Kurjat IV

KURJAT IV

Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella

Kirj.

VICTOR HUGO

Suom. Eino Voionmaa

WSOY, Porvoo, 1930.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen kirja. Hiukan historiaa.

1. Hyvin leikattu.

2. Huonosti ommeltu.

3. Louis-Philippe.

4. Halkeamia perustassa.

5. Seikkoja, joista historia syntyy ja joista historia ei tiedä.

6. Enjolras ja hänen alapäällikkönsä.

Toinen kirja. Éponine.

1. Le champ de l'Alouette.

2. Rikoksen siementen synnyttäminen vankilan taimitarhassa.

3. Ukko Mabeuf näkee näyn.

4. Mariuskin näkee näyn.

Kolmas kirja. Talo Plumet-kadun varrella.

1. Piilopirtti.

2. Jean Valjean kansalliskaartilaisena.

3. Foliis ac frondibus.

4. Ristikon vaihdos.

5. Ruusu huomaa olevansa sota-ase.

6. Taistelu alkaa.

7. Yhteen suruun puolitoista.

8. Orjankytkyt.

Neljäs kirja. Apu alhaalta voi olla apu ylhäältä.

1. Ulkonainen haava sisäisen parantajana.

2. Eukko Plutarkhos osaa selittää ihmeen.

Viides kirja. Kirja, jonka loppu ei muistuta alkua.

1. Yksinäisyys ja kasarmi kosketuksissa toistensa kanssa.

2. Cosetten pelkoja.

3. Toussaintin huomautuksia.

4. Sydän kiven alla.

5. Cosette kirjeen luettuaan.

6. Ukot on luotu poistumaan oikealla ajalla.

Kuudes kirja. Pikku Gavroche.

1. Tuulen kolttonen.

2. Pikku Gavroche käyttää hyväkseen Napoleon suurta.

3. Kohtalonvaiheita eräässä karkauksessa.

Seitsemäs kirja. Varkaankieli.

1. Alkuperä.

2. Juuret.

3. Itkevää ja nauravaa varkaankieltä.

4. Kaksi velvollisuutta: valvoa ja toivoa.

Kahdeksas kirja. Iloja ja suruja.

1. Selkeä valo.

2. Täydellinen onnen huumaus.

3. Varjon alku.

4. Cab pyörii Englannin ja haukkuu varkaankielellä.

5. Yön olioita.

6. Marius palaa sen verran todellisuuteen, että ilmoittaa

    Cosettelle osoitteensa.
 7. Vanha ja nuori sydän vastakkain.

Yhdeksäs kirja. Minne he menevät?

1. Jean Valjean.

2. Marius.

3. Herra Mabeuf.

Kymmenes kirja. Kesäkuun 5. päivä 1832.

1. Kysymys puusta katsoen.

2. Kysymyksen ydin.

3. Eräät hautajaiset myrskyn aiheena.

4. Muinaiset kuohunnat.

5. Pariisin omituisuus.

Yhdestoista kirja. Atomi veljeilee myrskyn kanssa.

1. Muutamia tietoja Gavrochen runouden alkuperästä.

    Erään akateemikon vaikutus tähän runouteen.
 2. Gavroche marssimassa.
 3. Parturin oikeutettu pahastuminen.
 4. Lapsi kummastelee vanhusta.
 5. Ukko.
 6. Alokkaita.

Kahdestoista kirja. Corinthe.

1. Corinthen historia sen perustamisesta saakka.

2. Hilpeä alku.

3. Yö alkaa pimittää Grantairea.

4. Yritys lohduttaa leski Hucheloup'ta.

5. Valmistukset.

6. Odotellessa.

7. Billettes-kadulla mukaan tullut mies.

8. Useita kysymysmerkkejä erään le Cabuc-nimisen miehen takia,

    jonka nimi ehkä ei ollut le Cabuc.

Kolmastoista kirja. Marius astuu varjoon.

1. Plumet-kadulta Saint-Denis-kortteliin.

2. Pariisi pöllönlennosta katsoen.

3. Uloin raja.

Neljästoista kirja. Epätoivon suuruus.

1. Lippu: ensimmäinen näytös.

2. Lippu: toinen näytös.

3. Gavroche olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ottanut

    Enjolras'n karbiinin.
 4. Ruutinelikko.
 5. Jean Prouvairen loppu.
 6. Kuoleman kamppailu elämän kamppailun jälkeen.
 7. Gavroche välimatkojen tarkkana laskijana.

Viidestoista kirja. L'Homme-Armé-katu.

1. Juoruava imupaperi.

2. Katupaikka valon vihollisena.

3. Cosetten ja Toussaintin nukkuessa.

4. Gavrochen into menee liikoihin

ENSIMMÄINEN KIRJA

HIUKAN HISTORIAA

1.

Hyvin leikattu.

Vuodet 1831 ja 1832, ne molemmat vuodet, jotka välittömästi liittyvät heinäkuun vallankumoukseen, ovat omituisimpia ja merkillisimpiä ajankohtia historiassa. Edellistensä ja jälkeistensä välillä seisovat nämä molemmat vuodet kuin kaksi vuorta. Niillä on vallankumouksellinen suuruus. Niistä näkee syvyyksiä. Yhteiskunnalliset massat, sivistyksen peruskerrokset, Ranskan perusmuodostuman vuosisataiset piirteet pilkistävät sieltä ja peittyvät tavan takaa äkkiä järjestelmäin, intohimojen ja teoriain myrskypilviin. Tätä pilkistelyä ja peittymistä on sanottu vastustukseksi ja liikkeeksi. Joskus näkee sieltä totuuden, ihmissielun valon, välähtävän.

Tämä merkillinen ajanjakso on siksi rajoitettu ja alkaa olla meistä siksi kaukana, että nyttemmin voi käsittää sen pääpiirteet.

Me koetamme esittää niitä.

Restauratio oli ollut niitä vaikeasti kuvattavia välikausia, joissa on väsymystä, mutinaa, nurkua, uneliaisuutta, melua ja jotka eivät merkitse muuta, kuin että suuri kansa on saapunut levähdyspaikalle. Nämä ajanjaksot ovat omituisia ja eksyttävät niitä valtiomiehiä, jotka yrittävät käyttää niitä hyväkseen. Aluksi ei kansa pyydä mitään muuta kuin lepoa, ei janoa muuta kuin rauhaa, pyytää vain saada olla pieni. Toisin sanoen se tahtoo saada olla rauhassa. Suuret tapahtumat, suuret onnistumiset, suuret seikkailut, suuret miehet, niitä on, Jumala paratkoon, nähty yllin kyllin, ne tympäisevät. Annettaisiin kernaasti Caesar Prusiaasta ja Napoleon Yvetot'n kuninkaasta. "Se oli sentään kiltti pikku kuningas, se!" On marssittu aamunsarastuksesta, on tultu pitkän ja väsyttävän päivämarssin iltaan; on ensimmäisellä taipalella oltu Mirabeaun, toisella Robespierren, kolmannella Bonaparten seurassa; ollaan näännyksissä. Kukin haluaa vain vuodetta saadakseen levätä.

Väsytetty alttius, vanhennut sankaruus, kylläinen kunnianhimo, voitettu rikkaus, kaikki ne etsivät, vaativat, pyytävät ja rukoilevat – mitä? Majapaikkaa. Ne saavat sen. He ottavat haltuunsa rauhan, levon, joutilaisuuden ja ovat tyytyväisiä. Samalla esiintyy kuitenkin erinäisiä saavutuksia, ne ilmaisevat itsensä ja koputtavat vuorostaan ovelle. Nämä saavutukset ovat syntyneet vallankumouksista ja sodista, ne ovat olemassa, ne elävät, niillä on oikeus istuutua seuraan ja ne istuutuvat siihen; ja enimmäkseen ovat nämä saavutukset vain majoitusmestareita ja muonittajia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin panna kuntoon huoneita periaatteille.

Silloin näkee poliittinen filosofi seuraavaa:

Samalla kuin väsyneet ihmiset pyytävät lepoa, pyytävät tosiasialliset saavutukset takeita. Takeet ovat saavutuksille samaa kuin lepo ihmisille.

Hiukan historiaa

Sitä Englanti pyysi Stuarteilta protektorin jälkeen; sitä pyysi Ranska Bourboneilta keisarikauden jälkeen.

Nämä takeet ovat ajan vaatimus. Ne täytyy myöntää. Ruhtinaat "lahjoittavat" ne, mutta itse asiassa antaa ne olojen pakko. Se on syvä totuus, joka on hyvä tietää, mutta jota Stuartit eivät aavistaneet vuonna 1660 eivätkä Bourbonit oivaltaneet edes vuonna 1814.

Ennalta määrätty suku, joka palasi Ranskaan Napoleonin kukistuttua, oli niin tuhoisan omahyväinen, että luuli muka antavansa ja myös saattavansa ottaa pois antimensa; luuli, että Bourbon-suvulla oli jumalainen oikeus, että Ranskalla ei ollut mitään ja että se valtiollinen oikeus, joka Ludvig XVIII:n vakuuskirjalla myönnettiin, ei ollut mitään muuta kuin tämän jumalaisen oikeuden oksa, jonka Bourbon-suku oli leikannut ja armosta lahjoittanut kansalle, kunnes kuningas näkisi hyväksi sen peruuttaa. Mutta jo niistä haitoista, joita lahja tuotti Bourbon-suvulle, olisi sen pitänyt huomata, ettei lahja ollut siltä itseltään peruisin.

Bourbon-suku oli vihoissaan yhdeksännelletoista vuosisadalle. Se oli nyrpeissään kansan kehityksen pienimmästäkin oireesta ja nyrpisti sille nenäänsä. Sen näki kansa.

Bourbon-suku luuli olevansa voimakas, kun keisarikausi oli sen nähden kannettu pois kuin teatterikulissi. Se ei huomannut, että se itse oli kannettu näyttämölle samalla tavalla. Ei nähnyt, että sekin oli samassa kädessä, joka oli ottanut pois Napoleonin.

Bourbon-suku luuli olevansa juurtunut, koska se edusti entisyyttä. Se erehtyi; se oli osa entisyyttä, mutta entisyys kokonaisuudessaan oli Ranska. Ranskan yhteiskunnan juuret eivät olleet kuningassuvussa, vaan kansassa. Näitä näkymättömiä, mutta elinvoimaisia juuria ei muodostanut yhden suvun oikeus, vaan kansan historia. Niitä oli kaikkialla, paitsi valtaistuimien alla.

Bourbon-suku oli loistava ja verinen solmu Ranskan historiassa, mutta ei päätekijä sen kohtalossa eikä välttämätön perusta sen politiikalle. Voitiin tulla toimeen ilman Bourboneita; oli tultu toimeen ilman heitä kaksikolmatta vuotta; se oli ollut jatkuvaisuuden keskeytys; mutta siitä heillä ei ollut aavistusta. Ja kuinka olisi saattanut ollakaan, he kun kuvittelivat, että Ludvig XVII hallitsi thermidor-kuun 9. p:nä ja Ludvig XVIII sinä päivänä, jolloin Marengossa taisteltiin? Milloinkaan historian alusta saakka ei yksikään ruhtinas ole ollut siinä määrin sokea tosioloille ja sen jumalaisen auktoriteetin osalle, jonka tosiolot sisältävät ja ilmaisevat.

Mikä perinpohjainen hairahdus saattoi tämän suvun vuonna 1814 kajoamaan taattuihin vakaumuksiin, "myönnytyksiin", kuten se niitä sanoi! Kuinka säälittävää! Mitä se sanoi myönnytyksikseen, oli meidän valloituksiamme; mitä se piti meidän anastuksinamme, oli meidän oikeuttamme.

Kun restauratio katsoi ajan otolliseksi, teki se, otaksuen voittaneensa Bonaparten ja olevansa maahan juurtunut, toisin sanoen uskoen olevansa kyllin voimakas, äkkiä päätöksensä ja kaappauksen. Eräänä aamuna se astui Ranskan eteen, koroitti äänensä ja kielsi sekä yhteisen että yksilöllisen oikeuden, kielsi kansan valtiuden ja kansalaisen vapauden. Toisin sanoen: kielsi kansalta sen, mikä teki sen kansaksi, ja kansalaiselta sen, mikä teki tämän kansalaiseksi.

Tämä on niinsanottujen heinäkuun ordonanssien pääasiallinen sisällys.

Restauratio kukistui.

Se kukistui syystä. Myöntäkäämme kuitenkin, ettei se ollut ehdottomasti vihamielinen kaikille edistyksen muodoille. Suuria asioita oli suoritettu sen myötävaikutuksella.

Restauration aikana oli kansa tottunut tyyneen keskusteluun, jota tasavallalta oli puuttunut, ja rauhan suuruuteen, jota oli puuttunut keisarikaudelta. Vapaa ja voimakas Ranska oli ollut rohkaisevana näytelmänä Euroopan muille kansoille. Robespierren aikana oli vallankumouksella, Bonaparten aikana kanuunalla sananvuoro; Ludvig XVIII:n ja Kaarle X:n aikana sai intelligenssi puolestaan puhevallan. Myrsky tyyntyi, soihtu sytytettiin jälleen. Nähtiin hengen puhtaan valon auertavan tyynillä ja seesteisillä kukkuloilla. Uhkeita, hyödyllisiä ja ihastuttavia näkyjä! Viidentoista vuoden aikana, täydessä rauhan levossa, nähtiin näitä suuria periaatteita, niin vanhoja ajattelijalle, niin uusia valtiomiehelle, pohdittavan täysin julkisesti: yhtäläisyyttä lain edessä, omantunnonvapautta, sananvapautta, painovapautta, kaikkien virkojen avoinnaoloa kaikille sopiville kyvyille.

Bourbonien kukistus oli täynnä suuruutta, ei heidän, vaan kansan taholla. He itse jättivät valtaistuimen arvokkaasti, mutta arvoa nauttimatta; heidän astumisensa yöhön ei ollut niitä juhlavia poistumisia, jotka jättävät synkän tunteen perinnöksi historialle; siinä ei ollut Kaarle I:n kaameaa tyyneyttä eikä Napoleonin kotkanhuutoa. He menivät tiehensä, siinä kaikki. He luopuivat kruunusta, mutta ilman kunniakehää ohimoillaan. He käyttäytyivät arvokkaasti, mutta eivät kunnioitusta vaativasti. Kun Kaarle X matkalla Cherbourgiin sahautti pyöreän ruokapöydän nelinurkkaiseksi, osoitti hän enemmän huolestumista vaarassa olevaan etikettiin kuin monarkian kukistumiseen nähden. Tämä pienekkyys suretti niitä, jotka olivat heihin persoonallisesti kiintyneet, ja myöskin niitä, jotka kunnioittivat heidän sukuansa. Kansa taas oli ihmeteltävä. Kansa, joka eräänä aamuna huomasi eräänlaisen kuninkaallisen kapinan käyneen kimppuunsa ase kädessä, tunsi itsensä niin voimakkaaksi, ettei edes suuttunut. Se puolustautui, malttoi mielensä, antoi kunkin asettua entiselle paikalleen, hallituksen omalleen lain rajojen sisäpuolelle, Bourbonien omalleen maanpakolaisuuteen, mutta pysähtyi valitettavasti siihen. Se otti vanhan kuningas Kaarle X:n saman valtaistuinhimmelin alta, joka oli ollut Ludvig XIV:n yllä, ja nosti hänet hiljaa lattialle. Se kajosi kuninkaallisiin henkilöihin suruissaan ja varovasti. Ei ainoastaan yksi mies tai muutamat miehet, vaan Ranska, koko Ranska näytti muistavan ja koko maailman silmien edessä toteuttavan Guillaume du Vairin arvokkaita sanoja entisen barrikaadipäivän jälkeen: "Niiden, jotka ovat tottuneet poimimaan suurten suosionosoituksia ja niinkuin lintu oksalta toiselle lentämään kuihtuneen onnen luota kukoistavan luo, on helppo olla yksimielisiä ruhtinastaan kohtaan tämän onnettomuudessa; mutta minulle on kuninkaitteni kohtalo aina oleva kunnioituksen esineenä, ja varsinkin silloin, kun he ovat joutuneet onnettomiksi."

Bourboneita saateltiin arvoa antaen, mutta ilman kaipuuta. Heidän onnettomuutensa oli, kuten äsken huomautimme, suurempi kuin he itse. He haihtuivat näköpiirin taa.

Heinäkuun vallankumous sai heti ystäviä ja vihollisia koko maailmassa. Toiset riensivät sitä vastaan innostuneina ja iloiten, toiset kääntyivät siitä pois, kukin luontonsa mukaan. Euroopan ruhtinaat, nämä aamunsarasteen huuhkajat, sulkivat ensi hetkellä, loukkaantuneina ja hämmästyneinä, silmänsä ja aukaisivat ne taas vain uhatakseen. Helposti käsitettävä hämmästys, anteeksiannettava suuttumus. Tämä omituinen vallankumous oli tuskin ollut edes yhteentörmäys; se ei ollut osoittanut voitetulle kuningasvallalle sitä kunniaa, että olisi käsitellyt sitä vihollisena ja vuodattanut sen verta. Itsevaltiaat hallitukset, jotka aina pitävät etunansa, että vapaus tahraa itsensä, katsoivat heinäkuun vallankumouksella olevan sen vian, että se oli peloittava, mutta jäi lempeäksi. Muuten ei sitä yritettykään vastustaa. Tyytymättömimmät, ärtyisimmät, raivostuneimmat tervehtivät sitä; olkoon itsekkyytemme tai vihamme kuinka suuri tahansa, sellaiset tapahtumat, joista tuntuu ihmistä ylemmän voiman myötävaikutus, herättävät aina salaperäistä kunnioitusta.

Heinäkuun vallankumous on oikeuden voitto, joka kukistaa vain määrätyn tapahtuman. Loistoisa tapaus!

Oikeus tuomitsemassa määrättyä tapahtumaa. Siitä vuoden 1830 vallankumouksen loistokkuus, siitä myöskin sen lempeys. Voittavan oikeuden ei tarvitse olla väkivaltainen.

Oikeus on kohtuus ja totuus.

Oikeuden ominaisuus on iäinen kauneus ja puhtaus. Tapahtuma taas, näköjään välttämättöminkin, aikansa täydellisesti hyväksymäkin, on, mikäli se on olemassa vain tapahtumana ja sisältää liian vähän oikeutta, tai ehkei laisinkaan, ehdottomasti tuomittu ajan mittaan muuttumaan rumaksi, epäpuhtaaksi, ehkäpä kerrassaan luonnottomaksi. Jos tahtoo kerralla saada käsityksen, mihin rumuuden määrään tapahtuma voi päätyä, katsottuna vuosisatojen välimatkan päästä, katsottakoon Machiavellia. Machiavelli ei ollut mikään huono nero, ei mikään hornanhenki, ei kurja ja arka kirjoittaja; hän ei ollut mitään muuta kuin tapahtuman, olevien olojen, ei vain Italiassa, vaan koko Euroopassa kuudennellatoista vuosisadalla vallinneiden olojen ylistäjä. Ne tuntuvat inhoittavilta ja ovatkin inhoittavia yhdeksännentoista vuosisadan moraalisten käsitteiden kannalta.

Tätä kamppailua oikeuden ja olevaisen välillä on jatkunut yhteiskuntien syntymästä saakka. Tämän kaksintaistelun lopettaminen, puhtaan aatteen yhteensulattaminen ihmisolojen todellisuuden kanssa, olevien olojen saattaminen rauhallista tietä oikeuden läpitunkemiksi ja toisaalta oikeuden saattaminen olevien olojen tapahtuman, faktumin läpitunkemaksi, siinä on viisaille työtä.

2.

Huonosti ommeltu.

Mutta toinen on viisasten työ, toinen ovelain.

Vuoden 1830 vallankumous oli pian pysähtynyt.

Kun vallankumous on ajanut karille, tulevat ovelat heti repimään hylkyä.

Meidän aikamme ovelat ovat omaksuneet valtiomiehen nimen, joten sana "valtiomies" lopulta on ruvennut saamaan jonkinlaista häväisysanan sivusävyä. Siinä näet on muutakin kuin oveluutta, siinä on aina myöskin pikkumaisuutta. Kun puhutaan "ovelista", puhutaan samalla "keskinkertaisista".

Niinikään on "valtiomiehistä" puhuminen joskus suorastaan "kavaltajista" puhumista.

Noiden ovelain selityksen mukaan ovat vallankumoukset, heinäkuun kumous mukaan luettuna, jonkinlaisia valtimonleikkauksia, jotka vaativat viipymätöntä sitomista. Oikeus liian äänekkäästi julistettuna aiheuttaa järkytyksiä. Sentähden täytyy, niin pian kuin oikeus kerran on vahvistettu, lujittaa valtiota. Ja kun vapaus on turvattu, täytyy ajatella valtaa.

Tässä eivät viisaat vielä eroa ovelista, mutta alkavat heitä epäillä. Valta, olkoon! Mutta ensinnäkin: mitä on valta? Ja toiseksi: mistä se tulee?

Ovelat eivät näytä kuulevan tätä huomautusta, vaan jatkavat menettelyänsä.

Näiden valtiomiesten mukaan, jotka ovat niin kekseliäitä verhoamaan voittoa tuottavia määritelmiä välttämättömyyden naamioon, on kansan ensimmäinen tarve vallankumouksen jälkeen, jos näet tämä kansa kuuluu monarkkiseen kokonaisuuteen, dynastian, hallitussuvun, hankkiminen itselleen. Tällä tavoin, sanovat he, voi kansa olla rauhassa vallankumouksensa jälkeen, toisin sanoen saada aikaa sitoa haavojansa ja korjata rakennustansa. Dynastia peittää rakennustelineet ja sairaalat.

Mutta aina ei ole niinkään helppoa hankkia itselleen dynastiaa.

Oikeastaan voi jokainen nerokas mies, jopa nousukaskin kelvata kuninkaaksi. Edellisessä tapauksessa saadaan Bonaparte, jälkimmäisessä Iturbide.

Mutta ei mikä suku tahansa kelpaa luomaan dynastiaa. Dynastialta vaaditaan välttämättömästi määrättyä muinaisuutta, mutta vuosisatojen ryppyjä ei voi aikaansaada kädenkäänteessä.

Jos asettuu "valtiomiesten" kannalle vallankumouksen jälkeen, niin mitä ominaisuuksia vaaditaan siitä lähteneeltä kuninkaalta? Ensinnäkin voi olla ja on hyödyllistä, että hän on vallankumouksellinen, toisin sanoen ottanut mieskohtaisesti osaa tähän vallankumoukseen, että hän on ollut siinä mukana, siinä paljastanut itsensä tai tehnyt nimensä kuuluisaksi, että hän on käsitellyt kirvestä tai käytellyt miekkaa.

Mitä ominaisuuksia vaaditaan dynastialta? Sen täytyy olla kansallinen, toisin sanoen vallankumouksellinen matkan päästä, ei suorittamiensa tekojen, vaan omaksumainsa aatteiden nojalla. Sen tulee olla entisyyden ja tulevaisuuden yhdistäjä, siis historiallinen ja soputunteinen.

Tämä selittää, minkävuoksi ensimmäiset vallankumoukset tyytyivät mieheen, Cromwelliin tai Napoleoniin, ja minkä vuoksi toiset välttämättömästi tahtoivat saada suvun, Braunschweigit tai Orleansit.

Kuningassuvut muistuttavat intialaista viikunapuuta, jonka kaikki oksat painuvat maahan saakka, juurtuvat siihen ja muodostavat uusia viikunapuita. Jokaisesta haarasta voi tulla dynastia. Ainoa ehto on painuminen aina kansaan saakka.

Semmoinen on ovelain teoria.

Vuonna 1830 sovellettiin tätä teoriaa, kuten Englannissa oli tapahtunut jo vuonna 1688.

Vuoden 1830 vallankumous pysähtyi keskelle mäkeä, puolitiehen, puolinaiseen edistykseen, näennäiseen oikeuteen. Mutta logiikka ei hyväksy mitään puolinaista enempää kuin aurinko talikynttilää.

Kuka pysähdyttää vallankumoukset puolitiehen? Porvaristo, keskiluokka. Minkävuoksi?

Senvuoksi, että keskiluokka edustaa tyydytettyä pyrkimystä. Eilen sillä oli ruokahalua, tänään se tuntee itsensä kylläiseksi, huomenna se on kyllästynyt.

Sama ilmiö, joka nähtiin 1814 Napoleonin jälkeen, uusiintui 1830 Kaarle X:n jälkeen.

On erehdytty yrittämään tehdä keskiluokasta erikoista säätyä. Keskiluokka on yksinkertaisesti tyytyväinen osa kansaa. Siihen kuuluu jokainen, jolla sattumalta on aikaa levähtää. Tuoli ei ole mikään kasti.

Mutta haluten istuutua levähtämään liian aikaisin voi joskus hidastuttaa ihmiskunnan kulkua. Siihen virheeseen on keskiluokka usein tehnyt itsensä syylliseksi.

Ei virheen teko synnytä säätyä. Itsekkyys ei kelpaa yhteiskuntajärjestyksen johdannoksi.

Muuten tulee olla oikeamielinen itsekkyyttäkin kohtaan. Se tila, johon keskiluokaksi sanottu osa kansaa vuoden 1830 järkytyksen jälkeen pyrki, ei ollut toimettomuutta, johon välinpitämättömyys ja velttous antautuvat ja joka tuottaa häpeää; se ei ollut myöskään unteluutta, joka edellyttää hetken unohdusta, unennäön tilaisuutta; se oli vain levähdystä.

Sanalla levähdys on kaksinainen ja melkein vastakkainen merkitys: se merkitsee marssimassa olevaa sotajoukkoa, toisin sanoen liikettä, ja pysähtymistä, toisin sanoen lepoa.

Levähdys merkitsee voimien kokoamista; se on aseellinen ja valvova lepo; se on suoritettu teko, joka asettaa ympärilleen vartioita ja on varuillaan. Levähdys edellyttää taistelua eilen ja taistelua huomenna.

Sellainen levähdys oli vuosien 1830 ja 1848 väliaika.

Se, mitä tässä olemme sanoneet taisteluksi, voi myös saada nimen edistys.

Keskiluokka tarvitsi siis samoinkuin valtiomiehetkin miestä, joka vastasi tätä levähdyskäsitettä. Se tarvitsi sellaista henkilöä, joka samalla kertaa edusti vallankumousta ja vakinaisuutta, toisin sanoen: joka turvasi nykyisyyden yhdistäen entisyyden tulevaisuuteen.

Tämä mies oli kuin "löydetty". Orléansin herttua Louis-Philippe.

Eduskunnan 221 jäsentä tekivät Louis-Philippen kuninkaaksi. Lafayette piti huolta kruunauksesta. Pariisin kaupungintalo sai tehdä Reimsin tuomiokirkon virkaa.

Tämä kokonaisen valtaistuimen vaihto puolinaiseen oli "vuoden 1830 teko".

Kun ovelat olivat lopettaneet, kävi heidän ratkaisunsa suunnaton virhe ilmi. Kaikki tämä oli tapahtunut absoluuttista oikeutta lukuunottamatta. Absoluuttinen oikeus ilmoitti vastalauseensa, mutta – arveluttava asia – vetäytyi sitten takaisin varjoon.

3.

Louis-Philippe.

Vallankumouksellisilla on peloittava käsivarsi ja tarkka käsi, ne iskevät voimakkaasti ja osuvat valitessaan. Silloinkin, kun ne ovat epätäydellisiä, kun ne tärvellään tai, kuten vuoden 1830 vallankumous, joutuvat nuoremman vallankumouksen poikapuoliasemaan, on niillä kuitenkin melkein aina jäljellä riittävästi kaitselmuksen antamaa selvänäköisyyttä ollakseen joutumatta ihan auttamattomasti hukkaan. Niiden sameneminen ei ole koskaan peruutusta.

Älkäämme sentään ylistelkö liikaa; vallankumouksetkin erehtyvät, ja pahoja hairahduksia on nähty.

Palatkaamme vuoden 1830 kumoukseen. Kun se joutui eksyksiin, oli sillä onni mukanaan. Siinä laitoksessa, joka sai uuden järjestyksen nimen, kun vallankumous oli äkkiä keskeytetty, oli kuningas suuremman arvoinen kuin kuninkuus. Louis-Philippe oli harvinainen mies.

Yhtä moitittava kuin oli hänen isänsä, jolle historia kuitenkin varmaan myöntää "lieventäviä asianhaaroja", yhtä kunnioitettava oli Louis-Philippe. Hänellä oli kaikki yksityisen miehen hyveet ja useita julkisen. Hän hoiti terveyttänsä, omaisuuttansa, persoonaansa, asioitansa ja tunsi minuutin arvon, mutta ei aina vuoden arvoa. Hän oli kohtuullinen, lempeä, sävyisä, kärsivällinen; hän oli hyvä ihminen ja hyvä ruhtinas. Hänellä oli yhteinen aviovuode puolisonsa kanssa ja palatsissaan palvelijoita, jotka näyttivät sitä kansalaisille; oikeata aviovuodekerskuntaa, josta oli hyötynsä vanhemman haaran kerskailtua laittomilla suhteillansa. Hän osasi ja puhui kaikkia Euroopan kieliä ja, mikä harvinaisempaa, kaikkien mahdollisten harrastustensa kieliä. Hän oli verraton niinsanotun keskiluokan edustaja, mutta kaikissa suhteissa sitä ylempänä. Hän oli niin harvinaisen viisas, että vaikka suuresti kunnioitti sitä verta, jota hänen suonissaan virtasi, arvosteli itseään etupäässä sisäisen arvonsa mukaan ja pani syntyperänsä suhteen painoa siihen, että hän oli Orléansin eikä Bourbonin haaraa. Hän oli erinomainen prinssi niin kauan kuin hän oli kuninkaallinen korkeus, mutta todellinen kansalainen samassa hetkessä, kun hänestä tuli majesteetti. Kun hän puhui virallisesti, oli hän seikkaperäinen, yksityisissä keskusteluissa taas lyhyt ja ytimekäs. Häntä on sanottu saituriksi, mutta voimatta sitä todistaa; itse asiassa hän oli niitä säästeliäitä, jotka helposti tulevat tuhlaavaisiksi jonkin mielihalun tai velvollisuuden vuoksi. Hän oli paljon lukenut, harrastamatta kuitenkaan kirjallisuutta; ylimys, mutta ei ritarillinen; koruton, tyyni ja voimakas; perheensä ja talonväkensä jumaloima; kiehtova keskustelussaan; valtiomiehenä ennakkoluuloton, pohjimmaltaan kylmä, välittömän edun johtama, ajoi aina keskelle tuulta, ei kyennyt kantamaan kaunaa tai tuntemaan kiitollisuutta, käytti säälimättä kykyjä keskinkertaisia vastaan ja osasi taitavasti saada parlamentin enemmistön paheksumaan sitä salaperäistä yksimielisyyttä, joka kumeasti jyrisee valtaistuinten alla. Hän oli avomielinen, joskus varomaton avomielisyydessään, mutta ihmeteltävän kekseliäs tässä varomattomuudessa. Hän oli neuvokas, kasvojensa ilmeiltä ja naamioilta vaihteleva. Hän peloitteli Ranskaa Euroopalla ja Eurooppaa Ranskalla. Hän rakasti kieltämättä maatansa, mutta vielä enemmän sukuansa. Hän arvioi vallan suuremmaksi arvovaltaa ja arvovallan suuremmaksi arvokkuutta, millä taipumuksella on se haitta, että se etusijassa ajatellen menestystä hyväksyy viekkauden eikä ehdottomasti halveksu halpamielisyyttäkään, mutta toisaalta se hyvä puoli, että se suojelee politiikkaa ankaroilta yhteentörmäyksiltä, valtiota järkytyksiltä ja yhteiskuntaa kumouksilta. Hän oli pikkumainen, tarkka, valpas, terävänäköinen, väsymätön. Joskus hän joutui ristiriitaisuuksiin ja kielsi silloin sanansa. Hän oli rohkea Itävaltaa vastaan Anconassa, itsepäinen Englantia vastaan Espanjassa, pommitti Antwerpenia ja maksoi vahingonkorvausta Pritchardille. Hän lauloi marseljeesia vakaumuksella; hän ei tuntenut väsymystä eikä masennusta, ei kauneuden eikä ihanteellisuuden viehätystä, ylenmääräistä anteliaisuutta, utopioja, vihaa, turhamielisyyttä, pelkoa; hän oli mieskohtaisesti peloton, oli sotapäällikkönä Valmyn, sotamiehenä Jemappes'in luona; kuninkaan murhaajat kävivät hänen kimppuunsa kahdeksan kertaa, mutta tapasivat hänet aina hymyilevänä; hän oli urhoollinen kuin krenatööri, rohkea kuin ajattelija, levoton ainoastaan Euroopan järkytyksen vaaroista ja soveltumaton suuriin valtiollisiin seikkailuihin; hän oli aina valmis panemaan alttiiksi henkensä, mutta ei koskaan työtään. Hän toimi niin, että näytti kuin häntä olisi toteltu pikemmin asian järkevyyden kuin sen vuoksi, että hän oli kuningas; hänellä oli huomiokykyä, mutta ei ennustustaitoa; hän ei välittänyt mielipiteistä, mutta ymmärsi ihmisiä, toisin sanoen hänen tarvitsi nähdä voidakseen arvioida. Hänen terve järkensä oli nopea käsittämään ja läpitunkeva; hänellä oli käytännöllistä älyä, hyvä puhelahja, ihmeellinen muisti, ja tätä muistiansa – ainoa kohta, missä hän muistutti Caesaria, Aleksanteria ja Napoleonia – hän käytti alinomaa; hän tunsi tapahtumia, sivuseikkoja, päivämääriä, nimiä, mutta ei tuntenut rahvaan tarkoituksia, intohimoja ja vaihtelevia oikkuja, ajattelevien sisäisiä toivomuksia, heidän salaista tyytymättömyyttään, sanalla sanoen ihmismielten näkymättömiä virtauksia. Hän oli yhteiskunnan pintakerrosten valitsema, mutta ei syvällä olevan Ranskan mielen mukainen; hän suoriutui sittenkin viekkaudellaan. Hän oli liiaksi hallintomies, mutta ei tarpeeksi hallitsija, hän oli oma pääministerinsä. Hän oli mestari asettelemaan olojen pikku esteitä laajalle ulottuvien aatteiden tielle; hänen todella luovassa kyvyssään sivistykseen, järjestykseen ja järjestelyyn nähden oli jonkin verran taipumusta kaavamaisuuteen ja rettelöimiseen; dynastian perustajana ja edustajana hän oli Kaarle Suuren ja tavallisen asianajajan välimuoto. Lyhyesti: hän oli korkea ja omalaatuinen hahmo, ruhtinas, joka osasi luoda valtiuden Ranskan kärsimättömyydestä ja valtatekijän Euroopan kateudesta huolimatta. Louis-Philippe tulee aina kuulumaan aikakautensa etevien miesten joukkoon ja olisi saanut paikan historian loistavinten hallitsijain rinnalla, jos hänellä olisi ollut hiukan kunnianhimoa ja yhtä paljon suuren kuin hyödyllisen harrastusta.

Louis-Philippe oli ollut kaunis ja oli vielä vanhanakin miellyttävä; hän ei ollut aina kansan, mutta alati väkijoukkojen suosiossa; hän miellytti, hänellä oli viehätyksen taito. Majesteettisuutta ei hänellä ollut; hänellä ei ollut kruunua, vaikka oli kuningas, eikä harmaita hiuksia, vaikka oli iäkäs. Hänen käytöstapansa oli vanhanaikaista, hänen tottumuksensa uudenaikaisia; hän oli ylimyksen ja vuoteen 1830 soveltuvan kansalaisen välimuoto. Louis-Philippe oli hallitseva ylimenoaika; hän käytti vanhan ajan ääntämis- ja tavaustapaa esittäessään uuden ajan ajatuksia; hän rakasti Puolaa ja Unkaria, mutta kirjoitti "les Polonois" ja lausui "les Hongrais". Hän käytti kansalliskaartin univormua samoinkuin Kaarle X ja kunnialegioonan suurta nauhaa niinkuin Napoleon. Hän kävi harvoin kirkossa, juhlissa tuskin milloinkaan, teatterissa ei koskaan. Hän ei suvainnut pappeja, metsästysoppaita eikä tanssijattaria; tämä laajensi hänen suosiotaan keskiluokan piirissä. Hän ei pitänyt hovia. Hän meni ulos sateenvarjo kainalossaan, ja tämä sateenvarjo oli kauan aikaa hänellä ikäänkuin kunniamerkki. Hänessä oli hiukan muurarin, hiukan puutarhurin ja vähin lääkärinkin vikaa; hän iski suonta eräästä postinkuljettajasta, joka oli pudonnut rattailta; Louis-Philippe otti aina ulos mennessään mukaansa lansetin niinkuin Henrik III tikarinsa. Rojalistit ilkkuivat niin naurettavaa kuningasta, ensimmäistä, joka oli vuodattanut verta lääkitäkseen.

Historian syytöksistä Louis-Philippeä vastaan on tehtävä poistoja. On kuningasvaltaa, hallitusta, kuningasta koskevia syytöksiä, kolme sareketta, eri loppusumma kussakin. Kuningasvallan laskuun tulee, että se kajosi kansan itsehallinto-oikeuteen, asetti edistyksen toiselle sijalle, kukisti katuprotesteja väkivallalla, käytti asevoimaa kansanliikkeitä vastaan; lisäksi Transnonain-katu, sotaoikeudet, todellisen kansantahdon peittäminen näennäisen alle, vallan jakaminen kolmensadantuhannen etuoikeutetun kanssa. Hallituksen laskuun tulevat: Belgian kuningaskruunun hylkääminen, Algierin valloitussodan liikanainen kovuus, joka osoitti, samoinkuin englantilaisten Itä-Intiassa käymä, enemmän raakalaisuutta kuin sivistystä, Abd-el-Kaderin lupauksen rikkominen, Blaye, Deutzin lahjominen ja vahingonkorvaus Pritchardille. Kuninkaan laskuun tulee, että politiikka oli enemmän suku- kuin kansallispolitiikkaa.

Kun poistot on tehty, vähenee kuninkaan velkapuoli tuntuvasti.

Hänen suurin vikansa oli, että hän Ranskan puolesta oli liiaksi myöntyväinen.

Mistä tämä vika johtui?

Sanokaamme se.

Louis-Philippe oli kuninkaana liiaksi isä; kun hautoo perhettä, josta tahtoo synnyttää dynastian, pelkää kaikkea eikä tahdo tulla häirityksi; siitä hänen ylenmääräinen varovaisuutensa, ja se ei miellyttänyt kansaa, jolla on 14. heinäkuuta kansalaismuistojensa ja Austerlitz sotamuistojensa joukossa.

Muuten ja lukuunottamatta virallisia velvollisuuksia, joiden täyttämistä vaaditaan ensi sijassa, ansaitsi Louis-Philippen perhe sen suuren hellyyden, jota hän sille osoitti. Tämä perheryhmä oli mitä miellyttävin. Siinä oli runsaasti hyveitä ja kykyjä. Louis-Philippen tyttäristä toi Maria Orléans sukunsa nimen taiteilijain piiriin, niinkuin Charles Orléans oli tuonut sen runoilijain joukkoon. Hän oli veistänyt kauniin marmorikuvan, jolle oli antanut nimeksi Jeanne d'Arc. Kaksi Louis-Philippen poikaa sai Metternichiltä demagogisen tunnustuksen: Sellaisia nuoria miehiä näkee harvoin, sellaisia prinssejä ei koskaan.

Tämä on mitään salaamatta, mutta myöskin mitään pahentamatta totuus Louis-Philippestä.

Louis-Philippen onni vuonna 1830 oli, että hän oli "le prince égalité", että hänessä oli restauration ja vallankumouksen välinen vastakkaisuus, että hänessä oli vallankumousmiehen levottomuutta herättävä puoli, mikä ei hallitsijassa enää huolestuta; ei milloinkaan ole kukaan ollut täydellisemmin kuin määrättyä tapahtumaa varten valettu; toinen yhtyi toiseen ja lihaksituleminen oli tapahtunut. Louis-Philippe oli ruumiillistunut 1830. Sitäpaitsi hänellä oli suuri oikeus valtaistuimeen: hän ei ollut maanpaossa. Hän oli ollut lain suojan ulkopuolella, harhailevana, köyhänä. Hän oli elänyt työstään. Sveitsissä oli tämän Ranskan rikkainten ruhtinastilusten perillisen täytynyt myydä vanha hevosensa saadakseen ruokaa. Reichenaussa hän oli antanut matematiikantunteja, ja hänen sisarensa Adelaiden täytyi ommella. Nämä kuninkaaseen liittyvät muistot viehättivät keskiluokkaa. Omin käsin hän oli Mont-Saint-Michelissä murtanut rikki viimeisen niitä rautahäkkejä, jotka Ludvig XI oli sinne rakennuttanut ja joita Ludvig XV oli käyttänyt. Hän oli Dumouriez'n asekumppani, Lafayetten ystävä; hän oli kuulunut jakobiiniklubiin; Mirabeau oli taputtanut häntä olalle; Danton oli sanonut hänelle: "Nuori mies!" Neljänkolmattavuotiaana, 1793, ollessaan herra de Chartres, hän oli pienestä, pimeästä aitiosta konventissa kuunnellut oikeudenkäyntiä Ludvig XVI vastaan, jolle sattuvasti on annettu nimi "tyranniparka". Vallankumouksen sokean selvänäköisyyden, joka kukisti kuningasvallan kuninkaassa ja kuninkaan kuningasvallan ohella melkein huomiota kiinnittämättä ihmiseen hurjassa aatteen murskaamisinnossaan, suunnattoman myrskyn tuomitsevassa eduskunnassa, yleisen raivon tutkimassa, Capet'n tietämättä, mitä vastaisi, kuninkaan kauhean, hämmentyneen horjumisen tämän kamalan myrskyn edessä, kaikkien tähän katastrofiin osaaottaneiden suhteellisen syyttömyyden, sekä tuomitsijain että tuomitun, kaiken tämän hän oli nähnyt, Iätä mieltenvillitystä katsellut; oli nähnyt vuosisatojen haastamisen konventin eteen; oli Ludvig XVI:n, edesvastuuseen joutuneen onnettoman, takana nähnyt pelättävän syytetyn rikollisen, monarkian, kohoavan pimeydestä; ja hänen sieluunsa oli jäänyt kunnioittava pelko kansan kaikkeen ulottuvia päätöksiä kohtaan, jotka eivät katso henkilöön enempää kuin Jumalan tuomiot.

Ne jäljet, jotka vallankumous oli häneen jättänyt, olivat ihmeelliset. Hänen muistinsa oli kuin elävä kirja tästä merkillisestä vuodesta, minuutista minuuttiin. Eräänä päivänä hän luetteli ulkomuistista eräälle todistajalle, jonka sanoja meidän on mahdoton epäillä, perustavan kansalliskokouksen jäsenten nimien aakkosellisesta luettelosta kaikki A-kirjaimella alkaneet nimet.

Louis-Philippe oli kuningas, joka ei kaihtanut täyttä päivänvaloa. Hänen hallituksensa aikana oli sanomalehdistö vapaa, puhujalava vapaa, omantunnon- ja sananvapaus vallitsi. Vaikka hän täysin tunsi valon vahingollisen vaikutuksen etuoikeuksiin, antoi hän valtaistuimensa olla valolle alttiina. Historia tulee antamaan hänelle tunnustuksen tästä suoruudesta.

Niinkuin kaikki historialliset henkilöt, jotka ovat poistuneet näyttämöltä, on Louis-Philippe nyt ihmisten omantunnon tuomioistuimen edessä. Hänen tekojensa tutkimus ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt ensimmäistä oikeusastetta pitemmälle.

Hetki, jolloin historia voi puhua arvoa vaativalla ja vapaalla äänellänsä, ei ole vielä hänelle lyönyt; vielä ei ole aika julistaa tästä kuninkaasta lopullista tuomiota; itse ankara ja erinomainen historiankirjoittaja Louis Blanc on äskettäin lieventänyt ensimmäistä tuomiotaan. Louis-Philippen valitsivat melkein yksinomaan ne kaksi, joita on totuttu ilmaisemaan numeroilla "ne 221" ja 1830, toisin sanoen puolinainen parlamentti ja puolinainen vallankumous; ja missään tapauksessa emme tässä siltä korkeammalta kannalta, jolle filosofian tulee asettua, saata langettaa hänestä tuomiota muuten kuin, kuten edelläolevasta näkyy, määrätyillä ehdoilla absoluuttisen kansanvaltaisuusperiaatteen nimessä. Absoluuttiselta kannalta on vallan-anastusta kaikki, mikä ei tapahdu huomioonottaen ihmisen oikeutta ensimmäisessä ja kansan oikeutta toisessa sijassa; mutta jo nyt voimme, äskenmainitulla ehdolla, sanoa, että Louis-Philippe ylimalkaan, miten häntä muuten arvosteltaneenkin, on sinänsä ja inhimillisen hyvyyden kannalta, käyttääksemme entisen historian vanhentunutta kieltä, parhaita ruhtinaita, mitä milloinkaan on millään valtaistuimella ollut.

Mikä puhuu häntä vastaan? Tuo valtaistuin. Ottakaa Louis-Philippestä pois kuningas, niin jää ihminen. Ja hyvä ihminen. Joskus kerrassaan ihmeteltävän hyvä. Mitä hän tekikään usein, keskellä suurimpia huolia ja kamppailtuaan päivän koko mantereen diplomatiaa vastaan, illalla palatessaan yksityishuoneisiinsa ponnistuksista väsyneenä ja uneen uupumaisillaan? Otti vielä kasan asiakirjoja ja käytti yön tarkastaakseen tutkimusta henkeä koskevassa oikeusjutussa, ajatellen, että oli tosin suuri asia pitää puoliaan Eurooppaa vastaan, mutta vielä paljon suurempaa ihmisen pelastaminen pyövelin kynsistä. Hän väitteli tämmöisissä tapauksissa oikeusministeriensä kanssa ja sulki askel askelelta viranomaisilta, lakirähisijöiltä, joiksi hän heitä sanoi, tien giljotiinille. Kasoittain tällaisia asiakirjoja oli joskus hänen kirjoituspöydällään; hän tarkasti ne kaikki; ajatuskin kuolemaantuomitun pulaan jättämisestä oli hänelle kauhea. Kerran hän sanoi samalle miehelle, jonka kertomukseen äsken viittasimme: "Viime yönä olen voittanut seitsemän." Hänen hallituksensa ensi vuosina oli kuolemanrangaistus kuin poistettu, ja mestauslavan jälleenpystyttäminen tapahtui vastoin kuninkaan tahtoa. Kun Grève-aukea oli kadonnut vanhemman haaran mukana, järjestettiin "porvarillinen Grève-aukea", jolle annettiin nimeksi Barrière Saint-Jacques; "käytännölliset miehet" tunsivat jonkinlaisen muka "legitiimisen giljotiinin" tarvetta; ja tämä oli yksi niitä voittoja, joita keskiluokan ahdasmielisten puolien edustaja Casimir Perier saavutti Louis-Philippestä, sen vapaamielisten puolten edustajasta. Louis-Philippe oli omakätisesti kirjoittanut reunamuistutuksia erääseen Beccarian kappaleeseen. Fieschin helvetinkoneen jälkeen hän huudahti: "Mikä vahinko, etten haavoittunut! Silloin olisin voinut armahtaa." Toisen kerran ja viitaten ministeriensä vastarintaan kirjoitti hän eräästä tuomitusta valtiovangista, joka on aikamme jaloimpia henkilöitä: "Minä annan hänelle armon; minun on nyt vain saatava se hyväksytyksi." Louis-Philippe oli lempeä kuin Ludvig IX ja hyvä kuin Henrik IV.

Mutta historiassa, missä hyvyys on harvinainen helmi, on meistä se, joka on ollut hyvä, melkein korkeampi kuin se, joka on ollut suuri.

Kun muutamat ovat arvostelleet Louis-Philippeä ankarasti, toiset säälimättömästikin, on ihan luonnollista, että mies, joka itse nyt on vain varjo, mutta joka on tuntenut tämän kuninkaan, nousee todistamaan hänestä historian edessä; minkälainen tämä todistus muuten lieneekin, on se ilmeisesti ja ennen kaikkea puolueeton; kuolleen kirjoittama hautakirjoitus on rehellinen; toinen varjo voi lohduttaa toista; saman pimeyden jakaminen antaa oikeuden lausua tunnustuksen sanoja, ja tuskin tarvinnee pelätä, että kahden maanpakolaisen haudoista sanotaan: "Tämä on mairitellut tätä toista."

4.

Halkeamia perustassa.

Kerrottavanamme olevan draaman peittyessä niihin traagillisiin pilviin, jotka Louis-Philippen hallituskauden alkua synkistävät, ei mikään saanut olla kaksimielistä, ja oli välttämätöntä, että lausuimme käsityksemme tästä kuninkaasta.

Louis-Philippe oli tullut kuninkaaksi ilman väkivaltaa, ilman välitöntä toimintaa hänen puoleltaan, ainoastaan vallankumouksen peräsimen käännähdyksestä, jolla ilmeisesti ei laisinkaan tarkoitettu vallankumouksen perillesaattamista, mutta johon hänellä, Orléansin herttualla, ei ollut mitään osaa. Hän oli syntyperäinen ruhtinas, mutta katsoi olevansa valittu kuningas. Hän ei ollut kuninkaaksi pyrkinyt; hänelle oli tarjottu kuninkuutta ja hän oli sen vastaanottanut, lujasti uskoen, tosin väärin, mutta joka tapauksessa uskoen, että tarjous oli oikeudenmukainen ja sen vastaanottaminen velvollisuus. Siis haltuunotto hyvässä uskossa. Mutta, sen voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, kun Louis-Philippe astui valtaan hyvässä uskossa ja kun demokratia teki hyökkäyksensä hyvässä uskossa, ei niitä kauhuja, joita sisällisistä riidoista aiheutui, voi lukea kuninkaan eikä demokratian syyksi. Periaatteiden yhteentörmäys muistuttaa elementtien yhteentörmäystä. Valtameri nostelee veden, myrsky ilman puolesta, kuningas taistelee kuninkuuden, demokratia kansan puolesta; relatiivinen seikka, monarkia, asettuu vastarintaan absoluuttista tasavaltaa vastaan; yhteiskunta vuotaa verta tässä taistelussa, mutta mikä tänään on kärsimistä sen puolesta, on tulevaisuudessa sen onni. Missään tapauksessa ei taistelijoita voi moittia. Toinen puoli tietenkin on väärässä; oikeus ei seiso, niinkuin Rhodos-saaren kolossi, molemmilla rannoilla, toinen jalka tasavallassa, toinen kuningaskunnassa; se on jakamaton ja kokonaan toisella puolella; mutta ne, jotka erehtyvät, ovat rehellisiä, eikä vendéekapinoitsija ole rosvo enempää kuin sokea rikollinen. Meidän on niinmuodoin katsottava nämä kauheat yhteentörmäykset vain olojen pakosta syntyneiksi. Olivatpa nämä myrskyt millaisia tahansa, ihminen ei kuitenkaan ole niistä vastuussa.

Mutta jatkakaamme esitystämme.

Vuoden 1830 hallitus joutui heti viettämään vaivalloista elämää. Eilen syntyneenä täytyi sen jo tänään taistella.

Se huomasi heti alussa kaikkialla epämääräisiä nytkähtelyjä heinäkuun rakennuksessa, joka oli niin äkisti ja hatarasti kyhätty kokoon.

Vastarinta syntyi jo seuraavana päivänä tai oli ehkä syntynyt jo päivää ennen.

Kuukausi kuukaudelta kasvoi vihamielisyys ja muuttui salaisesta julkiseksi.

Heinäkuun vallankumousta, jota kuninkaat Ranskan ulkopuolella katsoivat karsaasti, tulkittiin itse Ranskassa monella eri tavalla.

Jumala ilmoittaa ihmisille tahtonsa tapahtumilla kirjoitettuna; se on vaikeasti tajuttava, salaperäisellä kielellä kirjoitettu teksti. Ihmiset suorittavat siitä heti käännöksiä, hätäisiä, huonoja käännöksiä, täynnä virheitä, poisjättöjä ja väärinkäsityksiä. Sangen harvat ymmärtävät jumalankieltä. Terävimmät, tyynimmät, syvästi ajattelevat kääntävät hitaasti, ja kun heidän käännöksensä on valmis, on asia jo aikoja ennen hoidettu; markkinoilla on jo kymmeniä käännöksiä. Jokainen käännös synnyttää puolueen ja jokainen väärinkäsitys lahkokunnan; jokainen puolue pitää omaa tekstiänsä oikeana, jokainen lahkokunta luulee yksin olevansa oikeassa.

Kaikissa vallankumouksissa on niitä, jotka uivat vastavirtaan: vanhat puolueet.

Vanhat puolueet, jotka ovat piintyneet perimykseen Jumalan armosta, ovat sitä mieltä, että koska kapinat ovat syntyneet kapinanteko-oikeudesta, on myöskin oikeus tehdä kapina vallankumouksia vastaan. Erehdys! Sillä vallankumouksissa ei kapinaa tee kansa, vaan kuningas. Vallankumous on kapinan suoranainen vastakohta. Jokainen vallankumous on säännöllistä kehitystä ja sisältää sellaisena oikeutuksensa, jota väärät vallankumoukset joskus tahraavat, mutta joka tahrattunakin jää olemaan ja verisenäkin elää edelleen. Vallankumoukset eivät synny satunnaisuudesta, vaan välttämättömyydestä. Vallankumous on paluuta teennäisestä oikeaan. Se on olemassa sen vuoksi, että sen täytyy.

Vanhat legitimistipuolueet hyökkäsivät kuitenkin vuoden 1830 vallankumouksen kimppuun kaikella sillä raivolla, joka johtuu väärästä käsityksestä. Hairahdukset ovat mainioita heittoaseita. He iskivät vallankumousta siihen, missä se oli arin, suojaton, epäloogillinen; he ahdistivat tätä vallankumousta sen kuningasvallan vuoksi. He huusivat sille. "Vallankumous, miksi kuningas?" Lahkolaiset ovat sokeita, jotka ampuvat tarkasti.

Sanaa huutoa toistivat tasavaltalaiset. Mutta heidän taholtaan tullen se oli loogillista. Mikä legitimisteissä oli sokeutta, oli demokraateissa selvänäköisyyttä. Vuoden 1830 vallankumous oli tehnyt vararikon kansan puolesta. Suuttunut demokratia syytti sitä siitä.

Heinäkuunjärjestys taisteli hyökkäävän entisyyden ja hyökkäävän tulevaisuuden välissä. Se edusti minuuttia, taistelussa toisaalta monarkistisia vuosisatoja, toisaalta iäistä oikeutta vastaan.

Lisäksi tuli, ulkomaihin nähden, että kun 1830 ei enää ollut vallankumousta, vaan muuttui monarkiaksi, täytyi sen pysytellä Euroopan rinnalla. Rauhan ylläpitäminen sotki asiaa vielä enemmän. Sovinto, joka ei ole vilpitön, on usein rasittavampi kuin sota. Tästä synkästä epäsovusta, jolla aina oli kuonokoppa päässä, mutta joka aina murisi, syntyi aseellinen rauha, tämä itseään epäilevän kulttuurin köyhdyttävä apukeino. Heinäkuun-kuningaskunta nousi takajaloilleen Euroopan hallitusvaljakossa, vaikka sen oli pakko kulkea tämän mukana. Metternich olisi kernaasti antanut sen juosta erillään. Itse Ranskassa edistyksen hoputtamana se hoputti Euroopassa monarkioja, näitä kilpikonnia. Itse hinattuna se hinasi toisia.

Kotimaassa kasautuivat tällävälin yhteiskuntarakennuksen ylle peloittavaksi ylipainoksi moninaiset köyhäläisyyttä, proletariaattia, työpalkkoja, kasvatusta, rangaistusjärjestelmää, prostitutiota, naisen asemaa, rikkautta, hätää, tuotantoa, kulutusta, jakelua, tavaranvaihtoa, rahaa, luottoa, pääomaa ja työn vapautta koskevat kysymykset.

Varsinaisten niinsanottujen poliittisten puolueiden ulkopuolella ilmeni toinen liike. Demokraattista kuohuntaa vastasi filosofinen. Parhaimmisto tunsi levottomuutta samoinkuin alhaiso; toisella tavalla, mutta yhtä paljon.

Ajattelijat mietiskelivät maan heidän allaan, t.s. kansan, vallankumouksellisten virtausten läpitunkemana, väristessä epämääräisissä kouristuskohtauksissa. Nämä ajattelijat, toiset erillisinä, toiset melkein varsinaisiksi yhdistyksiksi muodostuneina, pohtivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, rauhallisesti, mutta syvälti, kylmäverisinä miinankaivajina, jotka tyynesti uursivat kolojansa tulivuoren sisään, tämän kumeista tärähtelyistä ja esiin pelmahtavista tulenkielekkeistä häiriintymättä.

Tämä mielentyyneys oli tämän levottoman ajan kenties kaunein näky.

Nämä miehet jättivät poliittisten puolueitten pohdittavaksi kysymyksen oikeudesta ja käsittelivät sensijaan kysymystä onnesta.

Ihmisen onnea he tahtoivat saada yhteiskunnalta.

He nostivat aineelliset kysymykset, maataloutta, käsiteollisuutta, kauppaa koskevat kysymykset melkein uskonnon arvoon. Sivistyksessä sellaisena, miksi sen pieneltä osalta muodostaa Jumala, suurelta osalta ihminen, yhdistyvät, sotkeutuvat toisiinsa ja sulavat yhteen harrastukset niin, että ne muodostavat todellisen kalliovuoren dynaamisen lain mukaan, jota taloustieteilijät, nuo politiikan geologit, tarkkaavasti tutkivat.

Nämä miehet, jotka ryhmittyivät erinimisiin yhtymiin, mutta joita kaikkia voi yhteisellä nimellä sanoa sosialisteiksi, koettivat porata tätä kalliovuorta saadakseen ihmisonnen elävän veden pulppuamaan siitä?

Mestauslavasta sotaan saakka kosketti heidän työnsä kaikkea. Miehen oikeuksiin, jotka Ranskan vallankumous oli julistanut, he lisäsivät naisen ja lapsen oikeudet.

Ei tule kummastella, että monista syistä emme tässä ryhdy perusteellisesti ja teoreettiselta kannalta käsittelemään sosialismin herättämiä kysymyksiä. Me rajoitumme vain viittaamaan niihin.

Kaikki probleemat, joiden ratkaisuun sosialistit pyrkivät, voidaan, jos erotetaan pois kosmogoniset houreet, unelmointi ja mystisismi, rajoittaa kahteen pääprobleemaan.

Ensimmäinen probleema:

Rikkauden aikaansaanti.

Toinen probleema:

Sen jakaminen.

Ensimmäinen probleema käsittää kysymyksen työstä.

Toinen probleema käsittää kysymyksen työpalkoista.

Ensimmäinen probleema koskee voimien käyttämistä.

Toinen nautintojen jakelua.

Voimien oikeasta käyttämisestä syntyy yhteiskunnan voima.

Nautintojen oikeasta jakelusta syntyy yksityisen onni.

Oikeaa jakelua ei saa käsittää tasaiseksi, vaan oikeudenmukaiseksi jakeluksi. Ensimmäinen tasa-arvoisuus on oikeudenmukaisuus.

Näiden kahden seikan yhtymästä: ulkonaisesti yhteiskunnan voiman, sisäisesti yksityisonnen, syntyy yhteiskunnan kukoistus.

Yhteiskunnan kukoistus merkitsee, että yksilö on onnellinen, kansalainen vapaa ja kansa suuri.

Englanti ratkaisee ensimmäisen näistä probleemoista. Se luo rikkautta ihmeteltävästi; se jakelee sitä huonosti. Tämä ratkaisu, joka on täydellinen vain eräältä puolelta, johtaa välttämättömästi kahteen äärimmäisyyteen: hämmästyttävään rikkauteen, kummastuttavaan köyhyyteen. Kaikki nautinnot muutamille, kaikki kieltäymykset toisille, t.s. kansalle; etuoikeuksia, poikkeusoloja, monopooleja, feodaalilaitosta, jotka työ itse synnyttää. Kiero ja arveluttava asema, missä yhteiskunnan voima perustuu yksityisten kurjuuteen ja missä valtion suuruuden juuret ovat yksityisten kärsimyksissä. Huonosti kokoonpantu suuruus, jossa kaikki aineelliset osat ovat lujasti yhteen liitetyt, mutta jossa ei ole mitään moraalista osaa.

Kommunismi ja agraarilaki luulevat ratkaisevansa toisen probleeman. Ne erehtyvät. Niiden jakelutapa tappaa tuotannon. Tasajako hävittää kilpailun, siis myöskin työn. se on teurastajan jakelua: tappaa ja paloittaa. On mahdotonta tyytyä näihin ratkaisuihin. Rikkauden hävittäminen ei ole sen jakelua.

Molemmat probleemat on ratkaistava yhdessä, jotta ne tulisivat oikein ratkaistuiksi. Molemmat ratkaisut täytyy yhdistää, täytyy saada yhteinen ratkaisu.

Ratkaiskaa vain ensimmäinen probleema, niin saatte Venetsian tai Englannin. Saatte, kuten Venetsiassa, keinotekoisen, tai kuten Englannissa, aineellisen voiman; teistä tulee Raamatun rikas mies. Te kuolette väkivaltaisen kuoleman, kuten Venetsia, tai päädytte vararikkoon, kuten Englanti tulee tekemään. Ja maailma antaa teidän kuolla ja kukistua, niinkuin maailma antaa kuolla ja kukistua kaiken, mikä ei ole muuta kuin itsekkyyttä, mikä ei ihmiskunnan edessä edusta mitään avua tai aatetta.

On itsestään selvää, ettemme sanoilla Venetsia ja Englanti tarkoita kansoja, vaan yhteiskuntarakennuksia; harvainvaltoja kansojen yllä, ei itse kansoja. Kansoja kohtaan tunnemme aina kunnioitusta ja osanottoa. Venetsia kansana on nouseva jälleen; Englanti ylimysvaltana on kukistuva, mutta Englanti kansana on kuolematon. Tämän huomautuksen jälkeen jatkamme.

Ratkaiskaa molemmat probleemat: kannattakaa rikasta ja suojelkaa köyhää; tehkää loppu hädästä; estäkää voimakas vääryydellä nylkemästä heikkoa; hillitkää tiellä olevan kohtuuton kateus perille päässyttä kohtaan; sovelluttakaa matemaattisesti ja veljellisesti työpalkka työn mukaan; yhdistäkää maksuton ja pakollinen opetus lapsen ruumiilliseen huoltoon ja tehkää tieto miesiän perustaksi; kehittäkää ymmärrystä käsivartten ollessa toimessa; luokaa samalla kertaa mahtava kansa ja onnellisten ihmisten perhe; demokratisoikaa omistusoikeus; ei sitä hävittäen, vaan tehden se yleiseksi, niin että jokainen kansalainen ilman poikkeusta omistaa jotakin – ja tämä on helpompaa kuin luullaan; lyhyesti: oppikaa saamaan aikaan rikkautta ja jakelemaan sitä, niin saavutatte samalla aineellisen suuruuden ja moraalisen suuruuden ja olette arvolliset kantamaan Ranskan nimeä.

Näin, muutamia harhaaneksyneitä lahkolaisia lukuunottamatta, sanoivat sosialistit; tätä he etsivät oloista, tätä he kylvivät mieliin.

Hyviä harrastuksia, pyhiä pyrkimyksiä!

Nämä opit, nämä teoriat, tämä vastarinta, valtiomiehelle odottamaton täytymys ottaa filosofit mukaan laskelmiinsa, vielä epäselvinä häämöttävät totuudet, välttämättömyys luoda uusi politiikka sopusoinnussa vanhan maailman kanssa, mutta liioin loukkaamatta vallankumouksen ihannetta, asema, missä Lafayetteä täytyi käyttää puolustamaan Polignacia, kapinan, kamarien ja katumellakoiden läpi välähtelevä edistys, kuninkaan ympärillä kilpailevien harrastusten tasapainoon saattaminen, hänen uskonsa vallankumoukseen, ehkä myöskin jonkinlainen myöntyväisyys, hämärästä ehdottomasti korkeamman oikeuden olettamisesta johtuva, hänen halunsa vakaannuttaa sukunsa, hänen rakkautensa perheeseensä, hänen vilpitön kunnioituksensa kansaa kohtaan ja oma rehellisyytensä, kaikki tämä huolestutti Louis-Philippeä ja sai hänet joskus, niin voimakas ja rohkea kuin olikin, melkein luhistumaan kuninkaanaolon vaikeuksien alle.

Hän tunsi jalkainsa alla kamalaa halkeilua, mikä kuitenkaan ei ollut rikkiromahtamista, sillä Ranska oli enemmän Ranska kuin milloinkaan.

Synkkiä pilviä nousi näköpiiriin. Outo synkkyys, joka läheni yhä enemmän, levisi vähitellen ihmisten, olojen ja aatteiden ylle, synkkyys, joka johtui mielten katkeroitumisesta ja järjestelmistä. Kaikki, mitä oli kiiruhdettu tukehduttamaan, liikkui ja oli käymistilassa. Joskus veti kunniallisen miehen omatunto syvään henkeänsä, niin paljon epätervettä oli tässä ilmassa, jossa sofismit sekaantuivat totuuksiin. Mielet värisivät tämän yhteiskuntatuskan alla kuin lehdet rajuilman lähestyessä. Sähköpitoisuus oli niin suuri, että joskus mikä tahansa heitti kipinöitä ympärilleen, Sitten palasi taas hämärän synkeys. Joskus antoi kumea ja kolea murina käsityksen siitä ukkosmäärästä, joka pilvissä piili.

Kahtakymmentä kuukautta oli tuskin kulunut heinäkuun vallankumouksesta, kun vuosi 1832 oli alkanut purkauksen uhkaavan näköisenä. Kansan hätä, työmiesten leivättömyys, Condén viimeisen prinssin salaperäinen kuolema, Nassaun hallitsijasuvun karkoittaminen Brüsselistä, Belgian tarjoaminen ranskalaiselle ja antaminen englantilaiselle prinssille, Nikolain aitovenäläinen viha, takanamme kaksi etelämaista hornanhenkeä: Fernando Espanjassa ja Miguel Portugalissa, levottomuus Italiassa, Metternich ojentamassa kättään Bolognaa kohti, Ranska loukkaamassa Itävaltaa Anconassa, pohjoisesta niiden vasaraniskujen kamala ääni, joilla Puolan ruumisarkku jälleen lyötiin kiinni, koko Euroopassa karsaita katseita, jotka pälyilivät Ranskaa. Englanti epäiltynä liittolaisena, valmiina työntämään sitä, joka horjui, ja hyökkäämään sen päälle, joka kaatui, liljojen raapiminen pois kuninkaan vaunuista, ristin alasvetäminen Notre-Damesta, Lafayette alennettuna, Lafitte tuhoon joutuneena, Casimor Périer kuolleena valtiollisen voiman loppuunkulutuksesta, poliittisen ja sosiaalisen sairauden ilmeneminen yhtaikaa kuningaskunnan molemmissa pääkaupungeissa –. toinen ajatuksen, toinen työn kaupunki – Pariisissa kansalaissota, Lyonissa orjasota, molempien kaupunkien yllä sama tulenloimu, tulivuorenhehku kansan ohimoilla, etelä fanaattisena, länsi levottomana, Berryn herttuatar Vendéessä, juonia, salaliittoja, mellakoita, kolera, kaikki tämä lisäsi aatteiden maailman kaameaan sorinaan tapausten maailman kamalaa meteliä.

5.

Seikkoja, joista historia syntyy ja joista historia ei tiedä.

Huhtikuun lopulla oli kaikki pahentunut. Käymistila oli muuttunut kiehumiseksi. Aina vuodesta 1830 oli siellä täällä sattunut pieniä, yksinäisiä mellakoita, pian kukistettuja, mutta yhä uudelleen puhkeavia – laajan, maanalaisen palon merkki. Jotakin kauheaa oli tekeillä. Mahdollisen vallankumouksen vielä epäselvät ja häälyvät piirteet alkoivat häämöttää. Ranska katsoi Pariisiin; Pariisi katsoi Saint-Antoinen esikaupunkiin.

Saint-Antoinen esikaupunki, salaisesti kiihoitettuna, alkoi kiehua.

Charonne-kadun kapakat olivat samalla vakavia ja myrskyisiä, niin oudolta kuin näiden sanojen yhtymä saattaakin tuntua kapakoista puhuttaessa.

Niissä puhuttiin peittelemättä hallituksen kukistamisesta. Neuvoteltiin avoimesti, ryhdytäänkö taisteluun vai pysytäänkö hiljaa. Niissä oli sisähuoneita, joissa työmiehiltä otettiin vala, että he saapuisivat kadulle ensimmäisestä hälytyksestä ja "taistelisivat vihollisten lukumäärää laskematta". Kun vala oli tehty, "kuului selkeä ääni" – erään kapakan nurkassa istuvan miehen – joka sanoi: "Ymmärrä! Sinä olet vannonut!" Joskus mentiin toiseen kerrokseen, suljettuun huoneeseen, jossa suoritettiin miltei vapaamuurarimaisia menoja. Tulokas vannoi "palvelevansa heitä niinkuin perheenisiä". Näin kuului kaava.

Alakerran huoneissa luettiin "kumouksellisia" lentokirjasia. "Ne herjasivat hallitusta", sanoo eräs senaikainen salaraportti.

Kuultiin tämäntapaisia lauseita: "Minä en tunne johtajan nimiä. Me muut emme saa tietää päivää, ennenkuin kahta tuntia ennen." Eräs työmies sanoi: "Meitä on kolmesataa. Pannaan kymmenen souta mieheen, se tekee sataviisikymmentä frangia, ja ostetaan sillä ruutia ja kuulia." Toinen sanoi: "Minä en pyydä kuutta kuukautta, en edes kahta, kahdessa viikossa me olemme tasaväkiset hallituksen kanssa. Viidelläkolmattatuhannella miehellä voimme nousta sitä vastaan." Kolmas taas: "Minä en mene nukkumaan, minä teen patruunia öisin." Silloin tällöin tuli henkilöitä, jotka olivat "puettuja kuin oikeat herrasmiehet", "olivat tärkeännäköisiä", näyttivät siltä kuin heillä "olisi käskyvalta", antoivat kättä tärkeimmille ja poistuivat. He eivät koskaan viipyneet kymmentä minuuttia kauempaa. Lausuttiin matalalla äänellä paljon merkitsevät sanat: "Salaliitto on kypsä, asia on valmis." "Tätä kuiskailivat kaikki siellä olijat", käyttääksemme erään läsnä olleen sanoja. Innostus oli niin suuri, että kerran, kun kapakka oli täynnä väkeä ja eräs työmies huusi: "Meillä ei ole aseita!" toinen vastasi: "Onhan sotamiehillä!" näin aavistamattaan mukaellen Bonaparten julistusta Italian armeijalle. "Kun heillä oli jotakin salaisempaa sanottavaa, eivät he keskustelleet siitä siellä", lisää eräs raportti. On vaikea käsittää, mitä heillä enää oli salaamista, kun kaikki tämä oli sanottu.

Kokouksia pidettiin joskus määräaikoina. Muutamissa ei koskaan ollut koolla enempää kuin kahdeksan tai kymmenen henkeä, aina samat. Toisiin sai tulla kuka tahansa, ja sali oli niin täynnä, että täytyi seistä. Toiset tulivat sinne innostuksesta ja harrastuksesta, toiset senvuoksi, että paikka oli matkan varrella, kun he olivat työhönsä menossa. Samoinkuin vallankumouksen aikana oli näissä kapakoissa isänmaallisia naisia, jotka syleilivät uusia tulokkaita.

Toisia kuvaavia ilmiöitä sattui.

Eräs mies tuli kapakkaan, joi ja sanoi mennessään: "Isäntä, mitä olen velkaa, maksaa vallankumous."

Eräässä kapakassa vastapäätä Charonne-katua valittiin vallankumousagentteja. Äänilippuja koottiin lakkeihin.

Työmiehiä kokoontui erään miekkailumestarin luo, joka antoi opetusta Cotte-kadun varrella. Siellä oli puusapeleista, kepeistä, kartuista ja floreteista muodostettu asekokoelma. Eräänä päivänä otettiin florettien tulpat pois. Eräs työmiehistä sanoi: "Meitä on viisikolmatta, mutta minua ei lueta mukaan, sillä minua pidetään koneena." Tämä kone todettiin sittemmin olevan Quénisset.

Puuha sai vähitellen tavattoman julkisen luonteen. Eräs vaimo, joka lakaisi ovensa edustaa, sanoi toiselle: "Nyt on kauan ahkerasti tehty patruunia." Avoimella kadulla luettiin julistuksia departementtien kansalliskaarteille. Erään julistuksen alla oli nimi: Burtot, viinikauppias.

Erään liköörikauppiaan portin edustalla Lenoir-torin varrella nousi muudan tuuheapartainen, italianmurteinen mies korokkeelle ja luki kovalla äänellä merkillisen julistuksen, jonka jokin salainen komitea tuntui laatineen. Hänen ympärilleen oli kertynyt väkijoukko, joka keskeytteli häntä hyväksymishuudoilla. Ne kohdat, jotka väkeä enimmin miellyttivät, kirjoitettiin muistiin: "Meidän oppejamme vastustetaan, meidän julistuksiamme revitään rikki, niiden levittäjiä vakoillaan ja viedään vankeuteen." – "Puuvillapula on kääntänyt monta välinpitämätöntä meidän uskoomme." – "Kansojen tulevaisuutta valmistetaan meidän huomaamattomissa riveissämme." – "Edessä on joko aktio tai reaktio, vallankumous tai vastavallankumous. Sillä meidän aikanamme ei enää uskota elottomuuteen tai liikkumattomuuteen. Kansan hyväksi tai kansaa vastaan, siitä on kysymys. Välimuotoa ei ole." – "Kun emme enää teille sovellu, hylätkää meidät, mutta siihen saakka auttakaa meitä eteenpäin." – Kaikki tämä ihan julkisesti.

Toisia, vieläkin rohkeampia julistuksia piti kansa epäilyttävinä juuri niiden rohkeuden vuoksi. 4. huhtikuuta 1832 nousi eräs ohikulkija Sainte-Marguerite-kadun nurkkakivelle ja huusi: "Minä olen babouvisti!" Mutta Babeufin takana vainusi kansa Gisquet'tä.

Tämä mies lausui muun muassa:

"Alas omistusoikeus! Vasemmiston vastarinta on veltto ja petollinen. Kun se haluaa tahtonsa läpi, saarnaa se vallankumousta. Se on demokraatti, jottei sitä kukistettaisi, ja rojalisti, jottei tarvitsisi taistella. Tasavaltalaiset ovat täysiä nautoja. Älkää luottako tasavaltalaisiin, työmieskansalaiset!"

"Vaikene, urkkijakansalainen!" huusi eräs työmies.

Tämä huuto teki lopun puheesta.

Sattui salaperäisiä tapahtumia.

Iltahämärässä tapasi eräs työmies kanavan lähellä "hyvin pukeutuneen miehen", joka sanoi hänelle:

"Minne menet, kansalainen?"

"Herra", vastasi työmies, "minulla ei ole kunniaa tuntea teitä."

Herrasmies jatkoi:

"Älä pelkää. Minä olen komitean asiamies. Sinua epäillään, ettet ole ihan luotettava. Tiedäthän, että jos paljastat jotakin, sinua pidetään silmällä."

Sitten hän antoi työmiehelle kättä ja poistui sanoen:

"Me näemme toisemme pian."

Etsivä poliisi kuuli, ei enää ainoastaan kapakoissa, vaan jo kaduillakin omituisia keskusteluja:

"Ilmoittaudu pian", sanoi kutomotyömies puusepälle.

"Minkävuoksi?"

"Päästään ampumaan."

Kahden repaleisen kadulla kulkijan kuultiin puhelevan seuraavasti:

"Kuka se meitä hallitsee?"

"Herra Philippe."

"Ei se, vaan porvarit."

Toisen kerran kuultiin parin ohi kulkevan miehen vakuuttavan toisilleen:

"Meillä on hyvä hyökkäyssuunnitelma."

Eräästä Barrière du Trônen pyörylän vallihautaan piiloutuneen neljän miehen neuvottelusta kuultiin varmasti vain seuraava lause:

"Siitä pidetään huoli, ettei hän enää kävele Pariisissa."

Kuka hän? Epämääräinen, uhkaava hämäryys.

"Päälliköt", kuten esikaupungeissa sanottiin, pysyttelivät varjossa. Arveltiin heidän pitävän kokouksiaan eräässä kapakassa lähellä Pointe Saint-Eustachea. Erästä miestä, nimeltä Aug–, joka oli vaatturityöläisten avustusyhdistyksen puheenjohtaja Mondétour-kadun varrella, arveltiin päävälittäjäksi pääpäälliköiden ja Saint-Antoinen esikaupungin välillä. Siitä huolimatta jäivät nämä päälliköt yhä niin tuntemattomiksi, ettei varmuudella tiedetä mitään, mikä voisi ratkaisevasti kumota sen omituisen ylvään vastauksen, jonka eräs syytetty sittemmin antoi oikeudessa kysymykseen:

"Kuka oli teidän päällikkönne?"

"En tuntenut ketään päällikköä, enkä olisi tunnustanutkaan."

Kaikki tämä saattoi vielä kuitenkin olla ylimalkaista, epämääräistä puhetta. Ilmeni toisia oireita.

Eräs salvumies, joka oli pystyttämässä lauta-aitaa erään tontin ympärille Renilly-kadun varrella, missä rakennettiin uutta taloa, löysi tontilta revityn kirjeen palasen, josta vielä saattoi lukea seuraavat rivit:

"Komitean on ryhdyttävä toimiin kutsunnan noudattamisen ehkäisemiseksi seuraavissa piireissä..."

Ja jälkikirjoituksena:

"Olemme saaneet tietää, että kiväärejä on Faubourg-Poissonière-kadun varrella n:o 5 (bis) noin viisi tai kuusi tuhatta, erään siellä asuvan asekauppiaan hallussa. Teidän osastollanne ei ole aseita."

Salvumiestä kummastutti ja sai hänet näyttämään naapureille löytöjänsä se seikka, että muutaman askelen päästä löysi toisen, niinikään rikkireväistyn paperin, jonka omituisen muodon, sen historiallisen mielenkiinnon vuoksi tässä julkaisemme:

    Q C D E Opetelkaa tämä luettelo ulkoa. Repikää se sitten rikki.
            Hyväksyttyjen on tehtävä samaten heti, kun olette
            antanut heille ohjeet.

            Tervehdys, veljeys.

                                  L.

            u og a fe.

Ne henkilöt, joille löytö näytettiin, saivat vasta myöhemmin tietää, että nuo neljä isoa kirjainta merkitsivät: qvinturions, centurions, decurions, éclaireurs ja kirjaimet u og a fe aikamäärää 15. huhtikuuta 1832. Itsekunkin ison kirjaimen alla oli nimiä ja tärkeitä tietoja. Niinpä oli sarekkeessa Q: Bannerel. 8 pyssyä, 83 patruunaa. Varma mies. Sareke C: Boubiére. 1 pistooli, 40 patruunaa. Sareke D: Rollet, 1 floretti, 1 pistooli, 1 naula ruutia. Sareke E: Teissier, 1 sapeli, 1 patruunalaukku. Täsmällinen. Terreur, 8 kivääriä. Urhoollinen. J.n.e.

Vielä löysi sama salvumies, yhä samalta tontilta, kolmannen paperin, johon oli lyijykynällä, mutta selvästi merkitty seuraava arvoituksellinen luettelo:

    Yhteys. Blanchard. Arbre-sec. 6.
    Barra. Soize. Salle-au-Comte.
    Kosciusko. Aubry le boucher?
    J.J.R.
    Caius Gracchus.
    Tarkastusoikeus. Dufond. Four.
    Girondistien kukistus. Derbac. Maubuée.
    Washington. Pinson. 1 pist. 86 patr.
    Marseljeesi.
    Kansan valtius. Michel. Quincampoix. Sapeli.
    Hoche.
    Marceau. Plato. Arbre-sec.
    Varsova. Tilly, Populairen kaupustelija.

Mies, jonka käsiin tämä luettelo joutui, sai sittemmin tietää, mitä se merkitsi. Se näkyy olleen täydellinen nimiluettelo "Ihmisen oikeuksien seuran" neljännen piirin osastoista ja sisältäneen lisäksi osastopäälliköiden nimet ja osoitteet. Nyt, kun kaikki tämä kuuluu historiaan, saattaa ne julkaista. Tässä on kuitenkin huomautettava, että "Ihmisen oikeuksien seura" näyttää perustetun myöhemmin kuin tämä paperi löydettiin. Kukaties on se niin ollen ollut vain luonnos.

Puheiden, keskustelujen ja kirjallisten viittailujen jälkeen alkoi kouraantuntuvampia asioita tulla ilmi.

Erään vaatekauppiaan laatikosta Popincourt-kadun varrelta tavattiin seitsemän arkkia harmaata paperia, kaikki samalla tapaa neljään osaan taitettuina; nämä arkit sisälsivät kuusikolmatta nelikulmaista, samanlaisesta harmaasta paperista leikattua lappua, jotka oli kääritty patruunain muotoon, ynnä kortin, jossa luettiin seuraava:

    Salpietaria – 12 unssia.
    Rikkiä – 2 unssia.
    Hiiltä – 2-1/2 unssia.
    Vettä – 2 unssia.

Takavarikkopöytäkirjassa sanotaan, että laatikossa tuntui vahva ruudinhaju.

Päivätyöstään palatessaan unohti muudan muurari eräälle penkille Austerlitzin sillan luona pienen käärön. Se vietiin vahtikonttoriin, avattiin siellä, ja kääröstä tavattiin kaksi painettua keskustelua, joiden alle oli kirjoitettu Lahautière, laulu, jonka nimenä oli Työmiehet, yhtykää! ja peltirasia täynnä patruunia.

Muudan työmies, joka joi kumppaninsa kanssa, pyysi tätä koettamaan, kuinka kuuma hänen oli; toinen huomasi silloin pistoolin hänen puseronsa alla.

Poliisit, jotka kello viisi aamulla odottamatta tunkeutuivat erään Pardon-nimisen miehen luo, joka sittemmin tuli Barricade-Merry-osaston jäseneksi ja kaatui katumellakassa huhtikuussa 1834, tapasivat tämän seisomassa sänkynsä vieressä patruunia valmistamassa.

Eräs Gallais-niminen mies, joka sittemmin kaatui huhtikuun mellakassa Beaubourg-kadulla, kerskui kotonaan olevan seitsemänsataa patruunaa ja neljäkolmatta pyssynsytytintä.

Hallitus sai eräänä päivänä tiedon, että esikaupungissa oli jaeltu aseita ja kaksisataatuhatta patruunaa. Viikkoa myöhemmin jaeltiin kolmekymmentätuhatta patruunaa. Mutta merkillistä kyllä: poliisin ei onnistunut saada käsiinsä ainoatakaan. Eräässä kaapatussa kirjeessä luettiin: "Se päivä ei ole kaukana, jolloin neljässä tunnissa saadaan aseisiin kahdeksankymmentätuhatta isänmaanystävää."

Koko tämä käymistila oli julkista, voipa sanoa ihan turvallista. Pian alkava kapina varmisti rynnäkköänsä aivan rauhallisesti hallituksen nähden. Porvarit keskustelivat työmiesten kanssa näistä puuhista kuin luonnollisesta asiasta. "Kuinka kapinan laita on?" kysyttiin yhtä luontevasti kuin olisi kysytty: "Kuinka vaimonne voi?"

Eräs huonekalukauppias Moreau-kadulla kysyi:

"No, milloin te hyökkäätte?"

Toinen kauppias lausui:

"Rynnistys alkaa pian. Minä tiedän sen. Kuukausi sitten oli teitä viisitoistatuhatta ja nyt jo viisikolmatta."

Hän kauppasi pyssyänsä, ja hänen naapurinsa tarjosi pientä pistoolia seitsemästä frangista.

Muuten levisi vallankumouskuume sangen laajalle. Ei mikään seutu Pariisissa tai koko Ranskassa ollut siitä vapaa. Valtimo tykytti nopeammin kaikkialla. Niinkuin tautikudokset ihmisruumiissa alkoi salaseurojen verkko levitä yli koko maan. Yhdistys Kansan ystävät, julkinen ja salainen samalla kertaa, synnytti "Ihmisen oikeuksien seuran", joka päiväsi erään päiväkäskynsä näin: Pluviôse, tasavallan vuonna 40. Se jäi eloon senkin jälkeen, kun oikeus oli tuominnut sen hajoitettavaksi, eikä häikäillyt antamasta osastoilleen seuraavia merkitseviä nimiä.

    Piikit.
    Palokello.
    Hälytyskanuuna.
    Fryygialainen lakki.
    21. tammikuuta.
    Kerjäläiset.
    Irtolaiset.
    Eteenpäin!
    Robespierre.
    Tasoitus.
    Se käy. (Ça ira.)

Ihmisen oikeuksien seura synnytti vuorostaan Toiminnan kerhon. Tähän kuuluivat malttamattomat, jotka eristäytyivät rientämään edelle. Muutkin seurat kokivat saada jäseniä emäseuroista. Näiden jäsenet valittivat, etteivät saaneet olla rauhassa. Näin perustettiin Gallialainen seura, Painovapausyhdistys, Kunnallisjärjestöjen komitea, Persoonallisen vapauden liitto, Kansanvalistusseura, Välillisten verojen vastustusyhdistys. Vielä Tasa-arvon työmiesliitto, jolla oli kolme alaosastoa: tasaajat, kommunistit ja reformistit. Sitten Bastille-armeija, eräänlaatuinen sotilasjärjestö, jossa neljää miestä komensi korpraali, kymmentä kersantti, kahtakymmentä aliluutnantti, neljääkymmentä luutnantti, ja missä ei koskaan enempää kuin viisi jäsentä tuntenut toisiaan; laitos, jossa varovaisuus oli liitetty rohkeuteen ja joka muistutti venetsialaista henkeä. Johdossa olevalla keskuskomitealla oli kaksi käsivartta: Toiminnan kerho ja Bastille-armeija. Legitimistinen liitto, Uskollisuuden ritarit, kalasteli näiden tasavaltalaisten yhdistysten piirissä. Mutta se paljastettiin ja torjuttiin.

Pariisin yhdistykset perustivat haaraosastoja tärkeimpiin maaseutukaupunkeihin. Lyon, Nantes, Lille ja Marseille olivat muodostaneet kukin Ihmisen oikeuksien seuran, Carbonasi-kerhon, Vapaat miehet. Aix'ssa oli vallankumouksellinen seura, jonka nimenä oli la Cougourde. Sen nimen olemme jo maininneet.

Pariisissa murisi Saint-Marceaun esikaupunki melkein yhtä paljon kuin Saint-Antoine, ja koulut olivat yhtä kuohuksissa kuin esikaupungit. Eräs kahvila Saint-Hyacinthe-kadun ja ravintola "Seitsemän biljardia" Mathurins-Saint-Jacquesin varrella olivat ylioppilaitten kokoontumispaikkoja. Aapisen ystäväin seura, joka oli liitossa Mutualistien kanssa Angersissa ja la Cougourden kanssa Aix'ssa, kokoontui, kuten jo olemme nähneet, Café Musainissä. Samat nuoret miehet kokoontuivat myös, kuten mainitsimme, eräässä Mondétour-kadun varrella olevassa Corinthe-nimisessä kapakassa. Nämä kokoukset olivat salaisia. Toiset olivat niin julkisia kuin suinkin, ja niiden rohkeutta voi arvostella seuraavasta sittemmin toimeenpantujen tutkimusten pöytäkirjaotteesta:

"Missä tämä kokous pidettiin?"

"La Paix-kadulla."

"Kenen luona."

"Kadulla."

"Mitä osastoja siellä oli?"

"Yksi ainoa."

"Mikä?"

"Osasto Manuel."

"Kuka oli päällikkö?"

"Minä."

"Te olette kovin nuori voidaksenne ihan yksin ryhtyä niin arveluttavaan hankkeeseen kuin hallituksen kukistaminen. Mistä saitte ohjeenne?"

"Keskuskomiteasta."

Armeijaa muokattiin yhtä rintaa väestön kanssa, kuten Befordin, Lunevillen ja Épinalin tapahtumat sittemmin osoittivat. Viideskymmeneskahdes rykmentti, viideskahdeksas, kolmaskymmenesseitsemäs ja kahdeskymmenes kevyt rykmentti katsottiin varmoiksi. Bourgognessa ja Etelän kaupungeissa istutettiin vapauspuita, toisin sanoen pystytettiin riukuja, joiden päässä oli punainen suippolakki.

Sellainen oli asema.

Kuten jo alussa huomautimme, teki Saint-Antoinen esikaupunki enemmän kuin mikään muu väestöryhmä tämän aseman merkitseväksi. Siellä oli pääpesä.

Tämä vanha esikaupunki, jossa vilisi väkeä kuin muurahaispesässä, ahkeraa, rohkeaa ja ärtyisää kuin mehiläisparvi, värisi järkytyksen odotusta ja halua. Kaikki oli siellä levotonta, työn kuitenkaan silti keskeytymättä. On mahdotonta kuvata sen vilkasta, mutta synkkää muotoa. Siinä esikaupungissa piilee mitä sydäntäsärkevintä hätää ullakkokomeroiden katon alla; siellä on myöskin harvinaisen toimeliasta älyä. Mutta varsinkin hätään ja älykkyyteen nähden on äärimmäisyyksien kosketus vaarallista.

Saint-Antoinen esikaupungissa oli muitakin levottomuuden aiheita, sillä siellä tuntui vaikutus niistä kauppapulista, vararikoista, työlakoista ja työsuluista, jotka aina kuuluvat suurten valtiollisten järkytysten yhteyteen. Vallankumouskausina on hätä samalla kertaa syy ja seuraus. Ne iskut, jotka se antaa, ponnahtavat siihen itseensä. Tämä väestö, täynnä ylvästä voimaa, kykenevää vastaanottamaan mitä suurimman määrän näkymätöntä lämpöä, aina valmis tarttumaan aseisiin, aina kärkäs purkautumaan, ärtyisä, mietteliäs, ladattu, tuntui vain odottavan sytytyskipinää. Aina, kun jonkinkaanlaisia kipinöitä lentelee ilmassa, tapahtumain tuulen lennättäminä, tulee väkisinkin ajatelleeksi Saint-Antoinen esikaupunkia ja sitä kamalaa kohtaloa, joka on asettanut tämän kärsimysten ja aatteiden ruutikellarin Pariisin porteille.

Saint-Antoinen kapakoilla, joita tässä kertomuksessa jo monta kertaa on mainittu, on historiallista kuuluisuutta. Levottomina aikoina juovutaan siellä enemmän sanoista kuin viinistä. Jonkinlainen ennustushenki ja tulevaisuuden vainu liikkuu siellä laajentaen sydäntä ja kohottaen sielua. Saint-Antoinen kapakat muistuttavat niitä, jotka oli rakennettu Aventinus-vuorelle Sibyllan luolan yläpuolelle ja jotka olivat yhteydessä syvyyden "pyhien henkäysten" kanssa; niiden pöydät olivat jonkinlaisia kolmijalkoja ja niissä juotiin, kuten Ennius olisi sanonut, Sibyllan viiniä.

Saint-Antoinen esikaupunki on kansansäiliö. Vallankumouksen järkytys repii siihen halkeamia, joiden kautta kansanvaltius virtaa ulos. Tämä valtius voi tehdä pahaa; se tekee erehdyksiä niinkuin jokainen muukin; mutta harhoissaankin se on suuri. Siitä voi sanoa kuin sokeasta kykloopista: ingens (suunnaton).

Vuonna 1793 tuli Saint-Antoinen esikaupungista, aina sitä mukaa, oliko ilmassa lentävä aate hyvä vai paha, oliko päivä fanatismin vai innostuksen, milloin villien legioonia, milloin sankarijoukkoja.

Villien. Se sana kaipaa selitystä. Mitä tahtoivat nuo takkuiset miehet, jotka vallankumouksellisen kaaoksen luomispäivinä, ryysyihin puettuina, ulvovina, villeinä, nuijat pystyssä ja piikit sojossa syöksyivät vanhan, ylösalaisin käännetyn Pariisin kimppuun? He tahtoivat sorron, tyranniuden, teloitusten lopettamista, työtä miehelle, opetusta lapselle, yhteiskunnan sääliä naiselle, vapautta, tasa-arvoisuutta, veljeyttä, leipää kaikille, ajatuksen maailmaa kaikille, maailman muuttamista paratiisiksi, edistystä; ja tätä pyhää, hyvää ja lempeää asiaa, edistystä, sitä he vaativat, äärimmilleen ahdistettuina, aivan suunniltaan, kauheina, puolialastomina, nuija kädessä ja mylvien. He olivat kieltämättä villejä, mutta sivistyksen villejä.

He julistivat oikeutta raivokkaasti; he tahtoivat, vaikkapa vavistuksella ja kauhulla, pakottaa ihmiskuntaa paratiisiin. He näyttivät raakalaisilta, mutta olivat pelastajia. He vaativat valoa, vaikka käyttivät pimeyden naamaria.

Vastakkain näiden, me myönnämme sen, villien ja kauheiden ihmisten, mutta hyvän vuoksi villien ja kauheiden kanssa, seisoo toisia ihmisiä hymyilevinä, kultakoruompeleisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja, silkkisukissa ja kiiltonahkakengissä, hatussa valkoinen töyhtö ja käsissä keltaiset hansikkaat, ihmisiä, jotka nojaten käsivarsiansa samettipeitteisiin pöytiin istuessaan marmoristen liesiensä ääressä, lempeällä äänellä vaativat entisyyden, keskiajan, jumalaisen oikeuden, fanatismin, tietämättömyyden, orjuuden, kuolemanrangaistuksen, sodan ylläpitämistä ja säilyttämistä ja maltillisella äänellä ja sorvatuin sanoin ylistävät sapelia, polttoroviota ja mestauspölkkyä. Omasta puolestamme, jos meidän olisi pakko valita joko sivistyksen raakalaiset tai raakalaisten sivistyneet, valitsisimme raakalaiset.

Mutta, Jumalan kiitos, toinenkin vaali on mahdollinen. Ei mikään äkkihyppäys ole välttämätön, ei eteen- eikä taaksepäin. Ei itsevaltius eikä sorto. Me toivomme edistystä loivasti viettävällä tiellä.

Jumala pitää kyllä huolen siitä. Jyrkänteiden tasoittaminen on Jumalan koko valtiotaito.

6.

Enjolras ja hänen alapäällikkönsä.

Jokseenkin näihin aikoihin toimitti Enjolras, mahdollisten tapahtumain varalta, salaisen väenkatselmuksen.

Kaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan Café Musainiin.

Enjolras lausui, käyttäen puheessaan muutamia puolihämäriä, mutta merkitseviä metafooreja:

"On hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat ja kehen voi luottaa. Jos tahtoo taistelijoita, täytyy ne luoda. Ei myöskään haittaa, että on jotakin, millä lyödä. Ohikulkija on aina suuremmassa vaarassa tulla pusketuksi, jos tiellä on härkiä, kuin jos niitä ei ole. Laskekaamme senvuoksi laumaamme hiukan. Kuinka monta meitä on? Ei auta lykätä tätä työtä huomiseksi. Vallankumouksellisten täytyy aina kiirehtiä; edistyksellä ei ole aikaa hukattavana. Meidän täytyy olla valmiina odottamattomuuksien varalta. Emme saa antaa yllättää itseämme. Nyt on tarkattava kaikki saumat, jotka olemme ommelleet, ja katsottava, ovatko ne kestäviä. Tämä tehtävä täytyy suorittaa tänään. Courfeyrac, sinä saat tarkastaa polyteknillisen koulun oppilaat; tänään keskiviikkona, on heidän ulosmenopäivänsä. Feuilly, sinähän pidät huolta La Glacièren väestä? Combeferre on luvannut käydä Picpus'ssä. Siellä oikein vilisee kuin muurahaispesässä. Bahorel saa käydä l'Estrapadessa. Prouvaire, vapaamuurarit laimenevat; sinun täytyy hankkia meille tietoja Grenelle-Saint-Honoré-kadun looshista. Joly menee Dupuytrenin klinikkaan ja tunnustelee lääketieteellisen koulun suonta. Bossuet'n täytyy käväistä oikeuspalatsissa ja puhua asianajajain kanssa. Minä otan osalleni la Cougourden."

"Kaikki on siis kunnossa nyt", sanoi Courfeyrac.

"Ei ole."

"Mitä sitten puuttuu?"

"Hyvin tärkeä asia."

"Mikä sitten?" kysyi Combeferre.

"Barrière du Maine", vastasi Enjolras.

Enjolras seisoi hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena; sitten hän jatkoi:

"Barrière du Mainen luona on marmorityömiehiä, maalareita, ja muita apulaisia kuvanveistopajoissa. Se on helposti intoutuvaa, mutta pian laimenevaa väkeä. En tiedä, mikä niihin on mennyt jokin aika sitten. He ajattelevat jotakin muuta. He sammuvat. He kuluttavat aikaansa dominopelissä. Olisi erittäin tärkeää puhua heidän kanssaan muutama vakava sana. He kokoontuvat Richefeussä. Siellä tapaa heidät kello kahdentoista ja yhden välillä päivällä. Se hiillos täytyy puhaltaa palamaan. Minä olin siihen ajatellut hajamielistä Mariusta, joka ylimalkaan on hyvä, mutta hän ei enää käy täällä. Minä tarvitsisin jonkun Barrière du Mainea varten. Mutta minulla ei ole enää ketään."

"Entä minä?" sanoi Grantaire. "Olenhan minä täällä."

"Sinäkö?"

"Niin, minä."

"Sinäkö opettamassa tasavaltalaisia! Sinäkö periaatteiden nimessä lämmittämään kylmenneitä sydämiä!"

"Miksei?"

"Voisiko sinua käyttää johonkin?"

"Olen kyllin itserakas niin uskoakseni", sanoi Grantaire.

"Sinä et usko mihinkään."

"Minä uskon sinuun."

"Grantaire, tahdotko tehdä minulle palveluksen?"

"Minkä tahansa. Harjaan vaikka saappaasi."

"Hyvä on, älä siis sekaannu meidän asioihimme. Nukahda sinä absinttisi päälle."

"Sinä olet kiittämätön, Enjolras."

"Sinä muka mies menemään Barrière du Maineen! Ettäkö sinä kykenisit siihen!"

"Minä kykenen kävelemään pitkin Grès-katua, menemään Saint-Michel-torin poikki, poikkeamaan Monsieur-le-Prince-kadulle, siitä Vaugirard-kadulle ja sitten ohi karmeliittien, kääntymään Assas-kadulle, siitä Cherche-Midi-kadulle ja ohi sotaoikeuden Vieilles-Tuileries-katua eteenpäin, harppaamaan yli bulevardin, seuraamaan Chaussée du Maineä, menemään barriäärin läpi ja astumaan Richefeun tupakkaravintolaan. Siihen kaikkeen minä kykenen. Minun kenkäini anturat ovat myös asianomaisessa kunnossa."

"Tunnetko sitten noita Richefeun kavereita?"

"En paljoa. Sen verran, että sinutellaan."

"Mitä aiot sanoa heille?"

"Puhua heille Robespierrestä, peijakas! Dantonista. Periaatteista!"

"Sinä!"

"Niin, minä. Te ette kohtele minua oikeamielisesti. Kun minä rupean, niin olen hirvittävä. Minä olen lukenut Prudhommea, minä tunnen 'Yhteiskuntasopimuksen', osaan ulkoa perustuslakini vuodelta 2: 'Kansalaisen vapaus päättyy, missä toisen kansalaisen vapaus alkaa.' Pidätkö minua nautana? Minulla on vanha assignaatti pöytälaatikossani. Ihmisen oikeudet, kansan valtius, kyllä perhana minulla puhumista on! Olenpa hiukan hebertistikin. Minä voin, kello kourassa, jaaritella suurenmoisia asioita kuusi tuntia yhteen menoon."

"Ole vakava nyt", sanoi Enjolras.

"Minä olen ankara", vastasi Grantaire.

Enjolras mietti muutaman silmänräpäyksen ja liikahdutti sitten päättävästi kättänsä.

"Grantaire", sanoi hän vakavasti, "minä suostun koettamaan sinua. Sinä saat mennä Barrière du Maineen."

Grantaire asui aivan lähellä Café Musainia. Hän meni ulos ja palasi viiden minuutin kuluttua. Hän oli käynyt kotonaan muuttamassa ylleen liivit à la Robespierre.

"Punainen!" sanoi hän tullessaan sisään ja katsoen kiinteästi Enjolras'ta.

Sen jälkeen hän levitti kämmenillään liivien molemmat tulipunaiset nipukat rintansa ylle.

Ja mennen Enjolras'n luo kuiskasi tämän korvaan:

"Ole huoleti!"

Hän painoi päättävästi hatun syvälle päähänsä ja lähti.

Neljännestuntia myöhemmin oli Café Musainin pihasali tyhjä. Kaikki Aapisen ystävät olivat lähteneet tiehensä, kukin taholleen ja toimelleen. Enjolras, joka oli varannut itselleen la Cougourden, lähti viimeisenä.

Ne Aix'n La Cougourden jäsenet, jotka olivat Pariisissa, kokoontuivat siihen aikaan Issyn aukealla, eräässä hylätyssä kivilouhimossa, joita sillä puolen Pariisia on runsaasti.

Matkallaan siihen kokouspaikkaan loi Enjolras ajatuksissaan yleiskatsauksen asemaan. Tapahtumain tärkeys oli ilmeinen. Kun seikat, jotka ovat jonkinlaisen salaisen yhteiskuntataudin oireita, liikkuvat raskaasti, voi pieninkin selkkaus pysähdyttää ja sotkea niitä. Tästä ilmiöstä aiheutuvat mullistukset ja uudestisyntymiset. Enjolras uumosi tulevaisuuden pimeän esiripun takana loistavaa nousua. Kuka tietää? Hetki oli ehkä lähelläkin. Mikä ihana näytelmä, kun kansa vaatisi jälleen oikeutensa, kun vallankumous uudelleen majesteetillisesti ottaisi Ranskan haltuunsa ja sanoisi muulle maailmalle: "Jatkoa huomenna!" Enjolras oli tyytyväinen. Uuni oli lämmitetty. Hänellä oli juuri tällä hetkellä ruutisuoniverkko ystäviä ympäri Pariisia. Hän muodosti ajatuksissaan Combeferren filosofisesta ja tenhoavasta kaunopuheisuudesta, Feuillyn kosmopoliittisesta innostuksesta, Courfeyracin tulesta, Bahorelin hilpeydestä, Jean Prouvairen surumielisyydestä, Jolyn tietorikkaudesta ja Bossuet'n purevasta ivasta jonkinlaisen räiskyvän sähköseoksen, joka yht'aikaa sytytti hiukan kaikkialla. Kaikki miehet toimessa. Tulos vastaisi epäilemättä ponnistuksia. Asia oli hyvällä tolalla. Tällöin hän tuli ajatelleeksi Grantaireä.

"Hm", sanoi hän itsekseen, "Barrière du Maine on miltei matkani varrella. Entäpä, jos poikkean Richefeussä? Katsotaan vähän, mitä Grantaire puuhaa ja kuinka pitkälle hän on ehtinyt."

Vaugirardin tornin kello löi yksi, kun Enjolras tuli Richefeun tupakkaravintolaan. Hän avasi oven, joka paukahti kiinni hänen perässään niin voimakkaasti, että iski häntä hartioihin, astui sisään, pani käsivarret ristiin ja katsoi ympärilleen pöytiä, ihmisiä ja tupakansavua täynnä olevassa huoneessa.

Tämän sumun läpi kuului kimakka ääni, jota toinen ääni kiivaasti keskeytteli. Grantaire oli väittelyssä vastustajan kanssa.

Grantaire istui vastapäätä erästä toista marmoripöydän ääressä, jolla oli levällään dominonappuloita; hän löi nyrkkiään marmoripöytään, ja Enjolras kuuli seuraavan keskustelun:

"Tuplakuutonen."

"Nelonen."

"Sikamaista. Ei ole."

"Sinä olet hävinnyt. Kakkonen."

"Kuutonen."

"Kolmonen."

"Ykkönen."

"Nyt on minun vuoroni."

"Neljä silmää."

"Älä."

"Nyt sinä."

"Tuossa minä tein pahan pukin."

"Hyvinhän sinun käy."

"Viisitoista."

"Seitsemän lisää."

"Kaksikolmatta minulle. Hm. Kaksikolmatta."

"Sinä et odottanut tuplakuutosta. Jos olisin pannut sen ulos alussa, niin se olisi muuttanut koko pelin."

"Kaksi taas."

"Ykkönen."

"Ykkönen! No viitonen sitten!"

"Ei ole."

"Sinähän aloitit, eikö niin."

"Niin tein."

"Nolla."

"Onko tästä mitään ulospääsyä! Ahaa, vielähän sinulla on yksi keino! (Pitkä miettiminen.) Kakkonen."

"Ykkönen."

"Ei viitosta eikä ykköstä. Se on paha paikka sinulle."

"Domino!"

"Perhanan penikka!"

TOINEN KIRJA.

ÉPONINE

1.

Le Champ de l'Alouette.

Marius oli tarkannut tapahtumien kehitystä Javertin juonen odottamattomaan loppuun saakka; mutta tuskin oli Javert lähtenyt talosta ja vienyt mukanaan vangit kolmissa vuokravaunuissa, kun Mariuskin hiipi talosta pois. Kello oli silloin vasta yhdeksän illalla. Marius meni Courfeyracin luo. Courfeyrac ei ollut enää järkähtämätön Quartier latinin asukas; hän oli muuttanut Verrerie-kadulle "poliittisista syistä"; tämä seutu oli niitä, missä katumellakoita helposti syttyi siihen aikaan. Marius sanoi Courfeyracille:

"Minä tulen sinun luoksesi yöksi."

Courfeyrac veti esiin patjan sängystään, missä niitä oli kaksi, levitti sen lattialle ja sanoi:

"Kas tuossa."

Jo kello seitsemän seuraavana aamuna palasi Marius Gorbeaun taloon, maksoi vuokran ja velkansa eukko Bougonille, nostatti kirjansa, sänkynsä, pöytänsä, piironkinsa ja molemmat tuolinsa käsirattaille ja lähti talosta ilmoittamatta osoitettaan, niin että kun Javert aamupäivällä saapui tiedustellakseen Mariukselta edellisen päivän tapahtumia, ei hän tavannut muuta kuin eukko Bougonin joka vastasi:

"Hän on muuttanut."

Eukko Bougon uskoi varmaan, että Mariuksella oli jotakin tekemistä niiden varkaiden kanssa, jotka talossa viime yönä oli vangittu.

"Kuka sitä olisi uskonut?" päivitteli hän naapuritalojen akoille. "Niin nuori herra, joka oli melkein kuin tyttö."

Mariuksella oli ollut kaksi syytä äkilliseen muuttoonsa. Ensimmäinen oli, että häntä nyttemmin tympäisi tämä talo, jossa hän niin likeltä ja kaikkein inhoittavimmassa ja hurjimmassa muodossaan oli nähnyt sen yhteiskunnan pahennuksen, joka on vielä inhoittavampi kuin rikas lurjus, nimittäin köyhän lurjuksen. Toinen syy oli, ettei hän tahtonut esiintyä oikeudessa todistamassa Thénardier'ta vastaan.

Javert luuli, että nuori mies, jonka nimeä hän ei muistanut, oli pelästynyt ja paennut tai ehkei edes ollut palannut taloon tapahtuman ajaksi. Hän teki kuitenkin muutamia yrityksiä löytääkseen hänet, mutta onnistumatta.

Kului kuukausi ja vielä toinenkin. Marius asui yhä Courfeyracin luona. Hän oli saanut tietää eräältä nuorelta asianajajalta, joka säännöllisesti kulki oikeudessa, että Thénardier istui kopissa. Joka maanantai vei Marius La Force-vankilan konttoriin viisi frangia Thénardier'ta varten.

Marius, jolla itsellään ei ollut rahaa, lainasi nämä viisi frangia Courfeyracilta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän rahaa lainasi. Nämä säännöllisesti uudistuvat viisifrangiset olivat kaksinainen arvoitus: Courfeyracille, joka ne antoi, ja Thénardier'lle, joka otti ne vastaan.

"Mihin hän mahtaa niitä käyttää?" ajatteli Courfeyrac.

"Mistähän ne mahtavat tulla?" kummasteli Thénardier.

Marius oli muuten ylen alakuloinen. Kaikki oli jälleen mennyt sekaisin. Hän ei nähnyt mitään edessään; koko hänen olentonsa oli jälleen vajonnut siihen salaperäiseen pimeyteen, jossa hän hapuili. Tosin hän oli tässä pimeydessä vilahdukselta nähnyt rakastamansa neidon ja sen ukon, joka tuntui olevan tämän isä; mutta samassa oli tuuli heidät taas vienyt. Ei varmuuden hiventäkään heistä ollut edes tuo kauhea kohtaus antanut. Ei mikään arvailu hyödyttänyt. Hän ei enää edes tiennyt nimeä, jonka oli luullut tienneensä. Se ei nähtävästi ollutkaan Ursula. Leivonen oli kokkanimi. Ja mitä oli uskottava ukosta? Piileksikö hän todella poliisia? Mariuksen mieleen muistui valkohapsinen työmies, jonka hän kerran oli tavannut Invaliidihotellin seudulla. Tuntui nyt todennäköiseltä, että tuo työmies ja herra Leblanc olivat kuin olivatkin sama henkilö. Hän siis käytti valepukuja. Sillä miehellä oli sankarillisia, mutta myöskin epäilyttäviä puolia. Miksei hän ollut huutanut apua? Miksi hän oli paennut? Oliko hän vai eikö ollut sen nuoren tytön isä? Oliko hän ehkä sittenkin se, joksi Thénardier oli luullut hänet tuntevansa? Vai oliko Thénardier sittenkin erehtynyt? Kaikki ratkaisemattomia arvoituksia. Nämä eivät kuitenkaan vähimmässäkään määrässä vähentäneet Luxembourgin puiston neidon enkelisuloa. Säälittävä tila! Mariuksella oli rakkaus sielussaan, mutta yö silmiensä edessä. Kaikki oli kadonnut, paitsi rakkaus. Hän oli menettänyt nekin vaistot, ne mielijohdesalamat, jotka rakkautta seuraavat. Tavallisestihan tämä liekki samalla, kun se meitä polttaa, myös hiukan valaisee ja luo opastavaa hohtoa ympärilleen. Mutta ei näitäkään lemmen kuiskaavia neuvoja enää kuulunut Mariuksen korvaan. Ei hän milloinkaan sanonut itselleen: "Jos menisin sinne ja sinne? Jos koettaisin sitä tai sitä?" Mielitietty, jota hän ei enää voinut sanoa Ursulaksi, oli tietenkin jossakin; mutta Mariuksella ei ollut mitään vihjausta, mistä päin häntä etsisi. Hänen tilaansa saattoi lyhyesti kuvata sanoilla: täydellinen epävarmuus läpinäkymättömässä pimeydessä. Hän kaipasi kyllä yhä jälleennäkemistä, mutta ei saattanut sitä toivoa.

Kaiken lisäksi alkoi hätä taas ahdistaa. Hän tunsi ihan likellä takanaan sen jäätävää henkäystä. Kaikissa näissä myrskyissä oli hän jo aikaa keskeyttänyt säännöllisen työnsä, eikä mikään ole vaarallisempaa kuin työn keskeyttäminen; työ on tottumus, josta on helppo luopua, mutta johon on hankala palata.

Jokin määrä unelmointia on hyvä, kuten kohtuullinen määrä narkoottista ainetta. Se vaimentaa työskentelevän ajatusvoiman joskus ankaria kuumekohtauksia ja synnyttää sielussa hienoa sumua, joka tasoittaa kulmikkuuksia. Mutta liika unelmointi vajottaa ja upottaa. Onneton se henkisen työn tekijä, joka kokonaan heittäytyy työstä unelmointiin. Hän luulee helposti voivansa nousta ylös taas, mutta erehtyy.

Ajattelu on sielun työtä, unelmointi sen huvittelua. Ajatusten vaihtaminen unelmointiin on myrkyn sekoittamista ravintoaineeseen.

Marius oli alkanut tehdä niin. Intohimo oli tullut ja lopulta syössyt hänet yhtämittaisiin unelmiin. Hän meni asunnostaan ulos vain unelmoidakseen. Se on laiskuuden synnytystyötä. Mutta samassa määrässä kuin työ väheni, kasvoivat tarpeet. Se on luonnonlaki. Unelmoivassa tilassa on ihminen luonnollisesti tuhlaavainen ja hentomielinen; herpoutunut mieli ei voi pitää elämää kiinteiden rajojen sisässä. Siinä elintavassa on hyvä ja paha sekaisin, sillä jos hentomielisyys on turmiollista, on anteliaisuus tervettä ja hyvää. Mutta köyhä, joka on antelias ja jalomielinen eikä tee työtä, on kadotettu. Varat loppuvat, hätä alkaa. Se on vaarallinen luisu, joka johtaa rikokseen tai itsemurhaan.

Marius oli tätä luisua kulkemassa ainaisissa unelmissa. Hän, se oli Mariuksen ainoa ajatus. Hän ei ajatellut enää mitään muuta; hän tunsi epämääräisesti vanhan pukunsa käyvän mahdottomaksi ja uuden pukunsa vanhaksi, alusvaatteittensa, hattunsa, saappaittensa lopen kuluneen samoinkuin koko elämänsä, ja hän ajatteli itsekseen:

"Ah, kunpa saisin nähdä hänet, ennenkuin kuolen!"

Eräs suloinen ajatus hänellä kuitenkin oli, nimittäin se, että hän oli rakastanut häntä, että hänen katseensa oli sen sanonut, että hän tosin ei tuntenut Mariuksen nimeä, mutta tunsi hänen sielunsa, ja että hän kukaties, missä salaperäisessä paikassa oleksikin, rakasti häntä vielä. Ehkäpä neito ajatteli häntä, niinkuin hän neitoa? Joskus niinä selittämättöminä hetkinä, joita jokainen rakastava sydän kokee, kun sillä on vain surun syytä ja se kuitenkin tuntee sisässään epämääräisen ilonhytkähdyksen, Marius ajatteli:

"Ne ovat hänen ajatuksiansa, jotka tulevat minun luokseni."

Ja sitten hän lisäsi:

"Ehkä minunkin ajatukseni menevät hänen luokseen."

Tämä kuvitelma, jolle hän itse vähän myöhemmin pudisti päätänsä, onnistui kuitenkin luomaan hänen sieluunsa muutamia säteitä, jotka joskus tuntuivat toivolta. Tavan takaa, varsinkin sinä aikana illasta, joka uneksijoissa herättää enimmän synkkyyttä, hän kirjoitti erääseen paperivihkoseen, joka ei sisältänyt mitään muuta, puhtainta, persoonattominta, ihanteellisinta niistä unelmista, joilla rakkaus täytti hänen sydämensä. Se oli hänestä "kirjoittamista hänelle."

Silti ei saa luulla, että hänen järkensä oli sekaisin. Päinvastoin. Hän oli menettänyt kyvyn työskennellä ja vakavasti kulkea määrättyä päämaalia kohti, mutta hän oli terävänäköisempi ja oikeamielisempi kuin milloinkaan ennen. Marius näki tyynessä ja todellisessa, vaikka tavattomassa valossa, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtui, mitättömimmätkin tapahtumat ja henkilöt; hän lausui mielipiteensä kaikesta eräänlaisella vilpittömällä huolestumisella ja ehdottoman puolueettomasti. Hänen arvostelukykynsä, toivosta melkein vieraantunut, oli korkealla ja laajanäköisellä kannalla.

Tässä mielentilassa ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, ei mikään eksyttänyt häntä, vaan hän erotti joka hetki, mikä elämässä, ihmisissä ja kohtalossa oli pääasiallista. Onnellinen, jopa tuskissakin, se, jolle Jumala on antanut rakkauden ja onnettomuuden arvoisen sielun! Joka ei ole nähnyt tämän maailman oloja ja ihmisten sydämiä tässä kaksinaisessa valossa, ei ole nähnyt mitään todellista eikä tiedä mitään.

Rakastava ja kärsivä sielu on korkealla asteella.

Muuten kului päivä toisensa jälkeen mitään uutta tapahtumatta. Hänestä tuntui vain kuin se synkkä taival, joka hänellä vielä oli kuljettavanaan, kävisi joka hetki lyhyemmäksi. Hän luuli jo selvästi näkevänsä pohjattoman kuilun äkkijyrkän reunan.

"Niinkö siis käy", mietti hän itsekseen, "etten saa nähdä häntä sitä ennen!"

Kun on kulkenut Saint-Jacques-katua ylöspäin, jättänyt barriäärin sivulleen ja hetkisen seurannut pitkin vanhaa sisäbulevardia, tulee ensin Santé-kadulle, sitten la Glacièrelle ja vähän ennen pienelle Gobelins-purolle tuloa on jonkinlainen aukea, joka Pariisia ympäröivien bulevardien koko pitkällä ja yksitoikkoisella taipalella on ainoa paikka, minne Ruysdaelin olisi tehnyt mieli istahtaa.

Sitä epämääräistä jotakin, mistä viehkeys syntyy, on siellä, viheriä nurmikko, sen yllä köysiä, missä vaatteita on tuulessa kuivamassa, vanha puutarhurinasunto, Ludvig XIII:n aikana rakennettu, korkeine murtokattoineen, siellä täällä ullakkoikkunoita, rappeutuneine aitoineen, vähän vettä vilkkumassa poppelien välissä, naisia, naurua, ääniä, näköpiirin rajalla Panthéon, suuri puu kuuromykkähoitolan luona, Val-de-Grâce, tumma, raskas, omituinen, mutta mielenkiintoinen ja komea, ja taustalla Notre-Damentornin synkät nelisärmät.

Paikka on näkemisen arvoinen, joten siellä käy tuskin kukaan, tuskin mitään muuta kuin jonkun kuorma-ajurin rattaat ehkä joka neljännestunti.

Sattui kerran, että Marius yksinäisellä kävelyllään osui tänne. Sinä päivänä oli tällä bulevardilla jotakin harvinaista, eräs vaeltaja. Marius, johon paikan melkein villi kauneus vaikutti yllättävästi, kysyi vaeltajalta:

"Mikä tämän paikan nimi on?"

Vaeltaja vastasi:

"Le Champ de l'Alouette."

Ja lisäsi sitten:

"Täällähän se Ulbach tappoi Ivryn maitotytön."

Mutta nimen "le Champ de l'Alouette" (Leivosen kenttä) jälkeen ei Marius ollut kuullut mitään enempää. Hänessä tapahtui sellainen kangistus, jonka uneksivassa tilassa voi aiheuttaa yksi ainoa sana. Koko ajatuskyky keskittyy yhteen ainoaan aatteeseen eikä voi käsittää mitään muuta. Leivonen oli se nimi, joka Mariuksen suruisessa mielessä oli astunut Ursulan sijaan.

"Ah", sanoi hän itsekseen, "tämä on hänen kenttänsä! Täällä minä saan tietää, missä hän on."

Se oli järjetöntä, mutta vastustamatonta.

Ja hän kävi nyt joka päivä Leivosen kentällä.

2.

Rikoksen siementen synnyttäminen vankilan taimitarhassa.

Javertin saavutus Gorbeaun talossa oli näyttänyt täydelliseltä, mutta ei kumminkaan ollut.

Ensinnäkään, ja se oli hänen suurin huolensa, hän ei ollut vanginnut vankia. Murhan uhri, joka livahti pakoon, oli epäilyttävämpi kuin murhaaja; ja todennäköistä oli, että tämä henkilö, joka oli niin arvokas otus rosvoille, olisi ollut yhtä hyvä saalis poliisille.

Sitäpaitsi oli myöskin Montparnasse livahtanut Javertin apajasta.

Täytyi odottaa jotakin toista tilaisuutta tuon "hornan teikarin" kaappaamiseksi. Montparnasse, joka oli tavannut Époninen vartioimassa bulevardin puiden alla, oli ottanut hänet mukaansa, pitäen parempana olla Nemorin tyttären kuin Schinderhannes-isän kanssa. Ja se oli ollut hänen onnensa. Hän oli nyt vapaa. Époninen oli Javert tosin sittemmin otattanut talteen, mutta se oli laiha lohdutus. Éponine sai tavata Azelman Les Madelonnettes-vankilassa.

Vihdoin oli matkalla Gorbeaun talosta la Forceen yksi tärkeimpiä vankeja, Claquesous, kadonnut. Ei tiedetty, miten se oli tapahtunut; poliisit ja santarmit eivät "mitenkään saattaneet sitä käsittää", hän oli muuttunut savuksi ja haihtunut ilmaan ajopelien rakosista, sanalla sanoen, ei tiedetty mitään, paitsi että vankilaan tultaessa ei Claquesous'ta ollut. Siinä oli noituutta pelissä, tai sitten poliisi. Oliko Claquesous sulanut pimeässä niinkuin lumihiutale vedeksi? Oliko ehkä hänen ja poliisien välillä jotakin salaista yhteyttä? Kuuluiko hän ehkä järjestyksen ja epäjärjestyksen kaksinaisiin arvoituksiin? Oliko hän samalla rikoksen tekijä ja sen vainooja? Seisoiko tämä sfinksi etujaloillaan rikollisten parissa ja takajaloillaan poliisilaitoksessa? Javert ei solminut sellaisia sopimuksia ja olisi niitä kauhistunut; mutta hänen joukkueessaan oli muitakin poliisipäällysmiehiä kuin hän, jotka, vaikka hänen alaisiansa, kenties olivat häntä paremmin perillä poliisiprefektuurin salaisuuksista, ja Claquesous oli senlaatuinen roisto, että hänestä saattoi tulla semmoinen kätyri. Tällaisia kaksiteräisiä roistoja on olemassa. Mutta olipa nyt tämän laita miten tahansa, kadonnutta Claquesous'ta ei löydetty. Javert näytti siitä enemmän suuttuneelta kuin kummastuneelta.

Mitä tuli Mariukseen, "tuohon asianajajan alkuun, joka nähtävästi oli ruvennut pelkäämään" ja jonka nimen Javert oli unohtanut, ei Javert hänestä välittänyt. Asianajajasta hän sitäpaitsi aina voi saada selon. Mutta oliko hän ainoastaan asianajaja?

Tutkinto oli alkanut.

Tutkintotuomari oli katsonut parhaaksi jättää yhden Patron-Minetten joukon miehistä panematta yksityiskoppiin, toivoen saavansa hänet lörpöttelemään. Tämä oli Brujon, se pitkätukkainen Petit-Banquier-kadulta. Hänet oli laskettu Charlemagnen vankilanpihalle, missä häntä pidettiin valppaasti silmällä.

Nimi Brujon kuuluu la Forcen muistoihin. Uuden rakennuksen kaamealla vankipihalla, jota vankilanhallitus sanoi Saint-Bernardin pihaksi, mutta vangit Leijonaluolaksi, sen eri sammallajien peittämässä kiviaidassa, joka vasemmalla kohosi kattojen tasalle, ja lähellä erästä vanhaa ruostunutta rautaovea, joka johti La Forcen herttuanpalatsin muinaiseen kappeliin, joka nyttemmin oli pahantekijäin makuuhuoneena, näkyi vielä kaksitoista vuotta sitten jonkinlainen naulalla kiveen uurrettu linnankuva ja sen alla piirrettynä: Brujon 1811.

Vuoden 1811 Brujon oli vuoden 1832 Brujonin isä.

Jälkimmäinen, josta näimme vain vilahduksen Gorbeaun talon salajuonessa, oli nuori mies, perin ovela ja viekas, mutta säikähtyneen ja surkean näköinen. Tämän ulkonäön nojalla oli tutkintotuomari antanut hänen jäädä irralleen, arvellen hänestä olevan enemmän hyötyä Charlemagnen pihalla kuin kopin yksinäisyydessä.

Varkaat eivät keskeytä toimintaansa senvuoksi, että ovat oikeuden käsissä. Niin vähästä ei sentään lamaannuta. Vankilassa istuminen jonkin rikoksen tähden ei estä heitä panemasta alulle toista. He ovat taiteilijoita, joilla on taulu näyttelyssä, mutta jotka siitä huolimatta maalaavat uutta ateljeessaan.

Brujon näytti olevan aivan typertynyt vankeudesta. Hänen nähtiin joskus tuntikausia seisovan Charlemagnen pihalla muonakaupustelijan luukun ääressä ja hölmönä katselevan sen viereen naulattua likaista taksaa, joka alkoi sanoilla: valkosipulia, 62 centimea, ja päättyi sanoihin: sikari, 5 sentimeä. Toisinaan hän taas kulutti aikaansa väristen ja kalisuttaen hampaitaan sanoen sairastavansa horkkaa ja tiedustaen, eikö kuumetautisten salin kahdeksastakolmatta vuoteesta ainoakaan ollut vapaana.

Äkkiä, helmikuun jälkipuoliskolla 1832, saatiin tietää, että tylsä Brujon oli vankilan sanansaattajan välityksellä, ei omassa nimessään, vaan kolmen toverin, toimituttanut kolme eri lähetystä, jotka olivat maksaneet hänelle yhteensä viisikymmentä souta, mikä suunnaton menoerä herätti vanginvartijan huomiota.

Toimeenpantiin tutkimuksia, ja vankilan keskusteluhuoneessa olevan asiaintoimitustaksan avulla saatiin todetuksi, että nämä viisikymmentä souta jakaantuivat seuraavalla tavalla: kolme lähetystä: yksi Panthéoniin, kymmenen souta; yksi Val-de-Grâceen, viisitoista souta, ja yksi Barrière de Grenelleen, viisikolmatta souta. Mutta juuri Panthéonissa, Val-de-Grâcessa ja Barrière de Grenellessä asui kolme perin epäilyttävää barriäärijätkää, Kruideniers eli Bizarro, Glorieux, vapautettu kuritushuonevanki, ja Barre-Carrosse, joihin tämä seikka jälleen kiinnitti poliisin huomiota. Arveltiin näiden kuuluvan Patron-Minette-joukkoon, jonka päämiehistä kaksi, Babet ja Gueulemer, oli vangittu. Oletettiin, että Brujonin kirjeissä, joita ei ollut lähetetty talo-osoitteiden mukaan, vaan kadulla odottaville henkilöille, oli ollut salatietoja jostakin suunnitellusta rikoksesta. Oli löydetty muitakin jälkiä; niinpä vangittiin nuo kolme barriäärijätkää ja arveltiin, että Brujonin hanke oli siten tehty tyhjäksi.

Noin viikon kuluttua näistä toimenpiteistä tapahtui eräänä yönä, että eräs vartija tarkastuskierrollaan Uuden rakennuksen makuuhuoneessa näki tämän oven luukusta Brujonin istuvan sängyssään kirjoittamassa jotakin luukusta heijastavassa valossa. Vartija meni sisään, ja Brujon pantiin pimeään koppiin kuukaudeksi, mutta mitään hänen kirjoittamaansa ei löytynyt. Poliisi ei saanut tietää enempää.

Varmaa on, että seuraavana päivänä nakattiin "postiljooni" Charlemagnen pihasta Leijonaluolaan sen viisikerroksisen rakennuksen yli, joka erottaa nämä molemmat pihat.

"Postiljooniksi" sanovat vangit taidokkaasti kokoonpuserrettua leipäkuulaa, joka "lähetetään Irlantiin", s.o. heitetään vankilankattojen yli pihasta toiseen. Lauseparren johto: Englannin yli; maasta toiseen; Irlantiin. Tämä kuula putoaa pihaan. Joku ottaa sen ylös, taittaa sen kahtia ja löytää siitä jollekin pihan vangille osoitetun kirjeen. Jos löydön on tehnyt vanki, toimittaa hän kirjeen perille osoitteen mukaan; jos löytäjä on vartija tai joku niitä vankeja, jotka salaisesti ovat myyneet itsensä vakoilijoiksi, viedään kirje vankilankonttoriin ja toimitetaan sieltä poliisille.

Tällä kertaa tuli postiljooni perille osoitteen mukaan siitä huolimatta, että se, jolle se oli osoitettu, parhaillaan istui eristetyssä kopissa. Kirjeensaaja ei ollut vähäisempi henkilö kuin itse Babet, yksi Patron-Minetten neljästä päämiehestä.

Postiljooni sisälsi paperilapun, jossa oli vain seuraavat sanat.

"Babet. Afääri tehtävissä Plumet-kadun varrella. Ristikkoportti puutarhaan."

Tämän oli Brujon kirjoittanut yöllä.

Kaikista tarkastuksista huolimatta sai Babet lapun lähetetyksi edelleen La Forcesta La Salpêtrièreen eräälle "hyvälle ystävättärelleen", joka istui vankina siellä. Tämä tyttö toimitti lapun toiselle, Magnon-nimiselle tuttavalleen, jota poliisi valppaasti vakoili, vaikkei vielä ollut vanginnut. Tämä Magnon, jonka nimen lukija on nähnyt, oli Thénardier'n kanssa erinäisissä suhteissa, joista tuonnempana tulee puhe, ja saattoi käydessään Époninen luona olla siltana La Salpêtrièren ja Les Madelonnettes'in välillä.

Juuri samaan aikaan sattui, että kun Thénardier'n asiassa toimitetussa tutkimuksessa puuttui todistuksia hänen tyttäriänsä, Époninea ja Azelmaa, vastaan, nämä laskettiin vapaiksi.

Kun Éponine pääsi ulos, antoi Madelonnettes'in portin edustalla odottamassa ollut Magnon Babet'lle Brujonin kirjeen ja määräyksen toimittaa afääriä koskevia tiedusteluja.

Éponine meni Plumet-kadulle, sai selvän ristikkoportista ja puutarhasta, piti silmällä taloa, pälyili, vakoili ja vei muutamaa päivää myöhemmin Magnonille, joka asui Clocheperce-kadun varrella, korpun, jonka Magnon toimitti Babet'n ystävättärelle la Salpêtrièreen. Korpulla on vankilain salaisessa kuvakielessä merkitys: ei mitään tehtävissä.

Viikkoa myöhemmin kohtasivat Babet ja Brujon toisensa La Forcen kiertokäytävässä, kun toinen oli matkalla kuulusteluun, toinen siitä tulossa.

"No", kysyi Brujon, "P.-katu?"

"Korppu", vastasi Babet.

Niin ollen jäi tämä Brujonin la Forcessa kylvämä rikoksen siemen kylvämättä. Siitä oli kuitenkin seurauksia, aivan vieraita Brujonin suunnitelmalle. Tutustumme niihin tuonnempana.

Usein sattuu, että kun luulee solmivansa jonkin langan, solmiikin toisen.

3.

Ukko Mabeuf näkee näyn.

Marius ei käynyt enää kenenkään luona; joskus sentään sattui, että hän tapasi ukko Mabeufin.

Mariuksen hitaasti astellessa alas niitä kaameita portaita, jotka johtavat yhteiskunnan kellariholviin, päivättömiin paikkoihin, missä päänsä päällä kuulee parempiosaisten kävelevän, oli herra Mabeufkin niitä alas astumassa.

Hänen Cauteretzin tienoon kasvistonsa ei enää mennyt lainkaan kaupaksi. Indigon istutuskokeet olivat nekin epäonnistuneet hänen pienen puutarhansa epäedullisen aseman vuoksi. Herra Mabeuf ei voinut viljellä siellä kuin muutamia harvoja kasveja, jotka vaativat kosteutta ja varjoa. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä masentua. Hänelle oli luovutettu pieni maatilkku eräässä Jardin des Plantes'in kolkassa, jonka asema oli suotuisa, suorittaakseen siellä indigokokeitaan "omalla kustannuksellaan". Tätä varten oli hän vienyt kasvistonsa kuvalevyt panttilaitokseen. Hän oli supistanut aamiaisensa kahteen munaan, joista antoi toisen vanhalle palvelijattarelleen, joka ei puoleentoista vuoteen ollut saanut palkkaansa. Usein olikin aamiainen hänen ainoa ateriansa. Hän ei nauranut enää lapsellista nauruaan, hän oli käynyt kärtyiseksi eikä ottanut vastaan vieraita. Marius teki hyvin, kun ei enää käynyt hänen luonaan. Joskus, siihen aikaan, kun herra Mabeuf meni istutuksilleen Jardin des Plantes'iin, kohtasivat ukko ja nuori mies toisensa Boulevard de l'Hôpitalilla. He eivät puhuneet mitään, nyökkäsivät vain toisilleen surullisesti. On surullista, että voi olla semmoinenkin aika, että hätä erottaa. On oltu ystäviä, nyt ollaan vain ohikulkijoita.

Kirjakauppias Royol oli kuollut. Herra Mabeuf ei tuntenut enää ketään muuta kuin kirjansa, puutarhansa ja indigonsa; niissä kolmessa oli hänen onnensa, ilonsa ja toivonsa. Se riitti pitämään häntä elossa. Hän sanoi itselleen:

"Kun olen saanut siniset väripalloni valmiiksi, tulen rikkaaksi; silloin lunastan kuvalaattani pantista, annan vauhtia Kasvistolleni räikeillä suositteluilla ja ilmoituksilla sanomalehdissä, ja ostan, tiedän kyllä mistä, puupiirroksilla varustetun kappaleen Pierre de Médinen Art de naviguer-teosta, vuoden 1559 painoksen."

Tätä odotellessaan hän askarteli kaiket päivät indigomaassaan ja palasi iltaisin kotiinsa kastelemaan puutarhaansa ja lukemaan kirjojansa. Herra Mabeuf oli tähän aikaan noin kahdeksankymmenen vuoden ikäinen.

Eräänä iltana hän näki kummallisen näyn.

Hän oli palannut kotiin, kun oli vielä kirkas päivä. Eukko Plutarkhos, jonka terveys alkoi käydä huonoksi, oli sairaana ja vuoteessa. Ukko oli päivällisekseen kalvanut luuta, jossa vielä oli hiukan lihaa, ja leipäkannikan, jonka hän oli löytänyt keittiönpöydältä, ja istuutui sitten kaatuneelle kadun nurkkakivelle, joka hänen puutarhassaan oli istuinpenkkinä.

Tämän penkin vierellä oli, kuten vanhoissa hedelmäpuutarhoissa ainakin, rakennus, jonkinlainen rappeutunut lautakoju, jonka alakerta oli aiottu kaniinihuoneeksi ja yläosa hedelmäsäiliöksi. Kaniinihuoneessa ei kuitenkaan ollut kaniineja, mutta hedelmäkammiossa oli muutamia omenia jäljellä.

Herra Mabeuf oli istuutunut selailemaan ja silmälasiensa avulla lukemaan kahta kirjaa, jotka kiinnittivät puoleensa koko hänen huomionsa. Toinen näistä kirjoista oli presidentti Delancren kuuluisa tutkielma Pirujen epävakaisuudesta; toinen Mutor de la Rubaudièren kirjanen Vauvertin pahoista hengistä ja La Bièvren tontuista. Jälkimmäinen kiinnitti hänen mieltään sitäkin enemmän, kun hänen puutarhansa oli ollut yksi niitä paikkoja, missä tontut muinoin olivat asustaneet.

Alkoi jo hämärtää. Herra Mabeuf katsahti kirjansa yli silloin tällöin kasveihinsa, muun muassa komeaan rhododendroniin, joka oli hänen lohtunansa murheessa. Mutta oli ollut peräkkäin neljä paahtavaa, tuulista poutapäivää; kukkiennuput retkottivat alhaalla, lehdet samaten; kasvit tarvitsivat ilmeisesti vettä; rhododendron varsinkin oli ankean näköinen. Ukko Mabeuf oli niitä, joiden mielestä kukilla on sielu. Hän oli ahertanut koko päivän indigomaassaan ja oli aivan näännyksissä väsymyksestä; siitä huolimatta hän nousi, laski kirjat penkille ja käveli selkä kumarassa horjuvin askelin kaivolle; mutta kun hän oli tarttunut ketjuun, ei hän jaksanut vetää sitä luokseen edes niin paljoa, että olisi saanut hakasen irti. Silloin hän kääntyi luoden tuskallisen katseen taivasta kohti, joka alkoi täyttyä tähdistä. Yöstä näytti tulevan yhtä kuiva kuin päivä oli ollut.

"Tähtiä kaikkialla!" ajatteli ukko. "Ei pienintäkään pilveä! Ei vedenpisaraa!"

Ja hänen päänsä painui jälleen rinnalle.

Hän nosti sen taas, loi vielä kerran katseensa taivaalle ja mutisi:

"Yksi kastepisara! Hiukkanen sääliä!"

Hän koetti vielä kerran saada irti kaivonketjua, mutta ei jaksanut.

Samassa hän kuuli äänen, joka sanoi:

"Isä Mabeuf, saanko minä kastella puutarhanne?"

Kuului kuin jokin villi eläin olisi tunkeutunut pensasaidan läpi, ja ukko Mabeuf näki pitkän, laihan tytön tulevan pensaista, asettuvan hänen eteensä ja katsovan häntä rohkeasti. Hän oli vähemmän ihmisolennon kuin hämärässä ilmestyvän haamun kaltainen.

Ennenkuin ukko Mabeuf, joka hiukan pelästyi – hän oli, kuten olemme sanoneet, helposti säikkyvä – oli ehtinyt vastata, oli tämä olento, jonka liikkeissä pimeässä näytti olevan outoa kiihkeyttä, irroittanut ketjun, laskenut alas ämpärin, nostanut sen ja täyttänyt puutarhakannun, ja vanhus näki nyt tuon olennon, joka oli paljasjalkainen ja ryysyinen, kiitävän kukkamaiden välissä levittäen elähyttävää suihketta ympärilleen. Vesisäteiden rapina kukkien lehdillä täytti ukko Mabeufin sielun mielihyvällä. Hänestä tuntui kuin hänen rhododendroninsa nyt olisi onnellinen.

Kun ensimmäinen ämpäri oli tyhjä, ammensi tyttö toisen ja sitten vielä kolmannen. Hän kasteli koko puutarhan.

Kun hän oli lopettanut, tuli ukko Mabeuf kyynelet silmissä hänen luokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen:

"Jumala siunatkoon teitä", sanoi hän; "te olette enkeli, koska huollatte kukkasia."

"En", vastasi tyttö, "minä olen piru, mutta se on minulle yhdentekevää."

Odottamatta tai kuulematta hänen vastaustaan huudahti ukko:

"Mikä vahinko, että olen niin onneton ja köyhä, etten voi tehdä mitään hyväksenne!"

"Yhden asian voitte tehdä", sanoi tyttö.

"Minkä sitten?"

"Sanoa minulle, missä herra Marius asuu."

Ukko ei ymmärtänyt.

"Mikä herra Marius?"

Hän kohotti lasimaiset silmänsä ja näytti etsivän jotakin kadonnutta.

"Eräs nuori mies, joka kävi täällä silloin tällöin."

"Ahaa", huudahti hän, "nyt tiedän, ketä tarkoitatte. Odottakaa... Herra Marius ... parooni Marius Pontmercy, tietenkin! Hän asuu ... tai oikeammin ei asu enää ... ikävää, minä en tiedä!"

Puhuessaan hän oli kumartunut sitomaan erästä rhododendroninsa haaraa ja jatkoi:

"Odottakaa, nyt muistan. Hän menee hyvin usein bulevardin poikki La Glacièreen päin. Croulebarde-katua. Leivosen kentälle. Menkää sinnepäin. Häntä ei ole vaikea tavata."

Kun herra Mabeuf jälleen oikaisihe, ei puutarhassa ollut ketään; tyttö oli hävinnyt.

Ukko oli todellakin hieman pelästynyt.

"Totisesti", ajatteli hän, "ellei puutarha olisi kasteltu, uskoisin, että se oli henki-ilmiö."

Tuntia myöhemmin, kun hän oli mennyt makuulle, sanoi hän vielä juuri ennen nukkumistaan:

"Se muistutti tosiaan paljon sitä, mitä la Rubaudière kertoo tontuista. Olikohan se ehkä tonttu?"

4.

Mariuskin näkee näyn.

Muutamia päiviä tämän henkivierailun jälkeen ukko Mabeufin luona tapahtui eräänä aamuna – se oli maanantai, se päivä, jolloin Mariuksen tapana oli lainata Courfeyracilta viisi frangia Thénardier'ta varten – että Marius oli pannut tämän sadan soun rahan taskuunsa ja ennen vankilankonttoriin menoa lähtenyt hiukan kävelemään toivoen palatessaan sitten voivansa työskennellä sitä paremmin. Muuten kävi aina samalla tavalla. Heti noustuaan hän istuutui kirja ja paperiarkki edessään pöydän ääreen suorittaakseen jotakin käännöstä; hänellä oli tähän aikaan käännettävänä ranskaksi eräs kuuluisa saksalainen polemiikki, oppiriita Gansin ja Savignyn välillä; hän otti Savignyn, hän otti Gansin, luki neljä riviä, koetti kirjoittaa yhden, mutta ei voinut, oli näkevinään tähden kirjan ja itsensä välillä, nousi tuolilta ja sanoi:

"Minä menen ulos. Sitten pääsen vauhtiin."

Ja hän meni Leivosen kentälle.

Siellä hän näki tähden vielä selvemmin ja Savignyn ja Gansin vielä hämärämmin.

Kotiin palattuaan hän koki ryhtyä uudelleen työhönsä, mutta ei onnistunut; hänen oli kerrassaan mahdotonta keskittää ajatuksiaan; silloin sanoi hän:

"Huomenna en mene ulos. Se estää minua työskentelemästä."

Mutta meni kuitenkin ulos joka päivä.

Hän asui Leivosen kentällä enemmän kuin Courfeyracin luona. Hänen todellinen osoitteensa oli: Boulevard de la Santé, seitsemännen puun kohdalla Croulebarde-kadulta lukien.

Tänä aamuna hän oli jättänyt seitsemännen puun ja istui Gobelins-puron reunalla. Virkistävä auringonpaiste leikki vasta puhjenneilla lehdillä ja kylvetti niitä valossa.

Marius ajatteli häntä. Mutta hänen ajatuksensa kimposivat takaisin moitteina häntä itseään kohtaan: hän ajatteli katkerana sitä laiskuutta, sitä sielunvelttoutta, joka yhä enemmän valtasi hänet, ja sitä pimeyttä, joka yhä laajempana hänet peitti, niin ettei hän enää nähnyt edes aurinkoa. Kuuli hän sentään takanaan, hiukan alempana, puron molemmilla rannoilla pesijätärten karttuavan pesuvaatteitaan ja ylhäällä päänsä päällä lintujen visertelevän jalavissa. Toisaalla siivekkään vapauden, onnellisen huolettomuuden, toisaalla työn ääniä.

Äkkiä hän kuuli tutun äänen sanovan:

"Ah, tuossahan hän on!"

Hän loi katseensa ääntä kohti ja tunsi sen onnettoman tytön, joka kerran aamulla oli tullut hänen huoneeseensa, Thénardier'n vanhemman tyttären – Époninen. Kumma kyllä oli tämä käynyt sekä kurjemmaksi että kauniimmaksi; kumpaankaan ei olisi luullut hänen kykenevän. Hän oli kulkenut eteenpäin kahteen suuntaan, valoa ja hätää kohti. Hän oli paljain jaloin ja repaleinen niinkuin silloinkin huoneeseen tullessaan, se vain eroa, että hänen ryysynsä olivat nyt kahta kuukautta vanhemmat; reiät olivat suuremmat, riekaleet likaisemmat. Sama käheä ääni, sama päivänpaahtama ja ryppyinen otsa, sama rohkea, sekava ja harhaileva katse. Hänellä oli sitäpaitsi nyt se pelästynyt kasvojenilme, jonka vankilassaolo lisää kurjuuden muihin piirteisiin.

Hänellä oli oljen- ja heinänkorsia hiuksissa, ei niinkuin Ophelialla senvuoksi, että Hamletin hulluus oli häneen tarttunut, vaan sentähden, että hän oli viettänyt yön jossakin heinäkasassa.

Mutta kaikesta tästä huolimatta hän oli kaunis. Mikä säteilevä tähti oletkaan, oi nuoruus!

Hän oli pysähtynyt Mariuksen eteen, kalvaissa kasvoissa ilon välähdys ja jonkinlaista hymynhäivettä.

Hän seisoi muutaman sekunnin ikäänkuin ei olisi saanut sanaakaan sanotuksi.

"Tapaanhan teidät vihdoin!" puhkesi hän sitten sanomaan. "Isä Mabeuf oli oikeassa; tällä bulevardilla. Jos tietäisitte, kuinka olen teitä etsinyt! Ette ehkä tiedä, että olen istunut putkassa? Kaksi viikkoa. Ne laskivat minut ulos taas, kun ei ollut mitään todistuksia minua vastaan ja kun vielä olin alaikäinen; puuttuihan kaksi kuukautta. Oh, kuinka olen teitä hakenut. Nyt jo kuusi viikkoa. Ettekö te enää asu siellä?"

"En", sanoi Marius.

"Ah, minä ymmärrän! Sen tapauksen vuoksi. Ne ovat ikäviä semmoiset selkkaukset. Te olette siis muuttanut. Mutta miksi käytätte tuommoista vanhaa hattukulua? Teidänmmoisenne nuoren miehen pitää käydä hienosti pukeutuneena. Tiedättekö, herra Marius, ukko Mabeuf sanoo teitä parooni Mariukseksi, en muista enää toista nimeä. Eikö totta, ettehän te toki ole parooni? Paroonit ovat vanhoja ukkoja, jotka kävelevät Luxembourgin puistossa linnan edessä ja lukevat La Quotidienneä. Minä olen kerran käynyt erään semmoisen paroonin luona, joka oli ainakin sadan vuoden vanha. Sanokaa, missä nykyjään asutte."

Marius ei vastannut.

"Ah", jatkoi tyttö, "teillä on reikä paidassanne. Se täytyy minun saada paikata."

Ilme synkempänä hän lisäsi:

"Te ette näy olevan tyytyväinen minun tapaamiseeni?"

Marius oli vaiti; tyttökin oli hetken hiljaa ja huudahti sitten:

"Mutta jos tahtoisin, saisin teidät piankin tyytyväisen näköiseksi."

"Kuinka?" kysyi Marius. "Mitä tahdotte sanoa?"

"Ah, ennen sentään sinuttelitte minua!"

"No, mitä tahdot sanoa?"

Tyttö puri huultaan; hän näytti epäröivän, ikäänkuin isällisen taistelun vallassa. Vihdoin hän tuntui tehneen päätöksensä.

"Sen pahempi, mutta samapa tuo! Te näytätte surulliselta; minä tahdon, että olette iloinen. Luvatkaa, että tulette jälleen iloiseksi. Minä tahdon nähdä teidät iloisena ja kuulla teidän sanovan: 'Ah, hyvä, näin on hyvä!' Herra Marius parka, tiedättekö, että olette luvannut minulle, mitä ikinä tahdon..."

"Tiedän, mutta puhu sitten!"

Tyttö katsoi Mariusta syvälle silmiin ja sanoi:

"Minä tiedän osoitteen."

Marius kalpeni. Kaikki veri pakeni takaisin sydämeen.

"Minkä osoitteen?"

"Sen osoitteen, jota pyysitte minulta."

Hän lisäsi ikäänkuin murheellisena:

"Kyllähän tiedätte, minkä osoitteen."

"Niin", sopersi Marius.

"Sen neidin."

Tämän sanoessaan huokasi tyttö syvään.

Marius hypähti pystyyn ja tarttui kiivaasti tytön käteen.

"Ah, vie minut sinne! Sano minulle! Pyydä minulta, mitä ikinä tahdot! Missä se on?"

"Tulkaa mukaan", vastasi hän. "En tiedä oikein katua ja talon numeroa; se on aivan toisella puolella kaupunkia; mutta talon tunnen tarkasti ja näytän teille tien."

Tyttö irroitti kätensä ja lausui äänellä, joka olisi viiltänyt tarkkaavan kuulijan mieltä, mutta livahti ihastuneen ja ilosta huumautuneen Mariuksen ohi huomaamatta:

"Oo, kuinka tyytyväinen te olette!"

Marius synkkeni. Hän tarttui Époninen käsivarteen ja sanoi:

"Vanno minulle yksi asia!"

"Vannoa?" sanoi tyttö. "Mitä se merkitsee? Vaaditteko te minua valalle?"

Hän nauroi.

"Isäsi! Lupaa minulle, Éponine! Vanno minulle, että et ilmaise sitä osoitetta isällesi."

Éponine kääntyi hänen puoleensa hämmästyneenä.

"Éponine! Mistä tiedätte, että minun nimeni on Éponine?"

"Lupaa minulle, mitä pyydän."

Mutta tyttö ei tuntunut häntä kuulevan.

"Se tuntui hyvältä! Te sanoitte minua Éponineksi!"

Marius tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa.

"Mutta vastaa toki, Herran nimessä! Pane merkille, mitä sanon. Vanno, että et mainitse isällesi sitä osoitetta, minkä tiedät."

"Isällenikö?" sanoi tyttö. "Ah, niin, isälle. Olkaa huoleti. Hän istuu kopissa. Mitä minä sitäpaitsi välitän isästäni!"

"Mutta sinähän et lupaa minulle, mitä pyydän!" huudahti Marius.

"Mutta päästäkää minut irti!" sanoi tyttö nauraen.

"Kylläpä te ravistatte minua! Kyllä, kyllä, minä lupaan teille sen. Minä vannon sen. Mitä se minulle kuuluu? Minä en ilmaise sitä osoitetta isälleni. No kelpaako se? Niinkö se oli?"

"Etkä kellekään muulle", sanoi Marius.

"Enkä kellekään muulle."

"Näytä minulle nyt tie", jatkoi Marius.

"Nytkö heti?"

"Nyt heti."

"Tulkaa! Oo, kuinka tyytyväinen hän on!"

Muutamia askelia kuljettuaan tyttö pysähtyi ja sanoi:

"Te kävelette liian likellä minua, herra Marius. Antakaa minun kulkea edellä ja tulkaa te perässä, ikäänkuin ette olisi minua huomaavinanne. Ei käy laatuun, että nuori herrasmies, niinkuin te, nähdään sellaisen naisen seurassa kuin minä."

Ei mikään kieli voi ilmaista kaikkea sitä, mitä oli tuossa sanassa "naisen", sellaisena kuin tämä lapsi sen lausui.

Tyttö astui noin kymmenen askelta ja pysähtyi taas. Marius tuli hänen luokseen. Tyttö puhutteli häntä syrjästä ja kääntymättä häneen päin:

"Tottahan muistatte, että lupasitte minulle jotakin?"

Marius kaivoi taskuaan. Hänellä ei ollut enempää kuin se viiden frangin raha, joka oli tarkoitettu tytön isälle, Thénardier'lle. Hän otti sen ja pani Époninen käteen.

Tyttö oikaisi sormensa, antoi rahan pudota maahan ja katsoi sitä synkän näköisenä.

"En minä teidän rahojanne tahdo!" sanoi hän.

KOLMAS KIRJA.

TALO PLUMET-KADUN VARRELLA.

1.

Piilopirtti.

Viime vuosisadan keskipaikkeilla oli Pariisin parlamentissa presidentti, jolla oli rakastajatar ja joka piti seikan salassa, vaikka sen ajan ylhäisillä herroilla oli tapana julkisesti näyttää rakastajattariansa ja vain keskiluokka salasi niitä. Hän rakennutti tarkoitusta varten niinsanotun "piilopirtin" Saint-Germainin esikaupunkiin, aution Blomet-kadun varrelle, jonka nimenä nykyjään on Plumet, sen paikan lähettyville, joka siihen aikaan oli nimeltään Combat des Animaux.

Tässä talossa oli pohjakerrosta lukuunottamatta vain yksi kerros. Pohjakerroksessa oli kaksi huonetta ja keittiö, kerrosta ylempänä kaksi huonetta ja pukuhuone ja katon alla ullakko. Talon edustalla oli puutarha ja siinä suuri ristikkoportti kadulle päin. Tämän puutarhan pinta-ala on lähes kolme neljännestynnyrinalaa. Siinä kaikki, mitä ohikulkija saattoi nähdä; mutta taempana oli pieni piha ja pihan perällä matala rakennus, jossa oli vain kaksi kamaria ja niiden alla kellari, jonkinlainen tilapäisasumus, tarkoitettu, jos niiksi olisi, piilottamaan lasta ja sen imettäjää. Tämä rakennus oli takapuolelta erään hyvin peitetyn salaoven kautta yhteydessä pitkän, kapean, kivetyn ja mutkaisen käytävän kanssa, jonka molemmilla puolilla oli korkea kiviaita ja joka ihmeteltävän taidokkaasti piilotettuna ja kulkien puutarhojen ja istutusmaiden välissä niiden kaikkia mutkia noudattaen johti toiselle salaovelle, joka lähes kolmensadan sylen päässä siitä, melkein toisessa kaupunginosassa, aukeni Babylone-kadun autioon päähän.

Presidentti käytti tätä tietä, joten, vaikkapa joku vakoilija olisi seurannut häntä ja huomannut, että hän joka päivä salaa meni jonnekin, ei tämä kuitenkaan olisi voinut aavistaa, että matka Babylone-kadulle itse asiassa oli vaellusta Blomet-kadulle. Sopivasti tontteja ostaen oli ovela virkamies voinut suorittaa tämän salaisen tienrakennustyön omalla maallaan ja ilman kenenkään silmälläpitoa. Sittemmin hän oli pienissä erin myynyt puutarhoiksi ja istutusmaiksi käytävän varrella olevat maakaistaleet, ja näiden uudet omistajat kummallakin puolella luulivat olevan edessään vain raja-aidan eivätkä edes aavistaneet tämän pitkän, heidän puutarhojensa ja kasvimaittensa välissä kulkevan katukäytävän olemassaoloa. Vain linnut näkivät tämän merkillisyyden. Viime vuosisadan västäräkit ja tiaiset visertelivät paljonkin herra presidentin kustannuksella.

Päärakennus, rakennettu kivestä Mansardin ja kalustettu Watteaun tyyliin, sisältä rokoko- ja ulkoa peruukkityyliä, oli kolminkertaisen kukkapensasaidan ympäröimä ja teki samalla salaperäisen, keimailevan ja juhlallisen vaikutuksen, niinkuin sopii lemmen-oikun ja tuomarin-arvon yhtymälle.

Tämä talo ja tämä käytävä, jotka nyt ovat hävinneet, olivat jäljellä vielä noin viisitoista vuotta sitten. Vuonna 1793 oli eräs kupariseppä ostanut talon purkaakseen sen, mutta kun hän ei ollut kyennyt maksamaan kauppahintaa, oli myyjä, sillä kertaa kansa, panettanut hänet konkurssiin, joten kupariseppä ei joutunut kukistamaan taloa, vaan talo kukisti hänet. Sitten se seisoi asumattomana ja rappeutui vähitellen, niinkuin jokainen asumus, jolle ihmisen läsnäolo ei enää anna eloa. Siinä oli edelleen vanha kalusto ja se oli yhä myytävänä tai vuokrattavana, mistä niille kymmenelle tai kahdelletoista hengelle, jotka vuoden mittaan kulkivat Plumet-katua, ilmoitti kellastunut ja melkein lukemattomaksi virttynyt ilmoitus, joka oli ollut puutarhan ristikkoporttiin kiinnitettynä jopa vuodesta 1810.

Restauration loppuajalla nämä ohikulkijat saattoivat nähdä, että ilmoitus oli kadonnut ja että toisen kerroksen sisäluukutkin oli avattu. Talo oli nyt tosiaankin asuttu. Ikkunoissa olivat uutimet, merkki siitä, että siellä asui joku nainen.

Lokakuussa 1829 oli eräs vanha mies tullut vuokraamaan taloa sellaisenaan, siihen luettuina myöskin pihalla oleva rakennus ja Babylone-kadulle johtava käytävä. Hän oli panettanut uudelleen kuntoon käytävän kummassakin päässä olevat salaovet. Talo oli, kuten sanoimme, vielä melkein täysin kalustettu presidentin vanhoilla huonekaluilla; uusi vuokralainen oli toimittanut muutamia korjauksia, siellä täällä täydentänyt, mitä puuttui, korjauttanut pihan kiveyksen, panettanut uusia tiiliä permantoihin ja portaisiin, uusia kappaleita laudoitukseen ja uudet ruudut ikkunoihin ja oli vihdoin muuttanut sinne nuoren tytön ja vanhan palvelijattaren kanssa, ilman melua, pikemmin sisään hiipijän kuin omaan asuntoon muuttajan tavoin. Naapurit eivät siitä jaaritelleet mitään siitä syystä, että ei ollut naapureita.

Tämä näin vähän melua nostanut vuokralainen oli Jean Valjean, ja nuori tyttö oli Cosette. Palvelijatar oli eräs yksinäinen nainen, Toussaint, jonka Jean Valjean oli pelastanut vaivaistalosta ja kurjuudesta, vanha, maalainen ja änkyttävä, kolme ominaisuutta, jotka olivat saaneet Jean Valjeanin ottamaan hänet luoksensa. Talon hän oli vuokrannut ilmoittaen olevansa herra Fauchelevent, kapitalisti. Kaikessa edellä kerrotussa on lukija tietenkin paljon ennen kuin Thénardier tuntenut Jean Valjeanin.

Minkätähden oli Jean Valjean jättänyt Petit-Picpus'n luostarin? Mitä oli tapahtunut?

Ei ollut tapahtunut mitään.

Muistettaneen, että Jean Valjean tunsi itsensä luostarissa onnelliseksi, niin onnelliseksi, että hänen omatuntonsa lopulta alkoi käydä siitä levottomaksi. Hän näki Cosetten joka päivä, tunsi isänrakkauden syntyvän ja yhä enemmän kehittyvän itsessään, hänen sielunsa iloitsi tästä lapsesta, hän sanoi itselleen, että Cosette kuului hänelle, ettei mikään voisi riistää lasta häneltä, että aina tulisi näin olemaan, että Cosette varmaan rupeaisi nunnaksi, mihin tätä joka päivä lempeästi houkuteltiin, että luostari täst'edes tulisi olemaan Cosetten koko maailma, niinkuin hänenkin, että hän vanhenisi ja Cosette vaurastuisi täällä, että Cosette sitten vanhenisi ja hän, Jean Valjean, kuolisi täällä, että vihdoin – ihana toivo! – ero olisi mahdoton. Lähemmin tätä ajatellessaan hän alkoi kumminkin epäröidä. Hän kävi käräjiä itsensä kanssa. Hän kysyi, oliko hänellä oikeutta kaikkeen tähän onneen, eikö siihen sisältynyt toisenkin onni, tuon tytön onni, jonka hän, vanha mies, kytki omaansa ja riisti häneltä, ja eikö se ollut varkautta. Hän sanoi itselleen, että tytöllä oli oikeus oppia tuntemaan elämää, ennenkuin sen hylkäisi, ja että jos hän ennakolta ja tavallaan tytön mieltä kysymättä sulki hänet ulos kaikista iloista muka säästääkseen häneltä kaikki koettelemukset, jos hän käytti tytön tietämättömyyttä ja eristettyä asemaa kehittääkseen hänessä keinotekoisen kutsumuksen, olisi se ihmisolennon luonnon väärentämistä ja valehtelemista Jumalan edessä. Ja kuka tietää, eikö Cosette, kun tämä kaikki kerran hänelle selviäisi ja hän surisi sitä, että oli nunna, alkaisi vihata häntä? Tämä viimeinen ajatus, joka oli melkein itsekäs ja vähemmän sankarillinen kuin toiset, kävi hänelle sietämättömäksi. Hän päätti lähteä luostarista.

Hän päätti sen, hän näki syvästi suruissaan, että hänen tuli niin tehdä. Sitä vastaan ei ollut mitään väittämistä. Viiden vuoden oleskelu näiden muurien sisällä ja viiden vuoden poissaolo maailmasta oli epäilemättä hävittänyt tai haihduttanut kaikki pelon aiheet. Hän saattoi tyynesti palata ihmisten ilmoille. Hän oli vanhennut ja kaikki oli muuttunut. Kuka enää saattaisi hänet tuntea? Ja sitäpaitsi, jos olettaisi pahintakin, ei ollut vaaraa muuta kuin hänellä, mutta hänellä ei ollut oikeutta tuomita Cosettea luostarielämään senvuoksi, että hänet itsensä oli tuomittu kaleereille. Ja mitä merkitsi vaara velvollisuuteen verrattuna? Eihän sitäpaitsi mikään estänyt häntä olemasta varovainen ja ryhtymästä tarpeellisiin varokeinoihin.

Mitä Cosetten kasvatukseen tuli, oli se melkein valmis ja täydellinen.

Kun Jean Valjean kerran oli tehnyt päätöksensä, odotti hän vain tilaisuutta. Se tarjoutui ennen pitkää. Vanha Fauchelevent kuoli.

Jean Valjean pyrki silloin kunnianarvoisan priorittaren puheille ja ilmoitti hänelle veljensä kuoleman jälkeen saaneensa pienen perinnön, joka salli hänen täst'edes elää ilman ruumiillista työtä, ja senvuoksi aikovansa jättää luostarin palveluksen ja ottaa pojantyttärensä mukaansa. Mutta kun ei ollut kohtuullista, että Cosette, joka ei tulisi tekemään luostarilupausta, oli nauttinut kasvatusta ilman korvausta, pyysi hän nöyrimmästi, että kunnianarvoisa prioritar sallisi hänen hyvikkeeksi niistä viidestä vuodesta, jotka Cosette oli viettänyt luostariyhdyskunnassa, tarjota sille viidentuhannen frangin summan.

Tällä tavalla Jean Valjean tuli pois alituisen rukoilun luostarista.

Luostarista lähtiessään hän otti itse käsivarrelleen kellekään kantajalle luovuttamatta sen pienen käsilaukun, jonka avainta hän aina piti mukanaan. Tämä käsilaukku tuotti Cosettelle paljon päänvaivaa sen balsamintuoksun vuoksi, joka siitä uhosi.

Voimme samalla sanoa, että hän täst'edes ei milloinkaan enää luopunut tästä käsilaukusta. Se oli aina hänen huoneessaan. Se oli ensimmäinen ja joskus ainoa, minkä hän otti mukaansa muuttaessaan asunnosta toiseen. Cosette nauroi sille, sanoi käsilaukkua eroamattomaksi ja virkkoi:

"Minä kadehdin sitä."

Jean Valjean palasi ulkomaailmaan kuitenkin syvästi huolestuneena.

Hän keksi Plumet-kadun varrella olevan talon ja vetäytyi sinne. Hän piti edelleenkin nimen Ultime Fauchelevent.

Samalla hän vuokrasi itselleen kaksi muuta asuntoa Pariisissa herättääkseen vähemmän huomiota, kuin jos yhtämittaa olisi asunut samassa paikassa, ja voidakseen tarpeen mukaan pienimmästäkin levottomuuden aiheesta muuttaa sekä vihdoin, jottei joutuisi niin turvattomaan asemaan kuin sinä yönä, jolloin hän ihmeellisellä tavalla oli päässyt Javertia pakoon. Nämä kaksi asuntoa olivat hyvin vaatimattomia ja näköjään köyhiä sekä toisistaan kaukana olevissa kaupunginosissa, toinen Ouest-, toinen l'Homme-armé kadun varrella.

Aika ajoin hän siirtyi milloin Ouest-kadulle, milloin l'Homme-armé-kadulle ja vietti siellä kuukauden tai kuusi viikkoa Cosetten kanssa, ottamatta Toussaintia mukaan. Näissä asunnoissa hän käytti portinvartijaväen palvelusta ja selitti olevansa läheisen maaseudun kapitalisti, jolla oli asunto kaupungissa, voidakseen asettua sinne, milloin mieli. Tämä kunnon mies piti Pariisissa siis kolme asuntoa voidakseen piileksiä poliisia.

2.

Jean Valjean kansalliskaartilaisena.

Varsinaisesti hän asui Plumet-kadun varrella ja oli siellä järjestänyt olonsa seuraavalla tavalla:

Cosette asui palvelijattaren kanssa päärakennuksessa; siinä oli suuri maalattuseinäinen makuukamari, kullatuin seinäpilarein koristettu pukuhuone, matoin ja tilavin nojatuolein kalustettu presidentin salonki; siihen kuului puutarha. Jean Valjean oli panettanut Cosetten kamariin vanhanaikaisesta kolmivärisestä silkistä tehdyllä baldakiinilla varustetun vuoteen ja vanhan ja kauniin persialaismaton, joka oli ostettu rouva Gaucher'in puodista Figuier-Saint-Paulin-kadun varrelta, sekä näiden arvokkaiden vanhanaikaisuuksien ankaruuden lieventämiseksi kaikkinaisia nuorten tyttöjen pieniä, hilpeitä ja siroja huonekaluja, koruhyllykön, kirjahyllyn ja kultareunaisia kirjoja, paperilippaan, kirjoitusalustimen, helmiäiskoristeisen pöydän, korallisen ompelulippaan, japaninporsliinisen toilettikaluston. Toisen kerroksen ikkunain edessä oli pitkät uutimet samanlaisesta kolmivärisestä punapohjaisesta silkistä kuin vuoteen baldakiini, alakerrassa kudotut uutimet. Koko talven ajan lämmitettiin Cosetten pienen talon kaikkia huoneita. Itse hän asui perällä olevassa portinvartijarakennuksessa, kalustona vain patja telttavuoteella, valkoinen puupöytä, kaksi olkituolia, fajanssinen vesiruukku, hylly ja siinä muutama kirjakulu, rakas käsilaukkunsa nurkassa; huonetta ei milloinkaan lämmitetty. Hän söi Cosetten kanssa, ja pöydällä oli ruisleipää häntä varten. Hän oli sanonut Toussaintille tämän tullessa taloon: "Neiti on talon emäntä." – "E-entäs te, he-herra?" änkytti Toussaint hämmästyneenä. – "Minä olen muuta kuin isäntä, minä olen isä."

Cosette oli luostarissa saanut opetusta taloudenhoidossa ja järjesti sen sangen vaatimattomaksi. Jean Valjean kävi joka päivä kävelemässä Cosette käsipuolessaan. Hän vei tytön Luxembourgiin, kävellen siellä vähimmin käytetyillä käytävillä, ja joka sunnuntai kirkkoon, aina Saint-Jacques-du-Haut-Pas-kirkkoon, se kun oli sangen kaukana. Ja kun se oli peräti köyhää kaupunginosaa, niin hän antoi runsaasti almuja, ja köyhiä kertyi hänen ympärilleen kirkossa; siitä Thénardier't olivat keksineet osoitteen: Saint-Jacques-du-Haut-Pas-kirkon herra hyväntekijälle. Hän vei mielellään Cosetten käymään köyhien ja sairaiden luona. Ketään vierasta ei käynyt Plumet-kadun talossa. Toussaint toi ruokatavarat ja Jean Valjean kävi itse noutamassa veden läheisestä bulevardin vedenottopaikasta. Polttopuut ja viini pidettiin puolittain maanalaisessa kiviseinäisessä komerossa, joka oli lähellä Babylone-kadun puoleista porttia ja joka aikanaan oli ollut herra presidentin luolana; sillä Hupsuuksien ja Piilopirttien aikaan ei ollut rakkautta ilman luolaa.

Babylone-kadun salaportissa oli luukkulaatikko kirjeitä ja sanomalehtiä varten; mutta kun nuo kolme Plumet-kadun talon asukasta eivät saaneet sanomalehtiä eivätkä kirjeitä, niin tuosta entisestä rakastuneen lakimiehen lemmenkirjeiden välittäjästä ei enää ollut muuta hyötyä, kuin että se otti vastaan veronkantajan ilmoitukset ja kansalliskaartin kirjelmät. Herra rahamies Fauchelevent oli näet kansalliskaartin jäsen; hän ei ollut voinut karttaa vuonna 1831 toimitetun väenlaskun tiheitä silmukoita. Viranomaisten toimittamat tiedustelut olivat johtaneet Petit-Picpus'n luostariin, läpitunkemattomaan ja pyhään pimentoon, josta Jean Valjean oli astunut ulos esivallan silmissä kunnioitettavana ja siis arvollisena astumaan kaartiin.

Kolme tai neljä kertaa vuodessa Jean Valjean puki ylleen univormunsa ja meni vartiovuorolleen; sangen mielellään muuten, sillä se oli hänelle verraton valepuku, jonka turvin hän saattoi olla ihmisten ilmoilla ja kuitenkin yksin. Jean Valjean oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta, mikä ikä oikeutti vapautukseen sotapalveluksesta; mutta hän ei näyttänyt viittäkymmentä vanhemmalta eikä hänellä ollut vähintäkään halua pyrkiä irti vääpelin-arvostaan ja rettelöidä kreivi de Lobaun kanssa; hänellä ei ollut siviilisäätyä; hän salasi nimensä, salasi henkilöllisyytensä, salasi ikänsä, salasi kaikki; mutta, kuten sanoimme, hän kuului kansalliskaartiin mielellänsä. Hän ei pyytänyt parempaa, kuin että sai suorittaa veronsa niinkuin muutkin. Tämän miehen ihanteena oli sisäisesti: enkeli, ulkonaisesti: kansalainen.

Mainitkaamme sentään eräs omituisuus. Kun Jean Valjean meni ulos Cosetten kanssa, hän pukeutui, kuten olemme jo kuvanneet, ja muistutti asultaan entistä upseeria. Lähtiessään liikkeelle yksin, enimmäkseen iltaisin, hänellä oli aina yllään työmiehen pusero ja housut ja päässä kasvoja peittävä lakki. Oliko se varovaisuutta vai vaatimattomuutta? Varmaan kumpaakin. Cosette oli niin tottunut kohtalonsa arvoitukselliseen puoleen, että tuskin huomasi isänsä omituisuuksia. Toussaint taas kunnioitti Jean Valjeania ja katsoi hyväksi kaikki, mitä tämä teki. Puumies, joka oli nähnyt Jean Valjeanin, sanoi kerran Toussaintille: "Sehän on hupsu." Toussaint vastasi: "Hä-än on py-yhimys."

Jean Valjean, Cosette ja Toussaint tulivat ja menivät aina Babylone-kadun portista. Ellei heitä nähnyt puutarhan portin takaa, oli vaikea arvata, että he asuivat Plumet-kadun varrella. Se portti oli aina suljettu. Jean Valjean oli jättänyt puutarhan hoitamatta, jottei se herättäisi huomiota.

Siinä hän kenties erehtyi.

3.

Foliis ac frondibus.

Tämä puutarha, joka näin oli ollut omissa hoteissaan yli puolen vuosisataa, oli muodostanut poikkeuksellisen ihanaksi. Ohikulkijat kadulla pysähtyivät sitä katselemaan aavistamatta salaisuuksia, joita sen vehmas ja vihanta tuuheus peitti. Useamman kuin yhden uneksijan katseet ja ajatukset tunkeutuivat siihen aikaan monta kertaa läpi lukitun, jo vääristyneen ja luhistumassa olevan, kahteen sammaltuneeseen pilariin kiinnitetyn ja monimutkaisin arabeskikiemuroin koristetun, vanhanaikaisen portin ristikon.

Eräässä kolkassa oli kivipenkki, jossakin jokin homehtunut kuvapatsas, ympärysmuurin päällä lahoamassa ajan kalvamaa säleikköä; missään ei enää käytäviä eikä nurmikoita, juolasheinää vain kaikkialla. Puutarhuri oli poistunut, luonto oli palannut. Rikkaruohot rehoittivat, kultalakat viettivät muhkeaa juhlaa. Ei mikään tässä puutarhassa vastustanut kaikkien oikeutettua pyrkimystä elämään; kasvamisen oikeus oli siellä kotonansa. Puut olivat painuneet pensaita kohti, pensaat kohonneet puita kohti, ruoho oli kiivennyt ylös, oksa taipunut, maassa matava mennyt etsimään ilmassa häilyvää, tuulessa häilyvä kumartunut maassa matavaa kohti, rungot, oksat, lehdet, kukat, kaikki olivat sekaantuneet ja sulautuneet toisiinsa; kasvillisuus oli kiinteässä ja hartaassa syleilyssä, Luojan tyytyväisten silmien edessä täällä, tässä nelikulmaisessa aitauksessa, jonka sivut olivat vain kolmensadan jalan pituiset, täyttänyt veljeytensä pyhän mysteerion, ihmisveljeyden tunnuskuvan. Tämä puutarha ei ollut enää mikään puutarha, se oli jättimäinen pensas, yhtä läpitunkematon kuin aarniometsä, kansoitettu kuin kaupunki, heiluva kuin linnunpesä, synkkä kuin tuomiokirkko, tuoksuva kuin kukkavihko, yksinäinen kuin hauta, eloisa kuin väkijoukko.

Toukokuussa joutui tämä ristikkoporttinsa ja neljän muurinsa sisällä vapaa, summaton pensas lemmenkuumeeseen yleisen itämisen hiljaisessa työssä; se värisi auringon noustessa melkein kuin eläin, joka hengittää kosmillisen rakkauden huountaa ja tuntee kevään mahlan kuohuvana nousevan suoniinsa, ja ravistaen tuulessa viheriäistä, tuuheaa tukkaansa se kylvi kosteaan maahan, kuluneiden kuvapatsaiden päälle, paviljongin rappeutuville rappusille ja aina aution kadun kiville saakka kukkatähtiänsä, kastehelmiään, hedelmällisyyttä, kauneutta, eloa, iloa, tuoksuja. Aamupäivällä lensi sinne tuhansia valkoisia perhosia, ja tämän elävän kesälumen parveileva lentely sen varjossa oli jumalainen näky. Tämän vehmauden hilpeistä, hämyisistä piiloista puheli suunnaton määrä visertelyä suloisesti sielulle, ja mitä visertelevät äänet olivat unohtaneet sanoa, sen täydensivät surisevat. Illalla nousi puutarhasta unelmantäyteistä utua ja peitti sen; sumun samettivaippa, taivainen ja tyyni hempeys verhosi sen; eri kukkien huumaavaa tuoksua levisi sieltä joka suunnalle kuin hienoa myrkkyä; kuului lehvistöön levolle asettuvien puukiipijäin ja västäräkkien viimeisiä houkutusvisertelyjä; siinä tuntui puun ja linnun pyhä luottavainen tuttavuus; päivällä antavat siivet iloa lehdille, yöllä lehdet suojaa siiville.

Talvella oli tämä pensasto musta, kostea, pörröinen, vilua värisevä ja sen verran harvennut, että sen läpi saattoi joskus nähdä vilahduksen talosta. Kukkien asemesta oksilla ja kastehelmien sijasta kukissa näkyi pitkiä hopealankoja, joita hämähäkit olivat kutoneet sinne tänne tuuheaan, keltaiseen lehvistöön; mutta missä tilassa, missä hahmossa ja minä vuodenaikana tahansa, keväällä, talvella, kesällä, syksyllä, huokui tämä pieni aitaus kaihoa, mietiskelyä, yksinäisyyttä, vapautta, ihmisen poissaoloa, Jumalan läsnäoloa, ja vanha ruostunut ristikkoportti tuntui sanovan: "Tämä puutarha on minun."

Ei auttanut, että Pariisin kivikatuja oli ympärillä, että Varennes-kadun klassilliset ja loistavat palatsit olivat vain parin askelen päässä, että Invaliidikirkon torni kohosi aivan läheisyydessä eikä edustajakamarin palatsi ollut sieltä kaukana; ei auttanut, että Bourgogne- ja Saint-Dominique-katujen muhkeita vaunuja kerskuvina ajeli naapuristossa; ei auttanut, että keltaisia, ruskeita, valkoisia, punaisia omnibusseja vilisi lähimmässä kadunkulmassa; Plumet-kadun varrella vallitsi kaikesta huolimatta erämaa; ja entisten omistajain kuolema, vallankumous, vanhojen sukuomaisuuksien häviäminen, unohdus, nelikymmenvuotinen yksinäisyys olivat riittäneet tuomaan tähän paikkaan takaisin sananjalat, tulikukat, sudenputken, siankärsäheinän, korkean ruohon, kookkaat yrttilajit suurine, poimuisine, paksuine, vaaleanvihreine lehtineen, sisiliskot, kovakuoriaiset, levottomat ja iloiset hyönteiset, nostaakseen maan uumenista villiä ja vauhkoa suuruutta uudelleen näiden muurien sisään, jotta luonto, joka kaataa nurin ihmisen viheliäiset sommittelut ja aina kehkeytyy täydelliseksi, kun kehkeytyy, niin muurahaisessa kuin kotkassakin, voisi pienessä pariisilaisessa puutarhapahaisessa esiintyä yhtä villinä ja majesteetillisena kuin Uuden maailman aarniometsissä.

Sinänsä ei mikään ole pientä; jokainen, joka pyrkii tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin, tietää sen. Vaikka filosofian ei ole onnistunut päästä täysin tyydyttäviin tuloksiin syyn ja seurauksen rajojen määräämisessä, joutuu katselija kuitenkin ihastuneeseen hurmioon nähdessään kaikkia näitä voimahiukkasia, jotka pyrkivät yhdyntään. Kaikki työskentelee kaiken hyväksi.

Algebraa sovitetaan taivaan pilviin; tähden säteily hyödyttää ruusua; ei kukaan ajattelija rohkenisi sanoa, että orapihlajan tuoksu on hyödytöntä taivaankappaleille. Kukapa voi laskea molekyylin uran? Tiedämmekö, eikö maailmoiden luomista ehkä määrää jonkin hietajyväsen putoaminen? Kuka tuntee äärettömän suuren ja äärettömän pienen välisen vuoksen ja luoteen, syiden kaiun olevaisen onkaloissa, luomakunnan tulvahduksissa? Punkilla on painonsa; pieni on suurta, suuri on pientä; kaikki painaa tasan välttämättömyydessä; hirvittävä näky hengelle. Elollisen ja elottoman välillä on ihmeellisiä suhteita; tässä tyhjentymättömässä kaikkeudessa, auringosta pienimpään hiukkaseen saakka, ei toinen halveksu toista, kaikki tarvitsevat toisiansa. Valo ei vie maan kukkaistuoksua avaruuteen tietämättä, mitä sillä tekee; yö antaa tähtien heijastusta uinuville kukille. Kaikkien lentävien lintujen jalassa on äärettömyyden lanka. Itämisellä on yhteyttä meteorin lennon ja sen nokaniskun kanssa, millä pääskynen tekee reiän munaan, ja on rinnakkaista kastemadon tai jonkun Sokrateen syntymisen kanssa. Missä teleskooppi lakkaa, alkaa mikroskooppi. Kummallako niistä on suurempi näköala? Sanokaa. Homepilkku on tähtisikermä kukkia; tähtisumu sikermä tähtiä. Sama yhteen sekoittuminen ja vielä valtavampi vallitsee ajatuksen esineiden ja aineen olojen välillä. Alkuaineet ja periaatteet sekaantuvat, yhtyvät, monistuvat toistensa kautta, jotta aineellinen maailma ja henkinen maailma tulevat samaan selvyyteen. Ilmiö on alituisesti palaamassa omaan itseensä. Määrättömissä kosmillisissa vaihdoissa tulee ja menee kaikkeuselämää laskemattomia määriä, se syytää kaikki virtausten näkymättömään mysteerioon, käyttää kaikkea, ei heitä hukkaan edes unennäköä, kylvää tuolla mikroskooppisen pienelämän, murskaa täällä mureniksi tähden, välkyttelee ja kiemurtelee, luo valosta voiman ja ajatuksesta alkuaineen, hajoittaa, itse hajaantuneena kaikkialle ja kuitenkin jakamattomana, kaikki, lukuunottamatta mittausopillista pistettä: minuus, palauttaa kaikki sielu-atoomiin, kehkeyttää kaikki Jumalassa, kietoo korkeimmasta alimpaan kaikki toimivat voimat huimaavaan mekanismin hämäryyteen, sitoo hyönteisen lennon maapallon liikuntaan, alistaa ehkä, vaikkapa vain lain yhdenmukaisuuden vuoksi, pyrstötähden liikkeet avaruudessa basillin liikuntaan vesipisarassa. Hengestä tehty kone. Ääretön vaihtelu, jonka ensimmäisenä liikevoimana kukaties on hyttynen ja viimeisenä pyöränä tähtirata.

4.

Ristikon vaihdos.

Tuntui kuin tämä puutarha, joka aikoinaan oli perustettu keveän lemmen salaisuuksia peittämään, olisi muuttunut neitseellisen rakkauden suojapaikaksi. Siellä ei ollut enää lehtimajoja tai nurmikoita, ei lehtiholveja eikä luolia; siellä oli verraton puolihämärä, joka peitti kaikki kuin huntuun. Pafos oli jälleen muuttunut Eedeniksi. Oli kuin joku katumuksentekijä olisi puhdistanut paikan. Tämä kukkaistyttö tarjosi nyt kukkiansa sielulle. Keimaileva puutarha, jolla muinoin oli ollut niin huono maine, oli jälleen kaino ja viaton. Presidentti, arkisielu, joka kuvitteli olevansa uusi Lamaignon, oli toisen arkisielun avulla, joka katsoi olevansa uusi Lenôtre, suunnitellut, sommitellut, järjestellyt ja koristellut sen keimailua varten, luonto oli ottanut sen haltuunsa, täyttänyt sen puolihämyllä ja rakentanut rakkaudelle.

Tässä yksinäisyydessä olikin siihen altis sydän. Rakkauden ei tarvinnut muuta kuin tulla; sillä oli siellä temppeli, lehdistä, ruohoista, sammalista, linnunlaulusta, lempeästä siimeksestä ja häilyvistä oksista rakennettu, sekä sielu, täynnänsä hyvyyttä, uskoa, puhtautta, toivoa, kaipuuta ja unelmia.

Kun Cosette lähti luostarista, hän oli vielä melkein lapsi; hän oli vähän yli nelitoistavuotias ja niin sanotussa heilakka-iässä; oli, kuten sanottu, pikemmin ruma kuin kaunis, lukuunottamatta silmiä; hänen piirteensä eivät tosin olleet vastenmielisiä, mutta hän oli kömpelö, laiha, ujo ja rohkea yhtaikaa, sanalla sanoen tavallinen tyttöletukka.

Hänen kasvatuksensa oli päättynyt, toisin sanoen, hänelle oli opetettu uskontoa ja sen ohella ja ennen kaikkea hartausharjoituksia; lisäksi historiaa, s.o. mitä luostareissa siksi sanotaan, sekä maantietoa ja kielioppia. Hän osasi luetella Ranskan kuninkaat ja ranskan kielen partisiipit, osasi hiukan soittaa, osasi piirtää nenän j.n.e., mutta muuten hän oli tietämätön kaikesta, mikä on sekä viehättävää että vaarallista. Nuoren tytön sielua ei pidä jättää pimeyteen; valonsäteet tunkevat sinne tuonnempana sitten liian äkillisinä ja liian voimakkaina, kuten caméra obscuraan. Neitoa on hiljoilleen ja varovasti valaistava, enemmän todellisuuden heijastuksella kuin sen välittömällä ja räikeällä valolla. Hän tarvitsee hyödyllistä ja miellyttävän vakavaa puolihämyä, joka haihduttaa lapselliset pelot ja ehkäisee lankeemuksen. Kuinka ja mistä tämä puolihämy on muovailtava, sen ymmärtää ainoastaan äidin vaisto, tuo ihmeteltävä sisäinen katsomus, jonka synnyttävät immen muistot ja naisen kokemus. Ei mikään voi korvata tätä vaistoa. Kun on muovailtava nuoren tytön sielua, eivät kaikki maailman nunnat yhteensä vastaa yhtä äitiä.

Cosettella ei ollut äitiä. Hänellä oli ollut vain useita äitejä.

Mitä Jean Valjeaniin tulee, oli hän tosin mitä hellin ja huoltavin, mutta hän oli vain vanha mies, joka ei koko jutusta ymmärtänyt yhtään mitään.

Mutta mitä ymmärtämystä vaaditaankaan tässä kasvatustyössä, naisen valmistamisessa elämän tärkeään tehtävään, jotta ehkäistäisiin syvä, viattomuudeksi sanottu tietämättömyys!

Ei mikään valmista nuorta tyttöä intohimoihin niin kuin luostari. Luostari suuntaa ajatuksen tuntemattomaan. Sydän, oman itsensä nojaan jätettynä, kaivaa sisustaansa, kun ei voi avautua, ja syventyy, kun ei voi laajentua. Siitä johtuu näkyjä, olettamuksia, arvailuja, romaaniluonnoksia, seikkailujen ikävöintiä, fantastisia luomia, kokonaan sielun salasokkeloissa sommiteltuja rakennuksia, synkkiä ja salaisia asumuksia, joissa intohimot heti saavat asuinsijan, kun luostarinristikon avaaminen päästää ne sisään. Luostari on pakkotila, jossa ihmissydämen täytyy kestää koko ikä voittaakseen.

Kun Cosette lähti luostarista, hän ei olisi voinut tavata mitään suloisempaa ja vaarallisempaa kuin Plumet-kadun varrella olevan talon. Se oli eristäytymisen jatkoa, jossa kuitenkin oli vapauden alkua; suljettu puutarha, jossa oli villi, rehevä, hekumallinen ja tuoksuva luonto; samat unelmat kuin luostarissa, mutta täältä saattoi joskus nähdä nuoria miehiä; ristikko, mutta kadulle päin.

Hän oli kuitenkin, toistamme sen, tänne tullessaan vielä lapsi. Jean Valjean jätti puutarhan hänen haltuunsa. "Tee siellä, mitä haluat", hän sanoi. Tämä huvitti Cosettea, hän sormeili joka kukkaa ja kiveä ja etsi "eläimiä"; hän leikki siellä, kunnes oli siellä unelmoiva; rakasti puutarhaa ruohossa tapaamiensa hyönteisten vuoksi, kunnes oli rakastava sitä niiden tähtien vuoksi, joita hän oli katseleva päänsä päällä olevien oksien välistä.

Lisäksi hän rakasti isäänsä, s.o. Jean Valjeania, koko sydämestään, teeskentelemättömän lämpimästi, mikä teki vanhan miehen mieluisaksi ja ikävöidyksi seuraksi hänelle. Muistettaneen, että herra Madeleine luki paljon; Jean Valjean oli jatkanut sitä ja osasi viehättävästi kertoa; hänellä oli itsensä kouluttaneen vaatimattoman ja lahjakkaan ihmisen salaperäinen rikashenkisyys ja kaunopuheisuus. Hänellä oli vielä tallella riittävästi kirpeyttä hyvyyden suolaamiseksi; hänellä oli voimakas henki ja hellä sydän. Kävelymatkoilla Luxembourg-puistossa hän selitteli Cosettelle laajalti kaikkea, enimmäkseen sellaista, mitä oli lukenut, mutta myöskin siitä saatua, mitä oli kärsinyt. Cosette kuunteli, katseiden epämääräisesti harhaillessa sinne tänne.

Tämä yksinkertainen mies riitti Cosetten ajatuksille niinkuin villiintynyt puutarha hänen silmilleen. Juostuaan itsensä väsyksiin hän tuli hengästyneenä Jean Valjeanin luo ja sanoi:

"Voi kuinka olen juossut!"

Jean Valjean suuteli häntä silloin otsalle.

Cosette jumaloi Jean Valjeania ja oli aina hänen kintereillään. Missä Jean Valjean oli, siellä oli viihtyisää. Kun Jean Valjean ei oleskellut päärakennuksessa eikä puutarhassa, viihtyi Cosettekin paremmin kivetyllä takapihalla kuin kukkivassa puutarhassa, paremmin olkituoleilla kalustetussa pikkukamarissa kuin suuressa hienossa salissa. Hymyillen onnesta, että häntä tällä tavoin häirittiin, saattoi Jean Valjean silloin joskus sanoa hänelle:

"Mutta mene toki omalle puolellesi ja jätä minut hetkeksi yksin."

Cosette teki hänelle joskus niitä ystävällisiä ja herttaisia huomautuksia, jotka tyttären lausumina isälleen ovat niin viehättäviä.

"Isä, minun on täällä niin vilu; mikset hanki tänne mattoa ja uunia?"

"Rakas lapsi, monella ihmisellä, joka on minua paljon parempi, ei ole edes kattoa päänsä päällä."

"Mutta minkävuoksi sitten minun puolellani pitää lämmittää ja olla kaikkea muuta?"

"Senvuoksi, että sinä olet nainen ja lapsi."

"Oho, pitääkö miesten sitten palella ja asua epämukavasti?"

"Muutamien miesten pitää."

"No sitten tulen tänne niin usein, että sinun on pakko lämmittää."

Toisen kerran sanoi Cosette:

"Isä, miksi sinä syöt tuota huonoa karkeaa leipää?"

"Siksi, että syön, tyttöseni."

"No, kun kerran sinä syöt, niin syön minäkin."

Jotta Cosette ei alkaisi syödä karkeata leipää, söi Jean Valjeankin sitten parempaa.

Cosettella oli varhaisimmasta lapsuudestaan ainoastaan hämäriä muistoja. Aamuin ja illoin hän rukoili äitinsä puolesta, jota hän ei ollut tuntenut. Thénardier'tä muisti hän kahtena hirvittävänä unikuvana. Hän muisti kerran yöllä olleensa noutamassa vettä metsästä. Hän arveli sen tapahtuneen hyvin kaukana Pariisista. Hänestä tuntui kuin hän olisi aluksi ollut jossakin kuilussa, josta Jean Valjean oli nostanut hänet ylös. Hänen lapsuutensa oli hänestä aikaa, jolloin hänen ympärillään oli vain tuhatjalkaisia, hämähäkkejä ja käärmeitä. Kun hän iltaisin ennen nukkumistaan ajatteli, ettei hänellä ollut oikein selvää käsitystä siitä, että oli Jean Valjeanin tytär ja että Jean Valjean oli hänen isänsä, hän kuvitteli mielessään, että hänen äitinsä sielu oli siirtynyt tuohon vanhaan mieheen ollakseen hänen luonaan.

Istuessaan hänen vieressään Cosette painoi poskeansa hänen harmaita hapsiansa vastaan, ja kyynel kiertyi silmään, kun hän ajatteli:

"Hän on kukaties minun äitini, tämä mies."

Niin kummalta kuin kuuluneekin, oli Cosette syvässä tietämättömyydessään luostarissa kasvatettuna tyttönä, ja kun äiteys muutoin on täysin käsittämätöntä todelliselle neitseellisyydelle, lopulta tullut siihen käsitykseen, että hänellä tuskin oli oikeata äitiä ollutkaan. Hänhän ei edes tiennyt sen äidin nimeä. Aina, kun hän sattui kysymään sitä Jean Valjeanilta, vaikeni tämä. Jos hän toisti kysymyksensä, vastasi toinen vain hymyillen. Kerran Cosette oli itsepäinen; hymy heristyi silloin kyyneleksi.

Tämä Jean Valjeanin vaiteliaisuus peitti Fantinen pimeyteen.

Johtuiko se varovaisuudesta? Vai arvonannosta? Vaiko pelosta uskoa sitä nimeä kenenkään muun muistolle kuin omalleen?

Niin kauan kuin Cosette oli pieni, oli Jean Valjean kernaasti puhunut hänen kanssaan hänen äidistään; kun Cosette oli kasvanut nuoreksi tytöksi, oli se hänelle mahdotonta. Hän ei enää uskaltanut. Tapahtuiko se Cosetten vuoksi? Vaiko Fantinen tähden? Hän tunsi jonkinlaista kammoa päästää tätä varjoa Cosetten ajatuksiin ja tulemaan kolmanneksi heidän elämässään. Mitä pyhempi tämä varjo oli hänelle, sitä pelättävämmältä se hänestä tuntui. Hän ajatteli Fantinea ja tunsi tämän vaativan häntä vaikenemaan. Hän oli pimeässä näkevinään jotakin, joka muistutti suulle pantua sormea. Oliko ehkä kaikki se häveliäisyys, joka oli ollut Fantinessa ja joka hänen eläessään oli väkivaltaisesti hänestä karkoitettu, kuoleman jälkeen palannut vartioidakseen vainajan rauhaa ja mainetta hänen haudassa maatessaan? Tunsiko Jean Valjean kukaties vaistomaisesti tätä vaikutusta. Me puolestamme uskomme kuolemaan emmekä kuulu niihin, jotka ilman muuta hylkäisivät tämän mystillisen selityksen.

Kerran Cosette sanoi hänelle:

"Isä, viime yönä näin unessa äitini. Hänellä oli kaksi suurta siipeä. Äiti oli eläessään varmaankin melkein pyhimys."

"Niin, ehkäpä niin, marttyyrina", vastasi Jean Valjean.

Muuten Jean Valjean tunsi itsensä onnelliseksi.

Kun Cosette meni Jean Valjeanin kanssa ulos, kulki hän tämän käsipuolessa ylpeänä, onnellisena ja rikkaana sydämessään. Kaikista näistä hellyyden osoituksista, jotka kohdistuivat niin yksinomaan häneen ketään muuta kaipaamatta, tunsi Jean Valjean haltioitunutta nautintoa. Hän tunsi niin taivaista iloa, että se häntä värisytti; hän uskotteli itselleen hurmaantuneena, että tätä kestäisi koko hänen elinaikansa; mietti mielessään, ettei tosiaankaan ollut kärsinyt kylliksi ansaitakseen näin säteilevää autuutta, ja kiitti sydämensä syvimmässä Jumalaa, joka oli suonut, että tuo viaton olento niin suuresti rakasti häntä, viheliäistä.

5.

Ruusu huomaa olevansa sota-ase.

Eräänä päivänä joutui Cosette sattumalta katsomaan peiliin ja sanoi itselleen: "Kas!" Hänestä tuntui melkein, että hän oli kaunis. Tämä teki hänet omituisen levottomaksi. Aina siihen saakka hän ei ollut ajatellut ulkomuotoansa. Hän kyllä katsahti joskus peiliin, mutta ei siitä katsellut itseänsä. Ja sitäpaitsi oli hänelle usein sanottu, että hän oli ruma; vain Jean Valjeanin tapana oli silloin hiljaa sanoa: "Eikö mitä!" Olipa nyt asianlaita kuinka tahansa, niin Cosette oli kuitenkin aina luullut olevansa ruma ja kasvanut siinä käsityksessä lapsuuden helposti saavutettavalla alistuvaisuudella. Ja nyt tuli äkkiä hänen peilinsä ja sanoi samoin kuin Jean Valjean: "Eikö mitä!"

Cosette ei saanut unta sinä yönä. "Jospa olisinkin kaunis!" ajatteli hän. "Kuinka hauskaa, jos olisin kaunis!" Ja hän muisti niitä tovereitansa, joiden kauneus oli luostarissa herättänyt huomiota, ja ajatteli: Mitäs, jos olisin niin kaunis kuin se ja se.

Seuraavana päivänä hän katseli itseään peilistä uudelleen, mutta nyt ei sattumalta, ja silloin hän alkoi epäillä. "Missä minun silmäni olivat? Minähän olen ruma!" Asia oli yksinkertaisesti se, että hän oli nukkunut huonosti, joten hän oli kalpea ja raukeakatseinen. Hän ei ollut tuntenut erikoisen suurta iloa edellisenä päivänä, kun luuli olevansa kaunis, mutta nyt hän tuli alakuloiseksi, kun ei enää uskonut olevansa kaunis. Hän ei katsellut enää peiliinsä, palmikoipa kahden viikon aikana tukkansakin selin peiliin seisten.

Iltapäivisin hän tavallisesti askarteli salissa ommellen tai tehden jotakin luostarityötä, Jean Valjeanin istuessa hänen vierellään lukemassa. Kerran katsahtaessaan ylös työstään hän aivan hämmästyi sitä levotonta ilmettä, jolla hänen isänsä katseli häntä.

Toisen kerran, kulkiessaan kadulla hän kuuli jonkun takanaan sanovan:

"Kaunis tyttö, mutta huonosti puettu."

"Oh", ajatteli Cosette, "minua tuo ei tarkoittanut. Minä olen hyvin puettu, mutta ruma."

Hänellä oli silloin yllään plyyshihattunsa ja merino hameensa.

Kerran sitten, kun hän oli puutarhassa, hän kuuli muori Toussaintin sanovan:

"Eikö herra ole huomannut, kuinka kauniiksi neiti alkaa tulla?"

Cosette ei kuullut, mitä Jean Valjean vastasi, siksi järkyttävän vaikutuksen olivat Toussaintin sanat tehneet häneen. Hän hiipi puutarhasta huoneeseensa, riensi peilin ääreen, johon hän ei ollut katsonut kolmeen kuukauteen, ja huudahti. Hänen kuvansa oli häikäissyt häntä itseänsä.

Hän oli sekä kaunis että viehkeä; hän ei voinut olla yhtymättä Toussaintin sanaan ja peilinsä todistukseen. Hänen vartalonsa oli kehittynyt, hänen hipiänsä käynyt valkoisemmaksi, tukka saanut kiiltoa, tuntematon tuli syttynyt hänen sinisiin silmiinsä. Siinä samassa hän tuli tietoiseksi kauneudestaan, yhdessä ainoassa minuutissa, niinkuin täysi päivä äkkiä valahtaa sisään, kun ikkunaluukut avataan; sitäpaitsi olivat muut sen huomanneet, Toussaint sanoi, ja se kadulla kulkija oli ilmeisesti puhunut hänestä, siitä ei enää ollut epäilyä; hän palasi puutarhaan, oli mielestään kuin kuningatar, ja vaikka oli talvi, kuuli hän lintujen laulavan, näki taivaan kultaruskoisena, auringon kimmeltävän oksien välistä ja kukkien pensaista; hän oli kuin ilosta hullaantunut, aivan hurmioissaan.

Jean Valjean puolestaan tunsi syvää ja sanomatonta huolestumista.

Hän oli todellakin jo jonkin aikaa vavisten katsellut Cosetten suloisilla kasvoilla yhä ilmeisempänä säteilevää kauneutta. Hymyilevää päivännousua kaikille, surullista päivänlaskua hänelle.

Cosette oli ollut kaunis jo kauan, ennenkuin itse sen huomasi. Mutta ensi hetkestä saakka oli tämä odottamaton valo, joka hiljoilleen seestyi ja vähitellen säteili nuoren tytön koko olemuksesta, tuskastuttanut Jean Valjeanin synkkiä silmiä. Hän näki siinä uhkaavaa muutosta onnelliseen elämään, niin onnelliseen, ettei uskaltanut siihen kajota pelosta, jottei vain mitään joutuisi epäjärjestykseen. Tämä mies, joka oli kokenut niin paljon kärsimyksiä; joka vielä vuoti verta kohtalonsa kovista iskuista; joka oli ollut miltei piru ja tullut melkein pyhimykseksi; joka laahattuaan kaleeriorjan kahleita nyt laahasi salahäpeän näkymätöntä, mutta raskasta kahletta; tämä mies, joka vielä ei ollut vapaa lain tuomiosta ja joka minä hetkenä hyvänsä voitiin vangita uudelleen ja viedä huomaamattoman hyveensä siimeksestä julkisen häpeän näkyvään päivänvaloon; tämä mies alistui kaikkeen, suvaitsi kaikki, antoi anteeksi kaikki, siunasi kaikki, oli kaikille hyvänsuopa eikä pyytänyt kaitselmukselta, ihmisiltä, laeilta, yhteiskunnalta, luonnolta ja maailmalta muuta kuin yhtä ainoata asiaa: että Cosette rakastaisi häntä.

Cosette rakastakoon häntä edelleenkin! Älköön Jumala estäkö tämän lapsen sydäntä tulemasta hänen luoksensa ja pysymästä siellä! Cosetten rakastamana Jean Valjean tunsi olevansa parantunut, levon saanut, tyyntynyt, tyytyväinen, palkittu, voiton saavuttanut. Cosetten rakastamana hänen oli hyvä olla. Hän ei toivonut mitään enempää. Jos hänelle olisi sanottu: Haluatko jossakin suhteessa saada oloasi paremmaksi? niin hän olisi vastannut: En. Jos Jumala olisi sanonut hänelle: Tahdotko tulla taivaaseen? niin hän olisi vastannut: En, minähän häviäisin vaihdosta.

Kaikki, mikä saattoi häiritä tätä suhdetta, vaikkapa vain pintapuolisesti, saattoi hänet kauhistumaan kuin olisi se ollut lopun alku. Hän ei ollut koskaan käsittänyt, mitä naisen kauneus merkitsee; mutta vaistomaisesti hän tunsi nyt, että se oli jotakin hirvittävää.

Tätä kauneutta, joka hänen rinnallaan ja hänen nähtensä kehkeytyi yhä voitollisemmaksi ja säteilevämmäksi lapsen viattomilla ja kuitenkin vaarallisilla kasvoilla, hän katseli kauhistuneena rumuutensa, vanhuutensa, kurjuutensa, surkeutensa, masennuksensa syvyydestä.

Hän ajatteli itsekseen:

"Kuinka kaunis hän on! Miten minun käy?"

Siinä oli muuten ero äidin hellyyden ja hänen hellyytensä välillä. Se, mikä herätti hänen huolestumistansa, olisi äidille tuottanut iloa.

Ensimmäiset oireet ilmenivät pian.

Jo seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin Cosette oli huomannut olevansa kaunis, oli hän alkanut kiinnittää huomiota pukuunsa. Hän muisti sen kadulla kulkijan sanat: "Kaunis, mutta huonosti puettu", jotka ensin solahtivat hänen korvansa sivu, mutta olivat kylväneet hänen sydämeensä toisen niistä kahdesta siemenestä, jotka sittemmin orastavat ja täyttävät naisen koko elämän: miellytyshalun. Rakkaus on toinen.

Kauneutensa tietoisuuden ohella kehkeytyi hänessä koko naisluonto. Merino kammotti häntä ja hän häpesi plyyshiä. Hänen isänsä ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitään. Cosette oli tuossa tuokiossa perehtynyt hatun, hameen, olkavaipan, kenkien, kalvosinten, sopivan kankaan, pukevan värin koko tieteeseen, tuohon tieteeseen, joka tekee pariisittaren niin viehättäväksi, niin käsittämättömäksi ja niin vaaralliseksi. Sana huumaava nainen on ensin tehty pariisittaresta.

Ennen kuukauden kulumista oli Babylone-kadun erämaan pikku Cosette Pariisin kauneimpia naisia, mikä merkitsee sangen paljon, ja vieläpä parhaiten pukeutuneita, mikä merkitsee vielä paljon enemmän. Hän olisi nyt tahtonut tavata sen ohikulkijan kuullakseen, mitä hän sanoi, ja "näyttääkseen hänelle". Hän oli nyt tosiaan viehättävä joka suhteessa ja osasi ihmeteltävän hyvin erottaa Gérardin tekemän ja Herbaut'n tekemän hatun.

Jean Valjean tarkkasi näitä mullistuksia huolestuneena. Hän, joka tunsi saattavansa vain ryömiä, korkeintaan kävellä, näki siipien kasvavan Cosettelle.

Muuten olisi toinen nainen ensi silmäyksellä Cosetten puvusta huomannut, että tytöllä ei ollut äitiä. Erinäisiä pieniä sopivaisuuden säännöksiä, erinäisiä vakaantuneita pikku seikkoja ei Cosette ollut huomannut. Äiti olisi esimerkiksi sanonut, että nuori tyttö ei koskaan esiinny damastipuvussa.

Kun Cosette ensimmäisen kerran meni ulos mustasta damastista tehty hame ja olkavaippa yllä, valkoinen harsohattu päässä, hän tarttui Jean Valjeanin käsipuoleen iloisena, säteilevänä, punaposkisena, ylpeänä, häikäisevänä.

"Isä, miltä sinusta nyt näytän?"

Jean Valjean vastasi äänellä, joka muistutti kateellisen ihmisen katkeraa sävyä:

"Viehättävältä."

Kävelymatkalla hän oli muuten entisensä. Kotiin palattua hän kysyi Cosettelta:

"Etkö enää aio käyttää sitä toista hametta ja hattua?"

Tämä tapahtui Cosetten huoneessa. Tyttö kääntyi avonaisen vaatekonttorin naulakkoon päin, missä hänen luostarinkasvattina käyttämänsä puku riippui.

"Tuotako naamiaispukua!" sanoi hän. "Mitä sillä tekisin, isä? En, niin inhoittavaa pukua en ikinä pue ylleni. Ja tuo koje päässäni sen lisäksi! Niinhän olisin kuin linnunpelätti!"

Jean Valjean huokaisi syvään.

Tämän jälkeen hän havaitsi myöskin, että Cosette, joka aina ennen pyysi häntä jäämään kotiin ja sanoi: "Isä, minun on hauskempi täällä sinun kanssasi", nyt alituisesti ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja itse asiassa, mitä varten ihmisellä olisi kauniit kasvot ja hieno puku, ellei niitä saisi näyttää?

Hän pani niinikään merkille, ettei Cosette enää yhtä paljon kuin ennen harrastanut päärakennuksen takana olevaa pihaa. Nyt tyttö oleskeli paljon mieluummin puutarhassa ja käveli halusta ristikkoportin lähettyvillä. Kaihteleva Jean Valjean ei vahingossakaan astunut puutarhaan. Hän pysytteli kuin kiinni sidottuna takapihalla.

Kauneutensa tietoisuus oli Cosettelta riistänyt sen viehätyksen, joka sisältyy sen tiedottomuuteen, suloisen viehätyksen, sillä kauneus tämän itsetiedottomuuden korostamana on jotakin sanomattoman ihanaa, eikä mikään ole niin kiehtovaa kuin häikäisevä viattomuus, joka tietämättään kulkee paratiisin avain kädessään. Mutta mitä Cosette oli menettänyt itsetiedottomassa viehätyksessä, sen voitti hän jälleen ajattelevan ja vakavan kauneuden viehkeydessä. Koko hänen olemuksensa, joka oli täynnä nuoruuden, kauneuden ja viattomuuden iloa, huokui samalla kiehtovaa haikeutta.

Tähän aikaan Marius kuuden kuukauden kuluttua näki hänet jälleen Luxembourg-puistossa.

6.

Taistelu alkaa.

Cosette oli omassa synkeydessään niinkuin Marius omassaan, aivan valmis syttymään. Salaperäisellä ja kohtalokkaalla pitkämielisyydellään lähensi kohtalo verkalleen toisiinsa näitä kahta olentoa, jotka olivat täynnä lemmen sähköisyyttä niinkuin kaksi ukkospilveä, jotka tulevat kohtaamaan toisensa, ja silloin syttyy yhteen liittävä katse kuin pilvien kohdatessa salama.

Rakkausromaaneissa on käytetty väärin katsetta niin paljon, että sitä on ruvettu halveksimaan. Nyttemmin tuskin uskaltaa sanoakaan, että kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa senvuoksi, että he ovat katsoneet toisiinsa. Sillä tavalla, ja yksin sillä tavalla rakkaus kuitenkin syntyy. Kaikki muu on vain muuta ja tulee jälkeenpäin. Ei mikään ole todellisempaa kuin se voimakas sähköisku, jonka molemmat sielut antavat toisilleen tällä kipinällä.

Juuri samalla hetkellä kuin Cosette tietämättään loi katseen, joka teki Mariuksen levottomaksi, loi tämäkin, niinikään aavistamattaan, katseen, joka teki Cosetten rauhattomaksi.

Se tuotti Cosettelle samaa tuskaa ja samaa auvoa.

Jo kauan hän oli katsellut Mariusta niinkuin tytöt katselevat, näennäisesti muualle katsoen. Marius piti Cosettea vielä rumana, kun Cosette jo piti Mariusta kauniina. Mutta kun Marius ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, oli nuori mies hänelle aivan yhdentekevä.

Kuitenkaan hän ei voinut olla toteamatta, että nuorella miehellä oli kaunis tukka, kauniit silmät, kauniit hampaat, viehkeä sointu äänessä, kun kuuli hänen puhelevan toveriensa kanssa, että hän tosin ehkä oli hiukan kömpelö käytökseltään, jossa kuitenkin oli hänelle ominaista viehkeyttä, että hän ei ensinkään tuntunut tuhmalta, että koko hänen olennossaan oli jotakin jaloa, lempeätä, korutonta ja ylvästä, sekä vihdoin, että hän tosin näytti köyhältä, mutta pulskalta.

Sinä päivänä, jolloin heidän katseensa kohtasivat ja vihdoin äkkiä sanoivat toisilleen sen ensimmäisen epämääräisen ja sanomattoman, jonka katse sammaltaa, ei Cosette sitä ensin ymmärtänyt. Hän palasi miettiväisenä kotiinsa Ouest-kadun varrelle, minne Jean Valjean tapansa mukaan silloin oli muuttanut kuudeksi viikoksi. Seuraavana aamuna herätessään hän ajatteli tuntematonta nuorta miestä, joka niin kauan oli ollut välinpitämätön ja jääkylmä, mutta nyt näytti kiinnittävän huomiota häneen, eikä tässä huomaavaisuudessa hänen mielestään ollut mitään miellyttävää. Hän oli pikemminkin hiukan loukkaantunut kauniille nuorukaiselle tämän entisestä välinpitämättömyydestä. Hänessä heräsi jonkinlainen taistelunhalu. Hänestä tuntui, että hän vihdoinkin saisi kostaa, ja tunsi siitä aivan lapsellista iloa.

Tietoisena kauneudestaan hän tunsi, vaikka vielä epäselvästi, että hänellä oli ase. Naiset leikkivät kauneudellaan niinkuin lapset veitsellään. He haavoittavat sillä itseänsä.

Muistettaneen Mariuksen epäröinti, hänen levottomuutensa ja pelkonsa. Hän istui penkillään eikä lähestynyt. Tämä suututti Cosettea. Eräänä päivänä hän sanoi Jean Valjeanille:

"Isä, kävellään hiukan tuonnepäin."

Nähtyään, ettei Marius tullut hänen luokseen, meni hän Mariuksen luo. Sellaisissa tapauksissa menettelee jokainen nainen niinkuin Muhammed. Ja omituista kyllä on ensimmäinen todellisin rakkauden merkki nuorukaisessa ujous, nuoressa neidossa rohkeus. Se tuntuu kummalta, mutta on ihan luonnollista. Se johtuu siitä, että molemmat puolet pyrkivät lähestymään toisiaan ja senvuoksi omaksuvat toistensa ominaisuuksia.

Sinä päivänä teki Cosetten katse Mariuksen mielettömäksi ja Mariuksen katse Cosetten huolestuneeksi. Marius meni kotiin lohdullisena, Cosette levottomana. Siitä päivästä he rakastivat toisiansa.

Cosetten ensimmäinen tunne oli epäselvä ja syvä surullisuus. Hänestä tuntui kuin olisi hänen sielunsa yhdessä ainoassa päivässä muuttunut mustaksi. Hän ei enää sitä tuntenut. Nuoren tytön sielun valkeus, joka on viileydestä ja hilpeydestä koottu, muistuttaa lunta. Se sulaa rakkaudesta, joka on sen aurinko.

Cosette ei tiennyt, mitä rakkaus oli. Hän ei ollut koskaan kuullut sitä sanaa mainittavan maisessa merkityksessä. Niissä maallisissa laulukirjoissa, jotka saivat tulla luostariin, oli sana amour (rakkaus) vaihdettu sanoiksi tambour (rumpu) tai pandour (eräänl. unkarilainen sotilas). Siitä syntyi arvoituksia, jotka askarruttivat aikuisten mielikuvitusta, esim.: Ah! kuink' ihana on rumpu! tai: Sotilas ei ole sääliä! Mutta Cosette oli luostarista lähtiessään liian nuori askarruttamaan ajatuksiansa "tambourilla". Hän ei siis tiennyt, minkä nimen antaisi sille, mitä nyt tunsi. Mutta onko potilas vähemmän sairas silti, ettei tunne tautinsa nimeä?

Hän rakasti sitä tulisemmin senvuoksi, ettei tiennyt, mitä rakastaminen on. Hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hyödyllistä vai vaarallista, tarpeellista vai tappavaa, ikuista vai ohi menevää, luvallista vai kiellettyä; hän rakasti. Hän olisi suuresti kummastunut, jos joku olisi sanonut hänelle:

"Etkö nuku? Mutta sehän on kiellettyä. Etkö syö? Mutta sehän on sangen paha. Tunnet ahdistusta ja sydämentykytystä? Sitä ei saa tehdä. Sinähän punastut ja kalpenet, kun eräs mustapukuinen henkilö ilmestyy erään viheriän käytävän päähän? Se on sopimatonta."

Hän ei olisi ymmärtänyt sitä, vaan olisi vastannut:

"Kuinka voisinkaan olla syyllinen, kun en voi sille mitään enkä ymmärrä siitä mitään?"

Tämä oli juuri sellaista rakkautta, joka parhaiten soveltui hänen sieluntilaansa. Se oli jonkinlaista ihailua matkan päästä, äänetöntä katselua, tuntemattoman jumaloimista. Se oli nuoruuden ilmestystä nuoruudelle, öitten unelma romaaniksi muodostuneena, mutta uneksi jääneenä, uneksittu utukuva vihdoin toteutuneena, mutta vielä ilman nimeä, vihaa, tahraa, vaatimusta, sanalla sanoen rakastettu kaukaisena ihanteena, unelma, joka vain oli kuin todellisempi. Jokainen lähempi yhtyminen olisi tänä ensi kautena säikähdyttänyt Cosettea, joka vielä oli puoliksi luostarin kaikkea suurentavan sumun vallassa. Hän tunsi sekaisin lapsen ja nunnan pelkoa. Luostarinhenkeä, jota hän oli hengittänyt sisäänsä viisi vuotta, huokui vielä hänen olennostaan. Näissä oloissa hän ei suinkaan kaivannut sulhasta, vaan juuri tällaista näkyä. Hän alkoi jumaloida Mariusta niinkuin jotakin ihanaa, säteilevää ja saavuttamatonta.

Äärimmäinen viattomuus on äärimmäisen keimailun rajalla, ja Cosette hymyili Mariukselle ihan avomielisesti.

Joka päivä hän odotti kävelyaikaa kärsimättömästi, sai silloin nähdä Mariuksen, tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja uskoi vilpittömästi lausuneensa koko ajatuksensa sanoessaan Jean Valjeanille:

"Oi, kuinka ihana Luxembourg-puisto on!"

Marius ja Cosette olivat suhteessaan toisiinsa jonkinlaisen pimeyden tilassa. He eivät puhuneet toistensa kanssa, eivät tervehtineet toisiaan, eivät tunteneet toisiansa; he näkivät toisensa; ja niinkuin taivaan tähdet, joita erottaa miljoona penikulmaa, elivät he toistensa näkemisestä.

Tällä tavoin tuli Cosettesta vähitellen nainen ja hän kehkeytyi kauniiksi ja rakastuneeksi, tietoisena kauneudestaan, mutta tietämättömänä rakkaudestaan. Ja lisäksi mielistelynhaluiseksi sulasta viattomuudesta.

7.

Yhteen suruun puolitoista.

Kaikissa elämän oloissa on ihmisellä vaistonsa. Vanha ja ikuinen luontoemo ilmaisi Jean Valjeanille hiljaisuudessa Mariuksen läsnäolon. Jean Valjean tunsi syvimmän sielunsa värisevän. Hän ei nähnyt mitään, ei tiennyt mitään, ja sittenkin hän tähysti tarkkaavasti pimeyttä, joka häntä ympäröi, ikäänkuin olisi tuntenut, että yhtäällä rakennettiin ja toisaalta romahti jotakin. Marius, jolle sama luontoemo myös antoi vihjauksen, sillä sellainen on hyvän Jumalan viisas laki, teki voitavansa karttaakseen "isän" huomiota. Sattui kuitenkin, että Jean Valjean silloin tällöin hänet huomasi. Mariuksen liikkeet eivät enää olleet luontevia. Hän oli kömpelö varovaisuudessaan ja taitamaton rohkeudessaan. Hän ei enää tullut ihan lähelle, kuten ennen; hän istuutui matkan päähän ja kuin lumottuna; hän piti kirjaa kädessään ja oli lukevinaan sitä; miksi hän teeskenteli? Ennen hän tuli vanhoissa vaatteissaan, nyt hänellä oli joka päivä yllään parhaansa; ei ollut varmaa, ettei hän käynyt kähertäjän luona kampauttamassa tukkaansa; hänen katseensa olivat niin merkillisiä, ja hän käytti nyt hansikkaita; lyhyesti sanoen: Jean Valjean inhosi tuota nuorta miestä sydämensä pohjasta.

Cosettesta ei voinut huomata mitään. Oikein tietämättä, mikä hänen oli, hän kuitenkin oli tuntevinaan, että oli jotakin, mitä tuli salata.

Cosetten halu pukeutua paremmin ja tuntemattoman tapa käyttää uusia vaatteitaan sattuivat niin samanaikaisesti, että Jean Valjean ei ollut siitä hyvillään. Se oli ehkä, niin, varmastikin sattuma, mutta uhkaava sattuma.

Milloinkaan hän ei puhunut Cosettelle sanaakaan tuntemattomasta. Eräänä päivänä hän ei kuitenkaan malttanut pidättäytyä, vaan sanoi sillä epämääräisellä epätoivolla, joka heti heittää luotauslyijyn onnettomuutensa kuiluun:

"Kylläpä tuo nuori mies näyttää pikkutärkeältä!"

Vuotta ennen olisi Cosette, silloin pieni, välinpitämätön tyttö, vastannut:

"Ei ensinkään, hänhän on päinvastoin miellyttävä."

Kymmenen vuotta myöhemmin, Mariuksen rakkaus sydämessään, hän olisi vastannut:

"Aivan oikein, pikkutärkeältä ja ihan sietämättömältä!"

Sillä elämän ja sydämentilan asteella, millä hän nyt oli, hän vain vastasi mitä rauhallisimmin:

"Tuoko nuori mies tuolla?"

Aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa elämässään.

"Kuinka tuhma olen!" ajatteli Jean Valjean. "Hän ei ollut häntä vielä edes huomannut. Ja minä itse nyt osoitan häntä tytölle!"

Oi vanhojen yksinkertaisuutta! Oi lasten syvämielisyyttä!

Ensi lemmen ensi aikojen taisteluille ensi esteitä vastaan on niinikään luonteenomaista, että nuori tyttö ei mene mihinkään ansaan, nuori mies sitävastoin tarttuu jokaiseen. Jean Valjean oli alkanut Mariusta vastaan salaisen sodan, josta Mariuksella intohimonsa ja ikänsä yksinkertaisuudessa ei ollut aavistustakaan. Jean Valjean viritti hänelle useita ansoja: muutti kävelyaikaa, vaihtoi penkkiä, unohti nenäliinansa, tuli Luxembourg-puistoon yksin; Marius meni päistikkaa jokaiseen ansaan ja vastasi kaikkiin kysymysmerkkeihin, joita Jean Valjean siroitti hänen tielleen, avomielisesti myöntäen. Cosette puolestaan oli niin hyvin linnoittautunut näennäisen huolettomuutensa ja järkähtämättömän tyyneytensä taakse, että Jean Valjean päätyi seuraavaan johtopäätökseen: "Tuo hölmö on hullaantunut Cosetteen, mutta tämä ei edes tiedä, että koko miestä on olemassa."

Siitä huolimatta hän tunsi kiusallista levottomuutta mielessään. Saattoihan milloin tahansa tulla se hetki, jolloin rakkaus saisi Cosetten valtoihinsa. Eikö se aina ala välinpitämättömyydellä?

Yhden ainoan kerran Cosette hairahtui ja pelästytti häntä. Noustessaan penkiltä lähteäkseen, kun he olivat istuneet siinä kolme tuntia, sanoi tyttö:

"Joko nyt?"

Jean Valjean ei ollut lopettanut kävelyitään Luxembourg-puistossa, koska ei tahtonut tehdä mitään tavatonta ja varsinkin ollakseen herättämättä Cosetten huomiota. Mutta näinä molemmille rakastavaisille niin suloisina hetkinä, jolloin Cosette lähetti hymyilyjänsä huumautuneelle Mariukselle, joka nyttemmin ei koko maailmassa nähnyt mitään muuta kuin nämä säteilevät, jumaloidut kasvot, loi Jean Valjean kiukkuisia ja kaameita katseita Mariukseen. Jean Valjean, joka ei uskonut sydämessään enää olevan tilaa ilkimielisille ajatuksille, tunsi Mariuksen nähdessään sydämensä vanhojen syvyyksien, joissa niin paljon vihaa oli asunut, jälleen aukenevan ja kuohahtavan nuorta miestä vastaan. Oli melkein kuin hän olisi tuntenut uusia tulivuoria muodostuvan sisässään.

"Jaha, siellä se taas oli, senkin sikiö! Mitä hän haluaa? Pälyillä, tutkia, yrittää. Vakoilla minun onneani ja riistää se pois!"

Jean Valjean lisäsi itsekseen:

"Niin, niin on laita. Mitä hän etsii? Seikkailua. Lemmenseikkailua! Ja minä! Kuinka! Minä olisin silloin ensin ollut kurjin kaikista ihmisistä ja sitten onnettomin, minä olisin kuusikymmentä vuotta kontannut polvillani, kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä, vanhentunut olematta nuori, elänyt ilman perhettä, ilman omaisia, ilman ystäviä, ilman vaimoa, ilman lapsia, jättänyt jälkiä verestäni jokaiseen kiveen, jokaiseen pensaikkoon, kaikenlaisiin telkiin ja muureihin, ollut lempeä, vaikka minua kohtaan oltiin kovia, ja hyvä, vaikka minulle oltiin pahoja, tullut jälleen kunnialliseksi mieheksi kaikesta huolimatta, katunut tekemääni pahaa ja antanut anteeksi minulle tehdyn pahan, ja sinä hetkenä, kun sain palkinnon, sinä hetkenä, kun kaikki tuo on lopussa, sinä hetkenä, kun olen saavuttanut päämääräni, jolloin minulla on mitä tahdon, jolloin kaikki on hyvin, jolloin olen sen maksanut ja ansainnut, silloin menettäisin kaikki, menettäisin Cosetten, elämäni, iloni, sieluni – vain sen vuoksi, että eräs tuhma nulikka on suvainnut kuljeksia Luxembourg-puistossa!"

Tällöin syttyi hänen silmiinsä outo ja kaamea tuli. Se ei ollut enää miestä katsova mies, vihollista katsova vihollinen. Se oli varkaaseen katsova verikoira.

Loput tiedetään. Marius oli yhä varomaton. Kerran hän seurasi Cosettea Ouest-kadulle. Toisen kerran puhutteli portinvartijaa. Portinvartija vuorostaan sanoi Jean Valjeanille:

"Mikähän utelias nuori mies se lienee, joka kyseli herraa?"

Seuraavana päivänä Jean Valjean loi Mariukseen silmäyksen, jonka tämä vihdoin huomasi. Viikkoa myöhemmin oli Jean Valjean muuttanut. Hän päätti olla enää palaamatta Luxembourg-puistoon tai Ouest-kadulle. Hän muutti takaisin Plumet-kadulle.

Cosette ei valittanut, ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, ei koettanut millään tavalla saada tietää, minkävuoksi; hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin pelkää tulevansa ilmi. Jean Valjean oli vailla kokemusta tämänlaatuisissa kärsimyksissä, ainoat, jotka ovat ihania, ja ainoat, joita hän ei tuntenut; siitä johtui, että hän ei käsittänyt Cosetten vaiteliaisuuden vakavaa merkitystä. Huomasi vain Cosetten muuttuneen surulliseksi ja synkistyi. Kokemattomuus toisaalla joutui riitaan kokemattomuuden kanssa toisaalla.

Kerran hän teki kokeen. Hän kysyi Cosettelta:

"Tahdotko tulla Luxembourg-puistoon?"

Ilon säde välähti Cosetten kalvaissa kasvoissa:

"Tahdon", vastasi hän.

He menivät sinne. Kolme kuukautta oli kulunut.

Marius ei enää tullut sinne. Mariusta ei ollut siellä.

Seuraavana päivänä kysyi Jean Valjean taas Cosettelta:

"Haluatko tulla Luxembourg-puistoon?"

Tyttö vastasi suruisasti ja lempeästi:

"En."

Tämä suruisuus ja lempeys liikutti syvästi Jean Valjeanin mieltä.

Mitä tapahtui tytön nuoressa ja jo läpitunkemattomassa mielessä? Mitä siinä oli kehkeytymässä? Sattui usein, että Jean Valjean sen sijaan, että olisi mennyt nukkumaan, istui yksinkertaisen vuoteensa vieressä pää käsien varassa ja vietti koko yön mietiskellen: Mitä tapahtuu Cosetten mielessä? Mitä hän mahtaa ajatella?

Oi, mitä tuskan katseita hän loikaan sellaisina hetkinä luostariin, tuohon enkelien asuntoon, tuolle hyveen luoksepääsemättömälle jäävuorelle! Millä epätoivon ihastuksella hän ajattelikaan luostarinpuutarhaa, joka oli täynnä tuntemattomia kukkia ja eristettyjä impiä ja josta kaikki tuoksut ja sielut nousivat suoraan taivaaseen! Kuinka hän jumaloikaan tuota ainiaaksi suljettua Eedeniä, josta hän hullu oli vapaaehtoisesti lähtenyt! Kuinka hän katuikaan kieltäymystään ja mielettömyyttään, että oli tuonut Cosetten takaisin maailmaan, hän, surkea uhrisankari, jonka tämä uhraus itse oli masentanut maahan! Kuinka hän moittikaan itseään: "Mitä hän oli tehnyt?"

Muuten ei mitään tästä huomannut hänen suhteessaan Cosetteen; hän ei ilmaissut tyytymättömyyttä eikä moitetta. Aina samat kirkkaan ystävälliset kasvot. Jean Valjean oli pikemmin hellempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen. Korkeintaan ehkä suurempi sävyisyys saattoi ilmaista hänen ilonsa vähenemistä.

Cosette puolestaan kuihtui. Hän kärsi Mariuksen poissaolosta, niinkuin oli nauttinut hänen läsnäolostaan, ja kumma kyllä oikein siitä tietämättä. Kun Jean Valjean oli lakannut viemästä häntä tavallisille kävelyille, oli naisenvaisto epämääräisesti kuiskannut hänelle, ettei hänen sopinut osoittaa mitään erikoista mielihalua Luxembourg-puistoa kohtaan ja että, jos hän siinä suhteessa osoittautuisi välinpitämättömäksi, isä kyllä veisi hänet sinne takaisin. Mutta meni päiviä, vieri viikkoja, kului kuukausia. Jean Valjean oli sanattomasti vastaanottanut Cosetten sanattoman suostumuksen. Cosette suri sitä. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Kun hän oli palannut Luxembourg-puistoon, ei Marius enää ollut siellä. Marius oli siis kadonnut; se oli lopussa; mitä oli tehtävä? Saisiko hän milloinkaan enää nähdä häntä? Cosette tunsi sydämessään joka päivä enenevää ahdistusta; hän ei enää tiennyt, oliko talvi vai kesä, sade vai pouta, lauloivatko linnut, minkä kukkien kukinta-aika oli, oliko Luxembourg-puisto kauniimpi kuin Tuileries, olivatko pesijättären tuomat vaatteet liiaksi vai liian vähän tärkkelyksessä, oliko Toussaint tehnyt torilla hyvän vai huonon kaupan, ja hän oli alakuloinen, yhden ainoan ajatuksen askarruttama ja vaipunut siihen tuijottamaan niinkuin yössä katsoisi pimeää, katoavaa pistettä.

Muuten hän ei antanut Jean Valjeanin huomata mitään tästä, kalpeuttansa lukuunottamatta. Hänellä oli aina sama lempeä ilme.

Mutta hänen kalpeutensa antoi Jean Valjeanille kylliksi miettimisen aihetta. Joskus ukko kysyi:

"Mikä sinua vaivaa?"

Tyttö vastasi:

"Ei minua vaivaa mikään."

Ja hetken kuluttua, ikäänkuin olisi aavistanut isänkin olevan murheissaan, hän kysyi:

"Entä sinua, isä, vaivaako sinua mikään?"

"Minuako? Ei, ei mikään."

Nämä molemmat olennot, jotka olivat rakastaneet toisiaan niin yksinomaan ja niin liikuttavalla rakkaudella ja eläneet niin kauan vain toistensa vuoksi, kärsivät nyt, toistensa rinnalla, toistensa vuoksi, saattamatta sitä toisilleen sanoa, ilman, että heillä oli mitään toisiaan vastaan, ja hymyilevin ilmein.

8.

Orjankytkyt.

Onnettomampi heistä oli Jean Valjean. Nuoruudella on aina, murheessaankin, seesteisyytensä.

Joskus Jean Valjean kärsi niin suuresti, että hän kävi lapselliseksi. Tuskalle ominaista on, että se saa lapsellisen puolen ihmisessä uudelleen esille. Hän tunsi Cosetten vastustamattomasti luisuvan käsistään. Hän olisi tahtonut taistella hänestä, kiinnittää häntä jollakin ulkonaisella ja häikäisevällä. Nämä lapselliset ja samalla vanhuuden höperöt ajatukset antoivat hänelle juuri lapsellisuudellaan jokseenkin oikean käsityksen kultahetaleiden vaikutuksesta nuorten tyttöjen mielikuvitukseen. Sattui kerran, että hän kadulla näki erään kenraalin ratsastavan ohi paraatiunivormussa; se oli kreivi Coutard, Pariisin komendantti. Hän kadehti tätä kultakoristeista miestä; hän ajatteli, että olisi suuri onni saada käyttää sellaista pukua, joka olisi jotakin kiistämättömän todellista, että jos Cosette näkisi hänet sellaisena, se häikäisisi häntä, että kun hän silloin tarjoisi käsivartensa Cosettelle ja kulkisi ohi Tuileries'n ristikkoportin, tekisi vartija kunniaa ja että tämä riittäisi riistämään Cosettelta halun katsella nuoria miehiä.

Odottamaton sielun järkytys sekaantui näihin surullisiin ajatuksiin.

Siinä eristetyssä elämässä, jota he Plumet-kadulle muutettuaan viettivät, oli heille tullut eräs tottumus. He lähtivät joskus kävelylle katsomaan auringonnousua, mikä on sopiva huvitus niille, jotka astuvat elämään tai siitä ulos.

Vaeltelu anivarhain aamulla on yksinäisyyttä rakastavalle yhtä mieluisaa kuin kuljeskelu yöllä, mutta siihen tulee lisäksi vielä luonnon lahjoittama ilo. Kadut ovat tyhjät ja linnut visertävät. Cosette, itse kuin lintunen, heräsi tavallisesti aikaisin. Nämä aamukävelyt sovittiin edellisenä iltana. Jean Valjean ehdotti, Cosette suostui. Ne olivat kuin yhteinen salajuoni, mentiin ulos ennen päivännousua, ja nämä retket olivat todellakin nautintoja Cosettelle. Nuoruus löytää iloa tällaisista viattomista poikkeustapahtumista.

Jean Valjean etsi, kuten tiedämme, mieluimmin yksinäisiä, syrjäisiä paikkoja. Siihen aikaan oli Pariisin barriäärien läheisyydessä muutamia peltotilkkuja, jotka kesällä kasvoivat kurjaa laihoa ja syksyllä korjuun jälkeen näyttivät suorastaan kynityiltä. Sinne vaelteli Jean Valjean mieluimmin. Cosettestakaan ei siellä tuntunut ikävältä. Jean Valjeanille oli siellä yksinäisyyttä, Cosettelle vapautta. Siellä hänestä tuli jälleen pikku tyttö, siellä hän saattoi juoksennella ja miltei leikkiä, siellä hän otti pois hattunsa, pani sen Jean Valjeanin polville ja poimi kukkia. Hän katseli kukkasissa liikkuvia perhosia, mutta ei enää ottanut niitä kiinni; hyvyys ja sääli syntyvät rakkauden mukana, ja nuori tyttö, jolla on sydämessään väräjävä, hento ihanne, armahtaa perhosenkin siipeä. Cosette sitoi unikkoseppeleitä, pani ne päähänsä, jonka ympärille niiden kukkien puna auringonvalossa loi kuin punaiselta hehkuvan hiilloskehän.

Senkin jälkeen, kun heidän elämänsä oli synkistynyt, kävivät he näillä aamukävelyillä.

Niin he olivat eräänä lokakuun aamuna, vuoden 1831 tavattoman kauniin syksyn houkuttelemina, lähteneet ulos ja olivat aamunsarasteessa lähellä Barrière du Maineä. Se ei ollut vielä päivännousu, se oli vasta aamunsarastus, viehättävä ja juhlallinen hetki. Muutamia tähtiä siellä täällä syvässä, vaalenevassa sinessä, maa vielä pimeänä, taivas jo valoisana, värähtelyjä ruohikossa, kaikkialla uuden päivän salaperäistä aavistusta. Leivonen, joka tuntui kohonneen tähtiin saakka, lauloi hämmästyttävän korkealla, ja olisi voinut sanoa, että tämä pikkulinnun hymni äärettömyydelle lievensi mittaamattomuuden vaikutusta. Idässä piirtyi Val-de-Grâcen tumma massa teräshohtoisen näköpiirin taustaan; Venus nousi häikäisevässä loistossaan tuomiokirkon takaa muistuttaen pimeyden asunnosta kaikkoavaa sielua.

Kaikki oli rauhaisaa ja hiljaista; tiellä ei ollut ketään; vain tienviereisissä alhoissa vilahti siellä täällä joku työhönsä matkalla oleva työmies.

Jean Valjean oli istuutunut hirsikasalle erään lautapihan portin viereen. Hän istui kasvot tietä kohti, selkä päivää päin; hän unohti pian nousevan auringon; hän oli vaipunut syvään mietiskelyyn, johon koko sielu keskittyy niin, että kahlehtii katseenkin ikäänkuin neljän seinän sisään. On näkemyksiä, joita voisi sanoa kuilusyviksi; kun on niiden pohjalla, menee aikaa, kunnes jälleen ehtii maan pinnalle. Jean Valjean oli laskeutunut tällaiseen mietiskelyn kuiluun. Hän ajatteli Cosettea, sitä onnea, joka olisi mahdollinen, ellei mitään tulisi heidän välilleen, sitä valoa, jolla Cosette täytti hänen elämänsä, valoa, joka oli Jean Valjeanin sielun elämänilma. Hän oli melkein onnellinen tässä unelmoinnissa. Cosette seisoi hänen vierellään ja katseli pilviä, jotka alkoivat saada punertavaa hohdetta.

Äkkiä huudahti Cosette:

"Isä, tuolta tulee varmaan väkeä."

Jean Valjean katsahti ylös.

Cosette oli oikeassa.

Maantie, joka johtaa muinaiseen Barrière du Maineen, on, kuten tunnettua, Sèvres-kadun jatkoa, jota sisäbulevardi suorakulmaisesti leikkaa. Maantien ja bulevardin kulmasta, juuri missä tiet haaraantuvat, kuului melua, joka oli tähän vuorokauden aikaan outoa, ja näkyi sekava joukko. Näytti kuin jokin muodoton massa olisi bulevardilta vyörynyt maantielle.

Tämä massa kasvoi ja näytti liikkuvan jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka sen hahmo oli särmikäs ja epämääräinen; se näytti suurista ajopeleistä kokoonpannulta, mutta ei voinut erottaa, mitä niillä kuljetettiin. Näkyi hevosia ja pyöriä; kuului huutoja ja piiskaniskuja. Piirteet kävivät vähitellen selvemmiksi, vaikka yhä olivat hämärän samentamia. Bulevardilta oli maantielle kääntynyt tosiaan jokin ajopelintapainen ja tuli sitä barriääriä kohti, jonka lähistöllä Jean Valjean istui; sitä seurasi toinen samannäköinen, sitten kolmas ja neljäs; kaikkiaan oli niitä seitsemän peräkkäin ja niin lähellä toisiaan, että jäljempänä tulevat hevoset melkein koskettivat edellä kulkevia ajoneuvoja. Näissä häilähteli haamuja, aamuhämärässä välkähteli salamoita ikäänkuin olisi miekkoja välkytelty, ja kuului kuin kahleiden hälinää; kaikki tuo tuli lähemmäksi, äänet kävivät selvemmiksi, ja näky muodostui kaameaksi ikäänkuin jokin pahojen henkien luolasta tullut ilmiö.

Mitä enemmän ilmiö läheni, sitä selvemmiksi kävivät sen piirteet ja hahmoittuivat puiden väliin kuin kalvas kummitus; vähitellen korkeammalle nouseva päivä loi yhä enemmän valoa tähän ryömivään, samalla hautamaiseen ja elävään massaan, haamujen päät muuttuivat ruumiiden kasvoiksi, ja lopulta kävi selväksi, mikä matkue tämä oli.

Kuudet ensimmäiset vankkurit olivat aivan erikoiset. Ne olivat kuin pitkiä pyörien päälle asetettuja lavoja, joiden eteen oli valjastettu neljä peräkkäin kulkevaa hevosta. Näillä lavoilla kuljetettiin kummallisia miesrykelmiä. Heikossa valossa ei voinut nähdä, mitä miehiä ne olivat, mutta sen arvasi jo. Neljäkolmatta kullakin lavalla, kaksitoista kummallakin sivulla, selät vastakkain ja kasvot ohikulkijoita kohti sekä jalat ulkopuolella riippuen. Selkien takana oli kaliseva rautaketju ja kunkin kaulassa kaularauta. Kullakin oli oma kaularautansa, mutta ketju oli yhteinen, joten näiden neljänkolmatta miehen, jos jonkun oli noustava lavalta pois, täytyi kaikkien, ketju selkärankanaan, ryömiä maahan kuin etana. Kunkin lavan etu- ja takapäässä seisoi pyssymies, kummallakin jalka ketjun pään päällä. Kaularaudat olivat nelikulmaisia. Seitsemännet vankkurit olivat häkillä varustetut, kuuden hevosen vetämät, ja kuljettivat kalisevaa kasaa rautapatoja, hiilipatoja ja kahleita sekä niiden keskessä muutamia köysissä olevia miehiä, jotka makasivat pitkällään ja näyttivät olevan sairaita.

Vankkurit pysyttelivät keskellä tietä. Niiden kummallakin puolella kulki kaksinkertainen rivi ilkeännäköisiä vartijoita, päässä kolmikolkkaiset hatut, kuten direktorion aikaisilla sotilailla, yllään punaisilla olkalapuilla varustetut, tahraiset, rikkinäiset, likaiset invaliidien asetakit ja puoliksi harmaat, puoliksi siniset, repaleiset ruumiskuskihousut; jonkinlaisia sotamiesten ja kuormarenkien välimuotoja, pyssyillä, keihäillä ja pampuilla varustettuja. Heissä oli yhdistettynä kerjäläisen alennustila ja pyövelin valta. Heidän johtajallaan oli kuriirinruoska kädessä. Matkueen edessä ja takana ratsasti santarmeja ankarannäköisinä ja sapelit paljastettuina.

Jono oli niin pitkä, että ensimmäisten vankkurien saapuessa barriäärin luo viimeiset olivat vielä bulevardilla.

Väkijoukko, ties' mistä tullut ja silmänräpäyksessä muodostunut, kuten Pariisissa usein tapahtuu, tungeksi molemmin puolin tietä kulkuetta katselemassa. Läheisiltä pikkukaduilta kuului huuteluja, kun ihmiset kutsuivat toisiaan katsomaan, ja paikalle rientävien puukenkien kopinaa.

Vankkureihin sullotut miehet kestivät äänettöminä niiden tärinää. He olivat aamukylmästä sinisenviluisia. Heiliä oli kaikilla rohdinhousut ja puukengät. Muu vaatetus mielikuvituksellisen kurjuuden mukaista. Ei mikään ole säälittävämpää kuin ryysyläisnarri. Kuhmuisia, tahraisia hattuja, kauheita villalakkeja; villaihokkaan vieressä musta, kyynärpäistä rikkinäinen frakki; muutamilla oli päässä naisten hattu, toisilla koppa; ryysyjen lomista paistoi karvaisia rintoja ja kaikenlaisia tatuoimismerkkejä: rakkauden tunnuskuvia, palavia sydämiä, lemmennuolia ja punoittavia ajoksia. Pari kolme oli lavan poikkilautaan kiinnittänyt olkipunosta kuin jalustimiksi, missä he pitivät jalkojaan. Eräs piti kädessään ja pisti suuhunsa jotakin mustalta kiveltä näyttävää; se oli kovaa leipää. Näki vain kuivia silmiä, sammuneita tai raivon hehkua kiiluvia. Vartiosto noitui, vangit eivät hiiskahtaneet; silloin tällöin kuului kepiniskun viuhaus hartioille tai päähän; muutamat miehistä haukottelivat; jalat riippuivat, hartiat heiluivat sinne tänne, päät kolahtelivat toisiinsa, kahleet kalisivat, katseet leimusivat hurjasti, kädet puristuivat nyrkkiin tai olivat liikkumattomina, sormet haralla kuin kuolleilla; jonon jäljessä joukko ääneen naureskelevia lapsia.

Tämä vaunujono vaikutti kaamealta. Oli selvää, että päivän, ehkäpä jonkin tunnin kuluttua sattuisi sadekuuro, sitä saattaisi seurata toinen ja kolmas, repaleet kastuisivat läpimäriksi eivätkä kerta kastuttuaan enää pääsisi kuivumaan, kerta jäätyneinä eivät enää sulamaan, sade liimaisi rohdinhousut kiinni heidän sääriinsä, vesi täyttäisi puukengät, ruoskaniskut eivät estäisi heidän hampaitansa kalisemasta, ketju pitäisi yhä kiinni heitä kaulasta, jalat olisivat yhä riipuksissa; ja oli mahdotonta olla tuntematta väristystä nähdessään nuo ihmisolennot, tuolla tavoin kahleissa, ilman suojaa syksyn kylmiä sumuja, sateita ja tuulia vastaan, kuin olisivat olleet kiviä tai kantoja.

Kepiniskut eivät säästäneet edes sairaita, jotka köysiin sidottuina ja liikkumattomina makasivat seitsemänsissä vankkureissa, minne he näyttivät nakatun kuin surkeutta täydet säkit.

Äkkiä näkyi nyt aurinko; idän ääretön säteilevä kehrä näytti sytyttävän tuleen kaikki nuo hurjat päät. Kielten siteet kirposivat, virnistysten, kiroilujen ja roskalaulujen ryöppy puhkesi esiin. Leveä, vaakasuora valovirta leikkasi koko jonon kahteen osaan valaisten päät ja vartaloiden yläosan, jättäen jalat ja pyörät pimeyteen. Sisäiset ajatukset näkyivät kasvoissa. Tämä hetki oli kauhistuttava; näkyi hornanhenkiä, naamiot alhaalla, villejä sieluja ilkialastomina. Vaikka auringon valaisemana, pysyi tämä meluava rykelmä pimeyden joukkona. Muutamat hilpeät pitivät suussaan sulkakyniä, joiden läpi puhaltelivat syöpäläisiä väkijoukon, varsinkin naisten päälle; aamuaurinko teroitti tummilla, jyrkillä varjoilla hirvittäviä kasvojenpiirteitä; noiden olentojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut kurjuuden muotopuoleksi vääntämä; ja se oli niin kaameata, että se melkein himmensi auringon kirkkaan valon. Ensimmäisissä vankkureissa laulettiin täyttä kurkkua ja pöyristyttävän hilpeästi erästä siihen aikaan kuuluisaa Désaugiersin purpuria nimeltä "Vestaali"; ja tienvarsilla töllistelevä väkijoukko kuunteli tylsän autuaana näitä kummitusten rääkymiä hullutuksia.

Kaikki ajateltavissa oleva kurjuus oli kaaoksena koossa tässä matkueessa; siinä näki kaikenlaisten eläinten piirteitä; ukkoja, nuorukaisia, kaljupäitä, harmaapartoja, inhoittavia epämuodostumia, raivostunutta alistumista, hurjasti nauravia kitoja, mielettömiä liikkeitä, lakkipäisiä siankärsiä, tyttönaamoja, kiehkura korvan juuressa, lapsellisia ja juuri senvuoksi kauhistuttavia kasvoja, laihoja luurankonaamoja, joista ei puuttunut mitään muuta kuin kuolema. Ensimmäisissä vankkureissa oli muudan neekeri, joka ehkä oli ollut orja ja nyt sai vertailla eri kahleita. Kunniattomuuden kauhea vesipuntari oli tasoittanut nämä päät; tällä alennuksen asteella he kaikki olivat kokeneet äärimmäiset muodonmuutokset äärimmäisillä perillä, ja mielentylsyydeksi muuttunut tietämättömyys oli täällä yhtä hyvä kuin toivottomuudeksi muuttunut tieto. Näiden miesten välillä, jotka näyttivät olevan likaisuuden valioväkeä, ei mikään valinta ollut mahdollinen. Oli selvää, että tämän saastakulkueen järjestäjä ei ollut tehnyt mitään eroa henkilöissä. Nämä olennot oli sidottu ja kytketty toisiinsa summakaupalla, arvattavasti aakkosjärjestyksessä, ja nakattu sitten, miten sattui, vankkureihin. Mutta onnettomien yhteenlasku antaa tietenkin jonkin yhteissumman; jokaisessa vankikytkyessä kehittyi yhteissielu ja jokaisella lavalla oli oma leimansa. Sen vieressä, joka lauloi, oli toinen, joka ulvoi; kolmas kerjäsi, neljäs kiristi hampaitansa, eräs heristeli nyrkkiään väkijoukolle, toinen taas herjasi Jumalaa; ainoastaan viimeinen oli hiljaa kuin hauta. Dante olisi luullut näkevänsä helvetin seitsemän piiriä liikkeellä.

Tämä oli tuomittujen kauhea kulkue rankaisun maille, ei Apokalypson pelättävissä leimuavissa vaunuissa, vaan vielä kauheammilla Gemoniain ruumisrattailla.

Eräs vartijoista, jonka kepin päässä oli koukku, tuntui väliin haluavan penkoa tätä ihmishylkykasaa. Eräs vanha muija väkijoukossa näytti vankeja viisivuotiaalle pojalle ja sanoi: "Ota tuosta oppia, senkin sikiö!"

Kun laulunräyhä ja herjaukset menivät liian pitkälle, sivalsi kulkueen johtaja piiskallaan, ja siitä merkistä ryöpsähti jokaiseen seitsemään vankisikermään, rapisten kuin raesade, kuurosti ja sokeasti, kauhea ruoskinta; monet, joihin ruoska sattui, karjuivat ja vaahtosivat raivosta, mikä enensi kokoontuneiden katupoikien, näiden haavojen kärpäsparven riemua.

Jean Valjeanin silmät olivat hirveät. Ne eivät olleet enää silmät, vaan sitä himmeää lasia, joka muutamilla onnettomilla tulee katseen sijaan näköjään tiedottomana todellisuudesta, mutta jossa hehkuu kauhujen ja järkyttävien tapausten heijastus. Hän ei katsellut näytelmää, tämä näky katseli häntä. Hän yritti nousta paetakseen, rientääkseen pois, mutta ei kyennyt liikahtamaan. Hän oli kuin kiinni naulattu, kivettynyt, järkensä menettänyt ja kysyi itseltään sanomattoman, sekavan tuskan vallassa, mitä tämä aavemainen vainoaminen merkitsi ja mistä tuo häntä vainoava hornanjoukko tuli. Äkkiä hän pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten henkilö, jonka mieleen välähtää jotakin; hän muisti, että tämähän juuri oli tavallinen tie, se kiertotie, jota tavallisesti käytettiin, jottei tavattaisi kuninkaallisia henkilöitä, mikä aina oli mahdollista Fontainebleaun tiellä, ja että hän itse viisineljättä vuotta sitten oli tehnyt saman matkan tämän barriäärin kautta.

Cosette oli yhtä kauhistunut, vaikka toisella tavalla. Hän ei käsittänyt mitään; hänen hengityksensä seisahtui; mitä hän näki, tuntui hänestä mahdottomalta; vihdoin hän sai sanoneeksi:

"Isä, mitä noissa vankkureissa on?"

Jean Valjean vastasi:

"Pakkotyövankeja."

"Minne heitä viedään?"

"Kaleereille."

Tällä hetkellä sai ruoskinta erikoista vauhtia; sapelinlappeet tulivat pamppujen lisäksi; näytti kuin ruoskat ja kepit olisivat tulleet raivohulluiksi; kaleeriorjat kyyristyivät iskujen alla, kaamea kuuliaisuus oli seurauksena pieksämisestä, ja kaikki olivat vaiti, mutta katseet luihuina kuin vangituilla susilla. Cosetten joka jäsen vapisi; hän kysyi:

"Isä, ovatko nuo vielä ihmisiä?"

"Joskus", vastasi onneton mies.

Se oli tosiaan niin sanottu orjankytkyt, joka ennen päivänkoittoa oli lähtenyt Bicêtrestä ja kulki tätä tietä välttääkseen Fontainebleauta, missä kuningas silloin oleskeli. Tämä mutka tosin vaikutti, että tätä kauheata matkaa kesti kolme tai neljä päivää kauemmin, mutta sitä saattoi hyvin pidentää, kunhan kuninkaan ei tarvinnut nähdä rankaisutoimenpidettä.

Jean Valjean palasi kotiin syvästi masentuneena. Sellaiset kohtaukset ovat kovia iskuja, ja niiden jättämä muisto on järkyttävä.

Babylone-kadulle palatessaan Jean Valjean ei huomannut Cosetten esittävän hänelle muita kysymyksiä siitä, mitä he olivat nähneet; ehkä hän itse oli sellaisen järkytyksen vallassa, ettei käsittänyt hänen sanojaan eikä voinut vastata niihin. Vasta illalla, kun Cosette ennen makuulle menoa sanoi hyvää yötä, kuuli Jean Valjean hänen puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen sanovan:

"Jos minä tiellä sattuisin tulemaan semmoista miestä vastaan, niin luulen, että kuolisin nähdessäni semmoisen niin likeltä!"

Onneksi sattui niin, että tämän traagillisen päivän jälkeisenä päivänä, en enää muista, minkä virallisen juhlan johdosta, pantiin Pariisissa toimeen erinäisiä juhlallisuuksia: paraati Mars-kentällä, näytelmiä Champs-Élysées'ssä, ilotulitus riemukaaren luona, juhlavalaistusta kaikkialla. Jean Valjean kuljetti vastoin tapojansa Cosettea näissä paikoissa haihduttaakseen hänestä edellisen päivän muistoja ja vaimentaakseen koko Pariisin meluavalla ilolla tytön silmien edessä tapahtuneita inhoittavia kohtauksia. Paraati, joka oli juhlallisuuksien ydin, aiheutti tietysti univormujen vilinän, ja Jean Valjean puki yllensä kansalliskaartin univormunsa pakosalla piileilevän miehen sekavin tuntein. Muuten tuntui tämän toimenpiteen tarkoitus saavutetun. Cosette, joka oli päättänyt aina noudattaa isänsä tahtoa ja jolle muuten jokainen näytös oli jotakin uutta, käsitti huvituksen nuoruuden keveältä ja luontevalta kannalta eikä suinkaan nyrpistänyt nenäänsä sille ilolle, jota julkisissa juhlissa tarjotaan, joten Jean Valjean saattoi luulla onnistuneensa haihduttamaan tuon kaamean näyn jäljet.

Eräänä aamuhetkenä muutamia päiviä myöhemmin, kun aurinko paistoi kauniisti ja he istuivat puutarhanpuoleisilla portailla, seisoi Cosette hänen vieressään pukeutuneena aamuvaippaansa, tuohon päivän ensi hetkien pakottamaan pukuun, joka niin viehättävällä tavalla verhoaa nuoren tytön vartalon ja on kuin pilvenhattara tähden ympärillä; ja pää päivässä kylpien, posket hyvän unen jälkeen punoittavina ja liikutetun vanhuksen hellästi katselemana hän nyppi päivänkukan terälehtiä. Cosette ei tuntenut tämän viehättävän tavan kyselykaavaa: hän rakastaa minua – hän ei rakasta minua; kuka sen hänelle olisi opettanut? Hän nyppi kukkaa vaistomaisesti, viattomuudessa, aavistamatta, että päivänkukan terälehtien nyppiminen tietää sydämen tutkistelua. Jos olisi ollut olemassa neljäs sulotar, nimeltään hymyilevä Melankolia, olisi se ollut tämän sulottaren näköinen. Jean Valjean katseli aivan hurmaantuneena hentojen sormien leikkiä kukkasen vaiheilla, unohtaen kaikki sen sädeloiston vuoksi, joka tästä lapsesta säteili. Punarintasatakieli viserteli viereisessä pensastossa. Valkoisia pilvenhattaroita liukui taivaalla niin hilpeinä kuin olisivat juuri päässeet vapauteen. Cosette jatkoi tarkkaavasti kukkansa terälehtien nyppimistä; hän tuntui ajattelevan jotakin viehättävää; mutta äkkiä hän käänsi päätään olkansa yli viehättävän verkkaan kuin joutsen ja kysyi Jean Valjeanilta:

"Isä, mitä tarkoitetaan kaleereilla?"

NELJÄS KIRJA.

APU ALHAALTA VOI OLLA APU YLHÄÄLTÄ

1.

Ulkonainen haava sisäisen parantajana.

Tällä tavoin heidän elämänsä vähitellen synkkeni.

Heillä ei ollut enää jäljellä muuta kuin yksi nautinto, joka vanhastaan oli ollut heidän ilonsa, leivän vieminen nälkäisille ja vaatteiden antaminen paleleville. Näillä käynneillä köyhien luona, joilla Cosette usein oli Jean Valjeanin mukana, he löysivät jälleen osan entistä sydämellisyyttään, ja joskus, kun päivä oli ollut onnellinen, kun paljon hätää oli lievennetty ja monta pientä lasta elvytetty ja lämmitetty, oli Cosette hiukan iloinenkin iltasella. Juuri näihin aikoihin he kävivät Jondretten pesässä.

Tämän käynnin jälkeisenä päivänä tuli Jean Valjean aamulla päärakennukseen tyynenä niinkuin ainakin, mutta suuri, pahoin tulehtunut ja ilkeä haava vasemmassa käsivarressaan, ihan palohaavan näköinen, jonka saannin hän tavalla tai toisella selitti. Tämän haavan vuoksi, joka nosti kuumetta, hän ei voinut kuukauden päiviin mennä ulos. Lääkäristä hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan. Kun Cosette itsepintaisesti pyysi häntä kysymään lääkärin neuvoa, vastasi hän:

"Kutsu sitten eläinlääkäri."

Cosette hoiti haavaa aamuin ja illoin, niin autuaallisen, enkelimäisen iloisena siitä, että saattoi olla hänelle hyödyksi, että Jean Valjean tunsi kaiken entisen auvonsa palaavan, pelkonsa ja huolensa haihtuvan, ja sanoi Cosettea katsellen:

"Oo, se on siunattu haava ja suloinen tuska!"

Kun Cosette näki isänsä sairaana, oleskeli hän melkein koko päivän pienessä piharakennuksessa tämän luona ja luki hänelle ääneen niitä kirjoja, joita Jean Valjean halusi, tavallisesti matkakertomuksia. Jean Valjean sai uutta elämää; hänen onnensa elpyi sanomattoman säteilevään loistoon; Luxembourg-puisto, se nuori tuntematon tyhjäntoimittaja, Cosetten kylmyys, kaikki nuo pilvet haihtuivat hänen sielustaan. Hän sanoi itselleen:

"Minä vain kuvittelin kaikkea tuota. Minä olen vanha narri."

Hänen onnensa oli niin suuri, että Thénardier'n joukon ilkeä ja odottamaton löytö Gorbeaun talosta oli tavallaan häneltä unohtunut. Hänen oli onnistunut paeta; hänen jäijiltään oli eksytty; mitä hän muusta välitti? Hän ajatteli tapausta vain sääliäkseen onnettomia.

"Nyt he istuvat vankilassa eivätkä enää kykene vahingoittamaan", ajatteli hän, "mutta kuinka säälittävä sentään sen perheen kurjuus oli!"

Kauheasta näystä Barrière du Mainen luona ei Cosette enää ollut puhunut mitään.

Luostarissa oli sisar Sainte-Mechtilde opettanut Cosettelle musiikkia. Cosettella oli sielukkaan satakielen ääni, ja hän lauloi haavoittuneen vaatimattomassa asunnossa iltaisin surumielisiä lauluja, jotka tuottivat Jean Valjeanille iloa.

Kevät tuli. Puutarha oli siihen vuodenaikaan niin ihana, että Jean Valjean sanoi Cosettelle:

"Sinä et enää oleskele siellä milloinkaan; minä toivoisin, että käyskelisit hiukan siellä."

"Niinkuin tahdot, isä", vastasi Cosette.

Totellakseen isäänsä alkoi hän jälleen kävellä puutarhassa, mutta enimmäkseen yksin, sillä, kuten jo olemme huomauttaneet, Jean Valjean tuli sinne tuskin milloinkaan, arvatenkin siitä pelosta, että hänet voisi nähdä ristikkoportista.

Jean Valjeanin haava oli ollut käänteentekijä. Kun Cosette havaitsi isänsä kärsivän vähemmän, paranevan ja näyttävän onnelliselta, valtasi hänet tyytyväisyys, jota hän ei edes huomannut, niin hiljaa ja luonnollisesti se oli tullut. Ja sitten oli maaliskuu, päivät pitenivät, talvi meni menojaan, ja talvi vie aina jonkin surumme mennessään; sitten tuli huhtikuu, tämä kesän sarastus, raikas kuin sarastus ainakin, iloinen kuin lapsuus konsanaan, vaikka hiukan itkuun taipuvainen silloin tällöin, kuten kaikki vastasyntyneet ovat. Luonto on tässä kuussa rikas viehättävistä valonvälkkeistä, jotka taivaalta, pilvistä, puista, kentiltä ja kukkasista tunkeutuvat ihmisen mieleen.

Cosette oli vielä liian nuori ollakseen tuntematta tätä huhtikuun iloa, niin hänen oman itsensä kaltaista. Huomaamatta ja hänen itsensä aavistamatta katosi synkkyys hänen mielestään. Keväällä on synkissäkin sieluissa valoisaa niinkuin keskipäivän aikaan kellarissa. Cosette ei muuten ollut enää kovin synkkä. Niin oli asia, vaikkei hän siitä itse ollut selvillä. Aamupäivisin, kello kymmenen tienoilla, kun hänen oli onnistunut aamiaisen jälkeen saada isänsä mukaansa puutarhaan neljännestunniksi ja asteli hänen kanssaan päivänpaisteessa alas portaita, tukien hänen kipeää käsivarttaan, ei Cosette huomannutkaan joka hetki hymyilevänsä ja olevansa onnellinen.

Jean Valjean näki riemukseen hänen jälleen tulleen reippaaksi ja punaposkiseksi.

Ja hän oli kiitollinen Thénardier'lle.

Kun hänen haavansa oli parantunut, alkoi hän jälleen käydä yksinäisillä iltakävelyillään.

Olisi erehdys luulla, että saattaa tällä tavoin yksinään kuljeksia Pariisin asumattomilla seuduilla joutumatta mihinkään seikkailuun.

2.

Eukko Plutarkhos osaa selittää ihmeen.

Eräänä iltana ei pikku Gavroche ollut syönyt mitään; hän muisti, ettei hän edellisenäkään päivänä ollut saanut päivällistä; se kävi rasittavaksi. Hän päätti koettaa saada syödä illallista. Hän lähti senvuoksi kuljeksimaan La Salpêtrièren takana oleviin autioihin seutuihin; sellaisilla paikoilla voi sattua hyviä löytöjä; missä ei tapaa ihmisiä, sai tavata muuta. Hän saapui erääseen asuttuun paikkaan, jonka hän arveli olevan Austerlitzin kylän.

Eräällä edellisellä retkellään hän oli siellä havainnut vanhan puutarhan, missä asusti vanha ukko ja vanha muija ja missä oli hyvänpuoleinen omenapuu. Tämän omenapuun vieressä oli jonkinlainen hedelmävaja, jossa oli huono säppi ja josta mahdollisesti voisi anastaa jonkin omenan. Omena on illallinen; omena on elämä. Mikä langetti Aadamin, voisi pelastaa Gavrochen. Puutarha oli yksinäisen, kiveämättömän kujan varrella, jonka erotti puutarhasta vain pensasaita.

Gavroche suuntasi kulkunsa puutarhaa kohti, löysi kujan, tunsi omenapuun, totesi hedelmävajan olemassaolon, tarkasti pensasaitaa, jonka yli oli helppo mennä. Päivä oli päättymässä, kissaakaan ei näkynyt kujalla, aika oli sovelias. Gavroche valmistautui juuri loikkaamaan aidan yli, kun hän äkkiä pysähtyi. Puutarhassa puhuttiin. Gavroche kurkisti sinne pensasten oksien välistä.

Kahden askelen päässä hänestä, aidan toisella puolella, juuri sillä kohtaa, mistä hän oli aikonut mennä yli, oli kivi, joka muodosti jonkinlaisen penkin, ja penkillä istui vanha puutarhuri; vanha muija seisoi hänen edessään. Muija puheli jotakin. Gavroche, joka ei ollut turhan hienotunteinen, kuunteli.

"Herra Mabeuf!" sanoi muija.

"Mabeuf!" ajatteli Gavroche. "Onpa se lystikäs nimi!"

Ukko ei hievahtanut. Muija sanoi uuden kerran:

"Herra Mabeuf!"

Katsettaan maasta kohottamatta päätti ukko vastata:

"Mikä on, muori Plutarkhos?"

"Muori Plutarkhos!" ajatteli Gavroche. "Toinen lystikäs nimi!"

Muori Plutarkhos aloitti uudelleen, ja ukon oli pakko antautua keskusteluun.

"Isäntä on tyytymätön", sanoi muija.

"Minkävuoksi?" kysyi ukko.

"Hän on saamassa kolmen neljänneksen vuokran."

"Kolmen kuukauden kuluttua niitä on neljä."

"Hän sanoo ajavansa teidät kadulle."

"Täytyy kai sitten lähteä."

"Kojuakka vaatii maksua. Hän ei anna enää halkopalaakaan. Millä herra aikoo lämmittää talvella? Me jäämme ihan ilman puita."

"Ainahan on aurinko."

"Teurastaja ei anna enää mitään velaksi; hän ei anna meille enää lihaa."

"Se sopii hyvin. Minun on vaikea sulattaa lihaa. Se on liian raskasta vatsalle."

"Mitä syödään päivälliseksi?"

"Leipää."

"Leipuri vaatii edes lyhennystä ja sanoo, että ellei rahaa tule, ei tule leipääkään."

"Hyvä on."

"Mitä herra sitten aikoo syödä?"

"Meillä on omenia hedelmävajassa."

"Mutta, herra kulta, eihän sitä näin voi elää ihan ilman rahaa."

"Rahaa minulla ei ole."

Muija meni tiehensä, ukko jäi yksin paikalleen. Hän alkoi miettiä. Gavroche mietti omalla tahollaan. Oli jo jokseenkin pimeä.

Ensimmäinen seuraus Gavrochen miettimisestä oli, että hän sen sijaan, että olisi kiivennyt aidan yli, ryömi sen alle. Pensaiden alemmat oksat olivat hiukan kauempana toisistaan.

"Kas vain", tuumi Gavroche itsekseen, "oikea komero!"

Sitten hän kyyristyi sinne. Hän istui selkä miltei nojaten ukko Mabeufin penkkiä vasten. Hän kuuli kahdeksankymmenvuotiaan hengityksen.

Syömisen asemesta Gavroche koetti nyt nukkua.

Se oli kissanunta, silmä kerrallaan ummessa. Gavroche tähysteli puolittain nukkuessaan.

Iltataivaan valoisaa hämyä oli vielä maassa, ja kuja muodosti vaalean viivan tummien pensasaitojen välissä.

Äkkiä näkyi tällä vaalealla viivalla kaksi tummaa varjoa. Toinen kulki edellä, toinen muutaman askelen päässä.

"Kas, kaksi ihmisolentoa", tuumi Gavroche.

Edelläkulkija näytti vanhalta porvarilta; hän kulki kumarassa ja mietteissään, oli hyvin yksinkertaisesti puettu, kulki hitaasti korkean ikänsä vuoksi ja näytti olevan iltakävelyllä tähtien valossa.

Perässätulija oli suora, joustava ja solakka. Hän sovitti askelensa edelläkulkijan mukaan, mutta astunnan vapaaehtoisessa hitaudessa oli voimaa ja notkeutta. Hänessä oli jotakin kaihtavaa ja levottomuutta herättävää, mutta muuten hän muistutti kaikin puolin sitä, mitä siihen aikaan sanottiin teikariksi; hänen hattunsa oli kaunismuotoinen; musta, hyvin istuva nuttu oli varmaan hienoa verkaa, hatun alta näkyivät kalvaat nuorukaisen kasvot, ruusu huulien välissä. Tämän kulkijan Gavroche tunsi hyvin; se oli Montparnasse.

Toisesta Gavroche ei olisi voinut sanoa muuta, kuin että hän näytti vanhalta kunnon mieheltä.

Gavroche alkoi heti tehdä havaintojaan.

Toisella kulkijoista oli ilmeisesti joitakin aikomuksia toisen suhteen. Gavrochella oli edullinen paikka nähdä, mitä tapahtui. Komero oli siihen erittäin sopiva.

Montparnasse metsästämässä tähän aikaan ja tämmöisellä paikalla, se näytti uhkaavalta. Gavroche tunsi gaminin-sydämessään sääliä vanhusta kohtaan.

Mitä oli tehtävä? Mennäkö väliin? Se olisi ollut heikon apua heikolle. Montparnasse nauraisi sille. Gavroche ei voinut salata itseltään, että ukko ensin ja lapsi sitten olisi vain kaksi suupalaa pelättävälle kahdeksantoistavuotiaalle rosvolle.

Gavrochen vielä miettiessä tapahtui hyökkäys äkkiä ja kamalasti. Se oli tiikerin hyökkäys aasin niskaan, lukin hyökkäys kärpäsen kimppuun. Montparnasse heitti ruusun pois, syöksyi ukon niskaan, tarttui kaulukseen ja kävi kimppuun; Gavroche saattoi tuskin olla huudahtamatta. Seuraavassa sekunnissa oli toinen miehistä toisen alla maassa koristen ja ponnistellen, marmoripolvi rintansa päällä. Mutta asia ei ollut aivan niin kuin Gavroche oli odottanut. Maassa makaava oli Montparnasse; päällä olija oli se vanha mies. Kaikki tämä tapahtui muutaman askelen päässä Gavrochesta.

Ukko oli saanut iskun, mutta antanut toisen takaisin, ja niin valtavan, että hyökkääjä ja puolustaja olivat silmänräpäyksessä vaihtuneet.

"Onpa se ukko!" ajatteli Gavroche.

Eikä hän voinut olla taputtamatta käsiään. Mutta se oli turhaa. Sitä eivät kamppailijat kuulleet, kun askarrellessaan toistensa kimpussa kuuroina kaikelle muulle huohottivat maassa.

Syntyi hiljaisuus. Montparnasse lakkasi vastustamasta. Gavroche sanoi itsekseen:

"Ei hän toki liene kuollut?"

Vanha mies ei ollut sanonut sanaakaan eikä edes huudahtanut. Nyt hän nousi, ja Gavroche kuuli hänen sanovan Montparnasselle:

"Nouse ylös!"

Montparnasse nousi, mutta ukko piti hänestä yhä kiinni. Montparnasse oli niin nöyryytetyn ja raivostuneen näköinen kuin susi, jota lammas puri.

Gavroche heristi korviaan, koettaen kuulon avulla vahvistaa näkövoimaansa. Hänestä se oli sanomattoman hauskaa.

Hän sai palkinnon tunnollisesta tarkkaavaisuudestaan katselijana. Hän kuuli seuraavan keskustelun, jolle pimeys antoi traagillista sävyä. Vanha mies kysyi. Montparnasse vastasi.

"Kuinka vanha olet?"

"Yhdeksäntoista."

"Sinä olet väkevä ja terve. Miksi et tee työtä?"

"Kun se on minusta ikävää."

"Mikä olet miehiäsi?"

"Tyhjäntoimittaja."

"Puhu vakavasti. Voinko tehdä mitään hyväksesi? Miksi aiot tulla?"

"Varkaaksi."

Taas syntyi hiljaisuus. Ukko näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Hän seisoi liikkumatta eikä laskenut Montparnassea irti.

Nuori rosvo, joka oli sekä voimakas että notkea, teki tuon tuostakin nykäyksiä, niinkuin ansassa rimpuileva otus. Hän puski, koetti kampia, väänteli hurjasti sinne tänne ja yritti kaikin tavoin päästä irti. Ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan piti hänen molempia käsivarsiansa kiinni toisella kädellä vastustamattoman voimakkaasti ja ylimielisen välinpitämättömästi.

Ukko oli hetken mietteissään; sitten hän kiinnitti katseensa vakavasti Montparnasseen, koroitti lempeästi äänensä ja piti hänelle pimeässä eräänlaisen juhlallisen puheen, josta ei tavuakaan mennyt hukkaan Gavrochelta.

"Poikaseni, sinä antaudut laiskuuden vuoksi kaikista elämänurista vaivalloisimmalle. Sanot olevasi tyhjäntoimittaja, valmistaudu tekemään työtä. Oletko nähnyt kamalaa kojetta, jota sanotaan telarattaaksi? Ole varuillasi, se on luihu ja hurja kone; jos se tarttuu nuttusi liepeeseen, seuraat sinä mukana kaikkinesi päivinesi. Sellainen kone on laiskuus. Pysähdy, kun vielä on aika, ja pelasta itsesi. Muuten olet mennyttä kalua; sinä olet pian telojen välissä, ja kun kerran siellä olet, niin luovu silloin mitään toivomasta. Silloin on tehtävä työtä, laiskuri! Ei levosta puhettakaan! Työn hellittämätön rautakoura on silloin sinuun tarttunut. Sinä et tahdo itse ansaita toimeentuloasi, hankkia tointa, täyttää velvollisuutta; sinusta on ikävää olla niinkuin kaikki muut. No, sinusta tulee kuitenkin sellainen, vaikka toisella tavalla. Työ on laki; ken hylkää sen ikävänä, saa sen rangaistuksena. Sinä et tahdo olla työmies, sinusta tulee orja. Työ ei päästä sinua yhdeltä puolen muuten kuin tarttuakseen sinuun toiselta; sinä et tahdo olla sen ystävä, sinusta tulee sen orja. Sinä et ole tahtonut alistua kunniallisen miehen väsymykseen, sinä saat hikoilla pakkotyövankina. Kun muut laulavat, niin sinä vain koriset. Sinä tulet kaukaa, kuilusi syvyydestä, näkemään toisten ihmisten tekevän työtä, ja sinusta tuntuu kuin he lepäisivät. Työmies pellollaan, niittomies, merimies, seppä näyttävät sinusta olevan autuaitten paratiisissa. Mikä säteilevä loisto sepän alasimen ympärillä! Mikä nautinto kyntää, sitoa lyhteitä! Mikä juhla viiletellä tuulessa vapaalla purjealuksella! Sinä, laiskuri, kuoki, kisko, väännä, raada sinä! Kanna iestäsi sinä, hornan työjuhta! Sinun tarkoituksesi oli olla tekemättä työtä; sinun osaksesi tulee herkeämätön ponnistus, et viikkoa, et päivää, et tuntiakaan pääse olemaan ilman pakkotyötä. Keveinkin paino tuntuu silloin raskaalta nostaa. Joka minuutti kolottavat jäsenesi. Mikä muista on höyhenkevyttä, on sinusta lyijynraskasta. Yksinkertaisinkin tehtävä on sinulle vaikea. Elämä on sinulle helvetti. Meneminen, tuleminen, hengittäminen on sinulle vaiva ja rasitus. Keuhkosi tuntuvat sinusta sentnerinpainolta. Meno mielesi mukaan on sinulle umpiongelma. Toinen, joka haluaa mennä ulos, avaa ovensa, ja sillä se on tehty, silloin hän on ulkona. Mutta jos sinä tahdot mennä ulos, täytyy sinun kovertaa reikä ympärilläsi olevaan muuriin. Mitä tekevät kaikki muut, kun he haluavat mennä kadulle? Astuvat alas portaita; mutta sinun täytyy repiä vuodevaatteesi, punoa niistä säie säikeeltä itsellesi köysi, murtautua ikkunan läpi ja tässä köydessä heilua kuilun yllä pimeässä yössä, sateessa ja myrskyssä, ja jos köysi on liian lyhyt, on sinulla vain yksi keino tulla alas: pudota. Pudota umpimähkään, syvyyteen, mistä korkeudesta sattuu, ja minkä päälle? Sen päälle, mitä siellä alhaalla on, mitä et tiedä. Tai kiipeät savutorven läpi sillä uhalla, että palat, tai viemärin läpi, vaarassa hukkua sinne. En puhukaan niistä rei'istä, joita täytyy piilottaa, kivistä, jotka täytyy ottaa pois ja taas panna paikalleen kymmeniä kertoja päivässä, muurisorasta, joka sinun täytyy kätkeä vuoteesi olkikupoon. Sinun ovesi on lukittu; vapaalla miehellä on taskussaan lukkosepän tekemä avain. Mutta sinun täytyy ulos päästäksesi ensin suorittaa suunnaton mestarinäyte. Sinun täytyy saada paksu kupariraha ja halkaista se kahdeksi levyksi; millä aseilla? Ne saat keksiä itse. Se on sinun asiasi. Sitten sinun täytyy kovertaa molemmat levyt sisäpuolelta, mutta visusti varjella ulkopuolta, ja sinun täytyy reunojen ympärille tehdä ruuvikierteet, jotta molemmat levyt tarkoin sopivat toisiinsa niinkuin rasia ja kansi. Kun molemmat levyt ovat näin yhteenkierretyt, ei kukaan saa aavistaa siitä mitään. Vartijoille, sillä sinua vartioidaan, se on paksu lantti, sinulle se on rasia. Mitä pidät siinä rasiassa? Pientä teräspalasta, kellonjousta, johon olet uurtanut hampaat, niin että se on saha. Tällä sahalla, joka on nuppineulan pituinen ja rahaan piilotettu, sinun täytyy sahata poikki lukon säppi, telki, ikkunaristikko, rautarengas nilkkasi ympäriltä. Ja kun tämä mestarinäyte on suoritetta, kun tämä taideteos on valmis, kun kaikki nämä taitavuuden, kekseliäisyyden, kätevyyden, kärsivällisyyden ihmeet ovat tehdyt ja saadaan tietää, että sinä olet mestari, mikä on palkintosi? Pimeä koppi. Siinä on sinun tulevaisuutesi! Laiskuus, nautinto, mitä hornankuiluja! Olla mitään tietämättä on surkea elämänura, tiedätkö sen? Elää toimettomana yhteiskunnan mehusta, olla hyödytön, toisin sanoen vahingollinen, se johtaa suoraa päätä kurjuuden kuiluun. Onneton se, joka pyrkii olemaan norkkijana! Hän kuuluu syöpäläisiin. Ah, sinua ei huvita työnteko, sinulla on yksi ainoa ajatus: juoda hyvin, syödä hyvin, maata mukavasti! Sinä saat vettä juodaksesi, kovaa leipää syödäksesi, laudanpalan maataksesi, jäseniisi niitattuna rautakahle, jonka kylmyyden sinä yöllä tunnet ruumiissasi. Sinä katkaiset tämän kahleen ja karkaat. Hyvä. Sinä matelet mahallasi pensaikossa, ja sinä syöt ruohoa kuin metsän eläimet. Ja sitten otetaan sinut kiinni uudelleen. Silloin saat viettää vuosikausia maanalaisessa vankilassa, seinään kahlehdittuna, missä hapuilet vesiruukkua saadaksesi jotakin juodaksesi, puret leipää, joka on niin mustaa, ettei sitä koirakaan koskisi, ja syöt papuja, joita madot ovat kalvaneet ennen sinua. Sinusta tulee saastainen sika kellarissa. Ah, armahda itseäsi, poikaparka, niin nuori vielä, joka imit äitisi rintaa niin hiljan – eihän siitä ole edes kahtakymmentä vuotta, – ja jolla varmaan vielä on äitisi elossa! Minä vannotan sinua kuulemaan minua! Sinä tahdot hienoa mustaa verkaa ja kiiltokengät, käherryttää hiuksesi ja hyvänhajuista öljyä tukkaasi, tahdot miellyttää tyttöjä ja olla kaunis. Sinä saat käydä pää ajeltuna, punaisessa mekossa ja puukengissä. Sinä tahdot sormuksen sormeesi, sinä saat rautarenkaan kaulaasi. Ja jos katsahdat naiseen, saat ruoskaniskun selkääsi. Ja sinä joudut sinne kaksikymmenvuotiaana ja pääset ulos viidenkymmenen ikäisenä. Sinä menet sisään nuorena, punakkana, terveenä, silmät säteilevinä ja kaikki valkoiset hampaasi ja kaunis, nuorekas tukkasi tallella, ja sinä tulet ulos murtuneena, köyryselkäisenä, ryppyisenä, hampaattomana, kauhistuttavana ja harmaapäisenä. Voi, poikaparka, sinä olet väärällä tiellä; laiskuus antaa sinulle huonoja neuvoja, raskainta kaikista töistä on varastaminen. Usko minua, älä ryhdy niin vaivanalaiseen ammattiin kuin laiskuus on. Lurjukseksitulo ei ole mukavaa. Vaivattomampaa on olla kunniallinen mies. Mene nyt ja mieti, mitä olen sanonut. Mutta sehän oli totta, mitä tahdoit minusta? Tahdoitko kukkaroani? Tässä se on."

Ja ukko laski Montparnassen irti ja antoi hänelle kukkaron; Montparnasse punnitsi sitä hetken kädessään ja antoi sen sitten, samalla vaistomaisella varovaisuudella kuin olisi sen varastanut, hiljaa liukua nuttunsa takataskuun.

Kun kaikki tämä oli sanottu ja tehty, käänsi vanha mies hänelle selkänsä ja jatkoi tyynesti kävelyänsä.

"Pöllöpää!" mutisi Montparnasse.

Kuka oli se vanha mies? Lukija on epäilemättä sen arvannut.

Montparnasse seisoi aivan ällistyneenä ja näki hänen häviävän hämärään. Siitä oli kuitenkin ikäviä seurauksia Montparnasselle.

Kun ukko poistui, läheni Gavroche.

Gavroche oli silmäyksellä todennut, että isä Mabeuf, joka ehkä oli uinahtanut, yhä istui penkillään. Sitten oli gamin ryöminyt pensasaidan alta ja hiipinyt pimeässä liikkumattomana seisovan Montparnassen taakse. Hän pääsi näin ihan hänen luokseen huomaamatta, pisti hiljaa kätensä hienon mustan verkatakin takataskuun, tarttui kukkaroon, veti kätensä pois taas ja alkoi ryömiä takaisin kiemurrellen kuin käärme pimeässä. Montparnasse, jolla ei ollut mitään aihetta olla varuillaan ja joka mietiskeli ensimmäistä kertaa elämässään, ei huomannut mitään. Kun Gavroche oli tullut takaisin sille kohdalle, missä isä Mabeuf istui, heitti hän kukkaron pensasaidan yli ja riensi tiehensä, minkä jaksoi.

Kukkaro putosi isä Mabeufin jalalle. Sen kosketus herätti hänet. Hän kumartui ja otti kukkaron. Hän ei käsittänyt siitä mitään, mutta tarkasti sen. Se oli kaksiosainen kukkaro; toisessa oli hiukan pikkurahaa, toisessa kuusi napoleondoria.

Aivan hämmästyneenä vei isä Mabeuf löydön taloudenhoitajattarelleen.

"Se putosi suoraan taivaasta", sanoi muori Plutarkhos.

VIIDES KIRJA.

KIRJA, JONKA LOPPU EI MUISTUTA ALKUA

1.

Yksinäisyys ja kasarmi kosketuksissa toistensa kanssa.

Cosetten suru, joka vielä neljä tai viisi kuukautta sitten oli niin kipeä ja kiusallinen, oli vähenemässä hänen itsensä siitä tietämättä. Luonto, kevät, nuoruus, rakkaus isään, lintujen ja kukkien elvyttävä näky oli siivilöinyt päivä päivältä, pisara pisaralta tähän nuoreen ja neitseelliseen sieluun jotakin, mikä melkein muistutti unohdusta. Sammuiko tuli kokonaan? Vai muodostuiko sen päälle vain tuhkakerros? Asianlaita oli todella niin, ettei Cosette juuri ensinkään enää tuntenut tuskallista ja polttavaa tunnetta.

Eräänä päivänä hän tuli äkkiä ajatelleeksi Mariusta.

"Ah", sanoi hän, "minä en enää ajattele häntä!"

Samalla viikolla hän huomasi, kulkiessaan ristikkoportin ohi puutarhaan, hyvin kauniin lansieeriupseerin, vyötäisiltä hoikan kuin mehiläinen, yllään ihana univormu, posket kuin nuorella tytöllä, sapeli kainalossa, vahatut viikset; muuten vaaleatukkainen, hiukan ulkonevat siniset silmät, pyöreät, itsetyytyväiset, korskeat ja kauniit kasvot; Mariuksen täydellinen vastakohta. Lisäksi sikari suussa. Cosette ajatteli, että upseeri varmaan kuului siihen rykmenttiin, jonka kasarmi oli Babylone-kadun varrella.

Seuraavana päivänä hän näki upseerin jälleen kulkevan ohi. Hän pani merkille tunnin.

Siitä alkaen – oliko se vain sattuma? – näki hän hänen kulkevan ohi melkein joka päivä.

Upseerin toverit huomasivat, että tässä "huonosti hoidetussa" puutarhassa, ruman rokokoristikkoportin takana, oli aika sievä tyttö, joka oli siellä melkein aina, kun kulki ohi tuo kaunis luutnantti, joka ei ole lukijalle tuntematon ja oli nimeltään Théodule Gillenormand.

"Kas", sanoivat he hänelle, "tuolla on pikku kaunotar, joka katselee sinua; katso sinne!"

"Onko minulla aikaa katsella kaikkia tyttöjä, jotka minua katselevat?" vastasi lansieeri.

Tämä tapahtui juuri samalla hetkellä, kun Marius yhä enemmän kuolemanajatuksissa askarrellen sanoi: "Ah, jos vain saisin nähdä hänet, ennenkuin kuolen!" Jos hänen toivonsa olisi toteutunut, jos hän tällä hetkellä olisi saanut nähdä Cosetten katselevan lansieeriupseeria, ei hän olisi saattanut sanoa sanaakaan, vaan olisi kuollut surusta.

Kenen oli syy? Ei kenenkään.

Marius oli niitä luonteita, jotka syventyvät suruun ja jäävät siihen; Cosette niitä, jotka sukeltavat sinne, mutta nousevat takaisin pinnalle.

Cosette eli muuten sitä vaarallista aikaa, sitä kohtalokasta kehityskautta itsekseen jätetyn naisen unelmissa, jolloin yksinäisen tytön sydän on kuin viiniköynnöksen kärki, joka tarttuu kiinni marmoripatsaaseen tai kapakan kylttipylvääseen. Pian ylimenevä ja ratkaiseva kausi, vaarallinen jokaiselle orpotytölle, olkoon hän rikas tai köyhä, sillä rikkaus ei suojele huonosta vaalista; huonoja liittoja tehdään hyvinkin korkealla, sillä todellinen epäliitto on sielujen välistä; ja niinkuin moni tuntematon nuori mies, ilman ylvästä nimeä, ilman suurta sukua, ilman omaisuutta, on marmoripatsas, joka kannattaa jalon ajatustavan ja suurten ajatusten temppeliä, samoin on monta itsetyytyväistä ja rikasta maailmanmiestä, jolla on kiiltokengät ja sorvatut sanat, mutta joka, jos ei katsottaisi ulkonaista, vaan sisäistä, toisin sanoen juuri naiselle kuuluvaa, ei ole muuta kuin tavallinen tukki, vieläpä usein hurjien salaisten ja huonojen intohimojen kalvama kapakan kylttipylväs.

Mitä asui Cosetten sydämessä? Sammunutta vai uinuvaa rakkautta; rakkautta häälyvässä muodossa; jotakin kirkasta ja kimmeltävää, vähän syvemmällä sameaa ja pohjalla pimeää. Kauniin upseerin kuva päilyi pinnalla. Oliko syvemmällä, pohjimmalla mitään muistoa? Ehkä. Cosette ei sitä tiennyt.

Omituinen tapahtuma sattui sitten.

2.

Cosetten pelkoja.

Huhtikuun alkupuolella Jean Valjean lähti matkalle. Niin tapahtui, kuten tiedämme, aika ajoin, hyvin pitkin väliajoin. Hän viipyi päivän, korkeintaan kaksi. Minne hän matkusti? Sitä ei tiennyt kukaan, ei edes Cosette. Yhden ainoan kerran oli Cosette saanut saattaa häntä vuokra-ajurilla erään pienen umpikujan nurkkaan, missä hän oli lukenut nimen: La Planchette-kuja. Siellä oli Jean Valjean astunut rattailta, ja Cosette oli ajanut takaisin Babylone-kadulle. Jean Valjeanin matkat tapahtuivat tavallisesti niinä aikoina, jolloin talossa alkoi tuntua rahanpuutetta.

Jean Valjean oli siis nyt matkalla. Hän oli sanonut:

"Kolmen päivän kuluttua olen taas kotona."

Illalla oli Cosette yksin salissa. Aikansa kuluksi oli hän istuutunut urkuharmooninsa ääreen ja ryhtynyt laulamaan Euryanthen kuoroa "Kun jääkärit metsässä harhailee", mikä kenties on kauneinta, mitä musiikissa on. Loppuun päästyään hän jäi istumaan mietteissänsä.

Äkkiä hän oli kuulevinaan, että joku kulki puutarhassa.

Se ei voinut olla hänen isänsä; hän oli matkalla. Se ei voinut olla Toussaint, sillä tämä oli mennyt nukkumaan. Kello oli kymmenen illalla.

Cosette meni suljetun sisäluukun luo ja kuunteli.

Hän oli selvästi kuulevinaan hyvin hiljaa kulkevan miehen askelia.

Hän riensi yläkerrassa olevaan huoneeseensa, jonka sisäluukussa oli läppä; hän nosti läppää ja katsoi puutarhaan. Oli täysikuu. Näki yhtä selvään kuin päivällä.

Ei ollut ketään.

Hän aukaisi ikkunan. Puutarhassa oli ihan hiljaista, ja katu oli autio kuten ainakin.

Cosette luuli erehtyneensä. Ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, oli harha-aistimus, Weberin synkän ja ihmeellisen sävellyksen synnyttämä, joka sielun silmäin eteen loihtii kaameita kuiluja ja eksyttävän metsän, missä kuulee pudonneiden oksien ryskeen hämärässä vilisevien metsästäjien askelten alla.

Hän ei ajatellut asiaa sen enempää.

Muuten ei Cosette luonnostaan ollut mikään pelkuri. Hänen suonissaan oli pisara paljasjalkaisen mustalaiskiertäjän ja seikkailijattaren verta. Kuten muistettaneen, oli hän pikemmin leivonen kuin kyyhkynen. Hän oli pohjaltaan kesytön ja pelkäämätön.

Seuraavana iltana, vähän aikaisemmin, hän käveli hämyssä ympäri puutarhaa. Niissä sekavissa ajatuksissa, jotka häntä askarruttivat, oli hän tosin hetken kuulevinaan samoja ääniä kuin edellisenäkin iltana, ikäänkuin joku olisi kulkenut pimeässä puiden alla jokseenkin lähellä häntä, mutta hän tuli ajatelleeksi, ettei mikään muistuta askelten ääntä ruohikossa niinkuin kahden tuulen liikuttaman oksan hankautuminen toisiaan vastaan, ja rauhoittui. Ja mitään muuta hän ei huomannut.

Hän tuli ulos pensaikosta, ja hänen oli mentävä vain pienen nurmikon yli tullakseen portaille. Kuu, joka vast'ikään oli kohonnut hänen takanaan, loi juuri, kun Cosette tuli pensaikosta esiin, hänen varjonsa nurmikolle.

Cosette pysähtyi säikähtyneenä.

Hänen oman varjonsa viereen loi kuu nurmikolle selkeästi toisen peloittavan ja kauhean varjon, jonka päässä oli pyöreä hattu.

Se oli kuin aivan pensaikon reunassa, ihan lähellä Cosettea seisovan miehen varjo.

Cosette seisoi minuutin voimatta puhua, huutaa tai parkaista, voimatta liikahtaa paikaltaan tai kääntyä katsomaan taakseen.

Vihdoin hän sai rohkeutensa kootuksi ja kääntyi päättävästi.

Pensaikon reunassa ei ollut ketään. Hän katsoi maahan. Varjo oli kadonnut. Hän meni takaisin pensaikkoon, penkoi rohkeasti joka sopen, meni jopa ristikkoportille saakka, mutta ei keksinyt ketään.

Hän tunsi jähmettävää tunnetta. Oliko tämäkin harha-aistimusta? Mitä! Kahtena päivänä perätysten! Yksi harha-aistimus, olkoon, mutta kaksi? Levottomuutta herättävää oli se, että varjo ilmeisesti ei ollut mikään aave. Aaveet eivät kulje pyöreä hattu päässä.

Seuraavana päivänä Jean Valjean palasi. Cosette kertoi hänelle, mitä oli luullut kuulleensa ja nähneensä. Hän toivoi saavansa rauhoitusta, odotti isän kohauttavan olkapäitään ja sanovan:

"Sinä olet hupakko."

Jean Valjean tuli levottomaksi.

"Ei siinä mitään liene", sanoi hän.

Jonkin tekosyyn nojalla lähti Jean Valjean pian ulos puutarhaan, ja Cosette näki hänen hyvin huolellisesti tarkastavan ristikkoporttia.

Yöllä hän heräsi, tällä kertaa hän oli ihan varma asiastaan ja kuuli selvästi jonkun kävelevän lähellä portaita hänen ikkunansa alla. Hän riensi ikkunaluukkunsa läpän luo ja aukaisi sen. Puutarhassa oli todellakin mies, paksu karttu kädessä. Juuri, kun hän oli huudahtamaisillaan, valaisi kuu miehen profiilin. Se oli hänen isänsä:

Cosette meni jälleen maata ajatellen:

"Isä on siis sangen levoton."

Jean Valjean vietti sen ja kaksi seuraavaa yötä puutarhassa. Cosette näki hänet ikkunaluukustaan.

Kolmantena yönä, kun kuu oli pienenemässä ja nousi myöhemmin, hän kuuli ehkä noin kello yhden aikaan yöllä äänekästä naurua ja isänsä äänen, joka huusi:

"Cosette!"

Cosette hyppäsi vuoteelta, kietaisi aamunutun ylleen ja avasi ikkunan.

Hänen isänsä seisoi alhaalla nurmikolla.

"Minä herätin sinut rauhoittaakseni sinua", sanoi Jean Valjean, "katso tänne! Tässä on pyöreähattuinen varjosi."

Ja hän näytti varjoa, joka kuunvalossa oli muodostunut nurmelle ja todellakin suuresti muistutti miestä pyöreä hattu päässä. Se oli läheisellä katolla olevan rautapeltisen, hupulla varustetun savutorven varjo.

Cosettekin alkoi nauraa, kaikki hänen kamalat arvailunsa haihtuivat, ja aamiaisella hän laski isänsä kanssa leikkiä peloittavasta puutarhasta, jossa savutorvikummitukset pitivät peliänsä.

Jean Valjean rauhoittui jälleen täydellisesti, ja mitä Cosetteen tuli, ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, oliko savutorven varjo todella samansuuntainen kuin se varjo, jonka hän oli nähnyt tai luullut näkevänsä, ja oliko kuu samalla kohdalla taivaalla. Ei myöskään pälkähtänyt hänen päähänsä kummastella sitä savutorven merkillisyyttä, että se pelkää paikallaan pysymistä ja livahtaa tiehensä, kun joku katselee sen varjoa, sillä varjo oli kadonnut, kun Cosette kääntyi, senhän Cosette oli todennut. Niinpä myöskin Cosette tunsi itsensä täysin rauhoittuneeksi. Todistus tuntui hänestä sitovalta, ja ajatus, että joku iltaisin tai öisin liikuskeli puutarhassa, haihtui täydellisesti hänen mielestään.

Muutamia päiviä myöhemmin sattui kuitenkin uusi tapahtuma.

3.

Toussaintin huomautuksia.

Puutarhassa oli, lähellä kadulle johtavaa ristikkoporttia, kivipenkki, jonka pensasaita peitti uteliailta katseilta, mutta johon ohikulkija kuitenkin ristikon ja aidan läpi hyvin saattoi ulottua kädellään.

Eräänä iltana samassa huhtikuussa oli Jean Valjean mennyt ulos, ja auringon laskettua oli Cosette istuutunut tälle penkille. Tuuli humisi puissa, Cosette unelmoi; kohteeton kaipaus valtasi hänet vähitellen, tuo voittamaton kaipaus, jonka ilta herättää ja joka ehkä – kuka tietää? – tulee haudan siihen aikaan puoliksi avatuista kätköistä.

Fantine oli kenties tässä hämyssä.

Cosette nousi, kulki hitaasti kerran puutarhan ympäri, kasteen kostuttamalla nurmella, ja tuli itsekseen ajatelleeksi:

"Pitäisi tosiaan olla puukengät kävellessään puutarhassa tähän aikaan. Muuten saa helposti nuhan."

Hän palasi penkille.

Juuri kun hänen piti istahtaa, huomasi hän sillä paikalla, missä hän äsken oli istunut, suurehkon kiven, jota ei ollut siinä taannoin.

Cosette katsoi kiveä ja ihmetteli, mistä se oli tullut, itsestään se ei ollut voinut penkille ilmestyä, jonkun oli täytynyt panna se siihen, jonkun oli täytynyt ojentaa käsivartensa ristikkoportin läpi, ja ajatus huolestutti. Tällä kertaa oli huolestuminen perusteltua; kivi oli siinä. Sitä ei käynyt epäileminen. Hän ei koskenut kiveen, riensi vain pois uskaltamatta katsoa taakseen, pakeni taloon ja sulki heti portaiden lasiovet sisäsäpeillä ja -teljillä. Sitten hän kysyi Toussaintiltä:

"Onko isäni tullut kotiin?"

"Ei vielä, neiti."

Me olemme kerta kaikkiaan maininneet, että Toussaint sammalsi. Sallittakoon meidän olla sitä enempää osoittelematta! Meistä on vastenmielistä kirjoituksessa jäljitellä ruumiinvammaa.

Jean Valjean, mietiskelijä ja yökulkija, tuli usein kotiin vasta myöhään yöllä.

"Toussaint", jatkoi Cosette, "tottahan joka ilta visusti suljette luukut ainakin puutarhan puolella teljillä ja panette säpit tukevasti sinkilöihin?"

"Tottahan toki, siitä voi neiti olla huoleti."

Toussaint ei sitä koskaan laiminlyönyt, ja Cosette tiesi sen varsin hyvin, mutta ei kuitenkaan malttanut olla lisäämättä:

"Minä sanoin vain senvuoksi, kun täällä on niin autiota."

"Se on kyllä totta", sanoi Toussaint. "Täällä voisi tulla murhatuksi, ennenkuin ehtisi huudahtaa. Ja sitten ei herra nuku tässä rakennuksessa. Mutta älkää pelätkö, neiti, minä suljen ikkunat, niinkuin linnoituksessa. Kaksi yksinäistä naista, sehän on kauheaa! Ajatelkaa vain, että yöllä ilmestyisi mies huoneeseen ja sanoisi: 'Vaiti!' ja ryhtyisi lyömään päätä poikki! Kuolemisesta ei ole mitään sanomista, jokainenhan tietää, että kerran täytyy kuolla; mutta on kauheata tuntea sellaisten ihmisten käyvän käsiksi. Ja heidän puukkonsa ovat vielä lisäksi tylsiä! Hyvä Jumala sentään!"

"Oh, älkää puhuko!" sanoi Cosette. "Sulkekaa kaikki tarkkaan."

Toussaintin kuvaaman murhakohtauksen ja ehkä myöskin taas mieleen palanneiden edellisen viikon havaintojen pelästyttämänä ei Cosette uskaltanut edes sanoa: "Menkää katsomaan kiveä, joka on pantu penkille." Hän pelkäsi ulko-oven avaamista, jolloin "nuo miehet" ehkä tulisivat sisään. Hän käski huolellisesti sulkea kaikki ovet ja ikkunat, antoi Toussaintin tutkia koko talon kellarista ullakolle asti, sulkeutui kamariinsa, telkesi oven ja ikkunan, katsoi sängyn alle, meni makuulle ja nukkui levottomasti. Koko yön hän näki kiven, suurena kuin vuori ja täynnä loukkoja.

Kun aurinko taas nousi – auringonnousulle on ominaista, että se saa meidät hymyilemään yölliselle pelollemme – kun aurinko taas nousi ja Cosette heräsi, piti hän pelästystään ilkeänä unena ja sanoi itsekseen:

"Mitä olenkaan taas kuvitellut! On tietenkin laita samoin kuin niiden askelten, joita viime viikolla olin kuulevinani yöllä puutarhassa. Tämä on taas savutorvikummitus. Joko taas turhia säikyn?"

Ikkunankaihdinten rakosista pilkistävä, damastiuutimia purppuroiva päivänpaiste rauhoitti hänet niin täydellisesti, että yksin kivikin katosi hänen ajatuksistaan.

"Penkillä ei ollut kiveä enempää kuin pyöreähattuista miestä puutarhassa", päätteli hän. "Minä olen nähnyt siitä vain unta niinkuin kaikesta muustakin."

Hän pukeutui, meni puutarhaan, juoksi penkin luo, ja häneen kihahti kylmä hiki. Kivi oli kuin olikin penkillä.

Mutta hämmennystä kesti vain silmänräpäyksen. Öinen pelästys muuttuu päivällä uteliaisuudeksi.

"Pyh!" sanoi hän. "Katsokaamme!"

Hän nosti kiveä, joka oli jokseenkin suuri. Sen alla oli jotakin, ikäänkuin kirje.

Se oli valkoinen kirjekuori. Cosette otti sen; siinä ei ollut osoitetta toisella puolella eikä sinettiä toisella. Se ei kuitenkaan ollut tyhjä, vaikka oli avoin. Tunsi, että siinä oli paperia sisällä.

Cosette katsoi kuoren sisään. Hän ei enää ollut pelästynyt eikä utelias; hän alkoi huolestua.

Cosette otti esiin kuoren sisällyksen, pienen vihkosen, jonka joka sivu oli numeroitu ja sisälsi muutaman, Cosetten mielestä hyvin kauniilla ja hienolla käsialalla kirjoitetun rivin.

Cosette etsi nimeä, mutta sitä ei ollut. Ei edes nimimerkkiä. Ja kenelle se saattoi olla tarkoitettu? Arvatenkin hänelle, koska se oli pantu hänen penkilleen. Keneltä se tuli? Vastustamaton lumous valtasi hänet, hän koetti irroittaa katsettaan näistä lehdistä, jotka värisivät hänen kädessään, katsoi taivaalle, katseli katua, auringonpaisteessa kylpeviä akaasioita, läheisellä katolla lenteleviä kyyhkysiä; sitten kääntyi hänen katseensa äkkiä ja innokkaasti vihkoseen ja hän tunsi aavistavansa, mitä siinä oli.

Hän luki seuraavan.

4.

Sydän kiven alla.

Maailmankaikkeuden supistus yhteen ainoaan olentoon, yhden ainoan olennon laajennus aina Jumalaan saakka, se on rakkaus.

Rakkaus on enkelien tervehdys tähdille.

Kuinka suruinen onkaan sielu, kun se on suruinen rakkaudesta!

Mikä tyhjyys, kun se olento on poissa, joka yksin täyttää maailman! Oi, kuinka totta on, että rakastettu olento muuttuu Jumalaksi! Voisi ymmärtää, että Jumala saattaisi sitä kadehtia, ellei kaiken Isä olisi ilmeisesti luonut luomakuntaa sielua ja sielua rakkautta varten.

Tarvitaan vain sininauhaisen valkoisen harsohatun alta nähty hymy sielun saattamiseksi unelmien palatsiin.

Jumala on kaiken takana, mutta kaikki peittää Jumalan. Esineet ovat mustia, elävät olennot läpinäkymättömiä. Jos rakastaa jotakin olentoa, tekee sen läpinäkyväksi.

Muutamat ajatukset ovat rukouksia. On hetkiä, jolloin olkoon ruumis missä asennossa tahansa – sielu on polvillaan.

Eristetyt rakastavaiset uhmaavat eroa tuhansin mielikuvin, joilla kuitenkin on todellisuutensa. Heitä estetään näkemästä toisiaan, he eivät voi kirjoittaa toisilleen, mutta he keksivät monia salakeinoja ollakseen kosketuksissa keskenään. He lähettävät toisilleen lintujen lauluja, kukkien tuoksua, lasten hymyä, päivän paistetta, tuulen henkäyksiä, tähtien säteitä, koko luomakunnan. Ja miksei? Kaikki Jumalan työt on luotu rakkauden palvelukseen. Rakkaus on kyllin voimakas tehdäkseen koko luonnon sanansaattajakseen.

Oi kevät, sinä olet kirje, jonka kirjoitan hänelle!

Tulevaisuus kuuluu sydämille enemmän kuin ajatuksille. Rakkaus on ainoa, joka voi askarruttaa ja täyttää iäisyyttä. Ääretöntä varten tarvitaan tyhjentymätöntä.

Rakkaus on osa itse sielua. Se on samaa luontoa kuin sielu. Niinkuin sielu on rakkauskin jumalainen kipinä, katsomaton, jakamaton, haihtumaton. Se on meissä tulenkipinä, joka on kuolematon ja ääretön, jota mikään ei voi rajoittaa, ei mikään sammuttaa. Sen tuntee hehkuvan aina luittensa ytimissä ja sen näkee säteilevän taivaan rannalla.

Oi rakkautta, oi jumalointia, oi autuutta kahden toisiansa ymmärtävän sielun, kahden toisiinsa vaihtuvan sydämen, kahden toistensa läpi tunkevan katseen! Saanhan, auvot, teitä tuntea, eikö totta? Kävelyjä kahden kesken yksinäisillä paikoilla! Ihania ja säteileviä päiviä! Olen joskus uneksinut, että aika ajoin hetkiä irtautuisi enkelien elämästä ja liittyisi maan päällä ihmisten elämään.

Jumala ei voi lisätä toisiaan rakastavaisten autuutta muuten kuin antaen heille loppumattoman elämän. Rakkauselämän jälkeen rakkauden iäisyys, se on todellakin lisäystä; mutta Jumalallekin on mahdotonta lisätä sen sanomattoman autuuden suloutta, jonka rakkaus antaa sielulle jo tässä maailmassa. Jumala on taivaan, rakkaus ihmisen täydellisyys.

Sinä katselet tähteä kahdesta syystä, senvuoksi, että se on säteilevä, ja senvuoksi, että se on saavuttamaton. Sinulla on vierelläsi vieläkin säteilevämpi, vieläkin salaperäisempi olento, nainen.

Kaikilla, keitä lienemmekin, on meillä jokin olento, jossa elämme. Jos se meiltä puuttuu, puuttuu meiltä ilmaa; me tukehdumme. Silloin tulee kuolema. Mutta rakkauden puutteesta kuoleminen on kauheaa. Se on sielun tukehtumista.

Kun rakkaus on sulattanut ja sekoittanut kaksi olentoa yhdeksi enkelilliseksi ja pyhäksi ykseydeksi, on heille elämän salaisuus selvinnyt; he eivät ole enää kuin saman elämän puoliskoita, he ovat vain saman hengen molemmat siivet. Rakastakaa, liidelkää!

Sinä päivänä, kun edelläsi kulkevanainen nainen säteilee valoa kulkiessaan, olet lumottu, silloin sinä rakastat. Sinulla ei ole enää muuta tekemistä kuin ajatella häntä niin kiinteästi, että hänen on pakko ajatella sinua.

Mitä rakkaus alkaa, sen voi vain Jumala täyttää.

Todellinen rakkaus on lohduton ja ihastunut kadonneesta käsineestä tai löydetystä nenäliinasta ja se tarvitsee ikuisuuden alttiuttansa ja toiveitansa varten. Se on kokoonpantu samalla kertaa äärettömän suuresta ja äärettömän pienestä.

Jos olet kivi, ole magneetti; jos olet kasvi, ole sensitiva, jos olet ihminen, ole rakkautta.

Ei mikään ole kylliksi rakkaudelle. Kellä on autuus, se haluaa paratiisia; kenellä on paratiisi, se tahtoo taivasta.

Oi te, jotka toisianne rakastatte, kaikki tämä on rakkaudessa! Teidän on vain osattava se löytää.

"Vieläkö hän käy Luxembonrg-puistossa?" – "Ei, herra." – "Tässä kirkossahan hän käy messussa?" – "Hän ei käy enää täällä." – "Asuuhan hän vielä tässä talossa?" – "Hän on muuttanut." – "Minne hän sitten on muuttanut?" – "Sitä hän ei ole sanonut."

Kuinka kauheata, ettei tiedä sielunsa osoitetta!

Rakkaudella on lapsellisuutensa, muilla intohimoilla pikkumaisuutensa. Häpeä niille innoille, jotka tekevät ihmisen pieneksi! Kunnia sille, joka tekee hänet lapseksi!

Se on kummallinen asia, voitteko te ymmärtää sitä? Minun ympärilläni on ainainen yö. On olemassa eräs olento, joka otti päivän mukanaan, kun meni pois.

Voi, jos saisi maata samassa haudassa, rinnakkain ja käsi kädessä ja silloin tällöin pimeässä hiljaa silittää toistensa sormea, se riittäisi minulle ikuisuudeksi.

Te, jotka kärsitte senvuoksi, että rakastatte, rakastakaa vielä enemmän. Rakkaudesta kuoleminen on siitä elämistä.

Rakastakaa! Tähän kärsimykseen liittyy outo, tähtivälkkeinen kirkastuminen. Kuolemantuskissa on hurmiota.

Ah, kuinka linnut riemuitsevat! Ne laulavat senvuoksi, että niillä on pesä.

Rakkaus on paratiisin ilman taivaista hengittämistä.

Syvät sydämet, viisaat henget, ottakaa elämä vastaan sellaisena, miksi Jumala on sen tehnyt; se on pitkä koetus, Käsittämätön valmistus tuntemattomaan elämään. Se elämä, todellinen, alkaa ihmiselle haudan ensimmäisellä portaalla. Silloin hän alkaa nähdä lopullista. Elävät näkevät äärettömyyden, vain kuolleet lopullisen. Sitä odottaessamme rakastakaa ja kärsikää, toivokaa ja katselkaa. Voi sitä, joka ei ole rakastanut muuta kuin ruumista, muotoa, näkyväistä! Kuolema riistää häneltä kaikki. Koettakaa rakastaa sielua, sen saatte jälleen tavata.

Minä olen kadulla kohdannut hyvin köyhän nuoren miehen, joka rakasti. Hänen hattunsa oli vanha, hänen vaatteensa kuluneet; hihojen kyynärpäissä oli reikiä; vesi meni hänen jalkineittensa läpi, mutta hänen sielussaan oli tähtitaivas.

Kuinka suurta on saada osakseen rakkaus! Kuinka paljon suurempaa vielä itse rakastaa! Sydän tulee sankarilliseksi intohimon voimasta. Siinä ei ole enää muuta kuin puhtautta, se ei etsi tukea muusta kuin ylevästä ja suuresta. Arvoton ajatus ei voi itää siinä enempää kuin nokkonen jäävuorella. Sielu, korkeana ja kirkkaana, alhaisten intohimojen ja mielenliikutusten saavuttamattomana, tämän maailman pilvien ja usvien, hulluuksien, valheiden, vihan, turhuuden, kurjuuden yläpuolelle kohoavana, asuu taivaan sinessä eikä tunne elämän syviä ja maanalaisia värähtelyjä enempää kuin vuorten huiput maanjäristyksiä.

Ellei olisi ketään rakastavaista sammuisi aurinko.

5.

Cosette kirjeen luettuaan.

Tätä lukiessaan Cosette vaipui vähitellen unelmiin.

Hänen nostaessaan katseensa vihkosen viimeiseltä riviltä kulki kaunis upseeri – oli hänen tavallinen määrätuntinsa – voitonvarmana ristikkoportin ohi. Cosetten mielestä hän oli inhoittava.

Neito alkoi uudelleen katsella vihkosta. Se oli kirjoitettu viehättävällä käsialalla, Cosetten mielestä; käsiala oli kauttaaltaan samaa, mutta muste vaihtelevaa, milloin hyvin mustaa, milloin vaaleampaa, ikäänkuin mustepulloa olisi välillä täytetty; se oli siis kirjoitettu eri päivinä. Ne olivat siis tunnelmia, huokauksia, säännöttömästi, ilman järjestystä, ilman valintaa, ilman tarkoitusta, umpimähkään kirjoitettuja. Cosette ei ollut koskaan lukenut tämäntapaista. Tämä kirjoitus, jossa hän näki vielä enemmän valoa kuin varjoa, vaikutti häneen kuin puoliavoin pyhättö. Jokainen näistä salaperäisistä riveistä loisti hänen silmissään ja täytti hänen sydämensä tavattomalla valolla. Hänen saamansa kasvatus oli aina puhunut hänelle sielusta, ei koskaan rakkaudesta, ikäänkuin puhuttaisiin polttopuista, mutta ei liekistä. Tämä viidentoista sivun vihkonen ilmaisi hänelle äkkiä, mutta hellästi, rakkauden, tuskan, kohtalon, elämän, iäisyyden, alun, lopun. Tuntui kuin jokin käsi olisi äkkiä heittänyt hänelle sädekimpun. Näistä muutamista riveistä hän löysi intohimoisen, hehkuvan, ylevämielisen, rehellisen luonteen, jalon tahdon, suuren surun ja suuren toivon, ahdistetun sydämen ja leimuavan ihastuksen. Mitä oli tämä käsikirjoitus? Kirje. Kirje ilman osoitetta, ilman allekirjoitusta, ilman päivämäärää, ilman nimimerkkiä, tärkeä ja vaatimaton; arvoitus, totuuksista kokoonpantu, lemmensanoma, kirjoitettu enkelin saatettavaksi ja impyen luettavaksi, lemmenkohtaus ulkopuolelle maata, rakkauskirje haamulta varjolle. Se tuli poissaolevalta, joka tyynenä, mutta masentuneena näytti valmiilta kuolemaan ja lähetti poissaolevalle olevaisuuden salaisuuden, elämän avaimen, rakkauden. Se oli kirjoitettu jalka haudassa ja sormi taivaaseen viitaten. Nämä yksitellen paperille pudonneet rivit olivat, voisi sanoa, sielun pisaroita.

Mutta keneltä saattoivat nämä sivut tulla? Kuka oli ne kirjoittanut?

Cosette ei epäröinyt hetkeäkään. Yksi ainoa mies.

Hän!

Neidon sielussa oli jälleen päivä valjennut; kaikki heräsi uudelleen eloon. Hän tunsi ääretöntä iloa ja syvää huolestumista. Hän oli kirjoittanut. Hän oli ollut täällä, hän oli ojentanut käsivartensa ristikkoportin läpi! Kun hän, Cosette, oli unohtanut nuorukaisen, oli tämä jälleen löytänyt hänet! Mutta oliko hän todella unohtanut nuorukaisen? Ei, ei koskaan! Hän oli hullu, kun oli saattanut semmoista hetkeäkään uskoa. Hän oli aina rakastanut, aina jumaloinut tätä nuorukaista. Tuli oli jonkin aikaa ollut hehkumassa tuhan alla, mutta hän tunsi selvästi, että se oli vain levinnyt entistä enemmän, ja nyt se leimahti uudelleen ja saattoi hänet kokonaan liekkien valtaan. Tämä vihkonen oli kipinä, joka sen toisen sielusta oli lennähtänyt hänen sieluunsa. Hän tunsi palon alkaneen uudelleen. Hän painoi mieleensä jokaisen sanan vihkosesta.

"Oi", sanoi hän, "kuinka hyvin tunnen kaiken tämän! Kaiken olen jo ennen lukenut hänen silmistään."

Kun hän oli lukenut vihkosen kolmanteen kertaan, kulki luutnantti Théodule uudelleen ristikkoportin ohi helistellen kannuksiaan kivetyllä kadulla. Cosetten oli pakko katsahtaa ylös. Luutnantti oli hänestä mauton, tuhma, narrimainen, kelvoton, itserakas, epämiellyttävä, nenäkäs ja hyvin ruma. Upseeri luuli olevan välttämätöntä hymyillä hänelle. Neito kääntyi pois häveten ja suuttuen. Hänen olisi tehnyt mieli heittää jotakin vasten tuon hylkimyksen kasvoja.

Hän riensi puutarhasta pois, palasi kamariinsa ja sulkeutui sinne lukeakseen vihkosen uudelleen, oppiakseen sen ulkoa ja uneksiakseen. Luettuaan kyllikseen hän suuteli sitä ja pisti sen povelleen.

Nyt se oli tehty, Cosette oli joutunut jälleen syvän taivaallisen rakkauden valtaan, Eedenin kuilu oli uudelleen auennut.

Koko päivän oli Cosette jonkinlaisessa hurmiossa. Hän saattoi tuskin ajatella, hänen mielteensä muodostivat sekavan vyyhdin hänen sydämessään, hän ei kyennyt edes arvaamaan mitään, hän toivoi väristen – mitä? Epämääräisiä asioita. Hän ei uskaltanut luvata itselleen mitään eikä tahtonut kieltää itseltään mitään. Joskus hän kalpeni ja tunsi väristystä koko ruumiissaan. Joskus tuntui kuin olisi hän unten valtakunnassa, ja hän kysyi itseltään: "Onko tämä todellista?" Silloin koski hän povellansa olevaan rakkaaseen paperiin ja painoi sitä sydäntään vasten. Jos Jean Valjean olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän vapissut sitä säteilevää ja outoa iloa, joka loisti neidon silmistä.

"Onhan se totta", ajatteli Cosette, "varmasti se on hän! Tämä on häneltä minulle!"

Ja hän päätteli, että enkelien väliintulo, taivainen sallimus oli tuonut nuorukaisen takaisin.

Oi, te rakkauden kaikkea kaunistavat unelmat! Tämä taivainen sallimus, tämä enkelien väliintulo oli se leipäpala, jonka eräs varas oli heittänyt toiselle varkaalle Charlemagnen pihasta Leijonaluolaan La Force-vankilan kattojen yli.

6.

Ukot on luotu poistumaan oikealla ajalla.

Illalla Jean Valjean meni ulos. Cosette pukeutui. Hän kampasi tukkansa somimmalla tavallaan ja puki yllensä puvun, jonka pusero oli hiukan syväuurteinen, niin että koko kaula oli paljaana, mitä nuorilla tytöillä oli tapana sanoa "hiukan sopimattomaksi". Se ei kuitenkaan ollut vähimmässäkään määrässä sopimaton, mutta vain kauniimpi kuin muuten. Hän teki kaiken tämän tietämättä miksi.

Aikoiko hän mennä ulos? Ei.

Odottiko hän vieraita? Ei.

Hämärissä hän meni puutarhaan. Toussaint askarteli keittiössä, joka oli pihan puolella.

Hän alkoi kävellä edestakaisin puiden lomassa ja työnsi tuon tuostakin kädellään syrjään oksia, jotka riippuivat liian alhaalla.

Tällä tavoin tuli hän penkin luo.

Kivi oli siinä vielä.

Hän istuutui ja siveli hienolla, valkoisella kädellään kiveä ikäänkuin olisi tahtonut sitä hyväillä ja kiittää.

Äkkiä hän sai sen salaperäisen vaikutelman, jolloin mitään näkemättä tuntee, että joku seisoo takana.

Hän kääntyi katsomaan ja nousi.

Se oli Marius.

Nuorukainen seisoi paljain päin. Hän näytti kalpealta ja laihtuneelta. Saattoi tuskin nähdä, että hän oli mustapukuinen. Hämärä loi hänen silmänsä mustiksi. Sanomattoman lempeyden hunnun alta näytti pilkistävän jonkinlaista kuoleman ja yön tuntua. Kuoleva päivä ja poismenevän sielun ajatukset valaisivat himmeästi hänen kasvojansa.

Hän ei näyttänyt vielä olevan haamu, mutta ei enää eläväkään.

Hänen hattunsa oli heitetty maahan muutaman askelen päähän.

Cosette oli vähällä pyörtyä eikä saanut sanotuksi sanaakaan. Hän vetäytyi hitaasti taaksepäin, kun tunsi tahtovansa rientää hänen luokseen. Marius ei liikkunut paikaltaan. Hänessä oli jotakin sanomattoman surullista, mikä vaikutti, että Cosette tunsi hänen katseensa, vaikka ei voinut nähdä silmiä.

Cosette tuli peräytyessään puun kohdalle, johon hän nojautui. Ellei tätä puuta olisi ollut, olisi hän kaatunut.

Silloin hän kuuli nuorukaisen äänen, joka tuskin oli lehden leyhyä kuuluvampi, kuiskaavan:

"Antakaa anteeksi täälläoloni! Sydämeni on liian täysi, en voinut elää tässä tilassa, minun täytyi tulla tänne. Oletteko lukenut, mitä panin tuolle penkille? Tunnetteko minut? Älkää pelätkö minua. Siitä on jo kauan, mutta muistatteko sen päivän, jolloin ensi kerran katsoitte minuun? Se oli Luxembourg-puistossa, lähellä Gladiaattoria. Ja ne päivät, jolloin kävelitte ohitseni? 16. kesäkuuta ja 2. heinäkuuta. Siitä on pian vuosi. Siitä on nyt kovin kauan, kun näin teidät. Minä olen kysynyt siltä vaimolta, joka vuokraa istuimia; hän sanoi, ettei hänkään enää ole nähnyt teitä. Te asuitte Ouest-kadun varrella erään uuden talon kolmannessa kerroksessa, ikkunat kadulle päin. Näette, että tiedän. Minä seurasin teitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Ja sitten te katositte. Minä luulin kerran näkeväni teidän kulkevan ohi, kun istuin sanomalehtiä lukemassa Odéonin arkaadien alla. Juoksin perässä. Mutta ei! Se oli vain eräs nainen, jolla oli samanlainen hattu kuin teillä. Kun iltaisin tulee pimeä, tulen tänne. Älkää pelätkö mitään, kukaan ei näe minua. Minä tulen tänne saadakseni katsella ikkunoitanne läheltä. Minä kävelen hyvin hiljaa, etteivät askeleni kuuluisi, sillä silloin te ehkä pelästyisitte. Eräänä iltana seisoin teidän takananne; te käännyitte katsomaan, ja minä riensin piiloon. Kerran kuulin teidän laulavan. Silloin olin onnellinen. Eihän se haittaa, että ikkunasta kuulin teidän laulavan? Eihän se haittaa. Eihän? Te olette minun enkelini, nähkää. Antakaa minun tulla tänne joskus; luulen, että muuten kuolen. Jos tietäisitte, kuinka teitä jumaloin! Antakaa anteeksi, että puhun teille, en tiedä, mitä sanon, ehkä olette pahoillanne; oletteko?"

"Voi, äiti!" huudahti Cosette.

Ja lusahti kokoon kuin olisi ollut kuolemaisillaan.

Marius tarttui häneen, kun hän kaatui, otti hänet syliinsä ja puristi lujasti poveansa vastaan tietämättä, mitä teki. Hän tuki neitoa, vaikka itse horjui. Tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut täynnä savua, hänen silmissään kipinöi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän teki mielestään uskonnollista toimitusta ja samalla pyhyydenhäpäisemistä. Muuten ei hän ollenkaan himoinnut tätä ihanaa naista, jonka muodot hän tunsi povellaan. Hän oli suunniltaan rakkaudesta.

Cosette tarttui hänen toiseen käteensä ja painoi sitä sydämelleen. Marius tunsi neidon povella olevan paperin ja sammalsi:

"Rakastatteko siis minua?"

Neito vastasi niin hiljaa kuin tuskin kuuluva henkäys:

"Hiljaa! Sinä sen kyllä tiedät."

Ja painoi punastuvan päänsä ylpeän ja huumaantuneen nuoren miehen povelle.

Marius melkein lusahti penkille, ja Cosette istuutui hänen viereensä. Heillä ei ollut enää sanoja. Tähdet alkoivat tuikkia. Mistä johtui, että heidän huulensa yhtyivät? Mistä johtuu, että lintu laulaa, että lumi sulaa, että toukokuu kukkii, että huomenkoi lähettää valoansa vuorten huipuilla olevien tummien puiden takaa?

Yksi suudelma ja siinä kaikki.

Molemmat vavahtivat ja katselivat toisiaan pimeässä säteilevin silmin.

He eivät tunteneet illan viileyttä, kiven kylmyyttä tai maan kosteutta ja ruohon märkyyttä; he katselivat toisiaan, kummankin sydän täynnä ajatuksia. He olivat tarttuneet toistensa käsiin, siitä tietämättä.

Cosette ei kysynyt, ei edes ajatellut, mitä tietä ja millä tavoin Marius oli tullut puutarhaan. Tuntui aivan luonnolliselta, että hän oli täällä.

Tavan takaa sattui Mariuksen polvi koskettamaan Cosetten polvea, ja molemmat vavahtivat siitä.

Joskus sopersi Cosette jonkin sanan. Hänen sielunsa päilyi hänen huulillaan kuin kastehelmi kukkasessa.

Vähitellen he alkoivat puhella toisilleen. Sydän purkautui sanoiksi äänettömyyden jälkeen, joka johtuu tunteiden liikamäärästä. Yötaivas oli kirkkaana ja säteilevänä heidän yllään. Nämä molemmat olennot, puhtaat kuin henget, puhuivat toisilleen kaikki, unelmansa, tunnehuumauksensa, ihastuksensa, tuulentupansa, sammuneet toiveensa, kuinka he olivat kaukaa jumaloineet toisiaan, ikävöineet toisiaan, ja epätoivonsa, kun eivät enää saaneet nähdä toisiansa. Ihanteellisella avomielisyydellä, jota mikään ei enää olisi voinut lisätä, he uskoivat toisilleen salaisimmat ja salaperäisimmät tunteensa. Vilpittömästi uskoen kuvitteluihinsa he kertoivat toisilleen kaikki, mitä rakkaus, nuoruus ja se lapsuuden jäännös, jota heissä vielä oli, johti heidän mieleensä. Nämä molemmat sydämet valautuivat toisiinsa, niin että tunnin kuluttua nuorukainen omisti neidon ja neito nuorukaisen sielun. He lumosivat ja huikaisivat toisiansa.

Kun he olivat lopettaneet, sanoneet toisilleen kaikki, kallisti neito päänsä nuorukaisen olalle ja kysyi:

"Mikä teidän nimenne on?"

"Marius", vastasi nuorukainen. "Entä teidän?"

"Minun nimeni on Cosette."

KUUDES KIRJA.

PIKKU GAVROCHE

1.

Tuulen kolttonen.

Vuoden 1823 jälkeen, Montfermeil'n kapakan vähitellen kaatuessa ja upotessa, ei vararikon kuiluun, vaan pikku velkojen lokaviemäriin, olivat Thénardier-puolisot saaneet kaksi lasta lisää, molemmat poikia. Lapsia oli nyt yhteensä viisi, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Siis paljon.

Thénardier'n vaimolla oli ollut erinomainen onni päästä erilleen kahdesta viimeisestä, kun nämä vielä olivat ihan pieniä.

Päästä erilleen on oikea sana. Tässä naisessa oli vain pieni siru ihmisluontoa, ilmiö, josta on olemassa monta esimerkkiä. Niinkuin marskinrouva de Lamothe-Houdancourt oli Thénardier'n vaimo äiti vain tyttärilleen. Siihen loppui hänen äidintunteensa. Hänen vihansa ihmissukua vastaan alkoi hänen pojistaan. Poikien puolella oli hänen ilkeytensä hornankuilu, ja sillä taholla oli hänen sydämessään kaamea jyrkänne. Kuten jo olemme nähneet, ei hän voinut sietää vanhinta; molempia nuorempia hän inhosi. Minkävuoksi? Senvuoksi vain, että inhosi. Kauhistuttavin kaikista vaikuttimista ja vastaansanomattomin vastauksista, miksi jotakin tekee, on: "Siksi, että niin teen."

"Minä en tarvitse laumoittain lapsia", sanoi tämä äiti.

Selitämme nyt, miten Thénardier-puolisoiden oli onnistunut vapautua kahdesta nuorimmasta lapsestaan, vieläpä heistä hyötyäkin.

Se Magnon-niminen tyttö, josta edellä on ollut puhetta, oli sama, jonka oli onnistunut saada ukko Gillenormand maksamaan niiden kahden lapsen puolesta, jotka hänellä oli. Hän asui Quai des Célestinsin varrella, vanhan Petit-Musc-kadun kulmassa, joka katu on tehnyt voitavansa parantaakseen entistä huonoa mainettaan. Muistettaneen vielä se ankara kurkkukulkutauti, joka viisineljättä vuotta sitten alkoi Seinen varrella olevissa kortteleissa Pariisissa ja jota tiede käytti suuressa mitassa tutkiakseen alunan-hengittelyn tehoa, minkä menettelyn sijasta nyttemmin on erittäin menestyksellisesti käytetty ulkonaista jodilla voitelua. Tähän tautiin menetti Magnon samana päivänä molemmat poikansa, toisen aamulla, toisen illalla, molemmat vielä aivan pieninä. Se oli kova isku. Nämä lapset olivat kallisarvoisia äidilleen; he edustivat kahdeksaakymmentä frangia kuussa. Nämä kahdeksankymmentä frangia suoritti herra Gillenormandin puolesta hyvin täsmällisesti tämän saatavien kokooja Barge, eräs entinen vahtimestari, joka asui Roi-de-Sicile-kadun varrella. Lasten kuolema oli sulkenut tämän tulolähteen. Mitä tehdä? Pahuuden pimeässä yhdyskunnassa, johon hän kuului, tiedetään kaikki, säilytetään toistensa salaisuudet, ja toinen auttaa toistansa. Magnon tarvitsi kahta lasta; Thénardier'n vaimolla oli kaksi. Samaa sukupuolta ja samanikäisiä. Pikku Thénardier'eistä tehtiin pikku Magnoneita. Magnon muutti Quai des Célestinsiltä, ja vuokrasi huoneen Clocheperce-kadun varrelta. Pariisissa voi sen identiteetin, joka sitoo henkilön hänen omaan persoonaansa, katkaista muuttamalla kadulta toiselle.

Viranomaiset, joille ei oltu ilmoitettu mitään, eivät tehneet mitään muistutusta, ja vaihto tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Thénardier vain vaati tästä lasten lainaamisesta kymmenen frangia kuussa, minkä Magnon lupasi ja todella maksoi. On itsestään selvää, että herra Gillenormand edelleen antoi verottaa itseään. Hän tuli joka kuudes kuukausi katsomaan pienokaisia. Hän ei huomannut vaihdosta.

"Ah, kuinka ne ovat teidän näköisiänne, herra!" sanoi Magnon.

Thénardier, jolle henkilöllisyysvaihdos oli pieni asia, käytti tätä tilaisuutta muuttuakseen Jondretteksi. Hänen molemmat tyttärensä ja Gavroche olivat tuskin huomanneet, että heillä oli kaksi pikkuveljeä. Määrätyllä kurjuuden asteella syntyy jonkinlainen välinpitämättömyys, mitä henkinäkyihin tulee, ja eläviä olentoja pidetään haamuina. Lähimmät omaisetkin ovat usein vain hämäriä varjoja, tuskin huomattavia elämän usvaista taustaa vastaan ja helposti jälleen näkymättömiin katoavia.

Saman päivän iltana, jolloin Thénardier'n vaimo oli luovuttanut molemmat pienokaisensa Magnonille nimenomaisessa tarkoituksessa luovuttaa ne ainiaaksi, oli hänellä ollut tai ollut olevinaan siitä tunnonvaivoja. Hän oli sanonut miehelleen:

"Mutta tämähän on lasten hylkäämistä."

Thénardier, flegmaattisena ja opettavaisena kuten aina, poltti pois tunnontuskat lausuen:

"Jean Jacques Rousseau teki pahempaa."

Tunnonvaivoista oli äiti siirtynyt pelkoon:

"Entä jos poliisi tulee meitä ahdistamaan! Sano, rakas Thénardier, onko se, mitä nyt olemme tehneet, luvallista?"

Thénardier vastasi:

"Kaikki on luvallista. Kukaan ei näe muuta kuin tyhjää ilmaa. Ja kukapa muuten välittäisi ruveta asiaa penkomaan, kun kysymys on lapsista, joilla ei ole penninpyöröä."

Magnon oli eräänlainen rikoksen korunukke. Hän piti huolta puvustansa. Osakkaana asunnossaan, joka oli kalustettu vaateliaalla, mutta ryysyräikeällä tavalla, oli hänellä täysin kehittynyt naisvaras, ranskalaistunut englannitar. Tämä englannitar, joka kerskui hyvin rikkaista suhteistaan ja oli ollut pahasti sekaantunut kirjaston mitalien ja neiti Marsin timanttien varkauteen, oli sittemmin usein mainittu oikeuden pöytäkirjoissa. Hänen erikoisnimenään oli neiti Miss.

Magnonin huostaan joutuneilla pienokaisilla ei ollut valittamisen syytä. Ne kahdeksankymmentä frangia puoltajinaan he saivat hyvän hoidon, niinkuin kaikki, mistä on etua; he olivat kohtalaisen hyvin puettuja ja ruokittuja ja heitä kohdeltiin melkein kuin "pikku herroja", joten heillä oli paljon parempi olo nimellisen kuin oikean äitinsä luona. Magnon esiintyi hienona naisena eikä puhunut varasmurretta heidän kuultensa.

Tällä tavoin he viettivät muutamia vuosia. Thénardier laski heistä vielä hyvinkin hyötyvänsä. Eräänä päivänä hän sanoi Magnonille, kun tämä antoi hänelle kuuluvan kymmenen frangin kuukausimaksun:

"Isän täytyy toimittaa heille kunnon kasvatus."

Eräänä päivänä joutuivat nämä molemmat lapsiraukat, jotka siihen saakka olivat olleet jokseenkin turvatut, äkkiä viskatuiksi ulos elämään ja alkamaan elää omin päinsä.

Sellaisen pahantekijäjoukon vangitseminen kuin Jondretten pesässä tapahtunut tulee siihen välttämättömästi liittyvien tutkimusten ja uusien vangitsemisten vuoksi todella yleiseksi onnettomuudeksi sille inhoittavalle, salaiselle vastayhteiskunnalle, joka elää julkisen yhteiskunnan alla; tämänlaatuinen tapaus aiheuttaa moninaisia romahduksia tässä pimeässä maailmassa. Thénardier'n onnettomuus aiheutti myöskin Magnonin onnettomuuden.

Eräänä päivänä, vähän sen jälkeen, kun Magnon oli jättänyt Époninelle Plumet-katua koskevan kirjelapun, pani poliisi äkkiä toimeen nuotanvedon Clocheperce-kadun varrella; Magnon vangittiin, samoin neiti Miss, ja koko sen talon väki, joka oli epäluulonalaista, otettiin mukaan. Molemmat pikkupojat olivat parhaillaan leikkimässä takapihalla eivätkä tienneet razziasta mitään. Kun he aikoivat jälleen mennä sisään, oli ovi kiinni ja talo tyhjä. Eräs vastapäisessä kojussa oleva rajasuutari huusi heitä ja antoi heille paperilapun, jonka "heidän äitinsä" oli heitä varten hänelle jättänyt. Paperissa oli osoite: Herra Barge, Roi-de-Sicile-katu n:o 8. Rajasuutari sanoi heille:

"Te ette enää asu täällä. Menkää sinne. Se on ihan lähellä, ensimmäinen katu vasemmalla. Kysykää taloa tämän lapun avulla."

Lapset lähtivät kulkemaan; vanhempi poika talutti nuorempaa toisessa kädessään paperi, jonka piti opastaa heidät perille. Oli kylmä, ja hänen pienet kohmettuneet sormensa eivät puristaneet paperia kyllin lujasti. Kun he kääntyivät eräässä kadunkulmassa, tuli tuulenpuuska ja tempaisi paperin hänen kädestään; ja kun alkoi olla pimeä, ei hän sitä enää löytänyt.

He alkoivat harhailla umpimähkään pitkin katuja.

2.

Pikku Gavroche käyttää hyväkseen Napoleon suurta.

Keväällä sattuu Pariisissa usein purevia pohjoistuulia, jotka, elleivät juuri jäädä, ainakin palelluttavat; nämä viimat, jotka synkistävät kauneimpiakin päiviä, tekevät aivan saman vaikutuksen kuin kylmä tuuli, joka ikkunan tai oven rakosista tunkee lämpimään huoneeseen. Tuntuu kuin talven portti olisi jäänyt auki ja tuuli pääsisi siitä sisälle. Keväällä 1832, siihen aikaan, jolloin tämän vuosisadan ensimmäinen suuri kulkutauti puhkesi Euroopassa, olivat nämä viimat kirpeämpiä ja purevampia kuin milloinkaan. Vielä jäisempi ovi kuin talven oli raollaan; se oli haudan ovi. Näissä viimoissa tuntui koleran henkäys.

Meteorologiselta kannalta olivat nämä kylmät tuulet siitä omituisia, että ne eivät ehkäisseet suurta sähköjännitystä. Niitä seurasi tavallisesti ukkosen ja salamain kyllästämä rajuilma.

Eräänä iltana, kun nämä tuulet puhalsivat niin rajusti, että tammikuu tuntui palanneen ja pariisilaiset ottivat jälleen päällysvaatteensa esille, nähtiin pikku Gavrochen, yhä hilpeänä, vaikka repaleissaan, hampaat kylmästä kalisten, seisovan kuin lumottuna erään kähertäjän puodin edustalla L'Orme-Saint-Gervais'n seudulla. Hänellä oli olkavaippana naisten villahuivi, saatu tiesi mistä. Pikku Gavroche tuntui syvästi ihailevan erästä morsiameksi puettua, avokaulaista vahanukkea, joka käänteli itseään ikkunan sisäpuolella kahden lampun välissä ja näytti ohikulkijoille hymyileviä kasvojaan ja kukitettuja hiuksiaan. Itse asiassa hän kuitenkin katseli puotia miettien, miten näyteikkunan tavarain joukosta voisi kähveltää saippuapalan, jonka sitten voisi yhdestä sousta myydä jollekin läheiselle maalaiskähertäjälle. Hänelle sattui usein, että hän oli tällaisella saippuapalalla ansainnut itselleen aamiaisen. Tällaista työtä, johon hänellä oli suuri taipumus, hän sanoi "parturien kalttaamiseksi".

Seistessään morsianta ja saippuapalaa katselemassa mutisi hän itsekseen:

"Tiistaina. Ei se ollut tiistaina. Oliko se tiistaina? Ehkä oli tiistaina. Niin, oli se tiistaina."

Ei ole koskaan saatu tietää tämän yksinpuhelun merkitystä.

Jos se sattumalta tarkoitti, milloin hän viimeksi oli syönyt päivällistä, oli siitä kolme päivää, sillä nyt oli perjantai.

Kähertäjä-parturi oli hyvän uunin lämmittämässä puodissaan ajamassa erään herran partaa ja loi tuon tuostakin karsaan katseen viholliseensa, palelevaan ja hävyttömään katupoikaan, jolla oli kädet housujen taskussa, mutta ajatukset ilmeisesti valmiina hyökkäykseen.

Gavrochen tarkastellessa morsianta, ikkunaa ja saippuapaloja tuli kaksi erikokoista poikaa, molemmat vielä pienempiä kuin hän, mutta jokseenkin siivosti puettuja, joista toinen näytti olevan seitsemän, toinen viiden vuoden ikäinen; he aukaisivat arastellen oven, menivät puotiin ja pyysivät jotakin, arvattavasti almua, surkeasti kuiskaten, mikä enemmän muistutti vikinää kuin pyytelyä. Molemmat puhuivat yhtä haavaa, mutta mahdotonta oli käsittää, mitä he sanoivat, sillä nuoremman ääni tyrehtyi nyyhkytyksiin ja vanhemman hampaat kalisivat kylmästä. Parturi meni heitä vastaan raivostuneen näköisenä ja panematta partaveistä pois kädestään työnsi heidät takaisin kadulle, vanhemman vasemmalla kädellään, nuoremman polvellaan, ja sulki oven sanoen:

"Tänne ne tulevat jäähdyttämään ihmisten huoneita ihan ilmaiseksi!"

Lapset alkoivat taas itkien jatkaa vaellustaan. Tällä välin oli taivaalle ilmestynyt sadepilvi; alkoi sataa.

Pikku Gavroche juoksi heidän perässään ja rupesi juttelemaan:

"Mikä teidän on, pikkunaskalit?"

"Me emme tiedä, missä saamme olla yötä", vastasi vanhempi.

"Eikö muuta?" sanoi Gavroche. "Niinkuin se muka olisi jotakin! Kuka semmoista itkee? Mitä kanarialintuja te olette?"

Hiukan karhealle ylimielisyydelleen hän antoi nyt suojelevan ystävällisyyden sävyä lisäten:

"Tulkaa mukaani, pienokaiset."

"Kyllä, herra", sanoi vanhempi.

Ja lapset seurasivat häntä kuin arkkipiispaa. He olivat lakanneet itkemästä.

Gavroche johti heitä Saint-Antoine-katua ylöspäin Bastille-aukean suuntaan.

Gavroche loi suuttuneen katseen taakseen parturin puotiin päin.

"Tuo kalttaaja oli sydämetön mies", mutisi hän. "Senkin äpärä."[1]

Eräs katutyttö, joka näki heidän kulkevan rivissä peräkkäin, Gavroche etunenässä, purskahti nauruun. Tämä nauru ilmaisi kunnioituksenpuutetta.

"Hyvää iltaa, neiti Omnibus!" sanoi Gavroche.

Hetkistä myöhemmin, kun hän taas tuli ajatelleeksi parturia, sanoi hän:

"Saakelin käärme. Varro, niin minä haen sepän ja panetan kulkusen pyrstöösi!"

Parturi oli saanut hänet taistelunhaluiseksi. Juuri hypätessään erään katuojan yli hän ärähteli partaiselle portinvartija-akalle, joka seisoi luuta kädessä ja näytti tosiaan syöjättäreltä:

"Onko rouva ulkona ratsunsa kanssa?"

Sitten hän pärskäytti erään ohikulkijan kiiltonahkasaappaille katulokaa.

"Lurjus!" huusi mies kiukustuneena.

Gavroche nosti nokkaansa huivinsa hupusta ja sanoi:

"Onko herralla valittamista?"

"On, sinua vastaan!" vastasi kävelijä.

"Konttori on kiinni", sanoi Gavroche, "minä en ota enää vastaan valituksia."

Jatkaessaan matkaansa hän näki erään talon porttikäytävässä kolme- tai neljätoistavuotiaan kerjäläistytön, joka värisi vilusta ja jonka hame oli niin lyhyt, että polvet näkyivät. Tyttönen alkoi olla jo liian iso sellaiselle. Kasvaminen tekee semmoisia kolttosia. Hame käy liian lyhyeksi, kun alastomuus alkaa käydä säädyttömäksi.

"Tyttöparka!" sanoi Gavroche. "Hänellähän ei ole edes housuja. No, otahan ainakin tämä."

Ja Gavroche otti harteiltaan villahuivin ja pani sen kerjäläistytön laihoille ja vilusta sinerville olkapäille.

Tyttö katseli häntä hämmästyneen näköisenä ja otti huivin vastaan mitään sanomatta. Määrätyllä kurjuuden asteella tulee köyhä niin tylsäksi, että hän ei enää huokaa pahasta eikä kiitä hyvästä.

"Brrr!" sanoi Gavroche sitten palellen pahemmin kuin pyhä Martinus, joka ainakin piti itsellään puolet vaipastaan.

Tällä hetkellä muuttui sade aivan raivokkaan rankaksi. Huonosti palkitsi taivas tällä kertaa hyväntyön.

"Mitä nyt!" huudahti Gavroche. "Mitä tämä tarkoittaa? Vielä enemmän sadetta! Hyvä Jumala, jos tätä jatkuu, niin minä sanon irti virkani."

Ja hän jatkoi taas vaellustaan.

"No, hyvä niinkin", sanoi hän sitten ja katsahti kerjäläistyttöön, joka oli kääriytynyt huivin huppuun, "tuo sai ainakin kuoren, joka riittää."

Ja katsoen sadepilveä hän huusi:

"Nolatuksi tulit!"

Molemmat lapset seurasivat hänen kintereillään.

Kun he tulivat erään sellaisen tiheän ristikon kohdalle, joka Pariisissa merkitsee leipämyymälän ikkunaa, sillä leipää niinkuin kultaakin säilytetään rautaristikoiden takana, kääntyi Gavroche ja sanoi:

"Miten on, poikaset? Onko syöty päivällistä?"

"Herra kulta", vastasi vanhempi, "me emme ole syöneet mitään sitten kuin aamulla."

"Eikö teillä siis ole isää tai äitiä?" kysyi Gavroche majesteetillisesti.

"Anteeksi, herra, meillä on sekä isä että äiti, mutta me emme tiedä, missä he ovat."

"Joskus on parempi tietää se", sanoi Gavroche, joka oli ajattelija.

"Niin", jatkoi vanhempi, "me olemme nyt kävelleet kaksi tuntia ja katselleet katujen kulmissa, voisimmeko löytää jotakin, mutta emme ole mitään löytäneet."

"Sen tiedän", sanoi Gavroche. "Koirat syövät kaikki."

Oltuaan hetken ääneti hän jatkoi:

"Vai niin, on tullut hukattua päivien alkusyyt. Ei tiedetä enää, mihin ne ovat joutuneet. Se ei kelpaa, pojat. On tuhmaa hukata noin pois isoja ihmisiä. Mutta eläähän sitä pitää kuitenkin."

Muita kysymyksiä ei hän heille esittänyt. Asuntopula on tavallinen asia.

Vanhempi pojista, joka nyt oli melkein täydellisesti saanut takaisin lapsuuden aina käsillä olevan huolettomuuden, alkoi puhella:

"On se kumminkin hullua. Mamma sanoi, että hän lähtisi palmusunnuntaina ulos meidän kanssamme ja hankkisi siunattua puksipuuta."

"Älä!" sanoi Gavroche.

"Mamma", sanoi poika, "on rouva, joka asuu yhdessä neiti Missin kanssa."

"Aina parempaa!" sanoi Gavroche.

Tällävälin hän oli pysähtynyt ja muutaman minuutin ajan penkonut vanhojen ryysyjensä joka soppea.

Vihdoin hän kohotti päätään, kasvoillaan ilme, jonka piti osoittaa vain tyytyväisyyttä, mutta joka itse asiassa oli riemuitseva.

"Rauhoittukaa, poikaset!" sanoi hän. "Tässä on illalliseksi kolmelle."

Ja hän otti esiin eräästä taskustaan soun.

Antamatta pienokaisille aikaa ilmaista hämmästystään hän työnsi heidät edellään leipäpuotiin ja pani sounsa pöydälle huutaen:

"Tarjoilija! Viiden sentin edestä leipää!"

Leipuri, joka oli mestari itse, otti leivän ja veitsen.

"Kolme viipaletta, edeskäypä!" jatkoi Gavroche.

Ja lisäsi arvokkaasti:

"Meitä on kolme."

Kun hän näki, että leipuri luotuaan tarkastavan katseen kolmeen illallisvieraaseen otti esiin ruisleivän, pani hän peukalonsa nenänjuureen, nuuskasi niin varmalla tavalla kuin olisi hänellä ollut peukalonpäässä itsensä Fredrik Suuren nuuskaa ja linkosi leipurin naamaan suuttuneen huudahduksen:

"Kekseksa?"

Jos joku lukija luulisi tätä Gavrochen huudahdusta leipurille joksikin venäläiseksi tai puolalaiseksi sanaksi tai sellaiseksi villien huudoksi, joita Jowa- ja Botokudi-intiaanit linkoavat toisilleen joen toiselta rannalta toiselle erämaassa, niin huomautamme, että se ei ole mitään muuta, kuin mitä jokainen ranskalainen sanoo joka päivä: qu'est-ce que c'est que cela?[2] Leipuri ymmärsi täydellisesti ja vastasi:

"Heh! Leipää se on, sangen hyvää mustaa leipää."

"Hevosleipää, tarkoitatte", jatkoi Gavroche tyynesti ja kylmän halveksivasti. "Valkoista leipää sen pitää olla, tarjoilija, vehnäleipää! Minä tässä tarjoan."

Leipuri ei voinut olla hymyilemättä, ja leikatessaan vehnäleivän kolmeen viipaleeseen hän katseli heitä hiukan säälitellen, mikä loukkasi Gavrochea.

"No, leipuri, mikä teidän on, kun noin mittelette meitä sylimitalla?"

Jos heidät kaikki kolme olisi pantu päällekkäin, olisivat he tuskin yhteensä olleet sylen mittaiset.

Kun leipä oli leikattu, otti leipuri sounsa, ja Gavroche sanoi lapsille:

"Popsikaa!"

Pikku pojat katsoivat häntä epäröiden.

Gavroche alkoi nauraa:

"Ah se oli totta", sanoi hän, "ei vielä ymmärretä, ollaan liian pieniä."

Ja sitten hän selitti:

"Syökää!"

Samalla hän ojensi kummallekin leivänkimpaleen.

Ajatellen, että vanhempi, jonka hän katsoi arvollisemmaksi keskusteluun, kaipaisi erikoista kehoitusta ja pitäisi vapauttaa kaikesta epäröinnistä ruokahalunsa tyydyttämiseksi, hän lisäsi ojentaessaan hänelle suurimman kimpaleen:

"Paina tuo pyssyyn."

Kolmas pala oli pienempi kuin molemmat toiset; sen otti hän itse.

Lapsiraukat olivat nälkäiset, Gavroche mukaanluettuna. Syödessään ahnaasti leipäänsä he olivat tiellä puodissa, ja kun leipuri oli saanut maksunsa, katsoi hän heitä nyt karsaasti.

"Tulkaa, mennään taas kadulle", sanoi Gavroche.

He lähtivät jälleen kävelemään Bastille-aukeaa kohti.

Aina vähän päästä, kun he olivat valaistujen puodinikkunain kohdalla, pysähtyi pienin poika katsomaan, mitä kello oli, lyijykellosta, joka purjelangan pätkästä riippui hänen kaulassaan.

"Tuo se taitaa olla oikea kanarialintu", sanoi Gavroche.

Senjälkeen hän mutisi mietteissään hampaittensa välistä:

"Samapa se, mutta jos minulla olisi kakaroita, pitäisin heistä paremman huolen."

Kun he olivat syöneet leipänsä loppuun ja tulleet ikävän Ballets-kadun kulmaan, jonka taustalla näkee La Force-vankilan matalan ja uhkaavan portin, kuului joku sanovan:

"Ah, sinäkö se olet, Gavroche?"

"Kas, Montparnasse", sanoi Gavroche.

Katupojan puhuttelija oli oudonnäköinen mieshenkilö, mutta tosiaankin Montparnasse, valepuvussa ja siniset silmälasit nenällä, vaikka Gavroche siitä huolimatta hänet helposti tunsi.

"Saakeli soikoon", jatkoi Gavroche, "nuttu samaa väriä kuin pellavasiemenpuuro ja siniset silmälasit kuin asianajajalla. Sinä olet hienonnäköinen, kautta isäni kunnian!"

"Hst", sanoi Montparnasse, "älä puhu niin kovaa."

Ja hän veti vikkelästi Gavrochen puodinikkunan valosta syrjään.

Molemmat pikkupojat seurasivat konemaisesti pitäen toistensa kädestä kiinni.

Kun he olivat tulleet erääseen porttiholviin uteliailta katseilta ja sateelta suojaan, kysyi Montparnasse:

"Tiedätkö, mihin minä aion?"

"L'abbaye de Monte-à-Regret'hen",[3] vastasi Gavroche.

"Irvihammas!"

Ja Montparnasse jatkoi:

"Minä menen tapaamaan Babet'ta."

"Vai niin", sanoi Gavroche, "vai on tytön nimi Babet."

Montparnasse sanoi hiljemmällä äänellä:

"Ei se ole tyttö, vaan mies."

"Ah, Babet!"

"Niin, Babet."

"Minä luulin, että hänellä oli rannerengas."

"Hän on heittänyt sen pois."

Ja hän kertoi katupojalle, että Babet äskettäin eräänä namuna, kun hänet piti siirtää Conciergerie-vankilaan, oli karannut kääntyen vasemmalle eikä oikealle istuntohuoneen käytävässä.

Gavroche ihaili sellaista taitavuutta.

"Mikä taiteilija!" sanoi hän.

Montparnasse kertoi vielä erinäisiä yksityiskohtia Babet'n karkaamisesta ja sanoi lopuksi:

"Eikä siinä vielä kaikki!"

Gavroche oli kuunnellessaan tarttunut espanjanruokoon, jota Montparnasse piti kädessään, ja vaistomaisesti vetänyt sen yläosaa, jolloin tikarin terä oli paljastunut.

"Ah", sanoi hän painaen tikarin nopeasti sisään, "sinulla on siviilipukuinen santarmi mukanasi!"

Montparnasse iski silmää.

"Ahaa", jatkoi Gavroche, "sinulla on siis aikomus otella pollarien kanssa?"

"Eihän koskaan voi tietää", vastasi Montparnasse välinpitämättömällä äänellä. "Ainahan nuppineula on hyvä mukana olemassa."

Gavroche kysyi uudelleen:

"Mitä sinä sitten aiot tänä yönä puuhata?"

Montparnasse kääntyi taas vakavaksi ja sanoi joka tavua venyttäen:

"Yhtä ja toista."

Sitten hän äkkiä muutti puheenaihetta ja sanoi:

"Se oli totta!"

"Mikä sitten?"

"Tuota, minulle tapahtui tässä äskettäin jotakin. Ajatteles! Tapaan erään porvarin. Hän lahjoittaa minulle saarnan ja kukkaronsa. Minä pistän kukkaron taskuuni. Minuuttia myöhemmin koetan taskuani. Siellä ei ollut mitään jäljellä."

"Muuta kuin saarna", sanoi Gavroche.

"Entä sinä", käänsi Montparnasse puhetta, "mihin sinä nyt olet menossa?"

"Minä vien nämä lapset sänkyyn."

"Mihin sitten?"

"Kotiini."

"Missä sinun kotisi on?"

"Meillä."

"Asutko muka jossakin."

"Sattuu semmoistakin."

"Ja missä sitten asut?"

"Norsussa", vastasi Gavroche.

Vaikka olikin luonnostaan kankea kummastumaan, ei Montparnasse tällöin voinut olla huudahtamatta: "Norsussa!"

"Niinpä niinkin, norsussa", vastasi Gavroche. "Keksa-a?"

Se on taas sana, jota ei kukaan kirjoita, mutta kaikki käyttävät. "Keksa-a" merkitsee: qu'est-ce que cela a?[4]

Gavrochen syvä kysymys palautti Montparnassen tasapainoon. Hän näytti saavan paremman käsityksen Gavrochen asunnosta.

"Vai norsussa", sanoi hän. "Onko siellä hyväkin?"

"Hyvin hyvä", sanoi Gavroche. "Siellä on oikein etevä olla. Ei ole semmoista kylmää vetoa kuin siltain alla."

"Miten sinä pääset sisään?"

"Astun sisään."

"Onko siinä sitten reikä?" kysyi Montparnasse.

"Totta kai! Mutta siitä et saa puhua. Se on etujalkojen välissä. Pollarit eivät ole sitä huomanneet."

"Ja sinä kiipeät ylös? Niin, nyt ymmärrän."

"Reipas käsiote. Yks kaks, ja se on tehty. Ja sisällä olet."

Hetken äänettömyyden jälkeen sanoi Gavroche:

"Näitä pienokaisia varten minun täytyy hankkia tikapuut."

Montparnasse alkoi nauraa.

"Mistä perhanasta sinä olet saanut nuo naskalit?"

Gavroche vastasi ihan yksinkertaisesti:

"Minä sain nämä pienokaiset lahjaksi eräältä parturilta."

Tällävälin oli Montparnasse tullut miettiväiseksi.

"Sinä tunsit minut aika helposti", mutisi hän.

Hän otti taskustaan kaksi pientä esinettä, jotka itse asiassa olivat vain kaksi pumpuliin käärittyä pientä sulkakynänpätkää, ja pisti yhden kumpaankin sieraimeensa. Tämä muutti hänen nenänsä muodon.

"Tuo tekee sinusta toisen ihmisen", sanoi Gavroche, "se kaunistaa sinua, noin sinun pitäisi esiintyä aina."

Montparnasse oli kaunis poika, mutta Gavroche oli koiranleuka.

"Leikki pois, miltä minä nyt näytän?" kysyi Montparnasse.

Hänen äänessään oli nyt ihan toinen sävy. Silmänräpäyksessä oli Montparnasse muuttunut tuntemattomaksi.

"No, nyt voit näytellä narria!" huudahti Gavroche.

Molemmat pikkupojat, jotka siihen saakka eivät olleet kuulleet mitään, vaan kaivelivat sormillaan nenäänsä, lähestyivät kuullessaan sanan "narri" ja katselivat Montparnassea ilon ja ihailun tuntein.

Montparnasse oli valitettavasti tullut levottomaksi.

Hän laski kätensä Gavrochen olalle ja sanoi omituisesti painostaen:

"Niin, kuule, mitä sulle sanon, poika, että niin jos minä olin paikalla koirani, puukkoni ja vaimoni kanssa, ja te olisitte niin tarjonneet minulle kymmenen suurta souta, niin en olisi kieltäytynyt siihen ryhtymästä, mutta nythän niin ei ole laskiaistiistai."

Tämä merkityksetön loru teki Gavrocheen omituisen vaikutuksen. Hän kääntyi äkkiä, tähysti pienillä kiiluvilla silmillään tarkasti ympärilleen ja huomasi muutaman askelen päässä heihin selin kääntyneen poliisin. Gavrochelta pääsi huudahdus: "Vai niin!" Mutta hän vaikeni samassa ja sanoi sitten Montparnassen kättä pudistaen:

"Niinpä terve taas, minä menen norsuuni naskalien kanssa. Jos jonakin yönä tarvitset minua, tule hakemaan sieltä. Minä asun ensimmäisessä kerroksessa. Siellä ei ole portinvartijaa. Kysyt vain herra Gavrochea."

"Hyvä on", sanoi Montparnasse.

He erosivat; Montparnasse lähti Grève-, Gavroche Bastille-aukeaa kohti. Pikku viisivuotias, jota isompi veli piti kädestä, samoinkuin tätä vuorostaan Gavroche, kääntyi useaan kertaan katsomaan taakseen nähdäkseen vielä "narrin".

Se sanaryöppy, jolla Montparnasse ilmoitti Gavrochelle poliisin läsnäolon, ei sisältänyt muuta merkillistä kuin useaan kertaan toistuvan sanan niin, mikä äänne näin usein toistettuna merkitsee: Varo, ei voi puhua vapaasti.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli Bastille-aukean kaakkoiskulmassa entisen vankilinnan vallihautaan yhdistetyn kanavan venevalkaman lähellä kummallinen muistomerkki, joka jo on haihtunut pariisilaisten muistista. Olisi kannattanut jättää siihen jotakin jälkeä, se kun oli "instituutin jäsenen, Egyptin-armeijan ylipäällikön" ajatus.

Me käytämme sanaa muistomerkki, vaikka se oli vain malli. Mutta tämä mallikin, merkillinen luonnos, suurenmoinen jäännös Napoleonin aatteesta, jonka kaksi tai kolme peräkkäistä myrskyä oli vienyt pois ja joka kerta heittänyt kauemmaksi meistä, oli tullut historialliseksi ja saanut jonkinlaisen lopullisen leiman, joka oli ristiriidassa sen vanhanaikaisen rakenteen kanssa. Se oli neljänkymmenen jalan korkuinen, puusta ja savesta rakennettu norsu, jonka selässä oli taloa muistuttava torni ja joka joskus oli maalattu viheriäksi, mutta jonka aurinko, sade ja aika sittemmin yhdessä olivat maalanneet mustaksi. Tässä aukean autiossa kolkassa piirtyi kolossi, sen leveä otsa, sen kärsä, sen hampaat, sen torni, sen suunnattoman suuri selkä, sen neljä pylväsmäistä jalkaa hämmästyttävällä ja kaamealla tavalla öistä tähtitaivasta vasten. Ei tiedetty, mitä sen piti merkitä. Se oli jonkinlainen kansanomainen tunnuskuva. Se oli synkkä, arvoituksellinen, jättimäinen. Se oli jonkinlainen valtava näkyväinen kummitus nyttemmin näkymättömän Bastilli-kummituksen rinnalla.

Harva muukalainen kävi tätä rakennusta katsomassa; ohikulkija ei sen ääreen pysähtynyt. Se oli rappeutumistilassa; jokainen vuodenaika irroitti muurisavea norsun kyljistä ja uursi siihen kauheita haavoja. "Ediilit", kuten hienommalla kielellä sanotaan, olivat unohtaneet sen vuoden 1814 jälkeen. Se seisoi siinä nurkassaan, synkkänä, sairaana, romahtamaisillaan, ympärillään laho aita, jota juopuneet ajurit alituisesti likasivat; halkeamat hajoittivat sen vatsaa, pitkä palkki pisti esiin hännän alta, jalkojen välissä kasvoi korkeata ruohoa; ja kun paikan pinta viimeisten kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli sen ympärillä kohonnut, kuten aina suurissa kaupungeissa, missä täyttäminen vähitellen ja huomaamatta, mutta lakkaamatta kohottaa maata, seisoi se nyt kuopassa, joten näytti siltä kuin maa sen alla olisi vajonnut. Se oli likainen, halveksittu, luotansa työntävä ja ylpeä, ruma arkisielujen, mutta haikeamielisyyttä herättävä ajattelijan silmissä. Siinä oli jotakin likaista, minkä on valmis lakaisemaan pois, ja jotakin majesteetillista, mitä tahdotaan raastaa mestauslavalle.

Kuten jo olemme maininneet, muutti se yöllä muotoansa. Yö on kaikkien varjojen oikea olotila. Hämärän tullessa vanha norsu ikäänkuin kirkastui; se sai tyynen ja peloittavan muodon pimeyden kaameassa hiljaisuudessa. Samoin kuin se kuului entisyyteen, kuului se yöhönkin, ja yön pimeys sopi sen suuruudelle.

Tämä muistomerkki, karkea, kömpelö, raskas, synkkä, äreä, melkein muodoton, mutta kieltämättä majesteetillinen, jossa oli jonkinlaista ylvään arvokkuuden leimaa, on hävinnyt jättääkseen vallan riidattomaksi senlaatuiselle asianmukaisilla savutorvilla koristetulle jattiläisuunille, joka on astunut synkeiden yhdeksäntornisten linnoituslinnain tilalle suunnilleen niinkuin keskiluokka on tullut feodaalivallan sijaan. On aivan luonnollista, että uuni on sellaisen aikakauden tunnuskuva, jonka mahti on padassa. Tämä aikakausi on ohimenevä, ja sen kukistuminen on jo alkanut; aletaan ymmärtää, että vaikka kattilassa voi olla voimaa, voi mahtia olla ainoastaan aivoissa, tai toisin sanoen, että maailmaa eivät vie eteenpäin höyryveturit, vaan aatteet. Pankaa höyryveturit aatteiden eteen, hyvä, mutta älkää pitäkö hevosta ajajana.

Palaamme Bastille-aukealle. Norsun rakennusmestarin oli onnistunut muurisavella aikaansaada jotakin suurta; savutorvien rakennusmestari sitävastoin oli onnistunut aikaansaamaan pronssilla jotakin pientä.

Tämä savutorvi, jolle on annettu kalskahtava nimi "heinäkuunpatsas", oli vielä vuonna 1832 päällystetty puulaudoituksella, jota me puolestamme kaipaamme, ja ympäröity laajalla aitauksella, joka kokonaan eristi norsun maailmasta.

Tähän aukean kolkkaan, jota kaukainen katulyhty heikosti valaisi, johti katupoika kumppaneitaan.

Sallittakoon meidän tässä pysähtyä huomauttaaksemme, että puhumme silkkaa totta ja että kaksikymmentä vuotta sitten eräs lapsi oli oikeudessa syytteessä irtolaisuudesta ja murtautumisesta julkisen muistomerkin sisään, kun hänet oli tavattu makaamassa Bastille-norsun sisässä. Tämän todettuamme jatkamme kertomusta.

Lähellä kolossia Gavroche ymmärsi sen vaikutuksen, minkä tavattoman suuri voi tehdä tavattoman pieneen, ja sanoi:

"Älkää pelätkö, poikaset!"

Sitten hän ryömi eräästä aidanraosta aituukseen, missä norsu oli, ja auttoi lapset reiästä sisään. Molemmat olivat kyllä hiukan peloissaan, mutta seurasivat Gavrochea sanaa sanomatta ja uskoivat itsensä sen pienen ryysyläiskaitselmuksen huostaan, joka oli antanut heille leipää ja luvannut yösijan.

Aituuksen sisäpuolella oli tikapuut, joita erään läheisen lautatarhan työmiehet päivittäin käyttivät. Gavroche nosti ne ylös ihmeteltävän voimakkaasti ja asetti ne norsun toista etujalkaa vasten. Jokseenkin sillä kohdalla, mihin tikapuiden yläpää ulottui, näkyi pimeä reikä kolossin vatsassa.

Gavroche näytti vierailleen tikapuita ja reikää ja sanoi:

"Kiivetkää ylös ja menkää tuosta sisään."

Pikkupojat katsoivat säikähtyneinä toisiansa.

"Mitä, pelkäättekö, poikaset?" huudahti Gavroche.

Ja hän lisäsi:

"Nyt saatte nähdä."

Hän tarttui lujasti norsun pykäläiseen jalkaan ja oli silmänräpäyksessä, tikapuiden apua käyttämättä, ylhäällä reiän kohdalla. Hän livahti sisään kuin käärme rakosesta.

Hän katosi sisään, mutta hetken kuluttua näkivät lapset hänen kalpeat kasvonsa taas pimeän aukon suulla.

"No, ylös nyt, poikaset!" huusi hän. "Saatte nähdä, kuinka hyvä täällä on olla. Kiipeä ensin sinä", sanoi hän vanhemmalle, "minä ojennan sinulle käteni."

Poikaset kyhnäsivät käsivarsillaan toisiaan kylkeen; Gavroche sekä peloitti että rauhoitti samalla kertaa, ja sitäpaitsi satoi sangen rankasti. Vanhempi uskalsi yrittää. Kun nuorempi näki veljen kiipeävän ylös ja huomasi jäävänsä yksin hirveän suuren eläimen jalkojen väliin, itketti häntä kovasti, mutta hän ei uskaltanut ruveta itkemään.

Vanhempi kiipesi, vaikka hoippuen, tikapuita ylös; Gavroche rohkaisi häntä sellaisilla ääntelyillä, joita miekkailunopettaja huutelee oppilailleen tai muulinajaja elukoilleen:

"Älä pelkää!" – "Kas noin!" – "Kiipeä vain!" – "Pane jalkasi siihen!" – "Tänne käsi!" – "Reipas ote!"

Ja kun poika oli ulottuvilla, tarttui Gavroche reippaasti ja voimakkaasti hänen käsivarteensa ja veti hänet luokseen.

"Hyvin tehty!" sanoi hän.

Poika oli nyt tullut aukosta sisään.

"Odota minua tässä", sanoi Gavroche. "Tehkää hyvin ja istukaa, herraseni!"

Hän ryömi ulos aukosta samalla tavalla kuin oli kömpinyt sisään, liukui notkeasti kuin apina alas norsun toista jalkaa, tuli ruohikolle, tarttui viisivuotiaan kainaloihin, asetti hänet tikapuiden eteen ja alkoi kavuta ylös hänen takanaan, huutaen vanhemmalle:

"Minä työnnän häntä, sinä saat vetää hänet sisään."

Tuossa tuokiossa oli poikanen ylös työnnettynä ja reiästä sisään vedettynä, ennenkuin ehti ajatellakaan; Gavroche kömpi sisään hänen perässään, potkaisi tikapuut nurin, alkoi taputtaa käsiään ja huudahti:

"Kas niin, nyt olemme täällä! Eläköön kenraali Lafayette!"

Tämän purkauksen jälkeen hän lisäsi:

"No, pojat, nyt te olette minun kotonani."

Gavroche oli tosiaan kotonaan.

Odottamaton hyöty hyödyttömästä! Tämä suunnaton muistomerkki, joka oli edustanut keisarin ajatusta, oli tullut katupojan asunnoksi. Itse hylättynä se oli antanut suojaa hylätyille.

Se reikä, josta Gavroche oli kömpinyt sisään, oli kätkössä norsun vatsan alla ja niin pieni, että tuskin muut kuin kissat ja lapset mahtuivat siitä kulkemaan.

"Ensinnäkin ilmoitamme portinvartijalle, että emme ole tavattavissa", sanoi Gavroche.

Samassa hän poistui pimeään niin varmasti, että näki hänen tarkoin tuntevan asumuksensa, ja toi laudankappaleen ja peitti sillä reiän.

Gavroche palasi taas pimeään.

Lapset kuulivat nyt fosforipulloon pistetyn tulitikun sähisevän äänen. Raapaisutikkuja ei vielä ollut; n.s. Fumades-koje edusti siihen aikaan edistystä.

Äkillinen valonliekki sai pojat räpyttämään silmiään; Gavroche oli sytyttänyt sellaisen hartsiin kastetun kimpun purjelanganpätkiä, jota sanotaan "kellarirotaksi". Tämä valaisukoje tosin savusi enemmän kuin valaisi, mutta sen valossa saattoi kuitenkin hämärästi nähdä norsun sisustaa.

Gavrochen molemmat vieraat katselivat ympärilleen ja tunsivat tällöin jokseenkin samaa kuin henkilö, joka olisi ollut suljettuna Heidelbergin suureen viinitynnyriin, tai pikemminkin samaa kuin Joonas mahtoi tuntea ollessaan raamatunhistoriallisen valaskalan vatsassa. He olivat jättiläismäisen luurangon sisässä. Ylinnä oli pitkä ruskea palkki, josta säännöllisten välimatkojen päässä haarautui sivupalkkeja, muodostaen siten selkärangan ja kylkiluut; niistä oli kiinni kaikenlaisia muurisaven kappaleita kuin sisälmyksinä, ja suuret hämähäkinverkot, jotka ulottuivat kylkiluusta toiseen, muodostivat pölyisiä väliseinämiä. Siellä täällä nurkissa näki suuria tummia pälviä, jotka näyttivät elävän ja äkkiä muuttivat paikkaa ikäänkuin hätääntynein liikkein.

Norsun selästä sen vatsan pohjalle pudonneet muurisavenkappaleet olivat täyttäneet tämän epätasaisuudet, joten siellä saattoi kävellä kuin permannolla.

Pienempi pojista hykertyi veljeensä kiinni ja sanoi puoliääneen:

"Täällä on niin mustaa."

Tämä lause sai Gavrochen selittelemään. Lasten pelästynyt muoto teki rohkaisun tarpeelliseksi.

"Mitä jaarittelette?" huudahti hän. "Eikö muka maita? Ollaanko niin nirsoja? Tuileries'ssäkö pitäisi asua? Jos olette tuhmia nautoja, niin sanokaa se. Mutta minä saan ilmoittaa, etten kuulu tyhmeliinien rykmenttiin. Kuinka on, oletteko te jonkin korskan aasin varsoja?"

Kovakouraisuus on hyvä keino pelkuruutta vastaan. Se rauhoittaa. Lapset lähestyivät Gavrochea.

Tuntien isällistä liikutusta tästä luottamuksesta siirtyi Gavroche ankaruudesta lempeyteen ja kääntyi pienemmän pojan puoleen:

"Pöllöpää", sanoi hän hyväilevällä äänellä, "ulkona mustaa on. Ulkona sataa, mutta täällä ei sada; ulkona on kylmä, mutta täällä ei tunnu tuulenhenkäystäkään; ulkona on pahoja ihmisiä, mutta täällä ei ole ketään; ulkona ei paista edes kuu, mutta täällähän loistaa, totisesti, minun lamppuni."

Lapset alkoivat katsella huonetta vähemmän pelokkaina, eikä Gavroche antanut heille aikaa pitkiin aprikoimisiin.

"No, pian nyt!" sanoi hän.

Ja hän työnsi heidät edellään erääseen nurkkaan, jota tahtoisimme sanoa huoneen taustaksi.

Siellä oli hänen sänkynsä.

Gavrochen vuode oli täydellinen; toisin sanoen: siinä oli patja, peitto ja komero, jonka edessä oli uutimet.

Patjana oli olkimatto, peittona jokseenkin suuri kaistale karkeata, harmaata villakangasta, hyvin lämmin ja melkein uusi. Komero oli syntynyt seuraavasti:

Kolme verraten pitkää seivästä oli tukevasti sijoitettu permannon muurisoraan ja ylhäältä sidottu yhteen köydellä, joten ne muodostivat jonkinlaisen pyramiidin. Tämä pyramiidi kannatti messinkilankaverkkoa, joka yksinkertaisesti oli ripustettu sen päälle, mutta taidokkaasti sovitettu ja kiinnitetty teräslangoilla, niin että se täydellisesti verhosi seiväspyramiidin. Kehä suuria kiviä piti verkkoa kiinni maassa, niin ettei mikään voinut tunkeutua sisään sen lomitse. Tämä verkko oli sellaista tiuhaa messinkilankaristikkoa, jota käytetään lintuhäkkeihin eläintarhoissa. Verkon alla oli Gavrochen vuode kuin häkissä. Koko laitos muistutti eskimotelttaa.

Gavroche siirteli hiukan kiviä, jotka pitivät verkkoa kiinni maassa etupuolelta, ja kaksi verkon päällekkäin olevaa lievettä erkani siten toisistaan.

"Kontatkaa sisään, pojat!" sanoi Gavroche.

Hän antoi vieraansa nyt varovasti kömpiä häkkiin, kömpi itse perässä, pani kivet taas paikoilleen ja sulki aukon tiiviisti.

He makasivat nyt kaikki kolme pitkällään matolla.

Niin pieniä kuin olivatkin ei kukaan heistä olisi mahtunut seisomaan komerossa. Gavrochella oli yhä soihtunsa kädessään.

"Nukkukaa nyt", sanoi hän. "Minä sammutan kandelaaberin."

"Mutta kuulkaa, herra", sanoi vanhempi veljeksistä Gavrochelle viitaten messinkiverkkoon, "mitä varten tämä on tässä?"

"Rottien vuoksi", vastasi Gavroche vakavasti. "Nukkukaa nyt."

Hän katsoi kuitenkin olevan syytä lisätä muutamia sanoja poikasten valistukseksi ja jatkoi senvuoksi:

"Nämä ovat kaikki Jardin des Plantes'ista tuotuja tavaroita. Niitä käytetään villien eläimien häkeiksi. Siellä on niitä kokonainen makasiini täynnä. Tarvitsee vain kiivetä aidan yli, ikkunasta sisään ja ryömiä erään portin alitse, niin saa niin paljon kuin tahtoo."

Puhuessaan hän kietoi osan peitettä pienemmän pojan ympärille, joka hiljaa sanoi:

"Ah, kuinka se on hyvä ja lämmin!"

Gavroche loi tyytyväisen silmäyksen peittoon.

"Se 011 myöskin Jardin des Plantes'ista", sanoi hän. "Sen olen ottanut apinoilta."

Sitten hän osoitti vanhempaa mattoa, jonka päällä he makasivat ja joka oli hyvin paksu ja erinomaisen hyvin tehty, ja lisäsi:

"Tämä kuului kirahville."

Hetken kuluttua hän jatkoi:

"Kaikki nämä olivat eläinten hallussa. Minä otin ne niiltä. Ne eivät olleet siitä pahoillaan. Minä sanoin niille: 'Ne tulevat norsulle'."

Molemmat lapset katselivat pelokkaan ja hämmästyneen kunnioittavasti tätä pelkäämätöntä ja kekseliästä olentoa, joka oli koditon niinkuin hekin, yksinäinen kuin he, pieniruumiinen kuin he, mutta jossa oli jotakin ihmeteltävää ja kaikkivaltiasta, joka tuntui heistä yliluonnolliselta ja jonka kasvoilla kaikkien vanhan silmänkääntäjän virnistyksien ohella oli mitä luonnollisinta ja viehättävintä hymyä.

"Mutta, herra", sanoi vanhempi ujosti, "ettekö te sitten pelkää poliiseja?"

Gavroche vastasi vain:

"Poikanen, ei sanota poliiseja, sanotaan pollareita."

Pienempi piti silmiään auki, mutta ei sanonut mitään. Kun hän makasi maton reunalla ja vanhempi keskellä mattoa, työnsi Gavroche peiton reunan hänen alleen, aivan kuin oma äiti olisi tehnyt, ja sovitti maton korkeammaksi pään kohdalta panemalla sen alle joitakin vanhoja riepuja, niin että siitä syntyi oikea päänalunen pojalle. Sitten kääntyi hän vanhemman puoleen:

"No, eikö täällä ole hyvä olla?"

"On", vastasi poika ja loi Gavrocheen pelastetun enkelin katseen.

Poikaset, jotka olivat aivan läpimärkiä, alkoivat taas tuntea itsensä lämpimiksi.

"No", kysyi Gavroche, "mitä te sitten äsken itkitte?"

Viitaten pienempään sanoi hän vanhemmalle veljelle:

"Tuommoisesta pienestä itikasta en sano mitään, mutta typerää on, että niin iso poika kuin sinä itkee; olithan ihan vasikan näköinen."

"Niin", sanoi lapsi, "mutta kun meillä ei ollut mitään paikkaa, mihin mennä, ja meitä peloitti olla ihan yksin koko yö."

"Poika", sanoi Gavroche, "ei puhuta yöstä, sanotaan silkki."

"Kiitän nöyrimmästi, herra", sanoi lapsi.

"Kuule", jatkoi Gavroche, "ei kannata koskaan turhasta ruikuttaa. Minä pidän huolta teistä. Saat nähdä, kuinka hauskaa voi olla. Kesällä menemme la Glacièreen Navet'n, erään toverin kanssa; siellä uimme venevalkamassa ja juoksemme ilkialastomina tukkilautoilla vastapäätä Austerlitz-siltaa pesuakkojen kiusaksi. Ne huutavat ja tulevat aivan hurjiksi, ah, jos tietäisit, kuinka hassunkurisilta he näyttävät! Sitten mennään katsomaan luurankomiestä. Hän on elävä. Hän on Champs Élysées'llä. Hän on laiha kuin aidanseiväs, se kaveri. Ja sitten minä vien teidät teatteriin. Saatte nähdä Frederick Lemaîtren. Minä saan pilettejä, minä tunnen näyttelijät, olenpa kerran näytellyt itsekin eräässä kappaleessa. Meitä oli muutamia tuommoisia poikasia ja me juoksimme erään vaatteen alle, joka oli olevinaan meri. Minä toimitan teille paikan teatterissani. Sitten menemme katsomaan villejä. Mutta ne eivät ole oikeita villejä. Niillä on ihonväriset trikoot, jotka poimuilevat siellä täällä ja ovat kyynärpäistä paikatut valkoisella langalla. Sitten mennään oopperaan. Me menemme sisään taputtajien (klaköörien) kanssa. Oopperan klakki on hyvin kokoonpantu, mutta minä en tahtoisi kuulua pikkuteatterien klakkiin. Voitko ajatella, että oopperassa on sellaisia, jotka maksavat kaksikymmentä souta saadakseen olla mukana, mutta ne ovat nautoja. Ja sitten mennään katsomaan, kun joku mestataan. Minä näytän teille pyövelin. Hän asuu Marais-kadun varrella. Herra Sanson on hänen nimensä. Talon portilla on kirjelaatikko. – Niin, siten voi pitää sanomattoman hauskaa!"

Tällä hetkellä tipahti pisara sulaa pihkaa Gavrochen sormelle ja palautti hänet elämän todellisuuksiin.

"Peijakas!" huudahti hän, "sydän on kohta lopussa. Huomatkaa! Minä en voi uhrata enempää kuin yhden soun kuussa valaistukseen. Kun pannaan maata, on nukuttava. Meillä ei ole aikaa lukea Paul de Kockin romaaneja, meillä. Ja sitäpaitsi voisi valo näkyä ulos sisäänajoportin rakosista, ja silloin tarvitsisi pollarien vain katsoa sisään."

"Ja sitten", huomautti häveliäästi vanhempi poika, joka yksin rohkeni puhua Gavrochen kanssa ja vastata hänelle, "ja sitten voisi jokin kipuna pudota oljille; täytyy varoa tulipaloa."

Rajuilma yhä yltyi. Ukkosen jyrinän lomissa kuuli rankkasateen pieksävän kolossin selkää.

"Pitkän nenän sai sade!" sanoi Gavroche. "Minusta on hauskaa kuulla, kuinka se juoksee suuresta pullosta pitkin talon jalkoja. Talvi on nauta, tuhlaa tavaraansa ja vaivaansa eikä kuitenkaan saa meitä kastelluksi, ja se saa sen vanhan vesiäijän murisemaan."

Tätä viittausta ukonilmaan, jonka kaikkiin seurauksiin Gavroche yhdeksännentoista vuosisadan filosofina alistui, seurasi huikea salama, niin häikäisevä, että sen välähdys näkyi rakosten läpi norsun vatsaan. Melkein samassa jyrähti ukkonen tavattoman ankarasti. Molemmat pikkupoikaset huudahtivat ja hypähtivät niin kiivaasti, että verkkolaite oli vähällä mennä nurin; mutta Gavroche käänsi rohkeat kasvonsa heihin päin ja itse ukkosjyrinänä purskahti äänekkääseen nauruun.

"Olkaa rauhassa, lapset! Ei suinkaan me ruveta vääntämään nurin koko norsua. Se oli pulska ukkonen! Eikös ollutkin? Eikä se ollut nolo salamakaan. Eläköön hyvä Jumala! Totisesti, sehän oli esitetty melkein yhtä hyvin kuin Ambigu-teatterissa!"

Tämän sanottuaan hän pani verkon taas kuntoon, työnsi lapset hiljaa takaisin vuoteelle, painoi heidän polvensa alas, jotta he oikaisisivat jäseniänsä kunnollisesti, ja sanoi:

"Koska Herra sytyttää kynttilänsä, voin minä sammuttaa omani. Lasten pitää nukkua, pikkumiehet. On hyvin vahingollista olla nukkumatta. Kääriytykää nyt hyvin peittoon, sillä nyt minä sammutan. Onko valmista?"

"On", vastasi vanhempi, "nyt on hyvä. Tuntuu kuin minulla olisi untuvatyyny pään alla."

"Ei sanota pää, poikaseni, sanotaan nuppi", oikaisi Gavroche.

Lapset painautuivat toisiaan vasten. Gavroche korjasi viimeisen kerran heidän asentoansa matolla, veti peiton heidän ylleen aina korviin saakka ja sanoi kolmannen kerran:

"Nukkukaa nyt!"

Sitten hän sammutti "kynttilänsä".

Tuskin oli valo sammutettu, kun verkko, jonka alla nuo kolme lasta makasivat, alkoi omituisesti värähdellä. Kuului kihnutusta, jonkinlaista metallista ääntä aivan kuin olisi kynsillä ja hampailla raaputettu messinkilankaa. Tätä säestämässä oli kaikenlaisia pieniä, piipittäviä ääniä.

Kun viisivuotias pikkumies kuuli tämän päänsä päällä, oli hän aivan jähmettyä pelosta ja kyhnäisi vanhempaa veljeään kyynärpäällään, mutta tämä oli jo vaipunut uneen, niinkuin Gavroche oli käskenyt. Silloin pikkumies vihdoin rohkeni puhutella Gavrochea, mutta ihan hiljaa ja henkeä pidättäen:

"Herra!"

"Mikäs on?" sanoi Gavroche, joka juuri oli sulkenut silmänsä.

"Mitä tuo on?"

"Ne on rottia", vastasi Gavroche.

Ja painoi taas päänsä mattoon.

Rottia, joita norsun ruhossa oli tuhansittain ja jotka muodostivat ne elävät mustat täplät, joista puhuimme, oli näet valonliekki, niin kauan kuin se loisti, pitänyt kunnioittavan kaukana, mutta kohta kun tämä luola, joka oli kuin niiden kaupunki, oli jälleen pimeänä ja ne vainusivat sitä, mitä kunnianarvoisa sadunkertoja Perrault sanoo "tuoreeksi lihaksi", olivat ne joukolla syöksyneet Gavrochen teltan kimppuun, kiivenneet sen päälle huippuun saakka ja pureksivat nyt verkon silmukoita, syödäkseen itsensä tämän uudenlaisen linnunhäkin sisään.

Pikkumies ei voinut nukkua.

"Herra!" sanoi hän uudelleen.

"Mikäs on?" sanoi Gavroche.

"Mitä rotat ovat?"

"Hiiriä."

Tämä selitys rauhoitti poikaa hiukan. Hän oli nähnyt valkoisia hiiriä eikä ollut niitä pelännyt. Mutta hän avasi suunsa vielä kerran:

"Herra!"

"Mikäs on?" sanoi Gavroche taas.

"Miksei teillä ole kissaa?"

"Minulla on ollut", vastasi Gavroche, "toin sen tänne, mutta ne söivät sen minulta."

Tämä selitys kumosi edellisen vaikutuksen, ja pikkumies alkoi jälleen vapista. Keskustelu hänen ja Gavrochen välillä alkoi nyt neljännen kerran.

"Herra!" – "Mikäs on?" – "Kenen ne söivät?" – "Kissan." – "Kuka söi kissan?" – "Rotat." – "Hiiretkö?" – "Niin, rotat."

Lapsi, aivan säikähtyneenä ajatellen hiiriä, jotka söivät kissoja, jatkoi:

"Luuleeko herra, että nuo hiiret voisivat syödä meidätkin?"

"Tietysti", sanoi Gavroche.

Lapsen pelästys nousi nyt huippuunsa. Mutta Gavroche lisäsi:

"Älä pelkää. Ne eivät voi päästä sisään. Ja olenhan minä täällä. Kas niin, ota kiinni minun kädestäni. Ole hiljaa ja nuku nyt."

Gavroche otti pikkumiehen käden omaansa, jonka hän ojensi vanhemman veljen yli. Lapsi piti siitä kiinni ja rauhoittui. Rohkeudella ja voimalla on tämä salaperäinen tapa levitä toisiin. Heidän ympärillään oli jälleen hiljaista, heidän äänensä oli peloittanut ja karkoittanut rotat; muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat vapaasti tulla takaisin ja ponnistaa kaikki voimansa, sillä silloin olivat kaikki kolme lasta sikeässä unessa eivätkä enää kuulleet mitään.

Yön hetket kuluivat. Pimeys peitti suuren Bastille-aukean, jääkylmä tuulenviima sekaantui tavan takaa sateeseen, kulkupartiot, jotka porteissa ja porttikäytävissä, aituuksissa ja pimeissä sopissa nuuskivat irtolaisia, kulkivat ääneti norsun ohi, kolossi seisoi liikkumattomana ja silmät auki pimeässä ja tuntui uneksivan tyytyväisenä hyvästä teostaan, että antoi kolmelle nukkuvalle lapselle suojaa taivaan ja ihmisten kovuutta vastaan.

Jotta voisi ymmärtää, mitä nyt seuraa, tulee muistaa, että Bastille-aukean vartiotupa oli siihen aikaan sen toisessa päässä, ja että sitä, mikä tapahtui lähellä norsua, ei siellä oleva vartija saattanut nähdä eikä kuulla.

Vähän ennen aamunsarastusta tuli eräs mies juosten Saint-Antoine-kadulta, riensi aukean yli, hiipi aituukseen norsun vatsan alle asti. Jos jotakin valoa olisi langennut tähän mieheen, olisi hänen aivan läpimärästä asustaan voinut päättää, että hän oli viettänyt koko yön ulkona sateessa. Tultuaan norsun alle hän päästi ihmeellisen huudon, joka ei ole mitään ihmiskieltä ja jota vain papukaija osaisi matkia. Kaksi kertaa hän toisti tämän huudon, josta seuraava tavaus tuskin voi antaa muuta kuin hämärän aavistuksen:

"Kirikikiuu!"

Toiseen huutoon vastasi kirkas, reipas ja nuorekas ääni norsun vatsasta:

"On."

Melkein heti sen jälkeen otettiin reikää sulkeva laudankappale pois, reiästä ryömi esiin poika, joka laskeutui alas norsun säärtä myöten ja hypähti keveästi maahan miehen viereen. Se oli Gavroche. Mies oli Montparnasse.

Mitä huutoon "kirikikiuu" tulee, merkitsi se epäilemättä samaa, mitä poika oli tarkoittanut sanomalla: "Kysy vain herra Gavrochea."

Kuultuaan sen oli Gavroche havahtunut unesta ja kömpinyt ulos "komerostaan" avattuaan hiukan verkkoa, jonka sitten taas huolellisesti sulki; sitten hän oli avannut luukun ja laskeutunut alas.

Mies ja poika tunsivat pimeydestä huolimatta heti toisensa mitään sanomatta; Montparnasse lausui vain:

"Me tarvitsemme sinua. Tule auttamaan."

Katupoika ei pyytänyt selityksiä.

"Tässä olen", sanoi hän.

Sitten lähtivät molemmat Saint-Antoine-kadulle, mistä Montparnasse oli tullut, ja puikkelehtivat vikkelästi puutarhurinrattaiden pitkän jonon välissä, joka tähän aikaan vuorokautta oli matkalla kauppahalliin.

Puutarhurit, jotka puolinukuksissa istuivat rattaillaan vihannestensa keskessä ja rankkasateen vuoksi olivat silmiä myöten matkavaippojensa hupussa, eivät edes huomanneet ohirientäviä outoja olentoja.

3.

Kohtalon vaiheita eräässä karkauksessa.

Samana yönä oli la Force-vankilassa tapahtunut seuraavaa.

Babet, Brujon, Gueulemer ja Thénardier olivat sopineet karkaamisesta, vaikka Thénardier istui eri kopissa. Babet oli jo samana päivänä omasta puolestaan asiasta suoriutunut, kuten kuultiin Montparnassen kertovan Gavrochelle. Montparnassen oli määrä auttaa heitä ulkopuolella.

Brujon, joka oli viettänyt kuukauden rankaisukopissa, oli tällöin saanut aikaa ensinnäkin punoakseen itselleen köyden ja toiseksi laatiakseen suunnitelman. Näissä ankaroissa vankikopeissa, joissa vankilakuri jättää tuomitun vangin omiin hoteisiinsa, oli ennen aikaan neljä kiviseinää, kivikatto, laakakivipermanto, telttavuode, rautaristikkoinen ikkunaluukku ja raudoitettu ovi, ja niitä sanottiin vankikoloiksi. Mutta vankikolot katsottiin sitten liian epäinhimillisiksi; nyt on niissä raudoitettu ovi, rautaristikkoinen ikkunaluukku, telttavuode, laakakivinen permanto, kivikatto ja neljä kiviseinää, ja niitä sanotaan rankaisukopeiksi. Puolenpäivän aikaan on niissä hiukan valoa. Epäkohta näissä säilytyskomeroissa, jotka, kuten näkyy, eivät ole vankikoloja, on, että annetaan olennoille, joiden pitäisi tehdä työtä, tilaisuutta miettiä mitä hyvänsä.

Brujon oli siis miettinyt ja lähtenyt rankaisukopista mukanaan köysi. Kun häntä pidettiin liian vaarallisena oleskelemaan Charlemagne-pihalla, pantiin hänet Uuteen rakennukseen. Ensimmäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Gueulemer, toinen eräs naula; Gueulemer merkitsi rikosta, naula vapautta.

Brujon, josta on aika antaa täydellinen kuvaus, oli näköjään heikkorakenteinen ja esiintyi syvän harkinnan nojalla aina väsyneen näköisenä, oli siivo tavoiltaan ja ovela varas, katse hyväilevä ja nauru kaamea. Katse oli seuraus hänen tahdostaan, mutta nauru oli luontainen. Hänen ensimmäiset ammattiopintonsa olivat kohdistuneet kattoihin; hän oli tehnyt suuria uudistuksia lyijyvarkaiden teollisuudessa, jonka alana on peltilevyjen korjaaminen katoilta ja vesikourujen nylkeminen sillä menetelmällä, josta pariisilainen varaskieli käyttää nimeä gras-double.

Eräs seikka, joka teki hetken karkausyritykselle otolliseksi, oli, että kattajia juuri siihen aikaan oli korjaamassa erästä vankilan liuskakaton osaa. Saint-Bernard ei ollut enää täysin eristetty Charlemagnesta eikä Saint-Louis'sta. Katonrajassa oli rakennustelineitä ja tikapuita, toisin sanoen siltoja ja portaita vapauteen.

Uusi rakennus, joka oli pahimmin halkeilleita ja rappeutuneita, mitä rakennusalalla hevin saattaa tavata, oli vankilan heikko puoli. Seinät olivat siihen määrään salpietarin syömät, että oli ollut pakko laudoittaa makuuhuoneiden holvit, kun niistä irtautui kiviä ja putoili vankien vuoteelle. Rakennuksen rappiosta huolimatta oli tehty se virhe, että Uuteen rakennukseen sijoitettiin vaarallisimmat vangit, "suuret jutut", kuten vankilakielellä sanotaan.

Uudessa rakennuksessa oli neljä makuusalia päällekkäin ja ullakko, jota sanottiin "vapaaksi ilmaksi". Suuri savutorvi, luultavasti jostakin La Forcen muinaisten herttuoin keittiöstä, kulki pohjakerroksesta läpi kaikkien neljän kerroksen, jakoi kahtia kaikki makuusalit, joissa se muodosti eräänlaisen sileän pylvään, ja jatkui sitten katon kautta ulos.

Gueulemer ja Brujon olivat samassa makuusalissa. Varovaisuudesta oli heidät sijoitettu alimpaan kerrokseen. Sattuma asetti niin, että heidän vuoteittensa pääpuoli nojautui savutorveen.

Thénardier oli aivan heidän päittensä kohdalla ullakkohuoneessa, niin sanotussa "vapaassa ilmassa".

Jos vaeltaja mentyään ohi ruiskumiehistön kasarmin pysähtyy Culture-Sainte-Catherinen kadulle, kylpylän portin edustalle, näkee hän täynnä kukkia ja ruukkukasveja olevan pihan, jonka taustalla leviää kaksisiipinen, pieni, valkoinen rotunda, jolle viheriät ulkoluukut antavat iloisen näön – Jean Jacques'in idyllisen unelman. Vain kymmenen vuotta sitten kohosi tämän rotundan takana musta, suuri, kamala, alaston muuri, johon se nojautui. Se oli la Forcen "kiertotien" ympärillä oleva muuri.

Tätä rotundan takana olevaa muuria saattaisi verrata Berquinin takaa esiinpistävään Miltoniin.

Niin korkea kuin muuri olikin, kohosi kuitenkin sen takaa vielä mustempi katto. Se oli Uuden rakennuksen katto. Siinä näki neljä rautaristikolla varustettua ikkunaluukkua; ne olivat "vapaan ilman" ikkunat. Katolta kohosi savutorvi; se oli sama, joka kulki makuusalien läpi.

"Vapaa ilma", Uuden rakennuksen ullakkohuone, oli eräänlainen suuri sali yliskoppeineen ja suljettu kolminkertaisilla ristikoilla ja raudoitetuilla ovilla, joihin suunnattoman suuret naulankannat muodostivat ikäänkuin tähtiä. Kun siihen astui pohjoispäästä, olivat nuo neljä yliskoppia vasemmalla ja vastapäätä niitä oikealla taas neljä nelikulmaista, jokseenkin suurta komeroa, joita erottivat toisistaan kapeat käytävät ja jotka rinnankorkeudelle oli rakennettu tiilistä, mutta muuten kattoon saakka rautakangista.

Thénardier oli helmikuun 3. päivän vastaisen yön jälkeen ollut eräässä näistä komeroista. Ei ole milloinkaan voitu saada selville, kuinka ja kenen salaisella avulla hänen oli sinne onnistunut hankkia ja piilottaa pullo eräänlaista viiniä, jota sanotaan Desrues'n keksimäksi ja jossa on jotakin väkevää nukutusainetta.

Monissa vankiloissa on palveluskunnan keskuudessa uskottomia henkilöitä, puoliksi vanginvartijoita, puoliksi varkaita, jotka auttavat karkaamisissa, myyvät poliisille epäluotettavaa palvelustaan ja osaavat kyniä rahaa joka taholta.

Samana yönä, jolloin pikku Gavroche oli ottanut huoltoonsa kaksi harhailevaa lasta, olivat Brujon ja Gueulemer, jotka tiesivät, että Babet oli aamulla karannut ja että hän ja Montparnasse odottivat heitä kadulla, nousseet hiljaa istumaan vuoteilleen ja alkaneet sillä naulalla, jonka Brujon oli löytänyt, porata reikää savutorveen, jossa heidän vuoteensa olivat kiinni. Muurisora putosi Brujonin sänkyyn, joten sitä ei kuulunut. Rankkasateeseen yhtynyt ukkosenjylinä tärisytti ovia ja sai aikaan vankilassa kumeaa, mutta karkaajille edullista melua. Ne vangeista, jotka heräsivät, olivat taas nukkuvinaan ja antoivat Brujonin ja Gueulemerin askartaa. Brujon oli notkea, Gueulemer väkevä. Vartija, joka makasi vankilasaliin päin olevalla ristikkoikkunalla varustetussa kopissa, ei ollut kuullut ääntäkään, ennenkuin muuri oli läväisty, savutorven läpi kiivetty, rautaristikko, joka sulki sen yläpään aukon, murrettu ja molemmat vaaralliset rosvot ulkona katolla. Sade ja myrsky yltyivät, katto oli liukas.

"Mikä mainio yö tällaiseen matkustukseen!" sanoi Brujon.

Kuuden jalan levyinen ja kahdeksankymmenen jalan syvyinen kuilu erotti heidät kiertotien ympärillä olevasta muurista. Tämän kuilun pohjalla he näkivät yövartijan kiväärin välkähtävän pimeässä. Savutorven vastamurretun rautaristikon jäljellä oleviin tynkiin he sitoivat toisen pään Brujonin kopissaan punomaa köyttä, heittivät toisen pään kiertotien ympärysmuurin yli, hyppäsivät kuilun yli, tarttuivat muurinharjaan, kiipesivät sen yli, laskeutuivat köyttä myöten yksitellen pienelle katolle, joka oli kylpylän yhteydessä, tempasivat köyden irti, laskeutuivat kylpylän pihalle, menivät sen yli, aukaisivat portinvartijan luukun, jonka vieressä porttiköysi oli, vetivät köyttä, aukaisivat portin ja olivat kadulla.

Ei ollut kulunut kolmea neljännestuntia siitä, kun he pimeässä nousivat istumaan vuoteillaan naula kädessä ja suunnitelmansa päässä.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat he tavanneet Babet'n ja Montparnassen, jotka liikuskelivat lähistöllä.

Kun he tempaisivat köyttä irti, oli se katkennut, niin että osa siitä jäi riippumaan savutorvesta katolle. Muuten ei heille ollut tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että nahka käsistä oli melkein kokonaan hankautunut verille.

Samana yönä oli Thénardier saanut vihjauksen asiasta, – milloinkaan ei ole saatu tietää, millä tavoin – eikä hän siis nukkunut.

Noin kello yksi yöllä hän näki, niin pimeä kuin yö olikin, kaksi varjoa sateessa ja myrskyssä liukuvan katolla sen ullakkoluukun ohi, joka oli vastapäätä hänen komeroansa. Toinen pysähtyi hetkiseksi luukun eteen. Se oli Brujon. Thénardier tunsi hänet ja ymmärsi kaikki. Tämä riitti hänelle.

Thénardier'ta, joka katsottiin varkaaksi, joka ei kammonut murhaa ja oli vangittu yöllisestä kavalasta päällekarkauksesta ase kädessä, ei päästetty näkyvistä. Vartija, jota vaihdettiin joka toinen tunti, käveli kivääri ladattuna hänen komeronsa edustalla. "Vapaa ilma" oli reverberilyhdyllä valaistu. Vangilla oli viidenkymmenen naulan painoinen jalkakahle. Joka päivä kello neljä iltapuolella astui vanginvartija, mukanaan kaksi verikoiraa – se oli tapa vielä siihen aikaan – hänen komeroonsa, pani hänen vuoteensa viereen kahden naulan painoisen ruisleivän, kulhon vettä ja toisen jokseenkin laihaa lihalientä, jossa uiskenteli muutamia papuja, tarkasti jalkakahleen ja koputteli rautaristikkoa. Verikoiramies palasi kaksi kertaa joka yö.

Thénardier oli saanut luvan pitää eräänlaista rautakoukkua, jota hän käytti kiinnittääkseen sen avulla leipänsä erääseen muurinrakoon "pelastaakseen sen rotilta", kuten hän sanoi. Kun Thénardier'ta pidettiin alituisesti silmällä, ei tätä rautakoukkua katsottu mitenkään arveluttavaksi. Sittemmin muistettiin kuitenkin erään vanginvartijan sanoneen:

"Parempi olisi, ettei annettaisi hänelle muuta kuin puukoukku."

Kello kaksi aamulla vaihdettiin vartija, joka oli vanha sotilas, ja hänen sijaansa tuli alokas. Muutamaa sekuntia myöhemmin kävi koiramies tarkastuksellaan ja poistui havaitsematta mitään muistuttamista, paitsi että alokas oli perin nuori ja näytti "moukkamaisen tuhmalta". Kahta tuntia myöhemmin, kello neljä, kun tultiin alokasta vaihtamaan, tavattiin tämä pitkällään permannolla ja nukkumassa kuin tukki Thénardier'n komeron vieressä. Thénardier itse oli poissa. Hänen jalkakahleensa oli kivipermannolla. Hänen komeronsa katossa oli reikä ja sen yläpuolella olevassa katossa toinen. Hänen vuoteestaan oli irroitettu lauta ja todennäköisesti viety mukaan, sillä sitä ei löytynyt. Komerossa tavattiin myös puolillaan oleva pullo, joka sisälsi jäännöksen sitä huumausviiniä, jolla sotamies oli nukutettu. Sotamiehen pistin oli kadonnut.

Kun nämä havainnot tehtiin, katsottiin Thénardier'n jo olevan saavuttamattomissa. Asian todellinen laita oli, että hän ei tosin enää ollut Uudessa rakennuksessa, mutta vaappui vielä suuressa vaarassa.

Kun Thénardier oli tullut Uuden rakennuksen katolle, oli hän löytänyt Brujonin köyden jäännöksen, joka oli liian lyhyt hänen voidakseen paeta samaa tietä kuin Brujon ja Gueulemer.

Kun Ballets-kadulta kääntyy Roi-de-Sicile-kadulle, on melkein heti oikealla eräs epäsiisti syvennys. Siinä oli viime vuosisadalla talo, josta on jäljellä vain sen takaseinä, joka kohoaa viereisten talojen kolmannen kerroksen tasalle. Se tyhjä tila, jonka purettu talo on jättänyt kadun varrelle, on puoliksi täytetty laholla lauta-aidalla. Tämän aidan takana on pieni puurakennus kiinni jäljellä olevassa rauniossa.

Tämän raunion harjalle oli Thénardier ehtinyt vähän ennen kello kolmea aamulla.

Miten hän sinne saakka oli voinut päästä, on melkein mahdotonta käsittää, eikä sitä ole koskaan täysin saatu selville. Joka tapauksessa oli Thénardier hiestyneenä, sateesta läpimärkänä, vaatteet riekaleina, kädet verissä, kyynärpäät ja polvet samaten, tullut tämän muurin harjalle ja paneutunut siihen pitkäkseen, kun hänen voimansa nyt olivat uupuneet. Kolmen kerroksen korkuinen jyrkkä putous erotti hänet kadunkiveyksestä.

Köysi, joka hänellä oli, oli liian lyhyt.

Hänen täytyi jäädä siihen odottamaan, pettyneenä toiveissaan, nyt vielä pimeyden suojaamana, mutta pian päivän valjetessa vain joutuakseen uudelleen kiinni. Kello löi neljä. Thénardier'ta pöyristytti. Muutamaa sekuntia myöhemmin kuului vankilasta sitä hurjaa melua, jonka ilmisaatu karkaaminen synnyttää. Hän kuuli sen. Valoja liikkui ylös ja alas makuusalien ikkunoissa, soihtu kulki ympäri Uuden rakennuksen katolla, ruiskumiehistö viereisestä kasarmista oli hälytetty. Näitä miehiä liikuskeli soihdun valossa pitkin kattoja. Samaan aikaan näki Thénardier Bastille-aukean puolelta taivaanrannan vähitellen alkavan vaaleta.

Hän oli kymmenen tuuman levyisellä muurinharjalla maaten pitkällään rankkasateessa, äkkisyvä oikealla, toinen vasemmalla, voimatta liikahtaa paikaltaan, kauhistuen yhtä paljon putoamisen kuin pysymisen ajatusta: kuolema, jos putoan, vankila, jos pidän itseäni kiinni.

Keskellä tätä tuskaa hän näki äkkiä, vaikka katu vielä oli aivan pimeä, miehen, joka hiipi pitkin talojen seinävieriä ja tuli Pavée-kadulta, pysähtyvän siihen syvennykseen, jonka yläpuolella Thénardier melkein riippui. Miestä seurasi toinen, joka liikkui yhtä varovasti, sitten kolmas ja vihdoin neljäs. Kun he olivat koossa, tulivat kaikki sen aitauksen sisään, missä mainitsemamme puurakennus on. He olivat aivan Thénardier'n alla. Thénardier, joka ei voinut erottaa heidän kasvojaan, koetti kuunnella heidän puhettansa epätoivoisesti heristäen korviansa.

Jotakin toivontapaista välähti Thénardier'n mielessä: miehet puhuivat varkaankieltä.

Ensimmäinen sanoi hiljaa, mutta selvästi:

"Lähdetään pois. Mitä meillä on täällä tekemistä?"

Toinen vastasi:

"Sataa niin, että se voisi sammuttaa helvetin tulen. Ja pollarit kulkevat tästä ohi. Tuolla on sotilasvartija. Täällä meidät vain kaapataan kiinni."

Parista tunnusomaisesta murresanasta Thénardier tunsi miehet. Edellinen oli Brujon, jälkimmäinen Babet.

Tällöin huomautti kolmas:

"Vielä ei ole kiirettä; odotetaan hiukan. Kuka tietää, ehkä hän voi tarvita meitä?"

Näistä sanoista, jotka lausuttiin puhtaalla ranskalla, tunsi Thénardier Montparnassen, joka piti teikarikunnianaan, että ymmärsi kaikkia mahdollisia varasmurteita, mutta ei puhunut mitään niistä.

Neljäs ei lausunut mitään, mutta hänen leveät hartiansa ilmaisivat hänet. Thénardier ei saattanut epäillä. Se oli Gueulemer.

Brujon vastasi melkein kiivaasti, mutta yhä matalalla äänellä:

"Mitä sinä siinä mökötät? Kapakoitsija ei ole kyennyt kapuamaan ulos. Hän ei osaa sitä ammattia, häh? Taitava täytyy olla, jos osaa repiä paitansa ja lakanansa ja punoa niistä köyden, tehdä reikiä oviin, tehdä vääriä papereita ja vääriä avaimia, sahata poikki kahleensa, kiinnittää köyden ulkopuolelle ja livahtaa ulos. Ukkorähjä ei ole sitä osannut, hän ei pysty siihen työhön."

Babet lisäsi, yhä sillä oppineella klassillisella varkaankielellä, jota puhuivat Poulailler ja Cartouche ja joka Brujonin käyttämään rohkeaan, uuteen, kuvarikkaaseen ja uskallettuun varkaankieleen on samassa suhteessa kuin Racinen kieli André Chénier'n käyttämään.

"Sinun krouvarisi on otettu kiinni kesken hommaa. Ovela sitä pitää olla. Hän on vasta-alkaja. On antanut vartijan, joka oli olevinaan hänen kanssaan yksissä juonissa, vetää itseään nenästä. Heristä korviasi, Montparnasse! Kuuletko noita huutoja vankilasta? Olethan nähnyt kaikki nuo valot. Hänet on saatu kiinni. Antaa mennä! Eihän siitä tule kuin kaksikymmentä vuotta. Minä en ole pelkuri enkä arkalasta kotoisin, mutta tässä ei ole enää mitään tekemistä tai joudumme kiikkiin itse. Älä nyt suutu, vaan tule mukaan, niin juodaan pullo vanhaa viiniä yhdessä."

"Ei pidä jättää ystäviä hädässä", mutisi Montparnasse.

"Minä vakuutan sinulle, että hän on joutunut kiinni", selitti Babet. "Tällä hetkellä ei krouvari ole puupennin arvoinen. Me emme voi mitään. Lähdetään lipettiin. Minusta tuntuu jo kuin pollari pitelisi minua kravelista kiinni."

Montparnasse teki enää vain heikkoa vastarintaa. Nämä neljä miestä olivat tavallisella rosvojen välisellä uskollisuudella, joka ei salli heidän jättää toisiaan pulaan, kierrelleet la Forcen ympärillä koko yön, vaaran suuruudesta huolimatta, toivoen näkevänsä Thénardier'n ilmestyvän jollekin muurille. Mutta yö, joka alkoi käydä liian valoisaksi, rankkasade, joka karkoitti kaikki kaduilta, vilu, joka alkoi ahdistaa, läpimärät vaatteet, rikkinäiset jalkineet, kulkupartiot, joita he olivat tavanneet, huolestuttava melu, joka kuului vankilasta, sammuva toivo, syttyvä pelko, kaikki kehoitti heitä poistumaan. Montparnassekin, jossa taisi olla hiukan Thénardier'n vävyn vikaa, antoi perään. Silmänräpäys vielä, ja he olisivat menneet. Thénardier läähätti muurinharjalla, niinkuin fregatti Médusan haaksirikkoiset lautallaan, kun näkivät lähellä olleen laivan katoavan näköpiirin taa.

Hän ei uskaltanut huutaa heille; huuto, joka kuulaisi, voisi tärvellä kaikki; hän sai viimeisen neron välähdyksen; otti taskustaan Brujonin köydenpätkän, jonka oli irroittanut Uuden rakennuksen savutorvesta, ja nakkasi sen alas.

Köysi putosi alhaalla seisovien jalkain eteen.

"Köysi!" sanoi Babet.

"Minun köyteni!" sanoi Brujon.

"Kapakoitsija on tuolla", sanoi Montparnasse.

He katsoivat ylös. Thénardier pisti hiukan esiin päätään.

"Pian!" sanoi Montparnasse. "Onko sinulla köyden toinen puolikas, Brujon?"

"On."

"Solmi yhteen molemmat, niin heitämme köyden hänelle; hän kiinnittää sen muuriin, ja siinä kaikki, mitä hän tarvitsee alas tullakseen."

Thénardier uskalsi koroittaa äänensä.

"Minä olen kylmästä kohmettunut."

"Siitähän lämpenet."

"En voi hievahtaa."

"Hilaa vain itsesi alas, niin otamme sinut vastaan."

"Käteni ovat kohmeessa."

"Sido ainakin köysi kiinni muuriin."

"En voi."

"Jonkun meistä täytyy kiivetä ylös", sanoi Montparnasse.

"Kolme kerrosta korkealle!" empi Brujon.

Vanha savutorvi, joka oli kuulunut puurakennuksessa muinoin käytettyyn uuniin, kulki pitkin muuria ja ulottui sille paikalle, missä Thénardier oli. Se oli sangen ahdas.

"Voisi kiivetä tuon läpi", sanoi Montparnasse.

"Tuonko pillin läpi?" huudahti Babet. "Mies! Mahdotonta! Siihen tarvittaisiin pieni poika."

"Niin, poika", toisti Brujon.

"Mistä tässä nyt semmoinen poika otetaan?" sanoi Gueulemer.

"Odottakaa!" sanoi Montparnasse. "Minä tiedän."

Hän raotti varovasti aidan porttia, totesi, ettei kadulla näkynyt ketään, meni varovasti ulos, pani portin kiinni ja lähti laukkaamaan Bastille-aukealle.

Seitsemän tai kahdeksan minuuttia kului, kahdeksantuhatta vuosisataa Thénardier'lle; Babet, Brujon, Gueulemer eivät virkkaneet ainoatakaan sanaa; vihdoin aukeni portti jälleen, ja Montparnasse ilmestyi läähättäen, mukanaan Gavroche. Sade piti katua yhä ihmisistä tyhjänä.

Pikku Gavroche katseli näitä rosvoja tyynesti. Vesi valui hänen tukastaan. Gueulemer puhutteli häntä:

"Poika, oletko mies?"

Gavroche kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Semmoinen lapsi kuin minä on mies, ja semmoiset miehet kuin te ovat lapsia!"

"Onpa sillä pojalla kieli suussa!" sanoi Babet.

"Pariisilaispojat eivät ole märistä oljista tehtyjä", lisäsi Brujon.

"Mitä te tarvitsette?" kysyi Gavroche.

Montparnasse vastasi:

"Päästä tuon savutorven läpi."

"Tämä köysi mukana", sanoi Babet.

"Ja sitoa se kiinni", lisäsi Brujon.

"Tuon muurin päälle", jatkoi Babet.

"Tuon ikkuna-aukon kohdalla olevaan palkkiin", selitti Brujon.

"Entä sitten?"

"Siinä kaikki", sanoi Gueulemer.

Gavroche katseli köyttä, savutorvea, muuria, ikkuna-aukkoa ja vihelsi huulillaan sen halveksuvan äänen, joka merkitsee:

"Mitä varten se on tarpeellista?"

"Muurin päällä makaa mies, joka sinun pitää pelastaa", vastasi Montparnasse.

"Suostutko?" kysyi Brujon.

"Nauta!" vastasi poika, ikäänkuin kysymys olisi tuntunut hänestä loukkaavalta.

Sitten hän riisui kenkänsä.

Gueulemer tarttui Gavrocheen toisella kädellään, nosti hänet puurakennuksen katolle, jonka lahot laudat notkuivat lapsen painon alla, ja antoi hänelle köyden, jonka Brujon oli solminut yhteen sillä välin kuin Montparnasse oli poissa. Gavroche meni savutorven luo, jonka sisään oli helppo päästä katon rajassa olevasta suuresta halkeamasta. Juuri kun hänen piti ruveta kiipeämään, kurkottui Thénardier, joka näki pelastuksen ja elämän lähenevän, muurinreunan yli; päivän ensimmäinen saraste loi heikkoa valoa hänen hikiselle otsalleen, kalmankalpeille poskipäilleen, ohuelle ja terävälle nenälleen, aivan takkuiselle harmaalle parralleen, ja Gavroche tunsi hänet.

"Ah", sanoi hän, "sehän on isäukko! No, se ei estä."

Ja hän otti köyden hampaittensa väliin ja alkoi päättävästi kiivetä ylös.

Hän pääsi onnellisesti vanhan muurin harjalle, istuutui sen päälle hajareisin kuin hevosen selkään ja sitoi köyden tukevasti ikkuna-aukon palkkiin.

Hetkistä myöhemmin oli Thénardier maassa.

Tuntiessaan vaaran olevan ohi hän ei enää ollut väsynyt, viluinen eikä vapiseva; kaikki äskeiset hirmuiset kokemukset haihtuivat kuin savu, koko hänen tavaton ja hurja terävänäköisyytensä heräsi jälleen, ja hän seisoi suorana ja vapaana ja valmiina astumaan etunenässä. Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, olivat seuraavat:

"Kenet me nyt syömme?"

On tarpeetonta selittää tämän kauhean läpinäkyvän sanan merkitystä, joka samalla merkitsee tappamista, salamurhaa ja ryöstöä.

"Mennään johonkin kojuun", sanoi Brujon. "Vain pari sanaa ja sitten erkanemme heti. Plumet-kadun varrella oli eräs lupaavalta näyttävä yritys: katu autio, talo yksinäinen, vanha rikkiruostunut ristikkoportti puutarhaan ja talossa vain naisväkeä."

"No, miksei?" kysyi Thénardier.

"Sinun tyttösi, Éponine, on ollut siellä tarkastamassa", sanoi Babet.

"Ja toi korpun Magnonille", lisäsi Gueulemer. "Siellä ei ole tehtävää."

"Tyttö ei ole tuhma", sanoi Thénardier. "Mutta saahan sentään katsoa."

"Niin, niin", sanoi Brujon, "saahan katsoa."

Kukaan miehistä ei tuntunut välittävän enempää Gavrochesta, joka heidän keskustellessaan oli istunut eräällä kivellä aidan vieressä; hän odotti muutaman silmänräpäyksen, ehkäpä, että hänen isänsä kääntyisi hänen puoleensa, pani sitten kengät jalkaansa ja sanoi:

"Onko se nyt lopussa? Ettekö tarvitse minua enää, miehet? Te olette nyt päässeet pälkähästä. Minä livistän tieheni. Minun täytyy auttaa poikaseni pois sängystä."

Ja hän meni menojansa.

Nuo viisi miestä lähtivät portista kadulle.

Kun Gavroche oli kadonnut Ballets-kadun nurkan taa, otti Babet Thénardier'n syrjään.

"Kiinnititkö huomiota nulikkaan?"

"Mihin nulikkaan?"

"Siihen, joka kiipesi muurille ja toi sinulle köyden."

"En, enpä erittäin."

"No, en tiedä, mutta minusta näytti, että se oli sinun oma poikasi."

"Pyh!" sanoi Thénardier; "niinkö luulet?"

SEITSEMÄS KIRJA.

VARKAANKIELI

1.

Alkuperä.

Pigritia – laiskuus – on kamala sana.

Siitä on syntynyt la pègre, s.o. varkauden maailma, ja la pègrenne, s.o. nälän helvetti.

Laiskuus on siis äiti.

Hänellä on poika, varkaus, ja tytär, nälkä.

Missä nyt olemme? L'argot'ssa.

Mitä on l'argot? Samalla kertaa kansa ja murre; varkauden harjoittajat ja heidän kielensä.

Kun tämän vakavan ja synkän tarinan kertoja neljäneljättä vuotta sitten eräässä teoksessa,[5] joka kirjoitettiin samassa tarkoituksessa kuin tämä, esitti varkaan, joka puhui l'argot'ta, niin sitä hämmästyttiin ja paheksuttiin.

"Mitä! Kuinka! L'argot'ta! L'argot'han on kauheaa! Sehän on kaleeriorjain, kuritushuoneiden, vankilain, inhoittavimpien yhteiskunnan hylkyjen puhetta!" J.n.e.

Me emme ole koskaan käsittäneet tämänlaatuisia moitteita.

Kun sittemmin kaksi erinomaista romaaninkirjoittajaa, toinen ihmissydämen syvä ymmärtäjä, toinen peloton kansan ystävä, Balzac ja Eugène Sue, antoivat roistojen puhua luontaista kieltään, aivan samoin kuin "Le dernier jour d'un condamnén" tekijä oli tehnyt vuonna 1828, esitettiin samoja muistutuksia. Taas sanottiin:

"Mikä on tekijäin tarkoitus, kun he käyttävät tuota inhoittavaa mongerrusta? L'argot – varkaankieli – on pöyristyttävää!"

On, epäilemättä. Kukapa sitä kieltää?

Mutta kun on tarkastettava haavaa, luodattava syvyyttä tai tutkittava yhteiskuntaa, niin mistä alkaen on ruvettu katsomaan viaksi, että tungetaan mahdollisimman pitkälle, mennään pohjaan saakka? Miksei tarkastaa, tutkia kaikkea? Miksikä pysähtyä kesken? Pysähtyminen on koetinpuikon, luotauspainon asia, ei sen, joka niitä pitelee.

Ei ole totisesti mikään houkutteleva tai helppo tehtävä toimittaa tutkimuksia yhteiskuntajärjestyksen rämeillä, missä kiinteä pohja loppuu ja muta alkaa, penkoa tässä paksussa loassa, ajaa takaa, saada kiinni ja, kun se vielä sätkii, heittää valtatielle näin päivänvaloon saatu inha murre, joka tihkuu likaa, tämä sappea kihoava sanakirja, jossa jokainen sana on kuin jonkin mudan ja pimeyden epäsikiön saastainen jäsen. Mutta milloin on vastenmielisyys alkanut olla pätevä syy tutkimisen lopettamiseen? Milloin alkoi tauti karkoittaa lääkäreitä? Voiko ajatella luonnontutkijaa, joka kieltäytyisi tutkimasta kyykäärmettä, skorpionia, hämähäkkiä, koska ne ovat inhoittavia, rumia? Ajattelija, joka kääntäisi selkänsä varkaankielelle, olisi kuin kirurgi, joka kääntyisi pois nähdessään mätähaavan tai syylän. Hän olisi kielentutkija, joka empisi tutkia jotakin kielikysymystä, filosofi, joka empisi tutkia jotakin ihmisyyskysymystä. Sillä – sanottakoon se niille, jotka eivät sitä tiedä – varkaankieli on samalla kertaa kirjallisuusilmiö ja yhteiskunnallinen tulos. Mitä on varkaankieli oikeastaan? varkaankieli on kurjuuden kieltä.

Tässä voisi meidät keskeyttää; voisi yleistää kysymyksen, mikä useinkin on sen merkityksen väheksymistä; voisi sanoa meille, että kaikilla käsitöillä, kaikilla ammateilla, voisipa lisätä, kaikilla yhteiskunta-asteikon vivahteilla ja kaikilla älymystömuodoilla on oma l'argot'nsa. Kun korniipelaaja sanoo: grandissimo, passi, pieti, kun näyttelijä puhuu furoorista tai fiaskosta, kun kirjanpainaja sanoo bougeois tai cicero tai sanomalehdentaittaja: kärrätkää 'kuolleita' tänne! j.n.e., niin nämä kaikki puhuvat omaa l'argot'tansa. Ja tuskinpa vain on yhtään yhteiskuntaluokkaa tai seurustelupiiriä, jolla ei olisi jonkin verran erikoista l'argot'tansa. Diplomaattien salakirjoitus on l'argot'ta; kun paavin kanslia kirjoittaa 26 tarkoittaen Roomaa, grkztntgzyal tarkoittaen lähetystä, abfxustgmogrkzutu XI ja tarkoittaa sillä Modenan herttuaa, niin se on l'argot'ta. Klassikko, joka käyttää kukista sanaa flora, hedelmistä pomona, merestä Neptunus_ j.n.e., puhuu l'argot'ta. Algebra, lääketiede, kasvioppi y.m. y.m. ovat täynnä l'argot'ta.

Se kaikki on totta. Mutta sanottakoon mitä tahansa, eivät kuitenkaan kaikki suostu tällaiseen l'argot-sanan käsittämiseen ja sen merkityksen laajentamiseen. Me puolestamme pysytämme tämän sanan sen vanhassa, rajoitetussa ja määrätyssä merkityksessä ja rajoitamme l'argot'n varkaankieleen. Taisteluansa varten on kurjuus keksinyt erikoisen sotakielen, ja se on l'argot eli varkaankieli. Sitä kieltä on esim. Ranskassa puhunut jo enemmän kuin neljä vuosisataa ei vain jokin kurjuuden haara, vaan koko kurjuus, kaikki mahdollinen ihmiskurjalisto.

Ja sitäpaitsi me pidämme kiinni siitä, ettei yhteiskunnan vammojen ja epäkohtien tutkiminen ja niiden osoittaminen, jotta ne saataisiin parannetuiksi, suinkaan ole tehtävä, jota olisi lupa jättää sikseen. Tapojen ja aatteiden historian kirjoittajalla on yhtä vakava kutsumus kuin tapausten kertojalla. Jälkimmäinen käsittelee sivistyksen ulkopuolta, kruunujen välisiä kiistoja, ruhtinaiden syntyperää, kuningasten avioita, sotia, valtiopäiviä, eteviä julkisia miehiä, vallankumouksia kirkkaassa päivänvalossa, sanalla sanoen kaikkea ulkonaista; toisen historiankirjoittajan ala on sisäinen, syvät rivit, kansa, joka tekee työtä, kärsii ja odottaa, sorrettu nainen, kuoleman kanssa kamppaileva lapsi, äänetön taistelu eri asemissa olevien miesten välillä, salatut julmuudet, ennakkoluulot, ilmeiset vääryydet, salaiset holhoukset lakia vastaan, mielten salattu kuohunta, massojen epäselvä sätkähtely, nälkäkuoleman uhrit, paljasjalkaiset, perinnöttömät, orvot, onnettomat ja huonomaineiset, kaikki ne haamut, jotka yhteiskunnan pimennoissa harhailevat. Sydän täynnä ihmisrakkautta ja samalla ankaruutta täytyy hänen, veljenä ja samalla tuomarina, laskeutua niihin luopääsemättömiin luoliin, missä ne, jotka vuotavat verta, ja ne, jotka lyövät, ne, jotka itkevät, ja ne, jotka noituvat, ne, jotka näkevät nälkää, ja ne, jotka ahmivat, ne, jotka kärsivät pahasta, ja ne, jotka sitä tekevät, ryömivät sikinsokin. Onko näillä sydämen ja sielun historiankirjoittajilla vähäisempi tehtävä kuin ulkonaisten tapausten kuvaajilla? Luullaanko, että Dantella on vähemmän sanomista kuin Machiavellilla? Onko sivistyksen nurjapuoli vähemmän tärkeä kuin sen päällyspuoli senvuoksi, että se on syvemmällä ja on pimeämpi?

Ohimennen olkoon muuten sanottu, että tarkoituksemme ei ole tehdä jyrkkää eroa näiden molempain historiankirjoittajain välillä. Kukaan ei voi hyvin kuvata kansojen näkyvää, julkista elämää, ellei hän samalla jossakin määrin kuvaa myös niiden syvemmällä olevaa ja salattua elämää; eikä toisaalta kukaan voi hyvin kuvata sisäistä elämää, ellei hän, kun niin tarvitaan, osaa kuvata myöskin ulkonaista. Tapojen ja aatteiden historia sisältyy tapahtumain historiaan ja päinvastoin. Ihmiskunta ei ole ympyrä, jolla on vain yksi keskipiste, vaan ellipsi, jolla on kaksi polttopistettä. Tapaukset toisena, aatteet toisena.

Varkaankieli ei ole mitään muuta kuin pukuvarasto, mistä kieli, ryhtyessään johonkin pahantekoon, valitsee valhepuvun.

Siitä sen inhoittavuus.

Kun kunniallisten ihmisten taholla kuuntelee yhteiskunnan portilla, sattuu korvaan ulkopuolella olevien keskustelua. Erottaa kysymyksiä ja vastauksia. Kuulee, ymmärtämättä, omituista mutinaa, joka on melkein kuin ihmiskieltä, mutta muistuttaa kuitenkin enemmän ulvomista kuin puhumista. Se on varkaankieltä. Sanat ovat muotopuolia ja niissä on jokin outo eläimellisyyden leima. Sitä kieltä puhuvat rikolliset, joille pimeys on, mitä valo muille.

Säälikäämme rangaistuja! Ah, mitä olemme me itse! Mitä olen minä, joka teille puhun? Mitä olette te, jotka minua kuuntelette? Mistä me tulemme? Ja onko aivan varmaa, että emme ole tehneet mitään ennenkuin synnyimme? Maa ei ole ihan ilman yhtäläisyyttä vankilan kanssa. Kuka tietää, eikö ihminen täällä ole jonkin jumalaisen rangaistuksen alaisena?

Katsokaa elämää tarkemmin. Se on niin luotu, että kaikkialla huomaa rangaistusta.

Oletko sinä niitä, joita sanotaan onnellisiksi? Sinulla on kuitenkin ikävyyksiä joka päivä. Joka päivällä on suuri surunsa tai pieni huolensa. Eilen olit huolissasi jonkun sinulle rakkaan henkilön terveydestä, tänään omastasi; huomenna tulee jokin rahahuoli, ylihuomenna jonkun herjan parjaus, sitä seuraavana päivänä jonkun ystävän onnettomuus; milloin ei ole sää sinulle sopiva, milloin on jotakin mennyt rikki tai kadonnut, milloin on jokin nautinto, josta omatuntosi ja selkärankasi moittivat sinua, milloin taas olet tyytymätön yleisten asiain kulkuun. Ja kuitenkin olemme jättäneet sydämen kärsimykset laskusta pois. Ja niin on pitkin matkaa. Toinen pilvi hälvenee, toinen tulee tilalle. Ja kuitenkin kuulut sinä onnellisten harvalukuiseen joukkoon. Toisten ihmisten yllä on alituisesti yön pimeys.

Ajattelijat käyttävät harvoin sanoja onnellinen ja onneton. Tässä maailmassa, joka ilmeisesti on toisen esikartano, ei ole ketään onnellista.

Oikeampaa on jakaa ihmiset niihin, jotka vaeltavat valossa, ja niihin, jotka vaeltavat pimeässä.

Jälkimmäisten lukumäärän vähentäminen ja edellisten enentäminen on päämäärä. Senvuoksi me huudamme: Valistusta! tietoa! Lukemaan opettaminen on tulen sytyttämistä; jokainen tavattu tavu valon tuikkimista.

Muuten emme ehdottomasti tarkoita iloa puhuessamme valosta. Voi kärsiä valosta ja palaa sen liikamäärästä. Liekki on siiven vihollinen. Palaa silti lakkaamatta lentämästä – siinä eräs neron ihmetöitä.

Kun olet hankkinut tietoja ja tunnet rakkautta, tulet kuitenkin kärsimään. Päivä koittaa kyynelöiden. Ne, jotka vaeltavat valossa, itkevät, ellei muun vuoksi, niin niiden tähden, jotka kulkevat pimeydessä.

2.

Juuret.

Varkaankieli on pimeydessä vaeltavan kieli.

Mutta siitä huolimatta ja sen nojalla on tällä omituisella mongerruksella oikeus omaan komeroon siinä suuressa puolueettomassa kaapissa, jossa on tilaa ruostuneelle kuparikolikolle yhtä hyvin kuin kultamitalille ja jota sanotaan kirjallisuudeksi. Varkaankielellä on, myönnettäköön tai ei, lauseoppinsa ja runollisuutensa.

Tuo kaunis ja kuuluisa säe

    Mais où sont les neiges d'antan?[6]

on varkaankielisestä laulusta. Antan – ante annum – on Thunes'n varkaankielen sana, joka merkitsee viime vuotta ja laajemmassa mielessä menneisyyttä. Vielä viisineljättä vuotta sitten, suuren orjajoukon lähdön aikaan 1827, saattoi eräässä Bicêtren vankiluolassa lukea seuraavan lauseen, jonka rautanaulalla oli seinään uurtanut joku kaleereille tuomittu "Thunes'n kuningas": Les dabs d'antan trimaient siempre pour la pierre du coësre, joka merkitsee: Entisajan kuninkaat matkustivat aina kruunattaviksi. Tämän kuninkaan ajatuksessa oli kruunaus kuritushuone.

Pelkältä kirjalliselta kannalta olisi harva tutkimus omituisempaa ja satoisampaa kuin varkaankielen tutkiminen. Se on täydellinen kieli kielessä, jonkinmoinen sairaalloinen kasvannainen, epäterve ymppäysoksa, joka on versonut reheväksi, loiskasvi, joka on työntänyt juurensa vanhaan gallialaiseen runkoon ja jonka räikeä vihreys kiemurtelee kielen seinämällä. Tätä voisi sanoa varkaankielen ensimmäiseksi eli yleisvaikutelmaksi. Mutta niille, jotka tutkivat kieltä niinkuin sitä tulee tutkia, toisin sanoen niinkuin geologit tutkivat maata, on varkaankieli todellinen lietemuodostuma. Riippuen siitä, kuinka syvälle sitä penkoo, tapaa varkaankielessä vanhaa ranskalaista kansankieltä, provencea, espanjaa, italiaa, levanttia – tuota Välimeren satamain kieltä – englantia, saksaa, ranskalaista, italialaista ja romanilaismurretta, latinaa sekä vihdoin baskien ja kelttien kieltä. Syvä ja omituinen muodostuma. Kurjuuden kaikkien lapsien yhteisesti rakentama maanalainen rakennus. Jokainen sorrettu rotu on siihen jättänyt kerroksensa, jokainen kärsivä kantanut siihen kivensä, jokainen sydän liuskasirunsa. Monia ilkeitä, häijyjä, halpamielisiä sieluja, jotka ovat kulkeneet tämän elämän läpi ja kadonneet iäisyyteen, on siinä jäljellä melkein muuttumattomina ja vielä tavallaan näkyvinä kummallisen sanan hahmossa.

Paitsi näitä filologisia juuria on varkaankielellä toisia vielä luontaisempia, jotka niin sanoaksemme juontuvat suoraan itse ihmishengestä välittömän luomisen, vertauskuvan tai vääntelyn muodossa.

Jos tahtoo tietää, missä useimmat vankilalaulut ovat syntyneet, kuultakoon seuraava:

Châtelet-vankilassa Pariisissa oli suuri kellari. Tämä kellari oli kahdeksan jalkaa Seine-virran pintaa alempana. Siinä ei ollut ikkunoita eikä luukkuja; sen ainoana aukkona oli ovi; ihmisiä saattoi päästä sinne sisään, ei ilmaa. Tämän kellarin kattona oli kiviholvi, sen permantona kymmenen tuumaa syvä mutakerros. Siinä oli ollut kivipermanto, mutta sisäänpursuva vesi oli sen rikkonut ja murentanut. Kahdeksan jalan korkeudella permannosta kulki pitkä paksu palkki läpi kellarin; tästä palkista riippui määrämatkan päässä toisistaan kolmen jalan mittaisia ketjuja, joiden päässä killui kaularauta. Tähän kellariin suljettiin kaleereille tuomitut, kunnes heitä lähdettiin viemään Touloniin. Heidät vietiin palkin alle, missä kutakin oli odottamassa pimeässä killuva ketju. Kaularauta pantiin kaulaan ja niitattiin kiinni ja miehet jätettiin siihen. Kun ketju oli liian lyhyt, eivät he voineet paneutua maahan. He seisoivat liikkumattomina tässä kellarissa, tässä pimeydessä, tämän palkin alla, melkein hirtettyinä, pakotettuina suunnattomiin ponnistuksiin ulottuakseen leivänkannikkaan ja vesiruukkuun, kiviholvi yllään, lokaa puolisääreen ja ulostus valuen pitkin polventaipeita, nääntyneinä väsymyksestä, huojutellen lanteitaan ja polviaan, kannattaen itseään käsillään ketjusta saadakseen jotakin lepoa, voimatta nukkua muuten kuin seisovassa asennossa ja tuon tuostakin heräten, kun kaularauta yritti heitä kuristaa; muutamat siihen nukahtivatkin ainiaaksi. Saadakseen syödä he hivuttivat kantapäällään leipänsä pitkin toista säärtä käteen.

Kuinka kauan pidettiin heitä tässä tilassa? Kuukausi, kaksi kuukautta, joskus kuusi kuukautta; eräs heistä oli ollut siellä vuoden. Tämä oli kaleerivankilan esikartano. Sinne saattoi joutua siitä, että oli varastanut jäniksen kuninkaalta. Mitä askarsivat he tässä hornanhaudassa? Mitä haudassa voi askartaa: kamppailivat kuoleman kanssa, ja mitä hornassakin voi tehdä: lauloivat; sillä siellä, missä ei ole mitään toivoa, on sentään laulu jäljellä. Kun jokin kaleerilaiva lähestyi Maltan vesiä, kuului laulu ennen airojen kolketta. Salametsästäjä Survincent-parka, joka oli ollut Châtelet'n vankikellarissa, sanoi: Riimit minua ylläpitivät. Runoushan on hyödytöntä. Mitä hyvää on sanojen soinnuttelemisesta? sanotaan. Tässä kellarissa ovat melkein kaikki varkaankielen laulut syntyneet. Grand-Châtelet'n vankikomeroista Pariisista on peruisin alakuloinen toisto Montgomeryn kaleerilla: Timaloumisaine, timoulamison. Enimmät niistä ovat surullisia; joku harva hilpeä; eräs on lemmekäs:

    Icicaille est le théâtre
    du petit dardant.[7]

Ei siis missään tilassa voi kokonaan tuhota ihmissydämen ikuista tuiketta, rakkautta.

Varkaankielen maaperän kaivaminen tuo joka askelella esiin uusia löytöjä. Tämän merkillisen kielen perinpohjainen tutkiminen johtaa siihen salaperäiseen kohtaan, jossa hyväksytyn ja hylätyn yhteiskunnan tiet leikkaavat toisiaan.

3.

Itkevää ja nauravaa varkaan kieltä.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tapahtui eräs muutos. Vankilain laulut, varkaiden veisut, saivat niin sanoaksemme uhmailevan ja hilpeän sävyn. Melkein kaikissa sen ajan kaleeri- ja vankilalauluissa tapaa pirullista ja arvoituksellista hilpeyttä, kuten esim. toistossa

    Mirlababi surlababo
    mirliton ribon ribette
    surlababi mirlababo
    mirliton ribon ribo.

Tätä laulettiin samalla kuin tapettiin joku ihminen jossakin luolassa tai metsänpimennossa.

Vakava oire. Kahdeksannellatoista vuosisadalla haihtuu näiden synkkien luokkien entinen surullisuus. He alkavat nauraa. He laskevat leikkiä Jumalasta ja kuninkaasta. Kun Ludvig XV syntyy Ranskalle, sanovat he Ranskan kuningasta "le marquis de Pantiniksi" (Nukkemarkiisiksi). Kuten näkyy, ovat he kerrassaan hilpeitä. Näyttää kuin ei omatunto heitä enää rasittaisi. Tällä pimeyden surkealla heimolla on nyttemmin teon epätoivoisen rohkeuden lisäksi ajatuksen huoleton rohkeus. He eivät tunne itseään enää rikolliseksi ja saavat jonkinlaista tukea eräiltä ajan ajattelijoilta ja uneksijoilta.

Emme syytä ajan ensyklopedistejä, fysiokraatteja, filosofeja tai utopisteja. Heitä on kiitettävä ihmiskunnan suuresta etenemisestä valoa kohti. He ovat ihmiskunnan neljä etujoukkoa marssimassa edistyksen neljää peruspykälää kohti, Diderot kaunista, Turgot hyödyllistä, Voltaire totta, Rousseau oikeaa kohti. Mutta filosofien rinnalla ja alapuolella oli sofisteja, jotka levittivät myrkyllisiä oppejansa.

Tämä yhteiskuntaa hajoittava työ oli yhteistä koko Euroopalle, mutta tuotti Saksassa suurempaa tuhoa kuin missään muualla. Yhteen aikaan, jota Schiller on kuvannut kuuluisassa draamassaan "Rosvot", nousi Saksassa varkaus ja ryöstö vastalauseena omistusoikeutta ja työtä vastaan, sulautui yhteen eräiden kauniskuoristen, mutta väärien, näennäisesti oikeiden, mutta todellisuudessa mahdottomien periaatteiden kanssa, verhoutui näihin aatteisiin, piiloutui niihin, otti abstraktisen nimen ja muuttui teoriaksi ja levisi siten työtä tekeviin, kärsiviin ja rehellisiin joukkoihin ilman, että edes ne kemistit, jotka seoksen olivat valmistaneet, ja ilman, että massat, jotka sen omaksuivat, siitä tiesivät. Kun tällainen asiaintila syntyy, on aika aina arveluttava. Kärsimys synnyttää katkeruutta, ja kun parempiosaiset luokat ummistavat silmänsä tai nukkuvat, jolloin silmät aina ovat ummessa, sytyttää kovaosaisten luokkien viha soihtunsa jossakin synkkämielisessä tai sairaalloisessa henkilössä, joka uneksii jossakin kolkassa ja alkaa tarkastaa yhteiskuntaa. Vihan tarkastus on hirvittävää.

Siitä ovat seurauksina, jos ajan kohtalo niin tahtoo, ne kauheat järkytykset, joita muinoin sanottiin jacquerieksi (talonpoikaissodiksi), joiden rinnalla poliittiset kumoukset ovat lastenleikkiä ja jotka eivät ole ainoastaan sorrettujen taistelua sortajaa vastaan, vaan köyhyyden kapinaa varallisuutta vastaan. Silloin romahtaa kaikki.

Nämä kapinat ovat kansanjäristyksiä.

Tästä vaarasta, joka ehkä uhkasi Eurooppaa kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, teki Ranskan vallankumous lopun.

Ranskan vallankumous, joka ei ollut muuta kuin miekalla varustettu ihanne, nousi ja sulki vääryyden portin samalla äkkiliikkeellä, jolla se avasi oikeuden. Se selvitti vyyhdin, julisti totuuden, hävitti tartunnan, antoi terveyden aikakaudelle, kruunun kansalle ja loi ihmisiin uudelleen oikeudentunnon.

Yhdeksästoista vuosisata on perinyt sen työn hedelmät, ja nyt on senlaatuinen yhteiskuntakumous, johon äsken viittasimme, sula mahdottomuus. Sokea se, joka semmoista ennustaa! Typerä, joka sitä pelkää! Vallankumous oli rokotus jacqueriaa vastaan. Punaisen kummituksen voima on murrettu. Sen tietää nyt koko maailma. Sen käyttäminen linnunpelättinä ei enää tehoa. Linnut ilkkuvat sitä pelättiä, ilveilijät istahtavat sen päälle ja porvarit nauravat sille.

4.

Kaksi velvollisuutta: valvoa ja toivoa.

Onko siis näin ollen sosiaalinen vaara vältetty? Ei totisesti. Jacqueriesta on päästy. Siltä puolelta voi yhteiskunta olla turvassa, vesi ei enää nouse sen päähän; mutta pitäköön huolta tavasta, millä se hengittää. Aivohalvausta ei tarvitse enää pelätä, mutta keuhkotaudin vaara on olemassa. Yhteiskunnallisen keuhkotaudin nimi on kurjuus.

Näivetykseen kuolee yhtä hyvin kuin räjähdykseen.

Älkäämme lakatko sitä kertaamasta, ajattelemasta ennen kaikkea osattomia ja surkeita joukkoja, lohduttamasta, tuulettamasta, valaisemasta, rakastamasta heitä, avartamasta heidän näköpiiriänsä, vaurastuttamasta heitä kaikinpuolisella kasvatuksella, antamasta heille työnteon eikä milloinkaan joutomiehen esimerkkiä, vähentämästä yksilön taakan painoa enentämällä yhteistarkoituksen tietoisuutta, rajoittamasta köyhyyttä rajoittamatta rikkautta, luomasta laajoja yhteisen ja kansallisen toiminnan aloja, ojentamasta niinkuin Briarée sataa kättä joka suuntaan sorretuille ja vähäväkisille, yhteisvoimin toteuttamasta suurta velvollisuutta hankkia työtä kaikille ihmisille, kouluja kaikille kyvyille, enentämästä palkkaa ja vähentämästä vaivaa, tasoittamasta velkaa ja omaisuutta, toisin sanoen koettamasta saada elämännautintoa ponnistuksia ja tarpeen tyydyttämistä vastaavaksi, sanalla sanoen, keventämästä yhteiskuntakoneistoa kärsivien ja tietämättömien hyväksi. Enemmän valoa ja enemmän vaurautta, se on – älkööt yhteishyvän harrastajat sitä unohtako – ensimmäinen veljeyden vaatimus. Se on, että itsekkäät sydämet sen tietäisivät, politiikan ensimmäinen velvollisuus.

Ja, sanokaamme sekin, tämä kaikki on vasta vain alkua. Pääkysymys on tämä: työ ei voi olla laki olematta oikeus.

Emme takerru siihen tällä kertaa.

Jos luonnon nimenä on kaitselmus, niin tulee yhteiskunnan nimenä olla huolenpito.

Henkinen ja siveellinen kasvu on yhtä välttämätöntä kuin aineellinen vaurastuminen. Tieto on evästä, ajatteleminen on ensimmäinen ehto, totuus on ravintoa niinkuin leipä. Äly, joka ei saa tietoa ja viisautta ravinnokseen, laihtuu. Säälikäämme niinkuin ruuatta jäänyttä vatsaa niitä sieluja, jotka eivät saa ravintoa. Leivän puutteesta riutuvaa ruumista tuskallisempaa on nähdä valon puutteeseen kuoleva sielu.

Koko edistys tähtää tämän ratkaisuun. Kerran hämmästytään. Ihmiskunnan kohotessa nousevat syvät kerrokset itsestään surkeuden kuilusta. Kurjuus karkoitetaan yksinkertaisesti tasoa nostamalla.

On erehdys epäillä tämän siunatun ratkaisun tapahtumista.

Tosin on entisyys tällä hetkellä hyvin voimakas. Se elpyy. Tämä raadon nuortuminen on hämmästyttävää. Nähkää, kuinka se liikkuu. Se näyttää voittajalta; se on kuin valloittaja. Sen legioonana on taikausko, sen miekkana hirmuvalta, sen lippuna tietämättömyys; se on vähässä ajassa voittanut jo kymmenen taistelua. Se etenee, uhkaa, nauraa, se on porteillamme! Mutta älkäämme joutuko epätoivoon. Myykäämme keto, minne Hannibal on leiriytynyt.

Me, jotka uskomme, mitä saatamme me pelätä?

Aatteet eivät virtaa taaksepäin enempää kuin joet.

Mutta kavahtakoot ne, jotka eivät välitä tulevaisuudesta. Asettumalla kielteiselle kannalle edistyksen suhteen he eivät tuomitse tulevaisuutta, vaan itsensä. He saavat kamalan taudin; he tartuttavat itseensä menneisyyden. On vain yksi keino karttaa huomista: kuolla.

Me taas tahdomme, että ruumis kuolee mahdollisimman myöhään, sielu ei milloinkaan.

Niin, arvoitus on saava selityksensä, sfinksi on puhuva, ongelma tulee ratkaistuksi. Kahdeksannen vuosisadan veistämän kansan höylää yhdeksästoista. Se on typerä, joka sitä epäilee. Yleisen hyvinvoinnin tuleva ja ennen pitkää tapahtuva esiinpuhkeaminen on jumalaisen sallimuksen säätämä ilmiö.

Suunnattomat, yhteisesti painavat voimat ohjaavat ihmisoloja ja saattavat ne kaikki määrättynä aikana loogilliseen tilaan, tasapainon, kohtuuden tilaan. Yhtaikaa taivainen ja mainen voima nousee ihmiskunnasta ja ohjaa sitä; se voima on ihmeiden tekijä; ihmeteltävät ratkaisut eivät ole sille vaikeampia kuin tavattomat mullistukset. Se on yhtä taitava löytämään ratkaisun aatteiden yhtymästä kuin ottamaan oppia asiain yhtymästä, ja voi odottaa kaikkea tältä edistyksen salaperäiseltä voimalta, joka, kun sattuu, panee idän vastakkain lännen kanssa hautakammion pohjalle ja imamit keskustelemaan Bonaparten kanssa suuren pyramiidin sisällä.

Henkien suurenmoisessa marssissa eteenpäin ei ole pysähdystä, ei epäröintiä, ei levähdyksen aikaa. Yhteiskuntafilosofia pyrkii tietoon ja rauhaan. Sen pyrkimyksenä on ja sen tuloksena täytyy olla kaiken katkeruuden hävittäminen tutkimalla vastakkaisuuksia. Se tarkkaa, tutkii, erittelee; sitten kokoaa jälleen. Se jättää kaikesta pois vihan.

Useammin kuin kerran on nähty yhteiskunnan ihmisiä tuivertavassa tuulessa; historia on täynnä kansojen ja valtakuntain haaksirikkoja; kerran tulee tuo tuntematon, rajumyrsky, ja pyyhkäisee pois tavat, lait, uskonnot. Kaldean, Persian, Assyyrian, Egyptin sivistykset ovat hävinneet toinen toisensa jälkeen. Minkävuoksi? Sitä emme tiedä. Emme tunne näiden romahdusten syitä? Olisiko niitä yhteiskuntia voinut pelastaa? Oliko kukistuminen niiden oma syy? Pitivätkö ne itsepintaisesti kiinni jostakin kohtalokkaasta paheesta, joka ne tuhosi! Mikä määrä itsemurhaa on näissä kansakunnan ja rodun kaameissa kuolemissa? Niihin kysymyksiin ei saada vastausta. Pimeys peittää kuolemaantuomitut sivistykset. Ne olivat ravistuneita, koska upposivat, enempää emme voi sanoa; ja jonkinlaisella kammolla näemme tuossa menneisyyden meressä, sen pohjalla, niiden valtavien aaltojen alla, joita sanotaan vuosisadoiksi, makaavan sikermän semmoisia valtavia aluksia kuin Babylon, Ninive, Tarsos, Teba, Rooma, pimeyden kaikista kuiluista nousseiden myrskyjen kaatamina. Mutta joskin siellä on pimeyttä, on täällä valoa. Me emme tunne muinaisten sivistysten tauteja, mutta kyllä sen sijaan oman aikamme vammat. Ainakin on meillä oikeus sen valoon; me katselemme sen kauneuksia ja paljastamme sen vammat. Kun vamman näemme, tutkimme sitä; ja taudin kerta todettuamme johtaa sen syyn tutkiminen parannuskeinon keksimiseen. Meidän sivistyksemme, kahdenkymmenen vuosisadan tulos, on yhtäältä kyllä hirviö, mutta toisaalta ihme; se on pelastumisen arvoinen. Ja se pelastetaan. Sen kärsimysten lievittäminen on jo paljon; sen valaiseminen lisäksi myös jotakin. Kaikki nykyisen yhteiskuntafilosofian pyrkimykset on suunnattava sitä päämäärää kohti. Nykyajan ajattelijan päävelvollisuus on kuunnella sivistyksen sydämentykintää.

Toistamme vielä kerran, että tämä kuuntelu rohkaisee, ja siinä rohkaisevassa mielessä lopetamme nämä muutamat sivut, tämän esitettävänä olevan murheellisen draaman vakavan väliajan. Yhteiskunnallisen kuolevaisuuden alla tuntuu kuitenkin ihmisen kuolemattomuus. Ei maapallo tuhoudu siitä, että sen pinnalla siellä täällä on haavoina tulivuorenaukkoja ja ihottumina tulikivipesäkkeitä ja että silloin tällöin jokin semmoinen paise puhkeaa ja purkaa ulos mätänsä. Kansan taudit eivät tapa ihmistä.

Ja kuitenkin pudistaa jokainen yhteiskunnan parantamistapojen tarkkaaja joskus päätänsä. Voimakkaimmillakin, hyväntahtoisimmilla, järkevimmillä on joskus heikkoudenhetkensä.

Tokko sitä tulevaisuutta tulleekaan? Tuntuu melkein kuin tosiaan täytyisi sitä kysyä, kun näkee niin paljon hirvittävää pimeyttä. Pimeyttä sekä itsekkäissä että kurjissa. Itsekkäissä ennakkoluulot, rikkaan kasvatuksen ymmärtämättömyys, nautinnon kiihdyttämä nautinnonhimo, myötäkäymisen huumaava pökerrys, kärsimyksenpelko, joka muutamissa kehittyy vastenmielisyydeksi kärsiviä kohtaan, järkähtämätön itsetyytyväisyys, niin pöyhistynyt itsetunto, että se sulkee tien sydämeen; kurjissa taas himo, kateus, viha heidän nähdessään toisten nauttivan, tyydyttämättömiä halujansa värisevä ihmispeto, sydän täynnä sumua, suru, kaipuu, kova onni ja alhainen tietämättömyys.

Voiko yhäkin kohottaa katsettansa taivasta kohti? Ehkäpä se valopilkku, jonka sieltä erottaa, onkin sammuva? On kaameaa nähdä ihanne tämmöisiin havaintosikermiin häipyvänä, pienenä, eristettynä, hohtavana, mutta melkein huomaamattomana, vieläpä kaikkien näiden suurten, synkkien, pöyristyttävien uhkausten ympäröimänä; mutta ei se silti ole suuremmassa vaarassa kuin tähti pilvien peitossa.

KAHDEKSAS KIRJA

ILOJA JA SURUJA.

1.

Selkeä valo.

Lukija on ymmärtänyt, että Éponine, joka ristikkoportin takaa oli tuntenut asujattaren siinä Plumet-kadun varrella olevassa talossa, jonne Magnon oli hänet lähettänyt, ensin oli kääntänyt rosvot pois Plumet-kadulta ja sitten opastanut sinne Mariuksen ja että tämä useita päiviä ihastuneena katseltuaan ristikkoporttia vihdoin, saman voiman vetämänä, joka vetää rautaa magneettiin ja rakastavaa niille kiville, joista rakastetun talo on rakennettu, oli raivannut itselleen pääsyn Cosetten puutarhaan niinkuin Romeo Julian luo. Olipa tämä ollut hänelle helpompaakin kuin Romeolle; Romeon oli ollut pakko kiivetä aidan yli, mutta Mariuksen oli tarvinnut vain hiukan taivuttaa yhtä rappeutuneen ristikkoportin rautapuolaa, jotka kalisivat ruosteisilla sijoillaan kuin hampaat vanhan suussa. Marius oli solakka ja pääsi helposti läpi.

Kun kadulla ei juuri koskaan ollut ketään ja Marius sitäpaitsi livahti puutarhaan vasta pimeän tultua, ei hänellä ollut ilmitulon vaaraa.

Siitä siunatusta ja pyhästä hetkestä alkaen, jolloin suudelma kihlasi nämä kaksi sielua, tuli Marius sinne joka ilta. Jos Cosetten rakkaus, hänen tässä kehityskaudessa ollessaan, olisi kohdistunut johonkin tunnottomaan ja turmeltuneeseen mieheen, olisi hän ollut kadotettu; on näet jaloja luonteita, jotka antautuvat, ja Cosette oli niitä. Naisen ylevimpiä ominaisuuksia on myöntyväisyys. Kun rakkaus on saavuttanut sen asteen, jolloin se hallitsee rajattomasti, yhtyy siihen taivainen sokeus häveliäisyyden suhteen. Mutta missä vaarassa olettekaan, jalot sielut! Usein, kun te annatte sydämen, otamme me ruumiin. Sydämenne jää teille, ja te katselette sitä salassa kauhistuen. Rakkaus ei tunne puolinaisuutta; se joko tuhoaa tai pelastaa. Koko ihmisen kohtalo on tässä pulmassa. Tätä vaihtoehtoa, pelastusta tai turmiota, ei mikään muu kohtalon muoto aseta niin järkähtämättömästi kuin rakkaus. Rakkaus on elämä, ellei se ole kuolema. Kehto, mutta myöskin ruumisarkku. Sama tunne ihmissydämessä on myönteinen ja kielteinen. Kaikesta, mitä Jumala on luonut, kehittää ihmissydän kirkkainta valoa, mutta valitettavasti myöskin synkintä pimeyttä.

Jumala salli, että rakkaus, jonka Cosette kohtasi, oli pelastavaa rakkautta.

Koko toukokuun vuonna 1832 oli joka yö tässä pienessä hoitamattomassa puutarhassa, joka päivä päivältä tuli tuoksuvammaksi ja tuuheammaksi, kaksi lähempänä enkeleitä kuin ihmisiä olevaa olentoa, puhdasta, kunniallista, huumaantunutta, säteilevää, jotka pimeässä kirkastivat toisiaan. Cosetten mielestä ympäröi Mariusta sädekehä, ja Mariuksen mielestä oli Cosettessa pyhimyksen loisto. He koskettivat toisiaan, katselivat toisiaan, tarttuivat toistensa käsiin, puristivat toisiaan, mutta oli raja, jonka yli he eivät milloinkaan menneet. Ei senvuoksi, että he olisivat tätä rajaa kammoneet, sillä he eivät siitä tienneet. Marius tunsi rajavarustuksena Cosetten puhtauden ja Cosette turvanaan Mariuksen luotettavuuden. Ensimmäinen suudelma olikin ollut viimeinen. Sen jälkeen oli Marius huulillaan koskettanut vain hänen kättään, kaulahuiviaan tai jotakin hiussuortuvaa. Cosette oli hänelle tuoksu eikä nainen. Marius hengitti häntä. Cosette ei kieltänyt mitään, eikä Marius pyytänyt mitään. Cosette oli onnellinen ja Marius tyytyväinen. He elivät siinä ihastuttavassa tilassa, jota olisi voinut sanoa kahden sielun keskinäiseksi hurmioksi. Se oli kahden neitseellisen sielun iki-ihana ensimmäinen syleily ihannemaailmassa, kahden joutsenen kohtaus Jungfraun korkeudessa.

Tällä rakkauden asteella, jolloin viehätyksen kaikkivalta oli kokonaan vaimentanut himon, olisi puhdas ja munkkimainen Marius ennemmin saattanut mennä julkisen tytön luo kuin nostaa Cosetten helmaa nilkkaan asti. Kerran, eräänä kuutamoiltana, kun Cosette kumartui ottamaan jotakin maasta, aukeni hänen puseronsa, niin että hänen povensa yläosa näkyi. Marius käänsi katseensa pois.

Mitä tapahtui näiden molempain olentojen välillä? Ei mitään. He jumaloivat toisiaan.

Puutarha tuntui heistä, heidän siellä yöllä oleskellessaan, elävältä ja pyhältä paikalta. Kaikki kukat aukaisivat teränsä heidän ympärillään ja lähettivät heille suitsutuksensa; he taas aukaisivat sielunsa ja vuodattivat sen kukkasille. Lemmenkuumeinen ja voimakas kasvullisuus värisi mehunsa ja hurmionsa täyteyttä näiden molempien viattomien olentojen ympärillä, ja he puhelivat lemmensanoja, jotka saivat puut värähtelemään.

Mitä olivat nämä sanat? Henkäyksiä, ei mitään muuta. Nämä henkäykset riittivät kuitenkin liikuttamaan koko tätä luontoa. Tenho, jota olisi vaikea käsittää, jos kirjasta lukisi nuo keskustelut, jotka oli aiottu lehvissä liikkuvan tuulen hajoitettaviksi niinkuin tuoksu! Ottakaa pois kahden rakastavaisen kuiskauksista se sävel, joka soi sielusta ja säestää kuiskintaa kuin kannel, niin jäljelle jää vain varjo. Te sanotte silloin; "Mitä, eikö muuta kuin tämä?" Niin kyllä, lapsellisuuksia, toisteluita, hymyilyä tyhjästä, lörpöttelyä ja kuitenkin ylevintä ja syvämielisintä maailmassa, ainoata, mitä kannattaa sanoa ja kuunnella.

Ihminen, joka ei ole koskaan kuullut eikä koskaan puhunut tätä leperrystä ja lörpötystä, on tuhma ja ilkeä ihminen.

Cosette sanoi Mariukselle:

"Tiedätkö..."

(Tässä taivaisessa viattomuudessa ja kummankaan saattamatta sanoa, kuinka se tapahtui, he olivat alkaneet sinutella toisiaan.)

"Tiedätkö, että minun nimeni on Euphrasie?"

"Euphrasie? Eikö mitä, nimesihän on Cosette."

"Oo, Cosette on ruma nimi, joka minulle annettiin pienenä. Mutta minun oikea nimeni on Euphrasie. Etkö pidä nimestä Euphrasie?"

"Kyllä, mutta Cosette ei ole ruma."

"Pidätkö siitä enemmän kuin Euphrasiesta?"

"Totta puhuen pidän."

"No sitten pidän minäkin enemmän siitä. Sinä olet oikeassa, Cosette on kaunis. Sano minua Cosetteksi."

Hymy, joka näitä sanoja seurasi, teki tämän keskustelun idylliksi, taivaan asuinsijojen arvoiseksi.

Toisen kerran hän katseli Mariusta kauan ja sanoi:

"Herra, te olette komea, te olette kaunis, teillä on hyvä pää, teidän käytöksenne on täysin moitteeton, te olette paljon oppineempi kuin minä, mutta minä väitän, että te ette osaa minua paremmin sanoa: 'minä rakastan sinua!'"

Ja Marius, joka oli seitsemännessä taivaassa, luuli tällöin kuulevansa tähden säveliä.

Tai hän löi Mariusta hiljaa kädellään tämän yskiessä ja sanoi hänelle:

"Älkää yskikö, herra! Minä en salli, että minun luonani yskitään ilman minun lupaani. On hyvin rumaa yskiä ja tehdä minua levottomaksi. Minä tahdon, että voit hyvin, koska olisin ylen onneton, ellet sinä voisi hyvin. Mitä siis tahdot minun tekevän?"

Tämä oli kerrassaan jumalallista.

Kerran sanoi Marius Cosettelle:

"Ajattele, että minä yhteen aikaan luulin sinun nimesi olevan Ursula."

Tämä nauratti heitä koko illan. Kesken erästä toista keskustelua hän sattui huudahtamaan:

"Ah, kerran Luxembourg-puistossa teki mieleni ruhjoa eräs invaliidi."

Mutta hän katkaisi lauseensa heti eikä puhunut siitä enempää.

Marius ajatteli elämää Cosetten kanssa tällaiseksi, ilman mitään muuta; tulla joka ilta Plumet-kadulle, taivuttaa syrjään vanha taipuva rautapuola presidentin ristikkoportissa, istua Cosetten vierellä tällä penkillä, lehvien välistä katsella tähtien syttymistä yötaivaalla, koskettaa kevyesti polvellaan Cosetten väljää hametta, hyväillen sivellä hänen peukalonsa kynttä, sanoa häntä sinuksi, vuorotellen hengitellä saman kukan tuoksua, ja kaikkea tätä alituisesti, lakkaamatta. Tällävälin kulkivat pilvet kulkuansa heidän päittensä päällä. Joka kerta, kun tuuli puhaltaa, vie se mennessään enemmän ihmisen unelmia kuin taivaan pilviä.

Tämä neitseellinen, melkein ujo rakkaus ei kuitenkaan ollut täydellinen ilman pientä keimailua; ei toki. Kohteliaisuuksien sanominen sille, jota rakastaa, on ensimmäinen hyväilytapa, kokeileva puolinainen rohkeus. Kohteliaisuus on kuin huntupäällinen suudelma. Nautinto antaa sille suloista makuansa, samalla itseänsä kuitenkin salaten. Sydän karttaa itse nautintoa, voidakseen paremmin rakastaa. Mariuksen kohteliaisuudet, unelmoinnin kyllästämät, olivat niin sanoaksemme taivaan sinen väriset. Kun linnut taivaalla kohoavat enkelien ilmoille, mahtavat ne kuulla semmoisia sanoja. Ja kuitenkin sekaantui siihen ihmistunteista elämää ja sitä määräperäisyyttä, joka oli Mariukselle ominaista. Oli kuin se, mitä luolassa sanotaan, olisi ollut alkupuhetta siihen, mitä tullaan sanomaan komerossa; lyyrillistä purkausta, sonettia, kuhertelun siroja vertauskuvia, kaikkia ihantelun kauneimpia kukkia, vihkoseksi sidottuna, ja hienointa taivaista tuoksuaan huokuvia, viehkeätä visertelyä sydänten kesken.

"Oi kuinka kaunis sinä olet!" kuiskasi Marius. "Minä en uskalla sinua katsoa. Senvuoksi vain ajattelin sinua. Sinä olet yksi sulottarista. En tiedä, mikä minun on. Sinun hameesi lieve hämmentää pääni, kun kenkäsi kärki pistää esiin sen alta. Ja sitten, mikä lumoava hohde, kun ajatuksesi pukeutuu sanoiksi. Sinä puhut ihan hämmästyttävän järkevästi. Joskus minusta tuntuu kuin olisit unelma. Puhu, minä kuuntelen, minä ihailen sinua. Oi Cosette, kuinka tämä on kummallista ja suloista! Minä olen aivan ymmällä. Te olette jumaloitava, neiti. Minä tutkin sinun jalkojasi mikroskoopilla ja sinun sieluasi teleskoopilla."

Ja Cosette vastasi:

"Minä rakastan sinua hiukkasta enemmän joka hetki, joka aamusta on kulunut!"

Kysymykset ja vastaukset menivät tässä keskustelussa miten sattuivat, mutta rakkaudessa ne olivat aina yhtäpitäviä.

Cosetten koko olemus oli koruttomuutta, kuultavuutta, avomielisyyttä, puhtautta, rehellisyyttä, säteilevää valoa. Hänestä olisi voinut sanoa, että hän oli pelkkää kirkkautta. Hän vaikutti näkijäänsä kuin kevät ja päivännousu. Hänen silmissään oli kasteen kosteus. Cosette oli aamuruskon valo, naishahmoon tiivistynyt.

Oli luonnollistakin, että Marius, joka häntä rakasti, häntä ihaili sokeasti. Mutta totuus on, että tämä nuori luostarin kasvatti puhui erittäin älykkäästi ja asetti joskus sanansa sattuvasti ja kauniisti. Hän osasi todellakin keskustella. Hän ei hairahtunut milloinkaan, hänellä oli tarkka silmä. Nainen tuntee ja puhuu sydämen hienolla vaistolla, ja se on erehtymätön. Ei kukaan niinkuin nainen voi sanoa samalla kertaa suloisia ja syviä asioita. Suloisuus ja syvyys, se on koko nainen, se on taivas.

Tässä täyden onnen tilassa he saivat tuon tuostakin kyyneleitä silmiinsä. Kuoliaaksi tallattu leppäkerttu, linnunpesästä pudonnut höyhen, katkennut orapihlajan oksa saattoi liikuttaa heitä, eikä heidän herkkää haikeutta täysi tunnelmansa tuntunut tarvitsevan sen enempää heltyäkseen kyyneliin. Varmin rakkauden merkki on heltyminen, joka joskus käy melkein sietämättömäksi.

Ja tämän ohella – kaikki nämä ristiriitaisuudet ovat lemmen salamain leikkiä – he nauroivat helposti, vieläpä niin vapaasti ja tuttavallisesti, että joskus muistuttivat kahta poikaa. Mutta luonto, joka ei itseään koskaan unohda, on aina läsnä, jopa neitseellisyydenkin huumaamien sydänten tietämättä. Se on läsnä samalla kertaa karkeassa ja ylevässä tarkoituksessa, ja olkoon sielujen viattomuus kuinka suuri tahansa, kunniallisimmassakin kahdenkesken olossa tuntee sen viehättävän ja salaperäisen vivahduksen, joka erottaa kahta rakastavaista kahdesta ystävyksestä.

He jumaloivat toisiansa.

Ikuinen ja muuttumaton pysyy kuitenkin samana. Keskinäinen rakkaus, hymyily, naureskelu, pieni huulten nyrpistys, sormien yhteenpunonta, sinuttelu – tuo kaikki ei ehkäise ikuisuutta. Kaksi rakastavaista kätkeytyy iltaan, hämyyn, näkymättömiin lintujen ja ruusujen kanssa, ihastuttaa toisiansa sydämillään, minkä he ilmaisevat silmillään, puhelevat ja kuiskuttelevat. Ja sillävälin vaeltavat lukemattomat tähdet määrättömiä ratojansa äärettömyydessä.

2.

Täydellinen onnen huumaus.

Onnensa huumauksessa he tajusivat muuta vain hämärästi. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota koleraan, joka juuri siinä kuussa raivosi Pariisissa. He olivat kertoneet toisilleen kaikki, mitä olivat keksineet, mutta se ei ollut ulottunut paljoa pitemmälle kuin heidän nimiinsä. Marius oli sanonut Cosettelle olevansa umpiorpo, että hänen nimensä oli Marius Pontmercy, että hän oli asianajaja, että hän elätti itseään kirjoittamalla eräälle kirjakauppiaalle, että hänen isänsä oli ollut eversti, että tämä isä oli ollut ankara ja että hän itse, Marius, oli riidoissa äidinisänsä kanssa, joka oli rikas. Hän oli myös kertonut olevansa parooni, mutta se ei ollut ollenkaan vaikuttanut Cosetteen. Mariusko parooni? Sitä hän ei käsittänyt. Hän ei tiennyt, mitä se sana merkitsi. Marius oli Marius. Omasta puolestaan oli Cosette ilmoittanut hänelle saaneensa kasvatuksensa Petit-Picpun luostarissa, että hänenkin äitinsä oli kuollut, että hänen isänsä nimi oli Fauchelevent, että tämä oli ylen hyvä, antoi paljon köyhille, mutta oli itse köyhä ja kielsi itseltään kaiken, mutta Cosettelta ei mitään.

Omituinen seikka oli, että siinä sielujen sopusoinnussa, jossa Marius eli sen jälkeen, kun hän ensimmäisen kerran oli tavannut Cosetten, oli menneisyys, ihan äskeinenkin, tullut hänelle niin epämääräiseksi ja kaukaiseksi, että se, mitä Cosette kertoi, täysin tyydytti häntä. Hän ei edes ajatellutkaan puhua Cosetten kanssa yöllisestä seikkailusta Gorbeaun talossa, Thénardier'sta, polttohaavasta, hänen isänsä kummallisesta käytöksestä ja oudosta paosta. Marius oli heti unohtanut kaiken tämän; hän ei edes illalla tiennyt, mitä oli aamulla tehnyt, missä oli syönyt aamiaista tai kuka hänen kanssaan oli puhunut; hänen korvissaan soi lauluja, jotka tekivät hänet kuuroksi kaikelle muulle; hän oli olemassa vain silloin, kun näki Cosetten; ja koska hän silloin oli taivaassa, oli aivan luonnollista, että hän unohti maan. Molemmat kantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin elävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi.

Ah, kukapa ei olisi tätä kaikkea kokenut! Minkävuoksi tulee hetki, jolloin poistutaan näiltä iki-ihanilta ilmoilta, ja minkävuoksi jatkuu elämä sen jälkeen?

Rakastaminen melkein korvaa ajattelemisen. Rakkaus on kaiken muun palavaa unohtamista. Vaatiako loogillisuutta intohimolta? Ihmissydämessä on yhtä vähän mitään täydellisen loogillista yhteyttä kuin taivaan koneistossa yhtään täysin geometrista kuviota. Mariukselle ja Cosettelle ei ollut olemassa mitään muuta kuin Marius ja Cosette. Muu maailma oli kadonnut johonkin kuiluun. He elivät vain yhtä kultaista hetkeä. Ei ollut mitään ennen, ei mitään jälkeenpäin. Marius tuskin ajattelikaan, että Cosettella oli isä. Hänen aivoistaan oli huikaisu hävittänyt kaikki. Mistä he puhuivat, nämä rakastavaiset? Kuten tiedämme, kukista, pääskysistä, auringon laskusta, kuun noususta, kaikista mahdollisista tärkeistä asioista. He olivat sanoneet toisilleen kaiken, paitsi kaikkea. Rakastavaisten kaikki ei ole mitään. Mutta isä, todellisuus, varkaiden pesä, rosvot, seikkailu, mitä heillä oli niiden kanssa tekemistä? Ja oliko ihan varmaa, että tuo kamala uni todella oli tapahtunut? Heitä oli kaksi, he rakastivat toisiaan, ei ollut mitään muuta kuin rakkaus. Kaikki muu oli olematonta. On luultavaa, että tämä helvetin hävittäminen takaamme on erottamattomasti yhdistetty paratiisiin saapumiseen. Onko nähty hornanhenkiä? Onko sellaisia olemassakaan? Onko vapistu? Onko kärsitty? Siitä ei tiedetä enää mitään. Kaiken yllä on ruusunvärinen pilvi.

Näin elivät nämä kaksi olentoa ylemmissä ilmoissa, kaikessa siinä epätodennäköisyydessä, mitä luonnossa on; ei nadirissa eikä zenitissä; ihmisen ja enkelin välillä, maan yläpuolella, eetterin alapuolella, pilvissä, tuskin enää ollen lihaa ja luuta, vaan kiireestä kantapäähän vain sielua ja ilmoitusta, jo liiaksi henkistyneinä vaeltaakseen maan päällä, vielä liiaksi ihmisinä liidelläkseen avaruuden sineen, näköjään seisten kohtalon ulkopuolella, tietämättöminä niistä pyörän jäljistä, joiden nimenä on eilinen, tämä päivä, huominen, hämmästyneinä, huumautuneina, liehuvina, joskus tosiaan melkein kyllin keveinä lentääkseen iäiseen avaruuteen.

He nukkuivat valveillaan tässä tuudittelussa. Oi kuinka ihanasti uinuukaan todellisuus ihanteen näin tuudittamana!

Vaikka Cosette oli sanomattoman kaunis, sulki Marius kuitenkin joskus silmänsä hänen edessään. Silmät kiinni on paras katsella sielua.

Marius ja Cosette eivät kysyneet, mihin tämä heidät johtaisi. He katsoivat jo saapuneensa päämäärään. Onkin kumma vaatimus ihmisten taholta, että rakkauden muka pitäisi johtaa johonkin.

3.

Varjon alku.

Jean Valjean ei aavistanut mitään.

Cosette, joka oli hiukan vähemmän uneksiva kuin Marius, oli iloinen, ja se riitti tekemään Jean Valjeanin onnelliseksi. Cosetten ajatukset, hänen mietiskelevä hellyytensä, Mariuksen-kuva, joka täytti hänen sydämensä, kaikki tuo ei poistanut mitään hänen kauniin, hymyilevän ja neitseellisen otsansa verrattomasta puhtaudesta. Hän oli siinä iässä, jolloin neito kantaa rakkauttansa kuin enkeli liljaansa. Jean Valjean oli siis tyyni. Ja sitten, kun kaksi rakastavaista ymmärtää toisensa, käy kaikki erinomaisesti; kolmas, olipa hän kuka tahansa, joka voisi häiritä heidän rakkauttaan, pidetään muutamilla harvoilla, kaikille rakastavaisille aina samoilla varokeinoilla täydellisessä sokeudessa. Niinpä ei Cosette koskaan vastustellut Jean Valjeania. Jos tämä esitti kävelyä, niin hän vastasi: "Kyllä, isä kulta." Jos hän halusi jäädä kotiin: "Hyvin kernaasti." Jos hän halusi viettää illan Cosetten seurassa, oli Cosette iloinen. Kun Jean Valjean aina meni omalle puolelleen kello kymmenen illalla, tuli Marius niinä iltoina puutarhaan vasta sen jälkeen, kun hän kadulta kuuli Cosetten aukaisevan portaiden lasioven. On itsestään selvää, ettei Mariusta päivällä koskaan näkynyt. Jean Valjean ei enää edes ajatellut, että Marius oli olemassakaan. Vain kerran, eräänä aamuna, sattui, että hän sanoi Cosettelle:

"Kas, kuinka valkoinen sinä olet selästäsi!"

Edellisenä iltana oli Marius innostuksen puuskassa tullut painaneeksi häntä muuria vasten.

Vanha Toussaint, joka meni maata hyvissä ajoin, ajatteli vain nukkumista, kun oli saanut työnsä tehdyksi, ja oli siis asiasta yhtä tietämätön kuin Jean Valjeankin.

Marius ei koskaan edes pyrkinyt sisään. Kun hän oli Cosetten luona, piiloutuivat he erääseen portaiden viereiseen syvennykseen, jotta heitä ei kadulta nähtäisi eikä kuultaisi, ja istuivat siinä rinnakkain, usein keskustelun asemesta tyytyen vain parikymmentä kertaa minuutissa puristamaan toistensa käsiä, katsellen puiden oksia. Sellaisina hetkinä olisi salama saattanut iskeä kolmenkymmenen askelen päähän heistä ilman, että heillä olisi ollut siitä aavistustakaan, niin he olivat syventyneet unelmiinsa.

Kirkasta puhtautta! Lumivalkeita hetkiä, melkein kaikki toistensa kaltaisia! Sellainen rakkaus on liljan lehdistä ja kyyhkysen untuvista koottu.

Koko puutarha oli heidän ja kadun välillä. Joka kerta, kun Marius meni portista sisään tai ulos, asetti hän rautapuolan ristikkoportissa huolellisesti jälleen paikoilleen, joten portissa ei voinut huomata mitään muutosta.

Tavallisesti hän lähti pois noin puoliyön aikaan ja palasi Courfeyracin luo. Tämä sanoi Bahorelille:

"Voitko uskoa, että Marius nykyjään tulee kotiin vasta kello yhden jälkeen yöllä?"

Bahorel vastasi:

"Mitä kummaa siinä on? Tyynessä vedessä ne suurimmat kalat uivat."

Joskus Courfeyrac pani käsivartensa ristiin, muuttui vakavannäköiseksi ja sanoi Mariukselle:

"Te alatte viettää epäsäännöllistä elämää, nuori mies."

Courfeyrac ei arki-ihmisenä pitänyt siitä näkymättömän paratiisin heijastuksesta, joka Mariuksen olennossa oli; tottumattomana salattuihin intohimoihin tuli hän siitä levottomaksi ja kehoitti joskus Mariusta palaamaan todellisuuteen.

Eräänä aamuna hän sanoi Mariukselle:

"Ystäväni, sinä näytät nykyjään asuvan kuussa, Unten valtakunnassa, Illusionin maakunnassa ja sen pääkaupungissa Saippuakuplassa. No, ole nyt siivo ja sano, mikä tytön nimi on?"

Mutta mikään ei saanut Mariusta puhumaan. Ennen häneltä olisi voinut repiä kynnet kuin pusertaa hänestä ulos ne kolme pyhää tavua, jotka muodostavat nimen Cosette. Todellinen rakkaus on kirkas kuin aamuaurinko ja vaitelias kuin hauta. Ainoa muutos Mariuksen suhteessa Courfeyraciin oli, että hänen vaiteliaisuutensa oli säteilevää.

Tämän ihanan toukokuun aikana oppivat Marius ja Cosette tuntemaan seuraavia määrättömiä autuuksia:

kinailemaan ja teitittelemään toisiaan voidakseen vain sitä enemmän sitten sinutella;

puhumaan laajalti ja pitkälti ihmisistä, joista he eivät vähääkään välittäneet; lisätodistus siitä, että siinä ihanassa oopperassa, jota sanotaan rakkaudeksi, libretto ei merkitse juuri mitään;

Marius kuulemaan Cosetten puhuvan naisten koruista; Cosette kuulemaan Mariuksen puhuvan politiikasta; polvet vastakkain kuulemaan vaunujen vierivän Babylone-kadulla;

katsomaan samaa tähteä taivaalla tai samaa kiiltomatoa nurmikolla;

vaikenemaan yhdessä, mikä on vielä suloisempaa kuin puhuminen;

j.n.e., j.n.e.

Erinäisiä selkkauksia oli kuitenkin tulossa. Eräänä iltana, mennessään kohtaukseensa, Marius kulki Boulevard des Invalides'in kautta. Hän käveli tavallisesti pää kumarassa. Juuri kun hänen piti kääntyä Plumet-kadun kulmassa, kuuli hän jonkun ihan likellään sanovan: "Hyvää iltaa, herra Marius!" Hän nosti päätään ja tunsi Époninen. Tämä vaikutti häneen omituisesti. Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi tuota tyttöä sen päivän jälkeen, jolloin tyttö oli saattanut hänet Plumet-kadulle, ei ollut nähnyt häntä sen koommin, ja tyttö oli aivan unohtunut hänen mielestään. Hänellä oli syytä olla tytölle kiitollinen koko nykyisestä autuudestaan, mutta sittenkin tytön kohtaaminen rasitti häntä.

On erehdys luulla, että onnellinen ja puhdaskaan intohimo saattaa ihmisen täydellisyyden tilaan; se saattaa hänet yksinkertaisesti, kuten olemme osoittaneet, unohduksen tilaan. Tässä tilassa ihminen unohtaa olla ilkeä, mutta hän unohtaa myöskin olla hyvä. Kiitollisuus, velvollisuus, tärkeät ja kiusalliset muistot hälvenevät. Mihin muuhun aikaan tahansa olisi Marius ollut aivan toisenlainen Époninea kohtaan. Kokonaan Cosetteen kiintyneenä ei hän ollut tehnyt itselleen selväksi edes sitä, että tämä Éponine oli Éponine Thénardier, että hänellä siis oli nimi, joka oli hänen isänsä testamentissa, nimi, jonka vuoksi hän muutamia kuukausia sitten niin palavan innokkaasti olisi uhrannut itsensä. Thénardier'nkin muistoa oli hänen rakkautensa huikaiseva valo jonkin verran himmentänyt hänen sielussaan.

Hiukan hämillään hän vastasi:

"Ah, tekö, Éponine?"

"Miksi teitittelette minua? Olenko tehnyt teille jotakin pahaa?"

"Ette", vastasi Marius.

Ei hänellä ollut mitään tyttöä vastaan. Kaukana siitä. Hän vain tunsi, ettei hän nyt, kun hän sinutteli Cosettea, voinut muuta kuin teititellä Époninea.

Kun Marius oli vaiti, huudahti tyttö:

"Mutta sanokaa toki...!"

Sitten hän äkkiä vaikeni. Oli kuin tältä ennen niin huolettomalta ja rohkealta olennolta olisi puuttunut sanoja.

Hän yritti hymyillä, mutta ei voinut. Sitten hän alkoi uudelleen:

"No?"

Vaikeni taas ja loi silmänsä maahan.

"Hyvästi, herra Marius!" sanoi hän äkkiä ja meni matkaansa.

4.

Cab pyörii englannin ja haukkuu varkaankielellä.[8]

Seuraavana päivänä, 3. kesäkuuta, 3. kesäkuuta 1832, joka on merkityksellinen päivä niiden vakavain tapausten vuoksi, jotka silloin kuin ukkospilvet leijailivat Pariisin taivaalla, kulki Marius pimeässä samaa tietä kuin edellisenäkin iltana ja sama lumous sydämessään, kun hän bulevardin puiden välissä huomasi Époninen tulevan vastaansa. Kahtena päivänä peräkkäin, se oli liikaa! Hän kääntyi äkkiä, poistui bulevardilta ja meni toista tietä, Monsieur-kadun kautta, Plumet-kadulle.

Tästä johtui, että Éponine seurasi häntä aina Plumet-kadulle saakka, mitä hän koskaan ennen ei ollut tehnyt. Toistaiseksi hän oli tyytynyt siihen, että sai nähdä Mariuksen, kun tämä kulki pitkin bulevardia, mutta ei ollut edes yrittänyt tavata häntä. Vasta edellisenä iltana hän oli koettanut päästä Mariuksen kanssa puheisiin.

Éponine seurasi siis Mariusta tämän sitä ollenkaan aavistamatta. Hän näki Mariuksen taivuttavan ristikkoportin rautapuolan syrjään ja hiipivän puutarhaan.

"Ahaa", sanoi tyttö, "hän menee taloon!"

Éponine lähestyi ristikkoporttia, tunnusteli rautapuolaa toisensa jälkeen ja löysi helposti sen, jonka Marius oli taivuttanut syrjään.

Puoliääneen hän mutisi silloin synkeästi:

"Älähän, Lisette!"

Hän istuutui ristikkoportin kivijalalle, irtaimen rautapuolan viereen ikäänkuin sitä vartioimaan. Juuri sillä kohdalla liittyi ristikkoportti kiviaitaan. Siinä oli pimeä syvennys, johon Éponine kokonaan peittyi.

Kello kymmeneen mennessä sattui, että yksi niistä parista kolmesta henkilöstä, jotka käyttivät Plumet-katua, eräs vanha porvari, joka oli viivähtänyt ulkona ja riensi nyt päästäkseen tältä autiolta ja pahamaineiselta seudulta, kulki ristikkoportin ohi ja tullessaan juuri sen syvennyksen kohdalle, jonka tämä ja kiviaidan nurkkaus muodosti, kuuli synkän ja uhkaavan äänen sanovan:

"Nyt en enää kummastele, että hän tulee tänne joka ilta."

Ohikulkija katsahti ympärilleen, ei nähnyt ketään, ei uskaltanut katsoa pimeään syvennykseen ja pelästyi. Hän kiirehti askeliaan.

Siinä hän teki viisaasti, sillä muutamaa silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Plumet-kadulle kuusi miestä, jotka kulkivat jonkin matkan päässä toisistaan pitkin seinävieriä ja joita olisi voinut luulla salaiseksi poliisipartioksi.

Ensimmäinen heistä pysähtyi puutarhanportin kohdalle jääden siihen odottamaan toisia; hetken kuluttua olivat kaikki kuusi koolla.

Miehet alkoivat nyt keskustella ääni matalana.

"Se on tässä", sanoi yksi.

"Onko puutarhassa cabia?" kysyi toinen.

"En tiedä. Minä olen varoiksi ottanut mukaan myrkytetyn lihakimpaleen, jonka syötämme sille."

"Toitko tervakankaan ruudun särkemistä varten?"

"Toin."

"Ristikkoportti on vanha", huomautti viides, jonka ääni muistutti vatsastapuhujaa.

"Sen parempi", sanoi toiseksi puhunut. "Sitten ei se niin kitise sahattaessa ja menee paremmin poikki."

Kuudes, joka vielä ei ollut avannut suutaan, alkoi tutkia ristikkoporttia aivan niinkuin Éponine oli tehnyt tuntia aikaisemmin, varovasti ravistaen, tunnustellen rautapuolaa toisensa jälkeen. Vihdoin hän tuli sen puolan luo, jonka Marius oli irroittanut. Juuri kun hänen piti tarttua siihen, pisti äkkiä pimeästä esiin käsi ja tarttui hänen käsivarteensa; voimakas isku rintaan työnsi miehen taaksepäin ja käheä ääni sanoi hänelle huutamatta:

"Siellä on cab."

Samassa mies näki kalpean tytön seisovan edessään.

Mies tunsi sitä järkytystä, jota yllätys aina synnyttää. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn tehden hänet kamalan näköiseksi; ei mikään ole pöyristyttävämpää nähdä kuin säikähtynyt peto; sen kauhistunut näkö on kauhistuttava. Hän astahti taaksepäin ja sanoi:

"Mikä lutka sinä olet?"

"Teidän tyttärenne."

Se oli todellakin Éponine, joka puhui Thénardier'lle.

Êponinen esiintyessä olivat muut viisi miestä, Clacquesous, Gueulemer, Babet, Montparnasse ja Brujon, lähestyneet ilman melua ja kiirettä, sanaakaan sanomatta ja kaamean hitaasti, kuten ainakin nämä yön miehet.

Heidän käsissään näkyi ties mitä kamalia aseita.

"Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä meistä tahdot? Oletko hullu?" huusi Thénardier niin kuuluvasti kuin hiljaa puhuttaessa voi huutaa. "Miksi tulet estämään meidän työtämme?"

Éponine alkoi nauraa ja kapsahti hänen kaulaansa.

"Minä olen täällä, isäkulta, kun olen täällä. Eikö nykyjään enää ole lupa istua kivellä? Mutta teidän ei pitäisi olla täällä. Mitä te täällä puuhaatte, kun ei täällä ole mitään tekemistä? Olinhan ilmoittanut sen Magnonille. Täällä ei ole yhtään mitään tehtävää. Mutta syleilkää minua nyt toki, isäkulta. Kuinka kauan siitä on, kun näin teidät! Te olette siis ulkona taas?"

Thénardier koetti irtautua Êponinen syleilystä ja mutisi:

"Hyvä on. Nyt olet syleillyt minua. Niin, minä olen ulkona taas. En istu enää sisällä. Mene nyt tiehesi."

Mutta Éponine ei hellittänyt, vaan hyväili kahta enemmän:

"Mutta sanokaa, isäkulta, miten se kävi? On totisesti tarvittu oveluutta, jotta siitä pälkähästä on päästy! Kertokaa se minulle. Entä äiti? Missä on äiti? Antakaa minulle jotakin tietoja äidistä."

Thénardier vastasi:

"Hän voi hyvin, mikäli tiedän; hellitä nyt ja mene tiehesi, sanon minä!"

"En minä ollenkaan halua mennä tieheni", sanoi Éponine itsepäisesti kuin hemmoiteltu lapsi; "te tahdotte ajaa minut pois, vaikka en ole nähnyt teitä neljään kuukauteen ja tuskin olen ehtinyt syleillä."

Hän kietoi taas kätensä isän kaulaan.

"No, mitä tuhmuutta tuo on?" sanoi Babet.

"Pidetään kiirettä", sanoi Gueulemer, "pollareita voi tulla."

Vatsastapuhuja lausui seuraavat säkeet:

    "Nous n'sommes pas le jour d'an
    à bécoter papa, maman!"[9]

Éponine kääntyi nyt muiden rosvojen puoleen:

"Kas, herra Brujon! Päivää, herra Babet! Päivää, herra Clacquesous! Ettekö tunne minua, herra Gueulemer? Mitä kuuluu, Montparnasse?"

"Kyllä sinut tunnetaan!" ehätti Thénardier. "Päivää ja hyvästi, mene nyt matkaasi ja jätä meidät rauhaan!"

"Nyt on kettujen eikä kanojen aika", sanoi Montparnasse.

"Näethän, että meillä on täällä tehtävää", lisäsi Babet.

Éponine tarttui Montparnassen käteen.

"Pidä varasi", sanoi tämä, "minulla on puukko kädessäni."

"Pikku Montparnasse", vastasi Éponine hyvin lempeällä äänellä. "Pitää luottaa ihmisiin. Enkö minä ole isäni tyttö muka? Herra Babet, herra Gueulemer, minähän sain tehtäväkseni ottaa selkoa tästä afääristä."

On syytä huomauttaa, ettei Éponine enää puhunut varkaankieltä. Siitä saakka, kun hän oli tullut tuntemaan Mariuksen, oli hänen mahdotonta käyttää tätä kamalaa murretta.

Hän puristi Gueulemerin suuria, kovia sormia ja jatkoi:

"Tiedättehän, etten ole tuhma. Onhan minua ennenkin uskottu. Olen tehnyt teille palveluksia erinäisiä kertoja. No, minä olen ottanut asiasta selvän, te panisitte itsenne vaaraan ihan hyödyttömästi, nähkääs. Minä vakuutan, ettei tässä talossa ole mitään tehtävää."

"Siellä on vain naisväkeä", sanoi Gueulemer.

"Ei. He ovat muuttaneet..."

"Mutta valot eivät ainakaan ole muuttaneet", huomautti Babet.

Ja hän osoitti Époninelle talon ullakkokerroksen ikkunoissa liikkuvaa valoa. Toussaint oli ullakolla ripustamassa pesuvaatteita kuivamaan.

Éponine teki viimeisen yrityksen.

"No niin, mutta ne ovat sangen köyhää väkeä; koko kojuissa ei ole monta souta."

"Mene helvettiin!" sähisi Thénardier. "Kun me olemme kääntäneet talon ylösalaisin, niin että kellari on ylinnä ja ullakko alinna, niin sanomme sinulle, mitä siellä on, onko siellä sou'ita vai kultakolikolta."

Samassa hän työnsi tytön syrjään päästäkseen esiin.

"Herra Montparnasse, hyvä ystäväni", sanoi Éponine, "minä pyydän teitä, joka aina olette niin kiltti, älkää menkö sisään."

"Pidä toki varasi, puukko on terävä", sanoi Montparnasse.

Ominaisella ratkaisevalla tavallaan sanoi nyt Thénardier:

"Korjaa nyt luusi, tyttö, ja anna miesten hoitaa asiansa!"

Éponine hellitti Montparnassen käden, johon hän uudelleen oli tarttunut, ja sanoi:

"Te siis todellakin aiotte tunteutua tähän taloon?"

"Niin, vain pikkuriikkisen", vastasi vatsastapuhuja ivallisesti irvistäen.

Silloin tyttö asettui selin porttiin kuutta hampaisiin asti aseistettua miestä vastaan, joiden kasvot yön pimeässä olivat kuin pahojen henkien, ja sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti:

"Vai niin, mutta minäpä en sitä salli."

Miehet hämmästyivät. Vatsastapuhuja irvisti entistä enemmän. Éponine jatkoi:

"Kuulkaa nyt tarkasti, ystäväni! Siitä ei tule mitään. Nyt puhun minä. Ensiksikin, jos kosketatte tätä porttia, jos yritätte mennä puutarhaan, niin minä huudan, kolkutan joka portille, herätän kaikki ihmiset, huudan poliisia ja otatan kiinni teidät kaikki kuusi."

"Sen se kyllä saattaisi tehdä", sanoi Thénardier hiljaa Brujonille ja vatsastapuhujalle.

Tyttö ravisti päätään ja lisäsi:

"Isäni ensimmäiseksi."

Thénardier läheni häntä.

"Ei niin likelle, äijä!" varoitti tyttö.

Thénardier väisti ja mutisi hampaittensa välistä:

"Mutta mikä häneen on mennyt?"

Sitten hän lisäsi:

"Senkin narttu!"

Tyttö purskahti kamalaan nauruun:

"Vaikka niinkin, mutta sisään te ette tule! Minä en ole koiran, vaan suden penikka. Teitä on kuusi, mutta mitä minä siitä? Te olette miehiä, mutta minä olen nainen. Älkää uskoko, että minua säikytätte. Minä sanon teille, että te ette tule tähän taloon, koska minä en halua. Jos tulette lähelle, niin minä haukahdan. Minähän jo sanoin teille, että täällä on cab; se olen minä; ja teistä en välitä vähääkään. Menkää tiehenne! Menkää minne haluatte, mutta älkää yrittäkö tänne, sen minä kiellän. Jos tulette puukkoinenne, niin minä potkaisen, ja se on yhtä hyvä. Tulkaa likemmäksi, jos uskallatte!"

Hän astui askelen rosvoja kohti; hän oli kauhistuttavan näköinen, mutta sitten hän alkoi taas nauraa.

"Mitäpä minä pelkäisin? Kesällä saan nähdä nälkää, talvella palella. Ovatko ne hulluja, nuo aasit, kun luulevat voivansa peloittaa minua? Hui hai!"

Hän loi katseensa Thénardier'hen ja sanoi:

"En pelkää edes teitä."

Sitten hän jatkoi katsellen veristävillä silmillään vuorotellen itsekutakin:

"Mitä se minulle merkitsee, jos minut huomenna korjataan Plumet-kadulta oman isäni tappamana tai vuoden päästä löydetään jostakin verkosta Saint-Cloud'n tai Joutsensaaren luota mädänneiden koiranraatojen joukosta!"

Tässä hänen oli pakko keskeyttää kuivan yskän ja hengästymisen vuoksi. Sitten hän jatkoi:

"Minun tarvitsee vain kerran huutaa, niin heti tulee väkeä. Teitä on kuusi, mutta minä olen koko maailma, minä!"

Thénardier yritti astahtaa lähemmäksi.

"Älkää tulko!" ärähti tyttö.

Isä pysähtyi ja sanoi sävyisästi:

"No, olkoon. Mutta älä puhu niin äänekkäästi. Aiotko siis estää meitä työskentelemästä, tyttö? Täytyyhän meidän kuitenkin hankkia toimeentulomme. Eikö sinulla enää ole mitään hellyyttä isääsi kohtaan?"

"Te ikävystytätte minua", sanoi Éponine.

"Mutta täytyyhän meidän elää, meillä ei ole mitään syötävää..."

"Kuolkaa sitten!"

Tämän sanottuaan hän istuutui portin kivijalalle ja alkoi hyräillä:

    "Mon bras si dodu,
    ma janibe bien faite,
    et le temps perdu."[10]

Kyynärpää polvella, leuka kämmentä vasten hän heilutteli välinpitämättömän näköisenä toista jalkaansa. Lähin katulyhty valaisi hänen kasvojansa ja asentoaan. Ei olisi voinut nähdä mitään päättäväisempää.

Hämmästyneinä ja suuttuneina neuvottelivat miehet. Tyttö katseli heitä samalla kertaa tyynen ja hurjan näköisenä.

"Mikä tytöllä lieneekin, mutta hänellä on jokin syy", sanoi Babet. "Olisiko hän ehkä rakastunut siihen cabiin? On kuitenkin vahinko menettää tämmöinen tilaisuus. Kaksi naista ja ukko, joka asuu piharakennuksessa, ja ikkunoissa hienot uutimet. Ukko on ilmeisesti joku juutalainen. Afääri on luultavasti hyvä."

"No, sisään sitten!" sanoi Montparnasse. "Ratkaiskaa asia. Minä jään ulos tytön kanssa, ja jos hän vikisee, niin..."

Ja Montparnasse välkähdytti hihassaan olevaa puukkoa.

Thénardier ei sanonut mitään, mutta näytti olevan valmis mihin vain.

Brujon, jossa oli ennustajan vikaa ja joka, kuten tiedämme, oli ensimmäisenä asiaa esittänyt, ei vielä ollut lausunut mitään. Hän näytti miettiväiseltä. Häntä pidettiin ehdottomasti häikäilemättömänä ja tiedettiin hänen kerran, vain näyttääkseen rohkeuttansa, ryöstäneen poliisivartiokonttorin. Sitäpaitsi hän kirjoitteli lauluja, mikä kohotti hänen arvoaan.

Babet kääntyi hänen puoleensa:

"Mitä sanot sinä, Brujon?"

Brujon oli hiljaa vielä hetken, sitten hän pudisti päätään monella eri tavalla ja päätti vihdoin koroittaa äänensä.

"Tuota noin, aamulla minä näin kaksi tappelevaa varpusta; nyt illalla tapaan riitelevän naisen. Ne ovat huonoja enteitä. Lähdetään pois."

Sen jälkeen he poistuivat.

Pois mennessään mutisi Montparnasse:

"Sama se minulle, mutta jos olisi tahdottu, niin kyllä minä olisin iskenyt."

Babet vastasi:

"Minä en. Minä en lyö naista."

Kadunkulmassa he pysähtyivät ja keskustelivat hillitysti ja salaperäisinä:

"Minne mennään yöksi nukkumaan?"

"Pantinin[11] alle."

"Onko sinulla ristikon avain mukanasi, Thénardier?"

"Totta peijakas!"

Éponine, joka ei ollut päästänyt heitä näkyvistään, näki heidän kääntyvän samalle suunnalle, mistä he olivat tulleet. Hän hiipi heidän perässään pitkin seinävieriä. Niin hän seurasi heitä aina bulevardille saakka. Siellä he erosivat, ja hän näki heidän häipyvän pimeyteen ikäänkuin siihen sulaen.

5.

Yön olioita.

Rosvojen mentyä Plumet-katu oli jälleen rauhallinen.

Se, mitä tällä kadulla äsken oli tapahtunut, ei olisi kummastuttanut metsää. Tukkipuut, näreikkö, kanervat, toisiinsa takertuneet oksat, metsän yrtit viettävät synkeää elämää; metsän villissä vilinässä näkyy näkymättömän äkillisiä ilmestyksiä; ihmistä alempana oleva erottaa siellä pimeässä sellaista, mikä on ylempänä ihmistä; ja meille eläville tuntemattomat olennot kohtaavat toisiansa siellä pimeässä. Jäyhä ja villi luonto pöyristyy erinäisiä kohtauksia, joissa se luulee näkevänsä yliluonnollista. Pimeyden voimat tuntevat toisensa ja pitävät toisiaan salaperäisessä tasapainossa. Hampaat ja kynnet pelkäävät sellaista, mihin niillä ei voi tarttua. Verenhimoinen eläimellisyys, ahvattu nälkä, jotka vaanivat saalista, kynsillä ja hampailla varustetut vaistot, joiden alkulähteenä ja päämääränä on vatsa, tuijottavat ja vainuavat levottomina tunnotonta kummitushahmoa, joka käyskelee kääreliinoissa, joka seisoo tummassa liehuvassa puvussaan ja joka näyttää heistä elävän kuollutta ja kauhistuttavaa elämää. Nämä villit olennot, jotka ovat vain ainetta, tuntevat epämääräistä pelkoa joutuessaan tekemisiin tuntemattoman olennon hahmossa esiintyvän määrättömän pimeyden kanssa. Tumma hahmo, joka sulkee tien, pysähdyttää äkkiä petoeläimen. Kirkkomaalta ulos astuva säikyttää ja hämmentää luolasta tulijaa; julma pelkää kamalaa; sudet säikkyvät kohtaamaansa kummitusta.

6.

Marius palaa sen verran todellisuuteen, että ilmoittaa Cosettelle osoitteensa.

Sellaisen ihmishahmoisen koiran vartioidessa ristikkoportin edustalla ja kuuden rosvon paetessa yhtä tyttöä oli Marius Cosetten luona.

Taivas ei ollut milloinkaan ollut niin tähtikirkas ja ihana, puiden latvat niin herkät, yrttien tuoksu niin suloista; koskaan eivät linnut olleet menneet levolle lehvistössä viehkeämmin viserryksin; milloinkaan ei rauhaisen luonnon yleinen sopusointu ollut paremmin vastannut rakkauden sisäistä soittoa; milloinkaan ei Marius ollut tuntenut olevansa rakastuneempi, onnellisempi, lumoutuneempi. Mutta hän oli tavannut Cosetten suruisana. Cosette oli itkenyt. Hänen silmänsä olivat punaiset.

Tämä oli ensimmäinen pilvi tässä ihanassa unelmassa.

Mariuksen ensimmäinen sana oli ollut:

"Mikä sinua vaivaa?"

Cosette oli vastannut:

"Minä kerron."

Sitten hän oli istuutunut portaiden vieressä olevalle penkille ja Mariuksen istuttua hänen viereensä aivan vavisten jatkanut:

"Isäni sanoi minulle tänä aamuna, että minun pitäisi laittaa itseni matkavalmiiksi, koska hänellä oli asioita ja meidän ehkä tulisi matkustaa pois."

Marius tunsi väristystä kiireestä kantapäähän.

Kun on elämän lopussa, on kuolema samaa kuin matkustaminen; kun on sen alussa, on matkustaminen samaa kuin kuolema.

Kuuden viikon kuluessa oli Marius vähitellen, verkalleen ja asteittain joka päivä ottanut Cosetten omakseen, tosin ihan aatteellisesti, mutta täydellisesti. Kuten jo olemme selittäneet, ottaa ensi lempi sielun paljon ennen ruumista; myöhempi ottaa ruumiin paljon ennen sielua; toisinaan ei oteta sielua lainkaan; Faublas ja Prudhomme lisäävät: koska sitä ei ole, mutta onneksi tämä pistopuhe on herjausta. Marius omisti siis Cosetten, niinkuin henget omistavat toisensa, mutta omisti hänet koko sielullaan ja piti hänestä kiinni mustasukkaisesti, äärettömällä vakaumuksella. Hänen oli neidon hymy, henkäys, tuoksu, sinisten silmien syvä sädeloisto, hipiän hienous, kun hän kosketti neidon kättä, viehkeä syntymämerkki hänen kaulassaan, kaikki hänen ajatuksensa. He olivat luvanneet olla nukkuessaan koskaan uneksimatta toisistaan ja olivat pitäneet lupauksensa. Hän siis omisti kaikki Cosetten unelmat. Hän katseli lakkaamatta ja kosketti joskus hengityksellään pieniä untuvahiuksia neidon niskassa ja ajatteli itsekseen, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka ei kuulunut hänelle, Mariukselle. Hän katseli ja ihaili kaikkea, mitä neidolla oli yllään, hänen nauharuusuaan, käsineitään, kalvosimiaan, kenkiään pyhinä esineinä, jotka kuuluivat hänelle. Hänen mieltänsä hiveli ajatus, että hän omisti ne kauniit kilpikonnanluukammat, jotka neidolla oli hiuksissaan, tunsipa jonkinlaisella hämärällä hekumalla, että neidon puvussa ei ollut nauhaa, ei sukissa silmää, kureliivissä poimua, joka ei kuulunut hänelle. Cosetten vierellä istuessaan hän tunsi istuvansa omansa vieressä, valtiattarensa ja orjattarensa rinnalla. Tuntui kuin heidän sielunsa olisivat siinä määrin kietoutuneet toisiinsa, että jos kumpikin olisi tahtonut uniansa pois, olisi ollut mahdoton erottaa:

"Tämä on minun."

"Ei, se on minun."

"Minä vakuutan sinulle, että erehdyt. Tämä olen minä."

"Et, sinä vain luulet, että se olet sinä, se olen minä."

Marius oli osa Cosettea ja Cosette osa Mariusta. Marius tunsi, että Cosette eli hänessä. Cosetten omistaminen kuului hänen olemukseensa kuin hengitys. Keskelle tätä vakaumusta, tätä hurmiota, tätä neitseellistä, suunnatonta ja rajatonta omistamista, tätä yksinvaltiutta iskivät äkkiä sanat "Me matkustamme" todellisuuden salamana "Cosette ei ole sinun".

Marius havahtui. Kuusi viikkoa hän oli elänyt, kuten jo olemme sanoneet, elämän ulkopuolella; sana "matkustaa" palautti hänet kovakouraisesti siihen.

Hän ei saanut sanotuksi mitään. Cosette tunsi vain, että hänen kätensä oli ihan kylmä, ja sanoi nyt vuorostaan hänelle:

"Mikä sinua vaivaa?"

Hän vastasi niin hiljaa, että Cosette tuskin kuuli:

"Minä en ymmärrä, mitä sinä sanoit."

Cosette kertoi uudelleen:

"Tänä aamuna sanoi isäni minulle, että minun pitäisi toimittaa kaikki pienet asiani ja laittaa itseni valmiiksi, että hän antaisi minulle liinavaatteensa pakattavaksi matka-arkkuun, että hänen oli pakko lähteä matkalle, että me matkustaisimme täältä, että pitäisi olla suuri matka-arkku minua ja pieni häntä varten, että kaiken tämän pitäisi olla kunnossa viikon kuluessa ja että me kenties matkustamme Englantiin."

"Mutta sehän on kerrassaan luonnotonta!" huudahti Marius.

Varmaa on, että mikään vallan väärinkäyttö, mikään väkivalta, mikään kauheinten tyrannien julmuus, mikään Busiriksen, Tiberiuksen tai Henrik VIII:n teko ei tällä hetkellä Mariuksen mielestä ollut edes verrattavissa siihen julmuuteen, että herra Fauchelevent vei tyttärensä mukanaan Englantiin senvuoksi, että hänellä itsellään oli siellä asioita.

Hän kysyi heikosti:

"Ja milloin sinä matkustat?"

"Hän ei ole sanonut, milloin."

"Ja milloin tulet takaisin?"

"Hän ei ole sanonut, milloin."

Marius nousi ylös ja sanoi kylmästi:

"Aiotteko matkustaa, Cosette?"

Cosette loi häneen kauniin, tuskantäyteisen katseensa ja vastasi jonkinlaisessa houreessa:

"Minne?"

"Englantiin. Matkustatteko te?"

"Miksi teitittelet minua?"

"Minä kysyn teiltä, aiotteko matkustaa."

"Mitä minun sitten on tehtävä?" sanoi neito pannen kätensä ristiin.

"Siis matkustatte?"

"Niin, jos isäni matkustaa sinne."

"Siis matkustatte?"

Cosette tarttui Mariuksen käteen ja puristi sitä vastaamatta.

"Hyvä on", sanoi Marius. "Silloin matkustan minä toiseen maahan."

Cosette enemmän tunsi kuin ymmärsi näiden sanojen merkityksen. Hän kalpeni niin, että hänen kasvonsa kuulsivat valkoisilta pimeässä. Hän sammalsi:

"Mitä tarkoitat?"

Marius katsoi häntä, loi sitten verkalleen katseensa taivasta kohti ja sanoi:

"En mitään."

Luodessaan jälleen katseensa alas hän näki, että Cosette hymyili hänelle. Rakastetun naisen hymyssä on kirkkaus, jonka näkee pimeässäkin.

"Kuinka tuhmia me olemme! Minulla on aate, Marius!"

"Mikä sitten?"

"Matkusta sinäkin, jos me matkustamme. Minä ilmoitan sinulle, minne. Tule tapaamaan minua sinne, missä olen."

Marius oli nyt täydellisesti herännyt. Hän oli palannut todellisuuteen ja huudahti:

"Matkustaa teidän mukananne! Oletko hullu? Siihen tarvitaan rahaa, ja minulle ei ole. Matkustaa Englantiin? Minähän olen jo velkaa, en tiedä tarkoin, mutta arviolta yli kymmenen louisdoria Courfeyracille, eräälle ystävälleni, jota et tunne. Ja sitten, minullahan on vanha hattu, joka ei ole kolmen frangin arvoinen, napiton nuttu, rikkinäinen paita, kyynärpääni ovat paljaina, saappaitteni sisään tulee vettä; kuuteen viikkoon en ole tullut sitä ajatelleeksi enkä sitä sinulle sanoneeksi. Cosette, minä olen rutiköyhä. Sinä näet minut vain pimeässä ja annat minulle rakkautesi; jos näkisit minut päivällä, antaisit minulle lantin. Matkustaa Englantiin! Huh, minulla ei ole edes niin paljoa, että voisin lunastaa passin!"

Hän heittäytyi vieressä olevaa puuta vasten, molemmat käsivarret pään päällä ja otsa puunrunkoa vasten, tuntematta kuorta, joka raapi hänen nahkaansa, tai kuumetta, joka jyskytti hänen ohimoitaan; hän seisoi siinä liikkumattomana ja maahan lusahtamaisillaan kuin Epätoivon kuvapatsas.

Hän oli tässä asennossa kauan. Vihdoin hän kääntyi. Hän kuuli takaansa heikkoa, tukahdutettua ääntä, lempeää ja surullista.

Cosette nyyhkytti.

Yli kaksi tuntia hän oli seisonut ja itkenyt mietteisiinsä vaipuneen Mariuksen vieressä.

Marius meni hänen luokseen, lankesi polvilleen ja kumartui hitaasti alas, kosketti hänen liepeensä alta esiinpistävää kengänkärkeä ja suuteli sitä.

Cosette antoi tämän tapahtua sanaakaan virkkamatta. On hetkiä, jolloin nainen ottaa vastaan rakkauden palvontaa kuin synkeä ja alistuva jumalatar.

"Älä itke", sanoi Marius.

Cosette kuiskasi:

"Enkö saa itkeä, kun minun ehkä täytyy matkustaa pois etkä sinä voi tulla mukaan?"

Marius sanoi:

"Rakastatko minua?"

Cosette vastasi nyyhkyttäen paratiisillisen sanan, joka ei milloinkaan ole niin ihana kuin kyynelten keskeltä sanottuna:

"Minä jumaloin sinua."

Sanomattoman hyväilevä sävy äänessään jatkoi Marius:

"Älä itke. Sano, etkö minun tähteni tahdo olla itkemättä?"

"Rakastatko minua?" sanoi Cosette.

Marius tarttui hänen käteensä.

"Cosette, minä en milloinkaan ole antanut kenellekään kunniasanaani, sillä olen siitä arka. Minä tunnen, että isäni on siinä minun rinnallani. No niin, minä annan sinulle pyhimmän kunniasanani, että jos matkustat täältä, niin minä kuolen."

Siinä äänensävyssä, jolla hän lausui nämä sanat, oli niin juhlallista ja tyyntä haikeutta, että Cosette vapisi. Hän tunsi niitä kylmiä väreitä, joita jokin kaamea ja todellinen tapahtuma synnyttää. Kauhistuneena hän lakkasi itkemästä.

"Ja kuule nyt, mitä sanon", jatkoi Marius, "älä odota minua huomenna."

"Miksei?"

"Älä odota minua ennenkuin ylihuomenna."

"Ah, minkä vuoksi?"

"Sen saat nähdä."

"Päivä näkemättä sinua! Sehän on mahdotonta!"

"Uhratkaamme päivä voittaaksemme kukaties koko elämän."

Puoliääneen lisäsi Marius ikäänkuin itsekseen:

"Hän on mies, joka ei muuta mitään tavoistaan, ja hän ei koskaan ole ottanut vastaan ketään ennenkuin illalla."

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Cosette.

"Minäkö? En minä sanonut mitään."

"Mitä sinä sitten toivot?"

"Odota ylihuomiseen."

"Tahdotko niin?"

"Tahdon, Cosette."

Cosette tarttui molemmin käsin Mariuksen päähän, nousi varpailleen tullakseen yhtä pitkäksi kuin hän ja koetti lukea hänen silmistään, mitä hän toivoi.

Marius sanoi:

"Mieleeni johtuu eräs asia. Sinun täytyy tietää minun osoitteeni. Saattaa tapahtua jotakin, eihän voi tietää. Minä asun äsken mainitsemani ystävän, Courfeyracin luona, n:o 16 La Verrerie-kadun varrella."

Hän pisti käden taskuunsa, otti linkkuveitsen ja sen terällä piirsi seinän rappaukseen:

"N:o 16, La Verrerie-katu."

Cosette oli tällävälin uudelleen alkanut katsoa hänen silmiinsä.

"Sano minulle, mitä ajattelet", sanoi hän. "Sinä aiot tehdä jotakin, Marius. Sano se minulle. Oi, sano, että voin nukkua rauhassa tänä yönä!"

"Niin, minä ajattelen olevan mahdotonta, että Jumala tahtoisi meidät erottaa. Odota minua siis ylihuomenna."

"Mutta mitä teen siihen mennessä?" sanoi Cosette. "Sinä olet ulkona, sinä menet ja tulet. Ah, kuinka miehet ovat onnellisia! Minun sitävastoin täytyy pysyä yksin kotona. Oi, kuinka minun tulee ikävä. Sano, mitä sinä sitten huomenillalla teet?"

"Minä teen erään yrityksen."

"Sitten minä rukoilen Jumalaa ja ajattelen sinua siihen saakka, rukoilen, että se onnistuisi. En kysy sinulta enempää koska et tahdo. Sinä olet valtiaani. Minä vietän iltaani huomenna laulaen sitä Euryanthen aariaa, josta niin paljon pidät ja jota kerran kuuntelit ikkunani ulkopuolella. Mutta ylihuomenna on sinun tultava hyvissä ajoin. Minä odotan sinua tasan kello yhdeksän, pidä se mielessä. Hyvä Jumala, kuinka ikävää on, että päivät ovat niin pitkät! Kuule, täsmälleen kello yhdeksän olen puutarhassa."

"Minä myös."

Ja sanaakaan sanomatta, saman ajatuksen johtamina, niiden sähkövirtojen vetäminä, jotka pitävät kahta rakastavaista alinomaisessa kosketuksessa keskenään, he lankesivat molemmat tuskassaankin, autuuden hurmaamina, toistensa syliin, huomaamatta, että heidän huulensa painuivat toisiinsa kyyneltyneiden silmien katsellessa tähtiä.

Mun Marius lähti, oli katu autio. Oli juuri se aika, jolloin Éponine seurasi rosvoja aina bulevardille saakka.

Mariuksen mietiskellessä pää puuta vasten oli eräs ajatus juolahtanut hänen mieleensä, ajatus, jota hän valitettavasti itsekin piti mielettömänä ja mahdottomana. Hän oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.

7.

Vanha ja nuori sydän vastakkain.

Ukko Gillenormand oli tähän aikaan täyttänyt yhdeksänkymmentäyksi vuotta. Hän asui edelleen neiti Gillenormandin kanssa omassa vanhassa talossaan, Filles-du-Calvaire-kadun 6:ssa. Kuten muistettaneen, oli hän niitä vanhan kansan miehiä, jotka pystypäin odottavat kuolemaa, joita vanhuus painaa, mutta ei taivuta, ja joiden selkää ei edes suru kykene koukistamaan.

Jo joitakin aikoja oli kuitenkin kuultu hänen tyttärensä sanovan: "Isäni alkaa heikontua." Hän ei enää lyönyt piikoja korvalle, ei kopistanut enää samalla voimalla kuin ennen keppiänsä portaiden astuimiin, kun Basque viipyi tullessaan avaamaan ovea hänelle. Heinäkuun vallankumous oli tuskin kuuteen kuukauteen enää häntä suututtanut. Hän oli melkein tyynesti lukenut Le Moniteuristä seuraavan sanayhtymän: Herra Humblot-Conté, Ranskan pääri. Varmaa on, että ukko oli hyvin masentunut. Hän ei taipunut, ei antautunut, se ei ollut hänen fyysillisen eikä psyykillisen luontonsa mukaista, mutta hän tunsi sisäisesti väsyvänsä. Jo neljä vuotta hän oli odottanut Mariusta lujana seisten ja varmaan uskoen, että se paha nulikka minä päivänä tahansa tulisi soittamaan hänen ovelleen. Nyt saattoi tapahtua, että hän jonakin synkkänä hetkenä ajatteli, että jos Marius vielä viipyisi kauan, niin... Kuoleman ajatus ei ollut hänelle sietämätön, vaan se, että hän ei ehkä milloinkaan enää saisi nähdä Mariusta. Se ajatus, ettei hän enää näkisi Mariusta ei tätä ennen ollut hetkeksikään pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta nyt se alkoi juolahdella mieleen, ja se kammotti häntä. Ero oli, kuten aina on luonnollista ja totisten tunteiden laita, vain enentänyt hänen äidinisänrakkauttaan kiittämätöntä lasta kohtaan, joka oli noin vain mennyt tipotiehensä. Joulukuunöinä ja kymmenen asteen pakkasessa aurinkoa enimmän ajatellaan. Herra Gillenormand oli, tai oikeastaan katsoi olevansa, mahdoton äidinisänä astumaan ensimmäistä askelta tyttärenpoikaansa kohti; "ennen kuolen", mutisi hän. Hän ei katsonut tehneensä vähintäkään vääryyttä; mutta ei koskaan ajatellut Mariusta muuten kuin syvästi liikutettuna ja vanhan, haudan partaalla olevan miehen tavoin äänettömän epätoivoisena.

Hän alkoi menettää hampaitansa, mikä enensi hänen alakuloisuuttaan.

Herra Gillenormand ei ollut – sitä kuitenkaan itselleen tunnustamatta, sillä hän olisi sitä raivostunut ja hävennyt – koskaan rakastanut ketään rakastajatartaan niin tulisesti kuin Mariusta.

Hän oli makuuhuoneensa vastapäätä päänalustaansa antanut asettaa, ensimmäiseksi esineeksi, minkä halusi herätessään nähdä, toisen tyttärensä, rouva Pontmercy-vainajan kuvan, joka oli tehty hänen ollessaan kahdeksantoistavuotias. Hän katseli alituisesti tätä kuvaa. Kerran sitä katsellessaan hän tuli sanoneeksi:

"Minusta se on näköinen."

"Sisareniko?" sanoi neiti Gillenormand. "On, se on hyvin hänen näköisensä."

Ukko lisäsi:

"Ja pojankin."

Kerran, kun hän istui polvet yhdessä, silmät melkein kiinni, syvää alakuloisuutta osoittavassa asennossa, rohkeni hänen tyttärensä sanoa:

"Isä, oletteko yhä yhtä vihainen...?"

Neiti keskeytti uskaltamatta sanoa enempää.

"Kenelle?" kysyi ukko.

"Marius-raukalle."

Ukko kohotti vanhan päänsä, pani laihan ja ryppyisen kätensä pöydälle ja huusi kiukkuisimmalla ja räikeimmällä äänellään:

"Marius-raukalle, sanotte te! Se herra on vintiö, veijari, turhamielinen ja kiittämätön lurjus, sydämetön, sieluton, korska, kehno ihminen!"

Ja hän kääntyi pois, jottei tytär olisi nähnyt hänen silmäänsä kihonnutta kyyneltä.

Kolme päivää sen jälkeen hän keskeytti neljä tuntia kestäneen äänettömyyden sanoen aivan odottamatta tyttärelleen:

"Minullahan on ollut kunnia pyytää neiti Gillenormandia olemaan koskaan puhumatta minulle hänestä."

Täti Gillenormand luopui kaikista enemmistä yrityksistä ja teki mielessään seuraavan syvämielisen päätelmän:

"Isäni ei koskaan pitänyt paljoa sisarestani hänen tuhmuutensa jälkeen. Ilmeisesti hän inhoaa Mariusta."

"Hänen tuhmuutensa jälkeen" merkitsi: hänen mentyään naimisiin everstin kanssa.

Muuten, niinkuin aavistaa saattoikin, neiti Gillenormandin yritys saada suosikkinsa lansieeriupseeri Mariuksen paikalle oli epäonnistunut. Théodulellä ei ollut menestystä kruununtavoittajana. Herra Gillenormand ei ollut suostunut vaihtoon. Sydämen tyhjyyttä ei täytetä statistilla. Théodule puolestaan, huolimatta perinnön toiveista, tunsi vastenmielisyyttä mielistelemisen vaivalloista ammattia kohtaan. Ukko oli lansieerista liian ikävä, ja lansieeri ukosta vastenmielinen. Luutnantti Théodule oli tosin hilpeä, mutta lörpöttelijä; hän oli kevytmielinen, mutta jokapäiväinen; elämänhaluinen, mutta hienostumaton; hänellä tosin oli rakastajattaria ja hän puhui niistä paljon, mutta puhui niistä epämiellyttävällä tavalla. Kaikissa hänen ominaisuuksissaan oli jotakin vikaa. Herra Gillenormandia tympäisi kuulla hänen puhuvan kaikista menestyksistä kauniin sukupuolen keskuudessa Babylone-kadun varrella olevan kasarmin seudulla. Ja sitten sattui myös, että luutnantti Gillenormand joskus tuli univormussaan, jossa oli kolmivärinen kokardi. Tämä teki hänet kerrassaan mahdottomaksi. Herra Gillenormand oli vihdoin sanonut tyttärelleen:

"Minä olen saanut kyllikseni Théodulesta. En siedä sotilaita rauhan aikana. Ota sinä hänet vastaan, jos haluat. Minä luulen melkein, että pidän enemmän sapeliniskijöistä kuin mokomista sapelinlaahustajista. Miekkojen kalske taistelussa ei sittenkään ole niin inhoittavaa kuin tuppien kilinä katukiviä vasten. Ja sitäpaitsi kerskua kuin suupaltti, kuristaa vyötäisiänsä kuin tyttöhupakko ja pitää kureliiviä haarniskan alla – semmoinen tekee naurettavuuden kahta suuremmaksi. Oikea mies karttaa yhtä paljon kerskuntaa kuin poikamaisuutta. Hän ei ole sitä eikä tätä. Pidä sinä Théodulesi yksin."

Niin hartaasti kuin hänen tyttärensä koettikin huomauttaa: "Mutta onhan hän kuitenkin teidän veljenpoikanne poika", kävi kuitenkin ilmi, että herra Gillenormand, joka oli äidinisä sormenpäihin saakka, ei ollut hiventäkään isoisän veli.

Mutta kun ukko terävällä arvostelukyvyllään teki vertailuja, oli Théodule itse asiassa vain saanut hänet sitä kiihkeämmin kaipaamaan Mariusta.

Eräänä iltana – oli kesäkuun 4. päivä, mikä ei estänyt ukko Gillenormandia pitämästä hyvää tulta kamiinissa – oli hän lähettänyt pois tyttärensä, ja tämä istui ompelemassa viereisessä huoneessa. Ukko oli yksin makuukamarissaan, käsivarret pöydällä, missä paloi kaksi vahakynttilää viheriän kaihtimen alla, istui nojatuolissaan ja piti käsissään kirjaa, jota ei lukenut. Hän oli tapansa mukaan direktoorion aikaisessa keikarinpuvussaan ja muistutti jotakin vanhaa Garat'n taulua. Tämä puku olisi kerännyt hänen jälkeensä kiusallisen saattueen kadulla, kun hän meni ulos, ellei hänen tyttärensä silloin olisi aina pannut hänen ylleen vanutäytteistä silkkivaippaa, joka muistutti piispankaapua ja peitti hänen pukunsa. Kotona hän ei koskaan käyttänyt yönuttua, paitsi juuri noustessaan ja levolle mennessään. "Se saa ihmisen näyttämään vanhalta", sanoi hän.

Ukko Gillenormand ajatteli sekä rakastavana että katkerana Mariusta, mutta, kuten tavallista, katkeruus oli voitolla. Hänen katkeruudensekainen hellyytensä kuohahti aina lopulta suuttumukseksi. Hän oli tullut siihen kohtaan, jolloin ihminen koettaa mukautua tuskalliseen pakkoon. Hän oli juuri selittämässä itselleen, että nyt ei enää ollut mitään syytä, miksi Marius tulisi takaisin, että jos hän olisi aikonut tulla, hän olisi jo aikoja tullut, ja että siitä toivosta täytyi luopua. Hän koetti mukautua ajatukseen, että kaikki oli lopussa ja että hän kuolisi saamatta nähdä "tuota herraa". Mutta koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan; hänen vanha isäntunteensa ei voinut siihen mukautua. "Mitä", sanoi hän, ja se oli tavallisesti lorun surullinen loppu, "eikö hän tule takaisin?" Hänen kalju päänsä vaipui rinnalle, ja katse suruisana ja suuttuneena hän tuijotti hiipuvaan hiillokseen.

Juuri kun hän oli näihin ajatuksiinsa syvimmälle vaipunut, tuli vanha kamaripalvelija Basque sisään ja kysyi:

"Voiko herra ottaa vastaan herra Mariusta?"

Ukko oikaisihe suoraksi tuolillaan, kalpeana ja sennäköisenä kuin ruumis, jota galvaaninen isku liikahduttaa. Kaikki hänen verensä oli virrannut takaisin sydämeen. Hän sammalsi:

"Mitä! Herra Mariustako?"

"Minä en tiedä", vastasi Basque säikähtyneenä ja hämillään isännän ilmeestä; "minä en ole häntä nähnyt. Nicolette vain tuli sanomaan minulle: 'Siellä on eräs nuori herra, sanokaa, että se on herra Marius'."

Ukko Gillenormand sopersi hiljaa:

"Käskekää sisään."

Ja hän jäi samaan asentoon, pää tutisevana ja katse oveen kiintyneenä. Ovi aukeni taas. Sisään astui nuori mies. Se oli Marius.

Marius pysähtyi ovelle ikäänkuin odottaen, että ukko pyytäisi astumaan peremmälle.

Hänen melkein kurjaa pukuansa ei huomannut siinä puolihämärässä, jonka kynttiläin kaihdin synnytti. Saattoi nähdä vain hänen tyynet, vakaat, mutta omituisen surulliset kasvonsa.

Hämmästyksen ja ilon lamauttamana istui ukko Gillenormand muutaman silmänräpäyksen näkemättä mitään muuta kuin valonheijastusta, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut henkinäky. Hän oli vähällä pyörtyä; hän näki Mariuksen häikäisevässä valossa. Se oli todellakin hän, se oli tosiaankin Marius!

Vihdoinkin! Neljän vuoden kuluttua! Hän niin sanoaksemme sieppasi Mariuksen kokonaan yhdellä silmäyksellä. Marius oli hänestä kaunis, jalo, hienostunut, kasvanut, valmis mies, ryhti nuhteeton, ilme viehättävä. Hänen teki mieli avata sylinsä, kutsua häntä, rientää häntä vastaan, hänen sydämensä paisui riemusta, helliä sanoja tulvi ja lainehti hänen rinnassaan; vihdoin tämä hellyys puhkesi ja pääsi hänen huulilleen, mutta tulikin ulos – semmoinenhan oli hänen luontonsa – sen vastakohtana, kovuutena. Hän kysyi tylysti:

"Mitä te täällä teette?"

Marius vastasi hämmentyneenä.

"Herra..."

Herra Gillenormand olisi tahtonut, että Marius olisi rientänyt häntä syleilemään. Hän oli tyytymätön sekä Mariukseen että itseensä. Hän tunsi, että hän oli juro ja Marius kylmä. Vanhuksesta oli sietämätöntä ja kiusallisen tuskallista tuntea olevansa niin hellä ja itkuherkkä sisältään ja kykenemätön olemaan muuta kuin kova ulkonaisesti. Katkeruus palasi. Hän keskeytti Mariuksen äreällä äänellä:

"No, minkävuoksi sitten tulette?"

Tämä "sitten" merkitsi: kun et tule ja syleile minua.

Marius katsoi äidinisäänsä, jonka kalpeus antoi hänen kasvoilleen marmorin ilmeen:

"Herra..."

Ukko jatkoi ääni ankarana:

"Tuletteko pyytämään minulta anteeksi? Oletteko käsittänyt olleenne väärässä?"

Hän luuli näin auttavansa Mariusta tolalle ja saavansa "lapsen" heltymään. Mariusta värisytti; häneltähän vaadittiin isänsä kieltämistä; hän loi katseensa maahan ja vastasi:

"En, herra."

"Mutta", huusi ukko kiivaasti tuskan ja suuttumuksen vallassa, "mitä te siis minusta tahdotte?"

Marius pani kätensä ristiin, astui askelen eteenpäin ja sanoi ääni heikkona ja vapisevana:

"Herra, säälikää minua!"

Nämä sanat liikuttivat herra Gillenormandia tai oikeammin sanoen olisivat liikuttaneet häntä, mutta ne tulivat liian myöhään. Äidinisä nousi, nojasi molemmin käsin keppiinsä, hänen huulensa olivat valkoiset, hänen päänsä huojui, mutta hän oli näinkin kookkaampi kumarassa olevaa Mariusta.

"Sääliä teitä, herra! Nuorukainen pyytää sääliä yhdeksänkymmenenyhden ikäiseltä ukolta! Te olette astumassa elämään, minä siitä ulos; te käytte teattereissa, tanssiaisissa, kahviloissa, biljardia pelaamassa, te olette älykäs, miellytätte naisia, olette pulska poika; minä värjötän keskellä kesää uunin ääressä; te olette rikas niistä ainoista rikkaukista, mitä on olemassa, minulla on vanhuuden, heikkouden, yksinäisyyden kaikki köyhyydet; teillä on kaksineljättä hammastanne, hyvä vatsa, kirkas katse, voimaa, ruokahalua, terveyttä, hilpeyttä, tuuhea musta tukka; minulla ei ole enää edes valkoisia hiuksia, minä olen menettänyt hampaani, menetän jalkani, muistini, on kolme kadunnimeä, jotka alituisesti sekoitan, Charlot-katu, du Chaume-katu ja Saint-Claude-katu – siinä olen; teillä on edessänne koko tulevaisuus täynnä aurinkoa, minä en heti näe siitä häivettäkään, niin pitkällä olen jo yössä; te olette rakastunut, sehän on sanomattakin selvää, minua ei rakasta kukaan maailmassa; ja te pyydätte sääliä minulta! Totisesti, Molière on unohtanut käyttää sellaista aihetta! Jos te, herrat asianajajat, laskettelette sellaista leikkiä oikeuspalatsissa, niin lausun teille vilpittömän kohteliaisuuteni. Te olette todella lystikkäitä."

Ja vihaisena, vakavana toisti vanhus:

"No, mitä te minusta tahdotte?"

"Herra", vastasi Marius, "minä tiedän, että minun läsnäoloni on teille vastenmielinen, mutta minä tulen vain pyytämään yhtä asiaa ja menen sitten heti tieheni."

"Te olette narri!" huudahti ukko. "Kuka teitä on käskenyt menemään tiehenne?"

Tämä oli niiden hellien sanojen muoto, jotka olivat hänen sydämellään ja kuuluivat näin: Mutta pyydähän toki anteeksi! Tule syliini! Herra Gillenormand tunsi, että Marius muutaman silmänräpäyksen kuluttua jättäisi hänet, että tyly vastaanotto karkoittaisi hänet; tämän ukko oivalsi, ja hänen tuskansa yltyi, mutta kun hänen tuskansa aina välittömästi ilmeni suuttumuksena, kiihtyi hänen kovuutensakin. Hän olisi tahtonut, että Marius olisi ymmärtänyt hänet; mutta Marius ei ymmärtänyt, ja se sai ukon suunniltaan. Hän jatkoi:

"Kuinka! Te olette unohtanut, mitä olette velkaa minulle, äidinisällenne; te olette lähtenyt minun talostani mennäksenne Herra ties minne, olette tehnyt tätinne lohduttomaksi, te olette halunnut, se kun tietenkin on mukavampaa, viettää poikamieselämää, teikaroida, tulla kotiin minä vuorokauden aikana tahansa, ennen kaikkea huvitella; te ette ole antanut minulle ainoatakaan elonmerkkiä, olette tehnyt velkoja edes pyytämättä minua niitä maksamaan, olette ollut yöseikkailija, joka huvikseen heittelee rikki ikkunoita ja pitää muuta koirankuria; ja neljän vuoden kuluttua tulette minun luokseni eikä teillä ole minulle muuta sanomista kuin tuo!"

Tämä väkinäinen tapa hellyttää tyttärenpoikaa vaikutti ainoastaan, että Marius oli vaiti. Herra Gillenormand pani käsivartensa ristiin, mikä asento hänellä oli erinomaisen käskevä, ja ärähti Mariukselle:

"Mutta lopettakaamme. Te sanotte tulleenne pyytämään minulta jotakin. No niin, mitä? Mikä on asia? Puhukaa."

"Herra", sanoi Marius, ilmeeltään kuin kuiluun syöksyvä ihminen, "minä tulin pyytämään teiltä lupaa saada mennä avioliittoon."

Herra Gillenormand soitti. Basque raotti ovea.

"Pyytäkää tytärtäni tulemaan tänne."

Sekunnin kuluttua aukeni ovi jälleen, neiti Gillenormand ei astunut sisään, mutta näyttäytyi ovella. Marius seisoi kumarassa, mykkänä, kädet riipuksissa, rikollisen näköisenä; herra Gillenormand asteli huoneessa pitkin ja poikki. Hän kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:

"Ei mitään. Täällä on herra Marius. Tervehtikää häntä. Herra aikoo mennä naimisiin. Se on asia. Voitte mennä."

Vanhuksen lyhyt ja tyly äänensävy osoitti outoa kiihtymyksen määrää. Täti katsoi Mariusta hämmentyneenä, näytti tuskin häntä tuntevan, ei värähtänyt eikä virkahtanut, vaan hävisi pois kuin ruoko myrskyn tieltä.

Ukko Gillenormand oli istuutunut selkä uuniin päin.

"Avioliittoon!" huudahti hän. "Yksikolmattavuotiaana! Te olette siis sen asian ratkaissut! Nyt on teidän hankittava vain suostumus! Mitätön muodollisuus. Istukaa, herra. No, teillähän on ollut vallankumous sen jälkeen kuin minulla oli kunnia teitä nähdä. Jakobiinit voittivat. Te olette varmaan ollut tyytyväinen. Tehän olette tasavaltalainen tultuanne parooniksi. Arvattavasti osaatte sovelluttaa ne yhteen. Tasavaltahan sopii hyvin vapaaherraisuuteen. Oletteko saanut heinäkuun kunniamerkin? Olitteko mukana valloittamassa Louvrea? Tässä ihan lähellä, Saint-Antoine-kadun varrella, vastapäätä Nonaindières-katua on erään talon kolmannen kerroksen seinässä kuula ja kirjoitus: 28. heinäkuuta 1830. Menkää katsomaan sitä. Se tekee hyvän vaikutuksen. Ah, teidän ystävänne ovat suurenmoisia. Niin, tosiaan: eivätkö he nykyjään rakenna vesilätäkköä sille paikalle, missä Berryn herttuan kuvapatsas seisoi? Vai niin, vai aiotte mennä naimisiin? Kenen kanssa? Saako, olematta tunkeileva, kysyä kenen kanssa?"

Hän vaikeni, mutta ennenkuin Marius ehti vastata, lisäsi tuimasti:

"Vai niin, teillä on siis virka? Asemanne taattu? Paljonko te ansaitsette asianajotoimellanne?"

"En mitään", sanoi Marius melkein hurjan jyrkästi ja päättävästi.

"Ettekö mitään? Eikö teillä siis ole muita tuloja kuin ne tuhatkaksisataa frangia, jotka minä teille lähetän?"

Marius ei vastannut mitään. Herra Gillenormand jatkoi:

"No, minä ymmärrän, tyttö on siis rikas?"

"Niinkuin minä."

"Mitä? Eikö hänellä ole myötäjäisiä?"

"Ei."

"No, entä toiveita?"

"En luule."

"Aivan puhdas ja paljas! Ja mikä isä on?"

"Sitä en tiedä."

"Ja mikä tytön nimi on?"

"Neiti Fauchelevent."

"Fauche ... mikä?"

"Fauchelevent."

"Hiiuu!" vihelsi ukko.

"Herra!" huudahti Marius.

Herra Gillenormand keskeytti hänet puhuen ikäänkuin itsekseen:

"Jaa, jaa, yksikolmatta vuotta, ei mitään virkaa, tuhatkaksisataa frangia vuodessa; paroonitar Pontmercy ostamassa kahdella soulla persiljaa vihanneskaupustelijalta."

"Herra!" toisti Marius aivan hämmentyneenä nähdessään viimeisen toivonsa katoavan, "minä rukoilen teitä, taivaan nimessä ja ristissä käsin, jalkoihinne heittäytyen, antakaa minun mennä naimisiin hänen kanssaan!"

Ukko purskahti räikeään nauruun ja puhui yskimisen keskeyttämänä:

"Hah, hah, hah! Te olette ajatellut näin: 'Mikäs siinä, minä menen sen vanhan äijärähjän, sen höperön luo! Vahinko, etten vielä ole täyttänyt viittäkolmatta! Silloin voisin päästä tästä kunnioittavasta käynnistä, voisin sivuuttaa hänet. Mutta samantekevä, minä sanon hänelle: Kuule sinä, vanha aasi, joka tietysti olet onnellinen, kun saat nähdä minut, minä aion mennä naimisiin, aion ottaa vaimokseni neiti Samapa-se-kenen, herra Yhdentekevä-kenen tyttären, minulla ei ole saappaita jaloissani, hänellä ei paitaa päällään, mutta kyllä se käy laatuun, minä aion heittää hiiteen tulevaisuuteni, nuoruuteni, elämäni, aion sukeltaa kurjuuteen vaimo kaulassa, se on minun aatteeni, sinun täytyy se hyväksyä!' Ja te arvelette, että se vanha muumio tietenkin hyväksyy ja sanoo: 'tee niinkuin tahdot, poikani, sido kivi kaulaasi, nai neiti Pousselevent, Coupelevent.' Ei, hyvä herra, ei koskaan!"

"Isä!..."

"Ei koskaan!"

Se äänensävy, jolla tämä "ei koskaan" sanottiin, riisti Mariukselta viimeisen toivon. Hän meni ovea kohti hitain askelin, pää kumarassa, horjuvana ja enemmän kuolevan kuin muun poistuvan kaltaisena. Herra Gillenormand seurasi häntä katseellaan, ja samalla hetkellä, kun ovi avautui ja Marius oli menossa ulos, harppasi hän vanhan äijän äkillinen joustavuus jäsenissään neljällä askelella lattian yli, tarttui Mariusta kauluriin, veti hänet voimakkaasti takaisin huoneeseen, työnsi hänet istumaan nojatuoliin ja sanoi:

"Kerro minulle koko asia!"

Tuo ainoa sana "isä", jonka Marius oli tullut sanoneeksi, oli saanut aikaan tämän mullistuksen.

Marius tuijotti ukkoon kummastuneena. Herra Gillenormandin ilmeikkäät kasvot eivät osoittaneet nyt mitään muuta kuin sanoin kuvaamatonta hyvänsuopaisuutta. Suvun päämies oli väistynyt äidinisän tieltä.

"No, anna kuulua, puhu, kerro minulle rakkausseikkasi, juttele kaikki tyyni! Totinen paikka, kuinka tuhmia ne nuoret sentään ovat!"

"Isä..." toisti Marius.

Ukon kasvot saivat suorastaan säteilevän ilmeen.

"Niin, juuri niin sen pitää olla! Sano minua isäksesi, ja saathan nähdä!"

Nyt oli ukon olennossa jotakin niin hyvää, niin lempeää, niin avointa ja isällistä, että Marius äkkiä siirtyen toivottomuudesta toivoon tunsi aivan huumautuvansa. Hän istui pöydän ääressä, ja vahakynttiläin valo näytti selvästi hänen pukunsa kurjan kunnon, jota ukko Gillenormand kummastellen katseli.

"No niin, isäni..." sanoi Marius.

"Kuule", keskeytti herra Gillenormand, "eikö sinulla tosiaan ole penninpyörää? Niinhän sinä olet puettu kuin jätkä."

Hän aukaisi erään laatikon, otti siitä kukkaron ja pani sen pöydälle.

"Tässä on sata louisdoria, osta nyt itsellesi ainakin hattu."

"Isäni", jatkoi Marius, "hyvä isäni, jos tietäisitte, kuinka häntä rakastan! Te ette voi sitä kuvitella. Ensimmäisen kerran näin hänet Luxembourg-puistossa; hänellä oli tapana tulla sinne; alussa en kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta sitten, en tiedä kuinka, rakastuin häneen. Voi, kuinka onneton olin! Mutta nyt tapaan hänet joka päivä hänen kotonaan, hänen isänsä ei tiedä siitä; me tapaamme toisemme puutarhassa iltaisin; ajatelkaa, että he aikovat matkustaa pois; hänen isänsä aikoo viedä hänet mukaansa Englantiin, ja silloin tein päätöksen: Minä menen äidinisäni luo ja kerron hänelle kaikki. Ensinnäkin tulisin mielenvikaiseksi, kuolisin, tulisin sairaaksi, hyppäisin jokeen. Minun täytyy ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan, muuten tulen hulluksi. Siinä teillä on koko totuus, en luule unohtaneeni mitään. Hän asuu eräässä puutarhassa, jossa on ristikkoportti, Plumet-kadun varrella. Se on Invaliidihotellin lähistöllä."

Säteilevän näköisenä oli ukko Gillenormand istuutunut Mariuksen viereen. Kuunnellessaan Mariuksen äänen sointua ja nauttiessaan siitä hän nautti samalla hyppysellisen nuuskaa, jota hän hitaasti veti sieraimiinsa. Kun hän kuuli mainittavan Plumet-katua, putosi nuuska hänen hyppysistään.

"Plumet-kadun varrella! Sanoitko Plumet-katu? Annas olla! Eikö sillä taholla ole muuan kasarmi? On kuin onkin! Serkkusi Théodule on puhunut minulle siitä. Lansieeri, se upseeri, tiedäthän. Tyttöletukka, ystäväni, tyttöletukka! Heikkarissa, niin, Plumet-katu. Sama juuri, jota ennen sanottiin Blomet-kaduksi. Niin, nyt muistan. Olen kuullut puhuttavan siitä Plumet-kadun varrella olevan ristikkoportin takana asuvasta pikkuruisesta. Todellinen Pamela. Sinulla ei ole huono maku. Hän kuuluu olevan hyvin sievä. Meidän kesken luulen sen pöllöpään lansieerin häntä hiukan kosiskelleen. En tiedä, kuinka pitkälle se on mennyt. Mutta se ei tee mitään. Muuten ei häntä pidä uskoa. Hän kerskuu aina. Rakas Marius, minusta on ihan luonnollista, että sinun kaltaisesi nuorukainen on rakastunut. Se kuuluu sinun ikääsi. Minä pidän enemmän siitä, että olet rakastunut, kuin siitä, että olet jakobiini. Minusta on mieluisampaa nähdä sinun olevan ihastunut tyttöön, ja, saakeli soikoon, vaikka kymmeneen tyttöön, kuin herra de Robespierreen. Omasta puolestani voin totuudenmukaisesti sanoa, että mitä sansculotteihin tulee, en koskaan ole pitänyt muista kuin naisista. Kauniit tytöt ovat kauniita tyttöjä, sitä vastaan ei, peijakas vieköön, ole mitään väittämistä! Ja sinun kultasi ottaa sinut vastaan papan tietämättä. Se on niinkuin pitääkin. Minulla on myös ollut semmoisia seikkailuja. Vielä useampia kuin yksi. Tiedätkö, miten silloin menetellään? Ei olla liian kiihkeitä; ei ruveta traagillisiksi; ei puhuta heti avioliitosta ja menosta herra määrin luo. Ollaan järkeviä. Rakastakaa kernaasti, kuolevaiset, mutta älkää menkö naimisiin. Järkevä nuorukainen tulee äidinisänsä luo, joka on pohjaltaan kiltti ukko ja jolla sentään aina on jokin käärö louisdoreja vanhassa laatikossa, ja sanoo hänelle: 'Niin on asia, äidinisä.' Ja äidinisä sanoo: 'Se on ihan luonnollista. Nuoruus lempii, vanhuus empii. Minä olen ollut nuori, sinä tulet kerran vanhaksi. Mene poikani, ja tee sinä aikanasi samaten oman tyttäresi pojalle. Tässä on kaksisataa pistolia. Huvittele niin paljon kuin jaksat!' Se on paras tapa. Sillä tavalla on asiaan suhtauduttava. Ei mennä naimisiin, mutta se ei estä mitään. Ymmärräthän?"

Ikäänkuin kivettyneenä ja kykenemättä sanomaan sanaakaan pudisti Marius päätään kieltävästi.

Ukko purskahti nauramaan, vilkutti vanhoilla silmillään, löi häntä keveästi polvelle, katsoi häntä salaperäisen ja säteilevän näköisenä silmiin ja sanoi mitä ystävällisimmin kohottaen olkapäitään:

"Pöllöpää! Tee hänestä rakastajatar."

Marius kalpeni. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään äidinisän pitkästä puheesta. Tuo lörpöttely Blomet-kadusta, Pamelasta, kasarmista ja lansieeristä oli mennyt hänen korviensa ohi kuin ylimalkainen humu. Mikään siitä ei voinut koskea Cosettea, joka oli puhdas kuin lilja. Ukko lörpötteli. Mutta tämä lörpöttely oli päättynyt sanaan, jonka Marius oli ymmärtänyt ja joka oli kuolettava loukkaus Cosettea kohtaan. Sana: "tee hänestä rakastajatar" pisti kuin miekka nuoren miehen sydämeen.

Hän nousi, otti hattunsa, joka oli lattialla, ja astui lujin, vakavin askelin ovelle. Siinä hän kääntyi, kumarsi syvään äidinisälleen, oikaisihe taas ja sanoi:

"Neljä vuotta sitten häväisitte minun isääni; nyt häväisette te tulevaa puolisoani. En pyydä teiltä enää mitään, herra. Hyvästi!"

Aivan typertyneenä avasi herra Gillenormand suunsa, ojensi käsivartensa ja yritti nousta, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lausua sanaakaan, oli ovi jo sulkeutunut ja Marius kadonnut.

Ukko istui muutaman silmänräpäyksen hievahtamatta ja kuin salaman iskemänä voimatta puhua tai hengittää, aivan kuin häntä olisi kurkusta kuristettu. Vihdoin hän kavahti ylös nojatuoliltaan, juoksi ovelle niin nopeasti kuin yhdeksänkymmenenyhden vuoden iässä voi juosta, avasi oven ja huusi:

"Apua! Apua!"

Hänen tyttärensä saapui ensimmäisenä, sitten palvelijat. Käheällä äänellä toisteli äijä:

"Juoskaa hänen jälkeensä! Ottakaa hänet kiinni! Mitä teinkään hänelle? Hän on hullu! Hän menee tiehensä! Voi, hyvä Jumala, tämän jälkeen ei hän enää tule takaisin!"

Sitten hän riensi kadunpuoleisen ikkunan luo, avasi sen vanhoilla vapisevilla käsillään, ja yli puoli ruhoa ikkunasta ulkona, Basquen ja Nicoletten pidellessä häntä takaa kiinni, huusi:

"Marius! Marius! Marius! Marius!"

Mutta Marius ei voinut enää kuulla sitä, koska hän juuri sillä hetkellä kääntyi Saint-Louis-kadun kulmasta.

Yhdeksänkymmentäyksivuotias painoi käsillään ohimoitansa tuskan ahdistamana, käveli horjuen nojatuolinsa luo ja vaipui siihen istumaan sanattomana, kyynelittä, huojutellen päätään ja liikutellen huuliaan tylsän näköisenä, katseessaan ja sydämessään sydänyön synkkyys ja pimeys.

YHDEKSÄS KIRJA.

MINNE HE MENEVÄT?

X.

Jean Valjean.

Samana päivänä noin kello neljä iltapäivällä istui Jean Valjean yksinään Mars-kentän ympäristöllä olevalla autiolla rinteellä. Joko varovaisuudesta tai halusta saada koota ajatuksiansa tai ehkä vain huomaamattaan totuttuaan hän kävi nykyjään sangen harvoin ulkona Cosetten seurassa. Hänellä oli yllään työpuseronsa, harmaat rohdinhousut ja leveälippuinen lakkinsa, joka peitti hänen kasvonsa. Hän oli nyt tyyni ja onnellinen, Cosetten vuoksi; se, mikä jonkin aikaa oli peloittanut ja huolestuttanut häntä, oli nyt haihtunut, mutta pari viikkoa sitten hän oli alkanut tuntea toisenlaatuista pelkoa. Eräänä päivänä bulevardilla kulkiessaan hän oli huomannut Thénardier'n; onneksi ei Thénardier ollut tuntenut häntä; mutta sen jälkeen oli Jean Valjean nähnyt Thénardier'n useita kertoja ja ymmärsi siitä, että tämä liikuskeli tavallisesti juuri siinä kaupunginosassa. Tämä oli ollut riittävä syy hänelle tärkeän päätöksen tekemiseen. Thénardier'n liikuskelu lähimailla oli vaarallista monessa suhteessa. Sitäpaitsi ei Pariisi ollut levollinen; poliittiset rauhattomuudet tuottivat jokaiselle, jolla oli jotakin salaamista, sen huolen, että poliisi tultuaan erittäin levottomaksi ja etsiessään sellaisia henkilöitä kuin Pépin ja Morey hyvin helposti saattoi löytää sellaisen miehen kuin Jean Valjean. Jean Valjean oli senvuoksi päättänyt jättää Pariisin, jopa Ranskankin, ja lähteä Englantiin. Hän oli ilmoittanut aikomuksensa Cosettelle. Viikon kuluttua hän halusi olla matkalla. Hän istui Mars-kentän rinteellä pyöritellen päässään kaikenlaisia ajatuksia Thénardier'sta, poliisista, matkasta ja passin hankkimisen vaikeudesta.

Lisäksi oli selittämätön ja aivan äskeinen tapahtuma hämmästyttänyt häntä ja enentänyt hänen levottomuuttaan. Saman päivän aamuna hän oli noussut muita aikaisemmin, kävellyt puutarhassa, kunnes Cosetten ikkunat avautuivat, ja äkkiä huomannut seinään nähtävästi rautanaulalla uurretut sanat:

N:o 16, La Verrerie-katu.

Tämä kirjoitus oli aivan tuore; sen jälki oli valkoinen mustuneessa rappauksessa, ja seinustan nokkosissa näkyi vielä kalkin murenia. Sanat oli nähtävästi piirretty seinään edellisenä yönä. Mitä se merkitsi? Osoitettako? Salamerkkiäkö toisille? Varoitustako hänelle itselleen? Joka tapauksessa oli selvää, että vieraita henkilöitä oli käynyt puutarhassa. Hän muisti ne merkilliset seikat, jotka jo ennen olivat herättäneet levottomuutta talossa. Tämä tapahtuma askarrutti ankarasti hänen mieltään. Ollakseen pelästyttämättä Cosettea hän karttoi visusti mainita tälle mitään seinässä keksimästään raaputuksesta.

Kesken näitä mietteitään hän huomasi auringon hänen eteensä heittämästä varjosta, että joku seisoi rinteellä aivan hänen takanaan. Hänen piti juuri kääntyä katsomaan, kun nelitaitteinen paperi putosi hänen polvelleen, ikäänkuin joku olisi sen siihen heittänyt hänen päänsä yli. Hän tarttui paperiin, avasi sen ja luki lyijykynällä kirjoitetun sanan:

Muuttakaa!

Jean Valjean hypähti pystyyn, mutta rinteellä ei ollut enää ketään; hän katseli ympärilleen ja huomasi ihmisolennon, joka oli suurempi kuin lapsi, mutta pienempi kuin mies, puettuna harmaaseen puseroon ja pölynvärisiin pumpulisamettihousuihin, kiipeävän aidan yli ja pudottautuvan Mars-kentän ympärillä olevaan kaivantoon.

Syvissä mietteissä palasi Jean Valjean heti kotiinsa.

2.

Marius.

Lohduttomana oli Marius lähtenyt herra Gillenormandin talosta. Ei hänellä tosin sinne mennessään ollut suuria toiveita, mutta hän palasi sieltä äärettömän toivottomana.

Muuten – ja ne, jotka ovat tutkineet nuorta ihmissydäntä, ymmärtävät sen – ei lansieeri, upseeri, Théodule-serkku ollut jättänyt mitään epäluuloa hänen sydämeensä. Ei pienintäkään. Dramaattisen runoilijan voisi luulla toivovan selkkauksia niistä tiedoista, joita äidinisä aivan odottamatta oli antanut tyttärenpojalle. Mutta minkä draama siitä voittaisi, sen menettäisi totuus. Marius oli siinä iässä, jolloin ei uskota mitään pahaa; myöhemmin tulee vanhuus, jolloin uskotaan kaikki. Epäluulot ovat vain ryppyjä. Nuoruudella niitä ei ole. Mikä saa Othellon raivoihinsa, livahtaa Candiden ohi. Epäillä Cosettea! On monia rikoksia, jotka Marius olisi voinut helpommin tehdä.

Marius alkoi kävellä pitkin katuja ilman päämäärää, palasi Courfeyracin luo vasta kello kaksi yöllä ja heittäytyi patjalleen riisuutumatta. Oli jo valoisa päivä, kun hän vihdoin nukkui siihen kamalaan, raskaaseen uneen, jonka aikana ajatukset liikkuvat edestakaisin aivoissa. Kun hän heräsi, seisoivat Courfeyrac, Enjolras, Feuilly ja Combeferre keskellä huonetta lakit päässä, lähdössä ulos ja hyvin innokkaina.

Courfeyrac sanoi hänelle:

"Tuletko mukaan kenraali Lamarquen hautajaisiin?"

Hänestä tuntui kuin Courfeyrac olisi puhunut kiinankieltä.

Hän lähti ulos hetkistä myöhemmin kuin muut. Hän pisti taskuunsa molemmat Javertin hänelle helmikuun 3. päivän seikkailua varten antamat pistoolit, jotka olivat jääneet hänen haltuunsa. Ne olivat vielä ladatut. Olisi ollut vaikea sanoa, missä mielessä hän ne tänään pani taskuunsa.

Koko päivän hän kuljeksi siellä täällä tietämättä missä; satoikin joskus, mutta hän ei sitä huomannut; puolenpäivän aikaan hän osti ranskanleivän yhdellä soulia ja pani sen taskuunsa, mutta unohti sitten. Hän lienee myöskin käynyt uimassa Seine-joessa, mutta ei sitä muistanut. On hetkiä, jolloin on kuin olisi hehkuva uuni. Marius eli juuri sellaista hetkeä. Hän ei toivonut enää mitään, ei pelännyt mitään; sen askelen hän oli astunut jo edellisenä iltana. Hän odotti iltaa kuumeisen kärsimättömästi; hänellä oli yksi ainoa selkeä ajatus, se, että hän kello yhdeksän saisi tavata Cosetten. Tämä viimeinen autuus oli nyt koko hänen tulevaisuutensa; sen takana oli pimeys. Tuolloin tällöin, bulevardeilla, tuntui hänestä kuin kaupungissa olisi ollut outoa jytyä. Hän ikäänkuin katsahti ulos unelmiensa ikkunasta:

"Tapellaanko?"

Tasan kello yhdeksän, kun oli tullut pimeä, oli hän Plumet-kadulla, kuten oli luvannut Cosettelle. Lähestyessään ristikkoporttia hän unohti kaiken muun. Siitä oli kaksi vuorokautta, kun hän oli viimeksi nähnyt Cosetten ja saisi nyt tavata hänet jälleen. Ja mitään muuta muistamatta hän tunsi vain syvää ja suurta iloa. Minuutit, joina eletään vuosisatoja, ovat aina siitä ihanat ja ihmeelliset, että ne täyttävät ihmisen mielen kokonaan.

Marius siirsi rautapuolan syrjään ja riensi puutarhaan. Cosette ei ollut sillä paikalla, missä hän tavallisesti odotti. Marius meni pensaston läpi portaiden vieressä olevaan syvennykseen päätellen: "Niin, siellähän hän minua odottaa." Mutta Cosette ei ollut sielläkään. Hän katsahti silloin ylös ja huomasi, että talon kaikki luukut oli suljettu. Hän samosi läpi koko puutarhan, mutta se oli autio. Sitten hän palasi talon luo ja mielettömänä rakkaudesta, hourivana, kauhistuneena, tuskan ja huolestumisen hullaannuttamana alkoi kolkuttaa luukkuja ikäänkuin olisi ollut talon isäntä. Hän kolkutti kolkuttamistaan silläkin uhalla, että olisi nähnyt jonkin ikkunan aukenevan ja Cosetten isän pistävän synkeän päänsä ulos kysyen: "Mitä te tahdotte?" Se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän aavisti. Kolkuteltuaan aikansa hän alkoi huudella Cosettea. "Cosette!" ensin hiljemmin. "Cosette!" sitten käskevämmin. Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli lopussa. Ei ketään puutarhassa, ei ketään talossa.

Marius tuijotti toivottomana nyt synkkää taloa, joka oli yhtä pimeä, yhtä äänetön, mutta vielä tyhjempi kuin hauta. Hän katsoi kivipenkkiä, jolla istuen hän oli viettänyt niin monta autuasta hetkeä Cosetten vierellä. Sitten hän istahti portaille sydän täynnä hellyyttä ja päättäväisyyttä, siunaten sielunsa syvimmästä rakkauttansa, ja päätti, että kun Cosette oli poissa, ei hänellä, Mariuksella, ollut muuta tehtävää kuin kuolla.

Äkkiä hän kuuli äänen, joka tuntui tulevan kadulta ja huusi läpi puutarhan:

"Herra Marius!"

Hän hypähti pystyyn.

"Kuka huutaa?"

"Herra Marius, oletteko siellä?"

"Olen."

"Herra Marius", jatkoi ääni, "teidän ystävänne odottavat teitä Chanvrerie-kadun barrikaadilla."

Tuo ääni ei ollut hänelle ihan tuntematon. Se muistutti Époninen käheää ja karheaa ääntä. Marius riensi ristikkoportille, siirsi syrjään irtaimen porttipuolan, pisti päänsä ulos aukosta ja näki erään henkilön, joka hänestä näytti olevan nuori mies, juosten häipyvän pimeään.

3.

Herra Mabeuf.

Jean Valjeanin kukkarosta ei ollut mitään hyötyä herra Mabeufille. Kunnioitettavassa, lapsellisessa tunnollisuudessaan herra Mabeuf ei ottanut vastaan tähtien lahjaa; hän ei tahtonut myöntää, että jokin tähti tiputtelee louisdoreja. Hän ei aavistanut, että pilvistä pudonnut kukkaro oli Gavrochen heittämä. Niinpä hän vei sen lähimpään poliisikonttoriin löytötavarana, oikean omistajan sieltä perittäväksi. On tarpeetonta sanoakaan, että sitä kukkaroa ei kukaan tullut vaatimaan, ja herra Mabeufia se ei millään tavalla auttanut.

Muutenkin oli herra Mabeufin yhä käynyt huonosti.

Hänen indigokokeensa eivät onnistuneet paremmin Jardin des Plantes'issa kuin Austerlitz-kylän puutarhassa. Edellisenä vuonna hän ei ollut jaksanut maksaa palvelijattarensa palkkaa; nyt hän ei, kuten olemme nähneet, ollut kyennyt suorittamaan edes vuokraansa. Kun kolmetoista kuukautta oli kulunut, oli panttikonttori myynyt hänen Kasvistonsa kuvalaatat. Arvattavasti oli joku vaskiseppä takonut niistä kastrulleja. Kun laatat olivat poissa eikä hän enää edes voinut täydentää niitä vaillinaisia kappaleita, joita hänellä vielä oli Kasvistoaan jäljellä, oli hän myynyt eräälle kirjakauppiaalle sekä kirjat että kuvat vaillinaisina kappaleina pilkkahinnasta. Hänellä ei siis koko elämänsä työstä ollut mitään jäljellä. Kauankos sitä vähää kesti syödä. Kun hän näki niiden rahojen loppuvan, luopui hän puutarhastaan ja jätti sen sikseen. Jo kauan ennen oli hän luopunut niistä kahdesta kananmunasta ja häränlihakimpaleesta, joita oli silloin tällöin itselleen suonut. Hänen päivällisensä ruokalajeina olivat nyt peruna ja leipä. Hän oli myynyt viimeiset huonekalunsa, sitten kaikki, mitä makuu- ja pitovaatteita ja peitteitä oli vaihtokappaleita, sen jälkeen kaikki herbaarionsa ja kuparipiirrokset. Vielä oli hänellä kuitenkin jäljellä kallisarvoisimmat kirjansa, joista moni oli sangen harvinainen, m.m. Les Quadrains historiques de la Bible, vuodelta 1560, Pierre de Bessen La Concordance des Bibles, Jean de la Hayen Les Marguerites de la Marguerite, joka oli omistettu Navarran kuningattarelle, sieur de Villiérs Hotmanin De la charge et dignité de l'ambassadeur, Florilegium rabbinicum vuodelta 1644, Tibullus vuodelta 1567, varustettu loistavalla kirjoituksella: Kenetiis, in aedibus Manutianis, ja vihdoin vuonna 1644 Lyonissa painettu Diogenes Laertios, jossa olivat kuuluisat variantit Vatikaanin käsikirjoituksesta 411, kolmanneltatoista vuosisadalta, ja Venetsian molemmista käsikirjoituksista 393 ja 394, joita Henri Estienne niin menestyksellisesti on käyttänyt, sekä kaikki ne doorilaismurteiset kohdat, jotka tavataan ainoastaan Napolin kirjastossa säilytetyssä kuuluisassa käsikirjoituksessa tuhatkaksisataa-luvulta. Herra Mabeuf ei lämmittänyt koskaan huonettaan ja pani maata ennen pimeän tuloa päästäkseen polttamasta kynttilää. Näytti kuin hänellä ei enää olisi ollut naapureita; häntä kartettiin, kun hän liikkui ulkona; hän huomasi sen. Lapsen kurjuutta parantaa äiti, nuorukaisen kurjuutta joku nuori tyttö, vanhan ukon kurjuutta ei kukaan. Kaikkinaisista kurjuuksista kohtaa tämä kalseinta kylmyyttä. Ukko Mabeuf ei kuitenkaan ollut kokonaan menettänyt lapsellista levollisuuttaan. Hänen silmässään välähti vielä vilkkautta, kun hän katseli kirjojansa, ja hän hymyili nähdessään Diogenes Laertioksensa, ainoan kappaleen, joka sitä oli olemassa. Hänen lasiovinen kirjakaappinsa oli ainoa huonekalu, minkä hän oli pitänyt ihan välttämättömänä.

Eräänä päivänä sanoi muori Plutarkhos:

"Minulla ei ole, millä ostaa päivällistä."

Päivällisellä hän tarkoitti yhtä leipää ja neljää tai viittä perunaa.

"Ottakaa velaksi", sanoi herra Mabeuf.

"Tiedättehän, ettei kukaan anna minulle velaksi."

Herra Mabeuf aukaisi silloin kirjakaappinsa, katseli kauan aikaa kaikkia kirjojansa toista toisensa jälkeen niinkuin isä, jonka on pakko uhrata joku lapsistansa, katselisi heitä, ennenkuin teki valintansa, otti sitten kiivaasti yhden niistä, pisti sen kainaloonsa ja meni ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi, kainalossa ei ollut enää kirjaa, ja hän pani kolmekymmentä souta pöydälle ja sanoi:

"Hankkikaa nyt päivällistä."

Tästä hetkestä huomasi Plutarkhos-muori ukon avoimille kasvoille ilmestyneen synkän ilmeen, joka niistä ei enää lähtenyt.

Seuraavana päivänä, sitä seuraavana ja joka päivä tiiman jälkeen oli pakko turvautua samaan keinoon. Herra Mabeuf meni ulos kirja kainalossaan ja palasi hopealantti kädessä. Kun kirjakauppiaat näkivät, että ukon oli pakko myydä, ostivat he takaisin kahdellakymmenellä soulla kirjan, josta hän oli maksanut kaksikymmentä frangia, jopa joskus samalle kauppiaalle. Nide niteeltä meni koko kirjasto tätä tietä. Joskus sanoi ukko itsekseen: "Olenhan sentään kahdeksankymmenen ikäinen", ikäänkuin olisi hänellä ollut salainen toivo päästä päiviensä päähän, ennenkuin ehtisi viimeiseen kirjaansa. Hänen alakuloisuutensa eneni. Eräänä päivänä hän eli sentään vielä yhden ilon päivän. Hän meni ulos kainalossaan Robert Estienne, jonka hän möi viidestäneljättä sousta Quai Malaquais'n varrella, ja palasi kotiin mukanaan eräs Aldo, jonka hän oli ostanut neljästäkymmenestä sousta Grès-kadun varrelta. "Minä olen velkaa viisi souta", sanoi hän säteilevänä Plutarkhos-muorille. Sinä päivänä hän ei syönyt päivällistä.

Hän oli kasvinjalostusseuran jäsen. Siellä tuli tietoon hänen hädänalainen tilansa. Seuran esimies tuli häntä tervehtimään, lupasi puhua hänestä kauppa- ja maanviljelysministerille ja tekikin sen.

"Ah, mitä sanottekaan!" huudahti ministeri. "Sehän on selvää! Vanha tiedemies! Kasvitieteilijä! Vaaraton mies. Hänen hyväkseen täytyy tehdä jotakin!"

Seuraavana päivänä herra Mabeuf sai kutsun ministerin luo päivällisille. Vapisten ilosta hän näytti kutsukirjettä Plutarkhos-muorille. "Me olemme pelastetut!" sanoi hän. Määräpäivänä ukko meni ministerin luo. Hän huomasi, että hänen ryppyinen kaulahuivinsa, hänen vanhanaikainen frakkinsa ja munanvalkuaisella kiillotetut kenkänsä kummastuttivat lakeijoita. Ei kukaan puhutellut häntä, ei edes ministeri. Noin kello kymmenen illalla, kun hän edelleen odotti jotakin puhuttelua, kuuli hän ministerin puolison, kauniin avokaulaisen naisen, jota hän ei ollut uskaltanut lähestyä, kysyvän: "Kuka tuo vanha ukko on?" Puoliyön aikaan hän palasi kotiin rankkasateessa jalkaisin. Hän oli myynyt Elzevirin voidakseen maksaa ajurin menomatkaa varten.

Iltaisin ennen levolle menoa hänen tapansa oli lukea muutamia sivuja Diogenes Laertiostaan. Hän osasi kylliksi kreikkaa voidakseen nauttia tekstin erikoisuuksista. Nyttemmin tämä oli hänen ainoa ilonsa. Muutamia viikkoja kului. Äkkiä sairastui Plutarkhos-muori. Vielä surullisempaa kuin se, ettei voi ostaa leipää leipurilta, on, ettei kykene ostamaan lääkkeitä apteekista. Eräänä iltana lääkäri oli määrännyt hyvin kallista lääkettä. Sitäpaitsi paheni tauti ja oli hankittava sairaanhoitajatar. Herra Mabeuf avasi kirjakaappinsa; siellä ei ollut enää mitään. Viimeinen kirja oli mennyt menojansa. Hänellä oli nyt jäljellä ainoastaan Diogenes Laertios.

Hän pisti tämän ainokaisen kappaleen kainaloonsa ja lähti ulos; oli 4. päivä kesäkuuta 1832. Hän meni Porte Saint-Jacques'iin Rayolin seuraajan luo ja palasi kotiin mukanaan sata frangia. Hän asetti koko pinon viidenfrangin kolikoita vanhan palvelijattaren yöpöydälle ja meni huoneeseensa sanaa sanomatta.

Jo aamunkoitosta seuraavana päivänä hän istui puutarhansa kivipenkillä, ja pensasaidan yli saattoi nähdä hänen istuvan siinä liikkumattomana koko aamupäivän, pää kumarassa ja katse ilmeettömänä tuijottaen hoitamattomia kukkapenkkejä. Joskus sateli, mutta ukko ei näyttänyt sitä huomaavan. Iltapäivällä Pariisissa kuului outoa meteliä, kiväärinlaukauksia ja ihmisjoukkojen hälinää.

Ukko Mabeuf kohotti päätään. Hän näki erään puutarhatyömiehen kulkevan ohi ja kysyi:

"Mitä melua tuo on?"

Työmies, jolla oli lapio olallaan, vastasi tyynesti:

"Siellä on kapina."

"Mitä! Kapinako?"

"Niin. Tapellaan."

"Minkävuoksi sitten tapellaan?"

"Sen tietäköön taivas", vastasi puutarhuri.

"Missäpäin?" kysyi herra Mabeuf.

"Arsenaalin puolella."

Ukko Mabeuf meni sisään, otti hattunsa, etsi konemaisesti kirjaa pistääkseen sen kainaloonsa, mutta kun ei löytänyt, sanoi: "Ah, sehän on totta!" ja lähti ulos hämmentyneen näköisenä.

KYMMENES KIRJA.

KESÄKUUN 5. PÄIVÄ 1832.

1.

Kysymys puusta katsoen.

Mistä syntyy kapina? Ei mistään ja kaikesta. Vähitellen kerääntyneestä sähköisyydestä, äkkiä leimahtaneesta liekistä, harhailevasta voimasta, ohikulkevasta tuulahduksesta. Tämä tuulahdus kohtaa puhuvia päitä, uneksivia aivoja, kärsiviä sieluja, hehkuvia intohimoja, vaikertavaa kurjuutta ja tempaa ne mukaansa.

Minne?

Minne sattuma saattaa. Läpi valtion, läpi lakien, läpi toisten menestyksen ja ylimielisyyden.

Kiihtynyt vakaumus, katkeroitunut innostus, hillitty taistelunhalu, leimuava nuoruudenrakkaus, jalo sokaisu, uteliaisuus, vaihtelun halu, odottamattomuuksien jano, tunne, joka tekee, että mielellään lukee uuden näytelmän ilmoituksen ja että teatterissa mielellään kuulee koneenkäyttäjän pilliä, epämääräinen viha, kauna, pettymykset, jokainen turhamielisyys, joka luulee, että kohtalo on aiheuttanut hänen haaksirikkonsa, ahtaat olot, tyhjät unelmat, esteiden kahlehtima kunnianhimo, kaikki, mikä toivoo jotakin etua mullistuksesta, vihdoin, alinna, pohjakerros, tuo saasta, joka tarttuu tuleen – sellaisia ovat kapinan ainekset.

Jokainen, joka sielussaan tuntee salaista kapinantunnetta valtion, elämän tai kohtalon tekoa vastaan, on likellä kapinaa, ja sen puhjetessa alkaa hän väristä ja tuntee pyörteen vetävän itseään.

Kapina on yhteiskunnan ilmakehässä jonkinlainen pilvenpyörre, joka äkkiä muodostuu määrätyissä ilmastosuhteissa ja pyöriessään kasvaa, kiitää, ryskää, tempaa, repii, murskaa, hävittää, nyhtää irti juurineen ja vie mukanaan sekä jaloja että halpamielisiä luonteita, sekä voimakkaan miehen että heikkoluonteisen, sekä puunrungon että oljenkorren.

Voi sitä, jonka se tempaa mukaansa, samoinkuin sitäkin, jota vastaan se vyöryy! Se murskaa heidät toisiaan vastaan.

Kapina antaa niille, joihin se tarttuu, tavattoman vallan. Se hävittää ensiksi tulijan tapahtumain voimalla; se tekee aseita kaikesta. Kivestä se tekee kuulan, heittäjästä kenraalin.

Jos saa uskoa eräitä kavalan politiikan oraakkeleita, on vallan kannalta pieni kapinoiminen toivottavaa. Järjestelmä on tämä: Kapina vahvistaa niitä hallituksia, joita se ei kukista. Se koettelee armeijaa; se keskittää keskiluokan; se terästää poliisin lihaksia; se osoittaa yhteiskunnan luurangon kestävyyttä. Se on voimistelua; se on melkein terveysväline. Valta voi paremmin kapinan, niinkuin ihminen hieronnan jälkeen.

Kolmekymmentä vuotta sitten katseltiin kapinaa muutamilta muilta näkökannoilta.

Kaikkeen on olemassa teoria, joka itse selittää olevansa "terve järki"; Philinthe Alcestea vastaan; välityksen tarjoaminen oikean ja väärän välillä; selitys, varoitus, korskahenkinen lievennys, joka ollen moitteen ja anteeksipyynnön seosta luulee olevansa viisautta, mutta ei useinkaan ole muuta kuin turhantarkkuutta. Siitä on syntynyt kokonainen valtiollinen koulukunta, niin sanottu malttipuolue. Kylmän ja kuuman veden välillä on haalean veden puolue. Tämä muka syvämielinen koulu, joka on vain pintapuolisuutta, erittelee vaikutuksia syventymättä syihin ja jylisee puolinaisen tietonsa kukkuloilla kuohuntaa vastaan julkisilla paikoilla.

Tämän koulun kuulee sanovan:

"Kapinat, jotka sotkivat vuoden 1830 työn, riistivät tältä suurelta tapahtumalta osan sen puhtautta. Heinäkuun vallankumous oli ollut kansasta lähtenyt hyväätekevä vihuri, jota heti seurasi selkeä taivas. Kapinat samensivat taivaan pilviseksi. Niiden vaikutuksesta tämä vallankumous, alussa niin erinomainen yksimielisyytensä vuoksi, sameni riitaisuuksiin. Heinäkuun vallankumouksessa, kuten kaikessa nykäyksittäin tapahtuvassa edistyksessä, oli salaisia halkeamia, kapina teki ne näkyviksi. Saattoi sanoa: 'Ah, tämähän on rikki!' Heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuntui vain vapautus; kapinain jälkeen katastrofi."

"Jokainen kapina sulkee myymälät, painaa alas kurssit, säikyttää pörssin, keskeyttää kaupan, ehkäisee liiketoimet, edistää vararikkoja; rahoja ei ole enää saatavissa, yksityinen varallisuus tulee levottomaksi, yleinen luotto järkkyy, teollisuus häiriintyy, pääomat vetäytyvät pois; työpalkat alenevat, kaikkialla vallitsee pelko; sen vaikutus tuntuu joka paikassa. Siitä aukenee kuiluja. On laskettu, että kapinamellakan ensimmäinen päivä maksaa Ranskalle kaksikymmentä miljoonaa, toinen neljäkymmentä, kolmas kuusikymmentä. Kolmen päivän kapina maksaa satakaksikymmentä miljoonaa, toisin sanoen: jos vain katsotaan sen rahallista vaikutusta, vastaa se kansallisonnettomuutta, menetettyä meritaistelua, joka hävittäisi kuusikymmentä linjalaivaa."

"Epäilemättä on kapinoilla historialliselta kannalta katsoen kauneutensa; sota kadulla ei ole vähemmän suurenmoinen eikä tunteeseen vähemmän tehoava kuin taistelu metsikössä; toisessa puhuu metsien henki, toisessa kaupunkien sydän. Kapinat loivat veripunaista, mutta komeaa valoa pariisilaisluonteen kaikkiin omituisimpiin piirteisiin, jalomielisyyteen, uhrautuvaisuuteen, ryntäyshilpeyteen, ylioppilaihin, jotka todistavat, että urhoollisuus on osa intelligenssia, järkähtämättömään kansalliskaartiin, puotilaisten nuotioihin, katupoikain linnoituksiin, ohikulkijain kuolemanhalveksumiseen. Koulut iskivät yhteen legioonien kanssa. Oikeastaan oli taistelevien välillä vain yksi ero: iän; he olivat samaa rotua, samoja stoalaisia miehiä, jotka kaksikymmenvuotiaina kuolevat aatteittensa, nelikymmenvuotiaina perheittensä puolesta. Armeija, aina surullinen kansalaissodissa, asetti varovaisuuden rohkeutta vastaan. Samalla kuin kapinat paljastivat kansan pelkäämättömyyden, kasvattivat ne kansalaisrohkeutta."

"Hyvä niinkin. Mutta kannattaako tuon kaiken vuoksi vuodattaa verta? Lisätkää veren vuodattamiseen tulevaisuuden pimeneminen, edistyksen ehkäisy, parhaimmiston levottomuus, rehellisten vapaamielisten epätoivo, ulkomaisen absolutismin ilo niistä haavoista, joita vallankumous iskee itseensä, vuonna 1830 voitettujen riemuisa: 'Sanoimmehän sen!' Lisätkää siihen, että joskin se ehkä kohotti Pariisia, se masensi Ranskaa. Lisätkää vielä, sillä kaikki on sanottava, ne verilöylyt, jotka ylen usein ovat tahranneet julmaksi muuttuneen järjestyksen voittoa mielenvikaan joutuneesta vapaudesta. Lopputulos on, että kapinat ovat olleet turmiollisia."

Näin laskelmoi se viisaus, johon keskiluokka kernaasti tyytyy.

Mitä meihin tulee, hylkäämme liian laajan ja niinmuodoin liian mukavan sanan: kapinat. Me puhumme kansanliikkeistä. Emme kysy, maksaako kapina yhtä paljon kuin säännöllinen taistelu. Ensinnäkin, minkätähden tämä vertaus? Tässä syntyy kysymys sodasta. Onko sota pienempi vitsaus kuin kapina onnettomuus? Ja sitten: ovatko kaikki kapinat onnettomuuksia? Ja entäpä, jos 14. heinäkuuta olisi maksanut satakaksikymmentä miljoonaa? Filip V:n nostaminen Espanjan valtaistuimelle maksoi Ranskalle kaksi miljardia. Siitäkin hinnasta ottaisimme ennen 14. päivän heinäkuuta. Muuten hylkäämme nämä numerot, jotka näyttävät olevan syitä, mutta eivät ole muuta kuin sanoja. Kun kapina on tapahtunut, tutkimme sitä sinänsä. Kaikessa, mitä ylläesitetyssä teoreettisessa selityksessä sanotaan, puhutaan vain seurauksista, me etsimme syitä.

Me määräämme kantamme.

2.

Kysymyksen ydin.

On kapinaa ja on kansannousua; molemmat vihan purkauksia; toinen on väärässä, toinen oikeassa. Kansanvaltaisissa valtioissa, jotka yksin perustuvat oikeuteen, sattuu joskus, että jokin ryhmä anastaa vallan; silloin nousee kansa, ja sen oikeuden välttämätön palauttaminen voi vaatia aseisiin tarttumista. Kaikissa kysymyksissä, jotka koskevat kansan keskeistä itsemääräämisvaltaa, on kokonaisuuden taistelu ryhmää vastaan kansannousua; ryhmän hyökkäys kokonaisuutta vastaan on kapinaa. Siitä riippuen, onko Tuileriessä kuningas vai konventti, on hyökkäys niitä vastaan ollut oikeutettu tai väärä. Sama väkijoukkoa vastaan tähdätty kanuuna tekee väärin 10. p:nä elokuuta ja oikein 14. p:nä vendémiaire-kuuta. Ulkomuoto yhtäläinen, perusta erilainen; sveitsiläiset puolustavat väärää, Bonaparte puolustaa oikeaa. Mitä yleinen äänioikeus on tehnyt vapaudessaan ja määräämisoikeudessaan, sitä ei katu voi kumota. Sama on laita selvien sivistyskysymysten; väkijoukkojen vaisto, eilen selvänäköinen, voi huomenna olla sumentunut. Sama raivo on oikeutettua Terrayta ja väärää Turgot'ta vastaan. Koneiden särkeminen, tavaramakasiinien ryöstö, rautateiden repiminen, laivatelakkain hävitys, väkijoukon eksytykset, kansan kieltäytyminen noudattamasta edistystä, ylioppilasten tekemä Ramus'n murha, Rousseaun kivittämällä karkoittaminen Sveitsistä, se on kapinaa. Israel Moosesta, Ateena Phokionia, Rooma Scipiota vastaan, se on kapinaa. Pariisi Bastillea vastaan on kansannousua. Sotamiehet Aleksanteri Suurta, matruusit Kristoffer Kolumbusta vastaan on samanluontoista, jumalatonta kapinaa; minkävuoksi? Senvuoksi, että Aleksanteri tekee miekalla samaa Aasialle kuin Kolumbus kompassilla Amerikalle; sekä Aleksanteri että Kolumbus löytävät uuden maailman. Nämä maailmaislahjat sivistykselle merkitsevät sellaista valon lisäystä, että kaikki vastarinta sitä vastaan on rikollista. Joskus on kansa itselleen uskoton. Väkijoukko kavaltaa kansan. Onko esimerkiksi olemassa mitään luonnottomampaa kuin suolansalakuljettajain pitkä ja verinen vastalause, oikeutettu kroonillinen kapina, joka ratkaisevalla hetkellä, kun pelastuksen päivä sarastaa, kun kansan voiton hetki on tullut, asettuukin valtaistuimen puolelle ja vastustavasta kansanliikkeestä muuttuu puolustavaksi kapinaksi? Tietämättömyyden kamalia mestarinäytteitä! Suolansalakuljettaja pääsee kuninkaallisesta hirsipuusta ja ottaa, nuoranpätkä vielä kaulallaan, valkoisen kokardin. Huuto: "alas suolavero!" synnyttää huudon: "eläköön kuningas!" Pärttylinyön veritöitten tekijät, syyskuun murhaajat, Avignonin teurastajat, Colignyn murhamiehet, ruhtinatar Samballen murhaajat, Brunen murhaajat, kaikki ne kuuluvat kapinaan. Vendée-sota on suuri katolinen kapina. Liikkeelle lähteneen oikeuden ääni on helposti tunnettava, mutta ei kuulu aina kiihtyneiden väkijoukkojen värinästä; on mieletöntä raivoa, on säröäänisiä kelloja; kaikissa hätäkelloissa ei ole puhdasta malmisointua. Kiihtymyksen ja tietämättömyyden ryskytys ei ole samaa kuin edistyksen valtava isku. Nouskaa, mutta vain suuretaksenne. Näyttäkää, minne menette. Kansannousu menee aina eteenpäin. Kaikki muu nousenta on pahasta; jokainen väkivaltainen askel taaksepäin on kapinaa; taantumus on väkivaltaa ihmiskuntaa kohtaan. Kansannousu on totuuden suuttumuksenilmaus. Kun kansannousu repii katukiviä, heittävät ne ympärilleen oikeuden säkeniä. Samat katukivet kapinassa levittävät vain likaa. Danton Ludvig XVI vastaan on kansannousua, Hébert Dantonia vastaan on kapinaa.

Siitä johtuu, että kuten kansannousu erinäisissä tapauksissa saattaa, kuten Lafayette sanoo, olla velvollisuuksista pyhin, voi kapina sitävastoin olla rikoksista katalin.

On myöskin eroa lämpömäärässä; kansannousu on usein tulivuorenpurkaus, kapina usein vain tulenloimua.

Kuten jo sanoimme, tekevät vallanpitäjät joskus kapinan. Polignac on kapinoitsija; Camille Desmoulins vallassaolija.

Kansannousu on joskus kuolleista nousemista.

Kun kaiken ratkaisu yleisen äänioikeuden kautta on vasta aivan uusi perusta ja kun koko se historian osa, joka on tätä perustaa vanhempi, jo neljätuhatta vuotta on ollut täynnä oikeudenloukkauksia ja kansojen kärsimyksiä, ilmaisee myöskin jokainen ajan vaihe historiassa sitä vastalausetta, mikä sille aikakaudelle oli mahdollinen. Caesarien aikana ei ollut kansannousua, mutta oli Juvenalis.

Facit indignatio astuu Gracchusten sijaan.

Caesarien aikana oli eräs Syeneen karkoitettu; silloin oli myöskin mies, joka kirjoitti Annalit.

Emme tahdo puhua Patmoksen vahaisesta maanpakolaisesta, joka hänkin murskaa aatteellisen maailman nimessä vastalauseella todellisen maailman, hänestä, joka näystä tekee suunnattoman satiirin ja heittää Rooma-Niniven, Rooma-Babylonin, Rooma-Sodoman ylle Ilmestyksen loimuavan heijastuksen.

Johannes kalliollaan on sfinksi jalustallaan; on mahdollista, että häntä ei ymmärretä; hän on juutalainen ja hän on kirjoittanut hepreaksi; mutta mies, joka kirjoitti Annalit, on latinalainen, tai oikeammin sanoen roomalainen.

Kun Nerot hallitsevat mustasti, niin on heidät myös kuvattava mustasti. Hautapiirtimen työ yksin olisi liian kalpea; uurrettuihin piirteisiin täytyy valaa keskitettyä proosaa, joka syöpyy.

Itsevaltiaat vaikuttavat ajattelijoihin. Kahlehdittu sana on peloittava. Kirjailija panee kaksin-, kolminkertaisen voiman tyyliinsä silloin, kun hallitsija pakottaa kansan vaikenemaan. Tästä vaikenemisesta erittyy mystillistä täyteyttä, joka puristuu ulos ja valautuu vaskeksi ajatuksissa. Paine historiassa synnyttää keskitystä historiankirjoittajassa. Graniittimainen lujuus monessa kuuluisassa proosassa ei ole mitään muuta kuin jonkun tyrannin aikaansaamaa kiteytymistä.

Tyrannius pakottaa kirjailijaa deametrin supistuksiin, jotka ovat voiman vahvistajia. Ciceron laaja lauserakennus, tuskin tehoisa Verrestä vastaan, olisi ollut tylsä Caligulaa vastaan. Mitä vähemmän leveyttä lauseessa, sitä enemmän voimaa iskussa. Tacitus ajattelee kootulla voimalla.

Ylevämielisen sydämen rehellisyys keskitettynä oikeuteen ja totuuteen murskaa kuin ukkonen.

Sivumennen huomautettakoon, että Tacitusta ei ole asetettu Caesarin historiankirjoittajaksi. Hänelle on varattu Tiberiukset. Caesar ja Tacitus ovat kaksi toisiaan seuraavaa ilmiötä, joiden yhteensattumisen näyttää salaperäisellä tavalla ehkäisseen hän, joka vuosisatojen näyttämölle sovittelussa järjestää esiintymiset ja poistumiset. Caesar on suuri; Tacitus on suuri; Jumala suojelee näitä molempia suuruuksia niin asettamalla, että he eivät törmää yhteen. Oikeudenkäyttäjä olisi saattanut, jos hän olisi rangaissut Caesaria, rangaista liian ankarasti ja tehdä väärin. Jumala ei tahtonut sitä. Suuret sodat Afrikassa ja Espanjassa, Kilikian merirosvojen kukistus, sivistyksen saattaminen Galliaan, Britanniaan, Germaniaan, kaikki tämä kunnia saa varjoon Rubiconin. On kuin jumalaisen oikeuden hienotunteisuutta, että se ei tämän vallananastajan kimppuun laske tuota hirvittävää historiankirjoittajaa, vaan säästää Caesarin Tacitukselta, lukien neron hyväksi lieventäviä asianhaaroja.

Tosin on itsevaltius aina itsevaltiutta nerokkaankin itsevaltiaan käyttämänä. Loistavienkin tyrannien aikana on tapojenturmelusta, mutta siveellinen rutto on vielä kamalampi häpeällisten tyrannien aikana. Sellaisten hallitusten aikana ei ole mitään, mikä verhoisi häpeää, ja ne, jotka tämän osoittavat, Tacitus niinkuin Juvenaliskin, ruoskivat koko ihmiskunnan nähden ja sen hyödyksi tätä häpeää, jolla ei ole mitään esitettävänä puolustuksekseen.

Rooma löyhkää enemmän Vitelliuksen kuin Sullan aikana. Claudiuksen ja Domitianuksen aikana osoittaa halpamielisyys kataluutta, joka nostaa tyrannin inhoittavuutta. Orjien kataluus on suoranaista itsevaltiaan työtä; tartuntamyrkkyä leviää näistä mädistä omistatunnoista, ne kuvastavat hallitsijan henkeä; viranomaiset ovat epärehellisiä, mielet halpamaisia, omattunnot kuivettuneita, sielut löyhkääviä; näin on laita Caracallan, näin Commoduksen, näin Heliogabaluksen aikana, kun sitävastoin Caesarin aikana Rooman senaatista nousee vain sitä haaskanhajua, joka on kotkanpesille ominaista.

Siitä Juvenaliksen ja Tacituksen näennäisesti myöhäinen esiintyminen; mielenosoitus astuu esiin ilmeisen varmuuden hetkenä.

Mutta Juvenalis ja Tacitus, niinkuin Jesaja raamatullisina aikoina, niinkuin Dante keskiaikana, ovat yksilöitä; kapina ja kansannousu on väkijoukkoa, joka väliin on oikeassa, väliin väärässä.

Tavallisesti syntyy kapina aineellisesta aiheesta; kansannousu on aina siveellinen ilmiö. Kapina on Masaniello, kansannousu on Spartacus. Kansannousu on lähempänä ymmärrystä, kapina lähempänä vatsaa; vatsa suuttuu, mutta vatsa ei totisesti aina ole väärässä. Kun nälänhätä on käsissä, niin on kapinalla, kuten esimerkiksi Buzancais'ssa, todellinen, tunteeseen puhuva ja oikeutettu perusta. Siitä huolimatta se jää kapinaksi. Minkävuoksi? Senvuoksi, että se, vaikka sillä oli oikea perusta, esiintyi väärässä muodossa. Villinä, vaikka oli oikeassa, väkivaltaisena, vaikka oli voimakas, se huitoi ympärilleen umpimähkään; se syöksyi eteenpäin kuin sokea norsu murskaten kaikki; se jätti jälkeensä vanhusten, naisten ja lasten ruumiita; se vuodatti tietämättä minkävuoksi, vaarattomien ja viattomien olentojen verta. Ravinnon hankkiminen kansalle on hyvä tarkoitus, mutta kansan tappaminen huono keino.

Kaikki aseelliset vastalauseet, oikeutetuimmatkin, jopa 10. elokuuta, jopa 14. heinäkuuta tapahtuneet, alkavat yhtä sekavina. Aluksi on kansannousu kapinaa, niinkuin virta on ryöppyvä vuoripuro. Tavallisesti se päättyy siihen valtamereen, jonka nimenä on vallankumous.

Kaikki tämä kuuluu menneisyyteen, tulevaisuus on toinen. Yleinen äänioikeus on siitä ihana, että se hajoittaa kapinan periaatteessa ja riistää kansannousulta aseet antamalla sille äänioikeuden. Sodan häviäminen, sodan kaduilla yhtä hyvin kuin valtakunnan rajoilla, on välttämätön seuraus edistyksestä. Olkoon tämä päivä minkälainen tahansa, niin huomispäivä on rauha.

Mitä muuten kapinan ja kansannousun eroon tulee, ei tavallinen niin sanottu porvari sitä juuri huomaa. Hänestä on kaikki kapinaa, yksinomaan kapinaa, koiran kapinaa isäntäänsä vastaan, yritystä purra, joka täytyy rangaista ketjuun ja koppiin panemalla, nurisemista ja haukkumista aina siihen saakka, kunnes koiran pää äkkiä kasvaneena saakin leijonan piirteet.

Silloin huutaa porvari: "Eläköön kansa!"

Mitä on siis tämän esityksen jälkeen historian edessä kesäkuussa 1832 tapahtunut kansanliike? Onko se kapinaa? Onko se kansannousua?

Se on kansannousua.

Meille voi sattua, että tätä kauheaa tapahtumaa kuvatessamme tulemme käyttäneeksi kapina-sanaa, mutta sillä kuvaamme vain pinnalla näkyviä tapahtumia, pitäen yhä kiinni erosta muodon, kapinan, ja itse ytimen, kansannousun, välillä.

Tässä vuonna 1832 äkkiä leimahtaneessa ja surullisesti sammuneessa kansanliikkeessä oli niin paljon suuruutta, että nekään, jotka katsovat sitä vain kapinaksi, eivät kuitenkaan puhu siitä kunnioituksetta. Heistä se on jonkinlaista vuoden 1830 jälkimaininkia. Mieltenkuohu ei asetu yhtenä päivänä, sanovat he. Vallankumousta ei voi katkaista pystysuorasti. Siinä esiintyy aina muutamia aaltomaisia jälkimaininkeja, ennenkuin se asettuu pysyvään lepoon, niinkuin vuori lakeuteen painuessaan. Ei ole Alppeja ilman Juraa eikä Pyreneitä ilman Asturiaa.

Vielä sananen, ennenkuin siirrymme kertomukseemme.

Ne tapahtumat, joita ryhdymme kuvaamaan, kuuluvat siihen dramaattiseen ja elävään todellisuuteen, jota historiankirjoittaja ajan ja tilan puutteen vuoksi joskus sivuuttaa. Me väitämme, että niissä kuitenkin juuri on elämä, sykkii sydän, värisee ihminen. Pienet yksityiskohdat ovat, kuten luulemme jo maininneemme, niin sanoaksemme suurten tapahtumain lehvistöä ja katoavat historian kaukaisuudessa. Se aika, joka pariisilaisten muistossa elää kapina-ajan nimisenä, oli täynnä näitä yksityiskohtia. Tutkintopöytäkirjat eivät, toisista syistä kuin historia, ole paljastaneet kaikkea, ehkäpä ei tutkinnoissa kaikki tullut tietoonkaan. Me tulemme siis, tunnettujen ja julkaistujen seikkojen ohella, vetämään esiin muutamia tähän saakka tuntemattomia asioita, tapahtumia, jotka on sivuutettu toisten unohduksen, toisten kuoleman vuoksi. Useimmat näiden jättiläiskohtaelmien näyttelijät ovat kadonneet; jo seuraavana päivänä olivat he vaienneet; mutta siitä, mitä me kerromme, voimme sanoa: me olemme nähneet sen omin silmin. Me muutamme muutamia nimiä, sillä historia kertoo, mutta ei ole mikään ilmiantaja; me kuvaamme kuitenkin tosioloja. Kirjamme suunnitelman mukaan esitämme vain yhden puolen ja yhden episodin, varmaan vähimmin tunnetun, kesäkuun 5. ja 6. päivästä 1832; mutta me teemme sen niin, että lukija sen tumman verhon alla, jota käymme nostamaan, voi havaita tämän hirvittävän valtiollisen tapahtuman todelliset piirteet.

3.

Eräät hautajaiset myrskyn aiheena.

Keväällä 1832, vaikka kolera oli kolme kuukautta jäätänyt mieliä ja levittänyt niiden kuohunnan ylle eräänlaista kaamean tyyneyden kuorta, oli Pariisi jo kauan ollut kypsä väkivaltaiseen järkytykseen. Kuten jo olemme sanoneet, muistuttaa suuri kaupunki kanuunaa; kun se on ladattu, tarvitaan vain kipinä, ja laukaus pamahtaa. Kesäkuussa 1832 oli kenraali Lamarquen kuolema tämä kipinä.

Lamarque oli maineen ja toiminnan mies. Hän oli perätysten, keisarikunnan ja restauration aikana, osoittanut sitä kaksipuolista rohkeutta, jota näinä aikakausina tarvittiin, rohkeutta taistelukentällä ja rohkeutta puhujalavalla. Hän oli yhtä kaunopuheinen kuin oli ollut urhoollinen; hänen sanoissaan tuntui teräs. Niinkuin Foy, hänen edeltäjänsä, vaati hän ankarasti vapautta, samoinkuin ennen oli vaatinut mieskuria. Hänen paikkansa oli vasemmiston ja äärimmäisen vasemmiston välillä, ja kansa rakasti häntä senvuoksi, että hän omaksui tulevaisuuden toiveet, väkijoukot senvuoksi, että hän oli hyvin palvellut keisaria. Hän oli samoinkuin kreivit Gérard ja Drouet, yksi Napoleonin marskeja in petto. Vuoden 1815 sopimukset kuohuttivat häntä kuin persoonallinen loukkaus. Hän osoitti Wellingtonia vastaan mieskohtaista vihaa, joka miellytti väkijoukkoa, ja seitsemäntoista vuotta oli hän, kiinnittämättä juuri mitään huomiota olojen muutokseen, majesteetillisen arvokkaasti kantanut Waterloon surutaakkaa. Kuolinkamppailussaan, viime hetkellään, hän oli painanut povelleen kunniamiekkaa, jonka sadan päivän upseerit olivat hänelle lahjoittaneet. Napoleon oli kuollut huulillaan sana armeija, Lamarquen viimeinen sana oli isänmaa.

Hänen kuolemaansa, jota tiedettiin odottaa, pelkäsi kansa tappiona ja hallitus levottomuuksien aiheena. Tämä kuolema synnytti surua. Mutta niinkuin kaikki, mikä on katkeraa, voi surukin muuttua kapinaksi. Niin tapahtuikin.

Päivää ennen ja aamulla 5. kesäkuuta, sinä päivänä, joka oli määrätty Lamarquen hautauspäiväksi, alkoi Saint-Antoinen esikaupunki, jonka kautta ruumissaaton oli määrä kulkea, käydä huolestuttavan näköiseksi. Sen katujen sekava verkko kertyi täyteen meluavia väkijoukkoja. Aseistauduttiin, miten taidettiin. Puusepät ottivat mukaansa höyläpenkkipihtinsä iskeäkseen ovia rikki. Eräs oli tehnyt itselleen tikarin sukkapuiden koukusta, murtamalla sen irti ja hiomalla pätkän pään teräväksi. Eräs toinen oli, ollakseen valmiina "rynnäkköön", maannut täysissä pukimissa kolme yötä. Eräs Lombier-niminen salvumies tapasi toverin, joka kysyi häneltä:

"Minne sinä menet?"

"No, kun minulla ei ole asetta."

"Mitä sillä on väliä?"

"Tuota, menen ainakin hakemaan passarin."

"Mitä sinä sillä teet?"

"Eipä tiedä niin tarkkaan."

Eräs Jacqueline-niminen asioitsija kutsui jokaista ohikulkevaa työmiestä:

"Hei, tule tänne!"

Sitten hän antoi tälle kymmenen souta viiniin ja sanoi:

"Onko sinulla työtä?"

"Ei."

"Mene sitten Filspierren luo Barrière Montreuilin ja Barrière Charonnen välille, niin saat työtä."

Filspierren luona jaettiin patruunia ja aseita.

Eräät tunnetut johtajat kuljettivat postia, t.s. kiertelivät kokoamassa väkeään. Barthélémyn luona lähellä Barrière du Trônea, Capelin lähellä Petit-Chapeaun luona keskustelivat juomaveikot tärkeännäköisinä. Heidän kuultiin puhelevan:

"Missä sinun pistoolisi on?"

"Puseron alla. Entä sinun?"

"Paidan alla."

Traversière-kadulla, Rolandin tehtaan edustalla ja Cour de la Maison-Brûléellä, Bernier'n työkalutehtaan luona, oli kuiskailevia joukkoja. Innokkaimpana näiden joukossa oli eräs Mavot, joka ei koskaan ollut töissä yhdessä työpaikassa viikkoa enempää, sillä hänen isäntänsä erotti hänet aina sanoen: "Sen kanssa täytyy väitellä joka päivä." Mavot kaatui seuraavana päivänä Ménilmontant-kadun barrikaadilla. Pretot, joka hänkin myöhemmin kaatui taistelussa, avusti Mavot'ta, ja kysymykseen: "Mitä sinä oikein tahdot?" vastasi hän: "Kansannousua". Bercy-kadun kulmaan kokoontuneet työmiehet odottivat erästä Lemarin-nimistä vallankumousagenttia Saint-Marceaun esikaupungista. Tunnussanoja annettiin melkein julkisesti.

Kesäkuun 5. päivänä, jolloin vuoroin sateli, vuoroin paistoi päivä, kulki siis kenraali Lamarquen ruumissaattue Pariisin läpi tavanmukaisena sotilaskulkueena, jota erinäiset varokeinot vielä olivat lisänneet. Kaksi pataljoonaa, rummut mustiin verhottuina ja kiväärit nurinpäin, kymmenentuhatta kansalaiskaartilaista kiväärit olalla sekä kansalliskaartin tykistöpatterit saattoivat ruumisvaunua, jota vetivät nuoret miehet. Heti ruumisvaunun jäljissä kulkivat invaliidiupseerit laakerinoksia käsissä. Senjälkeen tuli lukematon, levoton, omituinen joukko: "Kansanystävät"-nimisen yhdistyksen jäsenet, lainopillisen ja lääketieteellisen tiedekunnan ylioppilaat, pakolaisia kaikista kansakunnista, espanjalaisia, italialaisia, saksalaisia ja puolalaisia lippuja, vaakasuorasti kolmivärisiä lippuja, kaikenlaisia lippuja, vihreillä oksilla huiskuttelevia lapsia, kivenhakkaajia ja salvumiehiä, jotka samalla olivat tehneet lakon saadakseen paremman palkan, paperilakeistaan tunnettavia kirjapainojen latojia, kaksi ja kaksi tai kolme ja kolme aina rivissä, huudellen ja melkein kaikki heilutellen karttuja, muutamat sapeleita, ilman järjestystä ja kuitenkin yhtenä sieluna, milloin sekavana massana, milloin rivistönä. Muutamat ryhmät valitsivat päällikkönsä; eräs kahdella pistoolilla varustettu mies, joka ei aseitaan lainkaan salannut, tuntui tarkastelevan ryhmiä, joiden rivit aukenivat hänelle. Bulevardien sivukäytävillä, puiden oksilla, parvekkeilla, ikkunoissa, katoilla vilisi miesten, naisten ja lasten päitä; kaikkien katseet olivat täynnä levottomuutta. Aseellinen joukko marssi ohi, pelästynyt joukko katseli sitä.

Hallitus puolestaan oli valppaana odottavalla kannalla, käsi miekankahvassa. Ludvig XV:n torilla oli marssivalmiina, patruunavyöt täynnä ja pistoolit ja karbiinit ladattuina, neljä eskadroonaa karabinieerejä, kaikki satulassa ja torventoitottajat etunenässä; Quartier Latinin ja Jardin des Plantes'in seuduilla oli kunnalliskaarti sijoitettu katujen varsille; Halle-aux-Vinsin luona seisoi eskadroona rakuunoita, Grève-aukiolla kahdennentoista kevyen rykmentin puolisko ja Bastille-aukiolla toinen puoli; kuudes rakuunarykmentti oli Les Célestines'in luona, ja Louvren linnanpiha oli täynnä tykistöä. Muu varusväki oli valmiina kasarmeissa, lukuunottamatta Pariisin ympäristöllä olevia rykmenttejä. Huolestunut hallitus piti uhkaavaa väkeä vastassa neljäkolmatta tuhatta miestä varalla kaupungissa ja kolmekymmentätuhatta sen ulkopuolella.

Itse ruumissaattueessa liikkui moninaisia huhuja. Puhuttiin legitimistien juonista; puhuttiin Reichstadtin herttuasta, jonka Jumala määräsi kuolemaan juuri samalla hetkellä, jolloin väkijoukko oli valmis tarjoamaan hänelle keisarikruunua. Eräs tuntemattomaksi jäänyt henkilö ilmoitti, että määrähetkenä avaisi kaksi tehtaantyönjohtajaa kansalle erään asetehtaan portit. Ilme useimpien kasvoilla osoitti alakuloisuuden sekaista innostusta. Siellä täällä nähtiin väkijoukossa myöskin pahantekijä-tyyppejä ja ilkeitä suita, jotka sanoivat: "Tänään päästään ryöstämään." Muutamat järkytykset mullistavat lätäkköjen pohjia ja saavat pohjamutaa nousemaan pinnalle, mikä ilmiö "hyvinjärjestetylle" poliisille on kyllä tunnettua.

Ruumissaatto kulki hermostuttavan hitaasti vainajan asunnolta pitkin bulevardeja aina Bastille-aukiolle saakka. Joskus sateli, mutta sade ei vaikuttanut saattueeseen mitään. Sattui erinäisiä välikohtauksia: että ruumisarkkua kuljetettiin Vendöme-patsaan ympäri, että Fitz-Jamesin herttuaa, joka näyttäytyi eräällä parvekkeella hattu päässä, heiteltiin kivillä, että Gallian-kukko temmattiin alas eräästä kansanlipusta ja heitettiin lokaan, että Porte Saint-Martinin kohdalla eräs poliisi sai miekanpiston, että eräs kahdennentoista kevyen rykmentin upseeri kovalla äänellä lausui: "Minä olen tasavaltalainen", että, kun polyteknillinen koulu vastoin ulosmenokieltoa ilmestyi, huudettiin: "Eläköön polyteknillinen koulu! Eläköön tasavalta!" Bastille-aukiolla liittyivät ne uteliasten peloittavat pitkät rivit, jotka tulivat Saint-Antoinen esikaupungista, saattueeseen, ja nyt alkoi eräänlainen kamala kuohunta tuntua kulkueessa.

Kuultiin erään miehen sanovan toiselle:

"Näetkö tuota miestä, jolla on punainen pujoparta? Hänen asianaan on ilmoittaa, milloin ruvetaan ampumaan."

Näyttää siltä kuin sama punaparta myöhemmin olisi tavattu samassa toimessa eräässä toisessa mellakassa, Quénisset'n jutussa.

Ruumisvaunu kulki Bastille-aukion poikki, sitten pitkin kanavan vartta, meni yli pienen sillan ja tuli esplanaadille Austerlitz-sillan kohdalla. Siellä se pysähtyi. Tällä hetkellä olisi ruumissaattue ilmasta katsottuna näyttänyt komeetalta, jonka pää oli esplanaadilla ja häntä levisi yli Quai Bourdonin, Bastille-aukion, pitkin bulevardeja aina Porte Saint-Martiniin saakka. Nyt muodostui piiri ruumisvaunun ympärille. Suunnaton väkijoukko oli hiljaa. Lafayette piti jäähyväispuheen Lamarquelle. Se oli liikuttava ja juhlallinen hetki, kaikki päät paljastuivat, kaikki sydämet sykkivät. Äkkiä ilmestyi keskelle piiriä ratsastava mies, mustassa puvussa ja kädessä punainen lippu – toiset sanovat keihäs – jonka päässä oli punainen lakki. Lafayette käänsi päänsä pois. Excelmans poistui saattueesta.

Tämä punainen lippu herätti myrskyn ja katosi siihen. Boulevard Bourdonilta Austerlitz-sillalle kuului niitä huutoja, jotka hyökyaallon tavoin kuohuttavat väkijoukkoja. Kuului kaksi valtavaa huutoa: "Panthéoniin Lamarque! Hôtel de Villeen Lafayette!" Väkijoukon hyvä-huutojen kaikuessa vetivät nuoret miehet Lamarquea ruumisvaunussa yli Austerlitz-sillan ja Lafayettea ajurinvaunuissa pitkin Quai Morlandia.

Lafayettea ympäröivässä ja hänelle suosiota huutavassa joukossa huomattiin eräs saksalainen Ludvig Snyder, sittemmin kuollut sadan vuoden ikäisenä, joka oli ollut mukana vuoden 1776 sodassa ja taistellut Washingtonin komennossa Trentonin ja Lafayetten alaisena Brandywinen luona.

Seinen länsirannalta lähti nyt kunnallisratsuväki liikkeelle ja sulki sillan; oikealla rannalla lähtivät rakuunat Les Célestines'istä ja levisivät pitkin Quai Morlandia. Lafayetten vetäjät huomasivat heidät äkkiä rantatien nurkkauksessa ja huusivat: "Rakuunat!" Rakuunat etenivät hitaasti ja äänettöminä, pistoolit koteloissa, sapelit tupessa, karbiinit selässä, synkän ja odottavan näköisinä.

Kahdensadan askelen päässä pikkusillasta he pysähtyivät. Ajurinvaunut, joissa Lafayette istui, tulivat heitä vastaan, he avasivat rivinsä, laskivat vaunut läpi ja sulkivat taas rivinsä niiden mentyä. Tällä hetkellä olivat rakuunat ja väkijoukko vastakkain. Naiset pakenivat kauhistuneina.

Mitä tapahtui tänä onnettomana hetkenä? Ei kukaan tiedä sitä varmaan. Se oli se synkkä silmänräpäys, jolloin kaksi ukkospilveä iskee yhteen. Jotkut kertovat, että arsenaalista päin kuului hyökkäysfanfaari, toiset, että eräs lapsi oli pistänyt erästä rakuunaa tikarilla. Varmaa on vain, että äkkiä ammuttiin kolme laukausta; ensimmäinen tappoi eskadroonanpäällikön Cholet'n, toinen erään vanhan, kuuron muijan, joka oli sulkemassa ikkunaansa Contrescarpe-kadun varrella, kolmas sattui erään upseerin olkalappuun; eräs nainen huusi: "Aletaan liian aikaisin!" ja äkkiä nähtiin Quai Morlandin vastapäisellä puolella eskadroona rakuunoita, jotka olivat jääneet kasarmiin, ryntäävän ulos ja sapelit ojolla nelistävän Bassompière-katua ja Boulevard Bourdonia pitkin lakaisten pois tieltään kaikki.

Nyt on kaikki valmista, myrsky puhkeaa, kiviä sataa, kiväärituli räiskyy, monet syöksyvät alas rantapengertä ja menevät pienen, nyttemmin täytetyn, Seinen haaran yli, Louviers-saaren lautatarhat, tuo laaja valmis linnoitus, täyttyy taistelijoista, temmataan ylös paaluja, ammutaan pistoolinlaukauksia, ruvetaan rakentamaan barrikaadeja, takaisintyönnetyt nuoret miehet rientävät ruumisvaunua vetäen täyttä juoksua Austerlitz-sillan yli ja hyökkäävät kunnalliskaartin kimppuun, karabinieerit syöksyvät esiin, rakuunat sivaltelevat sapeleillaan, väkijoukko hajaantuu kaikkiin suuntiin, taistelunmeteli leviää Pariisin kaikkiin osiin, huudetaan: "Aseisiin!", juostaan, kaadutaan, paetaan, tehdään vastarintaa. Viha levittää kapinaa niinkuin tuuli tulta.

4.

Muinaiset kuohunnat.

Ei mikään ole ihmeellisempää kuin kapinan alkuhälinä. Kaikki puhkeaa kaikkialla yht'aikaa. Oliko se odotettua? Oli. Oliko se valmistettua? Ei. Mistä se johtuu? Katukivistä. Mistä se putoaa? Pilvistä. Tuolla on kansannousulla salajuonen luonne, täällä yllätyksen. Ensintulija valtaa kansavirran ja johtaa sitä, mihin tahtoo. Alku täynnä kauhua, johon sekaantuu jonkinlaista peloittavaa hilpeyttä. Ensin kuuluu huutoja, puotien ovet suljetaan, kauppiaiden näytetavarat katoavat; sitten yksinäisiä laukauksia, pakenevia ihmisiä, ovia paukuttavia pyssynperiä, pihoilla naureskelevia piikoja, jotka sanovat: "Nyt tästä elämä tuli!"

Tuskin oli neljännestunti kulunut, kun jo oli melkein samaan aikaan Pariisin parillakymmenellä eri puolella tapahtunut seuraavaa.

Sainte-Croix-de-la-Bretonnerie-kadun varrella meni kymmenkunta pitkätukkaista nuorta miestä erääseen oluttupaan ja palasi sieltä taas ulos melkein samassa kantaen vaakasuoraisesti kolmiväristä, suruharsolla varustettua lippua; heidän etunenässään kulki kolme miestä, yhdellä aseena sapeli, toisella kivääri, kolmannella keihäs.

Nonaindières-kadun varrella nähtiin hyvinpuetun porvarin, jolla oli iso vatsa, kaikuva ääni, kalju pää, korkea otsa, musta parta ja karheat viikset, julkisesti tarjoavan patruunia ohikulkijoille.

Saint-Pierre-Montmartre-kadulla kantoivat paljaskäsivartiset miehet mustaa lippua, johon oli valkoisilla kirjaimilla piirretty: Tasavalta tai kuolema! Jeûneurs-, Cadran-, Montorgueil- ja Mandar-kaduilla heiluteltiin lippuja, joissa oli sana "osasto" ja perässä numero kultakirjaimilla. Eräs näistä lipuista oli punainen ja sininen, melkein huomaamaton valkoinen raita välissä.

Eräs asetehdas ryöstettiin Boulevard Saint-Martinin varrella ja samoin kolme kiväärikauppaa, ensimmäinen Beaubourg-, toinen Michel-le-Comte-, kolmas Temple-kadun varrella. Muutamassa silmänräpäyksessä anastivat väkijoukon tuhannet kädet kaksisataakolmekymmentä kivääriä, melkein kaikki kaksipiippuisia, neljäseitsemättä sapelia ja kolmeyhdeksättä pistoolia. Jotta useammat saisivat aseita, otti yksi pistimen ja toinen piti pyssyn.

Vastapäätä Grève-rannikkoa asettui musketeilla varustettuja nuoria miehiä naisten joukkoon ampumaan. Eräällä näistä miehistä oli pyörälukkoinen pyssy. He soittivat ovelle, astuivat sisään ja ryhtyivät tekemään patruunia. Eräs näistä naisista kertoi: "Minä en tiennyt, mitä patruunat olivat, mutta mieheni selitti sen minulle sitten."

Eräs joukko tunkeutui kuriositeettikauppaan Vieilles-Haudriettes-kadun varrella ja anasti sieltä yatagaaneja ja turkkilaisia aseita.

Erään kiväärinkuulasta surmansa saaneen muurarin ruumis makasi Perle-kadulla.

Ja vielä nähtiin oikealla jokirannalla, vasemmalla jokirannalla, rantateillä, boulevardeilla, Quartier Latinissä ja Quartier des Halles'issa huohottavien miesten, työläisten, ylioppilaitten, osastolaisten lukevan julistuksia ja huutavan: "Aseisiin!", lyövän rikki katulyhtyjä, riisuvan hevosia rattaiden edestä, repivän irti katukiviä, särkevän talojen portteja, tempaavan irti puita maasta, tutkivan kellareita, vierittävän tynnyreitä, kasaavan kokoon katukiviä, rakennuskiviä, huonekaluja, lautoja ja rakentavan niistä barrikaadeja.

Porvarit pakotettiin olemaan työssä avullisina. Mentiin huoneisiin naisten luo, vaadittiin heitä luovuttamaan poissa olevain miestensä aseet ja kirjoitettiin liidulla ovelle: "Aseet on takavarikoitu." Jotkut allekirjoittivat nimellään kuitin ja sanoivat: "Lähettäkää noutamaan niitä huomenna kaupungintalolta." Kaduilla riisuttiin aseet yksinäisiltä partioilta ja kansalliskaartilaisilta. Upseereilta revittiin olkalaput. Cimetière-Saint-Nicolas-kadun varrella pääsi eräs kansalliskaartin upseeri töin tuskin pakenemaan kepeillä ja floreteilla varustetun joukon kynsistä erääseen taloon, mistä hänen onnistui poistua vasta yöllä ja valepuvussa.

Saint-Jacques-korttelissa lähti ylioppilaita joukoittain asunnoistaan ja meni joko pitkin Saint-Hyacinthes-katua Progrès-kahvilaan tai Mathurins-katua Sept-Billards-kahvilaan. Siellä jakelivat portin edustalla nuoret miehet aseita. Transnonain-kadun varrella ryöstettiin eräs lautatarha barrikaadin rakentamista varten. Vain yhdellä ainoalla kohdalla tekivät asukkaat vastarintaa, Sainte-Avoye- ja Simon-le-Franc-katujen kulmassa, missä he itse hävittivät harrikaadin. Yhdellä ainoalla kohdalla väistyivät kapinalliset; he jättivät kesken barrikaadin rakentamisen Temple-kadulla, ammuttuaan ensin kansalliskaartilaisosastoa, ja pakenivat Corderie-katua pitkin. Osasto löysi barrikaadista punaisen lipun, patruunakäärön ja kolmesataa pistoolinluotia. Kansalliskaartilaiset repivät rikki lipun ja kiinnittivät sen riekaleet pistimiinsä.

Kaikki se, minkä tässä kerromme hitaasti ja perätysten, tapahtui samaan aikaan kaikissa kaupunginosissa suurella melulla, niinkuin sikermä salamoita yhtämittaisessa ukkosenjyryssä.

Vajaan tunnin kuluessa syntyi yksistään Les Halles-korttelissa seitsemänkolmatta barrikaadia. Keskustana oli kuuluisa talo n:o 50, josta tuli Jeannen ja hänen sadan kuuden toverinsa linnoitus ja joka, toiselta puolen Saint Merryn ja toiselta Maubuée-kadun barrikaadin suojaamana, hallitsi kolmea katua, Arcis-, Saint-Martin- ja Aubry-le-Boucher-katuja. Kaksi suorakulmaista barrikaadia ulottui, toinen Montorgueil-kadulta Grande-Truanderie-kadulle, toinen Geoffray-Langevin-kadulta Sainte-Avoye-kadulle. Sitäpaitsi oli lukemattomia barrikaadeja Pariisin muissa kortteleissa, Marais'ssa, Sainte-Genevièven kukkulalla, Ménilmontant-kadulla, missä muuan portti nostettiin saranoiltaan, toinen lähellä pientä siltaa Hôtel Dieun luona, missä eräät vaunut oli kaadettu nurin kolmensadan askelen päässä poliisiprefektuurista.

Ménétriers-kadun barrikaadin luona jakeli eräs hyvin pukeutunut mies rahoja työmiehille. Grenetat-kadun barrikaadin luo saapui eräs ratsastaja ja antoi sille, joka näytti olevan päällikkö, rahakäärön. "Tässä", sanoi hän, "menojen, viinin y.m. maksamiseksi." Eräs nuori, vaaleaverinen, kaulahuiviton mies kulki barrikaadilta toiselle jaellen sotahuutoja. Barrikaadien sisäpuolella oli kapakat ja portinvartijan huoneet otettu vartiohuoneiksi. Muuten noudatti kapina erinomaisen taitavaa taktiikkaa. Ahtaat, epätasaiset, mutkikkaat kadut, jotka ovat täynnä särmiä ja nurkkia, olivat ihmeteltävän hyvin valitut, varsinkin Les Halles'in seudulla, missä kadut muodostavat sotkuisen verkon. Yhdistys "Kansan Ystävät" oli ottanut kapinan johdon Sainte-Avoyen korttelissa. Erään Ponceau-kadulla ammutun miehen taskusta tavattiin Pariisin asemakartta.

Kansannousu oli äkkiä toisella kädellä rakentanut barrikaadeja ja toisella vallannut melkein kaikki varusväen vartiopaikat. Vähemmässä kuin kolmessa tunnissa ja niinkuin kulovalkea olivat kapinoitsijat vallanneet ja miehittäneet: Seinen oikealla rannalla arsenaalin, Place Royalen varrella olevan raatihuoneen, koko Marais'n, Popincourtin asetehtaan, La Galioten, Château-d'Eaun- ja kaikki kadut Les Halles'in lähistöllä; Seinen vasemmalla rannalla veteraanien kasarmin, Sainte-Pelugien, Place Maubertin, Deux Moulinsin luona olevan ruutimakasiinin ja kaikki barrieerit. Kello viisi iltapäivällä olivat he Bastille-aukion, La Lingerien ja Blanc-Manteax'n isäntinä; heidän tiedustelijoitaan liikuskeli aina Place des Victoires'illa saakka uhaten pankkia, Petits-Pères-kasarmia ja postitaloa. Kolmas osa Pariisia oli kapinan vallassa.

Kaikkialla oli taistelu alkanut jättiläismäisessä mittakaavassa, ja aseista riisumisista, kotitarkastuksista ja asepuotien ryöstöstä oli seurauksena, että taistelua, joka oli alkanut kivienheitolla, jatkettiin kivääritulella.

Kello kuuden tienoissa illalla tuli Passage du Saumon taistelukentäksi. Kapinalliset olivat sen toisessa päässä, sotaväki toisessa. Ammuskeltiin portilta toiselle. Eräs katselija, uneksija, tämän kirjan kirjoittaja, joka oli lähtenyt ulos nähdäkseen tulivuorenpurkauksen läheltä, oli tässä pasaasissa molempain tulien välissä. Suojellakseen itseään luodeilta hän ei voinut tehdä muuta kuin asettua niiden puolipylvästen taa, jotka erottavat puodit toisistaan; lähes puoli tuntia hän oli tässä pahassa pälkähässä.

Cour-Bataven edustalla löysi eräs kansalliskaartin osasto lipun, jossa oli kirjoitus Tasavaltainen vallankumous, n:o 127. Oliko se todellakin vallankumous?

Kansannousu oli muuttanut Pariisin keskustan jonkinlaiseksi suureksi, labyrinttimäiseksi linnoitukseksi.

Siellä oli itse ahjo, siellä ilmeisesti liikkeen ydin. Kaikki muu oli vain kahakoimista. Että ratkaisu tapahtuisi täällä, näkyi siitäkin, että täällä ei vielä taisteltu.

Muutamissa rykmenteissä olivat sotamiehet epäröiviä, mikä lisäsi tilanteen kauheaa epävarmuutta. He muistivat, mitä suosiota kansa heinäkuussa 1830 oli osoittanut kolmannenkuudetta linjarykmentin puolueettomuudelle. Kaksi pelotonta ja suurissa sodissa karaistua miestä, marski Lobau ja kenraali Bugeaud, piti päällikkyyttä, Bugeaud Lobaun alaisena. Suunnattomia partioita, kansalliskaartinkomppanioilla vahvistetuista linjapataljoonista muodostettuja, edellänsä poliisikonstaapeli, läksi tunnusteluretkille kapinoitseville kaduille. Kapinoitsijat puolestaan asettivat vartiomiehiä katujen risteyksiin ja lähettivät rohkeasti partioita barrikaadien ulkopuolelle. Tarkattiin toisiaan molemmin puolin. Hallitus, jolla oli käytettävänään armeija, oli kuitenkin epäröivä; yö oli tulossa ja Saint-Merrystä kuului hälytyskellon soittoa. Silloinen sotaministeri, marski Soult, joka oli ollut mukana Austerlitzissa, katseli asemaa synkkänä.

Vanha, säännöllisiin manöövereihin tottunut miehistö on neuvottomana sen suunnattoman vaahtokuohun edessä, jota sanotaan kansanraivoksi. Vallankumousten tuulta on paha pidellä.

Läheisen maaseudun kansalliskaarti riensi kaupunkiin kiireesti ja ilman järjestystä. Yksi kahdennentoista kevyen rykmentin pataljoona tuli pikamarssissa Saint-Denis'stä, neljästoista linjarykmentti saapui Courbevoiesta, sotakoulun patterit olivat asettuneet Karuselliaukiolle, kanuunoita saapui Vincennes'istä.

Tuilerieissä oli hiljaista. Louis-Philippe oli aivan tyyni.

5.

Pariisin omituisuus.

Kahtena edellisenä vuonna oli Pariisi nähnyt, kuten jo sanoimme, useita kapinoita. Kapinallisia kortteleita lukuunottamatta ei mikään voi olla merkillisemmän rauhallista kuin Pariisi kapinan aikana. Pariisi tottuu hyvin pian kaikkeen – sehän on vain kapina – ja Pariisilla on niin paljon puuhaa, ettei se anna itseänsä häiritä niin vähästä. Vain jättiläiskaupungeissa ovat tällaiset näytelmät mahdollisia. Vain näihin suunnattomiin rakennusalueihin voi samalla kertaa mahtua kansalaissota ja mitä merkillisin rauha. Tavallisesti, kun kapina alkaa, sanoo kauppias vain:

"Saint-Martin-kadulla tuntuu olevan jotakin kahinaa."

Tai:

"Saint-Antoinen esikaupungissa."

Usein hän lisää huolettomasti:

"Jossakin sielläpäin."

Sittemmin, kun alkaa kuulua yhteislaukausten kaameaa rätinää, sanoo kauppias:

"Siellä tuntuu olevan oikein kiivasta. Niin totisesti onkin!"

Hetkistä myöhemmin, jos kapina lähenee ja paisuu, hän sulkee kiireesti puotinsa ja ottaa äkkiä ylleen univormunsa, t.s. toimittaa tavaransa turvaan ja panee persoonansa vaaralle alttiiksi.

Ammuskellaan kadunristeyksissä, pasaasissa, umpikujassa; valloitetaan, menetetään ja vallataan uudelleen barrikaadeja; veri virtaa, karteshit tunkeutuvat talojen seiniin, luodit tappavat vuoteissaan makaavia ihmisiä, ruumiita kasaantuu kaduille. Mutta muutaman kadunkulman päässä siitä kuulee biljardipallojen kolahduksia kahviloissa.

Teatterit aukaisevat ovensa ja näyttelevät operetteja; uteliaat puhelevat ja nauravat parin askelen päässä niiltä kaduilta, missä taistelu raivoaa. Vuokra-ajurit ajavat kuten tavallista; ihmiset menevät päivälliskutsuille, joskus samaan kortteliin, missä taistelu riehuu. Vuonna 1831 keskeytettiin eräällä kohdalla ammunta, jotta eräs hääsaattue olisi päässyt kulkemaan ohi.

Ei mikään voi olla oudompaa, ja kuitenkin on Pariisin kapinoilla tämä omituinen luonne, mitä ei tapaa missään muussa pääkaupungissa. Sen edellytyksenä on kaksi seikkaa: Pariisin suuruus ja sen hilpeys. Se on mahdollista vain Voltairen ja Napoleonin kaupungille.

Mutta tällä kertaa, kun tartuttiin aseisiin, 5. p:nä kesäkuuta 1832, tunsi suuri kaupunki jotakin itseään valtavampaa. Se tunsi pelkoa. Kaikkialla, kaukaisimmissakin ja "asiaan kuulumattomissa" kortteleissa, näki portteja, ikkunoita ja luukkuja teljettävän keskellä päivää. Rohkeat tarttuivat aseisiin, pelkurit piiloutuivat. Joutilas, samoinkuin asioilla kulkeva kävelijä katosi. Monet kadut olivat yhtä tyhjiä kuin neljän aikaan aamulla. Huolestuttavia huhuja levitettiin: että kapinalliset olivat vallanneet pankin; että yksin Saint-Merryn luostarissa oli kuusisataa, jotka olivat linnoittautuneet kirkkoon ja avanneet ampumareikiä; että linjaväki ei ollut luotettavaa; että Armand Carrel oli ollut marski Clauselin luona ja että marski oli sanonut: "Hankkikaa ensin rykmentti"; että Lafayette oli sairas, mutta oli kuitenkin sanonut heille: "Minä olen teidän puolellanne, minä seuraan teitä kaikkialle, missä vain on tilaa kantotuolille"; että täytyi olla varuillaan, että oli väkeä, joka aikoi yöllä ryöstää yksinäisiä taloja Pariisin autioimmissa osissa; että Aubry-le-Boucher-kadulle oli rakennettu patteri; että Lobau ja Bugeuad neuvottelivat ja että puoliyön aikaan tai viimeistään aamun sarastaessa neljä rivistöä yhtäaikaa ryhtyisi pyrkimään yhteen kapinallisten keskustan kanssa Bastille-aukiolta, Porte-Saint-Martinilta, Grève-aukiolta ja Les Halles'ista käsin; että sotaväki mahdollisesti siirtyisi Pariisista Mars-kentälle; että ei tosin tiennyt, miten käy, mutta että asia oli tällä kertaa vakava. Puhuttiin paljon siitä, että marski Soult epäröi. Miksei hän hyökännyt heti? Varmaa on, että hän oli sangen miettiväinen. Vanha leijona vainusi tässä pimeässä jotakin petoa.

Ilta tuli; teattereita ei avattu; kulkupartiot liikuskelivat yrmeän näköisinä; ohikulkijat tarkastettiin; epäluulonalaiset vangittiin. Kello yhdeksän oli yli kahdeksansataa henkilöä vangittu. Kaikkialla vallitsi Pariisille tavaton levottomuus.

Telkeydyttiin taloihin; vaimot ja äidit olivat huolissaan; kaikkialla kuuli vain huokailtavan: "Hyvä Jumala, hän ei ole vielä tullut kotiin!" Vain harvoin kuuli jonkun ajurin liikkuvan. Seistiin porteilla ja kuunneltiin melua, huutoja, hälinää, kaameita, epämääräisiä ääniä, joista sanottiin: "Tuo on ratsuväkeä!" tai "Nuo ovat neliä ajavia ammusvaunuja!", kuunneltiin torventoitotuksia, rummutuksia, ampumista ja ennen kaikkea Saint-Merryn kaameaa hätäkellonsoittoa. Odotettiin ensimmäistä kanuunanlaukausta. Miehiä ilmestyi kadunkulmiin ja poistui taas huutaen: "Menkää sisään!" Ja riennettiin sulkemaan portit. Sanottiin: "Kuinka tämä päättyy?" Hetkestä hetkeen, mitä enemmän ilta pimeni, tuntui kapinan kauhea loimu luovan yhä synkempää heijastusta Pariisiin.

YHDESTOISTA KIRJA.

ATOMI VELJEILEE MYRSKYN KANSSA.

1.

Muutamia tietoja Gavrochen runouden alkuperästä. Erään akateemikon vaikutus tähän runouteen.

Sinä hetkenä, kun kapina, joka syttyi kansan ja sotaväen yhteentörmäyksestä arsenaalin edustalla, sai ruumisvaunua saattaneen massan peräytymään etenemisen asemesta, syntyi hirveä luode. Massa horjui, rivit murtuivat, kaikki juoksivat, mikä minnekin, toiset hyökkäyshuudoin, toiset paon kalpeus kasvoillaan. Suuri kansanvirta, joka täytti bulevardit, jakaantui kädenkäänteessä, lainehti oikealle ja vasemmalle ja haarautui pienempiin virtoihin parillesadalle kadulle yht'aikaa kohisten kuin vesi avatusta sulusta. Eräs repaleinen poika, joka kulki pitkin Ménilmantant-katua pitäen kädessään kukkivaa rukouspuunoksaa, jonka hän oli taittanut Bellevillen kukkuloilta, näki tänä hetkenä eräässä vaatekojussa vanhan ratsupistoolin. Hän heitti kukkivan oksan kadulle ja huusi vaatemuijalle:

"Mamma-kulta, minä lainaan tämän masiinan."

Samassa hän juoksi tiehensä pistooli kädessä.

Pari minuuttia myöhemmin tapasi joukko kauhistuneita porvareita, jotka pakenivat Amelot- ja Basse-katuja pitkin, pistoolia heiluttelevan pojan, joka lauleli:

    "Mitä yöllä et nää,
    hyvin päivällä näät!
    Sitä peljätkää,
    pomot puntaripäät!
    Siis se kaita tie
    paras teille nyt lie!"

Tämä oli pikku Gavroche, joka lähti sotaan.

Bulevardille tultuaan hän huomasi, että pistoolissa ei ollut hanaa.

Kuka oli sepittänyt tuon kupletin, jonka tahdin mukaan hän marssi, ja kaikki muut laulut, joita hän tilaisuuden sattuessa niin mielellään lauleli? Me emme tiedä. Ehkäpä hän itse. Muuten tunsi Gavroche kaikki kansan keskuudessa liikkeellä olevat laulut ja lisäsi niihin viserrystä omasta nokastaan. Hän teki "purpurin" luonnon ja Pariisin äänistä. Hän liitti lintujen laulua tehtaiden jyskeeseen. Hän tunsi muutamia maalarituhrijoita, joka sukukunta oli jokseenkin läheistä hänen omalleen. Hän näyttää olleen kolme kuukautta kirjapaino-opissa. Hän oli kerran käynyt jollakin akatemian jäsenen, herra Baour-Lormianin, asialla. Gavroche oli oppinut katupoika.

Muuten ei Gavrochella ollut aavistustakaan, että hän, tarjotessaan sinä sateisena yönä vieraanvaraisuutta norsussaan niille kahdelle pikkupojalle, oli toimittanut kaitselmuksen virkaa omien veljiensä hyväksi. Illalla oli hän auttanut veljiänsä, aamulla isäänsä; niin hän oli sen yön viettänyt. Kun hän aamun sarastaessa oli lähtenyt Ballets-kadulta, oli hän kiireesti palannut norsuun, taitavasti auttanut lapsukaiset ulos, jakanut heidän kanssaan jonkinlaisen keksimänsä aamiaisen ja sitten mennyt tiehensä, uskoen poikaset kadun huomaan, joka hänet itsensä oli kasvattanut. Erotessaan heistä hän oli sopinut, että he tapaisivat illalla tällä samalla paikalla, ja pitänyt heille hyvästiksi seuraavan puheen: "Minä livistän nyt, toisin sanoen, minä katoan eli, kuten hovissa sanotaan, minä menen tieheni. Pojat, ellette löydä pappaa ja mammaa, niin tulkaa takaisin tänne illalla. Minä tarjoan teille illallista ja yösijan." Poikaset eivät olleet palanneet, joko sen vuoksi, että joku poliisi oli heidät korjannut ja vienyt köyhäinhoitolaitokseen tai että joku konstintekijä oli heidät varastanut taikka että he yksinkertaisesti olivat eksyneet Pariisin suureen labyrinttiin. Nykyisen yhteiskuntamaailman suot ovat täynnä tällaisia kadonneita jälkiä. Gavroche ei ollut heitä sen koommin nähnyt. Siitä yöstä oli kulunut kymmenen tai kaksitoista viikkoa. Monta kertaa oli tällävälin sattunut, että hän oli kynsinyt korvallistaan sanoen: "Missähän hiidessä ne minun kaksi lastani ovat?"

Nyt hän oli pistooli kädessään tullut Pont-aux-Choux-kadulle. Hän huomasi, että tällä kadulla oli vain yksi puoti avoinna ja, ajattelemisen arvoinen asia, se oli leivospuoti. Tämähän oli hänelle kaitselmuksen suoma tilaisuus saada syödä vielä yksi omenaleivos ennenkuin antautuisi tuntemattomiin seikkailuihin. Gavroche pysähtyi, penkoi ja käänsi nurin kaikki taskunsa, mutta ei löytänyt yhtään souta ja alkoi huutaa: "Auttakaa! Auttakaa!"

On kovaa menettää viimeinen leivos elämässä.

Siitä huolimatta Gavroche lähti jatkamaan matkaansa.

Pari minuuttia myöhemmin hän oli Saint-Louis-kadulla. Mennessään Parc-Royal-kadun poikki hän tunsi tarvetta saada jotakin korvausta omenaleivoksen menettämisestä ja soi itselleen sen suunnattoman nautinnon, että saattoi keskellä valoisaa päivää repiä rikki teatteri-ilmoituksia.

Vähäsen kauempana, mennessään ohi erään ryhmän, johon kuului hyvinvoipia henkilöitä ja jotka hänestä näyttivät olevan kiinteimistön omistajia, hän kohautti olkapäitään ja syyti sattumalta suustaan tämän ysköksen filosofista sappea:

"Kylläpäs nuo kapitalistit ovat pyyleviä! Ne pojat ahtavat vatsansa täyteen! Ne kahlaavat hyvissä päivällisissä. Kysy heiltä, mihin he käyttävät rahansa. He eivät tiedä sitä itsekään. Mutta minä tiedän: he syövät ne, syövät niin paljon kuin ruhoon mahtuu."

2.

Gavroche marssimassa.

Hanattoman pistoolin heiluttelu keskellä katua on sellainen julkinen toimitus, että Gavroche joka askelella tunsi intonsa kasvavan. Laulellen pätkiä marseljeesista hän puheli aina väliin.

"Hyvin käy. Vasen etujalkani on tosin kipeä, olen ärsyttänyt reumatismiani, mutta minä olen tyytyväinen, kansalaiset. Porvarit pysykööt siivosti alallaan, taikka minä syydän heihin kapinallisia kupletteja. Mitä ovat poliisiurkkijat? Koiria. Ei, peijakas, älkäämme osoittako puuttuvaa kunnioitusta koiria kohtaan! Vaikka silti kyllä haluaisin koiran[12] pistooliini. Minä tulen bulevardilta, ystäväni, siellä alkaa olla kuuma, alkaa poreilla, alkaa kiehua. On aika kuoria pois vaahto padasta. 'Hei, marssikaa, juo konnain verta, maa!' 'Ma uhraudun maalle isien, en kultaani enää näe, en'! Se on niinpäin, mun ystäväin! Mutta samantekevä! Eläköön ilo! Taistelkaamme, saakeli soikoon! Minä olen saanut kyliäni hirmuvallasta!"

Tällä hetkellä kaatui erään ohiratsastavan kansalliskaartilaisen hevonen, ja Gavroche pani pistoolinsa maahan, auttoi miehen jalkeille ja sitten tämän kanssa yhdessä hevosen, tarttui taas pistooliinsa ja jatkoi matkaansa.

Thorigny-kadulla oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Tämä Marais'lle niin tunnusomainen välinpitämättömyys oli ympärillä riehuvan kauhean metelin räikeä vastakohta. Neljä juoruämmää oli eräässä porttikäytävässä lörpöttelemässä. Skotlannilla on noita-akkakolmikkonsa, Pariisilla juoruämmäkvartettinsa; ja sanat "sinusta tulee kuningas" olisi Carrefour Baudoyer'ssa voitu lausua Bonapartelle yhtä kaamealla tavalla kuin Armuyrin nummella Macbethille. Se olisi ollut jokseenkin samaa korpinääntä.

Thorigny-kadun juoruämmiä askarruttivat vain heidän omat asiansa. Heitä oli kolme portinvartijamuijaa ja yksi lumppuakka. Heidän keskustelunsa oli suunnilleen seuraavaa:

"No onko teidän kissanne vielä yhtä vihainen?"

"On. Mutta mitäs, kissahan on luonnostaan koirien vihollinen. Koirat ne vain sitä valittavatkin."

"Ja ihmiset myös."

"Eikä kissankirppu kumminkaan koskaan tartu ihmiseen."

"Eikä sillä hyvä, että koirista on vaivaa, mutta kun ne on vaarallisiakin. Minä muistan yhdenkin vuoden, kun oli niin paljon koiria, että ne pantiin oikein sanomalehteen. Se oli siihen aikaan, kun Tuilerieissa oli suuria pässejä, jotka vetivät Rooman kuninkaan pieniä vaunuja. Muistatteko vielä Rooman kuningasta?"

"Minä pidin puolestani Bordeaux'n herttuasta."

"Mutta minä tunsin Ludvig XVII:n. Minä pidän enemmän Ludvig XVII:sta."

"Ja kuinka se lihakin on taas tyyristynyt, rouva Patagon!"

"Sanokaas muuta! Lihapuoti, sehän on ihan kaupungin kauhu. Eikä sieltä edes saa muuta kuin joitakin rääpeitä."

Tässä huomautti lumppuakka:

"Eikä kauppakaan enää käy, hyvät rouvat. Tunkiot ovat ihan tyhjiä. Ei kukaan heitä pois enää mitään. Syövät suuhunsa kaikki."

"On niitä köyhempiäkin kuin te. Vargoulême-muori!"

"On, on", vastasi lumppuakka, "onhan minulla edes ammatti."

Syntyi hetken hiljaisuus, ja lumppuakka lankesi siihen kerskumisen kiusaukseen, joka ihmiskunnan pohjalla on, ja sanoi:

"Aamuisin, kun tulen kotiin, lajittelen korini sisällyksen. Siitä tulee joskus kamarin permannolle koko läjä. Minä panen lumput koppaan, liinavaatteet seinäkaappiini, villaisen piironkiini, kaikki vanhat paperit ikkunanloukkoon, kaiken syötävän kulhoon, lasinpalat uuniin, jalkineet oven taakse ja luut sängyn alle."

Gavroche, joka oli pysähtynyt heidän taakseen, kuunteli.

"Akat", sanoi hän, "mitä te seisotte tässä puhumassa valtion asioista?"

Vastaukseksi hän sai yht'aikaa neljä kiukkuista huudahdusta:

"Siinäkös taas tuommoinen rakkari!"

"Mitä sillä on käpälässään? Pistooli, luulen ma!"

"Ei, onko mokomaa nähty, tuommoinen mieronnulkki!"

"Ei suinkaan tuo antau, ennenkuin kukistaa esivallan!"

Halveksuen kaikkia muita kostotoimenpiteitä tyytyi Gavroche näyttämään heille pitkää nenää.

Lumppuakka huusi:

"Ah, sinä senkin paljasjalka!"

Se, jonka nimi oli rouva Patagon, löi suuttuneena yhteen käsiänsä Ja päivitteli:

"Tässä tapahtuu vielä onnettomuuksia, se on varmaa. Se poika vekara tässä vieressä, se, jolla on se leukaparta, se sama, jolla aina on se punahilkkainen tyttö kainalossa, meni tästä tänä aamuna ohi kivääri kainalossa. – Rouva Bacheux sanoo, että viime viikolla oli vallankumous, tuota noin – niin, missä se taas olikaan? – niin oikein, Pontoisessa. Ja tuossa nyt tulee tuo varkaanäpärä pistooli kourassa! Ja Les Célestins kuuluu olevan ihan täynnä kanuunia. Mitä hallitus tekee semmoisilla hirtehisillä, jotka eivät tee muuta kuin keksivät kaikenlaista häiritäkseen ihmisiä, kun viimeinkin on päästy vähän rauhaan kaikista niistä onnettomuuksista, joita on ollut. Herra Jumala, muistanhan minä sen kuningatarraukan, jonka näin ajavan rankkurin rattailla! Ja mitenkä kaikesta tästä taas nuuskakin kallistuu! Se on sitten halpamaista! Mutta minä menen sentään katsomaan, kun ne nitistää niskat sinulta, senkin riiviö!"

"Kovinhan sinun nokkasi tohisee, muoriseni", sanoi Gavroche. "Nuohoa vähän räkäreikiäsi!"

Sitten hän jatkoi matkaansa.

Kun hän oli tullut Pavée-kadulle, muistui lumppuakka hänen mieleensä, ja hän puheli itsekseen:

"Väärin teet, lumppuakka, kun haukut vallankumousta! Tämä pistooli on sinulle hyödyksi. Se voi toimittaa hyviä paloja sinun koppaasi."

Äkkiä hän kuuli melua takanaan; muori Patagon se siellä pitkän matkan päästä heristi hänelle nyrkkiään ja huusi:

"Äpärä sinä olet kuin oletkin!"

"Siitä minä vähät", vastasi Gavroche.

Astellessaan hetken kuluttua Hôtel Lamoignonin ohi hän kohotti huudon:

"Nouskaa taisteluun!"

Mutta samalla hänet valtasi alakuloisuuden puuska. Hän katseli pistooliansa moittivasti ikäänkuin yrittäen siihen vaikuttaa:

"Minä olisin kunnossa", sanoi hän sille, "mutta sinä et!"

Kurja voi lohduttaa toista. Gavroche näki tavattoman laihan koiran.

"Rakkiparka", sanoi hän, "tynnyrin olet niellyt, kun vanteet näkyvät!"

Sitten hän lähti L'Orme-Saint-Gervais'ta kohti.

3.

Parturin oikeutettu pahastuminen.

Se kunnon parturi, joka oli ajanut pois ne molemmat lapset, joille Gavroche oli avannut norsun isällisen sylin, oli tällä hetkellä puodissaan ajamassa erään vanhan, keisarikunnan aikaisen, kunnialegioonan merkillä koristetun sotamiehen partaa. Juteltiin. Parturi oli tietysti puhunut sotavanhuksen kanssa mellakasta, sitten kenraali Lamarquesta, ja Lamarquesta oli johduttu keisariin. Siitä syntyi nyt parturin ja sotamiehen välille keskustelu, jonka Prudhomme, jos olisi ollut läsnä, olisi koristanut arabeskeilla ja varustanut otsakkeella: Partaveitsen ja sapelin keskustelu.

"Herra", sanoi parturi, "kuinka keisari ratsasti?"

"Huonosti. Hän ei osannut pudottautua. Eikä siis koskaan pudonnut."

"Oliko hänellä kauniita hevosia? Niin, totta kai hänellä kauniit hevoset oli?"

"Silloin, kun hän antoi minulle ristin, kiinnitin huomiota hänen hevoseensa. Se oli aivan valkoinen tamma, hyvä juoksija. Se oli hyvin leveäotsainen, lenkoselkäinen, sillä oli hienomuotoinen pää, jossa oli musta pilkku, hyvin pitkä kaula, paksut polvet, pyöreät lautaset, suuri takapuoli, ja se oli yli viidentoista kämmenen korkuinen."

"Kaunis hevonen", sanoi parturi.

"Eläinhän oli hänen majesteettinsa."

Parturi oivalsi, että majesteetti-sanan jälkeen hetken hiljaisuus oli asiaankuuluva, menetteli sen mukaan ja jatkoi sitten;

"Ei suinkaan keisari haavoittunut kuin yhden kerran, vai kuinka?"

Vanha sotamies vastasi tyynellä ja varmalla tavalla kuin ainakin mies, joka on ollut tapahtumassa mukana:

"Kantapäähän. Regensburgin luona. Minä en ole koskaan nähnyt häntä niin hienosti pukeutuneena kuin sinä päivänä. Hän oli hieno kuin uusi kuparikolikko."

"Entä te, herra veteraani, oletteko te usein haavoittunut?"

"Minäkö?" sanoi sotilas. "No, enpä sanottavasti. Marengossa sain kaksi sapeliniskua niskaani, Austerlitzissa luodin oikeaan käsivarteeni. Jenassa toisen vasempaan lonkkaani, Friedlandissa pistimenreiän – tuohon – Moskovassa seitsemän tai kahdeksan keihäänpistoa, samapa se minne, Lützenissä murskasi kranaatinsiru sormen ja sitten Waterloossa sain musketinluodin reiteeni. Siinä kaikki."

"Ah", huudahti parturi Pindaron sävyisänä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla saada kuolla taistelukentällä! Kautta kunniani ottaisin kanuunankuulan vatsaani mieluummin kuin kuolisin sänkyyni sairaudesta, hitaasti ja vähän joka päivä, lääkkeiden, laastareiden, ruiskutusten ja lääkärien avulla."

"Te ette ole nirsu vatsanne suhteen", sanoi sotamies.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhea paukaus tärisytti koko puotia. Näyteikkunan ruutu oli lentänyt säpäleiksi.

Parturi kalpeni.

"Herra Jumala!" hän huusi, "siinä se jo tuli!"

"Mikä niin?"

"Kanuunankuula!"

"Tässä se on."

Ja hän otti ylös permannolla vielä pyörivän esineen. Se oli kivi.

Parturi riensi rikotun ruudun luo ja ehti parhaiksi nähdä Gavrochen, joka juoksi, minkä jaksoi, Saint-Jean-torille päin. Kun Gavroche, joka muisteli niitä kahta pientä poikasta, kulki parturin puodin ohi, ei hän malttanut olla lähettämättä parturille tervehdystä, vaan oli heittänyt kiven hänen ikkunaansa.

"Nähkääs", ulvoi parturi, joka oli muuttunut valkoisesta siniseksi, "tuo tekee pahaa pahan tähden. Mitä pahaa minä olen tehnyt sille varkaanpojalle, minä?"

4.

Lapsi kummastelee vanhusta.

Saint-Jean-aukiolla, missä vartiosto jo oli riisuttu aseista, oli Gavroche liittynyt erääseen joukkoon, jota johtivat Enjolras, Courfeyrac, Combeferre ja Feuilly. Melkein kaikki olivat aseissa. Bahorel ja Jean Prouvaire olivat niinikään mukana. Enjolras'lla oli kaksipiippuinen metsästyspyssy, Combeferrellä kansalliskaartilaisen kivääri, jossa oli legioonan numero, ja vyössä kaksi nutun alta välkkyvää pistoolia, Jean Prouvairellä vanha ratsuväenmusketti, Bahorelilla karhiini; Courfeyrac heilutteli tikarilla varustettua keppiä. Feuilly kulki edellä sapeli kourassa ja huusi: "Eläköön Puola!"

He tulivat Quai Morlandilta päin ilman kaulahuiveja, avopäin, hengästyneinä, läpimärkinä sateesta, silmät säkenöiden. Gavroche kysyi heiltä tyynesti:

"Minne matka?"

"Tule mukaan vain", sanoi Courfeyrac.

Feuillyn takana hyppeli Bahorel kuin kala vedessä. Hänellä oli helakanpunaiset liivit ja hän iski ympärilleen musertavia sanoja. Hänen liivinsä pelästyttivät ohikulkijoita, jotka aivan kauhuissaan huusivat:

"Tuossa tulee punaisia!"

"Punaisia, punaisia!" vastasi Bahorel. "Typerää pelkoa, porvari! Minä puolestani en pelkää unikukkoa enkä säikähdä punaista pipolakkia. Usko minua, porvari, ja jätä punaisen pelko nautakarjalle."

Hän näki eräässä kadunkulmassa maailman rauhallisimman julistuksen, Pariisin arkkipiispan "lampailleen" antaman paasto-ohjeen, jossa myönnettiin lupa syödä munia.

Bahorel huudahti:

"Lampaat! Kohtelias nimi hanhille!"

Ja hän tempasi julistuksen irti seinästä. Tämä miellytti suuresti Gavrochea. Tästä hetkestä alkoi poika tarkata Bahorelia.

"Bahorel", huomautti Enjolras, "sinä teit väärin. Sinun olisi pitänyt jättää se julistus rauhaan, sen kanssa ei meillä ole mitään tekemistä, sinä tuhlaat suuttumustasi turhaan. Säästä varastoasi. Rivin ulkopuolella ei ammuta sielulla enempää kuin kiväärilläkään."

"Kullakin on oma tapansa, Enjolras", vastasi Bahorel. "Tuo piispanproosa suututtaa minua, minä haluan syödä munia ilman, että minulle siihen on annettava lupa. Sinun palamistapasi on kylmää, minä tahdon pitää hauskaa. Älä sure, en minä mitään tuhlaa, minä otan vain vauhtia; ja jos revin tuon julistuksen, niin tein sen, hercle, vain ruokahaluni vahvikkeeksi."

Sana "hercle" kummastutti Gavrochea. Hän käytti jokaista oppimistilaisuutta hyväkseen, ja tuo julistuksen repijä oli herättänyt hänessä kunnioitusta. Hän kysyi tältä:

"Mitä se 'hercle' on?"

Bahorel vastasi:

"Se on latinaa ja merkitsee: perkele!"

Nyt Bahorel näki eräässä ikkunassa kalpean, mustapartaisen miehen, joka luultavasti oli Aapisen ystäviä. Hän huusi tälle:

"Pian tänne patruunia! Para bellum."[13]

"Bel homme![14] Se on totta", sanoi Gavroche, joka nyt ymmärsi latinaa.

Heitä seurasi meluisa joukko ylioppilaita, taiteilijoita, Aix'n La Cougourde-seuraan kuuluvia nuoria miehiä, työmiehiä, jätkiä, useimmilla aseina keppi tai pistin, muutamilla samoin kuin Combeferrella, pistooli vyöllä. Eräs sangen vanha ukko marssi joukossa mukana. Hänellä ei ollut asetta ja hän riennätti askeliaan pysyäkseen joukossa, vaikka hän näytti kulkevan syvissä mietteissä. Gavroche huomasi hänet.

"Mikä se tuo on?" kysyi hän Courfeyracilta.

"Vanha ukko, kyllähän sen näet."

Se oli herra Mabeuf.

5.

Ukko.

Kertokaamme nyt, mitä oli tapahtunut.

Enjolras ja hänen ystävänsä olivat Boulevard Bourdonilla apuviljamakasiinin lähellä sillä hetkellä, jolloin rakuunat tekivät hyökkäyksensä. Enjolras, Courfeyrac ja Combeferre olivat niiden joukossa, jotka juoksivat Bassompière-kadulle huutaen: "Barrikaadeja rakentamaan!" Lesdiguières-kadulla olivat he tavanneet ukon, joka kulki mutkitellen kuin juopunut ja piti hattua kädessään, vaikka oli sadellut koko aamun ja paraikaa satoi aika rankasti. Courfeyrac oli tuntenut ukko Mabeufin. Hän tiesi, kuka ukko oli, hän kun oli usein saattanut Mariusta aina tämän portille saakka. Kun hän tunsi vanhan kirjatoukan rauhalliset tavat, hämmästyi hän nähdessään vanhuksen tässä mellakassa, muutaman askelen päässä ryntäävästä ratsuväestä, melkein keskellä kivääritulta, paljaspäisenä sateessa ja kävelemässä keskellä luotituiskua. Hän meni senvuoksi vanhuksen luo, ja viisikolmattavuotiaan kapinoitsijan ja kahdeksankymmenvuotiaan ukon välillä syntyi seuraava keskustelu:

"Menkää te kotiinne, herra Mabeuf."

"Minkä vuoksi?"

"Kun täällä syntyy mellakka."

"Hyvä on."

"Täällä alkaa sadella sapeliniskuja ja kiväärinkuulia, herra Mabeuf.

"Hyvä on."

"Ja kanuunankuulia."

"Hyvä on. Mutta minne te olette menossa?"

"Kaatamaan hallitusta nurin."

"Hyvä on."

Ja hän alkoi kulkea heidän mukanaan. Siitä hetkestä pitäen hän ei ollut lausunut enää sanaakaan. Hänen astuntansa oli äkkiä käynyt varmaksi; muutamat työmiehet olivat tarjonneet hänelle käsipuoltaan, mutta hän oli tehnyt päällään kieltävän liikkeen. Hän kulki jonossa miltei ensi rivissä, mutta vaikka hän käveli reippaasti, oli hänen kasvojensa ilme kuitenkin kuin unissakävijän.

"Onpas se sisukas ukko!" tuumiskelivat ylioppilaat. Joukossa levisi huhu, että hän oli entinen konventinjäsen, vanha kuninkaanmurhaaja. Jono oli kääntynyt Verriere-kadulle.

Pikku Gavroche marssi etunenässä ja lauloi täyttä kurkkua, joten hän oli kuin jonkinlainen joukon torventoitottaja. Hän lauloi:

    Kas kuu jo nousee, näethän,
    joko metsähän mennähän?
    sai neidolta poikanen kysytyks.
        Tuu, tuu, tuu,
        Chatou.
    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,
    yks penni ja kenkä yks.

    Juu, juopunut oli varpunen:
    tuli aamusta alkaen
    ajuruohon kastetta ryypätyks.
        Sii, sii, sii
        Passy.
    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,
    yks penni ja kenkä yks.

    Kuin käki, humalassa niin
    sudenpentukin tavattiin,
    ja luultiin tiikerin ilveilyks.
        Don, don, don
        Meydon.
    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,
    yks penni ja kenkä yks.

    Ja sitten noitui kumpikin.
    Joko metsähän mentihin?
    sai neidolta poikanen kysytyks.
        Tin, tin, tin,
        Pantin.
    Jumal' on mulla yks, yks kuningas,
    yks penni ja kenkä yks.

He kääntyivät kulkemaan Saint-Merryä kohti.

6.

Alokkaita.

Joukko kasvoi joka hetki. Billettes-kadulla liittyi siihen kookas, jo hiukan harmahtava mies, jonka karski ja rohkea muoto kiinnitti Courfeyracin, Enjolras'n ja Combeferren huomiota, mutta kukaan heistä ei häntä tuntenut. Gavroche, joka lauleli, vihelsi, huuteli, juoksenteli edellä ja koputteli puotienluukkuja hanattomalla pistoolillaan, ei tullut häntä huomanneeksi.

Verriere-kadulle he joutuivat kulkemaan Courfeyracin asunnon ohi.

"Sepä sattui hyvin", sanoi Courfeyrac, "sillä minä olen unohtanut kukkaroni ja hukannut lakkini." Hän harppasi portaita ylös kiireesti. Hän otti vanhan hatun ja kukkaronsa sekä liinavaatteittensa joukossa kätkössä olleen suurehkon rasian. Juostessaan portaita alas huusi portinvartijamuija häntä:

"Herra de Courfeyrac!"

"Muori, mikä teidän nimenne on?" vastasi Courfeyrac.

Muija oli aivan ällistynyt.

"Tottahan te tiedätte, että minun nimeni on Veuvain."

"No niin, jos vielä kerran sanotte minua herra de Courfeyraciksi, niin sanon minä teitä rouva de Veuvainiksi. No niin, mistä oli kysymys?"

"Täällä on joku teitä hakemassa?"

"Kuka sitten?"

"Sitä en tiedä."

"Missä hän on?"

"Minun huoneessani."

"Menköön hiiteen!"

"Mutta hän on odottanut jo yli tunnin teidän tuloanne", intti muori.

Samassa tuli tämän huoneesta nuori työmies, laiha, kalpea, pieni, nyppylänaamainen, yllään repaleinen pusero ja paikatut samettihousut. Hän oli pikemmin valepukuisen tytön kuin miehen näköinen.

"Tehkää hyvin ja sanokaa, onko herra Marius kotona."

"Ei, ei ole."

"Tuleeko hän kotiin ennen iltaa?"

"En tiedä."

Ja Courfeyrac lisäsi:

"Minä puolestani en tule kotiin."

Nuori mies katsoi häntä ja kysyi:

"Minkätähden?"

"Muuten vain."

"Minne te sitten menette?"

"Mitä se sinulle kuuluu?"

"Antakaa minun kantaa rasiaanne."

"Minä menen barrikaadeille."

"Saanko tulla mukaan."

"Niinkuin tahdotte", vastasi Courfeyrac. "Katu on vapaa, katukivet kaikkia varten."

Ja hän riensi ulos tavoittaakseen ystävänsä. Joukkoon ehdittyään hän antoi rasiansa erään toverinsa kannettavaksi. Vasta neljännestunnin kuluttua hän huomasi, että se nuorukainen todella oli tullut mukaan.

Väkijoukko ei mene, minne itse tahtoo. Olemme sanoneet, että se menee tuulen mukana. He kulkivat Saint-Merryn ohi ja joutuivat, oikein tietämättä kuinka, Saint Denis-kadulle.

KAHDESTOISTA KIRJA.

CORINTHE.

1.

Corinthen historia sen perustamisesta saakka.

Ne pariisilaiset, jotka nykyjään tulevat Rambuteau kadulle halleihin päin mennessä ja sitten oikealla vastapäätä Mondétour-katua huomaavat korinpunojanpuodin, jonka kylttinä on keisari Napoleon Suuren muotoinen kori ja siinä kirjoitus:

    Napoleon on punottu
         pajusta,

saattavat tuskin aavistaa, mitä hirvittäviä tapauksia tällä paikalla sattui tuskin kolmekymmentä vuotta sitten.

Täällä oli näet Chanvrerie-katu, joka vanhoissa asiakirjoissa kirjoitetaan Chanverrerie, ja kuuluisa Corinthe-kapakka.

Muistetaan vielä, mitä siitä barrikaadista on kerrottu, joka oli tällä paikalla, ja minkä vain Saint-Merryn barrikaadi saattoi varjoon. Tähän, nyt unohdukseen joutuneeseen kuuluisaan Chanvrerie-kadun barrikaadiin tahdomme luoda hiukan valoa.

Sallittakoon meidän kertomuksen selkeyden vuoksi käyttää samaa yksinkertaista keinoa, jota käytimme Waterloon suhteen. Ne, jotka tahtovat saada jokseenkin tarkan käsityksen siitä, mitä rakennusrykelmiä siihen aikaan kohosi lähellä Saint-Eustachea, Hallien koilliskolkassa, mistä nykyjään aukenee Rambuteau-katu, ajatelkoot vain suurta N-kirjainta, jonka yläpää koskee Saint-Denis-katua, alusta Halleja, molemmat kohtisuorat kyljet osoittavat Grande-Truanderie- ja Chanvrerie-katuja ja vinoviiva Petite-Truanderie-katua. Entinen Mondétour-katu leikkasi näitä kolmea viivaa niin monimutkaisesti, että nämä neljä katua sadan neliösylen alueella, yhtäältä Les Halles'in ja Saint-Denis-kadun, toisaalta Cygne- ja Prêcheurs-katujen välillä, muodostivat seitsemän erikokoista ja erimuotoista rakennussaareketta, jotka tuntuivat olevan kuin sikin sokin siihen nakatut niinkuin kivilouhimon möhkäleet, kapeiden halkeamain erottamina.

Sanomme halkeamain, emmekä voi paremmin kuvata näitä pimeitä, ahtaita, mutkaisia, kahdeksankerroksisten, saastaisten talojen reunustamia kujia. Nämä rakennukset olivat niin rappeutuneita, että Chanvrerie- ja Petite-Truanderie-katujen puoleisia fasadeja oli tuettu vastapäisen talon seinästä toiseen kulkevilla poikkipuilla. Katu oli kapea, vesioja leveä, jotenka kävelijä kulki aina kosteilla kivillä, ohi kellarimaisten puotien, suurten rautavanteisten nurkkakivien, suurten roskaläjien ja valtavilla, vuosisatoja vanhoilla ristikkoporteilla varustettujen porttiholvien. Rambuteau-katu on nyttemmin pyyhkäissyt pois kaikki nämä.

Nimi Mondétour (kapakkatieni) kuvaa mainiosti tämän katusikermän koukeroita. Vähän kauempana oli vielä osavampiniminen Pirouette- (Väkkärä-) katu, joka yhtyi Mondétour-katuun.

Vaeltaja, joka Saint-Denis-kadulta tuli Chanvrerie-kadulle, näki tämän kadun kapenevan edessään aivan kuin olisi tullut pitkulaiseen suppiloon. Katu oli hyvin lyhyt ja sen päässä sulki tien Les Halles'iin sikermä korkeita taloja, joten hän olisi luullut tulleensa umpikujaan, ellei vasemmalla ja oikealla olisi huomannut kahta mustaa aukkoa, joiden kautta saattoi päästä ulos. Se oli Mondétour-katu, joka yhtäältä yhtyi Prêcheurs-katuun ja toisaalta Cygne- ja Petite-Truanderie-katuihin. Tämän umpikujan päässä, oikeanpuoleisen aukon kulmassa oli muita matalampi talo, joka muodosti eräänlaisen kadulle pistävän niemekkeen.

Tässä talossa, joka oli vain kolmikerroksinen, oli jo kolmen vuosisadan ajan ollut kuuluisa ja hyvin suosittu ravintola. Tämä kapakka antoi koko seudulle meluisaa hilpeyttä, johon vanha Théophile on viitannut säkeissään:

    Ja tuulessa häilyy siellä
    luut lempijän hirttäyneen.

Paikka oli hyvä ja ravintola kulki perintönä isältä pojalle.

Mathurin Régnier'n aikana oli tämän ravintolan nimenä Pot-aux-Roses (Ruusuruukku), ja kun rebusmuoto siihen aikaan oli muodissa, niin oli sillä silloin kylttinä ruusunpunainen pylväs (poteau rose). Viime vuosisadalla oli Natoire, yksi niitä fantastisia mestareita, joita nykyajan kankea koulu halveksii, monta kertaa tässä kapakassa juonut itsensä humalaan saman pöydän ääressä Régnier'n kanssa ja kiitollisuudesta maalannut rykelmän korintteja ruusunpunaiseen pylvääseen. Iloissaan tästä oli ravintoloitsija muuttanut kylttinsä ja panettanut rypäleiden alle kullatuin kirjaimin nimen Au Raisin de Corinthe. Siitä nimi Corinthe. Ei mikään ole luontevampaa juomarille kuin ellipsi. Ellipsi on jonkinlaista fraasin hoipertelua. Corinthe oli vähitellen työntänyt syrjään nimen Pot-aux-Roses. Dynastian viimeinen ravintoloitsija, ukko Hucheloup, joka ei edes tuntenut talonsa traditsionia, oli maalauttanut pylvään siniseksi.

Sali alakerrassa, missä tiski oli, sali toisessa kerroksessa, missä biljardia pelattiin, puiset kiertoportaat molempain kerrosten välillä, tahraisia pöytiä, savuttuneet seinät, valot palamassa keskellä päivää, siinä paikan sisäkuva. Luukulla varustetut portaat johtivat alakerran salista kellariin. Kolmannessa kerroksessa oli Hucheloup'n perheen asunto. Sinne päästiin portaita tai pikemminkin eräänlaisia tikapuita myöten toisen kerroksen salista. Ullakolla oli kaksi kamarintapaista, missä piioilla oli makuupaikkansa. Alakerrassa oli tarjoiluhuoneen lisäksi myöskin keittiö.

Ukko Hucheloup oli kenties syntynyt kemistiksi, mutta varmaa oli, että hän oli kokki, sillä hänen kapakassaan sai hyvää ruokaa. Hucheloup oli keksinyt erinomaisen ruokalajin, jota ei saatu missään muualla kuin hänen luonaan, nimittäin täytetyn karpin, jolle hän oli antanut nimeksi Carpes au gras. Sitä syötiin talikynttilän tai Ludvig XVI:n aikaisen quinquet-lampun valossa pöytien ääressä, joiden päälle oli naulattu vahakangasta pöytäliinoiksi. Sinne tultiin pitkien matkojen päästä. Eräänä päivänä oli Hucheloup päättänyt ilmoittaa ohikulkijoille tästä erikoisuudestaan; sitä varten hän oli pistänyt siveltimen mustaan väriin, ja kun hänellä oli erikoinen tavaustapansa niinkuin keittotaitonsakin, oli hänen seinäänsä ilmestynyt merkillinen kirjoitus: carpes ho gras. Eräänä talvena oli lumi ja sade saanut päähänsä kuluttaa pois s-kirjaimen ensimmäisen sanan lopusta ja g-kirjaimen kolmannen sanan alusta, joten jäljelle jää: carpe ho ras.

Ajan ja sateen avulla oli siis vaatimattomasta gastronomisesta tiedonannosta tullut syvämielinen neuvo.[15]

Näin tapahtui, että ukko Hucheloup, joka ei osannut ranskaa, oli osannut latinaa, että hänen keittiöstään oli tullut filosofiaa ja että, kun hän oli tarkoittanut vain kilpailla Carêmen kanssa, hän oli joutunut olemaan Horatiuksen kaltainen. Ja merkillistä, että kirjoituksen myöskin piti merkitä: tulkaa minun kapakkaani.

Kaikesta tästä ei nykyjään ole mitään jäljellä. Mondétour-labyrinttia, joka 1847 murrettiin auki, ei luultavasti tällä hetkellä enää myöskään ole. Chanvrerie-katu ja Corinthe ovat kadonneet Rambuteau-kadun kivien alle.

Kuten jo olemme sanoneet, oli Corinthe Courfeyracin ja hänen ystävänsä mielipaikkoja. Grantaire oli paikan keksinyt. Hänet oli houkutellut ensi kertaa sisään carpe horas ja seuraavat kerrat carpes au gras. Siellä juotiin, syötiin, meluttiin; maksettiin kohtuullisesti, maksettiin epäsäännöllisesti, joskus ei maksettu ensinkään, mutta oltiin aina tervetulleita. Ukko Hucheloup oli sävyisä mies.

Hucheloup, sävyisä mies, kuten sanoimme, oli viiksiniekka kapakoitsija, lystikäs lajinsa muunnos. Hän näytti aina olevan huonolla tuulella ja tahtovan peloittaa vieraitansa, murisi kaikille sisään tulijoille ja näytti pikemmin haluavan haastaa riitaa kuin palvella. Ja kuitenkin, me toistamme sen vielä, oltiin tänne aina tervetulleita. Tämä ominaisuus oli hankkinut kapakalle suuren kantajoukon ja houkutellut sinne nuoria miehiä, jotka sanoivat toisilleen: "Mennään kuulemaan, kuinka ukko Hucheloup murisee." Hän oli muinoin ollut miekkailunopettaja. Joskus hän purskahti äänekkääseen nauruun. Karkea suu, mutta hyvä sydän. Hän oli pohjaltaan leikkisä, pinnalta traagillinen; hänen teki mieli säikytellä ihmisiä niinkuin pistoolinmuotoiset nuuskarasiat, jotka saavat aikaan vain aivastuksen laukauksen asemesta.

Hänen puolisonsa, emäntä Hucheloup, oli parrakas ja ratki ruma olento.

Noin v. 1830 kuoli ukko Hucheloup. Hänen mukanaan meni hautaan carpe au gras'n valmistustavan salaisuus. Hänen lohduton leskensä jatkoi ravintolaliikettä. Mutta keittiö rappeutui ja muuttui inhoittavaksi, viini, joka aina oli ollut huonoa, kävi kerrassaan kauheaksi. Courfeyrac ja hänen ystävänsä kävivät Corinthessa kuitenkin edelleenkin säälistä, selitti Bossuet.

Leskiemäntä oli ahdashenkinen ja ruma ja puhui maalaismurretta. Mutta hänen lystikäs ääntämisensä lievensi sen mauttomuutta. Hänellä oli aivan erikoinen kertomatapa, joka höysti hänen maalta ja nuoruuden keväästä ammennettuja muistojansa.

Toisen kerroksen sali, varsinainen ruokasali, oli suuri, pitkulainen huone, täynnä taburetteja, jakkaroita, tuoleja, penkkejä ja pöytiä, joiden lisäksi siellä vielä oli vanha rankkuva biljardipöytä. Sinne tultiin kiertoportaita myöten, jotka salin nurkassa muodostivat nelikulmaisen, laivan kansiluukkua muistuttavan reiän.

Tämä sali, jota valaisi vain yksi kapea ikkuna ja aina palava lamppu, muistutti ullakkohuonetta. Kaikki siinä olevat nelijalkaiset huonekalut käyttäytyivät niinkuin niillä olisi ollut vain kolme jalkaa. Valkoiseksi maalattujen seinien ainoana koristuksena oli seuraava säe rouva Hucheloup'n kunniaksi:

    Hän kaukaa kummastuttaa, likeltä kauhistaa,
    ja nenänpäässä syylä summaton asustaa.
    Sä pelkäät, että niistää nyt juur' hän syylän pois,
    ja sulkea se silloin suun suuren kyllä vois.

Tämä säe oli hiilellä piirretty seinään.

Rouva Hucheloup, jota tämä säe sattuvasti kuvasi, kulki aamusta iltaan täysin rauhallisesti sen ohi. Kaksi palvelijatarta, Matelote ja Gibelotte, ainakaan ei heitä koskaan kuultu muilla nimillä mainittavan, auttoi rouva Hucheloup'ta asettamaan pöydälle kulhoja sinertävää viiniä ja erilaatuisia voimaliemiä, joita kivikulhoista tarjottiin nälkäisille vieraille. Matelote, suuri ja paksu, punatukkainen ja äreä, Hucheloup-vainajan muinainen lempisulttaanitar, oli rumempi kuin mikään mytologinen hirviö. Mutta kun asiaan kuitenkin kuuluu, että palvelijan aina on annettava etusija emännälle, ei hän kuitenkaan ollut niin ruma kuin rouva Hucheloup itse. Gibelotte taas, pitkä, hintelä, sairaalloisen kalpea, siniset renkaat silmien alla ja silmäluomet aina alaslusahtamassa, alati raukean ja nääntyneen näköinen ikäänkuin olisi sairastanut kroonillista väsymystä, oli ensimmäinen ylhäällä ja viimeinen menemässä levolle, palveli kaikkia, jopa Mateloteakin, hiljaa ja ystävällisesti ja hymyili kesken väsymystään epämääräiseen, uneliaaseen tapaansa.

Ruokasalin ovella oli Courfeyracin siihen riipustama kirjoitus:

Tarjoa jos voit, syö jos rohkeat.

2.

Hilpeä alku.

Laigle de Meaux asui, kuten muistettaneen, mieluummin Jolyn luona kuin missään muualla. Hänellä oli koti samaan tapaan kuin linnulla on oksa. Ystävykset elivät yhdessä, söivät yhdessä, makasivat yhdessä. Kaikki oli heille yhteistä, jopa jossakin määrin Musichettakin. He olivat erottamattomat kuin munkki ja tämän bini.[16] Aamulla 5. p:nä kesäkuuta he menivät syömään aamiaista Corintheen. Jolyn nenä oli tukossa ankarasta nuhasta, joka oli tarttumassa myöskin Laigle de Meaux'hon. Laiglen nuttu oli nukkavieru, mutta Joly oli hyvissä vaatteissa.

Kello oli noin yhdeksän aamulla, kun he aukaisivat Corinthen oven.

He menivät toiseen kerrokseen.

Matelote ja Gibelotte ottivat heidät vastaan.

"Äyriäisiä, juustoa ja sianlihaa", sanoi Laigle.

He istuutuivat erään pöydän ääreen.

Huone oli tyhjä; he olivat ainoat vieraat.

Gibelotte, joka tunsi Jolyn ja Laiglen, pani pullon viiniä pöydälle.

Juuri kun he söivät ensimmäistä äyriäistään, ilmestyi porrasaukkoon pää, ja eräs ääni sanoi:

"Minä kuljin ohi ja tunsin kadulle saakka ihanaa brie-juuston hajua. Ja niin tulin sisään."

Se oli Grantaire.

Grantaire työnsi itselleen tuolin pöydän ääreen.

Kun Gibelotte näki Grantairen, toi hän kaksi pulloa viiniä pöydälle.

Se teki yhteensä kolme.

"Aiotko sinä juoda nuo molemmat pullot?" kysyi Laigle Grantaireltä.

Grantaire vastasi:

"Kaikki ovat älykkäitä täällä, sinä yksin olet typerä. Kaksi pulloa ei ole vielä koskaan peloittanut yhtä miestä."

Toiset olivat aloittaneet syöden, Grantaire aloitti juoden. Puoli pulloa hulahti alas tuossa tuokiossa.

"Sinulla on nähtävästi reikä vatsassa", sanoi Laigle.

"Ja sinulla on reikä kyynärpäässä", vastasi Grantaire. Ja tyhjennettyään lasinsa lisäsi hän:

"Laigle, sinä kotka ruumispuheenpitäjien parissa, sinun nuttusi on vanha."

"On", vastasi Laigle. "Siksipä nuttu ja minä sovimme hyvin yhteen. Se on muodostunut minun mukaisekseni, se ei häiritse minua millään tavalla, se mukautuu jokaiseen liikkeeseeni; minä en tunne sen olemassaoloa muusta, kuin että se pitää minua lämpimänä. Vanhat vaatteet ovat aivan kuin vanhat ystävät."

"Se on totta", huudahti Joly, joka nyt sekaantui keskusteluun, "vanha nuttu on vanha ystävä."

"Tuletko bulevardilta, Grantaire?" kysyi Laigle.

"En."

"Joly ja minä näimme äsken ruumissaattueen alkupään."

"Se oli merkillinen nähtävyys", sanoi Joly.

"Kuinka hiljaista tällä kadulla on!" huudahti Laigle. "Kuka täällä voisi aavistaa, että Pariisi tällä hetkellä on kuohuksissa? Kuinka hyvin sen huomaa, että tämä seutu muinoin oli luostareita täynnä! Du Breul ja Sauvai luettelevat ne, ja apotti Lebeuf myöskin. Niitä oli täällä kaikkialla. Täällä vilisi munkkeja, kengällisiä ja paljasjalkaisia, parrattomia ja parrakkaita, harmaita, mustia, valkoisia, fransiskaaneja, minimejä, kapusiineja, karmeliittoja, pieniä ja suuria augustiineja, vanhoja augustiineja; niitä kasvaa kuin sieniä."

"Älkäämme puhuko munkeista", keskeytti Grantaire, "muuten tekee mieli ruveta kyhnyttämään itseään."

Sitten huudahti hän:

"Huh, nyt nielaisin pahentuneen äyriäisen! Nyt luulosairauteni palaa taas. Äyriäiset ovat mätiä, piiat rumia. Minä vihaan ihmiskuntaa. Richelieu-kadulla kuljin äsken kirjaston ohi. Tuo kasa äyriäistenkuoria, jota sanotaan kirjastoksi, inhoittaa minua. Niin paljon paperia! Niin paljon mustetta! Niin paljon sotkua! Ja kaikki tuo on kirjoitettu! Kuka se taas sanoikaan, että ihminen on kaksijalkainen eläin ilman höyheniä? Ja sitten tapasin kauniin tytön, jonka tunnen, kauniin kuin kevät. Ja tämä oli ihastunut, haltioitunut, onnellinen, seitsemännessä taivaassa, se letukka, siitä, että eräs inhoittava pankkiiri, rokonarpinen raakalainen, on suvainnut kiintyä häneen. Ah, nainen katselee täyttä kukkaroa yhtä hartaasti kuin kaunista poikaa; kissat vaanivat hiiriä yhtä hyvin kuin lintuja. Vain pari kuukautta sitten tuo tyttö istui niin siveästi ullakkokamarissaan ja ompeli nyörinreikiä kureliiveihin, ompeli, makasi telttavuoteellaan, istui kukkaruukun ääressä ja oli onnellinen. Nyt hänestä on tullut pankkiiritar. Muutos on tapahtunut yhdessä yössä. Minä tapasin uhrin tänä aamuna; hän oli aika iloinen, mutta ilkeintä on, että se letukka oli yhtä kaunis tänään kuin eilenkin. Hänen pankkiiristaan ei näkynyt mitään hänen kasvoillaan. Ruusut ovat naisia ylempänä tai alempana siinä suhteessa, että niissä näkee lehtimadon jäljet. Ah, maan päällä ei ole moraalia, siitä otan todistajaksi myrtin, joka on rakkauden tunnuskuva, laakerin, joka on sodan tunnuskuva, öljypuun, sen hölmöläisen, joka on rauhan tunnuskuva, omenapuun, joka oli tukahduttaa Aatamin siemenillään, ja viikunapuun, kaikkien hameiden kantaisän. Ja mitä oikeuteen tulee, tahdotteko tietää, mitä oikeus on? Gallialaisten tekee mieli Clusiumia, Rooma suojelee Clusiumia ja kysyy, mitä pahaa Clusium on teille tehnyt. Brennus vastaa: Sitä samaa pahaa, mitä Alba oli tehnyt teille, mitä Fidenae oli tehnyt teille, samaa pahaa kuin volskilaiset ja sabinilaiset tekivät teille. He olivat teidän naapureitanne, Clusialaiset ovat meidän. Me tarkoitamme naapuruudella samaa kuin te. Te olette ryöstäneet Alban, me otamme Clusiumin. Rooma sanoo: Te ette saa ottaa Clusiumia. Silloin ottaa Brennus Rooman. Sitten hän huutaa: Vae victis! Semmoista on oikeus. Ah, kuinka paljon maailmassa onkaan petoeläimiä! Mikä määrä kotkia! Minua oikein pöyristyttää!"

Hän ojensi lasiaan Jolylle, joka täytti sen. Sitten hän tyhjensi sen ja jatkoi, miltei keskeyttämättä tuon viinilasin vuoksi, jonka nielaisemista ei kukaan huomannut, tuskin edes hän itse:

"Brennus, joka ottaa Rooman, on kotka; pankkiiri, joka ottaa grisetten, on myöskin kotka. Toisella ei ole enempää häpyä kuin toisellakaan. Siispä, älkäämme uskoko mihinkään. Ei ole muuta kuin yksi todellisuus: juominen. Mitä mielipidettä lienettekin, kannatatteko laihaa kukkoa niinkuin Urin kanttooni, vai lihavaa kukkoa, kuten Glaruksen kanttooni, voi olla yhtä hyvä, juokaa vain. Te puhutte bulevardista, ruumissaatosta ynnä sen semmoisesta. Vai niin, tehdäänkö taas vallankumous? Tämä keinojen köyhyys Luojan puolelta kummastuttaa minua. Joka hetkihän hän saa rasvata tapahtumain uraa, muuten ne eivät ota liikkuakseen. Ja jos takaltaa, jos ei suju, niin heti kohta on vallankumous! Hänellähän on kädet aina saastaisina tuosta inhoittavasta rasvasta. Hänen sijassaan menettelisin minä yksinkertaisemmin: minä en joka hetki muuttelisi koneistoani, minä pitäisin ihmiskuntaa tasaisessa käynnissä, kutoisin tapahtumia silmukka silmukalta antamatta langan katketa, en käyttäisi mitään satunnaisia keinoja, en pitäisi mitään ylimääräistä ohjelmistoa. Se, mitä te sanotte edistykseksi, käy kahden liikevoiman avulla, ihmisten ja tapausten. Mutta ikävä kyllä, poikkeustilat ovat silloin tällöin välttämättömiä. Sekä tapauksille että ihmisille on vakinainen väki riittämätön; ihmisten joukkoon tarvitaan neroja, tapahtumien joukkoon vallankumouksia. Suuret satunnaiset tapahtumat kuuluvat lakiin; asiain järjestys ei voi tulla toimeen ilman niitä; ja kun näkee pyrstötähden lennon, tekisi mieli uskoa, että taivas itse tarvitsee satunnaisia näyttelijöitä. Mitä odottamattomimmalla hetkellä liimaa luoja meteorin taivaan seinään. Ilmestyy joku merkillinen tähti, perässään suunnaton häntä. Ja se tappaa Caesarin. Brutus antaa hänelle tikarinpiston ja Jumala antaa hänelle pyrstötähdenpiston. Ykskaks, niin ilmestyy revontuli, sitten vallankumous, sitten suuri mies; 93 suurin kirjaimin, Napoleon etuvartiona ja ylinnä plakaatissa vuoden 1811 pyrstötähti. Ah, kuinka muhkean komea plakaatti, ihan täynnä odottamattomia, leimuavia sikermiä! Pum! Pum! Ylimääräinen näytelmä! Avatkaa silmänne, töllistäjät! Kaikki on erinomaista, tähti niinkuin draamakin! Hyvä Jumala, se on liikaa eikä kuitenkaan kylliksi. Nämä apuneuvot, joita poikkeustiloissa käytetään, näyttävät olevan rikkautta, mutta ovatkin köyhyyttä. Ystäväni, Kaitselmus koettaa suoriutua niin hyvin kuin taitaa. Vallankumous, mitä se todistaa? Sitä, että Luoja on pulassa. Hän tekee vallankumouksen, kun yhteys nykyisen ja tulevan välillä on katkennut eikä hän ole saanut solmituksi langanpäitä yhteen. Se antaa todellakin tukea arvelulleni Jehovan varallisuussuhteista; ja kun näkee niin paljon kurjuutta siellä ylhäällä ja täällä alhaalla, niin paljon kataluutta ja siivottomuutta ja ahnautta ja viheliäisyyttä taivaassa ja maan päällä, linnusta alkaen, jolla ei ole jyvänsirua, minuun saakka, jolla ei ole sataatuhatta frangia korkoja; kun näkee ihmisen kohtalon, joka on sangen kulunut, jopa kuninkaallistenkin kohtalon, joka on nukkavieru, mistä todistuksena on, että Condén prinssi hirtti itsensä; kun näkee talven, joka ei ole muuta kuin halkeama taivaanlaessa, jonka läpi tuuli pääsee puhaltamaan; kun näkee niin paljon riekaleita, jopa aamun upiuudessa purppuraviitassa vuorenhuippujen yllä, kun näkee kastepisarat, nuo väärät helmet, kun katsoo iloilevan ihmiskunnan saumoja ja paikkailtuja tapahtumia ja niin monta pilkkua auringossa ja niin monta reikää kuussa, kun näkee niin paljon kurjuutta kaikkialla, niin epäilenpä, että Jumala ei ole rikas. Hänellä on näennäisyys puolellaan, se myönnetään, mutta minä ymmärrän, että hän elää ahtaissa oloissa. Hän antaa vallankumouksen samalla tavalla kuin kauppias, jonka kassakaappi on tyhjä, antaa tanssiaiset. Ei saa tuomita jumalia näön mukaan. Taivaan kultauksen alla uumoan minä köyhää maailmaa. Luomakunta on vararikon partaalla. Senvuoksi olen tyytymätön. Huomatkaa tämäkin: nyt on viides kesäkuuta, mutta on melkein pimeä; aamusta alkaen olen odottanut päivää eikä siitä ole vielä tullut mitään. Ja lyönpä vetoa, ettei tule koko päivänä. Sehän on huolimattomuutta, joka muistuttaa huonosti palkatun puotilaisen huolimattomuutta. Niin, asiat ovat huonosti, ei mikään käy enää kontuun, tämä vanha maailma on vinossa, minä siirryn oppositsioniin. Kaikki käy nurinpäin, maailma on ärtynyt. Niin juuri on lasten laita; ne, jotka niitä haluaisivat, eivät saa, ja jotka eivät haluaisi, saavat. Sitäpaitsi käy mieleni apeaksi nähdessäni Laigle de Meaux'n, tuon kaljupään. Minua nöyryyttää ajatus, että olen yhtä vanha kuin tuo kalju kallo. Muuten, minä arvostelen, minä en solvaa. Maailma on sellainen kuin se on. Minä puhun ilman pahaa tarkoitusta, vain rauhoittaakseni omaatuntoani. Ota vastaan, iäinen isä, vilpittömän kunnioitukseni vakuutus. Oi, kautta kaikkien Olympon pyhimysten ja kaikkien Paratiisin jumalten, minua ei oltu luotu pariisilaiseksi, s.o. alituisesti viskeltäväksi kuin höyhenpallo kahden mailan, tyhjäntoimittajaan ja juonittelijain joukon välillä! Minut luotiin turkkilaiseksi, esittämään päivät pääksytysten itämaisille kaunottarille ihania egyptiläisiä tansseja, aistillisia kuin neitseellisen miehen unet, tai myöskin olemaan talonpoika Beaucessa tai venetsialainen ylimys, jalojen donnain ympäröimä, tai saksalainen pikkuruhtinas, joka asettaa puoli sotamiestä Saksan liiton käytettäväksi ja joutoaikoinaan kuivaa sukkiaan aidallansa, s.o. maansa rajalla. Siinä se kohtalo, johon minä olin luotu. Niin, minä sanoin 'turkkilainen' enkä peruuta sanojani. En ymmärrä, minkä vuoksi tavallisesti puhutaan pahaa turkkilaisista; Muhammed oli mainio mies; kunniaa houreilla varustettujen seraljien ja odaliskeilla varustetun paratiisin keksijälle! Älkäämme häväiskö muhamettilaisuutta, ainoata uskontoa, joka on kanatarhan kaunistama. Ja sen päälle juokaamme. Maa on suuri tuhmuus. Ja näyttää siltä, että kaikki nuo hölmöläiset aikovat iskeä yhteen ja tapella, murskata nenänsä ja tapattaa itsensä keskellä kesää, kesäkuussa, sen sijaan, että menisivät luonnon helmaan tyttö kainalossa ja hengittäisivät ihanaa tuoksua vasta niitettyjen heinäniittyjen suuresta teekupista. Totisesti, kyllä tehdään suuria tuhmuuksia. Eräs vanha, rikkinäinen lyhty, jonka äsken näin eräässä vaatekauppiaan kojussa, antaa minulle aiheen ajatella: olisi aika ruveta valistamaan ihmiskuntaa. No, nyt minä taas tulen alakuloiseksi! Sitä se on, kun saa äyriäisen ja vallankumouksen väärään kurkkuun! Oh, kuinka inhoittava tämä vanha maailma on! Parhaiten tekee, kun huvittaa ja hävittää itseänsä, kunnes tottuu siihen ennenkuin kuolee."

Tämän kaunopuheisuuspuuskan jälkeen Grantaire sai hyvin ansaitun yskänkohtauksen.

"Vallankumouksesta puhuttaessa", sanoi Joly, "niin näyttäähän varmalta, että Marius tosiaan on rakastunut."

"Tiedetäänkö, kehen?" kysyi Laigle.

"Ei."

"Jaa ei?"

"Niin, ei, minä sanon."

"Marius rakastunut!" huudahti Grantaire. "Sen rakkauden minä osaan lukea täältä asti. Marius on sumu, ja hän on kai tavannut jonkun usman. Marius kuuluu runoilijain sukukuntaan. Runoilijat ovat mielenvikaisia. Thymbraeus Apollo. Marius ja hänen Marensa – eli hänen Mariansa – eli Mariettensa – eli Marioninsa, se mahtaa olla lystikäs rakkauspari. Minä käsitän kyllä, kuinka siinä ollaan. Niin tenhoutuneita, että ei muisteta suudella. Neitseellisiä maan päällä, mutta mies ja vaimo avaruudessa. Sieluja. Heidän morsiusvuoteensa on tähdissä."

Grantaire aloitti nyt toisen pullonsa ja olisi ehkä muuttanut puhettansakin, kun uusi olento nousi nelikulmaisesta porrasaukosta. Se oli tuskin kymmenvuotias poika, ryysyinen, hyvin pienikasvuinen, keltaisenkalpea, naama kuin porsaalla, vilkkaat silmät, tavattoman pitkä tukka, aivan likomärkä sateesta, mutta tyytyväisen näköinen.

Empimättä valinnassaan, vaikkei ilmeisesti tuntenut ketään heistä, kääntyi poika Laigle de Meaux'n puoleen.

"Oletteko te herra Bossuet?" kysyi hän.

"Semmoinen kokkanimi minulla on", vastasi Laigle. "Mitä tahdot minusta?"

"Tuota, bulevardilla oli eräs pitkä, vaaleaverinen herra, joka sanoi minulle: 'Tunnetko eukko Hucheloup'n?' 'Tunnen', vastasin minä, 'se on se Chanvrerie-kadun varrella, sen ukon leski.' Silloin sanoi hän: 'Mene sinne. Sinä tapaat siellä herra Bossuet'n, ja sano hänelle minun puolestani: A-B-C.' Teillä on kai jotakin jutkua keskenänne, vai mitä? Hän antoi minulle kymmenen souta."

"Lainaa minulle kymmenen souta, Joly", sanoi Laigle ja kääntyi sitten Grantairen puoleen sanoen: "Lainaa sinä myöskin minulle kymmenen souta, Grantaire."

Tämä teki kaksikymmentä souta, jotka Laigle antoi pojalle.

"Kiitoksia, herra!" sanoi poika.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Laigle.

"Minä olen Navet, Gavrochen ystävä."

"Jää tänne meidän luoksemme", sanoi Laigle.

"Ja syö aamiaista meidän kanssamme", lisäsi Grantaire.

Poika vastasi:

"En voi, minä kuulun kulkueeseen, minun juuri pitää huutaa: 'Alas Polignac!'"

Senjälkeen hän raapaisi jalkaa kauas taaksepäin, mikä on kaikista mahdollisista tervehdyksistä kaikkein kunnioittavin, ja meni tiehensä.

Kun poika oli poissa, alkoi Grantaire taas puhua:

"Tuo oli oikea katupoika, gamin. Gaminsukua on laaja lajitelma. Kirjurigamin on sauteruisseau, kokkigamin marmiton, leipurigamin mitron, pikenttigamin groom, merimiesgamin mousse, sotilasgamin tapin, maalarigamin rapin, kauppiasgamin trottin, hovigamin menin, kuningasgamin dauphin ja jumalangamin bambino."

Tällä välin mietiskeli Laigle ja sanoi puoliääneen:

"A-B-C, se merkitsee Lamarquen hautajaisia."

"Se pitkä vaaleaverinen", huomautti Grantaire, "on Enjolras, joka lähettää sinulle sanan."

"Mennäänkö sinne?" kysyi Bossuet.

"Nythän sataa", sanoi Joly. "Minä olen vannonut meneväni tuleen, mutta en veteen. Minä en halua pahentaa nuhaani."

"Minä jään tänne", sanoi Grantaire. "Minä valitsen aamiaisen ennen ruumisvaunua."

"Niinpä jäädään sitten tänne", sanoi Laigle. "Olkoon niin, juokaamme! Voihan jäädä pois hautajaisista jäämättä pois kapinasta."

"Jaa, kapina! Siinä minä olen mukana!" huudahti Joly.

Laigle hykersi käsiään ja sanoi:

"Aiotaan siis korjata vuoden 1830 kumousta. Niin, se rasittaa tosiaan kansaa, siinä on ahtaat hihat."

"Teidän vallankumouksestanne minä en oikeastaan paljoa välitä", sanoi Grantaire. "Minä en niinkään inhoa tätä hallitusta. Se on pumpulikankaalla vuorattu kruunu. Valtikka, jonka päässä on sateenvarjo. Tänään, tässä ilmassa, voisi minun mielestäni Louis-Philippe käyttää kuninkuutensa molempia päitä, ojentaa valtikkapäätä kansaa vastaan ja levittää sateenvarjopään taivasta vastaan."

Sali oli pimeä ja paksut pilvet hämärsivät päivän kokonaan. Ei ollut ketään kapakassa eikä kadulla, kaikki ihmiset olivat menneet "katsomaan, mitä siitä tulee".

"Onko nyt keskipäivä vai keskiyö?" huusi Bossuet. "Eihän täällä näe mitään. Tänne valoa, Gibelotte!"

Grantaire istui alakuloisena ja joi.

"Enjolras halveksii minua", mutisi hän. "Enjolras on ajatellut: Joly on sairas, Grantaire juovuksissa. Senvuoksi hän lähetti Navet'n Bossuet'n luo. Jos poju olisi tullut tänne minua noutamaan, olisin minä mennyt. No, sen pahempi Enjolras'lle! Minä en mene hänen hautajaisiinsa."

Kim tämä päätös oli tehty, eivät Bossuet, Joly ja Grantaire enää poistuneet huoneesta. Noin kello kahden aikaan iltapäivällä oli pöytä, jonka ääressä he istuivat käsivarsillaan siihen nojaten, täynnä tyhjiä pulloja. Niiden välissä paloi kaksi talikynttilää, toinen ihan viheriäksi ruostuneessa messinkijalassa, toinen rikkinäisen karahvin kaulassa. Grantaire oli houkutellut Jolyn ja Bossuet'n juomaan; Bossuet ja Joly olivat houkutelleet Grantairen jälleen hilpeälle tuulelle.

Mitä Grantaireen tuli, oli hän jo kello kahdentoista aikana luopunut viinistä liian mietojen unelmien elvyttäjanä. Varsinainen juoppo antaa viinille vain satunnaista arvoa. Juopumuksen aikaansaantiin on olemassa hornankeinot ja luonnollinen magia; viini on ainoastaan luonnollinen magia. Grantaire oli varsinainen juopumusta tavoittava juoppo. Raollaan oleva musta portti ei häntä ehkäissyt, vaan päinvastoin houkutteli oikein uhkahumalaan. Hän oli jättänyt pullot ja siirtynyt tuoppiin. Tuoppi on hornankuilu. Kun hänellä ei ollut saatavissa ooppiumia eikä hasista ja kun hän tahtoi verhota aivonsa täydelliseen hämärään, oli hän ryhtynyt siihen hirvittävään paloviinan, oluen ja absintin sekoitukseen, joka saa aikaan niin kauhean horrostilan. Sielun lyijy on kokoonpantu oluen, viinan ja absintin höyryistä. Ne muodostavat kolminkertaisen pimeyden; taivainen perhonen uppoaa siihen; ja siinä kehkeytyy, kalvomaisessa usvassa, joka tiivistyy yölepakonsiiviksi, kolme mykkää raivotarta: painajainen, yö ja kuolema, jotka räpyttelevät nukkuvan Psyken yllä.

Grantaire ei ollut vielä tullut tähän kaameaan asteeseen; kaukana siitä. Hän oli ihmeen hilpeä, ja Bossuet ja Joly vastailivat parhaansa mukaan. He kilistelivät keskenään. Eksentrisiä sanojaan ja ajatuksiaan Grantaire säesti mitä kummallisimmilla eleillä. Mitä juhlallisimmin elein ja ilmein hän sanoi paksulle tarjoilijattarelle Matelotelle seuraavat juhlavat sanat:

"Avatkaa palatsin portit! Saakoon koko maailma oikeuden kuulua Ranskan akatemiaan ja syleillä rouva Hucheloup'ta! Juokaamme!"

Senjälkeen kääntyi hän rouva Hucheloup'n puoleen ja lisäsi:

"Oi sinä antiikkinen ja käytännön pyhittämä nainen, tule lähemmäksi, että saan katsella sinua!"

Ja Joly huusi:

"Matelote ja Gibelotte, älkää antako Grantairelle enää juotavaa. Hän hävittää rahoja kuin hullu. Hän on aamusta alkaen hävittänyt jo kaksi frangia ja yhdeksänkymmentäviisi sentiimiä suunnattomassa tuhlaavaisuudessaan."

Mutta Grantaire jatkoi:

"Kuka on mennyt ilman lupaani ottamaan tähtiä taivaalta ja panemaan ne pöydälle talikynttiläin muodossa?"

Bossuet, joka kyllä oli humalassa, oli kuitenkin pysynyt tyynenä.

Hän oli istunut avoimen ikkunan ääreen, selkä sateeseen päin, ja katseli molempia ystäviänsä.

Äkkiä kuuli hän takanaan melua, kiireisiä askelia ja huutoja: "Aseisiin/" Hän kääntyi ja näki Saint-Denis-kadulla, Chanvrerie-kadun päässä, Enjolras'n, joka marssi karbiini kädessä, Gavrochen pistooleineen, Feuillyn sapeleineen, Courfeyracin miekkoineen, Jean Prouvairen, Combeferren, Bahorelin pyssyillä varustettuina ja koko heitä seuraavan aseellisen ja meluavan joukon.

Chanvrerie-katu oli tuskin pyssynkantaman pituinen. Bossuet pani heti molemmat kätensä suulleen torvelle ja huusi:

"Courfeyrac! Courfeyrac! Halloo!"

Courfeyrac kuuli huudon, näki Bossuet'n ja astui muutaman askelen Chanvrerie-kadulle huutaen: "Mitä tahdot?" jota vastaan tuli huuto: "Minne menet?"

"Rakentamaan barrikaadia", vastasi Courfeyrac.

"No sitten tännepäin! Täällä on hyvä paikka. Rakenna se tähän!"

"Se on totta, Kotka", sanoi Courfeyrac.

Ja Courfeyracin antamasta merkistä syöksyi joukko Chanvrerie-kadulle.

3.

Yö alkaa pimittää Grantairea.

Paikka oli todellakin ihmeteltävän hyvin valittu; alkupäässä oli katu leveä, loppupäässä kapea ja miltei umpikuja, Corinthe kun ikäänkuin puristi sen kokoon, Mondétour-katu oli helppo sulkea sekä oikealle että vasemmalle, ja hyökkäys oli mahdollinen vain Saint-Denis-kadulta, s.o. edestä, missä ei ollut suojaa. Bossuet'lla oli humalassa ollut yhtä varma silmä kuin Hannibalilla selvänä.

Joukon syöksyessä kadulla syntyi siellä yleinen säikähdys. Jokainen kulkija katosi. Salamannopeasti suljettiin kaikkialla, oikealla, vasemmalla, puodit, työpajat, portit, ikkunat, kaihtimet, ullakko- ja kaikki muut luukut, kellareista katoille asti. Eräs vanha säikähtynyt muija oli luotien tehoa lieventääkseen asettanut ikkunansa eteen patjan kahden vaatteenkuivausseipään varaan. Corinthe oli kadun varrella ainoa talo, joka jätettiin telkeämättä siitä pätevästä syystä, että joukko säntäsi heti sinne.

"Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!" huokasi rouva Hucheloup.

Bossuet oli mennyt ulos tapaamaan Courfeyracia.

Joly, joka oli istuutunut ikkunan ääreen, huusi:

"Courfeyrac, olisit ottanut sateenvarjon mukaasi. Sinä saat nuhan."

Tällä välin oli muutamassa minuutissa temmattu kymmenkunta rautatankoa talon ristikolla varustetusta ulkonevasta ikkunasta ja kymmenen syltä katukiveystä revitty; Gavroche ja Bahorel olivat ohimennen kaataneet kumoon eräälle Anceau-nimiselle kalkinpolttajalle kuuluvat rattaat; rattailla oli kolme täyttä kalkkitynnyriä, jotka vieritettiin päällekkäin ladottujen katukivien tueksi; Enjolras oli avannut kellarinluukun, ja kaikki leski Hucheloup'n tyhjät tynnyrit asetettiin kalkkitynnyrien kahden puolen; Feuilly, jonka sormet olivat tottuneet viuhkojen hienoja lehtiä käsittelemään, oli tynnyrien ja rattaiden tueksi latonut kaksi valtavaa kasaa rakennuskiviä, jotka niinkuin kaikki muukin oli löydetty ties mistä. Erään lähitalon fasadin tukipylväät oli temmattu irti ja asetettu tynnyrien päälle. Kun Bossuet ja Courfeyrac kääntyivät, oli puoli katua jo suljettu yli miehenkorkuisella vallituksella. Ei kukaan kykene niinkuin väkijoukko rakentamaan kaikkea sellaista, joka rakennetaan repimällä.

Matelote ja Gibelotte olivat ryhtyneet auttamaan. Gibelotte kulki edestakaisin tuoden rakennussoraa. Väsymyksestään huolimatta hän tarjoili kiviä niinkuin oli tarjoillut viiniä, yhtä uneliaan näköisenä.

Kahden valkoisen hevosen vetämä omnibus ilmestyi kadun päähän.

Bossuet kiipesi kivikasojen yli, juoksi vaunujen luo ja pidätti kuskin, sai matkustajat astumaan ulos, tarjoten tällöin kättään naisille, lähetti kuskin menemään ja palasi taluttaen suitsista hevosia vaunuineen.

"Yksikään omnibus ei saa ajaa Corinthen sivu", sanoi hän. "Non licet omnibus adire Corinthum."[17]

Hetkeä myöhemmin kulkivat valjaista riisutut hevoset valtoimina pitkin Mondétour-katua ja kumoon kaadettu omnibus teki katusulun täydelliseksi.

Rouva Hucheloup oli aivan suunniltaan paennut toiseen kerrokseen.

Hän tuijotti eteensä mitään näkemättä, hiljaa ruikutellen. Säikähdyksen tukahduttama ääni ei uskaltanut tulla kurkusta ulos.

"Nyt on varmaan maailman loppu", mutisi hän.

Joly painoi suudelman rouva Hucheloup'n paksulle, punaiselle ja ryppyiselle kaulalle ja sanoi Grantairelle:

"Tiedätkö, ystäväni, minä olen pitänyt naisen kaulaa hyvin herkullisena."

Mutta Grantaire heilautti itsensä dityrambin ylimpiin ilmoihin. Kun Matelote tuli yläkerrokseen, tarttui hän tätä vyötäisiin ja työnsi hänet ikkunan luo nauraa hohottaen.

"Matelote on ruma", huusi hän, "Matelote on paha uni. Matelote on aivokummitus. Tämä on hänen syntyperänsä salaisuus: Eräs gotiikan Pygmalion, joka teki lohikäärmeenpäitä erään tuomiokirkon vesikourujen suiksi, rakastui kerran yhteen niistä, hirvittävimpään. Hän rukoili silloin Amoria antamaan sille hengen, ja siitä tuli Matelote. Katsokaa häntä, kansalaiset! Hänen hiuksillaan on kromihappoisen lyijyn väri, aivan kuin Tizianin rakastajattarella, ja hän on siivo tyttö. Minä vastaan, että hän tappelisi urhoollisesti. Jokainen kunnon tyttö on sankari. Muori Hucheloup on myöskin urhoollinen muija. Katsokaa hänen viiksiänsä; ne hän on perinyt mieheltään. Hän on oikea husaari, ja hän tulee tappelemaan. Nämä molemmat yksin tulevat karkoittamaan koko maaseudun kansalliskaartin. Toverit, me kukistamme hallituksen, se on yhtä varmaa kuin margariinihapon ja suohapon välillä on viisitoista happoa; minusta se on muuten yhdentekevää. Hyvät herrat, isäni on aina inhonnut minua senvuoksi, etten voinut käsittää matematiikkaa. Minä en ymmärrä mitään muuta kuin rakkautta ja vapautta. Minä olen kiltti Grantaire. Kun minulla ei koskaan ole ollut rahaa, en ole siihen tottunut enkä siis ole koskaan sitä kaivannut; mutta jos minä olisin ollut rikas, niin ei enää olisi köyhiä. Silloin olisi saatu nähdä! Ah, jos hyväsydämisillä olisi täydet kukkarot, kuinka paljon paremmin silloin kaikki kävisi! Ajatelkaa, jos herra Kristuksella olisi ollut Rothschildin omaisuus! Kuinka paljon hyvää hän olisikaan tehnyt! Syleile minua, Matelote! Sinä olet samalla hekumallinen ja häveliäs. Sinulla on posket, jotka vaativat sisaren, ja huulet, jotka halajavat rakastajan suudelmaa."

"Vaikene, hölmö!" sanoi Courfeyrac.

Enjolras, joka seisoi barrikaadin harjalla kivääri kädessä, käänsi kauniit, ankarat kasvonsa sinnepäin. Kuten tiedetään, oli Enjolras'ssa sekä sparttalaista että puritaania. Leonidaan kanssa hän olisi kaatunut Termopylain luona, Cromwellin kanssa hän olisi polttanut Droghedan.

"Grantaire", huusi hän, "mene nukkumaan humalasi pois jonnekin muuanne. Tämä on innostuksen hurmion eikä juopumuksen paikka. Älä häpäise barrikaadia."

Tämä suuttumuksen purkaus teki Grantaireen oudon vaikutuksen. Tuntui kuin hän olisi saanut lasin kylmää vettä vasten kasvojansa. Hän tuntui selvinneen silmänräpäyksessä. Hän istuutui, nojasi käsivarsillaan ikkunan vieressä olevaan pöytään, katsoi Enjolras'ta sanomattoman lempeästi ja virkkoi:

"Anna minun nukkua täällä."

"En, mene nukkumaan jonnekin muuanne!" huusi Enjolras.

Mutta Grantaire kiinnitti häneen yhä hellän ja sumuisen katseensa ja vastasi:

"Anna minun nukkua täällä, kunnes kuolen tänne."

Enjolras loi häneen halveksuvan katseen ja sanoi:

"Grantaire, sinä olet kykenemätön uskomaan, ajattelemaan, tahtomaan, elämään ja kuolemaan."

Grantaire vastasi vakavalla äänellä:

"Saathan nähdä."

Hän sopersi sitten muutamia käsittämättömiä sanoja, pää painui raskaasti pöytää vasten, ja hetken kuluttua hän oli unessa.

4.

Yritys lohduttaa leski Hucheloup'ta.

Ihastuneena barrikaadiin huusi Bahorel:

"Kas niin, nyt on koko katu avokaulainen! Kuinka muhkeaa se on!"

Courfeyrac, joka yhtämittaa kulutti kapakkaa, koetti lohdutella emäntää.

"Rouva Hucheloup", sanoi hän, "ettekö te äskettäin valittanut, että poliisi ahdisti teitä siitä, että Gibelotte oli ravistanut sänkymattoa ikkunasta."

"Niin tein, hyvä herra Courfeyrac. Ah, hyvä Jumala, otatteko te vielä tuon pöydänkin siihen kauhistukseen? Ja tiedättekö, että siitä maton ravistamisesta ja siitä, että kukkaruukku putosi ullakkoikkunalta kadulle, vei hallitus minulta sata frangia sakkoja. Eikö se ole kamalaa?"

"On totisesti, rouva Hucheloup, mutta nyt me kostamme teidän puolestanne."

Rouva Hucheloup ei tuntunut oikein käsittävän, mitä etua hänellä olisi siitä vahingonkorvauksesta, jota hänelle tässä toimitettiin. Hän oli tyydytetty samalla tavalla kuin se arabialaisvaimo, joka oli saanut mieheltänsä korvapuustin ja tuli valittamaan sitä isälleen, vaatien tätä kostamaan: "Isä, sinä olet velkaa miehelleni häpäisyn häpäisystä." – "Kummalleko poskelle hän sinua löi?" kysyi isä. – "Vasemmalle", vastasi valittaja. – Isä antoi hänelle nyt korvapuustin oikealle poskelle ja sanoi: "No, nyt voit olla tyytyväinen. Sano miehellesi, että koska hän on lyönyt minun tytärtäni, olen minä lyönyt hänen vaimoansa."

Sade oli tällä välin tauonnut. Lisäväkeä oli saapunut. Työmiehet olivat puseroittensa peitossa kantaneet sinne ruutinelikon, vitrioliöljypulloja sisältävän korin, pari kolme karnevaalisoihtua ja suuren korillisen marshalleja, jotka "olivat jääneet tähteiksi kuninkaan nimipäiviltä" 1. p:nä toukokuuta, siis aivan äskettäin. Sanottiin, että nämä varat oli saatu eräältä Pépin-nimiseltä kauppiaalta Saint-Antoinen esikaupungista. Lyötiin rikki toinen lyhty Chanvrerie-kadulta, vastaava lyhty Saint-Denis-kadulta ja kaikki lyhdyt ympäröiviltä Mondétour-, Cygne-, Prêcheurs- sekä Grande- ja Petite-Truanderie-kaduilta.

Enjolras, Combeferre ja Courfeyrac johtivat kaikkea. Nyt rakennettiin kaksi barrikaadia samalla kertaa, molemmat nojautuen Corinthea vastaan ja muodostaen keskenään kulman; suurempi sulki Chanvrerie-kadun, toinen sulki Mondétour-kadun Cygne-kadun puolella. Jälkimmäinen barrikaadi oli hyvin kapea ja vain tynnyreistä ja katukivistä rakennettu. Siellä oli noin viisikymmentä työmiestä, joista noin kolmellakymmenellä oli kiväärit, sillä matkan varrella he olivat ottaneet ne "lainaksi" erään asekauppiaan puodista.

Ei mikään saata olla kummallisempaa ja kirjavampaa kuin tämä joukko. Yhdellä oli pusero, ratsuväensapeli ja pari ratsupistoolia, toinen oli paitahihasillaan, päässä pyöreä hattu ja kupeella ruutisarvi, kolmannella oli yhdeksänkertaisesta paperista tehty rintahaarniska ja aseena suuri satulasepännaskali. Yksi huusi: Hävittäkäämme ne sukupuuttoon tai kuolkaamme oman pistimemme kärkeen! Tällä miehellä ei ollut pistintä. Toisella oli nuttunsa päällä kansalliskaartilaisen vyö ja patruunalaukku, johon oli punaisella villalangalla ommeltu sanat: Yleinen järjestys. Joukko kiväärejä, joissa oli legioonannumero, vain harvassa hattuja, ei lainkaan kaulahuiveja, paljon paljaita käsivarsia ja muutamia keihäitä. Siihen lisäksi kaikki ikäluokat, kaikenlaatuiset naamat, pienet, kalpeat nuorukaiset ja ahavoituneet satamatyöläiset. Kaikilla oli kiire, kaikki auttoivat toisiaan ja keskustelivat menestyksen mahdollisuuksista: että kello kolmen tienoissa aamulla saataisiin apuvoimia, että oltiin varmoja yhdestä rykmentistä, että koko Pariisi nousisi kapinaan; hirvittäviä puheenaiheita, joita käsiteltiin jonkinlaisella herttaisella hilpeydellä. Olisi luullut kaikkien olevan veljiä, eivätkä he kuitenkaan tunteneet toisiaan edes nimeltä. Suurilla vaaroilla on se kaunis piirre, että ne osoittavat, että tuntemattomatkin ovat veljiä.

Keittiöön oli sytytetty tuli ja siellä valettiin kuulia tuopeista, lusikoista, haarukoista, sanalla sanoen kaikista talon "tinahopeista". Kaiken tämän ohella juotiin. Nalleja ja hauleja kieriskeli sekaisin viinilasien seassa pöydillä. Rouva Hucheloup, Matelote ja Gibelotte, jotka säikähdys oli eri tavalla muuttanut, yksi kun oli typertynyt, toinen hengästynyt, kolmas kuin herännyt, repelivät biljardisalissa vanhoja riepuja haavakääreiksi; kolme kapinoitsijaa oli heitä avustamassa hyppysistään kätevinä, mutta kieleltään kauhistuttavina.

Se kookas mies, jonka Courfeyrac, Combeferre ja Enjolras olivat huomanneet, kun hän liittyi joukkoon Billettes-kadun kulmassa, avusti pienen barrikaadin rakentamista. Gavroche oli rakentamassa suurta. Se nuorukainen, joka oli ollut Courfeyracin kotona ja kysynyt Mariusta, oli kadonnut sillä hetkellä, kun omnibus kaadettiin.

Gavroche oli haltioissaan ja innosti säteilemisellään kaikkia. Hän juoksi edestakaisin, ylös ja alas ja taas ylös, melusi ja kipinöi iloa. Hän tuntui olevan yleisenä innostajana. Oliko hänellä siihen mitään kannustinta? Oli toki, kurjuutensa. Oliko hänellä siipiä? Olipa tietenkin, hilpeytensä. Gavroche oli kuin pyörrevihuri. Hänet näki alinomaa, kuuli kaikkialla. Hän täytti ilman olemalla joka paikassa läsnä. Hän ärähti niille, jotka olivat toimettomina katselijoina, kannusti laiskoja, elvytti väsyneitä, nauratti toisia, suututti toisia, mutta pani kaikki liikkeelle, antoi ylioppilaalle pistosanan, työmiehelle nuhteet, istahti, pysähtyi, lähti taas, hyppeli ja touhusi. Hänen käsivartensa muodostivat ikiliikkujan, hänen pienet keuhkonsa olivat herkeämättömässä käynnissä:

"Reipasta menoa! Tänne lisää kiviä! Vielä lisää tynnyreitä! Kaikki, mitä käsiinne saatte! Tänne kori soraa tuon reiän tukkimiseksi! Teidän barrikaadinne on pieni kakara. Sen täytyy kasvaa. Pankaa siihen mitä hyvänsä! Repikää alas talo! Barrikaadi on kalakukko, johon voi panna vaikka mitä. Tuossahan on esimerkiksi lasiovi."

Tämä sai työmiehet sanomaan:

"Lasiovi! Mitä sinä tässä lasiovella teet, hölmö?"

"Hölmöjä voitte olla itse", vastasi Gavroche. "Lasiovi on aivan erinomainen barrikaadilla. Vaikkei se estä sen kimppuun hyökkäämistä, niin vaikeuttaa se kuitenkin sen valloittamista. Ettekö koskaan omenavarkaissa ollessanne ole tavanneet aitaa, jonka harjalle on pantu pullonpohjia? Lasiovi leikkelee kansalliskaartilaisten liikavarpaita, kun he nousevat barrikaadille. Peijakas, lasi on kavalaa! Teillä ei ole mielikuvitusta, toverit!"

Muuten hän oli raivoissaan hanattomasta pistoolistaan. Hän kulki miehestä mieheen ja sanoi:

"Kivääri! Minä tahdon kiväärin! Miksen minä saa kivääriä?"

"Kiväärikö sinulle?" sanoi Combeferre.

"Niin, mikä jottei?" vastasi Gavroche. "Olihan minulla kivääri jo 1830, kun riideltiin Kaarle X:n kanssa."

Enjolras kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Kun ensin miehillä on kivääri, niin saavat lapset sitten."

Gavroche kääntyi ylpeästi ja vastasi:

"Jos sinä kaadut ennen minua, niin otan sinun kiväärisi."

"Gamin!" sanoi Enjolras.

"Keltanokka!" vastasi Gavroche.

Muudan joutilas teikari, joka oli eksynyt kadulle, käänsi huomion muualle.

Gavroche huusi hänelle:

"Tulkaa joukkoomme, nuori mies! Ah! Eikö siis tehdä mitään tämän vanhan isänmaan hyväksi?"

Teikari pakeni.

5. Valmistukset.

Sen ajan sanomalehdet erehtyivät sanoessaan, että Chanvrerie-kadun barrikaadi, "tuo miltei valloittamaton linnoitus", oli talojen ensimmäisen kerroksen korkuinen. Se ei todellisuudessa ollut kuin keskimäärin kuusi tai seitsemän jalkaa korkea. Mutta se oli rakennettu sillä tavalla, että taistelevat saattoivat mielensä mukaan joko kadota sen taa tai kokonaan vallita sitä, jopa kiivetä sen harjalle nelinkertaista kiviriviä myöten, joka sen sisäpuolelle oli rakennettu portaiden muotoon. Ulkoa oli barrikaadin etupuoli takkuisen ja sotkuisen näköinen, sen kun muodostivat kivikasat ja tynnyrit, joita pitivät koossa Anceaun rattaiden ja kaadetun omnibussin pyöriin pistetyt palkit ja laudat.

Niin suuri aukko, että mies kerrallaan mahtui läpi, oli jätetty talonseinän ja kapakasta kauimpana olevan barrikaadinpään väliin, jotta oli mahdollista päästä siitä ulos. Omnibussin pystyynnostetun vetotangon päähän oli kiinnitetty punainen lippu, joka liehui barrikaadin yllä.

Mondétour-kadun pieni barrikaadi oli kapakkarakennuksen varjossa, joten sitä ei voinut nähdä. Molemmat barrikaadit yhdessä muodostivat tosiaan lujan linnoituksen. Enjolras ja Combeferre eivät katsoneet hyväksi sulkea muuta osaa Mondétour-kadusta, josta Prêcheurs-kadun kautta aukenee pääsy les Halles'iin, he kun epäilemättä halusivat säilyttää yhdysväylän ulkomaailman kanssa eivätkä pelänneet hyökkäystä hankalakulkuisen ja vaarallisen Prêcheurs-kadun puolelta.

Lukuunottamatta tätä aukkoa, joka oli jätetty sulkematta ja jota Folard strategisella kielellään olisi sanonut kahden linnakkeen väliseksi boyall-kujanteeksi, ja äskenmainittua Chanvrerie-kadulla olevaa kapeaa reikää, oli barrikaadin sisusta, missä kapakkarakennus muodosti ulkonevan nurkkauksen, tiiviisti suljettu säännötön nelikulmio. Suuren barrikaadin ja niiden korkeiden talojen välillä, jotka muodostivat kadun taustan, oli noin kahdenkymmenen askelen levyinen tyhjä tila, joten saattoi sanoa, että barrikaadi nojautui näihin taloihin, jotka kaikki olivat asuttuja, mutta ylhäältä alas saakka visusti suljettuja.

Koko tämä työ suoritettiin reippaasti vajaassa tunnissa ja ilman, että tämä kourallinen rohkeita miehiä edes vilahdukselta näki yhtään karhunnahkalakkia tai pistintä. Ne muutamat porvarit, jotka vielä tähän aikaan rohkenivat liikkua Saint-Denis-kadulla, vilkaisivat Chanvrerie-kadulle, näkivät barrikaadin ja jouduttivat askeleitaan.

Kun molemmat barrikaadit olivat valmiit ja lippu pystytetty, tuotiin kapakasta pöytä, ja Courfeyrac nousi sen päälle. Enjolras toi hänelle nelinurkkaisen rasian, ja Courfeyrac avasi sen. Tämä rasia oli täynnä patruunia. Patruunat nähdessään tunsivat rohkeimmatkin väristystä ihossaan, ja syntyi hetken hiljaisuus.

Courfeyrac jakeli ne hymyillen.

Kukin sai kolmekymmentä patruunaa. Monella oli ruutia mukanaan, ja he alkoivat tehdä lisää patruunia äskenvaletuista kuulista. Ruutinelikko oli erikoisella pöydällä lähellä ovea ja sitä pidettiin varana.

Hälytys, joka kaikui kautta koko Pariisin, ei lakannut, mutta tuntui lopulta vain yksitoikkoiselta melulta, johon ei enää kiinnitetty huomiota. Tämä melu milloin läheni, milloin taas eteni kauemmaksi.

Ladattiin pyssyt ja karbiinit kaikki yht'aikaa, kiirehtimättä ja juhlallisen vakavasti. Enjolras asetti kolme vartiostoa barrikaadin ulkopuolelle, yhden Chanvrerie-, toisen Prêcheurs-kadulle ja kolmannen Petite-Truanderie-kadun kulmaan.

Ja sitten, kun barrikaadit oli rakennettu, puolustuspaikat määrätty, kiväärit ladattu, vartiot asetettu, seisoivat he yksinään näillä kaameilla kaduilla, missä ei ketään enää liikkunut, mykkien ja ikäänkuin kuolleiden talojen ympäröiminä, joista ei havaittu pienintäkään liikahdusta, keskellä alkavan hämärän kasvavaa pimeyttä, keskellä pimeyttä ja äänettömyyttä, jossa tunsi, että jotakin oli tulossa, ja jossa oli jotakin traagillista ja kauhistuttavaa; siinä he seisoivat, yksinäisinä, aseellisina, päättävinä, tyyninä ja odottaen.

6.

Odotellessa.

Mitä he näinä odotuksen hetkinä tekivät? Meidän kannattaa kertoa siitä, sillä se kuuluu historiaan.

Sillä aikaa kuin miehet latasivat patruunia ja naiset repivät kangasnöhtää haavasiteiksi, sillä aikaa kuin lyijyä ja tinaa sulatettiin luodeiksi palavaan hiilipannuun asetetussa kattilassa, sillä aikaa kuin etuvartijat kädet toistensa kainalossa pitivät vahtia barrikaadilla ja Enjolras, jota toisten oli mahdoton pudistaa kintereistään, vuorostaan piti vartijoita silmällä, – sillä aikaa haeskelivat ja tavoittivat Combeferre, Courfeyrac, Jean Prouvaire, Feuilly, Bossuet, Joly, Bahorel ja vielä moniaat muut toisiaan kuten ennen kouluajan hauskimpina pakinatunteina. Ja kuulkaas, mitä nuo reippaat nuorukaiset, joita vaaran läheisyys kiinnitti yhä läheisemmin toisiinsa, keksivätkään ratokseen tässä kasematiksi muutetun kapakan nurkkauksessa, parin askelen päässä etuvarustuksesta, jonka he itse olivat olleet rakentamassa kokoon? He innostuivat lausuilemaan rakkausrunoja.

Minkälaisia runoja. Kuulkaapa tällaista:

    Tuo vielä palaako sun mielees aika hellä,
    kun elin kanssasi ma ensi nuoruuttain,
    kun muuta halua ei meillä sydämellä,
    kun hyvin puettu ja rakas olla vain!

    Jos sinun ikäsi mun ikähäni liitti,
    me neljääkymment viel' emme olleet, oi
    vaikk' oli talvikin, kevättä meille riitti,
    kotimme pieni, yksinkertainen sen loi!

    Ihanat päivät! Käsikirjaan saimme luottaa,
    Pariisi hurskaana se istui pidoissaan,
    Foy salamoita löi, se kipua voi tuottaa,
    kun neula liivissäs mua pisti toisinaan.

    Asianajajaa mua tuskin kukaan käytti,
    mut Pradoon kun sun vein, sua kaikki katsomaan,
    niin kaunis olithan, mun silmissäni näytti,
    kuin jälkees kääntyneet ois ruusut lavoissaan.

    Kas, mikä kaunotar! ne puhui kuiskaamalla,
    hän varmaan hyvä on! kas, aaltohiukset nuo!
    On lehdet piilossa tuon pienen viitan alla,
    on kukka puhkeeva päähine sievä tuo.

    Käsvarttas pyöreää ma painoin kulkeissamme,
    ja ohikulkijat ne luuloon lumottuun
    jäi, että liittänyt ol' lempi onnessamme
    ihanan toukokuun kanss' armaan huhtikuun.

    Meit onnen satamaan puutarhan portit sulki,
    hedelmän kielletyn me kahden maistoimme,
    nous tuskin sanakaan mun huuliltani julki,
    kun herkkää sydäntäs jo värähdytti se.

    Oi puistot vehreät! Oi päivät jääneet hukkaan!
    Kun kevät raikkahaks sai köyhän asunnon,
    kun jalkas hienoiset sä sujuttelit sukkaan,
    kun tähden kirkkaan näin lävitse ullakon.

    Luin, tutkin Platoa, mut eksyin turhaan vaivaan;
    paremmin kuin Malebranche tai kuin Lamennais
    sä mulle osoitit hyvyyden, armon taivaan,
    kun annoit kukkasen, mist aatos lämpenee.

    Sua palvoin, mulle myös sä olit kuuliainen;
    oi hohdett' ullakon! oi näky hurmaavin,
    kuin aamuin käyskelit sä paitasillas vainen
    ja nuoret silmäsi loit vanhaan peilihin!

    Ken voiskaan unohtaa nää lemmenmuistot lauhat,
    yöt, päivät kultaiset ja huumanhetket nää,
    ja harsot, kukkaset ja silkit, paulat, nauhat,
    kun Amor murrettaan sopersi viehkeää!

    Tulppaanit purkissaan puutarha oli siellä;
    pian verhon hameestas sai ruutu alaston;
    ja saviruukun kun ma löysin, riemumiellä
    japanilaisen toin ma sulle maljakon.

    Ja naurain kuitattiin siell' aina päivät pahat!
    Sun huivis palanut, sun puuhkas kadonnut!
    Ja kuva Shakespearen – niin rakas meille – rahat
    on oivaan atriaan myös kerran hankkinut!

    Kun eessäs anelin, soit mulle armon, anteen.
    Käsvarttas pyöreää ma salaa suutelin.
    Kun kastanjia toit, niin katse kiintyi Danteen:
    foliokoossaan näät se kelpas pöydäksikin.

    Ens kerran sinuhun kun tartuin lumottuna,
    kun unohduimme niin me kuumaan suudelmaan,
    kun poistuit pörröpäin ja kasvoillasi pune,
    ma silloin kalpenin ja uskoin Jumalaan!

    Nuo hetket autuaat kai mielees vielä palaa
    ja seikat pienimmät siell' aarteiks muuttuneet!
    Niin monet aatokset ja hurskaukset salaa,
    ah, taivaan syvyyksiin on sieluist' ylenneet!

Tämä hetki, tämä paikka, nuo esiinmanatut nuoruusmuistot, taivaalle syttyneiden tähtien tuike, autioiden katujen tympeä hiljaisuus, odottavan seikkailun tietymätön loppu, – kaikki ne antoivat liikuttavaa viehätystä näille lempeän runoilijan Jean Prouvairen illan hämärään kuiskailemille säkeille.

Tällä välin oli pienelle barrikaadille sytytetty lyhty ja isolle tuollainen vahasoihtu, joita näkee kannettavan karnevaalitorille ajavain naamioitujen juhlijain rattaiden edessä. Kuten olemme nähneet, olivat nämä soihdut peräisin Sainte-Antoinen etukaupungista.

Tulisoihtu oli asetettu eräänlaiseen katukivistä kyhättyyn holvintapaiseen, jonka kolme seinää suojasi tanssivaa liekkiä tuulenhengeltä ja jonka avoimelta sivulta koko valo heijasti lippuvaatteelle. Katu ja barrikaadi jäivät täten pimeään varjoon, eikä katse erottanut muuta kuin luolalyhdyn synkässä loimossa kylpevän punalipun.

Tuo aavemainen valaistus antoi vallankumouslipun purppuralle entistäkin kaameamman palon.

7.

Billettes-kadulla mukaan tullut mies.

Oli jo aivan pimeä, mutta vielä ei kuulunut mitään. Kuului tosin sekavaa melua ja tuolloin tällöin yhteislaukauksia, mutta pitkien väliaikojen päästä ja kaukaa. Tämä lykkäys oli merkki siitä, että hallitus odotti aikaansa ja kokosi voimiaan. Nämä viisikymmentä miestä odottivat kuuttakymmentätuhatta.

Enjolras tunsi sitä kärsimättömyyttä, joka tarttuu voimakkaihin sieluihin, kun ankaria tapahtumia on ovella. Hän meni etsimään Gavrochea, joka istui alakerran salissa tekemässä patruunia kahden talikynttilän valossa, jotka oli varmuuden vuoksi asetettu tiskille, kun kaikilla pöydillä oli ruutia. Näiden kynttiläin valo ei näkynyt ulkopuolelle. Kapinoitsijat olivat sitäpaitsi olleet siksi varovaisia, etteivät sytyttäneet valoa ylempiin kerroksiin.

Gavroche oli tällä hetkellä hyvin vakavan näköinen, vaikka ei juuri patruunain vuoksi.

Billettes-kadun mies oli äsken tullut alakerran saliin ja istuutunut vähimmän valaistun pöydän ääreen. Hän oli saanut osalleen suurimallisen jalkaväen kiväärin, jota hän piti jalkainsa välissä. Gavroche, jolla siihen saakka oli ollut tuhannen touhua, oli ennen tuskin huomannut tätä miestä.

Kun mies tuli sisään, seurasi Gavroche häntä konemaisesti katseellaan ja ihaili hänen kivääriänsä. Mutta sitten, kun mies oli istuutunut, nousi gamin äkkiä. Jos joku tätä ennen olisi tarkannut miestä, olisi hän huomannut, kuinka erikoisen tarkkaavasti hän katseli kaikkea barrikaadilla ja kapinallisten joukossa; mutta saliin tultuaan hän oli vaipunut jonkinlaiseen syvään mietiskelyyn eikä näyttänyt enää huomaavan, mitä tapahtui. Gavroche lähestyi tätä mietiskelevää miestä ja alkoi kierrellä hänen ympärillään varpaisillaan niinkuin liikutaan nukkuvan ääressä, jota ei tahdota herättää. Hänen lapsellisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan näkyi kaikki ne vanhan ihmisen ilmeet, jotka merkitsevät: Eihän toki!... Se ei ole mahdollista!... Minä näen näkyjä!... Minä uneksin!... Mutta olisiko sittenkin?... On kuin onkin!... Ei sittenkään! ... ja niin edespäin. Gavroche asettui kantapäilleen, puristi käsiänsä nyrkkiin housujensa taskussa, käänteli kaulaansa kuin lintu ja työnsi alahuultaan ulos merkitsevällä tavalla, joka todisti hänen oveluuttaan.

Hän oli yht'aikaa hämmästynyt, epävarma, epäilevä, vakuutettu, häikäisty. Hän oli kuin eunukkipäällikkö orjamarkkinoilla nähdessään Venuksen rumien naisten joukossa tai taiteenharrastaja, joka keksii Rafaelin vanhojen savuttuneiden maalausten joukossa. Asia askarrutti hänen koko sieluansa: vainuvaa vaistoa ja harkitsevaa ymmärrystä. Oli ilmeistä, että Gavrochelle oli tapahtunut jotakin tavatonta.

Juuri tällä hetkellä tuli Enjolras hänen luokseen.

"Sinä olet pieni", sanoi Enjolras, "sinua ei huomata. Mene ulos barrikaadeista, hiivi pitkin seinävieriä, katsele vähän ympärillesi kaduilla ja tule sitten takaisin sanomaan, mitä tapahtuu."

Gavroche asettui koppavaksi.

"Vai kelpaa ne pienetkin sentään johonkin!" sanoi hän. "Hyväpä edes se! Minä menen. Mutta sillä välin neuvon teitä luottamaan pieniin ja epäilemään suuria..."

Kohottaen päätään ja alentaen ääntään lisäsi Gavroche viitaten Billettes-kadulta tulleeseen mieheen:

"Näettekö tuota suurta miestä tuolla?"

"No, mikä sen on?"

"Se on poliisiurkkija."

"Oletko varma siitä?"

"Olen, siitä ei ole kahta viikkoa, kun hän tarttui minua korvaan ja veti alas Pont Royalin sillankaiteelta, missä olin hengittämässä raikasta ilmaa."

Enjolras poistui nopeasti ja kuiskasi hyvin hiljaa muutamia sanoja eräälle lähellä olevalle työmiehelle. Tämä meni nopeasti ulos salista ja palasi melkein heti kolme muuta mukanaan. Nämä neljä miestä, kaikki leveäharteisia kantajia, menivät sen jälkeen tekemättä mitään, joka olisi voinut herättää Billettes-kadun miehen huomiota, ja asettuivat sen pöydän ympärille, minkä ääressä mies istui, ilmeisesti valmiina käymään mieheen käsiksi.

Enjolras lähestyi nyt miestä ja kysyi häneltä:

"Kuka te olette?"

Tästä äkkiä tehdystä kysymyksestä hätkähti mies. Hän loi katseensa Enjolras'n avointen silmäin pohjaan saakka ja näytti käsittävän hänen ajatuksensa. Hän hymyili mitä halveksivimmalla, mitä tarmokkaimmalla ja päättävimmällä tavalla ja vastasi ylvään vakavasti: "Minä näen, kuinka asia on... No niin."

"Te olette siis poliisiurkkija?"

"Minä olen viranomaisten asiamies."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Javert."

Enjolras antoi merkin miehille. Silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Javert oli ehtinyt käännähtää, oli hänet kaadettu lattialle, sidottu ja tarkastettu.

Häneltä tavattiin kahden lasin välissä oleva pieni pyöreä kortti; sen toisella puolella oli Ranskan vaakuna ja sanat: Surveillance et vigilance ja toisella puolella oli: Javert, poliisitarkastaja, kaksikuudettavuotias, ja sen alla silloisen poliisiprefektin Gisquet'n nimi.

Hänellä oli sitäpaitsi kello ja kukkaro, jossa oli muutamia kultarahoja. Hänen annettiin pitää kukkaro ja kello. Kellotaskun pohjalta tavattiin vielä taitettu paperi, jonka Enjolras aukaisi lukien siitä seuraavat poliisiprefektin omakätisesti kirjoittamat rivit:

"Kun poliisitarkastaja Javert on suorittanut poliittisen tehtävänsä, on hänen erikseen otettava selko, mitä perää on ilmiannossa, että pahantekijät puuhailevat jotakin Seinen oikealla rannalla Jenan-sillan lähistöllä."

Kun tarkastus oli toimitettu, nostettiin Javert ylös, mutta hänen kätensä sidottiin selän taa ja hänet itsensä köytettiin kiinni siihen kuuluisaan patsaaseen, josta kapakka muinoin oli saanut nimensä.

Gavroche, joka oli tarkannut kohtausta ja hiljaisella päännyökkäyksellä hyväksynyt kaikki, lähestyi nyt Javertia ja sanoi:

"Tällä kertaa on luullakseni hiiri kaapannut kissan."

Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että se oli suoritettu, ennenkuin siitä huomattiin mitään kapakan ulkopuolella. Javert ei ollut edes huudahtanut. Kun Courfeyrac, Bossuet, Joly, Combeferre ja muut näkivät, että Javert oli sidottu pylvääseen, riensivät he sinne.

Vaikka sidottuna selkä pylvästä vasten ja köytettynä niin lujaan, ettei voinut liikuttaa jäsentäkään, piti Javert päätänsä pystyssä pelkäämättömän tyynenä niinkuin ainakin mies, joka ei ole koskaan valehdellut.

"Se on poliisiurkkija", sanoi Enjolras.

Senjälkeen hän kääntyi Javertin puoleen sanoen:

"Teidät ammutaan kymmenen minuuttia ennen kuin barrikaadi vallataan."

Ääni mahdollisimman käskevänä vastasi Javert:

"Miksei heti?"

"Koska me säästämme ruutia."

"Tehkää sitten loppu puukonpistolla."

"Vakooja", vastasi ylevämielinen Enjolras, "me olemme tuomareita emmekä murhaajia."

Sitten hän huusi Gavrochen luokseen ja sanoi'

"Mene nyt työhösi ja tee niinkuin sanoin."

"Heti", vastasi Gavroche.

Mutta juuri kun hänen piti lähteä, pysähtyi hän ja lisäsi:

"Se oli totta. Teidän pitää antaa minulle hänen kiväärinsä. Minä jätän musikantin teille, mutta klarinetin tahdon itse."

Katupoika teki sen jälkeen sotilaallisen tervehdyksen ja pimisi hilpeänä suuren barrikaadin reiästä ulos.

8.

Useita kysymysmerkkejä erään Le Cabuc-nimisen miehen takia, jonka nimi ehkä ei ollut Le Cabuc.

Se traagillinen kuvaus, jonka olemme ottaneet tehtäväksemme, ei olisi täydellinen, eikä lukija voisi saada käsitystä näiden yhteiskuntaisvallankumouksellisten synnytystuskain ja kouristusten suurenmoisten hetkien todellisesta hahmosta, jos jättäisimme pois tästä luonnoksesta erään villiä ja eepillistä kauhua huokuvan sivukohtauksen, joka sattui melkein heti Gavrochen lähdettyä.

Kuten tiedetään, on väenkokousten laita sama kuin lumipallon; ne keräävät eteenpäin vyöryessään mukaansa joukon meluavia ihmisiä. Nämä ihmiset eivät kysy toisiltaan, mistä mikin tulee. Niiden joukossa, jotka olivat liittyneet Enjolras'n, Combeferren ja Courfeyracin johtamaan joukkoon, oli eräs mies, jolla oli yllään hartioilta kulunut kantajan puku; tämä huitoili, kirkui ja käyttäytyi kuin juopunut villi. Tämä mies, jonka nimi tai valenimi oli Le Cabuc ja jota ne, jotka sanoivat hänet tuntevansa, eivät todellisuudessa lainkaan tunteneet, oli tai oli olevinaan juovuksissa ja oli muutamien muiden kanssa asettunut pöydän ääreen, jonka he olivat raahanneet ulos kapakasta. Samalla kuin tämä Le Cabuc koetti saada seurakumppaneitaan juomaan, näytti hän mietiskelevänä tarkkaavan kauimpana barrikaadin piirissä olevaa suurta taloa, jonka viisi kerrosta vallitsivat koko katua ja jonka julkisivu oli Saint-Denis-kadulle päin. Äkkiä hän huudahti:

"Tiedättekö, toverit, tuosta talosta pitäisi ampua. Jos me seisoisimme sen ikkunoissa, niin sitten olisi piru, jos kukaan pääsisi kulkemaan tätä katua."

"Niin, mutta talo on suljettu", huomautti joku juomakumppaneista.

"No kolkuttakaamme."

"Ei sitä avata."

"No isketään sitten portti sisään."

Le Cabuc juoksi samassa portille, jolla oli hyvin suuri portinkolkutin, ja kolkutti. Porttia ei avattu. Hän kolkutti toisen kerran. Ei kukaan vastannut. Kolmannen kerran. Sama äänettömyys.

"Onko siellä ketään?" huusi Le Cabuc.

Ei kukaan liikahtanut talossa.

Silloin hän tarttui kivääriin ja alkoi sen perällä kolhia porttia. Se oli vanha, matala ja kapea holviportti, sisäpuolelta rautalevyillä tuettu, oikea linnanportti. Pyssynperän iskut tärisyttivät taloa, mutta eivät rikkoneet porttia.

Luultavasti olivat talon asukkaat kuitenkin tulleet levottomiksi, sillä vihdoin näkyi valoa eräässä pienessä kolmannen kerroksen luukussa. Luukku avattiin ja siitä pisti esiin talon portinvartijan, harmaahapsisen ukon hurskaat ja pelästyneet kasvot.

Mies herkesi kolkuttamasta.

"Hyvät herrat, mitä tahdotte?" kysyi portinvartija.

"Avatkaa!" sanoi Le Cabuc.

"Hyvät herrat, se ei käy laatuun."

"Avatkaa kuitenkin!"

"Mahdotonta, herrat."

Le Cabuc tarttui kivääriinsä ja tähtäsi portinvartijaa; mutta kun hän seisoi alhaalla kadulla ja oli jo sangen pimeä, ei portinvartija voinut häntä nähdä.

"Avaatko vai etkö?"

"En, hyvät herrat."

"Jaa, että et?"

"En voi, hyvät..."

Portinvartija ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Laukaus oli pamahtanut, luoti mennyt sisään leuasta ja tullut ulos niskasta katkaisten kurkkusuonen. Ukko lusahti kasaan äännähtämättä. Kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui, sitten ei näkynyt muuta kuin liikkumaton pää luukun reunalla ja vähän vaaleaa savua, joka kiemurteli kattoa kohti.

"Kas noin!" sanoi Le Cabuc ja laski pyssynperän katuun.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun tunsi raskaan käden olallaan kuin kotkankynnen ja kuuli äänen sanovan:

"Polvillesi!"

Murhaaja kääntyi ja näki edessään Enjolras'n kalpeat ja kylmät kasvot. Enjolras'lla oli pistooli kädessä.

Laukauksen pamahtaessa hän oli rientänyt paikalle.

Vasemmalla kädellään hän oli tarttunut yht'aikaa Le Cabucin kauluriin, puseroon, paitaan ja housunkannattimeen.

"Polvillesi!" toisti hän.

Ja vastustamattomasti painoi kaksikymmenvuotias hintelä nuorukainen tanakan ja väkevän kantajan polvilleen lokaan. Le Cabuc yritti tehdä vastarintaa, mutta tunsi olevansa ikäänkuin yli-inhimillisen käden painamana.

Kalpeana, kaula paljaana ja hiukset hulmuten muistutti Enjolras naisellisine kasvoineen tällä hetkellä muinaisuuden Temistä. Hänen levinneet sieraimensa ja alasluotu katseensa antoivat hänen ankaralle kreikkalaiselle profiililleen sen samalla vihastuneen ja viattoman ilmeen, joka vanhan maailman käsityksen mukaan kuului oikeudelle.

Kaikki barrikaadilla olijat olivat rientäneet paikalle ja asettuneet laajaan piiriin ymmärtäen, että oli mahdotonta sanoa sanaakaan sen näytelmän edessä, joka heitä nyt odotti.

Voitettu Le Cabuc ei yrittänytkään enää vastarintaa, vaan hänen joka jäsenensä vapisi. Enjolras laski kätensä irti ja otti esiin kellonsa.

"Kokoa ajatuksesi", sanoi hän. "Rukoile tai ajattele! Sinulla on minuutti aikaa."

"Armoa!" mutisi murhaaja. Sen jälkeen hän painoi päänsä alas ja sopersi joitakin hämäriä kirouksia.

Enjolras ei kääntänyt katsettaan kellosta. Kun minuutti oli kulunut, pisti hän kellon taskuunsa. Kun tämä oli tehty, tarttui hän tukasta kiinni Le Cabucia, joka ulisten kyykertyi kuin kerä hänen polviensa eteen, ja asetti pistoolinsa suun hänen korvansa kohdalle. Moni pelkäämätön mies, joka niin levollisesti oli antautunut tähän seikkailuun, käänsi nyt päänsä pois.

Kuului laukaus, murhaaja lusahti kasvoilleen kadulle, ja Enjolras suoristihe ja katsoi ympärilleen silmä kovana ja ankarana.

Sitten hän potkaisi ruumista ja sanoi:

"Heittäkää ulos tuo!"

Kolme miestä nosti roiston ruumiin, joka vielä nytkähteli kadonneen elämän viimeisiä tiedottomia kouristuksia, ja heitti sen pienemmän barrikaadin yli Mondétour-kadulle.

Enjolras oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän koroitti äänensä. Kaikki olivat hiljaa.

"Kansalaiset", sanoi hän, "se, mitä tuo mies teki, on inhoittavaa, ja se, mitä minä tein, on kauheata. Hän teki murhan ja senvuoksi minä hänet tapoin. Minun täytyi tehdä se, sillä kansannousennan täytyy ehdottomasti noudattaa kuria. Murha on täällä rikos vielä suuremmassa määrässä kuin muissa oloissa; me olemme vallankumouksen silmien edessä, me olemme tasavallan pappeja, me olemme velvollisuuden teurasuhreja eikä meidän taistelustamme saa sanoa mitään halventavaa. Niinpä olen minä tuominnut tuon miehen, tuominnut hänet kuolemaan. Mitä minuun itseeni tulee, oli minun pakko tehdä, minkä tein, mutta minä inhoan sitä kuitenkin, ja senvuoksi olen tuominnut itsenikin, ja te saatte ennen pitkää nähdä, minkä tuomion olen itselleni langettanut."

Kuulijoita pöyristytti.

"Me jaamme sinun kohtalosi!" huusi Combeferre.

"Olkoon", jatkoi Enjolras. "Mutta vielä yksi sana. Kun tapoin tuon miehen, tottelin välttämättömyyttä, mutta välttämättömyys on vanhan maailman hirviöitä, välttämättömyyttä sanotaan Kohtaloksi. Edistyksen laki on, että hirviöiden on hävittävä enkelien tieltä ja Kohtalon väistyttävä veljeyden edestä. Tämä hetki on sellainen, ettei minun sovi lausua sanaa rakkaus. Mutta minä lausun sen kuitenkin ja ylistän sitä. Rakkaus, sinun on tulevaisuus. Kuolema, minä käytän sinua, mutta minä vihaan sinua. Kansalaiset, tulevaisuudessa ei ole oleva pimeyttä eikä ukkoseniskuja, ei raakaa tietämättömyyttä eikä veristä kosto-oikeutta. Niinkuin ei enää ole Saatanaa, ei myöskään ole Mikaelia. Tulevaisuudessa ei ihminen tapa toista, maa on säteilevä, ihmiskunta rakastavainen. Se päivä on tuleva, kansalaiset, jolloin kaikki on oleva yksimielisyyttä, sopua, valoa, iloa ja elämää, niin, se on tuleva, ja jotta se tulisi, senvuoksi menemme me nyt kuolemaan."

Enjolras vaikeni. Hänen neitseelliset huulensa sulkeutuivat taas; hän seisoi hetken liikkumattomana kuin kuvapatsas sillä paikalla, missä oli vuodattanut toisen ihmisen veren. Hänen harhaileva katseensa sai kaikki hänen ympärillään puhelemaan vain hiljaa.

Jean Prouvaire ja Combeferre puristivat ääneti toistensa käsiä ja nojaten toisiinsa barrikaadin nurkassa he katselivat säälien ja ihaillen vakavaa nuorta miestä, joka samalla kertaa oli pyöveli ja pappi, kirkas kuin kristalli, mutta myöskin kristallin kova.

Sanokaamme heti, että myöhemmin taistelun jälkeen, kun ruumiit vietiin ruumishuoneeseen ja tarkastettiin, tavattiin Le Cabucilla poliisin virkamerkki. Tämän kirjan tekijällä on vuonna 1848 ollut käsissään se erikoisraportti, joka tästä asiasta vuonna 1832 annettiin poliisiprefektille.

Lisätkäämme myöskin, että jos saa uskoa poliisien keskuudessa liikkuvaa outoa, mutta arvatenkin perusteltua huhua, oli Le Cabuc sama mies kuin Claquesous. Totta on ainakin, että Le Cabucin kuoleman jälkeen ei koskaan enää tullut puhetta Claquesous'sta. Claquesous ei ole jättänyt mitään jälkeä katoamisestaan; näyttää kuin hän olisi sulanut näkymättömään. Hänen elämänsä oli ollut pimeyttä; hänen loppunsa oli yötä.

Koko kapinallisjoukko oli vielä järkytettynä tästä traagillisesta oikeudenkäynnistä, niin äkkiä alkaneesta ja pian päättyneestä, kun Courfeyrac jälleen näki barrikaadilla saman pienen nuorukaisen, joka oli aamulla ollut hänen luonaan kysymässä Mariusta.

Tämä nuorukainen, joka oli rohkean ja huolettoman näköinen, oli pimeän tultua jälleen liittynyt kapinallisiin.

KOLMASTOISTA KIRJA

MARIUS ASTUU VARJOON.

1.

Plumet-kadulta Saint-Denis-kortteliin.

Se ääni, joka pimeässä oli kutsunut Mariusta Chanvrerie-kadun barrikaadille, oli tuntunut hänestä kohtalon ääneltä. Hän halusi kuolla ja tilaisuus siihen tarjoutui; hän kolkutti haudan ovea ja pimeässä ojensi käsi hänelle sen avainta. Tällaiset pimeässä epätoivoiselta kuuluvat äänet ovat houkuttelevia. Marius taivutti syrjään rautapuolan, joka niin monta kertaa oli päästänyt hänet läpi, poistui puutarhasta ja sanoi: "Olkoon niin!"

Täynnä tuskaa, ilman ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan, kykenemättä ottamaan mitään vastaan kohtalolta näiden kahden, nuoruuden ja lemmen huumauksessa vietetyn kuukauden jälkeen, kaikkien epätoivon unelmain valtaan joutuneena hän halusi vain saada kaikki loppumaan niin pian kuin mahdollista.

Hän alkoi kävellä hyvin ripeästi. Sattumalta hän oli asestettu, sillä hänellä oli Javertin pistoolit mukanaan.

Nuorukaisen, jonka hän oli ollut äsken näkevinään, hän oli nyt kadottanut näkyvistään kaduilla.

Marius, joka oli mennyt Plumet-kadulta bulevardin yli, tuli sitten esplanaadin, Pont des Invalides'in, Champs Élysée'n ja Place Louis XV:n kautta Rivoli-kadulle. Siellä olivat makasiinit auki, kaasu paloi arkadien alla, naiset tekivät kauppaa puodeissa, syötiin jäätelöä Café Laiter'ssa ja leivoksia Pâtisserie-Angleisessa. Ainoa tavattomuus oli, että muutamia postivaunuja kiiti nelistäen Hôtel des Princes'istä ja Hôtel Meuricesta.

Passage Delormen kautta Marius tuli Saint-Honoré-kadulle. Siellä oli puodit suljettu, kauppiaat seisoskelivat puoliavointen porttiensa ääressä jutellen, jalankulkijoita liikkui edestakaisin, lyhdyt oli sytytetty, toisesta kerroksesta alkaen oli kaikki ikkunat valaistu, kuten tavallisesti.

Palais-Royalin edustalla olevalla aukiolla oli ratsuväen osasto.

Marius kulki Saint-Honoré-katua pitkin. Kuta kauemmaksi hän tuli Palais-Royalista, sitä harvemmassa hän näki valaistuja ikkunoita; puodit oli suljettu, keskustelijoita ei näkynyt porttien edustalla, katu kävi yhä pimeämmäksi ja samalla kävi väkijoukko tiheämmäksi. Sillä jalankulkijoita oli täällä tungokseen saakka. Tässä tungoksessa ei kukaan puhunut, mutta siitä huolimatta kuului siitä synkeää sorinaa.

L'Arbre-Sec-kadun vesialtaan luona alkoivat "kansan kokoukset", synkeät, liikkumattomat ryhmät, joita seisoi tulevien ja menevien keskessä kuin kivet keskellä juoksevaa vettä.

Prouvaire-kadun päässä ei väkijoukko enää liikkunut. Tämän massan takana, Roule- ja Prouvaire-katujen varrella ei ollut enää ainoatakaan valaistua ikkunaa. Näillä kaduilla näkyi vain katulyhtyjä, joiden yksinäiset, kapenevat rivit häipyivät silmänkantaman taa. Katulyhdyt muistuttivat siihen aikaan suuria, punaisia tähtiä, jotka riippuivat langoissa ja loivat kadulle suurten hämähäkkien muotoisia varjoja. Nämä kadut eivät olleet autioita. Niillä näki liikkuvan pistimin varustettuja kiväärejä ja nuotiota pitäviä sotaväenosastoja. Kukaan utelias ei mennyt tämän rajan yli. Siinä loppui väkijoukko ja alkoi armeija.

Mariuksella oli sellaisen miehen luja tahto, jolla ei enää ole mitään toivoa. Häntä oli kutsuttu, hänen täytyi mennä. Hänen onnistui puikkelehtia väkijoukon ja nuotiolla olevien sotaväenosastojen läpi, ohi partioiden ja vartiostojen. Hän tuli kiertotietä Béthisy-kadulle ja kääntyi kulkemaan Halleja kohti. Bourdonnais-kadun kulmassa ei enää ollut katulyhtyjä.

Tultuansa väkijoukon piirin ja sotaväen alueen läpi hän tunsi ympäristössään jotakin kaameaa. Ei yhtään kulkijaa kadulla, ei ainoatakaan sotamiestä, ei valoa, ei mitään; hän tunsi jäätävää kylmyyttä. Näille kaduille astuessa tuntui kuin olisi mennyt kellariin.

Marius jatkoi kuitenkin kulkuaan.

Hän astui muutaman askelen. Joku juoksi ihan hänen ohitseen. Oliko se mies? Oliko se nainen? Oliko useampia? Hän ei olisi voinut sanoa. Se oli livahtanut hänen ohitseen ja kadonnut.

Monen mutkan jälkeen hän tuli eräälle pienelle kadulle, jota hän arveli Poterie-kaduksi. Keskellä tätä katua tuli vastaan sulku. Hän ojensi käsiään eteenpäin ja tunnusteli. Siinä oli nurinkaadetut rattaat; hän tunsi jaloissaan vesilätäköitä, kuoppia, irrallisia tai yhteenkasattuja katukiviä. Se oli alulle pantu, mutta sitten keskeneräiseksi jätetty barrikaadi. Hän kiipesi kivikasojen yli ja tuli sulun toiselle puolelle. Hän kulki eteenpäin talojen seiniä tunnustellen. Vähän matkan päässä hän oli näkevinään jotakin valkoista edessään. Hän meni lähemmäksi ja valkoinen näky sai selvän muodon. Siinä oli ne kaksi valkoista hevosta, jotka Bossuet oli aamulla riisunut omnibussin edestä ja jotka koko päivän olivat harhailleet kadulta toiselle ja vihdoin pysähtyneet tänne.

Marius jätti hevoset taakseen. Juuri kun hän tuli eräälle kadulle, joka hänen laskelmiensa mukaan oli Central-Social-katu, viuhahti ties mistä tullut kiväärinkuula aivan hänen ohitseen ja läpäisi ihan hänen päänsä päällä kuparisen parranajokulhon, joka riippui erään parturinpuodin kylttinä. Vielä vuonna 1846 saattoi nähdä tämän läpiammutun kulhon Central-Social-kadun varrella Hallien kulmassa.

Tämä laukaus osoitti ainakin elämää. Mutta sitten oli taas kaikki kuollutta.

Koko tämä vaellus oli kuin astumista pilkkopimeitä portaita alas.

Siitä huolimatta Marius jatkoi matkaansa.

2.

Pariisi pöllönlennosta katsoen.

Jos tällä hetkellä olisi voinut liidellä Pariisin yllä yölepakon tai pöllön siivillä, olisi nähnyt kaamean näytelmän.

Koko vanha Hallien kortteli, joka on kuin kaupunki kaupungissa, Saint-Denis- ja Saint-Martin-katujen leikkaama, missä tuhansia pikkukatuja kulkee ristiin rastiin ja jonka kapinalliset olivat tehneet linnakseen ja asemapaikakseen, olisi lentäjästä näyttänyt suurelta, pimeältä, Pariisin keskelle kaivetulta kuopalta. Katulyhtyjen särkemisen ja ikkunain peittämisen vuoksi sammui siellä kaikki valo, kaikki elämä, kaikki melu, kaikki liike. Kapinan näkymätön poliisi valvoi kaikkialla ja piti yllä järjestystä, s.o. pimeyttä. Pienen joukon upottaminen laajaan pimeyteen, jokaisen taistelevan moninkertaistuttaminen niillä mahdollisuuksilla, joita tämä pimeys tuottaa, on kansannousun välttämätön taktiikka. Pimeän tultua olisi joka ikkunaan, josta oli nähty valoa, ammuttu luoti. Eikä mitään liikkunut. Taloissa vallitsi vain säikähdys, suru, hämminki, kaduilla taas jonkinlainen pyhä kammo. Siellä ei voinut erottaa edes ikkunain ja kerrosten pitkiä rivejä, savutorvien ja kattojen epätasaisuuksia tai likaisen ja märän katukiveyksen epämääräistä heijastusta. Silmä, joka ylhäältä olisi tarkannut tätä pimeää massaa, olisi ehkä siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä, voinut erottaa epämääräistä valonhäivettä ja siinä ihmeellisiä, outoja, rauniomaisia piirtoja; ne olivat ne kohdat, missä barrikaadit olivat. Kaikki muu oli pimeää merta, sumuista, raskasta, kaameaa, josta liikkumattomina, synkkinä varjoina kohosivat Saint-Jacques'in tapuli, Saint-Merryn kirkko ja kolme tai neljä muuta rakennusta, jotka ihminen tekee jättiläisiksi ja pimeys kummituksiksi.

Yltympäri tätä autiota ja levottomuutta herättävää labyrinttia, niissä kortteleissa, missä vilkas pariisilainen liikenne ei vielä ollut seisahtunut ja missä yksinäisiä katulyhtyjä vielä loisti, olisi ilmassa liitelevä katselija voinut huomata sapelien ja pistinten metallivälkettä, tykistövaunujen kumeaa kulkua ja äänettömien, joka hetki suurenevien pataljoonain vilinää; peloittava vyö, joka hitaasti kiristyi kapinan ympärille.

Saarrettu kortteli oli nyttemmin vain salaperäinen luola, josta ei näkynyt muuta kuin pimeyttä.

Mutta pöyristyttävää pimeyttä, täynnä ansoja, täynnä tuntemattomia ja pelättäviä loukkauskiviä, joiden keskeen oli kamalaa tunkeutua ja kauhistuttavaa jäädä, missä sisääntunkijaa kammotti se, mikä häntä odotti, ja odottajaa kammotti se, minkä tuleman piti. Näkymättömiä taistelijoita linnoittui joka kadunkulmaan, kuolema oli väijyksissä paksun pimeän piilossa. Ei mitään muuta valoa ollut tämän jälkeen odotettavissa kuin kiväärien tulta, ei mitään muuta kohtausta kuin kuoleman äkillistä ja nopeaa ilmestymistä. Missä? Miten? Milloin? Sitä ei tiedetty, tiedettiin vain, että se oli varmaa ja välttämätöntä. Täällä, tällä taistelulla paalutetulla paikalla, oli hallituksen ja kansannousun, kansalliskaartin ja kansanyhdistysten, porvariluokan ja kapinan hapuiltava eteenpäin iskeäkseen yhteen. Kummallakin puolella oli sama pakko. Ainoa mahdollinen pääsy sieltä oli lähtö joko voittajana tai vainajana. Tilanne oli niin äärimmilleen kärjistynyt, pimeys niin ylivaltainen, että pelkureinkin tunsi itsensä päättäväiseksi ja rohkein pelästyneeksi.

Muuten vallitsi kummallakin puolella sama raivo, katkeruus ja päättäväisyys. Toisille oli eteenpäinmeno samaa kuin varma kuolema, mutta kukaan ei epäröinyt; toisille oli paikalleenjäänti varma kuolema, mutta kukaan ei ajatellutkaan poistua.

Oli välttämätöntä, että kaikki olisi lopussa seuraavana päivänä, että voitto jäisi puolelle tai toiselle, että kansannoususta tulisi joko vallankumous tai ajattelematon yritys. Hallitus oivalsi sen yhtä hyvin kuin puolueetkin, pieninkin porvari oivalsi sen. Siitä se tuskan tunne, joka sekaantui tämän korttelin läpinäkymättömään pimeyteen, missä asia oli ratkaistava; siitä kaksinkertainen levottomuus tämän pimeyden ympärillä, mistä katastrofi uhkasi. Sieltä kuului vain yksi ääni, riipaiseva kuin kuolemankorina, uhkaava kuin kirous, Saint-Merryn hätäkellon. Ei mikään saattanut olla jäätävämpää kuin tämän pimeässä valittavan kellon säikähtynyt ja epätoivoinen ääni.

Kuten usein sattuu, näytti luonto sopineen ihmisten kanssa siitä, mitä tehtäisiin. Ei mikään häirinnyt kokonaisuuden surullista sopusointua. Tähdet olivat kadonneet; paksu pilvivaippa peitti taivaan synkkiin poimuihinsa. Kuolleiden katujen yllä oli musta taivas, ikäänkuin tämän suunnattoman haudan päälle olisi levitetty suunnaton suruharso.

Kun vielä vain poliittista laatua olevaa yhteentörmäystä valmistettiin tällä paikalla, joka jo oli ollut niin monen vallankumouksellisen tapahtuman todistajana, kun nuoriso, salaseurat, oppilaitokset periaatteiden ja keskiluokka etujen nimessä lähenivät toisiaan iskeäkseen yhteen ja paiskatakseen toisensa maahan, kun jokainen joudutti kriisin viimeisen, ratkaisevan hetken tuloa, kuului kaukaa tästä korttelista ja sen ulkopuolelta, vanhan, kurjuuden asuman Pariisin pohjatonten luolien syvyydestä, jonka onnellisen ja rikkaan Pariisin loisto peittää varjoon, kansan synkeän äänen kumea jylinä.

Samalla kauhistuttava ja pyhä ääni, johon on sekoitettu pedon ulinaa ja Jumalan ääntä, joka peloittaa heikkoja ja varoittaa viisaita, joka samalla kertaa tulee alhaalta kuin leijonan karjunta ja ylhäältä kuin ukkosen jylinä.

3.

Uloin raja.

Marius oli ehtinyt Hallien luo.

Siellä oli kaikki vielä hiljaisempaa, pimeämpää ja liikkumattomampaa kuin läheisillä kaduilla. Olisi voinut sanoa, että haudan jääkylmä lepo oli noussut maasta ja levittäytynyt tänne.

Tätä pimeää taustaa vasten piirsi kuitenkin punertava valo niiden korkeiden talojen katonreunan, jotka sulkivat Chanvrerie-kadun Saint-Eustacheen päin. Se oli Corinthen barrikaadilla palavan soihdun heijastusta. Marius oli suunnannut askelensa tätä valoa kohti. Se oli opastanut häntä Marché-aux-Poirées'hen, mistä hän huomasi Prêcheurs-kadun mustan kuilun. Hän meni tälle kadulle. Kapinallisten vartio, joka oli kadun toisessa päässä, ei huomannut häntä. Hän tunsi olevansa nyt ihan likellä sitä, mitä etsi, ja kulki eteenpäin varpaisillaan. Tällä tavoin hän saapui sen lyhyen Mondétour-kadun pätkän nurkkaan, jonka Enjolras, kuten muistettaneen, oli jättänyt ainoaksi yhdyssiteeksi ympärillä olevan seudun kanssa. Viimeisen vasemmalla olevan talon nurkassa hän pisti esiin päänsä ja katseli Mondétour-kadulle.

Vähän kauempana tämän ja Chanvrerie-kadun muodostamasta pimeästä kulmauksesta, joka loi leveän varjon, mihin hän itse peittyi, huomasi hän katukiveyksellä valonhäivettä, pienen osan kapakkaa ja sen takana lepattavan marshallin eräänlaisen muodottoman muurin sisällä sekä muutamia miehiä, jotka istuivat kyyryssä, kiväärit polvien välissä. Kaikki tämä oli vain kymmenen sylen päässä hänestä. Tämä oli barrikaadin sisäpuolta.

Kadun oikeanpuoleiset talot peittivät häneltä muun kapakan osan, suuren barrikaadin ja lipun.

Mariuksella oli nyt jäljellä vain yksi askel.

Silloin istuutui onneton nuorukainen kadun nurkkakivelle, pani käsivartensa ristiin ja ajatteli isäänsä.

Hän ajatteli sankarillista eversti Pontmercyä, joka oli ollut niin urhoollinen sotilas, joka tasavallan aikana oli puolustanut Ranskan rajaa ja keisarin aikana tunkeutunut Aasian rajalle, joka oli nähnyt Genovan, Aleksandrian, Milanon, Torinon, Madridin, Wienin, Dresdenin, Berliinin ja Moskovan, joka Euroopan kaikille taistelutanterille oli jättänyt pisaroita samaa verta, jota Mariuksen suonissa virtasi, joka ennen aikojaan oli harmennut noudattaessaan sotakurin vaatimuksia ja päällikön velvollisuuksia, joka miekka vyöllä, poletit olkapäillä, kokardi mustana ruudinsavusta, otsa kypärän uurtamana, oli viettänyt elämänsä parakeissa, leirissä, nuotiolla ja sairaalassa ja joka kahdenkymmenen vuoden kuluttua oli palannut suurista sodista arpinaamana, mutta hymyilevänä, vaatimattomana, tyynenä, ihannoitavana, puhtaana kuin lapsi, tehtyään kaikkensa Ranskan hyväksi eikä mitään sitä vastaan.

Hän sanoi itselleen, että nyt oli hänenkin päivänsä tullut, hänen hetkensä lyönyt, että hän, niinkuin hänen isänsä ennen häntä, tulisi olemaan urhoollinen, pelkäämätön, rohkea, menemään kuulia vastaan, tarjoamaan rintaansa pistimille, vuodattamaan vertansa, etsimään vihollista, etsimään kuolemaa, että hän vuorostaan nyt meni sotaan ja taistelutanterelle, että se taistelutanner, jolla hän esiintyisi, oli katu, ja että se sota, johon hän lähti, oli kansalaissotaa.

Hän näki kansalaissodan kuin eteensä auenneen kuilun ja ymmärsi syöksyvänsä siihen.

Silloin häntä pöyristytti.

Hän ajatteli isänsä miekkaa, jonka hänen äidinisänsä oli myynyt vaatekauppiaalle ja jota hän, poika, oli niin katkerasti kaivannut. Hän sanoi itselleen, että tämä urhoollinen ja puhdas miekka oli tehnyt oikein karttaessaan häntä ja suuttuneena piiloutuessaan pimeyteen ja että se oli tällä tavoin karttanut häntä senvuoksi, että se oli ymmärtäväinen ja näki tulevaisuuteen, että se aavisti kapinaa, katutaistelua, ampumista kellarinluukuista ja iskemistä vastustajan selkään, että tämä miekka, joka tuli Marengosta ja Friedlandista, ei tahtonut olla mukana Chanvrerie-kadulla eikä kaiken sen jälkeen, mitä oli tehnyt isän palveluksessa, tahtonut tehdä tätä pojan palveluksessa. Hän sanoi itselleen, että jos tämä miekka nyt olisi ollut mukana, jos hän, otettuaan sen vastaan kuolevan isänsä vuoteen ääressä, olisi rohjennut tuoda sen mukaansa tähän yölliseen ranskalaisten väliseen katutaisteluun, se varmaan olisi polttanut hänen käsiään ja alkanut leimuta hänen silmissään kuin enkelin miekka. Hän sanoi itselleen olevansa iloinen siitä, että se miekka ei ollut täällä, vaan poissa. Oli hyvä, oli oikein, että hänen äidinisänsä oli ollut hänen isänsä kunnian todellinen vartija, ja oli parempi, että everstin miekka oli myyty vaatekauppiaalle, heitetty vanhan rautaromun joukkoon, kuin että se nyt pistäisi verta vuotavan haavan isänmaan kylkeen.

Ja sitten hän alkoi katkerasti itkeä.

Tämä oli hirvittävää. Mutta mitä tehdä? Elää ilman Cosettea hän ei voinut. Koska Cosette oli poissa, oli hänen siis kuoltava. Eikö hän ollut kunniasanallaan vakuuttanut Cosettelle silloin kuolevansa? Cosette oli poistunut tietoisena siitä. Cosette tahtoi siis hänen kuolevan. Ja sitäpaitsi oli selvää, ettei Cosette enää rakastanut häntä, koska oli lähtenyt sillä tavalla, hänelle mitään ilmoittamatta, sanaakaan sanomatta, riviäkään kirjoittamatta, vaikka tiesi hänen osoitteensa. Mitäpä kannatti enää elää, ja mitä varten hän enää eläisi? Ja sitten: tulla aivan tänne saakka ja peräytyä! Lähestyä vaaraa ja paeta! Tulla niin kauas, että näkee barrikaadin, ja sitten hiipiä pois jälleen! Hiipiä tiehensä vavisten ja sanoa: nyt olen todellakin saanut kyllikseni tuosta, olen nyt nähnyt, miltä se näyttää, ja se riittää, se on kansalaissotaa, minä menen tieheni! Jättää ystävänsä, jotka odottivat häntä, ehkä tarvitsivat häntä, joita oli vain kourallinen kokonaista armeijaa vastassa! Pettää yhdellä kertaa kaikki, rakkaus, ystävyys ja kunniasanansa! Ottaa isänmaanrakkaus pelkuruutensa peitteeksi! Ei, se oli mahdotonta, ja jos hänen isänsä haamu olisi tuolla pimeässä ja näkisi hänen hiipivän pois, löisi se häntä miekkansa lappeella selkään ja huutaisi hänelle: eteenpäin, kurja pelkuri!

Näin ristiin rastiin liikkuvien ajatusten vallassa hän painoi päänsä alas.

Äkkiä hän kohotti sen jälleen. Jonkinlainen mieltä selventävä välähdys oli leimahtanut hänen sisässään. Kuolemaa lähellä oleminen tekee selvänäköiseksi. Se teko, johon hän tunsi ehkä olevansa valmis, ei näyttänyt hänestä enää surkealta, vaan suurelta. Jonkin tuntemattoman sieluntoiminnan johdosta sai katutaistelu nyt hänen mielessään kirkastetun valon. Kaikki unelmoinnin levottomat kysymykset palasivat joukoittain, mutta eivät häntä hämmentäneet. Hän ei jättänyt mitään niistä vastaamatta.

Miksi hänen isänsä suuttuisi? Eikö ole tapauksia, jolloin kansannousu kohoaa velvollisuuden arvoon? Saattoiko siis olla eversti Pontmercyn pojalle arvotonta, että hän otti osaa edessä olevaan taisteluun? Tämähän ei nyt ole Montmirail tai Champaubert; tämä on jotakin toista. Nyt ei ole kysymys pyhästä alueesta, vaan pyhästä aatteesta. Isänmaa paheksuu kenties, mutta ihmiskunta hyväksyy. Ja sitäpaitsi, onko varmaa, että isänmaa paheksuu? Ranska vuotaa verta, mutta vapaus hymyilee, ja vapauden hymystä unohtaa Ranska haavansa. Ja sitten, jos katsotaan asiaa vielä korkeammalta kannalta, kuinka voidaan lainkaan puhua kansalaissodasta?

Kansalaissota, sisällinen sota, mitä se on? Onko mitään ulkomaista sotaa? Eikö jokainen sota ihmisten välillä ole sotaa veljien välillä? Sodan luonne riippuu vain sen tarkoitusperästä. Ei ole olemassa ulkomaista tai sisäistä sotaa; on vain väärä ja oikea sota. Aina siihen päivään saakka, jolloin suuri ihmiskunnan liitto solmitaan, voi sota, ainakin se, joka on eteenpäin rientävän tulevaisuuden ponnistusta hidastuttavaa menneisyyttä vastaan, olla välttämätöntä. Mitä tätä sotaa vastaan on muistuttamista? Sota ei muutu häpeäksi ja miekka ei tule tikariksi muussa tapauksessa, kuin jos se surmaa oikeuden, edistyksen, järjen, sivistyksen ja totuuden. Silloin, olkoon se kotimainen tai ulkomainen, on se väärä ja silloin sanottakoon sitä rikokseksi. Lukuunottamatta sitä pyhää asiaa, jota sanotaan oikeudeksi, millä oikeudella voi toinen sodan muoto halveksia toista? Millä oikeudella kieltäytyisi Washingtonin miekka tunnustamasta Camille Desmoulinsin keihästä? Leonidas ulkomaalaista, Timoleon tyrannia vastassa, kumpiko on suurempi? Toinen on puolustaja, toinen vapauttaja. Onko tarkoitusperään katsomatta aseisiin tarttuminen aina tuomittava, jos se tapahtuu omassa valtiossa? Leimatkaa sitten häpeän merkillä Brutus, Marcel, Arnold von Blankenheim ja Coligny. Pensassotaa? Katusotaa? Miksei. Sellaista sotaa ovat käyneet Ambiorix, Artevelde, Marnix, Pelayo. Mutta Ambiorix taisteli Roomaa, Artevelde Ranskaa, Marnix Espanjaa ja Pelayo maurilaisia vastaan; kaikki ulkomaalaista vastaan. No niin, monarkia on ulkomaalainen; sorto on ulkomaalainen. Itsevaltius rikkoo moraalisen rajan, niinkuin vihollisen maahanhyökkäys maantieteellisen. Tyrannin karkoittaminen tai englantilaisen karkoittaminen, se on kummassakin tapauksessa oman alueen takaisinvaltausta. Tulee hetki, jolloin vastalauseet eivät enää riitä; filosofian jälkeen vaaditaan tekoja; ruumiillinen voima suorittaa sen, mihin aate on tehnyt luonnoksen; kahlehdittu Prometeus aloittaa, Aristogeiton lopettaa; ensyklopedia valaisee mieliä, 10. elokuuta sähköistää ne. Aiskyloksen jälkeen tulee Trasybulos; Diderot'ta seuraa Danton. Joukoilla on taipumus omaksua joku herra. Joukko sinänsä synnyttää tympeyttä. Joukko yhtyy helposti tottelemaan. Täytyy panna ihmiset liikkeelle, ravistaa heitä heidän vapauttamisensa hyvänteolla, kiusata heidän silmiään totuudella, heittää heille valoa molemmin käsin. Heitä täytyy hiukan huikaista omalla pelastuksellaan, tämä huikaisu herättää heidät. Siitä hätäkellojen ja sodan välttämättömyys. Täytyy syntyä suuria taistelijoita valaisemaan kansoja rohkeudellaan ja herättämään kurja ihmiskunta, joka on kiedottu jumal-armois-oikeuden, Caesar-kunnian, väkivallan, fanatismin, vastuuttoman valtiuden ja absoluuttisen majesteetin pimeyteen; tuo joukko, joka typertyneenä töllistää näitä yön synkkiä voittoja ja niiden hämyloistoa. Alas tyranni! Mutta kuka? Kenestä te puhutte? Sanotteko Louis-Philippeä tyranniksi? Emme, yhtä vähän kuin Ludvig XVI:tta. He ovat kumpikin historian tavallisen sanonnan mukaan hyviä kuninkaita; mutta periaatteita ei voi paloitella, totuuden logiikka on suoraviivainen, totuudelle ominaista on, että se ei mukaudu; siis ei mitään tinkimistä; jokainen kajoaminen ihmisen oikeuteen on torjuttava; Ludvig XVI:ssa on jumal-armois-oikeus, Louis-Philippessä se, että hän on Bourbon; molemmat edustavat tavallaan oikeuden takavarikointia. Ja kaiken vallananastuksen poistamiseksi täytyy heitä vastustaa; täytyy, koska alun tekee aina Ranska. Kun hallitsija kaatuu Ranskassa, kaatuu hän kaikkialla. Sanalla sanoen, yhteiskunnallisen totuuden palauttaminen, vapauden nostaminen valtaistuimelle, kansan antaminen kansalle itselleen, yliherruuden palauttaminen ihmiselle, kruunun asettaminen jälleen Ranskan päähän, järjen ja oikeuden saattaminen täyteen valtaansa, vastarinnan siemenenkin hävittäminen antamalla jälleen itsekukin omalle itselleen, sen esteen hävittäminen, jona kuningasvalta on rajattomalle yleiselle sovinnolle, ihmiskunnan nostaminen jälleen oikeuden tasolle, mikä asia voi olla oikeampi, ja niin muodoin, mikä sota voi olla jalompi? Sellaiset sodat rakentavat rauhaa. Ennakkoluulojen, etuoikeuksien, taikauskon, valheiden, kiskomisien, väärinkäytösten, väkivallan, vääryyden, pimeyden suunnaton linnoitus kohoaa vielä maailman ylle vihantorneineen. Se täytyy repiä alas. Tämä hirviömäinen massa on saatava luhistumaan. Austerlitzin voitto on suurta; Bastillen valloittaminen on suunnattoman suurta.

Ei ole ketään, joka ei olisi itsestään huomannut, että sielulla – ja juuri siinä on sen ihmeellinen yhteys ja kaikkialla-läsnäolo – että sielulla on kummallinen kyky äärimmäisissäkin tiloissa ajatella melkein kylmästi. Ja usein sattuu, että lohduton kärsimys ja syvä toivottomuus synkinten monologiensa kuolintuskassakin käsittelevät aineita ja erittelevät periaatteita. Logiikka sekaantuu kouristuskohtauksiin ja päätelmän lanka liehuu katkeamatta ajatuksen kaameassa myrskytuulessa. Sellainen oli Mariuksen mielentila.

Näissä ajatuksissa askarrellen, raskautettuna, mutta päättävänä, vaikka vapisten sitä, mihin hän ryhtyi, harhaili hänen katseensa pitkin barrikaadin sisustaa. Kapinalliset keskustelivat siellä puoliääneen liikkumattomina, ja siellä tunsi sen puoliäänettömyyden, joka osoittaa odotuksen viimeistä astetta. Heidän yläpuolellaan, erään talon kolmannen kerroksen luukussa, erotti Marius eräänlaisen katselijan tai todistajan, joka hänestä tuntui tavattoman tarkkaavaiselta. Se oli Le Cabucin tappama portinvartija. Alhaalta, kivikasalla olevan soihdun valossa saattoi hämärästi nähdä tämän pään. Tässä synkässä, lepattavassa valossa ei mikään saattanut olla oudompaa kuin nuo kalmankalpeat, liikkumattomat, kummastuneet kasvot, silmät selällään, suu ammollaan, kumartuneina kadulle päin uteliaassa asennossa. Olisi voinut sanoa, että kuollut katseli niitä, joiden oli pian kuoltava. Pitkä verivirta, joka oli valunut tästä päästä, kiemurti punaisina viiruina luukusta ensimmäiseen kerrokseen saakka, missä se lakkasi.

NELJÄSTOISTA KIRJA.

EPÄTOIVON SUURUUS.

1.

Lippu: Ensimmäinen näytös.

Vielä ei kuulunut mitään. Saint-Merryn kello oli lyönyt kymmenen. Enjolras ja Combeferre olivat menneet istumaan, pyssyt kädessä, suuren barrikaadin aukon luo. He eivät puhuneet, he kuuntelivat, koettaen saada selkoa kumeimmistakin, kaukaisimmistakin askelten äänistä.

Keskellä tätä kaameaa hiljaisuutta kuului äkkiä kirkas, nuori ja hilpeä ääni, joka tuntui tulevan Saint-Denis-kadulta, alkavan vanhan kansanlaulun Au clair de la lune sävelellä laulaa ja päättävän kukon kiekunaa muistuttavaan ääneen:

    Nuhan nokkaani sain,
    pahan sainkin, hohoo!
    Sanan lausuisin vain
    sotilailles, Bugeaud.
    Meill' on viitta sininen
    ja töyhtö-shakoo...
    Banlieue, näetsen...
    Ko-koko-rikoo!

He puristivat toistensa käsiä

"Se on Gavroche", sanoi Enjolras.

"Hän varoittaa meitä", sanoi Combeferre.

Kiireinen juoksu häiritsi hiljaisuutta autiolla kadulla: nähtiin klovnia vikkelämmän olennon kiipeävän omnibussin yli, ja Gavroche hyppäsi barrikaadiin aivan hengästyneenä ja huutaen:

"Kiväärini! Nyt ne tulevat."

Sähkövärähdys tuntui koko barrikaadissa, ja kaikki kädet tarttuivat kivääreihin.

"Tahdotko minun kiväärini?" sanoi Enjolras Gavrochelle.

"Minä otan sen ison kiväärin", vastasi Gavroche ja otti Javertin kiväärin.

Kaksi vartiostoa oli vetäytynyt takaisin barrikaadeille melkein samalla kertaa kuin Gavroche. Ne olivat Chanvrerie-kadun päässä ja Petite-Truanderie-kadulla olleet vartiostot. Prêcheurs-kadulle sijoitettu vartiosto oli jäänyt paikalleen, mikä osoitti, että siltain ja Hallien puolelta ei kuulunut mitään.

Chanvrerie-katu, mistä lippua valaisevan soihdun valossa saattoi nähdä vain muutamia katukiviä, oli kapinallisten edessä kuin suuri pimeä holvi, joka epäselvästi aukeni savupilvestä.

Kukin oli asettunut taistelua varten määrätylle paikalleen.

Kolmeviidettä kapinallista, niiden joukossa Enjolras, Combeferre, Courfeyrac, Bossuet, Joly, Bahorel ja Gavroche, oli paneutunut polvilleen suurelle barrikaadille, niin että heidän päänsä olivat sen harjan tasalla, kiväärin- ja karbiininpiiput kivien välissä kuin ampumarei'issä, tarkkaavina, äänettöminä, valmiina ampumaan. Kuusi muuta oli Feuillyn johdossa asettunut kivääri poskella Corinthen molempien kerrosten ikkunoihin.

Kului vielä muutama silmänräpäys; sitten kuului selvästi Saint-Leu-kadulta sotaväen astuntaa. Tämä ääni, alussa heikko, sitten selkeämpi, sen jälkeen raskas ja kumea, läheni hitaasti, pysähtymättä, keskeytymättä, tyynenä, hirvittävän itsepintaisena. Ei kuultu mitään muuta. Se oli yhtä haavaa samanlaista äänettömyyttä ja samanlaista ääntä kuin kuvernöörin patsaan Don Juanissa; mutta näissä kiviaskelissa oli jotakin suunnatonta ja moninkertaista, joka synnytti mielikuvan vahaisesta kummituksesta. Tuntui kuin se kauhea patsas, jonka nimi on legioona, olisi marssimassa. Sen askelet lähenivät, tulivat vielä lähemmäksi ja pysähtyivät. Oli kuin kadun toisesta päästä olisi kuulunut suuren ihmisjoukon hengitystä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, paitsi että pimeyden perällä vilahteli kuin metallilankoja, hienoja kuin neulat ja melkein huomaamattomia, jotka liikkuivat kuin ne kuvaamattomat fosforiverkot, joita nukkumishetkellä on huomaavinaan silmäluomien alla unen ensimmäisenä utuna. Ne olivat soihdun kaukaisessa heijastuksessa häämöttäviä pistimiä ja kiväärejä.

Syntyi vielä väliaika, ikäänkuin kummallakin puolella olisi odotettu. Äkkiä kuului pimeyden keskestä ääni, joka kuului sitä kaameammalta, kun ei näkynyt ketään, ja tuntui kuin itsensä pimeyden ääni olisi puhunut; se huusi:

"Kuka siellä?"

Samassa kuului kiväärien raksutus, kun ne ojennettiin tähtäysasentoon.

Ääni kaikuvana ja ylpeänä vastasi Enjolras:

"Vallankumous."

"Lau-kais-kaa!" komensi ääni.

Salama punersi kaikki kadun varrella olevat talojen fasadit, ikäänkuin sulatusuunin luukku olisi äkkiä avattu ja taas suljettu.

Kauhea rätinä tärisytti barrikaadia. Punainen lippu kaatui. Yhteislaukaus oli ollut niin voimakas ja tiheä, että se oli katkaissut lipputangon, s.o. omnibussin vetotangon pään. Talojen räystäistä ponnahtaneita kuulia tunkeutui barrikaadin sisään haavoittaen useita.

Tämän ensimmäisen yhteislaukauksen vaikutus oli jäätävä. Hyökkäys oli ankara ja omiansa antamaan rohkeimmallekin ajattelemista. Oli selvää, että hyökkäykseen otti osaa vähintäänkin kokonainen rykmentti.

"Toverit", huusi Combeferre, "älkäämme haaskatko ruutia, vaan odottakaamme, kunnes he ovat tulleet lähemmäksi."

"Ja ennen kaikkea", sanoi Enjolras, "pystyttäkäämme uudelleen lippu."

Hän nosti ylös lipun, joka oli pudonnut ihan hänen jalkainsa juureen.

Ulkoa kuului lataustukkien ratina kiväärinpiipuissa; sotaväki latasi kiväärinsä uudelleen. Enjolras toisti:

"Kenellä on sydän oikealla paikalla? Kuka ottaa pystyttääkseen jälleen lipun barrikaadille?"

Ei kukaan vastannut. Barrikaadille nouseminen tänä hetkenä, jolloin epäilemättä uudelleen tähdättiin, oli varma kuolema. Urhoollisinkin empi tuomita itseään hengiltä, Enjolras itse tunsi väristystä. Hän lausui kuitenkin vielä!

"Eikö ole ketään; joka tarjoutuu?"

2.

Lippu: Toinen näytös.

Siitä saakka, kun he olivat tulleet Corintheen ja ryhtyneet rakentamaan barrikaadia, ei kukaan ollut kiinnittänyt sanottavaa huomiota ukko Mabeufiin. Hän ei kuitenkaan ollut luopunut kapinallisjoukosta. Hän oli mennyt kapakan alasaliin ja istuutunut pöydän taa. Siellä hän oli vaipunut mietteisiinsä. Hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitään. Courfeyrac ja joku muu oli pari kertaa mennyt hänen luokseen, varoittanut häntä vaarasta ja kehoittanut häntä etsimään turvallisempaa paikkaa, mutta hän ei tuntunut heitä kuulevan. Kun ei kukaan puhutellut häntä, liikkuivat hänen huulensa, ikäänkuin olisi hän jollekin puhellut, mutta niin pian kuin häntä puhuteltiin, kävivät hänen huulensa liikkumattomiksi eivätkä hänen silmänsä enää näyttäneet kuuluvan elävälle olennolle. Muutamia tunteja, ennenkuin barrikaadia vastaan hyökättiin, oli hän asettunut asentoon, jota hän ei enää sitten muuttanut; hänen molemmat kätensä olivat nyrkissä polvilla ja pää etukumarassa, ikäänkuin hän olisi katsonut johonkin syvään kaivoon. Ei mikään ollut saanut häntä muuttamaan tätä asentoa; hänen sielunsa ei tuntunut olevan mukana barrikaadilla. Kun itsekukin oli asettunut paikalleen barrikaadilla, ei alasalissa ollut ketään muita jäljellä kuin paaluun sidottu Javert, häntä vartioimaan asetettu mies ja ukko Mabeuf. Sillä hetkellä, jona hyökkäys tapahtui ja yhteislaukaus pamahti, oli hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista ruumiillista järkytystä ja siitä ikäänkuin herännyt; hän oli äkkiä noussut ja kulkenut läpi salin, ja juuri kun Enjolras uudisti kysymyksensä: "Eikö ole ketään, joka tarjoutuu?" nähtiin ukko kapakan kynnyksellä.

Hänen ilmestymisensä herätti jonkinlaista innostusta miehissä. Huudettiin.

"Hän on Ludvig XVI:n tuomareita! Hän on koventin jäsen! Hän on kansanedustaja!"

Luultavasti hän ei sitä kuullut.

Hän meni suoraan Enjolras'n luo, miehet tekivät hartaan kunnioittavina tietä, hän tempasi lipun Enjolra'lta, joka typertyneenä astahti taaksepäin, ja ilman että kukaan rohkeni estää tai auttaa häntä, alkoi nyt tuo kahdeksankymmenvuotias ukko, pää tutisevana, mutta jalka varmana, hitaasti nousta barrikaadin sisäpuolelle rakennettuja portaita. Tämä oli niin kaameaa ja samalla niin suurenmoista, että kaikki hänen ympärillään huusivat: "Lakit pois!" Joka askelelta, minkä hän nousi, kävi näky hirvittävämmäksi; hänen valkoiset hiuksensa, laihat kasvonsa, korkea, kalju, uurteinen otsansa, sisäänpainuneet silmänsä, ikäänkuin ihmetyksestä auki jäänyt suunsa, iäkäs ja punaista lippua kohottava käsivartensa kohosivat pimeydestä ja tuntuivat suurentuvan soihdun veripunaisessa valossa; oli kuin vuoden 1793 haamu olisi noussut maan alta hirmuhallituksen lippu kädessään.

Kun hän oli tullut viimeiselle portaalle, kun tämä tutiseva ja hirvittävä haamu, seisten rauniokasalla tuhattakahtasataa näkymätöntä kivääriä vastassa, oikaisi itsensä kuoleman edessä ikäänkuin olisi ollut sitä voimakkaampi, niin sai koko barrikaadi tässä pimeydessä yliluonnollisen ja valtavan hahmon.

Syntyi senlaatuinen hiljaisuus, jonka vain ihme luo ympärilleen.

Keskellä tätä äänettömyyttä ravisti ukko punaista lippua ja huusi:

"Eläköön vallankumous! Eläköön tasavalta! Veljeys, tasa-arvo ja kuolema!"

Barrikaadille saattoi kuulla hiljaista ja kiireistä kuiskaamista, ikäänkuin hermostuneen papin mutinaa, kun hän nopeasti lukee rukousta. Poliisikomissaari luultavasti luki kadun toisessa päässä kapinalaissa säädettyjä kehoituksia hajaantumaan.

Sama kaikuva ääni, joka oli huutanut: "Kuka siellä?" huusi nyt:

"Poistukaa!"

Kalpeana, kaameana ja silmät hehkuen mielenvikaisuuden kamalaa tulta heilutti Mabeuf lippua päänsä päällä ja toisti:

"Eläköön tasavalta!"

"Lau-kais-kaa!" sanoi ääni.

Uusi yhteislaukaus kuin raekuuro tuiskahti nyt barrikaadia vastaan.

Ukko lusahti polvilleen, mutta nousi taas, pudotti lipun ja kaatui taaksepäin barrikaadin sisään, suorana kuin lauta ja käsivarret ristissä.

Hänestä vuoti verta virtana. Hänen vanhat, kalpeat ja suruisat kasvonsa näyttivät katselevan taivasta.

Sellainen liikutus, joka on niin ylivoimainen, että ihminen unohtaa itsepuolustuksenkin, valtasi kapinoitsijat, ja he lähestyivät ruumista kunnioituksesta väristen.

"Mitä miehiä ne sentään olivat, nuo kuninkaanmurhaajat!" sanoi Enjolras.

Courfeyrac kumartui Enjolras'n puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Minä sanon sen vain sinulle, sillä en tahdo vähentää innostusta, mutta hän oli kaikkea muuta kuin kuninkaanmurhaaja. Minä tunsin hänet. Häntä sanottiin isä Mabeufiksi. En tiedä, mikä häneen tänään meni. Mutta uljas hän oli, se vanha höperö. Katso vain hänen päätänsä."

"Pää kuin höperön, mutta sydän kuin Brutuksen", sanoi Enjolras.

Sitten koroitti hän äänensä:

"Kansalaiset! Tässä on esikuva, jonka vanhat antavat nuorille. Me epäröimme, hän tuli. Me astahdimme taaksepäin, hän meni eteenpäin. Siinä on opetus, jonka vanhuuttansa vapisevat antavat niille, jotka vapisevat pelosta. Tämä vanhus ansaitsee isänmaan kunnioitusta. Hänellä on ollut pitkä elämä ja hän on saanut ihanan kuoleman. Suojelkaamme hänen ruumistansa, puolustakoon itsekukin meistä tätä kuollutta vanhusta, niinkuin puolustaisi elävää isäänsä, ja tehköön hänen läsnäolonsa meidän joukossamme barrikaadin mahdottomaksi valloittaa!"

Synkän ja voimakkaan hyväksymisen sorina seurasi näitä sanoja.

Enjolras kumartui alas, nosti ukon päätä ja suuteli häntä hartaasti otsalle. Sitten hän suoristi vainajan käsivarret, käsitteli ruumista hellän varovaisesti ikäänkuin olisi pelännyt hänen tuntevan kipua, riisui hänen nuttunsa, viittasi verisiin kuulanreikiin ja sanoi:

"Tässä on nyt meidän lippumme."

3.

Gavroche olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ottanut Enjolras'n karbiinin.

Ukko Mabeufin ruumis peitettiin suurella mustalla liinalla, joka oli rouva Hucheloup'n. Kuusi miestä teki kivääreistään eräänlaiset paarit, joiden päälle ruumis asetettiin, ja paljain päin ja juhlallisen hitaasti kannettiin vainaja alakerran saliin ja asetettiin sen suurelle pöydälle.

Nämä miehet olivat niin kiintyneet vakavaan ja pyhään tehtäväänsä, että tuskin muistivat asemansa vaaraa.

Kun ruumis kannettiin yhä yhtä tyynen Javertin ohi, sanoi Enjolras urkkijalle:

"Sinun vuorosi tulee pian!"

Pikku Gavroche, joka yksin ei ollut poistunut paikaltaan, vaan jäi tähystämään, oli näkevinään miehiä, jotka hiipien lähestyivät barrikaadia. Äkkiä huusi hän:

"Pitäkää varanne!"

Courfeyrac, Enjolras, Jean Prouvaire, Combeferre, Joly, Bahorel, Bossuet, kaikki syöksivät ulos salista. Oli jo melkein liian myöhäistä. Barrikaadin harjalla huomattiin välkkyvä joukko pistimiä. Kookkaita kunnalliskaartilaisia tunkeutui barrikaadiin, toiset kiiveten omnibussin yli, toiset sen kapeasta aukosta sisään, työntäen edellään Gavrochea, joka tosin peräytyi, mutta ei paennut.

Hetki oli ratkaiseva. Se muistutti tulvan ensimmäistä kamalaa minuuttia, jolloin virta nousee patouksen tasalle ja vesi alkaa tunkeutua sisään. Sekunti vielä, ja barrikaadi olisi ollut valloitettu.

Bahorel syöksyi ensimmäistä barrikaadista tunkeutuvaa kunnalliskaartilaista vastaan ja tappoi tämän karbiininlaukauksella, mutta samassa lävisti toinen hänet pistimellä. Kolmas oli jo iskenyt maahan Courfeyracin, joka huusi: "Auttakaa!" Suurin kaikista, oikea jättiläinen, ahdisti pistin ojona Gavrochea. Poika tarttui silloin pienillä käsillään Javertin suureen kivääriin, tähtäsi päättävästi jättiläistä ja liipaisi, mutta laukausta ei kuulunut. Javert ei ollut ladannut kivääriänsä. Kunnalliskaartilainen purskahti nauruun ja ojensi pistimensä lasta kohti.

Mutta ennenkuin pistin oli koskettanut Gavrochea, putosi kivääri miehen kourasta; hän oli saanut luodin keskelle otsaa ja kaatui taaksepäin. Toinen kuula sattui keskelle rintaa toista kaartilaista, joka oli hyökännyt Courfeyracin kimppuun, ja kaatoi hänet maahan.

Luodit oli ampunut Marius, joka juuri oli saapunut barrikaadille.

4.

Ruutinelikko.

Marius oli, yhä istuen Mondétour-kadun kulmassa, kauhukseen nähnyt taistelun ensimmäisen vaiheen. Kauan hän ei kuitenkaan saattanut vastustaa sitä salaperäistä, valtavaa huumausta, jota voisi sanoa syvyyden kutsuksi. Kun hän näki vaaran suuruuden, Mabeufin kuoleman, tuon kaamean arvoituksen, Bahorelin kaatumisen, Courfeyracin ahdingon, pojan tilan, ystävät, joita hänen tuli auttaa tai kostaa, oli kaikki empiminen haihtunut ja hän oli syöksynyt kahakkaan molemmat pistoolinsa käsissään. Ensimmäisellä laukauksella hän oli pelastanut Gavrochen, toisella vapauttanut Courfeyracin.

Laukaukset ja kaatuvien huudot kuullessaan olivat hyökkääjät kavunneet barrikaadia ylös, missä nyt näkyi enemmän kuin puoli ruumista jo harjan yläpuolella, joukoittain kunnalliskaartilaisia, linjaväkeä ja maaseudun kansalliskaartilaisia kivääri kädessä. He täyttivät jo enemmän kuin kaksi kolmannesta barrikaadista, mutta eivät hypänneet sen sisäpuolelle aivan kuin olisivat epäilleet jotakin väijytystä. He katsoivat barrikaadin pimeään sisustaan kuin leijonanluolaan. Soihdun heije valaisi vain pistimiä, karhunnahkalakkeja ja levottomien, kiihtyneiden kasvojen yläosaa.

Mariuksella ei ollut enää aseita, hän oli heittänyt pois laukaisemansa pistoolit, mutta huomannut ruutinelikon, joka oli alasalissa oven vieressä.

Juuri kun hän puoliksi kääntyi ja katsoi sinnepäin, tähtäsi eräs sotamies häntä. Mutta samassa pistettiin käsi kiväärin suun eteen. Se nuori samettihousuinen työmies oli syöksynyt esiin ja siten tukkinut kiväärin. Laukaus pamahti, meni läpi käden, ehkä myöskin työmiehen, sillä tämä kaatui, mutta ei sattunut Mariukseen. Kaiken tämän pikemmin aavisti kuin näki ruudinsavussa. Marius, joka meni alakerran saliin, tuskin huomasi sitä. Hän oli sentään epämääräisesti nähnyt kiväärinpiipun tähtäävän häntä ja käden tukkivan sen ja kuullut laukauksen. Mutta tällaisina hetkinä välähtää kaikki silmien ohi kiinnittämättä sen enempää huomiota. Tuntee vain hämärästi vaiston vievän eteenpäin vielä suurempaa pimeyttä kohti, ja kaikki peittyy pilveen.

Yllätettyinä, mutta säikähtymättä olivat kapinalliset taas kokoontuneet. Enjolras oli huutanut: "Odottakaa! Älkää ampuko umpimähkään!" Ensi mylläkässä he olisivat todellakin saattaneet haavoittaa toisiansa. Useimmat olivat menneet sisään ja asettuneet toisen ja kolmannen kerroksen ikkunoihin, mistä he vallitsivat hyökkääjiä. Päättäväisimmät olivat Enjolras'n, Courfeyracin, Jean Prouvairen ja Combeferren kanssa ylväästi asettuneet selkä talojen seinää vasten ilman rintasuojusta suoraan barrikaadin harjalla olevia sotamiesrivejä vastaan.

Kaikki tämä tapahtui ilman hätäilyä, sillä oudolla ja uhkaavalla vakavuudella, joka käy ottelun edellä. Molemmin puolin seistiin kiväärit tähtäysasennossa ja niin lähekkäin, että puhe hyvin kuului. Kun oli tultu sille kohdalle, että vain sytyttävää kipinää odotettiin, veti eräs korkeakauluksinen, suurilla olkapoleteilla varustettu upseeri miekkansa ja sanoi:

"Aseet alas!"

"Lau-kais-kaa!" vastasi Enjolras.

Molemmat yhteislaukaukset ammuttiin yht'aikaa, ja kaikki peittyi ruudinsavuun.

Se oli kirpeää, tukahduttavaa savua, jonka keskessä kuolevat ja haavoittuneet raahustivat syrjään ähkien ja vaikeroiden.

Kun savu hälveni, nähtiin taistelijain, molemmilla puolin harvenneina, mutta yhä samoilla paikoilla, äänettöminä jälleen lataavan aseitaan.

Äkkiä kuultiin jyrisevän äänen huutavan:

"Pois tästä, tai minä räjäytän barrikaadin!"

Kaikki kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuli.

Marius oli mennyt alakerran saliin ja ottanut sieltä ruutinelikon; sitten hän oli ruudinsavun ja pimeän turvin hiipinyt pitkin barrikaadin seinämää aina sen katukivillä tuetun kolon kohdalle, johon soihtu oli kiinnitetty. Soihdun tempaaminen siitä, ruutinelikon asettaminen tilalle, kivikasan työntäminen nelikon päälle, jonka pohja heti oli irtaantunut kaamean kuuliaisesti, kaikki tuo ei ollut Mariukselta ottanut enempää aikaa kuin tarvittiin kumartumiseen ja siitä taas pystyyn nousemiseen; ja nyt seisoivat kaikki; kansalliskaartilaiset, kunnalliskaartilaiset, upseerit ja sotamiehet barrikaadin toiseen päähän paenneina ja katsoivat hämmästyneinä miestä, joka seisoi jalka kivillä ja soihtu kädessä, ylväät kasvot säteillen onnettomuutta uhkaavaa päättäväisyyttä, lähentäen soihdun liekkiä tätä kamalaa kasaa kohti, missä näkyi rikkinäinen ruutinelikko, ja huusi nuo hirvittävät sanat:

"Pois täältä, tai minä räjäytän barrikaadin!"

Marius tällä barrikaadilla kahdeksankymmenvuotiaan ukon jälkeen, se oli nuoren vallankumouksen ilmestys vanhan ilmestymisen perästä.

"Räjäytät barrikaadin ja itsesi?" sanoi eräs kersantti.

Marius vastasi:

"Ja itseni!"

Ja soihtu läheni ruutinelikkoa.

Mutta barrikaadilla ei ollut enää ketään. Jättäen kuolleensa syöksyivät hyökkääjät sikin sokin ja epäjärjestyksessä takaisin kadun päähän ja peittyivät taas pimeyteen. Se oli täydellinen pako.

Barrikaadi oli pelastettu.

5.

Jean Prouvairen loppu.

Kaikki riensivät Mariuksen ympärille. Courfeyrac kapsahti hänen kaulaansa:

"Siinähän sinä olet!"

"Mikä onni!" sanoi Combeferre.

"Tulitpa oikeaan aikaan!" huudahti Bossuet.

"Ilman sinua olisin nyt kuollut", jatkoi Courfeyrac.

"Ilman teitä minä olisin nyt kiikissä", lisäsi Gavroche.

Marius kysyi:

"Missä on päällikkö?"

"Se olet sinä", sanoi Enjolras.

Koko päivän olivat Mariuksen aivot olleet kuin hehkuva uuni, nyt tuntui niissä kuin pyörrevihuri. Hänestä tuntui kuitenkin kuin olisi tämä vihuri hänen sisässään ollut hänen ulkopuolellaan ja vienyt häntä mennessään. Hän oli jo kuin suunnattoman pitkän matkan päässä elämästä. Hänen kaksi aurinkoista kuukauttaan täynnä iloa ja rakkautta, jotka äkkiä päättyivät tähän kauheaan hornankuiluun, Cosetten menettäminen, tämä barrikaadi, Mabeufin kuoleminen tasavallan hyväksi, hän itse kapinallispäällikkönä, kaikki tuo tuntui hänestä luonnottomalta unelta. Hänen täytyi jännittää ajatuksiaan muistaakseen, että kaikki, mikä häntä ympäröi, oli todellisuutta. Marius oli vielä liian vähän elänyt tietääkseen, että mikään ei ole meitä lähempänä kuin mahdottomuus ja että se, jota aina tulee odottaa, on odottamattomuus. Hän oli läsnä omassa draamassaan kuin katsomassa näytelmää, jota ei ymmärrä.

Siinä usvassa, jossa hänen ajatuksensa olivat, hän ei tuntenut Javertia, joka pylvääseen sidottuna ei ollut tehnyt ainoatakaan päänliikettä barrikaadia vastaan hyökättäessä ja joka, säilyttäen marttyyrin alistuvaisuuden ja tuomarin juhlavan arvokkuuden, katseli kapinan riehuntaa ympärillään. Marius ei edes häntä huomannut.

Hyökkääjät eivät liikkuneet enää paikaltaan; heidän kuultiin marssivan ja parveilevan kadun pään kohdalla, mutta he eivät enää tulleet itse kadulle, he kun joko odottivat käskyjä tai lisävoimia ennenkuin syöksyivät uudelleen tätä lujaa linnoitusta vastaan. Kapinalliset asettivat ulos vartijoita. Ja ne muutamat, jotka opiskelivat lääketiedettä, olivat alkaneet sitoa haavoittuneita.

Kapakasta oli viety ulos kaikki pöydät lukuunottamatta kahta, jotka oli varattu sideaineita ja patruunia varten, ja sitä pöytää, jolle isä Mabeufin ruumis oli pantu, toisilla oli vahvistettu barrikaadia ja niiden tilalle saliin tuotu rouva Hucheloup'n ja palvelijattarien makuupatjat. Näillä patjoilla makasivat haavoitetut. Nuo kolme onnetonta naista olivat kadonneet. Vihdoin löydettiin heidät kuitenkin kellarista.

Tuskallinen mielenliikutus synkensi kuitenkin iloa barrikaadin vapauttamisesta.

Toimitettiin nimenhuuto. Yksi kapinallisista puuttui. Ja kuka? Yksi rakkaimmista. Yksi urheimmista. Jean Prouvaire. Häntä etsittiin haavoittuneiden joukosta, mutta häntä ei ollut siellä. Etsittiin kuolleiden joukosta; ei tavattu sieltäkään. Hän oli siis joutunut vangiksi. Combeferre sanoi Enjolras'lle:

"He ovat ottaneet meidän ystävämme, me olemme ottaneet heidän agenttinsa. Pidätkö tärkeänä tuon poliisiurkkijan kuolemaa?"

"Pidän", vastasi Enjolras, "mutta en sentään niin tärkeänä kuin Jean Prouvairen elämää."

Tämä tapahtui alasalissa aivan Javertin pylvään vieressä.

"Hyvä on", sanoi Combeferre, "minä kiinnitän nenäliinan keppiini ja menen lähettinä tarjoamaan heille heidän miestään meidän miestämme vastaan."

"Kuule!" sanoi Enjolras pannen kätensä Combeferren käsivarrelle.

Kadun päästä kuului merkitsevää kiväärien raksahtelua.

Kuultiin miehekkään äänen huutavan:

"Eläköön Ranska! Eläköön tulevaisuus!"

Tunnettiin Prouvairen ääni.

Välähti, yhteislaukaus pamahti.

Sitten oli kaikki taas hiljaista.

"He tappoivat hänet!" huudahti Combeferre.

Enjolras katsoi Javertiin ja sanoi tälle:

"Nyt ovat sinun ystäväsi ampuneet sinut!"

6.

Kuoleman kamppailu elämän kamppailun jälkeen.

Omituista tämänlaatuisissa sodissa on, että hyökkäys barrikaadeja vastaan tehdään melkein aina edestä ja että hyökkääjät yleensä eivät ryhdy niitä kiertämään joko senvuoksi, että he pelkäävät väijytystä, tai siksi, että he pitävät arveluttavana edetä kiemurteleville kaduille. Kapinallisten koko huomio kohdistui siis suureen barrikaadiin, joka ilmeisesti yhä oli uhattu kohta ja jossa taistelu epäilemättä alkaisi uudelleen. Marius ajatteli kuitenkin myöskin pientä barrikaadia ja meni sinne. Se oli autio ja sitä vartioi ainoastaan marshalli, jonka loimu lepatti kivien välissä. Muuten olivat Mondétour-katu ja sen poikki kulkevat Petite-Truanderie- ja Cygne-kadut täysin rauhallisia.

Juuri kun Marius tarkastuksen jälkeen oli kääntymässä takaisin, kuuli hän nimeänsä mainittavan heikolla äänellä:

"Herra Marius!"

Hän hätkähti, sillä se oli sama ääni, joka kaksi tuntia sitten oli huutanut hänelle ristikkoportin läpi Plumet-kadulla.

Ainoa ero oli, että tämä nyt tuntui olevan vain heikko henkäys.

Hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään.

Marius luuli kuulemaansa kiihtyneen mielensä harha-aistimukseksi. Hän kääntyi lähteäkseen.

"Herra Marius!" sanoi ääni uudelleen.

Tällä kertaa hän ei voinut epäillä, hän oli kuullut selvästi äänen; hän katseli tarkemmin, mutta ei huomannut mitään.

"Katsokaa maahan!" sanoi ääni.

Marius kumartui katsomaan ja näki pimeässä hahmon, joka raahusti hänen luokseen kadulla ryömien. Tämä hahmo oli häntä puhutellut.

Marshallin valossa hän saattoi nyt erottaa puseron, repaleiset, karheasamettiset housut, paljaat jalat ja jotakin verilätäkön tapaista. Marius näki myöskin kalpeat kasvot, jotka kohottautuivat häntä vastaan, ja kuuli taas äänen:

"Ettekö tunne minua?"

"En."

"Éponine."

Marius kumartui vielä lähemmäksi. Se oli todellakin tuo onneton tyttö. Hän oli miehenpukimissa.

"Kuinka te olette tullut tänne? Mitä te teette täällä?"

"Minä kuolen", vastasi tyttö.

On sanoja ja tapahtumia, jotka saavat raskautetun olennon hereille. Marius huudahti ikäänkuin unesta havahtuen:

"Te olette haavoittunut! Odottakaa, minä kannan teidät saliin. Siellä teidät sidotaan. Oletteko pahasti haavoittunut? Mistä saan ottaa kiinni, jottei teihin koskisi? Mihin olette haavoittunut? Apuun! Hyvä Jumala. Mutta miksi te tänne tulitte? Mitä teillä oli täällä tekemistä?"

Hän koetti työntää käsivarttaan tytön alle nostaakseen hänet ylös. Tällöin hänen kätensä sattui koskettamaan tytön kättä. Tyttö huudahti heikosti.

"Koskiko teihin?" kysyi Marius.

"Hiukan."

"Mutta minähän kosketin vain kättänne."

Tyttö nosti kättään ylös, ja Marius näki mustan reiän sen keskessä.

"Mikä teidän käteenne on tullut?"

"Se on lävistetty."

"Lävistetty!"

"Niin."

"Millä?"

"Luoti lävisti."

"Kuinka se tapahtui?"

"Ettekö nähnyt kivääriä, joka tähtäsi teitä?"

"Näin, ja käden, joka tukki sen suun."

"Se oli minun käteni."

Marius hätkähti.

"Mikä mielettömyys! Lapsi parka! Mutta sen parempi, sillä ellei muuta ole, niin ei se mitään merkitse. Antakaa, niin kannan teidät sisään ja panen teidät vuoteelle. Teidät sidotaan; käden puhkaisemisesta ei vielä kuole."

Tyttö kuiskasi:

"Luoti meni käden läpi, mutta tuli selästä ulos. Minua on turha kantaa tästä pois. Minä sanon teille, kuinka voitte sitoa haavani paremmin kuin mikään välskäri. Istukaa viereeni tähän kivelle."

Marius totteli; tyttö laski päänsä hänen polvelleen ja katsomatta häneen sanoi:

"Ah, kuinka hyvältä tuntuu! Nyt en kärsi enää."

Hän oli hetken hiljaa, käänsi sitten vaivalloisesti kasvonsa Mariukseen päin ja katsoi häntä.

"Tiedättekö mitä, herra Marius? Minua ärsytti, että kävitte siinä puutarhassa; se oli tuhmaa, koskahan itse olin opastanut teidät sinne, ja pitihän minun ymmärtää, että teidänlaisenne nuori mies..."

Tässä keskeytti tyttö puheensa, ja voittaen sen synkkien ajatusten sarjan, joka epäilemättä liikkui hänen sielussaan, jatkoi hän sydäntä vihlovasti hymyillen:

"Te piditte minua rumana, eikö niin?"

Sitten hän taas jatkoi:

"Nähkää, te olette hukassa. Nyt ei enää kukaan pääse ulos barrikaadista. Minä houkuttelin teidät tänne. Minä tahdon, että te kuolette. Ja kuitenkin, kun näin teitä tähdättävän, panin käteni kiväärinpiipun suulle. Niin kummallista se on! Mutta minä tein sen siksi, että tahdoin itse kuolla ennen teitä. Kun sain sen kuulan, raahustin tänne, kukaan ei ole minua nähnyt eikä auttanut. Minä odotin teitä. Ah, jos tietäisitte! Minä purin puseroani, minulla oli niin kovat tuskat. Mutta nyt on hyvä olla. Muistatteko sen päivän, kun tulin teidän huoneeseenne ja katsoin kuvaani teidän peilistänne, ja sen päivän, jolloin tapasin teidät bulevardilla? Kuinka linnut silloin lauloivat! Siitä ei ole niin kauan. Te annoitte minulle viisi frangia, mutta minä sanoin: 'En tahdo teidän rahojanne'. Tottahan otitte viiden frangin rahanne? Te ette ole rikas. Minä en aikonut pyytää teitä ottamaan sitä ylös. Aurinko paistoi niin kauniisti, eikä ollut kylmä. Muistatteko sen, herra Marius? Ah, kuinka olen onnellinen! Kaikkien ihmisten täytyy kuolla."

Syvästi säälien katseli Marius tätä onnetonta olentoa.

"Voi", äännähti Éponine äkkiä, "nyt se taas alkaa! Minä tukehdun!"

Hän tarttui puseroonsa ja puri sitä ja hänen jalkansa nytkähtelivät kuin kouristuskohtauksessa.

Tällä hetkellä kuului pikku Gavrochen kukkopojan ääni barrikaadilta. Poika oli noussut pöydälle voidakseen ladata kiväärinsä ja lauloi hilpeästi siihen aikaan suosittua laulua:

    Lafayetten nähdessään
    kävi santarmit pötkimään
    pakohon, pakohon!

Éponine kohottautui kuuntelemaan ja mutisi sitten:

"Se on hän."

Sitten kääntyi hän Mariuksen puoleen ja lisäsi:

"Minun veljeni on tuolla. Hän ei saa nähdä minua. Hän alkaisi morkata minua."

"Veljennekö?" kysyi Marius, joka kesken katkerimpiakin tuskiansa aina ajatteli niitä velvoituksia, joita hänen isänsä oli testamentissaan määrännyt hänelle Thénardier'n suhteen; "kuka teidän veljenne on?"

"Tuo poika."

"Hänkö, joka laulaa?"

"Niin."

Marius liikahti.

"Ah, älkää lähtekö vielä!" sanoi Éponine. "Nyt ei enää ole monta minuuttia."

Hän oli noussut melkein istuvaan asentoon, mutta hänen äänensä oli hyvin heikko ja nikotusten ja korahdusten katkaisema. Hän kohotti kasvonsa niin lähelle Mariuksen kasvoja kuin mahdollista ja lisäsi omituisesti:

"Kuulkaa, en tahdo pettää teitä. Minulla on taskussa kirje teille. Sain sen eilen. Minua oli pyydetty panemaan se postiin. Minä pidin sen. En tahtonut, että te saisitte sen, mutta te ehkä olisitte minulle vihainen siitä, kun nyt pian jälleen näemme toisemme. Sillä siellähän saa toisensa tavata, eikö ole niin? Ottakaa kirjeenne."

Hän tarttui Mariuksen käteen läpiammutulla kädellään, mutta ei näyttänyt enää kärsivän tuskaa. Hän ohjasi Mariuksen käden puseronsa taskuun. Marius tunsi siellä tosiaan jotakin paperia.

"Ottakaa se", sanoi hän.

Marius otti kirjeen.

Éponine näytti tyytyväiseltä.

"Ja luvatkaa minulle vaivoistani..."

Hän keskeytti.

"Mitä?" kysyi Marius.

"Luvatkaa!"

"Minä lupaan."

"Luvatkaa suudella minua otsalle, kun olen kuollut. Minä tunnen sen."

Hänen päänsä vaipui jälleen Mariuksen polvelle ja silmäluomet painuivat kiinni. Marius luuli hänen jo kuolleenkin. Éponine makasi siinä liikkumattomana. Mutta sitten aukaisi hän verkalleen silmänsä ja sanoi niin lempeästi, että se jo tuntui tulevan toisesta maailmasta:

"Ja sitten, tiedättekö, herra Marius, luulen, että olin teihin hiukan rakastunut."

Hän koetti vielä hymyillä, mutta nukahti siihen.

7.

Gavroche välimatkojen tarkkana laskijana.

Marius piti lupauksensa. Hän painoi suudelman kalvenneelle otsalle. Se ei ollut uskottomuutta Cosettea kohtaan; se oli ystävällinen hyvästijättö onnettomalle sielulle.

Hän oli tuntenut väristystä ottaessaan Époninen tuoman kirjeen. Hän oli heti aavistanut siinä jotakin tärkeää tapahtumaa. Hän halusi kärsimättömästi päästä sitä lukemaan. Ihmissydän on sellainen, että onneton tyttö tuskin oli henkensä heittänyt, kun Marius jo ajatteli kirjeen lukemista. Hän laski vainajan varovasti maahan ja lähti pois. Jokin tunne sanoi hänelle, ettei hän voinut lukea tätä kirjettä tuon ruumiin ääressä.

Alakerran salissa hän meni erään kynttilän luo. Kirje oli pieni, taitettu paperi, naisten tavallisen siron huolellisesti suljettu. Osoite oli naisen käsialaa:

"Herra Marius Pontmercy, herra Courfeyracin luona, la Verrerie-katu n:o 16."

Marius mursi sinetin ja luki:

    Rakkaani! Isäni tahtoo, ikävä kyllä, meitä matkustamaan heti. Tänä
    iltana muutamme l'Homme-Armé-kadulle n:o 7. Viikon kuluttua olemme
    Englannissa.

                                   Cosette. Kesäkuun 4. päivänä.

Niin viatonta oli tämä rakkaus, että Marius ei tuntenut edes Cosetten käsialaa.

Se, mitä oli tapahtunut, on kerrottu muutamalla sanalla. Éponine oli sen kaiken aiheuttanut. Kesäkuun 3. päivän illasta alkaen hänellä oli ollut kaksi ajatusta: tehdä tyhjäksi isänsä ja rosvojen aikomukset Plumet-kadun varrella olevan talon suhteen ja erottaa Marius Cosettesta. Hän oli vaihtanut vaatteita ensimmäisen tapaamansa poikanulikan kanssa, jonka mielestä oli ollut hauskaa pukeutua naiseksi, kun taas Éponine pukeutui mieheksi. Hän se oli Mars-kentällä antanut Jean Valjeanille merkitsevän varoituksen: Muuttakaa! Jean Valjean oli tosiaan kotiin tultuaan sanonut Cosettelle: "Me muutamme täältä tänä iltana ja lähdemme, Toussaint mukana, l'Homme-Armé-kadulle. Ensi viikolla olemme Lontoossa." Tämän odottamattoman iskun masentamana oli Cosette kiireesti kirjoittanut nuo rivit Mariukselle. Mutta miten hän saisi kirjeen postiin? Hän ei koskaan mennyt ulos yksin, ja Toussaint olisi niin hämmästynyt semmoisesta tehtävästä, että varmaankin olisi näyttänyt kirjeen herra Faucheleventille. Tässä tuskassaan oli Cosette ristikkoportin läpi nähnyt miehen puvussa olevan Époninen, joka nyt lakkaamatta kierteli puutarhan ympärillä. Cosette oli huutanut "nuorta työmiestä", antanut hänelle viisi frangia ynnä kirjeen ja sanonut: "Olkaa niin hyvä ja viekää tämä kirje heti määräpaikkaansa." Éponine oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Seuraavana päivänä, 5. kesäkuuta, hän oli mennyt Courfeyracin luo ja kysynyt Mariusta, ei tosin jättääkseen hänelle kirjettä, vaan, kuten jokainen lemmenkade ja rakastava sielu ymmärtää, "saadakseen nähdä hänet". Siellä hän oli odottanut Mariusta tai ainakin Courfeyracia, yhä saadakseen nähdä Mariuksen. Kun Courfeyrac oli sanonut hänelle: "Me menemme barrikaadeille", oli hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus etsiä sitä kuolemaa, yhtä hyvin kuin mitä muuta tahansa, ja ajaa Marius samaan. Hän oli seurannut Courfeyracia ja ottanut selvän paikasta, mihin barrikaadi rakennettiin, ja täysin varmana siitä, että Marius, joka ei ollut saanut mitään tietoa, hän kun oli pitänyt kirjeen, ilmestyisi pimeän tullen jokailtaiselle kohtauspaikalle, hän oli mennyt Plumet-kadulle, odottanut siellä Mariusta ja tämän ystävien nimessä huutanut hänelle sen kutsun, jonka hän uskoi saavan Mariuksen lähtemään barrikaadille. Hän otti huomioon Mariuksen epätoivon, kun tämä ei kohtaisi Cosettea, eikä hän tässä laskelmoinnissaan erehtynyt. Itse puolestaan hän oli myöskin palannut Chanvrerie-kadulle. Me olemme nähneet, mitä hän siellä teki. Hän oli kuollut, sydämessään mustasukkaisten sielujen traagillinen ilo: "Ei kukaan muukaan häntä saa!"

Marius suuteli Cosetten kirjettä. Cosette siis rakasti häntä yhä! Hetken hän ajatteli, ettei hänen enää pitäisi etsiä kuolemaa. Mutta sitten hän mietti: Hän matkustaa, hänen isänsä vie hänet mukanaan Englantiin, ja minun äidinisäni kieltää suostumuksen avioliittoomme; meidän onnettomuudessamme ei ole tapahtunut mitään muutosta. – Sellaiset uneksijat kuin Marius joutuvat helposti tällaiseen äärimmäiseen alakuloisuuteen, joka johtaa epätoivoisiin päätöksiin. Elämän taakan kantaminen käy ylivoimaiseksi; on helpompi kuolla. Silloin hän ajatteli, että hänellä vielä oli kaksi velvollisuutta täytettävänä: ilmoittaa Cosettelle kuolemansa ja sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset sekä pelastaa hetken ilmeisestä kuolemanvaarasta se pikkupoika, Époninen veli ja Thénardier'n poika.

Hänellä oli mukanaan taskukirja, sama, joka oli sisältänyt sen vihkosen, johon hän oli kirjoittanut niin monta lemmenajatusta Cosettelle. Hän repäisi siitä lehden ja kirjoitti lyijykynällä seuraavat rivit:

"Meidän avioliittomme on mahdoton. Minä olen pyytänyt äidinisäni lupaa, mutta hän on evännyt; minä olen varaton ja sinä samaten. Minä riensin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; muistat sinulle antamani sanan; minä olen pitävä sen. Minä kuolen. Minä rakastan sinua. Kun luet tämän, on minun sieluni sinun luonasi ja hymyilee sinulle."

Kun hänellä ei ollut mitään, millä olisi pannut kirjeen sinettiin, taittoi hän vain paperin neljään osaan ja kirjoitti sitten seuraavan osoitteen:

"Neiti Cosette Fauchelevent, herra Faucheleventin luona, l'Homme-Armé-katu n:o 7."

Sitten hän seisoi vielä hetken miettien, otti jälleen taskukirjansa, aukaisi sen ja kirjoitti sen ensimmäiselle lehdelle seuraavat rivit:

"Nimeni on Marius Pontmercy. Ruumiini kannetaan äidinisäni, herra Gillenormandin luo, Filles-du-Calvaire-kadun 6:een, Marais'hen."

Sitten hän pisti taskukirjan taas taskuunsa ja huusi Gavrochea. Kun poika kuuli Mariuksen äänen, tuli hän luo juoksujalkaa hilpeän ja alttiin näköisenä.

"Toimittaisitko minulle erään asian?"

"Kaikki, mitä tahdotte. Ellei teitä olisi, olisi minut varmaan jo keitetty."

"Näetkö tämän kirjeen?"

"Näen."

"Ota se. Lähde heti barrikaadilta (Gavroche näytti huolestuneelta ja kynsi korvallistaan) ja jätä se huomenaamulla osoitteen mukaan neiti Cosettelle herra Faucheleventin luona, l'Homme-Armé-kadun 7:ään."

Sankarillinen poika vastasi:

"Kyllä, mutta nähkääs, sillä välin vallataan barrikaadi, enkä minä saa olla mukana."

"Barrikaadin kimppuun ei luultavasti hyökätä ennen kuin aamun sarastaessa eikä sitä saada vallatuksi ennen puolta päivää huomenna."

Uutta väliaikaa, jonka hyökkääjät soivat barrikaadille, pidennettiin todellakin. Se oli niitä lykkäyksiä, joita usein tapahtuu yöllisissä taisteluissa, mutta joita aina seuraa kaksin verroin kiihkeämpi kamppailu.

"No", sanoi Gavroche, "jos sitten lähtisin viemään kirjettänne huomenaamulla?"

"Silloin olisi liian myöhäistä. Barrikaadi epäilemättä saarretaan, kaikkia katuja vartioidaan, etkä sinä enää pääse ulos. Mene senvuoksi heti."

Gavrochella ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; hän seisoi epäröivänä ja kynsi korvallistaan. Mutta äkkiä ja hänelle ominaisella lintumaisella liikkeellä hän otti kirjeen.

"Hyvä on", sanoi hän.

Sitten hän lähti juoksujalkaa matkaan Mondétour-kadun kautta.

Gavroche oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ratkaisi hänen päätöksensä, mutta josta hän ei maininnut Mariukselle mitään, jotta tämä ei tekisi mitään vastaväitettä. Tämä ajatus oli seuraava:

"Nythän ei vielä ole puoliyö, l'Homme-Armé-katu ei ole kaukana, minä voin viedä kirjeen heti, ja niin tulen takaisin ajoissa."

VIIDESTOISTA KIRJA.

L'HOMME-ARMÉ-KATU.

1.

Juoruava imupaperi.

Mitä ovat kouristuskohtaukset kaupungissa verrattuna ihmissielun kapinaan? Ihminen on vielä syvempää kuin kansa. Jean Valjean oli tällä hetkellä kauhean sisäisen kapinan vallassa. Kaikki hornat hänessä olivat jälleen auenneet. Hänkin seisoi, kuten Pariisi, kauhistuneena peloittavan, epätietoisen vallankumouksen kynnyksellä. Vain muutama tunti oli siihen riittänyt. Hänen kohtalonsa ja itsetuntonsa olivat äkkiä pimeiden varjojen peittäminä. Hänestä saattoi sanoa samoin kuin Pariisista, että molemmat perusaatteet seisoivat toisiansa vastassa. Valkeuden ja pimeyden enkeli olivat valmiina kamppailemaan hornan kuilun yli kulkevalla sillalla. Kumpiko heistä syöksisi alas toisensa? Kumpiko saavuttaisi voiton?

Samana kesäkuun 5. päivän edellisenä iltana oli Jean Valjean Cosetten ja Toussaintin kanssa muuttanut L'Homme-Armé-kadulle. Siellä odotti häntä yllätys.

Cosette ei ollut lähtenyt Plumet-kadulta yrittämättä vastarintaa. Ensimmäistä kertaa siitä alkaen, kun he olivat alkaneet elää toistensa rinnalla, olivat Cosetten tahto ja Jean Valjeanin tahto olleet toisistaan eriäviä ja, joskaan eivät joutuneet riitaan, ainakin ilmaisseet vastakkaisuutta. Toiselta puolen oli ollut estelyitä, toiselta taipumattomuutta. Yllättävä neuvo: Muuttakaa! jonka tuo tuntematon oli heittänyt Jean Valjeanille, oli säikähdyttänyt häntä siinä määrin, että se oli tehnyt hänet järkähtämättömäksi. Hän luuli tulleensa ilmi ja olevansa takaa-ajettu. Cosetten oli täytynyt antaa myöten.

Molemmat olivat saapuneet L'Homme-Armé-kadulle lausumatta toisilleen sanaakaan, niin syventynyt oli kumpikin omiin ajatuksiinsa. Jean Valjean oli niin levoton, että ei nähnyt Cosetten suruisuutta, ja Cosette niin suruinen, että ei nähnyt Jean Valjeanin levottomuutta.

Jean Valjean oli ottanut Toussaintin mukaansa, mitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt Plumet-kadulta muuttaessaan. Hän aavisti epämääräisesti, että hän kenties ei enää palaisi Plumet-kadulle, eikä hän voinut jättää Toussaintia jälkeensä eikä ilmaista hänelle salaisuuttaan. Muuten hän kyllä tiesi, että Toussaint oli uskollinen ja luotettava. Palvelijan kavaluus isäntää kohtaan alkaa uteliaisuudesta. Mutta ikäänkuin Toussaint olisi ollut kohtalon ennakolta määräämä Jean Valjeanin palvelijaksi, ei hän ollut vähääkään utelias. Hän sanoi sammaltaen maalaismurteellaan: "Minä olen niinkuin olen, teen mitä minulle kuuluu, ja muusta en välitä."

Tässä miltei pakoa muistuttavassa muutossa Plumet-kadulta ei Jean Valjean ollut ottanut mukaansa mitään muuta kuin pienen hyvänhajuisen käsilaukun, jota Cosette oli sanonut erottamattomaksi. Täydet arkut olisivat vaatineet kantajia, ja kantajat ovat todistajia. He olivat tilanneet vuokravaunut Babylone-kadun portille ja poistuneet sen kautta.

Vain töin tuskin oli Toussaint saanut luvan pakata vähän liina- ja pitovaatteita ja toilettiesineitä. Cosette ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin kirjoitusneuvonsa ja imupaperisalkkunsa.

Peittääkseen tämän poistumisen vielä suurempaan salaperäisyyteen ja pimeään oli Jean Valjean asettanut niin, että he lähtivät Plumet-kadun varrella olevasta talosta vasta hämärän tultua, joten Cosette oli saanut aikaa kirjoittaa kirjelappunsa Mariukselle. Heidän saapuessaan L'Homme-Armé-kadulle oli aivan pimeä.

He olivat menneet levolle mitään puhumatta.

Asumus L'Homme-Armé-kadun varrella oli kolmannessa kerroksessa pihan perällä ja siihen kuului kaksi makuuhuonetta, ruokasali ja sen vieressä oleva keittiö, missä oli lava ja siinä telttavuode, joka tuli Toussaintin osalle. Ruokasali oli samalla asuinhuoneena ja oli molempien makuuhuoneiden välissä. Asumuksessa oli tarpeellinen kalusto.

Ihminen rauhoittuu yhtä järjettömästi kuin tulee rauhattomaksi, semmoinen on ihmisluonto. Tuskin oli Jean Valjean saapunut L'Homme-Armé-kadulle, kun hänen levoton mielialansa kirkastui ja vähitellen kokonaan haihtui. On rauhoittavia paikkoja, jotka melkein koneellisesti vaikuttavat mieleen. Katu oli pimeä, asukkaat hiljaista väkeä, Jean Valjean tunsi tavallaan tartuntaa siitä levollisuudesta, joka vallitsi tässä vanhan Pariisin kujassa, joka oli niin ahdas, että se oli suljettu ajopeleiltä kahden pylvään päälle asetetulla laudalla, mykkä ja kuuro keskellä meluavaa kaupunkia, hämärä keskellä päivää ja niin sanoaksemme teljetty kiivailta liikkeiltä satavuotisten taloriviensä välissä, jotka seisoivat siinä vaiteliaina kuin vanhukset, niinkuin todella ovatkin. Tällä kadulla vallitsee alituinen unohdus. Jean Valjean hengitti siellä vapaasti. Kuinkapa saattaisikaan häntä sieltä löytää?

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli "erottamattoman" asettaminen viereensä.

Hän nukkui hyvin. Yö hyvän neuvon antaa, sanotaan, ja voisi lisätä: yö rauhoittaa. Seuraavana aamuna hän heräsi miltei hilpeänä. Hänestä ruokasali oli mainio, vaikka se oikeastaan oli inhoittava, kalustona vanha, pyöreä pöytä, matala kaappi ja sen päällä eteenpäin vinossa oleva peili, vanha, koinsyömä nojatuoli ja muutamia muita tuoleja täynnä Toussaintin myttyjä. Erään mytyn reunasta näkyi Jean Valjeanin kansalliskaartin univormu.

Cosette puolestaan oli antanut Toussaintin tuoda hänelle makuuhuoneeseen kupillisen lihalientä eikä näyttäytynyt ennenkuin iltapäivällä.

Noin kello viiden tienoissa oli Toussaint, jolle tämä pieni muutto oli tuottanut tuhannen touhua, asettanut ruokasalin pöydälle kylmän kananpaistin, jota Cosette isänsä mieliksi suostui katselemaan.

Sen tehtyään oli Cosette, syyttäen itsepäistä päänkipua, sanonut hyvää yötä Jean Valjeanille ja sulkeutunut makuuhuoneeseensa. Jean Valjean oli hyvällä ruokahalulla syönyt kanaa, ja istuen kyynärpäät pöytään nojaten hän oli taas vähitellen tuntenut itsensä rauhalliseksi ja turvalliseksi.

Syödessään oli hän pari kolme kertaa epämääräisesti kuullut Toussaintin sammaltavan:

"Herra, ulkona on jotakin melua, Pariisissa tapellaan."

Mutta muihin ajatuksiin vaipuneena ei Jean Valjean ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Hän ei tosiaan ollut sitä kuullut.

Hän nousi ja alkoi kävellä ovelta ikkunan luo ja siitä takaisin ovelle yhä rauhallisempana.

Astellessaan näin edestakaisin huomasi hän äkkiä jotakin merkillistä.

Hän näki edessään kaapin päällä etuvinossa olevassa peilissä seuraavat selvästi luettavat rivit:

    Rakkaani! Isäni tahtoo, ikävä kyllä, meitä matkustamaan heti. Tänä
    iltana muutamme L'Homme-Armé-kadulle n:o 7. Viikon kuluttua olemme
    Englannissa.

                                  Cosette. Kesäkuun 4. päivänä.

Jean Valjean pysähtyi ällistyneen näköisenä. Cosette oli perille tultua asettanut imupaperikirjansa kaapin päälle peilin eteen ja kokonaan tuskallisten ajatustensa askarruttamana unohtanut sen siihen edes huomaamatta jättäneensä sen avoimeksi, vieläpä juuri sen lehden kohdalta, jota vastaan hän oli kuivannut ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ja uskonut Plumet-kadulla kulkeneen nuoren työmiehen haltuun. Kirjoitus oli selkeästi painunut imupaperiin.

Peili kuvasti sen.

Siitä syntyi symmetrinen kuvio, kuten mittausopissa sanotaan, niin että imupaperilla oleva nurinpäinen kirjoitus näkyi peilissä oikeinpäin ja Jean Valjeanilla siis oli silmiensä edessä se kirje, jonka Cosette edellisenä iltana oli kirjoittanut Mariukselle.

Tämä oli yksinkertaista ja musertavaa.

Jean Valjean meni peilin luo. Hän luki uudelleen nuo rivit, mutta ei uskonut silmiänsä. Se mahtoi olla näköhäiriö. Se oli mahdotonta. Asia ei ollut niin.

Vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät; hän katsoi Cosetten imupaperikirjaa ja käsitti asian. Hän otti imupaperikirjan ja sanoi: "Se tulee tästä." Hän tarkkasi kuumeisesti imupaperiin painuneita rivejä, nurinpäiset kirjaimet muodostivat vain sekavaa sotkua eikä hän saanut siitä mitään tolkkua. Silloin ajatteli hän: "Mutta tämähän ei merkitse mitään, tässähän ei ole mitään kirjoitusta." Ja hän hengähti syvään helpotuksesta. Kuka ei ole kokenut tällaista järjetöntä iloa hirvittävänä hetkenä? Sielu ei antaudu epätoivoon ensin tyhjentämättä kaikkia illusioneja.

Hän piti imupaperikirjaa kädessään ja katseli järjettömän onnellisena ja melkein valmiina nauramaan näköhäiriölle, joka oli häntä eksyttänyt. Äkkiä sattui hänen katseensa taas peiliin, ja hän näki kirjoituksen uudestaan. Kirjoitetut rivit kuvastuivat siitä tinkimättömän selvästi. Tällä kertaa se ei ollut harhanäky. Kun näky toistuu, on se todellisuutta; tästä ei päässyt yli eikä ympäri, peili kuvasti kirjoituksen oikeinpäin. Hän ymmärsi sen nyt.

Jean Valjean horjui, laski imupaperikirjan kädestään ja vaipui kaapin vieressä olevaan vanhaan nojatuoliin pää kumarassa ja katse lasimaisena, sekavana. Hän sanoi itselleen, että asia oli selvä ja että maailman valo ainiaaksi oli häneltä pimennyt sekä että Cosette oli kirjoittanut tuon jollekin. Silloin hän kuuli sielunsa, joka jälleen oli käynyt hirvittäväksi, kaameasti ärjyvän pimennossaan. Yrittäkää ottaa leijonalta koira, joka sillä on häkissään!

Omituisia ja surullisia seikkoja! Tällä hetkellä ei Marius vielä ollut saanut Cosetten kirjettä; sattuma oli kavalasti vienyt sen Jean Valjeanille ennen kuin vielä oli antanut Mariukselle.

Aina tähän päivään saakka eivät koettelemukset olleet Jean Valjeania voittaneet. Hän oli kokenut kauheita; hän ei ollut miltään onnettomuuden kuritukselta säästynyt; kohtalon julmuus, kaikilla yhteiskunnan vainojen ja erheiden aseilla varustettuna, oli valinnut hänet raivonsa uhriksi. Hän ei ollut masentunut eikä taipunut mistään. Hän oli, kun niin vaadittiin, alistunut kaikkiin äärimmäisyyksiin; hän oli uhrannut jälleen saavuttamansa ihmisen-loukkaamattomuuden, luopunut vapaudestaan, pannut henkensä alttiiksi, menettänyt kaikki, kärsinyt kaikki ja kuitenkin pysynyt siinä määrin epäitsekkäänä ja stoalaisena, että joskus olisi voinut luulla hänen marttyyrin tavoin tyyten luopuneen itseään ajattelemasta. Hänen kaikkia vastoinkäymisen mahdollisia hyökkäyksiä vastaan karaistua omaatuntoansa tuntui olevan enää mahdoton horjuttaa. Mutta jos joku nyt olisi saattanut nähdä hänen sisäisen tuomarinsa, olisi hänen ollut pakko todistaa, että tämä tällä kertaa oli laimea.

Se johtui siitä, että kaikista niistä tuskista, joita hän pitkissä kohtalon hänen kanssaan pitämissä kiusallisissa kuulusteluissa oli kärsinyt, oli tämä tuskallisin. Ei milloinkaan ollut häntä pidetty polttavammilla pihdeillä. Hän tunsi kaikkien salattujen tunteittensa kuohuvan salaperäisellä tavalla. Hän tunsi outoja säikeitä katkeavan. Ah, suurin koettelemus tai oikeammin sanoen ainoa koettelemus on sen olennon menettäminen, jota rakastaa.

Vanha Jean Valjean parka ei tosin rakastanut Cosettea toisin kuin isä. Mutta kuten jo olemme sanoneet, tähän isänrakkauteen oli jo hänen elämänsä yksinäisyys liittänyt kaikki omaisrakkauden muodot; hän rakasti Cosettea kuin äitiään, hän rakasti häntä kuin sisartaan; ja kun hänellä ei ollut koskaan ollut rakastajatarta tai puolisoa, ja kun luonto on velkoja, joka ei tunnusta mitään vastalausetta, niin oli tämäkin tunne, lähtemättömin kaikista, muiden joukossa, hämäränä, puhtaana, sokeana, itsetiedottomana, taivaisena, enkelimäisenä, jumalaisena, ei tunteena niin paljoa kuin vaistona, eikä vaistona niin paljoa kuin huomaamattomana ja näkymättömänä, mutta todellisena vetovoimana; ja rakkautta varsinaisessa merkityksessä oli hänen rajattomassa hellyydessään Cosettea kohtaan samalla tavalla kuin kultasuoni vuoressa, näkymättömissä ja neitseellisenä.

Ajateltakoon tätä hänen sydämensä tilaa! Mikään avioliitto ei heidän välillään ollut mahdollinen, ei edes henkinen, ja kuitenkin olivat heidän kohtalonsa ikäänkuin avioliitossa keskenään. Ilman Cosettea, s.o. ilman lasta ei Jean Valjean koko pitkän elämänsä aikana olisi tullut tuntemaan mitään, jota voi rakastaa. Sanalla sanoen, ja me olemme jo useamman kerran sitä huomauttaneet, koko tämä sisäinen kehitys, jonka tuloksena oli korkea hyve, oli tehnyt Jean Valjeanista Cosetten isän. Omituinen isä, joka oli kuin isoisä, isä, veli ja puoliso yhtäaikaa, oli Jean Valjean; isä, jossa oli osa jopa äitiä; isä, joka rakasti Cosettea, joka jumaloi häntä ja tätä piti valonaan, kotinaan, perheenään, isänmaanaan, paratiisinaan.

Niinpä, kun hän näki, että kaikki oli lopussa, että Cosette lipui hänen käsistään, hiipi pois hänen luotaan, että kaikki oli kuin pilvenhattara, kuin juokseva vesi; kun hän näki silmäinsä edessä musertavan varmuuden: toinen on hänen sydämensä pyrkimyksenä, toinen hänen elämänsä kaipuuna, on olemassa joku, jota hän rakastaa, minä olen vain isä, minua ei enää ole olemassa. Kun hän ei enää voinut epäillä, kun hänen täytyi todeta: hän kaikkoaa minusta, niin meni hänen tuntemansa tuskan suuruus mahdollisuuden rajojen yli. Tehdä kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja päätyä tähän! Niin, mihin? Siihen, ettei hän merkinnyt Cosettelle mitään. Silloin hän tunsi, kuten äsken sanoimme, kapinallista väristystä kiireestä kantapäähän. Hän tunsi aina hiusjuuria myöten itsekkyyden hurjan heräämisen, ja itseys ulvoi tämän miehen sielun pohjalla.

Ihmisessäkin tapahtuu romahduksia. Varmuus, joka synnyttää epätoivoa, ei tunkeudu ihmiseen sysäämättä syrjään ja särkemättä erinäisiä syviä aineksia, jotka joskus ovat ihmisen pohjaolemuksena. Kun tuska on noussut tähän mittaan, ajaa se kaikki omantunnon voimat pakoon. Sellaiset kriisit ovat tuhoisia. Harva meistä suoriutuu niistä entisensä kaltaisena ja velvollisuudessaan lujana. Kun kärsimyksen raja on ylitetty, menettää järkähtämättöminkin hyve tajunsa. Jean Valjean otti taas imupaperikirjan ja totesi asian uudelleen; hän seisoi kumarassa ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen noita jäävittömiä rivejä, ja häneen levisi sellainen usva, että olisi voinut luulla hänen sielunsa koko sisustan lusahtavan lysyyn.

Hän tarkkasi nyt tätä havaintoansa mietiskelyn suurennuslasilla, mutta näennäisesti kaamean tyynenä, sillä hirvittävää on, kun tyyneys ihmisessä on jähmettynyt kuvapatsaan kylmyydeksi.

Hän mittasi sitä huikeaa askelta, minkä hänen kohtalonsa oli astunut hänen aavistamattaan; hän muisti viimekesäistä pelkoansa, jonka hän oli niin mielettömästi haihduttanut; hän tunsi jälleen hornankuilun; se oli yhä sama, se vain eroa, että Jean Valjean ei enää seisonut sen partaalla vaan makasi sen pohjalla.

Äärettömän tuskallista oli, että hän oli syöksynyt alas sitä huomaamatta. Hänen elämänsä koko valo oli sammunut, kun hän yhä oli luullut näkevänsä auringon.

Hänen vaistonsa ei epäröinyt. Hän sovitti yhteen erinäisiä seikkoja, erinäisiä ajankohtia, Cosetten punastumisen ja vaalenemisen vaihteluita ja päätti: Se on hän. Epätoivon arvauskyky on eräänlaatuinen salaperäinen jousi, joka ei koskaan ammu harhaan. Heti ensimmäinen arvailu kohdistui Mariukseen. Hän ei tiennyt nimeä, mutta miehen hän löysi heti. Hän näki selvästi kaukana muistin tarkoin palauttamassa entisyydessä tuntemattoman kuljeksijan Luxembourg-puutarhassa, tuon kurjan tytöstäjän, romanttisen tyhjäntoimittajan, narrin, tuon katalan lurjuksen, sillä on katalaa tulla heittelemään helliä silmäyksiä tyttöihin, joilla on rinnallaan isä, joka heitä rakastaa.

Tultuansa täysin vakuutetuksi, että koko tapahtuman pohjalla oli tuo nuori mies ja että kaikki johtui hänestä, loi Jean Valjean, tämä uudestisyntynyt mies, joka oli niin ahkerasti ahertanut sielunsa jalostamista, joka oli tehnyt niin monta ponnistusta muuttaakseen koko elämän, koko kurjuuden ja koko onnettomuuden rakkaudeksi, tämä mies loi silmäyksen sisäänsä ja näki siellä kummituksen: vihan.

Suurissa tuskissa on jotakin ylivoimaista. Ne riistävät elämänuskalluksen. Ihminen, johon ne koskevat, tuntee jotakin vetäytyvän pois itsestään. Nuoruudessa on niiden käynti synkeää; vanhempana tuhoisaa. Ah, kun veri on lämmintä, kun tukka on tumma, kun pää on pystyssä vartalon yllä kuin liekki soihdussa, kun kohtalon kerää ei vielä ole pitkälti kehitty, kun halajamisen arvoista rakkautta täynnä oleva sydän vielä voi saada toisen sydämen sykkimään, kun edessä on aikaa kadotetun korvaamiseen, kun on vielä runsaasti naisia, hymyjä, tulevaisuutta, näköalaa, kun elinvoimia vielä on heikkenemättä, jos epätoivo silloinkin on kauhea asia, mitä onkaan se sitten vanhuudessa, jolloin vuodet, yhä valjummiksi käyden, kiitävät sitä hämyhetkeä kohti, jolloin haudan tähdet alkavat tuikkia!

Hänen mietiskellessään tuli Toussaint huoneeseen.

Jean Valjean nousi ja kysyi häneltä:

"Tiedättekö, millä suunnalla se on?"

Toussaint, joka aivan ällistyi, saattoi vastata vain:

"Mikä sitten?"

Jean Valjean sanoi:

"Ettekö sanonut äsken, että tapellaan?"

"Jaa sitäkö, herra?" vastasi Toussaint. "Se kuuluu Saint-Merryn puolelta."

On konemaisia liikkeitä, jotka tietämättämme tulevat ajatustemme syvimmistä sopukoista. Tällaisen liikkeen vaikutuksesta oli Jean Valjean viisi minuuttia sen jälkeen kadulla.

Hän istahti avopäin talon portin viereiselle kivipylväälle. Hän tuntui kuuntelevan. Oli pimeä.

2.

Katupoika valon vihollisena.

Kuinka kauan hän vietti tällä tavoin? Mikä vuoksi ja luode vaihteli tässä surullisessa mietiskelyssä? Suoristiheko hän jälleen? Jäikö kumaraan? Oliko hän niin masentunut, että oli murskautunut? Saattoiko hän vielä nousta ja löytää omassatunnossaan mitään lujaa perustaa, missä jälleen voisi saada jalansijan? Tuohon kaikkeen ei hän luultavasti itsekään olisi osannut vastata.

Katu oli autio. Muutamat pelästyneet porvarit, jotka palasivat kiireesti kotiinsa, häntä tuskin huomasivat. Vaaran hetkellä ajattelee kukin vain itseänsä. Lyhdynsytyttäjä tuli tavallisuuden mukaan sytyttämään katulyhdyn, joka oli aivan n:o 7:ää vastapäätä, ja meni sitten tiehensä. Joka tässä pimeässä olisi tarkannut Jean Valjeania, ei olisi pitänyt häntä elävänä olentona. Hän istui portin viereisellä kivipatsaalla liikkumattomana kuin jääkummitus. Epätoivossa on jotakin jäätävää. Kuului hätäkellon soitto ja epäselvää, myrskyisää melua. Keskellä tätä meteliä löi Saint-Paulin tornikello yksitoista, juhlallisesti ja kiirehtimättä, sillä hätäkellossa puhuu ihminen, tunninlyönnissä Jumala. Tuntikellon lyönnit eivät tehneet mitään vaikutusta Jean Valjeaniin; hän ei liikahtanut. Mutta melkein samassa kuului kiivas yhteislaukaus Halleista päin, ja heti senjälkeen toinen vielä kovempi; se oli luultavasti se Chanvrerie-kadun barrikaadia vastaan tehty rynnäkkö, jonka juuri näimme Mariuksen torjuvan. Tästä rätinästä, joka yön hiljaisuudessa tuntui vielä ankarammalta, hätkähti Jean Valjean; hän nousi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului; sitten hän vaipui taas kivelleen, pani käsivartensa ristiin, ja hänen päänsä vaipui taas verkalleen rinnalle.

Hän antautui jälleen syviin mietteisiinsä. Äkkiä hän kohotti katseensa; kadulla kulki joku, hän kuuli askeleita ihan likellänsä, katsoi ympärilleen ja huomasi toisella puolen katua, arkiston kohdalla olevan katulyhdyn valossa kalmankalpeat, mutta nuoret ja säteilevät kasvot.

Se oli Gavroche, joka juuri oli tullut L'Homme-Armé-kadulle.

Gavroche katseli ylöspäin ja näytti etsivän jotakin. Hän näki Jean Valjeanin varsin hyvin, mutta ei hänestä välittänyt.

Katseltuaan ylös katsoi Gavroche alas; hän nousi varpailleen ja tunnusteli portteja ja kellarikerrosten ikkunoita; ne oli kaikki teljetty ja lukittu. Huomattuaan viisi tai kuusi taloa tällä tavoin suljetuksi kohautti hän olkapäitään ja ilmaisi ajatuksensa asiasta sanalla:

"Peijakas!"

Sitten hän alkoi taas katsella ylös. Jean Valjean, joka hetkistä ennen siinä mielentilassa, missä hän silloin oli, ei olisi puhutellut ketään tai vastannut kenellekään, tunsi vastustamatonta halua puhutella tätä lasta.

"Kuule, pienokainen", sanoi hän, "mikä sinulla on?"

"Nälkä", vastasi Gavroche suoraan asiaan. Sitten lisäsi hän: "Pienokainen voitte olla itse."

Jean Valjean pisti kätensä taskuun ja otti sieltä viiden frangin rahan.

Mutta Gavroche, joka vikkelästi kuin västäräkki siirtyi asenteesta toiseen, oli ottanut maasta kiven. Hän oli saanut katulyhdyn silmätikukseen.

"Kas vain", sanoi hän, "teillä on vielä lyhtyjä täällä. Te ette seuraa yleistä tapaa, kansalaiset. Se on epäjärjestystä. Mäsäksi se!"

Ja samalla hän heitti kivellä lyhtyä, niin että lasisirpaleet helähtivät kadulle, ja ikkunakaihtimiensa takana piileksivät asukkaat vastapäisessä talossa huudahtivat:

"Tämähän on yhdeksänkymmenenkolmen hirmuaikaa!"

Lyhty oli heilahtanut kerran edestakaisin ja sammunut. Katu tuli heti pimeäksi.

"Kas niin, vanha katu", sanoi Gavroche, "pane nyt yömyssy päähäsi."

Ja kääntyen Jean Valjeanin puoleen hän lisäsi:

"Mikä tuo julma rakennus tuossa on? Sehän on kai arkisto? Pitäisi antaa sopiva paukku sen paksuille pylväille ja tehdä niistä hieno barrikaadi."

Jean Valjean lähestyi Gavrochea.

"Poikaparka", sanoi hän puoliääneen itsekseen puhuen, "hänellä on nälkä."

Ja hän pani viiden frangin rahan pojan kouraan.

Gavroche katsahti ylös, kummastuen paksun kolikon suuruutta, hän katseli sitä pimeässä ja sen valkoisuus häikäisi häntä. Hän tunsi viidenfrangin rahat vain kuulopuheelta; ne olivat hänestä mitä parhaassa maineessa; hän oli hyvillään nähdessään sellaisen likeltä. Hän sanoi: "Katsotaan tiikeriä".[18]

Hän katseli rahaa muutaman silmänräpäyksen ihastuneena, kääntyi sitten Jean Valjeanin puoleen, ojensi hänelle rahan takaisin ja sanoi majesteetillisesti:

"Porvari, minä isken mieluummin rikki katulyhtyjä. Ottakaa pois petoeläimenne. Minua ei lahjota. Sillä on viisi kynttä, mutta minua se ei kynsi."

"Onko sinulla äitiä?" kysyi Jean Valjean.

Gavroche vastasi:

"Ehkä pikemmin kuin teillä."

"No niin", sanoi Jean Valjean, "säästä sitten se raha äidillesi."

Gavroche tunsi olevansa liikutettu. Muuten hän oli äsken pannut merkille, että häntä puhuttelevalla miehellä ei ollut hattua, ja se herätti hänen luottamustaan.

"Onko tosiaan niin, että ette kauppaa sitä minulle, etten nakkaisi rikki katulyhtyjä?"

"Nakkaa sinä rikki kaikki, minkä voit."

"Te olette kunnon mies", sanoi Gavroche ja pisti viiden frangin rahan taskuunsa.

Kun hänen luottamuksensa näin oli kasvanut, kysyi hän.

"Oletteko te tältä kadulta?"

"Olen. Kuinka niin?"

"Voitteko sanoa minulle, missä n:o 7 on?"

"Mitä asiaa sinulla on n:o seitsemään?"

Tässä poika hätkähti; hän pelkäsi puhuneensa liikaa, alkoi raapia korvallistaan ja vastasi vain:

"Ah, tässähän se onkin!"

Jean Valjeanin päässä välähti äkkiä eräs ajatus. Tuska tuo mukanaan sellaisia neronleimauksia. Hän sanoi pojalle:

"Sinäkö sitä kirjettä tuot, jota minä odotan?"

"Tekö?" sanoi Gavroche. "Ettehän te ole nainen."

"Kirje on neiti Cosettelle, eikö olekin?"

"Cosette?" mutisi Gavroche. "Se se konstikas nimi taisi olla."

"Niinpä niin", jatkoi Jean Valjean, "minun on määrä tuoda se kirje hänelle."

"Jos niin on, niin tietäkää, että minä olen barrikaadin lähetti."

"Niinpä kyllä", vastasi Jean Valjean.

Gavroche pisti silloin kätensä erääseen toiseen taskuun ja otti esiin neljään osaan taitetun paperin.

Sitten hän teki sotilaallisesti kunniaa.

"Kunniaa viestille!" sanoi hän. "Se tulee vallankumoushallitukselta."

"Anna tänne", toisti Jean Valjean.

Gavroche piti paperia päänsä päällä.

"Älkää vain luulko, että se on mikään lemmenkirje", sanoi hän. "Se on tosin osoitettu naiselle, mutta asia koskee kansaa. Me taistelemme, mutta pidämme arvossa kauniimpaa sukupuolta. Me emme käyttäydy, kuten suuressa maailmassa, missä on leijonia, jotka lähettävät kanoja kameeleille."[19]

"Anna se tänne."

"No", sanoi Gavroche, "te näytätte tosiaan kunnonmieheltä."

"Anna pian nyt."

"No, tuossa on."

Hän antoi Jean Valjeanille paperin.

"Mutta rientäkää nyt, herra Chose, koska neiti Chosette odottaa."

Gavroche oli hyvin tyytyväinen tähän keksimäänsä sanaleikkiin.[20]

Jean Valjean sanoi vielä:

"Saint-Merrynkö vastaus on lähetettävä?"

"Ei, siinä tekisitte pahan pukin", sanoi Gavroche. "Tämä kirje tulee Chanvrerie-kadun barrikaadilta ja sinne minä nyt palaan. Hyvää yötä, kansalainen!"

Tämän sanottuaan meni Gavroche matkaansa tai oikeammin lensi kuin lintu takaisin sinne, mistä oli tullut. Hän pimisi jälleen pimeään ikäänkuin olisi kaivanut siihen kolon, vieläpä luodin vauhdilla. L'Homme-Armé-katu muuttui taas hiljaiseksi ja autioksi; ja Gavrochen olisi voinut luulla haihtuneen haikuna ilmaan, ellei muutamaa minuuttia hänen katoamisensa jälkeen rikotun lasin helinä ja kivikatuun putoavan lyhdyn kolahdus olisi äkkiä taas herättänyt hermostuneita porvareita. Se oli merkki, että Gavroche kulki Chaume-kadulla.

3.

Cosetten ja Toussaintin nukkuessa.

Jean Valjean meni sisään Mariuksen kirje kädessään.

Hän hapuili ylös portaita tyytyväisenä pimeyteen kuin huuhkaja, joka pitää saalista kynsissään, avasi ja sulki hiljaa ovensa, kuunteli, kuuluiko mitään ääntä, totesi, että kaikesta päättäen Cosette ja Toussaint nukkuivat, ja pisti sytytyspulloon kolme tai neljä tulitikkua ennenkuin sai yhtään palamaan, sillä niin kovasti vapisi hänen kätensä; se mitä hän oli tehnyt, oli varkautta. Vihdoin hän sai kynttilänsä sytytetyksi, istui pöydän ääreen, kyynärpäillään siihen nojaten, avasi paperin ja luki.

Suuressa mielenliikutuksessa oleva ei lue, vaan niin sanoaksemme kamppailee kädessä olevan paperin kanssa, tarttuu siihen kuin uhriin, hieroo sitä, iskee siihen kyntensä vihasta tai riemusta, kiitää loppuun, hyppää alkuun; huomio on kuumeessa, lukija tajuaa pääasian pääpiirtein, suunnilleen, tarttuu kiinni yhteen kohtaan, ja kaikki muu haihtuu. Mariuksen kirjeestä Cosettelle näki Jean Valjean ainoastaan sanat: "... Minä kuolen. Kun luet tätä, on minun sieluni sinun luonasi."

Nämä rivit silmäinsä edessä tunsi Jean Valjean huikaisua; hän oli hetken ikäänkuin mielenliikutuksessaan tapahtuneen muutoksen musertamana; hän katseli Mariuksen kirjettä jonkinlaisen humalan hämmästyksellä; hänen silmäinsä edessä oli häikäisevä onni, tuon vihatun olennon kuolema.

Hän huudahti sisäisestä riemusta. Siispä oli asia lopussa. Ratkaisu tuli ennemmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Se olento, joka oli hänen onnensa tiellä, katosi. Hän meni tiehensä itse, pakottamatta, vapaasta tahdostaan. Ilman että hän, Jean Valjean, oli asiassa tehnyt mitään, ilman että hän oli siihen syypää, oli "tuo mies" kuoleva. Ehkäpä oli jo kuollutkin.

Tässä hän alkoi kuumeisessa innossaan tehdä laskelmia:

"Ei. Vielä hän ei ole kuollut. Kirje on ilmeisesti kirjoitettu Cosetten luettavaksi huomenaamuna; niiden molempain yhteislaukausten jälkeen, jotka kuuluivat kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, ei ole mitään tapahtunut; barrikaadin kimppuun rynnätään ratkaisevasti vasta aamun sarastaessa; mutta se on samantekevä; siitä hetkestä, jolloin 'tuo mies' sekaantui tähän taisteluun, on hän ollut mennyttä miestä; hän on väkipyörien välissä."

Jean Valjean tunsi vapautusta. Hän olisi siis jälleen yksinään Cosetten kanssa. Kilpailu Cosettesta lakkasi; tulevaisuus alkoi uudelleen. Hänen tarvitsi vain pitää tämä kirje omissa kätköissään. Cosette ei saisi koskaan tietää, miten tuon miehen oli käynyt.

"Ei tarvitse muuta kuin antaa asian mennä menoaan. Tuo mies on kiikissä. Ellei hän jo ole kuollut, on varmaa, että hän nyt kuolee. Mikä onni!"

Tämän riemunpuuskan jälkeen muuttui hänen mielensä synkäksi.

Sitten hän meni alas ja herätti portinvartijan.

Noin tuntia myöhemmin meni Jean Valjean ulos täydessä kansalliskaartinunivormussa ja asestettuna. Portinvartija oli helposti saanut naapuristosta hankituksi sen, mitä hänen varustelunsa täydentämiseen tarvittiin. Hänellä oli ladattu kivääri ja patruunavyö täynnä patruunia. Hän lähti kulkemaan Halleja kohti.

4.

Gavrochen into menee liikoihin.

Tällä välin oli Gavrochelle sattunut seikkailu. Tunnollisesti kivitettyään rikki lyhdyn Chaume-kadulla hän saapui Vieilles-Haudriettes-kadulle, ja kun ei siellä nähnyt kissaakaan, katsoi hän tilaisuuden sopivaksi alkaa täyttä kurkkua laulaa. Se ei suinkaan hidastuttanut, vaan päinvastoin edisti hänen kulkuansa. Hän alkoi siis pitkin nukkuvia tai säikähtyneitä talorivejä kylvää seuraavia sytyttäviä kupletteja:

    Viserrellyt puuss' oli varpunen,
    Atala että eilen illalla
    oli nähty ryssän rinnalla.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Pierrot, olet mustasukkainen,
    Miia kun ei katsonut sinua
    vaan kutsui luokseen minua
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Ylen suuri on sulo tyttöjen,
    sen myrkky minut juovuttaa
    ja huumaa herra Orfilaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Olen ystävä lemmenkiistojen.
    Ma Agnesta lemmin ja Pamelaa
    ja taidan Liisaa rakastaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Ja taannoin poimuun helmojen
    ah sun, Luzette, ja sun, Zéila,
    jäi multa siru sielua.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Jos, lempi, saisin nähdä sen,
    Lola kun kukkaisesi saa,
    sais Horna minut hukuttaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Jeanne, peilin eessä pukien
    tais sydämeni varastaa –
    hän vielä sitä tallettaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Ja tanssista tullen näyttelen
    minä tähdille Stellaa ihanaa:
    "Ah, tähdet, häntä katsokaa!"
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

Äkkiä hän vaikeni.

"Keskeyttäkäämme laulu", puheli hän.

Hänen kissansilmänsä olivat erään portin syvennyksessä havainneet jotakin, jolla maalaustaiteessa on nimenä "ensemble", s.o. olento ja esine; esineenä oli työntörattaat, olentona auvergnelainen mies, joka nukkui rattailla.

Rattaiden aisat nojasivat kivikatua ja auvergnelaisen pää rattaiden perälautaa vastaan. Hänen ruhonsa oli rattaiden kaltevalla lavalla, ja jalat koskettivat maata.

Tämän maailman oloja kokeneena näki Gavroche heti, että mies oli juovuksissa.

"Kas vain", ajatteli Gavroche, "mitä hyvää kesäyöstä saattaa olla. Auvergnelainen nukkuu rattaillaan. Rattaat otetaan tasavallan laskuun ja auvergnelainen jätetään monarkialle."

Hänen päähänsä oli näet pälkähtänyt seuraava ajatus:

"Nuo rattaat sopisivat heikkarin hyvin meidän barrikaadiimme."

Auvergnelainen kuorsasi.

Gavroche siirsi varovasti rattaita taaksepäin ja auvergnelaista eteenpäin, s.o. jaloista, ja minuutin kuluttua makasi auvergnelainen mitään huomaamatta paljaalla kivikadulla.

Rattaat olivat nyt vapaat.

Gavrochella, joka oli tottunut alati kohtaamaan odottamattomuuksia, oli aina kaikkia tarveaineita mukanaan. Hän kopeloi erästä taskuansa, otti sieltä paperilapun ja pätkän punaliitua, jonka oli kähveltänyt joltakin työmieheltä.

Hän kirjoitti:

    Ranskan tasavalta. Vastaanotettu sinun rattaasi.

                                         Gavroche.

Tämän tehtyään pisti hän paperin kuorsaavan auvergnelaisen liivintaskuun, tarttui molemmin käsin rattaiden aisoihin ja lähti juoksujalkaa Hallien suuntaan, työntäen voitollisesti rämiseviä rattaita edellään.

Tämä oli varomatonta. Kuninkaallisen kirjapainon edustalla oli vartio. Gavroche ei tullut ajatelleeksi sitä. Vartiona oli läheisen maaseudun kansalliskaartilaisia. Joukossa alkoi tuntua levottomuutta, ja miehet kurkottivat päätään telttavuoteilta. Kaksi katulyhtyä peräkkäin rikottu ja tuo täyttä kurkkua hoilattu laulu, se oli jo liikaa näin rauhallisilla kaduilla. Tunnin ajan oli katupoika pitänyt tässä hiljaisessa kaupunginosassa pahempaa meteliä kuin paukku pullossa. Vartion kersantti kuunteli. Hän odotti. Hän oli varovainen mies.

Rattaiden rämisevä kolina teki enemmän odottelun mahdottomaksi ja sai kersantin lähtemään tiedustelulle.

"Siellä on koko lauma", sanoi hän, "liikkukaamme varovasti."

Anarkian hydra oli ilmeisesti lähtenyt luolastaan ja kuljeksi nyt tässä korttelissa.

Ja kersantti lähti hiipivin askelin vartiopaikalta.

Gavroche, joka työnsi rattaita, näki juuri, kun hänen piti poistua Vieilles-Haudriettes-kadulta, ihan edessään univormun, shakoon, töyhdön ja kiväärin.

Toistamiseen hän pysähtyi äkkiä.

"Ohoo, tuoko se on!" sanoi hän. "Hyvää päivää, julkinen järjestys!"

Gavrochen kummastukset eivät tavallisesti olleet pitkällisiä, vaan haihtuivat pian.

"Minne olet menossa, katurakki?" huusi kersantti.

"Kansalainen", sanoi Gavroche, "minä en ole vielä sanonut teitä porvariksi. Minkä vuoksi haukutte minua?"

"Minne menet, vintiö?"

"Hyvä herra", vastasi Gavroche, "te olitte kenties eilen älykäs mies, mutta teidät on tänään siitä arvosta alennettu."

"Minä kysyn sinulta, minne sinä menet, veijari!"

Gavroche vastasi:

"Tehän puhutte hienosti. Teitä ei tosiaan luulisi ikäiseksenne. Teidän pitäisi myydä hiuskarvanne sadasta frangista kappale. Siitä saisitte viisisataa frangia."

"Minne menet? Minne menet? Minne menet, roisto?"

Gavroche vastasi:

"Taas rumia sanoja. Ensi kerralla, kun teitä imetetään, täytyy pyyhkiä suu paremmin."

Kersantti uhkasi pistimellä.

"Sanotko viimeinkin, minne menet, lurjus?"

"Herra kenraali", vastasi Gavroche, "minä olen menossa hakemaan lääkäriä vaimolleni, joka on lapsivuoteessa."

"Aseisiin!" huusi kersantti.

Nerokkaan miehen mestaritemppu on pelastautuminen sen avulla, joka on saattanut hänet turmioon; Gavroche arvioi aseman yhdellä silmäyksellä. Rattaat olivat saattaneet hänet pulaan; rattaiden asia oli hänet siitä pelastaa.

Samalla hetkellä, kun kersantti aikoi hyökätä Gavrochen kimppuun, puskivat rattaat Gavrochen äkkiä työnnältäminä kersanttia vatsaan, mies pyllähti selälleen kadulle ja hänen kiväärinsä laukesi samalla ilmaan.

Kersantin huudosta oli vartiomiehistö syöksynyt esiin sikin sokin; kiväärinlaukaus aiheutti umpimähkäisen yhteislaukauksen, minkä jälkeen miehet latasivat kiväärinsä ja ampuivat uudelleen.

Tätä umpimähkäistä ampumista kesti neljännestunnin, ja se tuhosi erinäisiä ikkunaruutuja.

Gavroche, joka oli hurjaa vauhtia palannut samaa tietä kuin oli tullut, pysähtyi vasta viiden tai kuuden kadun päässä ja istuutui läähättäen Enfants-Rouges-kadun nurkka kiville.

Hän kuunteli.

Huohotettuaan hetken aikaa kääntyi hän sinnepäin, mistä raivokas ampuminen kuului, ja näytti pitkää nenää. Tätä hilpeyttä häiritsi kuitenkin katkera ajatus. "Niin", sanoi hän, "minä nauran ja ilkamoin, mutta nyt olen joutunut pois pääväylältä ja täytyy lähteä kulkemaan kiertoteitä. Saa nähdä, ehdinkö enää barrikaadille ajoissa." Sitten hän alkoi uudelleen juosta. Ja juostessaan hän sanoi: "Niin, mihin minä taas jäinkään?" Hän ryhtyi jatkamaan lauluansa, puikkelehtiessaan kadulta toiselle, ja ääni kaikkosi yhä kauemmaksi pimeyteen:

    On vielä muuria linnojen.
    Uus järjestys nyt alkakaa
    tämä vanha kaatua saa!
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Ken käypi heittoon keilojen?
    Koko maailma nurin keikahtaa,
    kun suuri pallo sinkoaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Kun iskut kansan kuokkien
    taas Louvren linnaa kolkuttaa,
    niin monarkia romahtaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

    Me kun mentiin yli aidan sen,
    en tarvinnut kuin taputtaa,
    niin alkoi Kaarle laputtaa.
    Minne lie matka neitosten?
        Laari-laa.

Vartion toiminta ei jäänyt ihan tuloksettomaksi. Rattaat vallattiin ja juopunut auvergnelainen vangittiin. Toinen vietiin halkovajaan, toinen sittemmin sotaoikeuden eteen syytettynä osallisuudesta kapinaan. Syyttäjäviranomaiset antoivat tässä tapauksessa näytteen väsymättömästä innostaan yhteiskunnan suojelemiseksi.

Gavrochen seikkailu, joka vielä elää taruna Temple-korttelin asukasten keskuudessa, on Marais'n vanhojen porvarien kauheimpia muistoja, ja sitä mainitaan nimellä: äkillinen hyökkäys kuninkaallisen kirjapainon vartioston kimppuun.

VIITESELITYKSET:

[1] Seuraavat Gavrochen ja sitten Montparnassen lauseet ovat erikoista Pariisin katukieltä, n.s. varasmurretta, jonka sanoja on tuon tuostakin pakko selitellä ranskalaisillekin lukijoille. Jos yrittäisi niitä suomentaa esim. helsinkiläiselle katupoikakielelle, mistä ehkä voisi löytää muutamia tavallaan sattuvia vastineita, on enin osa sittenkin lukijalle selitettävä kirjakielellä. Tämän osan kahdeksas kirja – "L'argot", t.s. varaskieli – syventyy sitten yksityiskohtaisesti pariisilaisen katukielen erittelyyn, mutta on mielenkiintoinen vain ranskankielen murteentutkijoille. Suomennos supistuu siinä niin ollen – epäilemättä muiden lukijain mieliksi – mahdollisimman lyhyeksi, minkä jo tässä huomautan. – Suom.

[2] Mitä tuo on?

[3] Mestauslavalle.

[4] Mitä (kummaa) siinä on?

[5] Le dernier jour d'un condamné – Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.

[6] Mutta missä on menneen vuoden lumi?

[7] Täällä on pienen nuolenampujan (Amorin) näyttämö.

[8] Cab, englanniksi kärryt, varkaankielellä koira.

[9] Ei nyt ole uudenvuodenpäivä, jolloin isää ja äitiä suudellaan.

[10] Niin pehmyt on käsivarteni ja kaunis jalkani, mutta aika on mennyt laukkaan.

[11] Pariisin.

[12] Sanaleikki: chien on koira, mutta myös pyssynhana. – Suom.

[13] Varustaudu sotaan.

[14] Pulska mies.

[15] Carpe horas: ota ajasta vaari.

[16] Bini = munkki, joka seuraa toista munkkia tämän kulkiessa luostarin ulkopuolella. Suom. huom.

[17] Ei ole kaikkien lupa lähestyä Corinthea.

[18] Tiikeri eli viisikyntinen (tigre à cinq griffes) oli viiden frangin nimi katukielellä.

[19] Kana: rakastajatar; – kameeli: pahamaineisen paikan pitäjä.

[20] M. Chose: henkilö, jonka nimeä ei tiedä tai muista; samoinkuin saksassa "Herr Dings".