujen pärinää, valtaistuinten värinää kaikkialla, näki kuningaskuntain rajojen horjuvan kartalla; kuului huotrasta sivalletun, yli-inhimillisen miekan suhaus; nähtiin hänet, tuon miehen, nousevan näköpiiriin jotakin leimuavaa kädessään ja jotakin säteilevää silmissään levittäen ukkosjylinässä molemmat siipensä, suuren armeijan ja vanhan kaartin; se oli sodan arkkienkeli."
Kaikki olivat ääneti, ja Enjolras painoi päänsä alas. Äänettömyys tekee aina jossakin määrin saman vaikutuksen kuin suostumus tai jonkinlainen tunnustus, että on jouduttu ahdinkoon. Melkein hengähtämättä jatkoi Marius yhä enenevällä innostuksella:
"Olkaamme oikeamielisiä, ystäväni! Olla keisarikuntana sellaiselle keisarille, mikä loistava tehtävä kansalle, kun tämä kansa on Ranskan ja kun se liittää neronsa tämän miehen neroon! Astua esiin ja hallita, marssia ja voittaa, pitää kaikkia pääkaupunkeja levähdyspaikkoina, tehdä krenatööreistänsä kuninkaita, määrätä dynastiain kukistus, yht'äkkiä mullistaa Eurooppa, uhatessaan tuntea tarttuvansa Jumalan miekan kahvaan, seurata miestä, joka on samalla kertaa Hannibal, Caesar ja Kaarle Suuri, olla kansana miehelle, joka jokaisen uuden päivän nousuun liittää säteilevän viestin uudesta voitosta, pitää herätyskellona Invaliidihotellin kanuunaa, valon äärettömiin avaruuksiin singota ihmeellisiä sanoja, jotka leimuavat ikuisesti, Marengo, Arcole, Austerlitz, Jena, Wagram, joka hetki antaa uusien voittosuunnitelmien välähdellä aikakausien taivaalla, tehdä Ranskan keisarikunnasta Rooman keisarikunnan vastine, olla suuri kansakunta ja antaa eloa suurelle armeijalle, lennättää legiooniansa yli koko maan, niinkuin vuori lähettää kotkansa joka suunnalle, voittaa, hallita, salamoillaan murskata, olla Euroopassa kunnian kultaama kansa, kajahduttaa kautta historian titaanien fanfaaria, valloittaa maailma kaksinaisesti, miekallansa ja häikäisevällä loistollaan, se on ylevää, ja mitä sen suurempaa voi olla?"
"Olla vapaa", sanoi Combeferre.
Nyt oli Mariuksen vuoro painaa päänsä alas; tuo yksinkertainen ja viileä sana oli kuin teräsmiekka lävistänyt hänen eepillisen hehkunsa, ja hän tunsi sen itsessään sammuvan. Kun hän jälleen katsahti ylös, ei Combeferreä enää ollut läsnä. Arvattavasti tyytyväisenä apoteosiin antamaansa vastaukseen oli hän mennyt matkaansa, ja kaikki paitsi Enjolras olivat seuranneet häntä. Sali oli tyhjä. Enjolras oli nyt kahden kesken Mariuksen kanssa ja katseli tätä vakavasti. Marius, joka tällä välin taas oli jonkin verran saanut ajatuksiansa kootuiksi, ei katsonut itseään voitetuksi; hänessä oli jäljellä kuohuntaa, joka epäilemättä olisi puhjennut joihinkin Enjolras'ta vastaan kohdistettuihin päätelmiin, ellei äkkiä olisi kuultu poistuvien laulua portailta. Laulaja oli Combeferre ja hän lauloi näin:
Jos Caesar mulle soisi
sodan, vallan kunnian
ja lemmen äitihini
vaatisi vastahan,
suurelle Caesarille
mä silloin vastaisin:
en valtikkahas vaihda
lempeä äitihin.Samalla kertaa hellä ja hurja ääni, jolla Combeferre lauloi tämän kupletin, antoi sille omituista suuruutta. Mietteissään ja katse kattoon kääntyneenä toisti Marius melkein mekaanisesti:
"Äitihin?..."
Samassa hän tunsi Enjolras'n käden olallaan.
"Kansalainen", sanoi Enjolras hänelle, "meidän äitimme, se on tasavalta."
6.
Res angusta.
Tämä ilta jätti Mariuksen sieluun syvän järkytyksen ja surullisen pimeyden. Hän tunsi samaa tunnetta kuin maa ehkä tuntee, kun sen povi avataan auralla siemenen kylvämistä varten; se tuntee vain haavan; oraan alkava elämä ja hedelmän ilo tulevat vasta myöhemmin.
Marius oli synkkä. Hän oli tuskin ehtinyt muodostaa itselleen uskon; oliko hänen jo nyt se hylättävä? Itselleen hän vakuutti, ettei niin tapahtuisi. Hän selitti kuitenkin itselleen, ettei tahtonut epäillä, mutta alkoi kuitenkin vastoin tahtoansa niin tehdä. Kahden uskonnon välillä vaappuminen, joista toista ei vielä ole hylännyt eikä toista omaksunut, on sietämätöntä; ja hämärä miellyttää vain yökkösieluja. Mariuksella oli vahvat silmät, ja hän halusi täyttä valoa. Epäilyksen puolihämärä kiusasi häntä. Vaikka hän hartaasti halusi jäädä siihen, missä oli, ja pysyi siinä, tunsi hän kuitenkin vastustamatonta pakkoa jatkaa, tunkea eteenpäin, tutkia, ajatella ja mennä vielä pitemmälle. Mihin tämä veisi hänet? Astuttuaan niin monta askelta, jotka olivat lähentäneet häntä isäänsä, pelkäsi hän nyt astua askeleita, jotka taas veisivät hänet hänestä kauemmaksi. Hänen pulmansa paheni, mitä enemmän hän mietiskeli. Joka puolella oli äkkijyrkkää. Hän ei ollut yhtä mieltä äidinisänsä eikä ystäviensä kanssa; hän oli röyhkeä edellisen, liian takapajulle jäänyt jälkimmäisten mielestä; ja hän tunsi itsensä kahta yksinäisemmäksi, eristettynä sekä vanhoista että nuorista. Hän lakkasi käymästä Café Musainissä.
Siinä hämmennyksessä, jossa hänen sielunsa oli, hän tuskin ajattelikaan erinäisiä vakavia puolia olossaan. Elämän todellisuudet eivät kuitenkaan salli itseään unohdettavan. Ne tulivatkin äkkiä ja antoivat hänelle kolauksen.
Eräänä aamuna tuli hotellinisäntä hänen huoneeseensa ja sanoi hänelle:
"Herra Courfeyrachan on mennyt takaukseen puolestanne?"
"Niin on."
"Mutta minä tarvitsen rahoja nyt."
"Pyytäkää Courfeyracia tulemaan luokseni, jotta saan keskustella hänen kanssaan", sanoi Marius.
Kun Courfeyrac tuli, jätti isäntä heidät kahden kesken. Marius kertoi silloin Courfeyracille, mitä hän siihen saakka ei ollut ajatellut sanoa hänelle, että hän oli melkein yksin maailmassa ja ilman vanhempia.
"Miten teidän sitten käy?" sanoi Courfeyrac.
"Sitä en tiedä", vastasi Marius.
"Mitä aiotte tehdä?"
"En tiedä sitäkään."
"Onko teillä rahaa?"
"Viisitoista frangia."
"Tahdotteko lainata minulta?"
"En, en koskaan."
"Onko teillä vaatteita."
"Nuo tuossa."
"Onko mitään arvoesineitä?"
"Kello."
"Hopeainen?"
"Ei, kultakello, se on tässä."
"Minä tunnen erään vaatekaupustelijan, joka kyllä ostaa teidän päällysnuttunne ja housunne."
"Hyvä."
"Eikö teillä sitten ole muuta jäljellä kuin yhdet housut, liivit, hattu ja nuttu?"
"Ja saappaat."
"Mitä! Ettekö siis aio ruveta kulkemaan paljain jaloin? Mikä ylellisyys!"
"Näistä saa riittävästi."
"Minä tiedän kellosepän, joka kyllä ostaa kellonne."
"Se on hyvä."
"Ei, se ei ole hyvä. Mitä aiotte sitten tehdä?"
"Mitä vain tarvitaan. Ainakin semmoista, mikä on kunniallista."
"Osaatteko englantia?"
"En."
"Entä saksaa?"
"En."
"Sen pahempi."
"Miksi niin?"
"Senvuoksi, että eräs tuttavani, joka on kirjakauppias, julkaisee eräänlaista ensyklopediaa, johon te olisitte voinut saada käännettäväksenne saksalaisia tai englantilaisia kirjoituksia. Siitä maksetaan huonosti, mutta sillä voi kuitenkin elättää itsensä."
"Sitten minä opettelen englantia ja saksaa."
"Entä sillävälin?"
"Sillävälin syön vaatteitani ja kelloani."
Lähetettiin noutamaan vaatekaupustelijaa. Hän osti vaatteet kahdellakymmenellä frangilla. Sitten he menivät kellosepän luo. Tämä maksoi kellosta viisiviidettä frangia.
"Se ei ollut niinkään huono kauppa", sanoi Marius Courfeyracille hotelliin palatessa; "yhdessä entisten viidentoista frangin kanssa tekee se kahdeksankymmentä frangia".
"Entäs hotellilasku?" huomautti Courfeyrac.
"Ah, sen unohdin!" sanoi Marius.
Isäntä toi laskun, joka oli heti maksettava. Se teki seitsemänkymmentä frangia.
"Nyt on minulla kymmenen frangia jäljellä", sanoi Marius.
"Peijakas", sanoi Courfeyrac, "sittenhän teillä on viisi frangia elääksenne opiskellessanne englanninkielen ja viisi frangia siksi ajaksi, kun opettelette saksan! Siinä on nielaistava kieli sangen nopeasti tai viiden frangin kolikko hyvin hitaasti."
Täti Gillenormand, joka pohjaltaan oli osaaottavainen sydän surullisissa tapauksissa, oli vihdoin saanut selvän Mariuksen osoitteesta.
Eräänä aamuna, kun Marius palasi luennolta, odotti häntä kirje tädiltä ja ne kuusikymmentä pistolia, t.s. kuusisataa kultafrangia sinetöidyssä rasiassa.
Marius lähetti rahat takaisin tädilleen ja kirjoitti kunnioittavan kirjeen, jossa selitti itsellään olevan varoja toimeentullakseen ja tâst'edes voivansa ansaita, mitä tarvitsi. Sillä hetkellä hänellä oli jäljellä vielä kolme frangia.
Täti ei ilmoittanut äidinisälle tätä kieltäytymistä, koska pelkäsi sen kiihdyttävän vanhusta vielä enemmän. Sitäpaitsi oli ukko sanonut:
"Älkää koskaan enää puhuko minulle tuosta verenjuojasta."
Marius lähti Hôtel de la Porte-Saint-Jacques'ista, koska ei tahtonut velkaantua.
VIIDES KIRJA.
ONNETTOMUUDEN EDUT.
1.
Marius puutteessa.
Elämä kävi nyt raskaaksi Mariukselle. Vaatteiden ja kellon syöminen oli helppo tehtävä. Sen jälkeen hän eli kuvaamattomasta jostakin, jolla Ranskassa on nimenä la vache enragée, kauhea asia, joka sisältää leivättömiä päiviä, unettomia öitä, valottomia iltoja, tuletonta liettä, työttömiä viikkoja, toivotonta tulevaisuutta, reikiä nutunhihoissa, vanhan hatun, joka herättää tyttöjen naurua, portin sulkemista illalla nenän edestä, kun vuokra on maksamatta, portinvartijan ja ruokaisännän hävyttömyyksiä, naapurien ilkuntaa, nöyryytyksiä, arvon tallaamista jalkoihin, pakkoa suostua mihin työhön tahansa, inhoa, katkeruutta, mielenmasennusta. Marius sai oppia, miltä tämän kaiken nieleminen tuntuu ja että se usein on kuitenkin ainoa nieltävä. Sinä elämän aikana, jolloin mies tarvitsee ylpeyttä, koska hän kaipaa rakkautta, tunsi hän itsensä häväistyksi senvuoksi, että oli köyhä, ja naurunalaiseksi, koska oli huonoissa vaatteissa. Siinä iässä, jolloin nuoruus saa sydämen paisumaan keisarillista ylpeyttä, hän loi monta kertaa katseensa alas rikkinäisiin saappaisiinsa ja koki sitä ansaitsematonta häpeää ja tuskallista punastusta, jonka kurjuus aiheuttaa. Ihmeteltävä ja kauhea koettelemus, josta heikot tulevat alennettuina, voimakkaat ylevinä, sulatusuuni, johon kohtalo heittää miehen joka kerta, kun tahtoo saada raukan tai puolijumalan!
Monta suurta tekoa näet suoritetaan pienissä taisteluissa. On sankareita, sitkeitä mutta tuntemattomia, jotka näkymättömyydessä puolustautuvat askel askelelta hädän ja alennuksen tuhoisia hyökkäyksiä vastaan. Jaloja ja salaisia voittoja, joita ei kenenkään silmä näe, ei mikään kuuluisuus palkitse, ei mikään fanfaari tervehdi. Elämä, onnettomuus, yksinäisyys, hylkäys, köyhyys ovat taistelutantereita, joilla on sankarinsa, tuntemattomat sankarinsa, usein suuremmat kuin ne, joita ylistetään.
Taipumattomia ja harvinaisia luonteita kehittyy usein tällä tavoin; kurjuus, melkein aina äitipuoli, on joskus äiti; hätä synnyttää sielun ja mielen suuruutta; köyhyys on ylpeyden imettäjä; onnettomuus erinomaista äidinmaitoa jaloluontoisille sieluille.
Mariuksen elämässä oli aika, jolloin hän lakaisi porstuansa, osti yhdellä soulia juustoa hedelmäkaupustajalta, odotti pimeäntuloa mennäkseen leipuriin ostamaan leipää, jonka hän sitten kuin salavihkaa vei ullakkokamariinsa, ikäänkuin olisi sen varastanut. Joskus nähtiin myös, kuinka nurkassa olevaan lihapuotiin ilkkuvien kyökkipiikojen keskeen, jotka häntä tuuppivat, hiipi kömpelö nuori mies, kirjoja kainalossa ja samalla nöyrän ja katkeran näköinen, joka sisään tultuaan otti hatun hikiseltä otsaltaan, teki syvän kumarruksen kummastuneelle teurastajanvaimolle ja toisen lahtarinrengille, pyysi lampaankotletin, maksoi siitä kuusi tai seitsemän souta, kääri sen paperiin, pisti kainaloonsa parin kirjan väliin ja meni taas tiehensä. Se oli Marius. Siitä kotletista, jonka hän sitten itse paistoi, hän eli kolme päivää.
Ensimmäisenä päivänä hän söi lihan, toisena rasvan ja kolmantena kalvoi luuta. Usein teki täti Gillenormand uusia yrityksiä lähettää hänelle nuo kuusikymmentä pistolia. Marius palautti ne aina sanoen, ettei hän mitään tarvinnut.
Hän käytti surupukua isänsä jälkeen vielä, kun se kumous, josta olemme puhuneet, tapahtui hänessä. Sittemmin hän ei enää ollut luopunut mustista vaatteistaan. Mutta ne luopuivat hänestä. Tuli päivä, jolloin hänellä ei enää ollut nuttua. Housut kävivät vielä laatuun. Mitä oli nyt tehtävä? Courfeyrac, jolle hän puolestaan oli tehnyt muutamia pieniä palveluksia, lahjoitti hänelle vanhan nutun. Kolmestakymmenestä sousta sai Marius erään portinvartijan kääntämään sen, joten se oli kuin uusi. Mutta tämä nuttu oli vihreä. Sen koommin ei Marius mennyt ulos koskaan muulloin kuin pimeän tultua. Silloin näytti hänen nuttunsa mustalta. Kun hän aina tahtoi olla surupuvussa, verhoutui hän yön pimeydellä.
Kaikesta tästä huolimatta kirjoittautui hän asianajajaksi. Hän ilmoitti asuvansa yhdessä Courfeyracin kanssa, jolla oli siisti huone, missä jokin määrä vanhoja lainopillisia kirjoja, vaillinaisilla romaaneilla täydennettyinä, aina pidettiin kirjahyllyllä asetuksen säätämää kirjastoa edustamassa. Hänen kirjeensä osoitettiin Courfeyracille.
Tultuaan asianajajaksi ilmoitti Marius siitä äidinisälleen kirjeessä, joka oli laadittu kylmään, mutta vaatimattomaan ja kunnioittavaan sävyyn. Herra Gillenormand otti kirjeen vastaan vavahtaen, luki sen, repi neljään kappaleeseen ja heitti paperikoriin. Pari kolme päivää sen jälkeen kuuli neiti Gillenormand isänsä, joka oli yksin huoneessaan, puhuvan ääneen itseksensä. Niin tapahtui joka kerta, kun hän oli kiihdyksissä. Neiti kuunteli ja kuuli ukon sanovan: "Jos et olisi pässinpää, niin ymmärtäisit, ettei samalla kertaa voi olla paroni ja asianajaja."
2.
Marius köyhänä.
Hädän laita on samoin kuin kaiken muun. Se tulee lopulta mahdolliseksi. Se saa vihdoin muodon ja tavan. Puutteenalainen vegeteeraa t.s. kehittää itseään jollakin niukalla tavalla, mutta kuitenkin riittävällä hengen pitimiksi. Marius Pontmercy oli järjestänyt elämänsä seuraavalla tavalla.
Hän oli päässyt ahtaimmasta solasta; näköala laajeni hiukan hänen edessään. Ahkeralla työllä, rohkeudella, sitkeydellä ja tahdonlujuudella oli hänen onnistunut ansaita noin seitsemänsataa frangia vuodessa. Hän oli opetellut saksan- ja englanninkieliä; Courfeyracin välityksellä hän oli päässyt kosketuksiin tämän tuttavan kirjakauppiaan kanssa ja suoritti tälle kaikenlaisia avustustöitä: laati prospekteja, käänsi sanomalehtikirjoituksia, tarkasti painoksia, sommitteli elämäkertoja j.n.e. Tämä työ tuotti hänelle keskimäärin seitsemänsataa frangia vuodessa. Hän eli sillä. Miten? Ei niinkään huonosti. Selitämme seikan.
Marius asui Gorbeaun talossa, kolmenkymmenen frangin vuotuisesta vuokrasta, eräässä tulisijattomassa kopissa, jota kunnioitettiin kabinetin nimellä ja jossa oli vain kaikkein välttämättömin kalusto. Huonekalut olivat hänen omiansa. Hän maksoi kolme frangia kuussa vanhalle emännöitsijälle, jotta tämä lakaisi hänen koppinsa ja joka aamu toi hänelle hiukan lämmintä vettä, tuoreen munan ja soun arvosta leipää. Se oli hänen aamiaisensa. Se maksoi hänelle kahdesta neljään souhun aina sitä mukaa kuin munat kallistuivat tai halpenivat. Kello kuusi illalla hän meni Saint-Jacques-kadulle syömään päivällistä Rousseaun ruokalassa vastapäätä Mathurins-kadun kulmassa olevaa Bisset'n piirroskauppaa. Hän ei syönyt keittoa. Hän otti annoksen lihaa kuudella, puoli annosta vihanneksia kolmella ja jälkiruuan kolmella soulla. Kolmesta sousta sai hän syödä leipää niin paljon kuin tahtoi. Mitä viiniin tuli, sai vesi edustaa sitä. Kun hän maksoi tiskin luona, missä rouva Rousseau majesteetillisena istui, siihen aikaan vielä pyylevänä ja pulskana, antoi hän tarjoilijalle soun, jota vastaan rouva Rousseau antoi hänelle hymyn. Sitten hän meni tiehensä. Kuudestatoista sousta oli hän saanut hymyilyn ja päivällisen.
Rousseaun ruokala, jossa tyhjennettiin vähän viinipulloja ja paljon vesikarahveja, oli pikemminkin nälkää viihdyttävä kuin ravitseva paikka. Sitä ei ole nyt enää. Isännällä oli kaunis kokkanimi: Vesi-Rousseau.
Niinpä, kun aamiainen maksoi Mariukselle neljä souta ja päivällinen kuusitoista, nousi päivän ravinto kahteenkymmeneen souhun, mikä teki kolmesataakuusikymmentäviisi frangia vuodessa. Kun tähän lisätään kolmekymmentä frangia vuokraa ja kuusineljättä frangia emännöitsijälle ynnä erinäisiä pikkumenoja, oli Mariuksella ravinto, asunto ja passaus neljästäsadastaviidestäkymmenestä frangista vuodessa. Hänen vaatteensa maksoivat hänelle sata frangia, liinavaatteet viisikymmentä ja pesu viisikymmentä frangia. Oli siis jäljellä viisikymmentä frangia. Hän oli rikas. Hän saattoi, kun sattui, lainata kymmenen frangia jollekin ystävälle; olipa Courfeyrac kerran saanut lainaksi häneltä kuusikymmentä frangia. Mitä lämmitykseen tuli, oli Marius, kun huoneessa ei ollut tulisijaa, "yksinkertaistanut" sen täydellisesti.
Mariuksella oli aina kaksi täydellistä pukua, toinen uusi, juhlatiloja varten. Molemmat olivat mustia. Hänellä oli vain kolme paitaa, yksi yllään, toinen laatikossa ja kolmas pesussa. Ne olivat tavallisesti rikkinäisiä, minkävuoksi hän aina piti nuttuansa napitettuna leukaan saakka.
Oli tarvittu vuosia, ennenkuin Marius saavutti tämän kukoistavan aseman; kovia vuosia kestää, vaikeita taivaltaa. Marius ei kuitenkaan ollut horjunut päivääkään. Hän oli kieltäymyksissä alistunut kaikkeen; hän oli tehnyt kaikkea, paitsi velkaa. Hän saattoi antaa itselleen sen arvolauseen, ettei koskaan ollut kenellekään ihmiselle penninkään velkaa. Hänestä oli velka orjuuden alku. Ajattelipa hän niinkin, että saarnamies on pahempi kuin isäntä, sillä isäntä hallitsee vain palkollisensa persoonaa, mutta saarnamies hänen arvoansa ja voi antaa sille korvapuusteja. Ennemmin hän paastosi kuin lainasi. Hänellä oli ollut monta paastopäivää. Tuntien, että kaikki äärimmäisyydet ovat toisiaan lähellä ja että, ellei pidä varaansa, varojen väheneminen helposti voi johtaa sielun alentumiseen, hän valvoi huolellisesti ylpeyttään. Moni lause ja menettelytapa, joka missä muussa tilassa tahansa olisi tuntunut hänestä myöntyväisyydeltä, näytti hänestä nyt halpamaisuudelta, ja hän ryhdisti itsensä sen mukaan. Hänen kasvoillaan oli eräänlainen ankaruuden puna. Hän oli häveliäs aina jurouteen saakka.
Kesken kaikkia koettelemuksiaan hän tunsi salaisen sisäisen voiman rohkaisevan, joskus suorastaan nostattavan itseään. Sielu auttaa ruumista ja kohottaa sitä erinäisinä hetkinä. Se on ainoa lintu, joka kantaa häkkiänsä.
Isän nimen ohella oli toinenkin nimi piirtynyt Mariuksen sydämeen. Nimi Thénardier. Luonnostaan haaveilevana ja vakavana ympäröi Marius jonkinlaisella kunniakehällä sitä miestä, jota hän luuli pitävän kiittää isänsä hengen pelastamisesta, tuota rohkeata kersanttia, joka oli pelastanut everstin keskellä Waterloon kuulatuiskua. Hän ei milloinkaan eristänyt tämän miehen muistoa isänsä muistosta ja hän yhdisti heidät molemmat palvontaansa. Se oli jonkinlainen kaksiasteinen jumalanpalvelus, pääalttari everstiä, pienempi Thénardier'ta varten. Hänen kiitollisuutensa hartaus kävi kaksinkertaiseksi, kun hän ajatteli onnettomuutta, jonka uhriksi Thénardier oli joutunut. Marius oli Montfermeil'ssâ saanut tiedon onnettoman ravintoloitsijan vararikosta ja rappiolle joutumisesta. Senjälkeen hän oli tehnyt tavattomia ponnistuksia löytääkseen hänen jälkiään ja saadakseen hänestä selkoa siinä kurjuuden pimeässä syvyydessä, johon Thénardier oli kadonnut. Marius oli etsiskellyt koko tienoon; hän oli ollut Chellesissä, Bondyssa, Gournayssa, Nogentissa, Lagnyssa. Kolmen vuoden aikana hän oli mitä suurimmalla innolla jatkanut tiedusteluitaan ja kuluttanut niihin pienet säästönsä. Ei kukaan ollut kyennyt antamaan hänelle mitään tietoja Thénardier'sta; arveltiin hänen menneen vieraille maille. Hänen saamamiehensä olivat myös etsineet häntä, pienemmällä hellyydellä kuin Marius, mutta yhtä suurella innolla, myöskään onnistumatta häntä löytämään. Marius syytti itseänsä ja oli melkein vihainen itselleen, ettei onnistunut yrityksissään. Se oli ainoa velka, minkä eversti oli jättänyt hänelle, ja hän piti sitä kunniavelkana.
"Merkillistä", ajatteli hän, "kun isäni makasi kuolevana taistelukentällä, saattoi Thénardier löytää hänet savun ja kuulatuiskun keskeltä ja kantaa hänet selässään pois, eikä hän kuitenkaan ollut isälleni velkaa mitään; mutta minä, joka olen Thénardier'lle niin paljon velkaa, miksi en minä kykene löytämään häntä siitä pimeydestä, missä hän kamppailee kuoleman kanssa, ja saa vuorostani tuoda häntä kuolemasta elämään. Ei, minun täytyy löytää hänet!"
Löytääkseen Thénardier'n olisi Marius tosiaan ollut valmis uhraamaan toisen kätensä ja pelastaakseen hänet kurjuudesta, kaikki verensä. Tavata Thénardier, saada tehdä hänelle jokin palvelus, saada sanoa hänelle: "Te ette tunne minua, mutta minä tunnen teidät; minä olen tässä käskettävänänne!" oli Mariuksen suloisin ja ihanin unelma.
3.
Marius täysikasvuisena.
Tähän aikaan oli Marius kaksikymmenvuotias. Oli kolme vuotta siitä, kun hän oli lähtenyt äidinisänsä luota. Heidän suhteensa oli yhä samalla kannalla, eikä kumpikaan ollut tehnyt ainoatakaan lähestymisen tai tapaamisen yritystä. Mitäpä jälleennäkeminen muuten olisikaan hyödyttänyt? Uuttako ottelua varten? Kumpi olisi silloin myöntänyt toisen olevan oikeassa? Marius oli vaskikattila, mutta ukko Gillenormand oli rautapata.
Mutta, se myöntäkäämme, Marius oli erehtynyt äidinisänsä sydämestä. Hän oli kuvitellut, ettei herra Gillenormand ollut koskaan rakastanut häntä ja että tuo jyrkkä, kova ja ivallinen ukko, joka kirosi, huusi ja jyrisi keppi koholla, ei ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin sitä mieltymystä, kuin sitä samalla kevytmielistä ja karkeaa kiintymystä, joka on ominainen komedian geronteille. Marius erehtyi. On isiä, jotka eivät rakasta lapsiansa, mutta ei ole isoisää, joka ei jumaloi lapsenlastaan. Sisimmässään herra Gillenormand suorastaan ihannoi Mariusta, kuten jo olemme sanoneet. Hän jumaloi häntä omalla tavallaan ärähtelyjen ja korvapuustienkin säestyksellä, mutta kun poika oli lähtenyt, tunsi hän synkkää tyhjyyttä sydämessään; hän vaati, ettei hänelle koskaan enää puhuttaisi Mariuksesta, mutta suri salassa, että häntä siinä niin hyvin toteltiin. Ensi aikoina hän toivoi, että tämä buonapartisti, tämä jakobiini, tämä terroristi, tämä septembristi palaisi. Mutta kului viikkoja, kului kuukausia, kului vuosia, ja herra Gillenormandin suureksi suruksi ei verenjuoja palannut.
"En kuitenkaan saattanut tehdä muuta kuin ajaa ulos hänet", sanoi äidinisä itsekseen, mutta lisäsi siihen: "Jos se tulisi tehtäväksi uudelleen, tekisinköhän sen?"
Hänen kopeutensa vastasi heti myöntävästi, mutta hänen vanha päänsä, jota hän hiljaa pudisteli, vastasi murheisena kieltävästi. Hänellä oli alakuloisuuden hetkiä. Hän kaipasi Mariusta. Vanhat tarvitsevat rakkautta niinkuin aurinkoa. Se on heille lämpöä. Niin luja kuin hänen luonteensa olikin, oli Mariuksen poissaolo kuitenkin muuttanut hänessä jotakin. Hän ei olisi mistään hinnasta astunut askeltakaan mennäkseen "sitä nulikkaa" vastaan, mutta hän kärsi. Hän ei koskaan tiedustellut hänestä mitään, mutta ajatteli häntä alituisesti. Hän eli yhä enemmän eristäytyneenä Marais'ssa. Hän oli edelleen hilpeä ja kiivas, mutta hänen hilpeydessään oli kouristuksentapaista kovuutta, ikäänkuin siinä olisi ollut tuskaa, ja hänen hilpeytensä puuskat päättyivät aina jonkinlaiseen herkkään ja synkkään alakuloisuuteen. Joskus hän sanoi:
"Ah, jos hän palaisi, kuinka mäiskähtävän korvapuustin hänelle antaisin!"
Täti taas ajatteli liian vähän voidakseen rakastaa paljon; Marius ei ollut hänelle enää muuta kuin jonkinlainen tumma ja epämääräinen varjokuva ja askarrutti hänen ajatuksiaan vähemmän kuin kissa tai papukaija, jotka hänellä luultavasti oli.
Ukko Gillenormandin salaista kärsimystä lisäsi se, että hän sulki sen sisäänsä eikä ilmaissut siitä mitään kenellekään. Hänen surunsa oli kuin uudenaikaiset uunit, jotka itse nielevät savunsa. Joskus sattui, että joku epäonnistuneen miellyttämishalun yllyttämänä puhui hänelle Mariuksesta ja kysyi:
"Mitä tyttärenne poika puuhaa ja kuinka hän voi?"
Vanhus vastasi silloin, joko huoahtaen, jos hän oli pahalla päällä, tai kalvosintaan näpähdyttäen jos tahtoi näyttää iloiselta:
"Herra paroni Pontmercy ajaa asioita jossakin nurkkapaikassa."
Ukon näin surressa piti Marius itseään onnellisena. Onnettomuus oli hänestä kuten kaikista hyväsydämisistä kuluttanut pois katkeruuden. Hän ajatteli vain lempeästi herra Gillenormandia, mutta oli itsepintaisesti päättänyt olla vastaanottamatta mitään mieheltä, joka oli ollut ilkeä hänen isälleen. Tämä oli hänen ensimmäinen katkeruutensa lievennetty muoto. Sitäpaitsi hän tunsi tyydytystä siitä, että oli kärsinyt ja kärsi vielä. Sehän tapahtui hänen isänsä vuoksi. Elämänsä vaikeus tyydytti ja miellytti häntä. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, että se oli kaikkein vähintä, että tämä oli rangaistusta ja että häntä muussa tapauksessa olisi rangaistu toisella tavalla tuonnempana jumalattomasta välinpitämättömyydestään isäänsä kohtaan, vieläpä sellaisesta isästä, ja että olisi ollut vääryys, jos hänen isänsä olisi saanut kärsiä yksin eikä hän ollenkaan – mitä oli muuten hänen työnsä ja köyhyytensä verrattuna everstin sankarielämään? – että vihdoin ainoa tapa lähestyä isää ja olla hänen kaltaisensa oli urhoollisesti taistella köyhyyttä vastaan niinkuin isä oli urhoollisesti taistellut vihollista vastaan, ja että eversti epäilemättä oli tarkoittanut juuri tätä sanoillaan: hänen on tultava sen arvoiseksi, joita Marius yhä kantoi, ei povellaan, everstin kirjoittama paperi kun oli hukkunut, vaan sydämessään.
Kun hänen äidinisänsä oli ajanut hänet ulos, oli hän sitäpaitsi ollut vielä vain lapsi; nyt hän sitävastoin oli mies. Sen hän tunsi. Köyhyys oli, me toistamme sen, ollut hänelle hyödyksi. Nuoruusvuosien köyhyydestä, jos se päättyy onnellisesti, on se hyöty, että se kääntää ihmisen koko tahdonvoiman ponnistuksiin ja hänen sielunsa korkeuteen. Köyhyys paljastaa heti aineellisen elämän koko alastomuudessaan ja näyttää sen inhoittavuuden; siitä ihanteellisen elämän harras kaipuu. Rikkaalla nuorella miehellä on satoja loistavia ja halpoja huvituksia: kilpa-ajoja, metsästysretkiä, koiria, tupakkaa, pelejä, herkullisia aterioita ja paljon muuta; askartelua sielun alemmille taipumuksille ylempien ja jalompien kustannuksella. Köyhän nuorukaisen täytyy nähdä vaivaa saadakseen leipänsä; hän syö, ja syötyään on hänelle vain ajatuksen maailma avoinna. Hän käy ilmaiseksi niissä näytännöissä, joita Jumala antaa; hän katselee taivasta, avaruutta, tähtiä, kukkia, lapsia, ihmisiä, joiden keskuudessa hän kärsii, luomakuntaa, joka on hänen ilonansa. Hän katselee ihmiskuntaa niin kauan, että näkee sen sielun; hän katselee luomakuntaa, kunnes näkee Jumalan. Hän unelmoi, hän tuntee itsensä suureksi; hän unelmoi vielä ja heltyy. Kärsivän ihmisen itsekkyydestä hän siirtyy mietiskelevän ihmisen sääliin. Hänessä herää ihmeellinen tunne: itsensäunohdus ja osanotto toisten kohtaloon. Kun hän ajattelee niitä lukemattomia nautintoja, joita luonto tarjoo, antaa, tuhlaa avoimille sieluille ja kieltää sulkeutuneilta, alkaa hän, henkisten antimien miljoonamies, sääliä rahamiljoonain omistajia. Kaikki viha kaikkoaa hänen sydämestään sitä mukaa kuin täysi valo tunkeutuu hänen sieluunsa. Onko hän sitten muuten onneton? Ei. Nuoren miehen kurjuus ei ole koskaan kurjaa. Kuka nuorukainen tahansa, olkoon kuinka köyhä hyvänsä, herättää terveydellään, voimakkuudellaan, reippaalla käynnillään, säteilevillä silmillään, vilkkaalla ja lämpöisellä verellään, tummalla tukallaan, kukoistavilla poskillaan, punaisilla huulillaan, valkoisilla hampaillaan, terveellä olennollaan aina vanhan keisarin kateutta. Hän käy joka aamu aina uudelleen ansaitsemaan leipäänsä; ja sillävälin kuin hänen kätensä hankkivat leipää, saa hänen selkärankansa ylpeätä ryhtiä ja hänen aivonsa aatteiden rikkautta. Kun työ on tehty, palaa hän sanoin kuvaamattomiin retkeilyihinsä innoituksen avaruuksiin, katselmukseensa, iloihinsa; hän seisoo keskellä vastoinkäymisiä, vastuksia, koluisia teitä, jopa joskus keskellä lokaa, mutta hänen päänsä kohoaa ylös valoon. Hän on luja, tyyni, lempeä, rauhaisa, tarkkaava, vakava, vähään tyytyvä, hyväntahtoinen ja kiittää Jumalaa, joka on antanut hänelle nämä kaksi rikkautta, joita niin monelta rikkaalta puuttuu: työn, joka tekee hänet vapaaksi, ja ajatuksen, joka antaa hänelle arvoa.
Niin oli Mariuksen laita. Olipa hän, toden sanoaksemme, vähän liiaksikin antautunut mietiskelyihin. Siitä pitäen, kun hän joltisenkin varmasti saattoi ansaita toimeentulonsa, oli hän tyytynyt siihen, ja mukautuen köyhänäolemiseen antoi itselleen aikaa ajatteluun, viettipä joskus päiväkausia unelmoiden syventyneenä kuin henkien näkijä innoituksen ja säteilevän sisäisen näkemyksen hiljaisiin nautintoihin. Hän oli asettanut ohjeekseen askartaa mahdollisimman vähän aineellisessa työssä voidakseen askartaa mahdollisimman paljon näkymättömässä työssä, toisin sanoen omistaa muutamia tunteja aineelliselle elämälle ja uhrata muun ajan äärettömyydelle. Luullen, ettei häneltä mitään puuttunut, hän ei huomannut, että tämmöinen mietiskely lopulta muuttuu erääksi laiskuuden muodoksi, että hän oli tyytynyt saadessaan elämän alkeellisimmat tarpeet ja levähti liian aikaisin.
Oli luonnollista, että tämä ei voinut niin voimakkaalle ja jalolle luonteelle olla muuta kuin ohimenevä tila ja että Marius jälleen heräsi joutuessaan ensimmäisiin kosketuksiin kohtalon välttämättömien selkkausten kanssa.
Mutta vaikka hän oli asianajaja ja huolimatta siitä, mitä ukko Gillenormand siitä ajatteli, ei hän ajanut asioita eikä käynyt käräjiä. Unelmointi oli johtanut hänet pois siitä. Toisten asianajajain luona juokseminen, varanpito oikeudessa, ajettavien asiain hankkiminen oli ikävää. Miksi hän siihen ryhtyikään? Hän ei katsonut olevan mitään syytä vaihtaa elinkeinoa. Tuo pienoinen kirjakauppa antoi lopulta varmaa työtä, joka ei vaatinut suurta vaivaa, mutta kuten jo sanoimme, riitti hänen tarpeisiinsa.
Eräs niistä kirjakauppiaista, joille hän teki töitä, luullakseni herra Magimel, oli tarjoutunut ottamaan hänet luokseen, antamaan hänelle hyvän asunnon, toimittamaan hänelle säännöllistä työtä ja maksamaan hänelle tuhatviisisataa frangia vuodessa. Saada asua mukavasti! Ja tuhatviisisataa frangia! Se olisi epäilemättä hyvä. Mutta luopua vapaudestaan! Tulla palkkalaiseksi, jonkinlaiseksi kirjalliseksi puotipalvelijaksi! Jos hän suostuisi siihen, olisi hänen asemansa, ajatteli Marius, samalla sekä parantunut että huonontunut; hän pääsisi parempiin oloihin, mutta menettäisi arvoansa; se olisi tavallaan täydellisen ja määrätyssä katsannossa kauniin onnettomuuden muuttamista rumaksi ja naurettavaksi pakoksi; se olisi jokseenkin samaa kuin jos sokeasta tulisi silmäpuoli. Hän ei suostunut.
Marius eli yksinäistä elämää. Luonnostaan yksinäisyyteen taipuvana ja kun hän sitäpaitsi alussa oli sitä ehkä liiaksikin vieronut, ei hän ollut ehdottomasti yhtynyt siihen seuraan, jonka johtajana Enjolras oli. Oli pysytty hyvinä tovereina, oltiin valmiita, tilaisuuden sattuessa, kaikin tavoin auttamaan toisiaan, mutta siinä olikin kaikki. Mariuksella oli kaksi ystävää, nuori, Courfeyrac, ja vanha, herra Mabeuf. Hän piti enemmän vanhuksesta. Ensinnäkin oli hänen kiitettävä tätä sisässään tapahtuneesta mullistuksesta, lisäksi vielä siitä, että oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan isäänsä. "Hän on leikannut kaihin silmästäni", sanoi Marius.
Kirkonisännän vaikutus oli tosiaan ollut ratkaisevaa laatua.
Herra Mabeuf ei tässä tapauksessa kuitenkaan ollut muuta kuin kaitselmuksen tyyni ja sokea väline. Hän oli valaissut Mariusta sattumalta ja itse siitä tietämättä, niinkuin kynttilä, kun joku tuo sen sisään; hän oli ollut kynttilä, mutta ei tämä joku.
Mitä Mariuksessa tapahtuneeseen valtiolliseen mullistukseen tulee, ei herra Mabeuf laisinkaan olisi kyennyt sitä ymmärtämään, saatikka tahtomaan ja johtamaan.
Kun tuonnempana vielä tapaamme herra Mabeufin, on ehkä syytä mainita hänestä muutamia sanoja.
4.
Herra Mabeuf.
Kun herra Mabeuf sanoi Mariukselle: "Kyllähän minä hyväksyn valtiolliset mielipiteet", lausui hän käsityksensä todellisen laadun. Kaikki valtiolliset mielipiteet olivat hänestä yhdentekeviä, ja hän hyväksyi ne kaikki ilman erotusta, kun ne vain jättivät hänet rauhaan, niinkuin helleenit sanoivat raivottaria "kauniiksi, hyviksi, viehättäviksi" eumeniideiksi. Herra Mabeufin valtiollinen mielipide oli intohimoinen kukkien ja varsinkin kirjojen rakastaminen. Niinkuin kaikki ihmiset oli hänkin -isti, jota päätettä ilman ei siihen aikaan kukaan olisi voinut elää; mutta hän ei ollut rojalisti tai bonapartisti tai kartisti tai orleanisti tai anarkisti; hän oli bouquinisti, vanhojen kirjalunttujen kokoilija.
Hän ei käsittänyt, että ihmiset saattoivat vihata toisiansa sellaisen joutavan vuoksi kuin perustuslaki, demokratia, laillisuus, monarkia, tasavalta y.m.s., kun tässä maailmassa oli kaikenlaisia sammalia, yrttejä ja pensaskasveja katseltavina ja niin suunnattomia kirjapinkkoja selailtavina. Hän karttoi tarkoin olemasta hyödytön; se, että hänellä oli kirjoja, ei estänyt häntä lukemasta, eikä se, että hän oli botanisti, estänyt häntä olemasta puutarhuri. Kun hän ja Pontmercy tutustuivat, oli everstin ja hänen välillään se yhtäläisyys, että hän teki hedelmiin nähden samaa kuin eversti kukkiin nähden. Herra Mabeuf oli päässyt niin pitkälle, että oli siemenistä kasvattanut päärynäpuita, jotka antoivat yhtä meheviä hedelmiä kuin Saint-Germain-päärynät; nähtävästi johtuvat hänen sommitelmistaan nykyjään niin kuuluisat lokakuunmirabellit, joissa on yhtä ihana tuoksu kuin kesämirabelleissa. Hän kävi kirkossa, enemmän rauhallisen mielialansa kuin erikoisen jumalisuuden vuoksi, ja myöskin sentähden, että hän, joka mielellään katseli ihmisten kasvoja, mutta inhosi heidän meluansa, ei tavannut heitä koossa äänettöminä missään muualla kuin kirkossa. Kun hänen mielestään miehellä piti olla jokin toimi valtiossa, oli hän valinnut kirkonisännän tehtävän. Muuten ei hän ollut onnistunut rakastamaan ketään naista niin suuresti kuin tulpaanisipulia tai ketään miestä niinkuin vanhaa, Elzevirien kirjapainossa painettua kirjaa. Hän oli jo aikoja sitten sivuuttanut kuusikymmentä vuotta, kun joku sattui kysymään:
"Ettekö koskaan ole ollut naimisissa?"
"En, sen olen unohtanut", vastasi hän.
Jos hänelle joskus sattui – ja kenelle ei sellaista satu? – että hän tuli sanoneeksi: "ah, jos olisin rikas!", niin ei se sattunut, kun hän näki kauniin tytön, niinkuin ukko Gillenormandin laita oli, vaan kun hän katsoi jotakin vanhaa kirjateosta. Hän eli yksinään, eräs vanha vaimo taloudenhoitajattarena. Hänellä oli käsissä vähän kihtiä, ja kun hän nukkui, olivat hänen vanhat, luuvalon kangistamat sormensa kuin kaaret lakanain poimujen alla. Hän oli kirjoittanut kirjan "Cauteretzin tienoon kasvisto", jokseenkin arvossapidetyn teoksen, jossa oli värilliset kuvat, joiden laatat hänellä oli itsellään ja jota hän itse myi. Pari kolme kertaa päivässä soitti senvuoksi joku hänen ovelleen Mézièreskadun varrella. Hän ansaitsi siitä noin kaksituhatta frangia vuodessa; se oli melkein koko hänen omaisuutensa. Köyhyydestä huolimatta oli hänen onnistunut kärsivällisyydellä ja säästäväisyydellä aikaa myöten hankkia itselleen kallisarvoinen kokoelma kaikenlaatuisia harvinaisia kirjoja. Hän ei mennyt milloinkaan ulos ottamatta kirjaa kainaloonsa ja hän palasi usein kaksikin mukanaan. Ainoina koristuksina niissä alakerran neljässä huoneessa, jotka pienen puutarhan ohella muodostivat hänen asuntonsa, oli kehyksissä lasin alla olevia puristettuja kasveja sekä vanhojen mestarien piirroksia. Sapelin tai kiväärin näkeminen jäädytti häntä. Koko elämässään ei hän ollut mennyt lähelle kanuunaa, ei edes Invaliidihotellissa. Hänellä oli jokseenkin hyvä vatsa, veli, joka oli kirkkoherra, aivan valkoinen tukka, ihan hampaaton suu ja tylsänpuoleinen pää, värisevä ruumis, picardilainen puheenmurre, lapsellinen nauru, hän pelästyi helposti ja muistutti ylimalkaan vanhaa lammasta. Tästä kaikesta huolimatta ei hän ollut ystävyyssuhteissa eikä seurustellut kenenkään muun elävän ihmisen kanssa kuin erään Royal-nimisen kirjakauppiaan Porte Saint-Jacques'in varrelta. Hänen elämänsä unelmana oli indigokasvin kotiuttaminen Ranskaan.
Hänen emännöitsijänä oli niinikään omalaatuisensa viattomuus. Muijaparka oli ikäimpi. Sultan, hänen suuri kissansa, joka olisi voinut naukua Allegrin Misereren Sixtinuksen kappelissa, oli täyttänyt hänen sydämensä ja tyydytti hänen intohimonsa määrän. Ei ainakaan hänen unelmansa ollut koskaan ulottunut miespuoliseen henkilöön saakka. Kissaa pitemmälle ne eivät olleet ehtineet. Niinkuin kissallakin oli hänelläkin huulihaivenia. Hänen ylpeytenään olivat aina puhtaat, valkoiset myssyt. Sunnuntaisin messun jälkeen hän käytti aikaansa laskemalla arkussaan olevat liinavaatteet, ja levittäen vuoteelleen hamekankaita, jotka hän oli ostanut, niistä milloinkaan vaatteita ompelematta. Hän osasi lukea. Herra Mabeuf oli antanut hänelle kokkanimen muori Plutarkhos.
Herra Mabeuf oli mieltynyt Mariukseen, koska tämä nuorena ja leppoisena lämmitti hänen sydäntänsä häiritsemättä hänen hiljaisuuttaan. Lempeäluontoinen nuoruus tekee vanhaan saman vaikutuksen kuin tuuleton auringonpaiste. Kyllältään ahmittuaan sotakunniaa, ruudinsavua, marsseja ja vastamarsseja ja kaikkia niitä ihmeellisiä otteluita, joissa hänen isänsä oli antanut ja saanut niin tuimia sapelinsivalluksia, Marius meni tervehtimään herra Mabeufia, ja tämä kertoi hänelle sankarista kukkien kannalta katsottuna.
Noin vuonna 1830 oli hänen veljensä kirkkoherra kuollut, ja niinkuin äkkiä yön tullessa oli herra Mabeufin näköpiiri pimentynyt. Erään notaarin vararikko oli riistänyt häneltä kymmenentuhatta frangia, mikä oli kaikki, mitä hän omisti veljensä perinnönkin jälkeen. Heinäkuun vallankumous aiheutti pulakauden kirjakaupan alalla: Ahdinkoaikoina ei kasvitiede käy kaupaksi. "Cauteritzin tienoon kasviston" myynti lakkasi melkein kokonaan. Meni viikkoja, ettei tullut ainoatakaan ostajaa. Joskus herra Mabeuf hätkähti, kun kello soi.
"Se on vain vedenkantaja, rakas herra", sanoi silloin muori Plutarkhos.
Lyhyesti sanoen, eräänä päivänä muutti herra Mabeuf Mézières-kadulta, luopui kirkonisännän toimesta, luopui Saint-Sulpicestä, möi osan, ei kirjojansa, vaan piirroksia – mitä hän niistä piti vähimmän arvoisina – ja muutti pieneen taloon Boulevard Montparnassen varrelle, missä hän ei kuitenkaan viipynyt enempää kuin kolme kuukautta, kahdesta syystä: ensinnäkin maksoi pohjakerros puutarhoineen kolmesataa frangia vuodessa, eikä hän uskaltanut uhrata vuokraan enempää kuin kaksisataa frangia; toiseksi asui hän lähellä Fatoun ampumarataa ja kuuli sen vuoksi pistoolinlaukausten rätinää, mikä kävi hänelle sietämättömäksi.
Hän otti "kasvistonsa", laattansa, herbarionsa, salkkunsa ja kirjansa ja asettui asumaan lähelle Salpêtrièreä, eräänlaiseen hökkeliin Austerlitzin kylässä, missä hän sadastaviidestäkymmenestä frangista sai kolme huonetta, pensasaitaisen puutarhan ja kaivon. Tämän muuton johdosta hän myi melkein kaikki huonekalunsa. Tultuaan uuteen asuntoonsa hän oli sangen iloinen ja löi itse seiniin naulat, missä hänen piirroksensa ja lasikehyksissä olevat kasvinsa riippuivat. Muun osan päivää hän askarteli puutarhassaan ja illalla, huomatessaan että muori Plutarkhos näytti synkältä ja miettiväiseltä, taputti hän tätä olkapäälle ja sanoi hymyillen:
"Meillä on indigo jäljellä."
Vain kaksi vierasta, Porte Saint-Jacques'in kirjakauppias ja Marius, otettiin vastaan hänen hökkelissään Austerlitzin kylässä, jolla oli niin myrskyisä nimi, että se, toden sanoaksemme, tuntui hänestä jokseenkin vastenmieliseltä.
Muuten ovat, kuten äsken viittasimme, sellaiset aivot, joita askarruttaa jokin tiede tai hulluus tai molemmat yht'aikaa, kuten useinkin on laita, vain sangen hitaasti vastaanottavia tämän elämän asioihin nähden. Heidän oma kohtalonsa on heistä kaukaisessa tulevaisuudessa. Näistä keskityksistä seuraa passiivisuus, joka, jos se johtuisi järkisyistä, muistuttaisi filosofiaa. Luisuu, vaipuu, jopa putoaa kuiluunkin sitä oikeastaan huomaamatta. Totta on, että se päättyy heräämiseen, mutta vasta viime hetkellä. Kuitenkin tuntuu asianomaisesta kuin hän olisi osaton siihen peliin, jota pelataan hänen onnestaan ja onnettomuudestaan. Hän on itse pelin panoksena ja katselee peliä kuitenkin välinpitämättömänä.
Niinpä oli herra Mabeuf, kun ilma hänen ympärillään pimeni ja hänen toiveensa sammuivat toinen toisensa jälkeen, pysynyt täysin tyynenä, jos jonkin verran lapsellisella tavalla. Hänen sielunsa tavat olivat kuin kellot. Kun jokin mielikuva kerran oli vetänyt sen, kävi se kauan senkin jälkeen, kun mielikuva oli sammunut. Kello ei seisahdu samalla hetkellä kuin sen avain sattuu hukkumaan.
Herra Mabeufilla oli viattomia huvituksia. Nämä huvitukset eivät maksaneet paljoa ja olivat odottamatonta laatua; pieninkin sattuma antoi hänelle niihin tilaisuutta. Kerran istui muori Plutarkhos nurkassa lukemassa romaania. Hän luki ääneen, koska hän siten mielestään ymmärsi paremmin. Ääneenlukeminen oli ikäänkuin luetun todistamista itselleen. Muutamat henkilöt lukevat hyvin äänekkäästi ja näyttävät lukiessaan antavan itselleen kunniasanansa luetun totuudesta.
Tämmöisellä ponnella luki muori Plutarkhos romaaniansa. Herra Mabeuf kuuli kuuntelematta.
Lukiessaan tuli muori Plutarkhos seuraavaan kohtaan, jossa on kysymys rakuunaupseerista ja kauniista naisesta:
"Sa belle bouda, et le dragon..."[21]
Tässä keskeytti muija lukunsa kuivatakseen silmälasejansa.
"Buddha ja lohikäärme!" toisti herra Mabeuf puoliääneen. "Niin, se on totta, oli kerran lohikäärme, joka asusti luolassaan ja syöksi kidastaan tulta, joka sytytti taivaan. Useita tähtiä oli tämä hirviö, jolla sitäpaitsi oli tiikerinkynnet, jo tuhonnut. Buddha meni luolaan ja käännytti lohikäärmeen. Se on hyvä kirja, jota te luette, muori Plutarkhos. Kauniimpaa legendaa ei ole."
Sitten vaipui herra Mabeuf taas ajatuksiinsa.
5.
Köyhyys kurjuuden hyvänä naapurina.
Mariusta miellytti tämä kunnon ukko, jota puute vähitellen alkoi ahdistella ja joka alkoi sitä kummastella, vielä ymmärtämättä olla huolissaan. Marius tapasi silloin tällöin sattumalta Courfeyracin, mutta herra Mabeufia hän meni tapaamaan. Kuitenkin sangen harvoin, korkeintaan kerran tai kaksi kertaa kuussa.
Mariuksen tapana oli yksinään tehdä pitkiä kävelymatkoja ulkobulevardeilla tai Marskentällä tai yksinäisimmillä käytävillä Luxembourgin puistossa. Hän vietti joskus puolen päivää katsellen jotakin vihannespuutarhaa, kanoja tunkioilla ja kastelukoneen pyörää vetävää hevosta. Ohikulkijat katselivat vuorostaan häntä kummastellen, ja muutamien mielestä hän oli epäilyttävän näköinen. Hän oli kuitenkin vain köyhä, ylimalkaisesti unelmoiva nuorukainen.
Eräällä sellaisella kävelymatkalla hän oli kiinnittänyt huomiotaan Gorbeaun taloon, ja kun sen erillinen asema ja halpa hinta houkuttelivat häntä, oli hän vuokrannut asunnon sieltä. Hänet tunnettiin talossa vain herra Mariuksen nimellä.
Muutamat hänen isänsä entiset kenraalit ja toverit olivat, tullessaan hänet tuntemaan, pyytäneet häntä käymään luonaan. Marius oli suostunut. Hän sai siten tilaisuutta puhella isästään. Niinpä hän kävi silloin tällöin kreivi Pajolin, kenraali Bellavesnen, ja kenraali Fririonin luona sekä Invaliidihotellissa. Siellä oli soittoa ja tanssia. Niinä iltoina oli Mariuksella yllään parhaat vaatteensa. Mutta hän ei käynyt näissä iltamissa tai tansseissa muulloin kuin milloin kadut olivat koviksi jäätyneitä, sillä hänellä ei ollut varaa ottaa ajuria ja hän tahtoi kuitenkin tulla sinne saappaissa, jotka kiilsivät kuin peili.
Joskus hän sanoi, vaikka ilman katkeruutta:
"Ihmiset ovat sellaisia, että salongeissa voi olla kuinka saastainen tahansa kaikkialta muualta, paitsi jaloistaan. Saadaksemme hyvän vastaanoton vaaditaan vain, että yksi asia on nuhteeton. Tuntonneko? Ei, saappaanne."
Kaikki intohimot, paitsi sydämen, haihduttaa unelmointi. Mariuksen valtiollinen kuume oli tällä tavoin haihtunut. Vuoden 1830 vallankumous oli lisäksi häntä tyydyttänyt ja rauhoittanut. Hän oli kuitenkin pysynyt samana, kiihkoa lukuunottamatta. Hänellä oli yhä samat mielipiteet. Oikeammin sanoen, hänellä ei ollut enää mitään mielipiteitä, hänellä oli vain sympatiansa. Mihin puolueeseen hän kuului? Inhimillisyyden. Ihmiskunnasta hän valitsi Ranskan, kansakunnasta rahvaan ja rahvaasta naisen. Varsinkin rahvaannaiseen kohdistui hänen säälinsä. Hän luuli tulleensa ja oli ehkä todellakin tullut elämän ja ihmisfilosofian totuuteen ja oli lopulta päätynyt katselemaan melkein yksinomaan vain taivasta, ainoaa esinettä, jonka totuus voi nähdä oman kaivonsa syvyydestä.
Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä tekemästä erinäisiä tulevaisuuden suunnitelmia ja -laskelmia. Silmää, joka olisi saattanut nähdä Mariuksen sieluun tämän haaveilun aikana, olisi hänen sielunsa puhtaus häikäissyt. Jos ruumiillisen silmämme olisi suotu nähdä toisten tajuntaan, voi ihmistä todellakin paljon varmemmin arvostella sen nojalla, mitä hän unelmoi, kuin sen nojalla mitä hän ajattelee. Ajatuksessa on tahtoa, unelmassa ei. Unelma, joka syntyy ihan itsestään, saa ja säilyttää, jättimäisenäkin ja ihan aatteellisena, oman henkemme piirteet. Meidän unelmaimme kuvat ovat enimmän meidän näköisemme. Kukin unelmoi tuntemattomasta ja mahdottomasta oman luontonsa mukaisesti.
Noin keskivaiheilla tätä vuotta, 1831, kertoi emännöitsijä, että Mariuksen naapurit, tuo kurjanköyhä Jondretten perhe, häädettäisiin. Marius, joka oli melkein kaiket päivät ulkona, tuskin tiesi, että hänellä oli naapureita.
"Minkävuoksi heidät häädetään?"
"Kun eivät maksa vuokraansa; he ovat velkaa kahdelta neljännekseltä."
"Paljonko se tekee?"
"Kaksikymmentä frangia", sanoi muija.
Mariuksella oli kolmekymmentä frangia laatikossa.
"Tässä on viisikolmatta frangia. Maksakaa niiden ihmisparkojen vuokra ja antakaa heille viisi frangia, mutta älkää sanoko, että minä olen ne antanut."
6.
Sijainen.
Sattui niin, että se rykmentti, johon luutnantti Théodule kuului, siirrettiin Pariisiin. Tämän johdosta sai täti Gillenormand uuden aatteen. Ensimmäisen kerran tapahtui se hänelle, kun hän pyysi Théodulea pitämään silmällä Mariusta; nyt hän punoi juonen tehdäkseen Théodulesta Mariuksen seuraajan.
Joka tapauksessa, ja varsinkin siltä varalta, että vanhus kaipaisi nuorien kasvojen näkemistä talossa, sillä sellaiset aamuruskon säteet kultaavat usein ihanimmin raunioita, oli tarpeen etsiä uusi Marius.
"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Se on vain kuin kirjaan pujahtanut painovirhe. Marius, lue: Théodule."
Veljenpojan poika on melkein kuin tyttärenpoika; asianajajan puutteessa otetaan lansieeri.
Eräänä aamuna, kun herra Gillenormand istui lukemassa jotakin, luultavasti La Quotidienneä, astui hänen tyttärensä sisään ja sanoi lempeimmällä äänellään, sillä olihan kysymys hänen suosikistaan:
"Isä, Théodule tulee tänne tänään tervehtimään teitä."
"Théodule, kuka se on?"
"Teidän veljenne pojanpoika."
"Vai niin", sanoi herra Gillenormand.
Senjälkeen hän alkoi taas lukea eikä ajatellut veljenpojanpoikaa enempää kuin mitä Théodulea tahansa ja oli pian julmasti suutuksissa, mikä sattui melkein aina hänen sanomalehteä lukiessaan. Lehti, jota hän tilasi, muuten tietenkin rojalistinen, ilmoitti seuraavaksi päiväksi, ja ilman mitään lieventävää selitystä, erään niitä pieniä tapahtumia, jotka siihen aikaan olivat Pariisissa jokapäiväisiä, nimittäin että lainopillisen ja lääketieteellisen tiedekunnan ylioppilaat kokoontuisivat Panthéon-torille neuvottelemaan. Käsiteltävänä oli eräs päivänkysymys: kansalliskaartin tykistö ja sotaministerin ja "kansalaismiliisin" välinen kiista niistä kanuunista, jotka oli sijoitettu Louvren pihalle. Ylioppilaat "neuvottelisivat" tästä asiasta. Paljoa enempää ei tarvittu herra Gillenormandin sapen paisuttamiseen.
Hän ajatteli Mariusta, joka oli ylioppilas ja arvattavasti niinkuin muutkin menisi "kello kaksitoista neuvottelemaan Panthéon-torille".
Juuri kun tämä kirjallinen ajatus häntä askarrutti, astui luutnantti Théodule siviilipuvussa, mikä oli ovelasti harkittu, huoneeseen, johon neiti Gillenormand varovaisuuden vuoksi häntä saattoi. Lansieeri oli laskenut näin:
"Se kantakettu ei sentään liene sitonut koko omaisuuttansa elinkorkoon. Ehkäpä maksaa vaivan silloin tällöin pukeutua jätkäksi."
Neiti Gillenormand sanoi ääneen isälleen:
"Théodule, teidän veljenpoikanne poika."
Samalla hän sanoi hiljaa luutnantille:
"Myöntykää kaikkeen."
Sitten hän poistui.
Tottumattomana tapaamaan näin kunnianarvoisia henkilöitä sammalsi luutnantti hiukan hämillään: "Hyvää päivää, setä!" ja teki epämääräisen liikkeen, joka alkoi vaistomaisella johdannolla sotilaalliseen kunniantekoon ja päättyi siviilimiehen kumarrukseen.
"Vai sinä se olet; hyvä, istu", sanoi ukko.
Tämän sanottuaan hän unohti lansieerin tykkänään.
Théodule istuutui, ja herra Gillenormand nousi.
Herra Gillenormand alkoi kävellä edestakaisin kädet taskussa ja itsekseen puhellen vanhojen sormien kiukkuisesti hypistellessä kahta kelloa, jotka hänellä oli, yksi kummassakin housuntaskussa.
"Mokomat räkänokat!" sanoi hän. "Ja ne kutsuvat toisensa kokoon Panthéon-torille! Jumalattareni kunnian nimessä! Nulikoita, jotka vasta ovat päässeet imettäjän käsistä! Jos heitä puristaisi nenästä, heruisi siitä vielä maitoa. Ja nämä mokomat neuvottelevat huomenna kello kaksitoista! Mihin se vie? Mihin se vie? Selvästi suoraan hornankuiluun. Sinne nuo descamisadot ovat meidät saattaneet. Kansallistykistö! Neuvotellaan kansallistykistöstä! Lörpötellään paljaan taivaan alla kansalliskaartin pr ... pr ... prätinästä! Ja keitä muita he siellä kohtaavat? Katsokaa vain, mihin jakobinismi johtaa. Lyön vetoa mitä tahansa, miljoonan souta vastaan, ettei sinne tule muita kuin rangaistuja henkilöitä ja vapaiksipäässeitä vankeja. Tasavaltalaiset ja vangit, samaa maata. Carnot kysyi: 'minne tahdot minun menevän, sinä kavaltaja?' Fouché vastasi: 'Minne tahdot, tyhmeliini!' Sellaisia ovat tasavaltalaiset."
"Se on totta", sanoi Théodule.
Herra Gillenormand käänsi hiukan päätään, katsahti Théoduleen ja jatkoi:
"Kun ajattelee, että se nulikka on ollut niin halpamainen, että on ruvennut carbonaroksi! Mitä varten läksit minun talostani? Tullaksesi tasavaltalaiseksi. Brrr! Mutta ensinnäkään ei kansa huoli sinun tasavallastasi, ei, se ei siitä välitä; sillä on terve järki, se tietää sangen hyvin, että on aina ollut ja aina tulee olemaan kuninkaita, se tietää, ettei kansa kuitenkaan ole mitään muuta kuin kansaa, se antaa palttua sinun tasavallallesi, ymmärrätkö, senkin pöllö? On sekin päähänpisto! Rakastua Père Duchesneen, lempiä giljotiinia, laulaa romansseja ja soittaa kitaraa vuoden 1793 parvekkeen alla, brrr, oikein tekisi mieli sylkeä noita nulikoita, niin typeriä he ovat. Mutta siihen ne ovat nyt joutuneet joka sorkka. Ei kukaan pelastu. Tarvitsee vain hengittää ilmaa kadulla tullakseen hulluksi. Yhdeksästoista vuosisata on myrkkyä. Ensimmäinen nulkki, jolle kasvaa hiukan haivenia nenän alle, luulee olevansa tuommoinen totuudentulkki ja lähtee vanhempiensa luota tipotiehensä. Se on tasavaltalaista, se on romanttista. Mitä romanttista? Tehkää hyvin, sanokaa minulle, mitä se on. Hm, se on silkkaa hulluutta. Vuosi sitten he menivät katsomaan Hernania. Minä vain kysyn: mitä on Hemani? Pelkkää päätöntä roskaa, jota ei ole edes kirjoitettu ranskaksi. Ja sitten on tykkejä Louvren pihalla. Niin, semmoisia ne ovat tämän ajan surkeat urotyöt."
"Te olette oikeassa, setä", sanoi Théodule.
Herra Gillenormand jatkoi:
"Tykkejä museon pihalla! Mitä varten? Tykki, mitä minusta tahdot? Vai onko teidän tarkoituksenne pommittaa Belvédèren Apolloa? Mitä on raehauleilla tekemistä Mèdicien Venuksen kanssa? Oh, nykyajan nuoret miehet, ne ovat kaikki ilmettyjä lurjuksia! Ja heidän ihailemansa Benjamin Constant, mikä suuruus se on? Ja ne, jotka eivät ole lurjuksia, ovat hölmöjä! Tekevät kaiken voitavansa näyttääkseen rumilta; pukeutuvat huonosti, arvostelevat naisia, kaartelevat hameiden ympärillä kuin kerjäläiset, ja saavat tyttöletukat purskahtamaan äänekkääseen nauruun; kautta kunniani, eikö heitä voisi sanoa rakkauden häveliääksi köyhälistöksi! Muotopuolia, jotka täydentävät muotonsa tuhmuudellaan; märehtivät Tiercelinin ja Potier'n sanaleikkejä, käyttävät säkkimäisiä nuttuja, tallirenkimäisiä liivejä, karheita palttinapaitoja, sarkahousuja, rasvanahkasaappaita, ja minkälaiset höyhenet, semmoinen kuherrus. Siinä on vakka kantensa valinnut! Ja tällä lepertelevällä lapsilaumalla on nyt sitten vielä valtiollisia mielipiteitä! Pitäisi olla ankarasti kielletty omistamasta mitään valtiollisia mielipiteitä. Nämä pojat, ne laativat järjestelmiä, luovat uuden yhteiskunnan, kukistavat monarkian, kumoavat kaikki lait, muuttavat ullakon kellariksi ja panevat portinvartijan kuninkaan paikalle, mullistavat Euroopan, rakentavat uudelleen maailman, ja heidän saavutuksensa naismaailmassa supistuu siihen, että salavihkaa kurkistelevat pesijättärien sääriä, kun nämä nousevat rattailleen. Voi, Marius! Senkin nulkki! Mennä rähisemään torille! Keskustelemaan, neuvottelemaan, ryhtymään toimenpiteisiin! Vanhurskaat jumalat, tätä he sanovat toiminnaksi! Itse epäjärjestyskin hykertyy ja typertyy. Olen nähnyt ennen kaaoksen, nyt näen rapakon. Koulupojat neuvottelemassa kansalliskaartista, sehän olis mahdotonta jo villien neekeriheimojen keskuudessa. Villit, jotka kulkevat ihan alastomina, kallo kaikenlaisten töyhtöjen koristamana ja nuija nyrkissä, eivät ole niin nautamaisia kuin nämä tohtorinraakilat! Nämä marakatit he nyt esiintyvät asiantuntijoina ja määräävät ja käskevät ja neuvottelevat ja tekevät muka järkipäätöksiä! Sehän on maailmanlopun merkki. Tämä surkea pallo on ilmeisesti viimeisillään. Tarvitaan vain viimeinen sysäys, ja sitä antamaan rientää Ranska! Neuvotelkaa, nulikat! Mutta tämmöistä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin he saavat lueksia sanomalehtiä Odéonin arkaadien alla. Se maksaa heille yhden soun ja lisäksi heidän terveen järkensä ja ymmärryksensä ja sydämensä ja sielunsa ja säädyllisyytensä. Sitten ne hajaantuvat ja sitten lähtevät pois perheistä. Kaikki sanomalehdet ovat myrkynlevittäjiä, kaikki, myöskin Le Drapeau blanc. Pohjaltaan oli Martainville jakobiini. Voi, vanhurskas taivas! Hm, voit sinä ainakin kerskua saattaneesi äidinisäsi epätoivoiseksi, sinä!"
"Sehän on selvää", huomautti Théodule.
Ja käyttäen hyväkseen sitä silmänräpäystä, jolloin herra Gillenormand hengähti, lisäsi lansieeriluutnantti pätevällä äänensävyllä:
"Ei saisi olla olemassa muita lehtiä kuin Le Moniteur eikä muuta kirjaa kuin L'Annuaire militaire."
Herra Gillenormand jatkoi:
"Juuri kuin heikäläinen Sieyès! kuninkaanmurhaaja, joka päätyy senaattoriksi! sillä sinne ne aina kaikki lopulta tulevat. Nakataan ensin vasten naamaa kansalaissinuttelua ja ollaan lopulta herra kreivi. Syyskuunmurhaajain kyynäränmittainen herra kreivi! Filosofi Sieyès! Se kunnia minun on kuitenkin annettava itselleni, etten ole koskaan välittänyt noiden filosofien filosofiasta enempää kuin Tivolin pajazzon silmälaseista. Näin kerran senaattorien tulevan pitkin Malaquais-katua sinervissä mehiläismerkkisissä samettivaipoissaan ja päässä päähineet 'à la Henri IV'. He olivat inhoittavia. Heitä olisi voinut luulla tiikerin hovin apinoiksi. Kansalaiset, minä sanon teille, että teidän edistyksenne on hulluutta, teidän inhimillisyytenne unelmaa, teidän vallankumouksenne rikosta, teidän tasavaltanne epäsikiö, teidän nuori neitseellinen Ranskanne saastainen lutka, ja minä julistan sen teille kaikille, keitä lienettekin, publisisteja, ekonomisteja, juristeja tai vielä suurempia vapauden, tasa-arvon ja veljeyden tuntijoita kuin itse giljotiinin teurastusterä! Sen minä teille sanon, arvon herrat."
"Totta tosiaan!" huudahti luutnantti, "eikö ole suurenmoinen totuus!"
Herra Gillenormand keskeytti eleen, jonka oli jo aloittanut, kääntyi, iski terävän katseen lansieeriluutnantti Théoduleen ja sanoi:
"Sinä olet pässinpää."
KUUDES KIRJA
TÄHTIEN YHTYMÄ.
1.
Tulee kokkanimestäkin nimi.
Marius oli tähän aikaan kaunis nuori mies, keskikokoinen, tukka tuuhea, sysimusta, otsa korkea, sielukas, sieraimet suuret, tulista luonnetta osoittavat, kasvojenilme avoin ja tyyni ja koko olennossa jotakin ylvästä, miettiväistä ja viatonta. Hänen profiilissaan, jonka kaikki piirteet olivat jonkin verran pyöristyneet menettämättä silti lujuuttansa, oli sitä germaanista pehmeyttä, jota Elsassin ja Lotringin kautta on tullut ranskalaisiin kasvoihin, ja niistä puuttui täydellisesti se teräväsärmäisyys, joka teki sikambrit niin helposti tunnettaviksi roomalaisten keskuudessa ja erottaa leijonan rodun kotkan heimosta. Hän oli siinä elämänvaiheessa, jolloin ajattelevan ihmisen henki sisältää jokseenkin yhtä paljon syvämielisyyttä kuin yksinkertaisuutta. Kun jokin vakava tilanne sattui, oli hänellä kaikki, mitä tarvittiin olemaan ihan tuhma, mutta askel lisää, niin hän saattoi olla subliimi. Hänen käytöksensä oli varova, kylmä, kohtelias ja umpimielinen. Hänen suunsa oli erinomaisen kaunis, huulet punaiset ja hampaat valkoiset, ja senvuoksi hänen hymynsä lievitti kasvojen ankaruutta. Joskus oli hänen kirkas otsansa omituisena vastakohtana hänen hekumalliselle hymylleen. Hänen silmänsä olivat pienet, mutta niiden katse oli suuri.
Siihen aikaan, kun hänen köyhyytensä oli suurimmillaan, hän huomasi, että nuoret tytöt kääntyivät häntä katsomaan, kun hän meni ohi, ja hän riennätti silloin askeliaan tai piiloutui, tuntien sydäntään kuolettavan. Hän luuli heidän katsovan hänen vanhoja vaatteitaan ja nauravan niitä; asia oli kuitenkin niin, että he katselivat häntä hänen miellyttävän muotonsa vuoksi ja uneksivat siitä.
Tämä mykkä väärinkäsitys hänen ja ohikulkevien kauniiden tyttöjen välillä oli tehnyt hänet ujoksi. Hän ei valinnut heistä ketään siitä pätevästä syystä, että hän pakeni heitä kaikkia. Näin hän eli uneksijana – kuhnurina, sanoi Courfeyrac.
Courfeyrac sanoi hänelle vielä:
"Älä yritä näyttää kunnioitusta herättävältä, ystäväni. (He sinuttelivat toisiaan; tähän sinutteluun pääseminen on nuoren ystävyyden pyrkimyksenä.) Kuule viisaamman neuvoa. Älä lue niin paljon kirjoja, vaan katsele vähän enemmän tyttöjä. Niillä veitikoilla on hyviäkin ominaisuuksia, veli Marius. Juoksemalla heitä punastuen pakoon tulee sinusta lopulta höperö."
Toisen kerran, kun Courfeyrac tapasi Mariuksen, sanoi hän tälle:
"Päivää, herra apotti!"
Kun Courfeyrac oli pitänyt hänelle muutaman esitelmän tästä aineesta, karttoi Marius viikon päivät vielä entistä enemmän kaikkia naisia, nuoria ja vanhoja, jopa päälle päätteeksi Courfeyracia itseäänkin.
Oli koko määrättömässä luomakunnassa kuitenkin kaksi naista, joita Marius ei paennut eikä karttanut. Hän olisi suorastaan kummastunut, jos hänelle olisi sanottu, että ne olivat naisia. Toinen oli se vanha, haivennaamainen muija, joka siisti hänen huoneensa ja josta Courfeyracin tapana oli sanoa:
"Marius ei nähtävästi kasvata partaa, koska siitä pitää huolen emännöitsijä."
Toinen oli pieni tyttö, jonka hän usein näki, mutta jota hän ei koskaan katsellut.
Yli vuoden ajan oli Marius eräällä Luxembourgin-puiston yksinäisellä käytävällä, sillä, joka kulkee pitkin taimitarhan aitoviertä, huomannut erään miehen ja aivan nuoren tytön, jotka melkein aina istuivat vierekkäin samalla penkillä käytävän autioimmassa, Ouest-kadun puolisessa osassa. Joka kerta, kun sattuma, joka helposti sekaantuu sellaisten henkilöiden kävelyihin, joiden katse on sisäänpäin kääntynyt, johti Mariuksen liikekäytäville, ja se tapahtui melkein joka päivä, hän näki täältä tämän parin. Mies saattoi olla noin kuusikymmenvuotias; hän näytti surumieliseltä ja vakavalta; koko hänen olennossaan oli sitä voimakasta, mutta pingoittunutta sävyä, joka on ominainen entisille sotilaille. Jos hänellä olisi ollut jokin ritarimerkki, olisi Marius sanonut: "Se on entinen upseeri." Hän näytti hyvältä, mutta itseensä sulkeutuneelta, eikä koskaan katsonut kauan toiseen. Hänellä oli siniset housut, sininen nuttu ja leveälierinen hattu, jotka aina näyttivät uusilta, musta kaulaliina ja kveekaripaita s.o. karkeasta, mutta häikäisevän valkoisesta palttinasta tehty paita.
Eräs grisetti, joka kerran kulki hänen ohitseen, sanoi itsekseen:
"Siinä oli vasta hieno leskimies."
Hänen tukkansa oli ihan valkoinen.
Kun Marius ensimmäisen kerran näki miehen seurassa olevan nuoren tytön istuvan tämän vieressä penkillä, jonka he näyttivät valinneen tyyssijakseen, oli tyttö noin kolmen- tai neljäntoista vuotias, niin laiha, että näytti melkein rumalta ja mitättömältä, vaikka silmät lupasivat tulla jokseenkin kauniiksi. Niitä hän piti aina avoimina, miltei vastenmielisen varmasti. Hän oli puettu siihen samalla vanhuutta ja nuoruutta muistuttavaan pukuun, jota luostarikoululaiset käyttävät: karkeasta, mustasta villakankaasta kömpelösti ommeltuun hameeseen. Ne näyttivät olevan isä ja tytär.
Marius katseli parina kolmena päivänä tuota vanhaa miestä, joka ei vielä ollut ukko, ja tuota nuorta tyttöä, joka ei vielä ollut nainen; sitten hän ei enää kiinnittänyt heihin mitään huomiota. He puolestaan eivät näyttäneet edes havainneen häntä. He puhelivat keskenään tyynen ja välinpitämättömän näköisinä. Tyttö jutteli lakkaamatta ja hilpeästi. Vanha mies sitävastoin puhui vähän, mutta loi häneen silloin tällöin silmäyksiä, joissa kuvastui sanomaton isänrakkaus.
Marius oli tottunut konemaisesti kävelemään tällä käytävällä. Hän tapasi heidät siellä säännöllisesti.
Se tapahtui näin.
Marius tuli tavallisesti käytävän vastakkaisesta päästä; hän käveli käytävän päästä päähän, kulki heidän ohitseen, kääntyi sitten kävellen siihen päähän, mistä oli tullut, ja alkoi taas uudelleen. Näin hän kulki viisi tai kuusi kertaa edestakaisin viisi kuusi kertaa viikossa, eivätkä nuo henkilöt ja hän kertaakaan tervehtineet toisiansa. Vaikka vanha mies ja nuori tyttö näyttivät karttavan kaikkia katseita, tai ehkä juuri senvuoksi, olivat he luonnollisesti herättäneet niiden viiden, kuuden ylioppilaan huomiota, jotka silloin tällöin menivät taimitarhaan, ahkerat luennoilleen, toiset pelaamaan biljardia. Courfeyrac, joka oli jälkimmäisten joukossa, oli jo hiukan aikaisemmin huomannut heidät, mutta kun tyttö hänestä oli ruma, oli hän taas pian alkanut huolellisesti heitä karttaa. Hän oli paennut ja paetessaan laukaissut heistä kokkanimen. Kun tytön musta puku ja vanhuksen valkoiset hiukset olivat erikoisesti pistäneet hänen silmäänsä, antoi hän tytölle nimeksi neiti Lanoire[22] ja isälle herra Leblanc,[23] ja kun kukaan ei heitä tuntenut, olivat nämä nimet oikeiden puutteessa jääneet pysyviksi. Ylioppilaat sanoivat:
"Tuolla istuu herra Leblanc taas penkillään."
Marius oli muiden mukana ruvennut nimittämään tuntematonta herra Leblanciksi.
Mukavuuden vuoksi menettelemme mekin samalla tavalla.
Marius näki, kuten sanottu, heidät ensimmäisenä vuonna melkein joka päivä samaan aikaan. Miehestä hän piti, mutta tyttö oli hänestä jokseenkin vastenmielinen.
2.
Lux facta est.
Toisena vuonna, juuri sillä kohdalla, mihin lukijakin tässä kertomuksessa nyt on saapunut, sattui, että Marius, tietämättä itsekään syytä joutui keskeyttämään tavalliset käyntinsä Luxembourgin-puistossa eikä lähes kuuteen kuukauteen ollut kertaakaan käynyt siellä. Eräänä päivänä hän meni sinne taas. Oli ihana kesäaamu, ja Marius oli iloinen, niinkuin ainakin ihminen kauniin sään aikana. Hänestä tuntui kuin hänellä olisi sydämessään ollut kaikki se lintujen laulu, jota hän kuuli, ja kaikki ne pälvet sinistä taivasta, joita puiden lehvien välistä vilkkui.
Hän meni suoraan käytäväänsä ja näki sen päässä tutun parin yhä istuvan samalla penkillä kuin ennenkin. Lähemmäksi tultuaan näki hän, että mies kyllä oli sama, mutta tyttö ei hänestä näyttänyt samalta. Se, jonka hän nyt näki, oli pitkä ja kaunis olento, jolla oli kaikki naisen viehättävimmät muodot sellaisina kuin ne ilmenevät sinä hetkenä, jolloin ne liittyvät kaikkeen lapsen luontevaan suloon, tuona lyhyenä ja puhtaana hetkenä, jota voi kuvata vain kahdella sanalla: viisitoista vuotta. Hänellä oli ihmeen ihana kastanjanruskea tukka, paikoitellen kullankimmelteinen, otsa, joka näytti olevan marmoriin veistetty, posket kuin ruusun terälehdistä tehdyt, hieno puna valkealla pohjalla, suloinen suu, josta hymy tuli kuin päivänsäde ja sanat kuin soitto, pää, jommoisen Rafael olisi antanut Venukselle. Jotta näistä lumoavista kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä, ei suora eikä kyömyinen, ei roomalainen eikä kreikkalainen, vaan aito persialainen nenä, t.s. henkevä, hieno, säännöllinen ja puhdas, nenä, joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.
Kulkiessaan hänen ohitseen ei Marius saattanut nähdä tytön silmiä, jotka olivat maahan luotuina. Hän näki vain pitkät, kastanjanruskeat ripset, joiden siimeksessä viattomuus uinui.
Tämä ei kuitenkaan estänyt kaunista lasta hymyilemästä kuunnellessaan valkopäisen miehen puhetta, eikä mikään olisi voinut olla viehkeämpää kuin tuo herttainen hymy katseen ollessa alas luotuna.
Ensi hetkenä luuli Marius, että se oli vanhan herran toinen tytär, epäilemättä edellisen sisar. Mutta kun hänen muuttumaton kävelyratansa toi hänet toisen kerran tytön kohdalle ja hän tarkkasi tätä lähemmin, huomasi hän, että se sittenkin oli sama tyttö. Kuuden kuukauden aikana oli pikkutytöstä tullut nuori nainen, siinä kaikki. Ei mikään muuten ole tavallisempaa kuin tämä ilmiö. On hetkiä, jolloin nuoret tytöt kädenkäänteessä puhkeavat ja yht'äkkiä ovat täysin kehkeytyneitä ruusuja. Eilen ne olivat vielä lapsia ja tänään saattavat jo käydä vaarallisiksi näkijän rauhalle.
Tämä nuori tyttö ei ollut ainoastaan näin kehkeytynyt, vaan hänestä oli samalla tullut täydellinen kaunotar. Niinkuin kolme päivää huhtikuussa riittää saattamaan erinäisiä puulajeja puhkeamaan täyteen kukkaan, niin oli kuusi kuukautta riittänyt verhoamaan tämän tytön kauneudella. Hänen huhtikuunsa oli tullut.
Joskus näkee henkilöitä, jotka oltuaan ennen kuihtuneen ja surkean näköisiä, näyttävät heräävän uuteen elämään, siirtyvän suoraan köyhyydestä komeuteen ja alkavan viettää loistavaa, tuhlaavaista ja uhkeaa elämää. He ovat vast'ikään saaneet nostaa jonkin korkosumman; edellinen päivä oli ollut maksujen erääntymispäivä. Tämä nuori tyttökin näytti nostaneen puolenvuoden korkonsa.
Ja sitten hän ei enää ollut luostarikoululainen plyyshihattuineen, villahameineen, koulutytönkenkineen ja punaisine käsineen. Kauneusvaisto oli tullut kauneuden mukana. Hän oli nyt nuori nainen, puettuna yksinkertaisen, mutta luontevan aistikkaasti. Hänellä oli musta silkkidamastihame, samaa vaatetta oleva vaippa ja valkoinen harsohattu. Hänen valkoiset käsineensä ilmaisivat norsunluisella päivänvarjostimen nupulla leikkivän käden siroa muotoa ja silkkikengät pienten jalkojen soreutta. Koko hänen puvustaan huokui nuorekasta hyväntuoksua.
Isä puolestaan oli aivan entisellään.
Kun Marius toista kertaa kulki tytön ohi, loi tämä katseensa häneen; hänen silmänsä olivat tummansiniset, mutta niiden sinessä oli vielä ainoastaan lapsen katse. Hän katseli Mariusta välinpitämättömästi, niinkuin olisi katsellut vaahterain alla juoksentelevaa poikaviikaria tai marmoriuurnaa, jonka varjo lankesi penkille, ja Marius puolestaan jatkoi kävelyään ajatellen muita asioita.
Hän kulki vielä neljä tai viisi kertaa penkin ohi edes katsahtamatta tyttöön.
Seuraavina päivinä hän palasi tavallisuuden mukaan Luxembourgin puistoon, ja tapasi tavallisuuden mukaan "isän ja tyttären", mutta ei kiinnittänyt heihin erikoista huomiota. Hän ei ajatellut tätä tyttöä nyt, kun tämä oli tullut kauniiksi, enempää kuin oli ajatellut häntä silloin, kun tyttö vielä oli ruma. Hän kulki likeltä sitä penkkiä, millä tyttö istui, vain senvuoksi, että se oli hänen tapansa.
3.
Kevään vaikutus.
Oli kevätpäivä, ilma oli lauha, Luxembourgin puisto oli täynnä vuoroin valoa ja varjoa, taivas oli niin puhdas kuin olisivat enkelit aamulla pesseet sen, linnut visertelivät kastanjapuiden lehvistössä. Marius oli avannut koko sielunsa luonnolle, hän ei ajatellut mitään, hän vain eli ja hengitti. Hän kulki penkin ohi, nuori tyttö loi silmänsä häneen, heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Mitä oli tällä kertaa nuoren tytön katseessa? Marius ei olisi osannut sitä sanoa. Siinä ei ollut mitään ja siinä oli kaikki. Se oli merkillinen välkähdys.
Tyttö loi silmänsä alas, ja Marius jatkoi kävelyänsä.
Se, mitä hän äsken oli nähnyt, ei ollut lapsen yksinkertainen ja avoin katse, se oli salaperäinen syvyys, joka oli auennut ja äkkiä taas sulkeutunut.
Jokaiselle nuorelle tytölle tulee päivä, jolloin hän katsoo näin. Onneton se, joka silloin sattuu sen katseen kohdalle.
Tämä ensimmäinen katse sielusta, joka ei vielä tunne itseänsä, muistuttaa päivänkoittoa taivaalla. Se on tuskin säteilevän ja tuntemattoman heräämistä. On mahdotonta kuvailla, millainen vaarallinen viehätysvoima piilee tässä odottamattomassa välkkeessä, joka äkkiä heikosti valaisee kiehtovaa hämäryyttä ja sisältää nykyhetken koko viattomuuden ja tulevaisuuden koko intohimon. Se on jonkinlaista epämääräistä hellyyttä, joka sattumalta ilmenee ja joka odottaa. Se on ansa, jonka viattomuus tietämättään virittää, ja johon se saalistaa sydämiä, sitä tahtomatta ja tietämättä. Se on impi, jolla on naisen katse.
Harvoin on tämä katse synnyttämättä syvää unelmointia siinä, mihin se sattuu. Kaikki mahdollinen puhtaus ja vilpittömyys on yhdistettynä tähän taivaiseen ja kohtalokkaaseen säteeseen, joka saa tenhoisammin kuin keimailijattaren ovelin silmäys sielun syvyydessä puhkeamaan sen synkeän, tuoksujen ja myrkyn täyttämän kukkasen, jota sanotaan rakkaudeksi.
Illalla palatessaan ullakkokamariinsa Marius silmäili pukuaan ja huomasi ensimmäisen kerran, että oli kauhean siivotonta, sopimatonta ja tuhmaa mennä kävelemään Luxembourgin puistoon arkivaatteissa t.s. päässä vanha, kulunut hattu, jalassa saappaat, karkeat kuin peltomiehen, yllään mustat housut, jotka polvien kohdalta olivat kuluneet valkoisiksi, ja musta nuttu, joka kiilsi kyynärpäistä.
4.
Ankaran taudin alku.
Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan otti Marius vaatekaapistaan uuden nuttunsa, uudet housunsa, uuden hattunsa ja uudet saappaansa; pukeuduttuaan näihin täydellisiin varuksiin pani hän käsiinsä vielä hansikkaat – kuulumaton ylellisyys – ja lähti Luxembourgin puistoon.
Matkalla tapasi hän Courfeyracin, mutta ei ollut häntä näkevinään. Palattuaan kotiin kertoi Courfeyrac ystävilleen:
"Äsken tuli minua vastaan Mariuksen uusi hattu ja nuttu, Marius itse sisällä. Hän meni varmaan johonkin tutkintoon. Hän näytti tavattoman tuhmalta."
Kun Marius tuli Luxembourgin puistoon, käveli hän kerran lammikon ympäri katsellen joutsenia; sitten hän seisoi kauan aikaa mietteissään erään kuvapatsaan edessä; jonka pää oli aivan musta homeesta ja jolta puuttui toinen lanne. Lammikon reunalla seisoi nelikymmenvuotias, ihravatsainen herrasmies; hän piti kädestä viisivuotiasta poikaa ja sanoi tälle:
"Karta kaikkia äärimmäisyyksiä, poikani. Pysyttele yhtä kaukana despotiasta kuin anarkiasta."
Marius kuunteli miestä ja kulki sitten vielä kerran lammen ympäri. Vihdoin hän meni "käytävälleen", mutta ihan verkkaan ja ikäänkuin vastahakoisesti. Olisi voinut luulla, että hän oli sekä pakotettu että esteellinen menemään sinne. Itse hän ei tehnyt itselleen tästä selkoa, vaan luuli menettelevänsä samoin kuin kaikkina muina päivinä.
Tultuaan puistokäytävään hän näki herra Leblancin ja nuoren tytön istuvan penkillään sen toisessa päässä. Hän napitti nuttunsa ylös asti, nyhtäisi sitä, ettei se olisi poimuilla vyötäisten kohdalta, katseli joltisellakin mielihyvällä housujensa tasaista väriä ja marssi suoraan penkkiä kohti. Tässä astunnassa oli jotakin hyökkäyksen tapaista ja varmaan valloituksen ajatusta. Sanon senvuoksi: marssi suoraan penkkiä kohti, niinkuin sanoisin: Hannibal marssi suoraan Roomaa kohti.
Muuten olivat kaikki hänen liikkeensä aivan koneellisia eikä hän millään tavoin ollut keskeyttänyt sielunsa tavallista askartelua. Hän ajatteli tällä hetkellä, että Manuel du Baccalauréat oli typerä kirja ja että sen olivat mahtaneet kirjoittaa aikamoiset aasit, siinä kun ihmisneron mestariteoksina käsiteltiin kolmea Racinen tragediaa, mutta vain yhtä Molièren komediaa. Hänen korvansa soivat. Lähestyessään penkkiä hän suoristi taas nuttuaan ja kiinnitti katseensa nuoreen tyttöön. Hänestä tuntui kuin olisi tyttö täyttänyt koko puistokujan pään heikolla, sinertävällä valolla.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän hidasti askeliansa. Jonkin matkan päässä penkistä ja paljon ennen kuin oli ehtinyt käytävän päähän hän seisahtui eikä itsekään voinut käsittää, minkä vuoksi hän kääntyi. Hän ei edes huomannut, ettei ollut kävellyt käytävän päähän saakka. Nuori tyttö tuskin saattoi edes nähdä häntä näin kaukaa ja huomata, kuinka toisennäköinen hän oli uusissa vaatteissaan. Kuitenkin piti hän ryhtiänsä hyvin suorana esiintyäkseen edukseen, jos joku takaapäin häntä ehkä katselisi.
Hän tuli käytävän toiseen päähän, kääntyi sitten takaisin ja käveli tällä kertaa hiukan lähemmäksi penkkiä. Menipä niin pitkälle, että vain kolmen puun väli erotti hänet tytöstä, mutta siinä hän tunsi, ettei mitenkään saattanut mennä edemmäksi, ja pysähtyi epäröiden. Hän oli luullut näkevänsä nuoren tytön kääntäneen kasvonsa häneen päin. Hän teki kuitenkin miehekkään ja ankaran ponnistuksen, voitti epäröintinsä ja jatkoi kulkuansa. Muutaman tuokion kuluttua hän asteli penkin ohi, suorana ja kankeana, korvatkin punaisina ja uskaltamatta luoda silmäystä oikealle tai vasemmalle, kuin valtiomies, käsi pistettynä nutun sisään povelle. Juuri penkin kohdalla, linnoituksen tykkien edessä, hän tunsi ankaraa sydämentykytystä. Tytöllä oli kuten edellisenäkin päivänä yllään damastipukunsa ja harsohattunsa. Marius kuuli sanoin kuvaamattoman äänen, jonka täytyi olla "hänen äänensä". Tyttö puhui ihan tyynesti. Hän oli hyvin kaunis. Marius tunsi sen, vaikkei edes yrittänyt katsahtaa häneen.
"Hän ei sentään voisi olla kunnioittamatta minua", ajatteli hän, "jos tietäisi, että minä itse asiassa olen laatinut sen tutkielman Marcos Obregon de la Rondasta, jonka herra François des Neufchâteau on pannut, ikäänkuin se olisi hänen kirjoittamansa, esipuheeksi Gil Blas'n painokseensa!"
Hän meni penkin ohi aina käytävän päähän saakka, joka oli aivan lähellä, kääntyi sitten ja kulki taas kauniin tytön sivuitse. Tällä kertaa hän oli ihan kalpea. Muuten oli hänellä tällä hetkellä kiusallinen tunne. Hän poistui taas penkin ja nuoren tytön luota, mutta vielä ohikuljettuaankin hän kuvitteli, että tyttö katseli häntä, ja tämä teki hänen astuntansa epävarmaksi.
Hän ei yrittänyt enää lähestyä penkkiä, vaan pysähtyi käytävän keskimaille ja istuutui sinne, mitä hän muulloin ei milloinkaan tehnyt, loi silloin tällöin katseen sivulleen ja ajatteli sielunsa syvimmässä pimennossa, että oikeastaan ei ole hevillä mahdollista, että se henkilö, jonka valkoista hattua ja mustaa pukua hän ihaili, voisi olla aivan tunteeton nähdessään hänen upeat housunsa ja uuden nuttunsa.
Neljännestunnin kuluttua hän nousi ikäänkuin olisi aikonut jälleen alkaa vaelluksensa tuon penkin ohi, jota hänen mielestään ympäröi sädekehä. Hän jäi seisomaan liikkumattomana. Ensimmäistä kertaa viidentoista kuukauden kuluessa hän tuli ajatelleeksi, että tuo herra, joka joka päivä istui tuolla tyttärensä kanssa, epäilemättä puolestaan oli huomannut hänet ja luultavasti piti hänen itsepintaista kävelyään kummallisena.
Ensimmäistä kertaa tuntui hänestä myös olevan jotakin sopimatonta siinä, että hän edes ajatuksissaankaan nimitti tuota tuntematonta miestä kokkanimellä herra Leblanc.
Hän seisoi näin muutamia minuutteja pää kumarassa ja piirsi kädessään olevalla kepillä kuvioita santaan.
Senjälkeen hän kääntyi äkkiä päinvastaiselle suunnalle siitä, missä herra Leblanc ja hänen tyttärensä istuivat, ja meni kotiansa.
Sinä päivänä hän ei muistanut syödä päivällistä. Vasta kello kahdeksan illalla hän tuli sitä ajatelleeksi, mutta kun silloin oli jo liian myöhäistä mennä Saint-Jacques-kadulle, söi hän vain kimpaleen leipää.
Harjasi sitten huolellisesti vaatteensa, asetti ne taitavasti paikoilleen ja meni levolle.
5.
Muori Bougon on kuin salaman iskemä.
Muori Bougon – niin nimitti Courfeyrac vanhaa portinvartijatar-emännöitsijä-siivoojatarta Gorbeaun talossa, vaikka tämän todellinen nimi oli, kuten jo olemme sanoneet, rouva Bourgon; tuo veitikka Courfeyrac ei pitänyt mitään pyhänä – muori Bougon huomasi seuraavana päivänä hämmästyksekseen, että Marius taaskin meni ulos uusissa vaatteissaan.
Hän palasi Luxembourgin puistoon, mutta ei mennyt tällä kertaa pitemmälle kuin eiliselle penkilleen käytävän keskipalkoille. Siihen hän istuutui kuten edellisenäkin päivänä ja sieltä katseli kaukaa, kuitenkin selvästi nähden, valkoista hattua, mustaa hametta ja varsinkin sinervää valoa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä palannut kotiinsa, ennenkuin Luxembourgin puiston portteja alettiin sulkea. Hän ei nähnyt herra Leblancin ja hänen tyttärensä poistuvan. Siitä hän päätti heidän poistuneen Ouest-kadulle johtavasta ristikkoportista. Myöhemmin, muutamia viikkoja jälkeenpäin, hän ei kyennyt muistamaan, missä hän sinä päivänä oli syönyt päivällistä.
Seuraavana päivänä, toisin sanoen kolmantena päivänä, muori Bougon tunsi taaskin kuin salamaniskun. Marius meni jälleen ulos uusissa vaatteissaan.
"Kolme päivää peräkkäin!" päivitteli hän.
Muori yritti seurata häntä, mutta Marius käveli ripeästi ja jättimäisin askelin; oli kuin virtahepo olisi ryhtynyt ajamaan takaa vuorikaurista. Kahden minuutin kuluttua oli muori kadottanut hänet näkyvistään ja palasi kotiin hengästyneenä ja vihoissaan.
"Onko siinä tervettä järkeä", murisi hän, "että joka päivä panee päällensä uudet vaatteet ja juoksuttaa toista tällä tavalla."
Marius oli mennyt Luxembourgin puistoon.
Nuori tyttö oli siellä herra Leblancin kanssa. Marius lähestyi niin likelle kuin saattoi ollen lukevinaan kirjaa, mutta pysytteli kuitenkin verraten kaukana; sitten hän taas istuutui penkilleen, missä vietti neljä tuntia katsellen käytävällä hyppeleviä varpusia, jotka tuntuivat tekevän pilaa hänestä.
Kaksi viikkoa kului tällä tavalla. Marius meni Luxembourgin puistoon, ei enää kävelläkseen, vaan alituisesti istuakseen samalla paikalla tietämättä minkävuoksi. Penkille istuuduttuaan hän ei hievahtanut paikaltaan. Joka aamu pukeutui hän uusiin vaatteisiinsa ollakseen näyttäytymättä ja seuraavana päivänä alkoi taas sama leikki.
Tyttö oli kieltämättä ihmeen kaunis. Ainoa moitteen tapainen muistutus, jonka voi esittää, oli se, että vastakkaisuus hänen suruisan katseensa ja iloisen naurunsa välillä loi hänen kasvoihinsa jonkinlaisen hämmentävän ilmeen, josta johtui, että nämä suloiset kasvot toisinaan tuntuivat kummallisilta menettämättä silti viehätystään.
6.
Vangittu.
Toisen viikon lopulla istui Marius kuten ainakin penkillään pitäen kädessään avattua kirjaa, jonka lehteä hän ei ollut kahteen tuntiin kääntänyt. Äkkiä hän hätkähti. Käytävän toisessa päässä tapahtui jotakin. Herra Leblanc ja hänen tyttärensä olivat nousseet penkiltään, tytär oli tarttunut isänsä käsipuoleen, ja molemmat kävelivät nyt hitaasti sinne päin, missä Marius istui. Marius pani kirjansa kiinni, aukaisi sen heti taas ja koetti lukea. Hän värisi. Sädeloisto tuli suoraan häntä kohti.
"Hyvä Jumala", ajatteli hän, "minähän en saa aikaa asettuakseni sopivaan asentoon!"
Valkopäinen mies ja nuori tyttö tulivat yhä lähemmäs. Hänestä tuntui kuin olisi sitä kestänyt kokonaisen vuosisadan ja kuitenkin oli se vain parin sekunnin asia.
"Mitä he täältä hakevat?" kysyi hän itseltään. "Hän kulkee siis tästä ohi! Hänen jalkansa astuvat tällä sannalla, tässä käytävässä, vain parin askelen päässä minusta!"
Hän oli aivan ymmällä, hän olisi tahtonut olla sangen kaunis, olisi tahtonut omistaa kunnialegioonan ristin. Hän kuuli heidän askeltensa hiljaisen ja tasaisen äänen tulevan yhä lähemmäksi. Hän kuvitteli herra Leblancin luovan häneen vihaisia silmäyksiä.
"Aikookohan se herra ehkä puhutella minua?" ajatteli hän.
Hän kumarsi päätään, ja kun hän taas nosti sen, olivat he ihan likellä. Nuori tyttö meni ohi ja katsoi ohimennessään häneen. Katsoi pitkään ja katseessaan miettiväistä suloa, joka sai Mariuksen värisemään kiireestä kantapäähän saakka. Hänestä tuntui, että tyttö moitti häntä siitä, ettei hän pitkään aikaan ollut tullut hänen luokseen saakka, ja sanoi hänelle: 'nyt siis tulen minä'. Marius oli näiden syvien säteilevien silmien häikäisemä.
Hän tunsi kuin tulta aivoissaan. Tyttö oli tullut hänen luokseen, mikä ilo! Ja entä kuinka hän oli häntä katsonut! Hän näytti hänestä vielä kauniimmalta kuin koskaan ennen, säteillen samalla kertaa naisellista ja enkelimäistä kauneutta, niin täydellistä, että se olisi saanut Petrarcan puhkeamaan ylistyslauluun ja Danten polvistumaan. Marius tunsi liitelevänsä avaruuden sinessä, mutta oli samalla kauhean onneton siitä, että hänen saappaansa olivat pölyiset.
Hän luuli olevansa varma siitä, että tyttö oli katsonut myöskin hänen saappaitaan.
Hän seurasi tyttöä katsellaan, kunnes tämä katosi näkyvistä. Senjälkeen hän alkoi kulkea ristiin rastiin pitkin puistoa kuin mieletön. Onpa luultavaa, että hän välillä sekä nauroi että puhui ääneen itseksensä. Hän kulki puistossa olevien lapsenpiikojen ohi niin unelmoivassa tilassa, että jokainen näistä luuli nuoren miehen olevan häneen rakastunut.
Sitten hän lähti puistosta toivoen tapaavansa tytön jollakin kadulla.
Odéonin arkadien alla hän tapasi Courfeyracin ja sanoi tälle:
"Tule syömään päivällistä kanssani."
He menivät Rousseaun ruokalaan ja söivät kuuden frangin edestä. Marius söi kuin susi. Tarjoilijalle hän antoi kuusi souta. Jälkiruuan aikana sanoi hän Courfeyracille:
"Oletko lukenut sanomalehteä? Kuinka kauniin puheen Audry de Puyraveau on pitänyt!"
Hän oli kuolettavasti rakastunut.
Päivällisen jälkeen hän sanoi Courfeyracille:
"Tule mukaan teatteriin, minä maksan."
He menivät Porte-Saint-Martiniin katsomaan Frédérickiä kappaleessa l'Auberge des Adrets. Mariuksella oli sanomattoman hauskaa.
Mutta samalla hän oli vielä häveliäämpi kuin tavallista. Kun he menivät ulos teatterista, ei hän mitenkään olisi tahtonut nähdä katuojan yli astuvan modistin sukkanauhaa, ja kun Courfeyrac sanoi: "Tuon naisen tahtoisin kernaasti kokoelmaani", herätti se suorastaan hänen kauhistustaan.
Courfeyrac oli seuraavaksi päiväksi kutsunut hänet aamiaiselle Café Voltaireen. Marius meni sinne ja söi vielä enemmän kuin edellisenä päivänä. Hän oli samalla kertaa syvissä mietteissä ja hyvin iloinen. Voi sanoa, että hän käytti jokaista tilaisuutta purskahtaakseen nauruun. Hän syleili hellästi erästä pikkukaupunkilaista, joka esitettiin hänelle. Joukko ylioppilaita oli kertynyt pöydän ympärille, ja oli puhuttu siitä valtion kustantamasta roskasta, jota Sorbonnen kateedereista saa kuulla, ja sitten oli puhe siirtynyt Quicherat'n sanakirjain puutteisiin ja aukkoihin. Tämän keskustelun keskeytti Marius sanomalla:
"Ritarimerkin omistaminen olisi sentään sangen mieluisaa."
"Ei, kuule, nyt se alkaa käydä jo naurettavaksi", sanoi Courfeyrac Jean Prouvairelle.
"Ei, se alkaa päinvastoin käydä vakavaksi", vastasi Jean Prouvaire.
Ja vakavaa se todellakin oli. Marius oli sen ensimmäisen myrskyisen, mutta ihanan hetken asteella, joka on suurten intohimojen alkuna.
Yksi ainoa katse oli saanut aikaan kaiken tämän.
Kun miina on ladattu, kun polttoaines on valmis, ei muuta tarvita. Katse on sytyttävä kipinä.
Se oli nyt tapahtunut. Marius rakasti naista. Hänen kohtalonsa kääntyi nyt tuntemattomille urille.
7.
U-kirjaimen seikkailu arvailujen merellä.
Yksinäisyys, eristäytyminen kaikesta, ylpeys, itsenäisyys, luonnonrakkaus, säännöllisen ja ruumiillisen työn puute, sisäänpäin kääntynyt elämä, pidättyväisyyden salaiset kamppailut, harras myötätunto kaikkea luotua kohtaan oli valmistanut Mariusta uhriksi sille taudille, jota sanotaan rakkaudeksi. Isän ihannoiminen oli hänessä vähitellen muuttunut uskonnoksi ja, kuten ainakin uskonto, vetäytynyt hänen sielunsa sisimpään. Puuttui jotakin etualalta. Silloin tuli rakkaus.
Kokonaisen kuukauden ajan kävi Marius joka päivä Luxembourgin puistossa. Kun määräaika oli tullut, ei mikään voinut pidättää häntä siitä. "Hän on virantoimituksessa", sanoi Courfeyrac. Marius eli haltioitumisen lumoissa. Hän oli varma siitä, että nuori tyttö puolestaan katseli häntä.
Vihdoin hän kävi rohkeammaksi ja lähestyi penkkiä. Mutta kovin lähelle hän ei mennyt, noudattaen samalla häveliäisyyden vaistoa ja rakastuneiden vaistomaista varovaisuutta. Hän ei näet katsonut otolliseksi herättää "isän huomiota". Noudattaen syvällistä machiavellismiä häh sijoitti asemansa puiden ja kuvapatsaiden jalustain takana siten, että nuori tyttö saattoi nähdä niin paljon ja vanha herra niin vähän kuin suinkin. Monta kertaa hän seisoi puolikin tuntia liikahtamatta jonkun Leonidaan tai Spartacuksen varjossa pitäen kädessään kirjaa, jonka yli liukuen hänen katseensa varovasti etsi nuorta tyttöä, joka puolestaan heikosti hymyillen käänsi häntä kohti viehättävän profiilinsa. Keskustellessaan mitä luontevimmalla ja tyynimmällä tavalla valkopäisen miehen kanssa antoi hän neitseellisen ja intohimoisen silmän kaikkien unelmain liidellä Mariusta kohti. Se on ikivanha taito, jonka Eeva osasi jo maailman ensimmäisenä päivänä ja jonka jokainen nainen taitaa elämänsä ensi päivästä alkaen. Hänen suunsa vastasi toiselle, hänen silmänsä toiselle.
Luultavaa kuitenkin on, että herra Leblanc lopulta huomasi jotakin, sillä usein Mariuksen tullessa hän nousi ylös ja alkoi kävellä. Hän oli jättänyt tavallisen paikkansa ja valinnut penkin käytävän toisesta päästä, aivan Gladiaattorin vierestä, ikäänkuin nähdäkseen, seuraisiko Marius sinne. Marius ei sitä ymmärtänyt ja teki sen virheen. "Isä" alkoi silloin olla vähemmän täsmällinen eikä "hänen tyttärensä" ollut joka päivä mukana. Joskus tuli ukko yksinään. Silloin ei Marius jäänyt puistoon. Toinen virhe.
Marius ei huomannut näitä oireita. Häveliäisyyden asteelta oli hän joutunut sokeuden asteelle, mikä on luonnollinen ja kohtalokas kehityksenkulku. Hänen rakkautensa yhä kiihtyi. Hän uneksi siitä joka yö. Ja lisäksi oli odottamaton onni tullut valaneeksi öljyä tuleen ja pimittäneeksi hänen silmiänsä vielä enemmän. Eräänä iltana hämärissä hän oli siltä penkiltä, mistä "herra Leblanc ja hänen tyttärensä" vast'ikään olivat lähteneet, löytänyt nenäliinan, aivan yksinkertaisen nenäliinan, jossa ei ollut mitään koruompeleita, mutta joka oli valkoinen ja hieno ja tuntui tuoksuvan sanomattoman suloiselta. Hän anasti sen ihastuneena. Nenäliinassa olivat kirjaimet U.F.; Marius ei tiennyt mitään kauniista tytöstä, ei hänen sukuaan, ei nimeään, ei asuntoaan; nämä molemmat kirjaimet olivat ensimmäinen seikka, minkä hän hänestä sai tietää, ihanat kirjaimet, joille hän heti alkoi rakennella tuulentupiansa. U. oli ilmeisesti hänen etunimensä. Ursula, ajatteli hän, mikä viehättävä nimi! Hän suuteli nenäliinaa, hengitti sen tuoksua, piti sitä päivällä sydämellään ja yöllä kasvoillaan uinahtaakseen sen peittoon.
"Sen tuoksusta hengitän hänen sieluansa!" huudahti hän.
Nenäliina oli kuitenkin vanhan herran, jonka taskusta se yksinkertaisesti oli pudonnut.
Tämän löydön jälkeisinä päivinä ei Marius koskaan näyttäytynyt Luxembourgin puistossa painamatta tätä nenäliinaa joko huuliaan tai sydäntään vasten. Kaunis lapsi ei ymmärtänyt siitä mitään ja osoitti sen merkeillä, joita ei voinut huomata.
"Oi häveliäisyyttä!" sanoi Marius.
8.
Invaliiditkin voivat olla onnellisia.
Koska olemme kirjoittaneet sanan häveliäisyys emmekä salaa mitään, on meidän mainittava, että "hänen Ursulansa" kerran kesken hänen ihastustaan kuitenkin antoi hänelle hyvin vakavaa moittimisen aihetta. Se oli niitä päiviä, jolloin tyttö sai herra Leblancin nousemaan penkiltä ja kävelemään puistokäytävällä. Jokseenkin kova kevättuuli ravisteli plataanien lehvistöä. Isä ja tytär kulkivat käsikoukkua sen penkin ohi, jolla Marius istui. Tämä nousi, kun he olivat menneet ohi, ja seurasi heitä katseellaan, niinkuin sellaisessa sieluntilassa on luonnollista.
Äkkiä tuli tuulenpuuska, joka oli muita vallattomampi ja varmaan oli saanut tehtäväkseen kulkea kevään asioilla, pitkin puistokäytävää, syleili nuorta tyttöä ihastuksesta väristen, niinkuin Vergeliuksen nymfit ja Theokritoksen faunit, ja nosti hameen helmaa, joka oli pyhempi kuin Isiksen lieve, melkein sukkanauhaan saakka. Erinomaisen kaunismuotoinen sääri tuli näkyviin. Marius näki sen. Hän oli hurjana suuttumuksesta.
Tyttö oli kiireesti suorinut helman alas jumalaisella häveliään säikähdyksen liikkeellä, mutta Marius oli siitä huolimatta loukkaantunut. Hän oli tosin puistokäytävällä yksin. Mutta siellähän olisi voinut olla joku muukin. Ja ajatelkaa, jos siellä olisi ollut joku toinen! Käsitättekö, mitä se olisi merkinnyt? Oli hirveää, että tyttö oli saattanut niin menetellä! Ah, lapsiparkahan ei ollut tehnyt mitään! Ainoa rikollinen oli tuuli; mutta Marius, jossa Bartolo, joka piilee keruubissa, värisi epämääräistä tunnetta, oli lujasti päättänyt olla tyytymätön ja mustasukkainen omalle varjolleen. Tällä tavoin herää tosiaan lihan katkera ja kummallinen mustasukkaisuus ihmissydämessä ja tunkeutuu siihen, vieläpä ihan aiheettomastikin. Mutta tätä mustasukkaisuutta lukuunottamatta ei tämän ihanan jalan näkeminen tehnyt häneen miellyttävää vaikutusta; kenen muun naisen valkoinen sukka tahansa olisi tuottanut hänelle enemmän iloa.
Kun "hänen Ursulansa", tultuaan puistokäytävän päähän, kääntyi takaisin herra Leblancin kanssa ja kulki sen penkin ohi, jolla Marius istui, loi tämä häneen synkän ja suuttuneen katseen. Nuori tyttö hätkähti hiukan ja kohotti silmäluomiaan, mikä merkitsee:
"No, mutta mikä häneen on mennyt?"
Tämä oli "heidän ensimmäinen riitansa".
Marius oli tuskin näytellyt tämän silmäpelin loppuun, kun joku tuli puistokäytävää pitkin. Se oli kyömyselkäinen, ryppyinen, aivan valkotukkainen invaliidi, yllä Ludvig XV:n aikainen univormu, rinnassa pieni, soikea, punainen ristissä olevilla miekoilla koristettu kangaskrashaani, tavallisen sotamiehen P. Ludvigin-risti, sekä lisäksi varustettu käsivarrettomalla hihalla, hopealeualla ja puujalalla. Marius oli huomaavinaan, että tämä olento näytti erinomaisen tyytyväiseltä. Tuntuipa hänestä kuin tuo vanha kyynikko, kompuroidessaan ihan hänen ohitsensa, olisi vilkuttanut hänelle silmää hyvin veljellisellä ja hilpeällä tavalla, ikäänkuin sattuma olisi vaikuttanut, että he olisivat olleet salaisessa yhteisymmärryksessä ja yhteisesti nauttineet jostakin hyvästä löydöstä. Mistä saattoikaan tuo sotilaan raunio olla niin tyytyväinen? Mitä olikaan tuon puujalan ja hänen välillään saattanut tapahtua? Marius sai ankaran mustasukkaisuuskohtauksen.
"Hän oli kenties täällä", ajatteli hän, "hän ehkä näki sen!"
Ja hänen teki mielensä murhata sotavanhus.
Mutta aika tasoittaa kaikki. Mariuksen suuttumus "Ursulaa" kohtaan lauhtui vähitellen, niin oikeutettu ja aiheellinen kuin se saattoikin olla. Hän antoi lopulta anteeksi, vaikka epäilemättä oli vaikeata, koska hän kolme kokonaista päivää oli nyreissään.
Mutta kaiken tämän aikana ja johdosta kasvoi hänen intohimonsa muuttuen aivan hurjaksi.
9.
Pimennys.
Olemme nähneet, kuinka Marius oli keksinyt tai luullut keksineensä, että hänen nimensä oli Ursula.
Ruokahalu kasvaa rakkauden mukana. Tieto, että tytön nimi oli Ursula, merkitsi jo paljon, mutta itse asiassa se oli sentään jokseenkin vähäinen saalis. Kolmen tai neljän viikon aikana oli Marius kuluttanut tämän onnen. Nyt hän tahtoi saada uuden. Hän tahtoi tietää, missä tyttö asui.
Hän oli tehnyt ensimmäisen virheen: mennyt satimeen Gladiaattorin penkillä. Hän oli tehnyt toisen virheen: ei ollut jäänyt Luxembourgin puistoon, kun herra Leblanc tuli sinne yksinään. Hän teki kolmannen, suunnattoman virheen: hän seurasi Ursulan jäljessä.
Tämä asui Ouest-kadun varrella, sen hiljaisimmassa osassa, eräässä vaatimattoman näköisessä, uudessa kolmikerroksisessa talossa.
Tästä hetkestä sai Marius, paitsi onnea nähdä häntä Luxembourgin puistossa, lisäksi onnen seurata häntä kotiin saakka.
Hänen nälkänsä yltyi. Hän tiesi tytön nimen, ainakin etunimen, ihanan nimen, naisen varsinaisen nimen; hän tiesi myös, missä hän asui; nyt tahtoi hän tietää, kuka hän oli.
Eräänä iltana seurattuaan heitä aina kotiin saakka ja nähtyään heidän menevän portista sisään hän meni heidän perässään ja sanoi rohkeasti portinvartijalle:
"Asuuko se herra, joka juuri meni sisään, ensimmäisessä kerroksessa?"
"Ei", vastasi portinvartija, "hän asuu kolmannessa kerroksessa."
Taas uusi askel eteenpäin. Tämä menestys rohkaisi Mariusta.
"Asuuko hän kadunpuolella?"
"Tietenkin", sanoi portinvartija, "talossa on vain kadunpuoleisia huoneita."
"Ja mikä se herra on?" jatkoi Marius.
"Hän elää koroillaan. Hän on sangen hyvä ihminen ja tekee paljon hyvää köyhille, vaikka ei ole rikas."
"Mikä hänen nimensä on?" jatkoi Marius.
Portinvartija nosti päätään ja sanoi:
"Sattuuko herra ehkä olemaan poliisinuuskija?"
Marius poistui jokseenkin nolattuna, mutta samalla tyytyväisenä. Hän oli päässyt taivalta edemmäksi.
"Hyvä on", ajatteli hän. "Minä tiedän, että hänen nimensä on Ursula, että hän on koroillaan elävän miehen tytär ja että hän asuu sen talon kolmannessa kerroksessa Ouest-kadun varrella."
Seuraavana päivänä olivat herra Leblanc ja hänen tyttärensä vain lyhyen hetken Luxembourgin puistossa; he poistuivat, kun vielä oli täysi päivä. Marius seurasi heitä tapansa mukaan Ouest-kadulle. Kun he tulivat portille, antoi herra Leblanc tyttärensä mennä edellä, pysähtyi itse, ennenkuin tyttö oli mennyt kynnyksen yli, kääntyi ja katsoi tuimasti Mariukseen.
Seuraavana päivänä he eivät tulleet Luxembourgin puistoon. Marius odotti turhaan koko päivän.
Pimeän tultua hän meni Ouest-kadulle ja näki valoa kolmannen kerroksen ikkunoista. Hän käveli edestakaisin ikkunain alla, kunnes valo sammutettiin.
Seuraavanakaan päivänä ei ketään tullut Luxembourgiin. Marius odotti taas koko päivän ja teki sitten iltaretkensä ikkunain alle. Tätä kesti kello kymmeneen. Hänen päivällisensä jäi syömättä. Kuume elättää sairasta ja rakkaus rakastunutta.
Näin kului viikko. Herra Leblanc ja hänen tyttärensä eivät enää näyttäytyneet Luxembourgin puistossa. Marius antautui surullisiin arvailuihin, mutta ei uskaltanut vakoilla portin edustalla päiväiseen aikaan. Hän tyytyi pimeän tultua katselemaan ikkunain punertavaa valoa. Joskus hän näki varjoja kulkevan niiden ohi, ja hänen sydämensä sykähteli valtavasti.
Kahdeksannen päivän iltana ei ikkunoissa enää näkynyt valoa.
"Ah!" sanoi hän, "lamppua ei ole vielä sytytetty! Nyt on kuitenkin jo pimeä. Olisivatkohan he ehkä menneet ulos?"
Hän odotti kello kymmeneen, kahteentoista, kello yhteen yöllä. Kolmannen kerroksen ikkunoihin ei sytytetty valoa eikä kukaan mennyt taloon. Hän poistui sangen synkän mielialan vallassa.
Seuraavana päivänä – sillä hän eli vain huomisesta huomiseen, hänellä ei ollut enää niin sanoaksemme mitään nykyisyyttä – seuraavanakaan päivänä hän ei tavannut ketään Luxembourgin puistossa; hän oli siihen valmistautunut; hämärissä hän meni Ouest-kadun varrella olevan talon edustalle. Ikkunoissa ei ollut valoa; sälekaihtimet olivat alhaalla; kolmannessa kerroksessa oli ihan pimeää.
Marius kolkutti ovelle, astui sisään ja kysyi portinvartijalta:
"Onko kolmannessa kerroksessa asuva herra kotona?"
"Ei, hän on muuttanut", vastasi portinvartija.
Marius horjahti ja kysyi heikolla äänellä:
"Milloin hän muutti?"
"Eilen."
"Missä hän nyt asuu?"
"Sitä en tiedä."
"Eikö hän ole jättänyt teille uutta osoitettaan?"
"Ei."
Portinvartija kohotti nyt päätään ja tunsi Mariuksen.
"Ahaa, tekö olettekin!" sanoi hän. "Te mahdatte siis tosiaan olla poliisinuuskija."
SEITSEMÄS KIRJA
PATRON-MINETTE.
1.
Miinat ja miinoittajat.
Kaikissa ihmisyhteiskunnissa on se, mitä teattereissa sanotaan kolmanneksi pohjaksi. Yhteiskunnan maaperä on kaikkialla altauurrettu, milloin hyviä milloin huonoja tarkoituksia varten. Nämä työt tapahtuvat toinen toistensa päällä. On ylempiä ja alempia kaivoksia. Tässä pimeässä maanalaisessa maailmassa on ylempiä ja alempia kerroksia, jotka joskus romahtavat sivistyksen alla ja joita me välinpitämättömästi ja huolettomina tallaamme jalkaimme alle. Ensyklopedia oli viime vuosisadalla melkein maanpinnalla oleva miina. Pimeys, jonka synkkien siipien alla ensimmäiset kristilliset seurakunnat syntyivät, odotti vain tilaisuutta räjähtääkseen keisarien aikana ja antaakseen valon virrata ihmiskuntaan; sillä valo on kätketty pyhään pimeyteen. Tulivuoret ovat täynnä pimeyttä, joka saattaa leimahtaa liekkiin. Kaikki laava on alkujaan yötä. Katakombit, missä ensimmäinen messu luettiin, eivät olleet ainoastaan Rooman, vaan koko maailman maanalaisena holvina.
Yhteiskuntarakennuksen, tämän kummallisesti kokoonkyhätyn talorähjän alla on mitä erilaisimpia kaivoksia. Siellä on uskonnollinen, filosofinen, valtiollinen, taloudellinen, vallankumouksellinen kaivos. Toinen kaivaa aatteella, toinen numeroilla, kolmas vihalla. Toisesta katakombista huudellaan ja vastaillaan toiseen. Utopiat kulkevat maanalaisissa käytävissä ja haarautuvat siellä kaikkialle. Joskus ne kohtaavat siellä toisensa ja veljestyvät. Rousseau lainaa kuokkaansa Diogeneelle, joka sensijaan lainaa hänelle lyhtyänsä. Joskus taistelevat ne siellä keskenään. Calvin tarttuu Socinuksen tukkaan. Mutta mikään ei estä tai keskeytä kaikkien näiden voimien pyrkimistä päämääräänsä, ja tämä monihaarainen, samanaikainen toiminta, joka kulkee edestakaisin, ylös ja alas ja taas ylös tässä pimennossa vähitellen muuntaen ylempää alemmalla ja ulkoista sisäisellä, on lakkaamatonta, vaikka tuntematonta ryömimistä. Yhteiskunta tuskin aavistaa tätä kaivamistyötä, joka jättää sen pinnan muuttumattomaksi, mutta muuttaa sen sisustaa. Yhtä paljon kuin on maanalaisia pohjia, yhtä paljon on erilaista työtä, erilaista saavutusta. Ja mitä kaikista näistä syvistä kaivauksista tulee? Tulevaisuus.
Mitä syvemmälle tunkee, sitä salaperäisempiä ovat työmiehet. Aina määräsyvyyteen saakka, jonka yhteiskuntafilosofi saattaa erottaa, on työ hyvää; alempana se on epäilyttävää ja sekalaista ja vielä alempana se muuttuu kauheaksi. Määrätyllä syvyydellä ei sivistyksen hengen enää ole mahdollista tunkeutua näihin koloihin; se raja, missä ihminen vielä voi hengittää, on sivuutettu; siellä alkaa hirviöiden olo käydä mahdolliseksi.
Alemmaksi johtavat tikapuut ovat omituiset; jokainen puolapuu vastaa pohjaa, missä filosofia voi saada jalansijaa, ja siellä tapaa jonkun niitä työmiehiä, jotka ovat milloin jumalaisia, milloin epämuodostumia. Juhana Hussin alla tapaa Lutherin. Lutherin alla Cartesiuksen, Cartesiuksen alla Voltairen, Voltairen alla Condorcet'n, Condorcet'n alla Robespierren, Robespierren alla Marat'n, Marat'n alla Babeufin. Ja niin jatkuu alituisesti. Alempana, sillä rajalla, joka erottaa epäselvän näkymättömästä, huomaa hämärästi muita kaameita hahmoja, joita kukaties vielä ei ole olemassa. Eiliset ovat kummituksia, huomiset toukkia. Hengen silmä erottaa ne vain himmeästi. Tulevaisuuden embryotyö on filosofian visionia.
Sikiötilan rajalla oleva maailma, mikä suunnaton varjokuva!
Saint-Simon, Owen, Fourier ovat siellä myös, syrjäisillä kaivoskäytävillä.
Vaikka näkymätön, jumalainen ketju heidän tietämättään sitoo yhteen kaikki nämä maanalaiset kaivajat, jotka melkein aina luulevat olevansa yksinään, mutta eivät ole, on heidän työnsä kuitenkin hyvin erilaista, ja muutamien tyyni tuli on jyrkkänä vastakohtana toisten roihuavaan liekehtimiseen. Toiset ovat paratiisillisia, toiset kaameita. Mutta, niin suuret kuin vastakohdat heidän välillään lienevätkin, on kuitenkin kaikilla näillä työmiehillä, ylimmästä syvimmässä pimennossa olevaan saakka, viisaimmasta mielettömimpään, eräs yhtäläisyys: epäitsekkyys. Marat unohtaa itsensä, niinkuin Jeesus unohti. Ne syrjäyttävät itsensä, eivät kiinnitä mitään huomiota itseensä, eivät ajattele itseänsä. Ne katsovat johonkin muuhun kuin itseensä. Heillä on katse, ja se katse etsii absoluuttista. Kunnioittakaa senvuoksi, mitä hän tehneekin, sitä, jolla on tämä merkki, tähtikirkas silmä.
Samea silmä on toinen merkki. Siitä alkaa paha. Varokaa ja vapiskaa niitä, joilla ei ole mitään katsetta. Yhteiskuntajärjestyksellä on myös mustat miinoittajansa.
On kohta, jonne tunkeutuminen on samaa kuin hautaus ja jossa valo sammuu.
Kaikkien tässä mainittujen kaivantojen alla, tämän määrättömän maanalaisen edistys- ja utopiasuoniverkon alapuolella, syvällä Marat'n, syvällä Babeufin alla, paljon, paljon syvemmällä ja ilman mitään yhteyttä muiden käytävien kanssa on vielä viimeinen käytävä, kaamea paikka. Se, jota olemme sanoneet kolmanneksi pohjaksi. Se on pimeyden kuoppa. Se on sokeiden luola, Inferi. Se on yhteydessä hornan kanssa.
2.
Pohjimmalla.
Täällä katoaa epäitsekkyys. Pirun hahmo häämöttää vilahdellen; kukin pitäköön puolensa. Silmitön minä ulvoo, etsii, hapuilee ja nakertaa. Yhteiskunnan Ugolino on tässä kuilussa.
Kamalat hahmot, jotka tässä luolassa liikehtivät, miltei petoeläimiä ja kummituksia samalla kertaa, eivät välitä yhteiskunnan edistyksestä, eivät aatteesta ja sanasta, vaan ajattelevat vain omien tarpeittensa tyydyttämistä. He ovat melkein itsetiedottomia, ja heidän sisässään on jonkinmoinen kammottava tyhjyys. Meillä on kaksi äitiä, molemmat äitipuolia: tietämättömyys ja kurjuus. Heillä on yksi tienviitta: tarve; ja kaikkinaisen aistillisen tyydyttämiseen on heillä huikea halu. He ovat eläimellisen ahmatteja, t.s. verenhimoisia, ei kuitenkaan tyrannin, vaan tiikerin tavoin. Kärsivistä kehittyvät nämä toukat rikollisiksi, kohtalokkaan siitossäännön, sekavan pimeydenlogiikan mukaan. Yhteiskunnan kolmannella pohjalla ryömivä ei ole enää absoluuttisen torjuttu vaatimus, vaan aineen protesti. Ihminen muuttuu siellä lohikäärmeeksi. Jano ja nälkä on lähtökohta; saatanaksi tuleminen päämäärä.
Neljännessä kirjassa on lukija äsken nähnyt erään ylemmän miinoitusalueen osaston, valtiollisen, vallankumouksellisen ja filosofisen kaivannon. Siellä on, kuten sanottu, kaikki jaloa, puhdasta, arvokasta, rehellistä. Siellä voidaan tosin erehtyä ja erehdytäänkin, mutta erehdys on siellä kunnioitettavaa, siksi paljon on siinä sankaruutta. Koko se työ, joka siellä tehdään, on yhteiseltä nimeltään: edistys.
Nyt on aika katsahtaa muihin syvyyksiin, noihin inhoittaviin.
Yhteiskunnan alla on pahan suuri luola ja jää olemaan siihen saakka, kunnes tietämättömyys on haihdutettu. Siellä asuu ehdoton viha. Tämä luola ei tunne mitään filosofeja; sen tikari ei ole koskaan vuollut sulasta kynää. Sen musteella ei ole mitään sukulaisuutta mustetolpon musteen kanssa. Milloinkaan eivät ne yön sormet, jotka tämän tukahduttavan katon alla käpristyvät, ole selailleet kirjaa tai taittaneet lehteä. Babeuf on Cartouchesta kansan verenimijä; Schinderhannes pitää Marat'ta aristokraattina. Tämän luolan päämääränä on kaiken tuhoaminen.
Kaiken. Siihen luettuna myöskin ylemmät kaivantoalueet, joita se inhoaa. Se ei jäydä ainoastaan voimassaolevaa yhteiskuntajärjestystä, vaan se jäytää filosofiaa, jäytää tiedettä, jäytää oikeutta, jäytää ihmisajatusta, jäytää sivistystä, jäytää vallankumousta ja edistystä. Se on yksinkertaisesti varkautta, haureutta, tappoa ja murhaa. Se on pimeyttä ja pyrkii kaaokseen. Sen holvi on rakennettu tietämättömyydestä.
Kaikilla muilla, ylemmillä, on yksi ainoa pyrkimysperä: sortaa tätä. Sinne pyrkivät filosofia ja edistys kaikkine keinoineen, toinen parantamalla olevia oloja, toinen absoluuttista harkitsemalla. Hävittäkää Tietämättömyyden luola, niin hävitätte samalla Rikoksen myyrän.
Keskittäkäämme muutamaan sanaan, mitä edellä olemme sanoneet. Yhteiskunnan ainoana vaarana on Pimeys.
Ihmiskunta on yhdenlaatuinen. Kaikki ihmiset ovat samaa maata. Täällä alhaalla ainakaan ei heillä ole erilaista ennaltamääräystä. Samaa varjoa ennen, samaa lihaa täällä ajallisuudessa, samaa tomua jälkeenpäin. Mutta jos ihmissaveen sekoitetaan tietämättömyys, tahrautuu se. Tämä lähtemätön lika tunkeutuu ihmisen sisään ja muuttuu siellä Pahuudeksi.
3.
Babet, Gueulemer, Claquesous ja Montparnasse.
Neljä roistoa, Claquesous, Gueulemer, Babet ja Montparnasse, vallitsivat vuodesta 1830 vuoteen 1835 Pariisin "kolmatta pohjaa".
Gueulemer oli rappiolle joutunut Herakles. Hänen luolanaan oli Arche-Marionin viemäri. Hän oli kuusi jalkaa pitkä, rintalihakset marmoria, käsivartten lihakset pronssia, keuhkot kuin palkeet, tavaton ruho, ja pää kuin linnulla. Oli kuin Herakles olisi kulkenut raitahousuissa ja sarkasamettinutussa. Gueulemer olisi tämän veistokuvallisen rakenteensa avulla kyennyt kesyttämään petoja, mutta hän oli katsonut mukavammaksi olla itse petona. Hänellä oli matala otsa, leveät ohimot, ryppyjä silmäkulmissa, vaikka hän vielä ei ollut neljänkymmenen vuoden ikäinen, lyhyt ja karhea tukka, parta kuin metsäkarjulla; semmoinen oli mies. Hänen lihaksensa vaativat työtä, mutta hänen tylsyytensä ei sitä halunnut. Hän oli tavattoman hidasluontoinen. Arveltiin hänen olevan kreoli. Kun hän v. 1815 oli ollut kantajana Avignonissa, oli hän luultavasti hiukan hiponut marski Brunea. Tämän oppikauden jälkeen hän oli ruvennut ammattiroistoksi.
Babet'n läpinäkyväisyys oli Gueulemer'n lihamassan jyrkkä vastakohta. Babet oli laiha ja taitava. Hän oli läpinäkyvä, mutta läpitunkematon. Hänen kättensä läpi saattoi nähdä päivän kuultavan, mutta hänen silmistään ei nähnyt mitään. Hän selitti olevansa kemisti. Hän oli ollut ilveilijänä Bobêchen ja pajazzona Bobinon sirkuksessa. Hän oli esittänyt laulunäytelmiä Saint-Mihielissä. Hän oli määräperäinen mies, puhui sujuvasti, nauroi tarkoittavasti ja pani painoa liikkeisiinsä. Hänen ammattinaan oli "valtionpäämiehen" kipsi- ja muotokuvien myynti kaduilla. Sitäpaitsi hän oli hammastohtori. Hän oli matkustellut markkinoilla, näytellyt luonnonihmeitä ja pitänyt markkinakojua asianmukaisine rumpuineen, seinällä seuraava ilmoitus: "Babet, hammastaituri, useiden oppineiden seurojen jäsen, tekee fysikaalisia kokeita metalleilla ja metalloideilla, vetää irti hampaita, ottaa pois ammattitoveriensa jättämiä hampaanjuuria. Hinta: yhdestä hampaasta frangi viisikymmentä sentimiä; kahdesta hampaasta kaksi frangia; kolmesta hampaasta kaksi frangia viisikymmentä centimiä. Käyttäkää hyväksenne tilaisuutta." (Tämä "käyttäkää hyväksenne tilaisuutta" merkitsi: "Otattakaa niin monta hammasta kuin suinkin".)
Hänellä oli ollut vaimo ja lapsia. Hän ei tietänyt, mitä näistä oli tullut. Hän oli hukannut ne niinkuin ihminen voi hukata nenäliinansa. Harvinaisena poikkeuksena siinä mustassa maailmassa, jossa hän eli, hän luki sanomalehtiä. Kerran, siihen aikaan, kun hänellä oli perheensä mukanaan kiertävässä markkinakojussaan, oli hän lukenut Le Messager lehdestä, että eräs vaimo oli synnyttänyt täysin elinvoimaisen lapsen, jolla oli vasikanturpa. Silloin hän oli huudahtanut:
"Aaa-a, olipa se onnenpotkaus! Niin paljon älyä ei minun vaimollani koskaan olisi, että lahjoittaisi minulle semmoisen lapsen!"
Sittemmin hän oli jättänyt kaikki oman onnensa nojaan ryhtyäkseen "käsittelemään Pariisia", kuten hänen sanansa olivat.
Entä kuka oli Claquesous? Hän oli yö. Hän näyttäytyi vasta pimeän tultua. Illalla hän tuli ulos kolostaan, jonne taas piiloutui ennen päivän koittoa. Missä oli tämä kolo? Sitä ei kukaan tiennyt. Pilkkopimeässäkin ja rikoskumppaneilleenkin hän puhui vain kasvot poispäin käännettyinä. Sanoiko hän olevansa Claquesous? Ei. Hän sanoi: "Minun nimeni on Olematon." Jos sytytettiin valoa, peitti hän kasvonsa naamiolla. Hän oli vatsastapuhuja. Babet sanoi: "Claquesous on kaksiääninen yölintu." Claquesous oli epämääräinen, häälyvä, peloittava. Ei tiedetty, oliko hänellä tosiaan jokin nimi, Claquesous näet oli kokkanimi; ei voinut sanoa oliko hänellä ääntä, hän näet puhui useammin vatsallaan kuin suullaan; ei tiedetty edes, oliko hänellä kasvot, sillä kukaan ei ollut häntä nähnyt muuten kuin naamioituna. Hän katosi kuin henkinäky, ja kun hän ilmestyi, näytti hän nousevan maan alta.
Montparnasse oli kamala olento. Hän oli melkein lapsi, ei vielä
kahdenkymmenen ikäinen, kaunis kasvoinen, huulet kuin kirsikat,
komea musta tukka ja kevään kirkkaus silmissä; hänellä oli kaikki
paheet ja hän oli kaikkiin rikoksiin taipuva. Hän sulatti pahan niin
hyvin, että himoitsi vielä pahempaa. Hän oli gamin, josta oli tullut
voyou,[24] ja voyou, josta oli tullut rosvo. Samalla hän oli kohtelias,
naisellinen, miellyttävä, voimakas, joustava ja hurjapäinen. Hatunlieri
oli vasemmalta ohaukselta käännetty ylös antamaan tilaa suurelle
hiuspyörylälle, joka oli muodissa 1829. Hän eli ihmisten ryöstämisestä.
Hänen nuttunsa oli parasta kuosia, mutta kulunut. Montparnasse oli
elävä muotikuva, joka eli kurjuudessa ja teki murhia. Syynä kaikkiin
tämän nuorukaisen rikoksiin oli halu käydä hienosti pukeutuneena.
Ensimmäinen grisetti, joka oli hänelle sanonut: "sinä olet kaunis",
oli tiputtanut mustan tahran hänen sieluunsa ja tehnyt tästä Abelista
Kainin. Kun hän huomasi olevansa kaunis, tahtoi hän myöskin olla
elegantti, ja eleganssin ensimmäisenä ehtona on toimettomuus, mutta
köyhän toimettomuus synnyttää rikoksen. Harvat katukiertäjät olivat
niin pelätyitä kuin Montparnasse. Kahdeksantoistavuotiaana oli hän jo
jättänyt monta ruumista taakseen. Tämän roiston varjossa makasi useampi
kuin yksi vaeltaja kädet suorina maassa ja kasvot verilätäkössä.
Käherretty, hajuvoiteinen, hoikka, lanteilta leveä kuin nainen ja
povelta pyöreä kuin preussilainen upseeri, katutyttöjen ihailema,
nyrkkirauta taskussa, kaulahuivi taiteellisesti sidottuna ja kukka
napinlävessä; semmoinen oli tämä kaamea teikari.4.
Joukkueen kokoonpano.
Nämä neljä rosvoa muodostivat yhdessä eräänlaatuisen proteusolion, joka hiiviskeli poliisien välitse ja koetti karttaa Vidocqin tunkeilevia katseita esiintymällä eri hahmoissa. He lainailivat toistensa nimiä ja varkausammattia, piiloutuivat oman varjonsa taakse, olivat toistensa piilottajina, riisuivat persoonallisuutensa niinkuin naamiaisissa otetaan pois irtonenä, supistuivat, kun niiksi oli, niin, että näyttivät olevan vain yksi henkilö tai taas monistivat itsensä niin, että itse Coco-Latour olisi uskonut heitä olevan suuren joukon.
Nämä neljä miestä eivät olleet neljä miestä, vaan eräänlainen salaperäinen nelipäinen varas, joka Pariisissa harjoitti ammattiansa; se oli pahuuden jättipolyyppi, joka asusti yhteiskunnan maanalaisessa holvissa.
Laajalle ulottuvain suhteittensa nojalla, jotka muodostivat ikäänkuin maanalaisen verkon, olivat Babet, Gueulemer, Claquesous ja Montparnasse rikossuunnitelmien pääjohtajina Seinen departementissa. Ne, jotka olivat siinä suhteessa keksineet uusia suunnitelmia, sysimustan mielikuvituksen miehet, kääntyivät heidän puoleensa toimeenpanoa varten. Kun heille vain ilmoitettiin rikoksen suunnitelma, ottivat he pitääkseen huolen sen toimeenpanosta. Heillä oli aina varalla riittävä määrä sopivaa henkilökuntaa kaikkien rikosten toimeenpanoon, joihin tarvittiin apua ja jotka olivat kyllin tuottavia. Heillä oli käytettävänään kokonainen joukko tällaisia pimeyden kätyreitä, jotka olivat valmiit esiintymään missä yön murhenäytelmässä tahansa.
Tavallisesti he kokoontuivat hämärissä, herättyänsä, La Salpêtrièren läheisillä asumattomilla paikoilla. Täällä he neuvottelivat. Heillä oli kaksitoista pimeää tuntia edessään, ja he päättivät silloin, kuinka ne käytettäisiin.
Patron-Minette oli maanalaisessa maailmassa tämän joukkueen nimenä. Vanhassa, omituisista vertauskuvista rikkaassa Ranskan kansankielessä merkitsee Patron-Minette aamua, niinkuin entre chien et loup merkitsee iltaa. Nimitys Patron-Minette johtui luultavasti siitä ajasta, jolloin heidän työnsä päättyi, sillä aamunsarastus on se hetki, jolloin kummitukset katoavat ja pahantekijät hajaantuvat. Nuo neljä miestä olivat tunnetut tällä nimellä. Käydessään Lacenairen luona vankilassa tiedusteli oikeudenpuheenjohtaja tältä erästä rikosta, jonka Lacenaire kielsi tehneensä.
"Kuka sen sitten on tehnyt?" kysyi tuomari.
Lacenaire antoi silloin tuomarille käsittämättömän, mutta poliisille selkeän vastauksen:
"Kukaties Patron-Minette."
Joskus saattaa arvata teatterikappaleen sisällön siinä esiintyvien henkilöiden luettelosta; samoin voi suunnilleen arvioida rosvojoukkoa sen jäsenten luettelosta. Patron-Minetten huomattavimmat jäsenet olivat seuraavat:
Panchaud, myöskin Printanier tai Bigrenaille.
Brujon. Oli olemassa Brujon-suku, josta tuonnempana muutamia sanoja.
Boulatruelle, jo mainittu tienrakentaja.
Laveuve.
Finistère.
Homère-Hogu, eräs neekeri.
Mardisoir.
Dépêche.
Fauntleroy eli Bouquetière.
Glorieux, vapaaksipäässyt kaleerivanki.
Barrecarrosse eli herra Dupont.
L'esplanade-du-Sud.
Poussagrive.
Carmagnoiet.
Kruideniers eli Bizarro.
Mangedentelle.
Les-pieds-en-l'air.
Demi-liard eli Deux-milliards.
Ynnä muita,
Me sivuutamme nämä muut, ne kun eivät olleet pahimpia. Kaikilla näillä nimillä on merkityksensä. Ne eivät kuvaa ainoastaan henkilöitä, vaan laatuja. Jokainen näistä nimistä vastaa jotakin sivistyksen alla kasvavien sienien epämuodostumia.
Nämä olennot, jotka harvoin näyttivät kasvonsa, eivät kuuluneet niihin, joita näkee kaduilla kuljeksivan, öittensä kaameista vaivoista väsyneinä he nukkuivat päivisin, milloin kipsiuuneissa, milloin vanhoissa kivilouhimoissa Montmartren tai Montrougen luona, joskus myöskin viemäreissä. He piileksivät koloissaan.
Mitä näistä miehistä on tullut? Heitä on vielä olemassa. Heitä on ollut aina. Horatius sanoo heistä: Ambubaiarum collegia, pharmacopolae, mendici, mimae ja niin kauan kuin yhteiskunta pysyy semmoisena kuin se on, niin kauan pysyvät nämäkin sellaisina kuin ovat. Luolan pimeän katon alla syntyy heitä aina uudelleen tipahtavasta yhteiskunnankosteudesta. He esiintyvät aina samassa kummitushahmossa, vain nimiä ja pukua lukuunottamatta.
Vaikka yksilöt vaihtuvat, pysyy rotu samana.
Heillä on aina samat ominaisuudet. Muinaisuuden maantierosvosta nykyajan maantierosvoon on rotu pysynyt puhtaana. He aavistavat, missä taskussa kukkaro on, ja haistavat, kenen taskussa on kello. Heidän sieraimensa tuntevat kullan ja hopean hajun. On olemassa niin varomattomia ihmisiä, että heidän voi sanoa olevan luotuja ryöstettäviksi. Heitä seuraavat nämä roistot sitkeän kärsivällisesti. Kun muukalainen tai maalainen kulkee ohi, nytkähtävät he kuin hämähäkki kärpäsen lentäessä sen verkkoon.
Jos keskiyöllä tapaa näitä miehiä autiolla bulevardilla tai näkee heitä matkan päästä, ovat he kamalan näköisiä. He eivät tunnu olevan ihmisiä, vaan sumuhahmoja; voisi sanoa, että he kuuluvat pimeyteen, ettei heillä ole muuta sieluakaan kuin pimeys ja että he vain hetkellisesti ja elääkseen muutaman minuutin pedon elämää ovat irtautuneet yöstä.
Mitä näiden kummitusten karkoittamiseksi tarvitaan? Valoa. Runsaasti valoa. Ei yksikään yökkö siedä päivänkoittoa. Valaiskaa yhteiskunnan alapuolta!
KAHDEKSAS KIRJA.
KAMALA KERJÄLÄINEN.
1.
Marius etsii hattupäistä tyttöä ja tapaa lakkipäisen miehen.
Kesä kului, sitten syksy; tuli talvi. Ei herra Leblanc eikä hänen tyttärensä ollut sen koommin käväissytkään Luxembourgin puistossa. Mariuksella oli yksi ainoa ajatus: saada nähdä jälleen nuo viehkeät, ihanat kasvot. Hän etsi lakkaamatta ja kaikkialta, mutta ei löytänyt mitään. Hän ei ollut enää haaveellinen uneksija-Marius, vaan päättäväinen, tulinen, luja mies, joka rohkeasti haastoi kohtaloa kamppailuun ja rakensi toisen tulevaisuussuunnitelman toisensa jälkeen, nuorukainen, täynnä suunnitelmia, ehdotuksia, ylväitä unelmia, aatteita ja mielijohteita; hän oli kuin jäljiltä eksynyt koira. Hän vaipui syvään surumielisyyteen. Kaikki oli lopussa. Työ oli hänelle vastenmielistä, kävely väsytti häntä, yksinäisyys ikävystytti; laaja luonto, muulloin niin täynnä muotoja, valoa, ääntä, näköaloja ja opetuksia, oli nyt hänen silmissään tyhjä. Kaikki tuntui hänestä kadonneen.
Hän ajatteli tosin vielä, kun ei saattanut olla ajattelematta, mutta ajatuksista ei ollut mitään iloa. Kaikkeen, mitä ne hiljaa ja lakkaamatta hänelle esittivät, vastasi hän:
"Mitä se hyödyttää?"
Hän syytteli itseään tuhannesta tuhmuudesta.
"Miksi rupesin kulkemaan hänen jäljissään? Olinhan onnellinen vain hänen näkemisestään. Hän katseli minua; eikö jo se ollut suunnattoman paljon? Hän näytti rakastavan minua. Eikö se merkinnyt kaikkea? Mitä minä enempää halusin? Enempäähän ei voi pyytää? Minä olin mieletön. Se oli minun vikani." J.n.e.
Courfeyrac, jolle hän ei kertonut mitään, koska hänen luontonsa oli sellainen, mutta joka kuitenkin arvasi melkein kaikki, koska se taas kuului tämän luontoon, oli aluksi onnitellut häntä rakastumisesta, vaikka oli sitä kummastellut; mutta nähtyään Mariuksen käyvän näin alakuloiseksi oli hän lopulta sanonut:
"Minä huomaan, että olet suoraan sanoen ollut aasi. No, tule mukaan La
Chaumièreen!"[25]Kauniin syyspäivän houkuttelemana oli Marius kerran mennyt Courfeuracin, Bossuet'n ja Grantairen kanssa tanssiaisiin toivoen – mikä mielettömyys! – kenties tapaavansa hänet siellä. Tietenkään ei hän sieltä löytänyt etsimäänsä.
"Ja kuitenkin tapaa täällä kaikki turmeltuneet naiset", mutisi Grantaire itsekseen.
Marius jätti ystävänsä tanssiaisiin ja palasi kotiinsa jalkaisin väsyneenä, kuumeisena, synkkänä ja suruisana yöhön silmäten, tanssiaisista palaavien, ohiajavien, iloisia, laulavia ihmisiä täynnä olevien vaunujen melun ja pölyn häiritsemänä, alakuloisena vaeltajana, joka virkistyksekseen hengitti tienvarrella olevien puiden väkevää tuoksua.
Hän alkoi jälleen elää yhä enemmän eristäytyneenä, murheensa masentamana, kävellen edestakaisin tuskissaan niinkuin susi kuopassa, kaikkialta etsien kadonnutta ja riutuen rakkauteensa.
Erään toisen kerran sattui tapaus, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Hän oli pienellä Boulevard des Invalides'n sivukadulla kulkenut erään miehen ohi, jolla oli työmiehen puku ja päässä iso lippalakki, jonka alta muutamia lumivalkoisia hiussuortuvia pisti esiin. Näiden valkoisten suortuvain kauneus kiinnitti Mariuksen huomiota, ja hän katseli miestä, joka käveli hitaasti ja näytti olevan murheellisiin ajatuksiin vaipuneena. Merkillistä kyllä, Marius luuli tuntevansa miehen herra Leblanciksi. Sama tukka, sama profiili, mikäli sitä saattoi nähdä lakinlipan alta, sama ryhti, vain alakuloisempi. Mutta miksi tämä työmiehenpuku? Mitä se merkitsi? Mitä tämä valepuku tarkoitti? Marius oli kuin ihmeissään. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän päätti seurata miestä; ehkäpä hän nyt oli päässyt niille jäljille, joita oli niin kauan etsinyt. Joka tapauksessa täytyi hänen nähdä mies likeltä ja saada arvoitukseen selitys. Mutta ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä liian myöhään, miestä ei enää näkynyt. Hän oli poikennut jollekin pienelle poikkikadulle eikä Marius enää häntä löytänyt. Tämä kohtaus askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta haihtui vähitellen.
"Se oli tietenkin vain yhdennäköisyyttä", päätteli hän.
2.
Eräs löytö.
Marius asui edelleen Gorbeaun talossa. Kehenkään siellä asuvista hän ei kiinnittänyt mitään huomiota.
Tähän aikaan ei talorähjässä tosiaan asunut muita kuin hän itse ja tuo Jondretten perhe, jonka puolesta hän kerran oli maksanut vuokran, vaikka ei milloinkaan ollut vaihtanut sanaakaan isän, äidin tai tyttären kanssa. Muut vuokralaiset olivat muuttaneet tai oli heidät häädetty maksamattomasta vuokrasta.
Eräänä päivänä tänä talvena oli aurinko hiukan näyttäytynyt iltapuolella, mutta se oli helmikuun toinen päivä, vanha Kynttelinpäivä, jonka petollinen aurinko, minkä katsottiin ennustavan kuuden viikon pakkasia, antoi Mathieu Laensbergille aihetta seuraavaan, syystäkin klassillisena pidettyyn värssyyn:
Qu'il luise ou luiserne,
l'ours rentre en sa caverne.[26]Marius oli juuri lähtenyt kopistaan; ilta alkoi pimetä. Oli aika mennä syömään päivällistä, sillä – voi aatteellisten intohimojen surkeutta! – hänen oli täytynyt jälleen ruveta syömään päivällisiä.
Hänen kulkiessaan porttikäytävän läpi eukko Bougon oli sitä lakaisemassa ja puheli itsekseen seuraavasti:
"Mikä tähän maailmanaikaan on halpaa? Kaikki on kallista. Halpaa ei ole muu kuin maailman vaiva; sen saa ilmaiseksi, tämän maailman vaivan."
Marius kulki hitain askelin pitkin bulevardia barrieereille päin tullakseen Saint-Jacques-kadulle. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja pää kumarassa.
Äkkiä hän tunsi jonkun kyhnäisevän itseään pimeässä ja näki kaksi nuorta ryysyihin puettua tyttöä, toinen pitkä ja solakka, toinen vähän pienempi, kiireesti juoksevan ohi, hengästyneinä, pelästyneinä ja näköjään jotakin paeten; pimeästä huolimatta saattoi Marius erottaa heidän kalmankalpeat kasvonsa, pörröiset päänsä, rumat, kurjat, repaleiset hameensa ja paljaat jalkansa. Juostessaan puhelivat he keskenään. Pitempi sanoi hiljaisella äänellä toiselle:
"Pollarit tulivat. He olivat vähällä saada minut kiinni tienkäänteessä!"
Toinen vastasi:
"Minä näin heidät myös. Mutta minä livistin."
Marius saattoi tästä ymmärtää, että tytöt olivat vähällä olleet joutua poliisien tai santarmien kynsiin, mutta olivat päässeet pakoon.
He katosivat bulevardin puiden peittoon hänen taakseen, missä hän vielä hetken näki heidän hahmonsa hämärästi häämöttävän.
Marius oli pysähtynyt.
Kun hänen piti jatkaa matkaansa, huomasi hän kohdallaan maassa pienen, harmahtavan käärön. Hän otti sen ylös. Se oli jonkinlainen kirjekuori, joka tuntui sisältävän erinäisiä papereita.
"Ah, jompikumpi noista onnettomista on sen pudottanut", sanoi hän itsekseen.
Hän kääntyi, huusi heitä, mutta ei tavannut; niinpä hän pani käärön taskuunsa ja meni syömään päivällistä.
Matkalla hän näki eräässä porttikäytävässä Mouffetard-kadun varrella lapsen ruumisarkun, joka oli asetettu kolmelle tuolille, mustalla suruharsolla verhottu ja talikynttilän valaisema. Äskeiset yölinnut palasivat hänen mieleensä.
"Äitiraukat!" ajatteli hän. "Vielä surullisempaa kuin nähdä lastensa kuolevan, on nähdä heidän viettävän huonoa elämää."
Nuo varjot, jotka olivat antaneet hänen alakuloiselle tunnelmalleen toisen suunnan, haihtuivat sitten hänen ajatuksistaan, ja hän päätyi taas tavallisiin mietiskelyihinsä. Alkoi taas ajatella rakkautensa ja onnensa kuutta kuukautta Luxembourgin puiston kauniiden puiden siimeksessä, Jumalan vapaan taivaan alla ja keskellä Jumalan kirkasta päivää.
"Kuinka synkäksi elämäni onkaan käynyt!" sanoi hän itsekseen. "Nuoria tyttöjä näen aina. Mutta ennen olivat he enkeleitä, nyt he ovat kummituksia."
3.
Quadrifrons.
Riisuutuessaan illalla levolle hän tunsi sattumalta nuttunsa taskussa käärön, jonka oli löytänyt bulevardilta. Hän oli sen jo unohtanut. Hän ajatteli, että oli parasta avata se, koska siitä ehkä saisi tietää nuorten tyttöjen osoitteen, jos käärö oli todella heidän, tai ainakin jotakin vihjausta käärön toimittamiseksi takaisin sille, joka oli sen kadottanut.
Hän aukaisi käärön.
Se ei ollut sinetillä varustettu ja sisälsi neljä, niinikään sulkematonta kirjettä.
Osoitteet oli kuhunkin merkitty.
Kaikki neljä haisivat aivan tavattomasti tupakalta.
Ensimmäisen kirjeen osoitteena oli Rouva markiisitar de Grucheray, torilla vastapäätä edustajakamaria n:o...
Marius arveli siitä löytävänsä ne tiedot, joita tarvitsi, ja kun kirje ei ollut suljettu, voivansa lukea sen kenellekään haittaa tekemättä.
Kirje oli seuraavanlainen:[27]
Rouva markiisitar!
Armeliaisuuden ja säälin hyve on se, joka lujimmin pitää
yhteiskuntaa koossa. Kääntäkää kristillinen mielenne ja
sääliväinen katseenne onnettoman espanjalaisen puoleen, joka on
joutunut uhriksi uskollisena legimiteetin pyhälle asialle, jonka
puolustukseksi hän on vuodattanut vertansa ja uhrannut koko
omaisuutensa, niin että hän nyt on syvimmässä kurjuudessa. Hän ei
epäile, että teidän kunnioitettava persoonanne myöntää hänelle apua
ylläpitämään elämää, joka on tuiki tuskallinen sotilaalle, joka on
saanut hienon kasvatuksen ja kunniaa, on täynnä haavoja ja luottaa
siis ennakolta siihen ihmisrakkauteen, joka teitä elähdyttää, ja
siihen harrastukseen, jota rouva markiisitar tuntee niin onnetonta
kansakuntaa kohtaan. Sen rukous ei ole oleva turha ja se on
kiitollisuudella säilyttävä teidän mainehikkaan muistonne.
Olkaa vakuutettu kaikkein syvimmästä kunnioituksentunteestani.
Don Alvarez,
espanjalainen ratsuväenkapteeni,
Ranskaan paennut rojalisti,
matkalla isänmaahansa, mutta vailla
varoja matkan jatkamiseen.Nimikirjoituksen alla ei ollut lähettäjän osoitetta. Marius toivoi löytävänsä sen toisesta kirjeestä, jossa oli seuraava vastaanottajan osoite: Rouva kreivitär de Montvernet, Casettekatu n:o 9. Siinä kirjeessä sanottiin:
Rouva kreivitär!
Minä olen onneton perheenäiti, jolla on kuusi lasta, niistä
viimeinen kahdeksan kuukauden ikäinen. Minä makaan kipeänä viime
lapsivuoteestani saakka, olen viisi kuukautta sitten ylenannettu
mieheltäni enkä tiedä mitään neuvoa maailmassa kauheassa
köyhyydessäni.
Toivoen apua rouva kreivittäreltä hän kirjoittaa syvällä
kunnioituksella
Vaimo Balizard.Marius siirtyi nyt kolmanteen kirjeeseen, joka kuten edellisetkin oli avunpyyntikirje ja oli näin kuuluva:
Herra Pabourgeot, valitsija, sukkatehtailija, Saint-Deniskatu, aux
Fers-kadun kulmassa.
– Minä rohkenen kirjoittaa teille tämän kirjeen pyytääkseni
myöntämään minulle sympatianne kallisarvoisen suosion ja
kannattamaan kirjailijaa, joka äskettäin on jättänyt draaman
Théâtre-Français'lle. Aihe on historiallinen ja toiminta tapahtuu
Auvergnessa keisarikunnan aikana; tyyli on uskoakseni luonnollinen,
lakooninen eikä vailla etuisuuksiansa. Neljässä kohden on
kupletteja laulettavaksi. Koomillinen, vakava ja odottamaton
yhtyvät siinä moniin eri luonteisiin ja romanttiseen sävyyn,
joka on kevyesti levitetty yli koko juonen. Juoni on mystillinen
ja selviää yllättävien käänteiden jälkeen useissa loistavissa
kohtauksissa.
– Päätarkoitukseni on tyydyttää toivomusta, joka progressiivisesti
johtaa meidän vuosisatamme ihmisiä, t.s. rohkeus, tämä oikullinen
ja kirjava tuuliviiri, joka kääntyy melkein jokaisen uuden
tuulenpuuskan mukaan.
– Mutta huolimatta näistä hyvistä ominaisuuksista on minulla syytä
pelätä, että etuoikeutettujen kirjailijain kateus ja itsekkyys
saavat minut estetyksi teatterista, sillä minä en ole tietämätön
niistä ikävyyksistä, jotka uusia tulokkaita odottavat.
– Herra Pabourgeot, teidän oikeutettu arvonne kirjallisuuden
miesten valistuneena suojelijana tekee minut niin rohkeaksi, että
lähetän luoksenne tyttäreni, joka esittää teille hädänalaisen
tilamme leivän ja tulen puutteessa talven aikana. Jos sanon teille,
että pyydän teitä vastaanottamaan sen kunnian, jota tahdon osoittaa
teille omistamalla teille draamani ja kaikki, mitä vast'edes tulen
kirjoittamaan, niin teen sen todistaakseni, kuinka hartaasti pyrin
kunniaan etsiä suojaa teidän kilpenne alla ja koristaa teoksiani
teidän nimellänne. Jos suvaitsette kunnioittaa minua pienimmälläkin
rovolla, ryhdyn heti sepittämään runoelmaa omistaakseni teille
kiitollisuuden osoituksen. Tämä runoelma, jonka koetan tehdä niin
täydelliseksi kuin mahdollista, lähetetään teille ennenkuin se
liitetään draamani alkuun ja luetaan näyttämöltä.
– Pyydän lausua herra ja rouva Pabourgeot'lle syvimmän
kunnioitukseni.
Genflot,
kirjailija.
J. K. Vaikkapa vain neljäkymmentä souta.
– Anteeksi, että lähetän tyttäreni enkä esittäydy itse, mutta
surulliset pukuseikat valitettavasti eivät salli minun liikkua
ulkona.Marius avasi vihdoin neljännen kirjeen. Sen päällekirjoituksena oli: Hyväntekeväiselle herralle Saint-Jacques-du Haut-Pas'n kirkossa. Se sisälsi ainoastaan seuraavat rivit:
Hyväntekeväinen ihminen!
– Jos suvaitsette seurata tytärtäni, saatte nähdä hirvittävän
kurjuuden, ja minä näytän teille silloin todistukseni.
– Nämä kirjalliset todistukset nähdessänne tuntee jalomielinen
sielunne varmaan liikutusta hellän hyväntahtoisuuden tunteesta,
sillä todellisen filosofin tunteet ovat aina lämpimät.
– Myöntäkää te sääliväinen ihminen, että täytyy olla julmimmassa
hädässä, ennenkuin ottaa sen tuskallisen askelen, että pyytää
viranomaisten todistusta tästä hädästä saadakseen jotakin
lievitystä, ikäänkuin ei olisi oikeutta kärsiä ja kuolla nälkään
odottaen, että tätä kurjuutta tullaan lievittämään. Kohtalo on ylen
julma toisia ja liian antelias eli lempeä toisia kohtaan.
– Minä odotan teidän käyntiänne tai ropoanne, jos suvaitsette
sen antaa, ja pyydän teitä vastaanottamaan vakuutuksen niistä
kunnioittavista tunteista, joita omistaen minulla on kunnia olla,
todella jalomielinen ihminen,
teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne
P. Fabantou,
dramaattinen taiteilija.Luettuaan nämä neljä kirjettä ei Marius ollut paljoa pitemmällä kuin ennenkään.
Ensinnäkään ei kukaan allekirjoittajista ilmoittanut osoitettaan.
Sitten oli kirjeiden kirjoittajia näköjään neljä eri henkilöä, don Alvarez, vaimo Balizard, runoilija Genflot ja dramaattinen taiteilija Fabantou; mutta nämä kirjeet olivat merkilliset siitä, että kaikki neljä oli kirjoitettu samalla käsialalla.
Mitäpä muuta tästä kävi päättäminen kuin että ne kaikki olivat saman henkilön sepittämiä?
Sitäpaitsi, ja se teki tämän olettamuksen vielä todennäköisemmäksi, oli kaikkiin neljään käytetty samanlaista karkeaa, keltaista paperia, tupakanhaju oli niinikään sama, ja vaikka kirjoitustapaa oli ilmeisesti koetettu tehdä erilaiseksi, palasivat kuitenkin säännöllisesti samat kirjoitusvirheet, eikä kirjailija Genflot ollut niistä vapaampi kuin espanjalainen kapteeni.
Ei kannattanut vaivata päätään tämän pienen salaisuuden selville saamiseksi. Jos kääröä ei olisi löytynyt, olisi asia näyttänyt ilveilyltä. Marius oli liian alakuloinen antautuakseen pilaan, johon katukivet tahtoivat häntä houkutella. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut sokkosilla näiden neljän kirjeen kanssa, jotka pitivät häntä pilanansa.
Ei mikään muuten osoittanut näiden kirjeiden kuuluvan niille nuorille tytöille, jotka Marius oli kohdannut kadulla. Kirjeet olivat ilmeisesti arvottomia paperipalasia. Marius pani ne takaisin kuoriinsa, heitti ne nurkkaan ja meni makuulle.
Kello seitsemän aamulla, kun hän noustuaan ja einehdittyään aikoi istuutua työtä tekemään, koputti joku hiljaa ovelle.
Kun hänellä ei ollut mitään, ei hän koskaan ottanut avainta ovesta, paitsi milloin hänellä oli jotakin kiireellistä työtä. Ulos mennessäänkin hän jätti avaimen oveen.
"Teiltä vielä varastetaan", varoitti eukko Bougon.
"Mitä sitten?" kysyi Marius.
Varmaa kuitenkin on, että häneltä eräänä päivänä oli varastettu vanhat saappaat eukko Bougonin suureksi voitonriemuksi.
Koputettiin toisen kerran, hyvin hiljaa, kuten ensi kerrallakin.
"Astukaa sisään!" sanoi Marius.
Ovi aukeni.
"Mitä haluatte, muori Bougon?" kysyi Marius nostamatta katsettaan pöydällä olevista kirjoista ja käsikirjoituksista.
Ääni, joka ei ollut eukko Bougonin, vastasi:
"Anteeksi, herra..."
Se oli heikko ja karhea, kuin jonkun ukon viinasta ja väkevästä juomista käheäksi käynyt ääni.
Marius kääntyi äkkiä ja näki edessään nuoren tytön.
6.
Ruusu kurjuudessa.
Aivan nuori tyttö seisoi puoliavoimella ovella. Ullakkokopin ikkunaluukku, josta päivä pääsi sisään, oli aivan ovea vastapäätä ja valaisi tätä olentoa himmeästi. Se oli kalpea, heiverä ja kuihtunut olento; vain paita ja hame verhosivat hänen värisevää ja palelevaa ruumistansa. Vyönä oli hänellä purjelanganpätkä, ja samanlainen piti koossa hänen tukkaansa. Särmäiset olkapäät pistivät esiin paidan aukeamasta, ja hänen himmeä, sairaalloinen kalpeutensa, ulkonevat solisluunsa, punaiset kätensä, puoliavoin ja kuihtunut suunsa, josta useita hampaita oli poissa, himmeät, röyhkeät ja sieluttomat silmänsä, muodot vielä keskenkasvuisen tytön ja katse vanhan turmeltuneen naisen, viisikymmentä vuotta viidentoistaikäisessä – tuo kaikki teki hänestä yhden niitä olentoja, jotka samalla kertaa ovat heikkoja ja hirvittäviä ja pöyristyttävät niitä, joita eivät saa itkemään.
Marius oli noussut ylös ja katsoi hiukan hämmästyneenä tätä olentoa, joka melkein muistutti unten varjokuvia.
Tuskallisen vaikutuksen teki varsinkin se, ettei luonto ollut tarkoittanut tätä nuorta tyttöä rumaksi. Lapsena hän oli varmaan ollut kaunis. Nuoruuden sulo kamppaili vieläkin huonon elämän ja köyhyyden aiheuttamaa ennenaikaisen vanhentumisen kamalaa ilmettä vastaan. Kauneuden rippeitä riutui vielä tämän kuusitoistavuotiaan kasvoilla, niinkuin kalpea aurinko, joka talvipäivän koitteessa peittyy pilvien usmaan.
Nuo kasvot eivät olleet Mariukselle ihan oudot. Hänestä tuntui, että hän oli ne joskus ennen nähnyt.
"Mitä haluatte, neiti?" kysyi hän.
Nuori tyttö vastasi päihtyneen vangin äänellä:
"Minulla on kirje teille, herra Marius."
Hän kutsui Mariusta nimeltään; oli siis selvää, että tytön asia todellakin koski häntä. Mutta kuka tuo tyttö sitten oli? Ja mistä hän tiesi hänen nimensä?
Odottamatta kehoitusta astua peremmälle tuli tyttö päättäväisesti sisään ja katseli oudon varmasti koko huonetta ja vielä kuntoonpanematonta vuodetta. Hän oli paljasjalkainen. Hameen suurista rei'istâ vilahtelivat hänen pitkät säärensä ja laihat polvensa. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.
Hänellä oli tosiaan kädessään kirje, jonka hän ojensi Mariukselle.
Avattuaan kirjeen Marius huomasi, että suuri ja paksu suulakka oli vielä kosteana. Kirje ei siis voinut tulla kaukaa. Hän luki seuraavaa:
Rakastettava naapuri ja nuori mies!
– Minä olen saanut tietää teidän hyvyytenne minua kohtaan,
nimittäin, että kuusi kuukautta sitten maksoitte vuokrani. Minä
siunaan teitä, nuori mies. Vanhin tyttäreni sanoo teille, että me,
neljä henkeä, emme kahteen päivään ole saaneet leivänmurua ja että
vaimoni on sairaana. Ellen ihan erehdy, luulen voivani toivoa,
että teidän jalomielistä sydäntänne liikuttaa tämä kertomus ja saa
teidät olemaan minulle suosiollinen ja suvaitsemaan tuhlata minulle
pienen hyväntyön.
– Jään olemaan sillä suurella kunnioituksella, jota ihmiskunnan
hyväntekijöille tulee osoittaa, nöyrä palvelijanne
Jondrette.
- J. K. Tyttäreni odottaa teidän käskyjänne, herra Marius.Tämä kirje, tullen sen hämärän arvoituksen keskeen, joka eilisillasta alkaen oli Mariuksen ajatuksia askarruttanut, vaikutti kuin kynttilä kellarissa. Kaikki tuli äkkiä selväksi.
Tämä kirje oli peräisin samalta taholta kuin nuo neljä muuta. Sama käsiala, sama kirjoitustapa, sama tavaus, sama paperi, sama tupakanhaju.
Viisi kirjettä, viisi juttua, viisi nimeä, viisi allekirjoitusta, mutta vain yksi allekirjoittaja. Espanjalainen kapteeni don Alvarez, onneton vaimo Balizard, dramaattinen runoilija Genflot, vanha näyttelijä Fabantou olivat kaikki neljä nimeltään Jondrette, mikäli näet Jondrette itse todella oli nimeltään Jondrette.
Sinä jo verraten pitkänä aikana, jonka Marius oli asunut tässä talorähjässä, oli hän, kuten jo sanoimme, vain harvoin nähnyt lähimpiä naapureitaan edes vilahdukselta. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja missä ajatukset ovat, siellä on katsekin. Hän oli kyllä monta kertaa tavannut Jondretten väkeä käytävässä ja portaissa, mutta hänelle he olivat utukuvia; hän oli kiinnittänyt heihin niin vähän huomiota, että hän edellisenä iltana oli bulevardilla kohdannut Jondretten tytöt, heitä tuntematta, sillä ne olivat ilmeisesti olleet juuri he, ja että hän vain himmeästi muisti jossakin muualla tavanneensa tytön, joka juuri oli tullut hänen huoneeseensa ja herätti hänessä inhoa ja sääliä.
Nyt hän ymmärsi selvästi kaikki. Hän käsitti, että hänen naapurinsa Jondrette oli hädässään ottanut elinkeinokseen hyväntekeväisten ihmisten armeliaisuuden verottamisen, hankki osoitteita ja kirjoitti valenimiä käyttäen henkilöille, joita arveli rikkaiksi ja armeliaiksi. Kirjeitä kuljettivat hänen tyttärensä asianomaisille omalla uhallaan, sillä tämä isä oli joutunut niin pitkälle, että pani tyttärensä alttiiksi; hän pelasi peliä kohtalon kanssa ja käytti panoksena tyttärensä. Marius käsitti, että nämä onnettomat, päättäen heidän paostaan edellisenä iltana, hengästyksestään, pelästyksestään ja niistä sanoista, jotka hän kuuli heidän ohijuostessaan, ilmeisesti sen ohessa harjoittivat myöskin toisenlaista, surkeaa ammattia, ja että seurauksena kaikesta tästä oli ollut keskellä ihmisyhteiskuntaa kaksi onnetonta olentoa, jotka eivät olleet lapsia eivätkä nuoria tyttöjä, eivät naisia, vaan eräänlaatuisia saastaisia ja kuitenkin syyttömiä, kurjuuden synnyttämiä epäsikiöitä.
Nimettömiä, iättömiä, sukupuolettomia surkeita olentoja, joille ei hyvä ja paha enää ole mahdollinen ja joilla lapsuuden päättyessä ei tässä maailmassa enää ole mitään, ei vapautta, ei hyvettä eikä vastuunalaisuutta. Eilen puhjenneita, tänään kuihtuneita sieluja, muistuttaen kukkasia, jotka ovat pudonneet kadulle ja makaavat sen loassa, kunnes joku pyörä tulee ja murskaa ne.
Marius loi ihmetystä ja sääliä täynnä olevan katseen tyttöön, joka häikäilemättömän vapaasti liikuskeli huoneessa alastomuuttaan ujostelematta, hänen väljä, risainen paitansa näet välistä valahti alas aina vyötäisiin saakka. Hän siirteli tuoleja, hypisteli lipaston päällä olevia esineitä ja Mariuksen vaatteita ja nuuski, mitä nurkissa mahtoi olla.
"Ah", sanoi hän, "teillähän on peilikin!"
Ja hän hyräili kuin olisi ollut yksinänsä, laulunpätkiä ja hilpeitä kertosäkeitä, jotka hänen käheällä kurkkuäänellään esitettyinä muuttuivat surullisiksi. Mutta kaikessa tässä röyhkeydessä oli sentään jotakin väkinäistä, levotonta ja nöyryytettyä. Röyhkeydessä on hiven häpeän tunnetta.
Hän tuli pöydän luo.
"Kas, kirjoja!" sanoi hän.
Hänen lasimaisista silmistään välähti valonsäde. Äänellä, joka ilmaisi onnea siitä, että saattoi kerskua jostakin, mille yksikään ihmisolento ei ole tunnoton, hän lisäsi:
"Osaan minä lukea!"
Hän tarttui innokkaasti kirjaan, joka oli avoinna pöydällä, ja luki jokseenkin sujuvasti:
"... Kenraali Bauduin sai käskyn viidellä prikaatinsa pataljoonalla valloittaa Hougomontin linnan, joka on keskellä Waterloon kenttää..."
Hän keskeytti lukemisen sanoen:
"Ah! Waterloo! Sen minä tunnen. Siellä oli kerran taistelu. Isäni oli siellä mukana. Isäni on palvellut armeijassa. Me olemme hartaita bonapartisteja, saan sanoa. Waterloossa taisteltiin englantilaisia vastaan."
Hän pani kirjan pois, tarttui kynään ja huudahti:
"Ja osaan minä kirjoittaakin."
Kastoi kynän musteeseen, kääntyi Mariuksen puoleen ja sanoi:
"Tahdotteko nähdä! Odottakaa, minä kirjoitan jotakin, niin saatte nähdä."
Ja ennenkuin Marius ehti vastata, kirjoitti hän puhtaalle paperille, joka oli keskellä pöytää: "Pollareita tulee."
Sitten hän heitti kynän pois ja jatkoi:
"Siinä ei ole tavausvirheitä. Katsokaa vain. Me olemme saaneet kasvatuksen, minä ja sisareni. Me emme aina ole olleet sellaisia kuin nyt olemme. Me emme olleet luotuja..."
Tässä hän keskeytti puheensa, katsahti sammuvilla silmillään Mariukseen, purskahti nauruun ja sanoi äänellä, joka ilmaisi mitä syvintä, kaikkein kylmimmän kyynillisyyden tukahduttamaa epätoivoa:
"Pyh!"
Sitten hän alkoi hilpeällä sävelellä hyräillä seuraavia sanoja:
"J'ai faim, mon père.
Pas de fricot.
J'ai froid, ma mère.
Pas de tricot.
Grelotte,
Lolotte!
Sanglote
Jacquot!"[28]Tuskin oli hän lopettanut tämän laulunpätkän, kun hän huudahti:
"Käyttekö koskaan teatterissa, herra Marius? Minä käyn, minä. Minulla on nuorempi veli, joka on muutamien näyttelijäin tuttu ja antaa minulle joskus piletin. Mutta en minä tietenkään pidä paratiisin penkeistä. Siellä on niin ahdasta. Sinne tulee joskus niin raakaa väkeä ja sellaisia, jotka löyhkävät niin inhoittavasti."
Sitten alkoi hän katsoa Marrasta, sai merkillisen ilmeen ja sanoi:
"Tiedättekö, herra Marius, että te olette sangen kaunis poika."
Samassa välähti sama ajatus heissä molemmissa ja sai tytön hymyilemään ja pojan punastumaan.
Tyttö tuli lähelle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Te ette minua huomaa, mutta minä tunnen teidät, herra Marius. Minä tapaan teidät usein portaissa ja sitten olen joskus, kävellessäni Austerlitziin päin, nähnyt teidän menevän erään ukon luo, jonka nimi on isä Mabeuf ja joka asuu siellä päin. Teidän tuuhea tukkanne sopii teille hyvin."
Hän koetti tehdä ääntänsä suloiseksi, mutta sai sen vain matalammaksi. Osa sanoista katosi matkalla kurkusta huulille, niinkuin muutamat klaverin koskettimet eivät anna ääntä.
Marius oli huomaamattaan vetäytynyt taapäin.
"Neiti", sanoi hän kylmän vakavasti, kuten ainakin. "Minulla on tässä käärö, joka luullakseni kuuluu teille. Sallikaa minun palauttaa se teidän huostaanne."
Hän ojensi tytölle käärön, jossa nuo neljä kirjettä olivat.
Tyttö löi kämmenensä yhteen ja huudahti:
"Ja me kun olemme etsineet sitä jos jostakin."
Sitten hän tarttui kääröön, avasi sen kiireesti ja sanoi:
"Siunatkoon, kuinka sisareni ja minä olemme sitä etsineet! Ja juuri te olette sen löytänyt! Bulevardilta, eikö niin? Sen täytyi olla bulevardilla. Nähkää, me hukkasimme sen juostessamme. Siskoni, se kollo, sen tuhmuuden teki. Kun tulimme kotiin, emme sitä löytäneet. Mutta kun emme halunneet selkäsaunaa, koska se on tarpeetonta, aivan tarpeetonta, tuiki tarpeetonta, sanoimme kotona vieneemme kirjeet perille, mutta että meille oli vastattu: 'Ei käy laatuun!' Ja nyt ne ovat tässä, kirjekurjat! Mutta mistä tiesitte niiden kuuluvan minulle? Ah, minä ymmärrän, käsialasta! Teitä vastaan me siis eilen illalla pimeässä puskimme. Ei voinut nähdä, mitä se oli. Minä sanoin sisarelleni: 'Eikö se ollut joku herra?' ja sisareni vastasi: 'Oli kai'."
Puhuessaan oli hän avannut kirjeen "hyväntekeväiselle herralle Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa".
"Ah", sanoi hän, "tämä on sille ukolle, joka käy messussa! Nyt on juuri se aika. Minä vien sen hänelle. Kenties hän antaa meille sen verran, että saamme aamiaista."
Sitten hän alkoi taas nauraa ja lisäsi:
"Tiedättekö, mitä se tekee, jos saamme aamiaista tänään? Se tekee sen, että silloin olemme saaneet toispäiväisen aamiaisen, toispäiväisen päivällisen, eilisen aamiaisen ja eilisen päivällisen kaikki yhdellä kertaa tänä aamuna. Jos ette sitten ole tyytyväiset, niin kuolkaa nälkään, koirat!"
Tämä muistutti Mariukselle, millä asialla tuo olento oli hänen luonaan.
Hän kaivoi liivinsä taskua, mutta ei löytänyt siitä mitään.
Tyttö jatkoi puheluaan ikäänkuin olisi unohtanut, että Marius oli läsnä:
"Joskus menen ulos iltaisin. Joskus en sitten lainkaan tule kotiin. Viime talvena, ennenkuin tulimme tänne, asuimme siltaholvien alla. Me puristauduimme yhteen, jottemme paleltuisi. Pikku sisareni itki. Huh, kuinka kamalaa vesi on. Kun ajattelin hukuttautua, tuli mieleeni: ei, se on liian kylmää. Minä menen ulos ihan yksin, kun niin tahdon, ja usein nukun ojissa. Tiedättekö, öisin, kun kävelen bulevardilla, näyttävät puut hirsipuilta, talot niin mustilta ja suurilta kuin Notredamen torni, tähdet ovat kuin savuavat soihdut, joita tuuli sammuttelee; minä olen aivan pyörällä päästäni, on aivan kuin kuulisin hevosten huohottavan korvissani; vaikka on yö, olen kuulevinani posetiivin soittavan ja rukkien hyrräävän ja Herra tiesi mitä kaikkea. Äkkiä tuntuu kuin viskeltäisiin minua kivillä ja lähden juoksemaan pakoon tietämättä minkävuoksi; kaikki pyörii ympärilläni."
Hän loi Mariukseen melkein sekapäisen katseen.
Kaivamalla taskujansa oli Marius vihdoin saanut kokoon viisi frangia ja kuusitoista souta. Se oli tällä hetkellä hänen koko omaisuutensa.
"Tällä aina voin saada päivällistä", ajatteli hän ja pani syrjään kuusitoista souta; "huomenna kaiketi löytyy jokin keino."
Viiden frangin rahan hän antoi nuorelle tytölle.
Tämä tarttui siihen kiihkeästi.
"Ihanaa!" sanoi hän. "Nyt paistaa päivä!"
Ja niinkuin päivänpaiste olisi saanut hänen sydämestään pulpahtamaan keväistä ryöppyä, jatkoi hän:
"Viisi frangia! Iso killu! Tässä luolassa! Se oli poikaa se! Te olette ruhtinas! Minä annan teille koko sydämeni. Hurraa pojat! Viiniä kahtena päivänä! Ja lihaa! Ja muhennosta! Ja keittoa siihen! Oikein vesi kielelle herahtaa. Hei vain!"
Hän sivalti paitansa taas olkain ylle, niiasi syvään Mariukselle, heilutti tuttavallisesti kättään ja meni ovelle sanoen:
"Hyvästi, herra! No niin, sama se, minä menen nyt sen ukon luo."
Mennessään lipaston ohi hän huomasi sen päällä olevan homehtuneen, kuivan leivänkannikan. Hän kaappasi sen ja puraisi, mutisten:
"Se oli hyvää! Mutta kauhean kovaa! Melkein hampaat kätkee."
Sitten hän meni ulos.
5.
Kaitselmuksen aukaisema näköreikä.
Marius oli jo viisi vuotta elänyt köyhyydessä, puutteessa, jopa hädässäkin, mutta nyt hän huomasi, ettei sentään tiennyt, mitä todellinen kurjuus on. Sen hän oli nyt nähnyt. Sen hahmo oli nyt vilahtanut hänen silmissään. Totta on myös, että se, joka on nähnyt vain miehen kurjuuden, ei ole vielä mitään nähnyt; hänen täytyy nähdä myös naisen kurjuus; mutta ei sekään, joka on nähnyt naisen kurjuuden, ole vielä mitään nähnyt; hänen on nähtävä myös lapsen kurjuus.
Kun mies on joutunut äärimmäiseen hätään, ryhtyy hän myös äärimmäisiin keinoihin. Sääli silloin niitä turvattomia olentoja, jotka ovat hänen varassaan! Häneltä uupuu yht'äkkiä työtä, tuloa, leipää, puita, luottamusta, hyvää tahtoa. Päivänvalo tuntuu sammuvan hänen ympärillään ja toivo hänen sisässään; tässä pimeydessä tapaa mies edessään naisen ja lapsen heikkouden ja pakottaa heidät väkisin häpeällisiin tekoihin.
Silloin ovat kaikenlaiset kauhut mahdollisia. Epätoivoa ympäröivät heiverät seinät, jotka kaikki kallistuvat pahetta tai rikosta kohti.
Terveyttä, nuoruutta, kunniaa, vielä nuoren lihan pyhää ja arkaa hienotunteisuutta, sydäntä, neitseellisyyttä, häveliäisyyttä, tätä sielun ihoa, koskettaa tuhoisalla tavalla keinoja hapuileva käsi, kohtaa kunniattomuuden ja sopeutuu siihen. Isät, äidit, lapset, veljet, sisaret, miehet, naiset, tytöt sotkeutuvat yhteen melkein kuin kivennäismuodostumaksi tässä sekavassa sukupuolten, sukulaisuuden, ikäkausien, häpeän ja viattomuuden seoksessa. He kyyristyvät kokoon, selkä toinen toistensa tukena, jonkinlaiseen kohtalon luomaan luolaan. Katselevat toisiaan valittavin silmin. Ah, nuo onnettomat! Kuinka kalpeita he ovat! Kuinka he palelevat! On ikäänkuin he asuisivat planeetalla, joka on paljon kauempana auringosta kuin meidän planeettamme.
Tuo nuori tyttö oli Mariuksen mielestä jonkinlainen pimeyden maailman lähettiläs, joka paljasti hänelle elämän kaamean yöpuolen.
Marius miltei paheksui niitä unelmoivia ja intohimoisia ajatuksia, jotka siihen saakka olivat estäneet häntä näkemästä naapureitaan. Hän oli maksanut heidän vuokransa melkein konemaisesti; kuka tahansa olisi tehnyt samoin, mutta hänen, Mariuksen, olisi pitänyt tehdä enemmän. Vain seinä erotti hänet näistä onnettomista, jotka hapuilivat pimeässä, eristettyinä kaikista elävistä olennoista; hän melkein kosketti heitä, hän oli tavallaan viimeinen heitä lähinnä oleva nivel siinä suuressa ihmisketjussa, johon hekin kuuluivat, hän kuuli heidän elävän tai paremmin sanoen korisevan vieressään eikä kiinnittänyt siihen huomiota. Joka hetki kuuli hän seinän läpi heidän tulevan ja menevän ja puhuvan, mutta ei siitä välittänyt. Ja heidän sanoissaan oli valitushuutoja, mutta hän ei niitä kuullut. Hänen ajatuksensa olivat muualla, unelmissa, mahdottomissa ihanuuksissa, rakkauden rakentamissa tuulentuvissa, hulluuksissa, kun ihmisolentoja, hänen kristiveljiänsä, kansalaisiansa, riutui hänen vierellään avuttomina. Hän ehkä vielä lisäsi heidän onnettomuuttaan. Sillä jos heillä olisi ollut toinen naapuri, tavallinen armelias ihminen, olisi tämä epäilemättä huomannut heidän kurjuutensa, kuullut heidän hätähuutonsa, ja onnettomat olisivat ehkä jo kauan sitten saaneet apua ja pelastuneet. Kieltämättä tuntuivat he olevan hyvin huonoja, tuiki turmeltuneita, sangen syvälle vajonneita, jopa inhoittavia, mutta harvoinpa langenneet ovat turmeltumattomia; ja sitäpaitsi on kohta, missä onnettomuus ja kunniattomuus kuuluvat yhteen ja sulavat yhdeksi ainoaksi sanaksi, kaameaksi sanaksi: kurjuus. Kenen syy? Ja sitäpaitsi: eikö säälin pidä olla sitä suurempi, mitä syvempi on lankeemus?
Pitäessään tätä nuhdesaarnaa itselleen – oli näet hetkiä, jolloin hän, kuten kaikki todella jalosydämiset ihmiset, oli oma koulumestarinsa ja moitti itseään enemmän kuin syytä oli – Marius katseli seinää, joka erotti hänet Jondretten perheestä, ikäänkuin hän sen läpi olisi voinut luoda heihin säälivän silmäyksen, joka olisi heitä lämmittänyt. Seinä oli ohutta rappauskyhäystä, jonka läpi, kuten olemme sanoneet, selvästi saattoi kuulla äänet ja sanat. Piti olla semmoinen uneksija kuin Marius, ettei sitä jo ennen ollut huomannut. Seiniä ei ollut verhottu minkäänlaisilla tapeteilla, ei Mariuksen eikä Jondretten puolella; niiden karhea rakenne näkyi koko alastomuudessaan. Melkein tiedottomasti katseli Marius tätä seinää; joskus tarkkaa ja tutkii unelmointi yhtä tarkasti kuin ajatus. Äkkiä hän nousi ylös, sillä hän oli korkealla, melkein katon rajassa, huomannut kolmikulmaisen reiän, joka oli syntynyt siitä, että kolme puuripaa oli hiukan erillään ja rappaus, joka oli peittänyt aukon, oli rapissut pois. Jos nousi lipaston päälle, saattoi siitä nähdä Jondretten perheen asuntoon. Sääli on utelias ja sen tuleekin olla. Reikä oli sopiva kurkistusaukko. On oikeus tähystää onnettomuutta, kun on tarkoitus sitä auttaa.
"Katsokaamme hiukan, mitä väkeä se on", ajatteli Marius, "ja miten heidän laitansa lienee."
Hän nousi lipaston päälle ja katsoi reiästä sisään.
6.
Ihmispeto pesässään.
Kaupungeissa samoinkuin metsissäkin on luolansa, joissa piileksii pahin ja hirvittävin, mitä niissä on. Kaupungeissa on kuitenkin se, mikä näin piileksii, saastaista ja pientä, t.s. rumaa, mutta metsien piilossa oleva on villiä, rajua ja suurta, t.s. kaunista. Piilo kuin piilo, mutta petoeläinten piilopaikat ovat miellyttävämpiä kuin ihmisten.
Marius oli köyhä ja hänen huoneensa kurja, mutta hänen köyhyytensä oli jaloa ja hänen koppinsa siisti. Se komero, jonka hän nyt näki, oli saastainen, tympäisevä, löyhkävä ja likainen. Sen kalustona oli olkituoli, renkkuva pöytä, muutamia vanhoja rikkinäisiä astioita ja kaksi vuodetta, niin kurjia, että niitä ei voi kuvata. Valoa tuli vain pienestä neliruutuisesta ikkunapahasesta, jonka uutimina oli hämähäkinverkkoja. Ikkunasta tuli valoa juuri senverran, että ihmisen kasvot näyttivät aavemaisilta. Seinät olivat ikäänkuin pitaalitautia sairastaneet, täynnä naarmuja ja arpia, ja huokuivat märkivää nihkeyttä. Niihin oli kuitenkin noella töhritty muutamia siivottomia kuvia.
Mariuksen asumassa huoneessa oli sentään jonkinmoinen tiilipermanto, mutta tässä ei ollut permantona tiiliä eikä lautoja, tässä oli käveltävä vain rappauskerroksen päällä, joka oli mustunut jalkojen jäljistä. Tällä epätasaisella permannolla, jonka päällä oli pölyä kovettuneena rupena ja johon ei mikään luuta koskaan näyttänyt kajonneen, muodostivat vanhat sukat ja muut vaateriekaleet kaikkinaisia kasoja. Muuten oli tässä komerossa myöskin liesi, ja senvuoksi se maksoikin neljäkymmentä frangia vuodessa. Liedellä oli jos jotakin, hahlat, pata, muutamia laudanpätkiä, nauloihin ripustettuja riepuja, lintuhäkki, tuhkaa ja hiukan tultakin. Kaksi kekälettä savusi siinä surkeasti.
Tämän huoneen kaameutta lisäsi vielä sen suuruus. Siinä oli pykäliä ja nurkkauksia, mustia komeroita katon rajassa j.n.e. Ne muodostivat kaameita, läpinäkymättömiä kolkkia, joissa saattoi piileksiä mitä hyvänsä, vaikkapa ihmisolennoitakin.
Toinen vuode oli lähellä ovea, toinen lähellä ikkunaa. Molempien päät olivat lieteen päin ja niinmuodoin Mariusta vastapäätä. Nurkassa, aivan sen kolon vieressä, josta Marius katseli, oli seinällä mustissa puukehyksissä värillinen piirros, jonka alle oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: Uni. Se esitti nukkuvaa naista ja nukkuvaa lasta, jälkimmäinen edellisen polvella, sekä pilvissä olevaa kotkaa, jolla oli kruunu nokassaan; nainen työnsi pois kruunua lapsen päästä tätä herättämättä; taustassa näkyi Napoleon, glorian ympäröimänä ja nojaten tummansiniseen pylvääseen, joka oli koristettu nimillä:
Maringo
Austerlitz
Jena
Wagramme
Elot.Tämän kehyksen alla oli permannolla leveähkö lautalevy kumollaan seinää vasten. Se näytti nurinkäännetyltä taululta, jonka toisella puolella arvatenkin oli jokin maalaus tai peili, joka oli pantu siihen, kunnes saataisiin sopiva paikka sen sijoittamiseen.
Pöydän ääressä, missä Marius huomasi kynän, mustetta ja paperia, istui noin kuusikymmenvuotias mies; hän oli pieni, laiha, kalman kalpea, hurjan, ovelan, julman ja levottoman näköinen; tympäisevä roistotyyppi.
Jos Lavater olisi katsellut näitä kasvoja, olisi hän niissä havainnut korppikotkan ja asianajajan, petolinnun ja lainvääntelijän lisäämässä toistensa rumuutta ja täydentämässä toisiaan, lainvääntelijän antavan petolinnulle halpamielisen, petolinnun antavan lainvääntelijälle peloittavan ilmeen.
Miehellä oli pitkä, harmaa parta. Hänellä oli yllään naisenpaita, joka jätti hänen karvaisen rintansa ja karkeat käsivartensa paljaiksi. Paidan alta häämöttivät likaiset housut, ja saappaista pistivät varpaat esiin.
Hänellä oli suussa piippu, jota hän poltti. Leipää ei ollut enää, mutta tupakkaa oli vielä.
Hän kirjoitti, arvatenkin samanlaatuisia kirjeitä, joita Marius oli lukenut.
Eräällä pöydännurkalla oli vanha punertava vihko, jonka lainakirjastomuoto osoitti sen olevan romaanin. Sen päällyslehteen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraava nimi: "Jumala, kuningas, kunnia ja naiset, kirjoittanut Ducray-Duminil. 1814."
Kirjoittaessaan puheli mies itseksensä ääneen, ja Marius kuuli seuraavat sanat:
"Ettei pidä olla tasa-arvoisuutta edes kuoleman jälkeen! Katsokaa vain Père-Lachaisea! Suuret, ne, jotka ovat rikkaita, makaavat korkealla kummulla, kivetyn akaasiakäytävän varrella. Heidät tuodaan sinne vaunuissa. Pienet, köyhät, onnettomat, ne viedään alas, missä on lokaa polviin saakka, mätetään suuriin kuoppiin, rapaan. Jotta ne mätänisivät sitä pikemmin."
Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lisäsi hampaitaan kiristäen:
"Ah, minä tahtoisin tuhota koko maailman."
Kookas, roteva nainen, joka yhtä hyvin saattoi olla neljänkymmenen kuin sadan vuoden ikäinen, istui paljasjalkaisena lieden ääressä.
Kenelläkään ei ollut yllään muuta kuin paita ja kudottu, kangastilkuilla paikkailtu hame. Karkea palttinaesiliina peitti puolet hametta. Vaikka vaimo istui kumarassa, saattoi kuitenkin nähdä, että hän oli sangen kookas. Miehensä rinnalla hän oli kerrassaan jättiläinen. Hänellä oli inhoittava punervanharmaa tukka, jota hän silloin tällöin raapi leveillä, kiiltävillä kynsillään.
Hänen vieressään permannolla oli avoinna samankokoinen kirja kuin äskenmainittu ja arvatenkin saman romaanin toinen osa.
Toisella vuoteella huomasi Marius pitkän ja kalpean nuoren tytön, joka istui siinä melkein alastomana, jalat riipuksissa, eikä näyttänyt kuulevan tai näkevän tai edes elävän.
Se oli epäilemättä hänen luonansa käyneen tytön nuorempi sisar.
Hän näytti olevan yksi- tai kaksitoistavuotias. Kun tarkemmin katsoi, huomasi kuitenkin, että hän sentään oli ainakin neljäntoista ikäinen. Se oli sama lapsi, joka edellisenä iltana oli bulevardilla sanonut: "Minä livistin."
Hän oli niitä hinteliä lapsia, jotka kauan ovat keskenkasvuisia, mutta sitten äkkiä ja nopeasti kasvavat. Köyhyys synnyttää näitä surkeita ihmistaimia. Heillä ei ole lapsuutta eikä nuoruutta. Viisitoistavuotiaina he näyttävät kaksitoistavuotiailta, kuudentoista iässä kaksikymmenvuotiailta. Tänään pikkutyttöjä, huomenna naisia. Voisi sanoa, että he kulkevat elämän läpi pitkin askelin ehtiäkseen sitä pikemmin loppuun.
Tällä hetkellä näytti tämä olento lapselta.
Muuten ei tässä huoneessa näkynyt jälkeäkään minkäänlaisesta työstä, ei kangaspuita, ei rukkia, ei yhtään työasetta. Vain eräässä nurkassa oli jokin epäilyttävännäköinen vanha rautaromu. Täällä vallitsi se tympeä laiskuus, joka seuraa epätoivoa ja ennustaa kuolinkamppailua.
Marius katseli hetken tämän asunnon kamalaa sisustaa, joka oli hautaakin kaameampi, sillä tunsi, että siellä kuitenkin liikkui ihmissielu ja lepatti elämänliekki.
Se koppi, kellari, maakuoppa, johon eräät köyhät ryömivät yhteiskuntarakennuksen alimmissa sopukoissa, ei vielä ole itse hauta, se on vasta sen eteinen; mutta niinkuin moniaat rikkaat keräävät suurimman komeuden palatsiensa sisäänkäytäviin, tuntuu kuolemakin, joka asustaa aivan vierellä, kasaavan suurimman kurjuutensa tähän eteiseen.
Mies oli vaiennut, vaimo ei puhunut, nuori tyttö ei näyttänyt edes hengittävän. Kuului kynän rapinaa paperilla.
Mies mutisi itsekseen kirjoitustaan keskeyttämättä:
"Roskaa. Roskaa. Kaikki on roskaa."
Tämä muunnos Salomon lausunnosta sai vaimon huoahtamaan.
"Rauhoitu, ystäväni", sanoi hän. "Älä kiivastu, kultaseni. Sinä olet liian hyvä kirjoittamaan kaikille noille ihmisille, ukkoseni."
Kurjuudessa likistyvät ruumiit toisiaan likemmäksi, niinkuin vilussa, mutta sydämet kaikkoavat toisistaan. Tämä nainen tuntui kaikesta päättäen rakastaneen tuota miestä kaikella sillä rakkaudella, mihin kykeni, mutta nähtävästi olivat tämän rakkauden sammuttaneet jokapäiväiset keskinäiset syytökset heitä kaikkia ahdistavassa kauheassa hädässä. Vain muinaisen rakkauden tuhkaa oli hänessä enää jäljellä miestänsä kohtaan. Hyväilysanat olivat kuitenkin, kuten usein tapahtuu, eläneet rakkautta kauemmin. Hän sanoi: "kultaseni, ystäväni, ukkoseni" j.n.e. huulillaan, mutta sydän kylmänä.
Mies oli jälleen ryhtynyt kirjoittamaan.
7.
Strategiaa ja taktiikkaa.
Marius oli juuri mieli raskaana poistumaisillaan tähystyspaikaltaan, kun odottamaton melu kiinnitti hänen huomiotaan ja sai hänet jäämään paikalleen.
Huoneen ovi oli äkkiä avattu. Vanhempi tytär ilmestyi kynnykselle. Hänellä oli jalassa suuret miehenkengät täynnä likaa, jota oli pärskynyt hänen punaisille nilkoilleen; muuten oli hän verhoutunut vanhaan, risaiseen vaippaan, jota hänellä tunti sitten ei ollut, mutta jonka hän silloin arvatenkin oli jättänyt Mariuksen oven taakse herättääkseen enemmän sääliä ja mentyään taas pukenut päälleen. Tyttö astui sisään, sulki oven, seisahtui vetämään henkeänsä, sillä hän oli ihan hengästynyt, ja huudahti sitten riemuitsevalla ja iloisella sävyllä:
"Hän tulee!"
Isä käänsi katseensa ja vaimo kasvonsa häneen päin; nuorempi sisar ei hievahtanut.
"Kuka?" kysyi isä.
"Herra."
"Sekö ihmisystävä?"
"Niin."
"Saint-Jacques'in kirkosta?"
"Niin."
"Sekö ukko?"
"Niin."
"Ja hänkö tulee?"
"Niin, hän tulee heti."
"Oletko varma siitä?"
"Olen, ihan varma."
"Tuleeko hän todellakin tänne?"
"Tulee, ajurilla."
"Ajurilla! Sehän on kerrassaan Rothschild!"
Isä nousi.
"Mistä sinä sen niin varmaan tiedät? Mitenkä sinä saatat olla täällä ennen häntä, jos hän tulee ajurilla? Sanoithan hänelle ainakin osoitteen? Tottahan sanoit, että se oli viimeinen ovi oikealla käytävän päässä? Ettei hän vain mene väärästä ovesta! Sinäkö siis tapasit hänet kirkossa? Lukiko hän minun kirjeeni? Mitä hän sanoi?"
"Hiljaa, hiljaa, kylläpä sinulla on kiire, isäukko!" sanoi tyttö. "Näin se tapahtui: Minä menin kirkkoon, hän oli tavallisella paikallaan, minä niiasin hänelle ja annoin kirjeen, hän luki sen ja sanoi minulle: 'Missä te asutte, lapseni?' Minä sanoin tulevani näyttämään hänelle tietä. 'Ei', sanoi hän, 'antakaa minulle osoitteenne, minun tyttärelläni on erinäisiä ostoksia tehtävänä, minä otan ajurin ja olen siten perillä yhtä pian kuin te.' Minä sanoin hänelle osoitteen. Kun mainitsin hänelle talon, näytti hän hämmästyvän ja ikäänkuin epäröi hetken, mutta sanoi sitten: 'No niin, minä tulen.' Messun jälkeen näin hänen menevän kirkosta tyttärensä kanssa ja nousevan ajurinvaunuihin. Ja minä sanoin hänelle selvään, että se oli viimeinen ovi oikealla käytävän päässä."
"Mutta mistä tiedät, että hän todella tulee?"
"Minä näin samat vaunut, kun ne ajoivat Petit-Banquier-kadulle. Senvuoksi minä juoksin niin hurjasti."
"Mistä tiedät, että ne olivat samat vaunut?"
"Siitä, että panin tietenkin merkille numeron."
"Mikä numero se sitten oli?"
"440."
"Hyvä on. Sinä olet älykäs tyttö."
Tyttö katsoi rohkeasti isäänsä, viittasi jalkineihinsa ja sanoi:
"Voi olla, että olen älykäs tyttö, mutta sen minä sanon, etten enää pane jalkaani näitä kenkiä enkä tahdo niistä tietää, ensinnäkin terveyden ja sitten siisteyden vuoksi. En tiedä mitään kiusallisempaa kuin kengät, jotka loksuttavat joka askelella. Mieluummin kävelen avojaloin."
"Olet oikeassa", vastasi isä lempeällä äänellä, joka oli tytön karkean äänen räikeä vastakohta, "mutta avojalkaisena et pääse kirkkoon; köyhillä täytyy olla kengät. Paljasjalkaisena ei lasketa hyvän Jumalan luo", lisäsi hän katkerasti.
Sitten hän palasi asiaan, joka hänen ajatuksiaan askarrutti, ja sanoi:
"Olet siis varma, että hän tulee?"
"Hän on ihan kintereilläni", sanoi tyttö.
Miehen kasvoissa näkyi välähdys.
"Kuule, akka!" huusi hän. "Ihmisystävä tulee! Sammuta valkea!"
Vaimo istui ällistyneenä eikä hievahtanut.
Mies tarttui nyt vikkelänä kuin nuorallatanssija rikkinäiseen vesikulhoon, joka seisoi liedellä, ja kaatoi vettä kekäleiden päälle.
Sitten hän sanoi vanhemmalle tyttärelleen:
"Revi olkipäällys tuolista!"
Tytär ei ymmärtänyt.
Mies tarttui tuoliin ja puhkaisi sen yhdellä potkaisulla. Hänen jalkansa meni istuimen läpi.
Vetäessään jalkansa pois, kysyi hän tyttäreltään:
"Onko ulkona kylmä?"
"Hyvin kylmä. Sataa lunta."
Isä kääntyi nyt nuoremman tytön puoleen, joka istui ikkunan vieressä olevalla vuoteella, ja huusi hänelle jyrisevällä äänellä:
"Pian alas vuoteelta, senkin laiskuri! Sinä et milloinkaan tee mitään! Lyö rikki yksi ruutu!"
Tyttö hyppäsi vapisten vuoteelta.
"Lyö rikki ruutu!"
Lapsi oli aivan typertynyt.
"Etkö kuule?" toisti isä. "Minä käskin sinua lyömään ruudun rikki!"
Lapsi nousi pelokkaan kuuliaisena varpailleen ja iski nyrkillään ruutuun. Se meni rikki ja lasinpalat helähtivät alas.
"Hyvä!" sanoi isä.
Hän oli sekä vakava että kiihkeä. Hänen katseensa tarkkasi äkkiä huoneen kaikki kolkat.
Olisi voinut sanoa, että se oli sotapäällikkö, joka suoritti viimeisiä valmistuksia juuri ennen taistelun alkamista.
Äiti, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt ylös ja kysyi hitaalla ja kolealla äänellä, ikäänkuin sanat olisivat kangistuneet hänen kurkkuunsa:
"Mitä sinä aiot tehdä, rakkaani?"
"Mene vuoteellesi", vastasi mies.
Hänen äänensä ei sietänyt vastustamista. Vaimo totteli ja heittäytyi raskaasti vuoteelle.
Eräästä nurkasta kuului nyyhkytystä.
"Mitä se on?" ärjäsi isä.
Nuorempi tyttö näytti hänelle veristä kättään tulematta esiin pimeästä nurkasta, johon hän oli kyyristynyt. Hän oli haavoittanut kätensä lyödessään rikki ruudun ja sitten mennyt äitinsä vuoteeseen, missä hän hiljaa itkeskeli.
Nyt nousi äiti ylös ja huusi:
"Näetkö nyt, kuinka typerästi menettelet! Sen käsi haavoittui, kun sen piti lyödä ruutu rikki."
"Sen parempi!" arveli mies. "Sitä odotinkin."
"Mitä? Senkö parempi?" toisti vaimo.
"Vaiti!" vastasi mies. "Minä lakkautan sananvapauden käyttämisen."
Sitten hän repäisi paidastaan kaistaleen ja teki siitä siteen, jonka äkkiä kääri tytön verisen ranteen ympärille.
Tämän tehtyään hän katseli tyytyväisenä revittyä paitaa.
"Ja paita myös", sanoi hän. "Kaikki tämä näyttää hyvältä."
Jääkylmä viima puhalsi huoneeseen. Usma tunkeutui sisään ja levittäytyi sinne kuin näkymättömien sormien nyppimä pumpuli. Rikkinäisen ruudun läpi näki, kuinka ulkona satoi lunta. Pakkanen, jota Kynttelinpäivän aurinko edellisenä päivänä oli ennustanut, oli todellakin tullut.
Isä silmäsi vielä kerran huonetta ikäänkuin todetakseen, ettei ollut mitään unohtanut. Sitten hän otti porokauhan ja levitti tuhkaa märkien kekäleiden päälle peittääkseen ne täydellisesti.
Senjälkeen hän oikaisihe, nojautui liettä vasten ja sanoi:
"Kas niin, nyt voimme vastaanottaa ihmisystävän."
8.
Päivänsäde kurjuudenpesässä.
Isompi tyttö meni isän luo ja pani kätensä hänen käteensä.
"Koeta, kuinka kylmä minä olen", sanoi hän.
"Pyh!" vastasi isä, "minä olen vielä paljon kylmempi."
"Sinulla sitä pitää aina olla kaikkea enemmän kuin muilla, pahaakin!"
"Suu kiinni!"
Äiti, jota mies katseli määrätyllä tavalla, vaikeni.
Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhempi tyttö hankasi huolettoman näköisenä pois likaa päällysvaatteensa liepeistä, nuorempi yhä nyyhkytteli. Äiti koetti häntä lohduttaa ja kuiskasi hiljaa:
"Ole nyt kiltti, kultaseni. Se ei ole mitään vaarallista. Älä itke, muuten isä vihastuu."
"Ei", huusi isä, "päinvastoin! Vikise sinä vain, minkä jaksat. Se tekee hyvän vaikutuksen."
Sitten hän kääntyi vanhemman puoleen sanoen: "Mutta eihän sitä kuulu! Ajatteles, ellei hän tulekaan! Silloin olisin turhanpäiten sammuttanut valkean, turmellut tuolini, repinyt paitani ja särkenyt ikkunan."
"Ja lyöttänyt pienokaisen verille", mutisi äiti.
"Kas", jatkoi isä, "kylläpä tässä hornankolossa onkin kylmä! Ajatelkaa, ellei mies tulisikaan! Hän odotuttaa itseään, tietenkin ajatellen: 'köyhät joutavat odottamaan, he ovat siihen luotuja'. Ah, kuinka minä vihaan rikkaita! Ah, millä ilolla, nautinnolla, mielihyvällä ja sisäisellä tyydytyksellä kuristaisinkaan kaikki nuo rikkaat, nuo oliot, jotka ovat ollakseen armeliaita, muka jumalisia, juoksevat kirkossa ja pappien, senkin mustakauhtanain parissa, luulevat olevansa meitä parempia ja tulevat meitä nöyryyttämään ja antamaan meille muka vaatteita – niin, ryysyjä, jotka eivät ole minkään arvoisia – sitten leipää! Niistä minä en välitä, senkin roistojoukko! Rahaa minä tahdon! Mutta kas, rahaa ei koskaan anneta, he kun sanovat, että me muka juomme ne, olemme juoppoja ja laiskureita. Entä he sitten? Mitä he ovat? Ja mitä he ovat olleet kaiket päivänsä? Varkaita. Muuten ei heistä ikinä olisi tullut rikkaita. Yhteiskuntaan pitäisi tarttua kaikista neljästä nurkasta ja heittää se helvettiin. Voihan tosin kaikki silloin mennä mäsäksi, mutta sittenhän ainakaan ei kellään olisi mitään, ja olisihan sekin jo voitto. Mutta missä se herramokoma viipyy? Tuleeko hän? Se pässi on ehkä unohtanut osoitteen. Minä lyön vetoa, että se vanha nauta..."
Tällä hetkellä kuului ovesta hiljainen koputus. Mies riensi avaamaan ja lausui syvästi kumarrellen ja liehittelevästi hymyillen:
"Astukaa sisään, arvon herra! Olkaa niin suosiollinen ja astukaa sisään, kunnianarvoisa hyväntekijäni, ynnä rakastettava tyttärenne."
Vanha mies ja nuori tyttö ilmestyivät kynnykselle.
Marius ei ollut poistunut paikaltaan. Ihmiskielen on mahdoton kuvata, mitä hän tällä hetkellä tunsi.
Se oli hän!
Jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä säteilevän riemun tunteita sanan hän kolme kirjainta sisältää.
Se oli todellakin hän. Mutta Marius saattoi tuskin häntä erottaa sen sumun vuoksi, joka äkkiä oli noussut hänen silmiinsä. Sama suloinen, kaivattu olento, sama tähti, joka oli tuikkinut hänelle kuusi kuukautta, samat silmät, sama otsa, sama suu, samat ihanat kasvot, joiden kadotessa kaikki hänen ympärillään oli pimennyt. Se tähti loisti nyt jälleen.
Ilmestyi hänen eteensä keskellä tätä inhoittavaa kurjuudenpesää.
Marius vapisi liikutuksesta. Mitä! Olihan se tosiaan hän! Hänen sydämensä tykytti niin kovasti, että silmät sumenivat. Hän oli vähällä sulaa kyyneliin. Ah, saipa hän nyt vihdoinkin nähdä hänet, niin kauan turhaan etsittyään. Hänestä tuntui kuin olisi kadottanut sielunsa ja nyt jälleen sen löytänyt.
Tyttö oli ihan entisellään, vain hiukan kalpea; hänen hienojen kasvojensa kehyksenä oli orvokinsininen sametti hattu ja vartalon verhona musta silkkivaippa. Pitkän hameen liepeen alta näkyi siro silkkikenkä.
Hänen saattajanaan oli yhä herra Leblanc.
Hän oli astunut muutaman askelen eteenpäin ja laskenut suurehkon käärön pöydälle.
Jondretten vanhin tytär oli vetäytynyt oven taa ja katseli synkin silmin samettihattua, silkkivaippaa ja noita viehättäviä, onnellisia kasvoja.
9.
Jondrette melkein itkee.
Huoneessa oli niin hämärä, että ulkoa tulija sai saman vaikutelman kuin kellariin astuessaan. Tulijat astuivatkin sisään hiukan epäröiden, kun tuskin saattoivat erottaa epäselviä hahmoja ympärillään, kun taas nämä tähän hämärään tottuneina selvästi näkivät heidät.
Herra Leblanc sanoi ystävällisellä ja surumielisellä tavallaan Jondrettelle:
"Tuossa käärössä on muutamia uusia vaatteita, sukkia ja villapeitteitä."
"Enkelimäinen hyväntekijämme peittää meidät hyvyyteensä", vastasi Jondrette kumartaen aina maahan saakka.
Sitten, molempain kävijäin tarkatessa kurjaa asumusta, hän kuiskasi nopeasti vanhemman tyttärensä korvaan: "No, mitä sanoin? Riepuja, mutta ei rahoja! Ne ovat kaikki samanlaisia. Kuule, mikä nimi sen kirjeen alla taas olikaan?"
"Fabantou", vastasi tytär.
"Dramaattinen taiteilija, niin."
Tämä oli hyvä Jondrettelle, sillä samassa kääntyi herra Leblanc taas hänen puoleensa ja sanoi ikäänkuin nimeä muistutellen:
"Minä näen, että asemanne on sangen säälittävä, herra..."
"Fabantou", lisäsi Jondrette ripeästi.
"Fabantou, niin, niinhän se oli. Nyt muistan."
"Dramaattinen taiteilija, arvon herra, jolla on ollut parempia aikoja."
Jondrette katsoi nähtävästi nyt olevan oikean hetken vaikuttaa "ihmisystävän" mieleen. Hän puhkesi sen vuoksi lausumaan äänellä, joka muistutti samalla markkinanäyttelijän itsekiitosta ja kerjäläisen nöyryyttä:
"Talman oppilas, hyvä herra! Niin, Talman oppilas! Muinoin onni minulle hymyili. Nyt on sen pahempi tullut onnettomuuden vuoro. Nähkää, jalo hyväntekijäni, ei leipää, ei tulta. Lapsiraukoillani ei ole mitään, minkä ääressä lämmittelisivät. Ainoa tuolini on rikki! Ikkunaruutu puhki! Tämmöisessä ilmassa. Vaimoni sairaana vuoteessa!"
"Vaimoparka!" sanoi herra Leblanc.
"Lapseni loukkaantunut!" lisäsi Jondrette.
Lapsi, joka vierasten tulosta oli johtunut toisiin ajatuksiin ja nyt katseli "mamsellia", oli lakannut nyyhkyttämästä.
"Itke toki ja vikise!" kuiskasi Jondrette tytölle.
Samalla nipisti hän tytön haavoittumitta kättä. Kaikki tämä tapahtui silmänkääntäjän taitavuudella.
Lapsi alkoi kirkua.
Hurmaava nuori tyttö, jota Marius sydämessään nimitti "Ursulakseen", riensi lapsen luo.
"Lapsiparka!" sanoi hän.
"Niin nähkääs, kaunis neiti", jatkoi Jondrette, "hänen kätensä on verissä. Hän loukkasi sen pahoin koneessa, jonka ääressä hän työskentelee ansaitakseen kuusi souta päivässä. Täytyy kukaties leikata häneltä pois koko käsivarsi."
"Niinkö todella?" sanoi vanha herra levottomana.
Tyttö, joka piti isän sanoja tosina, alkoi nyt itkeä vielä surkeammin.
"Se on valitettavasti hyvin luultavaa, jalo hyväntekijä!" vastasi isä.
Jo muutaman hetken oli Jondrette katsellut "ihmisystävää" omituisella tavalla. Puhuessaan hän näytti tarkkaavan tätä visusti, ikäänkuin olisi jotakin muistutellut. Äkkiä hän käytti tilaisuutta, jolloin vierasten huomio oli kiintynyt loukkaantuneeseen tyttöön, mennäkseen vuoteella kärsivän ja tylsän näköisenä makaavan vaimonsa luo ja sanoi tälle hiljaa ja kiireesti:
"Katso tarkoin tuota miestä."
Sitten hän kääntyi taas Leblancin puoleen ja jatkoi ruikutustaan:
"Nähkää, herra, minulla ei ole muuta panna päälleni kuin vaimoni risainen paita, ja ollaan keskellä talvea. Minä en voi päästä ulos vaatteiden puutteessa. Jos olisi edes riepuja päälläni, niin menisin neiti Marsin luo, joka tuntee minut ja pitää minua suuressa arvossa. Eikö hän asu vielä Tour-des-Dames-kadun varrella? Voin sanoa herralle, että me näyttelimme yhdessä maaseudulla. Hänen laakerinsa ja minun laakerini olivat yhteiset. Célimène kyllä auttaisi minua, herra. Elmire antaisi kyllä Belisairelle almun. Mutta nyt se ei ole mahdollista. Eikä ole ensimmäistäkään souta talossa! Vaimoni sairaana eikä soutakaan. Tyttäreni vaarallisesti loukkaantuneena, eikä ainoatakaan souta! Vaimollani on tukehtumiskohtauksia. Se johtuu vanhuudesta ja osaksi hermostosta. Hän tarvitsisi apua, ja samoin tyttäreni. Mutta lääkärit ja apteekkarit. Mistä ottaa rahoja heille? Kun ei ole yhtään killinkiä. Minä olisin valmis lankeamaan polvilleni kenen eteen tahansa kahden soun tähden, hyvä herra! Se on taiteen palkka. Ja teidän tulee tietää, ihana neiti, ja teidän, jalomielinen suojelijani, jotka hengitätte hyveen ja hyvyyden ilmaa ja täytätte niiden tuoksulla sen kirkon, jossa tytärparkani näkee teidät joka päivä, kun hän menee sinne rukoilemaan, teidän tulee tietää, että minä kasvatan tyttäriäni jumalanpelkoon. Minä en ole tahtonut, että he menisivät teatteriin. Jumala armahtakoon heitä, jos näkisin heidän horjahtavan! Minun kanssani ei ole leikkimistä. Minä annan heille runsaasti opetusta kunniassa, siveydessä, hyveessä. Kysykää heiltä, niin saatte kuulla. Oikealla tiellä tulee heidän vaeltaa. Heillä on isä. He eivät kuulu niihin onnettomiin, jotka alussa ovat ilman sukua ja lopussa naimisissa koko miessuvun kanssa. Sellaista ei saa tapahtua Fabantoun perheessä! Hyveessä minä tahdon heidät kasvattaa, kunniallisia tulee heidän olla. Jumalaan pitää heidän uskoa, niin, piru vieköön, pitääkin! No niin, hyvä herra, arvon herra, tiedättekö, mitä huomenna tapahtuu? Huomenna on 4. helmikuuta, onneton päivä, viimeinen lykkäyspäivä, jonka talonisäntä on myöntänyt minulle; ellen voi maksaa hänelle tänä iltana, niin häädetään meidät kaikki neljä, vanhin tyttäreni ja minut itseni, kuumesairas vaimoni, haavoittunut lapseni, täältä ja heitetään kadulle, bulevardille kodittomiksi, sateeseen ja lumeen. Niin on asianlaita, herra. Minä olen velkaa neljä neljännestä, kokonaisen vuoden, toisin sanoen kuusikymmentä frangia."
Jondrette valehteli. Neljän neljänneksen vuokra ei olisi tehnyt enempää kuin neljäkymmentä frangia, ja neljästä neljänneksestä hän ei voinut olla velkaa, koska ei ollut kuuttakaan kuukautta siitä, kun Marius oli maksanut kahdesta.
Herra Leblanc otti viisi frangia taskustaan ja pani sen pöydälle.
Jondrette ehti kuiskata vanhimman tyttärensä korvaan:
"Se saituri! Mihin hän luulee minun pääsevän hänen viidellä frangillaan? Sillähän ei edes tuoli ja ruutu tule maksetuksi. Kannattipa sen vuoksi antautua kustannuksiin!"
Herra Leblanc oli tällä välin ottanut yltään suuren ruskean palttoon, joka hänellä oli sinisen nuttunsa yllä, ja pannut sen tuolille.
"Herra Fabantou", sanoi hän, "minulla ei ole mukanani enempää kuin nämä viisi frangia, mutta minä saatan nyt tyttäreni kotiin ja palaan tänne illalla. Tänä iltanahan teidän piti maksaa...?"
Omituinen ilme välähti Jondretten kasvoissa. Hän vastasi vilkkaasti:
"Niin, kunnianarvoisa herra. Kello kahdeksan täytyy minun olla isäntäni luona."
"Minä tulen tänne kello kuusi ja tuon teille ne kuusikymmentä frangia."
"Minun hyväntekijäni!" huudahti Jondrette.
Sitten hän sanoi hiljaa vaimolleen:
"Katso tarkkaan sitä miestä, muori."
Herra Leblanc oli jälleen tarttunut nuoren neidon käsipuoleen ja meni ovelle.
"Iltaan asti, ystäväni!" sanoi hän.
"Kello kuuteenko?" kysyi Jondrette.
"Täsmälleen kello kuuteen."
Tällä hetkellä pisti tuolilla oleva palttoo Jondretten vanhemman tytön silmään.
"Herra unohtaa palttoonsa", sanoi hän.
Jondrette loi tyttäreensä musertavan katseen, jota seurasi uhkaava olkaliike.
Herra Leblanc kääntyi ja vastasi hymyillen:
"Minä en sitä unohtanut, minä jätän sen."
"Oi, suojelijani", sanoi Jondrette, "kunnianarvoisa hyväntekijäni, minä sulan kyyneliin! Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne."
"Jos menette ulos", sanoi herra Leblanc, "niin pankaa palttoo päällenne. On tosiaan hyvin kylmä."
Jondrettelle ei tarvinnut sanoa tätä kahta kertaa. Hän puki ruskean palttoon nopeasti ylleen.
Ja niin lähtivät kaikki kolme ulos, Jondrette edellä ja molemmat vieraat perässä.
10.
Ajurintaksa: kaksi frangia tunnilta.
Ei mitään tästä kohtauksesta ollut jäänyt Mariukselta huomaamatta, vaikka hän ei oikeastaan ollut nähnyt mitään. Hänen katseensa oli koko ajan ollut kiintynyt nuoreen neitoon, hänen sydämensä oli niin sanoaksemme vallannut hänet siitä hetkestä, kun tyttö oli huoneeseen astunut. Koko sen ajan, minkä neito oli huoneessa, oli Marius elänyt sellaisessa hurmiotilassa, joka ehkäisee aineellisia havaintoja ja keskittää sielun yhteen ainoaan kohtaan. Hän ei katsellut tyttöä, vaan silkkivaipasta ja samettihatusta säteilevää valoa. Jos Sirius olisi tullut huoneeseen, ei se olisi häntä enempää häikäissyt.
Kun neito avasi käärön, otti esiin vaatteet ja villapeitot, puhui ystävällisesti sairaalle äidille ja hellästi loukkaantuneelle lapselle, seurasi Marius kaikkia hänen liikkeitään ja heristi korviaan kuullakseen hänen joka sanansa. Hän tunsi hänen silmänsä, otsansa, kauneutensa, vartalonsa, astuntansa, mutta ei vielä hänen äänensä sointua. Kerran oli hän Luxembourgin puistossa luullut kuulleensa muutamia hänen sanojansa, mutta ei ollut siitä ihan varma. Hän olisi ollut valmis antamaan kymmenen vuotta elämästään kerran kuullakseen hänen puhuvan, jotta olisi saanut sieluunsa hiukankin tätä musiikkia. Mutta kaikki hukkui Jondretten valitteluihin ja ruikutuksiin. Se sekoitti todellakin suuttumusta Mariuksen nautintoon. Hän ahmi neitoa silmillään. Hän saattoi tuskin saada päähänsä, että tuo tosiaan oli se jumalainen olento, jonka hän näki kaikkien näiden saastaisten ihmisten keskessä tässä inhoittavassa pesässä.
Kun neito meni ulos, oli Mariuksella yksi ainoa ajatus: Seurata häntä eikä hellittää, ennenkuin tiesi, missä hän asui, ettei ainakaan enää kadottaisi häntä, kun niin ihmeellisellä tavalla oli hänet jälleen löytänyt. Hän hyppäsi alas lipastolta ja tarttui hattuunsa. Kun hänen kätensä jo oli ovenrivassa, pidätti eräs ajatus häntä. Käytävä oli pitkä, portaat jyrkät, Jondrette puhelias, herra Leblanc ei sen vuoksi varmaankaan vielä ollut ehtinyt vaunuihinsa; jos hän kääntyisi käytävässä, portailla tai kynnyksellä ja näkisi hänet, Mariuksen, tässä talossa, tulisi hän varmaan taas levottomaksi ja keksisi keinon hänet eksyttääkseen, ja silloin olisi kaikki taas lopussa. Mitä oli siis tehtävä? Pitäisikö odottaa hiukan? Mutta sillävälin saattoivat vaunut ajaa tiehensä. Marius oli neuvottomana. Vihdoin hän kuitenkin päätti lähteä huoneestaan.
Ketään ei ollut käytävässä. Hän riensi portaille. Sielläkään ei ollut ketään. Hän kiiti niitä alas ja ehti bulevardille juuri nähdäkseen ajurinvaunujen kääntyvän Petit-Banquier-kadun kulmasta Pariisiin päin.
Marius riensi samaan suuntaan. Kulmaan ehdittyään hän näki vielä samojen vaunujen ajavan pitkin Mouffetard-katua; ne olivat kuitenkin jo kaukana eikä ollut mitään keinoa ehtiä mukaan. Mitäpä, jos alkaisi juosta? Mahdotonta; ja muuten voisi vaunuista epäilemättä nähdä, että joku kaikin voimin juoksisi niiden jäljessä, ja isä tuntisi hänet. Tällä hetkellä näki Marius, ihmeellisen salliman oikusta, tyhjän kabrioletin tulevan bulevardia ajaen. Oli vain noustava siihen ja käskettävä ajaa perässä. Se oli varma, tehokas ja vaaraton keino.
Marius viittasi ajomiestä pysähtymään ja huusi hänelle:
"Tuntikaupalla!"
Mariuksella ei ollut kaulahuivia, hänellä oli yllään vanha työnuttunsa, josta puuttui useita nappeja, ja hänen paitansa oli rikki rinnuksesta.
Ajuri pysähtyi, vilkutti silmää ja ojensi Mariusta kohti vasemman kätensä hieroen hiljaa etusormea peukaloa vastaan.
"Mika oli tarkoitus?" kysyi Marius.
"Minä tahdon maksun etukäteen", sanoi ajuri.
Marius muisti nyt, että hänellä oli vain kuusitoista souta.
"Paljonko se tekee?"
"Neljäkymmentä souta."
"Minä maksan, kun palataan."
Vastauksen asemesta vihelsi kuski erästä katulaulun nuottia ja löi hevostaan piiskalla.
Marius näki ällistyneenä kabrioletin poistuvan. Kurjan neljänkolmatta soun vuoksi, jotka häneltä puuttuivat, menetti hän ilonsa, onnensa, rakkautensa. Kaikki pimeni jälleen. Hän oli saanut näkönsä takaisin, ja nyt hän tuli jälleen sokeaksi. Hän ajatteli katkerasti ja toden tunnustaaksemme syvästi kaivaten niitä viittä frangia, jotka hän saman päivän aamuna oli antanut onnettomalle tytölle. Jos hänellä nyt olisi ollut nuo viisi frangia, olisi hän ollut pelastettu, kuin uudestisyntynyt, päässyt kiirastulesta ja pimeydestä, olisi päässyt yksinäisyydestään, leskeydestään; hän olisi silloin jälleen solminut kohtalonsa mustan langan kauniiseen kultalankaan, joka äsken oli silmissä väikkynyt ja toisen kerran katkennut. Hän palasi epätoivoisena talorähjään.
Hänen olisi pitänyt ajatella, että herra Leblanc oli luvannut palata illalla ja että hänen, Mariuksen, ei tarvinnut muuta kuin silloin pitää paremmin varansa seuratakseen häntä; mutta nuoren tytön katselemiseen vaipuneena hän ehkä ei ollut kuullut, mitä sanottiin.
Juuri kun hänen piti mennä portaita ylös hän näki bulevardin toisella puolella Barrière des Gobelins-kadun autiolla katukäytävällä Jondretten, "ihmisystävän" päällysnuttuun puettuna keskustelevan erään epäilyttävännäköisen miehen kanssa, sellaisen, joita sanotaan "barriäärijätkiksi", jotka näyttävät hautovan pahoja ajatuksia ja tavallisesti nukkuvat päivisin, mistä voi arvella, että he työskentelevät öisin.
Molemmat miehet, jotka seisoivat liikkumattomina keskustellen lumipyryssä, muodostivat ryhmän, joka varmaan olisi herättänyt jonkun poliisimiehen mielenkiintoa, mutta johon Marius tuskin kiinnitti huomiota.
Mutta niin omiin ajatuksiinsa vaipunut kuin olikin, ei hän kuitenkaan saattanut olla panematta merkille, että tuo barriäärijätkä, joka puheli Jondretten kanssa, muistutti erästä Panchaud'ta, jota sanottiin myöskin Printanier'ksi tai Bigrenailleksi ja jota Courfeyrac oli kerran hänelle näyttänyt kertoen miestä pidettävän peräti vaarallisena yöliikkujana. Edellisessä kirjassa olemme jo tavanneet tämän nimen. Tämä Panchaud eli Printanier eli Bigrenaille esiintyi sittemmin osamiehenä useissa rikosjutuissa ja tuli lopulta kuuluisaksi roistoksi. Toistaiseksi hän oli vasta pahamaineinen. Nyttemmin hän elää murha- ja rosvoustarinoissa. Hän muodosti oman koulukuntansa edellisen hallituskauden loppuaikoina. Ja iltaisin, siihen aikaan, jolloin syntyy ryhmiä, jotka keskustelevat hiljaisella äänellä, oli La Force-vankilan Leijonaluolassa hänestä paljon puhetta. Saattoipa siinä vankilassa, juuri samalla kohtaa, missä niin sanotun pyörätien alla kulki se lokaviemäri, jota myöten kolmekymmentä vankia v. 1843 pakeni keskellä päivää, tämän viemärin kansipaadessa lukea nimen Panchaud, jonka hän itse eräällä pakoretkellään oli siihen kaivertanut. Vuonna 1832 oli hän jo poliisivalvonnan alainen, mutta ei vielä varsinaisesti esiintynyt.
11.
Kurjuus tarjoaa tuskalle palvelustaan.
Marius nousi hitaasti Gorbeaun taloryhmän portaita. Juuri huoneeseensa mennessään hän huomasi Jondretten vanhemman tyttären takanaan käytävässä. Tytön näkeminen oli hänelle vastenmielistä, sillä tyttöhän oli saanut hänen viisi frangiansa; nyt oli liian myöhäistä pyytää niitä takaisin, kabrioletti oli mennyt ja vaunut aikoja tipotiessään. Eikä tyttö olisi niitä tietenkään antanut takaisin. Kysyä häneltä, missä talossa äsken käyneet henkilöt asuivat, oli turhaa, sillä hän ei ilmeisesti sitä tiennyt, koska Fabantoun nimellä allekirjoitettu kirje oli osoitettu "hyväntekeväiselle herralle Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa".
Marius meni huoneeseensa ja yritti vetää ovea kiinni.
Se ei mennyt kiinni; hän kääntyi ja näki käden pitävän ovea raollaan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Kuka siellä on?"
Se oli Jondretten vanhin tyttö.
"Tekö?" sanoi Marius tylysti. "Aina te. Mitä te minusta tahdotte?"
Tyttö näytti miettiväiseltä eikä katsonut häneen. Hän ei ollut enää yhtä varma kuin aamulla. Hän ei ollut astunut sisään, vaan pysytteli käytävän hämärässä, missä Marius näki hänet puoliavoimesta ovesta.
"No miksi ette vastaa?" sanoi Marius. "Mitä tahdotte minusta?"
Tyttö loi häneen sameat silmänsä, joihin näytti syttyvän jonkinlaista heikkoa valoa, ja sanoi:
"Herra Marius, te näytätte kovin alakuloiselta. Mikä teitä vaivaa?"
"Minuako?" kysyi Marius.
"Niin, teitä."
"Minua ei vaivaa mikään."
"Vaivaa kyllä."
"Ei."
"Vaivaa, sanon minä."
"Antakaa minun olla rauhassa."
Marius koetti uudelleen sulkea ovea, mutta tyttö piti kättänsä välissä.
"Kuulkaa", sanoi hän, "te teette väärin. Vaikka ette ole rikas, olitte minulle hyvä tänä aamuna. Olkaa nytkin. Te annoitte minun syödä itseni kylläiseksi, sanokaa minulle nyt, mikä teitä vaivaa. Teillä on jokin suru, sen näkee kyllä. Minä toivoisin, ettei teillä olisi suruja. Mitä siihen voi tehdä. Voinko palvella teitä mitenkään? Käyttäkää minua. En pyydä tietää salaisuuksianne, teidän ei tarvitse sanoa minulle niitä, mutta voin kukaties kuitenkin olla teille hyödyksi. Voinen kai auttaa teitäkin, kun kerran autan isääni. Jos on kysymys jonkin kirjeen perille viemisestä, käynnistä talosta taloon, ovelta ovelle, jonkin osoitteen selvillesaannista, jonkun seuraamisesta, niin sellaiseen kelpaan. Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa, niin minä menen puhumaan asianomaisten kanssa; joskus riittää, kun vain sanoo heille, kuinka asianlaita on, ja kaikki selviää. Käyttäkää minua."
Mariuksen päähän pälkähti eräs ajatus. Mitäpä oksaa halveksii putoava?
Hän lähestyi tyttöä ja sanoi:
"Kuule..."
Ilon välke silmissään keskeytti tyttö:
"Niin, sanokaa minua sinuksi! Siitä pidän enemmän."
"No niin, sinähän toit tänne sen vanhan herran ja hänen tyttärensä?"
"Niin toin."
"Tiedätkö heidän osoitettaan?"
"En."
"Ota selvä siitä."
Tytön kirkastunut katse synkistyi taas.
"Sekö se on, jota toivotte?"
"Niin."
"Tunnetteko heidät?"
"En."
"Toisin sanoen", sanoi tyttö vilkkaasti, "te ette tunne, mutta tahtoisitte tulla tuntemaan hänet."
Sanassa hänet, joksi hän oli vaihtanut sanan heidät, oli jotakin merkitsevää ja katkeraa.
"No, voitko tehdä sen?"
"Te saatte sen kauniin neidin osoitteen."
Myöskin sanoissa "sen kauniin neidin" oli jotakin, joka loukkasi Mariusta. Hän sanoi:
"Yhdentekevää. Isän tai tyttären osoitteen. Molempien osoitteen."
Tyttö katsoi häntä silmiin.
"Entä mitä annatte minulle siitä?"
"Mitä vain tahdot."
"Kaikkiko, mitä tahdon?"
"Niin."
"Te saatte osoitteen."
Tyttö painoi päänsä alas ja työnsi oven kiivaasti kiinni.
Marius oli jälleen yksinään.
Hän istahti tuolille ja vaipui ajatuksiinsa, voimatta niitä kuitenkaan pitää koossa. Kaikki, mitä aamusta alkaen oli tapahtunut, enkelin ilmestyminen ja katoaminen, Jondretten tytön sanat, hiven toivoa keskellä ääretöntä toivottomuutta, pyöri hänen päässään.
Äkkiä herätettiin hänet väkisin unelmistaan.
Hän kuuli Jondretten kimakan ja terävän äänen lausuvan seuraavat sanat, jotka herättivät hänessä suurta mielenkiintoa:
"Minä sanon sinulle, että olen asiastani varma ja että tunsin hänet."
Kenestä puhui Jondrette? Kenet hän oli tuntenut? Hänenkö "Ursulansa" isän? Kuinka! Tuntisiko Jondrette hänet? Saisiko hän, Marius, tällä äkillisellä ja odottamattomalla tavalla kaikki ne tiedot, joita ilman elämä oli hänelle synkkää pimeyttä? Saisiko hän vihdoinkin tietää, ketä rakasti, kuka se nuori tyttö oli ja kuka hänen isänsä oli? Oliko häntä ympäröivä sumu hälvenemässä? Oi taivasten tekijä!
Hän pikemmin hypähti kuin kiipesi lipastolle ja asettui paikalleen seinässä olevan reiän ääreen.
Näin hän katseli jälleen Jondretten pesään.
12.
Mihin herra Leblancin viiden frangin raha käytettiin.
Perheen ulkomuoto oli muuttunut vain sikäli, että äiti ja tyttäret olivat ottaneet esiin käärön sisällyksen, pukeneet yllensä villanutut ja panneet jalkoihin sukat. Kaksi uutta villapeittoa oli pantu vuoteiden päälle.
Jondrette oli ilmeisesti juuri tullut kotiin. Hän oli vielä hengästyneenä kävelynsä jälkeen. Tyttäret istuivat permannolla lieden ääressä; vanhempi oli sitomassa nuoremman haavaa. Vaimo makasi kuin halvautuneena ja ihmettelevän näköisenä lieden vieressä olevassa vuoteessa. Jondrette kulki huoneessa edestakaisin pitkin askelin. Outo ilme kiilui hänen silmissään.
Vaimo, joka tuntui olevan ihan ällistyneenä ja samalla pelkäävän miestään, rohkeni vihdoin kysyä:
"Mutta oletko ihan varma siitä?"
"Olen, ihan varma. Siitä on kahdeksan vuotta, mutta minä tunsin hänet. Oo, minä tunsin hänet, minä tunsin hänet heti! Eikö se pistänyt sinun silmiisi?"
"Ei."
"Mutta minähän sanoin sinulle: 'katso tarkkaan sitä miestä!' Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa, tuskin edes vanhentuneet; muutamat ihmiset eivät tunnu vanhenevan; miten he siinä menettelevät, en tiedä. Hänen äänensä. Hän on paremmin pukeutunut, siinä kaikki. Ah, sinä saatanan salajussi, nyt pääsen vihdoinkin sinusta selville!"
Hän vaikeni ja sanoi sitten tyttärilleen:
"Menkää ulos te!" ja vaimolleen: "Merkillistä, ettet sinä sitä huomannut."
Tytöt nousivat totellakseen.
Äiti sammalsi:
"Ulosko, käsi kipeänä?"
"Ilma tekee hänelle hyvää", sanoi Jondrette. "Ulos siitä!"
Mies oli ilmeisesti niitä, joita ei vastusteta. Molemmat tytöt menivät.
Juuri kun he olivat ovessa menossa, tarttui isä vanhemman käsivarteen ja sanoi omituisella äänellä:
"Lyönnilleen kello viisi olette täällä taas molemmat. Minä tarvitsen teitä."
Marius heristi korviansa.
Jäätyään vaimonsa kanssa kahden kesken alkoi Jondrette uudelleen astella edestakaisin huoneessa ja kulki sen nurkasta toiseen pariin kertaan puhumatta sanaakaan. Sitten hän työnsi yllään olevan naisenpaidan helmat housujensa sisään.
Äkkiä hän kääntyi vaimonsa puoleen, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja sanoi:
"Tahdotko, että sanon sinulle toisenkin asian? Neiti..."
"No minkä sitten?" vastasi vaimo. "Neiti?"
Marius huomasi selvästi, että puhe koski häntä. Hän kuunteli kuumeisen levottomana. Koko hänen elämänsä oli keskittynyt korviin.
Mutta Jondrette oli kumartunut ja puhui vaimonsa kanssa kuiskaten. Sitten hän taas oikaisihe ja sanoi ääneen:
"Se on hän."
"Tuoko neiti?"
"Niin, juuri se", sanoi mies.
Ei mikään voi kuvata kaikkea sitä, mitä sisältyi vaimon sanaan "tuoko neiti?" Siinä oli hämmästystä, raivoa, vihaa ja kateutta sekaisin samassa, oudossa äänenpainossa. Mies oli nähtävästi kuiskannut jonkin nimen hänen korvaansa.
"Mahdotonta!" huudahti vaimo. "Kun ajattelen, että minun tyttöni kulkevat paljasjalkaisina ja ilman kunnollista hametta. Ja tuolla oli silkkivaippa, samettihattu, nauhakengät ja kaikki! Hänellä oli päällään vaatetta yli kahdensadan frangin arvosta! Häntähän olisi voinut luulla ylhäiseksi naiseksi. Ei, sinä erehdyt. Ja sitten, se toinen oli kauhean ruma, mutta tämähän oli oikein sievä. Se ei voi olla hän!"
"Mutta minä sanon sinulle, että se on hän. Saat nähdä."
Tämän varman vakuutuksen kuultuaan vaimo kohotti suurta, punaista naamaansa ja loi kaamean katseen kattoon. Tällä hetkellä hän näytti Mariuksen mielestä vielä kamalammalta kuin mies. Se oli imisä, jolla oli tiikerin katse.
"Kuinka", sanoi hän, "tuoko kauhean kaunis neiti, joka katseli minun tyttöjäni niin säälivän näköisenä, olisi se kerjäläiskakara! Oo, minä tallaisin hänet mäsäksi puukengilläni!"
Hän nousi vuoteelta ja seisoi hetken hiukset hajallaan, sieraimet leveinä, suu raolla ja nyrkit koholla. Sitten hän taas vaipui kurjalle vuoteelleen. Mies käveli edestakaisin kiinnittämättä mitään huomiota vaimoonsa.
Hetken kestäneen äänettömyyden jälkeen hän meni taas tämän luo, pysähtyi hänen eteensä kädet ristissä rinnallaan kuten äskenkin ja sanoi:
"Tahdotko, että sanon sinulle vielä erään asian?"
"Minkä sitten?" kysyi vaimo.
Mies vastasi lyhyesti matalalla äänellä:
"No, minun onneni on valmis."
Vaimo loi häneen katseen, joka näytti sanovan: onko mies tullut hulluksi?
Mies jatkoi:
"Tuhat tulimmaista! Minä olen nyt kyllin kauan kuulunut seurakuntaan Kuole-nälkään-jos-sinulla-on-tulta-kuole-viluun-jos-sinulla-on-leipää! Minä olen kyllästynyt kurjuuteen, omaan taakkaani ja toisten! Minä en enää laske leikkiä, minusta ei siinä ole mitään hauskaa, nyt riittää narripeli ja ilveily! Nyt, iankaikkinen isä, tahdon syödä, mitä himoittaa, ja juoda, mitä mieleni tekee! Syödä! Maata! Olla joutilaana! Täytyyhän vuoron tulla minullekin, piru vieköön, ennenkuin keperryn! Haluan olla miljoonamiehenä minäkin!"
Hän kiersi kerran huoneen ja lisäsi:
"Niinkuin muutkin."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vaimo.
Mies pudisti päätään, vilkutti silmiään ja koroitti ääntään kuin markkinakauppias, joka aikoo pitää puhetta:
"Mitäkö tarkoitan. Kuuntele!"
"Hiljaa!" varoitti vaimo. "Älä puhu niin äänekkäästi, jos on kysymys asioista, joita ei pidä kuulla."
"Pyh! Kuka täällä kuulisi? Naapuriko? Minä näin hänen äsken menevän ulos. Ja muuten, kuuleeko se pähkänauta mitään? Ja sanonhan sinulle, että näin hänen menevän ulos."
Jonkinlaisesta vaistosta alensi Jondrette kuitenkin ääntään, vaikka ei sentään niin paljoa, ettei Marius olisi kuullut hänen sanojansa. Suotuisa seikka, josta johtui, että Marius saattoi tarkasti seurata tätä keskustelua, oli se, että lumi vaimensi vaunujenkolinaa bulevardilla.
Ja Marius kuuli seuraavaa:
"Kuule siis. Kroisos on kiikissä! Se on kuin melkein jo tapahtunut. Kaikki on järjestetty. Minä tapasin väkeni. Hän tulee tänne tänä iltana kello kuusi. Hän tulee mukanaan kuusikymmentä frangia, se lurjus! Kuulitko, kun syötin häneen jutun kuudestakymmenestä frangista, isännästä ja helmikuun 4. päivästä? Eihän nyt vielä ole neljännestäkään. Sellainen pässinpää! Hän tulee siis kello kuusi. Siihen aikaan on naapuri mennyt syömään päivällistään. Eukko Bougon on puuhillaan kaupungilla. Koko talossa ei ole ketään. Naapuri ei koskaan tule kotiin ennenkuin kello yksitoista. Tytöt saavat olla vahdissa. Sinä saat auttaa meitä. Hän saa maksaa."
"Mutta ellei hän maksa?" kysyi vaimo.
Jondrette teki kamalan liikkeen ja sanoi:
"Silloin kynimme me hänet."
Hän purskahti nauruun.
Ensimmäistä kertaa Marius kuuli hänen nauravan. Se oli kylmää ja hillittyä naurua, joka pöyristytti.
Jondrette avasi lieden vieressä olevan seinäkaapin ja otti siitä vanhan lakin, jonka pani päähänsä, puhdistettuaan sitä ensin hihallaan.
"Nyt minä menen ulos. Minun on tavattava vielä pari kunnon poikaa. Saat nähdä, kuinka hyvin asia luonnistuu. Minä palaan niin pian kuin suinkin; nyt on iso saalis kierroksessa; pidä sinä vaari talosta."
Hän seisoi hetken mietteissään kädet housuntaskuissa; sitten hän sanoi:
"Oli sentään onnenpotkaus, ettei hän tuntenut minua. Jos hän sen olisi tehnyt, ei hän olisi tullut takaisin. Silloin hän olisi päässyt kynsistämme. Minun partani se minut pelasti, minun romanttinen leukapartani, minun pieni, kaunis, romanttinen leukapartani."
Hän alkoi taas nauraa.
Hän meni ikkunan luo. Lunta satoi yhä edelleen.
"Semmoinen koiranilma!" sanoi hän.
Sitten hän napitti palttoonsa ja sanoi:
"Tämä kotelo on minulle liian väljä. Mutta yhdentekevä. Se vanha veitikka teki saakelin hyvin jättäessään sen minulle. Muutenhan en olisi voinut mennä ulos, ja kaikki olisi silloin vielä kerran mennyt myttyyn. Miten kaikki sentään riippuukaan pikkuasioista!"
Hän painoi lakin silmilleen ja lähti ulos.
Hän oli tuskin ehtinyt muutamia askelia ulos ovesta, kun tämä taas avautui ja hänen kalpea ja ovela naamansa uudelleen tuli esiin.
"Minä unohdin jotakin", sanoi hän. "Sinun pitää hankkia hiillospannu ja hiiliä."
Hän heitti vaimon esiliinaan "ihmisystävältä" saamansa viiden frangin kolikon.
"Hiillospannu?" kysyi vaimo.
"Niin."
"Paljonko hiiliä?"
"Kaksi mittaa."
"Se on kolmekymmentä souta. Jäännöksellä ostan jotakin päivälliseksi."
"Ei, peijakas."
"Miksei?"
"Älä tuhlaa sadan soun rahaa."
"Miksei?"
"Minunkin täytyy ostaa jotakin."
"Mitä?"
"Jotakin."
"Paljonko siihen tarvitset?"
"Missä täällä on romukauppa?"
"Mouffetard-kadulla."
"Aivan oikein, siinä kulmassa; minä muistan."
"Mutta sano, paljonko tarvitset siihen, mikä sinun on ostettava."
"Viisikymmentä souta – ehkä kolme frangia."
"Ei sitten jää paljoa syötäväksi."
"Tänään ei ole kysymys syömisestä. Nyt on parempaa tehtävää."
"Hyvä on, kultaseni."
Tämän jälkeen Jondrette jälleen sulki oven, ja tällä kertaa kuuli Marius hänen askelensa käytävässä ja sitten portaissa.
Saint-Médardin tornikello löi juuri yhtä.
13.
Solus cum solo, in loco remoto, non cogitabuntur orare pater noster.
Niin unelmoiva kuin Marius olikin, oli hänellä kuitenkin, kuten jo olemme sanoneet, luja ja voimakas luonne. Tottumus yksinäisiin mietiskelyihin, joka hänessä oli kehittänyt osanottoa ja sääliä, oli ehkä vähentänyt hänen ärtyisyyttään, mutta sitävastoin jättänyt koskemattomaksi kyvyn suuttumuksen tuntemiseen; bramiinin hyväntahtoisuuden ohella oli hänessä tuomarin ankaruus; hän sääli kilpikonnaa, mutta murskasi kyykäärmeen. Tuo, johon hän nyt oli katsonut, oli kyykäärmeenpesä, petojen luola.
Ei mikään niistä arvoituksista, joihin hän oli toivonut selitystä, ollut hänelle valjennut; ne olivat päinvastoin käyneet vielä hämärämmiksi; hän ei tiennyt Luxembourgin puiston kauniista tytöstä ja niinsanotusta herra Leblancista enempää kuin että Jondrette tunsi heidät. Salaperäisistä puheista hän ymmärsi selvästi vain sen, että valmistettiin väijytystä, hämärää, mutta kamalaa väijytystä, että molempia uhkasi suuri vaara, tyttöä mahdollisesti, mutta isää varmasti, ja että heidät täytyi pelastaa, Jondretten julmat juonet tehdä tyhjiksi ja näiden lukkien verkko hävittää.
Hän katseli hetken Jondretten vaimoa. Tämä oli eräästä loukosta vetänyt esiin vanhan rautapeltisen hiillospannun ja penkoi nyt rautaromuja.
Marius laskeutui alas lipastolta niin varovasti kuin mahdollista, jottei synnyttäisi pienintäkään melua.
Huolestuneena noiden petojen hankkeista ja tuntien Jondretten herättämää kauhua hän kuitenkin tavallaan iloitsi ajatellessaan, että hänen ehkä oli suotu tehdä jokin palvelus rakastetulleen.
Mutta mitä oli tehtävä? Varoittaisiko hän vaarassa olevia? Mutta mistä hän löytäisi heidät? Hän ei tiennyt heidän osoitettaan. He olivat hetken häilähtäneet hänen silmissään, mutta sitten taas kadonneet Pariisin mittaamattomiin syvyyksiin. Odottaisiko hän määräaikaan, kello kuuteen illalla, herra Leblancia portin ulkopuolella ja ilmoittaisi hänelle salajuonen? Mutta Jondrette apureineen näkisi hänet vaanimassa, paikka oli autio, he olivat voimakkaammat kuin hän, he keksisivät jonkin keinon ottaakseen hänet kiinni ja poistaakseen paikalta, ja se, jota Marius tahtoi pelastaa, olisi hukassa. Kello oli lyönyt yksi, kello kuusi oli juoni pantava toimeen. Mariuksella oli siis viisi tuntia aikaa.
Oli yksi ainoa keino.
Hän puki ylleen parhaan nuttunsa, solmi silkkisen kaulaliinan kaulaansa, otti hattunsa ja lähti ulos enempää melua synnyttämättä kuin jos olisi kävellyt avojaloin sammalilla.
Jondretten vaimo sitäpaitsi penkoili rautaromuansa.
Ulos päästyään Marius kiiruhti Petit-Banquier-kadulle.
Hän oli tullut noin puoliväliin tätä katua, matalan aidan kohdalle, jonka yli paikoitellen saattoi astua ja jonka takana oli asumaton tontti; hän kulki hitaasti ajatuksiinsa vaipuneena, ja lumi vaimensi vielä hänen askeltensa kuulumista. Äkkiä hän kuuli puhetta ihan likeltä. Hän katsoi ympärilleen, katu oli tyhjä; siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, oli keskipäivä, ja kuitenkin kuuli hän puheen ihan selvään.
Hän katsahti aidan yli, jonka viertä hän kulki.
Sen takana istui todella lumessa, seinä aitaa vasten, kaksi miestä, jotka hiljaa puhelivat keskenään.
Molemmat olivat hänelle tuntemattomia; toinen oli parrakas mies, pusero yllään, toinen pitkätukkainen ja ryysyinen. Parrakkaalla oli päässään kreikkalainen lakki, toinen oli paljaspäinen, tukka aivan lumessa.
Hiukan kurkottamalla saattoi Marius kuulla, mitä he puhuivat.
Pitkätukkainen kyhnäsi toista kyynärpäällään ja sanoi:
"Kun Patron-Minette on puuhassa, täytyy asian onnistua."
"Niinkö luulet?" sanoi partasuu.
"Kukin saa osalleen viidensadan frangin setelin, ja pahimmassa tapauksessa – jos huonosti kävisi – tulee siitä viisi, kuusi tai korkeintaan kymmenen vuotta."
Toinen vastasi hiukan epäröiden, hampaiden kalistessa kylmästä:
"Se on vakava asia, semmoinen. Siihen ei ole hyvä sekaantua."
"Mutta minä sanon sinulle, ettei se voi epäonnistua", intti pitkätukkainen. "Ukko Olemattoman suuret vankkurit on valjastettu."
Sitten he alkoivat puhua eräästä melodraamasta, jonka olivat edellisenä iltana nähneet Gaîeté-teatterissa.
Marius jatkoi matkaansa.
Hänestä tuntui, että noiden aidan taa niin omituisesti piiloutuneiden ja lumessa värjöttävien miesten salaperäinen puhe saattoi olla jossakin yhteydessä Jondretten kamalain suunnitelmien kanssa. Se oli luultavasti "asia".
Hän meni Saint-Marceaun esikaupunkiin ja kysyi ensimmäisestä puodista, minkä tapasi, missä joku poliisikomisarius olisi tavattavissa.
Häntä neuvottiin Pontoise-kadun n:oon 14.
Marius meni sinne.
Eräässä leipuripuodissa, jonka ohi hän kulki, hän osti kahdella soulla leipää, minkä söi, koska arveli, ettei hän sinä päivänä kuitenkaan joutuisi päivälliselle.
Matkallaan hän kiitteli sallimuksen teitä. Hän ajatteli, että ellei hän aamulla olisi antanut viittä frangiaan Jondretten tytölle, olisi hän seurannut herra Leblancin vaunuja ja jäänyt tietämättömäksi koko hankkeesta; mikään ei silloin olisi estänyt Jondretten juonta, ja herra Leblanc olisi ollut mennyttä ja epäilemättä hänen tyttärensä samalla.
14.
Poliisivirkamies antaa kaksi taskupistoolia asianajajalle.
Tultuaan Pontoise-kadun n:oon 14, meni Marius toiseen kerrokseen ja kysyi poliisikomisariusta.
"Herra poliisikomisarius ei ole kotona", ilmoitti vahtimestari, "mutta täällä on poliisipäällysmies, joka on hänen sijallaan. Tahdotteko puhua hänen kanssaan? Onko tärkeä asia?"
"On", vastasi Marius.
Vahtimestari saattoi hänet komisariuksen huoneeseen. Siellä seisoi kookas mies kaakeliuuniin nojaten pitäen molemmilla käsillään ylhäällä väljän kaapunsa liepeitä. Hänellä oli nelikulmainen naama, ohuet, lujasti yhteen puristuneet huulet, paksu ja hyvin tuuhea, harmahtava poskiparta ja katse, joka tuntui saattavan kääntää toisen taskut nurin. Siitä katseesta olisi voinut sanoa, ettei se tunkenut, vaan penkoi läpi ihmisen.
Tämä mies ei näyttänyt paljoa vähemmän villiltä ja peloittavalta kuin Jondrette; verikoira on usein yhtä pelättävä vastaantulija kuin susi.
"Mitä te haluatte?" kysyi hän Mariukselta lisäämättä tavanmukaista "herra"-sanaa.
"Oletteko herra poliisikomisarius?"
"En. Hän on poissa. Minä olen hänen sijaisensa."
"Minä tulen tänne hyvin salaisessa asiassa."
"Puhukaa siis!"
"Ja kiireellisessä."
"Puhukaa siis pian!"
Tämä tyyni ja jyrkkä mies vaikutti samalla kertaa kaameasti ja rauhoittavasti. Hän herätti sekä pelkoa että luottamusta. Marius kertoi hänelle asian: että eräs henkilö, jonka hän tunsi vain ulkonäöltä, oli houkuteltu tänä iltana menemään ansaan; että hän, Marius Pontmercy, asianajaja, joka asui roistokoplan asunnon viereisessä huoneessa, oli seinän läpi kuullut koko juonen; että lurjus, joka juonen oli suunnitellut, oli eräs Jondrette; että tällä oli rikostovereina arvattavasti barriäärijätkiä, muiden muassa eräs Panchaud eli Printanier tai Bigrenaille; että Jondretten tyttärien oli määrä olla vahdissa; että ei ollut mitään keinoa varoittaa uhattua henkilöä, kun ei edes tiedetty hänen nimeään, ja vihdoin, että juoni oli tarkoitettu toimeenpantavaksi tänä iltana kello kuusi Boulevard de l'Hôpitalin autioimmassa osassa, talossa n:o 50-52.
Kun poliisipäällysmies kuuli tämän numeron, katsahti hän ylös ja sanoi kylmästi:
"Siis käytävän perällä olevassa huoneessa?"
"Aivan niin", vastasi Marius ja lisäsi sitten: "Tunnetteko siis sen talon?"
Poliisipäällysmies seisoi hetken hiljaa ja vastasi sitten lämmittäen toisen saappaansa kantapäätä uuninaukon edessä:
"Luultavasti."
Hän jatkoi sitten, hampaittensa välissä mutisten enemmän kaulaliinalleen kuin Mariukselle:
"Sitten siinä on kai Patron-Minetten sormi pelissä."
Tämä sana hämmästytti Mariusta.
"Patron-Minette?" sanoi hän. "Sen sanan olen todellakin kuullut mainittavan."
Ja hän kertoi päällysmiehelle pitkätukkaisen ja partasuun välisen keskustelun lumessa Petit-Banquier-kadun aidan takana.
Poliisipäällysmies mutisi:
"Pitkätukkainen oli varmaankin Brujon ja partasuu Demi-Liard eli Deux-Milliards."
Hän oli taas painanut silmäluomensa alas ja tuumiskeli:
"Mitä ukko Olemattomaan tulee, luulen tietäväni, kuka hän on. Kas, nyt olen polttanut reiän kaapuuni! Ne lämmittävätkin näitä perhanan kakluuneja aina liiaksi. Numero 50-52. Gorbeaun vanha talo."
Sitten hän katsoi Mariusta ja sanoi:
"Ettekö ole nähneet ketään muuta kuin partasuun ja pitkätukkaisen?"
"Olen, Panchaud'n."
"Ettekö ole huomannut eräänlaista epäilyttävää teikaria kiertelevän niillä seuduin?"
"En."
"Ettekä suurta ja paksua miestä, joka muistuttaa Jardin des Plantes'in elefanttia?"
"En."
"Ettekä erästä jätkää, joka on kuin viraltapantu pappi?"
"En."
"Mitä neljänteen tulee, ei häntä näe kukaan, eivät edes hänen apurinsa ja kätyrinsä. Ei ole kummakaan, ettei hän ole tullut näkyviinne."
"Mutta mitä miehiä nuo kaikki ovat?" kysyi Marius.
Poliisipäällysmies jatkoi:
"Muuten ei se ole heidän tavallinen aikansa."
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä ja sanoi sitten:
"Numero 50-52. Minä tunnen sen talorähjän. Meidän on mahdoton piiloutua sinne näyttelijäin huomaamatta, ja silloin ne pääsisivät jutusta peruuttamalla näytännön. He ovat niin ujoja. Yleisö häiritsee heitä. Ei kelpaa! Minä tahdon kuulla heidän laulavan ja antaa heidän tanssia."
Kun tämä monologi oli päättynyt, kääntyi hän Mariuksen puoleen katsellen häntä terävästi:
"Pelkäättekö?"
"Mitä?"
"Noita miehiä?"
"En enempää kuin teitä", vastasi Marius jurosti, sillä hän alkoi kiinnittää huomiota siihen, ettei poliisimies vieläkään ollut puhutellut häntä herraksi.
Poliisipäällysmies katsoi Mariusta vielä terävämmin ja sanoi sitten jonkinlaisella virallisella juhlavuudella:
"Te puhutte kuin rohkea ja rehellinen mies. Rohkeus ei pelkää rikollisia eikä rehellisyys viranomaisia."
Marius keskeytti hänet:
"Hyvä on, mutta mitä te aiotte tehdä?"
Poliisipäällysmies vastasi vain:
"Sen talon vuokralaisilla on omat portinavaimensa päästäkseen yöllä sisään. On kai teilläkin?"
"On", vastasi Marius.
"Onko mukananne?"
"On."
"Antakaa se minulle", sanoi päällysmies.
Marius otti avaimen liivintaskustaan, antoi sen päällysmiehelle ja lisäsi:
"Jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin otatte riittävästi miesvoimaa mukaanne."
Poliisipäällysmies vastasi Mariukselle katseella, jommoisen Voltaire olisi luonut maalaisakateemikkoon, joka olisi esittänyt hänelle sopivaa loppusointua; sitten hän pisti molemmat tavattoman suuret kätensä suunnattoman suuriin taskuihinsa ja otti esiin kaksi ns. taskupistoolia. Hän ojensi ne Mariukselle ja sanoi hänelle vilkkain, lyhyin lausein:
"Ottakaa nämä. Menkää kotiinne. Piiloutukaa huoneeseenne niin, että luullaan teidän olevan ulkona. Ne ovat ladatut, kummassakin kaksi luotia. Pitäkää tarkkaa vaaria. Seinässähän on reikä, sanoitte. Miehet tulevat kyllä. Antakaa heidän puuhata vähän aikaa. Kun he mielestänne ovat menneet kyllin pitkälle ja on aika sanoa seis, ammutte laukauksen. Mutta ei liian aikaisin. Odottakaa, kunnes on ryhdytty tekoon; te olette lakimies ja tiedätte, mitä se merkitsee".
Marius otti pistoolit ja pani ne nuttunsa sivutaskuun.
"Ei, siinä ne pullottavat, niin että voi nähdä", sanoi päällysmies. "Pankaa ne mieluummin housuntaskuihin."
Marius totteli.
"No niin", jatkoi päällysmies, "nyt ei kummallakaan meistä ole minuuttiakaan aikaa hukata. Mitä kello on? Puoli kolme? Sehän oli kello seitsemän?"
"Kello kuusi", sanoi Marius.
"Sitten ehdin, mutta juuri parahiksi", jatkoi päällysmies. "Älkää unohtako mitään, mitä sanoin. Pistoolinlaukaus, pang!"
"Olkaa rauhassa", vastasi Marius. Ja kun Marius tarttui ovenripaan lähteäkseen, huusi päällysmies vielä:
"Eräs asia! Jos tarvitsette minua sitä ennen, niin tulkaa tänne tai lähettäkää sana. Kysytte vain poliisipäällysmies Javertia."
15.
Jondrette ostoksillaan.
Muutamaa hetkeä myöhemmin, noin kello kolme, kulki Courfeyrac sattumalta Bossuet'n kanssa Mouffetard-katua alaspäin. Lunta satoi vielä sakeammin. Bossuet sanoi juuri Courfeyracille:
"Kun näkee näiden valkoisten lumihiutaleiden putoavan, voisi luulla, että taivaassa raivoaa rutto valkoisten perhosten keskuudessa."
Samassa huomasi Bossuet Mariuksen, joka kulki katua ylöspäin barriääreille päin, eriskummallinen ilme kasvoillaan.
"Kas, Marius!" sanoi hän.
"Minä olen jo nähnyt hänet", sanoi Courfeyrac. "Älä sano hänelle mitään."
"Miksi?"
"Hän askartelee."
"Mitä sitten?"
"Etkö näe hänen ilmettänsä?"
"Mikä ilme se on?"
"Hänhän on sen näköinen kuin seuraisi jonkun jälkiä."
"Niinpä todellakin", sanoi Bossuet.
"Katso hänen silmiään!" jatkoi Courfeyrac.
"Mutta ketä peijakasta hän seuraa?"
"Jotakin sulotarta tietenkin. Hän on rakastunut."
"Mutta minä en näe yhtään hienohelmaa koko kadulla."
Courfeyrac tarkkasi lähemmin.
"Hän seuraa erästä miestä."
Noin kaksikymmentä askelta Mariuksen edellä kulki tosiaan mies, jonka saattoi takaapäin havaita harmaapartaiseksi.
Miehellä oli yllään aivan uusi päällysvaippa, joka oli hänelle aivan liian väljä, ja kauhean risaiset housut, jotka olivat pahasti loan tahraamat.
Bossuet purskahti nauramaan.
"Mikähän mies sekin mahtaa olla?"
"Sekö?" vastasi Courfeyrac. "Se on runoilija. Runoilijat käyttävät mielellään housuja kuin kaniininnahkakauppiaat ja päällysvaippoja kuin Ranskan päärit."
"Katsokaamme, minne Marius menee ja minne tuo mies on matkalla", sanoi Bossuet. "Seurataan me vuorostamme heitä, vai mitä?"
"Bossuet", huudahti Courfeyrac, "Meaux'n kotka! Sinä olet typerä seuratessasi miestä, joka seuraa toista miestä!"
He kääntyivät takaisin.
Marius oli todellakin nähnyt Jondretten Mouffetard-kadulla ja vakoili häntä.
Jondrette kulki hänen edellään aavistamatta, että joku jo seurasi häntä katseillaan.
Hän poikkesi Mouffetard-kadulta, ja Marius näki hänen menevän erääseen Gracieuse-kadun varrella olevaan mitä kurjimpaan hökkeliin, missä hän viipyi noin neljännestunnin, minkä jälkeen palasi Mouffetard-kadulle. Hän meni erääseen rautaromukauppaan, joka siihen aikaan oli Pierre-Lombard-kadun kulmassa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Marius näki hänen tulevan puodista, kädessään suuri puuvartinen rautahukari, jonka hän peitti palttoonsa alle. Tultuaan Petit-Gentilly-kadulle kääntyi Jondrette vasemmalle ja meni kiireesti Petit-Banquier-kadulle. Nyt alkoi hämärtää, lumisade, joka hetkeksi oli lakannut, alkoi uudelleen; Marius asettui vahtimaan nytkin ihan aution Petit-Banquier-kadun kulmaan seuraamatta Jondrettea perässä. Ja se oli hänelle hyvä, sillä tultuaan sen matalan aidan kohdalle, missä Marius oli kuullut pitkätukkaisen ja partasuun keskustelun, Jondrette kääntyi todetakseen, ettei kukaan häntä seurannut tai nähnyt, meni sitten aidan yli ja katosi.
Se asumaton tontti, jota tämä aita ympäröi, oli yhteydessä takapihan kanssa, joka kuului eräälle huonomaineiselle, vararikkoon joutuneelle ent. ajurille, jolla vielä oli muutamia vanhoja puoliumpinaisia berlinivaunuja vajassaan.
Marius katsoi parhaaksi käyttää Jondretten poissaoloa palatakseen kotiin; oli sitäpaitsi jo aika; eukko Bougonin tapana oli joka ilta, mennessään toimituksilleen, lukita portti, joka siis aina oli suljettuna jo hämärissä; Marius oli antanut avaimensa poliisipäällysmiehelle; oli siis tärkeää, että hän kiiruhti.
Ilta oli tulossa, oli jo melkein pimeä; taivaalla oli vain yksi auringon valaisema paikka, nimittäin kuu.
Se nousi ihan punaisena La Salpêtrièren matalan kupukaton takaa.
Marius riensi ripeästi takaisin numeroon 50-52. Portti oli vielä auki, kun hän tuli perille. Hän nousi varpaillaan ylös portaita ja hiipi pitkin käytävän seinäviertä huoneeseensa. Molemmin puolin käytävää oli, kuten muistettaneen, huoneita, jotka kaikki olivat nyt tyhjinä ja vuokrattavina. Eukko Bougon antoi niiden ovien tavallisesti olla auki. Erään oven ohi mennessään oli Marius asumattomassa huoneessa huomaavinaan neljä miestä, jotka seisoivat ihan liikkumattomina ja joita heikosti valaisi luukusta häämöttävä viimeinen päivänvalo.
Marius ei yrittänyt katsoa tarkemmin, kun ei itse puolestaan tahtonut tulla nähdyksi. Hänen onnistui hiljaa ja huomaamatta päästä huoneeseensa. Olikin aika. Hetkistä myöhemmin hän kuuli eukko Bougonin menevän pois ja portin lusahtavan lukkoon.
16.
Kuullaan eräs laulu, joka oli muodissa vuonna 1832.
Marius istuutui vuoteelleen. Kello saattoi olla noin puoli kuusi. Vain puoli tuntia erotti häntä siitä, mitä oli tapahtuva. Hän kuuli suontensa tykinnän niinkuin pimeässä kuulee kellon raksutuksen. Hän ajatteli sitä kahdessa suunnassa tapahtuvaa marssia, joka tällä hetkellä suoritettiin pimeässä: kuinka rikos marssi esiin yhtäältä, oikeus toisaalta. Hän ei ollut pelkuri, mutta ei kuitenkaan saattanut värisemättä ajatella, mitä oli tulossa. Niinkuin jokaiseen, joka äkkiä joutuu odottamattomaan seikkailuun, oli koko tämä päivä tehnyt häneen saman vaikutuksen kuin uni, ja todetakseen, ettei hän tosiaan nähnyt unta, täytyi hänen tunnustella molempia kylmiä pistooleja housuntaskuissaan.
Lunta ei enää satanut; kuu, joka kävi yhä kirkkaammaksi, irtautui usmasta, ja sen valo, johon vitilumen heijastusta sekaantui, loi huoneeseen hämyhohtoa.
Jondretten huoneessa oli valoisaa. Marius näki seinäaukosta tuikkivan punertavaa valoa, joka hänestä tuntui veren väriseltä.
Oli selvää, ettei tämä valo voinut johtua kynttilästä. Muuten ei Jondretten puolelta kuulunut elon merkkiäkään, ei kukaan liikkunut, ei kukaan puhunut, ei kukaan vetänyt henkeänsä, hiljaisuus siellä oli jäätävä ja syvä, ja ellei tuota valonkajastusta olisi ollut, olisi voinut luulla olevansa haudan vieressä.
Marius riisui hiljaa saappaansa ja pani ne sängyn alle.
Kului muutama minuutti. Marius kuuli porttia avattavan, raskaita, kiireisiä askeleita portaista ja läpi käytävän, naapurin oven säppiä nostettavan meluisasti; Jondrette palasi kotiin.
Heti kuului useita ääniä. Koko perhe oli koolla. He olivat vain olleet ääneti perheenisän poissa ollessa, niinkuin sudenpoikaset, kun susi on poissa pesästä.
"Se olen minä", sanoi Jondrette.
"Hyvää iltaa, isä kulta", vastasivat tytöt.
"No?" kysyi äiti.
"Kaikki käy kuin tanssi", vastasi Jondrette, "mutta jalkojani palelee niin vietävästi. Oli hyvä, että olit pukeutunut. Se on tarpeen, jotta voit herättää luottamusta."
"Minä olen täysin pukeutunut ulos mennäkseni."
"Ethän vain unohda mitään siitä, mitä olen sanonut sinulle? Muistathan toimittaa kaikki?"
"Ole rauhassa."
"Niin, näetkös..." sanoi Jondrette, mutta ei lopettanut lausettaan.
Marius kuuli hänen panevan jotakin raskasta pöydälle, luultavasti ostamansa rautahukarin.
"Ah, luulenpa, että täällä on syöty", sanoi Jondrette.
"Niin", vastasi äiti, "minulla oli kolme suurta perunaa ja vähän suolaa. Minä käytin tulta keittääkseni ne."
"Hyvä on", jatkoi Jondrette, "huomenna minä tarjoan teille päivälliset. Hanhenpaistia ja mitä siihen kuuluu. Saatte syödä sellaisen päivällisen kuin itse Kaarle X. Kaikki käy hyvin."
Sitten hän lisäsi matalammalla äänellä:
"Hiirenloukku on viritetty. Kissat ovat paikalla."
Ja vielä hiljempää:
"Pane tämä tuleen."
Marius kuuli hiilien rätinää, kuin olisi niitä kouhittu hiilikoukulla tai jollakin rauta-aseella, ja Jondrette jatkoi:
"Oletko voidellut portin saranat, etteivät narise?"
"Olen", vastasi vaimo.
"Mitä kello on?"
"Kohta kuusi. Se löi hetki sitten Saint-Médardissa."
"Peijakas!" sanoi Jondrette. "Sitten täytyy tyttöjen mennä vahtimaan. Tulkaa tänne molemmat ja kuunnelkaa tarkkaan."
Nyt kuului vain kuiskaamista.
Jondrette koroitti taas ääntään.
"Onko Bougon mennyt ulos?"
"On", sanoi vaimo.
"Oletko varma, ettei naapuri ole kotona?"
"Olen, hän ei ole ollut kotona koko päivänä, ja tiedäthän, että nyt on hänen päivällisaikansa."
"Oletko varma asiasta?"
"Ihan varma."
"Olkoon", toisti Jondrette, "mutta eihän haittaa käydä katsomassa. Ota kynttilä, tyttöni, ja mene sinne."
Marius ryömi kiiruusti ja ääneti sänkynsä alle.
Hän oli tuskin ehtinyt sinne piiloutua, kun näki valoa tuikkivan ovenrakosista.
"Isä", huusi tytön ääni, "hän on ulkona."
Marius tunsi vanhemman tyttären äänen.
"Olitko huoneessa?" kysyi isä.
"En", vastasi tyttö, "mutta kun avain on ovessa, on hän ulkona."
Isä karjaisi:
"Käy sisällä!"
Ovi aukeni, ja Marius näki Jondretten vanhemman tyttären tulevan sisään kynttilä kädessä. Hän oli samannäköinen kuin aamulla, vain vielä kamalampi kynttilänvalossa.
Hän tuli suoraan sänkyä kohti, ja Marius tunsi sanoin kuvaamatonta tuskaa; mutta vuoteen kohdalla riippui seinässä peili, ja tyttö meni sen ääreen. Hän nousi varpailleen ja katseli kuvaansa siinä. Viereisestä huoneesta kuului jonkin vanhan raudan liikuttamisesta syntyvää kolinaa.
Tyttö silitteli hiuksiaan kämmenellään ja nauroi kuvalleen peilissä laulaen käheällä hautamaisella äänellään:
Se lempi kesti viikon vain!
Niin lyhyt on onnen hetkinen!
Tuta lempeä vain viikon sain,
kun ainaisen tulis olla sen!Tällä välin värisi Marius pelosta. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei tyttö kuulisi hänen hengittävän.
Sitten tyttö meni ikkunan ääreen puhuen itsekseen puoliääneen, ominainen miltei typerä ilme olennossaan:
"Kuinka ruma Pariisi on, kun se on pukenut päälleen valkoisen paidan."
Hän palasi peilin luo ja virnisteli taas itselleen katsellen itseään edestä ja sivuilta.
"No", huusi isä, "mitä sinä teet?"
"Minä tarkastan sängyn ja huonekalujen alustat", vastasi tyttö jatkaen hiustensa sormeilua, "ei täällä ole ketään."
"Nauta!" karjaisi isä; "tule heti tänne äläkä tuhlaa aikaa!"
"Minä tulen, minä tulen!" vastasi tyttö. "Tässä pesässä ei sitten milloinkaan ole aikaa mihinkään."
Sitten hän hyräili:
Te lähdette kulkien kunniaan,
minä jään teitä murheis'na muistelemaan...Sitten hän loi viimeisen silmäyksen peiliin, meni ulos ja sulki oven.
Heti sen jälkeen Marius kuuli molempien tyttöjen kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Jondretten äänen, joka huusi heidän jälkeensä:
"Pitäkää tarkkaa vaaria, toinen barriäärien puolella, toinen Petit-Banquier-kadun kulmassa. Älkää päästäkö talon porttia hetkeksikään silmistänne, ja jos näette jotakin, niin heti tänne! Ottakaa portinavain mukaanne."
Vanhempi tytär sanoi nuristen:
"Että pitää seistä vahdissa paljain jaloin lumessa!"
"Huomenna saatte mustat silkkikengät", sanoi isä.
Tytöt menivät portaita alas, ja muutaman sekunnin kuluttua osoitti portin kiinnipanosta syntynyt ääni, että he olivat ulkona.
Talossa oli nyt vain Marius ja Jondretten pariskunta sekä arvattavasti myöskin ne salaperäiset olennot, jotka Marius oli ollut näkevinään pimeässä asumattoman ullakkohuoneen oven takana.
7.
Mihin Mariuksen raha käytettiin.
Marius katsoi ajan tulleen jälleen asettua tähystyspaikalleen. Kädenkäänteessä ja ikänsä koko notkeudella hän nousi taas seinässä olevan reiän ääreen.
Hän katsoi sisään.
Jondretten huoneen sisusta oli omituisen näköinen, ja Marius sai nyt selityksen, mistä sieltä kajastanut outo valo johtui. Kynttilä paloi kyllä ruosteenvihreässä jalassa, mutta se ei oikeastaan huonetta valaissut. Koko luola heijasti leimua suuresta hiillosastiasta, joka palavia hiiliä täynnä oli liedellä; se oli sama hiillospannu, jonka Jondretten vaimo oli aamupäivällä pannut kuntoon. Hiilet hehkuivat, ja pannu kuulsi punaisena; sen yllä näkyi sinervä liekki, joka vielä selvemmin osoitti sen rautahukarin muotoa, jonka Jondrette oli ostanut Pierre-Lombard-kadun varrelta ja joka hehkuhiilien sisässä kävi yhä punaisemmaksi. Eräässä ovenviereisessä nurkassa ja ikäänkuin jotakin määrättyä tarkoitusta varten siihen asetettuna näkyi kaksi kasaa, joista toinen näytti olevan vanhaa rautaromua, toinen köydenpätkiä. Ellei olisi tiennyt, mitä valmisteltiin, olisi kaiken tämän johdosta horjunut hyvin kamalan ja hyvin yksinkertaisen ajatuksen välillä. Näin valaistu huone näytti pikemminkin olevan paja kuin hornankuilu, mutta Jondrette näytti tässä hohteessa pikemmin paholaiselta kuin sepältä.
Hiilivalkean lämpö oli niin suuri, että pöydällä oleva kynttilä suli siltä puolelta, joka oli hiillospannuun päin. Vanha kuparinen lyhty, Cartoucheksi muuttuneelle Diogeneelle sopiva, oli lieden reunalla.
Liedellä seisovasta hiillospannusta nousevat hiilihöyryt menivät ulos savutorvesta eivätkä levittäneet mitään hajua.
Kuu, joka kurkisti sisään ikkunan neljästä ruudusta, loi kalpeaa valoansa purppuranvärisenä hohtavaan huoneeseen, ja Mariuksen runollisesta mielestä, joka unelmoi toiminnankin hetkellä, se tuntui kuin maan inhoittavia aikeita katselevalta taivaan ajatukselta.
Rikkilyödystä ruudusta tuleva tuulenhenki auttoi hälventämään hiilenhäkää ja johtamaan huomiota pois hiilipannusta.
Jondretten pesä oli, jos muistetaan, mitä olemme Gorbeaun talosta kertoneet, erinomaisen sopiva senlaatuisen rikoksen näyttämöksi, joka nyt oli suunniteltu. Se oli kaukaisin huone yksinäisimmässä talossa Pariisin autioimman bulevardin varrella. Ellei väijymiskavaluutta ennen olisi ollut olemassa, olisi se keksitty täällä.
Koko talon pituus ja joukko asumattomia huoneita erotti tämän pesän bulevardista, ja sen ainoa ikkuna oli aitojen ympäröimälle asumattomalle tontille päin.
Jondrette, joka oli sytyttänyt piippunsa, istui rikkinäisellä tuolilla polttelemassa. Hänen vaimonsa keskusteli hiljaa hänen kanssaan.
Jos Marius olisi ollut Courfeyrac, t.s. niitä, jotka nauravat elämän kaikissa tiloissa, olisi hän purskahtanut nauruun nähdessään Jondretten emännän. Tällä oli päässään musta, Kaarle X:n kruunausairujen mukaisilla töyhdöillä koristettu hattu, suunnaton ruudullinen saali villahameensa päällä ja jaloissa ne miehenkengät, joita hänen tyttärensä aamulla oli halveksinut. Tämä pukuhan oli saanut Jondretten huudahtamaan: "Oli hyvä, että olet pukeutunut. On tarpeen, että herätät luottamusta."
Mitä Jondretteen tulee, ei hän vielä ollut riisunut yltään uutta ja hänelle liian väljää päällysvaatetta, jonka herra Leblanc oli hänelle antanut, ja hänen puvussaan oli yhä se päällysnutun ja housujen vastakohta, joka Courfeyracin mielestä oli runoilijan tunnusmerkki.
Jondrette koroitti äkkiä äänensä.
"Kuule, mieleeni johtuu jotakin. Tämmöisessä ilmassa hän tulee tietenkin ajurilla. Sytytä lyhty ja mene alas odottamaan. Pysyttele portin takana. Kun kuulet vaunujen pysähtyvän, avaat nopeasti, hän nousee vaunuista, sinä valaiset tietä portaissa ja käytävässä, ja kun hän tulee tänne, riennät kiireesti takaisin, maksat kuskin ja lähetät vaunut pois."
"Mutta mistä rahat?" kysyi vaimo.
Jondrette kaivoi housuntaskujaan ja antoi hänelle viiden frangin rahan.
"Mistä olet sen saanut?" huudahti vaimo.
Jondrette vastasi arvokkaasti:
"Se on se kolikko, jonka naapuri antoi aamulla!"
Sitten hän lisäsi:
"Tiedätkö, me tarvitsemme oikeastaan kaksi tuolia täällä."
"Mihin sitten?"
"Istumiseen."
Marius tunsi koko ruumiinsa värähtävän, kun kuuli Jondretten vaimon tyynesti vastaavan:
"No helkkarissa, minä menen naapurin huoneesta noutamaan!"
Ja siinä samassa oli hän jo ovella ja käytävässä.
Marius ei tosiaankaan saanut aikaa hypätä alas piirongilta ja piiloutua sängyn alle.
"Ota kynttilä mukaasi!" huusi Jondrette.
"En", vastasi vaimo, "se vain haittaisi; minunhan on kannettava kahta tuolia. Sitäpaitsi on kuuvalo."
Marius kuuli Jondretten vaimon raskaan käden kopeloivan avainta pimeässä. Ovi aukeni. Pelko ja hämmästys naulasivat hänet paikalleen.
Jondretten emäntä tuli sisään.
Huoneen ikkunasta tuli kuunvaloa sisään kahden leveän varjon välillä. Toinen varjo peitti kokonaan sen seinän, jota vasten Marius nojautui, joten hän peittyi siihen.
Jondretten vaimo katsoi ympärilleen, mutta ei huomannut Mariusta, vaan otti molemmat tuolit, Mariuksen ainoat, meni ulos vieden ne mukanaan ja antoi oven paukahtaa kiinni.
Hän palasi taas pesäänsä.
"Tässä ovat tuolit", sanoi hän.
"Ja tuossa on lyhty", sanoi mies. "Mene nyt pian alas."
Vaimo totteli, ja Jondrette jäi yksin.
Hän asetti nyt tuolit kahden puolen pöytää, käänsi rautahukaria hiilloksessa, asetti vanhan kaihtimen lieden eteen peittämään hiillospannua, meni sitten nurkkaan, missä köysikasa oli, ja kumartui tutkimaan jotakin. Marius huomasi nyt, että köysikasan muodostivatkin sangen hyvin tehdyt köysiportaat, joissa oli puupuolat ja kaksi rautakoukkua kiinnittiminä.
Näitä portaita ja erinäisiä karheita työkaluja, raskaita rautanuijia, jotka olivat romukasassa oven vieressä, ei aamulla ollut Jondretten huoneessa, vaan oli ne ilmeisesti tuotu sinne iltapäivällä Mariuksen poissa ollessa.
"Ne ovat pajakaluja", ajatteli Marius.
Jos Marius olisi ollut hiukan parempi asiantuntija, olisi hän tuntenut toiset työkalut sellaisiksi, joilla voidaan murtaa lukko irti tai ovi auki, ja toiset sellaisiksi, joilla isketään ja leikataan, toisin sanoen sellaisiksi kamaliksi työaseiksi, joille varkaat ovat antaneet nimeksi cadets ja fauchants.
Liesi ja pöytä molempine tuoleineen olivat aivan vastapäätä Mariusta. Kun hiillospannu oli peitetty, valaisi huonetta vain kynttilä; pieninkin esine pöydällä tai liedellä muodosti suuren varjon. Säröreunainen vesikulho esimerkiksi peitti siten varjollaan puoli seinää. Kaamea ja uhkaava hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tunsi, että jotakin hirvittävää oli tulossa.
Jondrette oli antanut piippunsa sammua, mikä oli selvä merkki ajatuksiin vaipumisesta, ja oli istuutunut tuolille. Sitten hän veti esiin pöytälaatikosta suuren keittiöveitsen ja tunnusteli sen terävyyttä kynnellään. Pani sitten taas veitsen laatikkoon ja työnsi sen kiinni.
Marius puolestaan tarttui siihen pistooliin, joka hänellä oli oikeanpuoleisessa housuntaskussaan, otti sen esiin ja viritti hanan.
Hanan virittäminen synnytti kuuluvan raksahduksen.
Jondrette hätkähti, nousi puoliksi tuoliltaan ja huusi:
"Kuka siellä?"
Marius pidätti henkeänsä. Jondrette kuunteli hetken ja alkoi sitten nauraa.
"Tuhmahan olen!" sanoi hän. "Seinähän se raksahti."
Marius piti pistoolia kädessään.
18.
Mariuksen molemmat tuolit vastakkain.
Äkkiä sai kaukaa kuuluva melankoolinen kellonlyönti ikkunaruudut väräjämään. Saint-Médardin tornikello löi kuutta.
Jondrette nyökkäsi joka lyönnillä. Kuudennen lyönnin jälkeen hän puhdisti kynttilää sormillaan.
Sitten hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, kuunnellen.
"Kunpa hän vain tulisi!" mutisi hän. Sitten hän palasi tuolilleen.
Hän oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ovi avautui.
Jondretten vaimo oli avannut sen ja jäi käytävään tehden inhoittavan virnistyksen, jonka piti muka olla kohtelias ja jota alhaalta valaisi lyhdyn rakosesta tuleva valoviiru.
"Tehkää hyvin, astukaa sisään, herra", sanoi hän.
"Tehkää hyvin, astukaa sisään, hyväntekijäni", toisti Jondrette ja nousi kiireesti.
Herra Leblanc astui sisään.
Hänen ulkonäkönsä oli tyyni ja puhdas, ja siinä oli jotakin suurta kunnioitusta herättävää.
Hän pani pöydälle neljä louisdoria.
"Herra Fabantou", sanoi hän, "tässä on vuokraanne ja lähimpiin tarpeisiinne. Saamme sitten nähdä, mitä muuta voimme tehdä."
"Jumala sen teille palkitkoon, jalo hyväntekijäni!" sanoi Jondrette.
Sitten lähestyi hän nopeasti vaimoansa ja kuiskasi:
"Lähetä pois ajuri!"
Vaimo hiipi ulos miehensä kunnioittavasti tarjotessa herra Leblancille tuolia. Hetken kuluttua palasi vaimo ja kuiskasi miehen korvaan:
"Se on tehty."
Lumi, jota aamusta alkaen oli yhtä mittaa satanut, oli niin paksua, ettei oltu kuultu vaunujen tulevan eikä nyt kuultu niiden menevän.
Tällävälin oli herra Leblanc istuutunut.
Jondrette istahti toiselle tuolille herra Leblancia vastapäätä.
Voidakseen saada käsityksen siitä kohtauksesta, joka nyt seuraa, tulee lukijan ajatella jääkylmää iltaa, La Salpêtrièren seutua lumen peitossa ja kuuvalossa ikäänkuin suureen valkoiseen käärinliinaan verhottuna, katulyhtyjen tuikkiessa punertavalla valolla siellä täällä autioilla bulevardeilla ja pitkien jalavajonojen välissä, ei ainoatakaan ihmistä ehkäpä virstan päässä millään suunnalla, Gorbeaun taloa tavallistaankin enemmän äänettömyyden, kaameuden ja pimeän vallassa ja keskellä tätä autiutta ja hämäryyttä Jondretten väljää pesää yhden ainoan talikynttilän valaisemana ja tässä pesässä kaksi miestä istumassa pöydän ääressä, herra Leblanc tyynenä, Jondrette hymyilevänä ja kamalana, Jondretten vaimoa, naarassutta, nurkassa, ja seinän takana Mariusta, näkymättömänä, liikkumattomana, tarkoin katsomassa ja kuulemassa pistooli kädessä.
Marius tunsi muuten vain inhoa, mutta ei pelkoa. Hän puristi lujasti pistoolinperää ja tunsi itsensä turvalliseksi.
"Minä voin vangituttaa tuon lurjuksen, milloin tahdon", ajatteli hän.
Hän tiesi, että poliisi oli piilossa jossakin lähistöllä odottaen sovittua merkkiä ja valmiina tulemaan väliin.
Muuten hän toivoi, että tästä Jondretten ja herra Leblancin yhteentörmäyksestä välähtäisi jotakin valoa siihen, mitä hän tahtoi tietää.
19.
Synkkiä hahmoja taustalla.
Tuskin ehdittyään istuutua loi herra Leblanc katseensa tyhjiin vuoteisiin.
"Mitenkä loukkaantuneen tyttönne laita on?"
"Huonosti", vastasi Jondrette syvästi suruisesti ja kiitollisesti hymyillen, "hyvin huonosti, arvon herra. Hänen vanhempi sisarensa on mennyt hänen kanssaan La Bourbeen sidottamaan haavaa. Saatte heti nähdä heidät, he tulevat kai pian takaisin."
"Rouva Fabantou näyttää minusta voivan paremmin", jatkoi herra Leblanc, katsahtaen Jondretten vaimon omituiseen pukuun. Tämä seisoi hänen ja oven välillä, ikäänkuin vartioisi jo ovea, ja katsoi häntä uhkaavassa, melkein taisteluunhaastavassa asennossa.
"Hän on kuolemansairas", sanoi Jondrette.
"Mutta hänellä on niin paljon tarmoa, sillä naisella. Hän ei ole nainen, vaan sonni."
Liikutettuna tästä kohteliaisuudesta huudahti vaimo teeskennellen kuin mairiteltu syöjätär:
"Sinä olet aina niin hyvä minulle, Jondrette!"
"Jondrette!" sanoi herra Leblanc. "Minä luulin nimenne olevan Fabantou."
"Fabantou, liikanimeltä Jondrette", selitti mies vilkkaasti. "Taiteilijanimi!" Ja kohauttaen olkapäitään vaimolleen herra Leblancin huomaamatta hän jatkoi tunteilevalla ja mairittelevalla äänellä:
"Me olemme aina eläneet sovussa keskenämme, rakas vaimoparkani ja minä. Ellei niin olisi, mitä meillä silloin olisi jäljellä? Me olemme kovin onnettomat, kunnianarvoisa herra. On käsivarret, mutta ei ole työtä. On työnhalua, mutta ei mitään tekemistä. En tiedä, miten hallitus siinä menettelee, mutta kunniani nimessä, herra, vaikka en ole jakobiini, hyvä herra, enkä tasavaltalainen enkä tahdo sille mitään pahaa, niin olisivat, kautta pyhimmän kunniasanani, toisin asiat, jos minä olisin ministeri. Niinpä olen esimerkiksi tahtonut, että tyttäreni oppisivat tekemään pahvitöitä. Mitä, käsityötäkö? sanotte ehkä. Niin, käsityötä, halpaa käsityötä, elinkeinoa! Mikä syvä alennus, hyväntekijäni! Mikä lankeemus, kun on ollut meidän asemassamme! Ah, ei mitään ole jäljellä onnenpäivistämme! Ei mitään muuta kuin yksi ainoa esine, eräs taulu, jota pidän suuressa arvossa, mutta josta minun kuitenkin täytyy luopua, koska täytyy elää, täytyy elää."
Jondretten näin puhuessa jonkinlaisessa näennäisessä hämmennystilassa, mikä kuitenkaan ei heikentänyt hänen kasvojensa harkinta- ja kavaluusilmettä, katsahti Marius huoneen perälle ja huomasi siellä henkilön, jota hän tähän saakka ei ollut nähnyt. Eräs mies oli tullut sisään niin hiljaa, ettei oltu kuultu oven kääntyvän saranoillaan. Miehellä oli yllään vanha, kulunut ja tahrainen sinipunerva villaihokas, jokaisen poimun kohdalla suuria reikiä, väljät pumpulisamettiset housut ja pehmeät töppöset, mutta ei paitaa; kaula ja käsivarret olivat paljaat, jälkimmäiset tatuoidut ja kasvot noetut. Hän oli ääneti ja käsivarret ristissä istuutunut lähimmän vuoteen laidalle, ja kun hän oli Jondretten vaimon takana, näkyi hän vain epäselvästi.
Senlaatuinen magneettinen vaisto, joka niin sanoaksemme vie sanan silmälle, vaikutti, että herra Leblanc kääntyi melkein samalla kertaa kuin Marius. Hän ei voinut olla osoittamatta hämmästystä, mikä ei jäänyt Jondrettelta huomaamatta.
"Ah", sanoi Jondrette, tyytyväisenä napittaen päällysnuttuansa, "minä näen, että te katselette päällysnuttuanne! Se sopii minulle hyvin, totisesti oikein hyvin!"
"Mikä mies tuo on?" kysyi herra Leblanc.
"Tuoko?" sanoi Jondrette. "Se on vain eräs naapuri. Älkää välittäkö hänestä."
Naapuri oli kummallisen näköinen. Mutta Saint-Marceaun esikaupungissa on runsaasti kemiallisia tehtaita. Monet tehdastyöläiset saattavat olla mustia kasvoiltaan. Herra Leblancin koko olemus ilmaisi muuten vilpitöntä ja turvallista luottamusta.
"Anteeksi, mitä sanoitte, herra Fabantou?" sanoi hän.
"Niin, hyvä herra ja rakas suojelijani", vastasi Jondrette nojaten kyynärpäitään pöytään ja silmäillen herra Leblancia varmoin ja hellin katsein kuin boakäärme, "minä sanoin, että minulla on eräs taulu myytävänä."
Ovelta kuului hiljaista liikettä. Vielä toinen mies tuli sisään ja istuutui sängyn laidalle, Jondretten vaimon taakse. Samoinkuin ensimmäisen olivat tämänkin käsivarret paljaina ja naama musteen tai noen peitossa.
Vaikka tämä mies oli hiipimällä hiipinyt huoneeseen, oli herra Leblanc kuitenkin hänet huomannut.
"Älkää huoliko heistä", sanoi Jondrette, "he ovat talonväkeä. Niin, minä sanoin, että minulla vielä on jäljellä kallisarvoinen taulu... Odottakaa, herra, niin saatte nähdä sen."
Hän nousi, meni seinän luo, jota vasten ennenmainittu puulevy oli kumollaan, ja käänsi sen toisinpäin, vaikka edelleenkin antoi sen olla nojallaan seinää vasten. Se oli tosiaan jokin taulun tapainen esine, mutta Marius ei voinut nähdä siitä selvästi mitään, kun Jondrette seisoi hänen ja taulun välillä; hän näki vain karkeaa töhräystä ja jonkinlaisen pääkuvion, joka oli maalattu markkinatauluissa ja vanhoissa kaihtimissa tavallisilla räikeillä väreillä.
"Mikä se tuo on?" kysyi herra Leblanc.
Jondrette huudahti:
"Mestariteos, suuriarvoinen taulu, hyväntekijäni! Minä olen siihen yhtä kiintynyt kuin molempiin tyttäriini, se palauttaa mieleeni muistoja. Mutta minä olen sen jo teille sanonut enkä peruuta sanojani: minä olen niin onnettomassa tilassa, että minun täytyy siitä luopua."
Joko sattumalta tai senvuoksi, että alkoi käydä levottomaksi, suuntasi herra Leblanc katseensa taulusta taas huoneen taustalle. Nyt oli siellä neljä miestä, kolme istumassa sängyn laidalla, yksi seisomassa ovenpielessä, kaikki neljä liikkumattomia, käsivarret paljaina ja naamat mustattuina. Eräs sängyssä istujista nojautui seinää vasten ja sulki silmänsä, jotta olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Tämä oli vanha; hänen valkoinen tukkansa oli hänen mustien kasvojensa räikeänä vastakohtana. Molemmat muut näyttivät nuorilta; toisella oli suuri parta, toisella pitkä tukka. Kellään ei ollut kenkiä; jolla ei ollut töppösiä, oli avojaloin.
Jondrette huomasi herra Leblancin katselevan näitä miehiä.
"Ne ovat vain ystäviä. Ne tulevat tervehtimään", sanoi hän. "He ovat niin mustia, koska ovat hiilitöissä. He ovat lämmittäjiä. Älkää välittäkö heistä, hyväntekijäni, vaan ostakaa taulu minulta. Armahtakaa hätääni. Minä en vaadi siitä mahdottomia. Paljoksiko arvostelette sen?"
"Mutta", sanoi herra Leblanc katsoen Jondrettea suoraan kasvoihin varuillaan olevan näköisenä, "sehän on jokin vanha kapakkakyltti, joka saattaa olla ehkä kolmen frangin arvoinen."
Jondrette vastasi sävyisästi:
"Onko teillä lompakko mukananne? Minä tyydyn kolmeentuhanteen frangiin."
Herra Leblanc nousi, nojasi seinään ja loi pikaisen silmäyksen ympäri huonetta. Vasemmalla hänestä, ikkunan puolella, oli Jondrette, oikealla, oven puolella, Jondretten vaimo ja nuo neljä miestä. Miehet eivät hievahtaneet paikaltaan eivätkä edes näyttäneet huomaavan häntä; Jondrette oli taas alkanut puhua ruikuttavalla äänellään ja katse niin epämääräisenä, että herra Leblanc saattoi luulla edessään olevan miehen, joka oli kurjuudesta menettänyt järkensä.
"Ellette osta tauluani, arvoisa hyväntekijäni", sanoi Jondrette, "ei minulla enää ole muuta neuvoa kuin hypätä jokeen. Ja minä, joka ajattelin antaa tyttärieni oppia tekemään pahvitöitä, rasioita ja koteloita! Mutta siihen tarvitaan pöytä, jossa on takana lauta, etteivät lasit putoa permannolle, vartavasten laadittu uuni, kolmiosainen astia erivahvaa liimaa varten, aina sitä mukaa, onko sitä käytettävä puuhun, pahviin tai kankaaseen, veitsi pahvin leikkaamista, muotti sen taivuttamista, vasara naulasien kiinnilyöntiä varten, pensseleitä ja piru tiesi mitä kaikkea! Ja kaikki tämä, jotta voisi ansaita neljä souta päivässä! Neljäntoista tunnin työstä! Ja pienimmänkin rasian täytyy käydä kolmeentoista kertaan tekijättären kätten läpi! Ja sitten on paperi kostutettava. Eikä mitään saa tahria. Ja liima on pidettävä lämpimänä. Ja kaikki tämä, sanon teille, neljästä sousta päivässä! Millä pirulla voitte vaatia, että siitä voi elää?"
Puhuessaan ei Jondrette katsonut herra Leblancia, joka sitävastoin katsoi häntä. Herra Leblancin katse oli kohdistettu Jondretteen, mutta Jondretten oveen. Marius silmäili jännittyneen tarkkaavana vuoroin kumpaakin.
Herra Leblanc näytti kysyvän itseltään: "Onko mies höperö?" Jondrette toisti pariin kolmeen kertaan eri äänensävyllä, milloin ruikutellen, milloin rukoillen:
"Minulla ei ole muuta neuvoa kuin hypätä jokeen. Muutamia päiviä sitten olin sitävarten jo menossa Austerlitzin sillan portailla."
Äkkiä välähti hänen sammuneissa silmissään kaameasti leimahtava salama, pieni mies oikaisihe ja muuttui kamalaksi; hän astui askelen herra Leblancia kohti ja huusi jylisevällä äänellä:
"No, nyt ei ole enää kysymys siitä. Tunnetteko minut?"
20.
Ansa.
Huoneen ovi oli äkkiä avautunut ja ovelle ilmestynyt kolme miestä sinisissä palttinapuseroissa ja paperinaamiot kasvoilla. Ensimmäinen oli laiha, ja hänellä kädessään pitkä raudoitettu karttu. Toisella, joka oli suorastaan kolossi, oli lahtarinkirves, jota hän piti kiinni keskeltä vartta terä alaspäin. Kolmas, leveäharteinen mies, laihempi kuin jälkimmäinen, mutta turpeampi kuin edellinen, piti kädessään suunnattoman suurta avainta, joka tuntui olevan varastettu jostakin vankilan portista.
Näytti siltä, että Jondrette oli odottanut näiden miesten tuloa. Hänen ja karttumiehen, sen laihan kanssa syntyi vilkas keskustelu.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Jondrette,
"On", vastasi laiha.
"Mutta missä on Montparnasse?"
"Ensimmäinen rakastajamme jäi juttelemaan tyttäresi kanssa."
"Kumman?"
"Vanhemman."
"Odottavatko vaunut alhaalla?"
"Odottavat."
"Onko valjastettu ne toiset ajopelit?"
"On."
"Kaksi hyvää hevosta edessä?"
"Niin, mainioita."
"Odottavatko ne siellä, missä määräsin odottamaan?"
"Odottavat."
"Hyvä", sanoi Jondrette:
Herra Leblanc oli sangen kalpea. Hän silmäili ympäri huonetta tavalla, joka osoitti, että hän ymmärsi, mihin käsiin oli joutunut, ja käänsi katsettaan toisesta toiseen ympärillä olevaan henkilöön hitaasti, tarkkaavasti ja kummastellen, mutta pieninkään ilme hänessä ei osoittanut pelkoa. Hän oli pöydästä tehnyt itselleen äkkiä suojavarustuksen, ja tämä mies, joka silmänräpäystä aikaisemmin näytti olevan vain vanha, sävyisä ukko, oli salamana muuttunut jonkinlaiseksi atleetiksi ja tarttunut peloittavalla ja hämmästyttävällä liikkeellä tuolinsa selkämystään.
Vanhus, joka seisoi niin tyynenä ja pelottomana sellaisen vaaran edessä, tuntui olevan niitä luonteita, jotka ovat rohkeita samalla tapaa kuin hyviä, nimittäin luonnostaan. Marius – eihän sen naisen isä, jota rakastaa, koskaan ole ventovieras – tunsi itsensä ylpeäksi.
Eräs niistä kolmesta miehestä, joiden Jondrette oli sanonut olevan lämmittäjiä, oli rautaromuläjästä ottanut suuret peltisakset, toinen hohtimet, kolmas vasaran, ja kaikki olivat asettuneet oven eteen sanaa sanomatta. Vanha äijä istui vielä sängyssä, mutta oli nyt avannut silmänsä. Jondretten vaimo oli istuutunut hänen viereensä.
Marius ajatteli, että muutaman sekunnin kuluttua oli hänen aika sekaantua asiaan ja kohotti jo oikeaa kättään kattoa kohti käytävään päin valmiina ampumaan pistoolinlaukauksen.
Kun Jondrette oli lopettanut keskustelunsa karttumiehen kanssa, kääntyi hän jälleen herra Leblancin puoleen ja toisti kysymyksensä säestäen sitä sillä matalalla, hillityllä ja kaamealla naurulla, joka oli hänelle ominaista:
"Ettekö siis tunne minua?"
Herra Leblanc katsoi häntä suoraan kasvoihin ja vastasi:
"En."
Jondrette meni nyt ihan pöydän ääreen. Hän kumartui kynttilän yli, pani käsivartensa ristiin rinnalleen, lähensi luisevan, petomaisen leukansa ihan liki herra Leblancin tyyniä kasvoja, meni niin liki häntä kuin mahdollista, ilman että herra Leblanc vähääkään peräytyi, ja huusi tässä puremaan valmiin petoeläimen asennossa:
"Minun nimeni ei ole Fabantou eikä Jondrette, minun nimeni on Thénardier. Minä olen ravintolanisäntä Montfermeil'stâ. Kuuletteko? Thénardier! Tunnetteko nyt minut?"
Huomaamaton puna kohosi herra Leblancin otsalle, ja hän vastasi äänen värähtämättä tai sitä korostamatta, tavallisella tyyneydellään:
"En sen enempää."
Marius ei kuullut tätä vastausta. Ken olisi tällä hetkellä voinut nähdä hänet pimeässä, olisi nähnyt hänen seisovan katse hurjana ja typertyneenä, kuin salaman iskemänä. Kun Jondrette sanoi: Minun nimeni on Thénardier, oli Marius alkanut väristä ja nojautunut seinää vasten, ikäänkuin olisi tuntenut kylmän miekan lävistävän sydämensä. Sitten oli hänen oikea kätensä, joka juuri oli ollut ampumassa merkkilaukausta, hitaasti painunut alas, ja kun Jondrette oli toistanut: Kuuletteko? Thénardier! olivat Mariuksen voimattomat sormet vähällä pudottaa pistoolin. Kun Jondrette ilmaisi, kuka hän oli, ei hän ollut tehnyt mitään vaikutusta herra Leblanciin, mutta saattanut sen sijaan Mariuksen mitä suurimpaan hämmennykseen. Tuon nimen, Thénardier, jota herra Leblanc ei näyttänyt tuntevan, tunsi Marius erittäin hyvin! Sitä nimeä, isänsä testamenttiin kirjoitettuna, hän oli kantanut sydämessään. Se oli hänellä vielä syvällä mielessään, syvällä muistinsa pohjalla pyhän käskyn johdosta: "Eräs mies nimeltä Thénardier on pelastanut henkeni. Jos poikani kohtaa hänet, on hänen tehtävä hänelle niin paljon hyvää kuin voi." Tämä nimi oli, kuten muistettaneen, hänen kunnioituksensa esineenä, hän jumaloi sitä isänsä nimen yhteydessä. Ja tuossa oli nyt hänen edessään tämä Thénardier, tämä ravintolanisäntä Montfermeil'stâ, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt. Hän löysi hänet vihdoin, mutta minkälaisena!
Hänen isänsä pelastaja oli roisto! Tämä mies, jonka hyväksi Marius niin hehkuvasti oli halunnut uhrautua, oli peto! Eversti Pontmercyn pelastaja oli juuri tekemässä rikosta, jonka muotoa Marius ei vielä selvästi voinut erottaa, mutta joka alkoi muistuttaa murhaa! Ja kenen murhaamista, suuri Jumala! Mikä onnettomuus! Mikä kohtalon katkera iva! Hänen isänsä käski häntä haudastaan tekemään Thénardier'lle kaikkea hyvää; neljään vuoteen oli Mariuksella ollut tuskin mitään muuta ajatusta kuin tämä isänsä käskyn täyttäminen, ja juuri kun hän oli oikeuden käsiin jättämässä rikollista keskellä rikoksen tekoa, huusi hänelle kohtalo: "Se on Thénardier!" Isänsä hengen pelastamisen Waterloon kunniakkaan taistelukentän kuulasateesta saattaisi hän nyt vihdoinkin palkita tälle miehelle – toimittamalla hänet mestauslavalle! Hän oli luvannut itselleen, että jos hän joskus kohtaisi Thénardier'n, heittäytyisi hän tämän jalkoihin, ja nyt hän hänet todella kohtasi, mutta jättääkseen hänet pyövelin käsiin! Hänen isänsä sanoi hänelle: Auta Thénardier'tä! ja hän vastasi tähän jumaloituun ja pyhään sanaan murskaamalla Thénardier'n! Ja antamalla isänsä hautansa syvyydestä nähdä, että se mies, joka oman henkensä uhalla oli temmannut hänet kuoleman kidasta, teloitettiin Saint-Jacques-torilla, vieläpä hänen oman poikansa toimesta, saman Mariuksen, jolle hän viimeisenä tahtonaan oli uskonut tämän miehen suojeluksen! Mikä iva tehdä näin kauhealla tavalla juuri päinvastoin kuin isä oli pyytänyt!
Mutta toisaalta, olla läsnä tätä kamalaa juonta näkemässä yrittämättä estää sitä! Tuomita uhri ja säästää murhaaja! Saattoiko sellaiselle roistolle olla missään kiitollisuudenvelassa? Tämä odottamaton isku ikäänkuin repäisi rikki kaikki Mariuksen neljänä vuotena hautomat ajatukset. Häntä puistatti. Hänestä riippui kaikki. Hänen kädessään oli, heidän itsensä tietämättä, kaikkien noiden hänen silmiensä edessä liikkuvien olentojen kohtalo. Jos hän laukaisisi pistoolin, olisi herra Leblanc pelastettu ja Thénardier hukassa; ellei laukaisisi, joutuisi herra Leblanc uhriksi ja Thénardier ehkä pelastuisi. Syöstäkö toinen turmioon vai antaako toisen joutua uhriksi. Tunnontuskia kummassakin tapauksessa. Mitä oli hänen tehtävä? Kumpi oli hänen valittava? Pettää velvoittavimmat muistot, monet pyhät lupauksensa! Vai antaa hirveän rikoksen tapahtua! Toisaalta hän oli kuulevinaan "Ursulansa" rukoilevan isänsä puolesta, toisaalta everstin vaativan häntä suojelemaan Thénardier'tä. Hän oli vähällä tulla mielipuoleksi. Hänen polvensa horjuivat eikä hänellä edes ollut aikaa harkita, niin kauhean nopeasti kehittyi hänen silmiensä edessä tapahtuva kohtaus. Aivan kuin pyörrevihuri, jota hän oli luullut hallitsevansa, tempaisi hänet mukaansa. Hän oli mennä tainnoksiin.
Thénardier puolestaan – emme täst'edes mainitse häntä muulla nimellä – liikuskeli pöydän edessä jonkinlaisessa hourivassa ja hurjassa voitonriemussa.
Hän tarttui kynttilään ja asetti sen niin pontevasti lieden laidalle, että se oli vähällä sammua, ja talia pärskähti seinälle.
Sitten hän kääntyi hirvittävän näköisenä herra Leblancin puoleen ja ärjäisi hänelle:
"Kärvennetty. Savustettu. Keitetty ukkopaha!"
Ja hän alkoi taas vaeltaa hurjana saarnaten:
"Ah", huusi hän, "vai tapaan minä teidät vihdoinkin jälleen, herra ihmisystävä, nukkavieru herra miljoonamies, herra nukkienlahjoittaja! Ah, te vanha nauta, te ette siis tunne minua? Ettekö? Ettekö muka te kahdeksan vuotta sitten, jouluiltana 1823, tullut ravintolaani Montfermeil'ssâ? Ettekö muka myöskään ole sama mies, joka kaappasi minulta Fantinen lapsen, Leivosen? Ettekö muka ollut se, jolla oli keltainen nuttu ja kädessä vaatemytty aivan niinkuin tänä aamuna? Mitäs sanot, muoriseni, sillä näyttää olevan erikoinen halu kanneksia taloihin sukkakääröjä, tällä vanhalla hyväntekijällä. Oletteko ehkä sukkatehtailija, herra miljoonamies? Te annatte köyhille tavaravarastonne, hurskas mies! Sellainen nuorallatanssija! Ja ettekö muka tunne minua? Mutta minä tunnen teidät, minä. Minä tunsin teidät heti, kun pistitte kuononne ovesta sisään. Nyt saatte vihdoinkin nähdä, että on ikävätkin puolensa, jos noin vain tulee ihmisten taloon sillä tekosyyllä, että se on ravintola, puettuna kurjiin vaatteisiin ja niin köyhän näköisenä, että voisi olla valmis antamaan raukalle rovon, pettämään ihmisiä, esiintymään jalomielisenä, riistämään heidän leipänsä ja sitten uhkaamaan heitä metsissä, ja ettei sitä kuitata sillä, että sitten, kun ihmiset ovat joutuneet turmioon, tullaan lahjoittamaan heille päällysnuttu, joka on liian väljä, ja kaksi kurjaa sairaalapeittoa, te vanha konna ja lapsenryöstäjä!"
Hän keskeytti ja näytti hetken puhuvan itsekseen. Oli kuin hänen raivonsa olisi kuten Rhône-joki syössyt johonkin koloon; sitten, ikäänkuin olisi ääneen lopettanut, mitä ihan hiljaa oli itsekseen puhunut, hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
"Ja sen vielä tuolla hurskaalla naamalla!"
Sitten hän jatkoi kääntyen herra Leblancin puoleen:
"Totisesti, te veditte minua pahasti nenästä sillä kertaa! Te olette syypää kaikkiin onnettomuuksiini. Te saitte tuhannellaviidelläsadalla frangilla tytön, joka minulla oli ja joka varmaan kuului rikkaille vanhemmille, joka jo oli tuottanut minulle paljon rahaa ja josta olisin voinut elää koko elämäni, tytön, jonka avulla olisin voinut korvata kaikki, mitä menetin siinä kirotussa kapakassa, missä aina pidettiin niin saatanallista menoa ja missä minä hullu hävitin senkin vähän, mitä minulla oli! Soisinpa, että kaikki se viini, joka siellä juotiin, muuttuisi myrkyksi niiden kurkuissa, jotka sen joivat! Mutta yhdentekevä! Sanokaa, ettekö pitänyt minua aikamoisena aasina, kun menitte tiehenne Leivosen kanssa? Metsässä teillä oli karttunne. Te olitte silloin väkevämpi. Mutta nyt minä kostan. Nyt on minulla valtit kädessä. Nyt te olette nolona, ukkopaha. Minä en voi muuta kuin nauraa, niin, oikein nauraa! Hän meni heti ansaan. Minä sanoin hänelle olevani näyttelijä, jonka nimi oli Fabantou, ja että talonisäntä vaati vuokraa huomenna, 4. helmikuuta, eikä hän edes ajatellut, että maksupäivä on 8. tammikuuta, eikä 4. helmikuuta. Senkin hölmö! Ja sitten tulee hän tuoden neljää vaivaista kolikkoansa! Ei hennonut, kitupiikki, mennä edes sataan frangiin. Ja niinkuin se uskoi minun jaarituksiani. Minua oikein huvitti. Minä sanoin itsekseni: Malta, senkin pöllöpää, nyt olet kiikissä; nyt aamulla nuolen vielä sinun käsiäsi, mutta illalla revin sydämen ruumiistasi."
Thénardier vaikeni. Hän oli aivan hengästynyt. Hänen kapea rintansa puhalsi kuin palje. Hänen silmissään leimusi heikon, julman ja pelkurin olennon halpamielinen ilo siitä, että vihdoin pääsee tuhoamaan sen, jota ennen on pelännyt, häväisemään sitä, jota ennen on mairitellut, kääpiön ilo saadessaan tallata jättiläisen päätä, shakaalin ilo päästessään raatelemaan sairasta härkää, joka on siksi likellä kuolemaa, ettei enää voi puolustautua, mutta kylliksi elävä vielä voidakseen kärsiä.
Herra Leblanc ei Thénardier'ta keskeyttänyt, mutta kun tämä vaikeni, sanoi hän:
"En tiedä, mitä tarkoitatte. Te erehdytte. Minä olen jokseenkin köyhä mies ja kaikkea muuta kuin miljoonanomistaja. Minä en tunne teitä. Te pidätte minua jonakin toisena."
"Ah", sähisi Thénardier, "kuinka hän kiemurtelee! Te jatkatte tätä pilaa. Mutta nyt jäitte kiikkiin, ukkoseni! Vai ette muista? Vai ette näe, kuka minä olen?"
"Anteeksi, herra", vastasi herra Leblanc niin kohteliaalla äänellä, että siinä tämmöisenä hetkenä oli jotakin omituista ja järkyttävää, "sen kyllä näen, että olette roisto."
Kuka ei ole tehnyt sitä huomiota, että inhoittavillakin olennoilla on arkaluontoisuutensa ja pedoillakin säädyllisyytensä? Roisto-sanan kuullessaan Thénardier'n vaimo hypähti sängystä ja Thénardier tarttui tuoliinsa ikäänkuin olisi tahtonut murskata sen käsiinsä.
"Älä liikahda sinä!" huusi hän vaimolleen, ja kääntyen herra Leblancin puoleen jatkoi:
"Roisto! Niin, minä tiedän, että te, rikkaat herrat, sanotte meitä roistoiksi. No, se on totta, minä olen tehnyt vararikon, minä piileksin, minulla ei ole leipää, minulla ei ole rahaa; minä olen roisto! Kolmeen päivään en ole syönyt mitään: minä olen roisto! Mutta te sitävastoin, te lämmitätte jalkojanne, teillä on turkisvuoriset jalkineet, teillä on vanutäytteiset päällysnutut niinkuin arkkipiispoilla, te asutte ensimmäisessä kerroksessa taloissa, joissa on eri portinvartijat, te syötte tryffeliä, te syötte parsaa tammikuussa, jolloin se maksaa neljäkymmentä frangia, syötte tuoreita vihreitä herneitä, voitelette itseänne, ja kun tahdotte tietää, onko ulkona kylmä, katsotte sanomalehdestä, mitä insinööri Chévalier'n lämpömittari sanoo. Mutta me, me saamme olla omina lämpömittareinamme. Meidän ei tarvitse mennä Tour de l'Horlogen nurkkaan katsomaan, kuinka monta astetta pakkasta on, me tunnemme, että veri hyytyy suonissamme ja jää tulee lähemmäksi sydäntä, ja silloin me sanomme: Jumalaa ei ole. Ja te tulette tänne meidän luoliimme, niin, luoliimme, ja sanotte meitä roistoiksi! Mutta me, köyhät raukat, me syömme, me hotkaisemme teidät! Ja se tietäkää, miljoonaherra, että minä olen ollut valitsijamies ja porvari, minä, ettekä te kukaties ole kumpaakaan, te."
Tässä astui Thénardier askelen ovella seisovia miehiä kohti ja lisäsi vihasta vapisten:
"Ja ajatella sitten, että hän rohkenee puhutella minua ikäänkuin minä olisin mikä rajasuutari!"
Sitten hän taas kääntyi herra Leblancin puoleen yhä kiihtyvässä raivossa:
"Ja tietäkää vielä eräs asia, herra ihmisystävä! Minä en ole mikään
kiero henkilö, minä. Minä en ole semmoinen, jonka nimeä ei tunneta ja
joka käy varastamassa lapsia taloista. Minä olen vanha ranskalainen
sotilas, jolla pitäisi olla kunniamerkki. Minä olin mukana Waterloossa
ja pelastin keskellä taistelua kenraalin, joka oli kreivi, en muista
mikä. Hän sanoi minulle nimensä, mutta hänen äänensä oli niin heikko,
etten sitä kuullut. En kuullut muuta kuin merci.[29] Olisin
mieluummin halunnut kuulla hänen nimensä kuin kiitoksensa. Se olisi
auttanut minua löytämään hänet. Tuo taulu, jonka näette ja jonka on
maalannut David Bruqueselles'issâ, tiedättekö, ketä se esittää? Se
esittää minua. David tahtoi ikuistaa tämän sankarityön. Minä kannan
kenraalia selässäni ja vien hänet pois suoraan luotituiskun halki.
Niin on asia. Se kenraali ei muuten ole koskaan tehnyt mitään minun
hyväkseni; hän ei ollut parempi kuin muutkaan. Minä pelastin kuitenkin
hänen henkensä oman henkeni uhalla, ja minulla on taskut täynnä
todistuksia siitä. Minä olen Waterloon sotilaita, saakeli soikoon! Ja
nyt, kun olen suvainnut kertoa teille kaiken tämän, tahdon sanoa teille
viimeisen sanani: minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, suunnattoman
paljon rahaa, ja ellen saa, niin teen, piru vieköön, lopun teistä!"Mariuksen oli jossakin määrin onnistunut hillitä mieltänsä ja jälleen kuunnella. Viimeinenkin epäilyn mahdollisuus oli haihtunut. Se oli sama Thénardier, joka mainittiin testamentissa. Mariusta pöyristytti se kiittämättömyyden syytös, joka tehtiin hänen isäänsä vastaan ja jota hän oli niin kauhealla tavalla osoittamaisillaan todeksi. Hänen epäröintinsä eneni. Muuten oli kaikissa Thénardier'n sanoissa, hänen puheensa sävyssä, hänen eleissään, hänen katseessaan, joka näytti syöksevän tulta ja loimua, tässä ilki alastomana näyttävän kurjan luonteen purkauksessa, tässä kerskunnan ja halpamaisuuden, korskeuden ja kataluuden, raivon ja tuhmuuden seoksessa, tässä oikeutetun valituksen ja väärien tunteiden kaaoksessa, tässä ilkeän, väkivallassa hekumoivan miehen röyhkeydessä, tässä mustan sielun räikeässä paljastamisessa, tässä kaikkinaisen kärsimyksen ja vihan leimahtelussa jotakin, mikä oli samalla kertaa kamalaa kuin pahuus ja tuskallista kuin totuus.
Mestariteos, tuo Davidin taulu, jota hän oli tarjonnut herra Leblancin ostettavaksi, oli, kuten lukija jo lienee arvannut, vain hänen vanha kapakkakylttinsä, jonka hän itse oli maalannut, ja ainoa pirstale, jonka hän oli pelastanut haaksirikostaan Montfermeil'ssâ.
Kun hän ei enää seissyt taulun tiellä, saattoi Marius nyt katsoa sitä, ja siinä töhryssä hän tosiaan erotti taistelun savutaustan ja miehen, joka kantoi toista sieltä pois. Thénardier ja Pontmercy, pelastava kersantti ja pelastettu eversti. Marius oli kuin huumaantunut, tuo taulu teki tavallaan hänen isänsä eläväksi; se ei ollut enää Montfermeil'n kapakkakyltti, se oli ylösnousemus, siinä aukeni hauta, josta nousi esiin haamu; Mariuksen ohimot tykyttivät, Waterloon kanuunat jylisivät hänen korvissaan, hänen vertavuotava isänsä hämärästi hahmoteltuna tuolle kurjalle puulevylle, kauhistutti häntä, ja hänestä tuntui kuin tämä muodoton varjokuva olisi itsepintaisesti katsellut häntä?
Hengähdettyään loi Thénardier veristävät silmänsä herra Leblanciin ja sanoi matalalla ja jyrkällä äänellä:
"No, mitä sinulla on sanomista, ennenkuin mennään pitemmälle?"
Herra Leblanc ei vastannut. Tällöin kuului käytävästä karhea ääni tekevän seuraavan kaamean huomautuksen.
"Jos on puuta halkaistavana, niin minä olen paikalla."
Se oli teuraskirvesmies, joka huvitteli itseään siten.
Samassa ilmestyi ovelle suuri, karvainen ja tuhkanharmaa naama ilkeästi irvistäen.
Se oli lahtarin naama.
"Miksi olet ottanut pois naamion?" huusi Thénardier hänelle raivostuneena.
"Muuten vain lystikseni", vastasi mies.
Jo hetken aikaa näytti herra Leblanc visusti tarkanneen kaikkia Thénardier'n liikkeitä, kun tämä raivonsa sokaisemana asteli edestakaisin ihan turvallisena tietäessään, että ovi oli vartioitu, että hänellä, itse aseellisena, oli aseeton mies käsissään ja että heitä oli yhdeksän yhtä vastaan, jos Thénardier'n vaimo laskettiin vain yhdeksi mieheksi. Ärjäistessään lahtarille käänsi Thénardier selkänsä herra Leblancille.
Tämä käytti tilaisuutta hyväkseen, työnsi jalallaan tieltä tuolin ja kädellään pöydän ja oli yhdellä harppauksella, joka todisti ihmeellistä notkeutta, ikkunan luona, ennenkuin Thénardier oli ehtinyt käännähtää. Ikkunan avaaminen, sille kapuaminen ja jalkojen saanti ulos oli sekunnin työ. Hän oli jo puoliksi ulkona, kun kuusi voimakasta kouraa tarttui häneen kiinni ja vastustamattomalla voimalla veti hänet sisään. Kolme "lämmittäjää" oli ryhtynyt toimeen. Samalla oli Thénardier'n vaimo tarttunut hänen tukkaansa.
Tästä syntyneen melun aikana olivat muutkin roistot rientäneet esiin käytävästä. Vuoteella istunut äijä, joka tuntui olevan juovuksissa, hoipersi joukkoon moukari kädessään.
Eräs lämmittäjistä, jonka mustattua naamaa kynttilä valaisi ja jonka Marius, mustaamisesta huolimatta tunsi Panchaud-Printanier-Bigrenailleksi, kohotti herra Leblancin päätä kohti jonkinlaista nuijaa, jonka muodosti rautakanki, lyijymöhkäle kummassakin päässä.
Marius ei saattanut sietää tätä näkyä. "Anna anteeksi, isä!" kuiskasi hän itsekseen ja hänen sormensa koski pistoolin liipasinta. Juuri kun hänen piti painaa, huusi Thénardier:
"Älkää tehkö hänelle mitään!"
Tämä uhrin epätoivoinen yritys ei ollut lainkaan kiihdyttänyt, vaan päinvastoin rauhoittanut Thénardier'ta. Hänessä oli kaksi olentoa: julma ja ovela. Aina tähän hetkeen saakka oli, saaliin ansaanjoutumisen ilosta, julmalla ollut ylivalta; kun otus yritti vastustella, pääsi ovela voitolle.
"Älkää tehkö hänelle mitään!" toisti hän, ja hänen aavistamattaan oli ensimmäinen seuraus tästä se, että hän ehkäisi pistoolinlaukauksen pamahtamasta ja sai Mariuksen malttamaan mielensä, kun välttämättömyyden pakko oli ohi ja Marius tämän uuden käänteen johdosta katsoi saattavansa odottaa vielä hiukan. Kenties sattuisi jotakin, mikä vapauttaisi hänet kauheasta vaalista jättää Ursulan isä murhattavaksi tai everstin pelastaja teloitettavaksi.
Samassa oli syntynyt yleinen mylläkkä. Iskemällä äijää nyrkillä rintaan oli Leblanc lennättänyt hänet luotaan aina keskelle huonetta; sitten hän oli kahdella iskulla kaatanut maahan kaksi hyökkääjää pitäen heitä alallaan yhtä kummankin polvensa alla; miehet korisivat siinä kuin myllynkiven alla; mutta muut neljä olivat tarttuneet hänen käsivarsiinsa ja niskaansa ja painoivat hänet molempien "lämmittäjien" päälle. Vihdoin onnistui ylivoiman työntää hänet ikkunanpuoleiseen sänkyyn ja pitää häntä kiinni siinä. Thénardier'n vaimo ei ollut hellittänyt otettaan hänen tukastaan.
"Älä sinä sekaannu tähän!" sanoi Thénardier. "Voi vielä shaalisi mennä rikki."
Thénardier'n vaimo totteli, niinkuin naarassusi sutta, vihaisesti muristen.
"Te muut", jatkoi Thénardier, "tarkastakaa hänet!"
Herra Leblanc näytti luopuneen vastarinnasta. Hänet tarkastettiin. Häneltä ei tavattu mitään muuta kuin nahkakukkaro, jossa oli kuusi frangia, ja nenäliina.
Thénardier pisti nenäliinan taskuunsa.
"Kuinka, eikö hänellä ole lompakkoa?" kysyi hän.
"Ei, eikä kelloa", vastasi eräs "lämmittäjä".
"Samantekevä, mutta sen ukon kanssa ei ole leikkimistä", mutisi vatsastapuhujan äänellä naamiomies, jolla oli aseena suuri avain.
Thénardier meni ovenpuoleiseen nurkkaan ja otti siitä kimpun köysiä, jotka nakkasi toisille.
"Sitokaa hänet sängynjalkaan!" sanoi hän.
Ja nähdessään äijän, joka vielä makasi keskellä permantoa, mihin herra Leblancin nyrkinisku oli hänet lennättänyt, kysyi hän:
"Olisiko Boulatruelle kuollut?"
"Eikö mitä", vastasi Bigrenaille, "hän on vain juovuksissa."
"Työntäkää hänet sitten nurkkaan!" sanoi Thénardier.
Kaksi "lämmittäjää" potki äijän rautaromunurkkaan.
"Minkävuoksi otit mukaasi niin monta, Babet?" sanoi Thénardier karttumiehelle. "Se oli tarpeetonta."
"Minkäpä sille mahtoi?" vastasi karttumies. "Ne tahtoivat kaikki olla mukana. On huonot ajat. Harvoin mitään tehtävää."
Sänky, johon herra Leblanc oli kaadettu, oli jonkinlainen sairaalavuode neljän tukevan pylvään varassa. Herra Leblanc antoi roistojen toimia. He sitoivat hänet seisovaan asentoon, jalat permannolla, tukevasti siihen sängynpylvääseen, joka oli kauimpana ikkunasta ja liettä lähinnä.
Kun viimeinen solmu oli solmittu, otti Thénardier tuolin ja istuutui melkein vastapäätä herra Leblancia. Thénardier ei ollut enää äskeisensä; hänen kasvojensa ilme oli muutamassa silmänräpäyksessä muuttunut hurjimmasta raivosta tyynen ja ovelan ystävälliseksi. Marius oli tuskin tuntea tässä kohteliaassa virkamieshymyssä sitä petomaista suuta, joka hetkistä ennen oli vaahdonnut vihasta; hän katseli hämmästyneenä tätä fantastista muutosta ja hänestä tuntui melkein kuin olisi tiikeri muuttunut asianajajaksi.
"Hyvä herra..." alkoi Thénardier. Ja viitaten kädellään niitä roistoja, jotka vielä pitelivät herra Leblancia, hellittämään otteensa, sanoi hän heille: "Väistykää vähän syrjemmälle ja antakaa minun puhella tämän herran kanssa."
Kaikki vetäytyivät ovelle päin. Thénardier jatkoi:
"Oli varomatonta, herra, yrittää hypätä ikkunasta. Olisitte voinut taittaa jalkanne. Jos sallitte, niin keskustelemme nyt ihan tyynesti. Mutta ensinnä täytyy minun ilmoittaa teille eräs huomio, jonka olen tehnyt, se nimittäin, että te ette vielä kertaakaan ole päästänyt pienintäkään huudahdusta."
Thénardier oli oikeassa; niin oli todellakin laita, vaikka tämä oli Mariukselta jäänyt huomaamatta. Herra Leblanc oli lausunut vain muutamia sanoja koroittamatta ääntään ja kamppaillessaan kuuden rosvon kanssa ikkunan luona oli hän tosiaan ollut aivan ääneti. Thénardier jatkoi:
"Herra Jumala, tehän olisitte voinut huutaa: 'varkaita', enkä minä olisi pitänyt sitä lainkaan sopimattomana. Huudetaanhan erinäisissä tiloissa jopa: 'murhaajia!', enkä minä puolestani olisi pahastunut siitäkään. On aivan luonnollista, että nostaa hiukan melua, kun joutuu toisten seuraan, jotka eivät herätä riittävää luottamusta. Te olisitte esteettömästi voinut tehdä sen. Teille ei olisi pantu edes suukapulaa. Minä sanon teille, minkävuoksi. Se johtuu siitä, että tästä huoneesta ei kuulu mitään. Sillä ei ole muuta etua, mutta se etu sillä on. Se on kuin kellari. Täällä voisi laukaista kanuunan lähimmän vahdin sitä kuulematta enempää kuin juopuneen kuorsausta. Tämä asunto on siinä suhteessa erinomainen. Te ette missään tapauksessa ole huutanut, sen parempi, ja minun on lausuttava teille siitä kohteliaisuus. Tahdon myöskin sanoa teille, minkä johtopäätöksen siitä teen. Nähkää, hyvä herra, jos huutaa, kuka silloin tulee? Poliisi. Ja poliisin jälkeen? Oikeus. No niin, te ette ole huutanut, siispä on poliisin ja oikeuden tulo teille yhtä epämieluisaa kuin meillekin. Ja tietenkin senvuoksi – minä olen sitä jo kauan epäillyt – että teillä on jotakin salattavaa. Samoin meillä puolestamme. Meidän pitäisi siis voida sopia keskenämme."
Puhuessaan näin, katse herra Leblanciin kiintyneenä, näytti Thénardier koettavan painaa katseensa terävät naskalit aina vankinsa omaantuntoon saakka. Muuten oli hänen puheensa, jossa tosin oli hillityn ja pidätetyn hävyttömyyden leima, maltillista ja miltei huoliteltua, ja tässä roistossa, joka äsken oli ollut vain rosvo, huomasi nyt "miehen, joka oli aikonut lukea papiksi".
Vangin noudattama äänettömyys, tämä varovaisuus, joka meni aina itsesäilytysvaiston unohdukseen saakka, tämä vastustus luonnon ensimmäistä vaistoa, huudon päästämistä vastaan, oli Thénardier'n huomautuksen jälkeen tehnyt Mariukseen epäsuotuisan vaikutuksen ja herättänyt hänessä kiusallista kummastusta.
Thénardier'n hyvin perusteltu huomautus lisäsi Mariuksen silmissä vielä enemmän sitä salaperäistä hämärää, johon se vakava ja merkillinen mies, jolle Courfeyrac oli antanut nimen herra Leblanc, verhoutui. Mutta olipa hän kuka tahansa, tämä mies, vaikka köysiin sidottuna, pysyi pyövelien ympäröimänä ja niin sanoaksemme jo puoliksi kuopassa, joka alinomaa syveni hänen allaan, yhtä järkähtämättömänä Thénardier'n raivon kuin säyseydenkin edessä, eikä Marius voinut olla ihailematta hänen tämmöisenä hetkenä samalla ylvästä ja surumielistä ilmettään.
Hän oli ilmeisesti mies, jolle pelko oli tuntematonta ja joka ei tiennyt, mitä kauhistuminen on. Hän oli niitä miehiä, jotka saattavat lisäksi hillitä epätoivoisissa tiloissa luonnollisen hämmästyksenkin. Niin äärimmäinen kuin vaara, niin välttämätön kuin katastrofi olikin, ei hänessä havainnut pienintäkään merkkiä hukkuvan kuolemantuskasta, kun hän veden alla avaa kauhua täynnä olevat silmänsä.
Thénardier nousi teeskentelemättä, meni lieden luo, siirsi kaihtimen syrjään, pannen sen kumolleen vieressä olevaa vuodetta vasten, ja paljasti siten hehkuvia hiiliä täynnä olevan hiillosastian, jossa vanki selvästi saattoi nähdä valkohehkuisen ja kipinöivän rautahukarin.
Sitten palasi Thénardier taas tuolilleen herra Leblancin luo.
"Minä jatkan", sanoi hän. "Me ymmärtänemme nyt toisemme. Sopikaamme asia hyvällä. Minä tein väärin äsken kiivastuessani, menin liian pitkälle ja puhuin tuhmuuksia. Niinpä sanoin esimerkiksi, että minä senvuoksi, että olette miljoonamies, vaadin rahaa, paljon rahaa, suunnattoman paljon rahaa. Sehän olisi järjetöntä. Siunatkoon, olkaa kuinka rikas hyvänsä, onhan teillä myöskin menoja; kenellä ei niitä ole? Minä en tahdo saattaa teitä tuhon omaksi, minä en sentään ole mikään verenimijä. Minä en ole niitä miehiä, jotka senvuoksi, että heillä on tilanteen etu puolellaan, tekevät itsensä naurettaviksi. Minä tingin vaatimuksistani ja teen puolestani uhrauksen. Minä tyydyn lyhyesti sanoen kahteensataantuhanteen frangiin."
Herra Leblanc ei vastannut sanaakaan. Thénardier jatkoi:
"Te näette, että vähennän vaatimuksiani tuntuvasti. En tunne teidän varallisuussuhteitanne, mutta tiedän, että ette ole turhan tarkka, ja niin hyväätekeväinen mies kuin te voi kai antaa kaksisataatuhatta frangia onnettomalle perheenisälle. Te olette varmaan myöskin järkevä mies ettekä tietenkään ole kuvitellut, että minä olisin nähnyt niin paljon vaivaa kuin tänään ja toimeenpannut tämän illan näytelmän, joka näiden herrain lausunnon mukaan on onnistunut teos, pyytääkseni teiltä lopuksi ropoa saadaksemme hiukan punaviiniä, joka maksaa viisitoista souta kannu tai vähän vasikanpaistia Desnoyersin luona. Ei, kaksisataatuhatta frangia, se saa olla kohtuus. Niin pian kuin olette suorittanut tämän pikkuseikan, vastaan minä, että kaikki on selvää ja että teillä ei ole vähintäkään pelkäämistä. Te sanotte: 'mutta minullahan ei ole kahtasataatuhatta frangia mukanani.' Oo, niin kohtuuton en ole! Sitä en vaadikaan. Minä pyydän vain, että olette hyvä ja kirjoitatte niinkuin minä sanelen."
Tässä keskeytti Thénardier puheensa ja lisäsi sitten pannen erikoista äänenpainoa sanoilleen ja luoden hymyilevän syrjäsilmäyksen hiillosastiaan:
"Mutta siihen saan valmistaa teitä, että en voi sallia teidän olevan vailla kirjoitustaitoa."
Pääinkvisiittori olisi voinut kadehtia hänen hymyänsä.
Thénardier työnsi pöydän ihan liki herra Leblancia ja otti mustepullon, kynän ja arkin paperia pöytälaatikosta, jonka jätti puoliksi auki, jotta pitkä veitsenterä hyvin näkyi.
Sitten hän asetti paperiarkin herra Leblancin eteen.
"Kirjoittakaa!" sanoi hän.
Nyt avasi vanki vihdoin suunsa.
"Miten luulette minun voivan kirjoittaa? Minähän olen sidottu."
"Sehän on totta, anteeksi", sanoi Thénardier. "Te olette aivan oikeassa."
Sitten hän kääntyi Bigrenaillen puoleen ja sanoi:
"Hellitä herran oikea käsivarsi!"
Panchaud eli Printanier tai myöskin Bigrenaille suoritti Thénardier'n käskyn. Niin pian kuin vangin oikea käsi oli vapaana, kastoi Thénardier kynän musteeseen ja ojensi sen hänelle.
"Huomatkaa tarkoin, hyvä herra", sanoi hän, "että olette meidän vallassamme, että voimme menetellä teihin nähden mielemme mukaan, että mikään inhimillinen voima ei voi pelastaa teitä täältä ja että olisimme peräti pahoillamme, jos meidän täytyisi ryhtyä ikäviin äärimmäisyyksiin. Minä en tunne nimeänne enkä osoitettanne, mutta minä huomautan teille, että tulette olemaan sidottuna, kunnes se henkilö palajaa, joka saa tehtäväkseen kirjoittamanne kirjeen perille viemisen. Tehkää nyt hyvin ja kirjoittakaa."
"Mitä?" kysyi vanki.
"Minä sanelen."
Herra Leblanc tarttui kynään.
Thénardier alkoi sanella:
"Tyttäreni..."
Vanki hätkähti ja katsahti Thénardier'hen.
"Kirjoittakaa 'rakas tyttäreni'", sanoi Thénardier.
Herra Leblanc totteli. Herra Thénardier jatkoi:
"Tule heti..."
Hän keskeytti sanelunsa.
"Tottahan sinuttelette häntä, vai kuinka?"
"Ketä?" kysyi herra Leblanc.
"Peijakas", sanoi Thénardier, "pikkuista, Leivosta tietenkin."
Herra Leblanc vastasi ilman vähintäkään nähtävää liikutusta:
"Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte."
"Kirjoittakaa siitä huolimatta", sanoi Thénardier ja alkoi uudelleen sanella:
"Tule heti. Minä tarvitsen sinua välttämättä. Sen henkilön, joka tuo sinulle tämän, on määrä saattaa sinut minun luokseni. Minä odotan sinua. Tule täysin turvallisesti."
Herra Leblanc oli kirjoittanut kaikki. Thénardier jatkoi:
"Ei, pyyhkikää pois sanat 'tule täysin turvallisesti', se voisi antaa aihetta siihen olettamukseen, että sen asian laita on niin ja näin, ja voisi herättää epäluuloa."
Herra Leblanc pyyhki pois nuo kolme sanaa.
"Kirjoittakaa nyt nimenne alle", jatkoi Thénardier. "Mikä teidän nimenne on?"
Vanki laski kynän kädestään ja kysyi:
"Kenelle tämä kirje on?"
"Tottahan sen tiedätte", vastasi Thénardier. "Pikkuiselle. Sanoinhan sen teille äsken."
Oli ilmeistä, että Thénardier karttoi puheenalaisen tytön nimen mainitsemista. Hän sanoi "Leivonen" ja "pikkuinen", mutta ei koskaan nimeä. Se oli viisaan miehen varovaisuutta, joka tahtoi peittää salaisuutensa rikostovereiltaan. Jos hän olisi maininnut nimen, olisi hän paljastanut heille koko asian ja ilmaissut enemmän kuin heidän oli tarvis tietää.
Sitten hän sanoi:
"Kirjoittakaa alle. Mikä on nimenne?"
"Urbain Fabre", sanoi vanki.
Thénardier pisti vikkelänä kuin kissa kätensä taskuunsa ja veti esiin nenäliinan, joka oli otettu herra Leblancilta. Hän etsi siitä nimimerkkiä ja piti sitä valkeaa vasten.
"U.F. Se on oikein. Urbain Fabre. No niin, merkitkää alle U.F."
Vanki teki niin.
"Kun kirjeen taittamiseen tarvitaan kahta kättä, niin antakaa se tänne, minä taitan."
Kun tämä oli tehty, jatkoi Thénardier:
"Kirjoittakaa nyt päällekirjoitus: Neiti Fabre ja osoitteenne. Minä tiedän, että ette asu kaukana täältä, koska joka päivä käytte messussa Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa, mutta en tiedä, minkä kadun varrella. Minä huomaan, että käsitätte asemanne. Kun ette ole ilmoittanut väärää nimeä, ilmoittanette myöskin oikean osoitteen. Kirjoittakaa siihen itse."
"Neiti Fabre, herra Urbain Fabren luona, Saint-Dominique-d'Enfer-katu n:o 17."
Thénardier tarttui kirjeeseen hermostuneen kiihkeästi ja huusi:
"Eukko hoi!"
Thénardier'n vaimo riensi esiin.
"Tässä on kirje. Sinä tiedät, mitä sinun on tehtävä. Ajuri odottaa alhaalla. Lähde heti ja tule pian takaisin!"
Sitten hän kääntyi teuraskirveellä varustetun miehen puoleen:
"Koska olet heittänyt pois naamiosi, voit saattaa vaimoani. Istu vaunujen takana. Sinähän tiedät, missä toiset vaunut odottavat."
"Tiedän", sanoi mies.
Sitten hän pani kirveensä nurkkaan ja seurasi Thénardier'n vaimoa.
Kun he olivat lähteneet, pisti Thénardier päänsä ulos ovesta ja huusi käytävään:
"Älä missään nimessä hukkaa kirjettä. Muista, että sinulla on kaksisataatuhatta frangia mukanasi."
Thénardier'n vaimon karhea ääni vastasi:
"Ole huoleti. Minä olen pannut sen povelleni."
Tuskin minuuttiakaan oli kulunut, kun kuului ruoskan läimäys ja nopeasti poistuvien ajopelien ääni.
"Hyvä on!" mutisi Thénardier. "He ajavat ripeästi Sitä vauhtia mennen voi muija olla täällä jälleen vajaan tunnin kuluessa."
Hän työnsi tuolin lieden luo, istuutui, käsivarret ristissä rinnallaan, ja nosti likaisia saappaitaan hiillosastiaa kohti.
"Minun jalkojani palelee", sanoi hän.
Huoneessa oli nyt, Thénardier'ta ja vankia lukuunottamatta, vain viisi rosvoa jäljellä. Nämä miehet näyttivät tylsiltä ja synkiltä, ja saattoi hyvin huomata, että he tekivät rikosta aivan samoin kuin muutakin työtä, tyynesti, ilman vihaa ja ilman sääliä, tavallaan välinpitämättömästi. He olivat sulloutuneet erääseen nurkkaan niinkuin elukat eivätkä puhuneet sanaakaan. Thénardier istui jalkojansa lämmitellen. Vanki oli vaipunut äskeiseen äänettömyyteensä. Kaamea hiljaisuus oli seurannut sitä hurjaa melua, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin täytti huoneen.
Kynttilä, johon oli muodostunut pitkä karsta, valaisi himmeästi huonetta, hiilivalkea oli mustunut päältä, ja kaikki nuo kaameat päät loivat muodottomia varjoja seinille ja kattoon.
Ei kuulunut muuta kuin nukahtaneen, juopuneen äijän tasainen hengitys.
Marius odotti tuskan vallassa, jota kaikki oli omiaan lisäämään. Arvoitus oli nyt entistä ongelmallisempi. Kuka oli "pikkuinen", jota Thénardier sanoi myöskin Leivoseksi? Oliko se hänen "Ursulansa"? Vanki ei ollut osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta "Leivosta" mainittaessa, vaan oli mitä luontevimmalla tavalla vastannut: "Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte." Toisaalta olivat kirjaimet U.F. nyt saaneet selityksen; ne merkitsivät Urbain Fabrea eikä siis Ursula ollut enää Ursula. Sen ymmärsi Marius selvästi. Jonkinlainen kaamea lumous piti häntä kuin naulittuna paikalleen, mistä hän katseli ja vallitsi koko kohtausta. Hän seisoi siinä melkein kykenemättä ajattelemaan tai liikahtamaan, ikäänkuin kaiken näkemänsä ja kuulemansa lamauttamana. Hän odotti, toivoen, että jotakin, mitä hyvänsä, tapahtuisi, kun ei hän itse kyennyt kokoamaan ajatuksiansa eikä tiennyt, minkä päätöksen tekisi.
"Joka tapauksessa", päätteli hän itsekseen, "saan pian nähdä, onko Leivonen todella hän, sillä Thénardier'n vaimo tuo hänet tänne. Siinä tapauksessa on asia ratkaistu; vaikka minun olisi uhrattava henkeni ja vereni, vapautan hänet. Ei mikään voi minua silloin pidättää."
Lähes puoli tuntia kului tällä tavoin. Thénardier näytti vaipuneen pimeihin ajatuksiinsa, vanki ei hievahtanut. Marius oli kuitenkin jo jonkin aikaa aina vähän päästä ollut kuulevinaan jonkinlaista outoa hiljaista kahinaa vangin puolelta.
Äkkiä kääntyi Thénardier vangin puoleen sanoen:
"Herra Fabre, kuulkaa tarkoin, mitä teille nyt sanon."
Tämä näytti olevan selityksen johdanto. Marius kuunteli. Thénardier jatkoi:
"Vaimoni palajaa pian, joten teidän ei tarvitse olla levoton. Minä arvelen, että Leivonen todella on teidän tyttärenne ja katson aivan luonnolliseksi, että te haluatte pitää hänet. Mutta kuulkaa nyt hiukan. Vaimoni vie hänelle nyt teidän kirjeenne. Minä käskin vaimoni pukeutua niin, kuten itsekin näitte, että tyttärenne voi tulla hänen mukaansa empimättä. He nousevat molemmat ajurinvaunuihin ja toverini asettuu taakse. Eräällä kohtaa tullien ulkopuolella odottavat toiset vaunut, joiden eteen on valjastettu kaksi hyvää hevosta. Sinne saatetaan tyttärenne. Hän astuu pois ajurin vaunuista, toverini nousee hänen kanssaan toisiin vaunuihin, ja vaimoni tulee tänne sanomaan meille: 'Nyt se on tehty'. Mitä tyttäreenne tulee, ei hänelle tapahdu mitään pahaa; hänet viedään vain erääseen varmaan paikkaan, ja niin pian kuin olette antanut minulle nuo vaivaiset kaksisataatuhatta frangia, saatte hänet takaisin. Jos vangitutatte minut, antaa toverini Leivoselle napsauksen. Niin on asia."
Vanki ei lausunut sanaakaan. Hetken kuluttua jatkoi Thénardier:
"Asia on ihan yksinkertainen, kuten näette. Ei tapahdu mitään pahaa, ellette itse tahdo sellaista tapahtuvan. Minä sanon vain, kuinka asia on. Minä valmistan teitä, että tiedätte arvostella asemaanne."
Hän vaikeni. Vanki ei keskeyttänyt hiljaisuutta, ja Thénardier jatkoi:
"Niin pian kuin vaimoni on palannut ja ilmoittanut minulle, että Leivonen on matkalla, laskemme teidät irti ja te voitte vapaasti mennä kotiinne nukkumaan. Te näette, ettei meillä ole pahoja aikomuksia."
Kauheita kuvia syntyi Mariuksen ajatuksissa. Neitoa, joka ryöstettäisiin, ei siis tuotaisi tänne. Joku noista pedoista veisi hänet pois pimeässä. Minne? Entä jos se on hän. Ja onhan selvää, että se on hän. Marius luuli sydämensä lakkaavan sykkimästä. Mitä oli tehtävä? Laukaistako pistooli ja jättää kaikki nuo roistot oikeuden kynsiin? Mutta se kamala teuraskirveen mies jäisi valtoimeksi, ja hänen käsissään oli neito, ja Marius ajatteli Thénardier'n sanoja, joiden verisen merkityksen hän ymmärsi: "Jos te vangitutatte minut, antaa toverini Leivoselle napsauksen."
Nyt häntä ei pidättänyt enää yksin everstin testamentti, vaan itse hänen rakkautensa ja se vaara, joka rakastettua uhkasi.
Tämä kauhea tila, jota jo oli kestänyt yli tunnin, muutti muotoansa joka hetki. Mariuksen ajatusten myrsky oli naapurihuoneen haudanhiljaisuuden jyrkkänä vastakohtana.
Keskellä tätä hiljaisuutta kuului, kuinka portti avattiin ja taas suljettiin.
Vanki liikahti siteissään.
"Nyt tulee vaimoni", sanoi Thénardier.
Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun Thénardier'n vaimo todellakin syöksyi huoneeseen punaisena, hengästyneenä, huohottaen, silmät säkenöiden, ja huusi lyöden molemmilla suurilla käsillään polviinsa:
"Väärä osoite!"
Häntä saattamassa ollut roisto tuli hänen perässään ja tarttui taas kirveeseensä?
"Väärä osoiteko?" toisti Thénardier.
Vaimo jatkoi:
"Niin. Siellä ei ollut ketään. Talossa n:o 17 Saint-Dominique-kadun varrella ei asu ketään herra Urbain Fabrea. Kukaan ei ollut siellä kuullut puhuttavankaan kenestäkään semmoisesta."
Hän keskeytti hengähtääkseen, mutta jatkoi sitten: "Thénardier-kulta, tuo ukko on vetänyt sinua nenästä. Sinä olet liian hyvä, näes. Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, olisin ensin uurtanut neljä syvää vakoa hänen naamaansa. Ja jos hän olisi niskoitellut, olisin kärventänyt häntä elävältä. Silloin olisi hänet kyllä saatu puhumaan ja sanomaan, missä hänellä on tyttö ja rahat. Niin minä olisin hoitanut asian. Oikeassa ollaan, kun sanotaan, että miehet ovat tyhmempiä kuin naiset. Ei ketään ollut n:ssa 17. Siellä on suuri portti. Ei ketään herra Fabrea asu koko Saint-Dominique-kadun varrella! Ja mokoman vuoksi piti ajaa hurjasti ja antaa kuskille juomarahoja ja kaikki! Minä puhuin portinvartijan ja hänen vaimonsa kanssa, mutta he eivät tienneet mitään."
Marius hengitti jälleen. Hän, Ursula tai Leivonen – hän ei enää tiennyt, miten nimeäisi – oli pelastettu.
Vaimonsa huutaessa ja reuhatessa oli Thénardier itse istuutunut pöydän ääreen; muutaman silmänräpäyksen hän istui siinä lausumatta sanaakaan heilutellen oikeaa jalkaansa ja katseli miettiväisen hurjana hiillosastiaa.
Vihdoin hän sanoi hitaasti, mutta erikoisen raivokkaalla äänellä vangille:
"Väärä osoite! Mitä luulit sillä voittavasi?"
"Aikaa!" huudahti vanki kaikuvalla äänellä. Samassa ravisti hän siteet yltään; ne olivat poikki. Vain vangin toinen jalka oli vielä kiinni sängyssä.
Ennenkuin nuo seitsemän miestä olivat ehtineet tointua ja rientää esiin, oli hän kumartunut liettä kohti, ojentanut kätensä hiillosastiaan ja taas oikaissut itsensä, ja nyt oli Thénardier'n, hänen vaimonsa ja rosvojen vuoro hämmästyneinä vetäytyä huoneen toiseen päähän, kun näkivät hänen melkein vapaana peloittavassa asennossa seisovan siinä heiluttaen päänsä päällä punaista rautahukaria, joka loi tuhoa ennustavaa valoa ympärilleen.
Oikeudentutkinnossa, jonka tapaus Gorbeaun talossa sittemmin aiheutti,
kävi selville, että kun poliisi toimitti huoneessa tarkastusta,
oli sen permannolta löydetty suuri soun raha, joka oli halaistu ja
omituisella tavalla muokattu; tämä soun raha oli niitä tekotaituruuden
ihmeitä, joita kärsivällisyys kuritushuoneessa luo pimeässä ja
pimeyttä varten, ihmeitä, jotka eivät ole muuta kuin karkausaseita.
Nämä ihmeellisen taidon kaameat, mutta samalla suurenmoiset tuotteet
ovat kultasepänammatissa samaa kuin katukielen kuvat runoudessa.
Kuritushuoneissa on monta Benvenuto Celliniä, niinkuin kirjallisuudessa
on useampi kuin yksi Villon.[30] Vapautta janoava vanki keksii
keinoja, usein ilman muuta asetta kuin vähäinen veitsi, sahata soun
kahdeksi ohueksi levyksi, uurtaa nämä levyt itse rahan leimaan
kajoamatta ja kaivertaa niihin ruuvikierteet niin, että ne jälleen
voidaan yhdistää. Levyt kierretään sitten irti tai yhteen tarpeen
mukaan, ja ne muodostavat pienen rasian. Tähän rasiaan kätketään
kellonvieteri, ja jos tätä kellonvieteriä käsitellään oikein, voi
sillä sahata poikki paksuja kahleita ja rautakankia. Luullaan
vankiparalla olevan vain vaivainen soun kolikko; ei, hui hai, hänellä
on vapaus. Tällainen sou löydettiin poliisin jälkeenpäin toimittamassa
huolellisessa tarkastuksessa avonaisena ja kahtena kappaleena huoneen
ikkunanpuoleisen sängyn alta. Niinikään löydettiin pieni sininen
terässaha, joka mahtui soun sisään. Todennäköistä on, että vangilla
oli tämä sou mukanaan, että hänen oli onnistunut kätkeä se kouraansa
rosvojen tarkastaessa häntä ja että hän sitten, kun sai oikean kätensä
vapaaksi, oli avannut sen ja käyttänyt sahaa katkaistakseen köydet,
joihin hän oli sidottu, mikä myöskin selittää sen heikon kahnausäänen
ja vangin melkein huomaamattomat liikkeet, jotka Marius oli havainnut.Kun vanki ei ollut voinut kumartua ilmitulon pelosta, oli hän jättänyt vasemman jalan ympärillä olevan köyden katkaisematta.
Roistot olivat nyt tointuneet ensimmäisestä ällistyksestään.
"Ole huoleti", sanoi Bigrenaille Thénardier'lie. "Hän on vielä kiinni toisesta jalastaan eikä pääse irti. Minä vastaan sen asian. Sen koiven olen minä sitonut."
Vanki koroitti nyt äänensä:
"Te olette surkeita olentoja, mutta minun elämääni ei maksa vaivaa puolustaa. Mutta jos luulette voivanne saada minua puhumaan, voivanne pakottaa minua kirjoittamaan, mitä en halua kirjoittaa, tai sanomaan, mitä en halua sanoa, niin..."
Hän kääri nuttunsa vasemman hihan ylös ja lisäsi:
"Katsokaa sitten tänne!"
Samassa hän ojensi paljaan käsivartensa ja painoi sitä vastaan hehkuvan raudan, jonka puuvarresta hän piti kiinni oikealla kädellään.
Kuului kärventyvän lihan kärinää, ja huoneeseen levisi kidutuskammion omituinen haju. Kauhuissaan tunsi Marius horjuvansa, jopa rosvojakin pöyristytti, mutta tuon merkillisen ukon kasvot tuskin värähtivätkään, ja kun punainen rauta painui kärisevään haavaan, seisoi hän kylmänä ja kunnioitusta herättävänä ja loi Thénardier'hin kauniin, vihasta vapaan katseensa, jossa kärsimys peittyi tyynen majesteettisuuden alle.
"Kurjat", sanoi hän, "älkää pelätkö minua enempää kuin minäkään pelkään teitä."
Irroittaen raudan haavasta hän heitti sen ulos yhä avoimena olevasta ikkunasta; kauhea, hehkuva ase katosi pyörien pimeään ja putosi kauas jäähtyäkseen lumessa.
Vanki jatkoi:
"Tehkää nyt minulle, mitä tahdotte."
Hän seisoi siinä aseettomana.
"Ottakaa hänet kiinni!" sanoi Thénardier.
Kaksi roistoa pani kätensä hänen olalleen ja vatsastapuhuja asettui hänen eteensä valmiina pienimmästäkin liikkeestä murskaamaan hänen päänsä avaimensa iskulla.
Samalla kuuli Marius allaan, seinän vieressä, mutta niin lähellä, ettei voinut nähdä puhuvia, seuraavan hiljaisen keskustelun:
"Ei ole jäljellä muuta kuin yksi asia."
"Tehdäkö hänet kylmäksi?"
"Niin, juuri se."
Mies ja vaimo niin neuvottelivat.
Thénardier meni hitain askelin pöydän luo, aukaisi laatikon ja otti esiin veitsen.
Marius puristi pistoolinperää. Hän oli hirvittävän neuvottomuuden tilassa. Hän oli aina tähän hetkeen saakka toivonut keksivänsä jonkin keinon velvollisuuksiensa ristiriidan sovittamiseksi, mutta ei ollut sitä löytänyt. Nyt oli kuitenkin vaara uhkaava, odotuksen äärimmäisen rajan yli menty; vain muutaman askelen päässä vangista seisoi Thénardier miettiväisenä puukko kädessä.
Aivan hämmästyneenä katseli Marius ympärilleen, mikä tavallisesti on epätoivon viimeinen koneellinen keino.
Äkkiä hän hätkähti.
Hänen jalkainsa juureen pöydälle sattui kirkas täysikuun säde ja näytti osoittavan hänelle erästä paperia. Siinä paperissa hän näki seuraavat sanat, jotka Thénardier'n vanhempi tyttö aamulla oli kirjoittanut:
Pollarit ovat täällä.
Mariuksen päässä välähti ajatus; siinähän oli keino, jota hän oli etsinyt, häntä kiduttavan kauhean ongelman ratkaisu: suojella samalla kertaa murhaajaa ja pelastaa uhri. Hän laskeutui polvilleen piirongille, ojensi kätensä, otti paperin, irroitti hiljaa seinästä rappausta, kääri paperin sen ympärille ja heitti käärön reiästä huoneeseen.
Oli täpärä hetki. Thénardier oli voittanut epäröintinsä ja astui vangin luo.
"Jotakin putosi", sanoi Thénardier'n vaimo.
"Mitä se oli?" kysyi mies.
Vaimo oli kumartunut ottamaan paperiin käärityn rappaussirpaleen. Hän antoi käärön miehelleen.
"Mistä tämä tuli?" kysyi Thénardier.
"Mistä pirusta se olisi tullut, ellei ikkunasta?"
"Minä näin sen putoavan", sanoi Bigrenaille.
Thénardier aukaisi kiireesti paperin ja meni kynttilän luo.
"Se on Eponinen käsialaa. Peijakas!"
Hän viittasi vaimolleen, näytti tälle paperia ja sanoi sitten kumealla äänellä:
"Pian! Köysiportaat! Jättäkäämme rasvapala nakkiin ja livistäkäämme!"
"Katkaistaan ensin miehen kaula!" sanoi Thénardier'n vaimo.
"Ei ole aikaa enää."
"Mutta mitä tietä?" kysyi Bigrenaille.
"Ikkunasta", vastasi Thénardier. "Kun Ponine on heittänyt kiven ikkunasta, ei talo ole saarrettu siltä puolelta."
Vatsastapuhuja-naamiomies pani suuren avaimensa permannnolle, nosti kätensä ilmaan, avasi ja sulki kämmenensä kolme kertaa sanomatta sanaakaan. Se oli kuin merkki laivamiehistölle varustautua taisteluun. Vankia pitävät rosvot jättivät tämän, ja kädenkäänteessä oli köysiportaat laskettu ulos ikkunasta ja rautakoukut tukevasti kiinnitetty sen reunaan.
Vanki ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näytti uneksivan tai rukoilevan.
Niin pian kuin portaat oli kiinnitetty, huusi Thénardier:
"Tule nyt, eukko!"
Ja hän syöksyi ikkunaan.
Mutta juuri, kun hänen piti heilauttaa jalkansa reunan yli, tarttui Bigrenaille rutosti hänen kaulukseensa.
"Ei, niin, vanha veitikka! Me ensin!" sanoi hän.
"Niin, me ensin!" huusivat rosvot.
"Tehän olette lapsellisia", sanoi Thénardier. "Me tuhlaamme aikaa. Pollarit ovat kintereillä!"
"No", sanoi eräs joukosta, "vedetään sitten arpaa, kuka lähtee ensin."
Thénardier huudahti:
"Oletteko hulluja! Vai vedetään arpaa, mitä? Kastellaanko sormia vai arvotaanko oljenkorsilla, mitä? Vai kirjoitetaanko nimet paperilapulle ja pannaan ne lakkiin..."
"Ehkä minun hattuni sopii?" kajahti ääni ovenkynnykseltä.
Kaikki kääntyivät katsomaan. Se oli Javert.
Hän piti hattuaan kädessään ja ojensi sitä nauraen.
21.
Pitäisi aina ensiksi vangita uhrit.
Javert oli pimeän tullessa sijoittanut väkensä ja asettunut itse väijyksiin vastapäätä Gorbeaun taloa päättyvän Barriere-des-Gobelins-kadun puiden taa bulevardin toiselle puolelle. Hän oli alkanut avaamalla "pussinsa" pistääkseen sinne molemmat tytöt, joiden tehtävänä oli vartioida taloon johtavia teitä. Mutta hänen oli onnistunut saada kiinni vain Azelma. Eponine ei ollut paikallaan; hän oli kadonnut ja välttyi niin joutumasta kiinni. Senjälkeen oli Javert asettunut odottamaan sovittua merkkilaukausta. Ajurinvaunujen ajo edestakaisin oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Vihdoin oli hänen kärsivällisyytensä loppunut, ja varmana siitä, että talossa oli kokonainen pesue ja että tässä oli hyvä kaappaus tehtävänä, kun hän oli tuntenut useita taloon menneistä roistoista, oli hän vihdoin päättänyt mennä sisään pistoolinlaukausta odottamatta.
Muistettaneen, että hän oli saanut Mariuksen avaimen.
Hän oli tullut oikeaan aikaan.
Pelästyneet rosvot syöksyivät aseittensa luo, jotka olivat nakanneet minkä mihinkin nurkkaan ryhtyessään pakenemaan.
Sekunnin kuluessa olivat nämä seitsemän miestä, kauheat nähdä, kokoontuneet puolustusasentoon, yhdellä kirveensä, toisella avaimensa, kolmannella nuijansa, muilla peltisakset, hohtimet ja moukari, Thénardier'lla veitsensä kädessään. Vaimo tarttui suureen katukiveen, joka oli ikkunakomerossa ja jota hänen tyttärensä käyttivät istuimena.
Javert pani taas hatun päähänsä, astui pari askelta peremmälle käsivarret ristissä, keppi kainalossa ja miekka kupeella.
"Hei!" huusi hän. "Teidän ei pidä mennä ikkunasta, vaan ovesta. Se on terveellisempää. Teitä on seitsemän, meitä viisitoista. Älkäämme tarttuko toisiamme rinnuspieliin, niinkuin mitkäkin moukat, vaan käyttäytykäämme säädyllisesti."
Bigrenaille otti esiin pistoolin, joka hänellä oli puseronsa alla, pisti sen Thénardier'n käteen ja kuiskasi hänelle:
"Se on Javert. Minä en uskalla ampua sitä miestä. Uskallatko sinä?"
"Totta perhana!" vastasi Thénardier.
"No, ammu sitten!"
Thénardier otti pistoolin ja tähtäsi Javertia.
Javert, joka seisoi kolmen askelen päässä, katsoi häneen terävästi ja sanoi vain:
"Älä ammu. Panos pettää."
Thénardier liipaisi. Panos petti.
"Mitä minä sanoin?" lausui Javert.
Bigrenaille heitti nuijansa Javertin jalkain eteen ja sanoi:
"Sinä olet kaikkien perkeleiden keisari! Minä antaudun."
"Entä te muut?" kysyi Javert toisilta.
He vastasivat:
"Me myöskin."
Javert lausui tyynesti:
"Hyvä. Sanoinhan minä, että meidän on käyttäydyttävä säädyllisesti."
"Minä pyydän vain yhtä", toisti Bigrenaille, "ettei minulta kielletä tupakkaa, kun olen istumassa."
"Myönnetään", vastasi Javert.
Sitten hän kääntyi ovelle ja huusi.
"Tulkaa sisään!"
Kokonainen korpraalikunta santarmeja, miekat kädessä, ja aseellisia poliiseja tuli sisään Javertin kutsusta. Rosvot sidottiin. Tämä ihmispaljous yhden talikynttilän valaisemassa huoneessa teki huoneen melkein pimeäksi.
"Peukalopihdit joka miehelle!" huusi Javert.
"Tulekin tänne!" huusi nyt ääni, joka ei ollut miehen, mutta josta kukaan ei kuitenkaan olisi voinut sanoa: se on naisen ääni.
Thénardier'n vaimo oli linnoittautunut ikkunanpuoleiseen nurkkaan, ja hän se nuo sanat karjaisi.
Santarmit ja poliisit väistyivät.
Hän oli heittänyt pois shaalinsa, mutta pitänyt hatun päässään; hänen miehensä, joka oli piiloutunut hänen taakseen, joutui melkein kokonaan pudonneen shaalin peittoon, ja vaimo suojeli häntä ruumiillaan, samalla molemmin käsin pitäen suurta kiveä koholla päänsä päällä ja heiluttaen sitä kuin jättiläisakka, joka on heittämässä kallionlohkaretta.
"Varokaa itseänne!" huusi hän.
Kaikki peräytyivät käytävään päin. Keskelle huonetta syntyi tyhjä tila.
Thénardier'n vaimo loi halveksivan katseen miehiin, jotka olivat antaneet sitoa itsensä, ja mutisi karkealla kurkkuäänellään:
"Senkin pelkurit!"
Javert nauroi ja astui autiolle paikalle, jota syöjätär ikäänkuin ahmi silmillään.
"Älä tule tänne! Mene pois siitä, tai minä murskaan sinut!"
"Sehän on kerrassaan kaartilainen!" sanoi Javert. "Kuules, eukko, sinulla on tosin parta kuin miehellä, mutta minulla on kynnet kuin akalla."
Ja Javert astui eteenpäin.
Hiukset hajalla ja kauhistuttavan näköisenä levitti eukko Thénardier jalkansa, taivutti itseään taaksepäin ja nakkasi hurjana kiven Javertin päätä kohti. Tämä kumartui äkkiä, kivi lensi hänen päänsä yli, iski vastapäiseen seinään, mistä se pudotti alas aika kasan rappausta, ponnahti sitten takaisin huoneeseen ja putosi voimattomana Javertin taakse.
Samassa oli Javert avioparin luona. Hänen toinen valtava kätensä laskeutui eukon olalle, toinen miehen pään päälle.
"Tänne peukalopihdit!" huusi hän.
Poliisit palasivat taas kaikki huoneeseen, ja pian oli Javertin käsky täytetty.
Masentuneena katseli eukko Thénardier omia ja miehensä kahlehdittuja käsiä, heittäytyi maahan ja huusi itkien.
"Tyttäreni!"
"Ne ovat hyvässä tallessa", sanoi Javert.
Tällävälin olivat poliisit huomanneet oven takana nukkuvan juopuneen ja ravistivat häntä. Hän heräsi ja sopersi:
"Onko se tehty, Jondrette?"
"On", vastasi Javert.
Kuusi rosvoa seisoi sidottuna; heillä oli vielä sama näkönsä, kolme mustattuna, kolmella naamiot kasvoillaan.
"Pitäkää naamionne", sanoi Javert.
Ja tarkastaen heitä kuin Fredrik II paraatia Potsdamissa sanoi hän kolmelle lämmittäjälle:
"Hyvää päivää, Bigrenaille! Terve, Brujon! Iltaa Deu-Milliards!"
Sitten hän kääntyi kolmen naamioidun puoleen ja sanoi teuraskirveen miehelle:
"Hyvää päivää, Gueulemer!"
Ja karttumiehelle:
"Hyvää päivää, Babet!"
Ja vatsastapuhujalle:
"Terve, Claquesous!"
Tällä hetkellä hän huomasi rosvojen vangin, joka poliisien tulosta pitäen ei ollut lausunut sanaakaan, vaan seisoi pää kumarassa.
"Irroittakaa tuon herran siteet, älkää laskeko ketään ulos."
Tämän sanottuaan hän istuutui juhlaryhtisenä pöydän ääreen, missä kynttilä ja kirjoitusneuvot vielä olivat paikallaan, otti taskustaan leimapaperin ja alkoi laatia pöytäkirjaansa.
Kirjoitettuaan ensimmäiset rivit, jotka aina sisältävät samat muodot, katsahti hän ylös ja sanoi:
"Antakaa sen herran, jonka nämä herrat olivat sitoneet, astua esiin."
Poliisit katselivat ympärilleen.
"No", kysyi Javert, "missä hän on?"
Rosvojen vanki, herra Leblanc, herra Urbain Fabre, Ursulan eli Leivosen isä, oli kadonnut.
Ovi oli vartioitu, mutta ei ikkuna. Niin pian kuin vanki tunsi olevansa vapautettu siteistään oli hän Javertin kirjoittaessa pöytäkirjansa johdantoa käyttänyt hyväkseen sekasortoa, hämminkiä, tungosta, pimeyttä ja hetkeä, jolloin huomio ei ollut häneen kiintynyt, heilauttaakseen itsensä ulos ikkunasta.
Eräs poliiseista kapusi katsomaan ulos ikkunasta. Ketään ei näkynyt.
Köysiportaat heiluivat vielä.
"Peijakas", mutisi Javert hampaittensa lomitse. "Se oli kenties kaikkein harvinaisin lintu!"
22.
Poika, joka huusi toisessa osassa.
Sen jälkeisenä päivänä, jolloin edellä kerrottu oli tapahtunut Boulevard de l'Hôpital-kadun varrella olevassa talossa, käveli poika, joka näytti tulevan Austerlitzinsillan puolelta, oikeata sivukäytävää Barrière Fontainebleaun suuntaan. Oli pimeä ilta. Poika oli kalpea, laiha, ryysyinen, palttinahousuissa, vaikka oli helmikuu, ja lauloi täyttä kurkkua.
Petit-Banquier-kadun kulmassa seisoi vanha muija kumarassa ja penkoi erästä rikkakasaa katulyhdyn valossa; poika törmäsi häneen, astahti sitten taapäin ja huudahti: "Hitto, minä luulin, että se oli suurensuuri koira!" Akka ojensihe raivostuneena.
"Saatanan katupoika", ärisi hän. "Ellen olisi ollut kumarassa, tiedän kyllä, mihin paikkaan olisin antanut sinulle potkun."
Poika oli jo hyvän matkan päässä. "Hau, hau!" sanoi hän. "Enpä ehkä sittenkään erehtynyt."
Melkein pakahtumaisillaan kiukusta jäi akka tuijottamaan poikaan.
"Rouva ei ole sitä lajia kaunis, mikä on minun makuni mukainen", sanoi poika.
Sitten hän jatkoi matkaansa ja alkoi taas laulaa:
Kun ennen vanhaan kuningas
meni korppien ammuntaan,
oli hällä tapa tuottelias...Tässä hän keskeytti laulunsa. Hän oli tullut talon n:o 50-52 edustalle ja kun havaitsi portin olevan lukossa, alkoi paukuttaa sitä niin voimakkailla ja kaikuvilla potkuilla, että ne enemmän johtivat mieleen miesjalkineet, jotka hänellä oli, kuin ne lapsen jalat, joita nämä verhosivat.
Sama vanha akka, jonka hän oli tavannut Petit-Banquer-kadun kulmassa, tuli juosten hänen perässään huudellen ja huitoen.
"Mitä se on? Mitä se on? Herra Jumala, siellähän potkitaan portti rikki! Revitään koko talo!"
Potkimista jatkui.
Akka huusi äänensä käheäksi:
"Sillä tavallako sitä tähän aikaan taloja pidellään?"
Äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut poikaviikarin.
"Ah, sekö nallikka se on!"
"Kas, sehän on muori!" sanoi poika. "Hyvää iltaa, muori Bougon. Minä tulen tervehtimään vanhempiani."
Akka vastasi ilkeästi:
"Täällä ei ole ketään, poikaseni!"
"Joutavia!" sanoi poika, "missä isäni sitten on?"
"La Forcessa."
"Älkää! Entä äitini?"
"Saint-Lazaressa."
"No, entä siskot?"
"Le Madelonnettes'issa."[31]
Poika kynsäisi korvallistaan, katsoi muori Bourgonia ja sanoi:
"Ahaa!"
Sitten hän käännähti, ja hetken kuluttua kuuli eukko, joka oli jäänyt seisomaan portinkynnykselle, pojan, painuessaan tummien jalavain sekaan, joita talvinen tuuli värisytti, kirkkaalla lapsenäänellään laulavan:
Kun ennen vanhaan kuningas
meni korppien ammuntaan,
oli hällä tapa tuottelias:
puujalkain päällä seisoi vaan.
Kun niiden alta kuljettiin,
kaks souta hälle maksettiin.VIITESELITYKSET:
[1] Gamin = nimenomaan pariisilainen katupoika, viikari, nulikka Suom.
[2] La banlieue on Pariisin lähin ympäristö, ja aina vuoteen 1860
luettiin siihen koko n.s. barrièren ulkopuolella oleva alue.[3] Les limbes de Paris. Viittaus keskiaikaiseen
helvettikäsitteeseen, jonka mukaan helvetti oli maan keskustassa,
ulkopuolella kiirastuli ja sen ulkopuolella limbus infantium ja
limbus patrum, missä säilytettiin kastamattomien lapsien ja vanhan
liiton vanhurskaiden sieluja.[4] Pariisin pyöveli.
[5] Eräs kuuluisa murhamies.
[6] Hei, titi, hei! pollari, sen kilju, on tulossa! Ota riepusi ja
pakene viemärin kautta![7] Tämän selitykseksi mainittakoon, että kuningas Kaarle X:ttä
piloilla kuvattiin kalkkunaksi ja Louis Philippen päätä päärynän
muotoiseksi. Se oli Pariisissa yleisesti tunnettua.[8] Courir comme un basque merkitsee juosta erittäin vikkelästi.
[9] Perustuksia myöten järkkyneen valtaistuimen lujittamiseksi täytyy
muuttaa maata, ansaria ja majaa.[10] D. sättii (sabrant) G.-S-C:iä.
[11] Kyllä se käy, kun bonapartistit hirtetään.
[12] À être suspendu = virasta pidätettäväksi; à être pendu =
hirtettäväksi.[13] A.B.C (= aapinen) lausutaan melkein kuin abaissé_, alennettu
sorrettu. – Suom.[14] Kotka.
[15] Lesgueules tarkoittaa koiran leukoja.
[16] Bossuet'sta, Meaux'n kuuluisasta piispasta käytettiin näet
nimitystä L'aigle de Meaux (Meaux'n kotka).[17] Viittaa äänneyhtäläisyytensä kautta kreivi de Lauzunin sanaan
Montpensier'n herttuattarelle, Ludvig XIII:n sisarelle, jonka kanssa
kreivi oli sala-aviossa: Fille de Saint-Louis, tire-moi mes bottes
(Pyhän Ludvigin tytär, riisuhan saappaani), mutta samalla siihen, mitä
illallinen oli maksanut, sata frangia eli viisi louisdoria, jolloin
merkitys on Viiden louisdorin tyttö, riisuhan saappaani.[18] L äännetään kuin ailes, siivet.
[19] Grand R – iso R.
[20] Viittaus siihen aikaan ratkaistuun rajariitaan Ranskan ja Sveitsin
välillä.[21] Kaunotar vastusteli, ja rakuuna... Dragon merkitsee myöskin
lohikäärmettä.[22] Musta.
[23] Valkoinen.
[24] Voyou on paheen koulussa täysin perehtynyt gamin – Suom.
[25] La Chaumière oli yleinen tanssipaikka.
[26] Jos paistaa tai vain paistattaa, pesäänsä karhu palajaa.
[27] Ranskalainen teksti vilisee tahallisia ja monenlaisia
espanjanvoittoisuuksia ja oikeinkirjoitusvirheitä.[28] Isä, nälkä mun on. Ei ole keittoa. Äiti, kylmä mun on. Ei ole
peittoa. Värjötä vain, Lolotte! Nyyhkytä vain, Jacquot![29] Kiitos!
[30] François Villon, ranskalainen runoilija, joka v. 1457 tuomittiin
hirtettäväksi useista rikoksista. – Suom.[31] Vankilan nimiä.