Paluu

PALUU

Kirj.

Katri Vala

WSOY, Porvoo, 1934.

SISÄLLYS:

Pajupilli.

I.

  Kotiinpaluu.
  Onni.
  Kesäyö.
  Syntymättömille.
  Tantalos.
  Lapsi leikkii.
  Portin takana.
  Yli virran.
  Vaikeneva lapsi.
  Tuska.
  Kohtalo.
  Ihminen.
  Etsiminen.

II.

  Runon synty.
  Lepo.
  Niityllä.
  Veneessä (Li-Tai-Pe).
  Maatalo (Li-Tai-Pe).
  Neljä vuodenaikaa (Li-Tai-Pe).
  Valitus (Comtesse de Noailles).
  Elämä.
  Nuori sisareni.
  Kesä.
  Kesäilta laitakaupungilla.
  Kesä Sörnäisissä.
  Syyskesän juhla.
  Syyskesän ilta.
  Lunta.

III.

  Silta.
  Kuun alla.
  Maanpakolaiset.
  Laulumme.
  Maailman aamu.
  Uuden vuoden yönä.
  Eräälle "hyväntekijälle".
  Herodekset ja vapauttajat.
  Itämaitten viisaat.
  Ihmisenpojan ruoska.
  Morituri te salutant.
  Talvisota (Li-Tai-Pe).
  Sotaan lähtö (Thu-fu).
  Jo näin sinut, uusi nuoriso (Ernst Toller).
  Hymni (Heinrich Heine).
  Puhdistuminen (Heinrich Heine).

IV.

  Lapsuuden kuu (Li-Tai-Pe).
  Satuja Si-Si-Dusista.
  Kastehelmi.
  Tanssiaiset.
  Mustat miehet.
  Sekasorto.
  Laulu.
  Uni.

Ilmestyskirja.

  Ilmestyskirja.

PAJUPILLI.

    En ole lipunkantaja,
    en kotkansydäminen tiennäyttäjä
    matkallanne aamun maahan.
    Olen virran partaalla paju,
    jonka lävitse tuulet puhaltavat,
    josta maailman kapinallinen henki
    taittaa yksinkertaisen pillin
    soittaaksensa sävelmän,
    jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
    ja hiukan aamunsarastusta.

I.

KOTIINPALUU.

    Kun seisoin taas edessäsi,
    kun näin taas silmäsi,
    oli minun niin outo olla.
    Niin ihanasti hämmentyy kai kukka metsässä
    puhjetessaan yöhön,
    joka on auringon odotusta täynnä.

ONNI.

    Herätessäni unesi äärellä
    ojensin käteni hengitystäsi kohden,
    niinkuin väsynyt vaeltaja öisellä aavikolla
    ojentaa iloiten kätensä
    päin nuotiotulta.

KESÄYÖ.

    Kukkii valkea kirsikkapuu,
    haihtuu hämyyn hento kuu
    yössä kuultavassa.
    Idässä pilvi punertuu.

    Sylis on pesä, lämpöiset
    liitävät ripsies perhoset
    kasvojeni yli.
    Askeleitako kuuntelet?

    Lähtikö kaukaa astumaan
    pieni valtias maailmaan?
    Varistaako tielleen
    kirsikanoksat kukkiaan?

SYNTYMÄTTÖMILLE.

    Pienet jalat tepsuttavat,
    heleät äänet soivat
    ikkunani alla.
    Taivas valuu sinisenä hymynä
    suruttomain leikkijäin ylle.
    Katselen ikävöiden syntymättömäin maahan.
    Suloista olisi pitää käsissään
    iloista pientä potkijaa,
    jatkuvaa, sykkivää elämäänsä.

    Mutta pihalla on hiljainen mies
    kaivamassa roskalaatikoita.
    Suunnaton on silmien
    äänetön toivottomuus,
    ne eivät edes vihaa enää.
    Ja kerran oli pieni lapsi,
    ojensi hymyillen kätensä
    kohti elämää, kohti äitiä,
    joka uneksi hurmioitunein silmin
    poikansa onnen päivistä.

    Vapisen vuoksenne, leikkijät.
    Kaukana, aurinkoisella saarella
    ampuvat kanuunat,
    lentokone kiertää kaupungin yllä.
    Tänään on vielä rauha.
    Mutta milloin putoaa räjähtävä kuolema
    ihmetteleväin leikkijäin keskeen?
    Lapseni syntymättömäin maassa,
    häpeän maailmaa, johon tuon teidät.

TANTALOS.

    Me kuljemme kadulla,
    Sinä Joka Olet Tuleva ja minä
    ja meidän on nälkä.
    Ikkunain takana punaisia omenapyramiideja,
    appelsiinien meheviä aurinkoja,
    rypäleiden kuultavia helmivuoria.
    Oven avautuessa ahmimme tuoksuja.
    Ja sinä sanot: syö!

    Sinä et ole käärme,
    sinussa on vain elämän viisaus,
    tiedät, mikä tekee veren raikkaaksi ja väkeväksi.
    Mutta minulla ei ole rahaa,
    eikä kukaan anna minulle työtä.
    Kuljen kiireesti pois,
    sinä sanot soimaten: syö!
    Minä olen sinun maailmasi
    ja minun on ravittava sinut
    niinkuin minun maailmani pitäisi ravita minut.
    Pitäisikö minun särkeä ruutuja?
    Et tunne lakeja ja määräyksiä,
    et murskaavaa kiveä Tantaloksen yllä.
    Hämmästyt nälkäistä vaellusta runsauden keskellä.

LAPSI LEIKKII.

    Ulkona sataa, puhelee lapsi.
    On täällä niin ihana olla.
    Leikimme, äiti, on kotimme maailma
    meren pohjalla.
    Heleä ja hiljainen vesi on ympärillämme.

    Sinun kätesi, äiti, ovat kaksi kaunista kalaa,
    jotka leikkivät kanssani lempeästi,
    sinun äänesi, äiti,
    on sinisen tornin hopeakello,
    joka soi yli merenpohjaniityn.

    Kirjahylly on viisas kallio,
    jossa on tuhat kultaista silmää.
    Kaikki maljakot ovat näkinkenkiä,
    meren kauniita, humisevia korvia.
    Ja lamppu, oi äiti, on valaistu laiva,
    joka liukuu keinuen maailmamme yllä.
    Ikävöin nousta siihen laivaan –

PORTIN TAKANA.

    Olin villikaurisemo,
    sinä ainoa vuonani, pikkuinen,
    ja ympärillämme maailma
    oli metsä vaarallinen.

    Sinun ensi itkuasi
    pelon, riemun vaiheilla kuuntelin.
    Oli lähellä musta metsämies,
    sen kauhulla aavistin.

    Niin näin polon pienen ruumiin,
    kukan armaan, julmasti murskatun.
    Taa mustan portin kadotin
    somat kasvos, hymys vain uneksitun.

    Sen portin takana seisoin
    sitä sydämelläni kolkuttain.
    Syli tyhjänä käännyin tielleni taas
    yli kuilujen kauhistavain.

YLI VIRRAN.

    Sinun kuolemas kuoleman rannan
    niin ihanan lähelle tuo,
    on välillä sydäntemme
    vain virran kapea vuo.

    Jos en silmillä katso, nähdä
    käden pienen viittovan voin
    ja rannalta rannalle huudellen
    sinun kanssasi ilakoin.

    Kenties on aurinko siellä
    ja valkea kukkamaa
    ja iltakasteelta suukon
    kai pikkuiset jalkasi saa?

    Mitä puhuisin? Nyyhkivät sanat,
    joit' en sanoa ehtinyt.
    Ne syntyivät kanssas – silloin näin:
    olit iäksi lähtenyt.

    On niinkuin kostea pilvi
    yli silmäini kulkenut ois.
    Nyt hyvää yötä, nyt nuku,
    minun täytyy palata pois.

VAIKENEVA LAPSI.

    Kuulen lasten itkevän äitiensä luokse
    ahneen elämän vahvaa itkua.
    Sinä vaikenet, elämäni,
    olet ikuisesti vaikeneva.

    Sinun äänettömyytesi alla
    olen minä kuin pimenevä maa,
    kun aurinko on kuollut,
    kauan sykkinyt elämä,
    jonka valtimo määräänsä vailla
    vuotaa tyhjyyteen.

    Hourien uneksin itkustasi:
    kuin punainen lintu se lehahtaa murheeni pimeään.
    Ihanasta onnesta nauran minä
    sinun itkusi tähden.

    Havahdun ahneen elämän
    vahvaan itkuun.
    Sydämeni värisee
    verentumma, putoava pisara
    kuilun partaalla.

    Olen tuskanpimeä maa,
    kaukaiset auringot
    eivät valaista voi,
    yöni vain tihenee niistä.
    Oma aurinkoni on kuollut.
    Sinä vaikenet, elämäni.

TUSKA.

    Sydän, sinä vääntelehdit
    kuin venhe aallokossa.
    Ylös, alas, ylös, alas.

    Venhe, sukella syvälle,
    siellä on rauha näkinkenkien keskellä,
    himmeät, vihreät äärettömyydet,
    merililjaketo ja liukuvat lyhdyt.
    Venhe, sukella syvälle!

    Mustien kuusien lomassa
    riippuu kuun valkea tikari.
    Mikä lepo painaa sen terä,
    kapea ja kasteinen,
    sydämen kuumaan tuskaan.

    Vedet sulkeutuvat solisten,
    suuret vedet suhisevat
    uppoavan venheen yllä.

KOHTALO.

    Aamulla sanoi ystäväni:
    sinä nauroit unessasi
    niin ylimielisesti.
    Etkö ole murheellinen enää?

    – Tulin eilen, sanoin,
    huomenna lähden.
    Mikään ei ole tärkeää.

    Naurusi? sanoi ystäväni.
    – Näin härän istuttamassa
    pientä sinistä kukkaa
    sanomattoman naurettavana.
    Voi poloista pientä kukkaa!
    Minä nauroin miekka sydämessä.

IHMINEN.

    Rannalla leikki lapsi
    lähellä aurinkoa,
    lähellä onnea ja naurua,
    pienten kaupunkien keskellä,
    jotka olivat hänen valtansa alla.

    Ja hänen kätensä piirsivät hiekkaan
    kaikkien rakkaitten ystävien nimet,
    mutta kiveen hän hakkasi sanan IHMINEN.
    Se sana oli suuri ja salaperäinen.

    Meri nousi rannalle
    ja huuhtoi pois ystäväin nimet,
    meri huuhtoi pienet kaupungit.

    Ja lapsi kasvoi,
    ja suurten kärsimysten meri
    vyöryi hänen sydämensä yli
    ja huuhtoi kaiken onnen ja voiman siitä,
    kaikki nimet ja kaiken harhan
    ja heitti sen ylle lapsuuden kiven,
    jossa oli sana IHMINEN.

ETSIMINEN.

    Kaukaisuus huumaa.
    Ajatus on lintu, jota kutsuu
    meren toinen ranta.
    Tahdon kulkea tähtipolkua
    vierivien maailmoiden ohi,
    nousta pilviportaita,
    löytää huipun, lainata auringot silmikseni,
    nähdä, kuulla, tietää,
    mikä on alku ja elämä,
    kärsimys, kuolema, autuus.

    Kiiltomadon loiste
    valaisee pienen piirin,
    ihmisajatuksen matka
    on vain vaaksa pimeään.
    Voiko lapsen käsin siirtää
    aurinkoa pimentävän vuoren?
    Voi muurahaisen ylpeyttä!

    Maa ui avaruudessa
    kuin unikon siemen valtameressä.
    Miksi se olisi oikea paikka
    ratkaista kaiken määrää?

    Kuitenkin – meri voi heittää
    siemenen kaukaiseen rantaan.

II.

RUNON SYNTY.

    Sydämeni oli tallattu puutarha,
    kukaton, autio,
    arkipäivän kovat askeleet
    kumisivat lakkaamatta yli,
    mutta minä odotin.
    Syvällä mullan pimeydessä kuohui,
    yön hiljaisuudessa silmujen hennot päät
    napsahtelivat jäykkään kamaraan.

    Elämän syväaura
    kulki viiltäen ylitseni,
    olin hajalla, haavoissa, vapisin.
    Silloin pulpahti ilmoille vihreä liekki,
    maan nuori, valoisa henki.
    Olin nöyrä ja ihmetystä täynnä
    kuin Aadam ensi aamunansa.

LEPO.

    Hiivin metsään askel askeleelta,
    ja puut katsoivat voimattomuuttani,
    ja yö peitti minut tummalla viitallaan.

    Heräsin – aurinko poreili kultaisena lähteenä
    aamu-usvassa,
    vuokot olivat puhjenneet hiuksieni läpi,
    ja korvieni simpukoissa solisi
    linnunlaulun hopeameri.

NIITYLLÄ.

    Oi ikuinen heinä,
    sinun veljiesi vihreä kansa
    ulottuu länteen ja itään,
    yli Euroopan, Aasian, Afrikan.
    Maan sakea, musta maito
    ravitsee pienintä veljeäsi
    Hyvän Toivon niemellä.

    Kesän tuoksuva ilma,
    sinä kosket silmiäni,
    sinä teet korvani kuuleviksi.
    Matka ja aika liukuvat pois.
    Suunnaton niitty. Punaiset kukat
    puhkeavat hämärissä:
    sydänten loppumaton ketju
    kiertää maan pyöreän pallon.
    Vuosisatain takaa – tänään
    soi ääni mullanlämmin, päivänkirkas:
    tämä on elämän tie!

VENEESSÄ.

Li-Tai-Pe.

    Punas pilvenkaarta
    aamun sivellin.
    Jäi taakse kaupunki. Päin kaukosaarta
    venettä ystäväni ohjasin.
    Kuin ketjun kirske rannalta soi kajain
    metallinsula huuto apinain.
    Ohitse vuorten, ohi välittäjäin
    veneeni liukuu tunnotonna vain.

MAATALO.

Li-Tai-Pe.

    Nyt levittänyt verkkonsa jo ilta on
    sinestä vuorten meidät alas ajain.
    Kuin venheet usvassa ne ui. Käs kuutamon
    niin hiljaa ohjaa suuntaa vaeltajain.
    Sen katse lyijyn lailla laaksoon sukeltaa,
    miss' yllä talon hämy sauhuaa.
    Me paviljonkiin käymme käsikkäin.

    Ja palvelija kukkaportin avaa.
    Hipaisi helmaa heinä helähtäin.
    On, prinssi, kanssanne tääll' lumoavaa
    näin olla vaipuneina jutteluun.
    Kukitte lailla nuoren aprikoosipuun...

    Ei viini viiniä, vaan tuoksua se lie.
    Ma laulan tuulesta, mi huminoi.
    Tie taivaan vasta minut hautaan vie,
    kun aamu kyyhkyn lailla kaukaa soi.
    Ma teidät juotan juopumuksein hurmiolla!
    Myös kierto juopunut on maalla, auringolla.

NELJÄ VUODENAIKAA.

Li-Tai-Pe.

    Thsinissä Lo-foh suloinen
    veen kuvastimen luona poimii kukkaa silkkiäisen.
    Kätensä valkeet harhaa läpi viherjöiväin oksien,
    ja paahtaa päivä, kasvoihin sinetti jäi sen.
    Hän puhuu: silkkimadot nälissään on. Kiire lienee.
    Mua odottaa, oi herra, turha täällä on, vain
    ratsuiltanne liiaks aikaa vienee.

    Hopeajärven luo; jos kuvastin tuo ois, koristus pöytäin!
    kun lotos puhkee esiin verhoistaan,
    käy tytöt viidennessä kuussa kukat löytäin,
    on ranta poimijoita tulvillaan.
    Arastaa kuuta tytöt, kukkaset. Ui venheet viivytellen kaihoon kuun.
    Valossa päivän vielä juhla Youn.

    Kuunjänön silmät vilkkuu vaivoin.
    Maan liinan peittää lianharmaa räiske.
    Syystuuli voihkii. Haukku raivoin
    soi. Kaiuin sadoin raikuu pesijöiden läiske.
    Voi, milloin rauhan vihdoin suo barbaarikansa?
    Sodasta kaukaa milloin kotimaahan mies taas kääntää anturansa?

    Käy rajan airut aamuun selkenevään.
    Naissormet kylmän neulan silmään lankaa pujottaa.
    Yö lailla ratsun ravaa. Tanssit kevään!
    On sakset kylmät! Sydän kylmä on! Taas tänne talvi saa...
    Nyt viime neulanpisto viittaan. Suojaks kiedotaan se airuen.
    Lin-Tossa muuan kuollut makaa palellen.

VALITUS.

Comtesse de Noailles.

    Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.
    – Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen
    lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.
    Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...
    Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,
    saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.
    – Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan
    levännyt yksin päällä maan en koskaan!
    Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,
    voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!
    Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,
    kun vihreänä, päivänpunaisena kevät
    uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!
    Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,
    vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan
    eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan,
    vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaan jää...
    – Uus suku silloin elää kuumaa elämää,
    ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.
    He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen
    ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.
    Ma mitään näe en – ma hiljaa, kuollut oon,
    en tunne enää elämä kuin oli armas ani...
    Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani
    ja tuntee, mitä sieluni pääll' oli maan,
    käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,
    käy sydän täynnä murhetta ja raskast' ikävää,
    kosk' kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.

ELÄMÄ.

    Tie tulee tuntemattomasta,
    tie katoaa kaukaisuuteen.
    Puitten ylitse kulkee aika.
    Aurinko syttyy ja sammuu.
    Tiellä on kimmeltävät läikät,
    tiellä värisevät lehtien varjot.

    Matkamies tulee tuntemattomasta,
    näkee kimmeltävän läikän, kaksi,
    näkee erään varjon – –
    ja matka jatkuu.

NUORI SISARENI.

    Mikään ei ole niin valoisaa
    kuin sisareni nuoruus.
    Hänen kultaisen päänsä ympärillä
    hohtaa hämärä ilta.

    Tänään hänen silmänsä ovat uudet,
    ne eivät ole enää lapsen silmät,
    ne ovat arat ja kiihkeät
    puhtaan otsan alla.

    Hän kumartuu kuuntelemaan
    värisevää sydäntään.
    Se on kuin nuori, heleä metsä,
    kevätsateessa suhiseva.
    Mutta pimennossa on salaisuus,
    puoleksi jumala, puoleksi eläin,
    ja sisareni hymyilee hämmentyneenä.

KESÄ.

    Korret lähellä silmiäni, käsiäni
    sykkivät vereni tahtiin.
    Sydämeni on rannaton ulappa.
    Vaeltajan sininen purje lepattaa, heleydessä.
    Aallot tuo kaukaa tuoksuvan vaahdon,
    tuomissa sihajoi valomeren kuohu.

    Ruumiini, sykkivä tomu,
    maassa auringon lävistämänä
    juurtuen multaan kuin kasvi.
    Valtimoni virrassa soluu
    versovat kukat,
    kalvenneet tähdet,
    maan tuoksuva pallo.

KESÄILTA LAITAKAUPUNGILLA.

    Suuri talo helisee kuin soittorasia,
    etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,
    hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.

    Ikkunoista kurkoittavat ihmiset,
    katsovat merelle oudoin silmin,
    kuuntelevat askeleita kadulla,
    uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,
    onnesta, joka ei tule.
    Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen
    lakkaamatta tuijottaen merelle.
    Tyhjät hihat lepattavat
    kuin voimattomat siivet.

KESÄ SÖRNÄISISSÄ.

    Sinun kasvosi, pikku veli,
    on laihat ja totiset.
    Kesä on ja tuoksuu asfaltti,
    luo varjon seinät kiviset.
    Kovin ahtaasti hengitys kulkee,
    kadun tomut ylles saat.
    Edes uneksia voitko,
    mit' on kukkaiset niityt ja haat?

    On kaupunginosamme tämä
    vain köyhien ihmisten,
    ei riittänyt vehmautta
    ole tänne kaupungin puistojen.
    Ne on toisella laidalla, siellä
    missä talot on tyhjentyneet
    näin kesäks, kun paremmat ihmiset
    on maalle matkustaneet.

SYYSKESÄN JUHLA.

    Yöt ovat pimeät ja raskaat.
    Hedelmät varisevat, varisevat.
    Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
    Maa soi kuin valtainen rumpu,
    hiljaa soi luumunsinisessä yössä.

    Hedelmissä palavat kesäpäivät,
    omenain kuullossa vaaleat yöt!
    Punaiset tomaatit laulavat:
    on lihamme aurinko!
    Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
    Elovalkeat leimuavat.

    Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
    Maa värisee kuin väkevä rumpu.

SYYSKESÄN ILTA.

    Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt
    ilta viileä hunnullansa.
    Kimaltavat laivat liukuvat
    leikaten timanttien lailla
    meren tummuvan peilin.
    Lännen taivaan kapea pilvi
    kuin näkymättömän soittajan huilu
    soi auringon vaimenevaa laulua.

LUNTA.

    Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
    valkean, hilajavan verhon.
    Tuhannet pienet silkkikellot
    koskevat ruutuun
    hiljaisuutta hennommin.

    Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
    Melu, kiire, ahdistus
    vyöryi kirskuen ylitsesi.
    Värisit kuin poljettu mato.

    Katso, nyt on hyvä.
    Olet huoneessasi hiljaa
    kuin jalokivi lippaassaan
    ympärillä valkea samettimaailma.
    Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

    Lumi liehuu ruudun takana
    kuin valkoinen sauhu.
    Talven viileä haltiatar
    astuu pehmeästi ohi.
    Sen hämärät, hunnutetut silmät
    vaikenevat auringosta.

III.

SILTA.

    Oi että sydämeni olisi horjumaton kallio,
    mutta minä värisen taakkani alla.

    Maailman kaikilta ääriltä
    tarttuvat käsiini lasten pelokkaat kädet,
    sydämeni seinät vavahtelevat
    miljoonain tuskan huudosta,
    minä, ihmisen rakastaja,
    vapisen syntymän edessä,
    koska se on kärsimyksen syntymä.

    Oi että olisin väkevä kuin meri,
    voisin kaataa laulullani muurin,
    joka erottaa teidät elämän
    päivännousumaasta.
    Mutta minä olen vain hauras silta,
    jonka yli tienne kulkee.

KUUN ALLA.

    Metsän villit eläimet
    nostavat kasvonsa puoleesi, kuu.
    Kuuletko surullisen ulvonnan?

    Kudot pääsemättömän verkon,
    avaruuden kultainen lukki
    ylitse maan.

    Vaellan veljieni kanssa sen alla
    täynnä kauhua, kylmää vihaa.
    Maan päällä on kaikki suljettu meiltä.
    Omaamme on tuskin tomu jalkaimme alla.
    Elämän portin avaa kultainen avain vain.

    Nostammeko kasvomme
    epätoivon valkeat vuorenhuiput
    puoleesi ulvoen?
    Vai murtaudummeko verkkosi läpi
    tyhjyyteen?

MAANPAKOLAISET.

    Astuin maailmaan varmoin askelin
    ottaakseni omakseni maan ja auringon
    ja äitini elämän tuoksuvan leivän.
    Mutta perintöruhtinasvarmuuteni
    tallattiin rauta-anturoilla,
    edessäni nauroi valloittaja-saalistajan
    ihmissyöjäkita.

    Pakenin,
    unen nopealla purrella pakenin
    kaukaiseen seutuun,
    kukkien ja haltiain maahan.

    Mutta ihanampana kukkaa,
    salaperäisempänä haltiaa
    kutsui minua lapsi
    veren tahraamalta mantereelta.

    Palasin, maanpakolainen,
    palaavat maanpakolaiset
    kaikilta ääriltä.

    Maa kumahtelee askelista,
    vuorilta soi uusi laulu.
    Saalistajain linnat vapisevat.

LAULUMME.

    Kumea on laulumme, rajuilmasta raskas.
    Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,
    me, jotka pimeässä
    murramme tietä elämään?

    Kuulimme vapaan meren kohinan,
    kuulimme väkeväin lintujen kutsuhuudon,
    siipensä tahtoivat sydämemme nostaa.
    Lakkaamatta iski Muodoton meitä.

    Meissä ei ole pilven haurautta enää.
    Hädän, tuskan pimeät uumenet
    puristivat meidät.
    Kuin hiili ja timantti
    olemme kuumat ja kovat.
    Iskeä tai syöksyä kuiluun!

    Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,
    me, joille leipä on runo,
    etäällä tuoksuva alppikukka,
    ja lepo helisevä lähde aavikolla?

MAAILMAN AAMU.

    Aurinko on noussut taivaan rantaan
    kuin kultainen gong-gong,
    johon huikea tehtaanpiippu
    iskee helähtävän huudon:
    maailman aamu on teidän!

    Kadut kumisevat askeltenne alla,
    käsienne luomat,
    valossa loistavat kadut.
    Työläisten tumma virta,
    kaupungin valtimot täyttävä veri
    vyöryy sykkiviä tehtaita kohden.

    Maailma on teidän!
    Vielä nukkuvat elämän loiset,
    joiden kädet ja aivot eivät tunne
    luomisen tuskaa ja iloa.

    Valvoneet etsijät
    nousevat työnsä äärestä
    seuraten kulkuanne polttavin silmin.
    Verenne punaiseen voimaan liittyy
    heidän ajatustensa sähkö.

    Maailman aamussa,
    jossa hunajankeltaiset autot
    kiidättävät tuoksuvaa leipää,
    nostakaamme päämme,
    tarttukaamme luojan käsillämme
    tyynen ylpeästi elämään.
    Maailman aamu on meidän!
    Aamun leipä on meidän!

UUDEN VUODEN YÖNÄ.

    Kuuntelen hiljaista suhinaa,
    ihmissydämien sykähtelyä
    maailman kaikilta ääriltä.
    Näen ajan virran vierivän
    rikoksista ja tuskasta
    mustana ja punaisena
    yli maailman.

    Näen epätoivoiset kärsijät sen rannalla
    katsellen sen kulkua,
    näen toivon väkevän kukan
    yhä uudelleen puhkeavan,
    yhä uudelleen kuihtuvan.

    Tänä yönä se puhkeaa taas!
    Ajan virta, mitä tuot meille?
    Keinuuko laineillasi musta pursi,
    elämän tuhooja, rosvolaiva,
    vai elämän valoisa venhe
    rohkeain, lämpimäin sydänten ohjaama,
    taakkojen kirvoittaja,
    hädästä vapahtava?

ERÄÄLLE "HYVÄNTEKIJÄLLE".

    Olet armollinen
    ja tarjoat almua – minulle!
    Vilkutat katkeraa leipää,
    joka huonosti ravitsee,
    ja luulet, että sen tähden
    kumartaisin sinua,
    oi Homehtunut Valtias
    kultavuoren laella!

    Kuka voi peloittaa minua!
    Olen kahleeton kuin nymfi.
    Kuolema, on häveten paennut,
    maassa ei ole ketään voittajaani.

    Sinä hätkähdät ivanauruani.
    Se soi kaikissa puutarhoissa,
    jotka puhkeavat luojankäsieni alta,
    kun tähdet varisevat
    aamujen noustessa.

    Sinä sanot, ettei tähti
    vastaa leivän hintaa,
    kuitenkin minä elän!

    Sinä taas olet vuorellasi
    kuollut kultatomuun
    kauan, kauan sitten.

HERODEKSET JA VAPAUTTAJAT.

    Herodeksen sydämessä oli pelko,
    lähellä oli syntynyt vapauttaja.
    Ja hän tarttui väristen miekkaan:
    tappakaa kaikki poikalapset!

    Matalissa majoissa syntyneet
    vapisuttavat herodeksia:
    joku voi kasvaa väkeväksi,
    kulkea pelloilla ja teillä sanoen:
    näytän tien totuuteen ja elämään!
    Kuoleman valta on murtuva.

    Ja herodekset vaativat kauhistuneina:
    tappakaa kaikki poikalapset!
    Miljoonien veri on vuotanut
    Ylimmäiset papit ovat puhuneet:
    maailma on kuoleman laakso,
    nöyrryttäkää sydämenne!
    Miljoonat ovat menehtyneet.

    Mutta vapauttajat nousevat kuolemasta.
    Voitollisena kuin aurinko yöstä,
    vastustamattomana kuin ruoho tappotanterille
    nousee elämä kaiken murhan jälkeen.
    Naulitkaa risteille,
    teljetkää vankiloihin!

    Maan multa, siemenet,
    syntyvät lapset
    ovat elämän ihana kapinalaulu.
    Kärsimyksestä nousevat kuolemattomina
    säteilevät voittajakasvot.
    Ja kuoleman ruhtinailla
    on sydämessä pelko
    ja kädessä miekka.

ITÄMAITTEN VIISAAT.

    Pakenimme viisauteemme
    kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
    johon astuimme tuntemattomasta.
    Siellä puuttui leipä työntekijältä
    ja makaajan suu oli alati täynnä,
    orjat surmasivat toisiansa
    täyttääksensä herrainsa aarrekammioita.

    Pakenimme viisauteemme
    sulkien mielemme maailmalta,
    kokosimme tietoa taivaalta ja vesiltä
    kuin mehiläiset hunajaa,
    ja sydän oli hiljainen ja kirkas
    kuin taivas erämaan yllä.

    Miksi valo häikäisee silmämme nyt,
    miksi avaruus humisee outoa laulua?
    Lapsi on syntynyt, ihmisen poika!
    Totisesti on suuri ja vaarallinen armo,
    että petojen hallitsemaan maailmaan
    on syntynyt lapsi
    puhdas kuin tähti.

    Jätämme viisautemme rauhan,
    vaellamme vaarallisia teitä
    maailman kuohuntaan ja julmaan taisteluun
    lapsen tähden, uuden aamun tähden,
    valmistaaksemme ihanan maan
    viattomain jalkain astua.

IHMISENPOJAN RUOSKA.

    Minulla ei ole mitään omaa kärsimystä.
    Minulla on miljoonien suuri yksinkertainen kärsimys:
    voi, että elämä olisi kuolemaa parempi!

    Missä on se Leipä,
    joka annettiin meille?
    Kaikissa temppeleissä istuvat rahanvaihtajat.
    Heidän sydäntensä rumuus on kauhistava.

    Me jotka synnyimme rakastamaan elämää –
    katsokaa lapsiemme olemisen riemua –
    meidän kärsivällisyytemme on astunut
    yli vihan rajan.

    Vuosisatojen nälkä paistaa silmistämme,
    unemme ovat levottomat ja veriset.
    Ihmisenpojan ruoska on valmis,
    se viuhuu suunnattomana saalistajain yllä.

    Kuka on syyllinen?
    Elämä kätkettiin meiltä
    pistinten ja kullan taakse,
    mutta me olemme lukuisat kuin metsän puut.

    Lämpimät ruumiimme syöksemme
    kylmiä pistimiä vastaan,
    hukutamme veremme paljouteen
    metallinkilistäjäsydämet
    pelastaaksemme elämän niille,
    jotka tulevat.

MORITURI TE SALUTANT.

    Kaikkialta käy huuto:
    "Vaellat kuoleman laaksossa.
    Turhuutta on elämäsi!"
    Ja me kuljemme loistottomin silmin,
    me kuljemme murheesta harmaina.
    Varjomme pitenevät laskevassa auringossa,
    varjomme viilenevät kuoleman maassa.
    Voimmeko elää, rakastaa?

    Valhetta, veljet, peikkojen mustaa valtaa!
    Kuka on vanginnut auringon,
    kuka on tuonut kuoleman elämäämme?

    Aurinko nousee, veljet!
    Varjomme häviää korkean paisteen alla.
    Elämän virta humisee lävitsemme.
    Olemme virta, olemme elämä,
    vaellamme päin vapaata ihmismerta.
    Elämä, kuolevaiset tervehtivät sinua!

TALVISOTA.

Li-Tai-Pe.

    Uneksin sateenkaarista,
    puutarhoista Tshinin, kotiseudun.
    Mimoosain kulta, gasellin juoksu!
    Kun soisi lämpöä aurinko!
    Mut ratsuinemme jäädymme tielle.
    On monen raudankovat jalat katkaistu.
    Jäi saappaisiin. Lasiksi jäätyy silmät.
    Sen hyvä on, ken lumen alla lepää kuolleeks paahtuneena.

    Kuin kerjäläisten on vaatteemme riekaleina.
    Jään lailla hyytyy kallio, jää kiveks jähmettyy.
    Spiraalin kiertein värähtelee ilmaan hengitys.
    Päin kuuta koirain lailla kurkotumme.

    Kuin silkkiäisen kaarna iho halkeilee.
    Veremme oma valuu miekoistamme.
    Soi kumeata tuskaa torvet.
    Ah, ihanammin kerran huiluani soitin.

    En tiedä mitään kotiinpaluustani.
    Lyö häntää säikähtynyt tiikeri,
    sen hampaat kirskuu kuuranvalkeat,
    ja uhkaavana soi sen raisu huuto laaksoon.
    Sydäntä näyttäkää! Nyt lintu putoo puusta.
    Nyt sydän tuokaa! Missä punainen on sydän?
    Lumessa seisoo kuuset, istuudumme
    jäsenin jäykin oksillensa ulvoin sumussa veren.

    Oi taivas! Pyhä! Auta, polta minut!
    Kumiskoon alas harmaa ukkonen,
    salama sinkoo otsaan jäätyneeseen,
    ma että leimahtaisin, tulipatsas, yöhön!

SOTAAN LÄHTÖ.

Thu-fu.

    Hevon korskunta, räminä rattaiden.
    Jous seljässä miehet marssimassa.
    Isät, äidit, vaimot, lapset juoksee läpi rivien.
    Yli sillan kaikki kulkeneet on tomupilvessä sakeassa.

    Ja vavisten he tarttuu sotamiesten viittaan,
    hyväilee jäseniään salaa.
    Kuin usva kohoo naisten huuto, sateen lailla palaa.

    Vastaantulijat kysyy: Mistä? Mihin? Miksi? Mitä tehty on noista?
    Sotamiehet kiroo: Aina marssia ... ainiaan...
    Pohjaan vietiin, kun meill' ikää oli viisitoista.
    Huudetaan nyt: Marssi länteen ... ainiaan...
    Ensi retken alkaessa kiersi musta huntu pään.
    Palasimme valkein päin – nyt jälleen meitä
    viedään, sotaan käsketään.

    Kyltymätön keisarin on nälkä valtiaaksi maan.
    Edessään elämä jo sammuu, kuihtuu kansa.
    Niin turhaan vaimot muokkaa peltojaan.
    Maa kuiva työntää piikkipensaitansa.
    Kuin ahnas tuli sota polttaa. Päivät veristyvät.
    Elämä ihmisen tai koiran, kyyhkyn, kaikk' on yhtä hyvät.
    Ken vanhust' enää kunnioittain kumartaa?
    Sivellin vieläkö nyt tuskaa piirtää jaksaa?
    Ei talvellakaan aseet rauhaa saa.
    Veroja vanhempamme saavat maksaa...

    Jos vaimomme kerran kantavat lasta:
    kun poikaa syntyis ei ainoasta!
    On tytär hyvä naapurille avioksi antaa
    kuin ruukku tyhjä. Pojat lahoo kaukana haudattoman...
    Näitkö unessa, keisari, Ku-ku-noor-meren rantaa,
    missä eksyneinä vaeltaa luut rauhattomat?
    Missä vanhat kuolleet havahtuu huutoihin nuorten,
    on, taivas synkkä, sade kylmä, mereen
    valitus vierii uurteita vuorten?

JO NÄEN SINUT, UUSI NUORISO.

Ernst Toller.

    Ihmiset, köyhät ovat juhlanne!
    Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta!
    Elämäntuskanne
    ajaa itsepaon autoja,
    valaisee sielunne
    sähköisen himon juhlatulin
    ja vakuuttaa:
    se on turvassa.
    Mutta se ei ole turvassa.

    Kaikki melunne, räikkynänne, raakkunanne, riemuplakaattinne,
    hauskaa-meill'-on-humunne ei vaimenna
    hiljaa ritisevää kaivantaa
    kolmen salaisen rotan:
    Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.

    Mutta jo näen sinut,
    uusi nuoriso.

    Tekosi: Siitos.
    Hiljaisuutesi: Hedelmöityminen.
    Juhlasi: Synnytys.

    Antaudut
    vaativan viirin kuolemanläheiseen taisteluun,
    vaellat
    uneksivan kevään orastavilla pelloilla,
    riemuitset
    vapautuneen ruumiin ankarassa rytmissä,
    aavistelet
    tähtiyön maagillisessa vaikenemisessa.

    Jo näen sinut,
    uusi nuoriso.

HYMNI.

Heinrich Heine.

    Ma olen miekka, olen liekki.
    Valaissut tietä teille olen pimeydessä, ja taistelu
    kun alkoi, etumaisna taistelin. On ympärilläin
    ruumiit ystäväini, mutta saimme voiton. Me
    saimme voiton, mutta ympärilläin ruumiit ystä-
    väini. Voittokuluun riemuitsevaan yhtyy koraalit
    hautajaisten. Mutta aikaa meill' ei riemuun, mur-
    heeseen. Taas vaskitorvet kajaa uuteen taiste-
    luun – – – Ma olen miekka, olen liekki.

PUHDISTUMINEN.

Heinrich Heine.

    Jää merensyvyyteesi
    mieletön uni,
    niin monin öin
    petollisella onnella kiusasit sydäntäin
    ja meren aaveena
    päivän kirkkaudessakin uhkaat –
    jää syvyyteesi iankaikkisesti,
    ja jälkeesi heitän
    tuskani, syntini,
    hulluuden kulkuskaavun,
    joka niin kauan on kilissyt ympäri pään,
    ja kylmän kiiltävän käärmeennahkan,
    teeskentelyn,
    joka niin kauan haavoitti sieluain,
    sairasta sielua –
    jumalat, enkelit kieltävää
    kadotettua sielua –
    Hoihoo! Hoihoo! Nyt tulee tuuli!
    Auki purjeet! Ne hulmuu, paisuu!
    Tuhoisan tyyneyden yli
    kiitää pursi
    ja riemuitsee vapahdettu sielu.

LAPSUUDEN KUU.

Li-Tai-Pe.

    Kun olin laps, kuu oli pyörä kultainen,
    kuin kuvastin se vieri reunaa pilvien.

    Siell' astui henget viirejänsä kantain,
    kaneelipuu nous sulotuoksun antain,
    ja keltajänö pani oivaa juomaa,
    kuun mies joi kapakassa jänön tuomaa.

    Mut kerran lohikäärme kuun ja miehen syö,
    ja tumman murheen lailla laskee ylle yö.

    Ja häijyt linnut tähdet eineeksensä jakaa.
    Jumalat surulliset pilvillänsä makaa
    ja tuutii heitä tuulensyömä haaksi.
    Ken linnut ilkeät löis kuoliaaksi? –

    Kun kuu niin yöstä toiseen piiloutui,
    ja viimein taivaalle vain ohut viiru ui,

    sen niinkuin tikarin ma työnsin vyöhön nyt,
    mua elämän ei pelko enää jättänyt.

SATUJA SI-SI-DUSISTA.

Kastehelmi.

    Si-Si-Dus,
    kaunein keiju kuun alla,
    löysi takkiaisen lehdeltä kastehelmen,
    suunnattoman suuren.

    Hän vieritti sitä
    ja katseli nauraen
    ylen soman persoonansa
    hullunkurista kuvaa.
    Vihdoin upotti hän päänsä siihen
    ja näki ihmeellisen maailman
    kasteen peittämillä silmillänsä.

Tanssiaiset.

    Kuu oli lainannut kultaisen kiekkonsa
    tanssilattiaksi Viisaan Kiven luo.
    Siellä olivat kaikki,
    kukaan ei jäänyt kutsumatta.
    Si-Si-Dus antoi jokaiselle
    kallisarvoisen puvun.

    Si-Si-Dusin hunajakakut olivat kaikki yhtä hyvät.
    Kuitenkin monet itkivät,
    monella oli pilkallinen hymy,
    onnellisia olivat vain lapset.
    Si-Si-Dus rummutti suruissansa
    kengällänsä kuun kiekkoa.

Mustat miehet.

    Pienet mustat miehet
    tulivat uhkaavina Si-Si-Dusin luo:
    – Sinä et kumarra miekkaa,
    sinun tanssiaisissasi käyvät kaikki,
    sinun valtakunnallasi ei ole rajaa.
    Me olemme päättäneet
    kaataa taikinakaukalon ylitsesi
    ja istua vahvasti sen päälle.

    Si-Si-Dus pyysi hämmästyneenä
    oravaa tulkitsemaan hänelle
    tämän muukalaisten puheen.

Sekasorto.

    Kukaan ei tiennyt,
    mistä tämä sekasorto tuli:
    ilkeät ampiaiset risteilivät joukoissa
    kauhea keihäs ojossa,
    sittiäiset pörräsivät
    ja poukahtelivat vasten puita,
    mutta sepät marssivat tuhatlukuisina
    ja paukuttelivat niskojansa.
    Kukat pyristelivät varsissansa,
    ne tahtoivat lentää kauas,
    mutta kaatuivat paikoillensa.

    Si-Si-Dus oli onneton
    kauniin maansa tähden
    ja hän pyysi taivaalta pienen pilven
    pyyhkiäksensä kyyneleitä ja verta.

Laulu.

    Si-Si-Dus katseli ihmistä
    ja sääli häntä.

    Työtä ja unta ja harmaita ajatuksia,
    sitä oli ihmisen elämä.
    Ja Si-Si-Dus meni ihmisen luo
    ja lauloi hänelle pienen laulun,
    laulun metsästä ja valosta ja vapaudesta.

    Ja ihminen kuunteli
    ja heikko valo tunkeutui
    hänen pimeään sydämeensä.
    Mutta illalla oli Si-Si-Dusin nälkä.
    Kun ihminen sen huomasi,
    meni hän kiireisesti askareihinsa.

Uni.

    Si-Si-Dusin uupumus oli ääretön.
    Kauneus oli kuollut,
    ilma oli vihan huurua täynnä.
    Si-Si-Dus meni meren rannalle
    ja viittoili väsyneellä kädellänsä.
    Unen laiva vei hänet kauas.
    Si-Si-Dus nukkui tuhat vuotta.
    Herätessänsä näki hän auringon
    huuhtovan kasvojansa aamuisessa metsässä.
    – Si-Si-Dus, sanoi aurinko, nyt laula!
    Maassa ei ole ainoatakaan rajaa,
    kaikkialla kulkee vapaa veljemme! –
    Si-Si-Dus nousi kukkivan puun oksalle,
    ja kaikki puut katsoivat häneen.
    Si-Si-Dus ponnahti taivaan sineen,
    sieltä soi hänen helmeilevä laulunsa
    yli kirkastuvan maan.