Kurjat V

KURJAT V

Jean Valjean

Kirj.

VICTOR HUGO

Suom. Eino Voionmaa

WSOY, Porvoo, 1931.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen kirja. Sota neljän seinämän sisällä.

1. Saint-Antoinen Charybdis ja Templen Scylla.

2. Mitä hornassa tehtäisiin, ellei juteltaisi?

3. Valaisua ja pimennystä.

4. Viisi vähemmän, yksi enemmän.

5. Mikä näköpiiri avautuu barrikaadin harjalta.

6. Marius tylsänä, Javert lakoonisena.

7. Asema huononee.

8. Tykkimiehet osoittavat, ettei heidän kanssaan ole leikkimistä.

9. Vanhoja mestarilaukauksia.

10. Aamurusko.

11. Laukaus, joka aina osuu, mutta ei koskaan tapa.

12. Epäjärjestys järjestyksen liittolaisena.

13. Valonväikkeitä.

14. Missä saadaan lukea Enjolras'n rakastajattaren nimi.

15. Gavroche ulkopuolella.

16. Kuinka tulee veljestä isäksi.

17. Mortuus pater filium moriturum exspectat.

18. Korppikotka muuttuu saaliiksi.

19. Jean Valjean kostaa.

20. Kuolleet ovat oikeassa eivätkä elävätkään väärässä.

21. Sankarit.

22. Askel askelelta.

23. Paastoava Orestes ja juopunut Pylades.

24. Vangittu.

Toinen kirja. Leviatanin sisus.

1. Meren köyhdyttämä maa.

2. Lokaviemärin vanha historia.

3. Bruneseau.

4. Tuntemattomia seikkoja.

5. Nykyiset edistykset.

6. Tulevia edistyksiä.

Kolmas kirja. Lihaa, mutta elämää.

1. Lokaviemäri ja sen yllätykset.

2. Selitys.

3. Takaa ajettu mies.

4. Hänkin kantaa ristiänsä.

5. Hiedassa niinkuin naisissakin on eräänlainen hienous petollista.

6. Lokaviemärin liejusuo.

7. Joskus joudutaan karille maihin päästessä.

8. Reväisty nutunriekale.

9. Marius näyttää asiantuntijankin mielestä kuolleelta.

10. Tuhlaajapojan kotiintulo.

11. Järkähtämättömän järkkyminen.

12. Äidinisä.

Neljäs kirja. Javert eksyy uraltaan.

1. Javert eksyy uraltaan.

Viides kirja. Tyttärenpoika ja äidinisä.

1. Se sinkkilevyinen puu nähdään jälleen.

2. Kansalaissodasta tultuaan varustautuu Marius kotisotaan.

3. Marius hyökkää.

4. Neiti Gillenormand huomaa vihdoin, ettei ollut paha, että

     herra Fauchelevent tuli sisään jotakin kainalossaan.
  5. Sijoittakaa rahanne mieluummin metsään kuin notaarion luo.
  6. Molemmat ukot tekevät kumpikin voitavansa, jotta Cosette
     tulisi onnelliseksi.
  7. Unikuvia autuuden seassa.
  8. Kaksi miestä, joita on mahdoton löytää.

Kuudes kirja. Uneton yö.

1. 16. Helmikuuta 1833.

2. Jean Valjean pitää kättänsä yhä kantimessa.

3. Eroamaton.

4. Immortale jecur.

Seitsemäs kirja. Kalkin viimeinen pisara.

1. Seitsemäs piiri ja kahdeksas taivas.

2. Selityksestä syntyvä sekavuus.

Kahdeksas kirja. Synkkenevä hämärä.

1. Alakerran huone.

2. Uusia taantumusaskeleita.

3. He muistavat Plumet-kadun puutarhaa.

4. Vetovoima ja sammuminen.

Yhdeksäs kirja. Synkin pimeys, kirkkain sarastus.

1. Sääliä onnettomille, anteeksi onnellisille.

2. Öljyttömän lampun viimeiset tuikahdukset.

3. Kirjoituskynä tuntuu raskaalta sille, joka nosti

     Faucheleventin rattaat.
  4. Mustetolppo, jonka onnistuu vain tehdä valkoiseksi.
  5. Yö, jonka takana päivä sarastaa.
  6. Ruoho peittää ja sade huuhtoo pois.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

SOTA NELJÄN SEINÄMÄN SISÄLLÄ.

1.

Saint-Antoinen Charybdis ja Templen Scylla.

Kumpikaan niistä kahdesta barrikaadista, jotka yhteiskuntatautien tarkkaajalle ovat muistettavimpia, ei kuulu siihen ajanjaksoon, johon tämän kertomuksen toiminta on sijoitettu. Ne barrikaadit, kumpikin tunnuskuvallinen, vaikka eri kannalta, ja hirvittävän olotilan synnyttämä, nousivat maasta historian tietämän mukaan kamalimman ja suurimman katutaistelun aikana kesäkuussa 1848.

Sattuu joskus, jopa vastoin periaatteita, vastoin vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä, vieläpä vastoin yleistä äänioikeutta, s.o. vastoin kaikkien hallitsemista kaikkien kautta, että ahdinkonsa, masennuksensa, tietämättömyytensä, pimeytensä pohjalta suuri, epätoivoinen roistoväki tekee tenän ja roskaväki nousee taisteluun rahvasta vastaan. Kurjalisto käy tasavallan, rahvaanvalta kansanvallan kimppuun.[1]

Sellaiset päivät ovat surullisia, sillä tässä järjettömyydessä on aina jokin määrä oikeutta, tässä kaksintaistelussa itsemurhaa, ja nuo sanat, jotka on tarkoitettu haukkumasanoiksi, ryysyläiset, roskaväki, rahvas j.n.e. todistavat pikemminkin hallitsevien kuin kärsivien, etuoikeutettujen kuin osattomien vikaa.

Omasta puolestamme käytämme näitä sanoja tuskaa, mutta kunnioitusta tuntien, sillä kun filosofi tutkii niitä oloja, joita ne vastaavat, tapaa hän usein suurta suuruutta kurjuuden rinnalla. Ateena oli oklokratia, kerjäläiset ovat luoneet Hollannin, roskaväki monta kertaa pelastanut Rooman, ja kurjalisto seurasi Jeesusta Kristusta.

Ei ole ajattelijaa, joka ei olisi joskus katsellut suuruuksia näissä alakerroksissa.

Arvattavasti tätä kurjalistoa, kaikkia näitä köyhiä, kaikkia näitä irtolaisia ja kaikkia näitä kurjia, joiden joukosta apostolit ja marttyyrit ovat lähteneet, ajatteli Pyhä Hieronymus lausuessaan salaperäiset: Fex urbis lex orbis: Kaupungin lanta maailman laki.

Tämän kärsivän ja verta vuotavan joukon katkeruus, sen järjetön väkivalta niitä periaatteita kohtaan, jotka ovat sen elinehtona, sen väkivalta oikeutta vastaan on valtiokeikausta ja kukistettava. Kunnon mies ryhtyy siihen, ja juuri rakkaudesta tähän joukkoon hän taistelee sitä vastaan. Kuinka anteeksi annettavina hän pitääkään sen hairahduksia niitä vastustaessaan! Kuinka suurta kunnioitusta tunteekaan hän sitä kohtaan, vaikka hän sitä kurittaa! Se on niitä harvinaisia hetkiä, jolloin velvollisuutensa tehdessään samanaikaisesti tuntee jotakin, joka masentaa mieltä ja melkein estää jatkamasta. Jatketaan kuitenkin, sillä täytyy jatkaa, mutta omatunto, vaikka tyydytetty, on murheellinen, ja velvollisuuden täyttäminen ahdistaa sydäntä.

Kesäkuu vuonna 1848 oli, sanokaamme se heti, erikoinen tapaus, jolle on melkein mahdoton löytää paikkaa historian filosofiassa. Kaikki, mitä äsken sanoimme, täytyy jättää syrjään, kun on kysymys tästä tavattomasta kapinasta, jossa kuultiin työn pyhän levottomuuden vaativan oikeuksiansa. Tämä kapina täytyi kukistaa, se oli velvollisuus, sillä se hyökkäsi tasavaltaa vastaan. Mutta mitä oli itse asiassa kesäkuu 1848? Kansan kapina itseänsä vastaan!

Siinä, missä ei pääasiaa jätetä näkyvistä, ei tapahdu myöskään aineesta poikkeamista. Sallittakoon meidän senvuoksi hetkeksi kiinnittää lukijan huomiota näihin ainutlaatuisiin barrikaadeihin, jotka vast'ikään mainitsimme ja jotka olivat tälle kansannousulle tunnusomaisia.

Toinen sulki pääsyn Saint-Antoinen esikaupunkiin, toinen esti pääsyä Templen esikaupunkiin. Ne, joiden silmien edessä nämä sisällisen sodan molemmat hirvittävät mestariteokset kohosivat sinisen, seesteisen kesäkuuntaivaan alla, eivät voi niitä koskaan unohtaa.

Saint-Antoinen barrikaadi oli jättiläisrakennus, se oli kolmen kerroksen korkuinen ja seitsemänsataa jalkaa leveä. Se sulki pielestä toiseen esikaupungin suun, s.o. kolme katua. Uurteisena, särmikkäänä, murtoviivaisena, suunnattomien linnoitusmaisten kiviröykkiöiden ja esikaupungin molempien suurten ulkonevain talorivien tukemana kohosi se kuin kyklooppimuuri sen hirvittävän paikan taustalla, joka oli heinäkuun 14. päivän todistajana. Yhdeksäntoista barrikaadia oli eri välimatkojen päässä kauempana kaduilla tämän pääbarrikaadin takana. Jo ensi silmäyksellä näki, että summaton, kuoleman kanssa kamppaileva kärsimys esikaupungissa oli tullut sille äärimmäiselle kohdalle, missä hätä synnyttää katastrofin. Mistä oli tämä barrikaadi tehty? Kolmen kuusikerroksisen, vartavasten puretun talon pirstoista, sanoivat toiset. Kaikista mahdollisista katkeruuden tuotteista, sanoivat toiset. Sillä oli vihan työn surullinen näkö: raunion. Saattoi sanoa: Kuka tämän on rakentanut? Mutta saattoi myöskin sanoa: Kuka tämän on repinyt? Se oli kuohuvan vihan pikaluomus. Kas tuossa tuo portti, tuo ristikko, tuo räystäs, tuo ovenkehys, tuo rikottu hiillosastia, tuo haljennut pata! Tänne kaikki tyynni! Heittäkää tänne kaikki! Työntäkää, vierittäkää, iskekää, repikää alas, kaatakaa nurin kaikki! Se oli katukiven, seinätiilen, palkin, rautakangen, repaleen, rikotun ikkunan, rikkinäisen tuolin, lumppujen ja kirouksen yhteistyötä. Siinä oli suurta ja pientä: Sisyfus oli heittänyt siihen kallionsa, Job saviruukkunsa siruja. Se oli paljasjalkaisten linna. Nurinkäännettyjä rattaita oli vaihteeksi barrikaadin rinteellä; omnibusvaunu, joka käsivoimin oli hilpeästi hilattu tämän kasan harjalle, ikäänkuin tämän sekamelskan rakennusmestari olisi tahtonut liittää kauhistukseen poikamaisuutta, ojensi vetotankoansa jonkinlaisille ilmahevosille. Tämä jättiläismassa oli mielikuvituksessa kuin Ossan sijoitus kaikkien vallankumousten Pelionin päälle, 93 vuoden 89 ylle, 9. thermidorkuuta elokuun 10. päivän, 18. brumairea tammikuun 21. päivän, vendemiaire prairialin, 1848 vuoden 1830 päälle. Paikka oli tämän vaivan arvoinen ja tämä barrikaadi ansaitsi kohota sille paikalle, mistä Bastille oli hävitetty. Jos valtameri rakentaisi patoja, rakentaisi se ne tällä tavalla. Aaltojen raivoa oli tässä muodottomassa patouksessa. Minkä aaltojen? Väkijoukon. Se oli kuin kivettynyt kohu. Oli kuin barrikaadin yltä olisi kuulunut surinaa, ikäänkuin väkivaltaisen edistyksen pimeät jättiläismehiläiset olisivat siellä pesineet. Oliko tuo bakkanaalia? Oliko se linnoitus? Se oli jonkinlaisen huumion rakentama. Tässä linnoituksessa oli jotakin lokaviemäriä muistuttavaa, tässä sekamelskassa jotakin olympolaista. Siinä oli sekaisin kattoparruja, ullakkohuoneiden osia maalattuine paperitapetteineen, ikkunankehyksiä kaikkine lasiruutuineen, kamiineja, kaappeja, pöytiä, penkkejä, räikeä sekasotku kaikkia niitä tuhansia kurjia esineitä, jotka kerjäläinenkin on hylännyt ja jotka samalla ilmaisevat raivoa ja arvottomuutta. Olisi voinut sanoa sen olevan kansan romukasan, kasa puu-, rauta-, pronssi-, kiviromua, jonka Saint-Antoinen esikaupunki oli lakaissut porttinsa eteen yhdellä ainoalla vähäisellä luudanpyyhkäisyllä muodostaen näin barrikaadin kurjuudestaan. Kaakinpuuta muistuttavat vivut, kahleenpätkät, hirsipuun kaltaiset puupukit, joita joukosta pisti esiin, antoivat tälle anarkian rakennukselle synkkää sävyä niistä rangaistuksista, joita kansan muinoin oli ollut kestettävä. Saint-Antoinen barrikaadi teki aseita kaikesta; sieltä nakattiin kaikkea, mitä sisällinen sota voi heittää yhteiskunnan päähän; se ei ollut taistelua, vaan taudinpuuskaa; karbiinit, jotka puolustivat tätä linnoitusta ja joiden ohella oli myöskin muutamia espingoleja, sinkauttelivat porsliinisiruja, luupaloja, nappeja, jopa yöpöydän trissoja, jotka olivat vaarallisia kuulia, ne kun olivat messinkiä. Tämä barrikaadi vaahtosi raivoa; se nosti ilmoille hirvittävää räyhinää; joskus se ärsytti sotamiehiä ja peittyi ryntäysjoukkojen peittoon; sen harjalla vilisi leimuavia päitä; muurahaisparvi kiipesi sen rinnettä ylös ja harjalle ilmestyi takkuinen reunusta pyssyjä, sapeleita, karttuja, kuokkia, keihäitä ja pistimiä; valtava punainen lippu liehui ja paukkui tuulessa; kuului komentosanoja, sotalauluja, rummunpärrytystä, naisten itkua ja roistojen naurunrähäkkää. Se oli jättimäinen elävä olento, ja ikäänkuin sähköisen elävän selästä kipinöi siitä salamoita. Vallankumouksen henki peitti pilveensä sen huipun, josta kuului kansan äänen jylinä, joka muistuttaa Jumalan ääntä; tässä jättimäisessä soraläjässä oli jotakin outoa majesteetillisuutta. Se oli samalla roskaläjä ja Siinainvuori.

Kuten jo sanoimme, se hyökkäsi vallankumouksen nimessä, mutta mitä vastaan? Vallankumousta. Tällä barrikaadilla, joka oli sattuman, epäjärjestyksen, kauhistuksen, väärinkäsityksen, tietämättömyyden tekoa, oli vastassaan perustava kansalliskokous, kansan riippumattomuus, yleinen äänioikeus, kansakunta, tasavalta; carmagnole haastoi taisteluun marseljeesia.

Se oli mielenvikainen, mutta samalla sankarillinen haaste, sillä tuo vanha esikaupunki on sankari.

Esikaupunki ja sen linna ojensivat toisilleen kättä. Linna oli esikaupungin kilpenä, esikaupunki linnan selkänojana. Barrikaadi oli kuin jyrkkä kallioranta, jota vastaan afrikkalaisten kenraalien sotataito teki haaksirikon. Sen kolot, sen kasvannaiset, sen syylät, sen pukamat ikäänkuin irvistivät ja ilkkuivat ruudinsavun keskestä. Kartessit katosivat tuohon muodottomaan massaan; kranaatit kaivautuivat sisään, mutta se nielaisi ne; pyssynluodit vain tussahtelivat; mitäpä kannattaa ampua kaaosta? Ja rykmentit, jotka olivat tottuneet sodan hurjimpiin näkyihin, katsoivat levottomina tämänlaatuista villipedon pesää, joka oli kuin piikkisika ja vuori.

Noin puolen neljänneksen päässä siitä, lähellä Château-d'Eauta bulevardiin yhtyvän Temple-kadun kulmassa saattoi, jos rohkeni, pistää päänsä esiin siitä nurkasta, jonka Dallemagnen makasiinin ulkoneva akkuna muodostaa. Siitä näkyi kaukana kanavan toisella puolella, Bellevillen pengermiä nousevan kadun korkeimmalla kohdalla outo, talojen kolmannen kerroksen korkeuteen kohoava muuri, joka oli jonkinlaisena oikean- ja vasemmanpuolisten talojen yhdistäjänä. Tämä muuri oli rakennettu katukivistä. Se oli suora, tasainen, kankea, kohtisuora, vaakasuora, narun ja vatupassin mukaan rakennettu. Muurilaasti tosin puuttui, mutta samoin kuin erinäisissä roomalaisissa muureissa sen ankaraa arkkitehtuuria häiritsemättä. Sen korkeudesta saattoi päättää sen paksuuden. Sen yläreuna oli matemaattisesti yhdensuuntainen sen perustan kanssa. Siellä täällä harmaalla pinnalla saattoi havaita melkein näkymättömiä ampumareikiä, ikäänkuin mustia viiruja. Nämä ampumareiät olivat toisistaan yhtä pitkien välimatkojen päässä. Katu oli autio niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kaikki ikkunat ja portit oli teljetty. Taustalla kohosi tämä pato, joka teki kadusta umpikujan, ikäänkuin se olisi ollut vakinainen, rauhallinen muuri. Siellä ei näkynyt ketään, sieltä ei kuulunut mitään; ei huutoa, ei melua, ei hiiskausta. Se oli hauta.

Se oli Templen esikaupungin barrikaadi.

Paikalle tultua ja sen nähtyään oli rohkeimmankin mahdotonta olla muuttumatta miettiväiseksi tämän salaperäisen ilmiön edessä. Se oli tasainen, kivet ladotut aivan kuin tiilet, se oli symmetrinen ja kaamea. Siinä oli tiedettä ja siinä oli pimeyttä. Tunsi, että tämän barrikaadin päällikkö oli matemaatikko tai kummitus. Sitä katsellessa alensi vaistomaisesti ääntänsä.

Tuolloin tällöin, jos joku sotamies, upseeri tai kansanedustaja uskalsi yrittää yli aution kadun, kuului heikko, mutta viheltävä viuhaus, ja ylikulkija kaatui maahan haavoittuneena tai kuolleena. Tai jos hän pääsi ehjin nahoin, kaivautui jokin kuula ikkunanluukkuun, kahden tiilikiven väliseen rakoseen tai seinän rappaukseen. Ruutia ei tuhlattu turhanpäiten. Melkein jokainen laukaus sattui. Siellä täällä kadulla näkyi ruumiita ja verilätäköitä. Minä muistan, että näin valkoisen perhosen lepattelevan edestakaisin kadun yllä. Kesä ei luovu valtaistuimeltaan.

Porttikäytävät olivat täynnä haavoittuneita.

Täällä kulkija tunsi, että joku näkymätön tähtäsi häntä ja että koko katu oli maalitauluna.

Ryhmitettyinä sen korokkeen taakse, jonka kanavan yli kulkeva kaarisilta muodostaa Templen esikaupunkiin tultaessa, katselivat hyökkäyskolonnan sotilaat vakavina ja miettiväisinä tuota kaameaa linnoitusta, tuota liikkumattomuutta, tuota tunnottomuutta, joka syyti kuolemaa. Muutamat ryömivät vatsallaan aina sillan korkeimmalle kohdalle saakka, pitäen kuitenkin visusti varansa, ettei edes heidän shakoonsa pistänyt esiin.

Urhea eversti Monteynard ihaili pöyristyen tätä barrikaadia.

"Katsokaa, kuinka se on rakennettu!" sanoi hän eräälle kansanedustajalle. "Siinä ei ole kiveäkään, joka olisi ulompana kuin toinen. Se on sileä kuin porsliini."

Samalla hetkellä murskasi luoti kunnialegionan ristin hänen rinnallaan ja hän kaatui.

"Ne pelkurit!" sanottiin. "Jospa ne näyttäytyisivät! Jospa saisi nähdä heitä! Mutta he eivät uskalla, he piileksivät!"

Templen esikaupungin barrikaadi, jota puolusti kahdeksankymmentä miestä ja jota vastaan ryntäsi kymmenentuhatta, kesti kolme päivää. Neljäntenä päivänä tehtiin kuten Zaatchassa ja Constantinessa: murtauduttiin talojen läpi, raivattiin tie kattojen kautta ja vallattiin barrikaadi sillä tavalla. Ei yksikään noista kahdeksastakymmenestä pelkurista edes yrittänyt paeta; kaikki saivat surmansa, lukuunottamatta päällikköä, Barthélémyä, josta kohta puhumme.

Saint-Antoinen barrikaadi oli ukkosen jylinä; Templen barrikaadi oli äänettömyys. Näiden molempien barrikaadien välillä oli sama ero kuin peloittavan ja kaamean välillä. Toinen oli avoin kita, toinen salanaamio.

Olettamalla, että tuo jättimäinen ja hämärä kesäkuunkapina oli vihanpurkaus ja arvoitus, tuntuu kuin edellinen barrikaadi olisi ollut lohikäärme, jälkimmäinen sfinksi.

Nämä linnoitukset oli rakennuttanut kaksi miestä, joista toisen nimi oli Cournet, toisen Barthélémy, Cournet Saint-Antoinen, Barthélémy Templen barrikaadin. Kumpikin barrikaadi kuvasi tekijäänsä.

Cournet oli kookas mies, leveäharteinen, punanaamainen, rautanyrkkinen, rohkea sydämeltään, rehellinen sielultaan, avoin ja kauhistuttava katseeltaan. Hän oli pelkäämätön, voimakas, kiivas, kuohahtava, mitä sydämellisin ihminen, mitä peloittavin taistelija. Sota, taistelu, kahakka oli hänen nautintoansa ja sai hänet hyvälle tuulelle. Hän oli ollut meriupseeri, ja hänen eleistään ja äänestään arvasi, että hän oli tullut valtamereltä ja myrskystä; taistelussa hän oli hirmumyrskyn jatkoa. Neroa lukuunottamatta oli Cournet'ssa jotakin dantonimaista, niinkuin Dantonissa jumalisuutta lukuunottamatta oli jotakin herkulesmaista.

Barthélémy oli laiha, heiverä, kalpea ja vaitelias, eräänlainen kaamea katupoika, joka kerran saatuaan poliisilta korvapuustin asettui väijymään tätä, odotti, kunnes sai tämän salaa tapetuksi, ja seitsemäntoista-vuotiaana hän joutui kuritushuoneeseen. Sieltä ulospäästyään hän rakensi Templen barrikaadin.

Sittemmin, molempien ollessa maanpaossa, joutui Barthélémy omituisesta kohtalon oikusta Lontoossa tappamaan Cournet'n. Se oli kaamea kaksintaistelu. Jonkin aikaa jälkeenpäin sekaantui Barthélémy erääseen niitä salaisia seikkailuja, joissa intohimo on mukana, katastrofeja, joissa ranskalainen oikeus näkee lieventäviä asianhaaroja, mutta englantilainen oikeus vain kuoleman, ja hänet hirtettiin. Synkeä yhteiskuntarakennus on niin laadittu, että aineellisen puutteen ja moraalisen pimeyden syystä tuo onneton olento, jolla varmaan oli voimakas, ehkäpä suurikin henki, alkoi kuritushuoneessa Ranskassa ja päätyi hirsipuuhun Englannissa. Niissä oloissa, joissa Barthélémy eli, ei hän koskaan joutunut kohottamaan muuta kuin yhtä lippua: mustaa lippua.

2.

Mitä hornassa tehtäisiin, ellei juteltaisi?

Kuusitoista vuotta merkitsee paljon kapinan maanalaisessa kasvatuksessa, ja kesäkuu 1848 oli asiassaan paljon taitavampi kuin kesäkuu 1832. Chanvrerie-kadun barrikaadi olikin vain luonnos, vain alkio verrattuna niihin molempiin jättiläisbarrikaadeihin, joita vast'ikään olemme kuvanneet; mutta omana aikanansa se oli peloittava.

Kapinalliset olivat Enjolras'n johdolla, sillä Marius ei enää huomannut mitään, käyttäneet yötä hyväkseen. Barrikaadia oli korjattu ja vahvistettu. Se oli tehty kahta jalkaa korkeammaksi. Rautakanget, joita oli pistetty kivien väliin, muistuttivat ojennettuja keihäitä. Kaikkinainen romu, jota oli haalittu joka taholta ja kaadettu kasaan, teki ulkopuoliset esteet vielä sotkuisemmiksi. Varustus oli taitavasti muutettu muuriksi sisä- ja röykkiöksi ulkopuolelta.

Katukivistä muodostetut portaat, joita myöten kiivettiin barrikaadin harjalle niinkuin linnan muurille, oli niinikään korjattu.

Oli pantu kuntoon myöskin barrikaadin sisusta, alakerran sali tyhjennetty, keittiöstä laadittu kenttäsairaala, suoritettu loppuun haavoittuneiden sitominen, koottu maahan ja pöydille jäänyt ruuti, valettu kuulia, tehty patruunia, valmistettu sidenöhtää, jaeltu kaatuneiden aseet, siivottu vallituksen sisusta ja kannettu pois ruumiit.

Kuolleet pantiin yhteen kasaan Mendétour-kadulle, jonka isäntiä edelleen oltiin. Katu oli vielä kauan punaisena sillä kohtaa. Kaatuneiden joukossa oli neljä maaseudun kansalliskaartilaista. Enjolras otatti talteen heidän univormunsa.

Enjolras oli neuvonut nukahtamaan kaksi tuntia. Enjolras'n neuvo oli käsky. Siitä huolimatta oli vain kolme tai neljä sitä noudattanut. Feuilly käytti nämä kaksi tuntia uurtaakseen vastapäätä kapakkaa olevaan seinään seuraavat sanat: Eläköön kansat!

Nämä kaksi sanaa, jotka oli rautanaulalla kiviin koverrettu, saattoi vielä vuonna 1848 lukea tässä seinässä.

Talon kolme naista oli käyttänyt yöllistä levähdyslupaa kokonaan kadotakseen, mikä kapinoitsijoista tuntui vapauttavalta.

Naisten oli varmaankin onnistunut päästä johonkin naapuritaloon.

Useimmat haavoittuneista saattoivat ja tahtoivat vielä taistella. Patjoista, oljista sommitellulla vuoteella sairaalaksi muutetussa keittiössä makasi viisi pahoin haavoittunutta, niistä kaksi kunnalliskaartilaista. Näiden haavat sidottiin ensiksi.

Alakerran salissa ei ollut enää muita kuin Mabeuf mustan vaippansa alla ja pylvääseen sidottu Javert.

"Tämä on vainajien sali", sanoi Enjolras.

Omnibussin vetoaisa, jonka yläpään luodit olivat katkaisseet, oli yhä pystyssä, joten siihen voitiin kiinnittää lippu.

Enjolras, jolla oli se päällikön ominaisuus, että aina teki, mitä sanoi, kiinnitti tähän tankoon kaatuneen vanhuksen läpiammutun ja verisen nutun.

Minkäänlaista aitaa ei ollut enää mahdollista saada aikaan. Ei ollut leipää eikä lihaa. Barrikaadin viisikymmentä miestä oli niiden kuudentoista tunnin kuluessa, jotka he olivat täällä olleet, pian tehnyt lopun kapakan pienistä ruokavaroista. Määrätyn ajan kuluttua joutuu jokainen barrikaadi, joka ei antaudu, ehdottomasti samaan tilaan kuin Méduse-laivan lautta. Täytyy alistua nälkään. Elettiin juuri ensimmäisiä tunteja tätä spartalaisia muistuttavaa kesäkuun 6. päivää, jolloin Saint-Merryn barrikaadin päällikkö Jeanne, kun kapinalliset kertyivät hänen ympärilleen vaatien jotakin syömistä, vastasi heille:

"Minkä vuoksi? Kello on kolme. Kello neljä me olemme kuolleet."

Kun ei ollut mitään syötävää, kielsi Enjolras myöskin juomisen. Viinin hän kielsi kokonaan, ja viinaa hän jakeli pieniä annoksia.

Kellarista oli löydetty viisitoista täyttä huolellisesti suljettua pulloa. Enjolras ja Combeferre tutkivat ne. Kun Combeferre tuli ylös kellarista, sanoi hän:

"Ne ovat ukko Hucheloup'n vanhaa varastoa siltä ajalta kuin hän oli maustekauppias."

"Ne mahtavat sitten olla väärentämätöntä tavaraa", huomautti Bossuet. "Onpa onni, että Grantaire nukkuu. Jos hän olisi jalkeilla, kävisi pullojen pelastaminen vaikeaksi."

Kaikesta murinasta huolimatta kielsi Enjolras koskemasta näihin viiteentoista pulloon, ja jotta niitä ei koskettaisi, vaan pidettäisiin rauhoitettuina, käski hän asettaa ne sen pöydän alle, minkä päällä isä Mabeuf makasi.

Noin kello kaksi aamulla toimitettiin väenlasku. Heitä oli vielä seitsemänneljättä.

Päivä alkoi sarastaa. Oli sammutettu soihtu, joka jälleen oli sijoitettu vanhalle paikalleen. Barrikaadin sisusta oli vielä pimeänä ja muistutti synkeässä aamuhämärässä hylätyn laivan kantta. Taistelijat kulkivat siinä edestakaisin kuin mustat haamut. Tämän kaamean pimeydenpesän yllä alkoivat äänettömien talojen kerrokset häämöttää lyijynharmaassa värivivahteessa, mutta ylinnä alkoivat savutorvet valjeta. Taivaalla oli se kaunis epämääräinen väri, josta ei osaa sanoa, onko se valkoinen vai sininen. Lennähti jokin lintu viserrellen onneansa. Barrikaadin taustassa olevan korkean talon katolla näkyi rusottavaa heijastusta. Kolmannen kerroksen luukussa leikki aamutuuli harmailla hiussuortuvilla kuolleen miehen päässä.

"Hyvä, että sammutettiin soihtu", sanoi Courfeyrac Feuillylle. "Tuulessa lepattava liekki häiritsi minua. Näytti kuin se olisi ollut peloissaan. Soihtujen valo muistuttaa pelkurien viisautta; se antaa huonoa valaisua, se kun vapisee."

Sarastus elvyttää mieliä samoin kuin lintuja. Kaikki alkoivat jutella.

Kun Joly näki erään kissan hiipivän räystäällä, antoi se hänelle aihetta filosofiseen mietelmään.

"Mitä on kissa?" sanoi hän. "Se on oikaisu. Kun hyvä Jumala oli luonut rotan, sanoi hän: 'kas, tuossa tein tuhmuuden!' Ja sen jälkeen hän loi kissan. Kissa on rotassa tapahtuneen painovirheen oikaisu. Rotta ja kissa yhdessä ovat luomistyön korjattu korehtuuri."

Combeferre, jonka ympärille oli kokoontunut ylioppilaita ja työmiehiä, puhui vainajista, Jean Prouvairesta, Bahorelista, Mabeufista, jopa Le Cabucistakin, sekä Enjolras'n syvästä alakuloisuudesta. Hän sanoi:

"Harmodios ja Aristogeiton, Brutus, Cromwell, Charlotte Corday, Sand, he kaikki ovat tekonsa suoritettuaan tunteneet hetkellistä tuskaa. Meidän sydämemme on niin heikko ja ihmiselämä sellainen mysterio, että murhassa kansalaisten ja vapauden hyväksikin omantunnonsoimaus ihmisen tappamisesta on suurempi kuin ilo ihmiskunnan hyödyttämisestä."

Ja sellaisia ovat keskustelun kierteet, että Combeferre minuuttia myöhemmin, puhuttuaan Jean Prouvairen runoharrastuksista, tuli toisiinsa verranneeksi Georgican kääntäjiä, Raux'ta Cournandiin, Cournandia Delilleen ja tuli tällöin maininneeksi muutamia Malfilâtren kääntämiä kohtia, nimenomaankin luonnonilmiöistä Caesarin kuollessa, ja sana Caesar palautti keskustelun taas Brutukseen.

"Caesar", sanoi Combeferre, "kaatui syystä. Cicero oli ankara Caesaria kohtaan ja teki siinä oikein. Tämä ankaruus ei ole mitään herjausta. Kun Zoilos herjaa Homerosta, kun Maevius herjaa Horatiusta, kun Visé herjaa Molièreä, kun Pope herjaa Shakespeareä, kun Fréron herjaa Voltaireä, niin he noudattavat vain kateuden vanhaa lakia; neroilla on aina herjaajansa, suuria miehiä parjataan aina enemmän tai vähemmän. Mutta Zoiloksen ja Ciceron välillä on suuri ero. Cicero hoiti oikeutta ajatuksella niinkuin Brutus miekalla. Minä en tosin hyväksy jälkimmäistä oikeudenhoitotapaa, mutta vanha aika hyväksyi sen. Caesar, joka rikkoi Rubiconin rajan, joka jakeli arvoja, jotka tulivat kansalta, ikäänkuin ne olisivat tulleet häneltä, ja joka ei noussut ylös, kun senaatti astui sisään, teki, kuten Eutropius sanoo, kuninkaan ja melkein tyrannin tekoja, regia ac paene tyrannica. Hän oli suuri mies; sen pahempi tai sen parempi; opetus on sitä vakavampi. Hänen kolmekolmatta haavaansa eivät liikuta minua niin paljoa kuin syljenjäljet Jeesuksen kasvoilla. Caesarin murhaajat olivat senaattoreita; Kristusta löivät korvalle palvelijat. Suuremmasta häväisystä tuntee jumalaisemman."

Bossuet, joka seisoi kivikasalla keskustelevia korkeammalla, huudahti karbiini kädessä:

"Oi Kydatenaion, oi Myrrinos, oi Probalintos, oi Aiantiksen sulot! Oi, kuka voi opettaa minua lausumaan Homeroksen runoja niinkuin Laurionista tai Edapteonista oleva helleeni?"

3.

Valaisua ja pimennystä.

Enjolras oli lähtenyt tiedustelulle; hän oli mennyt Mondétour-kadun kautta hiipien pitkin talojen seinävieriä.

Kapinalliset olivat, se täytyy sanoa, toivehikkaita. Se tapa, millä he olivat torjuneet yöllisen hyökkäyksen, saattoi heidät ennakolta melkein halveksimaan aamulla odotettavaa uutta rynnäkköä. He odottivat sitä ja nauroivat sille. He eivät epäilleet menestystänsä enempää kuin asiansa oikeuttakaan. Sitäpaitsi he saisivat varmaan apua. He luottivat siihen. Sillä voitonluottamuksella, joka on osa ranskalaisen sotilaan voimaa, jakoivat he alkavan päivän kolmeen osaan: kello kuusi aamulla tulisi se rykmentti, "jota oli muokattu", kääntämään selkänsä; puolenpäivän aikaan olisi koko Pariisi kapinassa; auringonlaskun aikaan olisi täysi vallankumous.

Yhä soi Saint-Merryn hätäkello, joka eilisillasta alkaen ei ollut vaiennut hetkeksikään, todistus, että toinen barrikaadi, se suuri, missä Jeanne oli päällikkönä, vielä kesti.

Kaikkia näitä toiveita kertoiltiin iloisesti ryhmästä toiseen.

Enjolras ilmestyi jälleen. Hän palasi kaamealta tiedustelultaan ympäristön pimeydessä. Hän kuunteli hetken tätä iloa, sitten hän ilmoitti:

"Pariisin koko armeija on liikkeellä. Kolmas osa tätä armeijaa rynnistää koko voimallaan tätä barrikaadia vastaan. Sen lisäksi tulee kansalliskaarti. Minä tunsin viidennen linjarykmentin shakoot ja kuudennen legionan komppanialiput. Teidän kimppuunne hyökätään tunnin kuluttua. Mitä kansaan tulee, oli se kyllä eilen kuohuksissa, mutta tänä aamuna se ei hievahda paikaltaan. Siis ei mitään odottamista, ei mitään toivomista, yhtä vähän minkään esikaupungin kuin minkään rykmentin suhteen. Teidät on jätetty yksiksenne."

Nämä sanat tekivät jutteleviin ryhmiin saman vaikutuksen kuin ukkossateen ensimmäiset pisarat mehiläisparveen. Kaikki vaikenivat. Vallitsi hetken sellainen äänettömyys, jossa miltei kuuli kuoleman siipien suhinan.

Tämä hetki oli kuitenkin lyhyt.

Eräs ääni pimeimmästä ryhmästä huusi Enjolras'lle:

"Olkoonpa niinkin! Tehkäämme barrikaadi kaksikymmentä jalkaa korkeaksi ja jääkäämme kaikki tänne! Kansalaiset, jääkööt ruumiimme tänne vastalauseeksi! Näyttäkäämme, että joskin kansa jättää tasavaltalaiset, niin tasavaltalaiset eivät kuitenkaan jätä kansaa!"

Nämä sanat haihduttivat kaikkien mielestä omasta persoonasta huolehtimisen raskauttavan pilven.

Ei koskaan saatu tietää sen miehen nimeä, joka näin oli puhunut; se oli joku tuntematon mekkomies, joku tuntematon, joku unohdettu, joku sen hetken sankari, tuo suuri nimetön, joka aina on ihmiskriiseissä ja yhteiskunnallisissa luomisprosesseissa mukana ja joka määrähetkellä ylivoimaisella tavalla lausuu ratkaisevan sanan taas kadotakseen pimeyteen, silmänräpäyksen ajan salamanleimauksena edustettuaan kansaa ja Jumalaa.

Tämä järkähtämätön päätös oli ilmassa 6. kesäkuuta 1832 siinä määrin, että melkein samalla hetkellä Saint-Merryn barrikaadin kapinalliset nostivat seuraavan huudon, joka on tullut historialliseksi ja merkitty oikeudenpöytäkirjoihin:

"Tultakoon meille apuun tai ei, se on yhdentekevää! Kaatukaamme tässä viimeiseen mieheen!"

Kuten näkyy, olivat molemmat barrikaadit, vaikka aineellisesti toisistaan erillään, kuitenkin yhteydessä keskenään.

4.

Viisi vähemmän, yksi enemmän.

Kun tuntematon, joka esitti ruumiiden vastalausetta, oli puhunut ja tuonut ilmi yleisen tunteen, kuului kaikkien suusta oudon tyytyväinen, mutta samalla kamala huuto, kaamea merkitykseltään, mutta riemuitseva sävyltään:

"Eläköön kuolema! Jääkäämme tänne kaikki!"

"Minkävuoksi kaikki?" kysyi Enjolras.

"Kaikki! Kaikki!"

Enjolras huomautti:

"Asema on hyvä, barrikaadi on erinomainen. Kolmekymmentä miestä riittää. Minkävuoksi silloin uhrata neljääkymmentä?"

He vastasivat:

"Senvuoksi, ettei kukaan haluaisi lähteä pois."

"Kansalaiset", huusi Enjolras, ja hänen äänessään oli melkein suuttumuksen väreilyä, "tasavallalla ei ole varaa tuhlata miehiä tarpeettomasti. Turhan kunnian tavoittaminen on tuhlausta. Jos jonkun velvollisuus on lähteä täältä, on se velvollisuus täytettävä niinkuin velvollisuus ainakin."

Enjolras'lla, periaatteiden miehellä, oli valtiollisten uskonveljiensä suhteen senlaatuinen kaikkivaltius, joka johtuu absoluuttisesta. Mutta niin suuri kuin tämä valtius olikin, napistiin nyt.

Mutta päällikkönä sormenpäihin saakka pysyi Enjolras vaatimuksessaan nurinasta huolimatta. Hän jatkoi ylpeällä äänellä:

"Jotka pelkäävät, että kolmekymmentä ei ole riittävä määrä, sanokoot sen!"

Nurina suureni.

"Muuten", huomautti eräs ääni joukosta, "ei täältä ole helppo lähteä. Barrikaadi on saarrettu."

"Ei ole Hallien suunnalla", vastasi Enjolras. "Mondétour-katu on vapaa, ja Prêcheurs-kadun kautta voi päästä Innocent-aukiolle."

"Ja siellä joutuu varmasti kiinni", huomautti toinen ääni joukosta. "Siellä tapaa jonkun sotilas- tai kansalliskaartinvartion. Niin pian kuin nähdään mekkomies, kysytään: 'Mistä sinä tulet? Barrikaadiltako?' Ja katsottaisiin käsiin ja sanottaisiin: 'Sinä haiset ruudilta'. Ja ammuttaisiin siihen paikkaan."

Mitään vastaamatta kosketti Enjolras Combeferren olkapäätä, ja molemmat menivät alakerran saliin.

Hetken kuluttua tulivat he taas ulos. Enjolras'lla oli käsissään ne neljä univormua, jotka hän oli otattanut talteen. Combeferre tuli hänen perässään kantaen remeleitä ja shakoita.

"Tässä univormussa voi sekaantua joukkoon ja päästä menemään", sanoi Enjolras. "Tässä on univormut ainakin neljälle."

Näin sanoen hän heitti univormut maahan.

Stoalaiset kuulijat eivät horjuneet. Combeferre otti nyt sananvuoron.

"Kuulkaa", sanoi hän, "täytyy olla sääliäkin. Tiedättekö, mistä nyt on kysymys? Nyt on kysymys vaimoista. Onko vaimoja? Onko lapsia? Onko äitejä, jotka jalallaan heiluttavat kehtoa, toisia pienokaisia vielä ympärillä? Onko, eikö? Kenellä on, nostakoon kätensä! Te tahdotte antaa tappaa itsenne, niin tahdon minäkin, joka nyt teille puhun, mutta minä en tahdo nähdä käsiään väänteleviä naishaamuja ympärilläni. Kuolkaa, jos niiksi on, mutta älkää tappako! Sellaiset itsemurhat, joita täällä tulee tapahtumaan, ovat yleviä, mutta niiden piiri on tarkoin rajoitettu eikä siedä laajentamista; niin pian kuin se koskee myöskin teidän lähimpiänne, on itsemurha murhaa. Muistakaa pieniä palleroisia ja vanhusten harmaita hiuksia! Kuulkaa nyt! Enjolras kertoi minulle nähneensä äsken Cygne-kadun nurkassa valoa eräässä ikkunassa, talikynttilän köyhässä viidennen kerroksen ikkunassa ja ruudulla varjon vanhan vaimon vapisevasta päästä; hän näytti istuneen siinä odottamassa koko yön. Se oli kenties teistä jonkun äiti. No niin, lähteköön hän täältä ja rientäköön sanomaan odottavalle: 'Tässä minä olen, äiti!' Hän voi olla varma siitä, että työ täällä tulee yhtä hyvin suoritetuksi. Joka on työllään vastuussa omaistensa huollosta, ei ole oikeutettu uhrautumaan. Se olisi karkaamista perheestään. Tavallisesti ei paljoa ajatella naisia, onnettomia naisia. Luotetaan siihen, että naiset eivät ole saaneet samaa kasvatusta kuin miehet, heitä estetään lukemasta ja ajattelemasta, heitä estetään ottamasta osaa politiikkaan; mutta voitteko estää heitä tänä iltana tulemasta ruumishuoneelle tuntemaan teidän ruumiitanne? Nähkää, niiden, joilla on perhe, täytyy osoittaa olevansa hyviä ihmisiä, antaa meille kättä hyvästiksi, lähteä täältä ja uskoa tämä asia meidän hoidettavaksemme. Minä tiedän kyllä, että täältä lähtemiseen vaaditaan rohkeutta; se on vaikeaa, mutta mitä vaikeampaa on, sitä ansiokkaampaa. Ystäväni! Tämän päivän jälkeen tulee toinen; silloin ei teitä ole olemassa, mutta perheenne on. Ja mitkä kärsimykset niitä odottavat! Kuulkaa, tiedättekö, mitä tulee hylätystä lapsesta, kauniista, kukoistavasta lapsesta, jolla on posket kuin omenat, joka juttelee, jokeltaa ja nauraa ja joka suudellessa tuntuu niin terveeltä? Minä näin kerran sellaisen lapsen, pienen, vain tuon korkuisen. Sen isä oli kuollut. Köyhät ihmiset olivat ottaneet sen luokseen säälistä, mutta heillä ei ollut leipää edes itselläänkään. Lapsi kärsi alituista nälkää. Oli talvi. Lapsi ei itkenyt. Hänen nähtiin menevän kamiinin luo, jossa ei koskaan ollut tulta ja jonka torvi, kuten tiedätte, tavallisesti on tilkitty keltaisella savella. Lapsi irroitti pienillä käsillään hiukan tätä savea ja söi sen. Siitä kävi sen hengitys raskaaksi, sen kasvot lyijynharmaiksi, sen jalat hoippuviksi, sen vatsa pöhöttyneeksi. Se ei sanonut mitään. Sitä puhuteltiin, mutta se ei vastannut. Nyt se on kuollut. Se tuotiin kuolevassa tilassa Necker-sairaalaan, missä minä sen näin. Minä olin silloin virantoimituksessa siinä sairaalassa. Jos siis teidän joukossanne on isiä, ajatelkoon itsekukin, että tuo lapsi olisi saattanut olla hänen lapsensa! Minä muistan niin hyvin tuon pikkuraukan, olen nytkin näkevinäni hänen makaavan alastomana ruumiinavauspöydällä kylkiluut pistäen esiin ihon alta kuin haudat kirkkomaan nurmikosta. Hänen vatsastaan tavattiin jonkinlaista savivelliä, ja hampaiden välissä oli hänellä tuhkaa. No niin, tutkikaa omaatuntoanne ja kysykää neuvoa sydämeltänne. Tilasto todistaa, että kuolevaisuus hylättyjen lapsien keskuudessa on viisikuudetta sadasta. Minä toistan vielä, tässä on kysymys vaimoista, äideistä, turvattomista sisarista, pienistä lapsista. Teistä itsestänne ei kukaan puhu. Me tiedämme varsin hyvin, mitä te kaikki olette; tiedämme, että te kaikki olette urhoollisia; tiedämme, että kaikki pidätte ilona ja kunniana saada antaa henkenne suuren asiamme hyväksi; tiedämme teidän olevan valioväkeä kuolemaan hyödyllisen ja ihanan kuoleman ja ettei kukaan teistä tahdo siitä voitonosuudestaan luopua. Olkoon, mutta te ette ole yksin maailmassa. On toisia olentoja, joita teidän täytyy ajatella. Te ette saa olla itsekkäitä."

Kaikki painoivat päänsä alas synkän näköisinä.

Kummallista ristiriitaa ihmissydämessä sen ylevimpinä hetkinä! Combeferre, joka näin puhui, ei ollut orpo. Hän muisti toisten äitejä, mutta unohti omansa. Hän aikoi antaa tappaa itsensä. Hän oli siis "itsekäs".

Marius oli kuin unissakävijä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli kuolla eikä hän siitä ajatuksesta luopunut. Mutta nyt hän tuli ajatelleeksi, ettei ollut kiellettyä pelastaa toista, vaikka itse menee kuolemaan.

Hän koroitti senvuoksi äänensä ja sanoi:

"Enjolras ja Combeferre ovat oikeassa; ei tarpeettomia uhreja! Minä kannatan heitä, ja teidän on pidettävä kiirettä. Combeferre on sanonut teille ratkaisevia sanoja. Teidän joukossanne on sellaisia, joilla on perhe, äiti, sisko, vaimo, lapsi. Ne astukoot ulos rivistä!"

Ei kukaan liikahtanut.

"Ulos rivistä naineet miehet ja ne, jotka ovat perheittensä tukena!" toisti Marius.

Hänen arvonsa oli suuri. Enjolras oli tosin barrikaadin päällikkö, mutta Marius sen pelastaja.

"Minä käsken!" huusi Enjolras.

"Ja minä pyydän", sanoi Marius.

Heltyneinä Combeferren sanoista, horjuvina Enjolras'n käskystä, liikutettuina Mariuksen pyynnöstä, alkoivat nämä sankarilliset miehet osoitella toisiansa.

"Se on totta", sanoi eräs nuori mies vanhemmalle, "sinä olet perheenisä. Lähde sinä."

"En, sinun pikemminkin on lähdettävä, sillä sinun on pidettävä huoli kahdesta sisarestasi."

Syntyi ennenkuulumaton kilpailu siitä, ettei ajettaisi pois haudan portilta.

"Rientäkää!" sanoi Courfeyrac. "Neljännestunnin kuluttua on myöhäistä."

"Kansalaiset", sanoi Enjolras, "täällä on tasavalta, ja täällä vallitsee yleinen äänioikeus. Määrätkää itse ne, joiden on lähdettävä."

Toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua oli viisi miestä yksimielisesti valittu, ja nämä astuivat ulos rivistä.

"Heitä on viisi", huudahti Marius.

Oli vain neljä univormua.

"No niin", huomauttivat nuo viisi, "yhden meistä on siis jäätävä tänne."

Ja nyt syntyi jalo kiista siitä, että kukin heistä keksisi syitä, minkävuoksi toisten oli mentävä ja hänen jäätävä.

"Sinulla on vaimo, joka rakastaa sinua."

"Sinulla on vanha äitisi."

"Sinulla ei ole isää eikä äitiä enää, miten sinun kolmen pienen veljesi käy?"

"Sinä olet viiden lapsen isä."

"Sinulla on oikeus elää, sinä olet vasta seitsemäntoista vanha, sinun on liian aikaista kuolla."

Nämä suuret vallankumousbarrikaadit olivat sankaruuden kokouspaikkoja. Uskomaton oli siellä ihan luontevaa. Nämä miehet eivät kummastelleet toisiansa.

"Rientäkää!" toisti Courfeyrac.

Eri ryhmistä huudettiin Mariukselle:

"Määrätkää te, kenenkä on jäätävä."

"Niin", sanoivat nuo viisi. "Valitkaa te, me tottelemme."

Marius ei ollut luullut enää saattavansa tuntea mitään mielenliikutusta, mutta ajatellessaan, että hänen piti valita mies kuolemaan, syöksyi veri hänen sydämeensä. Hän olisi kalvennut, jos olisi voinut tulla kalpeammaksi kuin oli.

Hän astui noiden viiden luo, jotka hymyilivät hänelle ja huusivat silmä säteillen sitä tulta, joka muinaisuuden historiassa nähdään leimuavan Termopylain yllä:

"Valitkaa minut, minut, minut!"

Marius laski heitä kuin horroksissa; heitä oli viisi; siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Sitten loi hän katseensa neljään univormuun.

Tällä hetkellä putosi viides univormu kuin taivaasta noiden neljän muun päälle.

Viides mies oli pelastettu.

Marius katsahti ylös ja tunsi herra Faucheleventin.

Jean Valjean oli äsken saapunut barrikaadiin.

Joko hankkimiensa tietojen nojalla tai vaistosta tai sattumalta tuli hän sinne Mondétour-kadun kautta. Univormunsa nojalla hän oli helposti päässyt kulkemaan.

Kapinallisten Mondétour-kadulle asettama vartio ei ollut saanut käskyä nostaa hälytystä yhden ainoan kansalliskaartilaisen vuoksi. Se oli antanut hänen tulla kadulle ajatellen: 'Se on luultavasti joku apuunmenijä, ja pahimmassa tapauksessa joutuu hän vangiksi.' Hetki oli liian vakava, että vartio olisi voinut poistua paikaltaan.

Sillä hetkellä, kun Jean Valjean astui vallituksen sisään, ei kukaan ollut häntä huomannut, kun kaikkien katseet olivat kiintyneet viiteen valittuun ja neljään univormuun. Jean Valjean sitävastoin oli nähnyt ja kuullut kaikki, minkä jälkeen hän ihan hiljaa oli riisunut univormunsa ja heittänyt sen toisten joukkoon.

Syntyi sanomaton hämminki.

"Kuka tuo mies on?" kysyi Bossuet.

"Se on mies, joka pelastaa toisia", sanoi Combeferre.

Marius lisäsi vakavalla äänellä:

"Minä tunnen hänet."

Tämä takaus riitti kaikille.

Enjolras kääntyi Jean Valjeanin puoleen ja sanoi: "Olkaa tervetullut, kansalainen!"

Sitten lisäsi hän: "Tiedättehän, että täällä valmistaudutaan kuolemaan?"

Vastaamatta auttoi Jean Valjean sitä kapinallista, jonka hän pelasti, pukeutumaan omaan univormuunsa.

5.

Mikä näköpiiri avautuu barrikaadin harjalta.

Kaikkien mieliala tänä kohtalokkaana hetkenä ja tässä tuhoa järkähtämättömästi uhkaavassa paikassa ikäänkuin keskittyi ja saavutti huippunsa Enjolras'n syvässä melankoliassa.

Enjolras'ssa oli kaikki vallankumouksen täyteys; hän oli kuitenkin epätäydellinen, mikäli se absoluuttiselle on mahdollista; hän oli liiaksi Saint-Just, mutta ei kylliksi Anacharsis Clootz; Aapisen Ystävien seurassa oli hänen henkensä lopulta tuntenut jonkinlaista magneettista vaikutusta Combeferren aatteista; hän oli vähitellen luopunut dogmien ahtaasta muodosta ja lähestyi edistyksen väljempiä vaatimuksia ja oli vihdoin päätynyt katsomaan lopulliseksi ja ihanaksi tulokseksi Ranskan tasavallan muodostamista valtavaksi, koko ihmiskuntaa käsittäväksi tasavallaksi. Välittömät keinot sen saavuttamiseksi hän tahtoi väkivaltaisiksi, kun olevat olot kerran olivat väkivaltaisia. Siinä suhteessa oli hän muuttumaton. Hän kuului edelleen siihen eepilliseen ja pelättävään kouluun, jota kuvaa nimitys yhdeksänkymmentäkolme.

Enjolras seisoi katukivistä muodostetuilla portailla barrikaadin sisäpuolella, toinen kyynärpää pyssynsuun nojalla. Hän oli syventynyt ajatuksiinsa; väliin hän värähti ikäänkuin ohikiitävästä viimasta. Ne paikat, joissa kuolema asuu, tekevät joskus saman vaikutuksen kuin muinaisajan kolmijalat. Hänen silmistään, joiden katse oli sisäänpäin kääntynyt, näkyi kuin tukahdutettua liekkiä. Äkkiä hän kohotti päätään ja huudahti:

"Kansalaiset, oletteko luoneet itsellenne mielikuvaa tulevaisuudesta? Kaupunkien kadut täynnä valoa, viheröiviä oksia porttien edustalla, kansat veljestyneinä, ihmiset oikeamielisinä, vanhukset siunaamassa lapsia, entisyys rakastamassa nykyisyyttä, ajattelijat täysin vapaina, uskovat täydellisesti tasa-arvoisina, taivas uskontona, Jumala itse välittömänä pappina, ihmisen omatunto alttarina, viha olemattomana, veljeys käsityön ja koulun välillä, julkisuus rangaistuksena ja palkintona, työtä kaikille, oikeutta kaikille, rauhaa kaikille, ei enää mitään verenvuodatusta, ei enää sotia, äidit onnellisina! Aineen hallitseminen on ensimmäinen askel, ihanteen toteuttaminen toinen. Ajatelkaa, mitä edistys jo on saanut aikaan! Muinoin näkivät ensimmäiset ihmiset kauhistuen, kuinka heidän silmäinsä ohi kulki hydra, vedessä puuskuttaen, tulta suitsuttava lohikäärme, ilmojen kauhistus, kokko, jolla oli kotkan siivet ja tiikerin kynnet, hirvittäviä petoja, jotka olivat ihmiselle ylivoimaisia. Mutta ihminen on virittänyt ansansa, älyn pyhät ansat, ja vähitellen niihin vanginnut pedot. Me olemme kesyttäneet hydran ja sanomme sitä höyrylaivaksi; me olemme kesyttäneet lohikäärmeen ja sanomme sitä junaveturiksi; me olemme juuri kesyttämässä kokkoa, se on jo meidän vallassamme, ja sanomme sitä ilmapalloksi. Sinä päivänä, jolloin tämä prometeustyö on valmis, ja ihminen on tahtonsa vaunujen eteen valjastanut muinaisajan kolminkertaisen Kimairan, hydran, lohikäärmeen ja kokon, on hän veden, tulen ja ilman valtias ja muun luomakunnan suhteen samaa kuin vanhat jumalat muinoin olivat hänelle itselleen. Siis rohkeutta ja eteenpäin! Kansalaiset, mihin pyrimme? Siihen, että tieto on ainoa hallitsija, että olojen mahti on ainoa julkinen mahti, että luonnollinen laki tulee voimaan, tämä laki, joka itsessään on vahvistuksensa ja rankaisuoikeutensa ja ilmaisee itsensä sillä, että totuus nousee ylös niinkuin aurinko. Me pyrimme kansojen yhdyntään, ihmisten yhteisliittoon. Ei mitään loiskasveja enää! Todellisuus totuuden hallitsemana, se on päämäärä. Sivistyksen on pidettävä istuntonsa Euroopan etunenässä ja sittemmin mantereen keskuspaikassa, suuressa intelligenssin parlamentissa. Sentapaista on jo ollut. Amfiktyonit pitivät kaksi istuntoa vuodessa, toisen Delfoissa, jumalten kodissa, toisen Termopylaissa, sankarien kotona. Myöskin Eurooppa ja muu maailma on saava amfiktyoninsa. Ranska kantaa tätä suurta tulevaisuutta kohdussaan. Sitä on yhdeksästoista vuosisata raskaana. Se, mihin Hellas on tehnyt ensimmäisen luonnoksen, on arvollinen Ranskan toteutettavaksi. Kuule minua, Feuilly, sinä reipas työmies, sinä kansan mies, sinä kansojen mies. Minä kunnioitan sinua. Niin, sinä näet selvästi tulevat ajat, niin, sinä olet oikeassa. Sinulla ei ollut isää eikä äitiä, Feuilly. Sinä valitsit senvuoksi ihmiskunnan äidiksesi ja oikeuden isäksesi. Sinä kuolet täällä, s.o. saavutat voiton. Kansalaiset, miten tänään käyneekin, me panemme toimeen yhtä hyvin tappiomme kuin voittomme kautta vallankumouksen. Niinkuin tulipalot valaisevat koko kaupunkia, valaisevat vallankumoukset koko ihmiskuntaa. Ja minkä vallankumouksen me panemme toimeen? Minä sanoin sen äsken, totuuden vallankumouksen. Poliittiselta kannalta on olemassa vain yksi perusaate: ihmisen suvereenisuus itsensä suhteen. Tätä minuuden suvereenisuutta sanotaan vapaudeksi. Siellä, missä kaksi tai useampia näitä suvereenisuuksia yhtyy, alkaa valtio. Mutta tämä yhtymä ei sisällä mitään luopumista. Jokainen suvereniteetti luovuttaa määräosan itsestänsä muodostaakseen yleisen oikeuden. Tämä osa on yhtä suuri kaikkien suhteen. Tätä yhtäläisyyttä siihen nähden, mitä kukin luovuttaa kaikille, sanotaan tasa-arvoksi. Tämä yleinen oikeus ei ole mitään muuta kuin se suoja, joka kaikkien puolelta annetaan jokaisen yksityisen oikeudelle. Sitä, että kaikki suojelevat jokaista, sanotaan veljeydeksi. Kaikkien näiden yhtyneiden suvereniteettien yhtymäkohtaa sanotaan yhteiskunnaksi. Se on yhteiskuntaside. Toiset sanovat sitä yhteiskuntasopimukseksi, mikä on samaa, koskahan sana sopimus sisältää sitoumuksen käsitteen. Luokaamme nyt itsellemme selvä käsitys tasa-arvoisuudesta, sillä jos vapaus on huippu, niin on tasa-arvo sen perusta. Tasa-arvo, kansalaiset, ei ole yhtä korkeaa kasvillisuutta, korkean ruohon ja matalain tammien kokoelmaa, ei sikermää kateuksia, jotka pitävät toisiaan tasakasvussa, vaan yhteiskunnallisessa suhteessa sitä, että kaikilla kyvyillä on sama tilaisuus päästä vaikuttamaan, valtiollisessa suhteessa, että jokaisen omallatunnolla on sama oikeus. Tasa-arvolla on elimenä kustannukseton ja pakollinen opetus. Oikeudesta aakkosiin on alkaminen. Kansakoulu jokaisen velvollisuutena, alkeiskoulu jokaiselle avoinna, se on laki. Koulun yhtäläisyydestä kaikille syntyy yhteiskunnan tasa-arvo. Niin, opetusta! Valoa! Valoa! Valosta tulee kaikki ja sinne palajaa kaikki. Kansalaiset, yhdeksästoista vuosisata on suuri, mutta kahdeskymmenes on oleva onnellinen. Silloin ei enää ole mitään yhtäläisyyttä vanhan historian kanssa; silloin ei enää tarvitse kuten nyt pelätä valloitusta, hyökkäystä, anastusta, kansojen kilpailua ase kädessä, sivistyksen keskeytystä kuninkaallisen avioliiton tai jonkun perillisen syntymän vuoksi perinnöllisissä tyrannioissa, jonkin kongressin tekemää kansojen jakoa, paloittelua jonkin hallitussuvun kukistumisen vuoksi, taistelua kahden uskonnon välillä, jotka kuin kaksi pimeyden pukkia puskevat toisiaan äärettömyyden sillalla; silloin ei enää tarvitse pelätä nälänhätää, nylkemistä, prostitutiota hädän eikä kurjuutta työnpuutteen vuoksi. Eikä myöskään tarvita mestauslavoja tai miekkoja tai tappeluita tai muita senkaltaisia sattuman rosvouksia tapausten metsässä. Voisi melkein sanoa, että silloin ei enää tule olemaan mitään tapauksia. Kaikki ovat onnellisia. Ihmiskunta noudattaa lakiansa niinkuin maapallo omaansa; sopusointu sielun ja planeetan välillä palautuu; sielu on kiertävä totuuden ympärillä niinkuin planeetta kiertää valon ympärillä. Ystäväni, se hetki, jossa me nyt olemme ja jona minä teille puhun, on synkkä hetki, mutta tulevaisuus on näin kalliisti ostettava. Vallankumous on tullimaksu. Niin, ihmiskunta on saava vapautuksen, hyvityksen ja lohdutuksen. Me annamme sille vakuuden siitä tällä barrikaadilla. Mistä on kohotettava rakkaudenhuuto, ellei uhrautumisen kummulta? Oi, veljeni, täällä on ajattelevien ja kärsivien yhtymäkohta; tämä barrikaadi ei ole tehty katukivistä, hirsistä ja vanhasta rautaromusta; se on tehty kahdesta kasasta: aatteiden ja kärsimysten kasoista. Kurjuus kohtaa täällä ihanteen! Päivä syleilee täällä yötä ja sanoo sille: 'minä kuolen sinun kanssasi ja sinä olet ylösnouseva minun kanssani'. Kaikkien kärsimysten syleilystä syntyy usko. Kärsimykset tuovat tänne kuolinkamppailunsa, aatteet kuolemattomuutensa. Tämä kuolonkamppaus ja tämä kuolemattomuus liittyvät toisiinsa ja muodostavat meidän kuolemamme. Veljet, joka täällä kuolee, se kuolee tulevaisuuden sädeloistossa, ja me astumme hautaan, joka on täynnä aamuruskon valoa."

Enjolras pikemmin keskeytti kuin lopetti; hänen huulensa liikkuivat vielä hiljaa, ikäänkuin hän olisi jatkanut puhetta itsekseen. Siitä johtui, että muut tarkkaavasti katselivat häntä koettaakseen edelleenkin kuulla hänen puhettansa. Suosionhuutoja ei kuulunut, mutta kaikki kuiskailivat kauan keskenään. Niinkuin sana on henkäys, muistuttaa ajatuksen suhina suhinaa puiden lehvistössä.

6.

Marius tylsänä, Javert lakoonisena.

Sanokaamme nyt, mitä Mariuksen sielussa liikkui. Muistettakoon hänen mielialaansa! Kuten jo mainitsimme, oli hänestä kaikki nyttemmin kuin unennäköä. Hänen käsityskykynsä oli sumentunut. Marius, me korostamme sitä, oli kuolevain ylle leviävien, suurten, mustain siipien varjossa. Hän tunsi jo astuneensa hautaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut toisella rannalla, ja hän katseli elävien kasvoja nyttemmin jo vainajan silmillä.

Kuinka herra Fauchelevent oli tullut sinne? Mitä varten hän oli siellä? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Marius ei tehnyt itselleen yhtään näistä kysymyksistä. Muuten, meidän epätoivollamme kun on se omituisuus, että se käsittää muut yhtä hyvin kuin meidät itsemme, oli hänestä loogillista, että kaikki ihmiset kuolisivat.

Ainoastaan Cosettea hän ajatteli ahdistus sydämessä.

Herra Fauchelevent ei muuten puhunut hänen kanssaan, ei katsahtanutkaan häneen eikä näyttänyt edes kuulevan, kun Marius koroitti äänensä sanoen: "Minä tunnen hänet".

Mariukselle puolestaan oli tämä herra Faucheleventin käytös helpotus, ja jos semmoisista tunteista saattaisi käyttää miellyttävyysnimitystä, miellytti se häntä. Hänestä oli aina tuntunut mahdottomalta puhutella tätä arvoituksellista miestä, joka tuntui hänestä samalla kertaa epäilyttävältä ja kunnioitusta herättävältä. Sitäpaitsi ei hän ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, mikä Mariuksen kainolle ja ujostelevalle luonteelle teki sen vieläkin mahdottomammaksi.

Ne viisi valittua miestä lähtivät barrikaadista Mondétour-kadun kautta; he olivat täydellisesti kansalliskaartilaisten näköisiä. Yksi heistä poistui itkien. Ennen lähtöään he syleilivät jäljelle jääviä.

Kun elämälle lahjoitetut miehet olivat poistuneet, ajatteli Enjolras kuolemaan tuomittua. Hän meni alakerran saliin. Javert, joka vielä oli pylvääseen sidottuna, oli ajatuksiinsa vaipunut.

"Tarvitsetteko mitään?" kysyi Enjolras häneltä.

Javert vastasi:

"Milloin aiotte tappaa minut?"

"Odota vielä vähän! Me tarvitsemme tällä hetkellä kaikki patruunamme."

"Antakaa minulle sitten jotakin juotavaa", sanoi Javert.

Enjolras toi itse hänelle lasin vettä, ja kun Javert oli sidottu, auttoi häntä juomaan.

"Siinäkö kaikki, mitä haluat?" kysyi Enjolras.

"Minun on paha olla tähän pylvääseen sidottuna", vastasi Javert. "Ei ole säällistä, että olette antaneet minun viettää koko yön tässä. Sitokaa minut, miten haluatte, mutta voisittehan panna minut pöydälle niinkuin tuon toisen tuolla."

Ja pään liikkeellä hän viittasi Mabeufin ruumista.

Salin taustalla oli, kuten muistettanee, suuri, pitkä pöytä, jonka päällä oli valettu kuulia ja tehty patruunia. Kun nyt kaikki patruunat olivat valmiit ja kaikki ruuti käytetty, oli tämä pöytä vapaa.

Enjolras'n käskystä irroitti neljä kapinallista Javertin pylväästä. Kun nämä hellittivät siteitä, piti viides pistintä hänen rintaansa vasten. Kädet jätettiin edelleen sidotuksi hänen selkänsä taakse, nilkkoihin sidottiin ohut, mutta luja naru, joka salli hänen astua viidentoista tuuman pituisia askelia, niinkuin ne, jotka astuvat mestauslavalle, ja sitten annettiin hänen kävellä salin taustassa olevan pöydän luo, jonka päälle hänet asetettiin ja johon hänet tukevasti sidottiin.

Tätä kahlejärjestelmää, joka teki hänelle paon yrityksenkin mahdottomaksi, varmennettiin vielä lisävakuudeksi vankiloissa käytetyllä niin sanotulla kaulanauhalla.

Kun Javertia sidottiin, seisoi eräs mies ovenkynnyksellä ja katseli häntä erittäin tarkkaavasti. Tämän miehen varjo sai Javertin kääntämään päätään. Hän katsahti ovelle ja tunsi Jean Valjeanin. Javert ei edes hätkähtänyt, pani ylväästi silmäluomensa kiinni ja sanoi ainoastaan:

"Sehän on aivan luonnollista."

7.

Asema huononee.

Aamu valkeni, mutta kukaan ei avannut ikkunaa, kukaan ei raoittanut ovea. Sotamiehet olivat, niinkuin mainitsimme, poistuneet barrikaadia vastapäätä olevasta Chanvrerie-kadun päästä; se näytti olevan vapaa ja avautui kaamean rauhaisana vaeltajalle. Saint-Denis-katu oli mykkä kuin Teban sfinksikujanne. Kadunkulmissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, auringon levittäessä niihin kalpeaa valoa. Ei mikään ole synkempää kuin tällainen valaistus autioilla kaduilla.

Mitään ei näkynyt, mutta sensijaan kuului. Määrätyn matkan päässä tapahtui salaperäistä liikettä. Oli selvää, että kriitillinen hetki lähestyi. Samoin kuin edellisenä iltana riensivät vartiot barrikaadiin takaisin, mutta tällä kertaa kaikki.

Barrikaadi oli nyt lujempi kuin edellisen rynnäkön aikana. Sitä oli noiden viiden poistuttua vieläkin koroitettu.

Hallien puoleista seutua vartioimassa olleiden tähystäjäin neuvosta teki Enjolras selänpuoleisen yllätyksen torjumiseksi tärkeän päätöksen. Hän telkeytti myöskin sen pienen osan Mondétour-katua, joka siihen saakka oli ollut avoinna. Tätä varten revittiin katukiveystä vielä muutaman talon mitta. Tällä tavoin tuli barrikaadista tosiaan melkein mahdoton valloittaa, se kun oli umpinainen kolmea katua vastaan, edessä Chanvrerie-katua, vasemmalla Cygne- ja Petite-Truanderie-katuja ja oikealla Mondétour-katua vastaan; mutta samalla olivat kapinoitsijat myöskin sulkeneet kaikki tiet itseltään.

"Se on linna, mutta samalla rotanloukku", sanoi Courfeyrac hymyillen.

Kapakan oven viereen ladotti Enjolras kolmisenkymmentä katukiveä, jotka "oli revitty kaupan päälle", kuten Bossuet lausui.

Äänettömyys oli nyt sillä puolella, mistä hyökkäystä odotettiin, niin syvä, että Enjolras määräsi itsekunkin jälleen asettumaan taistelupaikalleen.

Jaettiin kaikille annos paloviinaa.

Ei mikään ole omituisempaa kuin hyökkäystä vastaanottamaan valmistautuva barrikaadi. Kukin valitsee paikkansa kuin teatterissa. Järjestetään tukia kyljille, kyynärpäille tai hartioille. Muutamat rakentavat itselleen pieniä aitioita katukivistä. Jokin seinännurkkaus häiritsee; poistutaan siltä kohtaa; tuossa taas voi jokin ulkonema tarjota suojaa; piiloudutaan sen taakse. Vasenkätiset ovat täällä tavattoman suuriarvoisia; he asettuvat sellaisille paikoille, jotka olisivat epämukavia muille. Moni asettuu niin, että voi ampua istualtaan. Halutaan sekä tappaa että kuolla mukavasti. Kovaonnisessa kesäkuun-kapinassa 1848 oli eräs kapinallinen, joka oli hirvittävän tarkka ampuja ja otti osaa taisteluun erään katon päältä, kannattanut itselleen sinne nojatuolin à la Voltaire; siinä sai hän surmansa kartessinkuulasta.

Niin pian kuin päällikkö on komentanut olemaan valmiina taisteluun, lakkaavat kaikki säännöttömät liikkeet; kaikki kahdenkeskeinen ja eriseuraisjuttelu taukoaa; kaikkien ajatukset vaihtavat esinettä ja keskittyvät hyökkääjiin. Ennen vaaraa vallitsee barrikaadissa kaaos, vaaran hetkellä kuri. Vaara luo järjestystä.

Niin pian kuin Enjolras oli tarttunut kaksipiippuiseen pyssyynsä ja asettunut sen ampumareiän ääreen, jonka hän oli varannut itselleen, vaikenivat kaikki. Sekava heikkojen, äkillisten äänien rakse kuului pitkin katukiviseinämää. Kiväärien hanat vedettiin vireille.

Taistelijain ryhti oli vielä ylväämpi ja rohkeampi kuin taannoin; uhrautumisen ylenmääräisyys on vahvistavaa ainetta; heillä ei ollut enää mitään toivoa, mutta heillä oli epätoivo, viimeinen ase, joka joskus antaa voiton; Vergilius on sen todennut. Hurjat päätökset synnyttävät hurjia keinoja. Kuoleman haakseen meneminen on joskus haaksirikosta pelastumisen keino ja ruumisarkunkannesta tulee pelastuslauta.

Kuten edellisenä iltana oli kaikkien huomio kiinnitetty kadun toiseen päähän, joka nyt oli valoisa ja selvästi näkyvissä.

Odotus ei tullut pitkäksi. Saint-Leun puolelta kuului taas selvästi melua, mutta se oli toisenlaista kuin edellisessä rynnäkössä. Vitjojen kalina, raskaan esineen huolestuttava jysähtely, metallin kolahtelu kivikatuun, jonkinlainen juhlallinen jyrinä ilmoitti jonkin mahtavan rautakappaleen saapumista. Kävi kuin värähdys läpi näiden vanhojen rauhallisten katujen, jotka oli rakennettu etujen ja aatteiden hedelmöittävää kiertokulkua, mutta ei sodan vaunujen kamalaa vyörynää varten.

Kaikkien taistelijain silmät, jotka olivat tähystäneet kadun toista päätä, saivat nyt hurjan ilmeen.

Ilmestyi kanuuna.

Tykkimiehet työnsivät kanuunaa eteenpäin; se oli ampuma-asennossa; etusuojus oli poissa; kaksi miestä piti lavettia, neljä työnsi pyöriä; perässä tuotiin ammusvaunua. Nähtiin sytyttimen savuavan.

"Lau-kais-kaa!" huusi Enjolras.

Koko barrikaadi ampui, rätinä oli kauhea; savupilvi peitti kanuunan ja tykkimiehet. Muutamien sekuntien kuluttua hälveni savupilvi, ja kanuuna ja tykkimiehet tulivat jälleen näkyviin; jälkimmäiset vierittivät hitaasti, varmasti ja kiirettä pitämättä kanuunaa suoraan barrikaadia kohti. Kehenkään heistä ei ollut sattunut. Kanuunanpäällikkö kumartui sitten tähtäimen yli antaakseen määräsuunnan laukaukselle ja toimitti tehtäväänsä tyynesti kuin astronomi, joka asettaa teleskooppiansa.

"Hyvä, tykkimiehet!" huusi Bossuet.

Ja koko barrikaadi taputti käsiänsä.

Hetkistä myöhemmin oli kanuunan suuntaus tarkistettu. Kamala kita ammotti barrikaadia vastaan.

"Rohkeutta nyt!" sanoi Courfeyrac. "Siinä nyt on moukari. Nenännäpäyksen jälkeen tulee nyrkinisku. Armeija läimäyttää meitä isolla kämmenellään. Barrikaadia ravistetaan vakavasti. Kiväärituli tunnustelee, kanuuna tarttuu asiaan toden perästä."

"Se on kahdeksannaulainen, uusimallinen ja pronssista", lisäsi Combeferre. "Niin pian kuin niissä sivuutetaan suhde kymmenen osaa tinaa sataa osaa kohti kuparia, räjähtävät ne rikki. Tinan liikamäärä tekee ne hauraiksi."

"Ladatkaa kiiväärit!" sanoi Enjolras.

Kestäisikö barrikaadi kanuunanlaukausta? Tekisikö tämä siihen aukon? Siitä oli kysymys. Kapinallisten ladatessa kivääreitänsä latasivat tykkimiehet kanuunaansa.

Levottomuus linnoituksessa oli suuri.

Laukaus pamahti.

"Tässä minä olen!" huusi samalla iloinen ääni.

Ja kanuunanluodin iskiessä barrikaadia vasten hyppäsi Gavroche barrikaadin sisään.

Hän tuli Cygne-kadun puolelta ja oli kiivennyt senpuoleisen pienemmän barrikaadin yli.

Gavroche teki barrikaadissa suuremman vaikutuksen kuin kanuunankuula.

Kuula oli kadonnut siihen kaiken aineen kaaokseen, josta barrikaadi oli rakennettu. Korkeintaan se oli pirstonnut omnibussin pyörän ja Anceaun vanhat kalkkirattaat. Kun barrikaadin puolustajat näkivät tämän, alkoivat he nauraa.

"Jatkakaa!" huusi Bossuet tykkimiehille.

8.

Tykkimiehet osoittavat, ettei heidän kanssaan ole leikkimistä.

Kierryttiin Gavrochen ympärille. Mutta hän ei ehtinyt kertoa mitään. Marius, joka värisi levottomuudesta, otti hänet syrjään.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?"

"No, mitäs teillä?" vastasi poika.

Ja eepillisellä häikäilemättömyydellään hän katsoi Mariusta suoraan silmiin. Hänen silmänsä suurenivat siitä ylväästä kiillosta, jota niistä loisti.

Marius jatkoi ankaralla äänellä:

"Kuka käski sinun tulla tänne takaisin? Olet kai ainakin vienyt kirjeen perille?"

Gavroche ei ollut vailla tunnonvaivoja tämän kirjeen suhteen. Innossaan ehtiä takaisin barrikaadille oli hän pikemminkin tahtonut päästä eroon kirjeestä kuin itse viedä sitä perille. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän jokseenkin kevytmielisesti oli uskonut sen tuntemattomalle, jonka kasvoja hän edes ei erottanut. Tosin oli mies ollut paljaspäinen, mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Lyhyesti: hän oli tehnyt tässä suhteessa itseänsä vastaan erinäisiä moitteita ja pelkäsi Mariuksen nuhteita. Pulasta päästäkseen hän ryhtyi yksinkertaisimpaan keinoon: valehteli häikäilemättä.

"Kansalainen", sanoi hän, "minä jätin kirjeen portinvartijalle. Neiti nukkui. Hän saa kirjeen heti herättyänsä."

Kun Marius oli lähettänyt tämän kirjeen, oli hänellä ollut kaksinainen tarkoitus: sanoa jäähyväiset Cosettelle ja pelastaa Gavroche. Nyt täytyi hänen tyytyä vain toiseen puoleen siitä, mitä oli halunnut.

Kirjeen lähettäminen ja herra Faucheleventin ilmestyminen barrikaadiin tuntui hänestä omituiselta yhteensattumalta. Hän näytti Gavrochelle herra Faucheleventia.

"Tunnetko tuota miestä?"

"En", vastasi Gavroche.

Gavroche ei todellakaan, kuten olemme kertoneet, ollut nähnyt Valjeania muuta kuin pimeässä.

Ne hämärät arvailut, jotka Mariuksen mieleen juolahtivat, haihtuivat jälleen. Tiesikö hän herra Faucheleventin valtiollisia mielipiteitä? Hän oli ehkä tasavaltalainen. Silloin oli hänen läsnäolonsa tässä taistelussa ihan luonnollinen.

Mutta Gavroche oli jo toisessa päässä barrikaadia huutaen:

"Kiväärini!"

Courfeyrac toimitti sen hänelle.

Gavroche ilmoitti "tovereille", joiksi hän heitä sanoi, että barrikaadi oli saarrettu. Hänen oli ollut sangen vaikea päästä sinne takaisin. Petite-Truanderie-kadulle majoittunut linjapataljoona piti silmällä Cygne-kadun seutua, ja vastapäisellä puolella oli kunnalliskaarti miehittänyt Prêcheurs-kadun. Edessä oli armeijan päävoima.

Kun Gavroche oli ilmoittanut nämä tiedot, hän lisäsi:

"Minä valtuutan teidät antamaan heille säällisen selkäsaunan."

Tällä välin seisoi Enjolras ampumareikänsä ääressä kuunnellen ja tähystellen.

Hyökkääjät, ilmeisesti tyytymättöminä kanuunanlaukauksen vaikutukseen, eivät olleet sitä toistaneet.

Komppania jalkaväkeä oli miehittänyt kadunpään kanuunan takana. Sotamiehet repivät katukiveyksen ja rakensivat kivistä matalan vallituksen, jonkinlaisen rintasuojuksen, joka ei ollut kuin kahdeksantoista tuumaa korkea. Se oli vastapäätä barrikaadia. Tämän rintasuojuksen vasemmassa nurkassa oli Saint-Denis-kadulle sijoitetun pataljoonan kärki.

Enjolras oli kuulevinaan sitä omituista ääntä, joka syntyy, kun otetaan kartessia ammuslaatikosta, ja hän näki kanuunanpäällikön muuttavan suuntaa ja käännättävän kanuunansuuta hiukan vasemmalle. Senjälkeen alkoivat tykkimiehet ladata kanuunaa. Kanuunanpäällikkö tarttui itse sytyttimeen.

"Päät alas, ihan muuriin kiinni ja joka mies polvilleen pitkin barrikaadia!" huusi Enjolras.

Kapinalliset, jotka seisoivat hajallaan kapakan edustalla ja Gavrochen saapuessa olivat poistuneet paikoiltaan, syöksivät sikin sokin barrikaadille, mutta ennenkuin Enjolras'n käsky oli ehditty täyttää, pamahti laukaus. Se oli todellakin kartessilaukaus.

Laukaus oli tähdätty barrikaadin aukkoon, kartessit olivat singahtaneet seinästä reiän läpi sisään, tappaneet kaksi ja haavoittaneet kolmea miestä.

Jos tätä jatkui, ei barrikaadi voinut kestää.

Kuului hämmennyksen sorinaa.

"Estäkäämme ainakin toinen laukaus", sanoi Enjolras.

Ja ojentaen kiväärinsä hän tähtäsi kanuunanpäällikköä, joka juuri oli tarkistamassa kanuunan suuntaa.

Kanuunanpäällikkö oli aivan nuori kersantti, kaunis, valkoverinen, hyvin lempeän ja älykkään näköinen, mikä on ominaista tämän kauhean aselajin miehille, joka kehittämällä hirmun huippuunsa näyttää olevan kohtalon määräämä lopulta hävittämään sodan.

Combeferre, joka seisoi Enjolras'n vierellä, katsoi nuorta miestä.

"Mikä vahinko!" sanoi hän. "Kuinka kamalaa sentään tämä ihmisteurastus on! Mutta kerran, kun ei enää ole kuninkaita, ei myöskään tule olemaan sotia. Enjolras, sinä tähtäät tuota kersanttia, mutta sinä et katso häntä. Ajattele, että hän on miellyttävä nuori mies; hän on urhoollinen; näkee, että hän on ajatteleva mies; hän on hyvin sivistynyt, kuten tykistössä yleensä; hänellä on isä, äiti, perhe; hänellä on arvattavasti mielitietty; hän on korkeintaan viidenkolmattavuotias; hän voisi olla sinun veljesi."

"Niin hän onkin", sanoi Enjolras.

"Niin", jatkoi Combeferre, "ja myöskin minun. Älkäämme siis tappako häntä."

"Anna minun olla. Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy tapahtua."

Ja Enjolras'n marmoriposkelle vierähti kyynel.

Samassa hän kosketti liipasinta. Kivääri pamahti. Kersantti käännähti kaksi kertaa, kädet ylhäällä ja pää pystyssä, ikäänkuin haukatakseen ilmaa; sitten hän vaipui kyljelleen kanuunan viereen ja jäi siihen liikkumattomaksi. Hän oli kuollut.

Hänet täytyi kantaa pois ja hankkia toinen tilalle. Oli siis todellakin voitettu muutama minuutti.

9.

Vanhoja mestarilaukauksia.

Barrikaadissa oltiin eri mieltä. Kanuuna alkaisi pian jälleen ampua. Sen kartessitulta ei voitaisi kestää neljännestuntia. Oli siis välttämätöntä koettaa heikentää laukausten vaikutusta.

Enjolras komensi:

"Täytyy sijoittaa patja tuonne."

"Ei ole patjaa", sanoi Combeferre. "Haavoittuneet makaavat niillä, joita on."

Jean Valjean, joka istui erillään eräällä kivellä kapakan nurkan kohdalla, pyssy polvien välissä, ei siihen saakka ollut ottanut mitään osaa tapahtumiin. Hän ei ollut kuulevinaan ympärillä olijain murinaa: "Tuosta kivääristä ei näy olevan mitään hyötyä."

Enjolras'n käskyn kuullessaan hän nousi.

Muistettaneen, että joukon saapuessa Chanvrerie-kadulle eräs vanha muija, joka aavisti luotisadetta, oli ripustanut patjan ikkunansa eteen. Tämä kuudennen kerroksen ullakkoikkuna oli hiukan barrikaadin ulkopuolella. Patja oli poikittain kahden kuivaustangon päällä, ylhäältä kahden köyden kannattamana, jotka oli kiinnitetty ikkunanpieleen lyötyihin nauloihin. Köydet näyttivät alhaalta hienoilta kuin lanka.

"Voiko joku lainata minulle kaksipiippuista pyssyä?" sanoi Jean Valjean.

Enjolras, joka juuri oli ladannut omansa, ojensi hänelle sen.

Jean Valjean tähtäsi ullakkoikkunaan ja ampui.

Toinen kahdesta patjaa kannattavasta köydestä katkesi.

Patja riippui nyt yhden köyden varassa.

Jean Valjean ampui toisen laukauksen. Toinen köysi heilahti ikkunanruutua vasten. Patja luisui molempien kuivaustankojen välistä alas ja putosi kadulle.

Barrikaadi taputti käsiään.

Kaikki huusivat:

"Siinä on patja!"

"Niin on", sanoi Combeferre, "mutta kuka noutaa sen tänne?"

Patja oli näet pudonnut barrikaadin ulkopuolelle, piiritettyjen ja piirittäjien väliin. Mutta tykistökersantin kuolema oli raivostuttanut sotaväen, sotamiehet makasivat vatsallaan katukivistä tekemänsä rintasuojuksen takana, ja korvatakseen kanuunan äänettömyyttä, kunnes uusi tykinpäällikkö ehtisi paikalle, olivat he alkaneet ampuilla barrikaadia. Kapinalliset eivät vastanneet näihin laukauksiin säästääkseen ampumavarojansa. Kiväärituli ei mahtanut mitään barrikaadille, mutta kadulle oli kamala mennä.

Jean Valjean meni pienestä aukosta kadulle keskellä kuulasadetta, nosti patjan selkäänsä ja tuli takaisin barrikaadiin.

Hän sijoitti sitten patjan aukkoon ja kiinnitti sen muuriin niin, etteivät tykkimiehet saattaneet sitä nähdä.

Kun tämä oli tehty, odotti hän toisten kanssa kartessilaukausta.

Se pamahtikin ennen pitkää.

Kanuuna sylki ulvoen suustaan kasan kuulia; mutta nyt ne eivät singahtaneet seinästä barrikaadin sisään, vaan putosivat vahingoittamatta patjan vierelle. Tarkoitus oli saavutettu. Barrikaadi oli suojattu.

"Kansalainen", sanoi Enjolras Jean Valjeanille, "tasavalta kiittää teitä."

Bossuet ihmetteli, nauroi ja huudahti:

"Onhan suorastaan säädytöntä, että patjalla saattaa olla semmoinen voima. Taipuva voittaa murhaajan. Mutta oli mitä oli, kunniaa patjalle, joka tekee kanuunan tehottomaksi!"

10.

Aamurusko.

Tällä hetkellä heräsi Cosette.

Hänen kamarinsa oli pieni, siisti, vaatimaton, korkea ikkuna itään päin pihan puolelle.

Cosette ei tiennyt mitään siitä, mitä Pariisissa tapahtui. Hän ei ollut käynyt kaupungilla edellisenä iltana ja oli jo mennyt makuulle, kun Toussaint sanoi, että kuului meteliä, että Pariisissa taisteltiin.

Cosette oli nukkunut vain muutaman tunnin, mutta nukkunut hyvin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa herättyään oli hymyilevä. Hän tunsi itsensä täysin rauhoittuneeksi. Hän koki samoin kuin Jean Valjean muutamaa tuntia ennen sitä sielun reaktsiota, joka ei tahdo tietää mitään onnettomuudesta. Hän alkoi toivoa, tietämättä minkä nojalla. Sitten hän tunsi taas ahdistusta. Nyt oli kolme päivää siitä, kun hän oli nähnyt Mariuksen. Mutta sitten taas hän ajatteli, että olihan Mariuksella hänen kirjeensä ja niinmuodoin tämä uusi osoite ja niin hyvä pää, että hän keksii jonkin keinon tullakseen häntä tapaamaan. Varmaan jo tänään, ehkäpä jo aamulla.

Semmoinen on nuoruus; se kuivaa pian kyynelensä; se katsoo tuskan tarpeettomaksi eikä huoli siitä. Nuoruus on tulevaisuuden hymyä tuntemattomalle, joka on tulevaisuus itse. Onnellisuus on sille luontaista. Se ilma, jota se hengittää, tuntuu olevan toivosta tehty.

Cosette nousi vuoteesta ja alkoi pukeutua.

Voi, jos niiksi on, viedä lukijan morsiuskamariin, mutta ei nuoren impyen kammioon. Runo tuskin sitä rohkenisi, proosan ei pidä sitä yrittää. Itämainen satu kertoo, että Jumala loi ruusun valkoiseksi, mutta kun Aatami katseli sitä sillä hetkellä, jolloin se juuri oli puhkeamassa, tuli se punaiseksi ujoudesta.

Cosette pukeutui nopeasti, avasi sitten ikkunan ja katseli kaikkialle ympärilleen toivoen näkevänsä kaistaleen katua, missä hän ehkä voisi keksiä Mariuksen. Mutta piha oli korkeiden aitojen ympäröimä, joiden välistä näkyi vain jokin puutarha. Pieninkin kadunkaista olisi hänestä ollut ihanampi. Hän ryhtyi senvuoksi katselemaan taivasta ikäänkuin olisi ajatellut Mariuksen saattavan tulla sitäkin tietä.

Äkkiä hän purskahti itkuun. Hän tunsi epämääräisesti jotakin kamalaa aavistusta. Tapahtumat ovat todella ilmassa. Ajatus, että Marius voisi tulla hänen luokseen taivaasta, ei tuntunut hänestä enää suloiselta, vaan surulliselta.

Sitten haihtuivat taas nämä pilvet, hänen sieluunsa palasi levollisuus ja samalla toivo sekä itsetiedoton, mutta luottamuksesta Jumalaan puhuva hymy.

Talossa nukkuivat vielä kaikki. Oli tosiaan hiljaista kuin maalla. Ei yhtään ikkunaluukkua oltu vielä avattu. Portinvartijankin huone oli suljettu. Toussaint ei vielä ollut noussut, ja Cosette uskoi tietenkin, että myöskin hänen isänsä nukkui. Mutta silloin tällöin hän kuuli kaukaa outoa, kumeaa ääntä kuin paukahduksia ja ajatteli: se on kumma, että näin aikaisin avataan ja suljetaan ajoportteja. Nämä paukahdukset olivat kanuunanlaukauksia, joita ammuttiin barrikaadia vasten.

Muutama jalka Cosetten ikkunan alla oli pääskysen pesä, jossa aamunkoitteessa syntyi vilkas elämä, ja Cosette kiintyi katselemaan sitä.

11.

Laukaus, joka aina osuu, mutta ei koskaan tapa.

Hyökkääjäin tuli jatkui. Musketin- ja kanuunankuulat vuorottelivat, mutta tekemättä sanottavaa vahinkoa. Vain Corinthen talon yläosa vikaantui; toisen kerroksen ikkuna ja ullakkokerroksen luukut muuttivat vähitellen kuulasateesta muotoansa. Niihin asettuneiden taistelijain oli pakko vetäytyä pois. Muuten on barrikaadeja vastaan hyökätessä tavallisena taktiikkana ensin ampua kauan kapinallisten ampumavarojen tyhjentämiseksi, jos nämä hairahtuisivat vastaamaan ampumiseen. Kun heidän tulensa heikkenemisestä huomataan kuulien ja ruudin loppuvan, ryhdytään rynnäkköön. Mutta Enjolras ei ollut mennyt tähän ansaan; barrikaadi ei vastannut.

Joka yhteislaukauksesta pullisti Gavroche poskiaan ja pisti ulos kielensä, mikä on syvän halveksumisen merkki.

"Se on hyvä, repikää te vain kangasta! Me tarvitsemme sideaineita!"

Courfeyrac kysyi kartesseilta, miksi ne olivat niin tehottomia, ja sanoi kanuunalle:

"Sinä puhut tuuleen, ukkopaha!"

Taistelussa samoin kuin tanssiaisissa käytetään jos jotakin konstia. On luultavaa, että barrikaadin vaikeneminen alkoi huolestuttaa piirittäjiä ja synnyttää heissä jonkin odottamattoman tapauksen pelkoa ja että he tunsivat tarvetta nähdä selvästi tämän kivikasan läpi ja saada tietää, mitä tapahtui tuon tunnottoman muurin takana, joka otti vastaan laukauksia niihin vastaamatta. Kapinalliset huomasivat äkkiä erään läheisen talon katolla välkähtävän kypärän. Eräs palosotilas oli korkean savutorven vieressä tähystämässä. Hän katsoi suoraan alas barrikaadiin.

"Tuo on kiusallinen tarkastaja", sanoi Enjolras.

Jean Valjean oli antanut takaisin Enjolras'n pyssyn, mutta hänellä oli oma kiväärinsä.

Sanomatta sanaakaan hän tähtäsi palosotilasta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kypärä, johon luoti oli sattunut, rämisten kadulle. Säikähtynyt sotilas poistui kiireimmän kaupalla.

Toinen tähystäjä ilmestyi hänen tilalleen. Tämä oli upseeri. Jean Valjean, joka oli ladannut uudelleen kiväärinsä, tähtäsi uutta tulokasta ja lähetti upseerin kypärän tekemään seuraa palosotilaan kypärälle. Upseeri ei ollut itsepäinen, vaan vetäytyi vikkelästi pois. Tällä kertaa ymmärrettiin varoitus. Kukaan ei ilmestynyt enää katolle, ja niin luovuttiin yrittämästä kurkistella barrikaadin sisään.

"Miksette tappanut miestä?" kysyi Bossuet Jean Valjeanilta.

Jean Valjean ei vastannut.

12.

Epäjärjestys järjestyksen liittolaisena.

Bossuet kuiskasi Combeferren korvaan:

"Hän ei vastannut minun kysymykseeni."

"Se mies osoittaa kohteliaisuutta pyssynkuulilla", sanoi Combeferre.

Ne, jotka vielä jotakin muistavat tästä jo kaukaisesta ajankohdasta, tietävät, että maaseudun kansalliskaarti esiintyi urhoollisesti kapinaa vastaan. Varsinkin kesäkuussa 1832 oli se kiukkuinen ja peloton. Moni Pantinin, Vertus'n tai la Cunetten ravintolan isäntä, jonka laitos kapinan vuoksi oli tyhjänä, muuttui kiljuvaksi jalopeuraksi, kun näki tanssisalinsa autiona, ja meni kuolemaan pelastaakseen järjestyksen, jota tässä tapauksessa edusti hänen ulkoravintolansa. Tänä samalla poroporvarillisena ja sankarillisena aikana ei ainoastaan aatteilla ollut ritareitaan, vaan myöskin aineellisilla eduilla puoltajansa. Vaikuttimen proosallinen laatu ei riistänyt liikkeeltä urhoollisuuden luonnetta. Kultakasojen väheneminen sai pankkiirit laulamaan marseljeesia. Vuodatettiin lyyrillisesti verta tiskin puolesta ja puolustettiin spartalaisella innolla puotia, tätä äärettömän pienoiskokoista isänmaata.

Yleensä, se meidän on kuitenkin sanottava, oli kaikki tämä sangen vakavaluontoista. Eri yhteiskunta-ainekset joutuivat riitaan keskenänsä odottaessaan päivää, jolloin pääsisivät tasapainoon.

Toinen tämän ajan tuntomerkki oli guvernementalismiin (kuten järjestyspuolueen barbaarinen nimi kuului) sekaantunut anarkia. Taisteltiin järjestyksen puolesta mitään järjestystä noudattamatta. Rummuttaja löi äkkiä hätärumpua sen tai tämän kansalliskaartin everstin mielivaltaisesta käskystä; tuolla meni se tai tämä kapteeni tuleen innostuksesta; täällä tappeli kansalliskaartilainen "aatteen" puolesta ja omalla vastuullaan. Kriisin hetkellä, taistelupäivinä noudatettiin enemmän oman vaiston kuin päälliköiden ohjeita. Järjestyksen armeijassa oli todellisia sissejä, toiset taistellen miekalla kuten Fannicot, toiset kynällä kuten Henri Fonfrède.

Sivistys, jota tähän aikaan onnettomuudeksi edusti pikemminkin etujen yhteenkytky kuin aatteiden ryhmä, oli tai luuli olevansa vaarassa; se nosti melun; itsekukin teki itsensä sen keskustaksi, ryhtyi sitä puolustamaan, auttamaan ja suojelemaan oman päänsä mukaan ja otti pelastaakseen yhteiskunnan.

Into meni joskus hävitysvimmaan saakka. Moni kansalliskaartilaisplutoona muodosti omin päinsä sotaoikeuden sekä tuomitsi ja teloitti viidessä minuutissa vangeiksi joutuneen kapinoitsijan. Sellainen omatekoinen sotaoikeus tappoi Jean Prouvairen. Julma lynkkauslaki, josta kummankaan puolen ei sovi moittia toistaan, koska sitä on käyttänyt yhtä hyvin tasavalta Amerikassa kuin monarkkia Euroopassa. Tämä lynkkauslaki teki itsensä usein vikapääksi erehdyksiin. Eräänä kapinapäivänä ajettiin erästä nuorta runoilijaa, nimeltä Paul Aimé Garnier, takaa Royale-aukion yli pistimet ojona, ja hän sai töintuskin henkensä pelastetuksi pakenemalla taloon n:o 6. Huudettiin: "Tuossa on taas semmoinen saint-simonisti!" ja yritettiin tappaa mies. Hänellä sattui näet olemaan kainalossaan herttua de Saint-Simonin muistelmat. Eräs kansalliskaartilainen oli kirjan selkämystästä lukenut sanan Saint-Simon ja huutanut: "Kuolema tuolle!"

Kesäkuun 6. päivänä 1832 asettui eräs komppania kansalliskaartilaisia, joita johti äskenmainittu kapteeni Fannicot, oikusta ja omin päinsä suorastaan teurastettavaksi Chanvrerie-kadulle. Tämä tapaus, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, on kuitenkin täysin todettu kapinan jälkeisessä oikeudenkäynnissä 1832. Kapteeni Fannicot, kärsimätön ja rohkea porvari, senlaatuinen järjestyksen condottieri, joista äsken puhuimme, fanaattinen ja hiltymätön guvernementalisti, ei voinut vastustaa houkutusta ryhtyä ampumaan ja kunnianhimoa yksinänsä, s.o. komppaniallaan, valloittaa barrikaadia. Suuttuneena ensin punaisesta lipusta ja sitten vanhasta nutusta, jota hän luuli mustaksi lipuksi, moitti hän julkisesti kenraaleja ja osastopäälliköitä, jotka vain neuvottelivat eivätkä vieläkään katsoneet ratkaisevan rynnäkön hetkeä tulleeksi, vaan kuten yksi heistä oli sanonut: tahtoivat antaa "kapinan kiehua omassa liemessään". Hän sitävastoin katsoi barrikaadin kypsäksi, ja kun kypsä hedelmä on otettava, ryhtyi hän yrittämään.

Hän komensi miehiä, jotka olivat yhtä päättäviä kuin hän itse, "ihan hulluja", sanoi eräs silminnäkijä. Hänen komppaniansa, sama joka oli ampunut runoilija Jean Prouvairen, oli kadunkulmaukseen sijoitetussa pataljoonassa ensimmäisenä. Hetkellä, jolloin sitä vähimmin olisi odottanut, lähetti kapteeni miehensä barrikaadia vastaan. Tämä yritys, joka suoritettiin suuremmalla innolla kuin sotataidolla, tuli Fannicot'n komppanialle kalliiksi. Ennenkuin se oli ehtinyt kahtakolmannesta katumatkastaan, sävähti sitä vastaan yhteislaukaus barrikaadilta. Neljä, rohkeimmat, jotka riensivät etunenässä, ammuttiin aivan edestä barrikaadin juurelle, ja tämän rohkean kansalliskaartilaisjoukon, tosiaan uljasta väkeä, vaikka heiltä puuttui sotilaallista kestävyyttä, täytyi hetken epäröityään peräytyä jättäen jälkeensä kadulle viisitoista ruumista. Tämä silmänräpäyksen epäröinti antoi kapinallisille aikaa ladata kiväärinsä, ja uusi, murhaava yhteislaukaus sattui komppaniaan, ennenkuin se ehti suojelevan nurkan taakse. Hetkeksi joutui se kahden tulen väliin ja sai kartessituiskun kanuunasta, joka ei ollut keskeyttänyt tultansa, kun ei ollut saanut semmoista määräystä. Peloton ja varomaton Fannicot oli yksi niitä, jotka saivat surmansa tästä kartessituiskusta.

Tämä enemmän hurja kuin vakava hyökkäys suututti Enjolras'ta.

"Sellaisia tyhmyreitä!" sanoi hän. "Tapattavat väkeänsä ja pakottavat meitä tuhlaamaan ammuksia turhanpäiten!"

Enjolras puhui kuin todellinen kapinakenraali, mikä hän tosiaan oli. Kansannousu ja sortava valta eivät taistele samanlaisin asein. Kansannousulla, jonka voimat ovat pian tyhjennetyt, on vain rajoitettu määrä ammuksia ja määräluku taistelijoita. Kun patruunalaukku on tyhjä, kun mies on kaatunut, niin ei ole, millä niitä korvata. Sortava valta, jolla on käytettävänään armeija, ei laske miehiä, ja kun sillä myöskin on Vincennes, ei se laske myöskään ammuksiansa. Sillä on yhtä monta rykmenttiä kuin barrikaadilla on miestä, yhtä monta asevarikkoa kuin barrikaadilla patruunalaukkua. Nämä ovat siis taisteluita, joissa yksi taistelee sataa vastaan ja jotka aina päättyvät barrikaadin murskaamiseen, ellei vallankumous äkkiä nouse ja heitä leimuavaa arkkienkelinmiekkaansa vaakaan. Se sattuu joskus. Silloin nousee kaikki, katukivet alkavat kiehua, kansan vallituksia kasvaa kuin sieniä sateella, Pariisia järisyttää sisäinen väristys, tapahtuu jotakin yli-inhimillistä, 10. elokuuta, 29. heinäkuuta on ilmassa, näkyy ihmeellinen valo, sortovalta peräytyy suu auki, ja armeija, tuo leijona, näkee edessään pystynä ja tyynenä ennustajan: Ranskan.

13.

Valonväikkeitä.

Barrikaadin puolustajain tunteiden ja intojen kaaoksessa on jos jotakin: urheutta, nuoruutta, kunniantuntoa, innostusta, unelmia ihanteesta, vakaumusta, pelurin hurjuutta ja ennen kaikkea toivon pilkkeitä.

Yksi tällainen heikko toivon pilke väikähti äkkiä, mitä odottamattomimmalla hetkellä, Chanvrerie-kadun barrikaadissa.

"Kuulkaa!" huudahti Enjolras äkkiä tähystyspaikaltaan. "Minusta tuntuu kuin Pariisi olisi heräämässä."

Varmaa on, että kesäkuun kuudennen päivän aamulla kansannousu sai tunnin tai parin aikana suurempaa vauhtia. Saint-Merryn hätäkellon itsepäinen soitto sai jälleen aikaan muutamia yrityksiä. Poiriers- ja Gravilliers-kaduilla yritettiin rakentaa barrikaadeja. Saint-Martin-portin edustalla asettui eräs nuori pyssyllä varustettu mies yksinänsä kokonaista ratsuväkieskadroonaa vastaan. Ilman mitään suojaa ja keskellä bulevardia laskeutui hän toiselle polvelleen, asetti kiväärin olkaansa vasten, ampui, tappoi eskadroonanpäällikön ja kääntyi sanomaan: "Siinä vielä yksi, joka ei enää kykene meitä vahingoittamaan." Hänet surmattiin. Saint-Denis-kadun varrella ampui eräs nainen liistekaihtimien takaa kunnalliskaartia. Eräs nelitoistavuotias lapsi tavattiin Cossonnerie-kadulla taskut täynnä patruunia. Useiden vartiostojen kimppuun hyökättiin. Bertin-Poirée-kadun päässä alettiin ihan odottamatta kiivaasti ampua erästä kyrassieerirykmenttiä, jonka etunenässä oli kenraali Cavaignac de Baragne. Planche-Mibray-kadulla viskeltiin sotaväen päälle katoilta vanhoja saviastioita ja kaikkinaisia talouskaluja. Paha enne. Ja kun marski Soult, tuo Napoleonin vanha sotapäällikkö, sai kuulla tämän, kävi hän miettiväiseksi muistaen Suchet'n lausuntoa Zaragozassa: "Me olemme hukassa, kun akat kaatavat yöastiansa meidän niskaamme."

Nämä yleisoireet, joita ilmeni juuri sillä hetkellä, kun kapina katsottiin rajoitetuksi määrättyihin kohtiin, tämä vihakuume, joka jälleen kiihtyi, nämä kipinät, joita lenteli sinne tänne niiden syttyvien ainesten tiheiden kasojen yllä, joita sanotaan Pariisin esikaupungeiksi, huolestuttivat sotilasjohtoa. Riennettiin tukahduttamaan näitä kulonalkuja. Kunnes niiden rätisevät kekäleet oli sammutettu, lykättiin hyökkäys Maubuéen, Chanvrerien ja Saint-Merryn barrikaadeja vastaan, jotta sitten oltaisiin tekemisissä vain niiden kanssa ja päästäisiin tekemään koko jutusta loppu yhdellä kertaa. Kuohuville kaduille lähetetyt sotaväenosastot pyyhältivät puhtaiksi suuret kadut, etsiskelivät läpi pienemmät, milloin varovasti ja hitaasti, milloin hurjaa vauhtia. Sotaväki murtautui taloihin, joista oli ammuttu, ja samalla kertaa hajoitti ratsuväki väkijoukot bulevardeilta. Nämä toimenpiteet eivät voineet tapahtua ilman sitä räyhäävää melua, joka on ominaista väestön ja armeijan yhteentörmäyksille. Tätä melua kuuli Enjolras kanuunanjyryn ja kiväärinlaukausten väliaikoina. Sitäpaitsi hän oli kadun päässä nähnyt paareilla kannettavan haavoittuneita, ja hän sanoi Courfeyracille:

"Noita haavoittuneita ei tuoda meiltä."

Mutta toivo ei kestänyt kauan; valonväikkeet sammuivat pian. Puolen tunnin kuluttua oli tämä ilmassa väikkyvä toivo hälvennyt, se oli kuin kalevanvalkea, jyrinätön salama, ja kapinalliset tunsivat jälleen yllänsä sen lyijyvaipan, jonka kansan välinpitämättömyys heittää hylkäämiensä itsepäisten päälle.

Yleisliike, jonka oireita oli tuntunut, oli ehkäisty; sotaministerin huomio ja kenraalien sotataito saattoi nyt jälleen keskittyä niihin kolmeen tai neljään barrikaadiin, jotka vielä tekivät vastarintaa.

Aurinko nousi näköpiiriin.

Eräs kapinallinen sanoi Enjolras'lle:

"Meillä on nälkä. Pitääkö täällä tosiaan kuolla saamatta edes syödä?"

Enjolras, joka yhä seisoi ampumareikänsä ääressä tähystellen kadun toista päätä, teki päällään myöntävän liikkeen.

14.

Missä saadaan lukea Enjolras'n rakastajattaren nimi.

Courfeyrac, joka istui kivellä Enjolras'n vieressä, ilkkui edelleenkin kanuunaa joka kerta, kun kartessikuuro lensi ohi.

"Sinä ammut itsesi hengästyksiin, ukkorähjä, minun käy sinua oikein sääli, eihän sinun puuskuttamisesi hyödytä mitään. Tuohan ei ole ukkosta, vaan yskää."

Ja hänen ympärillään naurettiin.

Courfeyrac ja Bossuet, joiden reipas hyväntuulisuus kasvoi rinnan vaaran kanssa, korvasivat kuten rouva Scarron ravinnon leikinlaskulla, ja viinin puutteessa he anniskelivat kaikille hilpeyttänsä.

"Minä ihailen Enjolras'ta", sanoi Bossuet. "Hänen kylmä rohkeutensa saa minut kummastumaan. Hän elää yksinään, ja se tekee hänet ehkä hiukan synkäksi; Enjolras on tyytymätön suuruuteensa, joka kahlehtii hänet naimattomien säätyyn. Meillä muilla on sentään hiukan kullakin rakastajattaria, jotka meitä hullaannuttavat, s.o. tekevät meidät urhoollisiksi. Kun on rakastunut kuin tiikeri, niin täytyy tapella vähintään kuin leijona. Se on yksi tapa kostaa niitä kepposia, joita grisetterouvamme meille tekevät. Roland antoi tappaa itsensä harmittaakseen Angéliquea; kaikki meidän sankarityömme johtuvat meidän naisistamme. Mies ilman naista on pistooli ilman hanaa; nainen saa miehen laukeamaan. Mutta Enjolras'lla ei ole naista. Hän ei ole rakastunut, mutta osaa kuitenkin olla rohkea. On ennenkuulumatonta, että voi olla kylmä kuin jää ja rohkea kuin tuli."

Enjolras ei tuntunut kuulevan, mitä sanottiin, mutta se, joka olisi ollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen puoliääneen mutisevan: Patria.

Bossuet nauroi vielä, kun Courfeyrac huudahti:

"Uusi tulokas!"

Ja tulijoita ilmoittavan vahtimestarin äänellä lisäsi hän:

"Minun nimeni on Kahdeksannaulainen."

Uusi olio oli tosiaan ilmestynyt näyttämölle. Toinen kanuuna.

Tykkimiehet vierittivät sen nopeasti toisen rinnalle.

Tämä oli lopun alkua.

Hetken kuluttua ampuivat molemmat kanuunat barrikaadia linjaväen ja kansalliskaartin plutoonatulen säestäminä.

Jonkin matkan päässä kuului toinen kanuunanjylinä. Samaan aikaan, kun nämä kaksi kanuunaa pommittivat Chanvrerie-kadun barrikaadia, tuiskutti Saint-Merryn barrikaadia vastaan tultansa niinikään kaksi kanuunaa, toinen Saint-Denis-, toinen Aubry-le-Boucher-kadulta. Nuo neljä kanuunaa olivat kaameana toistensa kaikuna.

Sodan kamalat koirat vastasivat toistensa haukuntaan.

Chanvrerie-kadun barrikaadia pommittavista kanuunista käytti toinen kartesseja, toinen tavallisia kuulia.

Kuulilla ampuva kanuuna oli tähdätty hiukan korkeammalle, ja laukaus oli laskettu niin, että kuula sattuisi barrikaadin harjan reunaan, murskaisi sen ja panisi kivensirpaleita sinkoamaan kapinallisten päälle.

Tämän ampumatavan tarkoituksena oli karkoittaa kapinalliset barrikaadin harjalta ja pakottaa heidät barrikaadin sisään. Se ennusti väkirynnäkköä.

Kun taistelijat oli karkoitettu kuulilla barrikaadin harjalta ja kartesseilla kapakan ikkunoista, niin saattaisivat hyökkäysjoukot uskaltautua kadulle tulematta ammutuiksi, ehkäpä huomaamattakin, äkkiä kavuta barrikaadille kuten edellisenäkin iltana ja kenties valloittaa sen yllättämällä.

"Täytyy ehdottomasti vähentää kanuunain vaikutusta", sanoi Enjolras ja huusi: "Ampukaa tykkimiehiä!"

Kaikki olivat valmiina. Barrikaadi, joka niin kauan oli vaiennut, alkoi nyt kiivaan ammunnan; seitsemän tai kahdeksan yhteislaukausta seurasi nopeasti toinen toistaan; katu peittyi sokaisevaan savuun, ja muutaman minuutin kuluttua saattoi tämän liekkejä välähtelevän sumun läpi hämärästi nähdä kaksi kolmannesta tykkimiehistä makaavan kanuunanpyöräin alla. Pystyynjääneet jatkoivat ampumista ankaran tyynesti, mutta tuli oli kuitenkin heikentynyt.

"Hyvin käy", sanoi Bossuet Enjolras'lle. "Tämä oli menestystä."

Enjolras pudisti päätään ja vastasi:

"Vielä neljäskin osa sellaista menestystä, niin ei barrikaadissa enää ole kymmentä patruunaa."

Gavroche tuntui kuulleen nämä sanat.

15.

Gavroche ulkopuolella.

Courfeyrac näki äkkiä jonkun barrikaadin edustalla kadulla, keskellä luotituiskua.

Gavroche oli käynyt kapakasta noutamassa pullokorin, mennyt ulos aukosta ja oli nyt tyynesti kokoamassa koppaansa barrikaadin edustalle kaatuneiden kansalliskaartilaisten täysien patruunalaukkujen sisällystä.

"Mitä sinä siellä teet?" sanoi Courfeyrac.

Gavroche nosti nokkaansa:

"Kansalainen, minä täytän koppaani."

"Etkö näe kartesseja?"

Gavroche vastasi:

"No, satelee vähän. Entäpä sitten?"

Courfeyrac huusi:

"Tule sisään!"

"Heti", vastasi Gavroche.

Ja samalla siirtyi hän vielä kauemmaksi kadulle.

Muistettaneen, että Fannicot'n komppania oli peräytyessään jättänyt jälkeensä pitkän rivin kaatuneita. Parikymmentä ruumista merkitsi parikymmentä patruunalaukkua Gavrochelle ja uutta patruunavarastoa barrikaadille.

Savu peitti katua kuin sumu. Joka on nähnyt pilven vuorensolassa kahden jyrkän seinämän välissä, voi kuvitella tätä kahden korkean talorivin väliin ikäänkuin tiivistynyttä savua. Se kohosi hiljoilleen, mutta sai aina uutta lisää; siitä johtui asteittain enenevä pimeys, jonka läpi päivän oli vaikea päästä. Vain vaivoin saattoivat taistelevat nähdä toisensa kadun toisesta päästä toiseen, vaikka katu oli varsin lyhyt.

Tämä pimennys, jota barrikaadia vastaan tehtävän rynnäkön johtajat luultavasti olivat vartavasten tahtoneet saada aikaan, oli edullinen Gavrochelle.

Tämän savuverhon ja pienuutensa turvin hän saattoi hiipiä jokseenkin kauas kadulle kenenkään huomaamatta. Ensimmäiset seitsemän tai kahdeksan patruunalaukkua hän saattoi tyhjentää ilman sanottavaa vaaraa.

Hän ryömi vatsallaan tai liikkui nelinkontin, pitäen koppaa hampaissaan, kiemurteli ja mateli ruumiilta toiselle ja tyhjensi niiden patruunalaukut niinkuin apina aukaisee pähkinän.

Barrikaadilta, jota hän vielä oli jokseenkin lähellä, ei uskallettu huutaa hänelle, ettei olisi kiinnitetty häneen vihollisen huomiota.

Erään korpraalin kamppeista hän tapasi ruutisarven.

"Siitä tulee apua janoon", sanoi hän pistäen sen taskuunsa.

Kulkiessaan eteenpäin hän tuli vihdoin sille kohdalle, missä ruudinsavu alkoi olla läpinäkyvää, mistä seurauksena oli, että sotamiehet, jotka makasivat rintasuojuksensa takana, ja kansalliskaartilaiset, jotka seisoivat kadunkulman takana, äkkiä osoittelivat toisilleen jotakin savun keskessä liikkuvaa.

Juuri kun Gavroche oli tyhjentämässä erään nurkkakiven vieressä makaavan kersantin patruunalaukkua, sattui kuula kuolleeseen.

"Peijakas", sanoi Gavroche, "nyt ne ampuvat kuoliaaksi vainajiakin!"

Toinen kuula iski hänen viereensä katuun, että kipinöi. Kolmas kaatoi nurin hänen koppansa.

Gavroche katsahti ylös ja huomasi, että tämä luoti tuli kansalliskaartilaisten taholta.

Silloin hän nousi seisomaan ja tukka tuulessa liehuen, kädet puuskassa ja katsoen tuimasti kansalliskaartilaisia lauloi:

    Kenen koti on Nanterre,
    on ruma kuin Voltaire,
    ylen tyhmä mies on Palaisseaun,
    syy siihen on Rousseaun.

Sitten hän nosti maasta korinsa, pani siihen taas pudonneet patruunat, ainoatakaan jättämättä, ja meni vielä lähemmäksi kivääritulta uutta patruunalaukkua tyhjentämään. Siellä tuli neljäs kuula, joka ei myöskään osunut häneen. Gavroche lauloi:

    En arvoon päässyt määrin,
    syy siihen on Voltairen.
    Olen ryhtynyt vain lauleloon,
    syy siihen on Rousseaun.

Viides luoti sai houkutelluksi häneltä vain kolmannen kupletin:

    Jos hilpeänä häärin,
    syy siihen on Voltairen,
    ja jos kurja ryysyläinen oon,
    syy siihen on Rousseaun.

Tätä jatkui hetken.

Se oli pöyristyttävä, mutta samalla ihastuttava näytelmä. Gavroche ivasi kivääritulta, vaikka oli parhaillaan luotien maalitauluna. Hänellä tuntui olevan tavattoman hauskaa. Hän oli kuin varpunen, joka nokkii metsästäjää. Hän vastasi joka laukaukseen kupletilla. Häntä tähtäiltiin yhtä mittaa, mutta aina vain ammuttiin ohi. Kansalliskaartilaiset ja sotamiehet nauroivat ammuskellessaan häntä. Hän paiskautui maahan, hypähti pystyyn, piiloutui portinloukkoon, tuli taas esiin, katosi taas, ilmestyi uudelleen, pimisi ja palasi, vastasi ampumiseen näyttämällä sille pitkää nenää ja kokoili yhtä mittaa patruunia, tyhjensi patruunalaukkuja ja täytti koppaansa. Kapinoitsijat tarkkasivat häntä tuskasta huohottaen. Barrikaadi vapisi, mutta poika lauleli. Tuo ei ollut, tuo ei ollut ihminen, se oli omituinen gamin-henki. Häntä olisi voinut sanoa taistelun haavoittumattomaksi kääpiöksi. Luodit lentelivät hänen kintereillään, mutta hän tuntui olevan niitä vikkelämpi. Hän näytti olevan leikkimässä piilosilla oloa kuoleman kanssa. Joka kerta, kun viikatemiehen luiseva naama läheni, virnisti Gavroche sille.

Muita paremmin tähdätty tai kavalampi kuula sattui kuitenkin lopulta tähän virvalapseen. Gavrochen nähtiin horjahtavan, sitten hän vaipui maahan. Koko barrikaadi parahti; mutta tuossa kääpiössä asui Antaios; katuun koskettaminen on katupojalle samaa kuin maahan koskettaminen jättiläiselle. Gavroche oli kaatunut vain noustakseen jälleen ylös; hän jäi kuitenkin istuvaan asentoon, pitkä veriviiru uursi hänen kasvojansa, hän kohotti molemmat käsivartensa ilmaan, katsoi sinnepäin, mistä luoti oli tullut, ja alkoi laulaa:

    Jos tässä astuin väärin,
    syy siihen on Voltairen,
    ja jos nenälleni saanut oon,
    syy siihen on Rous...

Hän ei lopettanut. Uusi saman ampujan tähtäämä luoti keskeytti hänet. Tällä kertaa kaatui hän kasvot katuun eikä liikahtanut enää. Tuo pienoinen suuri sielu oli lähtenyt.

16.

Kuinka tulee veljestä isäksi.

Juuri samalla hetkellä oli Luxembourg-puistossa – sillä draaman katseen pitää olla läsnä kaikkialla – kaksi poikaa, jotka kulkivat käsikkäin. Toinen saattoi olla seitsemän, toinen viiden vuoden ikäinen. Kun he olivat likomärkiä sateesta, kulkivat he käytävillä auringonpuolella; vanhempi talutti nuorempaa; he olivat repaleiset ja kalpeat. He olivat kuin arat linnut. Pienempi sanoi:

"Minulla on niin nälkä."

Vanhempi, jo jonkin verran suojelevana, talutti veljeään vasemmalla kädellä ja piti oikeassa vapaa.

He olivat yksinään puutarhassa. Tämä oli autio, poliisi oli sulkenut portit levottomuuksien vuoksi. Ne sotaväenosastot, jotka olivat siellä majailleet, olivat lähteneet ottamaan osaa sotatoimiin.

Kuinka saattoivat nämä lapset olla täällä? Ehkä olivat he karanneet jostakin vahtikonttorista, jonka ovi oli jäänyt raolleen; kenties oli jossakin ympäristöllä Barrière d'Enferin tai Observatorie-esplanaadin tienoilla jokin nuorallatanssijakoju, josta he olivat lähteneet karkuun; ehkä olivat he edellisenä iltana saaneet kartetuksi vartijain huomiota puiston sulkemisaikana ja viettäneet yön jossakin kioskissa, missä luetaan sanomalehtiä. Varmaa on, että he harhailivat täällä ja näyttivät olevan vapaita.

Nämä lapset olivat ne, joista Gavroche oli ollut huolissaan ja jotka lukija vielä muistanee. Thénardier'n Magnonille herra Gillenormandin kustannettaviksi vuokraamina lapsina olivat he nyt kaikista näistä juurettomista oksista pudonneina lehtinä tuulen lakaistavina pitkin maata.

Heidän vaatteensa, jotka Magnonin aikana olivat siistit, mikä herra Gillenormandin vuoksi oli välttämätöntä, olivat nyt riekaleina.

Nämä olennot kuuluivat nyttemmin niihin, joita tilasto sanoo "huoltamattomiksi lapsiksi", joita poliisi kerää, hukkaa ja taas tapaa Pariisin kaduilla.

Täytyi olla niin levoton päivä kuin tämä, jotta nämä kurjat raukat saattoivat olla tässä puistossa. Jos vartijat olisivat heidät huomanneet, olisi nämä ryysyläiset karkoitettu. Köyhät lapset eivät saa olla yleisissä puistoissa; pitäisi kuitenkin ajatella, että heillä lapsina on oikeus kukkasiin.

Lapset olivat tulleet suuren lammikon luo ja pysyttelivät joutsenkojun takana.

Aina väliin, kun tuuli sattui sinnepäin, kuului epämääräistä huutoa, melua, jonkinlaista räiskettä, joka johtui kivääritulesta, ja jyskettä, joka aiheutui kanuunanlaukauksista. Kattojen yllä Hallien puolella häilyi savua. Kauempana kajahteli kello, joka ikäänkuin kutsui apuun.

Lapset eivät näyttäneet huomaavan näitä ääniä. Pienempi toisteli tuontuostakin puoliääneen:

"Minulla on nälkä!"

Melkein samalla hetkellä kuin nämä molemmat lapset lähestyi suurta lammikkoa toinenkin pari: noin viisikymmenvuotias herra, joka talutti kädestä kuusivuotiasta herraa. Epäilemättä isä ja poika. Kuusivuotiaalla herralla oli kädessään suuri tortunkimpale.

Tähän aikaan oli muutamilla läheisten Madame- ja Enfer-katujen varrella olevilla taloilla Luxembourg-puistoon oma avaimensa, jota niiden asukkaat käyttivät, kun portit oli suljettu; tämä erioikeus on sittemmin lakkautettu. Isä ja poika tulivat ilmeisesti jostakin tällaisesta talosta.

Molemmat köyhät lapset näkivät "herran" tulevan ja piiloutuivat vielä visummin.

Tämä mies oli porvari, ehkäpä sama, jonka Marius kerran rakkaushuumeensa aikana niinikään saman suuren lammikon luona oli kuullut antavan pojalleen neuvon "karttaa äärimmäisyyksiä". Poika, joka oli puraissut torttua, mutta ei jaksanut sitä syödä, näytti olevan hemmoiteltu. Hän oli kapinan vuoksi puettu kansalliskaartilaiseksi, mutta isä oli varovaisuuden vuoksi siviilipuvussa.

Isä ja poika olivat pysähtyneet lammikon luo, missä kaksi joutsenta uiskenteli. Tämä porvari näytti erikoisesti ihailevan joutsenia. Hän kävelikin niinkuin ne.

Tällä hetkellä olivat joutsenet uimassa, mikä onkin heidän etevin taitonsa, ja olivat uhkean näköisiä.

Jos nuo kaksi köyhää lasta olisivat kuunnelleet ja olleet kyllin vanhoja ymmärtääkseen, olisivat he voineet kuulla vakavan miehen puhetta. Isä sanoi pojalleen:

"Viisas elää vähään tyytyväisenä. Katso minua, poikani. Minä en rakasta prameutta. Minua ei koskaan nähdä kullalla ja jalokivillä koristetuissa vaatteissa; sen väärän loistelun jätän sivistymättömille."

Tällä hetkellä kuuluivat Hallien tienoon synkeät huudot, kellonsoitto ja melu entistä selvemmin.

"Mitä tuo on?" kysyi poika.

Isä vastasi:

"Se on vallattomuutta."

Äkkiä hän huomasi molemmat repaleiset pojat, jotka seisoivat liikkumattomina vihreän joutsenkojun takana.

"Tuossa on alku", sanoi hän.

Ja hetken vaiettuaan hän lisäsi:

"Anarkia tunkeutuu jo tähän puistoonkin."

Poika puraisi jälleen torttuaan, mutta sylkäisi palat suustaan ja alkoi itkeä.

"Miksi sinä itket?" kysyi isä.

"Kun ei minun enää ole nälkä", vastasi lapsi.

Isä hymyili leveästi.

"No, eihän tarvitse olla nälkäinen syödäkseen torttua."

"Mutta minä olen kyllästynyt tähän torttuun. Se on kuiva."

"Etkö sitten tahdo sitä enää?"

"En."

Isä viittasi joutsenia.

"Heitä se noille vesilinnuille."

Lapsi epäröi. Vaikka ei itse jaksa syödä torttuansa, eihän sitä silti tarvitse antaa pois.

Isä jatkoi:

"Ole inhimillinen. Pitää sääliä eläimiä."

Ja hän otti tortun pojalta ja heitti sen lammikkoon.

Torttu putosi jokseenkin likelle reunaa.

Joutsenet olivat keskellä lammikkoa jossakin omassa puuhassaan. Ne eivät olleet nähneet miestä eikä torttua.

Huomatessaan, että torttu oli menossa hukkaan ja siitä onnettomuudesta huolissaan alkoi mies antaa käsivarsillaan huitovia merkkejä, jotka vihdoin kiinnittivät joutsenten huomion häneen.

Ne huomasivat jotakin kelluvan vedessä, kääntyivät verkalleen kuin laivat, joitahan ne itse asiassa ovatkin, ja purjehtivat hiljoilleen torttua kohti tyynellä, valkoisten eläinten arvon mukaisella majesteetillisuudella.

"Les cygnes comprennet les signes",[2] sanoi mies sukkeluuttansa ihaillen.

Tällä hetkellä kävi melu kaupungissa äkkiä vielä suuremmaksi. Nyt kuului se kerrassaan kamalalta. Toinen tuulenpuuska kantaa ääntä paremmin kuin toinen. Tällä hetkellä tuleva toi selvästi kuuluvaa rummunpärinää, huutoa, kiväärinrätinää ja hätäkellon ja kanuunanlaukausten puhelua toisilleen. Samassa sattui pimentävä pilvi auringon eteen.

Joutsenet eivät olleet vielä ehtineet tortun luo.

"Mennään kotiin", sanoi isä. "Ne hyökkäävät Tuilleries'hin."

Hän tarttui taas poikansa käteen. Sitten jatkoi hän:

"Tuilleries'stä Luxembourgiin ei ole pitempää matkaa kuin kuninkuudesta päärinarvoon; ja se ei ole pitkä. Nyt alkaa sataa lyijyrakeita."

Hän katsoi pilveä.

"Ehkäpä tulee oikeakin sade; taivas sekaantuu asiaan; nuorempi haara on myöskin tuomittu kukistumaan. Rientäkäämme kotiin."

"Minä tahtoisin nähdä, kun joutsenet syövät tortun."

Isä vastasi:

"Olisi varomatonta jäädä sitä odottamaan."

Ja hän vei pikkuporvarin mukanansa.

Poika, joka ei tahtonut eritä joutsenista, käänsi päätään lammikkoa kohti, kunnes eräs puuryhmä peitti sen hänen näkyvistään.

Tällä välin olivat molemmat harhailevat lapset lähestyneet torttua samalla kertaa kuin joutsenet. Se kellui vedenpinnalla. Pienempi poika katseli torttua, suurempi poistuvaa herraa.

Isä ja poika pimisivät siihen käytäväsikermään, joka johtaa Madame-kadun puolisille suurille portaille.

Kohta, kun he olivat kadonneet näkyvistä, heittäytyi vanhempi poika äkkiä vatsalleen lammikon reunalle, piti kiinni nurmesta vasemmalla kädellään, kurkottui vedenkalvon ylle, jotta oli vähällä pudota siihen, ja ojensi oikeassa kädessään olevaa vapaa torttua kohti. Joutsenet, jotka huomasivat vihollisen, enensivät vauhtiansa ja tekivät kiireessään rintaliikkeen, joka oli edullinen rannalta-kalastajalle; joutsenten edestä työntyvä vesi kuljetti pehmeillä laineillaan torttua hiljalleen likemmäksi pojan vapaa. Kun joutsenet ehtivät paikalle, koski vapa torttua. Poika läimäytti vavalla vettä, peloitti joutsenia, veti tortun rantaan, tarttui siihen ja nousi pystyyn. Torttu oli märkä, mutta pojilla oli sekä nälkä että jano. Vanhempi taittoi tortun kahtia, suurempaan ja pienempään palaan, otti pienemmän itse, antoi suuremman pikkuveljelleen ja sanoi tälle:

"Pistä tuo poskeesi!"

17.

Mortuus pater filium moriturum exspectat.

Marius oli syössyt ulos barrikaadista, Combeferre oli seurannut häntä. Mutta he tulivat liian myöhään. Gavroche oli kuollut. Combeferre toi takaisin patruunakopan, Marius kantoi lapsen.

"Ah", ajatteli hän, "mitä tämän isä teki minun isälleni, sitähän minä nyt teen hänen pojalleen; mutta Thénardier toi isäni tulesta elävänä, minä kannan hänen poikaansa kuolleena."

Kun Marius, Gavroche sylissään, palasi barrikaadiin, olivat hänen kasvonsa yhtä veriset kuin lapsenkin.

Hänen kumartuessaan nostamaan Gavrochea oli kuula hipaissut hänen päälakeansa; hän ei ollut sitä huomannut.

Courfeyrac riisui kaulaliinansa ja sitoi sen Mariuksen otsalle.

Gavroche asetettiin samalle pöydälle kuin Mabeuf, ja musta liina levitettiin molempien päälle. Se oli kyllin suuri sekä vanhukselle että lapselle.

Combeferre jakeli kopassa olevat patruunat. Niistä tuli viisitoista laukausta miestä kohti.

Jean Valjean oli yhä paikallaan istuen liikkumattomana kivellään. Kun Combeferre ojensi hänelle hänen patruuna-annostaan, pudisti Jean Valjean päätänsä.

"Tuo on kumma mies", sanoi Combeferre hiljaa Enjolras'lle. "Hän keksii keinon olla tappamatta tässä barrikaadissa."

"Mikä ei häntä kuitenkaan ole estänyt sitä puolustamasta", huomautti Enjolras.

"Sankaruudella on omaperäisiä edustajia", myönsi Combeferre.

Ja Courfeyrac, joka oli keskustelun kuullut, lisäsi:

"Hän on toista maata kuin isä Mabeuf."

On huomattava, että barrikaadin pommitus ei vaikuttanut kovin häiritsevästi oloihin sen sisällä. Ne, jotka koskaan eivät ole joutuneet tämänlaatuisen taistelun pyörteisiin, eivät saata kuvitella, kuinka omituisia levollisuuden välipäitä on kesken näitä kouristuksentapaisia liikkeitä. Kävellään edestakaisin, jutellaan, lasketaan leikkiä. Eräs henkilö, jonka me tunnemme, kuuli erään taistelijan sanovan keskellä kartessitulta: "Täällähän me ollaan kuin poikamiesaamiaisilla." Chanvrerie-kadun barrikaadi tuntui tosiaan olevan täydellisen tyyni sisäpuolella. Kaikki vaiheet oli koettu. Asema oli epävarmasta käynyt uhkaavaksi ja uhkaavasta toivottomaksi. Mikäli asema huononi, sikäli sankarillisuus vain kasvoi. Vakava Enjolras hallitsi sitä kuin nuori spartalainen, joka pyhittää paljastetun miekkansa kaamealle Epidotaalle.

Combeferre sitoi haavoittuneita, esiliina vyöllään; Bossuet ja Feuilly tekivät patruunia Gavrochen kuolleelta korpraalilta ottaman ruutisarven ruudista, ja Bossuet sanoi Feuillylle: "Kohta me nousemme toiseen planeettaan lähtevään diligenssiin." Courfeyrac järjesti muutamille kiville, jotka hän oli varannut itselleen Enjolras'n rinnalla, kokonaisen asevarikon: stilettikeppinsä, pyssynsä, kaksi ratsupistoolia ja puffertin niin huolellisesti kuin nuori tyttö, joka järjestelee koruesineitään. Jean Valjean istui ääneti ja katseli vastapäistä seinää. Eräs työmies sitoi purjelangalla päähänsä rouva Hucheloup'n suuren olkihatun muka auringonpiston varalta, kuten hän sanoi. Aixin la Cougourden jäsenet juttelivat leikkisästi keskenään ikäänkuin olisivat pitäneet kiirettä ehtiäkseen vielä viimeisen kerran puhumaan kotipuolensa murretta. Joly oli ottanut esiin rouva Hucheloup'n peilin ja katseli siitä kieltään. Jotkut olivat löytäneet eräästä laatikosta muutamia melkein homeisia leivänkannikoita ja kalvoivat niitä nyt ahneesti. Marius ajatteli levottomana, mitä hänen isänsä tulisi hänelle sanomaan.

18.

Korppikotka muuttuu saaliiksi.

Kiinnittäkäämme huomiota vielä erääseen psykologiseen ilmiöön, joka on barrikaadeille ominainen. Ei mitään, joka kuvaa tätä kummaa katusotaa, sovi sivuuttaa vaieten.

Niin omituinen levollisuus kuin barrikaadissa saattaakin vallita, kuten äsken osoitimme, jää barrikaadi kuitenkin niille, jotka siellä ovat, jonkinlaiseksi unennäöksi.

Sisäisessä sodassa on jotakin apokalyptistä, kaiken tuntemattoman hämäryys sekaantuu sen hurjaan loimuun, vallankumoukset ovat sfinksejä, ja barrikaadilla ollut luulee nähneensä vain unta.

Mitä näillä paikoilla tuntee, olemme jo kuvanneet Mariuksesta puheen ollen, ja me saamme nähdä sen seuraukset: se on samalla kertaa enemmän ja vähemmän kuin elämä. Kun on tullut barrikaadista pois, ei enää tiedä, mitä on nähnyt. On ollut hirvittävä, mutta ei tiedä sitä. Ympärillä on ollut taistelevia aatteita, joilla on ihmiskasvot; pään ympärillä säteili tulevaisuuden loistoa. Siellä makasi ruumiita ja seisoi kummituksia. Tunnit olivat loputtomia ja tuntuivat olevan iäisyydentunteja. Elettiin kuolemassa. Varjoja kulki ohi. Mitä se oli? Nähtiin verisiä käsiä; oli huumaavaa, hirveää melua, mutta samalla kaamean hiljaista; oli auki olevia suita, jotka huusivat, ja toisia, jotka olivat äänettömiä; oltiin savun keskessä, ehkä yön pimeydessä. Luulee koskettaneensa sitä kamalaa kosteutta, jota kihoaa tuntemattomista syvyyksistä; näkee jotakin punaista kynsissään. Ei muista enää mitään.

Mutta palatkaamme Chanvrerie-kadulle.

Äkkiä, kahden yhteislaukauksen välillä kuului kaukana lyövän tornikellon ääni.

"Kello on kaksitoista", sanoi Combeferre.

Tuskin olivat kellonlyönnit lakanneet, kun Enjolras huusi jyrisevällä äänellä paikaltaan barrikaadilla:

"Kantakaa katukivet sisään! Sijoittakaa ne ikkunaan ja ullakonluukkuihin! Puolet miehistä kivääreihin, toinen puoli käsiksi kiviin! Ei minuuttiakaan hukattavana!"

Plutoona palosotilaita kirves olalla ilmestyi nyt täydessä taistelujärjestyksessä kadun päähän.

Se oli ilmeisesti ryntäyskolonnan kärki. Palosotilaat, joiden on revittävä alas barrikaadit, kulkevat aina sotilaiden edellä, joiden on rynnäten ne vallattava.

Ratkaiseva hetki oli siis edessä.

Enjolras'n käsky suoritettiin sillä nopealla täsmällisyydellä, joka on ominaista laivoille ja barrikaadeille, näille molemmille taistelutanterille, joista on mahdoton paeta. Minuutissa oli kaksi kolmannesta niistä katukivistä, jotka Enjolras oli kannattanut Corinthen portille, kannettu toiseen kerrokseen ja ullakolle, ja ennenkuin toinen minuutti oli kulunut, sulkivat taidokkaasti päällekkäin asetetut kivet toisen kerroksen ikkunan ja ullakkoluukkujen alapuolen. Feuillyn huolellisesti määräämät rakoset siellä täällä jättivät tilaa pyssynpiipuille. Tämä ikkunain varustaminen taistelukuntoon oli sitä helpompi suorittaa, kun kartessituli oli lakannut. Molemmat kanuunat pommittivat nyt luodeilla barrikaadin keskustaa, murtaakseen siihen ryntäysaukon.

Kun viimeiset puolustukseen määrätyt kivet olivat paikoillaan, kannatti Enjolras pöydän alle asetetut pullot toiseen kerrokseen.

"Kuka nuo juo?" kysyi Bossuet.

"He", vastasi Enjolras.

Sitten teljettiin pohjakerroksen ikkuna ja asetettiin esiin ne rautakanget, joita käytettiin kapakan oven sulkemiseen yöksi sisäpuolelta.

Linnoitus oli täydellinen. Barrikaadi oli linnanvalli, kapakka linnantorni.

Ylijääneillä kivillä täytettiin barrikaadin pieni sivuaukko.

Kun barrikaadin puolustajain on aina pakko säästää ammuksia ja hyökkääjät tietävät tämän, niin ryhtyvät nämä puuhiinsa ärsyttävän hitaasti, asettavat itsensä ampumiselle alttiiksi ennen aikojaan, kuitenkin enemmän näennäisesti kuin todellisuudessa, ja noudattavat yleensä mukavuutta. Rynnäkön valmistelut tapahtuvat aina järjestelmällisen hitaasti; sitten seuraa salama.

Tämä vitkallisuus teki Enjolras'lle mahdolliseksi tarkastaa ja täydentää kaikki. Hän katsoi, että kun kerran sellaisten miesten täytyi kuolla, piti heidän kuolemansa olla mestariteos.

Hän sanoi Mariukselle:

"Me molemmat olemme päälliköitä. Minä annan viimeiset määräykset sisällä. Jää sinä tänne ulkopuolelle järjestämään."

Marius asettui tähystämään barrikaadin harjalle.

Enjolras naulautti kiinni oven keittiöön, joka, kuten muistetaan, oli muodostettu sairaalaksi.

"Haavoittuneet eivät saa enää kärsiä haittaa taistelusta", sanoi hän.

Alasalissa hän antoi viimeiset ohjeensa lyhyesti, mutta täysin tyynellä äänellä; Feuilly kuuli ja vastasi kaikkien puolesta.

"Yläkerrassa olijat pitävät kirveensä valmiina särkemään portaat. Ovatko kirveet esillä?"

"Ovat", sanoi Feuilly.

"Kuinka monta?"

"Kaksi tavallista ja yksi teurastuskirves."

"Hyvä on. Meitä on vielä kuusikolmatta taistelukuntoista. Kuinka monta kivääriä on?"

"Neljäneljättä."

"Siis kahdeksan ylimääräistä. Pitäkää ne kahdeksan kivääriä ladattuina niinkuin muutkin ja käsillä. Sapelit ja pistoolit vyölle! Kaksikymmentä miestä barrikaadille! Kuusi ullakonluukkujen ja toisen kerroksen ikkunan ääreen ampumaan hyökkääjiä kivien välisistä ampumarei'istä! Ei kukaan saa olla toimettomana. Kun ryntäysrumpu kuuluu, on alhaalla olevien kahdenkymmenen heti syöstävä barrikaadille. Ensinehtijät saavat parhaat paikat."

Sitten hän kääntyi Javertin puoleen ja sanoi tälle:

"Sinua ei unohdeta."

Ja asettaen pistoolin pöydälle hän lisäsi:

"Viimeisen, joka täältä menee, on murskattava tuon urkkijan pää."

"Täälläkö?" kysyi eräs ääni.

"Ei, hänen ruumistaan ei saa sekoittaa meikäläisiin. Kiivettäköön pienen barrikaadin yli Mondétour-kadulle. Se on vain neljän jalan korkuinen. Mies on varmasti sidottu. Hänet on vietävä sinne ja ammuttava siellä."

Tällä hetkellä oli huoneessa yksi, joka oli vielä kylmäverisempi kuin Enjolras; se oli Javert.

Nyt astui Jean Valjean esiin ja sanoi Enjolras'lle:

"Tehän olette päällikkö?"

"Niin olen."

"Te kiititte minua äsken."

"Niin tein, tasavallan nimessä. Kaksi miestä on pelastanut barrikaadin: Marius Pontmercy ja te."

"Arveletteko, että ansaitsen siitä palkintoa?"

"Epäilemättä."

"No niin, minä pyydän yhtä."

"Mitä sitten?"

"Saada ottaa tuon miehen ampumisen osalleni."

Javert kohotti päätään, näki Jean Valjeanin, teki huomaamattoman liikkeen ja sanoi:

"Se on paikallaan."

Enjolras latasi kivääriään; hän katsahti ympärilleen ja sanoi:

"Onko kellään mitään sitä vastaan?"

Sitten hän kääntyi Jean Valjeanin puoleen sanoen:

"Ottakaa siis te poliisiurkkija."

Jean Valjean otti tosiaan nyt Javertin haltuunsa istuutumalla pöydän päähän. Hän tarttui pistooliin ja heikko raksaus ilmaisi, että hän veti hanan vireeseen.

Melkein samassa kuului ryntäysrummutus.

"Pian tännepäin!" huusi Marius barrikaadilta.

Javert alkoi nauraa sitä hiljaista naurua, joka oli hänelle ominaista, loi kapinallisiin tyynen katseen ja sanoi:

"Teidän kohtanne ei ole paljon parempi kuin minun!"

"Kaikki ulos!" huusi Enjolras.

Kapinalliset säntäsivät ulos sikinsokin, ja Javert lausui heidän mennessään:

"Me tapaamme pian!"

19.

Jean Valjean kostaja.

Kun Jean Valjean oli jäänyt yksin Javertin kanssa, irroitti hän sen köyden, jolla tämä oli pöytään sidottu. Sitten hän antoi tälle merkin nousta ylös.

Javert totteli kasvoillaan se kuvaamaton hymy, joka keskitetysti ilmaisee kahlehditunkin virkavallan ylemmyyttä.

Jean Valjean tarttui Javertin kaulahihnaan niinkuin juhdan riimuvarteen ja veti hänet perässään ulos kapakasta, mutta hyvin hitaasti, sillä Javert, jonka jalat oli sidottu, saattoi astua vain perin lyhyitä askelia.

Jean Valjean piti pistoolia kädessään.

Näin he kulkivat barrikaadin sisustan läpi. Kapinalliset, jotka olivat keskittäneet huomionsa alkavaan rynnäkköön, käänsivät heille selkänsä.

Ainoastaan Marius, joka seisoi syrjässä barrikaadin vasemmassa päässä, näki heidän kulkevan ohi. Hän näki tämän kuolemaantuomitun ja pyövelin ryhmän siinä hautavalossa, joka hänen sielussaan vallitsi.

Jean Valjean antoi Javertin, hetkeksikään häntä hellittämättä, kiivetä Mondétour-kadun barrikaadin yli.

Tultuaan sen toiselle puolelle olivat he yksin kadulla. Kukaan ei heitä enää nähnyt. Talorivin mutka peitti heidät kapinallisten näkyvistä. Barrikaadista poistetut ruumiit muodostivat kaamean kasan muutaman askelen päässä.

Ruumiskasasta näkyi naisen kasvot, pitkä hajallinen tukka, läpiammuttu käsi ja paljas povi. Se oli Éponine.

Javert loi syrjäsilmäyksen tähän ruumiiseen ja sanoi puoliääneen täydellisen levollisesti:

"Tuo tyttö tuntuu minusta tutulta."

Senjälkeen hän kääntyi Jean Valjeanin puoleen.

Jean Valjean pani pistoolin kainaloonsa ja loi Javertiin silmäyksen, joka ei tarvinnut sanoja lausuakseen:

"Javert, minä se olen."

Javert vastasi:

"Kosta nyt."

Jean Valjean otti taskustaan linkkuveitsen ja avasi sen.

"Puukko!" huudahti Javert. "Mutta oikeassa olet, se sinulle paremmin sopiikin."

Jean Valjean katkaisi Javertin kaulahihnan, sitten rannesiteet ja kumartui vihdoin katkaisemaan jalkasiteet. Sen tehtyään hän nousi ja sanoi:

"Te olette vapaa."

Javertia ei ollut helppo saattaa ymmälle. Mutta niin tottunut kuin olikin itseään hallitsemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla ällistymättä. Hän jäi seisomaan suu auki.

Jean Valjean jatkoi:

"En luule, että täältä pääsen. Mutta jos sattumalta niin kävisi, niin ilmoitan, että asun talossa n:o 7, l'Homme-Armé-kadun varrella, Fauchelevent-nimisenä."

Javertin huulille ilmestyi tiikerinvirnistys, joka puoliksi avasi hänen toisen suupielensä, ja hän mutisi hampaittensa välistä:

"Pidä varasi!"

"Menkää!" sanoi Jean Valjean.

Javert jatkoi:

"Sanoitko Fauchelevent, l'Homme-Armé-kadun varrella?"

"Numero seitsemän."

Javert toisti puoliääneen:

"Numero seitsemän."

Hän napitti nuttunsa, sai jälleen jäykän, sotilaallisen ryhtinsä, kääntyi, pani käsivarret ristiin ja alkoi, leuka toisen käden varassa kulkea Halleihin päin. Jean Valjean seurasi häntä katseellaan. Muutaman askelen astuttuaan Javert kääntyi ja huusi Jean Valjeanille:

"Te kiusaatte minua. Tappakaa mieluummin."

Javert ei itse huomannut, ettei hän enää sinutellut Jean Valjeania.

"Menkää!" sanoi Jean Valjean.

Javert poistui hitaasti. Hetken kuluttua kääntyi hän kulmasta Prêcheurs-kadulle.

Kun Javert oli kadonnut, laukaisi Jean Valjean pistoolinsa ilmaan.

Senjälkeen hän palasi barrikaadiin ja sanoi:

"Se on tehty."

Siellä oli tällä välin tapahtunut seuraavaa:

Marius, jota enemmän askarruttivat tapahtumat barrikaadin ulkopuolella kuin sen sisällä, ei ollut siihen saakka tarkkaavasti katsonut alasalin hämärällä taustalla olevaa vankia.

Kun hän nyt päivänvalossa näki tämän kiipeävän barrikaadin yli kuolemaan mennäkseen, tunsi hän miehen. Äkillinen muisto palasi hänen mieleensä. Hän muisti poliisitarkastajan Pontoise-kadulta ja ne molemmat pistoolit, jotka tämä oli hänelle jättänyt ja joita Marius oli käyttänyt juuri tällä barrikaadilla; hän muisti sekä miehen että nimen.

Tämä muisto oli kuitenkin himmeä niinkuin kaikki hänen ajatuksensa. Hän ei antanut itselleen myöntävää vastausta, vaan teki kysymyksen:

"Eikö tuo ole se poliisitarkastaja, joka sanoi minulle olevansa Javert?"

Kenties oli vielä aikaa puhua hänen hyväkseen. Mutta ensin täytyi hänen tietää, oliko se tosiaan Javert.

Marius huusi Enjolras'lle, joka oli barrikaadin toisessa päässä:

"Enjolras!"

"Mikä on?"

"Mikä sen miehen nimi on?"

"Minkä miehen?"

"Poliisin. Tiedätkö hänen nimensä?"

"Tiedän. Hän ilmoitti sen meille."

"Mikä se on?"

"Javert."

Marius nousi.

Tällä hetkellä kuului pistoolinlaukaus.

Jean Valjean palasi ja huusi:

"Se on tehty."

Marius tunsi kylmiä väreitä sydämessään.

20.

Kuolleet ovat oikeassa eivätkä elävätkään väärässä.

Barrikaadin kuolinkamppailu oli nyt alkava. Tämän viimeisen hetken traagillista majesteettia kohotti kaikki: tuhannet salaperäiset äänet ilmassa, näkymättömissä olevilla kaduilla liikkuvien aseellisten joukkojen kopina, jonkin kiitävän ratsujoukon kopse, tykistön kumea kalina, kivääritulen rätinä ja kanuunanlaukausten jylinä, joka kaikui Pariisin labyrintissa, ruudinsavu, joka nousi korkealle yli kattojen ja jota aurinko kultasi, kaukaiset, sekavat, mutta kuitenkin hirvittävät huudot, uhkaavat salamat kaikkialla, Saint-Merryn hätäkello, joka nyt kaikui kuin huokaava valitus, vuodenajan ihanuus, päivänpaisteisen ja hattaraisen taivaan komeus, päivän kirkkaus ja kaamea hiljaisuus ihmisten asunnoissa.

Edellisestä illasta alkaen olivat näet Chanvrerie-kadun varrella olevat talorivit muuttuneet kahdeksi muuriksi; synkiksi muureiksi, joiden portit, ikkunat ja luukut oli suljettu.

Kun niinä, nykyiseen verrattuna niin toisenlaisina aikoina se hetki oli lyönyt, jolloin kansa tahtoi tehdä lopun jostakin asiaintilasta, jota oli kestänyt liian kauan, armossa myönnetyistä vakuuksista tai laillisesta hallituksesta, kun yleinen viha oli ilmassa, kun kaupunki suostui katukiviensä repimiseen, kun kansannousua tervehti ystävällisesti hymyillen keskiluokka, jonka korvaan tämä taas kuiskasi tunnussanansa, silloin olivat asukkaat, jotka niin sanoaksemme olivat kapinahengen läpitunkemat, taistelevien liittolaisia, ja asuinrakennus veljeili sen satunnaisen linnoituksen kanssa, joka nojautui sen seinään. Mutta kun asiaintila ei ollut kypsä, kun kansannousu ei ollut saavuttanut ehdotonta hyväksymistä, kun asujaimisto ei tahtonut tunnustaa liikettä, silloin olivat taistelijat hukassa, kaupunki muuttui silloin erämaaksi kapinan ympärillä, sielut kävivät jääkylmiksi, kaikki turvapaikat sulkeutuivat, ja katu avautui auttamaan armeijaa valloittamaan barrikaadin.

Houkutellen ei kansaa voi saada kulkemaan nopeammin kuin se tahtoo. Voi sitä, joka yrittää tätä! Kansa ei anna tehdä itselleen mitä hyvänsä. Se jättää silloin kapinan oman onnensa nojaan. Kapinalliset muuttuvat ruttotautisiksi. Jokaisesta asuinrakennuksesta tulee luopääsemätön vuori, joka portista jyrkkä pääsykielto, joka seinästä muuri. Tämä muuri näkee ja kuulee, mutta ei tahdo. Se voisi avautua ja pelastaa. Ei. Tämä muuri on tuomari. Se katselee ja langettaa. Nämä teljetyt talot ovat kaameita. Ne näyttävät kuolleilta, mutta ovat eläviä. Niiden elämä näyttää olevan keskeytynyt, mutta jatkuu sisällä. Kukaan ei ole neljäänkolmatta tuntiin tullut niistä ulos, mutta ketään ei sieltä puutu. Tällaisen vuoren sisällä liikutaan, pannaan maata, noustaan ylös, eletään kotioloissa, syödään ja juodaan, pelätään, ollaan vihassa. Pelko tekee ymmärrettäväksi sen tympeän tylyyden. Joskus voi pelko kiihtyä kerrassaan intohimoksi; pelästys voi muuttua raivoksi niinkuin varovaisuuskin; siitä syvämielinen sanonta: raivostuneet maltilliset. He sanovat:

"Mitä nuo ihmiset tahtovat? Ne eivät sitten milloinkaan ole tyytyväisiä. Tuottavat vain rauhallisille ihmisille ikävyyksiä. Ikäänkuin vallankumouksia muka ei olisi ollut tarpeeksi! Mitä heillä on tekemistä? Suoriutukoot pulasta itse! Sen pahempi heille. Se on heidän oma syynsä. He saavat vain mitä ansaitsevat. Se ei kuulu meille. Meidän katumme on kuulien nurinkyntämä. Ne ovat kelvottomia ihmisiä. Älkää missään tapauksessa avatko porttia."

Ja talo muuttuu haudan kaltaiseksi. Kapinoitsija portin ulkopuolella on hengenhädässä; hän näkee kanuunain ja paljastettujen sapelien lähenevän; jos hän huutaa, tietää hän, että se kyllä kuullaan, mutta että kukaan ei tule; nuo muurit voisivat suojella häntä, sisällä olevat ihmiset voisivat pelastaa hänet; noilla muureilla on korvat lihasta ja verestä, mutta ihmisillä sydämet kivestä.

Ketä pitää syyttää?

Ei ketään ja kaikkia.

Niitä puutteellisia aikoja, joissa elämme.

Jos utopia muuttuu kansannousuksi, filosofinen protesti aseelliseksi, Minerva Pallaaksi, tapahtuu se aina näiden omalla vastuulla. Utopia, joka menettää malttinsa ja ryhtyy kapinaan, tietää, mikä sitä odottaa; se ryhtyy melkein aina toimeen ennenaikaisesti. Silloin se alistuu kohtaloonsa ja ottaa stoalaisella tyyneydellä vastaan tappion voiton asemesta. Ruikuttamatta se palvelee niitä, jotka sen kieltävät, vieläpä katsoo heidän menettelyänsä anteeksiannettavaksi, ja sen jalomielisyys ilmenee siinä, että suostuu tulemaan hylätyksi. Se on taipumaton estettä, mutta lempeä kiittämättömyyttä kohtaan.

Onko se muuten kiittämättömyyttä?

On, ihmiskunnan kannalta katsoen.

Ei, katsottuna yksilön kannalta.

Edistys on ihmiskunnan olomuoto. Ihmissuvun yleistä elämää sanotaan edistykseksi; ihmissuvun yhteiskulku on edistystä. Edistys liikkuu; se tekee suuren inhimillisen ja maisen matkan taivaiseen ja jumalaiseen; sillä on levähdyspaikkansa, missä se kokoaa jälkeenjääneen lauman, tai jää katselemaan jotakin kauniina kangastavaa Kaanaanmaata, joka äkkiä ilmestyy näköpiiriin; sillä on yönsä, jolloin se nukkuu; ja ajattelijan karvaimpia suruja on varjon näkeminen ihmissielun yllä ja hapuilu pimeässä nukkuvan edistyksen päällä voimatta sitä herättää.

"Kenties on Jumala kuollut", sanoi kerran Gérard de Nerval näiden rivien kirjoittajalle sekoittaen edistyksen ja Jumalan ja pitäen liikkeen pysähtymistä korkeimman olennon kuolemana.

Epäilijä erehtyy. Edistyminen herää ehdottomasti ja voisi sanoa, että liikkuu unissaankin, sillä se on sillä välin kasvanut. Kun sen jälleen näkee jalkeilla, huomaa sen suuremmaksi. Tyyneys riippuu yhtä vähän edistyksestä kuin virrasta itsestään; älä rakenna mitään estettä, älä heitä kalliota uomaan; este saa veden vaahtoamaan ja ihmiskunnan kuohumaan. Siitä levottomuudet; mutta levottomuuksien jälkeen nähdään, että todella on menty eteenpäin. Kunis järjestys, joka ei ole mitään muuta kuin yleinen rauha, on aikaansaatu, kunis harmonia ja yhteys vallitsevat, sinis tulee edistys käyttämään vallankumouksia levähdyspaikkoinaan.

Mitä on sitten edistys? Sanoimme sen äsken: kansojen jatkuvaa elämää.

Mutta joskus sattuu, että yksilöiden hetkellinen elämä tekee vastarintaa ihmissuvun iäiselle elämälle.

Tunnustakaamme ilman katkeruutta, että yksilöllä on määrätty pyrkimyksensä ja että hän menettelemättä rikollisesti voi tehdä säännöksiä tämän pyrkimyksensä eduksi ja puolustaa sitä; nykyisyydellä on luvallinen määränsä itsekkyyttä; hetkelliselämällä on oikeutensa, eikä se ole velvollinen lakkaamatta uhrautumaan tulevaisuudelle. Se polvi, joka nykyjään suorittaa vaellustansa maan päällä, ei ole velvollinen lyhentämään sitä niiden polvien eduksi, joiden vuoro tulee tuonnempana.

"Minä elän", sanoo tämä joku, jonka nimi on Kaikki. "Minä olen nuori ja olen rakastunut, minä olen vanha ja haluan levähtää, minä olen perheenisä, minä teen työtä, minä kehitän itseäni, minä teen hyviä kauppoja, minulla on huoneita vuokrattavana, minulla on rahaa saatavana valtiolta, minä olen onnellinen, minulla on vaimo ja lapsia, minä rakastan tätä kaikkea, minä haluan elää, antakaa minun olla rauhassa."

Siitä johtuu erinäisinä aikoina kalsea kylmäkiskoisuus ihmiskunnan yleviä esijoukkoja kohtaan.

Utopia astuu muuten ulos, sopikaamme siitä, säteilevästä kehästään, kun se alkaa sodan. Vaikka on huomispäivän totuus, lainaa se menettelytapansa, taistelun, eilispäivän valheelta. Vaikka on tulevaisuus, menettelee se kuin menneisyys. Se on puhdas aate, mutta astuu väkivallan tielle. Se sekoittaa sankaruuteensa väkivaltaa, minkä vuoksi on kohtuullista, että se saa ottaa niskoilleen edesvastuun; väkivaltaa satunnaisena keinona, joka sotii periaatetta vastaan ja josta kohtalon käsi sitä kurittaa. Kansannousuksi muuttunut utopia taistelee vanha sotalakikirja kädessään; se ampuu urkkijoita, teloittaa kavaltajia, tappaa eläviä olentoja ja heittää heidät tuntemattomiin avaruuksiin. Se käyttää apunaan kuolemaa, mikä on arveluttava asia. Tuntuu kuin utopia ei enää luottaisi säteilevään valoonsa, joka on sen varsinainen, vastustamaton ja haihtumaton voima. Se iskee miekalla. Mutta miekka on aina kaksiteräinen. Joka haavoittaa toista yhdellä, haavoittaa itseään toisella terällä.

Tätä lukuunottamatta, ja me olemme tehneet tämän huomautuksen vakavasti, on meidän mahdoton olla ihailematta tulevaisuuden kunniakkaita taistelijoita, utopian tunnustajia, onnistukootpa he tai eivät. Silloinkin, kun he epäonnistuvat, ovat he kunnioitettavia, ja ehkä juuri vastoinkäymisessä he ovat suurenmoisimmat. Edistyksen saavuttama voitto ansaitsee kansojen kiitosta, mutta sankarillinen tappio ansaitsee niiden sääliä. Toinen on suurenmoista, toinen subliimia. Meistä, jotka asetamme marttyyriuden menestystä korkeammalle, on John Brown suurempi kuin Washington ja Pisacane suurempi kuin Garibaldi.

Jonkunhan täytyy olla voitettujenkin puolella.

Näitä suuria tulevaisuudenyrittäjiä kohtaan ollaan kohtuuttomia, kun he epäonnistuvat.

Vallankumouksellisia syytetään kauhun levittämisestä. Jokainen barrikaadi tuntuu olevan murhayritys. Tuomitaan heidän teoriansa, epäillään heidän pyrkimystään, pelätään heidän sala-aikeitaan, päätetään heidän omatuntonsa huonoksi. Heitä moititaan, että he vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan nostavat ja keräävät kurjuutta, kärsimyksiä, vääryyksiä, valituksia ja epätoivoa, ja että he yhteiskunnan syvyyksistä kaivavat esiin pimeydenpaasia, varustaakseen ne ampumarei'illä ja taistellakseen niiden takana. Heille huudetaan: "te revitte kivet helvetin permannosta!" He voisivat vastata: "Siksipä meidän barrikaadimme onkin tehty hyvistä päätöksistä!"

Paras on kuitenkin rauhallinen ratkaisu. Myöntäkäämme, lyhyesti sanoen, että irtirevittyjä katukiviä nähdessään tulee ajatelleeksi sadun karhua ja että tämmöinen hyväntahtoisuus herättää yhteiskunnan levottomuutta. Mutta yhteiskunta voi pelastaa itsensä; me vetoamme sen hyvään tahtoon. Mikään väkivaltainen parannuskeino ei ole välttämätön. Me kehoitamme yhteiskuntaa tutkimaan epäkohtia, toteamaan niiden laadun ja sitten parantamaan ne sulassa sovinnossa.

Joka tapauksessa ovat kuitenkin nämä miehet, jotka kaikkialla maailmassa, katse Ranskaan kohdistettuna, taistelevat tuon suuren työn hyväksi ihanteen taipumattomalla logiikalla, kunnioitettavia, silloinkin, kun ovat kukistuneet, niin, varsinkin, kun he ovat kukistuneet; he uhraavat henkensä edistykselle; he täyttävät Kaitselmuksen tahdon, he suorittavat uskonnollista toimitusta. Yhtä epäitsekkäästi kuin näyttelijä, joka tulee sanavuorolleen, astuvat he, kun hetki on lyönyt, jumalaista näyttämön-ohjauskirjaa noudattaen, hautaan. Ja tähän toivottomaan taisteluun ja stoalaiseen katoamiseen he alistuvat saattaakseen loistaviin ja lopullisiin tuloksiinsa sen suurenmoisen ihmisliikkeen, joka vastustamattomasti pantiin alkuun 14. heinäkuuta 1789; nämä sotilaat ovat pappeja. Ranskan vallankumous on Jumalan vihjaus.

On muuten olemassa – ja tämä erotus on lisättävä niihin eroavaisuuksiin, joita eräässä edellisessä luvussa on huomautettu – hyväksyttyjä kansannousuja, joita sanotaan vallankumouksiksi, ja paheksuttuja vallankumouksia, joita sanotaan kapinoiksi.

Kansannousun puhkeaminen on aate, joka suorittaa tutkintoansa kansan edessä. Jos kansa panee uurnaan mustan kuulan, on aate kypsymätön hedelmä; kansannousu on silloin ajattelematon yritys.

Ei ole kansojen asia ryhtyä taisteluun ensimmäisestä kehoituksesta ja aina, kun utopia haluaa. Kansoilla ei ole aina ja minä hetkenä tahansa sankarien ja marttyyrien mielialaa.

Heille on kapinaannousu ennakolta vastahakoista, ensinnäkin koska siitä usein on seurauksena katastrofi, toiseksi koska sen lähtökohtana aina on abstraktio.

Sillä – ja sehän se juuri on kaunista – ne, jotka uhrautuvat, tekevät sen aina ihanteen, ja yksinomaan ihanteen vuoksi. Kansannousu on innostuksen aikaansaannos. Innostus voi syttyä suuttumuksesta; siitä johtuu, että se tarttuu aseisiin. Mutta jokainen kansannousu, joka tähtää hallitusta tai valtiomuotoa, tähtää samalla korkeampaa päämaalia. Niinpä väitämme esimerkiksi, että se, jota vastaan vuoden 1832 kansannousun johtajat ja varsinkin nuoret intoilijat Chanvrerie-kadulla nousivat, ei ollut oikeastaan Louis-Philippe. Useimmat antoivat, avomielisesti puhuessaan, tunnustuksen tämän monarkian ja vallankumouksen välimaalla seisovan kuninkaan ominaisuuksille; kukaan ei häntä vihannut. Mutta he hyökkäsivät Louis-Philippen persoonassa nuorempaa jumala-armoishaaraa vastaan, niinkuin Kaarle X:n persoonassa olivat nousseet vanhempaa haaraa vastaan; ja kukistamalla kuningasvallan Ranskassa tahtoivat he, kuten jo ennen olemme selittäneet, kukistaa ihmisen anastaman vallan ihmisen yli ja etuoikeuden vallan oikeuden yli koko maailmassa. Jos Pariisi kukistaisi kuninkaansa, tulisi koko maailma kukistamaan despoottinsa. Näin he päättelivät. Heidän päämaalinsa oli epäilemättä kaukainen, ehkä häilyväkin ja heidän ponnistustensa ulottuman ulkopuolella, mutta suuri se oli.

Niin, niin on asia. Uhraudutaan unikuville, jotka melkein aina jäävät uhrautuville tuulentuviksi, mutta joihin mielikuviin lyhyesti sanoen koko ihmisvarmuus sekaantuu. Kapinoitsijat katsovat kansannousua runoilijan silmällä ja kultaavat sen. He antautuvat näihin traagillisiin tapahtumiin huumautuneina ajatuksesta, mitä aikovat tehdä. Kuka tietää? Ehkä he onnistuvat. Heitä on tosin vain kourallinen, heitä vastassa on kokonainen armeija; mutta he puolustavat oikeutta, luonnon lakia, itsekunkin ehdotonta isännyyttä oman itsensä suhteen, kohtuutta, totuutta, ja jos niiksi on, kuolevat kuin kuulut kolmesataa spartalaista. He eivät ajattele Don Quijotea, vaan Leonidasta. Ja he astuvat eteenpäin, ja kerta astuttuaan eivät enää peräydy, syöksyvät sokeasti taisteluun, toivoen suurenmoista voittoa, vallankumouksen täydellistä toteutumista, edistyksen vapauttamista, ihmiskunnan kohottamista, yleistä vapautusta ja pahimmassa tapauksessa Termopylaita.

Nämä rynnistykset edistyksen hyväksi epäonnistuvat usein, ja me olemme juuri sanoneet, minkä vuoksi. Joukko ei ole altis paladiinien intoumukselle. Raskas massa, painonsa vuoksi helposti lohkeileva, pelkää seikkailua; ja ihanteessa on jotakin seikkailunluontoista.

Älköön myöskään unohdettako, että omat edut, jotka eivät ole suosiollisia ihanteellisuudelle ja tunteellisuudelle, nostavat äänensä kuuluviin. Vatsa lamauttaa joskus sydämen.

Suurta ja kaunista Ranskassa on, että se vähemmän kuin muut kansat ajattelee vatsaa; sen on helpompi kiristää nälkävyötä. Se on ensimmäinen heräämään, viimeinen nukkumaan. Se kulkee muiden edellä ja etsii.

Tämä johtuu sen taideaistista.

Ihanne ei ole mitään muuta kuin logiikan huippukohta, niinkuin kauneus ei ole muuta kuin totuuden huippu. Taidevaistoiset kansat ovat myöskin johdonmukaisia kansoja. Kauneuden rakastaminen on valon näkemistä. Siitä johtuu, että Euroopan soihtua, sivistystä, ensin kantoi Hellas, joka jätti sen Italialle, joka sitten vuorostaan jätti sen Ranskalle. Jumalaisia, valoa levittäviä kansoja!

Ihmeteltävää on, että kansan runousaisti on sen edistymisen perusehto. Sivistyksen määrä noudattaa kuvitteluvoiman määrää. Mutta sivistyneen kansan on kuitenkin pysyttävä miehekkäänä kansana. Korintoksena, ei Sybariina. Mikä toteutetaan, rappeutuu. Ei tarvita, että on diletantti tai virtuoosi, mutta tulee olla taideaistia. Sivistyksessä ei ole kysymys hienostamisesta, vaan jalostamisesta. Sillä ehdolla annetaan ihmiskunnalle ihanne esikuvaksi.

Nykyisellä ihanteella on tyyppinsä taiteessa ja keinonsa tieteessä. Tieteen avulla on toteutettava runoilijain korkea näkemys: yhteiskuntakauneus. Eeden palautetaan A + B:n avulla. Sillä asteella, mihin sivistys nyt on ehtinyt, on eksaktisuus loistavan välttämätön aines, ja taideaistia ei ainoastaan edistä, vaan täydentää tieteellinen elin; unelman tulee tehdä laskelmia. Taidetta, joka on valloittaja, kantakoon tiede, joka on ratsu. Tämän voima on tärkeä. Nykyajan henki on Hellaan henki, jota kuljettaa Intian henki; se on Aleksanteri elefantin selässä.

Ne rodut, jotka ovat dogmeihin kangistuneita tai voitonhimon turmelemia, eivät kelpaa sivistyksen johtajiksi. Epäjumalan tai rahan eteen polvistuminen herpauttaa käymälihasta ja eteenpäin pyrkivää tahtoa. Pappisvallan tai kauppiashengen valtaanpääsy vähentää kansan valovoimaa, pienentää sen näköpiiriä alentamalla sen tasoa ja riistää siltä sen samalla inhimillisen ja jumalaisen käsityksen yleisestä päämaalista, joka luo esitaistelijat kansakuntien keskuudessa. Babylonialla ei ole ihannetta, Kartagolla ei myöskään. Ateenalla ja Roomalla sitävastoin on, ja ne säilyttävät, vielä vuosisatojen öisessä pimeydessäkin, sivistyksen kunniakehän.

Ranskan kansa on samaa laatua kuin Hellaan ja Italian. Se on ateenalainen kauneuden ja roomalainen suuruuden ihailijana. Sitäpaitsi on sillä hyvä sydän. Se intoutuu. Se on useammin kuin muut kansat alttiina uhrautumaan. Mutta tämä mieliala vaihtelee. Ja siinä on suuri vaara niille, jotka juoksevat, kun se tahtoo vain kävellä, tai kävellä, kun se tahtoo seistä. Ranskalla on lankeemuksensa matearialismiin, ja erinäisinä hetkinä ei niillä aatteilla, jotka näihin yleviin aivoihin asettuvat, ole mitään, joka muistuttaa ranskalaista suuruutta, vaan niiden mitta muistuttaa Missourin tai Etelä-Carolinan alkuasukasta. Mitä sille mahtaa? Jättiläinen leikkii kääpiönä olemista, suuri Ranska saa päähänpiston, että se on olevinaan pieni. Siinä koko juttu.

Siitä ei ole mitään sanomista. Kansoilla on kuten tähdilläkin oikeus pimentyä. Ja kaikki on hyvin, kun vain valo palajaa eikä pimennys pitene yöksi. Päivännousu ja ylösnousemus merkitsevät samaa. Valon esiintyminen uudelleen on samaa kuin minuuden jatkuminen.

Todetkaamme tyynesti nämä seikat. Intoumus alistuu kuolemaan barrikaadilla tai hautaan maanpaossa. Intoumuksen oikea nimi on epäitsekkyys. Antakoot hylätyt hylätä itsensä, ja rajoittukaamme pyytämään suuria kansoja, etteivät taantuisi liian kauas, kun astuvat taaksepäin. Ei pidä astua liian alas muka järkiinpalaamisen varjossa.

Materia on olemassa, hetki on olemassa, edut ovat olemassa, vatsa on olemassa; mutta huolenpito vatsasta ei saa olla ainoa elämänviisaus. Hetkelliselämällä on oikeutensa, me myönnämme sen, mutta jatkuvalla elämällä myöskin. Korkealle nouseminen ei valitettavasti estä putoamasta. Sen näkee historiassa useammin kuin tahtoisi; kansa on loistava; se maistaa ihannetta, sitten puraisee se lokaa ja pitää sitä hyvänmakuisena; ja jos siltä kysyy, mistä se johtuu, että se hylkää Sokrateen Falstaffin vuoksi, vastaa se: "Se johtuu siitä, että minä rakastan valtiomiehiä".

Vielä sananen, ennenkuin palaamme taisteluun.

Sellainen taistelu kuin se, jota me tällä hetkellä kuvaamme, ei ole mitään muuta kuin kouristuksentapaista ihanteen tavoittelua. Ehkäisty edistys on sairas ja potee tällaisia surullisia kaatuvaiskohtauksia. Tämän edistyksen sairauden, sisällisen sodan, olemme tavanneet tiellämme. Se on niitä kohtalokkaita vaiheita, samalla näytös ja väliaika, siinä draamassa, joka käsittelee yhteiskunnan kurjia, ja jonka todellinen nimi on: Edistys.

Edistys!

Tämä huuto, jonka niin usein toistamme, on sisäisin ajatuksemme, ja kun sillä tämän draaman kohdalla, missä nyt olemme, sen sisältämällä aatteella vielä on monta koetusta kestettävänä, sallittakoon meidän, joskaan ei nostaa verhoa sen edestä, ainakin antaa tämän aatteen kuultaa selvästi läpi.

Se kirja, joka tällä hetkellä on lukijan silmäin edessä, on alusta loppuun, kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan, olkoot siinä ilmestyvät keskeytykset, poikkeukset tai heikkoudet mitä tahansa, kulkemista pahasta hyvään, väärästä oikeaan, valheesta toteen, yöstä päivään, himosta omaantuntoon, mädännäisyydestä elämään, eläimellisyydestä velvollisuuteen, helvetistä taivaaseen, tyhjästä Jumalaan. Lähtökohta: materia; päämaali: henki. Alussa hydra, lopulta enkeli.

21.

Sankarit.

Äkkiä pärähti ryntäysrumpu.

Hyökkäys oli kuin hirmumyrsky. Edellisenä iltana, pimeässä, oli hiivitty barrikaadia kohti hiljaa kuin boakäärme. Nyt, keskellä päivää ja avoimella kadulla, oli yllätys mahdoton; väkivalta oli sitäpaitsi heittänyt pois naamarinsa, kanuuna alkanut mylvintänsä, ja armeija syöksyi barrikaadia vastaan. Hurja rynnäkkö oli nyt viisainta. Vahva osasto linjajalkaväkeä, jonka sekaan oli sijoitettu osa kansallis- ja kunnalliskaartia ja joka nojautui suuriin massoihin, joiden olemassaolon kuuli, vaikkei niitä voinut nähdä, syöksyi kadulle juoksujalkaa rumpujen päristessä ja torvien soidessa, pistimet ojona, palosotilaat kärkenä ja tuli, kuulatuiskusta järkkymättä, suoraan barrikaadia vastaan, muuriin tähdätyn rautapalkin painolla.

Muuri kesti.

Kapinalliset ampuivat kiivaasti. Barrikaadin yllä oli kuin salamoita hulmuva harja. Hyökkäys oli niin hurja, että barrikaadi hetken oli tulvillaan ryntääjiä, mutta se ravisti ne päältään, niinkuin leijona ravistaa kimpustaan koirat, ja hyökkäys huuhteli sitä vain samalla tapaa kuin vaahto huuhtoo kalliorantaa, joka heti taas on jyrkkä, musta ja kamala.

Torjuttu osasto jäi tiheänä joukkona kadulle ilman suojaa, mutta pelättävänä, ja vastasi barrikaadille raivoisalla muskettitulella. Barrikaadi oli ilotulituksen hyrrää muistuttavan tulisateen alaisena.

Molemmilla puolin vallitsi sama päättäväisyys. Urhoollisuudella oli miltei barbaarinen leima ja siihen yhtyi jonkinlaista sankarillista hurjuutta, joka alkoi itsensä uhraamisella. Siihen aikaan taisteli kansalliskaartilainen kuin zuaavi. Sotaväki tahtoi tehdä taistelusta lopun; kapinalliset tahtoivat sitä jatkaa. Päätös alistua kuolinkamppailuun nuoruuden ja terveyden täyteydessä muuttaa pelkäämättömyyden jonkinlaiseksi raivoksi. Itsekullakin tässä taistelussa olikin jotakin viimeisen hetken suuruutta. Katu peittyi kaatuneista.

Barrikaadin toisessa päässä seisoi Enjolras, toisessa Marius. Enjolras, jolla päässään oli huolenpito koko barrikaadista, suojeli itseään vihollisen tulelta; kolme sotamiestä kaatui toinen toisensa jälkeen hänen ampumareikänsä edessä ilman, että he olivat häntä edes huomanneet. Marius sitävastoin taisteli ilman suojusta. Hän asettui suorastaan maalitauluksi. Enemmän kuin puoli hänen ruumistaan näkyi barrikaadin harjan yläpuolella. Ei ole suurempaa tuhlaria kuin soturi, kun hän hullaantuu; eikä taistelussa hirvittävämpää kuin uneksija. Marius oli samalla hirvittävä ja ajatuksiinsa vaipunut. Hän oli taistelussa kuin unessa. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka ampui.

Saarrettujen patruunat alkoivat loppua, mutta eivät heidän kokkasanansa. Keskellä tätä haudan pyörremyrskyä he naureskelivat.

Courfeyrac oli paljain päin.

"Minne sinä lakkisi nakkasit?" kysyi Bossuet.

Courfeyrac vastasi:

"No senhän ne viimein saivat kanuunankuulillaan."

Tai lausuivat he ylväitä sanoja:

"Voiko ymmärtää", huudahti Feuilly katkerasti, "niitä miehiä (ja hän mainitsi tunnettuja, jopa kuuluisiakin nimiä muutamia muinaisesta armeijasta), jotka lupasivat liittyä meihin, vannoivat auttavansa meitä, antoivat siitä kunniasanansa, jotka ovat meidän kenraalejamme ja nyt jättävät meidät pulaan!"

Combeferre rajoittui vastaamaan vakaasti hymyillen:

"On ihmisiä, jotka katsovat kunnian lakeja samalla tavoin kuin katsotaan tähtiä – hyvin pitkän matkan päästä."

Barrikaadin sisusta oli niin täynnä patruunain jätteitä, että olisi luullut lunta sataneen.

Hyökkääjillä oli ylivoimainen lukumäärä, kapinallisilla etevämpi asema. He olivat muurin päällä ja ampuivat melkein vierestä sotamiehiä, jotka kompuroivat ruumiiden päällä ja kompastuivat jyrkän rinteen epätasaisuuksiin. Tämä barrikaadi oli sillä tavoin rakennettu ja ympäristönsä seinämien siinä määrin suojaama, että se tosiaan oli linnake, jota kourallinen miehiä voi puolustaa kokonaista legioonaa vastaan. Mutta kun hyökkäysjoukkoa yhä vahvistettiin ja lisättiin kuulatuiskusta huolimatta, niin se lähestyi järkähtämättä askel askelelta, hitaasti, mutta varmasti ja painoi nyt barrikaadia kuin ruuvi puristinta.

Rynnäkkö seurasi toistaan. Kauhu kasvoi kasvamistaan.

Nyt leimahti tällä kivikasalla Chanvrerie-kadulla Troijan muurien arvoinen taistelu. Kalvaat, ryysyiset, väsyneet miehet, jotka eivät olleet syöneet eivätkä nukkuneet neljäänkolmatta tuntiin, joilla ei enää ollut jäljellä kuin jokin ainoa laukaus, jotka kopeloivat tyhjiä taskujaan patruunia etsien, jotka melkein kaikki olivat haavoittuneita, ruosteenvärinen tai musta sideriepu sidottu pään tai käsivarren ympärille, vaatteissa reikiä, joista vuoti verta, joiden aseina oli vain huonoja kiväärejä ja tylsiä sapeleita, nämä miehet muuttuivat nyt titaaneiksi. Barrikaadia vastaan rynnättiin, sen harjalle noustiin kymmenen kertaa, mutta sitä ei saatu vallatuksi.

Voidakseen saada käsityksen tästä taistelusta pitäisi kuvitella, että hirvittävä rohkeuskasa olisi sytytetty tuleen ja katseltaisi sen paloa. Se ei ollut taistelua, se oli sulatusuunin sisusta; suut syytivät tulta, kasvoilla oli kumma ilme. Ihmisolento näytti siellä olevan mahdoton, taistelijat leimusivat, ja oli kauheata nähdä näiden taistelun salamanterien vilinää tässä punaisessa savussa. Me luovumme kuvaamasta toisiaan seuranneita ja samanaikaisia näytöksiä tässä suurenmoisessa verilöylyssä. Ainoastaan eepoksella on oikeus täyttää kaksitoistatuhatta värssyä yhdellä taistelulla.

Olisi voinut luulla, että se oli braamanuskon helvetti, seitsemästätoista hornasta hirvittävin, jota Veda sanoo Miekkojen metsäksi.

Taisteltiin mies miestä vastaan, askel askelelta, pistooleilla, sapeleilla, nyrkiniskuilla, kaukaa, läheltä, ylhäältä, alhaalta, kaikkialta, talojen katoilta, kapakanikkunoista, kellariluukuista, jonne joitakin oli hiipinyt. Suhde oli yksi kuuttakymmentä vastaan. Corinthen puoliksi hävitetty fasaadi oli kauhean näköinen. Kartessien särkemässä ikkunassa ei ollut enää lasia eikä kehyksiä, ja se oli vain muodoton, katukivillä kiireesti tukittu reikä. Bossuet oli kuollut; Feuilly oli kuollut; Courfeyrac oli kuollut; Joly oli kuollut; Combeferre, joka sai rintaansa kaksi painetinpistoa, juuri kun hän nosti erästä haavoittunutta sotamiestä, ehti vain luoda silmäyksen taivasta kohti ennenkuin heitti henkensä.

Marius, joka vielä taisteli, oli saanut niin monta haavaa, varsinkin päähänsä, että hänen kasvonsa olivat suorastaan veren peitossa, niin että olisi luullut hänellä olevan punaisen nenäliinan niiden edessä.

Enjolras yksin oli haavoittumatta. Kun hänellä ei ollut asetta, ojensi hän kättään oikealle tai vasemmalle, ja joku kapinoitsija pisti silloin siihen jonkin aseen. Neljästä miekasta hänellä oli jäljellä yhden tynkä; hän oli kuluttanut yhtä miekkaa enemmän kuin Frans I Marignanon luona.

Homeros sanoo: "Diomedes tappaa Aksyloon, Teutraniin pojan, joka asui onnellisessa Arisbassa; Euryalos, Melkisteuksen poika, tappaa Desoon ja Ofeltioon, Esepoon ja sen Pedasoon, jonka najaadi Abarbareia synnytti moitteettoman Bukolionin siittämänä; Odysseus kaataa Pidytaon Perkosesta; Antilokos Ableroon; Polypaites Astyaloon; Polydamas Otoon Kyllenestä; Teuker Aretaonin. Megantios kuolee Euriploon keihään pistosta. Agamemnon, sankarien kuningas, lyö maahan Elatoon, joka syntyi siinä jyrkässä kaupungissa, jota kirkasvetinen Satnois-virta huuhtoo." Eräässä meikäläisessä vanhassa sankarirunossa hyökkää Esplandian säkenöivällä kaksiteräisellä miekalla jättimäistä maakreivi Swantiborea vastaan, joka puolustautuu kivittämällä ritaria kokonaisilla torneilla, jotka hän tempaa irti maasta. Vanhoissa freskomaalauksissamme näemme Bretagnen ja Bourbonin herttuat ratsain täysissä varuksissa, vaakunakilpineen ja kypäräkoristeineen, hyökkäävän toisiaan vastaan sotakirves kädessä, kummallakin rautanaamiot, rautasaappaat ja rautakintaat, toisen satulanloimi kärpännahkaa, toisen taivaansinistä kangasta; Bretagnella leijonansa kruununsa molempien sakarain välissä; Bourbonilla suurella liljalla koristettu kypärä. Mutta ollakseen suuri ei ole tarpeen kuten Yvon pitää herttuakruunuista hattua tai kuten Esplandian pitää kädessään elävää tulenliekkiä tai kuten Fyles, Polydamaan isä, tuoda Efyrestä komeita varuksia lahjana kuningas Eufeteeltä. Riittää, kun antaa henkensä vakaumuksen tai oikean asian puolesta. Ottakaa yksinkertainen nuori sotamies, joka vielä eilen oli talonpoika Beaucessä tai Liarousinessä, mutta tänään pistin kupeella kiertelee lastentyttöjen ympärillä Luxembourg-puistossa, ja nuori kalpea ylioppilas, joka istuu leikkuupöydän tai kirjan ääressä, tuo vaaleaverinen nuorukainen, joka vielä saksilla napsii orastavaa partaansa, ja puhaltakaa heihin velvollisuuden henkäys, asettakaa heidät vastakkain Boucherat'n kadunristeykseen tai Planche-Mibrayn umpikujaan, antakaa toisen taistella lippunsa, toisen ihanteensa puolesta, ja antakaa kummankin uskoa taistelevansa isänmaan puolesta, niin on taistelu oleva valtava. Ja se varjo, jonka tämä maalaisrekryytti ja tuo lääkärinkokelas kamppaillessaan toisiaan vastaan luovat sille suurelle eepilliselle kentälle, missä ihmiskunta ottelee, on oleva samanlainen kuin se varjo, jonka luo Megaryon, Lykiaan tiikerimäinen kuningas, kun hän rinta rintaa vasten kamppailee valtavan Aiaan, jumalten vertaisen, kanssa.

22.

Askel askelelta.

Kun päälliköistä ei ollut enää muita elossa kuin Enjolras ja Marius barrikaadin molemmissa päissä, murtui keskus, jota Courfeyrac, Joly, Bossuet, Feuilly ja Combeferre niin kauan olivat puolustaneet. Kanuuna ei tosin ollut saanut aikaan siihen käyttökelpoista aukkoa, mutta kuitenkin uurtanut ison loven barrikaadin keskustaan; kanuunankuulat olivat pyyhkäisseet pois muurin harjan, joka oli romahtanut alas, ja sen pirstat, jotka olivat vierineet milloin sisään, milloin ulospäin, olivat vihdoin muodostaneet barrikaadin kummallekin puolelle loivan rinteen. Ulkopuolinen rinne oli ryntääjille edullisena tienä.

Tehtiin viimeinen rynnäkkö, ja se onnistui. Pistimin varustettu ja voimistelijain notkeudella esiinsyöksyvä massa eteni vastustamatonta vauhtia, ja hyökkäyskolonnan tiivis rintama ilmestyi savun keskeen barrikaadin harjalle. Asema oli menetetty. Keskustaa puolustavien kapinallisten joukko peräytyi epäjärjestyksessä.

Silloin heräsi muutamissa kiihkeä rakkaus elämään. Nähdessään tuon päällekäyvän kiväärimetsän eivät he enää halunneet kuolla. On hetkiä, jolloin itsesäilytysvaisto päästää tuskanhuutoja ja eläin taas astuu esiin ihmisessä. He olivat peräytyneet barrikaadin taustana olevan kuusikerroksisen talon seinustalle. Tämä talo voisi olla pelastus. Talo oli suljettu ja kuin kiinnimuurattu alhaalta ylös. Ennenkuin sotaväki ehtisi laskeutua barrikaadin sisään, voisi portin avata ja taas sulkea, se voisi käydä kuin salama, ja tämän talon portin raoittaminen ja sulkeminen äkkiä merkitsisi näille epätoivoisille elämää. Talon takana oli katuja, pakomahdollisuuksia, avara maailma. He alkoivat senvuoksi jyskyttää porttia pyssynperillä ja potkuilla, huusivat ja rukoilivat kädet ristissä. Ei kukaan avannut. Kolmannen kerroksen luukusta katsoi heitä kuolleen miehen pää.

Mutta Enjolras ja Marius sekä seitsemän tai kahdeksan, jotka olivat kertyneet heidän ympärilleen, olivat syösseet sinne ja suojelivat heitä. Enjolras oli huutanut sotamiehille: "Älkää tulko lähemmäksi!" Ja kun eräs upseeri ei totellut tätä kieltoa, oli Enjolras ampunut hänet. Hän seisoi nyt barrikaadin pienessä sisäpihassa selkä Corinthen seinää vasten, miekka toisessa ja karbiini toisessa kädessä, pitäen auki kapakanovea, jota hän esti hyökkääjien lähenemästä. Hän huusi epätoivoisille: "Ei ole enää auki kuin yksi ovi, tämä!" Ja suojellen heitä ruumiillaan, yksin asettuen kokonaista pataljoonaa vastaan, antoi hän heidän kulkea taitsensa. Kaikki syöksivät sisään. Enjolras käytti nyt karbiiniansa kuin keppitaistelija keppiänsä, huitoi sillä ympärilleen iskien pistimet ympäriltään ja edestään syrjään ja meni sitten viimeisenä sisään. Oli hirvittävä hetki, kun sotamiehet koettivat tunkea ovesta sisään, ja kapinalliset painaa sitä kiinni. Ovi suljettiin niin kiivaasti, että kun se oli kiinni, sen ja kamanan väliin jäi siihen tarttuneen sotamiehen viisi sormea poikkileikattuina.

Marius oli jäänyt ulkopuolelle. Eräs luoti oli murskannut hänen solisluunsa; hän tunsi pyörtyvänsä ja kaatuvansa. Kun hän jo oli sulkenut silmänsä, tunsi hän voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja ennen tajuttomaksi menoa välähti Cosetten muisto vielä hänen mieleensä ja sitten ajatus:

"Minut on vangittu. Minut ammutaan."

Kun Enjolras näki, että Marius ei ollut heidän joukossaan, syntyi hänessä sama ajatus. Mutta hetki oli sellainen, jolloin itsekullakin on vain aikaa ajatella omaa kuolemaansa. Enjolras pönkitti oven rautakangilla sillä välin kuin ulkopuolella hurjasti iskettiin ovea, sotamiehet kiväärintukeilla, palosotilaat kirveillään. Hyökkääjät olivat keskittyneet tämän oven eteen. Nyt alkoi kapakan piiritys.

Sotamiehet olivat raivostuneita.

Tykistökersantin kuolema oli kuohuttanut heitä, ja mikä oli vielä tuhoisampaa, rynnistyksen edellisinä tunteina oli heidän keskuudessaan levitetty huhua, että kapinalliset silpoivat vangiksijoutuneita ja että kapakassa oli erään sotamiehen ruumis, jolta oli hakattu pää poikki. Tämmöisiä onnettomia huhuja syntyy aina kansalaissodissa, ja tämänlaatuinen väärä huhu se myöhemmin sai aikaan katastrofin Transnonain-kadulla.

Kun ovi oli pönkitetty, sanoi Enjolras:

"Myykäämme nyt henkemme kalliista!"

Sitten hän lähestyi pöytää, jonka päällä Mabeufin ja Gavrochen ruumiit makasivat. Mustan peiton alla oli kaksi suoraa ja kankeata ruumista, toinen suuri, toinen pieni, ja kummankin kasvot saattoi selvästi erottaa tämän käärinliinan kylmien poimujen alta. Ukon toinen käsi riippui alhaalla.

Enjolras kumartui ja suuteli tätä kunnianarvoisaa kättä niinkuin edellisenä iltana oli suudellut vainajan otsaa.

Ne olivat ainoat suudelmat hänen elämässään.

Kertokaamme tapaukset lyhyesti. Barrikaadi oli taistellut kuin Teeban portti; kapakka taisteli kuin talo Zaragossassa. Sellainen vastarinta on sitkeää. Ei armoa. Ei tinkimistä. Kuollaan, kun vain saadaan tappaa. Kun Suchet sanoo: "Antautukaa!" vastaa Palafox: "Kanuunasodan jälkeen alkaa puukkosota." Hucheloup'n kapakan valtauksessa ei puuttunut mitään, ei kiviä, joita ikkunasta ja katolta satoi piirittäjien päälle ja jotka raivostuttivat sotamiehiä tuottamillaan kauheilla ruhjevammoilla, ei kiväärinkuulia kellareista tai ullakoilta, ei hyökkäyksen hurjuutta eikä puolustuksen raivoa tai, kun ovi vihdoin murtui, verilöylyn villiä hirmua. Kun hyökkääjät syöksivät kapakan sisään oven sirpaleiden läpi, eivät he tavanneet siellä enää ainoatakaan taistelijaa. Rikkihakatut kiertoportaat olivat keskellä alasalin lattiaa, muutamat haavoittuneet vetivät viimeistä henkäystään, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat yläkerrassa, ja sieltä, katossa olevasta porrasreiästä alkoi hirvittävä tuli. Ammuttiin viimeiset patruunat. Kun ne oli ammuttu, kun näillä kuolemaan vihkiytyneillä sotureilla ei enää ollut kuulia eikä ruutia, otti kukin heistä käsiinsä kaksi Enjolras'n syrjään asettamaa pulloa, ja näillä haurailla nuijilla he iskivät hyökkääjiä. Pullot sisälsivät sievettä. Me kuvaamme nämä verilöylyn kamalat tapahtumat sellaisina kuin ne todella olivat. Saarrettu ottaa aseeksi, minkä saa. Kreikkalainen tuli ei häväissyt Arkimedesta, ei kiehuva piki Bayardia. Sota on hirmun työtä eikä jätä valinnan varaa.

Hyökkääjäin tuli oli hirvittävä, vaikka sitä vaikeutti se, että täytyi ampua alhaalta ylös. Katossa olevan reiän ympärillä oli pian kuolleita päitä, joista valui punaista, höyryävää verta virtanaan. Melu oli huumaava, pistävä savu teki huoneet melkein pilkkopimeiksi. Sanat eivät riitä kuvaamaan hirmua, kun se on saavuttanut tämän asteen. Ne eivät olleet enää ihmisiä, jotka kamppailivat tätä helvetillistä taistelua. Eivät jättiläisiä ja kolosseja. Kamppailu muistutti enemmän Miltonia ja Dantea kuin Homerosta. Hyökkääjät olivat demoneja, puolustajat kummituksia.

Sankaruudesta oli tullut villipeto.

23.

Paastoava Orestes ja juopunut Pylades.

Vihdoin onnistui joukon piirittäjiä, sotamiesten, kansallis- ja kunnalliskaartilaisten, melkein kaikilla kasvoissaan haavoja, joita he olivat saaneet tässä kauheassa hyökkäyksessä, veren sokaisemina, raivokkaina, hurjistuneina, toistensa olkapäillä, portaiden jäljelläolevan tyngän nojalla, kavuten seiniä myöten ja tarttuen kattoon sikin sokin tunkeutua toisen kerroksen saliin tapettuaan reiän reunalla vielä viimeiset vastarinnanyrittäjät. Salissa oli enää vain yksi mies pystyssä, Enjolras. Ilman patruunia, ilman miekkaa, kädessään vain pyssynpiippu, kun oli lyönyt perän mäsäksi hyökkääjäin päihin. Hän oli vetäytynyt salin nurkkaan biljardin taakse, ja siellä ylväänä, pää pystyssä oli hän vielä siksi pelättävä, että hyökkääjät pysyivät jonkin matkan päässä. Nyt kuului joku huutavan:

"Se on johtaja. Hän se tappoi tykkimiehen. Koska hän on asettunut tuonne, pitää hän paikasta. Seisköön siinä! Ampukaamme hänet siihen!"

"Niin, ampukaa minut", sanoi Enjolras.

Ja heittäen pois pyssynsä tyngän pani hän käsivartensa ristiin ja käänsi rintansa kuulien maalitauluksi.

Rohkea ja tyyni kuoleman kohtaaminen tekee aina syvän vaikutuksen ihmisiin. Niin pian kuin Enjolras oli pannut käsivartensa ristiin ja alistunut kuolemaan, lakkasi huikea taistelumeteli salissa ja hurja sekamelska muuttui äkkiä haudanhiljaiseksi juhlavuudeksi. Tuntui kuin aseettoman ja liikkumattoman Enjolras'n uhkaava majesteetti olisi vaientanut melskeen ja kuin tämä nuori mies, ainoa haavoittumaton, joka seisoi siinä ylväänä, verisenä, uhkeana ja välinpitämättömänä ikäänkuin häntä olisi ollut mahdoton haavoittaa, vain tyynen katseensa voimalla olisi pakottanut tuon kaamean joukon surmaamaan hänet kunniaa tehden. Hänen kauneutensa, jota tällä hetkellä enensi hänen ylpeytensä, oli häikäisevä. Ja ikäänkuin olisi häntä ollut yhtä mahdoton väsyttää kuin haavoittaa, oli hän vielä näiden neljänkolmatta tunnin hirveiden rasitusten jälkeen kukoistava kuin ruusu. Häntä ehkä tarkoitti eräs todistaja, joka sotaoikeudessa lausui: "Kapinallisten joukossa oli eräs, jota kuulin sanottavan Apolloksi." Eräs kansalliskaartilainen, joka tähtäsi Enjolras'ta, laski taas pyssynsä sanoen: "Minusta on kuin ampuisin kukkasta."

Kaksitoista miestä asettui nyt ryhmään Enjolras'ta vastapäiseen nurkkaan ja latasi kiväärinsä äänettömästi.

Sen jälkeen komensi eräs kersantti:

"Tähdätkää!"

Eräs upseeri astui väliin ja sanoi:

"Odottakaa!"

Ja kääntyen Enjolras'n puoleen lisäsi hän:

"Tahdotteko, että silmänne sidotaan?"

"En."

"Tekö tykistökersantin tapoitte?"

"Minä."

Muutamaa silmänräpäystä ennen oli Grantaire herännyt.

Grantaire oli, kuten muistettaneen, edellisestä illasta alkaen nukkunut yläkerroksen salissa istuen tuolilla pöytää vasten nojallaan. Absintin, oluen ja paloviinan inha seos oli muuttanut hänet kuolemankaltaiseen horrostilaan. Kun hänen pöytänsä oli perin pieni, joten siitä ei olisi ollut apua barrikaadiin, oli hänen annettu pitää se. Hän istui yhä samassa asennossa rinta pöytää vasten ja pää käsivartten päällä lasien, tuoppien ja pullojen ympäröimänä. Hän oli vaipunut samanlaiseen uneen kuin karhu pesässään tai iilimato, joka on imenyt itsensä täyteen. Ei mikään ollut voinut häntä herättää, ei kiväärin- eikä kanuunanpauke, eivät huoneeseen sinkoavat kuulat ja kartessit eikä taistelun muu huikea meteli. Joskus hän vastasi kuitenkin kanuunalle kuorsahtamalla. Hän näytti odottavan, että jokin luoti tulisi säästämään häneltä heräämisen vaivan. Useita ruumiita makasi hänen ympärillään, eikä ensi silmäyksellä huomannut mitään, mikä olisi erottanut hänet näistä kuoleman syvää unta nukkuvista.

Melu ei herätä juopunutta, mutta hiljaisuus herättää. Tämä omituisuus on usein todettu. Meteli Grantairen ympärillä vain enensi hänen horrostaan, uuvutti häntä vielä syvempään uneen. Mutta semmoinen melun pysähdys, joka tapahtui Enjolras'n edessä, vaikutti järkyttävästi tähän syvään uneen. Se teki saman vaikutuksen kuin täyttä nelistä kiitävien vaunujen äkkipysähdys. Nukkuvat heräävät siitä. Grantaire hypähti äkkiä ylös, ojensi käsivarsiansa, hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen, haukotteli ja käsitti kaikki.

Kun juopumus lakkaa, tuntuu kuin verho revittäisiin rikki. Näkee yhdellä kertaa ja yhdellä silmäyksellä kaikki, mikä sen takana on piillyt. Kaikki astuu äkkiä esiin, ja juopunut, joka ei tiedä mitään, mitä neljäkolmatta tunnin aikana on tapahtunut, on tuskin ehtinyt avata silmänsä, kun hän jo on kaiken perillä. Ajatukset palaavat äkillisen selkeinä, juopumuksen pimennys, jonkinlainen aivoja peittänyt sumu, haihtuu ja tekee tilaa kirkkaalle ja selvälle käsitykselle tosioloista.

Kun hän oli istunut kuukertuneena nurkassa ja ikäänkuin suojassa biljardin takana, eivät sotamiehet, joiden katseet olivat kääntyneet Enjolras'han, olleet edes huomanneet Grantaireä, ja kersantti aikoi juuri toistaa komentonsa: tähdätkää! kun he äkkiä kuulivat voimakkaan äänen vierellään huutavan:

"Eläköön tasavalta! Minä kuulun sinne."

Grantaire oli noussut seisomaan.

Mahtava kajastus koko siitä taistelusta, jonka hän oli laiminlyönyt ja johon hän ei ollut ottanut osaa, näkyi muuttuneen juomarin säteilevässä katseessa.

Hän toisti: "Eläköön tasavalta!" astui päättävin askelin salin poikki ja asettui kiväärien eteen Enjolras'n viereen.

"Lopettakaa meidät molemmat samalla kertaa", sanoi hän.

Sitten kääntyi hän Enjolras'n puoleen ja kysyi ääni hellänä:

"Sallitko?"

Enjolras puristi hymyillen hänen kättään.

Tämä hymy ei ollut vielä päättynyt, kun yhteislaukaus pamahti.

Enjolras, joka oli kahdeksan luodin lävistämä, seisoi selkä seinää vasten, ikäänkuin kuulat olisivat hänet siihen naulanneet. Vain hänen päänsä oli painunut alas.

Grantaire kaatui kuin salaman iskemänä hänen jalkoihinsa.

Hetkistä myöhemmin tuhosivat sotamiehet viimeiset kapinalliset, jotka olivat kavunneet ullakolle. He ampuivat puuristikon läpi sinne. Taisteltiin ullakkohuoneissa. Heitettiin ihmisruumiita, muutamia vielä elävinä, ulos ikkunoista. Kaksi miestä, jotka yrittivät nostaa pystyyn rikkinäistä omnibusvaunua, tappoi kaksi karbiininlaukausta, jotka tulivat ullakonikkunoista. Eräs puseropukuinen mies, pistimenhaava vatsassa, syöstiin ulos sieltä kadulle, missä hän makasi vielä koristen. Eräs sotamies ja kapinallinen kierivät yhdessä alas luisua tiilikattoa, ja kun eivät tahtoneet hellittää toisiansa, syöksyivät alas hurjassa syleilyssä. Samanlaista taistelua kellarissa. Huutoja, pamauksia, hurjaa temmellystä. Sitten seurasi hiljaisuus. Barrikaadi oli vallattu.

Sotamiehet alkoivat nyt etsiskellä lähistön taloja ajaen takaa pakolaisia.

24.

Vangittu.

Marius oli tosiaan vangittu. Hänet oli vanginnut Jean Valjean.

Se käsi, joka takaapäin oli tarttunut häneen sillä hetkellä, kun hän kaatui, ja jonka otteen hän oli tuntenut tainnoksiin mennessään, oli Jean Valjeanin.

Jean Valjean ei ollut ottanut taisteluun muuta osaa kuin että oli asettanut henkensä alttiiksi. Ellei häntä olisi ollut, ei kukaan tällä kuolinkamppailun viimeisellä vaiheella olisi ajatellut haavoittuneita. Mutta hän, joka oli läsnä kaikkialla tässä verilöylyssä kuin kaitselmus, kantoi haavoittuneet alasaliin ja sitoi heidän haavansa. Väliajoilla hän korjasi barrikaadia. Mutta muuten hän ei ampunut laukaustakaan, ei tehnyt mitään hyökkäyksen tai edes omakohtaisen puolustuksen tapaista. Hän vain oli ääneti ja auttoi. Hän ei ollut saanut naarmuakaan. Kuulat eivät näyttäneet hänestä huolivan. Jos itsemurhan ajatus oli ollut hänen mielessään tullessaan tähän hautaan, niin hän ei ollut siinä onnistunut. Mutta me emme usko hänen ajatelleen itsemurhaa, koska hän epäilemättä piti sitä synnillisenä tekona.

Jean Valjean ei taistelun paksussa savussa ollut näyttänyt näkevän Mariusta; mutta todellinen asianlaita oli se, että hän tarkkasi tätä koko ajan. Kun kiväärinlaukaus kaatoi Mariuksen maahan, syöksi Jean Valjean esiin tiikerin nopeudella, tarttui häneen kuin saaliiseen ja kantoi hänet pois.

Rynnäkön pyörrevihuri oli tällä hetkellä niin kiivaasti keskittynyt Enjolras'n ja kapakanoven ympärille, että kukaan ei huomannut Jean Valjeania, joka kantoi tainnoksissa olevaa Mariusta sylissään, meni barrikaadin myllerretyn sisustan poikki ja katosi Corinthen talon nurkan taa.

Muistettaneen, että tämä nurkka muodosti jonkinlaisen kadulle pistävän niemekkeen; se suojasi muutaman neliöjalan suuruisen alueen kuulilta ja karteisseilta ja niinikään katseilta. Niinpä on joskus tulipaloissa paikka, joka ei pala, ja myrskyisimmällä merellä jonkin niemen kainalossa tai kalliorykelmän keskessä pieni tyyni kolkka. Tällaisessa barrikaadin tyynessä pälvessä oli Éponine kuolinkamppailunsa kamppaillut.

Sinne pysähtyi Jean Valjean, laski Mariuksen maahan, nojasi selällään seinään ja katseli ympärilleen.

Asema oli kauhea.

Tällä hetkellä, ehkä parin minuutin ajan, oli tämä muurinkolkka suojana, mutta kuinka päästä tästä verilöylystä ulos? Hän muisti sitä ahdinkoa, missä hän kahdeksan vuotta sitten oli Polonceau-kadulla, ja sitä tapaa, millä hän silloin oli pelastunut; silloin se oli vaikeaa, nyt se oli mahdotonta. Hänen edessään oli tuo järkähtämätön, kuusikerroksinen talo, jossa ei näyttänyt asuvan ketään muuta kuin tuo ikkunasta kurkistava kuollut mies; oikealla puolella se matala barrikaadi, joka sulki Petite-Truanderie-kadun; sen yli olisi tosin ollut helppo kiivetä, mutta sen takana vilkkui pistinviidakko. Linjaväkeä oli väijyksissä sen barrikaadin toisella puolen. Vasemmalla oli taistelutanner. Talon nurkan takana kuolema.

Mitä oli tehtävä?

Vain lintu olisi saattanut tästä pälkähästä päästä.

Ja hänen täytyi tehdä päätöksensä heti, keksiä jokin keino, mikä hyvänsä. Muutaman askelen päässä hänestä taisteltiin; onneksi syöksyivät kaikki yhtä pistettä, kapakanovea, vastaan, mutta jos yhden ainoankin sotamiehen päähän pistäisi kiertää talon ympäri tai hyökätä sitä vastaan syrjästä, olisi kaikki mennyttä.

Jean Valjean katsoi vastapäistä taloa, katsoi vieressä olevaa barrikaadia, sitten hän loi katseensa maahan äärimmäisen hädän kiihkolla, aivan suunniltaan ja ikäänkuin olisi tahtonut silmillään porata siihen reiän.

Hänen siinä katsoessaan – mitä järjellistä mahdollisuutta, on sellaisen hengenhädän hetkenä vaikea tietää – piirtyi hänen jalkainsa eteen jotakin, ikäänkuin katseella olisi voima loihtia esiin toivottu tie. Muutaman askelen päässä, pienen, ulkopuolelta niin järkähtämättä vartioidun ja silmälläpidetyn barrikaadin juurella huomasi hän erinäisten alasvyöryneiden katukivien alla ja niiden osaksi peittämänä vaakasuoran, maan tasalla olevan rautaristikon. Tämä ristikko, joka oli tehty tukevista rautakangista, oli noin kahden neliöjalan suuruinen. Se kivireunus, joka oli sitä pitänyt kiinni, oli revitty, ja se oli nyt ikäänkuin irrallaan. Rautaristikon alla näkyi pimeä aukko, ikäänkuin savutorvi tai kaivo. Jean Valjean syöksi ristikon luo. Hänen vanha tottumuksensa pakenemistaidossa välähti taas elävänä hänen aivoissaan. Kivien syrjääntyöntäminen, ristikon avaaminen, tajuttoman Mariuksen olallenostaminen, laskeutuminen tämä taakka harteilla kyynärvartten ja polvien avulla tuohon onneksi verraten matalaan kaivoon, raskaan ristikon pudottaminen taas paikoilleen, jolloin äskeiset kivet jälleen vierähtivät sen päälle, ja tukevan jalansijan saanti kivetyllä pohjalla noin kolme metriä kadunpintaa alempana, kaikki tuo suoritettiin niinkuin houreissa, jättiläisen voimalla ja kotkan nopeudella; se ei vienyt kuin muutaman minuutin.

Jean Valjean oli yhä tainnoksissa olevan Mariuksen kanssa jonkinlaisessa maanalaisessa käytävässä.

Siellä vallitsi syvä rauha, täydellinen hiljaisuus, yön pimeys.

Samaa vaikutelmaa, jota hän muinoin tunsi, kun hän pudottautui luostarin pihalle, tunsi hän nytkin. Ainoa ero oli, että se, joka hänellä nyt oli mukanaan, ei ollut Cosette, vaan Marius.

Päänsä päällä hän kuuli nyttemmin vain sekavana sorinana kauheaa melskettä kapakasta, joka nyt vallattiin.

TOINEN KIRJA.

LEVIATANIN SISUS.

1.

Meren köyhdyttämä maa.

Pariisi heittää vuosittain viisikolmatta miljoonaa veteen. Sananmukaisesti. Kuinka ja millä tavalla? Yötä päivää. Missä tarkoituksessa? Ei missään. Minkä kautta? Sisuksensa. Mikä sen sisus on? Se on lokaviemäri.

Viisikolmatta miljoonaa on alhaisin tehdyistä arvioista.

Kauan hapuiltuaan tietää tiede nyt, että hedelmöittävin ja voimakkain lannoitusaine on ihmisen ulostus. Kiinalaiset, se on meidän häpeäksemme myönnettävä, ovat tienneet sen ennen meitä. Kiinalainen talonpoika, sanoo Eckeberg, ei mene kaupunkiin ottamatta sieltä mukaansa bambukeppinsä kummassakin päässä riippuvaa sankoa täynnä meidän inhoamaamme likaa. Kiitoksena ihmisulostuksesta on Kiinan maa vielä yhtä voimakas kuin Abrahamin aikana. Kiinan vehnä antaa jopa satakaksikymmentä jyvää. Ei mitään guanoa voida tuottavassa voimassaan verrata suuren kaupungin jätteisiin. Suuri kaupunki on suurin kaikista lannantuottajista. Jos kaupunkia käytettäisiin maan lannoittamiseen, tuottaisi se varman voiton. Jos kultamme on roskaa, niin on sitävastoin roskamme kultaa.

Mitä tehdään tällä roskakullalla? Se lakaistaan hornantuuttiin.

Lähetetään suurilla kustannuksilla kokonaisia laivueita etelänavalta noutamaan myrskylintujen ja pingviinien sontaa, mutta se laskematon rikkauden aine, joka on käsillä, heitetään mereen.

Tiedättekö, mitä ovat nuo roskaläjät katujen kulmissa, nuo saastarattaat, jotka yöllä kolisevat kaduilla, nuo kauheat likatynnyrit, nuo haisevat maanalaiset lokavirrat kivikadun alla? Ne ovat kukkiva niitty, vihanta nurmi, metsänriista, karja, suurten sonnien tyytyväinen mörinä iltaisin, tuoksuva heinä, kultainen vilja, leipä pöydällänne, lämmin veri suonissanne, terveys, ilo, elämä. Niin on säätänyt se salaperäinen luominen, joka maan päällä on muuttumista, taivaassa kirkastusta.

Pankaa se takaisin suureen sulatusmuottiin, niin se rakentaa teidän vaurautenne. Jos pelto saa elatusta, niin antaa se elatusta ihmiselle.

Te voitte vapaasti tuhlata tämän rikkauden ja lisäksi pitää minua naurettavana. Se olisi teidän tietämättömyytenne mestarinäyte.

Tilasto on laskenut, että Ranska joka vuosi tyhjentää Atlantin valtamereen jokiensa kautta puoli miljaardia. Huomatkaa, että näillä viidelläsadalla miljoonalla voitaisiin maksaa neljäsosa valtionmenoista! Mutta ihmisen viisaus on niin suuri, että hän mieluummin vapautuu näistä viidestäsadasta miljoonasta heittämällä ne lokaviemäriin. Lokaviemärien inhoittavat tyhjennykset vievät kansan mehun täällä pisaroittain, tuolla virtoina, jokiin, jotka ne kokoavat ja vuorostaan tyhjentävät valtamereen. Jokainen lokaviemäriemme oksennus maksaa meille tuhannen frangia. Siitä on kaksi seurausta: maa laihtuu ja vesi myrkyttyy. Nälkä kasvaa auranvaosta, tauti joesta.

On esim. yleisesti tunnettu asia, että Thames nykyjään myrkyttää Lontoon.

Pariisissa on viime aikoina täytynyt sijoittaa useimmat lokaviemärien suut toiselle puolelle alinta siltaa.

Kaksinkertainen putkijohtolaite, joka samalla imisi ja työntäisi, mitä helpoin rakentaa ja jommoinen jo on käytännössä useissa kunnissa Englannissa, riittäisi tuomaan vainioiden puhtaan veden kaupunkeihimme ja lähettämään kaupunkien veden vainioillemme, ja tämän yksinkertaisen laitteen avulla voisimme säilyttää viisisataa miljoonaamme, jotka nyt heitämme pois. Mutta ihmiset ajattelevat aivan toista.

Nykyinen menettelytapa vahingoittaa pyrkiessään hyödyttämään. Tarkoitus on hyvä, mutta seuraus surullinen. Luullaan puhdistettavan kaupunkia, mutta saadaan sen väestö kuihtumaan. Lokaviemäri on erehdys. Kun salaojitus, joka antaa takaisin, mitä ottaa, on kaikkialla saatu käyntiin viemärijärjestelmän, tuon vain köyhdyttävän huuhdonnan asemesta, saadaan, jos tämä yhdistetään uuden yhteiskuntatalouden opetuksiin, maan sato kymmenkertaiseksi ja kurjuuden ongelman ratkaisu paljon yksinkertaisemmaksi. Lisätkää siihen loislaitoksen lopettaminen, niin asia on ratkaistu.

Mutta siihen saakka valuu yhteinen rikkaus jokeen ja vuoto jatkuu. Vuoto on oikea sana. Eurooppa hävittää itsensä tällä tyhjentämisellä.

Ranskan numeron mainitsimme äsken. Mutta kun Pariisi käsittää viidennenkolmatta osan Ranskan koko väestöstä ja pariisilaisguano on kaikkein voimakkainta, niin on oikeastaan liian vähän, kun Pariisin osuus lasketaan vain viideksikolmatta miljoonaksi niistä viidestäsadasta miljoonasta, jotka Ranska vuosittain heittää pois. Jos nämä viisikolmatta miljoonaa käytettäisiin avustukseen ja ilon levittämiseen, tekisivät ne Pariisin loiston toista mointa suuremmaksi. Nyt sitävastoin panee kaupunki ne lokaviemäriin. Niinpä voi sanoa, että Pariisin suurin tuhlaus, sen loistavin juhla, sen kallein huvittelupaikka, sen kevytmielisin kullan kulutus, sen ylellisyys, sen prameus on sen lokaviemäri.

Tällä tavoin huonon valtiotalouden sokeudessa upotetaan kaikkien hyvinvointi virran vietäväksi meren syvyyksiin.

Taloudellisessa suhteessa voi asianlaitaa kuvata sanomalla, että Pariisi on reikäpohjainen koppa.

Pariisi, tämä mallikaupunki, tämä hyvinjärjestettyjen pääkaupunkien esikuva, josta jokainen kansa haluaa hankkia itselleen jäljennöksen, tämä ihanteen metropoli, tämä aloitteiden, herätteiden ja kokeiden kunnioitettava kotikaupunki, tämä nerojen yhtymäpaikka ja koti, tämä kaupunki, joka muodostaa kansakunnan, tämä tulevaisuuden mehiläiskeko, tämä Babylonin ja Korinton ihmeellinen kokoomus, saisi kuitenkin tässä suhteessa kiinalaisen talonpojan kohauttamaan olkapäitään.

Jäljitelkää Pariisia, niin teette itsellenne tuhoja.

Muuten on Pariisi tässä ikivanhassa ja mielettömässä tuhlauksessa itsekin vain jäljitellyt.

Nämä hämmästyttävät hulluudet eivät ole uusia; tämä ei ole mitään tuoretta tuhmuutta. Vanhat kansat menettelivät samalla tavalla kuin uudet. "Rooman lokaviemärit", sanoo Liebig, "ovat nielleet roomalaisen talonpojan vaurauden." Kun Rooman lokaviemäri oli kuihduttanut Roomaa ympäröivän maaseudun, imi Rooma kuiviin Italian, ja kun se oli heittänyt Italiankin lokaviemäriinsä, heitti se siihen Sisilian, sitten Sardinian ja sen jälkeen Afrikan. Rooman lokaviemäri nieli maailman. Tämä lokaviemäri avasi kitansa kaupungille ja maailmalle. Urbi et orbi. Ikuinen kaupunki, pohjaton lokaviemäri.

Tässä niinkuin monessa muussa suhteessa on Rooma antanut esimerkin.

Tätä esimerkkiä noudattaa Pariisi koko sillä tuhmuudella, joka on nerokkaille kaupungeille ominaista.

Tämän tuhotyön suorittamista varten on Pariisin alla toinen Pariisi, lokaviemäri Pariisi, jolla on katunsa, katuristeyksensä, aukionsa, umpikujansa, valtimonsa ja verenkiertonsa; mutta veri on likaa, joka kuitenkin muistuttaa ihmistä.

Ei pidä mairitella ketään, ei edes suurta kansaa; siellä, missä on kaikkea, on myöskin häpeällistä subliimin rinnalla; ja jos Pariisi sisältää Ateenan, valon kaupungin, Tyroon, vallan kaupungin, Spartan, hyveen kaupungin, Niniven, ihmeiden kaupungin, niin sisältää se myöskin Lutetian, lian kaupungin.

Muuten on sen lokaviemärilläkin sen mahtavuuden leima, ja Pariisin jättiläismäinen viemäri toteuttaa rakennustaidon muistomerkkien joukossa sen oudon ihanteen, jonka ihmisten keskuudessa ovat toteuttaneet sellaiset miehet kuin Machiavelli, Bacon ja Mirabeau: suurenmoisen hylättävyyden.

Jos katse voisi tunkea päälläolevan pinnan läpi, nähtäisiin maanalainen Pariisi suunnattoman tähtikorallin muotoisena. Sienessä ei ole useampia reikiä ja koloja kuin siinä ympärysmitaltaan kahden penikulman suuruisessa maamöhkäleessä, jonka päälle tämä vanha suuri kaupunki on rakennettu. Puhumattakaan katakombeista, jotka muodostavat eri ontelonsa, puhumatta kaasuputkien tiheästä verkosta, laskematta vesijohdon suunnatonta putkijärjestelmää, muodostaa lokaviemäri yksinään kummallakin rannalla jättiläismäisen pimeän verkon, labyrintin, jonka johtolankana on sen kaltevuus.

Siellä, kosteassa pimeydessä esiintyy rotta, joka tuntuu olevan Pariisin synnytyksen hedelmä.

2.

Lokaviemärin vanha historia.

Jos ajattelee Pariisin nostetuksi pois kuin kannen, niin olisi lokaviemärien verkko kummallakin jokirannalla kuin jonkinlainen suuri, jokeen ympätty haara. Oikealla rannalla olisi vyöviemäri haaranrunko, sivuviemärit pikkuhaaroja ja umpijohdot oksia.

Tämä kuva on kuitenkin vain ylimalkaisesti ja puolittain oikea, kun suora kulma, joka tämänlaatuisissa maanalaisissa haaraumissa on tavallinen, on kasvimaailmassa perin harvinainen.

Sattuvamman kuvan tästä mittausopillisesta kuviosta saa, jos kuvittelee, että näkisi tummalla pohjalla kummallisen itämaisen kirjaimiston sikin sokin, muodottomat kirjaimet toisiinsa yhdistettyinä umpimähkään, kuinka sattuu, milloin nurkistaan, milloin päistään.

Likalätäköt ja lokaviemärit olivat tärkeitä tekijöitä keskiaikana, Rooman valtakunnassa sen rappioaikana ja muinaisissa itämaissa. Missä syntyi rutto, niissä kuolivat despootit. Väestö katseli melkein uskonnollisella kunnioituksella näitä mädännyksen pesiä, kuoleman valtavia kehtoja. Benaresin syöpäläisluola on yhtä kauhistuttava kuin Babylonin leijonaluola. Tiglat-Pilesar vannoi, rabbiinikirjojen mukaan, Niniven likalätäkköjen nimessä. Münsterin lokaviemäristä antoi Johann von Leyden väärän kuunsa nousta: samoin kuin hänen itämainen vastineensa Mohanna, Khorassanin hunnutettu profeetta, antoi väärän aurinkonsa nousta Kekhschebin viemärikaivosta.

Ihmisten historia kuvastuu lokaviemärien historiassa. Gemoniae oli kertomus Roomasta. Pariisin lokaviemäri on vanhastaan ollut kauhea. Se on ollut hauta ja pakopaikka. Rikos, äly, yhteiskunnallinen protesti, omantunnonvapaus, ajatus, varkaus, kaikki, mitä ihmislait vainoavat tai ovat vainonneet, on piileksinyt tässä luolassa: nuijamiehet neljännellätoista, katurosvot viidennellätoista, hugenotit kuudennellatoista, illuminaatit seitsemännellätoista ja jalanpolttajat kahdeksannellatoista vuosisadalla. Sata vuotta sitten tuli yöllinen tikarinpisto sieltä, ja sinne hiipi vaarassa oleva pahantekijä; metsällä on luola, Pariisilla lokaviemäri. La truanderie – irtolaisten ammattikunta – tämä gallialainen picareria, piti lokaviemäriä Cour des Miracles'in haaraosastona, ja ovelina ja villeinä saapuivat sen jäsenet iltaisin Maubuéen tyhjennysholviin kuin alkooviin.

Oli aivan luonnollista, että ne, joiden päivätyön paikka oli Vide-Gousset'n umpikujassa tai Coupe-Gorge-kadulla, pitivät yömajanaan Chemin-Vertin siltaa tai Kurepoix'n likakaivoa. Vanhassa Pariisissa oli lokaviemäri kaikkinaisten tyhjennysten ja kaikkinaisten kokeiden yhtymäpaikka. Valtiotalouden kannalta se oli roskankerääjä, yhteiskuntafilosofian kannalta residuum.

Lokaviemäri on kaupungin omatunto. Kaikki tulee siellä yhteen. Siinä kamalassa paikassa on tosin pimeä, mutta ei enää mitään salaisuutta. Jokaisella asialla on todellinen tai ainakin määrätty muotonsa. Likakasa on siitä hyvä, että se ei valehtele. Vilpittömyys on paennut sinne, Basilen naamio on siellä, nähdään pahvi ja langat, joilla se sidotaan, ja sekä sisä- että ulkopuoli, ja sitä peittää rehellinen lika. Scapinin irtonenä on sen vieressä. Kaikki sivistyksen hylky putoaa lopulta tähän totuudenkuoppaan, johon määrätön yhteiskunnallinen alasluisuminen päättyy. Kaikki kertyy sinne; mutta asettuu samalla katsottavaksi. Tämä sekasotku on tunnustus. Siellä ei ole enää mikään näennäisyys tai kasvomaali mahdollista, lika riisuu yltään paitansa ja näyttäytyy ilkialastomana, siellä ovat lopussa kaikki illusionit, ei mikään ole muuta kuin mitä se on, katoavaisuuden kauhea haamu. Ainoastaan todellisuutta ja katoamista. Siellä kertoo pullonpohja juoppoudesta, siellä ilmiantaa kopansanka palvelusväen, kaalinpää, jolla oli mielipiteitä kirjallisuudesta, muuttuu siellä jälleen kaalinpääksi, suuren soun kuva ruostuu siellä rauhassa, Kaifaan yskökset yhtyvät Falstaffin oksennuksiin, pelihuoneesta tullut kultaraha sattuu naulaan, missä itsemurhaajan hirttonuoran pätkä vielä on kiinni; siellä vallitsee enemmän kuin veljellisyys, siellä vasta oikein sinutellaan. Viimeinen verho on heitetty pois. Lokaviemäri on kyynikko. Se sanoo kaikki.

Tämä lian vilpittömyys miellyttää meitä ja rauhoittaa sielua. Kun on viettänyt aikansa maan pinnalla täytymällä katsella niitä ylväitä ilmeitä, jotka valtioviisaus, vala, inhimillinen oikeus, ammattimainen rehellisyys, yhteiskunnallisen aseman säätämä siveys ja lahjomattomat tuomarit sovittavat kasvoilleen, niin on virkistävää astua lokaviemäriin ja katsella likaa, joka myöntää olevansa likaa.

3.

Bruneseau.

Pariisin lokaviemäri oli keskiaikana peittynyt tarun hämärään. Kuudennellatoista vuosisadalla yritti Henrik II toimituttaa sen tutkimista, mikä kuitenkin epäonnistui. Noin sata vuotta sitten oli, Mercier'n todistuksen mukaan, lokaviemäri jätetty oman onnensa nojaan.

Sellainen oli vanha, riitainen, päättämätön ja hapuileva Pariisi. Se oli kauan jokseenkin tuhma. Sittemmin osoitti vuosi 1789, kuinka kaupungit viisastuvat. Mutta vanhaan hyvään aikaan oli pääkaupungin pään laita huono; se ei ymmärtänyt hoitaa asioitaan henkisessä eikä aineellisessa suhteessa, ei laasta pois likaa enempää kuin väärinkäytöksiäkään. Kaikki oli esteenä, kaikesta tuli riita. Lokaviemäri esimerkiksi oli mahdoton kartoittaa. Ei onnistuttu pääsemään selvyyteen lokaviemärissä enempää kuin sovintoon kaupungissa; ylhäällä käsittämättömyyttä, alhaalla sekavuutta; kielisekaannuksen alla lokaviemärisekaannus; Baabelin lisäksi Daidaloon labyrintti.

Joskus sattui Pariisin lokaviemäri tulvimaan ikäänkuin tämä halveksittu Niilinvirta olisi suuttunut. Syntyi, inhoittavaa ajatellakin, todellisia lokaviemäritulvia. Joskus sattui tälle sivistyksen vatsalle huono ruuansulatus, kaupungin kurkussa syntyi röystätyksiä, ja Pariisi sai pahan maun suuhunsa omasta liastaan. Tällä lokaviemärin yhtäläisyydellä huonon omantunnon kanssa oli hyvätkin puolensa; se oli varoitus, joka muuten pantiin kovin pahaksi; kaupunki suuttui, että sen lika oli niin röyhkeä, eikä tahtonut antaa sen tulla takaisin. Toimittakaa se pois paremmin!

Vuoden 1802 tulva on vanhojen pariisilaisten muistoja. Saasta levisi ristinmuotoisesti Place des Victoires'ille missä Ludvig XIV:n muistopatsas seisoo; se tunki Saint-Honoré-kadulle Champs-Elyséen molemmista viemäriaukoista, Saint-Florentin-kadulle Saint-Florentinin viemäristä, Pierre-à-Poisson-kadulle la Sonnerien viemäristä, Popincourt-kadulle Chemin-Vertin viemäristä, Roquette-kadulle Lappe-kadun alla olevasta viemäristä; se täytti Champs-Elysée-kadun vesiojat viidenneljättä sentin korkeudelle; ja eteläpuolella tunki se Seine-joen varrella olevan tyhjennysholvin kautta, joka suoritti tehtävänsä nurinpäin, Mazarine-, Échaudé- ja Marais-kadulle, missä se kuljettuaan satayhdeksän metriä pysähtyi muutaman askelen päähän siitä talosta, jossa Racine oli asunut, siten seitsemännentoista vuosisadan muistojen joukossa osoittaen enemmän kunnioitusta runoilijalle kuin kuninkaalle. Suurimman korkeutensa se saavutti Saint-Pierre-kadulla, missä se oli kolme jalkaa katukiveystä korkeammalla, ja suurimman laajuutensa Saint-Sabin-kadulla, missä se peitti kahdensadankahdeksanneljättä metrin pituisen alan.

Tämän vuosisadan alussa oli Pariisin lokaviemäri vielä salaperäinen paikka. Loka ei koskaan voi olla hyvässä maineessa, mutta täällä meni sen paha maine kerrassaan kamalaksi. Pariisi tiesi epämääräisesti, että sen alla oli hirvittävä luola. Siitä puhuttiin kuin Teban kauheasta likalätäköstä, jossa rypi viidentoista jalan pituisia hirviöitä ja joka olisi voinut sopia Behemotin kylpyammeeksi. Viemärityöläisten pitkävartiset saappaat eivät koskaan uskaltaneet eräitä määrättyjä paikkoja kauemmaksi. Oltiin vielä aivan likellä sitä aikaa, jolloin roskarattaat, mistä Sainte-Foix veljeili markiisi de Créquin kanssa, yksinkertaisesti kaadettiin lokaviemäriin. Puhtaaksihuuhtelu jätettiin rankkasateen tehtäväksi, joka kuitenkin huuhtoi sinne enemmän kuin sieltä pois. Ajatus tutkia näitä pitaalitaudin pesiä ei juolahtanut edes poliisin mieleen. Kukapa olisikaan uskaltanut lähteä löytöretkille tähän saastaiseen hornankuiluun? Sehän olisi ollut hirvittävää. Vihdoin ilmoittautui kuitenkin eräs henkilö. Lokaviemäri sai Kristoffer Kolumbuksensa.

Eräänä päivänä, vuonna 1805, kun keisari oli harvinaisilla käynneillään Pariisissa, saapui sisäasiainministeri, joku Decrès eli Cretet, hallitsijan n.s. pienelle lever'lie. Caroussel-aukiolla kuultiin kaikkien suuren tasavallan ja suuren keisarikunnan loistavien sotilaiden sapelien kalinaa; Napoleonin ovella tungeksi sankareita, miehiä Reiniltä, Scheldeltä, Adigelta ja Niililtä. Joubertin, Desaix'n Marceaux'n, Hochen, Kléberin tovereita, ilmassalentäjiä Fleurusistä, krenatöörejä Mainzista, sillanrakentajia Genuasta, husaareja, joita pyramidit olivat katselleet, tykkimiehiä, jotka olivat saaneet pärskeitä Junot'n kuulasta, kyrassieereja, jotka olivat rynnäköllä valloittaneet Zuiderseessä ankkuroivan laivaston, sotilaita, joista muutamat olivat olleet Napoleonin mukana Lodin sillalla, toiset seuranneet Murat'ta Mantuan juoksuhaudoissa, toiset taas olleet Lannes'in rinnalla Montebellon murtotiellä. Koko silloinen armeija oli siellä, Tuilleriain pihalla, jonkin plutoonan edustamana, joka vartioi Napoleonia hänen levätessään; ja tämä tapahtui sinä loistavana aikana, jolloin suurella armeijalla oli Marenzo takanaan ja Austerlitz edessään.

"Sire", sanoi sisäasiainministeri Napoleonille, "minä tapasin eilen rohkeimman miehen teidän valtakunnassanne."

"Kuka on se mies?" kysyi keisari kiivaasti. "Ja mitä hän on tehnyt?"

"Hän aikoo tehdä jotakin, sire."

"Ja mitä sitten?"

"Tutkia Pariisin lokaviemärit."

Tämän miehen nimi oli Bruneseau.

4.

Tuntemattomia seikkoja.

Tutkimus suoritettiin. Se oli hirvittävä sotaretki; öinen kamppailu ruttoa ja tukehtumista vastaan. Se oli samalla kertaa löytöretki. Eräs vielä elossa oleva osanottaja tähän löytöretkeen, muuan älykäs työmies, joka silloin oli varsin nuori, kertoi vielä muutamia vuosia sitten niistä kummallisista asioista, jotka Bruneseau katsoi tarpeellisiksi sivuuttaa raportissaan poliisiprefektille hallinnolliseen tyyliin soveltumattomina. Ilmanpuhdistamistavat tarttuvista aineista olivat siihen aikaan hyvin kehittymättömät. Bruneseau oli tuskin ehtinyt ensimmäisten haaraumien ohi maanalaisessa verkossa, kun kahdeksan työmiestä kahdestakymmenestä kieltäytyi menemästä pitemmälle. Tehtävä oli monimutkainen; tutkimusta seurasi puhdistus; täytyi samalla kertaa puhdistaa ja mitata, merkitä laskuojat, laskea ristikot ja suut, tarkoin osoittaa eri haaraumat, välimatkat jakautumiskohtiin, pääviemäriin johtavat sivuviemärit, mitata kunkin osan leveys, korkeus ja kaltevuus. Päästiin eteenpäin vain perin vaivalloisesti, usein olivat tikapuut, joita myöten laskeuduttiin alas, kolme jalkaa syvällä loassa. Lyhdyt uhkasivat alituisesti sammua tukahduttavista kaasuista. Tämän tästä piti kantaa pois joku pyörtynyt työmies. Muutamin paikoin oli äkkisyvänteitä. Maa oli vajonnut, kiveys särkynyt, viemäri oli muuttunut pohjattomaksi kaivoksi, johon mies saattoi äkkiä vajota, niin että hänet vain suurella vaivalla saatiin ylösvedetyksi.

Bruneseau toimitti tutkimuksensa ylhäältä alas. Sillä paikalla, missä Grand-Hurleurin molemmat vesijohdot haarautuvat, keksi hän eräässä ulkonevassa kivessä vuosiluvun 1550; tämä kivi osoitti paikkaa, missä Philibert Delarme, jolle Henrik II oli antanut tehtäväksi maanalaisen Pariisin tutkimisen, oli keskeyttänyt työnsä. Tämä kivi oli kuudennentoista vuosisadan muistomerkki lokaviemärissä; seitsemännentoista vuosisadan työn tapasi Bruneseau Ponceau- ja Vieille-du-Temple-katujen alaisissa holveissa, jotka rakennettiin 1600 ja 1650 välillä, ja kahdeksannentoista vuosisadan työtä läntisessä osastossa, joka rakennettiin 1740. Nämä holvit, varsinkin nuorin, vuodelta 1740, olivat pahemmin halkeilleet ja rappeutuneet kuin vyöviemärin muuri, joka oli tehty vuonna 1412, samaan aikaan, jolloin Ménilmontant-puro koroitettiin Pariisin suuren lokaviemärin arvoon, mitä ylennystä voi verrata talonpojan koroitukseen kuninkaan ensimmäiseksi kamaripalvelijaksi, Gros-Jeanin muuttumiseen Lebeliksi.

Siellä täällä, varsinkin Palais-de-Justicen alla, oli lokaviemäriin sijoitettu vanhoja vankikomeroita. Eräässä näistä riippui vielä kaularauta. Ne muurattiin kaikki kiinni. Tehtiin muutamia perin kummallisiakin löytöjä. M.m. löydettiin erään Jardin des Plantes'ista vuonna 1800 kadonneen orangutangin luuranko, mikä katoaminen luultavasti oli yhteydessä pirun kuuluisan ja selittämättömän esiintymisen kanssa Bernardin-kadulla kahdeksannentoista vuosisadan viimeisenä vuonna. Piruparka oli lopulta hukkunut lokaviemäriin. Kaikkialla loassa, jota työmiehet viimein tottuivat käsittelemään ihan arkailematta, löydettiin joukko kallisarvoisia esineitä, kulta- ja hopeakoristeita, jalokiviä ja rahoja. Jos jättiläinen olisi siivilöinyt viemärin, olisi hän siiviläänsä saanut vuosisatojen rikkauksia.

Yllättävin löytö tehtiin kuitenkin suuren viemärin suulla, missä tavattiin kaistale Marat'n käärinliinaa. Se oli hienoa batistia, jonka nurkassa oli markiisikruunu ja kirjaimet Laubesp... Markiisitar Laubespine. Marat'lla oli nuoruudessaan ollut rakkaussuhde. Siihen aikaan, kun hän kuului Artois'n kreivin talonväkeen hevoslääkärinä. Tästä historiallisesti todistetusta rakkaussuhteesta ylhäisen naisen kanssa oli hänellä ollut jäljellä tämä lakana, jonka hän joko oli anastanut tai saanut muistoksi. Hänen ruumiinsa käärittiin tähän lakanaan, se kun oli ainoa hieno liinavaate, mikä hänen kotoaan tavattiin. Vanhat vaimot olivat viimeiselle matkalle käärineet tämän "kansanystävän" samaan lakanaan, jonka päällä hän oli nauttinut lemmenriemuja. Bruneseau kulki edelleen. Riepu jätettiin siihen ristikonsaranaan, mihin se oli tarttunut. Ylenkatseestako vai kunnioituksesta? Marat ansaitsi kumpaakin. Sitäpaitsi oli kohtalo siksi riittävästi painanut leimaansa siihen, että saattoi epäröidä siihen kajoamasta. Ja hautaan kuuluvat esineet pitää muutenkin jättää sille paikalle, minkä ne ovat itselleen valinneet. Joka tapauksessa oli tämä merkillinen jäännös. Markiisitar oli sen päällä maannut; Marat oli siinä maatunut; se oli kulkenut Panthéonin kautta päätyäkseen lopulta lokaviemärin rottien pariin. Tämä alkoovista tullut riepu, jonka kaikki poimut Watteau olisi aikanaan mielihyvin kuvannut, oli muuttunut Danten vakavan katseen arvoiseksi esineeksi.

Pariisin maanalaisten likaväylien tutkiminen kesti seitsemän vuotta, vuodesta 1805 vuoteen 1812. Sinä aikana suunnitteli, johti ja suoritti Bruneseau suuria töitä; vuonna 1808 hän alensi viemärin pohjaa Ponceau-kadun alla ja rakentaen kaikkialla uusia johtoja aloitti vuonna 1809 viemärin Saint-Denis-kadun alla aina Innocent-altaalle saakka; vuonna 1810 hän ulotti sen pitkin Froidmanteau-kadun ja la Salpêtrièren alustaa; vuonna 1811 Neuve-des-Petits-l'ôres-, Mail- ja Echarpe-katujen sekä Place Royalin alle; vuonna 1812 Paix- ja Chaussée-d'Antin-katujen alle. Samalla hän puhdisti koko verkon ja teki ilman niin siedettäväksi kuin mahdollista. Jo toisena vuonna oli Bruneseau ottanut vävynsä Nargaud'n apulaisekseen.

Tällä tavoin puhdisti tämän vuosisadan alussa vanha yhteiskunta alustansa ja siivosi viemärinsä. Sen verran ainakin saatiin parannusta aikaan.

5.

Nykyiset edistykset.

Nykyjään on lokaviemäri puhdas, viileä, suora, säädyllinen. Se toteuttaa melkein sen ihanteen, mitä Englannissa tarkoitetaan sanalla "respectable". Se on siistitty, harmahtavanvärinen, suoraviivainen ja voisi melkein sanoa: niin siro kuin nukke. Siellä on miltei valoisaa. Lika käyttäytyy siivosti. Ensi silmäyksellä sitä voisi pitää varsin hyvin maanalaisena käytävänä, jotka muinoin olivat niin tavallisia ja hyödyllisiä hallitsijain ja ruhtinaiden pakoretkiin, siihen vanhaan, hyvään aikaan, "jolloin kansa rakasti kuninkaitansa". Nykyinen lokaviemäri on kaunis viemäri; siellä vallitsee puhdas tyyli; klassillinen suoraviivainen aleksandriini, joka jouduttuaan karkoitetuksi runoudesta näyttää paenneen arkkitehtuuriin, tuntuu vallitsevan tämän pitkän, vaalean holvin kaikissa kivissä; jokainen viemäriputki on arkaadi; lokaviemärissä on jäljitelty Rivoli-katua. Mittausopilliset viivat ovat muuten parhaiten paikallaan suuren kaupungin likaojissa. Siellä pitää kaiken kulkea lyhyintä tietä. Lokaviemäri on nykyjään saanut virallisen leiman. Poliisiraportitkin puhuvat siitä nyttemmin kunnioittavasti. Ne sanat, joilla sitä mainitaan hallinnollisissa asiakirjoissa, ovat yleviä ja arvokkaita. Tässä maanalaisessa verkossa on tosin yhä vielä jäljellä sen ikivanha nakertaja-asujaimisto, vieläpä paljon lukuisampana kuin milloinkaan ennen. Tosin uskaltaa silloin tällöin jokin rotta, vanha veteraani, pistää päänsä ulos lokaviemärin ikkunasta katsastaakseen pariisilaisia; mutta tämäkin joukko alkaa tottua seuraelämään tyytyväisenä maanalaiseen palatsiinsa. Lokaviemärillä ei ole enää mitään jäljellä alkuperäisestä kaameudestaan. Sade, joka ennen tahrasi sitä, pesee sen nyt puhtaaksi. Ei pidä kuitenkaan siihen liiaksi luottaa. Siellä asustaa yhä myrkyllisiä kaasuja. Se on pikemmin tekopyhä kuin nuhteeton. Ei auta, mitä poliisilaitos ja terveyslautakunta tehnevätkin. Kaikista ilmanpuhdistusyrityksistä huolimatta se huokuu kuitenkin epäilyttävää hajua aivan kuin Tartuffe rippinsä jälkeen.

Mutta kun puhtaanapito joka tapauksessa osoittaa lokaviemärin arvonantoa sivistykselle, ja kun, tältä kannalta katsoen, Tartuffen omatunto on edistys Aigeiaan talliin verrattuna, niin on varmaa, se myöntäkäämme, että Pariisin lokaviemäri on parantunut.

Se on enemmän kuin edistystä; se on todellinen muutos. Muinaisen ja nykyisen lokaviemärin välillä on vallankumous. Kuka on tehnyt tämän vallankumouksen?

Mies, jonka koko maailma unohtaa, mutta jonka me tässä olemme maininneet: Bruneseau.

6.

Tulevia edistyksiä.

Pariisin lokaviemärien rakentaminen ei ole ollut vähäinen työ. Kymmenen vuosisataa on sitä rakentanut saamatta valmiiksi enempää kuin ovat voineet saada Pariisia valmiiksi. Lokaviemäri tuntee alituista vaikutusta Pariisin kasvamisesta. Se muodostaa maan alla tuhatulottimisen tumman polyypin, joka kasvaa sitä mukaa kuin sen yläpuolella oleva kaupunki. Joka kerta, kun kaupunki rakentaa uuden kadun, avaa lokaviemäri uuden haaran. Vanha monarkia ei ollut rakentanut enempää kuin 23,300 metriä lokaviemäriä; niin pitkälle oli Pariisi ehtinyt 1. tammikuuta 1806. Tämän jälkeen on työhön jälleen ryhdytty ja sitä jatkettu voimakkaasti ja menestyksellisesti. Napoleon rakensi, numerot ovat huomattavia, 4,804 metriä, Ludvig XVIII 5,709, Kaarle X 10,836, Louis-Philippe 89,020, vuoden 1848 tasavalta 23,381, ja nykyinen hallitus on rakentanut 70,500; yhteensä siis tällä hetkellä 227,550 metriä. Lähes kolmekolmatta peninkulmaa lokaviemäriä! Sellaiset ovat Pariisin suunnattomat sisälmykset. Tuntematon ja huikea rakennus.

Vuonna 1832 ei Pariisin lokaviemäri ollut läheskään, mitä se nyt on. Bruneseau oli pannut työn käyntiin, mutta koleran täytyi tulla aiheuttamaan sen laajan uudestirakentamisen, joka sittemmin on tapahtunut. Herättää varmaan kummastusta, kun sanomme, että esimerkiksi vuonna 1821 osa vyöviemäriä, jota sanottiin suureksi kanavaksi, vielä Gourdes-kadulla levitti mätänevää sisällystään paljaan taivaan alla. Vasta vuonna 1823 löysi Pariisin kaupunki taskustaan ne 266,080 frangia ja 6 sentiimiä, jotka tarvittiin tämän häpeätahran peittämiseen. Sittemmin on Pariisin sisälmykset kerrassaan uudestiluotu ja, kuten sanottu, neljännesvuosisadassa tehty kymmentä kertaa laajemmiksi.

Kolmekymmentä vuotta sitten, kapinan aikaan 5. ja 6. kesäkuuta oli lokaviemäri vielä monin paikoin melkein vanhassa kunnossaan. Monilla kaduilla, jotka nyt ovat kuperia, oli silloin vesioja keskellä. Matalimmilla paikoilla, jonne kadun tai torin vesiojat laskivat, näki usein suuria, nelikulmaisia, paksuista rautakangista tehtyjä ristikoita, jotka olivat kuluneet kiiltäviksi ihmisten jaloissa ja liukkaiksi ja vaarallisiksi ajopeleille, kun hevoset kompastuivat niihin. Virallinen tie- ja siltarakennuskieli antoi näille matalalla oleville kohdille ja ristikoille kuvaavan nimen "jalantaittajat". Vuonna 1832 näytti vielä useilla kaduilla vanha goottilainen lokaviemäri kyynillisesti kitaansa.

Pariisin lokaviemärin mitta oli vielä 1806 melkein samassa määrässä kuin toukokuussa 1663 eli 5,328 syltä. Bruneseaun jälkeen, 1. tammikuuta 1832, oli sen pituus 40,300 metriä. Vuodesta 1806 vuoteen 1831 rakennettiin vuosittain 750 metriä; sittemmin on vuosittain rakennettu kahdeksan, jopa kymmenentuhatta metriä. Kahdensadan frangin mukaan metriltä edustavat nykyisen Pariisin kolmekolmatta lokaviemäripeninkulmaa kuudenviidettä miljoonan frangin summaa.

Paitsi taloudellista edistystä, johon alussa viittasimme, liittyy vakavia, yleistä terveydentilaa koskevia ongelmia siihen suureen kysymykseen, jonka nimenä on Pariisin lokaviemäri.

Pariisi on kahden meren, vesimeren ja ilmameren, välissä. Vesimeren, joka on jokseenkin syvällä maan alla, mutta joka jo kahdesti on porauksilla tutkittu, muodostaa se viheriä hiekkakivikerros, joka on liidun ja jurakalkin välillä; tätä kerrosta voi kuvitella lautaseksi, jonka säde on kahdeksan peninkulman mittainen; joukko jokia ja puroja tippuilee siihen; juodessanne Grenelle-kaivosta otettua vettä juotte Seineä, Marnea, Yonnea, Oisea, Aisnea, Cheriä, Vienneä ja Loirea. Vesimeri on terveellinen, sillä se tulee ensin taivaasta ja sitten maasta; ilmameri on epäterveellinen, sillä se tulee lokaviemäristä. Kaikki tämän myrkkyhöyryt sekaantuvat siihen ilmaan, jota hengitetään kaupungissa; siitä tämän paha haju. Lantakasan yllä oleva ilma on tieteen todistuksen mukaan puhtaampaa kuin Pariisin ilma. Tulevaisuudessa tullaan edistyksen avulla, kun mekanismit on saatu täydellisemmiksi ja valistus suuremmaksi, käyttämään vesimerta ilmameren puhdistamiseen, toisin sanoen lokaviemärin huuhtomiseen. Lukija tietää, mitä me tarkoitamme tällä huuhtelulla; lian palauttamista maalle, lannan palauttamista vainioille. Tämä yksinkertainen menettely tuottaa koko yhteiskunnalle kurjuuden vähentämistä ja terveyden lisäämistä. Nykyhetkellä ulottuu Pariisin tautien huounta aina seitsemäntoista peninkulman päähän Louvresta, jos otetaan se tämän ruttopyörän navaksi.

Voisi sanoa, että lokaviemäri on kymmenen vuosisataa ollut Pariisin sairautena. Lokaviemäri on kaupungin veressä oleva vamma. Kansanvaisto ei siitä koskaan ole erehtynyt. Viemärityöläisen ammatti oli muinoin melkein yhtä vaarallinen ja kansan inhoama kuin mestauskuskin ammatti, joka niin kauan oli inhottu ja jätetty teloittajan tehtäväksi. Vaadittiin hyvää maksua, jotta muurari saatiin laskeutumaan näihin haiseviin käytäviin; kaivonkaivajan tikapuut epäröivät painautumasta sinne; sananlaskuna oli: mene yhtä hyvin hautaan kuin lokaviemäriin; ja kaikkinaisia kaameita kertomuksia oli liikkeellä tästä pelätystä maanalaisesta likaholvista, jossa oli merkkejä kaikista mullistuksista, vedenpaisumuksen simpukoista Marat'n käärinliinaan saakka.

KOLMAS KIRJA.

LIKAA, MUTTA ELÄMÄÄ.

1.

Lokaviemäri ja sen yllätykset.

Jean Valjean oli Pariisin lokaviemärissä.

Pariisilla on vielä yksi yhtäläisyys meren kanssa: niinkuin valtamereen voi sinnekin sukeltaa ja kadota.

Vaihdos oli tavaton. Keskellä kaupunkia oli Jean Valjean jättänyt kaupungin, ja yhdessä silmänräpäyksessä, yhtä pian kuin nostaa kantta ja taas laskee sen alas, oli hän selvästä päivänvalosta tullut täydelliseen pimeyteen, keskipäivästä keskiyöhön, melusta äänettömyyteen, kanuunain jyskeestä haudan hiljaisuuteen ja vielä paljon ihmeellisemmän käänteen kautta kuin Polonceau-kadulla, suurimmasta vaarasta täydelliseen turvallisuuteen.

Se oli äkillinen putoaminen kellariin, katoaminen Pariisin salalokeroon. Pääsy tuolta kadulta, missä kuolema oli kaikkialla, tulemalla tähän hautaan, joka merkitsi elämää, oli ihmeellistä. Hän seisoi muutaman sekunnin kuin huumaantuneena, kuunnellen, ihmeissään. Pelastuksen salaluukku oli äkkiä auennut hänen eteensä. Taivaan hyvyys oli tavallaan viekkaasti vanginnut hänet. Ihannoitavia kaitselmuksen ansoja!

Haavoittunut ei liikahtanut, eikä Jean Valjean tiennyt, oliko hän tuonut mukanaan tähän hautaan elävän vai kuolleen.

Hänen ensimmäinen aistimuksensa oli sokeus. Äkkiä hän ei enää nähnyt mitään. Hänestä tuntui hetken myöskin kuin hän olisi tullut kuuroksi. Hän ei kuullut enää mitään. Hirmuinen murhamyrsky, joka raivosi muutaman jalan päässä hänen päänsä yläpuolella, ulottui hänen korvaansa sen paksun maakerroksen vuoksi, joka erotti hänet siitä, vain kumeasti ja epämääräisesti kuin jokin jyty syvällä alhaalla. Hän tunsi jalkainsa alla tukevan maan, siinä kaikki, mutta se riitti. Hän oikaisi toista käsivarttaan, sitten toista, kosketti muuria kummallakin puolella ja huomasi siis käytävän kapeaksi; hänen jalkansa liukahti, ja hän havaitsi, että kivipermanto oli märkä. Hän tunnusteli varovasti jalallaan peläten joutuvansa johonkin kuoppaan, kaivoon, kuiluun; tällöin totesi hän kivipermannon ulottuvan kauemmaksi. Haiseva tuulahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei enää ollut sokea. Vähän valoa tuli siitä aukosta, josta hän oli lipunut alas, ja hänen silmänsä olivat jo tottuneet tähän koloon. Hän alkoi erottaa yhtä ja toista. Se kuoppa, johon hän oli kaivautunut, oli muurattu kiinni hänen takanaan. Se oli siis umpikuja. Hänen edessään oli toinen muuri, pimeyden. Aukosta lankeava valo lakkasi kymmenkunnan askelen päässä siitä paikasta, jossa Jean Valjean oli, ja valaisi himmeästi muutaman metrin lokaviemärin kosteaa seinää. Sen takana vallitsi synkkä pimeys; siihen sukeltaminen tuntui ilkeältä ja oli kuin joutuisi sen nielaistavaksi. Siihen pimeyteen saattoi kuitenkin sukeltaa, ja sen täytyi tapahtua. Vieläpä vikkelästi. Jean Valjean ajatteli, että sotamiehet saattoivat samoin kuin hänkin huomata ristikon kivien alla, ja kaikki riippui siitä sattumasta. He saattaisivat laskeutua tähän kaivoon sitä tutkimaan. Ei ollut minuuttiakaan menetettävänä. Hän oli laskenut Mariuksen maahan, mutta nosti hänet selkäänsä ja lähti liikkeelle. Päättävästi astui hän pimeyteen.

Itse asiassa oli pelastus epätietoisempi kuin Jean Valjean luuli. Heidän vastassaan oli toisenlaisia, mutta silti ehkä yhtä suuria vaaroja. Taistelun salamoiden jälkeen tuli myrkyllisten kaasujen ja ansojen luola; kaaoksen jälkeen lokaviemäri. Jean Valjean oli vain joutunut yhdestä helvetistä toiseen.

Kun hän oli kulkenut viisikymmentä askelta, täytyi hänen pysähtyä. Hänen edessään oli pulma. Käytävästä haarautui toinen käytävä. Oli valittavana kaksi tietä. Kummanko hän valitsisi? Kääntyisikö oikealle vai vasemmalle? Mistä hän tietäisi oikean tien tässä pimeässä labyrintissä? Tässä sokkelossa on vain yksi johtolanka, kuten jo olemme maininneet, sen kaltevuus. Kaltevuutta seuraten tullaan joelle.

Sen älysi Jean Valjean heti.

Hän laski olevansa Hallien viemärissä, ja jos kääntyisi vasemmalle ja seuraisi kaltevuutta, tulevansa noin neljännestunnin kuluttua jollekin viemärinsuulle Seinen rannalla Pont-au-Changsin ja Pont-Neufin välillä, toisin sanoen joutuvansa keskellä päivää Pariisin vilkasliikkeisimmälle paikalle. Ehkä hän joutuisi tulemaan ulos jostakin viemärinaukosta jossakin kadunkulmassa. Kuinka ohikulkijat hämmästyisivätkään nähdessään kaksi veristä miestä nousevan maasta aivan edessään! Poliisi rientäisi paikalle, lähin vartiosto tarttuisi aseisiin. He joutuisivat kiinni, ennenkuin olisivat kunnollisesti päässeet ulos. Silloin oli parempi syventyä labyrinttiin, sukeltaa tuohon pimeyteen ja jättää tulos salliman huomaan.

Hän lähti siis kulkemaan kaltevuutta ylöspäin oikealle.

Kun hän oli kääntynyt nurkan ohi, katosi aukosta kajastava himmeä valo; pimeys asettui hänen eteensä kuin esirippu, ja hän tuli taas sokeaksi. Siitä huolimatta hän kulki edelleen ja niin nopeasti kuin saattoi. Mariuksen käsivarret olivat hänen kaulansa ympärillä ja jalat riippuivat hänen takanaan. Hän piti toisella kädellään kiinni Mariuksen käsivarsista ja tunnusteli toisella seinää. Mariuksen poski kosketti hänen poskeaan ja tarttui siihen kiinni, se kun oli yltäänsä veressä. Jean Valjean tunsi lämpimän virran valuvan päälleen ja tunkeutuvan vaatteittensa läpi; tämä virta oli Mariuksen verta. Kostea lämpö korvassa, jota haavoittuneen suu koski, osoitti kuitenkin, että Marius hengitti ja siis vielä eli. Se käytävä, jota Jean Valjean nyt kulki, oli leveämpi kuin edellinen. Sitä oli kuitenkin hankalampi kulkea. Edellisen päivän sade ei vielä ollut valunut pois ja muodosti keskelle pienen puron, joten hänen täytyi painautua ihan kiinni seinään, jottei joutuisi kulkemaan jalat vedessä. Näin hän meni eteenpäin pilkkopimeässä.

Vähitellen, joko senvuoksi, että kaukaiset luukut lähettivät hiukan häämöittävää valoa tähän pimeyteen, tai senvuoksi, että hänen silmänsä tottuivat pimeään, hän sai jälleen heikon näkövoiman, ja hän alkoi hämärästi hahmoitella seinää, jota hän kosketti, ja holvia, jonka alla kulki. Silmäterä laajenee pimeässä ja löytää siitä lopulta valoa, niinkuin sielu avartuu onnettomuudessa ja lopulta löytää siitä Jumalan.

Suunnan määrääminen oli vaikeaa.

Jean Valjean erehtyi aluksi. Hän luuli olevansa Saint-Denis-kadun alla, mutta niin ei ollut asia. Jos Jean Valjean olisi tuntenut oloja, olisi hän vain seinää koskettamalla pian huomannut, ettei hän voinut olla Saint-Denis-kadun alla olevassa viemärissä. Vanhan neljäkäskiven, vanhan, lokaviemärissäkin ylvään ja kuninkaallisen arkkitehtuurin asemesta hän olisi tuntenut nykyajan halvemman, porvarillisen rakennustavan; mutta hän ei sitä tiennyt.

Äkkiä kohtasi häntä yllätys. Vaikka hän oli yhä kulkenut suoraan, huomasi hän odottamatta, ettei tie kulkenutkaan enää ylöspäin. Sen sijaan, että vesi tähän saakka oli tullut varpaille, tuli se nyt kantapäille. Viemäri kallistui siis alaspäin. Minkävuoksi? Tulisiko hän äkkiä Seinen rannalle? Se vaara oli suuri, mutta takaisin kääntymisen vaara vielä suurempi. Hän jatkoi siis kulkuaan.

Hän ei kuitenkaan ollut menossa Seineä kohti. Se selkämä, jonka Pariisin maa muodostaa oikealla rannalla, laskeutuu yhtäältä Seineen ja toisaalta suureen viemäriin päin. Hän oli tullut tälle selkämälle. Hän kulki vyöviemäriä kohti; hän oli siis oikealla tiellä. Mutta sitä hän ei tiennyt.

Joka kerta tullessaan haarauman kohdalle hän tunnusteli nurkkia, ja jos niiden välinen aukko oli kapeampi kuin se käytävä, missä hän oli, ei hän mennyt sinne, vaan pysyi urallaan, koska hän aivan oikein arveli, että jokainen ahtaampi tie johtaisi johonkin umpikujaan ja siis veisi häntä kauemmaksi päämaalista s.o. uloskäytävästä.

Hän oli kulkenut arvionsa mukaan noin puoli tuntia eikä vielä ollut ajatellutkaan levähtää; hän oli vain vaihtanut kättä, millä piti Mariusta kiinni.

Äkkiä hän näki edessään varjonsa. Se kuvastui heikkoa, tuskin huomattavaa, punertavaa valoa vasten, joka himmeästi punasi maata hänen jaloissaan ja holvia hänen päänsä päällä ja joka molemmilla puolin liikkui pitkin käytävän limaisia seinämiä. Hämmästyneenä hän kääntyi katsomaan taakseen.

Hänen takanaan, siinä osassa käytävää, josta hän juuri oli tullut, vaikka hänen mielestään mittaamattoman kaukana, näkyi paksun pimeyden läpi säteilevä, eräänlaatuinen kauhea tähti, joka näytti katsovan häntä.

Se oli poliisin kaamea tähti, joka oli tarkastamassa lokaviemäriä.

Tämän tähden takana liikkui kahdeksan tai kymmenen tummaa, suoraa, hämärää, kauheaa hahmoa.

2.

Selitys.

Kapinapäivänä, kuudentena kesäkuuta oli määrätty etsiskelyn toimeenpano lokaviemärissä. Pelättiin useiden tappiolle joutuneiden kapinallisten paenneen, ja prefekti Gisquet'n oli määrä tutkia maanalainen Pariisi sillävälin kuin kenraali Bugeaud puhdisti maanpäällisen kaupungin, mikä kaksinainen toimi vaati esivallan puolelta niinikään kaksinaista strategiaa, jota maan päällä edusti armeija ja maan alla poliisi. Kolme osastoa poliisimiehistöä ja viemärityöläisiä samosi läpi Pariisin maanalaisen tieverkon, yksi oikealla, toinen vasemmalla rannalla, kolmas la Citén alla.

Poliisimiehistö oli varustettu pyssyillä, lyijypampuilla, miekoilla ja tikareilla.

Se valo, joka tällä hetkellä suuntautui suoraan Jean Valjeania kohti, tuli oikealla rannalla kiertelevän partion lyhdystä.

Tämä partio oli juuri tarkastanut sen mutkikkaan sivujohdon ja ne kolme umpikujaa, jotka ovat Cadran-kadun alla. Sillä välin kuin se oli lyhtyineen näissä umpikujissa, oli Jean Valjean matkallaan tullut sivujohdon kohdalle, mutta huomannut sen kapeammaksi eikä senvuoksi ollut mennyt sinne, vaan jatkanut matkaansa pääkäytävää pitkin. Kun poliisimiehistö tuli ulos Cadran-sivujohdosta, oli se ollut kuulevinaan askeleita vyöviemärin suunnalta. Ne olivat todella Jean Valjeanin askeleita. Partion päällikkö oli nostanut lyhtyänsä ja miehistö alkanut pimeässä tähystellä sille suunnalle, mistä ääni oli kuulunut.

Tämä oli Jean Valjeanille hirvittävä hetki.

Mutta vaikka hän näki lyhdyn hyvin, näki lyhty onneksi hänet huonosti; lyhty oli valo ja hän oli varjo. Hän oli hyvin kaukana ja suli yhteen paikan pimeyden kanssa. Hän painautui seinään kiinni ja pysähtyi.

Hän ei muuten ollut selvillä, mikä hänen takanaan liikkui. Unen ja ravinnon puute ja mielen järkytykset olivat saattaneet hänetkin melkein horrostilaan. Hän näki jotakin loimuavaa ja sen ympärillä kummituksentapaisia haamuja. Mitä se oli? Sitä hän ei käsittänyt.

Kun Jean Valjean oli pysähtynyt, oli askelten ääni lakannut.

Partion miehistö kuunteli, mutta ei kuullut mitään, katseli, mutta ei nähnyt mitään. Miehet alkoivat neuvotella.

Jean Valjean näki näiden kummitushaamujen muodostavan jonkinlaisen piirin. Niiden verikoiranpäät lähenivät toisiaan ja kuiskailivat keskenään.

Näiden yhteiskunnan talonkoirien neuvottelun tuloksena oli, että he olivat erehtyneet, että mitään askelten ääntä ei ollut kuulunut, että siellä ei ollut ketään, että oli tarpeetonta mennä vyöviemäriin, että se olisi vain ajanhukkaa, mutta että oli riennettävä Saint-Merryhin päin, sillä jos vielä oli jotakin tekemistä ja räyhääjiä – "bousingot" piiloutunut lokaviemäriin, olivat ne sillä suunnalla.

Silloin tällöin panevat puolueet niin sanoaksemme uudet anturat vanhoihin haukkumasanoihinsa. Vuonna 1832 oli sana "bousingot" yhdyssiteenä jakobiinin, jonka kengänpohjat jo olivat kuluneet, ja demagogin välillä, joka sana vielä silloin oli harvinainen, mutta sittemmin on tehnyt niin hyvää palvelusta.

Päällikkö määräsi mentäväksi vasemmalle, Seineen päin. Jos heidän päähänsä olisi pälkähtänyt jakautua kahteen osastoon ja lähteä kahdelle suunnalle, olisi Jean Valjean joutunut kiinni. Tämä riippui hiuskarvasta. Arvattavasti kielsivät prefektuurin ohjeet, mahdollisen taistelun pelosta suuremman kapinallisjoukkueen kanssa, partiota jakautumasta. Partio lähti siis jälleen liikkeelle, jättäen Jean Valjeanin taakseen. Kaiken tämän huomasi Jean Valjean äkkiä toiselle suunnalle käännetyn lyhdyn pimenemisestä.

Ennen poistumistaan laukaisi päällikkö, poliisi-omaatuntoaan rauhoittaakseen, kiväärinsä sille suunnalle, joka jätettiin, siis Jean Valjeania kohti. Pamahdus, jota moninkertainen kaiku toisteli, vyöryi maanalaisissa onkaloissa kuin kurina jättisuolistossa. Kappale rappausta, joka putosi vesikouruun ja pärskäytti vettä muutaman askelen päässä Jean Valjeanista, osoitti hänelle, että luoti oli sattunut holviin hänen päänsä yläpuolella.

Hitaiden askelten kaikua kuului hetken aikaa yhä heiketen sitä mukaa kuin askelet kaikkosivat; valon heijastus häilähteli muodostaen holviin punervan kaaren, joka vähitellen himmeni ja vihdoin katosi; hiljaisuus kävi jälleen syväksi, pimeys täydelliseksi, sokeus ja kuurous saivat taas vallan, ja Jean Valjean, joka ei vielä uskaltanut liikahtaa, seisoi kauan seinän nojassa kuunnellen korva herkkänä ja katsellen silmät suurina poistuvaa kummituspartiota.

3.

Takaa ajettu mies.

Sen ajan poliisille täytyy antaa se tunnustus, että se vaikeimmissakin valtiollisissa tiloissa järkähtämättä täytti velvollisuutensa yleisen turvallisuuden valvomiseksi. Kapina ei sen silmissä ollut mikään syy jättää pahantekijöitä valtoimiksi ja lyödä laimin yhteiskuntaa senvuoksi, että hallitus oli vaarassa. Säännölliset tehtävät hoidettiin täsmällisesti satunnaisten ohella eivätkä ne näistä häiriintyneet. Keskellä alkanutta epätietoista poliittista tapahtumaa, kesken mahdollisen vallankumouksen painetta piti poliisimies silmällä varasta antamatta kapinan ja barrikaadin häiritä itseään.

Juuri tällaista tapahtui kesäkuun kuudennen päivän illalla Seinen oikean rannan rinteellä lähellä Invalid-siltaa.

Tällä rinteellä kulki kaksi miestä jonkin välimatkan päässä toisistaan, mutta ilmeisesti pitäen toisiaan silmällä ja toisen koettaessa karttaa toista. Edellä kulkija koetti pidentää, perässä tulija lyhentää välimatkaa.

Se oli kuin shakkipeliä, jota pelattiin pitkän matkan päästä ja hitaasti. Kumpikaan ei tuntunut pitävän kiirettä; molemmat toimivat vitkaan, ikäänkuin kumpikin olisi pelännyt hätiköidessään edistävänsä vastapelaajaansa.

Olisi voinut sanoa, että metsästäjä seurasi otusta tahtomatta näyttää tekevänsä sitä tarkoituksellisesti. Otus oli varovainen ja pysytteli loitolla.

Miehet olivat kuin ajettu näätä ja ajava vesikoira. Edellinen oli hintelän ja heiverän näköinen, jälkimmäinen kookas ja ankarannäköinen mies, jonka kynsiin ei näyttänyt olevan hyvä joutua.

Edellinen, joka tunsi olevansa heikompi, karttoi jälkimmäistä, mutta teki sen suorastaan raivokkaalla tavalla. Jos joku olisi saattanut tarkata häntä lähemmin, olisi hänen silmissään lukenut paon kaamean vihan ja kaiken sen uhkamielisyyden, jota pelko synnyttää.

Rantarinne oli autio; ei näkynyt ketään kävelijää, eipä edes laivuria tai jätkää niissä proomuissa, joita siellä täällä oli laitureissa.

Jos vastapäiseltä rannalta olisi katsellut näitä miehiä, olisi edellä kulkijan huomannut repaleiseksi olioksi, joka levottomana värisi rikkinäisessä puserossaan, jäljessä tulija säällinen, virallinen henkilö, jonka univormu oli huolellisesti napitettu kaulaan saakka.

Lukija tuntisi kenties molemmat nämä miehet, jos näkisi heidät likeltä.

Mikä oli jälkimmäisen tarkoituksena?

Luultavasti ehjemmän puvun hankkiminen edelliselle.

Kun valtion pukema mies ajaa takaa repaleista miestä, on hänen tarkoituksenaan tehdä tästäkin valtion pukema mies. Ainoa ero on kysymys väristä. Sininen puku on kunniaksi, punainen verraten epämiellyttävä.

Yhteiskunnan pohjakerroksellakin on purppuransa.

Arvattavasti halusi edellinen karttaa jotakin tämäntapaista epämieluisuutta ja purppuraa.

Kun toinen antoi hänen kulkea edellä eikä vielä ottanut häntä kiinni, tapahtui se luultavasti siinä toivossa, että hän saisi nähdä miehen menevän johonkin tärkeään kokouspaikkaan ja johonkin seuraan, josta voisi tulla hyvä apaja.

Tämän arvelun tekee varmaksi se, että kun napitettu mies näki tyhjät vuokravaunut ajavan rantatiellä, viittasi hän kuskille. Ajaja ymmärsi tarkoituksen, käsitti selvästi, kenen kanssa oli tekemisissä, käänsi hevosensa ja alkoi käymäjalkaa pysytellä miesten lähettyvillä. Tätä ei kuitenkaan edellä kulkeva epäilyttävä mies huomannut.

Miehet lähestyivät nyt rantatieltä joelle johtavaa ajotietä, jota myöten Passystä tulevat ajurit siihen aikaan ajoivat hevosiaan juottamaan. Sitä tietä myöten olisi päässyt Champs-Élyséehen, missä on runsaasti puita, mutta myöskin runsaasti poliisimiehiä. Takaa ajajansa suureksi hämmästykseksi ei ajettu poikennutkaan juottopaikalle johtavalle ajotielle, vaan kulki pitkin rantarinnettä edelleen. Hänen tilansa kävi siitä suorastaan vaikeaksi.

Mitä hänellä oli mielessä, ellei hän aikonut hypätä jokeen?

Nyt ei ollut mitään mahdollisuutta palata rantatielle; ei ollut polkua ei portaita; ja oltiin aivan lähellä sitä mutkaa, minkä Seine muodostaa Jena-siltaa vastaan ja missä rantatöyry yhä kapenee, päättyy aivan kaitaan kielekkeeseen ja sukeltaa veteen. Siellä hänen oikealla puolellaan olisi kohtisuora seinämä, vasemmalla ja edessään joki ja takanaan oikeudenpalvelija.

Tosin esti rantatöyryn päätä näkymästä kuuden tai seitsemän jalan korkuinen soraläjä, joka oli siihen jäänyt jonkin revityn rakennuksen jäljiltä. Mutta toivoiko tuo mies voivansa piiloutua soraläjän taa, jonka ympäri vain tarvitsi kiertää? Se olisi lapsellista. Niin ajattelemattomia eivät sentään varkaat ole.

Soraläjä muodosti töyrylle kummun, joka ulottui aina rantatien muuriin saakka. Takaa-ajettu mies tuli tämän kummun luo ja kiersi sen, joten toinen ei enää saattanut häntä nähdä.

Kun ajaja ei enää nähnyt ajettavaa, ei tämäkään saattanut nähdä häntä; niinpä hän ei enää peitellyt aikomustaan, vaan riensi nopeasti eteenpäin. Muutamassa sekunnissa hän oli soraläjän luona ja kiersi niinikään sen toiselle puolelle. Siellä pysähtyi hän aivan ällistyneenä. Hänen takaa ajamaansa miestä ei ollut siellä.

Puseromies oli piminnyt.

Rantatöyryä oli soraläjästä tuskin kolmeakymmentä askelta, minkä jälkeen se päättyi veteen, joka huuhtoi rantatien vallia.

Pakolainen ei olisi voinut heittäytyä Seineen tai kiivetä rantatielle ilman, että ajaja olisi sen nähnyt. Mihin hän sitten oli joutunut?

Napitettu mies meni aina töyryn päähän saakka ja pysähtyi siihen miettimään, kädet kouristuksentapaisesti nyrkissä ja silmät tähyävinä. Äkkiä hän löi otsaansa. Hän oli sillä kohdalla, missä maa loppui ja vesi alkoi, huomannut leveän, matalan ristikon, jossa oli suuri lukko ja kolme tukevaa saranaa. Tämä ristikko, eräänlainen rantatien alle johtava portti, oli yhtä paljon jokeen kuin rantatöyryyn päin. Sen alta valui tummahko puro. Tämä puro laski Seineen.

Ristikon paksujen ruosteisten kankien takaa näkyi pimeä holvikäytävä.

Mies pani käsivartensa ristiin ja loi ristikkoon moittivan katseen.

Kun tämä katse ei ollut riittävä, koetti hän työntää ristikkoa auki. Hän ryskytti sitä, mutta ristikko ei hievahtanut. Se oli tietenkin juuri avattu, vaikka hän ei ollut kuullut sitä, kumma kyllä, kun se oli niin ruosteinen. Ja varmaa oli, että se oli sitten taas pantu lukkoon. Se osoitti, että se henkilö, jolle tämä ovi äsken oli saranoillaan kääntynyt, ei ollut käyttänyt tiirikkaa, vaan avainta.

Tämä juolahtikin heti miehen mieleen, ja hän huudahti harmistuneena:

"Tämä menee jo pitkälle! Hallituksen omalla avaimella!"

Mutta heti sen jälkeen rauhoittui hän taas ja ilmaisi kokonaisen ajatusmaailman ivanvivahteisilla yksitavuisilla sanoilla:

"Oo, oo, oo, oo!"

Tämän sanottuaan ja toivoen joko saavansa nähdä miehen tulevan takaisin tai toisia menevän sisään hän asettui soraläjän taa vartioimaan peltokanakoiran tapaan kärsivällisen raivokkaana.

Ajuri, joka kaikessa menetteli miehen liikkeiden mukaisesti, oli puolestaan pysähtynyt hänen kohdalleen lähelle rantatienvallia. Hän aavisti luultavasti pitkää odotusta ja pani hevostensa turpaan kostean kaurapussin, jonka pariisilaiset niin hyvin tuntevat, joiden suhteen sivumennen sanoen hallitukset joskus menettelevät samalla tavalla. Ne harvat henkilöt, jotka kulkivat Jena-sillalla, käänsivät ennen poistumistaan päätänsä katsellakseen noita molempia liikkumattomia ilmiöitä maisemassa, miestä töyryllä ja vuokravaunuja rantatiellä.

4.

Hänkin kantaa ristiänsä.

Jean Valjean oli jälleen alkanut vaelluksensa eikä ollut enää pysähtynyt.

Tämä kulku kävi yhä hankalammaksi. Näiden holvien korkeus vaihtelee; keskimääräinen korkeus on noin viisi jalkaa kuusi tuumaa ja on tehty keskikokoisen miehenmitan mukaan. Jean Valjeanin oli pakko kulkea kumarassa, ettei Mariuksen pää sattuisi kattoon. Hänen täytyi yhtä mittaa kumartua ja taas oikaista itseään ja tunnustella suuntaa seinästä. Seinien kosteus ja permannon limaisuus olivat huonoja tukikohtia sekä kädelle että jalalle. Aukkoja, joista tuli valoa, oli vain perin pitkien välimatkojen päässä, ja valo oli niin himmeää, että auringonvalo tuntui kuunvalolta; kaikki muu oli sumeaa, myrkyllisiä kaasuja, pilkkopimeää. Jean Valjean tunsi sekä nälkää että janoa, varsinkin janoa, mutta lokaviemäri on niinkuin merikin paikka, jossa on yllinkyllin vettä, mutta ei kuitenkaan mitään juotavaa. Hänen voimansa, joka, kuten tiedämme, oli tavattoman suuri ja tuskin lainkaan iän heikentämä, alkoi kuitenkin nyt pettää. Hän tunsi väsymystä, ja voimien väheneminen enensi taakan painoa. Marius, joka ehkä oli kuollut, painoi niinkuin eloton ainakin. Jean Valjean kantoi häntä niin, että rintaa ei puristanut ja hän voi hengittää niin vapaasti kuin mahdollista. Hän tunsi rottia vilisevän jalkainsa välissä. Yksi näistä puri häntä pelästyksissään. Joskus tuli kuitenkin viemäriaukkojen ristikoista tuulahdus raikasta ilmaa, joka virkisti häntä.

Kello saattoi olla noin kolme iltapäivällä, kun hän tuli vyöviemäriin.

Ensin hän kummastui tätä äkillistä avartumista. Hän oli nyt käytävässä, jonka molempiin seinämiin hän ei yht'aikaa ulottunut käsillään, ja holvin alla, johon hänen päänsä ei sattunut. Suuri viemäri onkin kahdeksan jalkaa leveä ja seitsemän korkea.

Sillä paikalla, missä Montmartren viemäri yhtyy suureen viemäriin, muodostaa kaksi muuta maanalaista holvia, Provence-kadun alla oleva ja teurastamon viemäri, tienristeyksen. Näiden neljän tien välillä olisi moni mies epäröinyt. Jean Valjean valitsi leveimmän, s.o. vyöviemärin. Mutta siinä nousi taas kysymys: oliko mentävä ylös- vaiko alaspäin? Hän otti huomioon, että asema vaati nopeutta ja että hänen nyt, tuli mitä tuli, täytyi pyrkiä pääsemään Seine-joelle. Toisin sanoen mennä alaspäin. Hän kääntyi siis vasemmalle.

Siinä hän teki viisaasti. Sillä jos hän olisi kääntynyt ylöspäin, olisi hän tuhannen ponnistuksen jälkeen, näännyksissä ja pilkkopimeässä tullut umpikujaan. Hän olisi silloin ollut mennyttä miestä.

Mutta hänen vaistonsa auttoi häntä hyvin. Ainoa mahdollinen pelastus oli todellakin alaspäin meneminen.

Kun hän oli tullut kappaleen matkaa ohi erään sivuhaaran, joka luultavasti oli Madeleine-viemäri, pysähtyi hän. Hän oli perin väsynyt. Jokseenkin suuresta aukosta, arvatenkin Anjou-kadun luukusta, tuli sisään melkein kirkasta valoa. Jean Valjean laski Mariuksen viemärin seinää pitkin kulkevalle kapealle pyälteelle niin varovasti kuin veli olisi tehnyt haavoittuneelle veljelleen. Mariuksen veriset kasvot näyttivät luukusta tulevassa valossa kuin haudassa makaavilta. Hänen silmänsä olivat kiinni, hiukset olivat liimautuneet ohimoihin kuin siveltimet, joissa on kuivunutta punaista väriä, kädet riippuivat hervottomina alhaalla, hänen jäsenensä olivat kylmät, ja suupielissä oli hyytynyttä verta. Kaulaliinansolmuun oli muodostunut suuri veripahka, paita oli tarttunut kiinni haavoihin, ja nutun kangas hankasi ammottavia naarmuja lihassa. Jean Valjean väisti sormenpäillään vaatteita syrjään ja pani kätensä hänen rinnalleen; sydän tykytti vielä. Sitten hän repi rikki oman paitansa, sitoi haavat mikäli osasi ja tyrehdytti verenjuoksun, kumartui senjälkeen Mariuksen ylle, joka yhä oli tainnoksissa ja tuskin hengitti, ja katsoi häntä kasvoillaan sanomattoman vihan ilme.

Pannessaan Mariuksen vaatteita kiinni hän oli tämän taskuista löytänyt kaksi esinettä, leivän, jonka Marius oli unohtanut sinne edellisestä illasta, ja muistikirjan. Leivän hän söi ja muistikirjan avasi. Ensimmäisellä lehdellä hän näki Mariuksen kirjoittamat rivit. Lukija muistanee ne:

"Minun nimeni on Marius Pontmercy. Ruumiini viedään äidinisäni, herra Gillenormandin luo, Filles-du-Calvaire-katu n:o 6, Marais'ssa."

Jean Valjean luki luukun valossa nämä rivit ja seisoi hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena toistaen puoliääneen: Filles-du-Calvaire-katu n:o 6, herra Gillenormand. Sitten hän pani muistikirjan takaisin Mariuksen taskuun.

Hän oli nyt syönyt ja voimistunut. Hän otti sen vuoksi Mariuksen taas selkäänsä, asetti hänen päänsä huolellisesti oikeata olkapäätään vasten ja alkoi jälleen vaeltaa viemäriä alaspäin.

Sitä Pariisin katujen nimistä laadittua soihtua, jolla me olemme lukijalle valaisseet Jean Valjeanin maanalaista vaellusta, ei hänellä ollut käytettävänään. Ei mikään sanonut hänelle, missä osassa kaupunkia hän oli tai minkä matkan hän oli kulkenut. Ainoastaan silloin tällöin tiellään tapaamien valopilkkujen enenevästä kalpeudesta hän saattoi päättää, että päivä oli hämärtymässä; ja kun vaunujen lakkaamaton jyrinä hänen päänsä päällä oli tullut yhä katkonaisemmaksi ja sitten melkein lakannut, päätti hän siitä, ettei hän enää ollut Pariisin keskiosissa, vaan läheni jotakin yksinäisempää seutua, ulkobulevardeja tai ulommaisia rantateitä. Missä on vähemmän taloja ja vähemmän katuja, siellä on lokaviemärissäkin harvemmassa luukkuja. Pimeys kävi yhä suuremmaksi. Siitä huolimatta hän kulki uskollisesti eteenpäin.

Tämä pimeys muuttui äkkiä hirvittäväksi.

5.

Hiedassa niinkuin naisissakin on eräänlainen hienous petollista.

Hän tunsi kulkevansa vedessä eikä hänen jalkainsa alla enää ollut kivipermantoa, vaan mutaa.

Sattuu eräillä kohdin Bretagnen tai Skotlannin rannikolla, että henkilö, joka luoteen aikana kävelee hiedalla, jokseenkin kaukana rannasta, äkkiä huomaa, että hänen on muutamia minuutteja jo ollut raskasta astua. Maa hänen jalkainsa alla on kuin pikeä; anturat tarttuvat siihen kiinni; se ei ole enää hietaa, vaan liimaa. Hieta on aivan kuivaa, mutta joka askelella täyttyy jalanjälki heti vedellä. Silmä ei huomaa mitään muutosta; määrätön ranta on tuolla tasaisena ja tyynenä, koko hietakenttä on samannäköistä, ei mikään erota tukevaa maata pettävästä. Mies jatkaa matkaansa, kulkee eteenpäin pyrkien rantaa kohti. Hän ei ole levoton. Miksi olisikaan? Ainoa on, että tuntuu kuin hänen jalkansa kävisivät joka askelella raskaammiksi. Äkkiä vajottaa maa. Jalka painuu siihen pari kolme tuumaa. Hän ei varmaankaan ole oikealla tiellä; hän pysähtyy ottaakseen selon, missä hän on. Äkkiä hän tulee katsoneeksi jalkojansa. Ne ovat kadonneet. Hieta peittää ne. Hän vetää jalkansa ylös sannasta ja kääntyy menemään takaisin, mutta vaipuu vielä syvemmälle. Hieta ulottuu nyt nilkkoihin; hän tempautuu irti ja heittäytyy vasemmalle; hieta ulottuu nyt puolisääreen, hän heittäytyy oikealle; hieta ulottuu polviin saakka. Silloin hän käsittää sanomattomaksi kauhukseen joutuneensa hyllysannalle ja että hänen allaan on se hirvittävä välielementti, jossa ihminen ei voi kävellä eikä kala uida. Hän heittää pois taakkansa, jos hänellä sellaista on, hän keventää itseänsä kuin laiva merihädässä; mutta se on jo liian myöhäistä, santa nousee jo polvien yläpuolelle.

Hän huutaa, hän huiskuttaa hattuaan tai nenäliinaansa, hieta vetää häntä yhä syvemmälle. Jos ranta on autio, jos kiinteä maa on kaukana, jos hietasärkkä on huonossa maineessa ja ellei seudulla satu olemaan sankareita, niin kaikki on ohi, hänet on tuomittu hiedan nieltäväksi. Hänet on tuomittu siihen vitkalliseen, kauhistuttavaan, ehdottomaan, auttamattomaan hautautumiseen, jota ei voi hidastuttaa eikä edistää, joka kestää tuntikausia, joka ei koskaan lopu, joka tarttuu ihmiseen hänen seistessään täysin vapaana ja terveenä, joka vetää jaloista, joka jokaisesta irtipääsy-yrityksestä, jokaisesta huudosta vetää vain hiukan syvemmälle, joka tuntuu vielä kiinteämmällä otteella rankaisevan vastustamista, joka antaa ihmisen hitaasti painua maan sisään, jättäen hänelle hyvää aikaa katsella näköpiiriä, puita, vihantia vainioita, rannan kylistä nousevaa savua, merellä keinuvien alusten purjeita, lentäviä ja laulavia lintuja, aurinkoa, taivasta. Tämä vajoaminen on hauta, joka muuttuu mereksi ja nousee maan syvyyksistä kaapatakseen hänet elävältä. Jokainen minuutti on järkähtämätön haudankaivaja. Onneton koettaa asettua istualleen, heittäytyä pitkälleen, ryömiä; kaikki nämä liikkeet hautaavat häntä; hän oikaisee itsensä ja vaipuu alemmaksi; hän tuntee tulevansa nielaistuksi; hän huutaa, rukoilee, huutaa pilviin, vääntää epätoivoisena käsiänsä. Nyt hän on hiedassa vatsaa myöten; nyt nousee hieta rintaan saakka, hän on enää vain rintakuva. Hän nostaa käsiänsä, päästää hurjia valitushuutoja, pusertaa kyntensä hietaan, koettaa pysytellä ylhäällä tämän pölyn varassa, nojaa siihen kyynärpäillään nostaakseen itseänsä ylös tästä pehmeästä taikinasta, nyyhkyttää; hieta nousee. Nyt se on ehtinyt olkapäihin, nyt se nousee kaulaan; nyt on näkyvissä vain pää. Suu avautuu huutoon, hieta täyttää sen; äänettömyys. Silmät katsovat vielä, hieta sulkee ne; pimeys. Senjälkeen peittyy otsakin; hiukset värähtävät vielä hiedan yllä; käsi ojentuu ylös, ponnistaa hietaa vastaan, liikkuu, huitoo ja katoaa. Kauhea ihmisen elävältä hautaus!

Joskus vaipuu näin ratsastaja hevosineen, joskus ajomies rattaineen; kaikki katoaa hietaan. Se on haaksirikko ilman vettä. Se on ihmisen uppoaminen maahan. Valtameren läpitunkema maa muuttuu ansaksi. Se näyttää lakeudelta, mutta avautuu kuin aalto. Niin pettävä saattaa syvyys olla.

Tällaiset hirveät tapahtumat, jotka aina ovat mahdollisia jollakin merenrannalla, olivat kolmekymmentä vuotta sitten mahdollisia Pariisin lokaviemärissä.

Ennen niitä suurenmoisia töitä, jotka pantiin alulle 1833, sattui Pariisin maanalaisessa tieverkossa äkillisiä maanvajoamisia.

Vesi valui alla oleviin maakerrostumiin, jotka olivat tavallista löyhempiä; alusta, joko kivinen, kuten viemärin vanhoissa osissa, tai betonin päälle hydraulisesta kalkista tehty, kuten uusissa, vaipui, kun ei sillä enää ollut tukea. Se katkesi ja upposi silloin joltakin osaltaan. Tämmöisen halkeaman ja ammottavan likakaivon nimenä oli ammattimiesten kielellä fontis. Mitä on sitten "fontis"? Se on merenrantain hyllysantaa, äkkiä tavattu maan alla, lokaviemärissä. Veden läpiliuottama maa on ikäänkuin sulamistilassa; se ei ole maata eikä vettä. Syvyys on joskus hyvinkin suuri. Ei mikään voi olla kauheampaa kuin sellaiseen paikkaan joutuminen. Jos vesi on vallan päällä, niin on kuolema pikainen, vain äkillinen nielaisu; jos sitä vastoin maa on voiton puolella, niin on kuolema hidas, vitkallinen vajoaminen.

Mikä sanomaton kauhu on tällainen kuolema! Kuolema lieventää joskus kauheuttansa määrätyllä hirvittävällä arvokkuudella. Roviolla, haaksirikossa voi olla suuri; liekissä niinkuin kuohuissakin on ylväs ryhti mahdollinen; niissä kirkastuu samalla, kun niihin uppoaa. Toisin täällä. Kuolema on täällä saastainen. On nöyryyttävää joutua heittämään henkensä täällä. Viimeiset silmän näkemät ovat yököttäviä. Lika on samaa kuin häpeä. Se on jotakin pikkumaista, rumaa, häväisevää. Kuolla viinisammioon kuten Clarence, se voi käydä laatuun; mutta likasammioon, kuten Escoubleau, se on inhoittavaa.

Kaikkialla muualla on hauta kaamea, täällä se on iljettävä.

Lokasammioiden syvyys niinkuin niiden pituuskin ja sisällyksen kiinteys vaihteli allaolevan maakerroksen laadun mukaan. Joskus oli sellainen repeämä kolme tai neljä jalkaa syvä, joskus kahdeksan tai kymmenen; välistä ei tavattu pohjaa laisinkaan. Lieju oli yhdellä kertaa melkein kiinteä, toisella melkein juoksevaa.

Niiden syntymiseen oli monta syytä: maaperän löyhyys, jokin vajoaminen jossakin ihmisen ulottumaa syvemmällä, kesän ankarat sadekuurot, talven lakkaamaton vihmasade. Joskus painoivat hietaiselle perustalle rakennetut talot maanalaista holvia, niin että nämä vääntyivät tai halkesi perusta niiden painosta. Silloin huomattiin vika joskus ylläolevan kadun halkeamista, ja kun vaurio näin tuli näkyviin, voitiin heti ryhtyä vikaa korjaamaan. Mutta usein ei sisäisestä vauriosta näkynyt mitään ulkonaista merkkiä. Jos viemärityöläiset silloin varokeinoihin ryhtymättä menivät luhistuneeseen viemäriin, saattoivat he sinne kuolla. Vanhat muistiinpanot mainitsevat monta työmiestä, jotka tällä tavoin ovat hukkuneet näihin likahautoihin.

Sama kohtalo oli nuorella ja miellyttävällä varakreivi Escoubleaulla, jonka äsken mainitsimme. Hän oli muuan sankari Leridan piirityksen ajoilta, jolloin käytiin rynnäkköön silkkisukissa ja viulunsoittajat edellä. Escoubleau, joka eräänä yönä oli yllätetty serkkunsa, herttuatar de Sourdis'n luota, upposi tällaiseen liejukkoon Beautreillis-lokaviemärissä, jonne hän oli pujahtanut herttuaa pakoon. Kun rouva de Sourdis'lle kerrottiin tapaus, pyysi hän hajupulloansa ja unohti itkemästä hengittääkseen hajusuolaa. Tällaisissa tapauksissa ei edes rakkaus kestä; lokaviemäri sammuttaa sen. Hero kieltäytyisi pesemästä Leandroon ruumista; Tisbe pitäisi nenäänsä Pyramoon edessä ja sanoisi: "Hyi!"

6.

Lokaviemärin liejusuo.

Jean Valjean oli tämmöisen liejusuon edessä.

Tämänlaatuisia vajoamisia sattui siihen aikaan sangen usein Champs-Élyséen alla olevassa maakerroksessa, joka tavattoman löyhän laatunsa vuoksi oli erittäin hankalaa hydraulisille töille ja huonoa säilyttämään maanalaisia rakennuksia. Kun vuonna 1836 Saint-Honorén esikaupungin alla oleva vanha kiviviemäri, jossa tällä hetkellä Jean Valjean oli, purettiin uudestaanrakentamista varten, oli se löyhä hieta, joka muodostaa Champs-Élyséen alaisen maakerroksen aina Seine-jokeen saakka, sellaisena esteenä, että työ kesti lähes kuusi kuukautta eikä ollut ainoastaan vaikeaa, vaan vaarallistakin.

Se lokaviemärin liejusuo, jonka Jean Valjean tapasi, oli aiheutunut edellisen päivän rankkasateesta. Eräs lenkopaikka kivipermannossa, jota alla oleva hieta huonosti tuki, oli kerännyt sadevettä. Kun vesi oli valunut läpi, oli vajoaminen alkanut. Sijoiltaan siirtynyt alusta oli vajonnut liejuun. Kuinka syvälle? Mahdotonta sanoa. Pimeys oli siellä läpitunkemattomampi kuin missään muualla. Se oli liejusuo yön luolassa.

Jean Valjean tunsi, että kivialusta katosi hänen altaan. Hän astui tähän liejuun. Se oli vettä pinnalta, mutaa pohjalta. Hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin. Oli mahdotonta enää kääntyä. Marius oli kuolevana ja Jean Valjean näännyksissä. Mihinkäpä hän muuallekaan olisi mennyt? Jean Valjean kulki siis eteenpäin. Muuten ei mutainen paikka alussa tuntunut erin syvältä. Mutta mitä kauemmaksi hän kulki, sitä syvemmälle vajosivat hänen jalkansa. Muta ulottui pian puolisääreen, vesi yli polvien. Hän kulki edelleen pitäen molemmin käsivarsin Mariusta niin korkealla kuin saattoi. Muta nousi nyt polvitaipeeseen ja vesi vyötäisiin saakka. Nyt oli jo mahdotonta kääntyä. Hän vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tämä lieju, joka oli kyllin kiinteää kannattaakseen yhden miehen, ei ilmeisestikään voinut kantaa kahta. Marius ja Jean Valjean olisivat muutoin saattaneet siitä pelastua kumpikin erikseen. Jean Valjean jatkoi kuitenkin kulkemistaan, kantaen kuolevaa, joka ehkä jo oli kuollut.

Vesi ulottui nyt häntä kainaloihin; hän oli vähällä menettää tasapainonsa; vain töin tuskin saattoi hän liikkua siinä syvässä liejussa, jossa hän oli. Sen paksuus, joka oli tuki, oli samalla este. Hän piti Mariusta yhä päänsä päällä ja pääsi uskomattomasti ponnistellen eteenpäin, mutta vajosi yhä syvemmälle. Nyt hänellä oli veden yläpuolella vain pää ja molemmat käsivartensa, jotka pitivät Mariusta koholla. Vanhoissa, vedenpaisumusta kuvaavissa tauluissa nähdään äiti, joka tekee samalla tavoin lapselleen.

Hän vajosi vielä syvemmälle; hän taivutti kasvonsa taaksepäin välttääkseen vettä ja voidakseen hengittää. Jos olisi saattanut nähdä hänet tässä pimeässä, olisi luullut näkevänsä kasvonaamion uivan mustan veden pinnalla. Hän näki epäselvästi yllään Mariuksen retkottavan pään ja sinikalpeat kasvot; hän teki epätoivoisen ponnistuksen ja sai jalkansa eteenpäin; se sattui johonkin kiinteään, johonkin tukikohtaan. Olikin viimeinen hetki.

Hän suoristi ryhtiään ja väännälti ja tempoi itseään jonkinlaisella raivolla ylös liejusta, jotta sai jalansijaa tällä tukikohdalla. Se teki häneen saman vaikutuksen kuin ensimmäinen astuin portaissa, jotka johtavat elämään.

Tämä tukikohta, jonka hän viime hetkessä tapasi mudassa, oli notkelman toisen pään kaltevuuden alku. Kiveys ei ollut katkennut, vaan ainoastaan taipunut veden alla kuin lauta. Hyvin rakennetut kiveykset ovat niin lujia, että saattavat tällä tavoin taipua. Tämä kaistale alustaa, joka kyllä oli osaksi vajonnut veden alle, mutta pysynyt koossa, oli todellakin kalteva tie, ja sille tielle pääseminen oli pelastus. Jean Valjean nousi ylös tätä kaltevaa pintaa ja oli pian notkon toisella puolella.

Kun hän pääsi ylös vedestä, sattui hän erästä kiveä vasten ja lusahti polvilleen. Hän katsoi, että asia oli niinkuin pitikin ja jäi hetkeksi tähän asentoon, sielu syventyneenä emme tiedä mihin keskusteluun Jumalan kanssa.

Senjälkeen hän nousi taas ylös, värisevänä, viluisena, kumarassa kantamansa kuolevan taakan alla, ja liejua valuvana, mutta sielu täynnä ihmeellistä valoa.

7.

Joskus joudutaan karille maihin päästessä.

Vielä kerran hän aloitti vaelluksensa.

Mutta vaikka hän ei menettänyt henkeänsä lokalietteeseen, näytti sinne kuitenkin jääneen hänen voimansa. Tämä äärimmäinen ponnistus oli näännyttänyt hänet. Hänen väsymyksensä oli nyt niin suuri, että hänen joka kolmannen tai neljännen askelen päästä oli pakko hengähtää ja nojautua seinää vasten. Kerran hänen täytyi istahtaa seinämää pitkin kulkevalle pyälteelle muuttaakseen Mariuksen asentoa, ja hän luuli jo jäävänsä siihen. Mutta vaikka hänen voimansa olivat lopussa, ei hänen tarmonsa ollut herpautunut. Hän nousi jälleen.

Hän kulki epätoivoisesti, miltei ripeästi, ja oli kävellyt noin sata askelta nostamatta päätään, melkein hengittämättä, ja pukkasi sitten äkkiä seinää vasten. Hän oli tullut erääseen viemärin käänteeseen, ja kun oli kulkenut pää kumarassa, oli puskenut muuriin. Hän nosti päätään, ja maanalaisen käytävän toisessa päässä, kaukana, hyvin kaukana huomasi hän valonhäivettä. Tällä kertaa se ei ollut peloittavaa valoa; se oli hyvää, valkoista valoa. Se oli päivän valoa.

Jean Valjean näki uloskäytävän.

Tuomittu sielu, joka äkkiä keskellä helvetinhehkua näkisi ulospääsyn gehennasta, tuntisi, mitä Jean Valjean nyt tunsi. Hän lentäisi palaneiden siipiensä tyngillä kiitävää vauhtia säteilevää porttia kohti. Jean Valjean ei tuntenut enää mitään väsymystä, ei tuntenut enää Mariuksen painoa, hän sai teräsjousteiset polvet, hän juoksi pikemmin kuin käveli. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin näkyi aukko. Sen muodosti holvikaari, matalampi kuin pääholvi, joka vähitellen aleni, ja kapeampi kuin käytävä, joka kapeni sitä mukaa kuin holvi aleni. Tunneli päättyi sisällä kuin suppilo; vahingollinen kaventuminen, joka jäljitteli vankilanportteja, mutta niin sopiva kuin lieneekin vankiloihin, oli sopimaton lokaviemäriin, ja onkin sittemmin muutettu.

Jean Valjean tuli ulkotien kohdalle.

Siihen hän pysähtyi.

Siinä oli tosin ulospääsy, mutta sen kautta ei kuitenkaan päässyt ulos.

Holvinsuu oli suljettu lujalla ristikkoportilla, ja tämä ristikkoportti, joka kaikesta päättäen harvoin kääntyi ruostuneilla saranoillaan, oli kiinnitetty kivikehykseensä valtavalla lukolla, joka oli punainen ruosteesta ja suuren tiilikiven kokoinen. Lukko oli niitä linnalukkoja, joita vanha Pariisi niin mielellään ja niin usein käytti.

Toisella puolella ristikkoporttia oli raikas ilma, joki, päivä, kapea rantatöyry, joka kuitenkin oli kyllin leveä kävellä, rantatiet, Pariisi, tuo kurimus, johon on niin helppo piiloutua, laaja näköpiiri, vapaus. Oikealla, alaspäin jokea katsellen, näki Jena-sillan, vasemmalla, ylöspäin jokea, Invalidsillan; paikka olisi ollut otollinen odottaa pimeän tuloa ja paeta. Se oli yksinäisimpiä paikkoja Pariisissa, vastapäätä Gros-Caillouta oleva rantatörmä.

Kello saattoi olla noin puoli yhdeksän illalla. Alkoi hämärtää.

Jean Valjean asetti Mariuksen seinän viereen permannon kuivalle puolelle, meni sitten ristikkoportin luo ja tarttui sen lankoihin molemmin käsin; hän ryskytti niitä voimainsa takaa, mutta ihan tehottomasti. Ristikkoportti ei hievahtanut. Jean Valjean tunnusteli tankoa toisensa jälkeen toivoen jonkin niistä olevan niin höllässä, että sen saisi irti ja siitä vääntöraudan, millä voisi murtaa joko muun ristikon tai lukon. Mutta yksikään ristikkorauta ei liikahtanut. Tiikerin hampaat eivät ole tukevammin hammaskoloissaan kiinni. Ei siis ollut murtorautaa eikä mitään sentapaista muutakaan saatavissa. Este oli voittamaton. Ei ollut mitään keinoa avata porttia.

Tähänkö hänen elämänsä päättyisi? Mitä oli hänen tehtävä? Mitä hänestä tuleva? Olisiko hänen käännyttävä takaisin? Olisiko hänen uudelleen aloitettava se kauhea vaellus, jonka hän juuri oli suorittanut? Hänellä ei ollut voimaa siihen. Ja sitäpaitsi, kuinkapa hän pääsisi uudelleen sen liejunotkon läpi, josta hän vain ihmeen avulla oli päässyt ylös? Ja eikö hänen ollut pelättävä poliisipartiota, jota hän varmaankaan ei voisi toista kertaa väistää? Ja mihin hän sitten menisi? Mihin suuntaan lähtisi? Vaikkapa hän päätyisikin jonkin toisen uloskäytävän kohdalle, olisi varmaan sekin rautaoven tai ristikon sulkema. Kaikki aukot oli epäilemättä tällä tavoin suljettu. Sattuma oli irroittanut sen ristikon, josta hän oli tullut sisään, mutta ilmeisesti olivat kaikki muut kiinni. Hänen oli onnistunut paeta vain vankilaan.

Kaikki oli ohi. Kaikki, mitä Jean Valjean oli tehnyt, oli hyödytöntä. Hän oli uhrannut viimeiset voimansa vain epäonnistuakseen.

He molemmat olivat kuoleman kaameassa verkossa, ja Jean Valjean tunsi jo sen mustien lankojen värinän esiin syöksevän hirvittävän lukin jalkojen alla.

Hän kääntyi selin ristikkoporttiin ja pikemmin lusahti kuin istahti kivipermannolle yhä vain liikkumattoman Mariuksen viereen, ja hänen päänsä vaipui polvien väliin. Ulospääsy oli mahdoton! Tämä oli viimeinen tuskanpisara.

Ketä hän ajatteli tässä mielensä äärimmäisessä masennustilassa? Ei itseänsä eikä Mariusta. Hän ajatteli Cosettea.

8.

Reväisty nutunriekale.

Keskellä tätä masennusta laskeutuu käsi hänen olkapäälleen ja ääni sanoi hiljaa hänelle:

"Puolet mieheen!"

Oliko täällä joku toinenkin? Ei mikään muistuta unennäköä niinkuin epätoivo; Jean Valjean luuli uneksivansa. Hän ei ollut kuullut askelia. Oliko se mahdollista? Hän loi katseensa ylös.

Hänen edessään seisoi eräs mies.

Miehellä oli puseropuku, hän oli avojaloin ja piti kenkiään vasemmassa kädessään; hän oli ilmeisesti riisunut ne voidakseen tulla ihan Jean Valjeanin luo tämän kuulematta.

Jean Valjean ei epäröinyt hetkeäkään. Niin odottamaton kuin kohtaus olikin, tunsi hän kuitenkin miehen. Tämä mies oli Thénardier.

Vaikka niin sanoaksemme säikytettynä horroksestaan, sai Jean Valjean kuitenkin heti täyden mielenmalttinsa, tottunut kun oli yllätyksiin ja äkillisiin iskuihin, joihin heti oli vastattava. Muuten hänen asemansa ei saattanut tulla enää huonommaksi, määrätyn onnettomuuden astetta ei voi enää suurentaa, eikä edes Thénardier saattanut tehdä tätä yötä synkemmäksi.

Syntyi jännittyneen odotuksen hetki.

Nostaen oikean kätensä otsan tasalle varjostimeksi hän rypisti kulmakarvojansa ja siristi silmiään, mikä yhdessä huulten yhteenpuristumisen kanssa osoittaa ovelaa tarkkaavaisuutta miehessä, joka koettaa tuntea toista. Se ei hänelle onnistunut. Jean Valjean istui, kuten äsken sanoimme, selkä päivää vasten, ja oli muuten niin muuttunut, niin lian ja veren peittämä, että häntä olisi ollut vaikea tuntea selvässä päivänvalossakin. Thénardier sitävastoin, jonka kasvoja valaisi ristikkoaukon valo, vaikkapa hämäräkin, pisti heti Jean Valjeanin silmään. Tämä aseman erilaisuus riitti antamaan Jean Valjeanille jonkin verran etua siinä salaperäisessä kaksintaistelussa, joka oli alkava näiden molempain tilanteiden ja miesten välillä. Kaksintaistelu tapahtui tuntemattoman Jean Valjeanin ja tunnetun Thénardier'n välillä.

Jean Valjean huomasi heti, että Thénardier ei häntä tuntenut.

He katselivat toisiaan hetkisen tässä puolipimeässä, ikäänkuin olisivat mittailleet toisiansa. Thénardier keskeytti äänettömyyden ensiksi.

"Miten aiot menetellä ulospäästäksesi?" kysyi hän.

Jean Valjean ei vastannut.

Thénardier jatkoi:

"Porttia on mahdoton saada auki tiirikalla. Sinun täytyy kuitenkin päästä ulos."

"Se on totta", sanoi Jean Valjean.

"No niin, puolet mieheen."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Sinä olet tappanut tuon miehen; se on sinun työsi. Minulla taas on avain."

Thénardier viittasi Mariusta. Sitten hän jatkoi:

"Minä en tunne sinua, mutta suostun auttamaan. Sinä olet varmaan ystäviä."

Jean Valjean alkoi ymmärtää. Thénardier piti häntä murhamiehenä.

Thénardier jatkoi:

"Kuule nyt, toveri. Sinä et ole tappanut tuota miestä katsomatta, mitä hänellä oli taskuissaan. Anna minulle puolet, niin minä avaan sinulle portin."

Näin sanoen hän näytti suurta avainta, joka hänellä oli repaleisen puseronsa taskussa, ja lisäsi:

"Tahdotko nähdä, miltä avain vapauteen näyttää? Tässä näet."

Jean Valjean typertyi siinä määrin, että ei ollut uskoa silmiänsä. Siinähän oli kaitselmus kauhean näköisenä, hyvä enkeli, joka nousi maasta Thénardier'n hahmossa.

Thénardier pisti kätensä suureen taskuun, joka oli piilossa hänen puseronsa alla, otti sieltä nuoraa ja ojensi sen Jean Valjeanille.

"Kas tässä", sanoi hän, "minä annan sinulle tämän köyden kaupan päälle."

"Mitä minä sillä köydellä?"

"Tarvitset sinä kivenkin, mutta sen löydät ulkoa. Siellä on soraläjä."

"Mitä minä kivellä?"

"Pöllö, kun sinun täytyy nakata raato jokeen, niin tarvitset köyttä ja kiven, muutenhan se ui pinnalla."

Jean Valjean otti köyden. Ei ole ketään, joka ei joskus vaistomaisesti ottaisi vastaan, mitä hänelle ojennetaan.

Thénardier napsautti sormiaan, ikäänkuin äkkiä olisi saanut mielijohteen.

"Mutta kuule, toveri, kuinka sinä pääsit sen liejunotkon läpi? Minä en uskaltanut yrittää. Puhhuh, etpä sinä haise juuri hyvältä."

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi hän:

"Minä teen sinulle tässä kysymyksiä, mutta oikeassa olet, kun et niihin vastaa. Sinä harjoittelet sitä ilkeätä neljännestuntia varten tutkintotuomarin edessä. Eikä tule puhuneeksi liian lujaa, kun ei puhu lainkaan. Samapa se, mutta erehdyt, jos luulet, etten tiedä, kuka olet ja mitä tahdot, vaikka en näe kasvojasi enkä tunne nimeäsi. Vanha juttu. Olet tullut kopistaneeksi tuota herraa hiukan liika lujaa, ja nyt tahtoisit pistää hänet jonnekin. Siihen tarvitset jokea, tuota suurta tuhmuuksien piiloa. Minä autan sinut pulasta. Hyvän miehen auttaminen hädässä on minulle mielityötä."

Samalla kuin hän selitti hyväksyvänsä Jean Valjeanin vaiteliaisuuden, koetti hän kuitenkin ilmeisesti saada tätä puhumaan. Hän kyhnäsi toista olkapäähän koettaakseen nähdä hänen kasvonsa ja huudahti ylittämättä kuitenkaan sitä äänentasoa, jolla oli pysytellyt:

"Siitä liejunotkosta puhuen, niin olethan suorastaan aasi. Mikset nakannut miestä siihen?"

Jean Valjean oli yhä vaiti.

Thénardier työnsi rääsyä, joka hänellä oli kaulahuivina, kurkunpäähän saakka, mikä liike osoittaa vakavan miehen tärkeyttä, ja lisäsi sitten:

"No, itse asiassa olet ehkä menetellyt viisaasti. Kun työmiehet huomenna tulevat reikää tukkimaan, olisivat he varmaan löytäneet sinne unohtuneen pariisilaisen, ja voitaisiin askel askelelta, pala palalta seurata jälkiä aina sinuun asti. Joku on kulkenut lokaviemärissä. Kuka? Mistä hän on tullut ulos? Onko nähty hänen tulevan ulos? Poliisi on hyvin kekseliäs. Lokaviemäri on kavaltaja ja antaa ilmi ihmisen. Sellainen löytö on harvinaisuus, se herättää huomiota; harvat ihmiset käyttävät lokaviemäriä asioissaan, jotavastoin joki kuuluu kaikille. Joki on oikea hauta. Kuukauden kuluttua tarttuu mies verkkoihin Saint-Cloud'n luona. No, entäpä se? Vanha raato! Kuka miehen otti hengiltä? Pariisi. Eikä oikeus edes tiedustele asiaa. Sinä olet tosiaan menetellyt viisaasti."

Mitä puheliaammaksi Thénardier kävi, sitä vaiteliaampi oli Jean Valjean. Thénardier kyhnäsi häntä uudelleen olkapäähän.

"No", sanoi hän, "tehkäämme kaupat. Jakakaamme. Minä olen näyttänyt sinulle avaimen, näytä sinä minulle rahasi."

Thénardier oli karski, arka, viekas, hiukan uhkaava, mutta samalla ystävällinen.

Tässä oli jotakin merkillistä; Thénardier'n käytös ei ollut luonnollista; hän ei näyttänyt ihan huolettomalta; vaikka hän koetti olla luonteva, puhui hän kuitenkin matalalla äänellä; vähän väliä hän pani sormen suulleen ja kuiskasi: "Hiljaa!" Oli vaikea arvata, minkä vuoksi. Täällähän ei ollut muita kuin he molemmat. Jean Valjean arveli, että lähettyvillä piileksi muita roistoja ja ettei Thénardier halunnut jakaa saalista heidän kanssaan.

Thénardier sanoi taas:

"Tehkäämme asia valmiiksi. Paljonko tuolla junkkarilla oli?"

Jean Valjean kopeloi taskujaan.

Tavallisesti oli hänellä aina rahaa mukanaan, senhän muistamme. Mutta tällä kertaa, kun hän edellisenä iltana pukeutui kansalliskaartilaisunivormuunsa, oli hän surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena unohtanut ottaa lompakkonsa mukaansa. Hänellä oli vain joitakin kolikoita liivintaskussa. Hän käänsi nurin likomärän taskunsa ja asetti muurin pyälteelle yhden louisdorin, kaksi viidenfranginrahaa ja viisi tai kuusi souta.

Thénardier työnsi alahuultansa pitkälle merkitsevästi kääntäen kaulaansa.

"Sinäpä et näy saaneen paljoa miehen tappamisesta", sanoi hän.

Sitten hän alkoi aivan tuttavallisesti tunnustella Jean Valjeanin ja Mariuksen taskuja. Jean Valjean, joka ennen kaikkea tahtoi pysytellä selkä valoon päin, antoi hänen kopeloida. Mutta tunnustellessaan Mariuksen nuttua repäisi Thénardier silmänkääntäjän taituruudella Jean Valjeanin huomaamatta siitä kaistaleen ja kätki sen puseronsa alle arvatenkin siinä mielessä, että tämä vaateriekale tulevaisuudessa voisi auttaa häntä murhatun ja murhaajan tuntemiseen. Enempää kuin ne kolmekymmentä frangia, jotka Jean Valjean oli ottanut esille, ei hän löytänyt.

"Siltä näyttää", sanoi hän, "ettei teillä yhteensä ole enempää kuin tuo."

Ja unohtaen sanansa: "puolet mieheen" otti hän kaikki.

Hän epäröi hiukan sounlanttien suhteen. Mutta harkittuaan hän otti nekin, mutisten:

"Yhdentekevä! Mutta eipä se tosiaan ollut iso hinta ihmisen puukottamisesta."

Sitten hän otti avaimen taas taskustaan.

"No niin, ystäväni, nyt täytyy sinun mennä. Täällä ollaan kuin puodissa: maksetaan ennenkuin mennään. Sinä olet maksanut, nyt saat mennä."

Ja hän alkoi nauraa.

Oliko hänellä, auttaessaan tuntematonta tällä avaimella ja antaessaan toisen henkilön mennä ulos tästä portista, puhdas ja epäitsekäs tarkoitus pelastaa murhamies? Sitä on oikeus epäillä.

Thénardier auttoi Jean Valjeania nostamaan Mariuksen taas selkäänsä, sitten hän meni varpaisillaan ristikkoportin luo viitaten Jean Valjeania tulemaan perässä, kurkisti ulos, pani sormen suulleen ja seisoi näin muutaman sekunnin ikäänkuin epäröiden; tähysteltyään ympärilleen pani hän avaimen lukkoon. Säppi liukui taaksepäin ja portti kääntyi saranoillaan. Ilman vähintäkään narahdusta tai kitinää. Se kävi ihan hiljaa. Näkyi selvään, että tätä ristikkoporttia, jonka saranat oli niin huolellisesti rasvattu, avattiin useammin kuin olisi luullut. Lokaviemärin portti oli varkaiden piilottaja.

Thénardier avasi porttia sen verran, että Jean Valjean juuri ja juuri pääsi siitä kulkemaan, veti sen taas kiinni, kiersi avainta lukossa kaksi kertaa ja painui taas pimentoonsa tekemättä suurempaa melua kuin tuulenhenkäys.

Jean Valjean oli ulkoilmassa.

9.

Marius näyttää asiantuntijankin mielestä kuolleelta.

Jean Valjean laski Mariuksen rannan rinteelle.

He olivat raikkaassa ilmassa!

Myrkkykaasut, pimeys, kauhu olivat takana. Terve, puhdas, elvyttävä, riemastuttava, hengittää helppo ilma ympäröi häntä. Kaikkialla ylt'ympäri hiljaisuutta, mutta ihanaa auringonlaskun hiljaisuutta tyynenä iltana. Iltahämy oli alkanut, yö oli tulossa, tuo suuri vapauttaja, kaikkien niiden ystävä, jotka tarvitsevat pimeyden verhoa päästäkseen tuskallisesta tilanteesta. Jean Valjean seisoi muutaman hetken tämän juhlallisen ja hyväilevän tyyneyden valtaamana; mietteissään hän kylpi ikuisen taivaan majesteetillisessa hiljaisuudessa ja rukoili. Sitten hän kumartui äkkiä, ikäänkuin velvollisuudentunne olisi hänessä jälleen herännyt, Mariuksen puoleen, nouti joesta vettä kämmenessään ja kaatoi hiljaa muutamia pisaria hänen kasvoilleen. Mariuksen silmät eivät auenneet, mutta hänen puoliavoin suunsa hengitti kuitenkin hiljaa.

Jean Valjeanin piti juuri uudelleen pistää kätensä jokeen, kun hän äkkiä tunsi, että joku oli hänen takanaan.

Hän kääntyi.

Niin oli tosiaan nytkin asianlaita. Kookas mies pitkä päällysvaippa yllään, käsivarret ristissä rinnalla ja oikeassa kädessä lyijypamppu, jonka nuppi oli näkyvissä, seisoi muutaman askelen päässä.

Jean Valjean tunsi Javertin.

Lukija on epäilemättä arvannut, että Thénardier'n takaa-ajaja ei ollut kukaan muu kuin Javert. Päästyään niin odottamatta ulos barrikaadista oli Javert mennyt poliisiprefektuuriin, suullisesti antanut raporttinsa prefektille itselleen ja sitten heti jälleen ryhtynyt virkansa toimitukseen, joka – kuten muistettaneen häneltä tavatusta ohjeesta myöskin sisälsi oikean jokirannan vartioimisen Champs-Élyséen lähistöllä, joka jo jonkin aikaa oli herättänyt poliisin huomiota. Siellä hän oli nähnyt Thénardier'n ja seurannut tätä. Lukija tietää loput.

Hän ymmärtää myöskin, että ristikkoportin ystävällinen avaaminen Jean Valjeanille oli Thénardier'n puolelta ovela temppu. Tämä tunsi luissaan, että Javert yhä oli odottamassa; vakoillulla miehellä on pettämätön vaisto; hänen täytyi heittää luu tälle ajokoiralle. Murhamies, mikä löytö! Se oli makupala, jota ei voi hylätä. Laskiessaan Jean Valjeanin ulos portista antoi Thénardier poliisille saaliin, joka sai sen luopumaan hänen jäljiltään, sai unohtamaan hänet tärkeämmän asian vuoksi, antoi Javertille odotuspalkan, mikä aina on maireista urkkijalle, ansaitsi kolmekymmentä frangia ja pääsi päälle päätteeksi itse pälkähästä.

Jean Valjean oli joutunut ojasta allikkoon.

Nämä kaksi kohtausta peräkkäin, ensin Thénardier, nyt Javert; se oli kovaa.

Javert ei tuntenut Jean Valjeania, joka, kuten jo olemme maininneet, oli peräti muuttunut. Hän seisoi yhä käsivarret ristissä, puristi vain huomaamatta lyijypamppua lujemmin ja sanoi lyhyellä ja tyynellä tavalla:

"Kuka te olette."

"Minä."

"Kuka minä?"

"Jean Valjean."

Javert pani pampun hampaittensa väliin, taivutti hiukan polviansa ja selkäänsä, tarttui molemmilla valtavilla käsillään Jean Valjeanin olkapäihin, katsoi häntä ja tunsi hänet. Heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan. Javertin katse oli kamala.

Jean Valjean ei ollut milläänkään Javertin otteesta; oli kuin leijona olisi antanut ilveksen iskeä turkkiinsa kiinni.

"Päällysmies Javert", sanoi hän, "minä olen teidän vallassanne. Muuten olen jo tästä aamusta alkaen katsonut itseäni teidän vangiksenne. Enhän ilmoittanut teille osoitettani yrittääkseni paeta. Ottakaa minut. Myöntäkää minulle vain yksi asia."

Javert ei tuntunut kuulevan. Hän loi terävän katseen Jean Valjeaniin. Hänen ryppyinen leukansa nosti huulet nenää kohti ankaran ajattelun merkiksi. Vihdoin hän laski Jean Valjeanin irti, ojentautui täyteen mittaansa, otti taas lyijypampun nyrkkiinsä ja teki puoliääneen, melkein kuin unessa, tämän kysymyksen:

"Mitä te täällä teette? Ja mikä mies tuo on?"

Hän ei vieläkään sinutellut Jean Valjeania.

Jean Valjean vastasi, ja hänen äänensä kaiku tuntui taas herättävän Javertin:

"Hänestä juuri tahdoin teille puhua. Tehkää minulle mitä tahdotte, mutta auttakaa minua ensin viemään hänet kotiinsa. Mitään muuta en teiltä pyydä."

Javertin kasvot rypistyivät, kuten aina, kun luultiin, että hän muka voisi suostua johonkin. Hän ei kuitenkaan vastannut myöskään kieltävästi.

Hän kumartui taas, otti taskustaan nenäliinan, jonka hän kastoi veteen, ja pesi sillä Mariuksen veriset kasvot.

"Tuo mies oli mukana barrikaadilla", sanoi hän puoliääneen ja kuin itsekseen puhuen. "Se oli hän, jota sanottiin Mariukseksi."

Tämä ensiluokkainen vakooja oli huomannut kaikki, kuunnellut kaikki, käsittänyt kaikki ja pannut muistiinsa kaikki, vaikka luuli viimeisen hetkensä tulleen; vielä kuolema aivan silmien edessä oli hän vakoillut ja jalka jo haudan ensimmäisellä portaalla tehnyt muistiinpanoja.

Hän tarttui Mariuksen käteen ja tunnusti valtimoa.

"Hän on haavoittunut", sanoi Jean Valjean.

"Hän on kuollut", sanoi Javert.

Jean Valjean vastasi:

"Ei, ei vielä."

"Oletteko te siis kantanut hänet tänne asti barrikaadilta?" kysyi Javert.

Javert mahtoi olla hyvin hajamielinen, kun ei kiinnittänyt huomiotansa epäilyttävään pakoon lokaviemärin kautta eikä edes siihen, että Jean Valjean jätti hänen kysymyksensä vastaamatta.

Jean Valjeania puolestaan näytti askarruttavan vain yksi ainoa ajatus. Hän sanoi:

"Hän asuu Marais'ssa, Filles-du-Calvaire-kadun varrella, äidinisänsä luona. Minä en enää muista nimeä."

Jean Valjean pisti kätensä Mariuksen povitaskuun, otti hänen muistikirjansa, avasi Mariuksen lyijykynällä kirjoittaman sivun ja ojensi sen Javertille.

Vielä väikkyi sen verran valoa ilmassa, että saattoi lukea. Javertilla oli silmissään se fosforiloisto, joka muuten on ominaista kissoille ja yölinnuille. Hän luki Mariuksen kirjoittamat rivit ja mutisi:

"Gillenormand, Filles-du-Calvaire-katu n:o 6."

Sitten huusi hän:

"Ajuri!"

Muistettaneen vuokravaunu, joka oli odottamassa. Javert piti Mariuksen muistikirjan. Hetkistä myöhemmin olivat vaunut, tullen juottopaikalle johtavaa tietä myöten, rantarinteellä. Marius pantiin takaistuimelle, ja Javert istuutui Jean Valjeanin viereen etuistuimelle.

Kun vaununovi oli suljettu, lähti kuski ajamaan nopeasti rantatietä pitkin Bastille-aukiolle päin.

He poistuivat rantateiltä ja tulivat kaduille. Kuski, joka istui kuin musta varjokuva pukillaan, ruoski laihoja hevosiaan. Vaunujen sisässä vallitsi jäätävä äänettömyys. Marius, liikkumattomana, selkä toisen vaununnurkan nojassa, pää rinnalle retkahtaneena, käsivarret hervottomina ja sääret kankeina, näytti kaipaavan vain ruumisarkkua; Jean Valjean näytti olevan tehty varjosta ja Javert kivestä. Oli kuin sattuma olisi asettanut yhteen kolme traagillista elottomuutta: ruumiin, kummituksen ja kuvapatsaan.

10.

Tuhlaajapojan kotiintulo.

Oli aivan pimeä, kun vaunut pysähtyivät Filles-du-Calvaire-kadulle n:o 6.

Javert astui ulos ensin, yhdellä silmäyksellä todeten portin päällä olevan numeron, nosti sitten raskasta rautakolkutinta ja kolautti kovasti. Portti avautui raolleen, ja Javert työnsi sen auki kokonaan. Portinvartija haukotteli puoliunisena ja kynttilä kädessä.

Talonväki nukkui. Marais'ssa pannaan maata varhain varsinkin kapinapäivinä.

Jean Valjean ja kuski nostivat Mariuksen vaunuista; Jean Valjean kannatti häntä käsivarsien ja kuski polvitaipeiden alta.

Kantaessaan häntä pisti Jean Valjean kätensä hänen aivan rikkirevenneiden vaatteittensa alle, tunnusti hänen rintaansa ja totesi, että sydän vielä tykytti. Tykyttipä vielä hiukan tuntuvammin kuin ennen, ikäänkuin vaunujen tärähtely olisi aiheuttanut jotakin elpymistä.

Javert kysyi portinvartijalta äänellä, joka kuuluu hallituksen edustajalle, kun hän puhuttelee kapinoitsijan portinvartijaa:

"Asuuko täällä joku Gillenormand-niminen?"

"Asuu. Mitä hänestä tahdotte?"

"Me tuomme tänne hänen poikansa."

"Hänen poikansa?" toisti portinvartija ällistyneenä.

"Niin, hän on kuollut."

Jean Valjean, joka repaleisena ja saastaisena tuli Javertin jäljessä ja jota portinvartija katseli kauhistuneena, teki päällään kieltävän liikkeen.

Portinvartija ei näyttänyt ymmärtävän Javertin sanoja eikä Jean Valjeanin merkkiä.

Javert jatkoi:

"Hän oli mukana barrikaadilla, ja tässä hän nyt on."

"Barrikaadillako?" huudahti portinvartija.

"Hänet on tapettu. Menkää herättämään isä."

Portinvartija ei hievahtanut paikaltaan.

"Menkää siitä!" toisti Javert.

Sitten hän lisäsi:

"Huomenna toimitetaan hautaus."

Portinvartija herätti vain Basquen. Basque herätti Nicoletten; Nicolette herätti täti Gillenormandin. Äidinisän annettiin nukkua rauhassa, kun katsottiin, että hän aina ehtisi saada sen tiedon kyllin ajoissa.

Marius kannettiin toiseen kerrokseen ilman, että talon muissa osissa huomattiin asiasta mitään, ja pantiin eräälle vanhalle sohvalle herra Gillenormandin eteishuoneessa. Kun Basque meni noutamaan lääkäriä ja Nicolette avasi liinavaatekaapin, tunsi Jean Valjean, että Javert kosketti hänen olkaansa. Hän ymmärsi tarkoituksen ja lähti taas alas, Javert kintereillään.

Portinvartija näki heidän menevän, niinkuin oli nähnyt tulevankin, hölmistyneenä ja kauhuissaan.

He nousivat jälleen vaunuihin ja kuski paikalleen.

"Päällysmies Javert", sanoi Jean Valjean, "myöntäkää minulle vielä yksi asia."

"Mikä sitten?" kysyi Javert tylysti.

"Antakaa minun silmänräpäys käväistä kotonani. Sitten saatte tehdä minulle, mitä haluatte."

Javert oli hetkisen hiljaa, leuka vaipan kaulurin sisällä, laski sitten alas kuskipenkin takana olevan luukun ja sanoi:

"Ajuri, ajakaa l'Homme-Armé-kadulle n:o 7."

11.

Järkähtämättömän järkkyminen.

Koko matkalla he eivät avanneet suutaan ainoankaan sanan vaihtamiseen.

Mitä aikoi Jean Valjean tehdä? Täyttää, minkä oli alkanut; ilmoittaa Cosettelle, mitä oli tapahtunut, sanoa hänelle, missä Marius oli, ehkäpä myöskin antaa hänelle joitakin hyödyllisiä ohjeita ja jos mahdollista suorittaa viimeisiä järjestelyitä. Mitä tuli häneen itseensä ja kaikkeen, mikä häntä persoonallisesti koski, niin se oli nyt ohi; hän oli Javertin vanki eikä tehnyt mitään vastarintaa. Joku toinen olisi tässä tilassa ehkä epämääräisesti ajatellut sitä nuoraa, jonka Thénardier oli hänelle antanut, ja sen vankilan ristikoita, johon hänet aluksi vietäisiin; mutta kohtauksensa jälkeen piispan kanssa tunsi Jean Valjean syvää uskonnollista epäröimistä kaiken väkivallan suhteen, jopa itseäänkin kohtaan.

Itsemurha oli Jean Valjeanille mahdoton.

Ajuri pysähtyi l'Homme-Armé-kadun suulle, tämä katu kun oli liian ahdas vaunuilla ajettavaksi. Javert ja Jean Valjean astuivat ulos.

Ajuri huomautti hyvin nöyrästi "herra tarkastajalle", että hänen vaunujensa sametti oli aivan tahraantunut murhatun verestä ja murhaajan liasta. Siinä oli kaikki, mitä hän asiasta oli käsittänyt. Hän lisäsi, että hänellä oli oikeus vahingonkorvaukseen. Samalla hän otti muistikirjan taskustaan ja pyysi herra tarkastajaa olemaan niin hyvän ja kirjoittamaan hänelle siitä "vaikka kuinka pienen todistuksen".

Javert työnsi kirjan pois ja sanoi:

"Paljonko sinulle tulee, odotus ja ajo mukaanluettuna?"

"Aikaa on seitsemän tuntia ja neljännes", vastasi ajuri, "ja minun samettini oli ihan uusi. Kahdeksankymmentä frangia, herra tarkastaja."

Javert otti neljä louisdoria taskustaan ja lähetti ajurin menemään.

Jean Valjean ajatteli, että Javertin aikomus oli viedä hänet jalkaisin Blanc-Monteaux'n tai arkiston vartiokonttoriin, jotka olivat aivan lähellä.

He menivät kadulle. Se oli autio kuten tavallista. Javert seurasi Jean Valjeania. He tulivat n:oon 7. Jean Valjean koputti. Portti avattiin.

"Hyvä on", sanoi Javert. "Menkää sisään."

Kummallisella ilmeellä ja ikäänkuin hänen olisi ollut perin vaikea puhua tällä tavoin, lisäsi hän:

"Minä odotan teitä täällä."

Jean Valjean katsoi Javertia. Tämä menettely ei sopinut Javertin tapoihin. Mutta että Javertilla nyt oli jonkinlainen ylväs luottamus häneen – kissan luottamus hiireen, kun se antaa tämän juosta niin pitkälle kuin hänen kyntensä ulottuvat – ei saattanut kovin kummastuttaa Jean Valjeania, joka oli päättänyt antautua ja tehdä asiasta lopun. Hän työnsi auki portin, meni taloon, huusi portinvartijalle, joka oli mennyt levolle ja vuoteessaan maaten vetänyt nuorastaan: "Se olen minä", ja nousi ylös portaita.

Tultuaan toiseen kerrokseen hän pysähtyi silmänräpäykseksi. Kaikilla kärsimyksen teillä on levähdyspaikkansa. Portaiden akkuna oli auki.

Joko hengähtääkseen tai konemaisesti pisti Jean Valjean päänsä ulos ikkunasta. Hän kumartui kadulle päin. Se on aivan lyhyt, ja lyhty valaisi sitä päästä toiseen. Jean Valjean oli aivan ymmällä hämmästyksestä; kadulla ei ollut enää ketään.

Javert oli mennyt tiehensä.

12.

Äidinisä.

Basque ja portinvartija olivat kantaneet saliin Mariuksen, joka yhä makasi liikkumattomana sohvalla, jonne hänet sisääntuotaessa oli asetettu. Lääkäri, jota oli lähetetty noutamaan, oli saapunut. Täti Gillenormand oli noussut ylös.

Täti Gillenormand käveli säikähtyneenä edestakaisin, kädet ristissä ja kykenemättä sanomaan muuta kuin: "Herra Jumala, onko se mahdollista?" Joskus hän lisäsi: "Kaikki tahraantuu vereen!" Kun ensimmäinen säikähdys oli ohi, raivasi jonkinmoinen filosofinen aseman katselmus tiensä hänenkin aivoihinsa ja ilmeni huudahduksena: "Niin, sillä tavalla sen piti päättyä!" Hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi sanonut: "Enkös minä sitä sanonut!" kuten muuten on tavallista tällaisissa tiloissa.

Lääkärin määräyksestä oli sohvan viereen asetettu telttavuode. Lääkäri tutki Mariusta, ja kun hän oli todennut, että sydän vielä tykytti ja että suupielissä oleva veri tuli vain sieraimista ja että haavoittuneella ei ollut mitään syvää haavaa rinnassa, käski hän asettaa Mariuksen pitkälleen vuoteelle ilman päänalusta, pää samalle tasolle muun ruumiin kanssa, vieläpä hiukan alemmaksi ja rinta paljaaksi hengityksen helpottamista varten. Kun neiti Gillenormand näki, että Mariusta ruvettiin riisumaan, poistui hän. Hän meni huoneeseensa rukoilemaan Isämeitää.

Marius ei ollut saanut mitään sisällistä vammaa. Luoti, jonka muistikirja oli pidättänyt, oli väistänyt syrjään, seurannut kylkiluita ja tehnyt huikean uurron, joka kuitenkaan ei ollut syvä eikä siis vaarallinen. Pitkä maanalainen vaellus oli lopulta vetänyt murtuneen kylkiluun aivan sijoiltaan ja saanut aikaan vakavia vammoja. Käsivarret olivat täynnä sapelinjälkiä. Kasvoissa ei ollut haavaa, mutta pää oli täynnä ristiin rastiin meneviä viiruja. Miten oli näiden haavojen laita? Olivatko ne ainoastaan päänahassa? Olivatko aivot vahingoittuneet? Sitä ei vielä voinut sanoa. Arveluttava oire oli, että ne olivat aiheuttaneet tainnostilan, ja sellaisesta tainnostilasta ei aina herää. Verenvuoto oli sitäpaitsi heikentänyt haavoittuneen voimia.

Basque ja Nicolette laittoivat siteitä kuntoon. Kun ei ollut nöhtää, oli lääkäri väliaikaisesti tyrehdyttänyt verenvuodon ohuella pumpulipeitteellä. Vuoteen vieressä paloi kolme vahakynttilää pöydällä, jossa oli avoinna kirurgisia kojeita sisältävä salkku. Lääkäri pesi Mariuksen kasvot ja hiukset kylmällä vedellä. Isohko amme tuli hetkessä aivan punaiseksi. Portinvartija seisoi kynttilä kädessä valaisemassa.

Lääkäri näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Tuon tuostakin hän pudisti päätään ikäänkuin olisi vastannut kieltävästi johonkin kysymykseen, jonka hän ääneti teki itselleen. Tällaiset lääkärin salaperäiset keskustelut itsensä kanssa ovat huonoja enteitä potilaalle.

Juuri kun lääkäri pesi kasvoja ja sormellaan kevyesti kosketti yhä kiinni olevia silmäluomia, avautui salin taustalla ovi, ja pitkä, kalpea olento astui sisään.

Se oli äidinisä.

Kapina oli jo kaksi päivää suuresti huolestuttanut, suututtanut ja askarruttanut herra Gillenormandia. Hän ei ollut voinut nukkua edellisenä yönä, ja koko päivän hänellä oli ollut kuumetta. Illalla hän oli mennyt levolle hyvin aikaisin ja käskenyt teljetä talon visusti, minkä jälkeen hän oli nukahtanut väsymyksestä.

Vanhat ihmiset ovat herkkäunisia; herra Gillenormandin huone oli eteishuoneen vieressä, ja vaikka oli koetettu liikkua mahdollisimman hiljaa, oli hän kuitenkin herännyt melusta. Hämmästyneenä nähdessään valoa ovensa rakosesta oli hän noussut sängystään ja kompuroinut ulos.

Hän seisoi kummastuneena kynnyksellä, toinen käsi puoliavoimen oven rivassa, pää eteenpäin kumarassa ja tutisevana, ja vartalo verhottuna valkoiseen yönuttuun, joka oli suora ja poimuton kuin ruumispeite; hän oli kuin hautaan katsova kummitus.

Hän huomasi telttavuoteen ja sen patjalla verisen nuorukaisen kasvot kalpeina kuin vaha, silmät kiinni, suu auki, huulet vaaleina, alastomana vyötäisiin saakka, kaikkialla punaisten haavojen peittämänä, liikkumattomana ja kirkkaasti valaistuna.

Vanhusta vapisutti kiireestä kantapäähän värähdys; hänen silmiänsä, joiden sarveiskalvo oli vanhuudesta keltainen, sumensi lasimainen kiilto, hänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä luurangon pääkallon maanvärisen kulmikkuuden, hänen käsivartensa hervahtivat alas ikäänkuin olisi niissä jokin jänne katkennut, ja hänen säikähdyksensä ilmeni siten, että hänen molempien vanhojen, vapisevien käsiensä sormet levisivät hajalle; hänen polvensa muodostivat eteenpäin pistävän kulman näyttäen yönutun avautuessa hänen surkeat, alastomat, valkoisten karvojen peittämät säärensä ja hän mutisi:

"Marius!"

"Herra", sanoi Basque, "nuori herra tuotiin tänne vastikään. Hän on ollut barrikaadilla ja..."

"Hän on kuollut!" huusi ukko hirveällä äänellä. "Voi sitä lurjusta!"

Sitten oikaisi tuo lähes satavuotias ukko itsensä suoraksi kuin nuorukainen ja kuin haudan läheisyys olisi kirkastanut häntä.

"Herra", sanoi hän, "tehän olette lääkäri. Sanokaa minulle ensin yksi asia. Hän on kuollut, vai kuinka?"

Lääkäri, joka itse oli sangen levoton, oli vaiti.

Herra Gillenormand väänteli käsiänsä kauhistuttavasi nauraen.

"Hän on kuollut! Hän on kuollut! Hän on tapattanut itsensä barrikaadeilla! Vihasta minuun! Minun tähteni hän on sen tehnyt! Voi sitä verenimijää! Tuossa tilassa hän tulee takaisin minun luokseni! Voi minua onnetonta, hän on kuollut!"

Hän meni ikkunan luo, aukaisi sen selkoselälleen niinkuin olisi ollut tukehtumassa, ja alkoi, yön pimeys edessään, puhua kadulle.

"Lävistetty, murskattu, tapettu, murhattu, revitty, kappaleiksi hakattu! Onko mokomaa lurjusta ennen nähty! Hän tiesi niin hyvin, että minä odotin häntä, että minä olin panettanut kuntoon hänen huoneensa ja asettanut päänaluseni yläpuolelle hänen kuvansa siltä ajalta, kun hän vielä oli pieni lapsi. Hän tiesi niin hyvin, että hänen vain tarvitsi tulla takaisin, että minä jo monta vuotta sitten olen kutsunut häntä, että minä iltaisin istuin uuninnurkassani kädet polvilla tietämättä, mihin ryhtyisin, ja että surin häntä niin, että olin tulla hulluksi. Sinä tiesit niin hyvin, että sinun vain tarvitsi tulla kotiin ja sanoa: 'tässä olen', ja että sinä olisit ollut isäntä talossa, että minä olisin totellut sinua ja että sinä olisit saanut tehdä vanhalle äidinisäparallesi, mitä olisit tahtonut. Sinä tiesit sen niin hyvin, mutta sinä sanoit: 'Ei, hän on rojalisti; minä en mene sinne.' Ja sinä menit barrikaadeille ja annoit tappaa itsesi ilkeydestä, kostaaksesi minulle siitä, mitä olin sanonut sinulle Berryn herttuasta. Sehän se juuri on katalaa! Tässä on muka mentävä nukkumaan rauhassa! Hän on kuollut. Siihen minut herätetään."

Lääkäri, joka alkoi tulla levottomaksi molemmista, jätti hetkeksi Mariuksen, meni herra Gillenormandin luo ja tarttui hänen käsivarteensa. Äidinisä kääntyi, katsoi häntä suurentuneilla verestävillä silmillä, ja sanoi hänelle tyynesti:

"Minä kiitän teitä, herra. Minä olen tyyni, minä olen mies, joka olen nähnyt Ludvig XVI:n kuoleman, minä voin kantaa kohtalon suomat. Mutta on kauheata ajatella, että kaiken pahan saavat aikaan teidän sanomalehtenne. Te tahdotte saada kynäniekkoja, lörpöttelijöitä, asianajajia, puhujia, puhujalavoja, väittelyitä, edistystä, valistusta, ihmisoikeuksia, painovapautta, ja katsokaa, missä tilassa teidän lapsenne tuodaan sitten teidän luoksenne! Voi Marius, se on inhoittavaa! Tapettu! Kuollut ennen minua! Barrikaadilla! Voi sitä roistoa! Tohtori, tehän asutte tässä korttelissa, luullakseni? Niin, minä tunnen teidät sangen hyvin. Näen ikkunastani teidän ajavan ohi. Minä sanon teille yhden asian. Erehdytte, jos luulette minun olevan vihaisen. Kuolleelle ei olla vihaisia. Se olisi typerää. Hän on lapsi, jonka minä olen kasvattanut. Minä olin jo vanha, kun hän oli aivan pikkuruinen. Hän leikki Tuilleries-puistossa pienellä lapiollaan ja pienillä rattaillaan, ja etteivät vahtimiehet sanoisi mitään, tasoitin minä kepilläni jälkeenpäin joka ainoan kuopan, jonka hän lapiollaan kaivoi santaan. Eräänä päivänä huusi hän: 'Alas Ludvig XVIII!'ja meni tiehensä. Se ei ollut minun vikani. Hänellä oli punaiset posket ja vaaleat kiharat. Hänen äitinsä on kuollut. Oletteko huomannut, että kaikki pikkulapset ovat vaaleatukkaisia? Mistähän se johtuu? Hänen isänsä oli yksi noita Loiren roistoja, mutta lapset ovat viattomia isien pahoihin töihin. Minä muistan, kun hän oli vain tuon korkuinen. Hän ei voinut oppia lausumaan d:tä. Hän puhui niin lempeästi ja sopottavasti, että olisi voinut luulla kuulevansa linnun livertävän. Minä muistan, että kerran farnesilaisen Herakleen edustalla ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen häntä ihailemaan, niin kaunis lapsi hän oli. Hänellä oli sellainen pää, joita nähdään vain tauluissa. Joskus mörisin hänelle ja peloittelin häntä kepilläni, mutta hän tiesi niin hyvin, että se tapahtui vain leikillä. Aamuisin, kun hän tuli huoneeseeni, murisin minä, mutta niin oli kuitenkin kuin aurinko olisi tullut minun luokseni. Sellaisia pikkuruisia ei voi vastustaa. Ne ottavat meidät kiinni eivätkä sitten enää laske irti. Totuus on, että mitään herttaisempaa ei ollut kuin tuo lapsi. Ja mitä nyt sanotte teikäläisistä herroista Lafayette, Benjamin Constant, Tirecuir de Corcelles ja heidän kaltaisistaan, jotka ovat hänet minulta tappaneet? Tällä tavoin eivät asiat saa jatkua."

Hän lähestyi Mariusta, joka yhä makasi kalpeana kuin ruumis ja liikahtamatta ja jonka luokse lääkärikin oli palannut, ja hän alkoi jälleen väännellä käsiään. Ukon kalpeat huulet liikkuivat kuin koneellisesti ja höpisivät epäselviä sanoja, joita tuskin saattoi kuulla:

"Voi sitä sydämetöntä! Voi sitä lurjusta! Voi sitä syyskuunmurhamiestä!"

Nuhteita, joita kuoleva matalalla äänellä lausui vainajalle.

Hänen äänensä oli niin sammunut, että se tuntui tulevan jonkin syvän rotkon takaa.

"Nyt on minusta ihan yhdentekevää, minä kuolen myöskin. Ja ajatella, että koko Pariisissa ei ole yhtä tytönheilakkaa, joka ei olisi ollut onnellinen saadessaan tehdä tuon lurjuksen onnelliseksi! Semmoinen pöllö, joka sen sijaan, että olisi huvitellut ja nauttinut elämästä, menee ja tappelee ja antaa ampua itsensä kuoliaaksi kuin elukka! Ja kenen hyväksi? Minkä vuoksi? Tasavallan! Sen sijaan, että menisi tanssimaan la Chaumièreen niinkuin nuorten tulee! Kannattaa sitten muka olla kaksikymmenvuotias! Tasavalta, mokoma viheliäinen tuhmuus! Äitiraukat, eipä kannata synnyttää kauniita poikia maailmaan! Niin, hän on kuollut. Meidän portista viedään sitten kaksi ruumista yhtäaikaa. Ja noin sinä olet antanut itseäsi pidellä kenraali Lamarquen vuoksi! Mitä hyvää tuo kenraali Lamarque on sinulle tehnyt? Sapelinheiluttaja! Suupaltti! Antaa tappaa itsensä kuolleen vuoksi! Siitä voi tulla hulluksi! Käsittäköön, joka voi! Kaksikymmenvuotiaana! Ja edes kääntymättä taakseen katsomaan, eikö hän jättänyt ketään jälkeensä! Ja niin saavat vanhat ukkoparat kuolla ihan yksiksensä! Kuole sitten loukkoosi, vanha huuhkaja! No, tosiaan, sen parempi! Sitähän minä olen toivonut. Tämä tappaa minut rutosti. Minä olen liian vanha, minä olen sata vuotta, minä olen satatuhatta vuotta, minulla on kauan ollut oikeus kuolla. Tällä iskulla se onkin tehty. Se on siis lopussa, mikä onni! Mitä kannattaa antaa hänen hengittää ammoniakkia ja kaikkia noita apteekkitavaroita? Turhaa vaivaa, tuhma tohtori. Menkää, hän on kuollut, oikein kuollut. Minä ymmärrän semmoiset asiat, minä, joka myöskin olen kuollut. Hän ei koskaan tehnyt mitään puolinaista. Niin tämä aika on häpeällinen, häpeällinen, häpeällinen ja siinä sen kuulette, mitä minä ajattelen teistä, teidän aatteistanne, teidän systeemeistänne, teidän mestareistanne, teidän oraakkeleistanne, teidän tohtoreistanne, teidän roskakirjoittajistanne, teidän kurjista filosofeistanne ja kaikista näistä vallankumouksista, jotka jo kuusikymmentä vuotta sitten ovat peloittaneet korppilaumat pois Tuilleries'stä. Ja koska sinä olit niin säälimätön, että annoit tappaa itsesi sillä tavoin, niin minä en edes sure sinun kuolemaasi, kuule se, senkin murhaaja!"

Tällä hetkellä avasi Marius hitaasti silmäluomiansa ja hänen kuolemanhorroksen kummastuksen vielä sumentama katseensa kiintyi herra Gillenormandiin.

"Marius!" huusi ukko. "Marius! Pikku Marius! Lapseni! Rakas poikani! Sinä avaat silmäsi, sinä katsot minua, sinä elät, kiitos!"

Ja hän pyörtyi.

NELJÄS KIRJA.

JAVERT EKSYY URALTAAN.

1.

Javert oli hitain askelin poistunut l'Homme-Armé-kadulta.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän kulki pää kumarassa ja niinikään ensimmäistä kertaa kädet selän takana.

Aina tähän saakka ei Javert koskaan ollut käyttänyt muuta kuin toista Napoleonin kahdesta asennosta, sitä, joka ilmaisee päättäväisyyttä, siis käsivarret ristissä rinnalla. Se, joka ilmaisee päättämättömyyttä, nimittäin kädet selän takana, oli hänelle tuntematon. Nyt oli tapahtunut muutos; koko hänen ryhdissään, joka nyt oli hidas ja synkkä, oli tuskan leimaa.

Hän painautui hiljaisille kaduille.

Hän kulki kuitenkin määrättyä suuntaa.

Hän meni suorinta tietä Seinelle, tuli Ormes-rantatielle, seurasi sitä aina Grève-aukiolle saakka ja pysähtyi jonkin matkan päähän Châtelet-torilta, Notre-Dame-sillan korvaan. Seine muodostaa täällä, Notre-Dame-sillan ja Pont au Changen välillä yhtäältä ja Quai de la Mégisserien ja Quai au Fleursin välillä toisaalta eräänlaatuisen nelisnurkkaisen järven, jonka läpi kulkee voimakas virta.

Laivamiehet pelkäsivät tätä Seinen kohtaa. Ei mikään olekaan vaarallisempi kuin tämä virta, jota siihen aikaan vielä puristi ja ärsytti nyttemmin hävitetyn siltamyllyn paalujen vastarinta. Molemmat niin lähekkäin olevat sillat lisäävät vaaraa; vesi kiitää huimaa vauhtia siltaholvien alla. Se vyöryy siellä leveinä, peloittavina poimuina; se keskittyy ja kokoontuu; aallot koettavat voimiansa sillan pylväitä vastaan, ikäänkuin temmatakseen ne pois vuolteisilla vesivetimillään. Ihminen, joka sinne putoaa, ei enää nouse näkyviin; taitavimmatkin uimarit hukkuvat sinne.

Javert nojasi molempia kyynärpäitään kaidetta ja leukaansa käsiään vastaan ja mietti sormenpäiden konemaisesti painuessa tuuheaan poskipartaan.

Jotakin uutta, vallankumous, katastrofi oli tapahtunut hänen sisimmässään, ja siitä hänen täytyi tutkistella itseään.

Javert kärsi kauheasti.

Muutamia tunteja sitten Javert ei enää ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Hän oli hämmentynyt; nämä sokeudessaan niin selkeät aivot olivat menettäneet läpikuultavuutensa; niiden kristalli oli samentunut. Javert tunsi mielessään velvollisuuden halkeavan keskeltä kahtia eikä voinut sitä itseltään salata. Kun hän niin odottamatta oli tavannut Jean Valjeanin Seinen rannalla, oli hänessä jotakin sudesta, joka jälleen saa kiinni saaliinsa, mutta myöskin koirasta, joka jälleen tapaa isäntänsä.

Hän näki edessään kaksi tietä, molemmat yhtä suoria; mutta että hän näki kaksi, se säikähdytti häntä, joka ei koskaan elämässään ollut tuntenut muuta kuin yhden suoran tien. Ja mikä kirvelevä tuska: nämä tiet kulkivat päinvastaisiin suuntiin! Toinen näistä suorista suunnista teki toisen mahdottomaksi. Kumpiko oli sitten oikea?

Hänen tilansa oli tavaton.

Että hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan pahantekijälle hengestään, tunnustamaan tämän velan ja maksamaan sen; olemaan vastoin tahtoansa samalla tasolla rangaistun henkilön kanssa ja palkitsemaan hänen palveluksensa vastapalveluksella; antamaan sanoa itselleen: "Menkää!" ja vuorostaan sanomaan hänelle: "Olkaa vapaa!"; persoonallisista vaikuttimista uhraamaan velvollisuuden, tämän yleisen sitoumuksen, mutta samalla kertaa persoonallisissa vaikuttimissaan tuntemaan jotakin yleisesti sitovaa, ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä; kavaltamaan yhteiskunnan ollakseen uskollinen omalletunnolleen; että kaikkien näiden mahdottomuuksien toteutuminen oli tapahtunut juuri hänessä; se kaikki masensi häntä perinpohjaisesti.

Yksi asia oli häntä kummastuttanut: se, että Jean Valjean oli armahtanut häntä; ja toinen asia oli hänet melkein jähmetyttänyt: se, että hän itse, Javert, oli armahtanut Jean Valjeanin.

Mihin hän oli joutunut? Hän etsi itseänsä, mutta ei enää löytänyt.

Mitä oli nyt tehtävä? Paha oli jättää Jean Valjean oikeuden käsiin; paha myöskin jättää Jean Valjean vapauteen. Edellisessä tapauksessa aleni virkamies matalammalle kuin kaleerien mies; jälkimmäisessä nousi kaleeriorja lakia korkeammalle ja polki sen jalkoihinsa. Kumpainenkin tapaus oli hänelle, Javertille, häpeäksi. Ja valitsi kumman hyvänsä, oli se lankeemus. Kohtalolla on erinäisiä äärimmäisyyksiä, jotka syöksyvät äkkijyrkästi mahdottomuuteen ja joiden toisella puolella elämä on vain äkkisyvännettä. Javert oli tällaisen äärimmäisyyden partaalla.

Yhtenä syynä hänen tuskaansa oli, että hänen täytyi ajatella. Kaikkien näiden vastakkaisten mielenliikutusten voimakkuus pakotti häntä siihen. Ajatteleminen ei ollut hänelle tavallista ja oli jo senvuoksi kiusallista.

Ajattelemisessa on aina jokin määrä sisäistä kapinaa, ja häntä harmitti semmoisen tunteminen itsessään.

Kaiken, hänen virkatehtäviensä ahtaan piirin ulkopuolella olevan ajattelemista hän oli aina pitänyt sekä tarpeettomana että väsyttävänä; mutta tämänpäiväisten tapahtumain ajatteleminen oli kidutusta. Sellaisten järkytysten jälkeen täytyi hänen kuitenkin luoda silmäys omaantuntoonsa ja tehdä itselleen selkoa itsestään.

Se, mitä hän äsken oli tehnyt, sai hänet kauhistumaan. Hän, Javert, oli vastoin kaikkia poliisiasetuksia, vastoin kaikkea yhteiskunta- ja lainkäyttöjärjestystä, vastoin koko lakikirjaa nähnyt hyväksi laskea rikollisen menemään; sen oli hän katsonut luvalliseksi; hän oli asettanut omat asiansa yleisten asiain edelle; eikö tämä ollut suunnatonta? Joka kerta, kun hän ajatteli tätä nimetöntä tekoansa, vapisi hän kiireestä kantapäähän. Mikä päätös olisi hänen tehtävä? Yksi ainoa keino oli olemassa: kiireesti palata l'Homme-Armé-kadulle ja vangita Jean Valjean. Selvää oli, että hänen oli niin tehtävä. Mutta hän ei voinut.

Oli jotakin, joka sillä taholla nosti tien pystyyn.

Jotakin? Mitä? Oliko muka maailmassa mitään muuta kuin tuomioistuimet, oikeudenpäätökset, poliisi ja hallitus? Javert oli aivan ymmällä.

Että Javert ja Jean Valjean, mies, joka oli luotu rankaisemaan, ja mies, joka oli luotu kärsimään rangaistusta, että nämä molemmat miehet, jotka niin toinen kuin toinenkin olivat lain alaisia, olivat tulleet semmoiseen kohtaan, että he molemmat asettuivat lain yläpuolelle, eikö se ollut kauheaa?

Kuinka! Saattoiko semmoista tapahtua rankaisematta! Voisiko Jean Valjean, koko yhteiskuntajärjestystä mahtavampana jäädä vapaaksi ja hän, Javert, jäädä edelleen syömään hallituksen leipää!

Näissä mietteissään hän olisi myöskin voinut moittia itseään menettelystään Filles-du-Calvaire-kadulle saattamansa kapinallisen suhteen, mutta sitä hän ei ajatellut. Pienempi erhe sisältyi suurempaan. Sitäpaitsi oli tuo kapinallinen ilmeisesti kuollut, ja lain mukaan tekee kuolema lopun rangaistuksesta.

Jean Valjean, se oli se paino, joka hänellä oli tunnollaan.

Jean Valjean sekoitti hänen päänsä. Kaikki ne selviöt, jotka olivat olleet koko hänen elämänsä tukikohtana, romahtivat tämän miehen edessä. Jean Valjeanin jalomielisyys häntä, Javertia, kohtaan painoi häntä. Muutkin seikat, jotka hän muisti ja joita hän ennen oli pitänyt valheina ja hulluuksina, palasivat nyt hänen mieleensä todellisuuksina. Herra Madeleine näkyi taas Jean Valjeanin takana, ja nämä molemmat hahmot sulivat yhdeksi sillä tavoin, että muodostivat vain yhden, ja se oli kunnioitusta herättävä. Javert tunsi jotakin kauheata tunkevan sieluunsa: kuritushuonevangin ihailua. Oliko mahdollista kunnioittaa kaleeriorjaa? Häntä pöyristytti tämä ajatus, mutta hän ei kuitenkaan saattanut sitä karttaa. Niin kovasti kuin hän kamppailikin sitä vastaan, oli hänen kuitenkin pakko sisäisen tuomioistuimensa edessä myöntää, että tuo roisto oli jalo ja ylevä. Ja se oli hänelle vastenmielistä.

Enimmin huolestutti häntä, että hänen entinen varmuutensa oli kadonnut. Hän tunsi itsensä kuin juurineen irti revityksi. Lakikirja oli hänen kädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Hän tunsi siihen saakka tuntemattomia arveluita. Hänessä ilmeni tunteellisuutta, joka oli aivan vastakkaista lain selvälle määräykselle, joka tähän asti oli ollut hänen ainoana mittapuunaan. Vanhalla kunniallisuuskannalla seisominen ei enää riittänytkään. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa eteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys, joka masentaa ankaruuden, henkilön huomioon ottaminen, se, että järkähtämätöntä tuomiota, ehdotonta langettamista ei ole, että lain silmään saattaa kihota kyynel ja että on Jumalan mielen mukaista oikeutta, joka menee vastakkaiseen suuntaan kuin ihmisten mielen mukainen oikeus. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon hirvittävän nousun; se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli pakotettu katsomaan kotkan silmillä.

Hän totesi, että siis oli totta, että on olemassa poikkeuksia, että esivalta voi hairahtua, että jokin asianhaara voi muuttaa yleisen säännön, että kaikki ei mahtunut lakitekstin puitteisiin, että kaleeriorja saattoi tulla ansaksi virkamiehen hyveelle, että luonnottomalta näyttävä saattoi olla jumalaista, että kohtalo viritti tällaisia ansoja, että hän itse ei ollut tällaiselta yllätykseltä suojattu.

Hänen oli pakko tunnustaa, että hyvyyttä on. Tämä kaleeriorja oli ollut hyvä. Ja hän itse oli, kumma kyllä, myöskin ollut hyvä. Hän oli siis huononemassa.

Hän katsoi olevansa pelkuri. Hän kauhistui itseänsä.

Javertin ihanne ei ollut inhimillisyys, suuruus, jalous; se oli nuhteettomuus. Mutta nyt hän oli rikkonut.

Kuinka tämä oli tapahtunut? Sitä hän ei olisi voinut itsekään sanoa. Kaikenlaatuisia kysymyksiä välähteli hänen mielessään, ja hän vastasi niihin, mutta vastaukset kauhistuttivat häntä. Hän kysyi itseltään: kun tuo kaleeriorja, tuo epätoivoinen olento, jota minä olen ajanut takaa ja vainonnut ja jonka vallassa minä olin, joka olisi voinut kostaa minulle ja jonka olisi pitänyt tehdä se sekä vihansa että turvallisuutensa vuoksi, kun hän lahjoitti minulle elämän ja säästi henkeni, mitä hän silloin teki? Velvollisuutensako? Ei. Siinä oli jotakin enemmän. Ja kun minä vuorostani säästin häntä, mitä minä silloin tein? Velvollisuuteniko? En. Siinä oli jotakin enemmän. Onko siis jotakin korkeampaa kuin velvollisuus?

Hän säikähti; hänen vaakansa meni aivan sijoiltaan; toinen painokuppi vaipui pohjattomaan syvyyteen, toinen kohosi ylös taivaaseen, ja Javert kauhistui yhtä hyvin sitä, joka oli ylhäällä, kuin sitäkin, joka oli alhaalla. Olematta millään tavoin voltairiaani tai filosofi tai epäuskoinen, vaan päinvastoin tuntien vaistomaisesti kunnioitusta vallitsevaa kirkkoa kohtaan, tunsi hän sen vain kunnioitusta herättäväksi osaksi yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Järjestys oli hänen uskonkappaleensa, ja se oli hänelle riittävä. Hänen mieheksi ja virkamieheksi tultuaan oli poliisilaitos melkein koko hänen uskontonsa. Hän oli – ja me käytämme tässä sanoja ilman pienintäkään ironiaa ja niiden vakavimmassa merkityksessä – hän oli poliisiurkkija samalla tavalla kuin joku muu on pappi. Hänellä oli esimies, herra Gisquet, ja aina tähän päivään hän oli tuskin ajatellutkaan toista esimiestä, Jumalaa.

Tämä uusi päällikkö, Jumala, muistutti nyt aavistamatta hänelle olemassaoloaan, ja tämä rasitti häntä.

Hän joutui aivan ymmälle tämän uuden esimiehen odottamattomasta esiintymisestä; hän ei tiennyt, miten suhtautuisi häneen, hän, joka hyvin tiesi, että alaisen velvollisuus on taipua, että tämä ei saa niskoitella tai moittia tai arvostella ja että alaisella, jos esimies saattaa hänet liian vaikeaan asemaan, ei ole muuta keinoa kuin pyytää eroansa.

Mutta kuinka hänen oli käyttäydyttävä pyytääkseen eroa Jumalalta?

Kuitenkin kaikitenkin, miten hänen ajatuksensa kulkivatkin, palasivat ne aina yhteen asiaan, joka hänen silmissään oli kaikkea muuta painavampi, nimittäin että hän oli tehnyt kauhean virkavirheen. Hän ei enää ymmärtänyt itseänsä. Aina tähän hetkeen saakka hän oli elänyt siinä sokeassa uskossa, joka synnyttää ylimalkaisen nuhteettomuuden. Tämä usko jätti hänet, tämä nuhteettomuus petti hänet. Kaikki, mitä hän ennen oli uskonut, haihtui. Totuudet, joista hän ei tahtonut tietää, ahdistivat häntä armottomasti. Hänen täytyi tästä lähtien tulla toiseksi ihmiseksi. Hän tunsi outoa tuskaa omassatunnossaan, jonka silmästä äkkiä oli leikattu kaihi. Hän näki sellaista, mikä oli hänelle vastenmielistä nähdä. Hän tunsi itsensä tyhjäksi, hyödyttömäksi, entisestä elämästään ulosheitetyksi. Hänen virka-arvoisuutensa oli kuollut. Hänellä ei ollut enää mitään syytä elää.

Javertissa tapahtui yksioikoisen omantunnon mutkistuminen, sielun eksyminen pois entiseltä uraltaan, sellaisen nuhteettomuuden murskaaminen, joka järkähtämättömästi kulkee vain suoraa viivaa, mutta jonka Jumala lyö pirstoiksi.

Jumala, joka aina asuu ihmisessä ja on oikea, väärää vastaan nouseva omatunto; kielto säkenen sammumasta; käsky säteen muistaa aurinkoa; ihmisarvo, jota ei voi menettää; ihmissydän, jota ei voi kadottaa; tämä loistava ilmiö, ehkä kaunein sisäisistä ihmeistämme, oliko se Javertille selvillä? Ilmeisesti ei. Mutta hän tunsi, että tämän käsittämättömän, kiistämättömän paine oli halkaista hänen pääkallonsa.

Hän oli pikemminkin tämän ihmeen uhri kuin sen uudestiluoma. Hän alistui siihen nyrpeänä. Hän näki kaikessa tässä ainoastaan elämän suunnattoman mutkistumisen. Hänestä tuntui, että hänen täst'edes aina olisi vaikea hengittää.

Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen päänsä yläpuolella oli tuntemattomuutta. Javert ei koskaan ollut nähnyt tuntematonta muuta kuin alapuolellaan. Säännöttömyys, odottamattomuus, mahdollisuus luiskahtaa äkkisyvänteeseen, kaikki tuo kuului alempiin kerroksiin, kapinallisten, huonojen, roistojen piiriin. Nyt katsahti Javert ylös ja kauhistui äkkiä tuota hirvittävää ilmiötä: kuilua ylhäällä!

Kuinka! Kaikki suojamuurit olivat siis murskatut! Mihinkä nyt enää saattoi luottaa? Lusahtihan ehdoton varmuus läjään!

Jalomielinen pahantekijä saattoi siis keksiä vian yhteiskunnan haarniskassa! Rehellinen lain palvelija saattoi äkkiä joutua kahden rikoksen väliin, jos antoi hänen mennä tai jos vangitsi hänet! Itse velvollisuudessakin oli siis umpikujia! Kaikki ei siis ollut luotettavaa niissä ohjeissa, joita valtio oli antanut virkamiehelle! Kuinka! Kaikki tämä oli todellista! Oliko totta, että vanha moneen kertaan rangaistu pahantekijä voisi jälleen nousta ja lopulta olla oikeassa? Oliko se luultavaa? Oliko tapauksia, jolloin lain oli väistyttävä syrjään ja pyydettävä anteeksi jaloksi tulleelta rikolliselta?

Niin oli. Ja Javert näki sen. Eikä siinä kyllä, että hän ei voinut sitä kieltää, mutta hän otti siihen osaa. Kaikki tämä oli todellisuutta. Oli inhoittavaa, että todelliset tapahtumat saattaisivat tulla näin luonnottomiksi.

Jos tapahtumat tekisivät velvollisuutensa, rajoittuisivat ne olemaan todistuksina lain edessä; tapahtumathan ovat Jumalan sallimuksia. Olisiko nyt anarkiakin tuleva ylhäältä?

Niinpä – sillä tuskan suurentavasta vaikutuksesta ja hämmästyksen näköhäiriön johdosta katosi kaikki, joka olisi voinut rajoittaa ja oikaista hänen vaikutelmiaan, ja yhteiskunta ja ihmiskunta ja maailmankaikkeus saivat hänen silmissään yksinkertaisen ja kaamean muodon – niinpä olivat rangaistusjärjestelmä, langetettu tuomio, lainsäädännölle kuuluva valta, ylioikeuksien päätökset, tuomarikunta, hallitus, rikosten ehkäiseminen, virallinen viisaus, lain erehtymättömyys, kaikki ne selviöt, joiden nojalla valtiollinen ja kansalaisvarmuus on, suvereniteetti, oikeus, lain logiikka, virallinen totuus, niinpä oli kaikki tämä raunioina, romuläjänä, kaaoksena; hän itse, Javert, järjestyksen valvoja, hän, itse lahjomattomuus poliisin palveluksessa, yhteiskunnan verikoirakaitselmus, voitettu ja maahan lyöty; ja tämän rauniokasan päällä seisoi pystyssä mies; päässään viheriä lakki ja otsansa ympärillä pyhimyskehä; semmoiseen mullistukseen oli tultu; semmoinen hirvittävä näky oli hänen sielunsa silmien edessä.

Saattoiko tätä sietää? Ei.

Jos mikään, niin oli tämä kauhea tila! Ei ollut muuta kuin kaksi keinoa siitä päästä: toinen se, että hän päättävästi menee Jean Valjeanin luo ja toimittaa hänet vankilaan, niinkuin lainmukaista on; toinen...

Javert oikaisihe ja lähti kävelemään, tällä kertaa pää pystyssä ja varmoin askelin lyhdyn osoittamaan vartiokonttoriin Châtelet-torin kulmassa.

Sinne tultuaan hän näki ruudun läpi konttorissa olevan poliisimiehen ja astui sisään. Jo tavasta, millä he aukaisevat vartiokonttorin oven, tuntevat poliisimiehet toisensa. Javert sanoi nimensä, näytti poliisimiehelle korttinsa ja istui pöydän ääreen, jolla paloi talikynttilä. Pöydällä oli kynä, lyijyinen mustetolppo ja paperia mahdollisten pöytäkirjain ja yöpartioille annettavien ohjeiden kirjoittamista varten.

Tämä pöytä, johon täydellisyyden vuoksi aina kuuluu olkituoli, on erikoinen laitos; se on joka poliisikonttorissa; se on muuttumattomasti koristettu puksipuisella lautasella täynnä sahajauhoja, pahvirasialla täynnä punaisia suulakkoja, ja on virallisen kirjoittelun alin kerros. Tämän pöydän äärestä alkaa valtionkirjallisuus.

Javert otti kynän ja paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hän kirjoitti seuraavaa:

    Muutamia huomautuksia virka-asioista.

    Ensiksi: pyydetään, että herra prefekti suvaitsee tämän lukea.

    Toiseksi: kun vangitut tulevat ensimmäisestä kuulustelusta,
    on heidän riisuttava kenkänsä ja seistävä paljain jaloin
    kivipermannolla. Moni heistä yskii palatessaan vankilaan.
    Tämä aiheuttaa lisää sairashoitomenoja.

    Kolmanneksi: pahantekijäin jälkien seuraaminen käy kyllä,
    jos siellä täällä on poliisimiehiä vaihdosta varten, mutta
    tärkeissä tapauksissa olisi tarpeen, että ainakin kaksi
    poliisia aina on toistensa näkyvillä, niin että, jos toinen
    jostakin syystä herpautuisi tehtävässään, toinen voisi pitää
    häntä silmällä ja asettua hänen tilalleen.

    Neljänneksi: on vaikea käsittää, minkävuoksi Madelonnette-vankilan
    erikoinen ohjesääntö kieltää vankia saamasta tuolia, vaikka hän
    tahtoisi siitä maksaakin.

    Viidenneksi: Madelonnettessa on vain kaksi rautatankoa
    ravintolaluukun edessä, joten marketentti ja vangit voivat
    kätellä toisiaan.

    Kuudenneksi: ne vangit, joiden tehtävänä on puhehuoneeseen huutaa
    toisia vankeja, ottavat kaksi souta joka vangilta lausuakseen
    selvästi hänen nimensä. Tämä on varkautta.

    Seitsemänneksi: kutomossa otetaan vangilta kymmenen souta
    katkaistusta, mutta solmimattomasta kuteenpäästä; se on
    väärinkäyttöä urakoitsijan puolelta, kun kangas ei siitä huonone.

    Kahdeksanneksi: on epäkohta, että La Forcen vankien on kuljettava
    Cour des Mômes'in yli tullakseen Sainte-Marie-l'Egyptiennen
    puhehuoneeseen.

    Yhdeksänneksi: joka päivä kuulee santarmien prefektuurinpihalla
    kertovan tuomarien toimittamista syytettyjen kuulusteluista.
    Että santarmi, jonka tulisi pitää tointansa kunniassa, kertoo,
    mitä on kuullut tutkintohuoneessa, on arveluttava epäkohta.

    Kymmenenneksi: rouva Henry on kunniallinen nainen, hänen
    ravintolansa on hyvin siisti, mutta ei ole paikallaan, että
    naisella on pääsy koppien luukuille. Semmoinen ei ole suuren
    sivistyksen vankilain arvon mukaista.

Javert kirjoitti nämä rivit vakavimmalla ja tasaisimmalla käsialallaan jättämättä pois ainoatakaan pilkkua ja sellaisella kiireellä, että paperi rapisi. Viimeisen rivin alle kirjoitti hän:

                                                Javert.

                                    Ensimmäisen luokan tarkastaja.
                                    Châtelet-torin vartiokonttorissa.
                                    7. kesäkuuta 1832,
                                    noin kello yksi aamulla.

Javert antoi musteen kuivua, taittoi paperin kirjeen muotoon, sinetöi sen ja kirjoitti päälle: "Promemoria hallintoviranomaisille", jätti sen pöydälle ja lähti vartiokonttorista. Ristikolla varustettu lasiovi paukahti kiinni hänen mennessään.

Hän käveli uudelleen Châtelet-aukion poikki, palasi rantatielle, tuli automaatin täsmällisyydellä takaisin samaan kohtaan, mistä oli vast'ikään lähtenyt, ja asettui samaan asentoon kyynärpäineen saman kaidekiven nojaan. Näytti kuin ei hän olisi ollenkaan paikaltaan hievahtanutkaan.

Oli aivan pimeä, se haudanhiljainen hetki, joka seuraa puoliyön jälkeen. Pilvivaippa peitti tähdet. Taivas oli vain kaameaa sumumassaa. La Citén taloista ei näkynyt enää ainoatakaan valonpilkettä; ei kukaan kulkenut ohi; kadut olivat autiot; Notre-Dame ja Palais-de-Justicen torni näyttivät vain tummilta röykkiöiltä. Yksi lyhty loi punertavaa valoa rantatien reunaan. Siltojen silhuetit peittyivät osaksi toistensa taakse pimeään. Sade oli paisuttanut jokea.

Se kohta, missä Javert kumartui sillankaiteen yli, oli, kuten muistettaneen, juuri Seinen virtaisimman vuolteen yläpuolella, jotka siinä kiemurtavat yhtämittaisena kierteenä.

Javert katseli alas. Kaikki oli mustaa. Ei voinut erottaa mitään. Kuului vaahtoavan veden kohina, mutta ei voinut nähdä jokea. Silloin tällöin vilahti syvällä epämääräisesti kiemurtava valoviiru, sillä kuten tiedetään vedellä on kyky pimeimpänäkin yönä lainata valoa tiesi mistä ja muuttaa se kiemurtelevaksi käärmeeksi. Äärettömyys näytti avautuvan alhaalla. Se ei ollut vettä, se oli pohjattoman syvyyden kuilu.

Ei nähnyt mitään, mutta tunsi veden viluisen hengen ja märkien kivien tympeän tuoksun. Tästä pohjattomuudesta huokui kalseaa viimaa. Paisunut joki, jonka pikemmin aavisti kuin näki, aaltojen alakuloinen kuiskailu, suurten siltaholvien synkkyys, ajatus tuohon kauheaan tyhjyyteen syöksymisestä, kaikki tämä synkkyys oli täynnä kaameutta.

Javert seisoi muutaman minuutin liikkumattomana ja tuijotti alas tähän pimeyden valtakunnan sisäänkäytävään; hän katsoi tätä näkymättömyyttä tarkkaavasti. Vesi kohisi. Äkkiä hän otti hattunsa ja asetti sen sillankaiteelle. Hetkistä sen jälkeen näkyi kaiteen päällä seisova, kookas ja tumma hahmo, jota joku myöhästynyt kulkija olisi matkan päästä voinut luulla haamuksi; se kumartui virtaan päin, oikaisi itsensä sitten ja syöksyi suorana alas mustaan syvyyteen; kuului kumea moiskaus, ja ainoastaan pimeys oli todistamassa sen synkän hahmon kuolonnytkähdyksiä, joka katosi veden alle.

VIIDES KIRJA.

TYTTÄRENPOIKA JA ÄIDINISÄ.

1.

Se sinkkilevyinen puu nähdään jälleen.

Jonkin aikaa niiden tapausten jälkeen, jotka juuri olemme kertoneet, tunsi herra Boulatruelle ankaraa mielenliikutusta.

Herra Boulatruelle on se Montfermeil'n tientekijä, jonka jo olemme nähneet vilahtavan tämän kirjan synkeissä osissa.

Boulatruelle oli, kuten ehkä muistetaan, mies, joka kalasteli kaikenlaisissa vesissä, myöskin sameissa. Hän murskasi sepelikiviä ja ryösti matkustajia valtamaantiellä. Sekä tientekijänä että varkaana hän unelmoi yhtä asiaa; hän uskoi Montfermeil'n metsään kaivettuun aarteeseen. Hän toivoi ennemmin tai myöhemmin löytävänsä rahat maasta jonkin puun juurelta; sitä odottaessa hän etsi niitä ohikulkijain taskuista.

Siitä huolimatta hän oli nykyjään varovainen. Hän oli äskettäin päässyt ehjin nahoin pahasta pulasta. Kuten tiedetään, oli hänet vangittu Jondretten huoneessa yhdessä toisten roistojen kanssa. Mutta paheella on myöskin hyvä puolensa: hänen juopumuksensa oli pelastanut hänet. Ei onnistuttu koskaan saamaan täyttä selkoa siitä, oliko hän siellä varkaana vai varastettavana. Hänet määrättiin erotettavaksi jutusta hänen täysin todistetun juopumuksensa nojalla tuona ryöstöiltana, ja hänet oli laskettu vapaaksi. Hän oli palannut toimeensa, Gagnyn ja Lagnyn välisen tien kunnossapitoon valtion laskuun viranomaisten valvonnan alaisena. Hän palasi hyvin miettiväisenä, varastamisenhalu, joka oli vähällä ollut saattaa hänet turmioon, hiukan laimentuneena, mutta rakkaus viiniin, joka oli hänet pelastanut, sitä lämpimämpänä.

Mitä siihen ankaraan mielenliikutukseen tulee, jota hän tunsi vähän sen jälkeen, kun oli palannut tiemiestöllinsä turvekaton alle, niin oli asianlaita seuraava.

Eräänä aamuna, kun Boulatruelle tapansa mukaan vähän ennen päivänkoittoa lähti työhönsä ja ehkä väijytyspaikkaansa, hän huomasi puiden välissä erään miehen, jonka hän tosin näki ainoastaan selkäpuolelta, mutta jonka muoto, ainakin näin kaukaa, tuntui hänestä tutulta.

Juoppoudestaan huolimatta oli Boulatruellella selkeä ja varma muisti, välttämätön puolustusase jokaiselle, joka on hiukan riidoissa laillisen järjestyksen kanssa.

"Missä pirussa minä olen ennen tuon miehen nähnyt?" kysyi hän itseltään.

Mutta hän ei voinut vastata siihen muuta, kuin että mies muistutti jotakin, joka oli jättänyt epämääräisen jäljen hänen muistiinsa.

Mutta huolimatta tästä yhtäläisyydestä, jota hän ei voinut saada itselleen selväksi, teki Boulatruelle laskelmiansa ja päätelmiänsä. Mies ei ollut tältä paikkakunnalta. Hän tuli tänne. Ilmeisesti jalkaisin. Mitään yleisiä ajoneuvoja ei tähän aikaan vuorokaudesta kulkenut Montfermeil'n kautta. Hän oli siis kävellyt koko yön. Mistä hän tuli? Ei kaukaa, sillä hänellä ei ollut reppua eikä myttyä. Epäilemättä Pariisista, Miksi hän oli tässä metsässä? Miksi hän oli siellä tähän tavattomaan aikaan? Mitä hänellä oli siellä puuhaamista?

Boulatruelle ajatteli aarretta. Muistiansa penkomalla hänen mielessään häämötti, että hänessä jo monta vuotta ennen oli herännyt samanlaisia mietelmiä erään henkilön suhteen, joka hyvinkin saattoi olla sama mies.

Näin miettiessään hän oli juuri näiden ajatustensa painon vuoksi tullut painaneeksi päänsä alas, mikä on varsin luonnollista, mutta ei oikein käytännöllistä. Kun hän kohotti sen jälleen, ei hän nähnyt enää ketään. Mies oli kadonnut metsään ja aamuhämärään.

"Peijakas!" sanoi Boulatruelle, "minun täytyy ottaa hänestä selko! Täytyy tutkia, mistä mies on kotoisin. Tuolla vaeltavalla Patron Minetten jäsenellä on syynsä, ja ne täytyy saada selville. Minun metsässäni ei saa olla salaisuuksia minun niistä tietämättäni."

Hän otti kivikuokkansa, joka oli sangen terävä.

"Tällä", mutisi hän, "sopii tutkia sekä maata että miestä."

Ja niinkuin lanka solmitaan toiseen, alkoi hän kulkea samaa tietä kuin mieskin ja syventyä metsään.

Kun hän oli kulkenut noin sata askelta, tuli päivä, joka nyt alkoi seestyä, hänelle avuksi. Hiekkaan painuneet jalanjäljet, siellä täällä poljettu ruoho tai kanerva, pensaista taipuneet pienet oksat, jotka taas viehättävän hitaasti oikaisivat itseään kuin kaunis nainen käsivarsiaan herätessänsä, antoivat hänelle jonkinlaista johtoa. Hän seurasi näitä jälkiä, mutta sitten hän kadotti ne. Aika kului. Hän samosi kauemmaksi metsään ja tuli pienelle kummulle. Nähdessään erään aikaisin liikkeellä olevan metsästäjän, joka kulki kaukana polkua pitkin, Guillery-laulun säveltä vihellellen, päätti hän kiivetä puuhun. Vaikka vanha, oli hän vielä notkea. Lähellä oli suuri pyökkipuu, Tityruksen ja Boulatruellen arvoinen. Boulatruelle kiipesi puuhun niin korkealle kuin taisi.

Aate oli hyvä. Tarkastaessaan seutua sillä suunnalla, missä metsä oli tihein, huomasi Boulatruelle äkkiä miehen. Mutta tuskin hän oli miehen havainnut, ennenkuin jo taas kadotti hänet näkyvistään.

Mies meni tai pikemmin hiipi eräälle jokseenkin etäiselle aukiolle, jota peittivät suuret puut, mutta jonka Boulatruelle hyvin tunsi, hän kun oli siellä erään suuren kivikasan luona pannut merkille erään viallisen kastanjan, jota oli laastaroitu kuoreen naulatulla sinkkilevyllä. Tämä aukio oli sama, jonka nimenä muinoin oli Blaru. Kivikasa tiesi mihin tarkoitettu, on epäilemättä vieläkin jäljellä. Ei mikään ole niin pitkäikäinen kuin kiviröykkiö, ellei väliaikainen aita, joka rakennetaan vain satunnaisesti. Syytä kyllä jäädä vakinaiseksi.

Sillä nopeudella, jonka ilo antaa, Boulatruelle pikemmin pudottautui kuin laskeutui alas puusta. Pesä oli löydetty, nyt oli vain otettava kiinni otus. Kuuluisa, uneksittu aarre oli luultavasti siellä.

Tuolle aukiolle pääseminen ei ollut kuitenkaan pikku juttu. Tavallisia polkuja myöten meni siihen runsas neljännestunti. Suoraa tietä, tiheän, okaisen ja hankalan pensaikon läpi runsaasti puoli tuntia. Mutta sitä ei Boulatruelle pahaksi onneksi käsittänyt. Hän uskoi suoraan tiehen, mikä on kunnioitettava optillinen kuvitelma, mutta pettää monta. Niin tiheältä kuin puiden välinen pensaikko tuntuikin, näytti se tie hänestä parhaalta.

"Menkäämme sitten pääkatua", sanoi hän.

Boulatruelle, jonka tapana muuten oli kulkea kiertoteitä, teki tällä kertaa sen virheen, että valitsi suoran tien.

Hän meni päättävästi ryteikköön.

Täällä hän tuli tekemisiin rautatammien, nokkosten, orapihlajain, okien, takkiaisten ja muiden pahojen pensaskasvien kanssa. Nämä repelivät häntä pahanpäiväisesti.

Notkelman pohjalla oli vettä, jonka yli hänen täytyi kahlata.

Vihdoin, neljänkymmenen minuutin kuluttua, hän tuli hikisenä, märkänä, hengästyneenä, reveltynä ja raivokkaana aukiolle.

Siellä ei ollut ketään.

Boulatruelle juoksi kiviröykkiölle. Se oli paikallaan. Sitä ei oltu otettu pois.

Mutta mies oli kadonnut metsään. Oli mennyt tiehensä. Minne? Mihin suuntaan? Mihin osaan metsää? Mahdotonta arvata.

Ja sydäntä vihlova seikka: kiviröykkiön takana ja sinkkilevyisen puun edessä näkyi aivan vast'ikään kaivettua maata, unohdettu tai siihen jätetty kuokka ja kuoppa.

Tämä kuoppa oli tyhjä.

"Varas!" huusi Boulatruelle ja heristi molempia nyrkkejänsä edessään olevaa näköpiiriä kohti.

2.

Kansalaissodasta tultuaan varustautuu Marius kotisotaan.

Marius oli kauan aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Useita viikkoja oli hänellä kuumetta, johon liittyi houreita ja pahanlaisia aivo-oireita, enemmän haavoja aiheuttaneista tärähdyksistä kuin itse haavoista johtuneita.

Hän toisteli yöt läpeensä Cosetten nimeä kuumehoureen synkeällä puheliaisuudella ja kuolonkamppailun kaamealla itsepäisyydellä. Muutamien haavojen suuruus oli arveluttavana vaarana, kun veri saattoi imeä niissä syntyneen märkimisvisvan ja siis helposti tappaa potilaan. Ennen kaikkea tuli potilaan välttää mielenliikutuksia, selitti lääkäri. Niin kauan kuin hengenvaaraa oli, istui herra Gillenormand epätoivoisena tyttärenpoikansa vuoteen vieressä samoin kuin potilaskin elämän ja kuoleman vaiheella.

Joka päivä, jopa joskus kahdesti päivässä, tuli eräs valkotukkainen ja erittäin hyvinpukeutunut herra – sellainen oli portinvartijan kuvaus hänestä – kuulemaan potilaan vointia ja jätti suuren käärön nöhtää siteinä käytettäväksi.

Vihdoin, syyskuun 7. päivänä, päivälleen neljä kuukautta sen surullisen yön jälkeen, jolloin Marius oli kuolevana tuotu äidinisänsä luo, vakuutti lääkäri vaaran olevan ohi. Toipilasaika alkoi. Potilaan täytyi kuitenkin vielä yli kaksi kuukautta maata lepotuolissa solisluun murtumisesta aiheutuneen vamman vuoksi.

Muuten pelasti tämä pitkä sairaus ja paranemisaika Mariuksen joutumasta lain kouriin. Ranskassa ei ole vihaa, ei edes virallistakaan, joka ei kuuden kuukauden aikana sammu. Siinä tilassa, missä yhteiskunta on, on koko maailma siinä määrin syyllinen kapinoihin, että niitä seuraa jonkinlainen tarve olla jälkeenpäin suvaitsevainen.

Lisätkäämme, että Gisquet'n puolustamaton käsky, joka velvoitti lääkärit antamaan ilmi haavoittuneet, oli herättänyt yleisen mielipiteen suuttumusta, eikä ainoastaan yleisen mielipiteen, vaan ennen kaikkea kuninkaan, joten haavoittuneet saivat suojaa ja turvaa tästä suuttumuksesta; eikä, lukuunottamatta niitä, jotka oli vangittu itse taistelussa, sotaoikeus uskaltanut ahdistaa ainoatakaan heistä. Marius jätettiin siis rauhaan.

Herra Gillenormand kävi läpi ensin kaikki tuskan ja sitten kaikki riemun asteet. Oli vaikeaa pidättää häntä viettämästä kaikkia öitäänkin haavoittuneen luona; hän siirrätti suuren nojatuolinsa Mariuksen vuoteen viereen, vaati tyttärensä ottamaan talon parhaat liinavaatteet kääreiksi ja siteiksi. Mutta viisaana ja kokeneena naisena osasi neiti Gillenormand säästää sentään talon parhaat tavarat ja jättää ukon siihen uskoon, että hänen käskyänsä toteltiin. Herra Gillenormand ei ottanut uskoakseen, että batisti ei ole yhtä hyvää nöhdäksi kuin karkea palttina eikä uusi palttina yhtä hyvää kuin kulunut. Hän oli läsnä jokaisessa siteiden vaihdoksessa, joista neiti Gillenormand häveliäästi poistui. Kun sakseilla leikattiin pois kuollutta lihaa, sanoi ukko: "Ai, ai." Ei mikään voinut olla liikuttavampaa kuin nähdä hänen vanhuutta vapisevin käsin ojentavan sairaalle jotakin. Hän teki lääkärille tuhannen kysymystä huomaamatta aina kysyvänsä yhtä ja samaa.

Sinä päivänä, kun lääkäri julisti hänelle Mariuksen varmasti paranevan, oli ukko ilosta höperönä. Hän antoi kolme louisdoria portinvartijalle juomarahaksi. Illalla makuuhuoneeseensa tullessaan hän tanssi gavottea napsutellen peukaloaan ja etusormeaan kuin kastanjetteja ja lauloi vanhan tanssilaulun.

    Paimenella on paimenetar,
    mutt' Hanna minun on, tenhotar.
    Hänen uumansa notkea sekoitti
    mun heikon järkiparkani.

    Amor Hannasta varmaan kai
    kuolettavimman aseens' sai;
    jousen viritti, tähtäsi
    sydänparkani haavoitti.

    Haaveilkoot muut Dianaa,
    Hannaa tiedä en armaampaa;
    hänen hellähän helmahan
    autuaasti ma raukean.

Hän laskeutui sitten polvilleen erään tuolin eteen, ja Basque, joka tarkkasi häntä raollaan olevalta ovelta, uskoi varmasti hänen rukoilevan.

Siihen saakka hän ei ollut juuri uskonut Jumalaan.

Jokainen uusi, yhä ilmeisemmäksi käyvän parannuksen vaihe sai äidinisän yhä uusiin äärimmäisyyksiin. Hän teki joukon konemaisia liikkeitä, jotka osoittivat iloa; hän kulki ylös ja alas portaita tietämättä minkävuoksi. Eräs naapurinrouva, muuten kyllä kaunis, ällistyi saadessaan eräänä aamuna suuren kukkalaitteen. Sen oli lähettänyt herra Gillenormand. Mustasukkaisuudesta nosti rouvan mies melun. Herra Gillenormand koetti siepata Nicoletten polvelleen. Hän sanoi Mariusta herra paroniksi. Hän huusi: "Eläköön tasavalta!"

Yhtenään hän kysyi lääkäriltä: "Ei kai enää ole mitään vaaraa?" Hän katseli Mariusta äidinäidin katsein. Syödessään hän nieli Mariusta katseellaan. Hän ei enää tiennyt, kuinka olla, ei ottanut itseänsä lainkaan lukuun, Marius oli talon herra, hänen ilossaan oli kieltäymystä, hän oli tyttärensäpojan tyttärenpoika.

Siinä ilontilassa, missä hän oli, hän oli mitä kunnianarvoisin lapsi. Ettei väsyttäisi tai rasittaisi toipilasta, asettui hän tämän taakse hymyilemään hänelle. Hän oli tyytyväinen, iloinen, viehättävä, nuorekas. Hänen valkoiset hiuksensa antoivat lempeää majesteettia sille säteilevälle ilolle, joka loisti hänen kasvoillaan. Kun sulo sekaantuu ryppyihin, on se ihailtavaa. Hymyilevässä vanhuudessa on jonkinlaista aamuruskoa.

Mariuksella puolestaan oli koko ajan ollut vain yksi ajatus: Cosette.

Kuumeesta ja houreesta vapauduttuaan Marius ei enää ollut maininnut tätä nimeä. Olisi voinut luulla, ettei hän enää tyttöä ajatellut. Hän vaikeni juuri senvuoksi, että hänen sielunsa oli Cosetten luona.

Hän ei tiennyt, mitä Cosettesta oli tullut; koko Chanvrerie-kadun tapaus oli kuin sumuna hänen mielessään. Hämärinä varjoina häälyivät hänen mielessään Éponine, Gavroche, Mabeuf, kaikki hänen ystävänsä ruudinsavun seassa barrikaadilla. Herra Faucheleventin outo ilmestyminen tähän verinäytelmään teki häneen arvoituksen vaikutuksen keskellä myrskyä. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, että oli elossa, ei tiennyt, kuinka ja kenen avulla oli pelastunut, eikä kukaan hänen ympäristössään sitä myöskään tiennyt. Hänelle tiedettiin kertoa vain, että hänet oli yöllä eräässä vuokravaunussa tuotu Filles-du-Calvaire-kadulle. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki oli hänelle vain epäselvää hämyä. Mutta tässä hämyssä oli yksi liikkumaton kohta, määrätty ja selvä piirre, jotakin, joka oli graniittia, päätöstä, tahtoa: hänen on löydettävä jälleen Cosette. Elämän ajatus oli hänessä erottamattomasti liittynyt Cosetteen kohdistuvaan ajatukseen. Hän oli sydämessään päättänyt olla vastaanottamatta toista ilman toista, oli järkähtämättömästi päättänyt vaatia keneltä tahansa, joka tahtoi pakottaa hänet elämään, äidinisältään, kohtalolta, helvetiltä, takaisin kadottamansa paratiisin.

Hän ei salannut itseltään sitä kohtaavia vaikeuksia.

Ottakaamme tässä tarkoin huomioon yksi seikka: äidinisän huolto ja hellyyden osoitukset eivät olleet häntä voittaneet eivätkä edes sanottavasti liikuttaneet. Ensinnäkään hän ei tiennyt niitä kaikkia, ja sairaalloisissa, ehkä vielä kuumeisissa unelmissaan hän sitäpaitsi epäili tätä ystävyyttä joksikin uudeksi ja oudoksi keinoksi, jolla häntä tahdottiin kesyttää. Ne jättivät hänet niin ollen kylmäksi. Äidinisä tuhlaili hyödyttömästi hänelle herttaista hymyilyänsä. Marius ajatteli, että kaikki kävi kyllä hyvin niin kauan kun hän, Marius, ei sanonut mitään, vaan antoi äidinisän olla oloissaan. Mutta jos tulisi kysymys Cosettesta, hän varmaan saisi nähdä vanhuksen toisennäköisenä ja tämän todellinen mielenlaatu silloin paljastuisi. Silloin hän muuttuisi kovaksi, silloin sukeltaisivat perhekysymykset esiin vanhalla vimmalla, silloin verrattaisiin heidän asemaansa elämässä, kuuluisi kaikenlaisia sarkasmeja ja vastaväitteitä, puhuttaisiin Faucheleventista, Coupeleventista, omaisuudesta, köyhyydestä, kurjuudesta, kivestä kaulassa, tulevaisuudesta. Vastustus tulisi kiivaaksi, ja sen tuloksena olisi kielto. Marius karaisi itseään jo ennakolta.

Ja sitä mukaa kuin elämä palasi, palasivat vanhat haavat hänen muistiinsa, hän alkoi uudelleen ajatella entisyyttä, eversti Pontmercy asettui jälleen herra Gillenormandin ja hänen, Mariuksen, välille, ja Marius arveli, ettei hän voinut toivoa mitään todellista hyvyyttä mieheltä, joka oli ollut niin kova hänen isäänsä kohtaan. Toipumisen kasvaessa kasvoi siis hänessä jonkinlainen katkeruus äidinisää kohtaan. Ukko kärsi siitä hiljaisuudessa.

Millään tavoin sitä osoittamatta oli herra Gillenormand kyllä huomannut, että Marius tuntoihinsa tultuaan ei kertaakaan ollut puhutellut häntä isäksi. Hän ei tosin sanonut myöskään herraksi, mutta asettaen sanansa sopivasti hän karttoi sanomasta kumpaakaan.

Ratkaisu oli ilmeisesti tulossa.

Kuten melkein aina tapahtuu tällaisissa tapauksissa, yritteli Marius kokeeksi pieniä alkukahakoita ennen päätaisteluun ryhtymistä. Tätä sanotaan tilanteen tunnustelemiseksi. Eräänä aamuna sattui, että herra Gillenormand erään käsiinsä sattuneen sanomalehtikirjoituksen johdosta tuli puhuneeksi hiukan varomattomasti konventista ja lausuneeksi muutaman rojalistisen kompasanan Dantonista, Saint-Justista ja Robespierrestä.

"Vuoden 93 miehet olivat jättiläisiä", sanoi Marius ankaralla äänensävyllä.

Ukko vaikeni eikä sinä päivänä puhunut enää sanaakaan.

Marius, joka varhaisimmasta lapsuudestaan muisti äidinisän järkähtämättömäksi, näki tässä vaikenemisessa syvästi keskitettyä suuttumusta, aavisti ankaraa taistelua ja vahvisti senvuoksi ajatuksissansa varusteluitaan kamppailuun.

Hän päätti, että jos vaari kieltää, niin hän repii siteensä, vääntää solisluun sijoiltaan, raapii auki kaikki haavansa ja kieltäytyy syömästä. Hänen haavansa olivat hänen asevarastonsa. Cosette tai kuolema!

Sairaan äänettömällä kärsivällisyydellä hän odotti suotuisaa hetkeä.

Tämä hetki tuli.

3.

Marius hyökkää.

Eräänä päivänä, tyttärensä järjestellessä astioita pesukaapin marmorilevyllä, oli herra Gillenormand kumartunut Mariuksen puoleen sanoen herttaisimmalla sävyllään:

"Kuule, pikku Marius, sinun sijassasi söisin minä nyt mieluummin lihaa kuin kalaa. Paistettu kala on mainiota potilaalle, mutta toipilas, jonka on noustava jaloilleen, tarvitsee hyvän kotletin."

Marius, joka oli melkein täysin toipunut, kokosi voimansa, nousi istuvaan asentoon, nojasi nyrkkiin puristettuja käsiänsä lakanaa vasten, katsoi äidinisäänsä suoraan silmiin, otti kasvoillensa julman hahmon ja sanoi:

"Mitä siihen tulee, niin haluan sanoa teille jotakin."

"Mitä sitten?"

"Sitä, että minä tahdon mennä naimisiin."

"Tietenkin!" sanoi äidinisä ja purskahti nauruun.

"Kuinka – tietenkin?"

"Niin, niin, tietenkin, tiettävästi, tietysti! Sinä saat sen tyttösi."

Hämmästyneenä, ihan ymmällä, alkoi Marius väristä.

"Niin, niin, sinä saat sen herttaisen, kauniin tyttösi. Hän käy täällä joka päivä erään vanhan herran hahmossa tiedustelemassa, kuinka sinun laitasi on. Siitä saakka, kun sinä haavoituit, on hän vain itkenyt ja riipinyt nöhtää. Minä olen ottanut asiasta selvän. Hän asuu l'Homme-Armé-kadulla n:o 7. Niin, siinä sitä taas ollaan! Sinä siis tahdot saada hänet. Siispä sinä saat hänet. Tämä oli sinulle yllätys. Sinä olit tehnyt sotasuunnitelmasi ja laskenut näin: 'Minä esitän asian kursailematta äidinisälle, tuolle sijaisvallan ja direktorion aikaiselle muumiolle, tuolle vanhalle teikarille, Géronteksi muuttuneelle Dorantelle; onhan hänelläkin ollut nuoruudenhulluutensa, amurettinsa ja grisettensä ja Cosettensa, hänkin on kevein siivin liihoitellut ja saanut maistaa kevään mettä, se hänen täytyy muistaa. Sittenhän nähdään. Tapellaan!' Ahaa, poikani, sinä käyt sonniin kiinni sarvista! Hyvä on. Minä tarjoan sinulle kotlettia, ja sinä vastaat: 'Mitä siihen tulee, niin haluan minä mennä naimisiin'. Sitä voi jo sanoa ajatushyppäykseksi. Jaa, sinä aioit saada aikaan pientä kahakkaa! Mutta et tiennyt, että minä olen vanha pelkuri. Mitäs sinä siitä sanot? Se suututtaa sinua. Että äidinisäsi olisi vielä tuhmempi kuin sinä, sitä sinä et odottanut; nyt menetit sen puheen, joka sinun piti pitää minulle, herra asianajaja, ja se oli harmillista. No, yhtä lystiä, anna tulla! Minä teen juuri, mitä sinä tahdot, ja sinulta loppuvat konseptit, hölmö. Kuule nyt, ettäs sen kuulet! Minä olen toimitellut tiedusteluitani, minäkin olen asiaan kietoutunut. Hän on viehättävä, hän on siveä tyttö, se lansieerijuttu ei ole totta, hän on riipinyt vuorenkokoisia kasoja haavanöhtää, hän on jalokivi, hän rakastaa sinua. Jos sinä olisit kuollut, olisi meitä ollut kolme; hänen ruumisarkkunsa olisi tuotu minun arkkuni perässä. Minä olin tosin ajatellut, että niin pian kuin sinä alkaisit voimistua, yksinkertaisesti asettaisin hänet sinut päänalusesi ääreen. Mutta vain romaaneissa annetaan nuorien tyttöjen asettua kauniiden poikien sängyn viereen. Se ei käynyt laatuun. Mitä olisi sinun tätisi sanonut siitä? Sinähän makasit ilkialasti kolme neljännestä koko ajasta, ukkopaha. Kysy Nicoletteltä, joka ei ole minuuttiakaan ollut poissa sinun luotasi, olisiko kenenkään naisen ollut mahdollista olla huoneessa. Ja entä mitä tohtori olisi sanonut? Kaunis tyttö ei lievennä kuumetta. Noniin, hyvä on, mitäs siinä on puhumista, se on sanottu, se on sovittu, kuin tinalla tinattu; ota hänet. Niin julma minä olen. Näes, kun huomasin, että sinä et rakastanut minua, niin ajattelin itsekseni: 'Mitähän minä sille peijoonille voisin tehdä, että se pikkuisen pitäisi minusta?' 'Ahaa', mietin sitten, 'onhan minulla tiedossa se pikku Cosette, minäpäs annan sille hänet, niin eiköhän tuo silloin mahtane tykätä hiukkasen hyvää minusta tai ainakin sanoa, miks'ei sitä tee.' Niinpä niin, sinä luulit, että ukko alkaa raivota ja jyristä ja nostaa protestiansa ja keppiänsä kaikkea tätä aamuruskoa vastaan. Ei sinnepäinkään. Cosette, hyvä on. Rakkaus, hyvä on. En pyydä parempaa. Hyvä herra, suvaitkaa mennä naimisiin. Ollos onnellinen, rakas lapseni!"

Sen sanottuaan ukko purskahti itkuun.

Ja tarttui molemmin käsin Mariuksen päähän painaen sitä vanhaa poveansa vasten, ja silloin itkivät molemmat. Semmoinen on ylimmän onnen ilmeitä.

"Isä!" huudahti Marius.

"Ah, pidätkö sentäänkin minusta?" kysyi vanhus.

Syntyi sanoin kuvaamaton hetki. Molempia estivät nyyhkytykset puhumasta.

Viimein sai vanhus sanotuksi:

"Saipa se lopulta sanat suuhunsa! Sanoipas viimeinkin minulle: 'isä'!"

Marius irroittautui äidinisänsä syleilystä ja sanoi lempeästi:

"Mutta, isä, kun minä nyt voin näin hyvin, niin tottahan minä jo voin saada tavata hänet?"

"Tietenkin. Saat tavata hänet huomenna."

"Isä!"

"Mikä on?"

"Miks'ei tänään?"

"Jaa, tänään? Hyvä on, siis tänään. Sinä olet kolme kertaa sanonut minulle 'isä', ja aina se sen painaa. Minä järjestän asian. Hänet tuodaan sinun luoksesi. Tietenkin, sanon sinulle. Semmoisesta on jo kirjoitettu runokin. Siihenhän päätyi elegia Jeune Malade, jonka on kirjoittanut André Chénier, jonka murhasivat roist... – sankarit vuonna 93."

Herra Gillenormand luuli huomanneensa Mariuksen kulmakarvojen hiukan rypistyvän, vaikka tämä, totta puhuen, ei häntä enää kuunnellut, haltioissaan kun oli ja ajatteli paljon enemmän Cosettea kuin vuotta 1793. Äidinisä, huolissaan, että oli näin varomattomasti ottanut puheeksi André Chénier'n, lisäsi kiireesti:

"Murhasivat ei kyllä ole oikea sana. Asiahan on niin, että ne suuret vallankumousnerot, jotka eivät mitenkään olleet ilkeitä, sehän on riidatonta, jotka olivat sankareita, saakeli soikoon, katsoivat, että André Chénier häiritsi heitä hiukan ja antoivat gilj... – tuota noin, että nämä thermidorkuun 7. päivän suuret miehet yleisen mukavuuden vuoksi pyysivät André Chénier'n suvaitsemaan mennä..."

Herra Gillenormand, joka oli tukehtumaisillaan omista sanoistansa, ei voinut jatkaa; ja kun ei voinut päättää eikä peruuttaa puhettansa, niin syöksi, neiti Gillenormandin kohennellessa Mariuksen päänalusta, tuo näin monen mielenliikutuksen pökerryttämä äijä – niin nopeasti kuin hänen korkea ikänsä salli – ulos huoneesta, painoi oven kiinni perässään ja seisoi nyt sinipunaisena, puolitukehduksissa, vaahtosuisena ja silmät korrella päässä kunnon Basquen edessä, joka oli kiilloittamassa saappaita eteisessä. Hän tarttui Basquen nutun kauluriin ja huusi raivostuneena vasten miehen naamaa:

"Vieköön minut satatuhatta pirua tältä paikalta, mutta ne roistot hänet murhasivat!"

"Kenet, herra?"

"André Chénier'n!"

"Juu, juu, herra", sanoi Basque kauhistuneena.

4.

Neiti Gillenormand huomaa vihdoin, ettei ollut paha, että herra Fauchelevent tuli sisään jotakin kainalossaan.

Cosette ja Marius saivat nähdä toisensa jälleen.

Minkälainen heidän kohtaamisensa oli, sitä luovumme kuvaamasta. On asioita, joita ei koskaan pidä koettaa kertoa; aurinko kuuluu niihin.

Koko perhe, Basque ja Nicolette mukaan luettuina, oli koolla Mariuksen huoneessa, kun Cosette astui sisään.

Cosette ilmestyi kynnykselle ja näytti kuin hänen ympärillään olisi ollut pyhimyskehä.

Juuri sillä hetkellä oli äidinisä niistämässä nenäänsä; hän hämmästyi, piti nenäänsä nenäliinassa, katsoi sen yli Cosettea ja huudahti:

"Ihastuttava!"

Sitten hän niisti nenänsä meluavasti.

Cosette oli hurmaantunut, huumaantunut, pelästynyt, seitsemännessä taivaassa. Hän oli niin säikähtynyt kuin onnesta voi olla. Hän sopersi, vaaleni ja punastui vuorotellen, olisi heittäytynyt Mariuksen syliin, mutta ei uskaltanut. Häntä ujostutti näyttää rakkauttansa kaikkien näiden ihmisten läsnäollessa. Onnellisten rakastavaisten suhteen ollaan säälimättömiä; heidän luokseen jäädään juuri, kun he mieluimmin olisivat yksin. Hehän eivät ensinkään kaipaa toisia ihmisiä.

Cosetten mukana, mutta hänen takanaan, oli sisään astunut valkotukkainen mies, vakava, mutta kuitenkin hymyilevä, vaikka tämä hymy oli väsähtänyttä, surumielistä. Se oli "herra Fauchelevent", se oli Jean Valjean.

Hän oli, kuten portinvartija oli sanonut, erittäin hyvin pukeutunut. Yllään aivan uusi musta puku ja valkoinen kaulahuivi.

Portinvartija ei mitenkään olisi voinut tuntea tätä nuhteetonta porvaria, arvatenkin jotakin notaariusta, siksi kaameaksi ruumiinkantajaksi, joka yöllä 7. kesäkuuta oli ollut hänen portillaan repaleisena, likaisena, saastaisena, hirvittävänä, kasvot veressä ja loassa, kantaen tajutonta Mariusta; kuitenkin hänen portinvartijavaistonsa oli hereillä. Kun herra Fauchelevent saapui Cosetten kanssa, ei portinvartija voinut olla kuiskaamatta vaimolleen:

"En tiedä, missä, mutta minusta on tuntunut, kuin olisin nähnyt nuo kasvot ennenkin."

Kun herra Fauchelevent oli tullut Mariuksen huoneeseen, seisahtui hän kuin erilleen oven suuhun. Hänellä oli kainalossaan paperiin kääritty kirjamnuotoinen käärö. Paperikääre oli vihertävä ja ikäänkuin homehtunut.

"Onko tuolla herralla aina kirjoja kainalossa?" kysyi hiljaa neiti Gillenormand, joka ei pitänyt kirjoista, Nicolettelta.

"No niin", vastasi yhtä hiljaa herra Gillenormand, joka oli kuullut tyttärensä sanat, "hän on lukumiehiä. Ja mikäs vika se on? Herra Boulard, jonka tunsin, ei myöskään koskaan liikkunut ulkona painamatta tuommoista vanhaa kirjakulua poveaan vasten."

Sitten hän kumarsi ja sanoi ääneen:

"Herra Tranchelevent..."

Herra Gillenormand ei sanonut näin tahallaan, mutta hänellä oli ylimyksellinen tapa olla kiinnittämättä huomiota henkilöiden nimiin.

"Herra Tranchelevent, minulla on kunnia pyytää neiti tyttärenne kättä tyttärenpojalle, herra paroni Marius Pontmercylle."

Herra "Tranchelevent" kumarsi.

"Se on siis sovittu", sanoi äidinisä.

Ja kääntyen Mariuksen ja Cosetten puoleen hän ojensi siunaten molempia käsiänsä ja huudahti:

"Kas niin, nyt on teillä lupa rakastaa toisianne!"

Näille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Päinvastoin kuhertelu alkoi heti. He puhelivat hiljaa keskenään, Marius kyynärpäällään lepotuoliin nojaten, Cosette seisten hänen vierellään.

"Hyvä Jumala", kuiskasi Cosette, "minä sain siis nähdä teidät jälleen! Tuossahan nyt vihdoin olette! Mennäkin taistelemaan sillä tavalla! Mutta minkä tähden! Sehän on kauheaa. Neljä kuukautta olen ollut kuin kuollut. Voi, ette tehnyt hyvin menemällä siihen taisteluun! Mitä minä olin sitten teille tehnyt? Minä annan teille kuitenkin anteeksi, mutta ette saa koskaan toiste tehdä semmoista. Äsken, kun meitä kutsuttiin tulemaan tänne, luulin myöskin kuolevani, mutta ilosta. Minä olin niin suruissani. Minä en malttanut edes pukeutua kunnollisesti, minähän mahdan olla sen näköinen, että ihmiset pelästyvät. Mitä teidän omaisenne sanovat, kun näkevät, että minulla on ryppyinen kaulus? Mutta puhukaa toki! Tehän annatte minun puhua ihan yksin. Me asumme yhä vielä l'Homme-Armé-kadulla. Teidän olkapäänne laita mahtoi olla hirveä. Minulle sanottiin, että olisi voinut pistää kätensä haavaan. Ja sitten oli teitä leikelty saksilla. Sehän on kauhistuttavaa! Minä olen itkenyt silmäni piloille. Kummallista on, että ihminen jaksaa kestää niin paljon. Teidän äidinisänne näyttää niin hyvältä. Ei, älkää liikahtako, älkää nojatko kyynärpäätänne vasten, olkaa varovainen. Voi, kuinka onnellinen olen! Nyt on sitten se onneton aika lopussa! Minä olen aivan sekaisin. Minun piti sanoa teille niin paljon, enkä nyt muista yhtään mitään. Rakastatteko te minua vielä? Me asumme l'Homme-Armé-kadun varrella. Siellä ei ole puutarhaa. Minä olen koko ajan riipinyt nöhtää. Katsokaa itse, hyvä herra, se on teidän syynne, että minun sormeni ovat ihan känsistyneet."

"Enkeli", sanoi Marius.

'Enkeli' on ainoa sana, jota ei voi kuluttaa loppuun. Mikään muu sana ei kestäisi sitä säälimätöntä väärinkäyttöä, jota rakastuneet harjoittavat.

Mutta kun muita oli läsnä, eivät he sitten sanoneet sanaakaan enempää, vaan rajoittuivat hiljaa puristamaan toistensa käsiä.

Herra Gillenormand kääntyi kaikkien huoneessa olevien puoleen ja huusi:

"Puhukaa toki ääneen, te muut. Pitäkää vähän melua, että nuo lapset saavat keskustella rauhassa!"

Ja lähestyen Mariusta ja Cosettea hän sanoi heille ihan hiljaa:

"Sinutelkaa toisianne. Älkää lainkaan ujostelko!"

Täti Gillenormand totesi hämmästyneenä tämän äkillisen päivänpaisteen vanhanaikaisessa kotielämässään. Mutta tässä hämmästyksessä ei ollut mitään nyreyttä; siinä ei ollut mitään vanhan huuhkajan kateista katsetta kahden kyyhkysen kuhertaessa; se oli vain vinoon mennyt elämä, joka katseli rakkauden riemua.

"Neiti Gillenormand vanhempi", sanoi hänen isänsä, "minähän olin sanonut sinulle, että tämä tulisi kerran sinulle tapahtumaan."

Ja hetken vaiettuaan hän lisäsi:

"Katsele nyt toisten onnea."

Sitten hän kääntyi Cosetten puoleen:

"Kuinka kaunis hän on! Kuinka kaunis hän on! Sehän on Greuze. Ja kaiken tuon sinä saat vain yksin itsellesi, nulikka! Ah, sinä veitikka, sinä pääset minusta liian vähällä, sinä voit kiittää onneasi, sillä ellen minä olisi viittätoista vuotta liian vanha, niin me ottelisimme, kenelle hän kuuluu. Kuulkaa, neiti, minä olen rakastunut teihin. Se on ihan yksinkertaista. Se on teidän oikeutenne. Ah, kuinka näistä tulee viehättävät häät! Me kuulumme tosin Saint-Denis du Saint-Sacrementin seurakuntaan, mutta minä hankin luvan, että teidät saadaan vihkiä Saint-Paulissa. Se kirkko on parempi. Sen ovat rakentaneet jesuiitat. Se on sirompi. Se on vastapäätä kardinaali de Biraguen allasta. Jesuiittain rakennustaidon mestariteos on Namurissa. Se on Saint-Loup'n kirkko. Sinne pitää teidän matkustaa, kun olette naimisissa. Se matka kannattaa. Olen aivan samaa mieltä kuin tekin, neiti, minä katson, että tyttöjen on mentävä naimisiin, sitä varten he ovat luotuja. En haluaisi kenenkään jäävän naimattomaksi. Se voi olla kaunista, mutta se on kylmää. Raamattu sanoo: lisääntykää. Kansan pelastamiseksi tarvitaan Jeanne d'Arc, mutta kansan kasvamiseksi rouva Gigogne. Menkää siis naimisiin, neitini. Minä en tosiaan ymmärrä, miksi kukaan jää iäkseen immeksi. Tiedän tosin, että heillä on eri kappelinsa kirkossa ja että he liittyvät pyhän neitsyen seurakuntaan. Mutta, tuhat tulimmaista, kyllä sentään pulska aviomies, joka lisäksi on hyvä poika, ja vuoden perästä pullea valkopäinen palleroinen, joka imee ahnaasti, jolla on pyylevät jalat ja hymyily kuin aamurusko ja joka pienillä ruususormillaan penkoo povea, kyllä peijakas se on sentään ihanampaa kuin pidellä iltamessussa käsissään vahakynttilää ja laulaa: Turris eburnea!"

Äidinisä teki nyt pyörähdyksen yhdeksänkymmenvuotiailla kantapäillään ja alkoi taas puhella kuin laukeava jousi:

    "Näin toteutuu siis unelmas,
    Alcippe: sä saat sen rakkahas."

"Mutta, kuules!"

"Mitä sitten, isä?"

"Eikö sinulla ollut hyvä ystävä?"

"Oli, Courfeyrac."

"Mitä hänestä on tullut?"

"Hän on kuollut."

"Jaha. No, se oli hyvä."

Hän istui heidän viereensä, pakotti Cosettenkin istumaan, otti heidän neljä kättänsä vanhojen ryppyisten käsiensä väliin ja alkoi uudelleen:

"Hän on verraton, tämä pikkuruinen. Tämä Cosette on kerrassaan mestariteos. Hän on samalla kertaa pikkutyttö ja suuri daami. Hänestä tulee vain vapaaherratar, ja se on arvosta alenemista; hän on syntynyt markiisittareksi. Onko tuommoisia silmäripsiä nähty! Pankaa se visusti mieleenne, lapseni, te olette oikealla tiellä. Rakastakaa toisianne. Hullaantukaa toisiinne. Rakkaus on ihmisten hulluus, mutta Jumalan viisaus. Jumaloikaa toisianne. Mutta", lisäsi hän äkkiä synkistyen, "mikä onnettomuus! Nyt juuri johtuu se mieleeni. Enemmän kuin puolet minun omaisuudestani on kiinnitetty elinkorkoon; niin kauan kuin minä elän, käy kyllä hyvin, mutta minun kuolemani jälkeen, noin parinkymmenen vuoden jälkeen, ah, lapseni, silloin teillä ei ole penniäkään. Teidän valkoiset, kauniit kätenne, rouva paronitar, saavat silloin tehdä työtä leivästä!"

Nyt kuului vakava ja tyyni ääni sanovan:

"Neiti Euphrasie Faucheleventilla on kuusisataatuhatta frangia."

Se oli Jean Valjeanin ääni.

Hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan, eikä kukaan näyttänyt enää edes huomaavan, että hän oli läsnä. Hän seisoi liikkumattomana kaikkien näiden onnellisten ihmisten takana.

"Mistä neiti Euphrasiesta on kysymys?" kysyi äidinisä hämmästyneenä.

"Se olen minä."

"Kuusisataatuhatta frangia?" toisti herra Gillenormand.

"Niin, noin neljää- tai viittätoistatuhatta frangia vailla", sanoi Jean Valjean.

Ja samalla hän pani pöydälle käärön, jota täti Gillenormand oli pitänyt kirjana.

Jean Valjean avasi itse käärön; se oli pakka seteleitä. Ne laskettiin. Niitä oli viisisataa tuhannen frangin ja satakahdeksanseitsemättä viidensadan frangin seteliä. Yhteensä viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia.

"Sepä oli hyvä kirja", sanoi herra Gillenormand.

"Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia!" ihmetteli täti.

"Tuo muuttaa asiaa vielä aikalailla, vai kuinka, neiti Gillenormand vanhempi?" jatkoi äidinisä. "Mikä veitikka tuo Marius, joka unelmien puusta kaappaa heilan, joka on miljoonanomistaja! Menkää sitten sanomaan, ettei nuorten ihmisten rakkausasioihin voi luottaa! Ylioppilaat löytävät hempukoita, joilla on kuusisataatuhatta frangia. Cupido käärii kokoon rahoja nopeammin kuin Rothschild!"

"Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia", toisti neiti Gillenormand puoliääneen. "Viisisataaneljäyhdeksättätuhatta! Voihan tosiaan yhtä hyvin sanoa kuusisataatuhatta."

Marius ja Cosette puolestaan katselivat tällä välin vain toisiansa; he eivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän sivuseikkaan.

5.

Sijoittakaa rahanne mieluummin metsään kuin notaarion luo.

Lukija on varmaan ymmärtänyt laajemmin selittämättä, että Jean Valjean Champ Mathieu-jutun jälkeen oli ensimmäisen muutaman päiväisen pakonsa aikana päässyt käymään Pariisissa nostamassa herra Lafittelta sen summan, jonka hän herra Madeleinenä oli ansainnut Montreuil-sur-Merissä; ja peläten uudelleen joutuvansa kiinni, mikä todellakin vähän jälkeenpäin tapahtui, oli kaivanut ja piilottanut tämän summan Montfermeil'n metsään tuolle Blaru-nimiselle paikalle. Tämä summa, kuusisataakolmekymmentätuhatta frangia seteleinä, ei vaatinut suurta tilaa, vaan mahtui pieneen rasiaan. Mutta suojellakseen tätä kosteudelta hän oli asettanut sen tammilippaaseen, joka oli täynnä kastanjanlastuja. Samaan lippaaseen hän oli pannut myöskin toisen aarteensa, piispan kynttilänjalat. Kuten muistetaan, oli hän ottanut mukaansa nämä kynttilänjalat paetessaan Montreuil-sur-Meristä. Se mies, jonka Boulatruelle ensimmäisen kerran eräänä iltana näki, oli Jean Valjean. Aina, kun Jean Valjean sittemmin tarvitsi rahaa, meni hän noutamaan sitä Blarusta. Siitä johtuivat ne ajoittaiset matkustelut, joista olemme puhuneet. Hänellä oli kuokka pensaikkoon piilotettuna. Kun hän huomasi Mariuksen olevan toipumassa, arvasi hän hetken lähestyvän, jolloin näistä rahoista voisi olla hyötyä, ja meni sen vuoksi noutamaan ne; tällöin näki Boulatruelle hänet uudelleen, vaikka tällä kertaa aamulla eikä illalla. Boulatruelle peri kuokan.

Todellinen summa oli viisisataaneljäkymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa frangia. Jean Valjean otti viisisataa frangia itselleen. Ainahan sitten jokin keino ilmenee, ajatteli hän.

Tämän summan ja hänen Lafittelta nostamiensa kuudensadankolmenkymmenentuhannen frangin välinen ero johtui kymmenen vuoden menoista, vuodesta 1823 vuoteen 1833. Viisivuotinen oleskelu luostarissa ei ollut maksanut enempää kuin viisituhatta frangia. Jean Valjean asetti molemmat hopeaiset kynttilänjalat uuninreunalle, missä ne kiilsivät Toussaintin suureksi ihmeeksi.

Jean Valjean tiesi nyttemmin olevansa vapautettu Javertista. Hän oli kuullut kerrottavan tapahtumasta ja nähnyt sen painettuna "Le Moniteurissä", jossa kerrottiin, että eräs Javert-niminen poliisitarkastaja oli tavattu hukkuneena erään pesusillan alta Pont au Changen ja Pont-Neufin välillä ja että eräs tämän kaikin puolin nuhteettoman ja esimiestensä suuressa arvossa pitämän miehen jälkeensä jättämä kirjelmä teki todennäköiseksi, että hän oli mielenvikaisuudenpuuskassa tehnyt itsemurhan.

"Niin todellakin", ajatteli Jean Valjean, "koska hän laski minut menemään, vaikka olin hänen vallassaan, täytyi hänen jo olla sekaisin."

6.

Molemmat ukot tekevät kumpikin voitavansa, jotta Cosette tulisi onnelliseksi.

Ryhdyttiin asianmukaisiin häävalmistuksiin. Lääkäri, jonka mieltä kysyttiin, selitti, että häät voisi pitää helmikuussa. Nyt oltiin joulukuussa. Muutamia täysin onnellisia, ihania viikkoja kului.

Äidinisä oli miltei onnellisin. Hän istui joskus miltei tuntimäärin Cosettea ihailemassa.

"Ihmeteltävän kaunis tyttö!" sanoi hän. "Ja kuinka lempeältä ja hyvältä hän näyttää. Hän on kieltämättä viehättävin tyttö, mitä olen koko elämässäni nähnyt. Hän on yksi sulottarista. Sellaisen olennon kanssa täytyy elää herroiksi. Marius, poikani, sinä olet paroni, sinä olet rikas, minä vannotan sinua, älä puutu asianajoon."

Cosette ja Marius oli äkkiä siirretty haudasta paratiisiin. Siirto oli ollut niin odottamaton, että he olisivat siitä huumaantuneet, ellei se olisi heitä häikäissyt.

"Käsitätkö sinä mitään kaikesta tästä?" sanoi Marius Cosettelle.

"En", vastasi Cosette, "mutta minusta tuntuu kuin laupias Jumala hymyilisi meille."

Jean Valjean toimitti kaikki, tasoitti kaikki, välitti kaikki, helpotti kaikkea. Hän edisti Cosetten onnea yhtä innokkaana ja näköjään yhtä iloisena kuin Cosette itse.

Kun hän oli ollut pormestarina, osasi hän selvittää pahan pulman, jonka salaisuuden vain hän yksin tiesi: Cosetten syntyperää koskevan. Sen todenperäinen kertominen olisi kukaties saattanut ehkäistä avioliiton. Hän pelasti Cosetten kaikista vaikeuksista. Hän kertoi tytölle perheen kuolleista henkilöistä, mikä oli varma keino välttää vastaväitteitä. Cosette oli ainoa jäljellä oleva sukupuuttoon kuolleesta perheestä; Cosette ei ollut hänen omansa, vaan erään toisen Faucheleventin tytär. Kaksi Fauchelevent-veljestä oli ollut puutarhurina Petit-Picpus-luostarissa. Asiaa kuulustettiin luostarista; mitä edullisimpia arvosteluita saatiin yllinkyllin; nunnat eivät koskaan olleet oikein tienneet, kummanko Faucheleventin tytär Cosette oli. He sanoivat, mitä tahdottiin, ja sanoivat sen lämpimän vakaumuksellisesti. Laadittiin notariaattitodistus. Cosette tuli olemaan laillisesti neiti Euphrasie Fauchelevent. Hänet julistettiin orpolapseksi. Jean Valjean järjesti niin, että hänet asetettiin Fanchelevent-nimisenä Cosetten holhoojaksi, herra Gillenormand valvovana uskottuna miehenä.

Nuo viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia oli testamentannut Cosettelle eräs kuollut henkilö, joka oli tahtonut pysyä tuntemattomana. Alkuperäinen lahja oli ollut viisisataayhdeksänkymmentäneljätuhatta frangia, mutta kymmenentuhatta frangia oli käytetty neiti Euphrasien kasvatukseen ja niistä viisituhatta frangia maksettu luostariin. Tämä kolmannen miehen haltuun uskottu testamentti oli jätettävä Cosetten omiin käsiin, kun hän tuli täysi-ikäiseksi tai meni naimisiin. Kaikki tämä tuntui, kuten näkyy, varsin uskottavalta, olletikin, kun sitä oli tukemassa yli puoli miljoonaa. Tosin oli siellä täällä erinäisiä kummallisuuksia, mutta niihin ei kiinnitetty huomiota; yksi asianomaisista oli rakkauden, toiset noiden kuudensadantuhannen frangin sokaisemat.

Cosette sai tietää, ettei hän ollut sen vanhan miehen tytär, jota hän niin kauan oli pitänyt isänään. Tämä oli ainoastaan sukulainen; toinen Fauchelevent oli hänen oikea isänsä. Milloin tahansa muulloin olisi tämä häntä syvästi surettanut. Mutta tänä sanomattoman onnellisena aikana se oli vain kuin vähäinen varjo, joka pian hälveni. Hänellähän oli Marius. Nuori mies tuli, vanha häipyi, sellaista on elämä.

Ja sitäpaitsi oli Cosette jo monta vuotta sitten tottunut näkemään ympärillään arvoituksia. Jokainen, jolla on ollut salaperäinen lapsuus, on aina valmis kieltäymyksiin.

Hän sanoi kuitenkin edelleenkin Jean Valjeania isäkseen.

Cosette, joka oli seitsemännessä taivaassa, oli ihastunut ukko Gillenormandiin. Totta onkin, että tämä hemmoitteli häntä mairitteluin ja lahjoin. Sillävälin kuin Jean Valjean loi Cosettelle säädyllisen yhteiskunnallisen aseman ja nuhteettoman sukuperän, piti herra Gillenormand huolta sulhaslahjoista. Hän rakasti suuresti komeutta. Hän oli antanut Cosettelle guipurehameen, joka oli ollut hänen isoäitinsä oma.

"Nuo muodit ovat taas käytännössä", sanoi hän, "nyt ollaan aivan hullaantuneita kaikkeen vanhaan, ja vanhaksi tultuani pukeutuvat nuoret neidot niinkuin nuorena ollessani vanhat naiset."

Hän tyhjensi kunnianarvoisia vanhoja kaappejansa, joita ei oltu avattu vuosikausiin.

"Tutkitaan näitä komeroita ja katsotaan, mitä niiden kätköistä löytyy."

Ja puuhaten ja touhuten hän penkoi vanhoja arkkuja, joissa oli hänen vaimojensa, rakastajatartensa ja naissukulaistensa käyttämiä vaatteita ja koruja. Damastia, kiinalaista silkkiä, painettua muareeta, gros-de-Tours-hameita, intialaisia kultaompeleisia nenäliinoja, joita saattoi pestä, dauphinea, molemmilta puolilta samanlaista, Genovan ja Alenconin pitsejä, vanhanaikaisia kultakoristeita, norsunluisia makeisrasioita, joissa oli koristeina pienoiskokoisia taistelukuvia, helyjä, nauhoja, anteli hän tuhlaavaisesti Cosettelle. Cosette, joka oli täynnä rakkautta Mariusta ja kiitollisuutta herra Gillenormandia kohtaan, unelmoi ihmetyksen vallassa rajatonta onnea, samettiin ja silkkiin puettua. Hänen sielunsa liihoitteli taivaan sineä kohti Brabantin pitseistä tehdyillä siivillä.

Molempain rakastuneiden huumausta saattoi, kuten jo sanoimme, verrata ainoastaan äidinisän ihastukseen. Tuntui kuin Filles-du-Calvaire-kadulla olisi soinut alituinen ilofanfaari.

Joka aamu toi äidinisä Cosettelle jonkin vanhanaikaisen lahjan, kunnes tällä oli muhkea kokoelma jos jonkinlaisia hameita.

Kaikesta tästä vanhasta kamasta poimi äidinisä myöskin erinäisiä opetuksia.

"Rakkaus on kyllä hyvä, mutta sen ohella tarvitaan myöskin tämmöistä. Tarpeeton on tarpeellista onneen. Onni sinänsä on vain ihan välttämättömin. Mausta sitä lakkaamatta kaikella tarpeettomalla. Palatsi ja tytön sydän. Hänen sydämensä ja Louvre. Hänen sydämensä ja Versailles'in suihkulähteet! Antakaa minulle tyttöni, mutta tehkää hänestä herttuatar. Viekää minut satujen saarelle, mutta antakaa mukaan satatuhatta frangia korkoja. Avatkaa minulle mahdollisuus loppumattomaan lemmenelämään, mutta marmoripylvästön alla. Minä rakastan taruelämää, mutta myöskin tarumaailmaa marmorista ja kullasta. Kuiva onni muistuttaa kuivaa leipää. Saahan siitä ravinnon, mutta siinä ei ole särvintä. Minä haluan ylellistä, tarpeetonta, liikanaista, sitä, jota ei tarvita. Minä muistan nähneeni Strassburgin tuomiokirkossa tornikellon, joka oli korkea kuin kolmikerroksinen talo ja näytti ajan, mutta ei tuntunut olevan sitä varten tehty, ja joka lyötyään kaksitoista päivällä, joka on auringon tunti, ja kaksitoista yöllä, joka on rakkauden tunti, tai minkä muun tunnin hyvänsä, näytti kuun ja tähdet, maan ja meren, linnut ja kalat, Foiboon ja Foiben ja pitkän sarjan jos jotakin, joka astui esiin eräästä komerosta, kaksitoista apostolia ja keisari Kaarle V:n ja Époninan ja Sabinuksen ja kaupan päällisiksi vielä joukon pieniä kullatuita äijiä, jotka puhalsivat torvia, puhumattakaan viehättävästä kellonsoitosta, jota se yhtäpäätä helisteli ilmaan, ilman että oikein saattoi käsittää, minkävuoksi. Voiko kurjaa, sileätä kellotaulua, joka vain osoittaa tunnit, verrata tähän? Minä puolestani olen samaa mieltä kuin Strassburgin suuri tornikello ja asetan sen Schwarzwaldin käkikellojen edelle."

Herra Gillenormand puheli varsinkin häistä, ja kaikenlaisia kuvauksia kahdeksanneltatoista vuosisadalta sekaantui sikinsokin hänen jutelmiinsa.

"Te ette tunne juhlien järjestelytaitoa, te ette osaa panna toimeen oikein iloista päivää nykymaailman aikana", huudahti hän. "Teidän yhdeksästoista vuosisatanne on heikko. Siitä puuttuu liioittelua. Sillä ei ole käsitystä siitä, mikä on rikasta, eikä siitä, mikä on ylhäistä. Se on kitupiikki kaikessa. Teidän kolmas säätynne on mauton, väritön, tuoksuton ja muotopuoli. Kun teidän porvaristyttönne perustavat kodin, kuten he sanovat, uneksivat he pientä budoaaria, jossa on uudet paperitapetit ja sertinkipäällyksiset, ruusupuiset huonekalut. Tehkää tilaa! Herra Kitsainen menee naimisiin neiti Saitasen kanssa. Mikä komeus ja prameus! Niin, semmoinen on aika. Minä pyydän saada paeta hottentottien maalle. Ah, jo vuonna 1787 ennustin minä, että kaikki oli mennyttä, juuri sinä päivänä, kun näin Rohanin herttuan, Léonin ruhtinaan, Chabot'n herttuan, Montbazonin herttuan, Soubisen markiisin, Thouarsin varakreivin ja Ranskan päärin, ajavan Longchampsiin avonaisilla rattailla. Se on kantanut hedelmää. Tällä vuosisadalla tehdään kauppoja, pelataan pörssissä, ansaitaan rahaa, mutta ollaan mauttomia. Hiotaan ja kiilloitetaan kyllä pintaa, nykykansa on siistitty, pesty, nuoltu, ajeltu, kammattu, kiilloitettu, harjattu päältä, nuhteeton, sileä kuin kiillekivi, mutta samalla kertaa, kautta rakastajattareni siveyden, omantuntonsa pohjalla niin täynnä lantakasoja ja lokaviemäreitä, että ne saattaisivat sormillaan nenäänsä niistävän karjapiian kauhistumaan. Minä annan nykyajalle tunnuslauseeksi: likainen siisteys. Älä suutu, Marius, anna minun puhua, minä en puhu mitään pahaa kansasta, näethän, että minulla on suu täynnä sinun kansaasi, mutta salli minun antaa yksi ja toinen läimäys porvariluokalle. Minä kuulun itse siihen. Jota rakastaa, sitä kurittaa. Ja minä sanon suoraan, että nykyaikana tosin mennään naimisiin, mutta ei kuitenkaan enää osata mennä naimisiin niinkuin pitäisi. Niin, se on totta, minä kaipaan vanhan ajan hienoja tapoja. Minä kaipaan sen kaikkia ominaisuuksia: loisteliaisuutta, ritarillisuutta, kohteliaita ja miellyttäviä eleitä, iloa levittävää ylellisyyttä, häihin kuuluvaa soittoa, sinfoniaa ylhäällä, rummutusta alhaalla, tansseja, iloisia kasvoja pöydän ympärillä, sukkelia madrigaaleja, lauluja, raketteja, hilpeätä naurua, suuria nauharuusuja ja koko sitä komentoa. Minä kaipaan morsiamen sukkanauhaa. Morsiamen sukkanauha on Afroditen vyön serkku. Mitä koskee Troian sota? Helenan sukkanauhaa, hemmetissä! Minkä vuoksi taisteltiin, minkä vuoksi murskasi jumalainen Diomedes Merioneoksen päässä olevan kymmensärmäisen kypärän? Minkävuoksi antoivat Hektor ja Akilles toisilleen niin hurjia keihäänpistoja? Senvuoksi, että Helena oli sallinut Pariksen ottaa hänen sukkanauhansa. Cosetten sukkanauhasta olisi Homeros voinut kirjoittaa Iliaadin. Hän olisi runoteokseensa sovittanut minunlaiseni vanhan jaarittelijan ja sanonut sitä Nestoriksi. Ennen vanhaan, ystäväni, ihanaan, vanhaan aikaan mentiin naimisiin järkevällä tavalla; laadittiin ensin hyvä sopimus ja sitten hyvät pidot. Kun Cujacius oli mennyt ulos, tuli Gamache sisään. Mutta niinpä onkin, peijakas soikoon, vatsa siivo olio, joka vaatii oikeuttansa ja tahtoo viettää häitä omalla tavallaan. Syötiin ihana illallinen ja vieressä istui avokaulainen naapuri, joka ei kohtuuttomasti peitellyt sulojansa. Ah, kuinka sydämellisesti siihen aikaan naurettiin ja kuinka iloisia oltiin! Nuoriso oli kuin kukkakimppu; jokainen nuori mies täydensi pukunsa syreeninoksalla tai muutamalla ruusulla; sotilaana olo ei estänyt paimenena esiintymistä; ja jos joku sattui olemaan rakuunakapteeni, keksi hän aina jonkin keinon ottaakseen nimekseen Florian. Jokainen koetti olla kaunis. Jokainen koristeli ja maalaili itseään. Porvari oli kuin kukka, markiisi kuin jalokivi. Ei käytetty jalkahihnoja eikä saappaita. Oltiin koreita, loistavia, välkkyviä, liehuvia, keikailevia, mikä ei kuitenkaan estänyt pitämästä miekkaa kupeella. Kolibrilla oli sekä nokka että kynnet. Se oli aikaa, jonka nimenäkin oli 'iloinen Intia'. Yksi sen vuosisadan puoli oli hienotuntoisuus, toinen komeilunhalu, ja kautta kunniani silloin osattiin pitää hauskaa! Nyt ollaan yksivakaita. Porvari on saita ja porvarinrouva pikkumainen; teidän vuosisatanne on onneton. Sulottaretkin ajettaisiin ulos muka liian avokaulaisina. Ah, nyt piilotetaan kauneutta ikäänkuin se olisi jotakin rumaa! Vallankumouksen jälkeen täytyy kaikkien kulkea pitkissä housuissa, jopa tanssijattarienkin; huvinäyttelijän on oltava vakava; teidän tanssinne ovat ikäviä. Te tahdotte olla majesteetillisia. Herättäisi pahennusta, ellei leuka olisi kaulaliinan sisässä. Kaksikymmenvuotiaan naimisiin menevän pojan ihanne on herra Royer-Collard. Ja tiedättekö, mihin tuo majesteetillisuus johtaa? Pienuuteen. Muistakaa, että ilo ei ole vain iloista, vaan samalla jotakin suurta. Olkaa senvuoksi iloisia rakkaudessanne! Ja kun menette naimisiin, niin tehkää se sillä kuumeisella huumiolla, ilolla ja metelillä, joka kuuluu onnelle! Vakavuutta kirkossa, se on eri asia. Mutta niin pian kuin messu on ohi, täytyy, piru vie, pitää huoli, että kaikki morsiamen ympärillä vilisee kuin unennäkö. Häiden tulee olla kuninkaalliset ja satumaiset; sen menojen tulee kestää Reimsin tuomiokirkosta Chanteloup'n pagoodaan. Minä inhoan nirsuja häitä. Olkaa ainakin se päivä Olympossa! Olkaa jumalia! Ystäväni, jokaisen sulhasmiehen tulee häissään olla prinssi Aldobrandini. Käyttäkää tätä ainoata minuuttia elämässä kohotaksenne seitsemänteen taivaaseen joutsenten ja kotkien kanssa; seuraavana päivänä ehditte kyllä vielä pudota sammakoiden poroporvarillisuuteen. Älkää säästelkö Hymenin juhlassa, älkää supistelko sen ihanuuksia; älkää kitsastelko sinä päivänä, jolloin teidän tulee olla säteileviä. Häät eivät ole taloudenpitoa. Ah, jos minä saisin järjestää ne mieleni mukaan, niin tulisi niistä muhkeat menot, puissakin soiteltaisiin viuluja. Minun ohjelmani on: taivaansininen ja hopea. Niinkuin Amfitriteen häissä ruusunvärinen pilvi, kaunistukkaisia alastomia nymfejä, akateemikko ojentamassa värsyjä jumalattarelle ja vaunut, jota vedenkummitukset vetäisivät. Siinä on juhlaohjelma, joka kelpaa, tai sitten en ymmärrä asiasta hölynpölyä!"

Kun äidinisä kuunteli omia lyyrillisiä vuodatuksiaan, hurmioituivat Cosette ja Marius saadessaan häiritsemättä katsella toisiaan.

Täti Gillenormand seurasi kaikkea tätä järkähtämättömän levollisena. Hänellä oli nyt viiden, kuuden kuukauden aikana ollut useita mielenliikutuksia: Mariuksen kotonakäynti, Mariuksen tuominen kotiin verisenä barrikaadilta, Marius kuolleena, sitten elävänä, sovussa äidinisän kanssa, kihloissa, naimisiin menossa kerjäläisen ja sitten miljoonanomistajan kanssa. Nuo kuusisataatuhatta frangia olivat olleet viimeinen yllätys. Sitten hän oli taas vaipunut hurskaaseen välinpitämättömyyteensä. Hän kävi säännöllisesti kirkossa, sormeili rukousnauhaansa, luki kirkkokäsikirjaansa, mutisi toisessa päässä taloa 'Ave Mariaa', sillä välin kuin toisessa kuiskattiin 'Minä rakastan sinua', ja näki Mariuksen ja Cosetten epämääräisinä varjoina. Varjo oli kuitenkin hän itse.

"Tuollainen jumalisuus", sanoi ukko Gillenormand tyttärelleen, "on kuin nuha. Sinä et tunne elämän tuoksua. Et pahaa hajua, mutta et hyvääkään."

Muuten olivat nuo kuusisataatuhatta frangia tehneet lopun vanhan immen päättämättömyydestä. Hänen isänsä oli tottunut pitämään häntä niin vähäpätöisenä, ettei ollut kysynyt hänen neuvoaan Mariuksen naimisiinmenoon suostumisesta. Hän oli tapansa mukaan toiminut ensi-innossaan ja muuttuneena despootista orjaksi oli hänen ainoana ajatuksenaan tehdä kaikki Mariuksen mieliksi. Hän ei ollut muistanut edes, että tätiä oli olemassakaan, saatikka, että tällä saattaisi olla jokin mielipide. Ja niin lauhkea lammas kuin neiti Gillenormand olikin, oli tämä sentään häntä loukannut. Sisäisesti hiukan katkerana, mutta ulkonaisesti täysin tyynenä, oli hän sanonut itselleen: "Koska isäni ratkaisee avioliittokysymyksen ilman minua, niin ratkaisen minä perintökysymyksen ilman häntä." Hän oli todellakin rikas, mutta isä ei ollut. Hän oli siis päättänyt ratkaista sen asian itse. Luultavaa on, että jos Marius olisi saanut köyhän morsiamen, olisi hän jättänyt Mariuksen köyhäksi. "Sen pahempi sisarenipojalle", olisi hän ajatellut; "hän ottaa vaimokseen kerjäläisen, pysyköön sitten kerjäläisenä!" Mutta Cosetten puoli miljoonaa miellytti tätiä ja muutti hänen mielensä rakastavaista paria kohtaan. Semmoinen summa ansaitsee jo kunnioitusta, ja oli selvää, että hän näin ollen ei voinut menetellä toisin kuin antamalla omaisuutensa näille nuorille ihmisille, koska ne eivät sitä enää tarvinneet.

Sovittiin, että nuori pari jäisi asumaan äidinisän luo. Herra Gillenormand tahtoi kaikin mokomin antaa heille oman makuukamarinsa, talon kauneimman huoneen.

"Se nuorentaa minua", selitti hän. "Se on vanha suunnitelma. Minä olin aina ajatellut, että minun makuuhuoneestani vielä tulisi morsiuskammio."

Hän kalusti tämän huoneen kaikkinaisilla vanhanaikaisilla pikkuesineillä n.s. galanttiin tyyliin. Hän antoi verhota katon ja seinät harvinaisella kankaalla, joka hänellä oli säilössä ja jonka hän katsoi olevan Utrechtista; se oli kellerväpohjaista samettikukallista.

"Juuri tämmöistä kangasta", selitti hän, "oli Anvillen herttuattaren vuodeverhona La Roche-Guyonissa."

Herra Gillenormandin kirjastosta tuli asianajajan työhuone, jommoista Marius tarvitsi, se kun, niinkuin muistetaan, oli asetuksissa säädetty.

7.

Unikuvia autuuden seassa.

Rakastavaiset tapasivat toisensa joka päivä. Cosette tuli tervehtimään herra Faucheleventin saattamana.

"Johan nyt on maailma nurin", sanoi neiti Gillenormand, "kun morsian tulee sulhasen kotiin kurttiseerattavaksi."

Mutta tämä oli tullut tavaksi Mariuksen toipilasaikana, ja kun nojatuolit Filles-du-Calvaire-kadun varrella olivat mukavammat kahdenkeskisiä keskusteluita varten kuin olkituolit l'Homme-Armé-kadun varrella, niin oli tämä tapa juurtunut. Marius ja herra Fauchelevent tapasivat toisensa, mutta karttoivat puhuttelemasta toisiaan. Tämä oli kuin yhteinen sopimus. Jokainen tyttö tarvitsee kaitsijan. Cosette ei olisi voinut tulla ilman herra Faucheleventia. Mariukselle oli herra Fauchelevent ehto Cosetten tapaamiseen, ja hän alistui tähän ehtoon. Ottamalla ylimalkaisin sanoin puheenaiheeksi valtiollisia asioita kaikkien aseman yleisen parantamisen kannalta onnistui heidän sanoa toisilleen sentään hiukan enemmän kuin "on" tai "ei". Kerran, kun oli kysymys opetuksesta, jota Marius tahtoi maksuttomaksi ja pakolliseksi, moninkertaiseksi kaikissa muodoissa ja kaikille välttämättömäksi niinkuin ilma ja aurinko, sanalla sanoen koko kansalle annettavaksi, olivat he aivan yhtä mieltä ja olivat vähällä joutua keskusteluun. Marius huomasi tällöin, että herra Fauchelevent puhui hyvin, vieläpä tavallaan lennokkaasti. Kuitenkin puuttui hänestä jotakin. Herra Fauchelevent oli tavallaan vähemmän ja tavallaan enemmän kuin maailmanmies.

Mariuksen mielessä liikkui kaikkinaisia mykkiä kysymyksiä tämän herra Faucheleventin suhteen, joka häntä kohtaan oli koruttoman hyväntahtoinen, mutta kylmä. Joskus hän epäili omia muistojansa. Hänen muistissaan oli aukko, pimeä kohta, nelikuukautisen kuolemankamppauksen kaivama kuilu. Monta asiaa oli kadonnut sinne. Hän oli tullut niin pitkälle, että kysyi itseltään, saattoiko todella olla niin, että hän oli nähnyt herra Faucheleventin, niin vakavan ja tyynen miehen, barrikaadilla.

Sitäpaitsi tämä ei ollut ainoa hämmästyksen aihe, jonka menneisyyden ilmiöt ja kadonneet näyt olivat jättäneet hänen mieleensä. Ei sovi luulla, että hän oli vapaa kaikista niistä muistin ahdisteluista, jotka silloinkin, kun olemme onnellisia ja tyytyväisiä, pakottavat meitä luomaan haikean silmäyksen taaksepäin. Joskus painoi Marius kasvonsa käsiään vasten, ja myrskyisä ja sekava entisyys kulki hämärästi hänen aivoissaan. Hän näki jälleen Mabeufin kaatuvan, kuuli Gavrochen laulavan luotituiskussa, tunsi huuliensa alla Époninen kylmän otsan; Enjolras, Courfeyrac, Jean Prouvaire, Combeferre, Bossuet, Grantaire, kaikki hänen ystävänsä palasivat hänen muistiinsa ja hälvenivät sitten taas kuin savu. Oliko tämä kaikki vain unennäköä? Kapina peitti kaikki savuunsa. Hän tutki muistiansa; kaikki tuo pyöri hänen päässään. Olivatko he todella kaikki kuolleet? Putous pimeyteen oli temmannut pois kaikki, paitsi hänet itsensä. Kaikki tuo tuntui hänestä kadonneen kuin teatterin esiripun taakse. Elämässä on tällaisia eteen laskeutuvia esirippuja. Jumala siirtyy seuraavaan näytökseen.

Entä hän itse, oliko hän enää sama ihminen? Hän, köyhä, oli nyt rikas; hän, hylätty, oli taas omaisten parissa; hän, jo toivoton, tulisi nyt Cosetten puolisoksi. Hän tunsi kuin kulkeneensa lävitse haudan, jonka sisään hän oli mennyt mustana, josta hän oli tullut ulos valkoisena ja johon toiset olivat jääneet. Joskus, kun kaikki nämä entisyyden olennot palasivat hänen mieleensä, ne saartoivat hänet ja tekivät hänet synkäksi; silloin hän ajatteli Cosettea ja tuli taas tyyneksi ja iloiseksi. Mutta tarvittiin näin suuri onni tuon katastrofin muiston haihduttamiseen.

Herra Faucheleventilla oli miltei myöskin paikka noiden kadonneiden olentojen joukossa. Marius epäröi, tokko barrikaadin herra Fauchelevent oli sama Fauchelevent, joka nyt ilmielävänä ja niin vakavana istui Cosetten vieressä. Edellinen oli luultavasti niitä kiusallisia harha-aistimuksia, joita hänen kuumehoureensa oli synnyttänyt. Muuten, kun heidän luontonsa olivat kuin kaksi kohtisuoraa kallioseinää vastakkain, oli Mariuksen mahdoton tehdä mitään kysymystä herra Faucheleventille. Sellainen ajatuskaan ei ollut hänen mieleensä juolahtanut. Me olemme jo ennen viitanneet tähän kuvaavaan ominaisuuteen.

Kaksi henkilöä, joilla on yhteinen salaisuus ja jotka jonkinlaisen sanattoman sopimuksen nojalla eivät siitä vaihda sanaakaan, ei ole niinkään harvinainen ilmiö kuin luulisi.

Vain kerran teki Marius yrityksen. Hän johti keskustelun Chanvrerie-kadulle ja kääntyen herra Faucheleventin puoleen sanoi tälle:

"Tunnettehan sen kadun?"

"Minkä kadun?"

"Chanvrerie-kadun."

"Minulla ei ole selkoa sen kadun nimestä", vastasi herra Fauchelevent mitä luotettavimmalla tavalla.

Vastaus, joka tarkoitti kadun nimeä eikä itse katua, tuntui Mariuksesta todistavammalta kuin se oli.

"Minä olen varmaan uneksinut", ajatteli hän. "Minulla on ollut näköhäiriö. Se oli joku hänen näköisensä. Herra Fauchelevent ei ollut siellä."

8.

Kaksi miestä, joita on mahdoton löytää.

Niin ihastunut kuin Marius olikin, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa mielestään erinäisiä muita ajatuksia.

Häävalmistelujen aikana ja niiden määräpäivää odotellessa toimitutti hän vakavia ja tarkkoja tiedusteluita entisyyden suhteen.

Hän oli kiitollisuudenvelassa erinäisille ihmisille, sekä isänsä puolesta että omastaan.

Niinpä esimerkiksi Thénardier'lle; samoin sille tuntemattomalle, joka oli tuonut hänet, Mariuksen, kotiin herra Gillenormandin luo.

Marius tahtoi kaikin mokomin löytää nämä ihmiset, koska ei tahtonut mennä naimisiin ja tulla onnelliseksi unohtaen heidät ja koska hän pelkäsi, että nämä maksamattomat kiitollisuudenvelat heittäisivät varjoansa hänen täst'edes muuten niin valoisaan elämäänsä. Hänen oli mahdoton jättää kaikki nämä vanhat velat suorittamatta, ja hän tahtoi saada kuitin entisyydestä, ennenkuin iloisesti astuisi tulevaisuuteen.

Että Thénardier oli roisto, ei millään tavoin halventanut sitä seikkaa, että hän oli pelastanut eversti Pontmercyn. Thénardier oli roisto kaikkien muiden paitsi Mariuksen silmissä.

Ja kun Marius ei tuntenut, mitä Waterloon taistelukentällä todella oli tapahtunut, niin hän ei myöskään tiennyt sitä erikoista seikkaa, että hänen isänsä oli Thénardier'hen siinä omituisessa suhteessa, että hänen tosin oli kiitettävä tätä hengestään, olematta tälle kuitenkaan missään kiitollisuudenvelassa.

Ei kenenkään Mariuksen käyttämistä eri apureista onnistunut päästä Thénardier'n jäljille. Thénardier'n vaimo oli kuollut vankilassa vielä oikeudenkäynnin kestäessä. Thénardier itse ja hänen tyttärensä Azelma, ainoat, jotka tästä surkeasta perheestä olivat elossa, olivat jälleen sukeltaneet pimeyteen. Yhteiskunnan pimentojen nielu oli jälleen äänettömästi sulkeutunut näiden olentojen päälle. Ei nähty enää pinnalla edes sitä värähtelyä, niitä renkaita, jotka ilmaisevat, että tästä on jotakin pudonnut alas ja että siltä kohtaa voi naarata.

Kun Thénardier'n vaimo oli kuollut, Boulatruelle erotettu jutusta, Claquesous kadonnut, tärkeimmät syytetyt karanneet vankilasta, niin oli Gorbeaun tapahtunutta ryöstömurhayritystä koskeva tutkimus melkein rauennut. Asia oli jäänyt jokseenkin hämäräksi. Syytettyjen penkillä oli vain kaksi roistoista, Panchaud eli Printanier, tunnettu myöskin nimellä Bigrenaille, ja Demi-Liard eli Deux-Milliards, jotka tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kaleereille. Heidän karanneet rikostoverinsa oli poissaolevina tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön. Thénardier, päämies, oli niinikään poissaolevana tuomittu kuolemaan. Tämä tuomio oli ainoa, mikä vielä muistutti Thénardier'ta ja loi tähän haudattuun nimeen synkeätä valoansa niinkuin talikynttilä ruumisarkun vieressä.

Tämä tuomio, joka sai Thénardier'n, kiinnijoutumisen pelosta, piiloutumaan salaisimpiin syvyyksiin, enensi vielä sitä paksua pimeyttä, joka peitti tämän miehen.

Mitä taas siihen tuntemattomaan mieheen tuli, joka oli pelastanut Mariuksen, niin oli tutkimuksilla aluksi jonkin verran menestystä, mutta sitten katosivat jäljet tykkänään. Oli onnistuttu saamaan käsiin se ajuri, joka oli kyytinyt Mariusta Filles-du-Calvaire-kadulle kesäkuun 6. päivän illalla. Tämä kertoi, että hän 6. kesäkuuta erään poliisimiehen käskystä oli kello kolmesta iltapäivällä aina iltaan saakka odotellut Champs-Élyséen rantatiellä suuren lokaviemärin suun kohdalla. Noin kello yhdeksän illalla oli lokaviemärin ristikkoportti avautunut ja siitä oli tullut ulos mies, joka kantoi selässään toista, näköjään kuollutta miestä. Poliisimies, joka oli ollut tällä paikalla vaanimassa, oli vanginnut elävän miehen ja ottanut haltuunsa kuolleen. Hän, ajuri, oli poliisin käskystä ottanut koko seurueen vaunuihinsa. Ensin oli ajettu Filles-du-Calvaire-kadulle ja jätetty kuollut sinne, kuollut mies oli Marius, ja hän, ajuri, varsin hyvin tunsi hänet, vaikka tämä "tällä kertaa" oli elävä. Sitten taas oli noustu hänen vaunuihinsa ja lähdetty ajamaan. Muutaman askelen päässä arkiston portilta oli hänen käsketty pysähtyä ja hän maksun saatuaan oli lähtenyt ajamaan pois ja poliisimies oli vienyt mennessään sen toisen miehen. Hän ei tiennyt mitään enempää ja ilta oli ollut hyvin pimeä.

Kuten jo olemme sanoneet, ei Marius muistanut mitään. Hän tiesi vain, että voimakas käsi oli tarttunut kiinni samalla hetkellä, kun hän kaatui barrikaadilla; siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänelle tietämätöntä. Hän oli tullut tuntoihinsa vasta herra Gillenormandin luona.

Hän jäi arvailujen varaan.

Omaa identtisyyttään hän ei voinut epäillä. Mutta miten oli mahdollista, että hänet, joka oli kaatunut Chanvrerie-kadulle, oli poliisi tavannut Seinen rannalla, lähellä Invaliidisiltaa? Joku oli siis kantanut hänet Hallien korttelista Champs-Élyséehen. Mitä tietä? Lokaviemärin läpi. Mikä tavaton uhrautuminen!

Joku. Mutta kuka?

Siitä miehestä, joka oli hänen pelastajansa, hän ei tiennyt mitään; hänestä ei ollut vähintäkään jälkeä löydettävissä.

Suurta varovaisuutta noudattaen ulotti Marius tiedustelunsa aina poliisiprefektuuriin saakka. Mutta sieltä saadut tiedot eivät johtaneet mihinkään. Poliisiprefektuuri tiesi asiasta vähemmän kuin ajuri. Siellä ei ollut mitään tietoa 6. kesäkuuta suuren lokaviemärin ristikkoportin luona tapahtuneesta vangitsemisesta; mitään raporttia ei ollut olemassa semmoisesta tapahtumasta, jota poliisilaitoksessa pidettiin vain ajurin keksimänä juttuna juomarahojen toivossa. Asia oli kuitenkin varma, eikä Marius voinut sitä epäillä, ellei hän, kuten sanottu, tahtonut epäillä omaa identtisyyttään.

Kaikki tässä oudossa arvoituksessa oli selittämätöntä.

Mihin oli joutunut se salaperäinen mies, jonka ajuri oli nähnyt tulevan suuren lokaviemärin ristikkoportista kantaen selässään tainnoksissa olevaa Mariusta ja jonka vartiossa ollut poliisimies oli vanginnut tavatessaan hänet kapinoitsijaa pelastamassa? Ja minne itse poliisimies oli joutunut? Oliko miehen onnistunut paeta? Oliko hän lahjonut poliisimiehen? Miksei hän millään tavalla antanut itseään ilmi Mariukselle, jonka oli kiitettävä häntä kaikesta? Sellainen epäitsekkyys oli yhtä ihmeellistä kuin sellainen uhrautuvaisuus. Miksei tämä mies enää näyttäytynyt? Ehkä hän oli mistään palkinnosta välittämätön, mutta eihän kukaan ole niin korkealla, ettei voisi ottaa vastaan kiitollisuutta. Oliko hän kuollut? Mikä mies hän mahtoi olla? Minkä näköinen hän oli? Kukaan ei osannut sanoa. Ajuri vastasi: "Ilta oli kovin pimeä." Basque ja Nicolette eivät säikähdyksissään olleet nähneet muuta kuin verta vuotavan nuoren herran. Portinvartija, joka oli kynttilällään valaissut Mariuksen traagillista kotiin tuontia, oli ainoa, joka oli kiinnittänyt huomiota puheenalaiseen mieheen, mutta ei osannut kuvata häntä muuten kuin sanomalla: "Se oli kauhea mies."

Toivoen siitä voivansa saada jotakin apua tutkimuksilleen oli Marius panettanut talteen ne veriset vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään, kun hänet oli tuotu äidinisänsä luo. Kun nuttua tarkastettiin, huomattiin, että sen toinen takalieve oli omituisella tavalla revitty rikki. Siitä puuttui iso kaistale.

Eräänä iltana puhui Marius Cosetten ja Jean Valjeanin läsnäollessa koko tästä merkillisestä tapahtumasta, niistä lukemattomista tiedusteluista, joita hän oli pannut toimeen, sekä ponnistustensa turhuudesta. Herra Faucheleventin kylmä välinpitämättömyys ärsytti häntä, ja vilkkaudella, jossa värähti hiukan suuttumusta, huudahti hän:

"Niin, se mies, olipa kuka tahansa, oli ylevä. Tiedättekö, hyvä herra, mitä hän teki? Tuli pelastamaan kuin arkkienkeli. Hänen on täytynyt syöksyä keskelle taistelua, temmata minut pois siitä, aukaista lokaviemäri, raahata minut sinne, kantaa minut sinne. Hänen on täytynyt kulkea ainakin yli kuusi kilometriä näissä kauheissa maanalaisissa käytävissä, kumarassa, pimeässä, lokaviemärissä, yli puoli peninkulmaa, herra, ruumis selässään! Ja missä tarkoituksessa? Ainoastaan pelastaakseen tämän ruumiin. Ja tämä ruumis, se olin minä. Hän ajatteli: 'Ehkäpä tuossa on vielä kipinä elämää; minä panen henkeni alttiiksi sen kurjan kipinän vuoksi.' Ja henkensä on hän siinä tosiaan pannut vaaraan, ei yhtä, vaan kymmeniä kertoja! Joka askel, jonka hän astui, oli vaarallinen. Todistus on, että hänet vangittiin, kun hän tuli ulos lokaviemäristä. Tiedättekö, herra, että tuo mies on tehnyt kaiken tämän? Voimatta odottaa mitään palkintoa. Mitä olin minä? Kapinallinen. Voitettu. Ah, jos Cosetten kuusisataatuhatta frangia olisivat minun...!"

"Nehän ovat teidän", huomautti Jean Valjean.

"No niin, minä olisin valmis uhraamaan ne löytääkseni sen miehen."

Jean Valjean oli vaiti.

KUUDES KIRJA.

UNETON YÖ.

1.

16. helmikuuta 1833.

Helmikuun 16. ja 17. päivän välinen yö 1833 oli siunattu yö. Sen pimeyden yllä oli taivas auki. Se oli Cosetten ja Mariuksen hääyö.

Päivä oli ollut ihana.

Siitä ei ollut tullut sitä satumaista juhlaa, josta äidinisä oli uneksinut, kerubiinien ja kupodiinien vilinää morsiusparin päiden päällä, mutta se oli ollut viehättävä, hilpeä hääjuhla.

Vuonna 1833 ei häitä vietetty samalla tavalla kuin nykyaikaan. Ranska ei ollut silloin vielä Englannista lainannut sitä tavattoman hienotunteista tapaa, että sulhanen kaappaa vaimonsa, pakenee heti kirkosta tultua pois hänen kanssaan, piiloutuu ikäänkuin häpeäisi onneansa ja yhdistää rahankavaltajan menettelyn Korkean Veisun innoitukseen. Siihen aikaan ei vielä oltu opittu kaikkea sitä kainoutta ja hienoutta, joka sisältyy siihen, että postivaunu tärisyttelee nuoren parin paratiisia, ruoskanläimäykset säestävät ensimmäistä mystillistä yhdessäoloa, että hotellinsänky on morsiusvuoteena ja että johonkin alkooviin, joka niin ja niin paljosta yöllä on avoinna kenelle tahansa, jätetään elämän pyhin muisto, sekaisin dilisanssikuskin ja hotellisiivoojattaren lemmenkohtausten kanssa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, jota nyt elämme, eivät pormestari virkapuvussaan, pappi messukaapussaan, laki ja Jumala enää riitä; niiden täydennykseksi täytyy saada Lonjumeaun posteljooni, s.o. sininen nuttu, jossa on punaiset rinnusliepeet ja napit kuin kulkuset, metallilevyt käsivarsissa, viheriät nahkahousut, messinkihelat, vahanahkahattu, tuuhea puuteroitu tukka, pitkävartiset saappaat, suunnaton ruoska ja normandilaisten solmuhäntäisten hevosten noitumista. Ranska ei vielä ole huipuntanut tätä hienoutta niin pitkälle kuin Englannin ylimystö, joka pommittaa vastanaineiden postivaunua kenkärajoilla ja vanhoilla vaaterievuilla Churchillin, sittemmin Marlboroughin eli Malbrouckin muistoksi, jota hääpäivänään tällä tavoin pommitti erään tädin viha, mikä tuotti hänelle onnea. Rääsyt ja kenkärajat eivät vielä kuulu meidän häämenoihimme, mutta kärsivällisyyttä! Jos hyvä maku jatkaa levenemistään, niin tulemme kyllä vielä siihenkin.

Vuonna 1833 – tuntuu kuin siitä jo olisi sata vuotta ei häitä vietetty nelistämällä.

Siihen aikaan kuviteltiin vielä, kumma kyllä, että häät ovat kotoisia seurajuhlia, että patriarkaaliset pidot eivät suinkaan tärvele perhejuhlaa, että isoääninenkään ilo, kun se on säädyllinen, ei häiritse onnellisuutta, ja vihdoin, että on arvonmukaista ja oikein, että kahden olennon kohtaloiden yhdistäminen, josta uusi perheenhaara on versova, alkaa kodissa ja että tulevaisuuden taloudella on morsiuskammio todistajana.

Ja senvuoksi oltiin niin häikäilemättömiä, että mentiin naimisiin kotona.

Häät pidettiin siis, tämän nyttemmin vanhentuneen tavan mukaisesti, herra Gillenormandin kotona.

Mutta, ja me mainitsemme tämän seikan vain ollaksemme oikein tarkkoja, nyt sattui niin, että 16. päivä oli laskiaistiistai. Se herätti epäröintiä ja arveluita varsinkin täti Gillenormandissa.

"Laskiaistiistai", huudahti äidinisä, "sen parempi! On vanha sananparsi, joka sanoo:

    Laskiaisena häitä,
    lapsia vikkeläpäitä!

Olkoon siis 16. päivä. Vai onko sinulla halua odottaa, Marius?"

"Ei ensinkään", vastasi sulhasmies.

"Mitäpäs siinä sitten, menkäämme naimisiin", jatkoi äidinisä.

Häät pidettiin siis 16. päivänä, huolimatta päivän yleisestä hilpeydestä. Päivä oli sateinen, mutta rakastavaisten onneksi on taivaalla aina pieni sininen pälvi, jonka nämä näkevät, vaikka koko muu luomakunta kulkisi sateenvarjo yllään.

Edellisenä päivänä oli Jean Valjean herra Gillenormandin läsnäollessa jättänyt Mariukselle ne viisisataaneljäyhdeksättätuhatta frangia.

Kun avioliitto solmittiin omaisuusyhteisyyden perustalle, olivat asiakirjat yksinkertaiset laatia.

Toussaint oli nyttemmin tarpeeton Jean Valjeanille. Cosette oli perinyt hänet ja koroittanut kamarineitsyen arvoon.

Jean Valjeania varten oli Gillenormandin talossa vartavasten kalustettu erikoinen huone, ja Cosette oli niin houkuttelevasti pyydellyt häntä, että oli vähällä saada hänet lupaamaan tulla siihen asumaan.

Muutamia päiviä ennen häiksi määrättyä päivää oli Jean Valjeanille sattunut pieni tapaturma; hän oli hiukan satuttanut oikean käden peukaloa. Se ei ollut mitään vaarallista, eikä hän ollut sallinut kenenkään sitä pidellä eikä sitoa, ei edes Cosetten. Se oli kuitenkin pakottanut hänet panemaan kätensä kääreeseen ja kantamaan käsivarttaan siteessä, joten hän ei saattanut allekirjoittaa mitään. Herra Gillenormand, uskottuna miehenä, oli niin ollen astunut hänen tilalleen.

Me emme tahdo viedä lukijaa raatihuoneelle tai kirkkoon. Rajoitumme vain mainitsemaan tapauksen, joka, muuten hääseurueen huomaamatta, sattui matkalla Filles-du-Calvaire-kadulta Saint-Paulin kirkkoon.

Tähän aikaan korjattiin Saint-Louis-kadun pohjoispäätä. Se oli suljettu aina Parc-Royal-kadulta saakka. Häävaunujen oli siis mahdoton kulkea suoraa tietä Saint-Pauliin. Täytyi ajaa toista tietä, ja yksinkertaisinta oli mennä bulevardin yli. Eräs vieraista huomautti, että oli laskiainen ja että siellä tulisi vaunujen tungos.

"Miksi niin?" kysyi herra Gillenormand.

"Naamioiden vuoksi."

"Mainiota", sanoi ukko. "Ajakaamme sitä tietä. Nämä nuoret menevät naimisiin; heidän on astuttava elämän vakavuuteen. On hyvä valmistus heille saada hiukan naamiaisia."

Lähdettiin siis bulevardin kautta. Ensimmäisissä vaunuissa istuivat Cosette ja täti Gillenormand, herra Gillenormand ja Jean Valjean. Marius, tavan mukaan vielä erillään morsiamestaan, ajoi seuraavissa vaunuissa. Kun hääsaatto poistui Filles-du-Calvaire-kadulta, liittyi se siihen pitkään vaunujonoon, joka ulottui yhtämittaisena renkaana Madeleine-kirkosta Bastille-aukiolle ja Bastille-aukiolta Madeleine-kirkolle.

Bulevardilla vilisi naamioita. Sateli tosin ajoittain, mutta Paillasse, Pantalon ja Gille eivät niin vähästä antautuneet. Siinä hilpeydessä, joka oli ominaista talvelle 1833, oli Pariisi pukeutunut Venetsiaksi. Sellaisia laskiaisia ei enää tähän maailmanaikaan nähdä. Kun nykyjään koko elämä on suurta karnevaalia, ei ole enää mitään erikoisia karnevaaleja.

Katukäytävät olivat täynnä jalankulkijoita ja ikkunat täynnä uteliaita. Teatterien pylväseteisten katot täynnä katselijoita. Paitsi naamioita katseltiin myöskin laskiaistiistain erikoista kaikkinaisten ajopelien kulkuetta: omnibusseja, varusvaunuja, karrioleja, kabrioletteja, jotka liikkuivat tarkassa poliisin määräämässä järjestyksessä ikäänkuin rautatienkiskoille sovitettuina. Jokainen näissä vaunuissa olija on sekä katselija että katsottava. Poliisi piti bulevardin molemmilla sivuilla järjestyksessä näitä kahta loppumatonta rinnakkaista riviä, jotka liikkuivat vastakkaisiin suuntiin, ja valvoi, ettei mikään häirinnyt näiden vaunujonojen vapaata kulkua, joista toinen kulki alas-, toinen ylöspäin, toinen Chaussée-d'Antiniä, toinen Saint-Antoinen esikaupunkia kohti. Ranskan päärien ja lähettiläiden vaakunakoristeiset vaunut pysyttelivät keskellä tietä ja liikkuivat esteettömästi edestakaisin. Muutamilla komeilla ja hilpeillä kulkueilla, varsinkin laskiaissonnilla, oli sama etuoikeus.

Häävaunut olivat siinä jonossa, joka liikkui Bastille-aukiolle päin pitkin bulevardin oikeaa sivua. Pont-aux-Choux-kadun kulmassa syntyi hetken seisahdus. Melkein samalla kertaa seisahtui vastapäisellä puolella toinenkin rivi, joka oli menossa Madeleine-kirkolle päin. Sillä kohdalla tässä rivissä olivat eräät vaunut täynnä naamioituja.

Nämä naamiovaunut tai oikeammin kuormavankkurit täynnä naamioita ovat pariisilaisille hyvin tuttuja. Jos niitä jonakin laskiaisena tai keskipaastonpäivänä puuttuisi, pidettäisiin sitä pahana enteenä ja sanottaisiin: "Tämä tietää jotakin; varmaankin on tulossa ministeristönmuutos." Joukko Kassandroja, Arlekiineja ja Colombineja, jotka heilahtelevat eteenpäin jalankulkijain päitä korkeammalla, kaikkinaisia räikeitä kuvatuksia turkkilaisesta villiin saakka, jättiläisiä, jotka tukevat markiisittaria, kalamuijia, jotka saisivat Rabelais'n pitelemään korviansa, niinkuin menaadit saivat Aristofaneen luomaan alas silmänsä, pellavaperuukkeja, punaisia trikoita, narrimaisia päähineitä, suunnattomia silmälaseja, räpytteleväsiipisiä kolmikolkkahattuja, huutoja jalankulkijoille, rohkeita asenteita, alastomia olkapäitä, naamioituja kasvoja, hiltymättömiä kömpelyyksiä, kaaos häikäilemättömyyttä, jota kukkapäinen ajuri kyyditsee ympäri; sellainen on tämä laitos.

Hellas tarvitsi Tespiksen rattaita, Ranska tarvitsee Vadén vuokravankkureita.

Kaikesta voi tehdä irvikuvan, jopa itse irvikuvasta. Saturnaliat, nuo muinaisajan kauneuden virnistelyt, tulevat yhä karkeammiksi ja räikeämmiksi käytyään laskiaiskulkueisiin; ja bakkanaalit, joita muinoin koristivat viiniköynnökset ja kultasi päivä, jotka näyttivät marmoripovia jumalaisessa puolialastomuudessa, ovat nyt pohjolan sateiden liottamien riepujensa alla niin nahistuneita, että niitä on ruvettu sanomaan likakulkueeksi,

Naamiovaunujen käyttö on aina monarkian vanhimpiin aikoihin ulottuva tapa. Ludvig XI:n tileissä määrätään linnanvoudille "kaksikymmentä Toursin souta kolmesta katunaamiovaunusta". Meidän päivinämme ajavat nämä meluavat joukkueet jollakin vanhalla omnibusvaunulla, jonka katolle ovat sulloutuneet, tai asettuvat johonkin vanhaan landooseen, jonka kuomu lasketaan alas. Kuuden hengen vaunuissa saattaa olla kaksikymmentäkin. He seisovat, makaavat, istuvat, polvet koukussa tai sääret riipuksissa kuskipenkillä, kuomunreunalla tai lyhtyjenpidinten varassa, kenelle ei ole tilaa vaunujen sisässä. Naiset istuvat miesten polvilla. Jo kaukaa näkee vilinän keskessä tämän hullun pyramidin. Nämä kuormat ovat kuin hilpeysvuoria meluavan joukon keskessä. Collén, Panardin ja Pironin kieltä, varaskielen höystämänä, virtailee sieltä. Ihmisten niskaan syydetään roskakielen koko sanasto. Huudetaan, lauletaan, ulvotaan, nauretaan; ilo karjuu, sarkasmi salamoi, vallattomuus mahtailee kuin olisi purppuraan puettu; kaksi kimotammaa kuljettaa ympäri tätä apoteosiksi muuttunutta farssia; se on naurun riemuvaunu.

Se on vain liian kyynillistä naurua ollakseen luonnollista. Ja tämä nauru on todella epäilyttävää. Tällä naurulla on erikoinen tehtävä. Sen on ilmaistava pariisilaisille, että on karnevaali.

Nämä roskaväenvaunut, joissa voi vainuta ties mitä pimeitä asioita, antavat filosofille ajattelemista. Siinä on ilmeisesti salaista yhteyttä julkisten miesten ja julkisten naisten kanssa. Mutta minkä sille mahtaa? Yleinen nauru sekä häväisee että suvaitsee näitä nauha- ja kukkakoristeisia likakuormia. Yleisön nauru on kanssarikollinen yleiseen alennukseen. Eräät epäterveet juhlat herpaannuttavat kansan ja tekevät siitä roskaväkeä. Ja roskaväki tahtoo samoin kuin tyrannitkin pitää narreja. Kuninkaalla on Roquelaure, kansalla pajatsot. Pariisi on hulluuden suuri kaupunki, kun se ei ole ylevyyden suuri kaupunki. Karnevaali on siellä osa politiikkaa. Pariisi, tunnustakaamme se, antaa kernaasti häpeän näytellä ilveilyä edessään. Se pyytää herroiltaan – kun sillä sattuu semmoisia olemaan – vain yhtä: "Maalatkaa vain lian naama!" Roomalla oli sama luonto. Se rakasti Neroa. Nero oli titaaninen rantajätkä.

Kuten jo olemme sanoneet, asetti sattuma, että tämmöinen muodoton mies- ja naisryhmä, jota kuljetettiin ympäri suurilla vankkureilla, pysähtyi bulevardin vasemmalle puolelle, kun hääsaatto seisahtui oikealle. Naamiovaunuista nähtiin siis kadun toisella puolella olevat morsiusvaunut.

"Kas vain, häät!" sanoi eräs naamio.

"Mitä niistä, nämä ne oikeat häävaunut ovat!" vastasi toinen.

Mutta kun olivat liian kaukana voidakseen heittää kompasanoja hääsaattueelle ja sitäpaitsi pelkäsivät poliisin väliintuloa, käänsivät naamiot huomionsa muualle.

Samalla oli kuitenkin kaksi muuta naamiota, eräs vanhannäköinen espanjalainen, jolla oli suunnattoman suuri nenä ja valtavat, mustat viikset, sekä eräs laiha kalatyttö, muuten aivan nuori ja samettinaamarilla varustettu, myöskin huomannut hääsaaton, ja muiden ollessa kirkuvassa kompasodassa yleisön kanssa he puhelivat keskenänsä.

"Kuule!"

"Mitä, isä?"

"Näetkö tuon äijän?"

"Minkä äijän?"

"Tuon joka on ensimmäisessä häävaunussa tällä puolella."

"Jonkako käsivarsi on mustassa silkkikantimessa?"

"Niin."

"No, mitä siitä?"

"Minä olen varma, että tunnen hänet."

"Vai niin."

"Minulta saa panna pään poikki, jos en tunne sitä miestä. Voitko nähdä morsianta, jos kumarrut eteenpäin?"

"En."

"Entä sulhasta?"

"Tuossa vaunussa ei ole sulhasta."

"Mitä lörpötät?"

"Ellei se ole tuo toinen ukkorähjä."

"Koeta nähdä morsian kumartumalla enemmän eteenpäin."

"Minä en voi."

"No, yhtä hyvä, tuon ukon, joka on saanut jotakin käteensä, minä varmasti tunnen."

"Mitä hyvää sinulla siitä on, että sen tunnet?"

"Ei voi tietää. Joskus..."

"Minä viisi ukoista, minä."

"Minä tunnen hänet."

"No tunne sitten, kun tunnet."

"Kuinka, peijakas, hän saattaa olla mukana häissä?"

"Häissähän tässä mekin ollaan."

"Mistähän tuo hääsaatto tullee?"

"Mistä minä sen tiedän?"

"Kuule!"

"No?"

"Sinun pitää tehdä jotakin."

"Mitä sitten?"

"Astu pois tästä ja seuraa tuota hääjoukkoa."

"Minkä vuoksi?"

"Saadaksesi tietää, minne se menee ja mitä väkeä ne ovat. Riennä, juokse, tyttöni, joka olet nuori!"

"Minä en voi lähteä tästä."

"Mikset?"

"Minähän olen tässä maksusta."

"Ai peijakas!"

"Prefektuuriahan minä saan kiittää siitä, että saan esiintyä päivän kalakauppiaana."

"Se on totta."

"Ja jos lähden vaunusta, vangitsee minut ensimmäinen poliisi, joka eteen sattuu. Tiedäthän sen."

"Hm. Niinhän se on."

"Hallitus on ostanut minulta tämän päivän."

"Oli miten oli, mutta tuo ukko kismittää minua."

"Mitä sinä ukoista? Ethän sinä mikään tyttö ole."

"Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa."

"No, entä sitten?"

"Morsiamen vaunuissa."

"No, mitä sillä on väliä?"

"Siispä hän on isä."

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Minä sanon sinulle, että hän on isä."

"Niinkuin ei muka muita isiä maailmassa olisi!"

"Kuule!"

"No?"

"Minähän en voi liikkua muuta kuin naamioituna. Täällä olen turvassa, eikä tiedetä, että minä olen täällä mukana. Mutta huomenna on naamioiden aika ohi. Minut kaapattaisiin kiinni. Silloin täytyy minun taas kaivautua kolooni. Mutta sinähän olet vapaa."

"Enpä juuri sanottavasti."

"Aina enemmän kuin minä."

"No, entä sitten?"

"Sinun täytyy koettaa saada selko, minne tuo hääsaatto menee."

"Minnekä se menee?"

"Niin."

"Sen tiedän."

"No, minne sitten?"

"Cadran-Bleuhin."

"Ei se ole sielläpäin."

"No, la Râpéehin sitten."

"Tai jonnekin muuanne."

"Sillä on vapautensa. Hääjoukot saavat liikkua vapaasti."

"Siinä ei ole kaikki. Minä sanon sinulle, että sinun täytyy koettaa saada tietää, mitkä häät ne ovat, joissa tuo ukko on mukana, ja missä tuo morsiuspari asuu."

"Joko taas! Sehän on lystikästä! Helppo asia muka viikon päästä ottaa selko hääsaatosta, joka laskiaistiistaina on ajanut Pariisissa. Sama kuin hakisi nuppineulaa heinäsuovasta. Onko se muka mahdollista!"

"Se on samantekevä minulle, sinun täytyy koettaa. Kuuletko, Azelma?"

Molemmat vaunurivit pääsivät taas lähtemään liikkeelle kulkien vastakkaisiin suuntiin kumpikin omalla puolellansa bulevardia, ja naamiovaunu kadotti pian hääsaattueen näkyvistään.

2.

Jean Valjean pitää kättänsä yhä kantimessa.

Kukapa voi unelmansa toteuttaa? Siinä kysymyksessä tapahtunee vaali taivaassa; me olemme kaikki ehdokkaita; enkelit äänestävät. Cosette ja Marius oli valittu.

Sekä raastuvassa että kirkossa oli Cosette häikäisevä ja liikuttava. Toussaint oli, Nicoletten avustamana, pukenut hänet.

Cosettella oli valkoinen taftihame ja sen päällä guipurepukunsa, englantilainen pitsihuntu, kaulaketju oikeista helmistä ja oranssinkukkaseppele; kaikki tämä oli valkoista ja tässä valkeudessa hän säteili. Näytti kuin hänen sisäinen puhtautensa olisi laajentunut ja levittäytynyt, olisi voinut sanoa neitseen olevan muuttumassa jumalattareksi.

Mariuksen kaunis tukka oli kiiltävä; sen tuuheiden suortuvain välissä oli kuitenkin pieniä vaaleampia viiruja; ne olivat barrikaadista saatuja arpia.

Äidinisä, muhkeana, pää pystyssä, puvussaan ja eleissään edustaen entistään enemmän Barras'n ajan siroutta, talutti Cosettea. Hän astui Jean Valjeanin tilalle, tämä kun vammansa vuoksi ei voinut tarjota morsiamelle käsivarttaan.

Jean Valjean oli mustassa puvussa, seurasi perässä ja hymyili.

"Herra Fauchelevent", sanoi ukko Gillenormand, "tämä on ihana päivä. Minä äänestän kaikkien surujen ja huolien lopettamista. Tästedes ei saa olla murhetta missään. Totisesti, minä säädän yleisen ilon! Pahalla ei ole oikeutta olla olemassa. Että onnettomia ihmisiä on, se on häpeä siniselle taivaalle. Paha ei tule ihmisestä, joka pohjaltaan on hyvä. Kaiken ihmiskurjuuden pesäpaikka ja keskushallitus on helvetissä eli toisin sanoen pirun Tuilleries'ssa. Niin, nyt minä vuorostani puhun demagogisia sanoja! Minulla puolestani ei muuten enää pitkään aikaan ole ollut valtiollisia mielipiteitä; tulkoot vain kaikki ihmiset rikkaiksi, se on iloisiksi, siihen rajoitan kaikki sanottavani."

Kun kaikki menot olivat päättyneet ja nuorikot pormestarin ja papin edessä antaneet kaikki asiaankuuluvat myöntävät vastaukset, allekirjoittaneet asianmukaiset paperit, vaihtaneet sormuksia ja polvistuneet vierekkäin moareesilkkisen morsiusteltan alle suitsutuspilven ympäröiminä, lähtivät he käsi kädessä ihailevien katsojarivien välitse kirkonovelle, kaikkien kadehtimina, Marius mustissa, Cosette valkoisissa, edellään kirkonvartija, joka harteillaan epoletit kuin everstillä kolautteli pertuskaansa kivipermantoon. Ja kun he sitten olivat valmiit nousemaan vaunuihin, ei Cosette vielä voinut uskoa tätä kaikkea todeksi. Hän katsoi Mariusta, hän katsoi ihmisiä, hän katsoi taivasta; näytti kuin hän olisi pelännyt heräävänsä. Hänen kummastunut ja levoton ilmeensä teki hänet vielä viehättävämmäksi. Kotimatkalla he molemmat olivat samoissa vaunuissa; herra Gillenormand oli nyt saanut väistyä toisiin vaunuihin.

"Lapseni", sanoi äidinisä, "te olette nyt herra paroni ja rouva paronitar, joilla on kolmekymmentätuhatta frangia korkoja."

Ja Cosette kumartui Mariuksen puoleen kuiskaten hänen korvaansa:

"Se on siis totta. Minun nimeni on Marius. Minä olen rouva Sinä."

Saint-Antoine-kadulla Saint-Paulin edustalla pysähtyivät ihmiset katselemaan kaunista paria.

Palattuaan Filles-du-Calvaire-kadulle astui Marius Cosetten rinnalla riemuitsevana ja säteilevänä ylös samoja portaita, joita myöten hänet taannoin oli kannettu sisään kuolevana. Köyhät, joita oli kasaantunut portin edustalle, saivat jakaakseen heidän kukkaronsa ja siunasivat heitä. Kaikkialla oli kukkia. Talo oli yhtä tuoksuva kuin kirkko; suitsutuksen jälkeen ruusuja. Äkkiä löi kello. Marius katsoi Cosetten viehkeää paljasta käsivartta ja poven ruusuisia kumpuja, jotka epämääräisesti näkyivät puvun pitsien läpi, ja Cosette, joka huomasi Mariuksen katseen, punastui aina silmänvalkuaista myöten.

Suuri joukko Gillenormandin perheen vanhoja ystäviä oli kutsuttu; Cosettea liehiteltiin ja puhuteltiin kilvan rouva paronittareksi.

Upseeri Théodule Gillenormand, nyttemmin kapteeni, oli tullut Chartres'ista, missä hän nyt palveli, ollakseen läsnä serkkunsa Pontmercyn häissä. Cosette ei tuntenut häntä.

Hän puolestaan, tottuneena naisten ihailuun, ei muistanut Cosettea enempää kuin ketä muuta naista tahansa.

"Kuinka oikeassa olinkaan, kun en uskonut sitä lansieerijuttua!" sanoi ukko Gillenormand itsekseen.

Cosette ei ollut koskaan ollut hellempi Jean Valjeanille. Hän oli aivan samassa mielentilassa kuin herra Gillenormand; mutta kun tämän ilo puhkesi aforismeihin ja maksiimeihin, levitti Cosette ympärilleen rakkautta ja hyvyyttä kuin tuoksua. Onni tahtoo kaikkia muitakin onnellisiksi.

Puhuessaan Jean Valjeanin kanssa sai Cosette ääneensä saman sävyn kuin pikku tyttönä ollessaan. Hän hyväili vanhusta hymyllään.

Ruokasaliin oli järjestetty juhla-ateria.

Päivänkirkas valaistus on välttämätön mauste suuressa ilojuhlassa. Onnelliset eivät hyväksy hämyä ja pimeää. Yön kyllä, ei pimeyttä. Ellei ole aurinkoa, täytyy se luoda.

Ruokasali oli runsaasti valaistu. Keskellä kattoa häikäisevän valkoisen pöydän yllä riippui venetsialainen kynttiläkruunu ja siinä kaikenvärisiä lasihelyjä ja lintuja, sinisiä, punasinisiä, punaisia, viheriäisiä, vahakynttiläin välissä; kruunun ympärillä säteili girandoleja ja seinillä kolmi- ja viisihaaraisia peililampetteja; peilit, kristallit, lasit, pöytäastiat, porsliinit, fajanssit, tina-, kulta- ja hopea-astiat, kaikki säteilivät ilosta. Kandelaaberien välit oli täytetty kukilla, joten aina oli kukka, missä ei ollut kynttilää.

Eteishuoneessa soitti hillitysti kolme viulua ja huilu Haydnin kvartetteja.

Jean Valjean oli istuutunut salissa tuolille erään aukiolevan kaksoisoven taa niin, että tämä melkein piilotti hänet. Vähäistä ennen pöytään menoa tuli Cosette ikäänkuin jostakin oikusta hänen luokseen, niiasi hänelle syvään levittäen molemmin käsin morsiushamettaan ja kysyi hellä veitikkamaisuus silmissään:

"Oletteko tyytyväinen, isä?"

"Olen", vastasi Jean Valjean.

"No, naurakaa sitten hiukan."

Jean Valjean alkoi nauraa.

Hetkistä myöhemmin tuli Basque ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu.

Vieraat, joiden edellä kulki herra Gillenormand, Cosette käsikoukussaan, astuivat ruokasaliin ja asettuivat määrättyyn järjestykseen pöydän ympäri.

Pöydän ääressä oli kaksi nojatuolia, yksi morsiamen oikealla, toinen vasemmalla puolella; edellinen herra Gillenormandia, jälkimmäinen Jean Valjeania varten. Herra Gillenormand istuutui. Toinen nojatuoli jäi tyhjäksi.

Alettiin katsella, missä herra Fauchelevent oli.

Tätä ei enää näkynyt.

Herra Gillenormand kysyi Basquelta:

"Tiedätkö, missä herra Fauchelevent on?"

"Kyllä, herra", vastasi Basque. "Sen tiedän. Herra Fauchelevent pyysi minua sanomaan herralle, että hänen kipeä kätensä vaivasi häntä hiukan, joten hän ei voinut jäädä syömään herra paronin ja rouva paronittaren kanssa. Hän pyysi suomaan anteeksi ja sanoi tulevansa tervehtimään huomenaamulla. Hän lähti hetki sitten."

Tyhjä nojatuoli jäähdytti silmänräpäykseksi hääpöydän hilpeyttä. Mutta jos herra Fauchelevent olikin poissa, niin olihan herra Gillenormand läsnä, ja tämä säteili kahden puolesta. Hän selitti herra Faucheleventin tehneen oikein mennessään levolle, kun tunsi kipua, mutta vamma oli muuten aivan vähäpätöinen. Tämä selitys oli riittävä. Mitä sitäpaitsi yksi pieni tumma pilkku merkitsee tämmöisessä ilon ylenpalttisuudessa? Cosette ja Marius elivät sellaista itsekästä ja siunattua hetkeä, jolloin ei kyetä muuhun kuin nauttimaan onnesta. Ja sitten sai herra Gillenormand hyvän mielijohteen.

"Peijakas", sanoi hän, "koska tämä nojatuoli on tyhjä, niin tule sinä tänne, Marius. Vaikka tädilläsi on oikeus sinuun, niin hän sen varmaan sallii. Tämä nojatuoli on sinua varten. Se on sekä laillista että kaunista. Fortunatus Fortunatan vieressä."

Koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymistään. Marius asettui Jean Valjeanin paikalle Cosetten viereen, ja asia sai sen käänteen, että Cosette, joka aluksi oli alakuloisena Jean Valjeanin poissaolosta, nyt oli siihen tyytyväinen. Siitä hetkestä, kun Marius istui poissaolevan paikalle, ei Cosette olisi kaivannut edes Jumalaa. Hän pani pienen valkoisen silkkikengän verhoaman jalkansa Mariuksen jalan päälle.

Niin pian kuin tyhjä nojatuoli oli täytetty, oli herra Fauchelevent unohdettu eikä mitään puuttunut. Ja viisi minuuttia sen jälkeen antautui koko pöytä, päästä toiseen ja unohduksen koko voimalla, äänekkään hilpeyden valtaan.

Jälkiruoan aikana nousi herra Gillenormand pitäen kädessään samppanjalasia, joka oli vain puolillaan, ettei hänen yhdeksänkymmenkahden ikäisen kätensä vapiseminen saisi sitä läikkymään, ja esitti nuorikoiden maljan.

"Te ette pääse kahta saarnaa vähemmällä", huudahti hän. "Aamulla kuulitte papin, nyt saatte kuulla äidinisän saarnan. Kuulkaa, minä annan teille yhden neuvon: rakastakaa toisianne. Minä en tee monia kierroksia, vaan menen suoraan asiaan: tulkaa onnellisiksi! Koko luomakunnassa ei ole muita viisaita kuin kuhertelevat kyyhkyset. Filosofit sanovat: hillitkää iloanne. Minä sanon: antakaa ilollenne täysi valta. Rakastakaa toisianne kuin peevelit. Olkaa aivan hulluja. Filosofit puhuvat pötyä. Minä tahtoisin työntää heidän filosofiansa takaisin heidän omaan kurkkuunsa. Voiko elämässä olla liiaksi hyviä tuoksuja, liiaksi puhjenneita ruusunnuppuja, liian monta laulavaa satakieltä, liian monta vihantaa lehvää, liian paljon aamuruskoa? Voiko rakastaa toisiansa liian paljon? Pidä varasi, Estelle, sinä olet liian viehkeä! Varo, Nemorin, sinä olet liian kaunis! Tuhmuutta! Voiko olla liiaksi mieltynyt, liian hyväilevä, liian ihastunut? Voiko olla liian elävä? Voiko olla liian onnellinen? Hillitä iloansa! Jopa jotakin! Alas filosofit! Riemuisa ilo, se on viisaus. Riemuitkaa, riemuitkaamme! Olemmeko onnellisia senvuoksi, että olemme hyviä? Tai olemmeko hyviä senvuoksi, että olemme onnellisia? Sanotaanko Sancytimanttia Sancyksi senvuoksi, että se on kuulunut Harlay de Sancylle, vain senvuoksi, että se painaa satakuusi[3] karaattia? Sitä en tiedä; elämä on täynnä semmoisia ongelmia; pääasia on, että ihmisillä on sekä Sancy että onni. Olkaamme onnellisia aprikoimatta. Totelkaamme sokeasti aurinkoa. Mitä on aurinko? Se on rakkaus. Kun puhutaan rakkaudesta, puhutaan naisesta. Ah, nainen, se on kaikkivaltius. Kysykää tuolta demagogilta, Mariukselta, eikö hän ole tämän pikku tyrannin, Cosetten, orja. Vieläpä vapaaehtoisesti, sen pelkuri! Nainen! Ei ole semmoista Robespierreä, joka voi häntä vastustaa; nainen hallitsee. Minä olen nyttemmin vain hänen kuninkuutensa kannattaja. Mitä on Aatami? Eevan kuningaskunta. Sitä ei kohtaa mikään 1789. Meillä on ollut liljapäinen kuningasvaltikka, meillä on ollut pallopäinen keisarivaltikka, meillä on ollut Kaarle Suuren valtikka, joka oli rautaa, ja meillä on ollut Ludvig Suuren valtikka, joka oli kultaa; vallankumous on murtanut ne peukalonsa ja etusormensa välissä kuin kurjat oljenkorret; ne ovat lopussa, ne ovat murskatut, jalkoihin tallatut; ei ole enää valtikkaa; mutta tehkääpäs vallankumous tuota pientä, patshulille tuoksuvaa, koruompeleista nenäliinaa vastaan. Tahtoisinpa nähdä teidän sitä yrittävän. Yrittäkääpäs! Miksi se sitten on niin luja? Siksi, että se on vain pieni tilkku. Ah, te olette yhdeksättätoista vuosisataa, te! No, entä sitten? Me olimme kahdeksattatoista, me. Ja me olimme yhtä tuhmia kuin te. Älkää luulko suurestikaan muuttaneenne maailmaa, vaikka nyt jollakin taudilla tai tanssilla on toinen nimi. Itse asiassa täytyykin kaikkina aikoina rakastaa naista. Sitä totuutta ette pysty kumoamaan. Nuo pikku peijoonat ovat meidän enkeleitämme. Niin, rakkaus, nainen, suudelma, siinä on taikapiiri, jonka kehän yli ette kykene hyppäämään; ja mitä minuun tulee, tahtoisin hypätä sinne takaisin. Kukapa teistä ei olisi nähnyt Venus-tähteä, avaruuden suurta keimailijaa, valtameren Célimèneä, katselemassa aaltoja kuin nainen? Valtameri on juro Alkeste. No, muriskoon minkä murisee, mutta hymyillä sen vain täytyy, kun näkee Venuksen. Raakalainen alistuu. Semmoisia me olemme kaikki. Vihaa, myrskyä, ukkosta, vaahtoa kattoon saakka; nainen astuu näyttämölle, tähti nousee, ja heti ollaan lauhkeita. Marius tappeli kahdeksan kuukautta sitten; nyt hän menee naimisiin. Se on niinkuin pitääkin. Niin, Marius, niin, Cosette, te olette oikeassa. Eläkää hartaasti toisianne varten, hankkikaa itsellenne pieniä rakkaudenpantteja, antakaa meidän muiden haljeta harmista, ettemme voi tehdä samaten, jumaloikaa toisianne. Ottakaa kumpikin nokkanne täyteen kaikkia niitä pieniä onnellisuuden korsia, joita maan päällä on, ja rakentakaa niistä itsellenne pesä elämäksi. Rakastaa, olla rakastettu, onko se totisesti mikään ihme, kun on nuori! Älkää luulko, että te olette sen keksineet. Minäkin olen unelmoinut, haaveillut, huokaillut; minullakin on ollut kuutamosielu. Rakkaus on kuuden tuhannen vuotias lapsi. Rakkaudella olisi oikeus olla valkopartainen. Metusalem on poikanulikka Cupidoon verrattuna. Kuusikymmentä vuosisataa sitten suoriutuivat mies ja nainen pälkähästä rakastamalla toisiaan. Piru, joka on ovela, alkoi vihata miestä; mies, joka on vielä ovelampi, alkoi rakastaa naista. Sillä tavoin on hän tehnyt itsellensä enemmän hyvää kuin piru hänelle pahaa. Tuo pieni kepponen keksittiin jo maallisessa paratiisissa. Keksintö on vanha, ystäväni, mutta se on kuitenkin ihka uusi. Käyttäkää sitä hyväksenne. Olkaa Dafnis ja Kloe, sillä välin kuin odotatte, että teistä tulee Filemon ja Baukis. Laittakaa niin, että teiltä ei puutu mitään, kun olette yhdessä, ja että Cosette on Mariuksen aurinko ja Marius Cosetten maailma. Cosette, olkoon miehen hymy sinulle päivän kauneus! Marius, olkoot vaimosi kyynelet sinusta sadetta! Älköönkä teidän talossanne satako koskaan! Te olette arpajaisissa saaneet onnenarvan, aviorakkauden; te olette voittaneet päävoiton; vaalikaa sitä, piilottakaa lukkojen taakse, älkää tuhlatko sitä, rakastakaa toisianne älkääkä välittäkö mistään muusta. Uskokaa, mitä teille sanon. Se on tervettä järkeä. Terve järki ei voi valehdella. Olkaa uskontona toisillenne. Itsekullakin on oma tapansa palvella Jumalaa. Totisesti, paras tapa palvella Jumalaa on rakastaa vaimoansa! Minä rakastan sinua! Se on minun katkismukseni. Se, joka rakastaa, on puhdasoppinen. Henrik IV:n vala asetti pyhyyden mässäyksen ja juoppouden välille. Minä en, peeveli soikoon, ole samaa uskontoa kuin se vala. Nainen on siinä unohdettu. Se kummastuttaa minua Henrik IV:n puolesta. Ystäväni, eläköön nainen! Minä olen vanha, niinhän sanotaan, mutta kummasti vain tunnen halua olla nuori. Tekisi mieleni mennä metsään säkkipillejä kuulemaan. Minua huumaa noiden lasten näky, jotka ovat niin nuoria ja tyytyväisiä. Minä menisin mielelläni naimisiin, jos vain joku minusta huolisi. On mahdotonta kuvitella Jumalan luoneen meidät mitään muuta varten kuin rakastamaan, kuhertamaan, koreilemaan, olemaan kyyhkynä, olemaan kukkona, hyväilemään aamusta iltaan, peilailemaan itseämme vaimomme silmissä, olemaan ylpeitä, riemuitsemaan, pöyhkeilemään; siinä on elämän tarkoitus. Älkää pahaksi panko, niin meidän aikanamme ajateltiin, kun me olimme nuoria. Ah, kautta kaikkien pyhien, kuinka siihen aikaan oli ihania naisia, kauniita kasvoja, suloisia tyttöjä! Kyllä sitten riehuinkin heidän keskessään! Siispä, rakastakaa toisianne! Jos eivät ihmiset rakastaisi toisiansa, niin en tosiaan ymmärrä, mitä varten kevättä on olemassa; ja minä pyytäisin Jumalaa panemaan lukon taakse kaiken sen kauniin, mitä hän meille näyttää, ja ottamaan pois ja panemaan piiloon kukat, linnut ja kauniit tytöt. Lapseni, ottakaa vastaan vanhan ukon siunaus!"

Ilta oli eloisa, hilpeä, hauska. Äidinisän huikea hyväntuulisuus antoi sävyn koko juhlalle, ja jokainen otti esimerkkiä tästä lähes satavuotiaasta hilpeydestä. Tanssittiin hiukan ja naurettiin paljon; ne olivat oikein hyväntuuliset häät. Niihin olisi voinut kutsua ukko Entisyyden. Olihan hän muuten siellä jo läsnä ukko Gillenormandin persoonassa.

Iloisen melun jälkeen seurasi hiljaisuus.

Nuorikot katosivat.

Puoliyön jälkeen muuttui Gillenormandin talo temppeliksi.

Tähän pysähdymme. Hääyön kynnyksellä seisoo enkeli, hymyilevänä ja sormi suullaan.

Sielu syventyy katselmuksiin sen pyhätön ulkopuolella, missä rakkaus viettää juhlaansa.

Rakastaa tai olla rakastanut on kylliksi. Älkää pyytäkö mitään enempää. Mitään muuta helmeä ei voi löytää elämän pimeistä komeroista. Rakastaminen on täydellistymistä.

3.

Eroamaton.

Minne Jean Valjean oli mennyt?

Heti kun hän Cosetten herttaisesta kehoituksesta oli nauranut, oli Jean Valjean, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, noussut ja mennyt eteiseen. Se oli sama huone, johon hän kahdeksan kuukautta aikaisemmin oli tullut, tahraisena liasta, verestä ja ruudinsavusta, tuoden tyttärenpojan äidinisälle. Soittajat istuivat nyt samalla sohvalla, jolle Marius oli laskettu. Basque, jolla oli yllään musta frakki ja polvihousut, valkoiset sukat ja valkoiset hansikkaat, asetteli kukkia jokaisen kulhon ympärille, joka piti viedä pöytään. Jean Valjean oli viitannut tälle siteissä olevaa kättään, käskenyt Basquen ilmoittaa syyn hänen poistumiseensa ja lähtenyt.

Ruokasalin ikkunat olivat kadulle päin. Jean Valjean seisoi muutamia minuutteja liikkumattomana pimeässä valoisain ikkunain alla. Hän kuunteli. Juhla-aterian epämääräinen sorina kuului tänne saakka. Hän kuuli äidinisän äänekästä ja varmaa puhetta, viulunsoittoa, lautasten kalinaa ja lasien kilinää, naurunremahduksia, ja kaiken tämän iloisen sorinan keskestä hän erotti Cosetten suloisen ja hilpeän äänen.

Hän poistui Filles-du-Calvaire-kadulta ja palasi l'Homme-Armé-kadulle.

Jean Valjean tuli kotiinsa. Hän sytytti kynttilän. Asumus oli tyhjä. Ei edes Toussaintia ollut enää. Jean Valjeanin askelet kuuluivat huoneissa tavallista kaikuvammin. Kaikki kaapit olivat avoinna. Hän meni Cosetten huoneeseen. Sängyssä ei ollut lakanoita, kun kukaan ei siinä enää tulisi nukkumaan. Kaikki ne naisten pikku esineet, joista Cosette oli niin paljon pitänyt, oli viety pois. Jäljellä ei ollut muuta kuin suurimmat huonekalut ja tyhjät seinät. Toussaintin vuode oli myös pantu kokoon. Yksi ainoa vuode oli tehty ja tuntui odottavan tulijaa, ja se oli Jean Valjeanin oma.

Jean Valjean katseli seiniä, lukitsi kaappien ovet ja käveli huoneesta toiseen.

Sitten palattuaan omaan huoneeseensa hän asetti kynttilän pöydälle.

Hän oli ottanut kätensä siteistä ja käytteli nyt oikeata kättään, ikäänkuin siinä ei olisi ollut mitään vammaa.

Hän lähestyi vuodettansa, ja hänen katseensa pysähtyi – sattumaltako vai tarkoituksella – siihen "eroamattomaan", jolle Cosette oli ollut mustasukkainen: pieneen käsilaukkuun, jota Jean Valjean aina piti huoneessaan. Kun hän 4. kesäkuuta muutti l'Homme-Armé-kadulle, oli hän asettanut sen pienelle pöydälle päänalusensa viereen. Hän meni nyt omituisen kiivaasti tämän pöydän luo, otti taskustaan avaimen ja avasi käsilaukun.

Hän otti verkalleen siitä esiin ne vaatteet, joissa Cosette kymmenen vuotta sitten oli lähtenyt Montfermeil'stä, ensin pienen mustan hameen, sitten mustan kaulahuivin, sitten suuret, karheat lapsenkengät, jotka vieläkin varmaan olisivat mahtuneet Cosetten jalkaan; sitten paksun villanutun ja taskuilla varustetun esiliinan sekä vihdoin villasukat. Nämä hän oli Montfermeil'hin tullessaan tuonut Cosettelle. Hän levitti ne vuoteellensa. Hän ajatteli. Hän muisteli. Silloin oli talvi, hyvin kylmä joulukuu, lapsi värisi ryysyissään ja sen pienet jalat olivat aivan punaiset kylmästä puukengissä. Hän, Jean Valjean, oli sitten käskenyt hänen pukeutua näihin lämpimiin, mustiin vaatteisiin. Äiti tunsi itsensä varmaan tyytyväiseksi haudassaan nähdessään tyttönsä olevan ehjissä ja lämpimissä vaatteissa ja samalla surupuvussa hänen muistokseen. Hän ajatteli Montfermeil'n metsää; sen läpi he olivat yhdessä kulkeneet, Cosette ja hän; ajatteli ankaraa säätä, lehdettömiä puita, linnutonta metsää, auringotonta taivasta; se oli sittenkin ihanaa. Hän järjesteli noita pieniä vaatekappaleita vuoteella, kaulaliinan hameen viereen, sukat kenkien viereen, esiliinan villanutun viereen ja katseli niitä toista toisensa jälkeen. Cosette ei silloin ollut sen suurempi, hänellä oli suuri nukkensa käsivarrellaan, hän oli pannut louisdorensa esiliinansa taskuun, hän nauroi, he kävelivät pitäen toistensa kädestä kiinni, tyttöraukalla ei silloin ollut maailmassa ketään muuta kuin hän, Jean Valjean, yksin.

Silloin hänen kunnianarvoisa valkoinen päänsä vaipui alas vuoteelle, vanha stoalainen sydän tunsi itsensä aivan murtuneeksi, hänen kasvonsa niin sanoaksemme hautaantuivat Cosetten vaatteisiin, ja jos joku tällä hetkellä olisi kulkenut portaissa, olisi hän kuullut kauheita nyyhkytyksiä.

4.

Immortale jecur.

Vanha ankara kamppailu, josta jo olemme nähneet monta vaihetta, alkoi jälleen.

Jakob kamppaili vain yhden yön enkelin kanssa. Ah, kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet Jean Valjeanin kamppailevan omantuntonsa kanssa.

Kamala kamppailu! Milloin livettää jalka, milloin vajoaa maa alta. Kuinka usein olikaan tämä omatunto hehkuvassa rakkaudessaan hyvään käynyt häneen käsiksi ja voittanut hänet! Kuinka usein olikaan järkähtämätön totuus painanut polveansa hänen rintaansa vasten! Kuinka usein olikaan hän, valon maahan masentamana, rukoillut siltä armoa! Kuinka monta kertaa olikaan se vääjäämätön valo, jonka piispa oli sytyttänyt hänessä ja hänen ylleen, pakottanut häneen häikäisevää valoansa, kun hän oli tahtonut olla sokea! Kuinka usein hän olikaan keskellä kamppailua jälleen noussut, etsinyt selkänojaa sofismista, raahannut itseään tomussa, milloin vaientaen omantuntonsa, milloin joutuen sen vaientamaksi! Kuinka usein olikaan hänen vastahakoinen ajatuksensa kouristuksentapaisesti korissut velvollisuuden selviön edessä! Vastarintaa Jumalaa vastaan. Kuinka monta salaista haavaa, joiden hän yksin tiesi vuotavan verta!

Tänä yönä tunsi Jean Valjean kuitenkin taistelevansa viimeistä taisteluansa.

Kirpeän tuskallinen kysymys oli hänen edessänsä.

Millä tavoin oli hänen, Jean Valjeanin, suhtauduttava Cosetten ja Mariuksen onneen? Hän oli tätä onnea tahtonut, hän oli sen 'luonut'; hän oli itse sen sydämeensä painanut, ja kun hän tällä hetkellä sitä ajatteli, tunsi hän samanlaista tyydytystä, kuin esimerkiksi aseseppä tuntisi nähdessään oman tekoleimansa tikarissa, jonka hän verta höyryävänä vetäisi ulos omasta rinnastaan.

Cosettella oli Marius, Mariuksella oli Cosette. Heillä oli kaikki, vieläpä rikkauttakin. Ja tämä oli hänen tekoansa.

Mutta kun tämä onni nyt oli olemassa, mitä hän, Jean Valjean, sillä tekisi? Tunkeutuisiko hän siihen onneen osalliseksi? Käsittelisikö hän sitä kuin omaansa? Tosin kuului Cosette toiselle; mutta tulisiko hän, Jean Valjean, säilyttämään Cosettesta niin paljon kuin voisi hänestä säilyttää? Asettuisiko hän kaikessa rauhassa asumaan Cosetten kotiin? Yhdistäisikö hän sanaa sanomatta entisyytensä tähän tulevaisuuteen? Esiintyisikö hän siihen oikeutettuna ja istuisi naamioituna tämän säteilevän lieden ääreen? Ottaisiko hymyillen näiden molempain viattomien kädet omien onnetonten kättensä väliin? Asettaisiko Gillenormandin talon rauhallisen lieden ääreen jalkansa, jotka raahasivat perässään lain häväisevää varjoa? Yhdistäisikö omat kohtalonsa Cosetten ja Mariuksen kohtaloihin? Lisäisikö synkkyyttä omallaan ja pilviä heidän otsallaan? Toisiko oman onnettomuuskohtalonsa kolmanneksi mieheksi näiden molempien onnenkohtaloon? Vaikenisiko edelleenkin? Sanalla sanoen, olisiko hän näiden molempien onnellisten olentojen vierellä kohtalon kaameana mykkänä?

Täytyy olla tottunut kohtaamaan onnettomuutta uskaltaakseen avata silmiänsä, kun erinäiset kysymykset astuvat eteemme kaikessa alastomuudessaan. Hyvä tai paha seisoo tämän kovan kysymysmerkin takana. "Mitä aiot tehdä?" kysyy sfinksi.

Tämä tottumus koettelemuksiin oli Jean Valjeanilla. Hän katsoi sfinksiä suoraan silmiin.

Hän tarkasti tätä kovaa kysymystä joka puolelta.

Cosette, tuo ihana olento, oli tämän haaksirikkoisen pelastuslauta. Kummanko hän tekisi? Pitäisikö kiinni siitä vai laskisiko irti?

Jos hän tarttuisi siihen kiinni, voisi hän päästä ylös onnettomuudenmerestä, voisi jälleen lämmitellä päivänpaisteessa, kitkerä suolavesi valuisi pois hänen vaatteistaan ja hiuksistaan, hän olisi pelastettu, hän saisi elää.

Mutta jos hän laskisi irti?

Silloin – hornannielu.

Niinpä hän oli tuskallisissa mietteissä. Tai oikeammin sanoen hän kamppaili; hän syöksi raivoisasti oman itsensä sisään, milloin tahtoansa, milloin vakaumustaan vastaan.

Oli onni Jean Valjeanille, että hän saattoi itkeä. Se ehkä valaisi häntä. Mutta alku oli julma. Hurjempi myrsky kuin se, joka muinoin oli ajanut hänet Arras'han, raivosi hänessä. Entisyys palautui hänen mieleensä nykyisyyden rinnalla; hän vertaili ja nyyhkytti. Ja kun kyynelten sulku kerran oli auennut, väänteli hän itseään epätoivoisena.

Äkkiä hän pysähtyi.

Ah, kun me tässä kamppailussa elämästä ja kuolemasta itsekkyytemme ja velvollisuutemme välillä näin askel askelelta väistymme järkähtämättömän ihanteemme edestä, hämmentyneinä, katkerina, raivoissamme peräytymisen pakosta, taistellen jalansijasta, toivoen jotakin paon mahdollisuutta ja etsien ulospääsyä, mikä äkillinen ja kaamea vastus onkaan, kun äkkiä tunnemme muurin!

Tuntea pyhän pimeyden olevan esteenä!

Järkkymättömän näkymättömän, mikä ahdistus!

Omantunnon kanssa ei koskaan päästä loppuun. Pidä puolesi, Brutus; pidä puolesi, Cato. Omatunto on pohjaton, koska se on Jumala. Heität siihen kaivoon elämäsi työn, heität sinne onnesi, heität sinne rikkautesi, heität sinne menestyksesi, heität sinne vapautesi ja isänmaasi, heität hyvinvointisi, leposi, ilosi. Enemmän! Enemmän! Enemmän! Tyhjennä kulho! Nurin astia! Sinun täytyy vihdoin heittää sinne myöskin sydämesi.

Vanhojen manalassa on jossakin pimennossa semmoinen pohjaton tynnyri.

Eikö ole anteeksiannettavaa, jos lopulta kieltäytyy? Voiko kyltymättömyydellä olla oikeutusta? Eivätkö loppumattomat kahleet mene ihmisvoimien yli? Kuka siis moittisi Sisyfusta tai Jean Valjeania, jos he sanoisivat: "Jo riittää!"

Materian tottelevaisuutta rajoittaa kitka; eikö sielunkin tottelevaisuudella ole rajaa? Jos loputon liike on mahdoton, voiko loputonta itseuhrausta vaatia?

Ensimmäinen askel ei ole mitään; viimeinen se vaikea on. Mitä oli Champ Mathieun juttu verrattuna Cosetten naimisiinmenoon ja siihen, mitä se toi mukanaan?

Kuinka oli mahdollista olla tällä kertaa kääntämättä kasvojansa pois?

Marttyyrius on ylevöintymistä, kalvavaa ylevöintymistä. Se on kidutusta, joka pyhittää. Siihen voi suostua alussa; istua hehkuvalle rautaiselle valtaistuimelle, painaa päähänsä hehkuva rautakruunu, ottaa vastaan hehkuva rautaomena, tarttua hehkuvaan rautavaltikkaan, mutta vielä on puettava ylle tuliviitta, ja eikö silloin tule hetkeä, jolloin kurja liha tekee tenän ja ihminen kieltäytyy kidutuksesta?

Jean Valjeanissa syntyi lopulta masennuksen tyyneys.

Hän tutki, tarkkasi ja harkitsi salaperäisen valo- ja varjovaa'an vaihtoehtoja.

Joko asettua kaleeritaakkoineen noiden häikäisevien lasten pariin tai itse täyttää auttamaton tuhonsa. Yhdeltä puolen Cosetten, toiselta oman itsensä uhraaminen.

Kumpaanko ratkaisuun hän päätyi? Mitä hän päätti? Mikä oli se ratkaiseva vastaus, jonka hän mielessään antoi kohtalon kovaan kysymykseen? Kummanko oven hän päätti avata? Kummanko puolen elämäänsä sulkea ja tuomita? Minkä valinnan hän teki kaikkien niiden pohjattomien kuilujen välillä, jotka häntä ympäröivät? Minkä äärimmäisyyden hän omaksui? Kummalleko näistä kuiluista hän noikkasi hyväksymistä?

Hänen houreinen harkintansa kesti koko yön.

Hän oli aina päivänkoittoon saakka samassa asennossa, suullaan, sänkyään vasten, kädet nyrkissä, käsivarret ojona suorakulmaisessa ristissä niinkuin ristiinnaulittu, joka oli otettu ristiltä alas ja nakattu maahan suulleen. Hän oli tässä asennossa kaksitoista tuntia, pitkän talviyön kaksitoista tuntia, jähmettyneenä, päätään nostamatta, sanaa sanomatta. Hän oli liikkumaton kuin ruumis, ajatusten milloin mataessa maassa kuin hydra, milloin noustessa pilviin kuin kotka. Kun näki hänen makaavan noin liikkumattomana, olisi voinut luulla häntä kuolleeksi, mutta äkkiä hän hytkähti kouristuksentapaisesti ja suuteli Cosetten vaatteita; siitä näki, että hän eli.

Kuka näki? Jean Valjeanhan oli yksin, ei suinkaan siellä ollut ketään muuta?

Oli Hän, joka on kaikkialla.

SEITSEMÄS KIRJA.

KALKIN VIIMEINEN PISARA.

1.

Seitsemäs piiri ja kahdeksas taivas.

Häiden jälkeinen päivä on aina hiljainen. Kunnioitetaan onnellisten tarvetta tointua ja myöskin hiukan heidän nukkumistaan tavallista pitempään. Käyntien ja onnittelujen sorina alkaa vasta vähän myöhempään. Puolenpäivän aikaan 17. helmikuuta, vähän jälkeen kello kahdentoista, kuuli Basque, joka pyyhinliina ja viuhka kainalossaan oli "siivoamassa eteistään", hiljaisen koputuksen ovelle. Ei oltu soitettu, kuten arkatuntoisuus sellaisena päivänä edellyttääkin. Basque avasi ja näki herra Faucheleventin. Hän saattoi tulijan saliin, missä kaikki vielä oli epäjärjestyksessä ja sikin sokin, joten näki sen olleen edellisen illan ilon temmellyskenttänä.

"Kas, herra!" sanoi Basque. "Täällä ollaan tänään hiukan myöhäisiä."

"Onko isäntänne ylhäällä?" kysyi Jean Valjean.

"Kuinka herran käden laita on?" vastasi Basque.

"Se on parempi. Onko isäntänne ylhäällä?"

"Kumpainenko? Vanha vai uusi?"

"Herra Pontmercy."

"Jaa, herra paroniko?" sanoi Basque oikaisten itseään.

Paroniarvoa pitävät yllä varsinkin palvelijat. Siitä heijastaa aina jotakin. Heissä on, kuten filosofi sanoisi, arvonimen pärskeitä, ja se mairittelee heitä. Marius, joka sivumennen sanoen oli taisteleva tasavaltalainen, minkä hän oli todistanut, oli nyt vastoin tahtoansa paroni. Pieni vallankumous oli tämän arvonimen vuoksi tapahtunut perheessä. Nyt piti herra Gillenormand siitä kiinni, kun Marius tahtoi siitä luopua. Mutta eversti Pontmercy oli kirjoittanut: "Poikani tulee käyttää arvonimeäni." Marius totteli. Ja sitäpaitsi oli Cosette, jossa nainen alkoi pistää päätään esiin, ihastunut olemaan paronitar.

"Herra paroniko?" toisti Basque. "Minä menen katsomaan. Minä sanon hänelle, että herra Fauchelevent on täällä."

"Ei, älkää sanoko, että se olen minä. Sanokaa vain, että täällä on joku, joka haluaa puhua yksityisesti hänen kanssaan, mutta älkää mainitko mitään muuta."

"Ahaa!" sanoi Basque.

"Minä tahdon valmistaa hänelle yllätyksen."

"Ahaa!" toisti Basque, antaen itselleen jälkimmäisen "ahaan" selitykseksi edelliseen.

Sitten hän meni ulos.

Jean Valjean jäi yksin.

Kuten äsken sanoimme, oli sali ihan epäkunnossa. Tuntui kuin olisi vain tarvinnut kuunnella kuullakseen vielä hääjuhlan sorinan. Permannolla oli kaikkinaisia kukkia, joita oli putoillut köynnöksistä ja hiuksista. Loppuunpalaneet vahakynttilät olivat pidentäneet kruunujen kristalleja vahavalauksilla. Ainoakaan huonekalu ei ollut paikallaan. Nurkissa näyttivät kolme tai neljä liki toisiaan yhteen piiriin vedettyä nojatuolia jatkavan keskustelua. Kaikki oli vielä hymyilevän näköistä. Juhlan ruumiissakin on vielä jotakin viehättävää. Täällä oli ollut onnea. Näillä sikin sokin seisovilla tuoleilla, näiden kuihtuneiden kukkien keskessä, näiden sammuneiden kynttiläin alla oli ollut iloisia ajatuksia. Aurinko oli tullut kynttiläkruunujen tilalle ja katsoi hilpeästi huoneeseen.

Kului muutamia minuutteja. Jean Valjean seisoi liikahtamatta samalla paikalla, mihin Basque oli hänet jättänyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silmänsä olivat valvomisesta sisäänpainuneet niin syvälle, että olivat melkein kadonneet silmäkuoppiin. Hänen mustassa nutussaan oli teräviä poimuja, kuten ainakin vaatteessa, joka on ollut yön yllä. Jean Valjean katseli ikkunaa, jonka aurinko oli piirtänyt permannolle hänen jalkainsa eteen.

Ovelta kuului liikettä; hän katsahti ylös.

Marius astui sisään pää pystyssä, suu hymyssä, kasvot kirkkaina, otsa sileänä, katse riemuisana. Hänkään ei ollut nukkunut.

"Tekö se olette, isä!" huudahti hän, nähdessään Jean Valjeanin; "ja se nauta Basque oli ollakseen niin salaperäisen näköinen. Mutta te tulette liian aikaisin. Kello ei ole vielä enempää kuin puoli yksi. Cosette nukkuu."

Sana "isä", jonka Marius oli lausunut herra Faucheleventille, merkitsi ylintä autuutta. Kuten tiedetään, oli heidän välillään aina ollut kuilu, jotakin kylmää ja väkinäistä, murrettavaa tai sulatettavaa jäätä. Marius oli nyt sillä huumauksen asteella, että jää suli ja että herra Fauchelevent oli hänelle samoin kuin Cosettelle isä.

Hän jatkoi; sanat tulvivat hänen huuliltaan, mikä on ominaista näille ilon jumalaisille puuskille:

"Kuinka hauskaa, että tulitte! Jos tietäisitte, kuinka teitä eilen kaipasimme! Tervetuloa, isä! Kuinka kätenne laita on? Sehän on parempi, eikö ole?"

Ja tyydytettynä siitä suotuisasta vastauksesta, jonka hän itse antoi itselleen, jatkoi hän:

"Me olemme puhuneet teistä niin paljon. Cosette rakastaa teitä niin suuresti. Te ette saa unohtaa, että teidän huoneenne on täällä. Me emme tahdo kuulla puhuttavankaan l'Homme-Armé-kadusta. Kuinka olettekin voinut valita asuntonne sellaisen kadun varrella, joka on kuin sairas ja nariseva, joka on ruma, jonka toisessa päässä on sulku, katu, jossa tuntuu kuin palelisi ja jolla ei edes voi ajaa. Teidän tulee muuttaa tänne, ja vielä tänäpäivänä. Taikka saatte Cosetten kimppuunne. Hän aikoo taluttaa meitä kaikkia mielensä mukaan. Tehän olette nähnyt huoneenne, se on aivan meidän huoneemme vieressä, puutarhaan päin; sen rikkinäinen lukko on korjattu, vuode on tehty, huone on täydessä kunnossa, teidän ei tarvitse muuta kuin muuttaa. Cosette asetti vanhan, suuren, samettipäällysteisen nojatuolin vuoteenne viereen ja sanoi sille: 'Ojenna käsivarsiasi hänelle'. Joka kevät tulee satakieli akaasiaryhmään vastapäätä teidän ikkunoitanne. Parin kuukauden päästä saatte sitä kuunnella. Sen pesä tulee olemaan vasemmalla ja meidän pesämme oikealla puolellanne. Yöllä se laulaa teille, ja päivällä puhelee Cosette. Teidän huoneenne on aivan päivän puolella, Cosette järjestää kirjanne, kapteeni Cookin ja sen toisen, sen Vancouverin matkakertomukset, joista niin pidätte, ja kaikki tavaranne. Niiden joukossa on kuulemma pieni käsilaukku, jota pidätte suuressa arvossa, ja sille olen minä valinnut kunniapaikan. Te olette valloittanut äidinisäni, te olette hänen mieleisiänsä miehiä. Me elämme täällä yhdessä. Pelaatteko whistiä? Te teette äidinisän ylen autuaaksi, jos osaatte pelata whistiä. Teidän pitää mennä kävelemään Cosetten kanssa niinä päivinä, kun minä olen oikeudessa; teidän pitää tarjota hänelle käsivartenne aivan niinkuin ennen muinoin Luxembourg-puistossa, muistattehan. Me olemme järkähtämättömästi päättäneet tulla hyvin onnellisiksi. Ja teidän on oltava osallinen meidän onnessamme, kuuletteko, isä. No, syöttehän aamiaista kanssamme jo tänään?"

"Hyvä herra", sanoi Jean Valjean, "minun on sanottava teille yksi asia. Minä olen entinen kaleeriorja."

Niin sielun kuin korvankin kyvyllä käsittää räikeitä ääniä on raja, jonka yli voi mennä. Sanat "Minä olen entinen kaleeriorja", jotka herra Faucheleventin huulilta tunkivat Mariuksen korvaan, menivät mahdollisuuden rajan yli. Marius ei kuullut. Hänestä tuntui, että hänelle oli sanottu jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä. Hän seisoi suu auki.

Hän huomasi silloin, että häntä puhutteleva mies oli kauhean näköinen. Ihastuneen mielialansa valtaamana ei hän tähän hetkeen saakka ollut huomannut hänen kamalaa kalpeuttaan.

Jean Valjean otti pois mustan kaulahuivin, jonka varassa hänen oikea käsivartensa oli, aukaisi kätensä ympärillä olevan kääreen ja näytti Mariukselle peukaloansa.

"Minun kädessäni ei ole mitään vikaa", sanoi hän.

Marius katsoi peukaloa.

"Sitä ei ole koko aikana mikään vaivannut", jatkoi Jean Valjean.

Siinä ei tosiaankaan ollut minkäänlaista haavan jälkeä.

Jean Valjean jatkoi:

"Oli niinkuin olla piti, kun olin poissa häistänne. Minä olen pysytellyt siitä erilläni niin paljon kuin suinkin saatoin. Minä olen teeskennellyt vammaa kädessäni, jotta en tekisi mitään väärennystä, jotta avioliittosopimuksiin ei tulisi mitään pätemätöntä ja jotta minä siis vapautuisin niitä allekirjoittamasta."

Marius sopersi:

"Mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä", vastasi Jean Valjean, "että minä olen ollut kaleereilla."

"Te teette minut hulluksi!" huudahti Marius kauhistuneena.

"Herra Pontmercy", sanoi Jean Valjean, "minä olen ollut yhdeksäntoista vuotta kaleereilla. Varkaudesta. Sitten on minut tuomittu elinkaudeksi kaleereille, toiskertaisesta varkaudesta. Ja tällä hetkellä olen minä karannut vanki."

Turhaan koetti Marius torjua todellisuutta, kieltää asiaintilaa ja ponnistella tosiasioita vastaan; hänen täytyi antautua. Hän alkoi ymmärtää, ja niinkuin aina tämmöisissä tapauksissa, ymmärsi hän enemmän kuin piti. Kauhea sisäinen salama iski häneen; ajatus, joka sai hänet värisemään, välähti hänen mieleensä. Hän uumoili itselleen tulevaisuudessa kaamean kieroa kohtaloa.

"Sanokaa kaikki, sanokaa kaikki!" huudahti hän. "Te olette Cosetten isä!"

Ja sanomattoman kauhun vallassa hän astahti taapäin.

Jean Valjean kohotti päätään niin majesteetillisen ryhdikkäänä, että hän tuntui kasvavan aina kattoon saakka.

"On välttämätöntä, että te uskotte minua tällä paikalla, herra", sanoi hän, "vaikka minunmoiseni miehen vala ei päde oikeudessa..."

Tässä hän pysähtyi ja sitten lisäsi eräänlaisella käskevällä ja kaamealla arvovallalla, hitaasti ja äänenpainoa joka tavulla:

"Teidän täytyy uskoa minua. Minäkö Cosetten isä! En, kautta Jumalan! Herra paroni Pontmercy, minä olen töllinpoika Faverolles'ista. Minä ansaitsin toimeentuloni oksimalla puita. Minun nimeni ei ole Fauchelevent, minun nimeni on Jean Valjean. Minä en ole mitään Cosettelle. Rauhoittukaa."

Marius sopersi:

"Kuka sen minulle todistaa?"

"Minä, koska sen sanon."

Marius katsoi tätä miestä. Hän oli synkkä, mutta tyyni. Valhe ei sopinut sellaiseen tyyneyteen. Jääkylmyys on vilpitöntä. Tästä haudanviileydestä huokui totuus.

"Minä uskon teitä", sanoi Marius.

Jean Valjean noikkasi ikäänkuin ilmaisuksi, että otti sen huomioon, ja jatkoi:

"Mitäkö minä olen Cosettelle? Ohikulkija. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt, että häntä oli olemassakaan. Minä rakastan häntä, se on totta. Lasta, jonka on nähnyt pienenä, kun itse jo oli vanha, rakastaa. Kun on vanha, tuntuu kuin olisi kaikkien lasten äidinisä. Voinette kai olettaa, että minulla on jotakin, jota sanotaan sydämeksi. Hän oli orpo. Isätön ja äiditön. Hän tarvitsi minua. Sen vuoksi aloin häntä rakastaa. Lapset ovat niin heikkoja olentoja, että kuka hyvänsä, minunkin kaltaiseni ihminen, voi olla heidän suojelijansa. Minä olen täyttänyt sen velvollisuuden Cosettea kohtaan. En luule, että niin vähäpätöistä kuin se todenteolla voi sanoa hyvänteoksi; mutta jos se on hyvänteko, niin ottakaa lukuun, että minä olen sen tehnyt. Merkitkää se lieventäväksi asianhaaraksi. Nyt on Cosette jättänyt minut; meidän tiemme erkanevat. Tästedes en voi hänelle enää olla mitään. Hän on rouva Pontmercy. Hän on vaihtanut kaitsijaansa. Ja Cosette voittaa vaihdossa. Kaikki on hyvin. Mitä niihin kuuteensataantuhanteen frangiin tulee, ette tosin puhunut niistä, mutta minä arvaan ajatuksenne. Ne ovat uskottua tavaraa. Kuinka tämä uskottu tavara on joutunut minun käsiini? Mitäpä se asiaan vaikuttaa? Minä olen antanut takaisin, mitä minulle oli uskottu. Enempää ei minulta voi pyytää. Minä olen täydentänyt sen luovutuksen sanomalla todellisen nimeni. Sekin oli minun yksityinen asiani, mutta minä tahdoin, että te tietäisitte, kuka olen."

Ja tällöin katsoi Jean Valjean Mariusta suoraan silmiin.

Mariuksen tunteet olivat sekavia ja myrskyisiä. Hän oli siihen määrään huumautunut tästä oudosta asiain käänteestä, että hän puhui Jean Valjeanille melkein kuin olisi ollut vihoissaan hänen tunnustuksestaan.

"Mutta", huudahti hän, "miksi te minulle kaikkea tätä kerrotte? Mikä teitä siihen pakottaa? Olisittehan voinut pitää sen salaisuuden omina tietoinanne. Teitähän ei ole ilmiannettu eikä peräänkuulutettu. Teillä on jokin syy, miksi ehdoin tahdoin teette semmoisen tunnustuksen. Puhukaa loppuun. Tässä on jotakin muuta. Mistä syystä teette tämän tunnustuksen? Mistä vaikuttimesta?"

"Mistäkö vaikuttimesta?" vastasi Jean Valjean niin matalalla ja kolealla äänellä, että olisi voinut luulla hänen puhuvan pikemmin itselleen kuin Mariukselle. "Niin, mistä vaikuttimesta tulee tämä kaleeriorja sanomaan: 'Minä olen kaleeriorja'? No niin, vaikutin on oudonpuoleinen. Se on oikeudentunto. Nähkää, onnettomuudeksi on minulla täällä sydämessäni lanka, joka pitää minua kiinni. Varsinkin vanhemmiten ovat langat lujia. Koko elämä ympärillä menee murskaksi, mutta ne kestävät. Jos minä olisin voinut temmata irti sen langan, aukaista sen solmun tai katkaista sen, jos olisin voinut lähteä täältä kauas pois, olisin ollut pelastettu; minun olisi tarvinnut vain matkustaa. Bouloy-kadullahan on diligenssejä; te olette onnellisia ja minä olisin mennyt. Minä olen koettanut vetää pois sitä lankaa, mutta se kesti hyvin, se ei katkennut, tuntui kuin sydän olisi tullut mukana. Silloin sanoin: 'Minä en voi elää missään muualla kuin täällä'. Minun täytyy jäädä. No niin, te olette oikeassa, minä olen hullu, miks'en siis ilman muuta jää? Te tarjoatte minulle huoneen talossanne, rouva Pontmercy rakastaa minua, hän sanoo nojatuolille: 'ojenna käsivartesi hänelle', äidinisänne ei pyydä parempaa, kuin että saisi minut seurakseen, minä olen hänen mieleisensä mies, me asumme kaikki yhdessä, syömme yhdessä, minä tarjoan käsivarteni Cosettelle – rouva Pontmercylle, anteeksi, se on vanhaa tottumusta – meillä on sama katos, sama pöytä, sama liesi, sama lämmittelypaikka talvella ja sama kävelypaikka kesällä, se on iloa se, se on onnea se, se on kaikki, se. Me elämme yhtenä perheenä. Perheenä!"

Tästä sanastaan Jean Valjean hurjistui. Hän pani käsivartensa ristiin, tuijotti permantoon kuin olisi tahtonut kaivaa siihen kolon, ja hänen puheensa kävi äkkiä äänekkääksi.

"Perheenä! Ei. Minä en kuulu mihinkään perheeseen. Minä en kuulu teidän perheeseenne. Minä en kuulu ihmisten perheeseen. Niissä taloissa, joissa eletään perhe-elämää, olen minä liikaa. On kyllä perheitä, mutta ei minulle. Minä olen se onneton ulkopuolellaolija. Onko minulla ollut edes isää ja äitiä? Melkein sitä epäilen. Sinä päivänä, kun naitin pois tuon lapsen, oli kaikki lopussa; minä näin, että hän oli onnellinen, että hän oli yhdessä sen miehen kanssa, jota hän rakastaa, että täällä oli vanha, ystävällinen ukko, pesä kahdelle enkelille ja tässä kodissa kaikki mahdollinen ilo, ja silloin näin kaiken sen hyväksi ja sanoin itselleni: 'Älä astu sinne sinä!' Minä olisin voinut valehdella, se on totta, minä olisin voinut pettää teitä kaikkia ja olla edelleen herra Fauchelevent. Niin kauan kuin se tapahtui hänen vuokseen, saatoin valehdella; mutta nyt, kun se tapahtuisi oman itseni vuoksi, ei minun sovi. Minun olisi tarvinnut vain vaieta, se on totta, ja kaikki olisi mennyt menoansa. Te kysytte minulta, mikä minua pakottaa puhumaan. Naurettava asia: omatunto. Vaikeneminen olisi ollut hyvin helppoa. Minä olen koko viime yön koettanut vakuuttaa sitä itselleni. Niin, olen viettänyt yön koettamalla keksiä puoltavia syitä, ja keksinkin, vieläpä varsin hyviä; olen tehnyt, mitä olen voinut. Mutta kahta seikkaa en ole saanut onnistumaan: en ole saanut temmatuksi irti sitä lankaa, joka sitoo minun sydämeni tänne, enkä vaiennetuksi sitä ääntä, joka sanattomasti puhuu minulle, kun olen yksin. Senvuoksi olen tänään tullut tänne ilmaistakseni teille kaikki. Kaikki tai melkein kaikki. On yhtä ja toista, jota olisi tarpeeton kertoa, kun se koskee ainoastaan minua itseäni; sen pidän omina tietoinani. Pääasian tiedätte. Minä otin siis salaisuuteni ja toin sen tänne teille. Ja olen sen teidän nähtenne paljastanut olentoni sisimmästä. Sen päätöksen teko ei ollut helppo asia. Koko yön olen ponnistellut vastaan. Ah, luuletteko ehkä, etten ajatellut, että tämä oli jotakin aivan toista kuin Champ Mathieun juttu, että en vahingoittanut ketään salaamalla nimeni, että olen saanut Fauchelevent-nimen Faucheleventiltä itseltään palkkioksi hänelle tekemästäni palveluksesta ja että hyvin voisin sen pitää, että olisin onnellinen siinä huoneessa, jota minulle tarjositte, että en rasittaisi ketään, että istuisin pienessä kolkassani ja että, kun teillä olisi Cosette, olisi minulla tietoisuus, että kuitenkin olisin saman katon alla kuin hän. Kukin olisi silloin omalta kohdaltaan voinut olla onnellinen. Herra Faucheleventina pysyminen olisi tyydyttänyt kaikkia, niin, paitsi minun sieluani. Kaikkialla ympärilläni olisi ollut iloa, mutta sieluni pohjalla olisi ollut pimeää. Ulkonainen onni ei riitä, täytyy myöskin olla tyytyväinen. Jos olisin edelleen ollut herra Fauchelevent, olisin peittänyt todelliset kasvoni, olisin teidän iloisen avonaisuutenne edessä ollut salaperäisenä arvoituksena, olisin keskellä teidän kirkasta päivänpaistettanne tuntenut pimeyttä ympärilläni, olisin röyhkeästi, varoittamatta tuonut teidän lietenne ääreen kuritushuoneen, olisin istunut pöytäänne ajatellen, että jos te tietäisitte, kuka olen, ajaisitte minut ulos, olisin passauttanut itseäni palvelijoilla, jotka, jos olisivat asian tienneet, olisivat huudahtaneet: 'Mikä pahennus!' Olisin koskettanut teitä kyynärpäälläni, joka teillä olisi ollut oikeus työntää pois, olisin kehveltänyt itselleni teidän kädenpuristuksianne. Teidän talossanne olisi osoitettu kunniaa kahdelle valkopäälle, kunnianarvoisalle ja häpeällä leimatulle; tuttavallisimpina hetkinänne, kun kaikkien sydämet olisivat luulleet olleensa ihan avoinna toisilleen, kun olisimme istuneet yhdessä kaikki neljä, äidinisänne, te kaksi ja minä, olisi kuitenkin yksi tuntematon ollut läsnä. Minä olisin oleskellut teidän parissanne, ottanut osaa teidän elämäänne ja kuitenkin olisi minulla ollut yksi ainoa pyrkimys: olla milloinkaan avaamatta kaamean kaivoni kantta. Minä, kuollut mies, olisin siten tunkeutunut teidän, elävien, joukkoon. Minä olisin tuominnut Cosetten olemaan minuun kahlehdittuna elinajakseni. Te, Cosette ja minä olisimme olleet kolme päätä viheriässä lakissa. Eikö teitä pöyristytä tämä ajatus? Minä olen nyt vain onnettomin ihmisistä; silloin olisin ollut inhoittavin. Ja tämän rikoksen olisin tehnyt joka päivä! Tätä valhetta olisin toistanut joka päivä! Ja häpeästäni olisin antanut teille osan joka päivä! Joka päivä! Teille, rakkaimmilleni, lapsilleni, viattomille lapsilleni? Vaikeneminen on helppoa muka? Ei, se ei ole helppoa. On vaikenemista, joka valehtelee. Ja valheeni, petokseni, arvottomuuteni, pelkuruuteni, kavallukseni, rikokseni olisin itse saanut tyhjentää, pisara pisaralta, olisin saanut sylkeä sen ulos ja sitten taas juoda uudestaan, olisin lopettanut illalla ja alkanut uudelleen aamulla, hyvää huomenta sanoessani olisin valehdellut, hyvää yötä toivottaessani olisin valehdellut, ja minä olisin nukkunut sen päälle ja syönyt sen leipäni kanssa ja olisin katsonut Cosettea silmiin ja vastannut enkelin hymyilyyn tuomitun hymyllä ja olisin ollut inhoittava roisto. Minkä vuoksi olisin sen tehnyt? Ollakseni onnellinen. Ollakseni onnellinen, minä! Onko minulla oikeutta olla onnellinen? Minä olen elämän ulkopuolella, hyvä herra."

Jean Valjean pysähtyi. Marius kuunteli kuitenkin. Tällaisia ajatusten ja tuskan puuskia ei voi keskeyttää. Jean Valjean alensi jälleen äänensä, mutta nyt se ei ollut enää kolkko, vaan kaamea.

"Te kysytte, minkä vuoksi puhun. Minuahan ei ole ilmiannettu eikä peräänkuulutettu. On. Sekä että. Kuka sen on tehnyt? Minä itse. Minä nostan itse tien pystyyn itseltäni ja vangitsen itseni ja tuomitsen itseni, ja kun itse pitää itseään kiinni, niin on lujasti kiinni."

Hän tarttui nuttunsa kauluriin kädellään ja ikäänkuin veti itseään Mariusta kohti.

"Katsokaa tätä kouraa", sanoi hän. "Eikö sen ote tässä kaulurissa ole tukeva? No niin on toinenkin koura, omatunto! Jos tahtoo olla onnellinen, herra, vaaditaan, ettei koskaan ole ymmärtänyt velvollisuutta, sillä niin pian kuin sen on ymmärtänyt, on se tinkimätön. Voisi sanoa, että se rankaisee siitä, että sen käsittää; mutta ei, se päinvastoin palkitsee; sillä se syöksee ihmisen helvettiin, jossa tuntee Jumalan rinnallaan. Tuskin on murskannut sydämensä, kun jo saa rauhan mieleensä."

Ja sydäntäriipaisevalla äänenpainolla hän lisäsi:

"Herra Pontmercy, vaikka näyttää järjettömältä, niin minä olen kunniallinen mies. Juuri alentamalla itseäni teidän silmissänne ylennän itseäni omissani. Tämä on kerran ennen tapahtunut minulle, mutta se ei ollut niin tuskallista; se ei ollut mitään. Niin, kunniallinen mies. Minä en olisi ollut kunniallinen, jos te menettelyni kautta edelleen olisitte kunnioittanut minua; nyt, kun te minua halveksitte, olen. Minua painaa se onneton kohtalo, että kun en koskaan ole nauttinut muuta kuin varastettua kunnioitusta, tämä kunnioitus nöyryyttää ja masentaa minua sisimmässäni, ja että toisten täytyy halveksia minua, jotta minä voisin itse kunnioittaa itseäni. Silloin minä suoristun. Minä olen kaleeriorja, joka tottelee omaatuntoansa. Tiedän kyllä, että se kuuluu uskomattomalta. Mutta minkä sille mahdan. Asia on niin. Minä olen tehnyt sitoumuksia itselleni ja minä pidän ne. On sattumia, jotka sitovat meitä, satunnaisuuksia, jotka velvoittavat. Nähkää, herra Pontmercy, minulle on sattunut elämässä jos jotakin."

Jean Valjean vaikeni taas, nielaisi ikäänkuin hänen sanoillaan olisi ollut karvas jälkimaku ja jatkoi:

"Kun ihmisessä on niin kauhea tahra, ei ole oikeutta antaa toisten, tietämättään, joutua siitä osallisiksi. Vaikka Fauchelevent on antanut minulle nimensä, ei minulla ole oikeutta käyttää sitä; hän saattoi sen minulle antaa, minä en voi sitä vastaanottaa. Nimi on persoona. Nähkääs, herra, minä olen ajatellut hiukan, lukenut hiukan, vaikka vain olen mökinpoika, ja te kuulette, että käytän soveliasta kieltä. Minä olen kasvattanut itseäni omin päini. No niin, nimen omaksuminen ja sen alle piiloutuminen on kunniatonta. Voi varastaa aakkosten kirjaimia yhtä hyvin kuin kukkaron tai kellon. Olla elävä nimenväärennys, elävä tiirikka, tunkeutua kunniallisten ihmisten pariin aukaisemalla tiirikallaan heidän ovensa lukon, aina sisässään katsoa kieroon, olla kunniaton, ei, ei, ei, ei! Parempi on sittenkin kärsiä, vuotaa verta, itkeä, kynsiä nahka lihasta, viettää yönsä tuskissa kiemurrellen! Siinä syy, minkävuoksi teille kaiken tämän kerron. Ehdoin tahdoin, kuten äsken sanoitte."

Hän henkäsi raskaasti ja lisäsi sitten nämä sanat:

"Muinoin varastin leivän elääkseni; nyt en tahdo varastaa nimeä elääkseni."

"Elääksenne!" keskeytti Marius. "Ette te tarvitse sitä nimeä elääksenne!"

"Oo, minä tiedän kyllä, mitä puhun", vastasi Jean Valjean moneen kertaan hitaasti nyökyttäen päätään.

Syntyi hetken hiljaisuus. Molemmat vaikenivat, kumpikin pohjattomaan ajatusten syvyyteen vaipuneena. Marius oli istunut erään pöydän ääreen, taivutettu sormi toista suupieltä vasten. Jean Valjean asteli edestakaisin. Hän pysähtyi erään peilin eteen ja ikäänkuin itselleen vastaten sanoi tuijottaen peiliin, jossa hän ei kuitenkaan katsonut itseänsä:

"Nyt sitävastoin tunnen itseni keveämmäksi."

Sitten Jean Valjean alkoi jälleen kävellä, meni salin toiseen päähän ja kääntyessään huomasi Mariuksen tarkkaavan hänen astuntaansa. Silloin hän sanoi kuvaamaton ilme äänessään:

"Minä laahaan vähän toista jalkaa. Te ymmärrätte nyt, miksi."

Sitten hän kääntyi kokonaan Mariukseen päin.

"Ja nyt, herraseni, kuvitelkaa seuraavaa: minä en ole sanonut mitään, minä olen herra Fauchelevent, minä kuulun teidän perheeseenne, minulla on oma huoneeni, minä syön teidän kanssanne aamiaista tohvelit jalassa, illalla menemme kaikki teatteriin, minä saatan rouva Pontmercyä Place Royalille, me olemme aina yksissä, te pidätte minua vertaisenanne. Mutta jonakin päivänä, kun kaikki olemme koolla ja puhelemme ja nauramme, kuulette te äänen huutavan 'Jean Valjean!' ja samassa pistää poliisin peloittava käsi esiin varjosta ja tempaa naamarin kasvoiltani."

Hän vaikeni taas; Marius oli pöyristyen noussut seisoalleen. Jean Valjean jatkoi:

"Mitä sanotte siitä?"

Mariuksen äänettömyys oli riittävä vastaus.

Jean Valjean jatkoi:

"Näettehän, että minulla on syytä olla vaikenematta. Kuulkaa, olkaa onnellinen, olkaa taivaassa, olkaa enkelin enkeli, eläkää päivänpaisteessa, tyytykää siihen, älkääkä välittäkö, miten tuomittu raukka menettelee reväistäkseen sydämensä rinnastaan ja tehdäkseen velvollisuutensa; teillä on edessänne onneton mies, hyvä herra."

Marius asteli hitaasti salin poikki ja tullessaan Jean Valjeanin luo ojensi hänelle kättään.

Mutta Mariuksen täytyi itsensä tarttua käteen, joka ei ojentunut vastaan; Jean Valjean antoi hänen olla, ja Mariuksesta tuntui kuin olisi puristanut marmorikättä.

"Äidinisälläni on ystäviä", sanoi Marius, "minä toimitan teille armahduksen."

"Se on tarpeetonta", vastasi Jean Valjean. "Minua luullaan kuolleeksi, ja se riittää. Kuolleet eivät ole valvonnanalaisia. Katsotaan, että he voivat maatua rauhassa. Kuolema on sama kuin armahdus."

Ja irroittaen kätensä Mariuksen kädestä hän lisäsi järkähtämättömän arvokkaasti:

"Muuten on velvollisuuteni se ystävä, jonka turviin pakenen, enkä tarvitse mitään muuta armahdusta kuin omantuntoni antaman."

Tällä hetkellä raoitettiin hiljaa ovea salin toisessa päässä, ja Cosetten pää tuli näkyviin ovesta. Ei nähty mitään muuta kuin hänen viehkeät kasvonsa, hänen hiuksensa olivat ihanassa epäjärjestyksessä, silmäluomet vielä turvoksissa unesta. Hänen liikkeensä muistuttivat lintua, joka pistää päänsä ulos pesästä; hän katsoi ensin miestään, sitten Jean Valjeania ja huusi heille kasvoillaan hymy, joka tuntui tulevan ruususta:

"Minä lyön vetoa, että te puhutte politiikkaa. Kuinka tuhmaa sen sijaan, että seurustelisitte minun kanssani!"

Jean Valjean hätkähti.

"Cosette!" sopersi Marius.

Ja sitten hän vaikeni. Heitä olisi voinut luulla kahdeksi rikolliseksi.

Cosette katseli heitä kumpaakin säteilevän näköisenä. Hänen silmissään oli kuin pilkettä paratiisista.

"Minähän saan teidät kiinni itse teossa", sanoi hän. "Minä kuulin oven läpi, että pappa Fauchelevent sanoi 'omatunto ja velvollisuus'. Se on politiikkaa semmoinen. Semmoista minä en halua kuulla. Puhua politiikkaa jo häiden jälkeisenä päivänä! Se ei ole oikein."

"Sinä erehdyt, Cosette", sanoi Marius. "Me puhumme raha-asioista. Me puhumme siitä, kuinka parhaiten sijoittaisimme sinun kuusisataatuhatta frangiasi."

"Se ei ole laisinkaan tarpeellista tällä hetkellä", keskeytti Cosette. "Nyt minä tulen sisään. Saahan täällä luvan olla?"

Näin sanoen hän astui päättävästi ovesta ja tuli saliin. Hän oli pukeutunut väljään, valkoiseen, kaulasta maahan ulottuvaan aamuvaippaan, jossa oli senkin seitsemän poimua ja väljät hihat. Vanhojen goottilaisten taulujen kultaisissa taivaissa on sellaisia ihania pusseja, joihin pistetään enkeleitä.

Hän katseli itseään kiireestä kantapäähän eräästä suuresta peilistä ja sitten lausui sanomattoman viehätyksen puuskassa:

"Oli kerran kuningas ja kuningatar. Oi, kuinka tyytyväinen olen!"

Tämän sanottuaan hän niiasi Mariukselle ja Jean Valjeanille.

"Kas niin", sanoi hän, "nyt istun teidän seuraanne nojatuoliin. Puolen tunnin kuluttua syödään aamiaista, te voitte puhua mitä haluatte, minä tiedän kyllä, että herroilla on paljon puhumista, minä olen ihan kiltti."

Marius tarttui hänen käteensä ja sanoi herttaisesti:

"Me puhumme raha-asioista."

"Niin tosiaan", sanoi Cosette, "äsken, kun avasin ikkunan, lensi suuri parvi varpusia pihaan."

"Minä sanon sinulle, että me puhumme vakavista asioista, mene senvuoksi, pikku Cosette, ja jätä meidät hetkeksi. Me puhumme numeroista. Se ikävystyttäisi sinua."

"Kuinka kaunis kaulahuivi sinulla on tänään, Marius! Te olette sangen turhamainen, armollinen herra. Ei, se ei ikävystytä minua."

"Mutta minä vakuutan sinulle, että ikävystyttää."

"Ei. Ei, kun te puhutte. Minä en tietenkään ymmärrä teitä, mutta kuuntelenhan kuitenkin. Kun kuulee niiden äänen, joita rakastaa, ei tarvitse ymmärtää, mitä sanoja he puhuvat. Pääasia on, että vain saan olla teidän seurassanne. Minä jään siis tänne."

"Mahdotonta, rakas Cosette."

"Mahdotonta?"

"Niin."

"Hyvä", sanoi Cosette. "Minä olisin muuten kertonut teille uutisia. Minä olisin kertonut, että äidinisä nukkuu vielä, että täti on mennyt kirkkoon, että pappa Faucheleventin huoneen uuni savuttaa, että Nicolette on lähettänyt hakemaan nokikolaria, että Toussaint ja Nicolette jo ovat riidelleet keskenään ja että Nicolette tekee pilkkaa Toussaintin änkyttämisestä. Mutta nyt ette saa tietää mitään. Vai niin, vai on se mahdotonta? No, sitten saatte nähdä, herra, että minäkin puolestani sanon: 'Se on mahdotonta'. Kuka meistä silloin pettyy? Minä pyydän sinua, pikku Marius, anna minun jäädä tänne teidän luoksenne."

"Minä vakuutan, että meidän täytyy olla yksin."

"No, tarvitseeko minua laskea miksikään?"

Jean Valjean ei sanonut sanaakaan. Cosette kääntyi hänen puoleensa:

"Ensinnäkin, isäni, haluan, että te tulette syleilemään minua. Miksi seisotte siinä mitään sanomatta sen sijaan, että asettuisitte puolelleni? Kuinka olen saattanut saada semmoisen isän? Näettehän, että olen kovin onneton avioliitossani. Mieheni pitelee minua pahoin. Kas niin, tulkaa nyt heti syleilemään minua."

Jean Valjean lähestyi.

Cosette kääntyi Mariuksen puoleen ja sanoi:

"Te saatte tyytyä moittivaan katseeseen."

Sitten hän kurkotti otsaansa Jean Valjeanin suudeltavaksi.

Jean Valjean astui askelta lähemmäksi.

Cosette astahti taaksepäin.

"Kuinka kalpea te olette, isä! Tekeekö kätenne kipeää?"

"Ei, se on hyvä nyt", vastasi Jean Valjean.

"Olette sitten nukkunut huonosti?"

"En."

"Oletteko sitten pahoillanne?"

"En."

"Suudelkaa minua sitten. Jos voitte hyvin, jos olette nukkunut hyvin ja jos olette tyytyväinen, niin en nuhtele teitä."

Ja hän kurkotti uudelleen otsaansa.

Jean Valjean painoi kevyen suudelman otsalle, jossa oli taivaista heijastusta.

"Hymyilkää toki!"

Jean Valjean totteli. Se oli kummituksen hymyä.

"Puolustakaa minua nyt miestäni vastaan."

"Cosette!" sanoi Marius.

"Vihastukaa toki, isä! Sanokaa hänelle, että minun täytyy jäädä. Minun läsnäollessani voi aivan hyvin puhua. Te pidätte minua siis jokseenkin tuhmana. Mahtaa ne sitten olla perin merkillisiä asioita, joista te puhutte. Raha-asiat, se, että pannaan rahoja pankkiin, kas tämä on muka niin merkillistä. Miehet ovat ollakseen salaperäisiä tyhjän tähden. Mutta minä tahdon jäädä. Minä olen hyvin kaunis tänään, saan luvan sanoa. Katso minua, Marius."

Ja ihastuttavasti kohauttaen hartioitaan ja mitä suloisimman nyrpeänä hän katsoi Mariusta. Heidän välillään välähti kuin salama. Että kolmas henkilö oli läsnä, siitä he eivät välittäneet.

"Minä rakastan sinua!" sanoi Marius.

"Minä jumaloin sinua!" sanoi Cosette.

Ja vastustamattomasti he kapsahtivat toistensa kaulaan.

"Marius", sanoi sitten Cosette voitonriemuisesti järjestäen erästä aamuvaippansa poimua, "nyt minä jään."

"Ei, et saa", vastasi Marius rukoilevalla äänellä. "Meillä on eräs asia päätettävänä."

"Taaskinko ei?"

Marius sanoi nyt vakavalla äänellä:

"Minä vakuutan sinulle, Cosette, että se on mahdotonta."

"Vai niin, te puhutte isäntä-äänellä, herra. Hyvä, sitten täytynee mennä. Te, isäni, ette ole tukenut minua. Herra mieheni ja herra isäni, te olette tyranneja. Minä ilmoitan sen äidinisälle. Jos luulette minun tulevan takaisin, niin petytte. Minä olen ylpeä. Nyt odotan minä, että te tulette. Saatte nähdä, että teidän tulee ikävä ilman minua. Minä menen tieheni, sen siitä saatte."

Ja sitten hän meni.

Kahta sekuntia myöhemmin avautui ovi uudelleen, hänen raikkaat, kukoistavat kasvonsa kurkistivat vielä kerran ovenraosta, ja hän huusi heille:

"Minä olen kauhean vihainen."

Ovi sulkeutui uudelleen ja pimeys palasi.

Oli kuin eksynyt auringonsäde aavistamattaan olisi äkkiä kiitänyt yön läpi.

Marius tarkasti, että ovi oli kunnollisesti kiinni.

"Cosette parka", mutisi hän, "kun hän saa tietää..."

Tällöin vavahti Jean Valjeanin joka jäsen. Hän loi hämmentyneen katseen Mariukseen.

"Cosette! Niin, se on totta, te aiotte sanoa sen Cosettelle. Se on oikein. Ah, sitä en ollut ajatellut! On voimaa yhteen asiaan, mutta ei toiseen. Hyvä herra, minä pyydän, vannotan, antakaa minulle pyhin lupauksenne siitä, että ette sano sitä hänelle. Eikö riitä, että te sen tiedätte. Minä olen voinut sanoa sen itsestäni, ilman pakkoa, minä olisin voinut sanoa sen koko maailmalle, kaikille ihmisille, se olisi ollut minulle yhdentekevä. Mutta hän, hän ei tiedä, mitä se on, se pelästyttäisi häntä. Kaleeriorja! Täytyisi selittää se hänelle, sanoa: 'Se on mies, joka on ollut kaleereilla'. Hän näki kerran joukon yhteenkytkettyjä kaleeriorjia kulkevan ohi. Voi, hyvä Jumala!"

Hän lusahti istumaan erääseen nojatuoliin ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä. Vaikka ei mitään kuulunut, näki kuitenkin hänen hartioittensa nytkähtelystä, että hän itki. Äänettömät kyynelet ovat katkeria kyyneliä.

Nyyhkyttämisessä on jotakin tukahduttavaa. Häntä kohtasi jonkinlainen kouristus, hän heittäytyi taapäin nojatuolin selkämystää vasten ikäänkuin ilmaa saadakseen, hänen kätensä vaipuivat alas ja paljastivat Mariukselle kyyneleistä kosteat kasvot, ja Marius kuuli hänen mutisevan niin hiljaa kuin ääni olisi tullut jostakin pohjattomasta syvyydestä:

"Voi jos saisin kuolla!"

"Olkaa rauhassa", sanoi Marius, "minä kyllä säilytän salaisuutenne."

Ja ehkä vähemmän liikutettuna kuin olisi pitänyt, mutta pakotettuna tunti sitten tottumaan kamalaan, odottamattomaan vieraaseen, näkemään kaleeriorjan askel askelelta asettuvan herra Faucheleventin tilalle, vähitellen tämän kauhean todellisuuden valtaamana ja luonnollisena seurauksena siitä pakostakin, ottaen huomioon tuon miehen ja hänen välilleen syntyneen kuilun, lisäsi Marius:

"Minun on mahdotonta olla sanomatta teille jotakin haltuunne uskotusta omaisuudesta, jonka niin uskollisesti ja rehellisesti olette antanut takaisin. Sehän on kunniallinen teko. On kohtuullista, että saatte siitä palkinnon. Määrätkää itse summa, se suoritetaan teille heti. Voitte huoleti määrätä sen hyvinkin suureksi."

"Minä kiitän teitä, herra", vastasi Jean Valjean liikuttuneena.

Hän istui hetken mietteissään konemaisesti pyöritellen etusormeaan peukalonkynttä vasten ja sitten koroitti äänensä:

"Kaikki on nyt suunnilleen suoritettu. Minulla on jäljellä kuitenkin yksi, viimeinen asia..."

"Mikä sitten?"

Jean Valjean näytti kuin vielä viimeisen kerran epäröivän, ja melkein äänettömästi, tuskin hengittäen, sammalsi hän:

"Nyt, kun tiedätte kaikki, katsotteko, herra, joka täällä olette isäntä, että minun ei enää sovi tavata Cosettea?"

"Parasta se luullakseni olisi", vastasi Marius kylmästi.

"Niinpä en sitten häntä enää näe", mutisi Jean Valjean, nousi ja astui ovea kohti.

Hän tarttui ripaan, avasi jo oven puoliksi, mutta pysähtyi sitten, veti oven taas kiinni ja kääntyi uudelleen Mariuksen puoleen.

Hän ei ollut enää kalpea, vaan lyijynharmaa. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, vaan kaamea kiilto. Hänen äänensä oli jälleen oudon tyyni.

"Kuulkaa, herra", sanoi hän, "jos sallitte, tulen häntä sentään tervehtimään. Ellen sydämestäni olisi halunnut nähdä Cosettea, niin en olisi kertonut teille, mitä kerroin, vaan olisin mennyt menojani; mutta senvuoksi, että tahdoin jäädä samalle paikkakunnalle, missä Cosette on, ja edelleen nähdä häntä, piti minun rehellisesti kertoa teille kaikki? Sehän on niin luonnollinen asia. Nähkää, hän on ollut luonani nyt yli yhdeksän vuotta. Me asuimme ensin eräässä talorähjässä bulevardin varrella, sitten luostarissa ja sitten Luxembourgin lähistöllä. Siellähän näitte hänet ensimmäisen kerran. Te muistatte kyllä hänen sinisen harsohattunsa. Sitten asuimme Invaliidi-korttelissa, jossa oli ristikkoportti ja puutarha, Plumet-kadun varrella. Minä asuin pihan puolella pienessä rakennuksessa, minne saatoin kuulla hänen soittoansa. Se oli minun elämäni. Me emme koskaan olleet erossa. Sitä on kestänyt yhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia. Minä olin kuin isä hänelle ja hän kuin minun lapseni. En tiedä, ymmärrättekö minua, herra Pontmercy, mutta kovaa olisi mennä, saamatta häntä enää nähdä, saamatta enää puhutella, jättää kaikki. Ellette pane pahaksi, niin tulen joskus tervehtimään Cosettea. En tule usein. En viivy kauan. Voittehan käskeä, että minut otetaan vastaan pienessä alasalissa. Pohjakerroksessa. Voisinhan tulla takaportin kautta, jota palvelusväki käyttää, mutta se herättäisi ehkä huomiota. Luulen, että on parempi, jos tulen suuresta portista. Niin, herra, minä tahtoisin todellakin kovin mielelläni nähdä Cosettea muutamia kertoja vielä. Niin harvoin kuin tahdotte. Asettukaa minun tilalleni, minulla ei ole maailmassa mitään muuta. Ja sitäpaitsi täytyy olla varovainen. Ellen laisinkaan enää tulisi tänne, tekisi se oudon vaikutuksen, sitä ruvettaisiin kummastelemaan. Saattaisin esimerkiksi tulla iltaisin, pimeän tullessa."

"Tulkaa joka ilta", sanoi Marius, "ja Cosette on odottava teitä."

"Te olette hyvä, herra Pontmercy", sanoi Jean Valjean.

Marius kumarsi Jean Valjeanille, onni saattoi toivottomuutta ovelle, ja miehet erkanivat.

2.

Selityksestä syntyvä sekavuus.

Marius oli aivan suunniltaan.

Se vastenmielisyys, jota hän aina oli tuntenut sitä miestä kohtaan, jonka rinnalla hän oli nähnyt Cosetten, oli nyt saanut selityksen. Tässä miehessä oli jotakin salaperäistä, josta hänen vaistonsa oli häntä varoittanut. Tämä salaperäisyys oli nyt saanut kaamean selityksen. Herra Fauchelevent oli kaleeriorja Jean Valjean.

Sellaisen salaisuuden tapaaminen keskellä onnea on kuin tapaisi skorpionin kyyhkysenpesässä.

Oliko Mariuksen ja Cosetten onni tästedes kytketty tähän naapuruuteen? Oliko se välttämätöntä? Oliko tämän miehen vastaanottaminen avioliittoon kuuluva osa? Eikö sille mitään mahda?

Oliko Marius saanut avioonsa kaupanpäällisiksi kaleeriorjan?

Vaikka olisi kuinkakin ilon ja valon ympäröimä ja nauttisi kuinka täysin siemauksin tahansa elämän ruusuisimmasta ajasta, onnellisesta rakkaudesta, niin pakottaisivat tämmöiset iskut itse arkkienkelinkin, itse puolijumalankin pöyristymään.

Kuten aina tämänlaatuisissa äkillisissä muutoksissa on asianlaita, kysyi Marius itseltään, eikö hänen pitänyt mistään moittia itseään. Oliko hän ollut sokea? Oliko hän ollut typerä? Oliko hän vastoin tahtoansa antanut hurmata itsensä? Hiukan kenties. Oliko hän ottamatta riittävästi selkoa Cosetten ympäristöstä antautunut tähän rakkaussuhteeseen, joka oli päätynyt avioliittoon? Hän myönsi – näin myöntäen itsellemme itsestämme elämä meitä vähitellen parantaa – hän myönsi, että hänen luonteessaan oli haaveellinen puoli, joka oli saanut hänet valtaansa siinä määrin, että lopulta oli kokonaan sumentanut hänet. Me olemme jo usein maininneet tämän Mariuksen erikoisen ominaisuuden. Hän muisti, ettei hän koko kuusi tai seitsemän viikkoa kestäneen lemmenkuherruksen aikana Plumet-kadulla ollut maininnut Cosettelle sanaakaan Gorbeaun talorähjässä tapahtuneesta draamasta, missä uhri ensin taistelun aikana oli ollut kummallisen äänetön ja sitten paennut. Mistä olikaan johtunut, ettei hän ollut siitä Cosetten kanssa puhunut? Ja kuitenkin se olisi ollut niin luonnollista, vaikka kylläkin kamalaa. Kuinka hän ei ollut tullut maininneeksi edes Thénardier'ta ja edes sitä päivää, jolloin hän oli tavannut Époninen? Vähältä piti, ettei hän nyt lainkaan saattanut käsittää silloista vaikenemistaan. Hän teki siitä kuitenkin itselleen selkoa. Hän muisti huumauksensa, ihastumisensa Cosetteen, kaikki nielevän rakkautensa, ja ehkä myöskin pienenä järjen kipinänä tässä sielun huumaustilassa hämärän vaiston salata ja koettaa muististaan haihduttaa tätä kamalaa tapausta, jota hän pelkäsi koskettaa, jossa hän ei halunnut olla millään tavoin osallisena ja jossa hän ei voinut esiintyä todistajana muuttumatta samalla syyttäjäksi. Sitäpaitsi olivat nuo muutamat viikot kuluneet niin huimaavan nopeasti; heillä ei ollut aikaa muuhun kuin rakasteluunsa. Ja vihdoin, kun hän punnitsi kaikkea, ajatteli ja harkitsi, niin vaikkapa hän olisi kertonut Cosettelle tapahtuman Gorbeaun talossa tai maininnut Thénardier't, mitäpä seurauksia siitä olisi ollut, vaikkapa hän olisi saanut selville, että Jean Valjean oli kaleeriorja? Olisiko se muuttanut häntä, Mariusta? Olisiko se muuttanut Cosettea? Olisiko hän, Marius, silloin vetäytynyt pois? Olisiko hän senvuoksi rakastanut Cosettea vähemmän? Olisiko ollut menemättä naimisiin hänen kanssaan? Ei. Olisiko se muuttanut millään tavalla sitä, mikä oli tapahtunut? Ei. Hänellä ei siis ollut mitään katumista, ei mitään moittimista itsessään. Kaikki oli hyvin. Rakastavaisilla on suojelusjumalansa. Sokeana oli Marius kulkenut samaa tietä, jonka olisi valinnut, vaikka olisi nähnyt aivan selkeästi. Rakkaus oli sitonut hänen silmänsä johtaakseen hänet minne? Paratiisiin.

Mutta tähän paratiisiin liittyi nyt infernaalinen naapuruus,

Mariuksen vanha vastenmielisyys Jean Valjeaniksi muuttunutta Faucheleventia kohtaan oli kauhunsekaista.

Mutta tässä kauhussa, se on meidän sanottava, oli kuitenkin jotakin sääliä, jopa jonkinlaista ihmettelyä.

Tämä varas, tämä kahteen kertaan varkaudesta rangaistu mies oli tuonut takaisin hänelle uskotun rahasumman. Ja minkä summan? Kuusisataatuhatta frangia. Hän oli ainoa, joka edes tiesi tästä summasta. Hän olisi voinut pitää kaikki, mutta hän oli luovuttanut kaikki.

Sitäpaitsi oli hän kertonut totuuden itsestään. Mikään ei häntä siihen pakottanut. Vain hänen omasta kertomastaan tiedettiin, kuka hän oli. Tämä tunnustus merkitsi hänelle enemmän kuin nöyryytystä, se merkitsi vaaraa. Rikolliselle on naamari enemmän kuin naamari, se on samalla suojus. Hän oli luopunut tästä suojasta. Valenimi on turva, hän oli heittänyt pois tämän valenimen. Hän, kaleeriorja, olisi ainiaaksi voinut piiloutua kunniallisen perheen piiriin; hän ei ollut tätä houkuttelevaa tilaisuutta käyttänyt. Ja mistä syystä? Omantunnonsyistä. Niin hän oli itse sanonut, ja siinä sanassa oli ollut totuuden vastustamaton leima. Lyhyesti, olipa Jean Valjean muuten mikä hyvänsä, se oli ilmeistä, että hänellä oli hereillä oleva omatunto. Siinä oli sisäinen sovitus, ja kaikesta päättäen olivat omantunnonvaatimukset jo kauan hallinneet tätä miestä. Sellaisia oikean ja hyvän puuskia ei ilmene huonoissa luonteissa. Omantunnon herääminen on sielunsuuruutta.

Jean Valjean oli vilpitön. Tämä vilpittömyys, näkyvä, kieltämätön, ilmeinen juuri sen tuskan vuoksi, jota se hänelle tuotti, teki kaikki tiedustelut tarpeettomiksi ja kaikki, mitä tämä mies sanoi, uskottavaksi. Tämä aiheutti Mariuksen mielessä oudon olojen mullistuksen. Mitä tunnetta herätti herra Fauchelevent? Epäilyä. Mitä Jean Valjean? Luottamusta.

Jean Valjeanin salaperäiseen tiliin, jota Marius miettiväisenä laski, hän merkitsi vastattavat ja vastaavat ja koetti päästä tulokseen. Mutta kaikki tämä pyöri sekaisin. Kun Marius koetti muodostaa itselleen selvää käsitystä tästä miehestä ja yritti niin sanoakseni tunkea hänen sisimpiin ajatuksiinsa, kadotti hän tämän näkyvistään läpitunkemattomaan sumuun.

Uskotun rahasumman rehellinen luovuttaminen ja hänen tunnustuksensa vilpittömyys, ne olivat kirkkaina päivinä pilvessä, mutta muuten oli pilvi mustaa.

Niin hämäriä kuin Mariuksen muistot olivatkin, muisti hän kuitenkin erinäisiä piirteitä.

Kuinka oikeastaan oli tuon tapahtuman laita Jondretten huoneessa? Miksi oli mies poliisin tullessa paennut sen sijaan, että olisi syyttänyt? Tähän löysi Marius vastauksen: koska hän oli karannut vanki.

Toinen kysymys: miksi tämä mies oli tullut barrikaadille? Sillä nyt palasi Mariuksen mieleen selkeänä tämä muisto, joka näissä mielenliikutuksissa tuli esiin kuin salamuste tulen edessä. Tämä mies oli barrikaadilla. Hän ei ottanut osaa taisteluun. Mitä hänellä siis oli siellä tekemistä? Tämän kysymyksen kohdalla nousi esiin eräs haamu ja vastasi: Javert. Marius muisti tällä hetkellä täydellisesti kamalan näyn, kun Jean Valjean kuljetti köysissä olevaa Javertia barrikaadin ulkopuolelle, ja oli vieläkin kuulevinaan kaamean pistoolinlaukauksen Mondétour-kadun nurkan takaa. Tuon urkkijan ja tämän kaleeriorjan välillä oli nähtävästi ollut vanhaa kaunaa. Toinen oli toisen tiellä. Jean Valjean oli tullut barrikaadille kostaakseen. Hän oli tullut sinne myöhään. Hän oli luultavasti tiennyt, että Javert oli siellä vankina. Korsikalainen verikosto on syöpynyt erinäisiin yhteiskunnan pohjakerroksiin ja vallitsee siellä lakina; se on niin luonnollinen, että se ei kummastuta niitäkään, jotka jo ovat puoliksi palanneet hyvän poluille. Semmoiset sydämet ovat niin luotuja, että katumuksen tiellä oleva rikollinen voi tuntea omantunnonääntä varastaessa, mutta ei kostaessa.

Jean Valjean oli tappanut Javertin. Ainakin se näytti olevan selvää.

Vihdoin viimeinen kysymys, mutta siihen ei löytynyt vastausta. Se kysymys puristi Mariusta kuin hehkuvat pihdit. Kuinka oli Jean Valjeanin elämä joutunut kulkemaan niin kauan rinnakkain Cosetten kanssa? Mikä kohtalon synkkä oikku oli saattanut tämän lapsen kosketuksiin tuon miehen kanssa? Onko ylhäälläkin kahden henkilön kahleita ja oliko Jumala nähnyt hyväksi kytkeä yhteen enkelin ja demonin? Voivatko siis rikos ja viattomuus olla huonekumppaneita kurjuuden salaperäisissä vankikomeroissa? Millä ihmeen tavalla oli tuo taivainen lapsi ja tämä rikollinen mies joutuneet yhteen? Kuka oli voinut sitoa lampaan suteen ja, vielä käsittämättömämpää, kiinnittää suden lampaaseen? Sillä susi rakasti lammasta, tuo villipeto jumaloi heikkoa olentoa, koska hän oli yhdeksän vuotta ollut tämän enkelin tukena. Tämä outo lempeys oli suojannut Cosetten lapsuutta ja nuoruutta, hänen neitseellistä kasvamistaan elämään ja valoon. Tässä haarautuivat kysymykset lukemattomiin arvoituksiin, syvyyksien pohjalta aukeni uusia syvyyksiä, eikä Marius voinut kumartua katselemaan Jean Valjeania tuntematta huimausta. Kuka oli sitten tuo syvyyksien mies?

Genesiksen vanhat vertauskuvat ovat iäisiä. Ihmisyhteiskunnassa, sellaisena kuin se vielä nykyjään on ja kunnes korkeampi valistus sen muuttaa, on aina kahdenlaatuisia ihmisiä, toiset kummuilta, toiset kuiluista peräisin. Hyvän tiellä kulkeva on Abel, pahassa vaeltava on Kain. Kuka oli tämä lempeämielinen Kain? Mikä oli tämä pahantekijä, joka niin hartaasti rakasti tyttöstä, huolsi häntä, kasvatti häntä ja ympäröi hänet – hän, epäpuhdas – puhtaudella? Mikä oli tämä lokaviemäri, joka siinä määrin oli suojellut tuota viattomuutta, ettei se ollut saanut ainoatakaan tahraa? Mikä oli tämä Jean Valjean, joka oli Cosetten kasvattanut? Mikä oli tämä pimeyden mies, jonka ainoana huolena oli ollut jokaisen varjon, jokaisen pilven poistaminen nousevan tähden tieltä?

Siinä oli Jean Valjeanin salaisuus; siinä oli myöskin Jumalan salaisuus.

Tämän kaksinaisen salaisuuden edessä Marius pysähtyi. Toinen rauhoitti häntä tavallaan toisesta. Jumala oli tässä tapahtumassa yhtä näkyvissä kuin Jean Valjean. Jumalalla oli aseensa. Hän käyttää mitä asetta haluaa. Hän ei ole siitä vastuussa ihmisille. Tiedämmekö me, miten Jumala menettelee? Jean Valjean oli hoitanut Cosetten kehitystä. Hän oli jossakin määrin muovaillut tämän sielun. Se oli kieltämätöntä. No, entä sitten? Tekijä oli kammottava, mutta teos ihmeenihana. Jumala tekee ihmeitänsä mielensä mukaan. Hän oli saanut aikaan suloisen Cosetten, ja hän oli siihen käyttänyt Jean Valjeania. Hän oli nähnyt hyväksi valita tämän oudon apulaisen. Voimmeko me vaatia häntä siitä tilille? Ensimmäistä kertaako lanta auttaa kevättä luomaan ruusua?

Näin vastaili Marius kysymyksiinsä ja katsoi vastaukset hyviksi. Näissä suhteissa hän ei ollut uskaltanut tehdä Valjeanille kysymyksiä, myöntämättä kuitenkaan itselleen, ettei sitä uskaltanut. Hän jumaloi Cosettea, Cosette oli hänen, Cosette oli säteilevän puhdas. Se riitti hänelle. Mitä muuta valaisua hän tarvitsi? Cosette oli valo. Kaipaako valo valaisemista? Hänellä oli kaikki; mitä saattoi hän lisäksi haluta? Kaikki, eikö se riitä? Jean Valjeanin yksityisasiat eivät hänelle kuuluneet. Kun hän kumartui katsomaan tämän miehen onnetonta varjoa, tarttui hän kiinni onnettoman juhlalliseen selitykseen: "Minä en ole Cosettelle mitään. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt, että häntä oli edes olemassa."

Jean Valjean oli vain ohikulkija. Hän oli itse sanonut sen. No, hän oli kulkenut nyt ohi. Olipa hän kuka hyvänsä, niin oli hänen osansa nyt suoritettu. Tästedes oli Marius Cosetten kohtalon ohjaajana. Cosette oli rakkauden siintävässä avaruudessa tavannut vertaisensa, rakastajansa, miehensä, ihanan puolisonsa. Kun Cosette kirkastuneena kohosi korkeutta kohti, jätti hän maan päälle jälkeensä tyhjän ja inhoittavan kotelonsa, Jean Valjeanin.

Missä ajatuspiirissä Marius liikkuikin, päätyi hän aina eräänlaiseen kauhistukseen Jean Valjeanin suhteen. Pyhään kauhistukseen kukaties, sillä kuten olemme maininneet, aavisti hän tässä miehessä jotakin jumalaista. Mutta mitä lieventäviä asianhaaroja hän keksikin, täytyi hänen aina kuitenkin palata tähän: hän on kaleeriorja, s.o. olento, jolla ei yhteiskunta-asteikossa ole mitään sijaa, hänen paikkansa kun on alimman asteen alapuolella. Huonoimman ihmisen jälkeen tulee kaleeriorja. Kaleeriorja ei ole enää niin sanoaksemme elävien vertainen. Laki on riistänyt häneltä koko sen ihmisoikeuden, minkä se voi ihmiseltä riistää. Rikosasioissa Marius oli kansanvaltaisuudestaan huolimatta vanhan järkähtämättömän järjestelmän kannalla, ja niistä, joihin lain koura tarttuu, hän ajatteli aivan samoin kuin laki itse. Hän ei vielä ollut, se myöntäkäämme, kokenut kaikkia edistyksen asteita. Hän ei vielä osannut erottaa ihmisten kirjoittamaa Jumalan kirjoittamasta, lakia oikeudesta. Hän ei vielä ollut koetellut ja punninnut ihmisen oikeutusta ryhtyä määräämään siitä, mikä on peruuttamatonta ja mahdotonta korvata. Häntä ei kuohuttanut sana 'lain kosto'. Hän piti aivan luonnollisena, että erinäisiä kirjoitetun lain rikkomuksia seurasi elinaikainen rangaistus, ja hän hyväksyi, sivistyksen edistyskeinona, yhteiskunnasta karkoittamisen. Tällä asteella hän oli vielä, vaikka hän myöhemmin ehdottomasti oli edistyvä, hänen luontonsa kun pohjaltaan oli hyvä ja kuin luotu sisäiseen edistykseen.

Näiden mielteiden vaikutuksen alaisena hän katsoi Jean Valjeania vastenmieliseksi. Mies oli hylky, se oli kaleeriorja. Tämä sana oli hänestä kuin tuomiopasuunan törähdys, ja kauan tarkattuaan Jean Valjeania hän käänsi lopuksi päänsä pois. Vade retro: mene pois!

Meidän täytyy tunnustaa, vieläpä korostaa sitä, että Marius tutkistellessaan Jean Valjeania ei kuitenkaan ollut tehnyt tälle paria kolmea ratkaisevaa kysymystä. Se ei johtunut siitä, etteivät ne olisi hänen mieleensä johtuneet, vaan siitä, että hän pelkäsi niitä. Jondretten huone? Barrikaadi? Javert? Kuka tietää, mihin paljastukset olisivat voineet päättyä? Jean Valjean ei näyttänyt olevan niitä miehiä, jotka peräytyvät, ja kuka tietää, eikö Marius ajettuaan häntä eteenpäin olisi tahtonut häntä pysähdyttää? Eikö meille itsekullekin joskus jossakin äärimmäisessä tilanteessa ole sattunut; että tehtyämme jonkin kysymyksen olisimme tahtoneet tukkia korvamme päästäksemme kuulemasta vastausta? Varsinkin rakastuneena tekee ihminen itsensä vikapääksi tämmöiseen pelkuruuteen. Ei ole viisasta pohjimmaisia perukoita myöten tutkia erinäisiä oloja varsinkaan, jos jokin irroittamaton puoli omasta elämästämme on kohtalokkaassa yhteydessä niihin. Jean Valjeanin epätoivoisista selityksistä olisi voinut valahtaa jotakin kauheata valoa, ja kuka tietää, eikö sen kamala heijastus olisi saattanut sattua Cosetteen? Kuka tietää, eikö se olisi voinut jättää jotakin infernaalista häivettä tämän enkelin otsalle? Kohtalon yhteenkytkyissä saattaa viattomuuskin väriheijastusten omituisen lain kautta saada rikollisuuden leiman. Puhtaimpiin kasvoihin saattaa ainiaaksi jäädä kauhean naapuruuden heijastusta. Syystä tai syyttä oli Marius pelästynyt. Hän tiesi jo liian paljon. Hän koetti pikemmin torjua kuin saada lisätietoja. Hän kantoi Cosetten pois sylissään sulkien silmänsä Jean Valjeanilta.

Tämä mies oli yö, elävä ja kauhea yö. Kuinkapa uskaltaa penkoa sen syvyyksiä? On kauheaa tehdä kysymyksiä pimeydelle. Kuka tietää, mitä vastauksia se antaa? Päivänkoitto voisi niistä ainiaaksi sumentua.

Tässä mielentilassa Marius ajatteli kirpeän levottomana, että tällä miehellä tästedes olisi jotakin kosketusta Cosetten kanssa. Hän melkein pahoitteli nyt, ettei ollut tehnyt niitä kauhistuttavia kysymyksiä, joiden tekemistä hän oli empinyt ja jotka olisivat voineet johtaa peruuttamattomaan ja ratkaisevaan päätökseen. Hän piti itseään liian hyvänä, liian lempeänä tai suoraan sanoen liian heikkona. Tämä heikkous oli saanut hänet ajattelemattomaan myönnytykseen. Hän oli taipunut. Siinä hän oli tehnyt väärin. Hänen olisi yksinkertaisesti pitänyt kieltää. Jean Valjean oli rikkaruoho, joka olisi ollut heitettävä tuleen, Mariuksen olisi pitänyt tehdä se ja vapauttaa talonsa hänestä. Hän oli suuttunut itseensä ja siihen mielenliikutusten ryöppyyn, joka oli huumannut ja sokaissut häntä ja temmannut hänet mukaansa. Hän oli tyytymätön itseensä.

Mitä oli nyt tehtävä? Jean Valjeanin käynnit olivat hänelle peräti vastenmielisiä. Mitä oli tällä miehellä hänen talossaan tekemistä? Kuinka hän tulisi käyttäytymään? Nämä kysymykset hämmensivät Mariusta, hän ei tahtonut niihin syventyä, eipä edes tutkia itseänsä. Hän oli luvannut, antanut houkutella itsensä lupaamaan; Jean Valjeanilla oli hänen lupauksensa; kaleeriorjallekin, ja varsinkin kaleeriorjalle, täytyy pitää sanansa. Mutta hänen päävelvollisuutensa koski Cosettea. Sanalla sanoen häntä kuohutti voimakas vastenmielisyyden tunne.

Mariusta askarruttivat kaikki nämä ajatukset, ja ne kuohuttivat häntä kaikki. Siitä hän tunsi syvää levottomuutta. Hänen ei ollut helppo salata tätä levottomuutta Cosettelta, mutta rakkaudella on suuri kyky, ja Marius onnistui siinä.

Muuten teki hän, ilman näkyvää tarkoitusta, Cosettelle useita kysymyksiä, joihin tämä, yhtä avomielisenä kuin kyyhkynen on valkoinen, vastasi mitään aavistamatta. Marius puhui hänen kanssaan hänen lapsuudestaan, hänen nuoruudestaan ja tuli yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että tämä kaleeriorja oli koko käytöksellään Cosettea kohtaan ollut niin hyvä, isällinen ja kunnioitettava kuin mies saattaa olla.

Kaikki, mitä Marius oli ollut huomaavinaan ja arvellut, oli siis totta. Tuo kauhea nokkonen oli rakastanut ja suojellut tätä liljaa.

KAHDEKSAS KIRJA.

SYNKKENEVÄ HÄMÄRÄ.

1.

Alakerran huone.

Seuraavana iltana pimeän tultua kolkutti Jean Valjean Gillenormandin talon pääportille. Basque oli ottamassa häntä vastaan. Basque oli pihalla juuri sopivaan aikaan kuin käsketty. Sattuu joskus, että palvelijalle sanotaan: Pitäkää varanne, kun se ja se herra tulee.

Odottamatta Jean Valjeanin puhuttelua sanoi Basque:

"Herra paroni on käskenyt minun kysyä, tahtooko herra tulla yläkertaan vai mieluummin jäädä alas?"

"Jäädä alas", vastasi Jean Valjean.

Basque, jonka käytös muuten oli kaikin puolin kunnioittava, avasi alakerroksen huoneen oven ja sanoi:

"Minä menen ilmoittamaan paronittarelle."

Se huone, johon Jean Valjean astui, oli pohjakerroksessa, oli holvattu ja kostea ja joskus kellarina käytetty; se oli kadun puolella, siinä oli tiiliskivipermanto ja sitä valaisi heikosti rautaristikkoinen ikkuna.

Tämä huone ei kuulunut niihin, joita vaivataan pölyharjalla, pölyviuhkalla ja luudalla. Pöly sai asua siellä rauhassa. Mitään hämähäkkien vainoa ei siellä myöskään ollut. Yhden ikkunaruudun edessä komeilikin muhkea, suuri, tumma ja kuolleita kärpäsiä täynnä oleva lukinverkko. Huoneen nurkassa oli suuri kasa tyhjiä pulloja. Seinät oli silattu keltaisella rappauksella, josta suuria kaistaleita oli pudonnut pois. Huoneen perällä oli kapeareunustainen lämmitysuuni. Siihen oli tehty valkea, mikä osoitti, että oli odotettu Jean Valjeanin vastausta: "Jäädä alas".

Uunin kummallekin puolelle oli asetettu nojatuoli. Niiden välille oli matoksi levitetty vanha vuodematto, jossa näkyi enemmän loimia kuin kuteita.

Huonetta valaisi takkavalkea ja ikkunasta tuleva hämärä.

Jean Valjean oli väsynyt. Moneen vuorokauteen hän ei ollut syönyt eikä nukkunut. Hän istahti toiseen nojatuoliin.

Basque palasi, asetti sytytetyn vahakynttilän uuninreunalle ja poistui. Jean Valjean, joka istui pää kumarassa, leuka rintaa vasten, ei huomannut Basquea eikä kynttilää.

Äkkiä hän hypähti ylös kuin unesta. Cosette seisoi hänen takanaan.

Hän ei ollut nähnyt Cosetten tulevan, mutta oli tuntenut hänen tulleen.

Hän kääntyi. Hän katseli Cosettea. Tämä oli ihastuttavan kaunis. Mutta Jean Valjean ei syvällä silmäyksellään katsonut kauneutta, vaan sielua.

"No, isä", huudahti Cosette, "kyllähän minä tiesin, että te olitte kummallinen, mutta tätä en sentään ikinä olisi osannut odottaa. Sellainen päähänpisto! Marius sanoo, että te tahdotte, että minun pitää ottaa teidät vastaan täällä."

"Niin on."

"Sitä vastausta odotinkin. Hyvä! Mutta valmistautukaa siihen, että torun teitä. Alkakaamme alusta. Suudelkaa minua, isä."

Ja hän kurkotti Jean Valjeanille poskeansa.

Jean Valjean ei liikahtanut.

"Tehän ette hievahda paikaltanne. Sen panen merkille. Se on rikollisen käytös! Mutta olkoon, minä annan teille anteeksi. Jeesus on sanonut: 'Käännä toinen poskesi'. Se on tässä."

Ja hän kurkotti toista poskeaan.

Jean Valjean ei hievahtanut. Oli kuin hänen jalkansa olisivat olleet permantoon naulitut.

"Tämä alkaa käydä vakavaksi", sanoi Cosette. "Mitä olen teille tehnyt? Minä alan suuttua. Teidän täytyy lepyttää minut. Teidän pitää syödä päivällistä meidän kanssamme."

"Minä olen jo syönyt."

"Se ei ole totta. Minä annan herra Gillenormandin nuhdella teitä. Äidinisät ovat olemassa isien oikaisemiseksi. Kas niin, tulkaa nyt mukanani ylös saliin. Ja heti."

"Mahdotonta."

Cosette joutui nyt hiukan ymmälle. Hän lakkasi komentamasta ja alkoi kysellä.

"Mutta minkävuoksi? Ja sitten valitsette minua tervehtimään tullaksenne rumimman huoneen koko talossa. Täällä on kauheata."

"Sinä tiedät..."

Jean Valjean korjasi sanaansa:

"Te tiedätte, rouva, että olen omituinen, minulla on oikkuni."

Cosette löi kämmeniään yhteen.

"Rouva ... te tiedätte ... taas uutta! Mitä tämä merkitsee?"

Jean Valjean katsoi häneen kasvoillaan se sydäntävihlova hymy, jonka piiloon hän joskus meni.

"Tehän tahdoitte tulla rouvaksi. Nyt olette."

"En teille, isä."

"Älkää sanoko minua enää isäksi."

"Mitä nyt?"

"Sanokaa minua herra Jeaniksi. Tai vain Jeaniksi, jos tahdotte."

"Ettekö te enää ole minun isäni? Enkö minä ole Cosette? Herra Jean? Mitä tämä kaikki merkitsee? Tämähän on vallankumousta tämmöinen. Mitä on sitten tapahtunut? Katsahtakaa minua kasvoihin. Ettekä tahdo asua meidän luonamme. Ette tahdo tietää minun huoneestani. Mitä olen sitten teille tehnyt? Onko siis tapahtunut jotakin?"

"Ei mitään."

"No mutta mitä tämä sitten on?"

"Kaikki on niinkuin tavallisesti."

"Miksi muutatte nimeä?"

"Tehän olette itsekin muuttanut nimeä."

Hän hymyili jälleen äskeisellä tavalla ja lisäsi:

"Koska te olette rouva Pontmercy, saanen minä kai olla herra Jean."

"Minä en ymmärrä yhtään mitään. Kaikki tämähän on typerää. Minä kysyn mieheltäni, salliiko hän teidän olla herra Jean. Minä toivon, ettei hän sitä salli. Minun tulee mieleni oikein apeaksi. Oikkunsa olkoon kullakin, mutta ette silti saa pahoittaa pikku Cosetten mieltä. Se on väärin. Teillä ei ole oikeutta olla paha, joka olette niin hyvä."

Jean Valjean ei vastannut.

Cosette tarttui hänen molempiin käsiinsä, nosti ne vastustamattomalla liikkeellä ylös ja painoi kaulaansa vasten, mikä oli suuren hellyyden merkki.

"Voi", sanoi hän, "olkaa jälleen hyvä!"

Sitten hän jatkoi:

"Hyvänä olemisella minä tarkoitan sitä, että teidän on oltava niin kiltti, että tulette tänne asumaan, täällähän on lintuja niinkuin Plumet-kadunkin varrella, elämään yhdessä meidän kanssamme, jätätte ne ikävät huoneet l'Homme-Armé-kadun varrella, ette pane meidän päähämme arvoituksia, olette niinkuin kaikki muutkin ihmiset, syötte päivällistä meidän kanssamme, murkinoitte kanssamme, olette minun isäni."

Jean Valjean irroitti kätensä.

"Te ette tarvitse enää isää, teillä on puoliso."

Cosette kiivastui.

"Enkö enää tarvitse isää? Sehän on silkkaa järjettömyyttä; en tosiaan tiedä enää, mitä sanoa."

"Jos Toussaint olisi täällä", sanoi Jean Valjean kuin tukea etsivä, joka tarttuu mihin oksaan tahansa, "olisi hän ensimmäinen myöntämään, että minä aina olen ollut omituinen. Se ei ole mikään uutuus. Minä olen aina pitänyt pimeästä loukostani."

"Mutta täällä on kylmä. Täällä ei oikein näe. Ja sitten on inhoittavaa sanoa teitä herra Jeaniksi. Enkä myöskään tahdo, että teitittelette minua."

"Äsken tänne tullessani", vastasi Jean Valjean, "näin Saint-Louis-kadun varrella erään puusepän puodissa kauniin huonekalun. Jos olisin kaunis nainen, hankkisin itselleni sen. Se oli erinomaisen siro toalettipöytä; aivan uudenaikainen. Se oli luullakseni ruusupuuta. Siinä oli upotuksia. Jokseenkin suuri peili ja laatikoita. Se oli oikein sievä."

"Huh, kuinka ilkeä mörö!" vastasi Cosette.

Ja sanomattoman suloisesti hän puri hampaansa yhteen, avasi huulensa ja alkoi puhaltaa Jean Valjeania. Se oli kissaa matkiva sulotar.

"Minä olen raivoissani", sanoi hän sitten. "Eilisestä alkaen ärsytätte te minua kaikki. Minä olen suuttunut. En käsitä mitään. Te ette puolusta minua Mariusta vastaan, Marius ei puolusta minua teitä vastaan, minä olen aivan yksin. Minä panen kuntoon kauniin huoneen. Jos olisin voinut sijoittaa sinne hyvän Jumalan, olisin sen tehnyt. Mutta minä saan pitää huoneeni. Vuokralaiseni livistää tiehensä. Minä käsken Nicoletten laittaa hyvän päivällisen. Emme huoli teidän päivällisistänne, rouva. Ja isäni Fauchelevent tahtoo, että sanon häntä herra Jeaniksi ja otan hänet vastaan kauheassa, vanhassa, rumassa, homeisessa kellarissa, missä seinät kasvavat naavaa ja kristallien asemesta on vanhoja pulloja ja uudinten asemesta lukin verkkoja. Te olette omituinen, myönnettäköön, se on teidän tapanne, mutta vastanaineiden vuoksi on tapana tehdä pieni poikkeus. Teidän ei olisi pitänyt heti taas ruveta omituiseksi. Te mahdatte viihtyä erinomaisesti inhoittavan l'Homme-Armé-kadun varrella. Minä olin siellä aivan epätoivoinen. Mitä teillä on minua vastaan? Te teette mieleni oikein apeaksi. Hyi!"

Äkkiä hän muuttui vakavaksi, loi Jean Valjeaniin läpitunkevan katseen ja lisäsi:

"Oletteko siis vihainen minulle siitä, että olen onnellinen?"

Naivisuus voi tietämättään joskus nähdä sangen syvälle. Tämä kysymys, Cosettesta niin yksinkertainen, oli Jean Valjeanille paljon merkitsevä. Cosette tahtoi hiukan vain naljailla, mutta sen sijaan hän raateli tätä.

Jean Valjean kalpeni. Hän istui hetken vastaamatta, mutta sitten mutisi hiljaa kuin olisi puhunut itsekseen:

"Hänen onnensa oli minun elämäni pyrkimys. Nyt voi Jumala kutsua minut pois, milloin tahtoo. Cosette, sinä olet onnellinen; minun aikani on ohi."

"Ah, sanoittepahan minua sinuksi!" huudahti Cosette.

Ja kapsahti Jean Valjeanin kaulaan.

Jean Valjean puristi häntä poveaan vasten hurjan hellästi. Hänestä tuntui melkein kuin olisi saanut Cosettensa takaisin.

"Kiitos, isä!" sanoi Cosette.

Nautinto alkoi käydä Jean Valjeanille tuskalliseksi. Hän irtautui hiljaa Cosetten syleilystä ja tarttui hattuunsa.

"No mitä nyt?" kysyi Cosette.

Jean Valjean vastasi:

"Minä lähden, rouva, teitä odotetaan."

Ja ovenkynnyksellä hän lisäsi:

"Minä sinuttelin teitä. Sanokaa miehellenne, että se ei enää toiste tapahdu. Anteeksi."

Jean Valjean meni ulos jättäen Cosetten mykkänä hämmästyksestä kummastelemaan tätä outoa hyvästelyä.

2.

Uusia taantumusaskeleita.

Seuraavana päivänä samaan aikaan tuli Jean Valjean jälleen.

Cosette ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, ei kummastellut enää, ei sanonut enää, että hänen oli vilu, ei puhunut enää salista; hän karttoi sanomasta sekä isä että herra Jean. Hän antoi teititellä itseään. Hän oli vain hiukan alakuloisempi. Hän olisi ollut surullinen, jos suruisuus olisi ollut hänelle mahdollista.

Luultavasti oli hänellä Mariuksen kanssa ollut sellainen keskustelu, joissa rakastettu mies sanoo, mitä tahtoo, ei selitä mitään, mutta tyydyttää kuitenkin rakastetun naisen. Rakastuneiden uteliaisuus ei ulotu juuri heidän rakkauttaan pitemmälle.

Pohjakerroksen huonetta oli hiukan siivottu. Basque oli toimittanut pois pullot ja Nicolette lukinverkot.

Kaikkina seuraavina päivinä palasi Jean Valjean samaan aikaan. Hän tuli joka päivä, kun hänellä ei ollut voimaa olla käyttämättä Mariuksen sanoja kirjaimellisesti. Marius asetti olonsa niin, että oli poissa Jean Valjeanin tullessa. Koko talo tottui herra Faucheleventin uuteen tapaan. Toussaint helpotti sitä alituiseen kertaamalla: "Herra on aina ollut semmoinen." Äidinisä lausui arvostelunaan: "Hän on originaali." Sillä oli kaikki sanottu. Yhdeksänkymmenen vuoden iässä eivät sitäpaitsi uudet suhteet ole mahdollisia; uusi tulokas on vaivaksi. Ei ole enää tilaa; kaikki tottumukset ovat niin kiteytyneitä. Mitä herra Faucheleventiin tuli, ei ukko Gillenormand pyytänyt parempaa kuin saada olla rauhassa "siitä herrasta". Hän lisäsi:

"Ei mikään ole tavallisempaa kuin tuollaiset originaalit. Heillä on kaikenlaisia kummallisuuksia. Ilman mitään aihetta. Markiisi de Canaples oli vielä omituisempi. Hän osti linnan mennäkseen asumaan sen ullakolle. Ihmiset käyttäytyvät joskus niin kummallisesti."

Ei kukaan uumonnut asian kaameaa perustaa. Kukapa sellaista olisi saattanut aavistaakaan? Intiassa on sentapaisia järviä; niiden vesi tuntuu tavattomalta, selittämättömältä, värisevältä, vaikka ei käy tuulenhenkäystäkään; se kuohuu siellä, missä sen pitäisi olla tyyni. Pinnalla näkee nämä aiheettomat aaltoilut; ei huomata syvyydessä matavaa hydraa.

Monilla ihmisillä on samalla tavalla sisässään salainen peto, vaiva, jota he kärsivät, lohikäärme, joka heitä kalvaa, epätoivo, joka on heidän vuodekumppaninsa. Moni mies on toisten kaltainen, tulee ja menee niinkuin nämä. Ei tiedetä, että häntä kalvaa kauhea tuska, tuhathampainen loiselävä, joka elää onnettoman sisässä ja lopulta kalvaa hänet kuoliaaksi. Se on tyyni, mutta syvä. Silloin tällöin näkyy pinnalla liikettä, jota ei ymmärretä. Ilmenee salaperäistä väreilyä, katoaa taas ja ilmestyy uudelleen; nousee kupla ja puhkeaa. Tämä näyttää vähäpätöiseltä, mutta on kauheaa. Se on tuntemattoman pedon hengitystä.

Erinäiset oudot tavat: tulla, kun muut menevät, koettaa pysytellä syrjässä, kun muut pyrkivät esiin, joka tilassa verhoutua niin sanoaksemme seinänharmaaseen vaippaan, etsiä yksinäistä puistokäytävää, autiota katua, karttaa keskusteluihin antautumista, ihmisiä ja juhlia, näyttää varakkaalta ja kuitenkin elää puutteessa, mennä sisään takaportista ja keittiöportaista, kaikki tämmöiset vähäpätöiset omituisuudet, väreilyt, kuplat, satunnaiset viirut pinnalla johtuvat usein kaameasta pohjasta.

Useita viikkoja kului tällä tavoin. Cosette joutui vähitellen uuteen elämään; avioliiton aiheuttamat olot, vierailut, talouspuuhat, huvit, kaikki nämä tärkeät toimitukset veivät aikaa. Cosetten huvitukset eivät olleet kalliita; niiden pääasiana oli yhdessäolo Mariuksen kanssa. Mennä ulos hänen kanssaan, olla kotona hänen kanssaan, se oli hänen elämänsä pääaskarrusta. Heille oli alituisesti uusi ilo kävellä käsikkäin auringonpaisteessa, keskellä katua, piileksimättä, kaikkien ihmisten nähden ja kuitenkin vain keskenään, kaksin. Cosettelle tapahtui pieni ikävyys. Toussaint ei voinut sopia Nicoletten kanssa, ja kun kahden vanhan palvelijan yhteensulattaminen on mahdotonta, hän muutti. Äidinisä voi hyvin; Marius esiintyi silloin tällöin asianajajana; täti Gillenormand vietti tyynesti uuden talouden sivussa sitä syrjäistä elämäänsä, johon oli vanhastaan tottunut. Jean Valjean kävi talossa joka päivä.

Kun sinutteleminen oli loppunut ja sanat 'te', 'rouva' ja 'herra Jean' olivat tulleet tavaksi, teki kaikki tämä Jean Valjeanin toiseksi henkilöksi Cosettelle. Se ponnistus, minkä Jean Valjean itse oli tehnyt vieroittaakseen häntä itsestään, onnistui. Cosette kävi yhä iloisemmaksi, mutta samalla vähemmän helläksi. Kuitenkin hän rakasti Jean Valjeania vielä suuresti, ja sen tämä huomasi. Kerran sanoi Cosette hänelle äkkiä:

"Te olitte ennen minun isäni, nyt ette enää ole isä; te olitte setäni, nyt ette ole setä; te olitte herra Fauchelevent, nyt olette Jean. Kuka te sitten oikein olette? Minä en pidä tästä tämmöisestä. Ellen tietäisi, että olette niin hyvä, niin pelkäisin teitä."

Hän asui edelleen l'Homme-Armé-kadun varrella, kun ei saanut muuttaneeksi asunnosta, missä Cosette oli asunut.

Ensi aikoina hän viipyi Cosetten luona vain muutaman minuutin ja lähti sitten taas.

Vähitellen hän tottui kuitenkin viipymään kauemmin. Olisi voinut sanoa hänen käyttävän hyväkseen pitenevien päivien lupaa; hän tuli aikaisemmin ja lähti myöhemmin.

Eräänä päivänä Cosette sattui sanomaan hänelle: isäni. Ilonleimahdus välähti Jean Valjeanin vanhoilla, synkillä kasvoilla. Hän oikaisi Cosettea sanoen:

"Sanokaa Jeaniksi!"

"Ah, se on totta", vastasi Cosette nauraen, "herra Jean!"

"Aivan niin", sanoi Jean Valjean. Ja käänsi päätänsä poispäin, ettei Cosette olisi nähnyt hänen kuivaavan silmiänsä.

3.

He muistavat Plumet-kadun puutarhaa.

Tämä oli viimeinen kerta. Tämän viimeisen valonpilkahduksen jälkeen sammui kaikki tykkänään. Ei entistä tuttavallisuutta enää, ei suutelun sulostuttamaa tervehdystä, ei koskaan ihananherttaista isä-sanaa. Hän oli omasta pyynnöstään ja omasta toimestaan vähitellen karkoitettu kaikista iloistaan, ja hänen oli katkeruudekseen, menetettyään ensin eräänä päivänä Cosetten kokonaan, sittemmin menetettävä hänet pala palalta.

Silmä tottuu vihdoin kellarin valoon. Lyhyesti: se, että hän sai joka päivä edes vilahdukselta nähdä Cosetten, riitti hänelle. Koko hänen elämänsä keskittyi siihen hetkeen. Hän istahti Cosetten viereen, katseli häntä ääneti tai puhui hänen kanssaan menneistä vuosista, hänen lapsuudestaan, luostarista, hänen pikku ystävättäristään siltä ajalta.

Eräänä iltapäivänä – se oli ensimmäisiä jo lämpimiä, mutta vielä viluisia huhtikuisia päiviä, jolloin aurinko hymyilee herttaisimmin – Mariuksen ja Cosetten ikkunain edessä oleva puutarha tunsi heräävänsä. Orapihlajissa puhkesi lehti, sikermä leukoijia levisi pitkin vanhoja aitoja, ruusunpunaisia jalopeurankitoja pisti esiin kivien välisistä rakosista, nurmen keskessä olivat kaunokaiset ja voikukat nupulla, valkoiset perhot esiintyivät ensi kertaa liihoittelemassa, ja tuuli, tuo luonnon ikuisen hääjuhlan viuluniekka, koetteli puissa ensimmäisiä ääniä siitä suuresta kevätsinfoniasta, josta vanhat runoilijat käyttivät nimeä "le renouveau". Silloin eräänä iltapäivänä sanoi Marius Cosettelle:

"Mehän olemme sanoneet, että menisimme tervehtimään puutarhaamme Plumet-kadun varrella. Mennään sinne. Älkäämme olko kiittämättömiä."

Ja sitten he lensivät ulos kuin pääskyspari keväällä. Plumet-kadun puutarha teki saman vaikutuksen kuin päivännousu. Heillä oli takanaan elämässä jotakin, joka oli kuin heidän rakkautensa kevät. Plumet-kadun varrella oleva talo oli vuokrattu vuodeksi ja kuului siis vielä Cosettelle. He menivät puutarhaan ja taloon. He tunsivat olonsa siellä kotoiseksi ja unohtuivat sinne. Illalla tuli Jean Valjean tavalliseen aikaan Filles-du-Calvaire-kadulle.

"Rouva on mennyt ulos herran kanssa eikä ole vielä palannut", sanoi Basque hänelle.

Jean Valjean istahti hiljaa tuolilleen ja odotti tunnin. Cosettea ei kuulunut. Jean Valjean lähti pois pää kumarassa.

Cosette oli niin haltioitunut käyntiin "heidän puutarhassaan" ja niin iloinen siitä, että he olivat "eläneet kokonaisen päivän entisyydessä", että hän seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta. Hän ei edes huomannut, ettei ollut tavannut Jean Valjeania.

"Millä tavoin menitte sinne?" kysyi Jean Valjean häneltä seuraavana päivänä.

"Jalkaisin."

"Entä kotiin?"

"Ajurilla."

Jo jonkin aikaa oli Jean Valjean pannut merkille nuoren parin vaatimattoman elintavan. Tämä huolestutti häntä. Marius oli sangen säästäväinen, ja sillä oli Jean Valjeanin mielestä määrätty merkitys. Hän rohkeni senvuoksi kysyä:

"Miksei teillä ole omia vaunuja? Kauniit vaunut eivät tulisi maksamaan kuin viisisataa frangia kuussa. Tehän olette rikkaita."

"Minä en tiedä", vastasi Cosette.

"Se on aivan kuin Toussaintin juttu", jatkoi Jean Valjean. "Hän on muuttanut. Miksi ette ole ottaneet ketään hänen tilalleen?"

"Nicolette riittää."

"Mutta tarvitsettehan te itse kamarineitsyen."

"Onhan minulla Marius."

"Teillä pitäisi olla oma talo, omat palvelijat, vaunut, aitio teatterissa. Ei mikään ole liian hyvää teille. Miksette käytä hyväksenne sitä, että olette rikkaita? Rikkaus lisää onnea."

Cosette ei vastannut mitään.

Jean Valjeanin käynnit eivät lyhenneet. Kaukana siitä. Kun sydän on pyörimässä, ei se pysähdy rinteellä.

Kun Jean Valjean tahtoi pidentää käyntiänsä ja saada Cosettea unohtamaan ajan, kiitteli hän Mariusta; hän piti häntä kauniina, jalona, rohkeana, sukkelana, kaunopuheisena, hyvänä. Cosette ylisti hänen kanssaan kilpaa. Jean Valjean alkoi alusta. Oltiin väsymättömiä. Marius, se oli tyhjentymätön sana; näissä kuudessa kirjaimessa oli kokonaisia nidoksia. Sillä tavoin kävi Jean Valjeanin viipyminen kauemmin. Hänestä oli niin ihanaa istua Cosetten luona näkemässä ja unohtamassa. Se oli sidettä hänen haavalleen. Joskus sattui, että Basque tuli huoneeseen sanomaan:

"Herra Gillenormand on lähettänyt minut ilmoittamaan rouva paronittarelle, että päivällispöytä on katettu."

Sellaisina päivinä palasi Jean Valjean kotiinsa hyvin miettiväisenä.

Oliko Mariuksen mieleen johtuneessa vertauksessa koteloon tosiaan perää? Oliko Jean Valjean tosiaan kotelo, joka itsepäisesti tuli tapaamaan perhoansa?

Eräänä päivänä hän viipyi vielä tavallistakin kauemmin. Seuraavana päivänä huomasi hän, että uunissa ei ollut valkeaa.

"Kas", ajatteli hän, "ei ole tehty tulta."

Mutta hän selitti asian heti näin:

"Sehän on luonnollistakin. Nythän on jo huhtikuu. Kylmä aika on ohi."

"Huh, kuinka täällä on kylmä!" huudahti Cosette sisään tultuaan.

"Eikö mitä", sanoi Jean Valjean.

"Tekö sitten olette kieltänyt Basquea lämmittämästä?"

"Niin. Kohtahan on toukokuu."

"Mutta tapanahan on lämmittää aina kesäkuuhun saakka. Tässä kellarissa se on tarpeen vuoden ympäriinsä."

"Minusta tuntui, ettei tarvinnut."

"Se on taas niitä teidän päähänpistojanne", vastasi Cosette.

Seuraavana päivänä oli huone lämmitetty. Mutta molemmat nojatuolit oli siirretty huoneen toiseen päähän, lähelle ovea.

"Mitä tämä merkinnee?" ajatteli Jean Valjean.

Hän asetti nojatuolit tavalliselle paikalleen uunin viereen.

Jälleen sytytetty valkea virkisti häntä kuitenkin. Hän antoi keskustelun kestää vielä tavallistakin kauemmin. Kun hän nousi lähteäkseen, sanoi Cosette hänelle:

"Mieheni sanoi minulle eilen lystikkään asian."

"Minkä sitten?"

"Hän sanoi: 'Cosette, meillä on kolmekymmentätuhatta frangia korkoja, seitsemänkolmatta sinun rahoistasi ja kolme, jotka äidinisä minulle antaa'. Minä vastasin: 'Niin, se on yhteensä kolmekymmentätuhatta'. Hän jatkoi: 'Olisiko sinulla rohkeutta elää kolmellatuhannella?' Minä vastasin: 'Vaikka tyhjällä, kun saan vain elää sinun kanssasi'. Sitten kysyin minä: 'Mutta miksi kysyt semmoista?' Hän vastasi: 'Kuullakseni sinun ajatuksesi'."

Jean Valjean ei tiennyt, mitä sanoa. Cosette odotti luultavasti häneltä jotakin selitystä, mutta hän kuunteli vain synkän äänettömänä. Hän palasi l'Homme-Armé-kadulle; hän oli niin syvästi ajatuksiinsa vaipuneena, että erehtyi portista ja meni naapuritaloon. Vasta ollessaan nousemassa kolmanteen kerrokseen hän huomasi erehdyksensä ja palasi taas alas.

Kaikkinaiset arvelut raskauttivat hänen mieltään. Oli ilmeistä, että Mariuksella oli joitakin epäilyjä noiden kuudensadantuhannen frangin alkuperästä ja että hän pelkäsi niiden olevan jostakin epäpuhtaasta lähteestä, että hän ehkä oli saanut selville, että rahat tulivat häneltä, Jean Valjeanilta, että hän tunsi epäröintiä tämän epäilyttävän omaisuuden suhteen, että hänestä oli vastenmielistä katsoa sitä omakseen ja halusi ennemmin, että hän ja Cosette jäisivät köyhiksi kuin olisivat rikkaita hämäräperäisen omaisuuden nojalla.

Sitäpaitsi alkoi Jean Valjean sameasti tuntea, että häntä hienostaan viittailtiin pysymään talosta poissa.

Seuraavana päivänä hän hätkähti astuessaan alakerran huoneeseen. Nojatuolit olivat kadonneet. Huoneessa ei ollut edes tavallistakaan tuolia.

"Mitä nyt", huudahti Cosette sisään tultuaan, "nojatuolit on viety pois! Missä nojatuolit ovat?"

"Niitä ei ole enää täällä", vastasi Jean Valjean.

"Tämä menee liian pitkälle!"

Jean Valjean sopersi:

"Minä käskin Basquen viedä ne pois."

"Minkävuoksi?"

"Minä en viivy tänään kuin muutaman minuutin."

"Että viipyy vain muutaman minuutin, ei ole syy, että senvuoksi ei saa istua."

"Basque tarvitsi luullakseni nojatuoleja salissa."

"Minkätähden?"

"Teillä on varmaankin vieraita tänä iltana."

"Ei yhtään ihmistä."

Jean Valjean ei osannut sanoa sanaakaan enempää.

Cosette kohautti hartioitaan ja huudahti:

"Otattaa pois nojatuolit! Taannoin kielsitte lämmittämästä. Kyllä te olette kummallinen!"

"Hyvästi!" mutisi Jean Valjean.

Hän ei sanonut: "Hyvästi, Cosette!" Mutta hänellä ei ollut voimaa sanoa: "Hyvästi, rouva!"

Tuskan ahdistamana meni hän tiehensä.

Tällä kertaa oli hän ymmärtänyt.

Seuraavana päivänä hän ei tullut. Cosette ei huomannut sitä, ennenkuin iltamyöhällä.

"Kas", sanoi hän, "herra Jean ei ole ollut täällä tänään!"

Hän tunsi epämääräistä mielenahdistusta, mutta ehti tuskin kiinnittää siihen huomiota, kun Marius haihdutti sen suudelmalla.

Jean Valjean ei tullut seuraavanakaan päivänä.

Cosette ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan vietti illan ja yön kuten tavallista eikä ajatellut asiaa, ennenkuin herättyään. Hän oli niin onnellinen. Hän lähetti heti Nicoletten herra Jeanin luo kuulemaan, oliko tämä sairas ja miks'ei hän ollut tullut edellisenä päivänä. Nicolette palasi tuoden herra Jeanin vastauksen. Herra Jean ei ollut sairas. Hänellä oli puuhaa. Hän lupasi tulla pikapuoliin. Niin pian kuin saattoi. Sitäpaitsi hän oli aikeissa tehdä pienen matkan. Rouvahan muistanee, että hänellä silloin tällöin oli tapana käydä muutaman päivän matkalla. Ei pitäisi olla levoton. Ei pitäisi ajatella häntä.

Kun Nicolette oli tullut herra Jeanin luo, oli hän toistanut emäntänsä sanat. Rouva oli lähettänyt hänet kysymään, "miks'ei herra Jean ollut tullut edellisenä päivänä."

"Minä en ole käynyt kahteen päivään", sanoi Jean Valjean lempeästi.

Mutta huomautus jäi huomaamatta Nicolettelta, joka ei siis myöskään maininnut sitä emännälleen.

4.

Vetovoima ja sammuminen.

Viimeisinä kevät- ja ensimmäisinä kesäkuukausina vuonna 1833 näkivät Marais'n korttelin harvat vaeltajat, puodinomistajat ja porteilla toimettomina seisoskelijat erään ukon, siistissä mustissa vaatteissa, joka päivä melkein samaan aikaan eli hämärän tullessa lähtevän l'Homme-Armé-kadulta Sainte-Croix-de-la-Bretonnerie-kadulle, menevän ohi Blancs-Manteaux'n, sitten Culture-Sainte-Catherine-kadulle ja l'Écharpe-kadulle tultuaan kääntyvän vasemmalle ja menevän Saint-Louis-kadulle.

Siellä hän kulki hitaasti, pää etukumarassa, mitään näkemättä, mitään kuulematta, katse aina kiintyneenä samaan pisteeseen, joka hänestä tuntui säteilevän kuin tähti, mutta joka ei ollut mitään muuta kuin Filles-du-Calvaire-kadun kulma. Mitä lähemmäksi hän tuli tätä kadunkulmaa, sitä enemmän kirkastui hänen katseensa; eräänlainen ilo loisti hänen silmistään kuin sisäinen aamurusko. Hän näytti ihastuneelta ja liikuttuneelta, hänen huulensa liikahtelivat melkein huomaamattomasti, ikäänkuin hän olisi puhellut jonkun kanssa, jota hän ei nähnyt. Hän hymyili väsyneesti ja kulki eteenpäin niin hitaasti kuin suinkin taisi. Olisi voinut sanoa, että vaikka hän halusi päästä päämääräänsä, hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin hän tuli sen läheisyyteen. Kun ei ollut enää kuin muutama talo hänen ja sen kadun välillä, joka näytti vetävän häntä puoleensa, hiljeni hänen käyntinsä niin, että muutamin hetkin saattoi luulla hänen pysähtyneen. Pään tutina ja silmän liikkumattomuus johtivat mieleen napaa tähtäävän magneettineulan. Niin kauan kuin hän hidastuttikin perilletuloa, täytyi sen kuitenkin vihdoin tapahtua. Hän saapui siis Filles-du-Calvaire-kadun kohdalle; silloin pysähtyi hän vapisten, pisti oudon varovasti päänsä esiin viimeisen talon nurkan takaa ja katsoi tälle kadulle. Tässä traagillisessa katseessa oli jotakin, joka muistutti häikäisyä saavuttamatonta nähdessä suljetun paratiisin heijastusta. Sitten nähtiin kyynelen vähitellen kiertyvän silmäkulmaan, kunnes se tuli kyllin suureksi tipahtaakseen, kierivän pitkin poskea ja joskus pysähtyvän hänen suupieleensä. Ukko tunsi silloin sen kitkerän maun. Tällä tavoin hän seisoi muutaman minuutin ikäänkuin olisi ollut kivestä, sitten hän palasi samaa tietä ja samanlaisin askelin. Ja mitä kauemmaksi hän eteni, sitä sammuneemmaksi hänen katseensa tuli.

Vähitellen lakkasi ukko menemästä aina Filles-du-Calvaire-kadun kulmaan saakka; hän pysähtyi puolitiessä, Saint-Louis-kadulla, joskus vähän kauempana, joskus vähän likempänä. Eräänä päivänä hän pysähtyi Culture-Sainte-Catherine-kadun kulmaan ja katseli kaukaa Filles-du-Calvaire-katua. Sitten hän pudisti hiljaa päätänsä, ikäänkuin olisi kieltänyt itseltään jotakin, ja palasi saman tien kuin oli tullut.

Sen jälkeen hän ei mennyt edes Saint-Louis-kadulle saakka. Hän ei kulkenut kauemmaksi kuin Pavée-kadulle, pudisti päätään ja kääntyi taas takaisin. Sitten hän ei mennyt Trois-Pavillons-katua edemmäksi eikä vihdoin enää Blanc-Manteaux'ta pitemmälle. Hän oli vetämättä unohdettu kello, jonka heilurinliikkeet käyvät yhä lyhyemmiksi, kunnes kokonaan seisahtuvat.

Joka päivä hän lähti kotoaan samaan aikaan, teki saman vaelluksen, menemättä perille, ja ehkä itse tietämättään, lyhentäen sitä lakkaamatta. Koko hänen kasvojensa ilme ilmaisi vain yhtä ajatusta: "Mitä se hyödyttää?" Katse oli sammunut, siinä ei ollut enää sädettä. Kyynelkin oli kuivunut; se ei enää kiertynyt silmäkulmaan; hänen mietteinen katseensa oli kuiva. Ukon pää oli yhä etukumarassa; joskus liikkui hänen leukansa; hänen laihan kaulansa poimut tekivät tuskallisia liikkeitä. Kun sattui olemaan ruma ilma, oli hänellä sateenvarjo kainalossa, mutta hän ei sitä koskaan levittänyt. Korttelin akat sanoivat: "Se on höperöraukka." Lapset seurasivat nauraen hänen perässään.

YHDEKSÄS KIRJA.

SYNKIN PIMEYS, KIRKKAIN SARASTUS.

1.

Sääliä onnettomille, anteeksi onnellisille.

Onnellisena oleminen on kauhea asia. Kuinka silloin onkaan tyytyväinen! Kuinka se tuntuu riittävältä! Ja kun elämän valhepäämäärä, onni, on saavutettu, kuinka helposti unohtuukaan silloin sen todellinen päämäärä, velvollisuus! Myöntäkäämme kuitenkin, että Mariuksen syyttäminen olisi vääryyttä.

Kuten jo sanoimme, ei Marius ennen avioliittoansa ollut tehnyt mitään kysymyksiä herra Faucheleventille, ja Jean Valjeanilta taas hän ei sitten rohjennut kysyä. Hän oli katunut antamaansa lupausta. Hän oli usein sanonut itselleen tehneensä väärin antaessaan tuon myönnytyksen epätoivolle. Hän oli rajoittunut vähitellen karkoittamaan Jean Valjeanin talostaan ja niin paljon kuin mahdollista haihduttamaan hänet Cosetten mielestä. Hän oli tavallaan aina asettunut Cosetten ja Jean Valjeanin väliin varmana siitä, että Cosette tällöin ei huomaisi eikä ajattelisi Jean Valjeania. Se oli enemmän kuin peittämistä, se oli pimennystä.

Marius teki, mitä piti välttämättömänä ja oikeana. Karkoittaakseen Jean Valjeanin ilman kovuutta, mutta myöskin ilman heikkoutta, katsoi hän itsellään olevan vakavia syitä, joita muutamia jo olemme nähneet ja toisia tulemme vielä näkemään. Erään oikeudenkäynnin aikana hän oli sattumalta tavannut erään vanhan kirjanpitäjän, joka oli palvellut Lafitten pankkihuoneessa. Tältä hän oli tiedustelemattaan saanut erinäisiä salaperäisiä tietoja, joita hän kuitenkaan ei voinut lähemmin perätä, jotta ei paljastaisi sitä salaisuutta, jonka oli luvannut säilyttää, ja saattaisi Jean Valjeania vaaralliseen asemaan. Juuri tällä hetkellä hän luuli vakavaksi velvollisuudekseen palauttaa saamansa kuusisataatuhatta frangia oikealle omistajalleen, jota hän varovasti tiedusteli. Tällä välin hän karttoi koskemasta näihin rahoihin.

Cosette ei tiennyt mitään näistä salaisuuksista; mutta väärin olisi häntäkään tuomita liian ankarasti.

Hänen ja Mariuksen välillä vallitsi voimakas magnetismi, joka sai hänet vaistosta ja melkein konemaisesti tekemään, mitä Marius halusi. "Herra Jeanin" suhteen hän aavisti Mariuksen toivomusta ja sovitti menettelynsä sen mukaan. Hänen miehensä ei ollut tarvinnut sanoa hänelle mitään; hän tunsi tämän sanattomien aikomusten epämääräisen, mutta kuitenkin selvän paineen ja totteli sokeasti. Hänen tottelevaisuutensa ilmeni siinä, ettei hän muistanut, mitä Marius unohti. Hänen ei tarvinnut sitä varten edes ponnistella. Itsekään tietämättä, minkävuoksi, ja ilman, että häntä olisi voinut siitä syyttää, hänen sielunsa oli niin yhtä Mariuksen sielun kanssa, että mikä Mariuksen ajatuksissa oli peittynyt varjoon, pimeni hänenkin ajatuksissaan.

Älkäämme kuitenkaan menkö liian pitkälle. Kaikessa, mikä koski Jean Valjeania, oli tämä unohdus ja pimeneminen vain pintapuolista. Hän oli pikemminkin huumaantunut kuin unohtanut. Pohjaltaan hän rakasti suuresti sitä miestä, jota hän niin kauan oli sanonut isäkseen, mutta hän rakasti puolisoansa vielä enemmän. Tämä oli hiukan järkyttänyt sydämen tasapainoa, se kun kallistui toiselle puolelle.

Joskus sattui, että Cosette alkoi puhella Jean Valjeanista ja kummastella. Silloin Marius rauhoitti häntä ja sanoi:

"Hän on luultavasti matkustanut. Eikö hän sanonut aikovansa lähteä matkalle?"

"Sanoi kyllä", ajatteli Cosette. "Hänen tapansa oli kadota tällä tavalla. Mutta ei niin pitkäksi ajaksi."

Pari kolme kertaa hän lähetti Nicoletten l'Homme-Armé-kadulle kuulemaan, oliko herra Jean palannut matkaltaan. Jean Valjean ilmoitutti, että ei ollut.

Cosette ei kysellyt enempää, hänellä kun maailmassa oli vain yksi tarve, Marius.

Mainitkaamme myöskin, että Marius ja Cosette myöskin olivat olleet matkalla Vernonissa. Marius oli vienyt Cosetten isänsä haudalle.

Marius oli vähitellen eristänyt Cosetten Jean Valjeanista.

Muuten ei se, mitä usein ja erinäisissä tapauksissa liian herkästi sanotaan lasten kiittämättömyydeksi, ole aina niin moitittavaa kuin luullaan. Se on luonnon kiittämättömyyttä. Luonto niin sanoaksemme "katsoo eteensä". Luonto jakaa elävät olennot tuleviin ja pois meneviin. Pois menevät ovat kääntyneet varjoa, tulevat valoa kohti. Siitä johtuu erkaneminen, joka vanhojen puolelta on kohtalon säätämä, nuorten puolelta aikomaton. Tätä erkaantumista, jota alussa ei huomaa, enentävät vähitellen niinkuin kaikkea erkanemista haaraumat. Haarat kaikkoavat rungosta siitä kuitenkaan irroittumatta. Tämä kaikkoaminen ei ole niiden syy. Nuoruus menee sinne, missä on iloa, juhlia, säteilevää valoa, rakkautta. Vanhuus suuntaa askelensa loppua kohti. Tosin ei kadota ihan näkyvistä, mutta ei ole enää koossapitävää sidettä. Nuoret tuntevat elämän kylmentävää vaikutusta, vanhat haudan.

Älkäämme syyttäkö näitä lapsia.

2.

Öljyttömän lampun viimeiset tuikahdukset.

Eräänä päivänä Jean Valjean meni alas portaita, astui kolme askelta kadulla ja istahti sitten suojakivelle, samalle suojakivelle, millä istumassa ajatuksiinsa vaipuneena Gavroche oli tavannut hänet kesäkuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä. Hän istui siinä muutaman minuutin, mutta palasi sitten asuntoonsa. Tämä oli heilurin viimeinen heilahdus. Seuraavana päivänä hän ei enää tullut ulos. Sitä seuraavana päivänä hän ei enää noussut vuoteeltaan.

Portinvartijan vaimo, joka valmisti hänen vaatimattoman ruokansa, vähän kaalia tai muutaman perunan ja hiukan silavaa, katsahti mustaan kivikuppiin ja huudahti:

"Mutta rakas herra parka, tehän ette ole syönyt eilen mitään!"

"Olen kyllä", vastasi Jean Valjean.

"Kulhohan on ihan täysi."

"Katsokaa vesikannuun! Se on tyhjä."

"Se todistaa, että olette juonut, mutta ei, että olette syönyt."

"No", sanoi Jean Valjean, "jospa minun ei ole ollut nälkä muuta kuin vettä?"

"Sitä sanotaan janoksi, mutta kun ei samalla syö mitään, sanotaan sitä kuumeeksi."

"Minä syön huomenna."

"Niin, tai kolminaisuudenpäivänä. Miksei tänään? Onpas sekin, sanoa: 'Minä syön huomenna!' Jättää koko minun keittoni koskematta! Ja nuokin lihapyörylät, jotka olivat niin herkullisia!"

Jean Valjean tarttui muijan käteen.

"Minä lupaan teille syödä ne", sanoi hän ääni ystävällisenä.

"Ei teidän laitanne nyt ole oikein", vastasi portinvartijanvaimo.

Jean Valjean näki tuskin ketään muuta ihmisolentoa kuin tämän muijan. Pariisissa on katuja, joilla ei kukaan käy, ja taloja, joihin ei kukaan tule. Hän asui semmoisessa talossa semmoisen kadun varrella.

Siihen aikaan, kun hän vielä kävi ulkona, oli hän eräältä kuparisepältä ostanut pienen kuparisen krusifiksin ja ripustanut sen naulaan vastapäätä vuodettansa. Sitä ristiä on aina hyvä katsoa.

Kului viikko ilman, että Jean Valjean astui askeltakaan huoneessaan. Hän makasi yhä. Portinvartijanvaimo sanoi miehelleen:

"Se ukko yläkerrassa ei nouse enää ylös eikä syö, se ei käy kuntoon. Hänellä on varmaankin jotakin surua. Sitä ei kukaan ota minun päästäni, etteikö hänen tyttärensä joutunut onnettomiin naimisiin."

Portinvartija vastasi aviomiehen arvovaltaiseen sävyyn:

"Jos hän on rikas, voi hän ottaa lääkärin. Ellei ole rikas, saa hän olla ilman. Ja ellei hän saa lääkäriä, niin hän kuolee."

"Mutta jos saa?"

"Niin kuolee hän kuitenkin", sanoi portinvartija.

Portinvartijanvaimo alkoi vanhalla veitsellä perata pois ruohoa talon katuosuuden kivien välistä ja mutisi sitä tehdessään:

"Se on vahinko. Niin herttainen ukko. Hänen tukkansakin on niin valkoinen kuin kyyhkysenuntuva."

Samassa hän näki korttelissa asuvan lääkärin kadun toisessa päässä. Hän otti vastuun niskoilleen ja pyysi tätä menemään ukon luo.

"Se on kolmannessa kerroksessa", sanoi hän. "Menette vain sisään. Kun ukko ei enää nouse sängystä, on avain aina ovessa."

Lääkäri meni Jean Valjeanin luo ja puhui tämän kanssa.

Kun hän palasi, kysyi portinvartijan vaimo:

"No, tohtori?"

"Teidän potilaanne on sangen sairas."

"Mikä häntä oikein vaivaa?"

"Kaikki eikä mikään. Se mies on kaikesta päättäen kadottanut jonkun rakkaan henkilön. Semmoisesta voi kuolla."

"Mitä hän teille sanoi?"

"Että hän voi hyvin."

"Tuletteko takaisin, tohtori?"

"Tulen", vastasi lääkäri. "Mutta tärkeämpää olisi, että joku toinen kuin minä tulisi takaisin."

3.

Kirjoituskynä tuntuu raskaalta sille, joka nosti Faucheleventin rattaat.

Eräänä iltana oli Jean Valjeanin vaikea nousta ryntäilleen; hän tutki rannettansa, mutta ei tuntenut valtimontykytystä; hänen hengityksensä oli lyhyttä ja pysähtelevää; hän tunsi itsensä heikommaksi kuin milloinkaan ennen. Epäilemättä jonkin viimeisen voimakkaan ajatuksen vaikutuksesta ponnistautui hän ylös ja pukeutui. Hän otti yllensä vanhan työmiespukunsa. Sen jälkeen kuin hän ei enää mennyt ulos, oli hän ruvennut käyttämään sitä. Hänen piti levähtää useita kertoja pukeutuessaan; käsivarsien työntäminen hihoihin sai jo hien kihoamaan hänen otsalleen.

Yksinäiseksi jouduttuaan hän oli muuttanut vuoteensa eteishuoneeseen joutuakseen mahdollisimman vähän liikkumaan autiossa huoneistossa.

Hän avasi käsilaukun ja otti esiin Cosetten vaatteet.

Hän levitti ne vuoteelle.

Piispan kynttilänjalat seisoivat paikallaan uuninreunalla. Hän otti esiin kaksi vahakynttilää eräästä laatikosta ja pani ne jalkoihin. Vaikka vielä oli valoisa päivä, kun oli kesä, sytytti hän ne sitten. Samaten nähdään joskus kynttilöitä sytytettyinä keskellä päivää huoneissa, joissa on ruumis.

Jokainen askel, jonka hän astui huonekalun luota toisen ääreen, väsytti häntä, ja hänen oli pakko istahtaa. Se ei ollut tavallista ponnistusta, joka tuhlaa voimaa sitä uudistaakseen; se oli mahdollisten liikkeiden viimeisiä rippeitä; se oli loppuunkulunut elinvoima, joka tipahteli pois ponnistuksissa, joita ei enää voi uudistaa.

Tuoli, jolle hän oli istahtanut, oli vastapäätä sitä hänelle itselleen niin onnetonta, Mariukselle niin onnekasta peiliä, josta hän oli lukenut Cosetten imupaperiin painuneet rivit. Hän katsoi kuvaansa tästä peilistä, mutta ei ollut tuntea itseänsä. Hän oli kahdeksankymmenvuotias. Ennen Mariuksen avioliittoa olisi luullut hänen olevan noin viisikymmenvuotiaan; viime vuosi oli vastannut kolmeakymmentä. Hänen otsallaan ei ollut vain vanhuuden ryppyjä, vaan kuoleman leima. Hänen poskensa olivat riipuksissa; hänen kasvojensa ihonvärissä näytti jo olevan mullan väriä, hänen molemmissa suupielissään oli alaspäiset viirut, jommoisia muinaisuudessa oli tapana veistää hautakuviin; hän katseli tyhjää avaruutta moittivasti; häntä olisi voinut pitää traagillisena olentona, joka syyttää jotakin.

Hän oli murtumisen viimeisellä asteella, jolloin tuska ei enää juokse, vaan on niin sanoaksemme hyytynyttä; sielussa on ikäänkuin epätoivon jähmettä.

Oli tullut pimeä. Hän raahasi silloin vaivalloisesti pöydän ja vanhan nojatuolin uunin ääreen ja asetti pöydälle mustetolpon, paperia ja kynän.

Tämän tehtyään hän pyörtyi. Toinnuttuaan tajuihinsa hänellä oli jano. Kun hän ei jaksanut nostaa vesikulhoa, kallisti hän sitä suutaan vasten ja joi siemauksen.

Sitten hän kääntyi vuoteeseensa päin ja katseli, yhä istuen, sillä hän ei jaksanut seistä, mustaa hametta ja kaikkia muita rakkaita esineitä.

Tätä katselemista kesti tuntikausia, jotka tuntuivat olevan vain minuutteja. Äkkiä alkoi häntä viluttaa; hän nojasi toisella kyynärpäällään pöytää vasten, jota piispan kynttilänjalat valaisivat.

Kun ei kynää eikä mustetta oltu käytetty pitkään aikaan, oli kynänkärki taipunut taaksepäin ja muste kuivahtanut. Hänen täytyi nousta ja tipauttaa hiukan vettä musteeseen, mitä hän kuitenkaan ei jaksanut tehdä välillä levähtämättä, ja hänen oli pakko kirjoittaa kynän selkäpuolella. Silloin tällöin pyyhki hän otsaansa.

Hänen kätensä vapisi. Hän kirjoitti hitaasti seuraavat rivit:

"Cosette, minä siunaan sinua. Minä selitän sinulle. Miehesi oli oikeassa osoittaessaan minulle, että minun oli pysyttävä poissa. Siinä, mitä hän uskoi, on kuitenkin pieni erehdys, mutta hän teki sittenkin oikein. Hän on erinomainen mies. Rakasta häntä aina suuresti, kun minä olen kuollut. Herra Pontmercy, rakastakaa aina rakasta lastani. Cosette, tämä paperi löydetään huoneesta; kuule nyt, mitä sanon sinulle, sinä saat nähdä numerot, jos jaksan ne muistaa; kuule nyt tarkoin: ne rahat ovat todellakin sinun. Koko asia on tämä: Valkoinen pihkakivi tulee Norjasta, musta Englannista, musta lasirihkama Saksasta. Pihkakivi on kevyempää, arvokkaampaa, kalliimpaa. Sen jäljennöksiä voi tehdä yhtä hyvin Ranskassa kuin Saksassa. Tarvitaan vain pieni alasin, kahden tuuman pituinen ja levyinen, ja pirtulamppu lakan sulattamista varten. Lakka tehtiin ennen hartsista ja pihkanoesta ja maksoi neljä frangia naula. Minä keksin ruveta tekemään sitä kumilakasta ja tärpätistä. Se ei maksa enempää kuin kolmekymmentä souta ja on paljon parempaa. Soljet tehdään orvokinvärisestä lasista, joka tällä lakalla kiinnitetään pieneen, mustasta raudasta tehtyyn kehykseen. Lasin tulee olla orvokinsinistä teräs- ja mustaa kultakoristeissa. Espanja ostaa runsaasti semmoisia. Se on pihkakivikorujen luvatta maa..."

Tähän hän keskeytti, kynä putosi hänen kädestään ja hän sai sellaisen epätoivoisen nyyhkytyskohtauksen, joita hänen olentonsa pohjalta joskus puhkesi; miesparka painoi päänsä käsiensä varaan ja vaipui suruunsa.

"Voi", huudahti hän itsekseen, "nyt tuli loppu! Minä en enää saa nähdä häntä. Hän oli ohimenevä hymy. Minun täytyy mennä saamatta häntä edes nähdä jälleen. Ah, vain minuutin, vain silmänräpäyksen kuulla hänen ääntänsä, koskettaa hänen hamettansa, katsella häntä, enkeliäni, ja sitten kuolla! Mikäpäs kuollessa on, mutta on kauheaa kuolla häntä näkemättä. Hän hymyilisi minulle, hän sanoisi minulle sanan. Tekisikö se pahaa kenellekään? Ei, kaikki on lopussa, ainiaaksi! Täällä minä nyt olen ypöyksin. Hyvä Jumala, minä en enää saa nähdä häntä!"

Tällä hetkellä koputettiin ovelle.

Synkin pimeys, kirkkain sarastus

4.

Mustetolppo, jonka onnistuu vain tehdä valkoiseksi.

Samana päivänä tai oikeammin samana iltana, juuri kun Marius oli noussut pöydästä ja mennyt työhuoneeseensa, missä hänellä oli erinäisiä asiakirjoja tarkattavana, oli Basque jättänyt hänelle kirjeen sanoen:

"Se henkilö, joka kirjeen on kirjoittanut, odottaa eteishuoneessa."

Cosette oli äidinisän kanssa mennyt puutarhaan.

Kirje samoin kuin ihminenkin voi olla vastenmielisen näköinen. Basquen tuoma kirje oli sellainen.

Marius otti sen vastaan. Se tuoksui tupakalle. Ei mikään herätä jotakin muistoa niin kuin määrätty haju. Hän katsoi kirjoitusta: "Herra, herra paroni Pommerci. Omassa talossaan." Tunnettuaan tupakanhajun tunsi hän myöskin käsialan. Olisi voinut sanoa, että kummastus voi salamoida. Mariusta ikäänkuin valaisi sellainen salama.

Hajuaisti, tämä muistin salaperäinen auttaja, herätti hänessä kokonaisen muistojen sarjan. Sehän oli sama paperi, sama musteen, vaalea väri, sama tuttu käsiala ja ennenkaikkea sama tupakanhaju. Jondretten huone palasi hänen mieleensä.

Niinpä – omituinen kohtalon oikku – ilmestyi nyt itsestään hänen eteensä toinen niistä kahdesta jäljestä, joita hän niin hartaasti oli hakenut, se jälki, jonka löytääkseen hän vielä aivan äskettäin oli tehnyt suuria ponnistuksia ja jonka hän luuli ainiaaksi kadottaneensa.

Hän avasi kirjeen innokkaasti ja luki:

    Herra paroni!

    Jos korkein olento olisi antanut minulle taipumuksia siihen,
    olisin voinut olla paroni Thénard, tiedeakatemian jäsen, mutta
    en ole. Minulla on ainoastaan sama nimi kuin hänellä, ja olen
    onnellinen, jos tämä muisto voi suositella minua teidän korkeaan
    suosioonne. Se hyvätyö, jolla te mahtanette tulla minua
    kunnioittamaan, on oleva molemminpuolinen. Minun tiedossani on
    nimittäin eräs teitä koskeva salaisuus. Minä asetan tämän
    salaisuuden teidän käytettäväksenne toivoen saavani olla teille
    hyödyllinen. Minä annan teille yksinkertaisen keinon voidaksenne
    karkoittaa kunnioitettavasta perheestänne sen henkilön, jolla ei
    ole oikeutta kuulua siihen, koska rouva paronitar on ylhäistä
    sukuperää. Hyveen pyhyys ei silloin voisi kauemmin asua yhdessä
    rikoksen kanssa itseään alentamatta.

    Minä odotan eteishuoneessa herra paronin käskyjä.

                                        Kunnioituksella.

Kirjeen alla oli nimi: Thénard.

Tämä allekirjoitus ei ollut väärä. Se oli vain hiukan lyhennetty.

Kirjeen sommittelu ja melkein joka toisen sanan koomilliset tavausvirheet varmistivat Mariuksen arvauksen. Todistus kirjeen alkuperästä oli täydellinen. Asiasta ei voinut olla vähintäkään epäilyä.

Mariuksen mielenliikutus oli syvä. Hämmästyksensä jälkeen tunsi hän ilon tunnetta. Jos hän saisi selvän vielä siitä toisestakin, siitä, joka oli pelastanut hänet itsensä, niin hän ei osaisi enää enempää toivoa.

Hän avasi erään kaappinsa laatikon, otti siitä muutamia seteleitä, pani ne taskuunsa, lukitsi kaapin ja soitti. Basque raoitti ovea.

"Pyytäkää tulemaan", sanoi Marius.

Basque ilmoitti:

"Herra Thénard."

Mies astui sisään.

Uusi yllätys. Sisään tulija oli herra Mariukselle uppo-outo.

Tällä oli suuri nenä, leuka kaulurin sisällä, viheriät silmälasit ja sileä, melkein kulmakarvoihin saakka alas kammattu tukka, samaan malliin kuin englantilaisen ylimystön kuskeilla. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän saakka, vaatteet olivat tosin kuluneet, mutta siistit, ja liivintaskusta riippuvat kellonperät viittasivat siihen, että hänellä oli kello. Kädessä hänellä oli vanha hattu. Hänen asentonsa oli niin kumarainen, että kun hän kumarsi, oli hänen selkänsä melkein kuin vemmel.

Silmäänpistävää oli, että tämän henkilön väljä frakki, vaikka olikin huolellisesti napitettu, ei ilmeisestikään ollut hänen mitallaan tehty.

Mariuksen pettymys nähdessään aivan toisen henkilön astuvan huoneeseen kuin sen, jota hän oli odottanut, muuttui nyrpeydeksi tulijaa kohtaan. Hän tarkkasi tätä kiireestä kantapäähän ja kysyi kuivasti:

"Mitä te haluatte?"

Mies vastasi imelästi irvistäen:

"Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, ettei minulla ennen olisi ollut kunniaa tavata herra paronia hienon maailman salongeissa. Erikseenkin muistelen nähneeni herra paronin muutamia vuosia sitten ruhtinatar Bagrationin ja hänen korkeutensa, Ranskan päärin, varakreivi Dambrayn luona."

Marius kuunteli tarkasti miehen puhetapaa. Hän tarkkasi äänensävyä ja eleitä, mutta hänen pettymyksensä suureni; mies puhui eräänlaisella nenä-äänellä, joka ei vähääkään muistuttanut sitä, mitä hän odotti.

"Minä en tunne rouva Bagrationia enkä herra Dambrayta", sanoi hän. "En ole koskaan elämässäni käynyt kummankaan luona."

Vastauksen äreästä sävystä huolimatta jatkoi mies yhtä imelästi:

"Sitten se mahtoi olla herra Chateaubriandin luona; minä olen herra Chateaubriandin hyviä tuttavia. Hän on erittäin ystävällinen. Hän sanoo minulle usein: 'Thénard, ystäväni, ettekö tule juomaan teetä kanssani?'"

Mariuksen otsa synkistyi yhä enemmän.

"Minulla ei ole ollut koskaan kunniaa olla herra Chateaubriandin luona. Menkäämme asiaan. Mitä te haluatte?"

Kun Mariuksen ääni tuntui ankaralta, kumarsi mies vielä syvemmälle.

"Suvaitkaa kuulla minua, herra paroni. Amerikassa, eräässä maassa, joka on lähellä Panamaa, on kylä, jonka nimi on Joya. Tässä kylässä on vain yksi ainoa talo. Suuri nelikulmainen kolmikerroksinen tiilirakennus, neljäsataa jalkaa kuhunkin suuntaan, kukin kerros kaksitoista jalkaa alempaa soukempi, joten sen ympärillä on terassi, ja keskimmäisenä piha, jossa säilytetään muonaa ja ampumavaroja. Talossa ei ole ikkunoita, ainoastaan ampumareikiä, ei portaita, vaan ainoastaan tikapuita; se on päivällä talo, yöllä linnoitus, kahdeksansataa asukasta; se on koko kylä. Miksi niin monta varokeinoa? Nähkääs, maa on vaarallinen; se on täynnä ihmissyöjiä. Miksi sitten sinne mennään? Nähkääs, se on ihmeellinen maa; siellä on kultaa."

"Mihin te pyritte?" keskeytti Marius kärsimättömästi.

"Herra paroni, minä olen vanha diplomaatti. Vanha sivistys tympäisee minua. Haluan koettaa oloja villien luona."

"Entä sitten?"

"Herra paroni, itsekkyys on maailman laki. Köyhä päiväpalkkalainen kääntyy, kun dilisanssi menee ohi, mutta omalla pellollaan työskentelevä isäntä ei. Köyhän koira haukkuu rikasta, rikkaan koira köyhää. Itsekukin ajattelee itseänsä. Oma etu on ihmisen tarkoitusperä. Kulta on magneetti."

"Entä sitten? Tulkaa asiaan."

"Niin, minä haluaisin asettua Joyaan. Meitä on kolme. Minulla on vaimo ja tytär, hyvin kaunis tyttö. Matka on pitkä ja kallis. Minä tarvitsen rahaa."

"Mitä se minulle kuuluu?" kysyi Marius.

Vieras vastasi vielä imelämmin hymyillen:

"Eikö herra paroni ole sitten lukenut minun kirjettäni?"

Se oli melkein totta. Kirjeen sisällys oli jäänyt Mariukselta huomaamatta. Hän oli katsonut enemmän käsialaa kuin sisältöä. Hän vastasi epäluuloisena:

"Selittäkää lyhyesti!"

"No hyvä, herra paroni. Minulla on teille myytävänä eräs salaisuus."

"Salaisuus?"

"Niin, salaisuus!"

"Joka koskee minua?"

"Niin, jonkin verran."

"Mikä salaisuus se on?"

Marius tarkkasi miestä yhä visummin.

"Minä aloitan ilmaiseksi", sanoi tämä. "Saatte nähdä, että asia on mielenkiintoinen."

"Puhukaa."

"Herra paroni, teillä on talossanne varas ja murhamies."

Marius hätkähti.

"Talossaniko? Ei ole."

Tuntematon pysyi järkähtämättömän tyynenä, silitti hattuansa hihallaan ja sanoi:

"Murhamies ja varas. Huomatkaa tarkoin, herra paroni, että minä en puhu nyt muinaisista, vanhentuneista asioista, vaan siksi tuoreista tapahtumista, että ne vielä tälläkin hetkellä ovat oikeudelle tuntemattomia. Minä jatkan. Tämä mies on tunkeutunut teidän luottamukseenne ja miltei teidän perheeseenne väärän nimen varjolla. Minä sanon teille hänen nimensä. Ja sanon sen teille ilmaiseksi."

"Minä kuulen."

"Hänen nimensä on Jean Valjean."

"Minä tiedän sen."

"Minä sanon, senkin vielä ilmaiseksi, mikä hän on."

"Sanokaa."

"Hän on entinen kaleeriorja."

"Minä tiedän sen."

"Tiedätte tietenkin nyt, kun teille sen sanon."

"En. Minä tiesin sen ennen."

Mariuksen kylmä sävy, kahteen kertaan sanottu: "Minä tiedän sen", hänen lyhytsanaisuutensa, joka oli niin räikeä keskustelun laatuun katsoen, raivostutti vierasta. Hän luihautti Mariukseen salassa hurjistuneen katseen, joka kuitenkin samassa sammui. Niin pikainen kuin tämä katse olikin, oli se kuitenkin niitä, minkä heti tuntee, kun vain kerran ennen on nähnyt, eikä jäänyt Mariukselta huomaamatta.

Tuntematon jatkoi hymyillen:

"Minä en rohkene väittää herra paronia vastaan. Joka tapauksessa ainakin huomaatte, että minulla on tarkat tiedot. Mutta pääasian, joka minulla on teille kerrottavana, tunnen minä yksin. Se koskee rouva paronittaren omaisuutta. Se on suuri salaisuus. Se on myytävänä. Minä tarjoan sitä ensiksi teille. Halvasta hinnasta. Kahdestakymmenestä tuhannesta frangista."

"Minä tunnen sen salaisuuden samoin kuin äskeiset."

Mies katsoi tarpeelliseksi alentaa hintaa.

"Herra paroni, maksakaa kymmenentuhatta frangia, niin minä puhun."

"Minä toistan, että teillä ei ole mitään minulle ilmoitettavaa. Minä tiedän, mitä te aiotte minulle sanoa."

Miehen silmissä välähti uusi salama. Hän huudahti:

"Täytyyhän minun edes saada syödäkseni tänään. Se on tavaton salaisuus, sanon minä. Herra paroni, minä puhun. Minä puhun. Antakaa minulle kaksikymmentä frangia."

Marius katsoi häneen terävästi.

"Minä tiedän teidän tavattoman salaisuutenne, niinkuin tiesin Jean Valjeanin nimen, niinkuin tiedän teidän nimenne."

"Minun nimenikö?"

"Niin."

"Sehän ei ole vaikeaa, herra paroni. Minullahan on ollut kunnia sekä kirjoittaa että sanoa se teille. Thénard."

"... ier."

"Mitä?"

"Thénardier."

"Kuka se on?"

Vaaran hetkellä nostaa piikkisika pystyyn piikkinsä, sittiäinen on olevinaan kuollut, Napoleonin vanha kaarti muodostaa neliön; tämä mies alkoi nauraa.

Sitten hän näpäytti pois tomuhiutaleen nuttunsa hihasta.

Marius jatkoi:

"Te olette myöskin työmies Jondrette, näyttelijä Fabantou, runoilija Genflot, espanjalainen don Alvarèz ja vaimo Balizard."

"Mikä vaimo?"

"Ja olette pitänyt kapakkaa Montfermeil'ssä."

"Kapakkaa! En ikinä!"

"Ja minä sanon teille, että te olette Thénardier."

"Minä kiellän sen."

"Ja että te olette roisto. Tuossa on."

Samassa Marius otti taskustaan setelin ja heitti sen vasten hänen kasvojaan.

"Kiitos! Anteeksi! Viisisataa frangia! Herra paroni!"

Ja hämmentyneenä kumarsi mies, tarttui seteliin ja tarkasti sitä.

"Viisisataa frangia!" toisti hän ällistyneenä. Ja sopersi sitten puoliääneen: "Ja totisesti ihan väärentämätön!"

Sitten hän huudahti äkkiä:

"No niin, olkoon! Olkaamme avoimia keskenämme."

Ja vikkelänä kuin apina hän työnsi hiuksensa taapäin, tempasi silmälasit nenältään ja pienet sulkakynänpätkät nenän sisältä, riisuen näin yltään naamansa, niinkuin toinen ottaa päästään hatun. Ja samassa hän oli muuttunut entisekseen.

"Herra paroni on erehtymätön", hän sanoi luonnollisella äänellään; "minä olen Thénardier."

Thénardier oli pistänyt "ihan väärentämättömän" viidensadan frangin setelin housuntaskuunsa ja katseli Mariusta melkein hellästi.

Marius sanoi sitten:

"Thénardier, minä olen sanonut teille nimenne. Tahdotteko, että sanon teille nyt sen salaisuuden, jota te olette tullut minulle ilmoittamaan? Saatte nähdä, että minä tiedän enemmän kuin te. Minä olen myöskin hankkinut tietoja asiasta. Jean Valjean on, kuten sanoitte, murhamies ja varas. Varas sen vuoksi, että hän on rosvonnut erään rikkaan tehtailijan, herra Madeleinen, joka siten joutui perikatoon. Murhamies senvuoksi, että hän on murhannut poliisitarkastaja Javertin."

"Minä en ymmärrä teitä, herra paroni", sanoi Thénardier.

"Minä koetan puhua ymmärrettävästi. Kuulkaa siis. Noin vuonna 1822 oli eräässä Pas-de-Calais'n departementin piirikunnassa mies, jolla ennen muinoin oli ollut jotakin tekemistä oikeusviranomaisten kanssa ja joka Madeleine-nimisenä oli jälleen noussut ja tullut yleisesti kunnioitetuksi. Teollisuudellaan, eräänlaisella mustalla lasirihkamalla, hän oli saanut aikaan kokonaisen kaupungin kukoistuksen. Hän oli kyllä itsekin tullut varakkaaksi, mutta vain kuin sivumennen ja sattumalta. Hän oli köyhien hyväntekijä. Hän perusti sairaalan, avasi kouluja, kävi katsomassa sairaita, antoi myötäjäisiä köyhille tytöille, piti huolta leskistä ja orpolapsista; hän oli kuin koko seudun holhooja. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan kunnialegioonan ristiä, mutta hänet nimitettiin paikkakunnan pormestariksi. Eräs vapaaksipäässyt kaleeriorja tiesi sen salaisuuden, että tämä mies ennen muinoin oli langetettu rangaistukseen jostakin rikoksesta; hän antoi ilmi ja vangitutti hänet ja käytti vangitsemista hyväkseen matkustaakseen Pariisiin ja nostaakseen väärän nimikirjoituksen nojalla pankkiiri Laffitteltä – sen olen saanut tietää kassanhoitajalta itseltään – yli puolen miljoonan suuruisen summan, joka kuului herra Madeleinelle. Tämä kaleeriorja, joka rosvosi herra Madeleinen, on Jean Valjean. Mitä murhaan tulee, ei teillä siinäkään suhteessa ole minulle mitään uutta kerrottavana. Jean Valjean on tappanut poliisitarkastaja Javertin; hän tappoi hänet pistoolinlaukauksella. Minä, joka tässä teidän kanssanne puhun, olin läsnä."

Thénardier loi Mariukseen riemuitsevan katseen kuten ainakin mies, joka oli voitettu, mutta huomaa äkkiä voittaneensa jälleen koko menettämänsä alueen.

"Herra paroni, nyt olemme väärällä tolalla."

"Mitä!" vastasi Marius. "Kiellättekö tämän? Ne ovat tositapahtumia."

"Eivät ole muuta kuin mielikuvitusta. Se luottamus, jolla herra paroni on minua kunnioittanut, tekee velvollisuudekseni sanoa sen. Totuus ja oikeus ennen kaikkea. Minä en tahdo kuulla ihmisiä syytettävän syyttömästi. Herra paroni, Jean Valjean ei ole rosvonnut herra Madeleinea eikä Jean Valjean ole murhannut Javertia."

"Jopa jotakin! Kuinka saatatte semmoista väittää?"

"Kahdesta syystä."

"Mistä sitten? Sanokaa."

"Ensinnäkin: hän ei ole rosvonnut herra Madeleineä, koska hän, Jean Valjean, itse juuri on herra Madeleine."

"Mitä te nyt juttelette?"

"Ja toiseksi: hän ei ole tappanut Javertia, koska Javertin on tappanut Javert itse."

"Mitä te sillä tarkoitatte?"

"Sitä, että Javert on tehnyt itsemurhan."

"Todistakaa!" huusi Marius kiihtyneenä.

Thénardier toisti, korostaen joka tavua kuin vanhaa aleksandriinista runojalkaa:

"Poliisitarkastaja Javert löydettiin hukkuneena erään veneen alta Pont-au-Changen luona."

"Mutta todistakaa toki!"

Thénardier otti nyt taskustaan suuren paperikotelon, jossa tuntui olevan useita erisuuruisia asiakirjoja.

"Minulla on asiakirjat mukanani", sanoi hän tyynesti.

Ja hän lisäsi:

"Herra paroni, teidän etuanne silmällä pitäen olen ottanut perinpohjaisen selvän Jean Valjeanista. Minä sanon, että Jean Valjean ja Madeleine ovat vain saman miehen eri nimiä, ja minä sanon, että Javertia ei ole tappanut kukaan muu kuin Javert itse, ja minä kykenen tosiaankin todistamaan sanani. Vieläpä oikein painetuin asiakirjoin."

Näin puhuessaan Thénardier otti esiin kotelosta kaksi sanomalehteä, molemmat kellastuneita, ryppyisiä ja vahvasti tupakalta haisevia. Toinen, kuluneempi, näytti olevan paljon vanhempi kuin toinen.

"Kaksi tapausta, kaksi todistusta", sanoi Thénardier ja ojensi Mariukselle lehdet.

Lukija tuntee ne molemmat. Toinen, vanhempi, Le drapeau blanc-nimisen lehden numero heinäkuun 25. päivältä 1823, todisti, että herra Madeleine oli Jean Valjean. Toinen, Le Moniteur, kesäkuun 15. päivältä 1832, vahvisti Javertin itsemurhan, lisäten, että Javertin suullisesta raportista prefektille oli käynyt ilmi, että hän oli joutunut vangiksi Chanvrerie-kadun barrikaadilla ja sai kiittää hengestään erästä jalomielistä kapinallista, joka, vaikka oli saanut tehtäväkseen hänen teloittamisensa, olikin sen sijaan laskenut hänet irti ja ampunut pistoolinlaukauksen ilmaan.

Marius luki. Todistukset olivat kiistämättömiä, sillä näitä lehtiä ei oltu painettu Thénardier'n väitteiden tukemiseksi; Le Moniteur-lehden kertomus oli itse poliisiprefektin antama. Marius ei saattanut epäillä. Kassanhoitajan tiedonannot olivat väärät, hän oli itse erehtynyt. Jean Valjean astui äkkiä sumustaan esiin kirkastuneena ja suurena Mariuksen silmien eteen. Marius ei voinut olla ilosta huudahtamatta:

"Mutta sittenhän tuo onneton on ihmeteltävä mies! Koko tuo omaisuus kuului siis tosiaankin hänelle! Hän on siis Madeleine, kokonaisen paikkakunnan hyvä henki! Hän on Jean Valjean, Javertin pelastaja! Hän on sankari! Hän on pyhimys!"

"Ei hän ole pyhimys eikä sankari", sanoi Thénardier. "Hän on murhamies ja varas."

Ja hän lisäsi arvokkaasti:

"Pysykäämme tyyninä."

Murhamies, varas, nuo sanat, jotka Marius luuli juuri kumotun, olivat siinä taas.

"Muka sittenkin!" sanoi hän.

"Niin, sittenkin", sanoi Thénardier. "Jean Valjean ei ole rosvonnut Madeleinea, mutta hän on kuitenkin varas. Hän ei ole tappanut Javertia, mutta on kuitenkin murhamies."

"Tarkoitatteko te", sanoi Marius, "tuota mitätöntä varkautta neljäkymmentä vuotta sitten, jonka, niinkuin teidän sanomalehtenne osoittavat, katumusta, kieltäymystä ja kuntoa täynnä oleva pitkä elämä on sovittanut?"

"Minä puhun murhasta ja varkaudesta, herra paroni. Ja minä toistan puhuvani aivan äskettäin tapahtuneista asioista. Se, mitä minulla on teille kerrottavana, on aivan tuntematonta. Sitä ei ole missään painettuna. Ja kenties löydätte siitä lähteen siihen omaisuuteen, jonka Jean Valjean niin ovelasti on tarjonnut rouva paronittarelle. Minä sanon ovelasti, sillä eipä tosiaan ole typerää sellaisen lahjan turvissa tunkeutua kunnialliseen perheeseen, jonka varallisuudesta pääsee osalliseksi, ja samalla kertaa salata rikoksensa, nauttia varkautensa hedelmistä, haudata nimensä ja päästä kunnialliseksi ihmiseksi."

"Minä voisin keskeyttää jaarituksenne tähän", huomautti Marius, "mutta jatkakaa."

"Herra paroni, minä sanon teille kaikki ja jätän teidän jalomielisyytenne varaan palkinnon määräämisen. Minun salaisuuteni on kullan arvoista. Te voitte sanoa: 'Miksi et sitten ole kääntynyt Jean Valjeanin puoleen?' Hyvin yksinkertaisesta syystä: minä tiedän hänen luovuttaneen kaikki, mitä hänellä oli, teille, ja katson hänen laskelmaansa ovelaksi. Mutta kun hänellä ei ole enää riunaakaan, näyttäisi hän minulle tyhjiä käsiänsä, ja kun tarvitsen hiukan rahoja matkaani varten Joyaan, niin pidän parempana kääntymistä teidän puoleenne, jolla on kaikki, kuin hänen puoleensa, jolla ei ole mitään. Minä olen hiukan väsynyt, sallikaa minun istahtaa."

Marius istahti itse ja viittasi häntä istumaan. Thénardier istui pehmeälle tuolille, otti taas molemmat sanomalehdet ja pannessaan niitä takaisin koteloon naputti kynnellään Le drapeau blancia, sanoen:

"Tämän käsiini saamisessa oli minulla paljon vaivaa."

Sitten hän alkoi ääni juhlallisena selittää:

"Herra paroni, kesäkuun 6. päivänä 1832, siis noin vuosi sitten, samana päivänä, kun kapina oli, oli eräs mies suuressa Pariisin alaisessa lokaviemärissä sillä puolella, missä viemäri laskee Seineen, Invalid- ja Jena-siltain välillä."

Marius veti kiihkeästi tuoliaan Thénardier'n tuolia lähemmäksi. Thénardier huomasi tämän liikkeen ja jatkoi hitaasti, kuten ainakin puhuja, joka on saanut kuulijansa jännittyneeksi.

"Tämä mies, jonka oli pakko – politiikkaan aivan kuulumattomista syistä – piileksiä, oli ottanut lokaviemärin asunnokseen ja hänellä oli sen avain. Oli niinkuin sanoin kesäkuun 6. päivä, kello saattoi olla noin kahdeksan illalla. Mies kuuli kopinaa viemärissä. Suuresti hämmästyneenä hän vetäytyi erääseen kolkkaan ja asettui tähystämään. Hän kuuli askeleita; joku kulki pimeässä ja tuli sinnepäin, missä hän oli. Omituista kyllä, oli viemärissä siis toinenkin henkilö kuin hän. Viemärin suun ristikkoportti oli lähellä. Siitä tulevassa heikossa valossa hän saattoi nähdä tulijan ja havaita, että tämä kantoi selässään jotakin. Mies kulki kumarassa. Kumarassa kulkeva mies oli entinen kaleeriorja ja kantoi selässään ruumista. Siinä oli ilmeisesti tehty murha, jos missään. Mitä varkauteen tulee, niin se lankeaa luonnostaan. Ihmistä ei murhata tyhjän tähden. Kaleeriorja aikoi mennä joelle heittääkseen ruumiin veteen. On huomattava, että ennenkuin tämä kaleeriorja pääsi ristikkoportin luo, oli hänen, kaukaa viemärin sisäosista kun tuli, täytynyt kohdata kauhea viemärinvajoama, johon hän kyllä olisi voinut heittää ruumiin, mutta jo seuraavana päivänä olisivat vajoamaa korjaamaan tulleet työmiehet löytäneet murhatun ruumiin, mutta se olisi voinut johtaa murhaajan jäljille. Niinpä hän kulki vajoaman läpi taakkoinensa ja hänellä on täytynyt olla siinä hurja ponnistus henkensä uhalla. Minä en käsitä vieläkään, kuinka hän saattoi siitä hengissä suoriutua."

Marius vedälti tuoliaan vielä lähemmäksi. Thénardier veti syvään henkeänsä. Hän jatkoi:

"Herra paroni, lokaviemäri ei ole mikään Marskenttä. Sieltä puuttuu kaikkea, jopa tilaakin. Kun siellä on kaksi henkilöä, täytyy näiden tavata toisensa. Niin tapahtui silloinkin. Sen, joka siellä oleskeli, ja sen, joka oli kulkemassa sen läpi, oli pakko tervehtiä toisiansa, niin ikävältä kuin se kummastakin tuntui. Tulija sanoi silloin paikan asukkaalle: 'Sinä näet, mitä minulla on selässä, minun täytyy päästä täältä ulos, sinulla on avain, anna se minulle.' Tämä kaleeriorja oli hirvittävän väkevä mies. Ei voinut kieltää. Siitä huolimatta ja vain aikaa voittaakseen alkoi se, jolla oli avain, neuvotella. Hän katsoi tarkkaan kuollutta, mutta saattoi nähdä ainoastaan, että tämä oli nuori, hyvissä vaatteissa ja rikkaan näköinen sekä kokonaan veressä. Keskustelun aikana hän sai murhaajan huomaamatta reväistyksi murhatun nutusta pienen kaistaleen. Vakuuttava todistuskappale, ymmärrättehän; keino todistaa rikoksen tapahtuminen rikolliselle. Hän pani tämän kaistaleen taskuunsa. Sitten hän avasi ristikkoportin, antoi miehen mennä ulos taakkoineen, lukitsi jälleen portin ja vetäytyi taemmaksi, hänellä kun ei ollut halua enempää sekaantua siihen seikkailuun ja varsinkaan, kun hän ei tahtonut olla mukana, kun murhaaja heittäisi murhatun jokeen. Te ymmärrätte nyt. Se, joka kantoi ruumista, oli Jean Valjean. Se, jolla oli avain, puhuu tällä hetkellä teidän kanssanne. Ja nutun kaistale..."

Thénardier otti esiin risaisen, mustan verankappaleen, joka oli aivan täynnä tahrapilkkuja.

Marius oli noussut kalpeana, tuskin kyeten hengittämään, katse kiinnitettynä tuohon vaatetilkkuun ja sanaakaan sanomatta mennyt selkä edellä vaatekaapillensa ja kopeloi sieltä jotakin hellittämättä katsettaan Thénardier'n kädessä olevasta tilkusta.

Thénardier jatkoi:

"Herra paroni, minulla on täysi syy olettaa, että nuori murhattu mies oli joku rikas ulkomaalainen, jonka Jean Valjean oli houkutellut ansaan, ja että hänellä oli mukanaan suunnattoman suuri rahasumma."

"Se nuori mies olin minä, ja tässä on nuttu!" huusi Marius, heittäen permannolle vanhan, mustan, aivan verentahraisen nutun.

Sitten hän tempaisi tilkun Thénardier'n käsistä, kumartui nutun ylle ja sovitti kaistaleen revittyyn nutunliepeeseen. Molemmat osat sopivat täydellisesti yhteen; tilkku oli revitty tästä nutusta.

Thénardier istui kuin kivettyneenä. Hän ajatteli:

"Nyt kävi nolosti."

Marius nousi ylös väristen, epätoivoisena, mutta samalla säteilevänä.

Hän pisti kätensä taskuun, astui raivokkaana Thénardier'ta kohti ja ojensi, melkeinpä painoi tämän naamaan nyrkissä olevan kätensä täynnä tuhannen ja viiden sadan frangin seteleitä.

"Te olette roisto!" huusi hän. "Te olette valehtelija, parjaaja, lurjus! Te tulitte syyttämään sitä miestä, te olette hänet puhdistanut; te yrititte kukistaa hänet, mutta teidän on onnistunut vain osoittaa hänen suuruutensa! Te olette varas! Te olette murhamies! Minä olen nähnyt teidät, Thénardier Jondrette, luolassanne Boulevara l'Hôpitalin varrella. Minä tiedän teistä tarpeeksi toimittaakseni teidät kaleereille ja vielä kauemmas, jos tahtoisin. Tuossa on teille vielä tuhat frangia, senkin valhetteleva lörppö!"

Samassa hän heitti tuhannen frangin setelin Thénardier'lle.

"Niin, Jondrette Thénardier, te katala roisto! Olkoon tämä teille opiksi. Tuossa on vielä viisisataa frangia ja nyt ulos ovesta! Waterloo suojelee teitä!"

"Waterloo!" mutisi Thénardier pistäen rahoja taskuunsa.

"Niin, murhamies. Te pelastitte siellä erään everstin..."

"Kenraalin", sanoi Thénardier kohottaen päätänsä.

"Ei, everstin!" tiuskaisi Marius. "Minä en antaisi teille penninpyöröä kenraalista. Ja tänne te tulitte katalissa aikeissanne. Eihän ole sitä rikosta, jota ette olisi tehnyt. Menkää tiehenne! Tuossa, peto, vielä kolmetuhatta frangia. Ottakaa ne. Te lähdette huomispäivänä Amerikkaan tyttärenne kanssa, sillä teidän vaimonne on kuollut, valehtelija! Minä pidän silmällä, että menette, ja annan teille lähtöhetkellä kaksikymmentätuhatta frangia. Menkää muualle hirtettäväksi!"

"Herra paroni", vastasi Thénardier kumartaen maahan saakka, "sulimmat kiitokset!"

Thénardier meni tiehensä käsittämättä mitään, ällistyneenä ja ihastuneena tästä ukonilmasta, joka sateli suuria seteleitä.

Tehkäämme nyt heti selvä tästä miehestä. Kaksi päivää edellä kerrotun tapahtuman jälkeen hän matkusti Mariuksen toimesta Amerikkaan valenimisenä tyttärensä Azelman kanssa ja taskussaan New Yorkissa suoritettavaksi merkitty kahdenkymmenentuhannen frangin maksumääräys. Thénardier'n siveellinen huonous oli auttamaton; hän oli Amerikassa sama, mikä oli ollut Euroopassa. Kosketus huonon ihmisen kanssa riittää joskus tärvelemään hyvän työn ja johtamaan sen huonoon tulokseen. Mariuksen rahoilla tuli Thénardier'sta orjakauppias.

Niin pian kuin Thénardier oli mennyt, juoksi Marius puutarhaan, missä Cosette vielä oli kävelemässä.

"Cosette, Cosette!" huusi hän. "Tule, tule pian! Ajakaamme! Basque, hakekaa ajuri! Tule, Cosette! Hyvä Jumala, hän siis pelasti minun henkeni! Älkäämme menettäkö minuuttiakaan! Heitä vain liina harteillesi!"

Cosette luuli Mariuksen tulleen hulluksi, mutta totteli kuitenkin.

Marius syleili Cosettea ja sanoi:

"Cosette! Minä olen kurja olento!"

Marius oli suunniltaan. Hän alkoi pitää Jean Valjeania ties minä korkeana olentona. Mittaamaton hyve, yli-inhimillinen ja lempeä, nöyrä määrättömyydessänsä, alkoi väikkyä hänen mielessään. Kaleeriorja kirkastui Kristusta muistuttavaksi. Marius oli tämän ihmeen häikäisemä. Hän ei oikein tiennyt, mitä näki, tunsi vain, että se oli suurta.

Tuossa tuokiossa oli vuokra-ajuri portilla.

Marius käski Cosetten nousta rattaille ja istahti hänen viereensä.

"Ajuri, l'Homme-Armé-katu n:o 7."

Vaunut lähtivät liikkeelle.

"Mikä onni!" sanoi Cosette. "L'Homme-Armé-katu! Minä en enää uskaltanut puhua sinulle siitä. Me menemme siis tervehtimään herra Jeania."

"Isääsi, Cosette, isääsi enemmän kuin milloinkaan! Cosette, minä arvaan nyt kaikki. Sinä olet sanonut, ettet koskaan saanut sitä kirjettä, jonka lähetin sinulle Gavrochen mukana. Se joutui varmaan hänen käsiinsä. Cosette, hän lähti barrikaadille pelastamaan minua. Kun hän tuntee tarvetta olla enkeli, pelasti hän sivumennen muitakin; hän pelasti Javertin. Hän pelasti minut tuosta hornasta antaakseen minut sinulle. Hän kantoi minut selässään kauhean lokaviemärin läpi. Ja minä olen kiittämätön hirviö! Cosette, oltuaan sinun suojelusenkelisi tuli hän siksi minullekin. Ajattele, että siellä oli kauhea vajoama, johon olisi voinut hukkua moneen kertaan, hukkua lokaan. Cosette, hän kantoi minut senkin läpi. Minä olin tainnoksissa, en nähnyt mitään, en kuullut mitään, en voinut tietää mitään omasta seikkailustani. Me tuomme hänet takaisin, otamme hänet mukaamme, tahtoi hän tai ei, hän ei enää milloinkaan saa eritä meistä. Kunpa hän vain olisi kotona! Kunpa vain tapaisimme hänet! Minä olen pyhittävä koko elämäni kunnioittaakseni häntä. Niin, näetkös, Cosette, niin sen täytyy olla. Hänelle oli Gavroche kirjeen antanut. Kaikki on nyt selvää. Ymmärräthän?"

Cosette ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän.

Vaunut kiitivät eteenpäin.

5.

Yö, jonka takana päivä sarastaa.

Kun Jean Valjean kuuli ovelleen koputettavan, käännähti hän.

"Sisään!" sanoi hän heikosti.

Ovi aukeni. Cosette ja Marius olivat siinä.

Cosette jäi seisomaan kynnykselle ovenpieleen nojaten.

"Cosette!" huudahti Jean Valjean.

Ja hän nousi tuoliltaan, vapisevat käsivarret oikona, tuijottaen, kalmankalpeana, mutta sanomaton riemu katseessaan.

Melkein tukahtuneena mielenliikutuksesta syleili Cosette Jean Valjeania.

"Isäni!" sanoi hän.

Hämmentyneenä sammalsi Jean Valjean:

"Cosette! Hän! Te, rouva! Sinäkö olet! Ah, hyvä Jumala!"

Ja Cosetten syleillessä hän huudahti:

"Sinä se olet! Sinä olet täällä! Sinä annat siis minulle anteeksi!"

Marius loi silmäluomensa alas estääkseen kyyneliänsä, astui askelen eteenpäin ja sopersi nyyhkytyksen ehkäisemiseksi yhteenpuristuneiden huuliensa välistä:

"Isäni!"

"Ja tekin annatte minulle anteeksi!" sanoi Jean Valjean.

Marius ei osannut vastata mitään ja Jean Valjean lisäsi:

"Kiitos!"

Cosette heitti liinansa ja hattunsa vuoteelle.

"Nämä vaivaavat minua", sanoi hän.

Ja istuen ukon syliin hän pyyhkäisi viehättävällä liikkeellä tämän valkoiset hiukset syrjään ja suuteli tätä otsalle.

Jean Valjean oli aivan hämmentyneenä.

Cosette, joka vain hyvin epämääräisesti aavisti asian, jatkoi hyväilyänsä kahta herttaisemmin, ikäänkuin olisi tahtonut hyvittää Mariuksen syytä.

Jean Valjean sopersi:

"Kuinka tuhma ihminen on! Minä kun luulin, etten enää koskaan saisi nähdä häntä. Ajatelkaa, herra Pontmercy, että juuri, kun te tulitte, sanoin itsekseni: 'Kaikki on lopussa; tuossa on hänen pieni pukunsa, minä olen onneton ihminen, en koskaan enää saa nähdä Cosettea'. Silloin te parhaillaan olitte portailla tulossa. Niin mieletön olin! Niin käy, kun tekee laskelmiansa ilman Jumalaa! Jumala sanoo: 'Sinä luulet, että sinut on hylätty, hullu! Ei, niin ei asia ole. Siinä istuu ukkoparka, joka tarvitsee enkeliä!' Ja enkeli tulee; ja minä saan nähdä Cosetten. Saan nähdä pikku Cosetteni! Voi kuinka onneton olen ollut!"

Hän istui hetken voimatta puhua, sitten hän jatkoi:

"Minun tarvitsi tosiaan nähdä Cosettea joskus. Huomasin kyllä olevani rasituksena. Ah, Jumalan kiitos, että sain vielä nähdä hänet! Tiedätkö, Cosette, sinun miehesi on komea. Kas kuinka kaunis kaulus sinulla on! Minä pidän tuosta mallista. Se on varmaankin miehesi valitsema, eikö ole? Ja sitten pitää sinun käyttää kashmirsaaleja. Herra Pontmercy, antakaa minun sinutella häntä. Sitä ei kestä kauan."

Ja Cosette lausui:

"Minne te oikein menitte? Miksi olette ollut poissa niin kauan? Ennenhän teidän matkanne kestivät vain pari kolme päivää. Minä lähetin tänne Nicoletten, mutta aina vastattiin: 'Hän on poissa.' Milloin palasitte? Miksi ette ole ilmoittanut sitä meille? Tiedättekö, te olette suuresti muuttunut. Paha isä, joka on ollut sairaana eikä ole antanut meidän tietää sitä. Koeta, Marius, kuinka kylmä hänen kätensä on."

"Tekin täällä! Herra Pontmercy, tekin annatte siis minulle anteeksi!" sanoi Jean Valjean.

Kun Jean Valjean sanoi tämän toistamiseen, ei Marius enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sanomaan:

"Cosette, kuuletko? Hän pyytää minulta anteeksi! Ja tiedätkö, mitä hän minulle on tehnyt? Hän on pelastanut henkeni. Hän on tehnyt vielä enemmän. Hän on antanut sinut minulle. Ja sen tehtyään hän on uhrannut itsensä! Sellainen on tämä mies. Ja minulle, kiittämättömälle, minulle, muistamattomalle, sydämettömälle, rikolliselle, sanoo hän: 'Kiitos!' Cosette, koko minun elämäni ei riittäisi korvaamaan hänen hyviä tekojansa. Barrikaadin, maanvajoaman, lokaviemärin ja tämän viimeisen tulikokeen, kaiken tämän hän on kokenut minun vuokseni, sinun vuoksesi, Cosette! Hän on kantanut minua läpi suurten surmien, torjuen ne minusta, itse asettuen niille alttiiksi. Hän on sankari, pyhimys, Cosette, hän on enkeli!"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi Jean Valjean. "Mitä te tuommoista puhutte?"

"Mutta miksikä tekään sitten ette sanonut sitä?" moitti Marius. "Se on teidänkin vikanne. Pelastatte ihmisten hengen ja salaatte sen. Te teette vielä enemmän, parjaatte itseänne. Se on kauheaa."

"Minä puhuin totta", vastasi Jean Valjean.

"Ette", toisti Marius, "totuus on koko totuus, ja sitä ette sanonut. Te olitte herra Madeleine, miksette sanonut sitä? Te pelastitte Javertin, miksette sanonut sitä? Minun on kiitettävä teitä pelastuksestani, miksette sanonut sitä?"

"Siksi, että ajattelin niinkuin tekin. Minusta te olitte oikeassa. Minun piti mennä tieheni. Ja jos olisitte saanut tietää tuon tapahtuman lokaviemärissä, niin olisitte pakottanut minut jäämään luoksenne. Minun piti siis vaieta. Jos olisin puhunut, olisi siitä vain ollut kaikinpuolista hankaluutta."

"Hankaluutta, missä suhteessa? Kenelle?" vastasi Marius. "Luuletteko muka, että nyt saatte jäädä tänne? Ei, me otamme teidät mukaamme. Hyvä Jumala, kun ajattelen, että vain sattumalta olen saanut tietää kaiken tämän! Me otamme teidät mukaamme. Te kuulutte meihin. Te olette Cosetten ja minun isäni. Te ette saa enää jäädä tähän ikävään taloon. Älkää luulko, että enää huomenna olette täällä."

"Huomenna", sanoi Jean Valjean, "en tosin enää ole täällä, mutta en myöskään teidän luonanne."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Marius. "Me emme suvaitse uusia matkoja. Me emme päästä teitä."

"Tällä kertaa se on täyttä totta", lisäsi Cosette. "Meillä on alhaalla vaunut odottamassa. Minä vien teidät pois, vaikka väkisin."

Ja nauraen hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut nostaa ukon syliinsä.

Jean Valjean kuunteli kuulematta. Hän kuuli enemmän Cosetten äänen sointua kuin sanojen merkitystä ja hänen silmiinsä kiertyi suuria kyyneleitä. Hän sanoi hiljaa:

"Todistus Jumalan hyvyydestä on, että hän on täällä."

"Isäni!" sanoi Cosette.

Jean Valjean jatkoi:

"Totta on, että olisi ihanaa elää yhdessä. Mutta sääli kyllä..."

Ja Jean Valjean hymyili.

Cosette tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Hyvä Jumala, teidän kätenne ovat vielä kylmemmät. Oletteko sairas? Onko teillä tuskia?"

"Minullako? Ei", vastasi Jean Valjean. "Minä voin hyvin. Mutta..."

Hän keskeytti.

"Mutta mitä?"

"Mutta minä kuolen pian."

Cosette ja Marius hätkähtivät.

"Kuolette!" huudahti Marius.

"Niin, mutta ei se mitään", sanoi Jean Valjean.

Hän hengähti syvään, hymyili ja jatkoi:

"Cosette, sinä puhuit minulle, jatka, puhu vielä, että saan kuulla sinun ääntäsi."

Cosette huudahti sydäntä särkevästi:

"Isä, isä, teidän pitää elää. Minä tahdon, että jäätte elämään, kuuletteko?"

Jean Valjean loi häneen ihailevan katseen:

"Niin, kiellä minua kuolemasta! Kuka tietää? Ehkäpä voisin totella. Minä olin juuri kuolemaisillani, kun te tulitte. Se ehkäisi minua, minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt."

"Tehän olette voimakas", huudahti Marius. "Älkää luulko, että noin kuollaan. Teillä on ollut suruja, tästedes ei ole. Minä pyydän polvillani teiltä anteeksi. Te elätte meidän kanssamme vielä kauan. Me otamme teidät mukaamme. Meitä on täällä kaksi, jotka emme tästedes ajattele muuta kuin yhtä asiaa, teidän onneanne."

"Tehän kuulette", sanoi Cosette kyynelissä kylpien, "Marius sanoo, että te ette saa kuolla."

Jean Valjean hymyili yhä.

"Jos ottaisittekin minut kotiinne, herra Pontmercy, voisinko muuttua siitä muuksi kuin mikä olen? Ei, Jumala on ajatellut niinkuin te ja minä, eikä muuta ajatustansa. On paras, että minä menen. Kuolema on hyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme. Olkaa onnellisia, lapseni, kaikki taivaan auvo täyttäköön teidän sielunne, ja annettakoon minun, josta ei ole enää mihinkään, kuolla. Se on varmasti parasta. Olkaamme järkeviä, ei ole mitään mahdollisuutta enää, minä tunnen selvästi, että kaikki on lopussa. Tunti sitten menin tainnoksiin. Kuinka hyvä sinun miehesi on, Cosette! Sinun on paljon parempi olla hänen luonansa."

Ovelta kuului kopinaa. Lääkäri astui sisään.

"Hyvää päivää ja hyvästi, tohtori!" sanoi Jean Valjean. "Kas tässä ovat minun lapseni."

Marius lähestyi lääkäriä ja sanoi tälle vain: "Hyvä herra..." Mutta siinä tavassa, jolla hän ne lausui, oli täydellinen kysymys.

Lääkäri vastasi kysymykseen paljon sanovalla silmäyksellä.

"Vaikka kaikki ei menekään mielen mukaan", sanoi Jean Valjean, "ei se ole mikään syy olla kohtuuton Jumalaa kohtaan."

Syntyi hetken hiljaisuus. Kaikkien sydäntä ahdisti.

Jean Valjean kääntyi Cosetten puoleen. Hän katseli häntä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa mukaansa hänen kuvansa iäisyyteen. Siinäkin syvässä varjossa, johon hän jo oli vajonnut, saattoi hän vielä tuntea ihastusta Cosettea katsellessaan. Hautaakin voi häikäistä.

Lääkäri tunnusteli hänen valtimoansa.

"Ah, teitä hän siis kaipasi!" mutisi hän katsellen Cosettea ja Mariusta.

Ja kumartuen Mariuksen puoleen kuiskasi hän hiljaa:

"Liian myöhäistä."

Jean Valjean katsoi tyynesti Mariusta ja lääkäriä. Hän sanoi tuskin kuuluvasti:

"Kuolema ei ole mitään; kauheaa on vain, ettei saa elää."

Äkkiä nousi hän. Tämmöinen voimien palaaminen on joskus kuolonkamppauksen enne. Hän meni vakavin askelin seinän luo, otti sieltä pienen kuparikrusifiksin, palasi istumaan ja sanoi selkeällä äänellä pannen krusifiksin pöydälle:

"Kas hän oli suuri marttyyri!"

Sitten alkoi hänen päänsä tutista ja hänen molemmat polvilla olevat kätensä puristuivat kouristuksen tapaisesti yhteen.

Cosette koetti nyyhkyttäen tukea häntä ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän sai vain soperretuksi:

"Isä, älä jätä meitä! Onko mahdollista, että tapaisimme sinut jälleen vain heti taas menettääksemme?"

Hetken kuluttua tointui Jean Valjean hiukan, silitti Cosetten hihaa ja suuteli sitä.

"Hän tointuu, tohtori, hän tointuu!" huudahti Marius.

"Te olette sangen hyviä molemmat", sanoi Jean Valkean. "Minä sanon teille, mikä minua on surettanut. Se, herra Pontmercy, että te ette ole tahtonut kajota niihin rahoihin. Ne ovat kuitenkin teidän vaimonne omat. Minä selitän sen teille, lapseni, ja senkin tähden olen iloinen, että tulitte. Musta pihkakivi tulee Englannista, valkoinen Norjasta. Se on kirjoitettu tuolle paperille, joka teidän pitää lukea. Mitä rannerenkaisiin tulee, keksin minä uuden kiinnittämistavan, joka oli kauniimpi, parempi ja halvempi. Te ymmärrätte nyt, kuinka paljon rahaa semmoisella voi ansaita. Cosetten omaisuus kuuluu siis hänelle. Minä mainitsen nämä seikat, että voisitte olla täysin levollisia."

Portinvartijanvaimo kurkisti sisään. Lääkäri viittasi häntä pois, mutta vaimo ehti kuitenkin sanoa kuolevalle:

"Tahdotteko pappia?"

"Minulla on täällä pappi", vastasi Jean Valjean.

Ja hän näytti viittaavan sormellaan päänsä yläpuolelle ikäänkuin olisi nähnyt jonkun.

On luultavaa, että piispa todellakin oli läsnä tässä kuolonkamppailussa.

Jean Valjean jatkoi:

"Herra Pontmercy, älkää olko huolestunut. Ne kuusisataatuhatta frangia ovat todella Cosetten. Koko elämäni olisi mennyt hukkaan, ellette tahtoisi niistä nauttia. Me teimme semmoista lasirihkamaa lopulta sangen hyvin. Me kilpailimme saksalaisten kanssa. Grossi, jossa on tuhatkaksisataa hyvin hiottua helmeä, maksaa vain kolme frangia."

Mykkinä tuskasta, tietämättä, mitä sanoa kuoleman edessä, seisoivat Cosette ja Marius Jean Valjeanin edessä.

Tämän kasvot yhä kalpenivat, mutta olivat hymyilevät. Niissä ei ollut enää eloa, niissä oli jotakin muuta. Hengitys heikkeni, katse kirkastui.

Hän viittasi ensin Cosettea, sitten Mariusta lähemmäksi; oli ilmeisesti viimeisen tunnin viimeinen minuutti, ja hän alkoi puhua heille niin heikosti kuin ääni olisi tullut jostakin hyvin kaukaa.

"Tulkaa lähemmäksi molemmat. Minä rakastan teitä suuresti. On suloista kuolla näin. Sinäkin, Cosette, rakastat minua. Minä tiesin sen kyllä. Kuinka kiltti olit, kun panit tuon tyynyn selkäni taa. Kaipaathan minua hiukan, eikö totta? Mutta en tahdo, että surette. Huvitelkaa runsaasti, lapseni. Minä unohdin sanoa, että soijilla ansaittiin vielä enemmän kuin kaikella muulla. Joka grossi, kaksitoista tusinaa, maksoi kymmenen frangia ja siitä saatiin kuusikymmentä. Se oli todellakin hyvä afääri. Teidän ei pidä siis kummastella summan suuruutta. Ne ovat rehellisesti ansaittuja rahoja. Te voitte turvallisesti olla rikkaita. Teillä pitää olla vaunut, silloin tällöin aitio teatterissa, kauniita pukuja, Cosette, teidän pitää antaa päivällisiä ystävillenne, olla hyvin onnellisia. Minä kirjoitin Cosettelle. Hän löytää kyllä kirjeen. Hänelle määrään nuo kaksi uuninreunalla olevaa kynttilänjalkaa. Ne ovat hopeaa, mutta minulle ne ovat kultaa, timantteja; ne muuttavat talikynttilätkin kirkkokynttilöiksi. En tiedä, onko hän, joka ne minulle antoi, minuun tyytyväinen. Olen tehnyt, mitä olen voinut. Lapseni, haudatkaa minut johonkin kolkkaan kirkkomaalle. Kivi vain päälle. Ei mitään nimeä kiveen. Se on tahtoni. Jos joskus käytte siellä, Cosette, iloitsen. Ja te myös, herra Pontmercy. Minun täytyy tunnustaa teille, etten ole aina teistä pitänyt. Pyydän teiltä sitä anteeksi. Nyt olette molemmat minulle vain yksi. Minä olen teille kiitollinen. Tunnen, että teette Cosetten onnelliseksi. Kaapissani on viidensadan frangin seteli. En ole tahtonut siihen kajota. Sen määrään köyhille. Cosette, näetkö noita vaatteita sänkyni päällä? Tunnetko ne? Siitä on vain kymmenen vuotta, kun käytit niitä. Kuinka aika kuluu! Me olimme sangen onnellisia. Nyt on loppu. Älkää itkekö, lapset, en minä mene pois, minä näen teidät sieltä. Muistatko Montfermeil'tä, Cosette? Ja sitä suurta nukkea? Sinä annoit sille nimen Catherine. Ne Thénardier't olivat pahoja ihmisiä. Heille pitää kuitenkin antaa anteeksi. Cosette, nyt on aika sanoa äitisi nimi. Se oli Fantine. Muista se nimi: Fantine. Hän sai kärsiä paljon. Ja hän rakasti sinua suuresti. Hän sai osalleen yhtä paljon onnettomuutta kuin sinä onnea. Jumala jakelee niin. Hän on tuolla ylhäällä, hän näkee meidät kaikki ja hän tietää, mitä tekee suurien tähtiensä keskellä. Minä menen nyt pois, lapset. Rakastakaa toisianne aina. Se on arvokkainta elämässä. Ah, Cosette, ei ole minun vikani, etten viime aikoina käynyt sinun luonasi. Sydämeni oli siitä haljeta. Minä kävelin aina kadun nurkkaan asti, mahdoin olla hassunkurisen näköinen, kerran menin ilman hattua. Nyt en enää näe selvästi, minulla olisi vielä jotakin sanomista, mutta se jääköön. Ajatelkaa hiukan minua. Minä kuolen onnellisena. Antakaa tänne päänne, että saan laskea käteni niiden päälle."

Cosette ja Marius laskeutuivat polvilleen ja kumartuivat Jean Valjeanin käsiä kohti. Ne eivät enää liikkuneet. Hän oli kuollut.

Yö oli tähdetön ja pimeä. Epäilemättä seisoi pimeydessä joku iäisyyden enkeli siivet levällä odottamassa sielua.

6.

Ruoho peittää ja sade huuhtoo pois.

Père-Lachaisen kirkkomaalla, yhteisen hautuumaan lähellä, oli yksinäisessä kolkassa vanhan aidan vieressä tuuhean lehtikuusen alla muudan kivi. Se kivi oli ajan merkkejä täynnä niinkuin kaikki muutkin. Vesi teki sen viheriäksi, ilma mustaksi. Se ei ole lähellä mitään käytävää, kun ruoho on korkeaa, niin jalat kastuvat. Kun aurinko paistaa, mataa sillä sisiliskoja; Ympäristöllä huojuu kaura tuulessa. Kesällä laulavat linnut puissa.

Kivi on aivan sileä. Sitä leikatessa ei oltu ajateltu muuta, kuin mikä haudalle oli välttämätöntä, ja katsottu vain, että se oli kyllin pitkä ja leveä peittämään ruumiin. Siinä ei ollut mitään nimeä.

Oli kuitenkin monta vuotta sitten joku käsi lyijykynällä piirtänyt siihen nämä neljä säettä, jotka sateesta ja pölystä vähitellen kuluivat ja nykyjään arvattavasti ovat kokonaan haihtuneet:

    Hän nukkuu. Vaikk' oli kohtalonsa ankarin,
    hän eli. Vaan luotaan lähtiessä lemmikin
    hän kuoli. Niinkuin selviö se ollut ois,
    ett' yltää yö, kun päivä sammuu pois.

VIITESELITYKSET:

[1] Tekijä käyttää tässä perä perää kuutta eri nimitystä nykyiselle "proletaari"-käsitteelle: la canaille, la populace, le peuple, les gueux, l'ochrocratie ja le démos. – Suom.

[2] Joutsenet ymmärtävät merkit.

[3] Cent six, satakuusi, äännetään samoin kuin Sancy. Sitä sanaleikkiä on huono suomentaa. – Suom.