kal

Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja Alle vienojen vesien, Päälle mustien murien; Ne jäivät veen varaksi, Ahtolaisten aartehiksi; Siitäpä ei sinä ikänä, Kuuna kullan valkeana Wesi puuttune varoja Ween Ahto aartehia. KaL 43: 267-276.

Da sendäh kerran korvestah se nouzoo, kal'l'is mua, kui syväin meilgi palamah suav vel'l'ien kera rinnakkah — kui meid' ei rajat ruasta, jua, kui yks on kal'l'is mua!

Kun henkilölle puhutaan suoraan, sana on vokatiivissa, (kal) batono (), ja se edeltää joko etu - tai (yleisemmin) sukunimeä, mutta sitä voidaan käyttää tässä tapauksessa myös yksinään.