li­tus­kasubstantiivi

Mitähän kuljetti mielessänsä esimerkiksi Vierniemen Jooseppi, hieveräinen mies, joka istui Ison-Vileenin ja yhtä isoluisen Markomäen Jaakon välissä rutistuksissa ja hartiat koottuina kyykkyyn, ikäänkuin anoisi hän ympäriltään anteeksi sitäkin, että tarvitsi tilanalansa hänkin, vaikka muut olivatkin tukevia ja hän vain tämmöinen häviävän palanen ja hiirenherneen lituska pavunpalkojen rinnalla, ja joka riiputti päätä ja piti sitä kallellansa, ikäänkuin pään suoristaminen ja kaulan kenotteleminen olisi hänen kohdaltansa luvatonta toimitusta ja melkein kuin julkeutta?

Volter Kilpi, Kirkolle