y­li­me­no­kau­si

25 p. 1920, "ennenkuin Helsinki-retken jälkeen pääsee tasapainoon ja mukautuu tähän pieneen maalaisympäristöönsä, ja tuona 'ylimenokautena' ei pysty juuri muuhun kuin olla murjottamaan.

Kirjallisuuden alalla se vastaa, kuten jo tiedämme, myöhäisrenessanssia, ja on vähemmän sopiva, mutta on jäänyt silti käytäntöön renessanssin ja ranskalaisen klassillisuuden välisen ylimenokauden nimenä.

Onnettomuudet eivät myöskään olleet itsestään korjautuva ylimenokauden haitta, vaan niiden torjumiseksi oli tehtävä jatkuvaa ja pitkäjänteistä työtä.