Runoja

RUNOJA

Kirj.

Uuno Kailas

WSOY, Porvoo, 1932.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

I. (Kokoelmasta "Tuuli ja tähkä", 1922.)

    Tuuli ja tähkä
    Midas-sydän
    Tuska
    Käsi
    Eräs analyysi
    Finaali

 II. ("Purjehtijat", 1925.)

     Elämän ylistys
     Lapsifantasioita:
         Mäenlaskua
         Sanat
         Tyhmät ja viisaat
     Intialainen kuvitelma
     Kesäilta
     Adagip
     Laulu aallolle
     Runo runosta
     Olin nuori
     Atlantis
     Vanha maa
     Aphelium
     Verkossa
     Sana
     Syyllinen mies
     Me
     Lapsen silmä
     Maa ja taivas

III. ("Silmästä silmään", 1926.)

     Vaeltajan oodi
     Ilta
     Enkeli
     Olit poissa
     Ruusumajassa
     Trubaduuri
     Pieni syntinen laulu
     Veljelleni
     Kulkue
     Pienessä maassa
     Noli me tangere
     Onnellinen
     Peitetyt kasvot
     Valkoinen lintu
     Pieniä hautoja
     De profundis
     Eräs in memoriam
     Syntyminen
     Luominen
     Punajuova
     Karavaani
     Pitkäperjantai
     Pronssia
     Yksinäinen ratsastaja
     Totuus
     Ihmisen määrä

 IV. ("Paljain jaloin", 1928.)

     Kuva
     Katse
     Silmien vaihtajat
     Orja laulaa
     Houre
     Kalypson vanki
     Hollantilainen
     Partaalla
     Autio maa
     Marttyyrit
     Palava laulu
     Pallokentällä
     Poikani
     Lapsen kehto
     Minä
     Siunaus
     Pyramiidilaulu
     Kuninkaanpoika
     Paljain jaloin
     Kun olin kuollut –

  V. ("Uni ja kuolema", 1931.)

     Contemplation
     Ajuri
     Musta satu
     Talo
     Vieras mies
     Tuttavia
     Vainajat
     Sairaalan ikkuna
     Ympyrä
     Sielu
     Viulu
     Itämainen satu
     Sumurun prinssi
     Crescendo
     Polvistunut
     Sumu
     Synkkä metsä
     Suru
     Uni
     Syysaamu
     Lapin-laulu
     Mestari Amedé
     Ballaadi
     Kellojen legenda
     Hauta meren alla
     Ovella
     Kuoro
     Linnut
     Riemulaulu
     Laulu kotirannoista
     Rajalla
     Ceterum censeo
     Hajaannus
     Suomalainen rukous

ALKUSANAT.

_Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan,
mutta, sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset
teokseni – lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka
julkaiseminen oli kokonaan erehdys – painettaviksi omasta mielestäni
liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy,
miksi? vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan
puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien
puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme, vaan on
päinvastoin, kaikkein hennoimpiin arvoihin kuuluvana, erityisen
suojaton osallinen kilvoittelussa olemassaolosta. Jos lyyrikon täytyy
– niinkuin hänen totisesti liian usein täytyy – viljellä taidettaan,
vastoin sen luontoa, hyötykasvina, toimeentulokseen, niin se kärsii
siitä, jääden monesti kitukasvuiseksi. Lyriikka VOI ihmeellisesti
kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen tulisi, puhjetakseen
harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa
ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena. Siljo
oli aivan oikeassa, kun hän sanoi joutilaisuuden ja hyvien päivien
hautoneen Salomosta esiin suuren sananlaskujen runoilijan. Naulitkaamme
vielä kerran nähtäväksi muudan teesi, monet kerrat ennen lausuttu:
vaikk'ei vapaus, riippumattomuus, henkinen ja aineellinen, olisikaan
taiteen äiti, on se kuitenkin sen imettäjä.

Riippumattomuus – kas, siinä se Caprin linna, joka minulta on
puuttunut. Ja monelta muulta lyyrikolta myöskin.

En kirjoita tätä valittaakseni. Totean vain asianlaidan, mikä on joskus
ollut minulle likipitäen epätoivon aiheena ja mistä on johtunut, että
en voi nähdä enkä ajatella eräitä tuotteitani ilman lievää häpeän
väristystä. Miten paljon teennäistä ja hengetöntä, miten paljon
epävalmista – sekä idealtaan että muodoltaan sulattamatonta –
täyteainesta sisältyykään eri kokoelmiini. Puhumattakaan niistä monen
monista runoista, joiden lopullinen, hienovaraisin viimeistely on
jäänyt suorittamatta. Voidaan tietysti puhua itsekritiikin puutteesta
teosteni keskeneräisyyksien ja taiteellisen epätasaisuuden selityksenä,
mutta totuutena pysyy, että sellaisella näkökannalla on vain osittainen
oikeutuksensa. Olen useammin kuin kerran luonut pääosan jotakin
teostani hyvin lyhyessä ajassa, tavallisesti parin syksyisen kuukauden
kuluessa, – ja juuri silloin, jolloin itsekritiikin tietoinen työ
vasta olisi varsinaisesti voinut alkaa, on käsikirjoitus jo täytynyt
olosuhteiden pakosta luovuttaa julkaistavaksi.

Toistan vielä, että en kirjoita tätä valittaakseni. Ei ole liioin
tarkoituksenani pitää itselleni puolustuspuhetta tulevaisuuden varalta.
Ei, näiden seikkojen mainitseminen on vain mielestäni ollut tarpeen
taustaksi tälle valittujen runojeni laitokselle; se auttanee lukijaa
ymmärtämään, miten suuri on iloni ja kiitollisuuteni nyt, kun
kustantaja on, päättäessään tällaisen valikoiman julkaista,
antanut minulle kallisarvoisen tilaisuuden sellaisten runojeni
viimeistelemiseen ja uudestaanmuokkaamiseenkin, jotka mielestäni ovat
sitä kaivanneet. Olen onnellinen tietäessäni, ettei lukijan, joka
haluaa tutustua lyriikkaani, enää tästä lähin tarvitse seurata minua
kaikille kirjallisen menneisyyteni harharetkille. – Minun tuskin
tarvitsee kaiken edelläsanotun jälkeen erityisesti huomauttaa, että
runoni eivät, mikäli minusta riippuu, tule koskaan ilmestymään
"koottuina".

Kun kirjailija ei yleensä voi Rimbaud'n tapaan polttamalla hävittää
maan päältä sellaisia tuotantonsa osia, jotka ovat käyneet hänelle
vastenmielisiksi, tuottaa hänelle ainakin tyydytystä niiden polttaminen
– symbolisesti.

Minulle on sanottu, ettei minulla muka olisi oikeutta tehdä runoihini
muutoksia. Käsittämätön väite. Miksi ei runoniekkakin saisi "tarkistaa
sanojaan" niinkuin kaikki muut ihmiset? Ei hän ole erehtymätön,
Pitäisikö hänen kommellustensa jäädä ikuisiksi!

Valikoimani olisi tietenkin voittanut puhtaasti taiteellisessa
suhteessa, jos olisin julkaissut sen suppeampana, vain keskeisimmät
runoni käsittävänä. Myönnän kernaasti, että moni runo, joka nyt on
päässyt mukaan, olisi ankarimman kriitillisyyden istuessa tuomarina
joutunut "poltettavien rovioon". Mutta aivan pieni valikoima olisi taas
saattanut esitellä lyriikkaani lukijalle vain niukoin vivahduksin – ja
kyllin rikaspiirteisen kokonaiskäsityksen antaminen lienee sentään
tällaisen kokoomateoksen päämääriä. Mikäli valikoimani, samalla kuin
sisältää tuotantoni taiteellisen ydinaineksen, on myöskin muodostunut
tekijänsä sielun ja persoonallisuuden kuvastimeksi, sikäli on kysymys
sen laajuudesta oikein ratkaistu.

Lausun ilmi vilpittömän kiitollisuuteni niille ystävilleni, jotka
toivomuksiaan esittämällä ovat – varmaan teoksen eduksi –
vaikuttaneet runojen valikointiin, samaten kuin kustantajan
asiantuntijalle hänen suuriarvoisesta avustaan.

Tuusulan Onnelassa 24.IX.1932.

Uuno Kailas_.

    I



    TUULI JA TÄHKÄ

    Imit mullasta voimaa,
    vain pienin hiukoin.
    Sait hellettä paljon
    ja vettä niukoin.

    Karu kasvupaikkas
    kiven syrjässä mätäs.
    Koet sentään täyttää
    sun tehtävätäs.

    Elojuhlaa varten,
    pian lähestyvää,
    mehus tuhlaten kaiken
    luot, kypsytät jyvää.

    – – –

    Kiviturpeen tähkä,
    minä vapisen vuokses,
    kun koillistuuli
    käy korskana luokses.

    Se on polkenut lakoon
    ikimetsien hongat,
    sen taipuvat tahtoon
    ukonpilvien longat.

    Miten monta se mursi
    sun ystävääsi!
    Alas mahtajan eessä
    jo taivuta pääsi.

    – – –

    Mut korvani silloin
    tämän kuiskeen kuuli:
    Lyö, sorra ja surmaa,
    tee työtäsi, tuuli!

    Minut, heikon ja hauraan,
    olet murtava kyllä.
    Vaan voittava tahto
    on tahtosi yllä:

    pyhä luomisen tahto,
    iankaikkisin, ylväin.
    Minut löit, minä kuolen
    – elon siemenen kylväin.

    Suven suuremman tullen
    sato kallis kerran
    on karttuva laariin
    Elonkorjuun Herran.



    MIDAS-SYDÄN

    Oon nälänkuoloon vihkinyt
    sun monin kyynelein.
    Sait, pyysit liioin. Siksi nyt
    oot köyhä, sydämein.

    Jo ajast' aikaan toivoton
    on Midas-kohtalos
    sun suurin onnes ollut on
    sun suurin turmios.

    Mit' auttaa, vaikka kyyneleen
    voit kullaks kirkastaa.
    Sun kaipaukses poltteeseen
    et lievitystä saa!



    TUSKA

    Minä valvon illasta aamuun.
    Hetket kulkivat verkkaan ohitseni –
    pitkä, mustakauhtanainen saatto.

    Pimeys oli äänetön ja peloittava.
    – Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti!

    Minä valvoin illasta aamuun.
    Henkeni, viluinen lapsi, vapisi:
    – Kuristatko vielä kuolleitakin, Tuska?



    KÄSI

    Miten pelkään tuota kättä!
    On se tehnyt työtä monta
    kunnotonta, tunnotonta.
    Hyvät jätti tekemättä.

    Petti, kun sen kestää piti.
    Mit' ei myödä saisi, möi se.
    Ilman lyönnin syytä löi se.
    Kylvöstänsä kyitä iti.

    Pelkään kättä pöydälläni.
    Kunpa kuivettuis se heti!
    Voi, se mustan ristin veti
    yli koko elämäni.



    ERÄS ANALYYSI

    Hyvät kuulijat, nähkää pullo tää!
    Se on seitsemäs ihme, tietäkää:
    se löydetty aarrearkust' on
    pyhän kemistikuningas Salomon.

    Hyvät kuulijat, tarkoin katsokaa
    tätä nestettä pullossa kimaltavaa.
    Joka hetki se vaihtaa väriään.
    Tämä neste on elämä nimeltään.

    Se on ollut tieteelle arvoitus,
    on tuntematon sen kokoomus.
    Minä myös sitä aikani tutkia koin,
    sadat yöt sitä turhaan analysoin.

    Kuten näitte sen muuttuvan väriltään –
    nyt on vaihtunut mustaan synkimpään
    sen äskeinen liekin-kirkkaus –,
    niin muuntuu myös sen kokoomus.

    Kuka voi sen tutkia – kaaoksen!
    Se on aaltoilu vihan ja rakkauden,
    se on itku ja nauru ja lepo ja työ,
    se on taivas meille ja hornan yö.

    Mut toinen Salomon pullo tää,
    hyvät kuulijat, kuoleman sisältää.
    Teen kokeen. Synteesi on se uus:
    elon, kuoleman summa, ikuisuus.

    Kas näin: minä nesteet sekoitin.
    – Mitä katsotte silmin kauhistuvin?
    Ahaa – seos tyhjiin häviää!
    Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää – – –



    FINAALI

    Elämän keskellä kerran
    kaunista untani nähden.
    Nääntävin riemu ja tuska on ollut
    kauniin tähden.

    Ylpeä laulajan arpa:
    siunaten laulua, lastaan
    astua otsin korkein
    unhoitustansa vastaan.





    II



    ELÄMÄN YLISTYS

    Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
    Suo minun palvoa niitä silmilläni.
    Katso, olen rakastava niitä,
    vaikka ne olisivat rumat.

    Ruoki minua henkesi tulella, Elämä.
    Astu suuni kautta ja sieraimistani sisään.
    Sillä se ihminen, jota ei väkevä tulvasi
    tempaa mukaansa matkalle
    ikuiseen mereen,
    hän on vain seisovaa vettä
    ja mätänee.

    Opeta minua, Elämä,
    että minä osaisin avata sydämeni sinulle,
    kun sinä palavassa pensaassa puhut.
    Sillä sinun äänesi on sydänten kuolema ja elämä.
    Ei ole sääli sitä sydäntä,
    jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin
    tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle:
    sillä sen sydämen mitta on täysi.
    Voi sitä sydäntä,
    tuhannesti: voi sitä sydäntä,
    joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
    Jumalan matojen ihana ruoka.



    LAPSIFANTASIOJA


    Mäenlaskua

    Taivaankansi on iso kelkkamäki.
    Ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.
    Ja lumi ryöppyää
    ja putoaa alas maan päälle
    kirkkaina säteinä.
    Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärän metsän taakse.
    Aurinko menee kotiin,
    kun se on kyllästynyt leikkiin.
    Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki,
    koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.


    Sanat

    On olemassa hyvin paljon sanoja.
    Sanat elävät
    ja minä voin ne nähdä.
    Toiset ovat rumia ja toiset kauniita.

    Äiti on hyvin kiltti sana – paras sana.
    Se maistuu paljon suukkoselle.
    Isäkin on hyvä sana,
    mutta siihen kertyy joskus ukkosta
    ja silloin on paras
    livahtaa oven taakse piiloon.
    Kesä on hyvin lämmin sana
    ja sen löytää joka aamu
    ruohikolta ja santakasasta.
    Maailma on hyvin suuri sana,
    joka ei mahdu aivoihin.
    Vitsa on hyvin kirvelevä ja vihattava sana.

    Ihmisillä on vielä tyhjiä sanoja.
    Käsittämättömiä sanoja.
    Niinkuin synti ja kuolema,
    jotka eivät merkitse mitään.
    Mutta niitä pitää kuitenkin pelätä.



    Tyhmät ja viisaat

    Minä nauran auringolle.
    Sekin nauraa.

    On tyhmää nauraa auringolle.
    Isä ja äiti ja eno ja täti
    eivät koskaan naura sille.
    Sillä he ovat isoja ihmisiä.
    Ja isot ihmiset ovat viisaita.
    Ja viisaat eivät näe mitään.
    Viisaat eivät ymmärrä mitään.
    Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

    Mutta minä olen tyhmä
    ja nauran auringolle.
    Minä melkein luulen, aurinko,
    että sinäkin olet tyhmä.
    Me nauramme viisaita, aurinko.



    INTIALAINEN KUVITELMA

    Narayana,
    kaunis ruskea jumala,
    lepäsi eräänä aamuna
    vienosti läikehtiväisessä meressä
    lumpeenlehdellä,
    lähellä taivaan seinää.

    Ja Narayana katseli meren yli
    uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin.
    Hän näki silloin loitolla korallisaarella
    Meren tyttären leikkivän hiuksillaan.

    Narayana kutsui.
    Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä.
    Ja nuori ruskea jumala
    rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä
    palavalla rakkaudella.
    Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn.
    Ja aallot heittivät helmiä taivaan kattoon.

    Vihdoin jumalat nääntyivät rakkaudesta.
    Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin,
    uupuen uneen.
    Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin.
    Sitten hän ojensi toisen säärensä veteen.
    Ja lukemattomat pienet kultakalat
    hypähtelivät Narayanan nilkan yli.
    Ja ihmiset nimittivät niitä
    sateenkaareksi.

    Sitten Narayana kääntyi
    ja katseli syviin vesiin.
    Nyt hän huomasi
    kaikki ne merimiesten sielut,
    jotka hän äsken uhrasi rakkaudelleen.
    Kaunis lempeä jumala
    murehti niitä,
    kokosi ne merestä,
    pani ne uuteen kuoreen
    ja lähetti ne jälleen elämän kilvoitukseen.

    Aurinko vaipui mereen.
    Ja tähdet alkoivat kiilua taivaan katossa.
    Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen
    ja pudotteli niitä sormiensa lomitse mereen,
    jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät.
    Ja nuori väsynyt jumala
    katseli uneksuen tähtien vajoamista,
    kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää.



    KESÄILTA

    Kas, armas lapsi, raukea
    on pilvilinnun siipi.
    Tuoll' Ilta kissan-askelin
    jo pensahikkoon hiipi.

    Kuin kujemielin piilostaan
    se pilkistelee meihin.
    Se tai'at taitaa. Mutta myös
    mä kuulun taikureihin.

    Puun oksilta, kas, varastaa
    voin kourallisen tuulta
    ja iltaruskon poskeltas
    ja perhosia suulta.

    Vaan kuinka lienee käynyt niin,
    ett' Ilta voiton veikin:
    sen taika petti taikurin,
    se – todeks muutti leikin.



    ADAGIO

    Hetki rajaton
    kuin meren sydän salainen ja syvä.
    Sen pohjall' onni on
    kuin mullan alla paisuvainen jyvä.

    Sun katson silmihis
    mä, havahtuviin salaisuuksiin noihin,
    kuin portit aukenis
    niiss' ensi taivaan esikartanoihin.

    Näin, silmin nääntyvin,
    kuin juonut oisin auringon ja sinen,
    näin, täysin sydämin
    en ennen nähnyt, ollut onnellinen.



    LAULU AALLOLLE

    Uni oot, meren sielusta noussut.
    Sua, aaltoa, tuuli vie.
    Meren äärellä paateen ehkä
    kivirintaan päättyy tie.

    Olet uupuva kuin sua ennen
    meren laps moni uupunut on.
    Mut haudalles taas meri nostaa
    vesivarsojen karkelon.

    Meren leikissä leikit myötä
    meren kehtoon raueten
    kuin kupliva hetki, mi raukee
    ajan helmaan ikuisen,

    kuin mieleen syntyvä laulu,
    sisar sun, meren tyttären:
    sekin uupuu kesken – on pitkä
    tie rintaan ihmisten.

    Sen tahto on yhtyä sentään
    meren lapsien karkeloon
    ja läikkyä, kuplia, lyödä
    kivirintaan kallioon.

    Ajan loppuun leikkisi, laine,
    on ylpeän-turha näin,
    vaan riemuiten, juopuneena,
    sen leikit sä, kimmeltäin.



    RUNO RUNOSTA

    Totuuden lähteellä
    sä syvin lapsensilmin uneksut
    ja leikit tähdillä ja auringolla.

    Maan vanhat kasvot nuoriks suutelet.
    Ja tuuli vie
    sun hengitykses tuoksun merten yli.

    Ja kätes ovat rikkaat hyvyydestä,
    sä niillä ikävöivän lääkitset
    ja valon kylvät, loppumattoman,
    yön peltoon itämään.

    Ja tomust' alkaa avaruus
    sun jalkojesi luota,
    miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.



    OLIN NUORI

    Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
    sinipunervin silmänaluksin
    minä arkana kouluun kuljin.

    Oli rehtori vanha ja viisas mies.
    Monet kerrat pelkäsin, että hän ties,
    mikä syy minun mieltäni painoi.

    Ja kotona täti, hän katsoi niin
    minun silmäini lastenkamariin,
    että pakenin pois ja itkin.

    Minä toisilla nuoret kasvot näin
    ja vihasin omaa itseäin
    ja kipeää elämääni.

    – Ah, silloin tietänyt vielä en,
    että tuskan saappailla samoten
    ei kuljeta tietä turhaan.

    Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan
    hän sitten oppinut nuoruuttaan
    ja omia arpiansa.



    ATLANTIS

    Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta,
    ja auringossa kylpi se keskellä merta.

    Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti
    maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin
    – mut sielua vailla ja peikotar siksi.

    Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin
    unet soutivat vehmaita rantoja kohti:
    ihanaisinten huulien kostuttamiksi
    Ilon Maasta ne noutivat ruusujen mettä.

    Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi,
    jano prinsessan julmilla huulilla valvoi:
    – Ei sammu se tuskan kyynelettä!

    Hän kyyneltä pyys – mereks ei sitä tiennyt.
    Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti,
    kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti –
    merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.



    PURJEHTIJAT

    On syvyys allamme kuin lohikäärmeen suu,
    kuin syli Atlantin – me vajoamme.
    Niin kiiluu alta pilvipäärmeen kuu
    kuin silmä paholaisen – voittajamme.

    Ja voimamme kuin masto katkeaa.
    Jo kirves kauan vartoi juurellamme.
    Lyö salama. Ja taivas ratkeaa.
    Me tyhjin silmin sitä tuijotamme.

    Kas, elonlaivan purjehtijat hullut on;
    lie helle syönyt pään ja tunnon heistä.
    Ja liha juopuneeksi tullut on.
    Ihanne putoaa kuin suomus meistä.

    Ja pelastummepa tai hukumme,
    me emme koskaan näe kotirantaa.
    Ei meitä Kuolonmaassa tunne sukumme,
    kun aavelaiva meidät sinne kantaa.



    VANHA MAA

    Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi:
    myöhä rintalapses käynyt vanhemmaks on sua itseäsi!

    Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen,
    uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valon-ihanuuteen.
    Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä,
    syksyn-kuumeinen, jo kaikelt' ytimeltään madonsyömä.

    Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin
    on se syvään langennut, Kuun peikonhyväilyistä juopuin;
    raiskattu on, vereen, tuskaan tahrattu on tyttäresi –
    kiedo, Äiti jumalallinen, jo pilvi sureville kasvoillesi!

    Lahjaas kalleintakin – kulmillansa laulun kimmellystä –
    hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.

    Älä katso, Äiti avaruutta syleilevä, tytärtäsi:
    häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!



    APHELIUM

    Minun vuosmyriaadeja sitten
    avaruuksiin yöpyvän nähtiin.
    Ah, arvaamattoman pitkä
    tie täältä on muihin tähtiin.

    Isä aurinko, armaat turhaan
    valonuolesi jälkeeni ammuit.
    Yö loitos vei minut teilleen,
    kunis taakseni melkein sammuit.

    Nyt ei edes kaikuna kuulu
    elon rannoilt' aaltojen pauhu.
    Tääll' Yön jääkasvoilta huokuu
    iankaikkinen tyhjyys, kauhu.

    Olen kylmä. Vertani hyytää
    tämä äänetön kuoleman aatto.
    Ylt'ympäri jäässä on lapses –
    mua lämmitä, lämmitä, taatto!



    VERKOSSA

    Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
    ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
    Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
    Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!

    Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon.
    Mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla!
    Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
    – Vaan verkot on vitkaan-tappavat kohtalolla.



    SANA

    Alussa oli Sana.
    Ja muuta ollut ei.
    Ja Ylimmäisest' oli synty sen.

    Ja alkuyöhön kauas
    sen Kaikkivalta vei:
    niin luotiin maa ja meri, ihminen.

    Ja luomistyönsä jälkeen
    se palas Isän luo.
    Hän aina kantoi sitä huulillaan.

    Vaan kerran keskiyöllä
    Kyy, valheen henki tuo,
    sen varasti ja vei sen maailmaan.

    Ja hedelmätön oli
    se, kaiken luoja, nyt,
    kun huulilleen sen nosti ihminen:

    vain lasten savikukko,
    vain sävel särkynyt,
    vain pivo ääntä alla taivasten.



    SYYLLINEN MIES

    Hänet ammutaan. Hän on syyllinen mies.

    Hän katsoo ääneti meihin ja meistä pois.
    Hän antaa silmänsä minulle ja käskee: katso!
    Ja silloin näen, kuka myöskin on syyllinen mies.

    Syyn rautarengas on ranteessa kaikkien meidän.
    Me kaikki, jotka silmäni nähdä voi,
    Syyn velkaorjat olemme, kahlitut häneen.
    Ja tuntomme sotajoukko saartaa meitä.

    Mutta yksi meistä on murtanut kuolemanrenkaan.
    Näen, kuinka hän riisuu likaiset vaatteet yltään.
    Syyn siipien varjosta hän astuu valoon.

    Näen uudet kasvot nuo: hän on ryöväri ristinpuussa,
    hän on veljeni, syyllinen mies, joka ammutaan.



    Me

    Me, tomun tomu, saimme elämän.
    Suin, sieraimin ja silmin juomme sitä
    kuin mehiläinen yrtin mettä juo,
    vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

    Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
    tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
    me suutelimme suulle polttavalle,
    hänt', Ainoata, jota rakastamme.

    Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän
    kuin pisarainen hänen suonissaan,
    myös oma valtimomme tulvii elämää,
    olemme rikkaat lailla Jumalan.

    Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii.
    Ja ihmisveljiemme tomusydämiin
    me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät
    kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan
    hän tunsi hengityksen jumalallisen.



    LAPSEN SILMÄ

    Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun:
    mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin
    ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.

    Voi että likainen ja rietas kuva maailman
    sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!

    Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin,
    pois kaiken kauniin pakenevan itsekäs.
    Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.
    Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn;
    näät elon spitaaliset kasvot edessäs.
    Ja myöskin oma jalkas saastan suohon tarttuu
    ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin,
    jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat.

    – Mut ehkä myöskin silmäs erämaahan kerran
    kautt' ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta
    taas taittuu aurinkoisin kauneus
    kuin näky elämästä, joka kierrossaan
    yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan,
    sisimpään, alkutilaan, jok' on kauneus.

    Ja näet: kaikki harha, rumuus – myös sun rumuutes –
    ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän
    kuin unohtuva kivenheitto mereen,
    jok' ihanaksi rauhassaan on täydentyvä.



    MAA JA TAIVAS

    On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
    Kuin nektari kallis on se jo helmeillyt.
    Oli multa ja korkeudet, oli rakkaus silmäni viini.
    Näet, juopunut henkeni, maan sekä taivaan nyt.

    Ja ei ole taivas ylläsi, ei maa allas:
    sinä ihmisen silmissä kohtaat ne molemmat,
    Jos oikein katsot, juopunut henkeni, näet:
    myös istuvat pöytäsi ääressä jumalat.





    III



    VAELTAJAN OODI

    Kahtahalla on kotipaikka sulla:
    toinen kehto on sekä hauta toinen.
    Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
        toisesta toiseen.

    Mutta sentään on jano sulla lentoon
    Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
    pilviteille, miss' oman siipes isku
        tietäsi aukoo.

    Sillä tiedät: on omas matka yksin,
    kaikki muu on äitisi kämmenellä.
    Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
        ohjata loitos.

    Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
    maiden ääret, myös arot valtamerien,
    taivaan tähti-tunturit – kaiken mielit
        luonasi nähdä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää
        kohtalos juoksun.

    Kuullen maanituksia Paanin huilun
    pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
    valkokaulaa kietonet lähteen luona
        nauravan neidon.

    Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin,
    maljat juoden, juopuen. Huomenissa
    lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
        taistelun vaisto.

    Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein
    tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut,
    päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
        tappion rauhan.

    Katsot ympärillesi: aavikoita.
    Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
    Itses silloin näät sinä ensi kerran
        silmästä silmään:

    aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
    askelista on veriläikät jääneet;
    kaiken yllä on syvä iltarusko:
        Kuoleman silmä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    kohta saavut äitisi kämmenelle!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
        outoa maata.



    ILTA

    Nään purren purjeitansa riisuvan.
    Taa ratavallin käärmekiemuran
    jo päättyi pakomatka auringon.
    Sen kintereillä ahnas pilvi on.

    Se linnun lailla lentää yli maan
    ojossa kaula, kita ammollaan
    kuin auringon, yön tulikärpäsen,
    se mielis pyydystää ja niellä sen.

    Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
    Rutaisen veden kyräilevän nyt
    kuin oudon, ripsettömän silmän nään
    maan iltaan autioon ja hämärään.

    Ja tuuli viimeisillään lepattaa
    ja pian siiviltänsä putoaa
    kuin ajatus, mi säikkyy lentoaan
    ylitse äärettömän, oudon maan.



    ENKELI

    Tuli kaunein kaikista enkeleistä
    minun lohduttajakseni päälle maan.
    Nyt vast' olen ihminen: mulle
    hänen kauttaan kaikki annetaan.

    Hänen luokseen lentävät laulut
    kuin pienet linnut riemuiten.
    Hänen ruumiinsa on kuin sielu
    ja sielunsa taivaan kaltainen.

    Kuin unista suloisista
    hän on astunut aineen maailmaan.
    Hänen hentoa olkaansa vasten
    pään painan nyyhkivän, autuaan.



    OLIT POISSA –

    Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt.
    Olin kauan kaikkea paitsi.
    Kävin niinkuin paimen säikkynyt,
    joka varjojen katraita kaitsi.

    Vaan palasit povelleni taas
    tarun lumotun neidon lailla.
    Ja taas olen orjasi, kuninkaas
    ja autuas määrää vailla.



    RUUSUMAJASSA

    Pilven lumihuiput korkealla.
    Niinkuin silmäterä luomen alla
    piilee aurinko. Ja tumma maa
    vavahdellen
    ukkost' odottaa.

    Tulee tuuli maata haravoiden,
    on kuin yli viljavainioiden
    matalalta savu vaeltais –
    ruusumajaan
    verisade sais.

    – Pelkään, sanot, silmin ainoastaan.
    – Älä pelkää, armas, silmin vastaan.
    On jo aika kypsäin suudelmain.
    Pian olet
    – kuollut lehti vain.



    TRUBADUURI

    Koko yön olen valvonut vuoteellain,
    ja tullut on aamun hetki.
    Kävi luoksesi, kallis, huimimpain
    ajatusteni toivioretki.

    Ne kulkivat niinkuin ruhtinaat,
    aron prinssit juoksijoillaan
    sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat,
    punakauhtanat hartioillaan.

    Sinut, armaan, löysivät vuoteeltas
    ne yössä himmenevässä.
    – Miten kimmelsi mustat suortuvas,
    mikä tuoksu hipiässä! –

    Ja ne, vuoteesi viereen polvistuin,
    sanat mielettömimmät sanoi,
    punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin:
    janon-sairain silmin ne anoi.

    Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin,
    rakas, hentoja polviasi,
    suin etsivät kyltymättömin
    sinun suutasi, rintojasi.

    Povin autuaallisin uuvuttain
    sinä kutsuit ne riemuun varmaan. –
    Koko yön olen valvonut vuoteellain
    – koko yön olin vierellä armaan.



    PIENI SYNTINEN LAULU

    Pien ihanaiseni, vuoteellain
    olet ollut alaston.
    Minä syntimme muistoa laulussain
    en kiellä; se kaunis on.

    Ja kun silmäni suljen, päivin öin
    näen vartes vieläkin,
    ihos kuultoa, poveas ikävöin
    ja syntiä, suloisin.

    Ja aina, kun olet lähelläin
    ja suutas suutelen,
    minä tunnen kanssasi kylpeväin
    pyhiss' aalloissa Gangeksen.

    Sinä puhdistat, sinä nostat vain,
    siks syntimme kaunis on.
    Tytär jumalan, minun vuoteellain
    olet ollut alaston.



    VELJELLENI

    Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs,
    mut enää kätellessäni en sitä tunne:
    pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs
    arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.

    Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
    ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
    Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
    me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.

    Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
    vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
    Kymen valtavan lailla nyt työmme vetää miestä.
    – Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:

    kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä
    me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä,
    teon rintamalla, velvoituksemme tiellä,
    etulinjoilla – surmaten toinen toisen yössä?



    KULKUE

    He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
    he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan.
    Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien.
    Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.

    Niin, kumarassa he käyvät – niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.
    Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
    Ne riippuvat kädet, ne antoivat voimansa pois.

    Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
    Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
    savun, työpajan sauhun viipyvän niissä vielä
    kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.

    Niin tulevat vastaani iltaruskon aikaan
    he riippuvin käsin – ja menevät jonnekin, pois.
    Ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.

    Miks silloin muistankaan kuvan, lasna jo nähdyn:
    tuhat orjaa louhoskiveä kiskovaa.
    Miks syvään tunnen vain tämän: Väärin, väärin.
    Miks huutaa mielisin: Anteeksi antakaa!



    PIENESSÄ MAASSA

    Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa.
    Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
    Joka naapuriportista hyökkää arvaamatta
    salakauna ja kateus – koira, väijyvä luita.

    Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
    "Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
    He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
    kas, hengitä tämä – ja lakkaa hengittämästä!



    NOLI ME TANGERE

    On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi
    syvän lammen silmäkalvolla samealla.
    Viha, viiltävin hampain niinkuin petokala,
    on väijyksissä mieleni pinnan alla.

    Te tulkaa, ystävät. Huoleti pursissanne
    te ohjatkaa yli mieleni, tuntoni aavain.
    Hän, kellä on ruorimiehenä vilpittömyys,
    sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.

    Vaan mies, mi venheessään pahan tahdon verkot,
    petosmielin, ahneena saapuu kalastamaan,
    hän varokoon: hän on tunteva totisesti
    hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!



    ONNELLINEN

    Oli kadulla ajettu lapsen yli.
    Hänen ruumiinsa virui vielä maassa
    avosilmin kuollein ja huulilla verta –
    soma poikanen mekossa ruudukkaassa.

    Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
    tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
    Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
    oli pieni sauva ja leikkivanne.

    Eräs nainen parkaisi, pyörtyi – äiti.
    Me kaikki katsoimme hiljaisina.
    Ne veivät jo ruumiin. Ja katukiviin
    jäi verta; ne kiilsivät niljaisina.

    Menin, melkein nyyhkytin: Onnellinen!
    Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
    sukupolvien Via Appialta.
    – Oman mustan varjoni näin mä tiellä.



    PEITETYT KASVOT

    Minä usein unessa miehen nään,
    joka kasvonsa peittää –
    hän ääneti seisoo, ja käsillään
    hän kasvonsa peittää.

    Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän,
    miks kasvonsa peittää?
    Näyn jonkin nähneekö hirveän,
    siks kasvonsa peittää –

    vai säikkyykö omaa sieluaan
    ja kasvonsa peittää –?
    Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
    mut kasvonsa peittää.

    – Hän on varjoni, yöllinen, valju mies,
    joka kasvonsa peittää.
    Ketä painaa syyllisen tunnon ies,
    todet kasvonsa peittää.



    VALKOINEN LINTU

    Se valkolintu povessain
    asusti kauan, pesässään.
    Ei sitä nähnyt yksikään,
    sen tunsin minä vain.

    Lens Unten Maahan kaukaiseen
    se siivin kuulumattomin,
    niin häikäisevän valkoisin –
    ja palas pesälleen.

    Toi hunajaa se nokassaan,
    kun janosin ja nälkää näin,
    se ruokki minun sydäntäin
    kuin emo poikastaan.

    Ja uuvuttaissa tuskan muun
    se kantoi lehvää öljypuun.
    Se lensi eikä levännyt. –
    Vaan missä on se nyt?

    – Paennut. Kerran retkeltäin
    se palas luokse sydämen
    ja – liudat haaskalintujen
    se näki pesällään.

    Ja valittaen hiljaa niin
    se lensi taivaan auteriin,
    se lensi eikä levännyt –
    ja poissa on se nyt.



    PIENIÄ HAUTOJA

    Sult' usein hiven elämääsi, itseäsi
    kuin varkain, tietämättäs aivan, katoaa.
    Niin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi.
    Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa.

    Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä
    ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon
    teet monta pientä hautaa. Näännyt ikävästä.
    Ja astut vihdoin unohduksen kuutamoon.



    DE PROFUNDIS

    Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin,
    ja vuoret odottavat huipuin sinisin –
    Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin
    taas suistuin rotkoihin.

    Siis vietän elävältä peijaiseni,
    ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
    Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
    on mehu kuivunut!

    – Vaan sitten, aurinko, kun ylle pääni,
    tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun,
    niin huutaa lahonneiden luiden ääni:
    Täss' olen – poikas sun!



    ERÄS IN MEMORIAM

    Kuin pimeä kaivo sammakkoineen
    tahi armoton napapiirin yö,
    joka aivoja painaa ja sielua syö,
    elo ympäröi sinut kohtaloineen.

    Öin korppeina, päivällä mustin ratsain
    vihamieliset voimat sieluas
    kovin piiritti. Eikä hän, palvomas,
    avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain.

    Maass' ei ilon kyllyyttä juonut suus,
    et tyhjissä taivaissa autuutta peri.
    Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri.
    Lumenvalkoiset koht' ovat hiekalla luus.

    Näky viimeinen tämä silmiis piirtyi:
    näit laulujen ruumiit paareillaan
    ylen hentoina, valkeissa liinoissaan.
    – Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi.



    SYNTYMINEN

    Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää,
    miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy.
    – Niin hymyy sädehtivä syyskesä, siunaten tähkää,
    johon myöskin syntymisen ihme lymyy. –

    Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta,
    sen ihon punerrusta katsoo ja janoomalla
    sen janoo hengitystä, mi aivan vasta
    on sykkinyt hänen sydämensä alla.

    Hän katsoo, kunis kuolee – ja kuolemasta
    hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy.
    – Se on runoilijan hymy; syvän, puhtaan riemun lasta
    se siunaa, vaikka sielussa tuska lymyy. –

    Hän on kuollut, äiti, – voisiko äiti kuolla?
    On kuin hän taivasvalossa hymyilisi
    sitä hetkeä odottain, jona tuskan tuolla puolla
    sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.



    LUOMINEN

    (Jean Sibeliuksen 60-vuotispäiväksi.)

    Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä
    yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään.
    Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää
    hänen henkäyksestänsä elämään.

    Me lapset vihreän maan, yhä päämme päältä
    me kuulemme suurten siipien huminan.
    Käy sankari tietään, voittolaulua laulain:
    Elo jalkansa astuu niskalle Kuoleman.

    Yhä painiskelee Olemattoman kanssa
    käsivarsi luova, uusia aavistain
    ja hahmoitellen kauniita maailmoita.
    Yhä riemu karttuu pöydässä jumalain.

    Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä
    yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään.
    Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata,
    ja hän kylvää aurinkoja käsistään.



    PUNAJUOVA

    (Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua.)

    Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli,
    erämies jotk' ampui – Kohtalo – kauan sitten;
    peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli.
    Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten –

    vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
    kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
    laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui
    vana hengenmahdin, mi aavimmat aavat sousi.

    Punajuova, kauneus, jäi: yhä tuulin helää –
    kuin Luojan polvilla kaikuis – kannel pyhä;
    sen soitossa korven koko henki elää,
    mätäs, metsä ja pilvet laulavat siinä yhä.

    Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku,
    sitä vaalii kansa taatoista lastenlapsiin.
    Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku,
    siks jäätyvät kyynelet kuusten naavahapsiin.

    – Ei, ei! Punajuova jäi ylös otsalle taivaan:
    kas, sinne on pirskahdellut kontion verta!
    Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan,
    kotipolkua vain hän on mennyt päin sinimerta.



    KARAVAANI

    Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
    karavaani-heimoa retkellä elämän.
    Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
    vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

    Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
    monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
    me nauramme, juomme ja suutelemme – taikka
    sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

    Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
    karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
    Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
    ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

    Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
    kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
    Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
    nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

    Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta,
    rikastuttaen, kaunistaen elämää,
    tomustamme se erkanee ja ikuisesti
    karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

    Näin uusia polvia entiset saattelevat –
    tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
    näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
    ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

    (Erästä juhlaa varten.)



    PITKÄPERJANTAI

    Karitsa uhrataan
    meiss' – olen lunastaja – omaa syytä vailla.
    Ja yli kaiken maan
    veremme sataa aamukasteen lailla.

    Me oman sydämen
    revimme irti, ristille sen kohotamme
    kuin käärmeen vaskisen,
    he että eläisivät – kuoltuamme.



    PRONSSIA

    Olin ihminen ennen,
    verta ja luuta ja lihaa.
    Sydämelläni ruokin
    rakkautta ja vihaa.

    Elon silmillä nähdä
    saatoin, ja korvilla kuulla,
    käsin tarttua käteen,
    nauraa ja itkeä suulla –

    kunis Kohtalo kerran
    sauvalla koski – ja siksi
    ovat kasvoni tulleet
    iäti-paatisiksi.

    Kova, ankara pronssi
    sieluni muotoa peittää.
    Nyt en yltäni koskaan
    voi sitä kaapua heittää.

    Kuva en ole kuollut:
    uumenissani sykkää
    sydän liekehtiväinen –
    mutta sen tuska on mykkää.

    Erämaass' olen sfinksi,
    luonani leijonat huhuu.
    Olen äänetön – mutta
    kauttani Kohtalo puhuu.



    YKSINÄINEN RATSASTAJA

    Sä yksinäisten polkua ratsastat
    pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan.
    Sun erillesi, irti täytyy
        yhteisen hulluuden valtateistä.

    Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin,
    sä lihaa heidän et ole lihastaan,
    et luuta ole heidän luustaan,
        sukua toista on sielu sulla:

    yön yksinäisten pilvien sukua
    ja petolintuin, vauhkojen ratsujen
    ei siinä sukupuussa kukaan
        veljeä tunne, ei kantajaansa.

    Ei sulla ole maata, ei taivasta,
    vain yksinäisten tie, jota nelistää
    suin verisin ja huuruavin
        ratsusi, kuolema kavioissaan.

    Et rakkautta tunne, sen tallasit.
    On suudelmia sullakin, tietäkööt:
    kas, yksinäinen ratsastaja
        suutelee hurmeisen miekan terää.

    Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
    mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan;
    he ojentavat käsiänsä
        huutaen taivasten Aaveen nimen.

    Sä tietämisen puust' otit hedelmän,
    jota kateellinen enkeli vartioi:
    nyt olet vapaa etkä kuole,
        jalkasi polkivat käärmeen päätä.

    Ja yli ajan, kuoleman hartiain
    jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
    ja panssarisi kultaa nuolee
        auringon silmien kuuma lieska.



    TOTUUS

    Sinust' eivät tiedä ne ihmiset, jotka
    joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.

    Sinä levität siipesi ristinpuulla
    ja kaartelet taivaita, kotka.



    IHMISEN MÄÄRÄ

    Ei ole ihmisen hyvä,
    jos hän on heikko,
    tuntea, nähdä ja elää
    kaikkea: kuilu on syvä,
    siellä on vaaniva peikko.

    Inhimillisen luota
    on moni mennyt
    – inhimillisen tähden.
    Hukkunut, harhaten suota
    viekkaita virvoja nähden.

    Toinen on – veljeni, tiedä
    ihmisen määrä:
    kaikessa ihminen olla,
    suostakin polkunsa viedä
    vuorille, hyljätä väärä.

    Matkalla voi moni tällä
    langeta, nousta.
    Mutta jos itsesi hukkaat
    sielusi näännyttämällä,
    on sinun mahdoton nousta.

    Matkaan, veljeni, loiton
    määräsi nähden!
    Ihmisen ylpein arpa:
    tietäen turhaksi voiton
    taistella turhan tähden.

    Kauneus, untemme sisar,
    on opas meillä:
    laulaen kuoleva joutsen,
    lehdellä kasteen pisar,
    myös tomu kultainen teillä.





    IV



    KUVA

    Jo sinun silmistäsi tuijotin,
    Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen
    ja ajan kiertäessä palasin
    ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.

    Tuhannet vuodet hiljaa kahisten
    vaelsi pensastoissa tuulten lailla.
    Syvyyden kalvoon yhä katselen.
    Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.

    Mä tiedän katsovani jumalaan.
    Ja minuun katsoo joku jumalista.
    Ah – nälän kuluttavan-autuaan
    join hänen silmistänsä tutkimattomista.

    En ole hän – ja tunnen kuitenkin:
    häneksi, häneen täytyy minun tulla.
    Hän katsoo minuun kasvoin ihanin –
    ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.

    Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!
    Se palaa niinkuin liekki alttarilla
    edessä Kauneuden silmien.
    On kuolettava katse kuolemattomilla.

    Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa
    nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.
    Vaan – lähde kerallani vaeltaa.
    Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.

    Jos minne menenkin, mä näen sen.
    Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!
    tai: Tomus tahraa, ole likainen!
    en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.

    Niin ajast' aikaan, vanki jumalan,
    käyn taikaympyrässä elon mailla.
    Häneksi, häneen isoon, janoan –
    mä, irvikuva, kauneutta vailla.



    KATSE

    Sun tyynen-helteisissä auterissas
    on ukkosilmaa aina-vaanivaa,
    vavahtelevaa pedon-uinuntaa –
    ah, kissankynnet piilee sametissas.

    Salaisen sielumeren kuultavainen
    oot kalvo, jossa lumpeet päilyvät.
    Mut pohjallas on varjot himmeät,
    ui siellä mustekalan kuvajainen.

    Oot arvoitusten meri, vailla rajaa.
    Ain' uusin, avartuvin taivahin
    ja uusin, toivottomin syvyyksin
    sä houkuttelet syliis sukeltajaa.

    Tuot esiin koralleja, kultahiekkaa,
    kun herää nousuvesi suudelmain;
    taas peityt varjoin, olet kaihi vain –
    oi katse, kaksiteräisempi miekkaa.



    SILMIEN VAIHTAJAT

    "Miks näin on nyt?" sinä kyselet.
    – Me vaihdoimme silmiä vain.
    Sinä sait minun silmäni entiset,
    minä sinulta silmät sain.

    Oli silmäsi julmat tullessain,
    minun silmäni kärsivät.
    Minä sinulta julmat silmät sain –
    sinä minulta kärsivät.



    ORJA LAULAA

    Sen tiedät kyllä, tunnet sen,
    min salannut on mykkä suu:
    sun puolees kynnet sydämen
    tään kurkoittuu.

    Vaikk' en mä katso, sinut nään,
    ja katson, sitä kestä en:
    mä kesken sanaa vaiti jään
    ja kalpenen.

    Näit, valtiatar: vapisin,
    kun viinimaljaa sulle toin
    ja viinin maahan läikytin.
    Ah – vitkaan noin –

    kuin kätes siirtyy luomiltas –
    kuin silmäripses raoittuu –
    kuin aukee, surma huulillas,
    tuo julma suu –

    niin vitkaan, vitkaan kiduttaa
    sun läheisyytes sydäntäin.
    Ei autuaampaa kuolemaa
    kuin kuolla näin.

    Sä käske: Käärmelammikkoon!
    tai: Raadeltavaks leijonan!
    Mut yhä julistava oon:
    – Mä rakastan.



    HOURE

    Sinun tanssivan näin... Ja yöllä
    pakanallisen villeistä, juovuttavista
    itämaiden temppelitansseista hourin.
    Olet kaunein Astarten papittarista
    povin taatelinkypsin ja silmin kuumin
    ja hennosti kaartuvin polvin ja uumin.

    Ihos on kuin paistetta päivän;
    sitä huikenematta en katsoa saata,
    jumalattaren kylmien kasvojen eteen
    kun polvistut, koskien otsalla maata.
    Nyt taas sinä nouset ja tanssia alat,
    ah – sulla on tulta ja soittoa jalat!

    Minä pylväiden varjossa seisten
    haen katsettas enkä mä kohtaa sitä.
    Palan luoksesi, tanssiva liekki, mut luotas
    olen kaukana niinkuin lännestä itä.
    – Jumalattaren pronssisen patsaan luona
    olet tanssien kuoleva, kaunis vuona.

    Olet Astarten uhri. Nyt enää
    sua varten ei aukene ihmisen syli.
    Nyt koskaan en minä, orjasi, kanna
    sua, kallista taakkaa, aavikon yli
    kotimaahani, keitaan palmujen alle.
    Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle.

    Oi että en, onneton, koskaan
    ajan ollessa huultesi kaivosta juonut!
    Nyt Astarten julmia kasvoja kohden
    olet hurmion vallassa silmäsi luonut.
    Yhä loittonet tanssien, äärelle kuilun,
    läpi temppelin sauhun ja soidessa huilun –



    KALYPSON VANKI

    Meri,
    sinä vihreä meri,
    jolla on katseessasi rannattomuus,
    janoni vihaa sinua,
    vaikka en voi olla sinua rakastamatta.

    Aallot,
    välkkyvin evin
    ja pärskyvin pyrstöin kiitävät,
    kaukaa-tulevat,
    kauas-menevät,
    huimat, vapaat,
    julmat, ilkkuvat aallot –
    kiroan teidät
    orjuutukseni tähden.

    Ihanat pilvet,
    te jotka taivaan vuorilta,
    pesimispaikoiltanne,
    levollisesti,
    katsoen merestä
    puhtaan rintanne kuvaa
    lennätte mahtavin siivin
    ilmojen sinessä
    minne mielenne tekee –
    tuulen-teillänne seuraa
    katseeni teitä
    kuin vertatippuva nuoli.

    Haahdet,
    te merelliset haahdet,
    jotka viette miehiä rannasta
    toiseen rantaan,
    kunne heitä kaipauksensa
    vetää –
    sieluni näkee teidät,
    houriva sieluni,
    vaikka eivät silmäni näe.

    Miehet laivoissa,
    veljeni,
    minua onnellisemmat,
    te jotka toivotte vielä
    ja olette matkalla
    armaiden kasvojen luokse
    ylitse meren,
    manaustani ette te kuule
    – tai te säikytte sitä
    ettekä ymmärrä,
    kun te kuulette
    merenhenkien toistavan
    ulapan äärillä
    tuskani, ahdistukseni, hulluuteni
    iankaikkisen huudon:

    – Kalypso,
    ihana ja tunnoton –
    hän joka lupaa minulle
    kuolemattomuuden
    ja ikuisen nuoruuden lahjan
    hyväilläkseen minua
    syöjätär-rakkaudella
    ja imeäkseen voimaani
    aikojen loppuun –
    hän on nostanut luonnon
    minua vastaan,
    eroittanut minut
    haahdettomin rannoin
    ja poluttomin merin
    kaikesta, mitä minä ikävöin,
    ja ruoskinut minua ytimiin saakka
    kaipauksella,
    joka on raateleva,
    turha
    ja toivoton
    ja kuolemaa pahempi.



    HOLLANTILAINEN

    Näit edessäsi unet kultaiset
    kuin tornit, uponneina aallon alle.
    – Nyt takanas on päivät mennehet
    kuin laivan vanat, kuolleet ulapalle.

    Öin ylläs, allas tähtiparvi on
    kuin verkon silmukoissa tuhat kalaa.
    Vaan kuolleen-harmaa, tyhjän-toivoton
    on meren erämaa, kun aamu palaa.

    Niin sadat ajast'ajat vaeltain
    samosit meren salaisuutta kohti.
    Edessä silmiesi hourivain
    se paetessaan väikkyi – tyhjään johti.

    Et aavain kimallusta vanginnut,
    ei tähtiarkuin lastattuna laivas.
    Oi unten-kalastaja, uupunut
    oot, oma varjos. Sua ilkkuu taivas.

    – Mut yhä edessäsi kimmeltäin
    on merta, kaupunkeja aallon alla.
    Käy kätes ruoriin: keula niitä päin!
    Taas sata vuotta kuljet ulapalla.



    PARTAALLA

    Minä pelkään huoneessani.
    Minä pelkään ikkunaa
    ja ihmisvarjoja, joita
    kuin liskoja, matelijoita
    se seiniin heijastaa.

    Minä pelkään katsoa oveen.
    Ovi aukee pimeään –
    ripa kääntyä vois ja tulla
    ne joilla ei nimiä mulla,
    ne joita ma unissa nään...

    Ja myöskin seiniä pelkään.
    Näen äkkiä vavahtain:
    nehän mitään eivät kestä,
    nehän ketään eivät estä –
    ovat himmeä seitti vain.

    Kuin vieraan hengitys, yöllä
    joka lapsen säikyttää,
    niin lävitse seinieni,
    minut nauliten vuoteelleni,
    Jokin hiipii, jota en nää.

    Hänen – Kauhean läsnäolon
    minä tunnen. Tunnen sen.
    Ja henkiä vartiossa
    on huoneessani, jossa
    minä värjyen kuuntelen.

    Minä tuskin hengitänkään.
    Olen jähmetys, pelko vain.
    Sana äänetön: Armahtakaa!
    Sokon tuijotus luomien takaa
    yli kaikkeus-ulappain,

    jotk' ajatukseni vasta
    tänä hetkenä aavistaa.
    Hätäsignaali: Missä, missä
    on väylä löydettävissä?
    Ja onko Jumalaa? –

    Ei kukaan, kukaan vastaa.
    – Kuin vierelle pieluksen
    tulis Kuolema otaa nostain.
    Kuin kaukaa, kaukaa jostain
    sois pauhina kuilujen.



    AUTIO MAA

    Sieluni maa on
    ääretön niinkuin Aasia,
    autio jäämeren lailla.
    Harmaata hiekkaa,
    hiekkaa ja harmaita paasia
    kaikkea kasvua vailla.

    Aikoja sitten
    jäljet on karavaanien
    hiekka ahminut siellä.
    Kangastus mikään
    ei näy luoksensa maanien
    katseen tyhjällä tiellä.

    Sieluni maahan
    pilvi on varjon heittänyt
    kauas lännestä itään.
    Viimeinen lintu
    siivellä päänsä on peittänyt.
    Ei ole elävää mitään.



    MARTTYYRIT

    Näen heidät
    ylitse ajan ja paikan:
    kivitettyinä, ristinpuussa,
    rovioilla ja giljotiinilla,
    kiväärinpiippujen edessä
    ja sähkötuoleissa.
    Heillä on yllänsä
    harmaa vanginpuku
    tai kirjava kaapu.
    Ja sotamiehet heittävät arpaa siitä.

    Heidän on kuoltava,
    jotta me emme kuolisi.

    Katso – he loistavat:
    he ovat hiili
    ja kytevät sielusta sieluun,
    he ovat soihtu
    ja valaisevat aikojen kuilua,
    he ovat vaskinen käärme
    ja veri pihtipielissä
    ja sateenkaari vedenpaisumuksen yllä.

    Heidän kuolemansa elämä
    on loppumaton.
    Heidät haudataan koko maailman povelle,
    tulevien aikojen syliin.



    PALAVA LAULU

    Polun talvisen päähän päätyi
    ja hangelle jääksi jäätyi
    eräs vaeltaja täältä.
    – Vaan laulu soi hänen päänsä päältä.

    Se soi ja – hulmuten paloi.
    ja nukkujan otsalle valoi
    se seppelen tulta.
    Se kimmelsi niinkuin kruunun kulta.



    PALLOKENTÄLLÄ

    Näin: pallokentän laitaan
    eräs rampa poikanen
    oli seisahtanut alle
    sen suuren lehmuksen.

    Hän seisoi nurmikolla,
    nojas kainalosauvoihin;
    pelin tiimellystä katsoi
    hän silmin kuumeisin.

    Yli aurinkoisen hiekan,
    johon lehmus varjon loi,
    moni riemukas huuto kiiri,
    moni kirkas nauru soi.

    Pojat juoksivat notkein säärin
    yli pallokentän sen.
    Eräs seisoi hievahtamatta,
    eräs raajarikkoinen.

    Vaan hänkään totisesti
    ei muistanut sauvojaan.
    Oli haltioitunut hehku
    hänen kalpeilla kasvoillaan.

    Ilost, innosta värähtelevän
    hänen sieraintensa näin
    joka kerta, kun maila pallon
    löi puidenlatvoja päin.

    Rajaviivan takaa milloin
    joku rohkeni juosta pois,
    oli niinkuin lehmuksen alta
    eräs myöskin juossut ois –

    kuin jättänyt ramman ruumiin
    olis sielu poikasen
    ja syöksynyt kilpasille
    kera toisten, riemuiten.

    Hän askelen astui – mutta
    kuin unesta havahtain
    näki itsensä... Oikea jalka
    oli kuihtunut tynkä vain.

    Pojat juoksivat notkein säärin
    yli pallokentän sen,
    vaan lehmuksen alla seisoi
    eräs raajarikkoinen,

    joka, ruumis tärisevänä,
    iho harmaana kääntyi pois
    kuin ruskean nutun alla
    sydän pakahtunut ois. –

    Yhä riemukas huuto kiiri,
    yhä kirkas nauru soi
    yli aurinkoisen hiekan,
    johon lehmus varjon loi.



    POIKANI

    Minun poikani – syntymätön
    ja uneksittu vain –,
    tänä hetkenä hiljaisena
    olet luonani majassain.

    Työpöytäni reunaa vasten
    näen leukasi, pikkumies.
    Olet ollut siinä jo hetken
    tahi kauankin, kukaties.

    Mua suuret lapsensilmäs
    puronkirkkaina katsovat.
    Kovin avuttomat kätes
    sinä minulle ojennat.

    Sanot hiljaa sanan: Isä.
    Ei mitään enempää.
    Kun tahdon tarttua kätees,
    se äkkiä häviää.

    Mut on kuin näkymättään
    yhä kutsuis se: Tännepäin!
    – Minun poikani, silmissäsi
    oman ikuisuuteni näin,

    sen ainoan, joka pysyy,
    kun itse lahoan,
    ja sen ikuisuuden vuoksi
    minä sinua rakastan.

    Minä tunnen: Kuolema kerran
    kun vie minut Tyhjää päin,
    jos pienet sormesi silloin
    olen tunteva kädessäin

    ja jos, poikani, virkat vielä
    sanan pienen, hiljaisen,
    en pelkää astua enää
    Olemattoman piiriin, en.



    LAPSEN KEHTO

    Lapsen kehto – valtakunta suurin:
    siinä nukkuu pieni äärettömyys.

    Salaperäinen on kehto keinuessaan:
    siinä tuuditellaan tulevaisuus.
    Siinä odottavat kapaloissaan
    kaikki voimat, kaikki tapahtumat,
    kaikki viattomuus, kaikki synnit,
    koko mystillinen ihmiselo.

    Väkevä on lapsi, lapsen käsi.
    Hän on kerran punnitseva meidät.
    Lapsi leikkii huolettomin käsin
    niinillämme unohduksen leikin.



    MINÄ

    (Ernst Josephson.)

    Nämä silmät itkevät verta
    vuoks syntien pusertuvaa,
    vuoks kaiken, mi haavoitti kerta
    sydänparkaa – ja haavoittaa.

    Tämän kohtalon syy ei kukaan.
    Elon virtaa tottelen vain
    oman tulvani suunnan mukaan,
    padot tieltäni musertain.

    Ja huoleti paluutien mä
    maan syliin kulkeva oon;
    nimen, maineen nauraen vien mä
    epäjumalten rovioon.



    SIUNAUS

    Sinun voimasi kietoi minut
    – sinä tuntemattomin –
    kuin ois mua kahlehtinut
    käsi julman enkelin.

    Oli päiväni kuin tuhat vuotta,
    kun painin kanssas sun.
    – En paininut kanssasi suotta:
    tänä päivänä siunaat mun!

    Tänä päivänä tunnen vasta:
    kätes oikein lyönyt on.
    Nyt en lakkaa siunaamasta
    sua, voima kohtalon:

    teit silmäni janooviksi,
    nälän kasvatit sydämeen,
    minut uuvutit varjoin – siksi
    olen valmis kirkkauteen.

    Tänä päivänä armon annat
    taas virrata kädestäs.
    Kuin vaakalintu kannat
    minut riemuun siivilläs.



    PYRAMIIDILAULU

    Te faaraot, uneksijat
    pyramiidi-unien,
    te olkaa tervehdityt
    yli vuosien tuhanten.

    Ohi kuoleman ahnehtivan,
    ajan kaukaisuuksia päin
    te unenne sinkositte
    pyramiideja pystyttäin.

    Te olkaa tervehdityt
    yli vuosien tuhanten.
    Sinis nousevat pyramiidit,
    kunis elää ihminen.

    Kukin meistäkin mittansa mukaan
    pyramiidin pystyttää.
    Ja sen sydämessä unta
    pian nukumme sikeää

    kuin faaraot, hiljaisina,
    kuin toukat kuoressaan.
    Pyramiidi pysyy ja nähdään.
    Mutta faarao unohdetaan.



    KUNINKAANPOIKA

    (Juhani Siljon muistolle.)

    Alas painui, puoleen maan
    pääs, otsas korkea liian varhain.
    – Olit poika kuninkaan,
    aseveljies nuorten joukossa parhain.

    Mut viitoin ja kannuksin
    et etsinyt kruunuas maailmasta.
    Käsin näkymättömin
    toi kulmilles seppelen Kuolema vasta.

    Pyhä kutsumuksen-ties
    sua johdatti vuorin ja laaksoin:
    et poikennut polulta, mies,
    sitä et sinä mitannut tuumin ja vaaksoin.

    Teit kaiken, minkä teit,
    oman kuninkaallisen tuntos mukaan.
    Nimes "Maailman kirjaan" veit –
    sitä tahrattomampaa ei vie kukaan.

    Käsin tyhjentymättömin
    sinä jakelit tarvitsevaisille kultaa.
    – Olet luonamme vieläkin,
    nyt vaikk' olet mullassa multaa;

    Joka kerta, kun kevät saa
    ja kupeensa vyöttää nuorten suku,
    sen silmiin kangastaa
    sinun piirtämäs "Maailman kirjan" luku.

    Miespolvet vaihtukoot –
    ei äänes vaieta saata.
    Aseveljies oppaana oot:
    – Ylös, matkalle, kohden pyhää maata!

    ("Seppelöidyn" ensi-iltaan.)



    PALJAIN JALOIN

    Niin mä kerran
    tieni aloin,
    niin mä kuljen:
    paljain jaloin.

    Avohaavat
    syvät näissä
    ammottavat
    kantapäissä:

    rystysihin
    joka kiven
    jäänyt niist' on
    verta hiven.

    – Mutta niinkuin
    matkan aloin,
    päätän myös sen:
    paljain jaloin.

    Silloinkin, kun
    tuska syvin
    viiltää, virkan:
    – Näin on hyvin.

    – Tapahtukoon
    tahtos sinun,
    Kohtaloni,
    eikä minun.



    KUN OLIN KUOLLUT

    Kun olin kuollut,
    kun olin tuhkaa hiven
    vaskiuurnassa, alla
    mullan ja mustan kiven,

    ah – oli autuas
    levätäkseni silloin.
    Suuria tähtiä kohti
    loin minä silmäni illoin.

    Multa ylläni
    hauraana, harson lailla.
    Näin avaruuden katseen
    salaisuuksia vailla.

    Kerran, maan päällä
    illassa himertävässä
    soi rakas, tuttu ääni:
    – Katso, hän nukkuu tässä.

    – Hauta on hoitamaton.
    – Niin on. Hän oli köyhä.
    – Eikö hän ollut myöskin
    mieleltä ... hm – vähän löyhä?

    – Houkkio, originelli,
    onneton ihminen perin.
    Yöt joi – itsensä otti
    hengiltä vähin erin.

    Lauluja kirjoitti tosin –
    ne nyt olivat niitä –
    – Tunsitko hyvinkin? – Niin – no,
    älkäämme puhuko siitä...

    Kuuntelin. Enkä
    tuntenut tuskaa mitään.
    Silmäni luonut olin
    auringonnousuun, itään.





    V



    CONTEMPLATION

    Ei seesty pääni päällä,
    tuo vanhat pilvet päivä uus.
    Ja joka päivä täällä
    on pieni ikuisuus.

    Se viipyy ovellani
    kuin köyhä vaimo, menee pois,
    tai on, kuin unistani
    se nousis, aave ois.

    Ei mitään antaa saata
    se mulle kuolleen-käsistään.
    En taivast' enkä maata,
    vain pilvipiirin nään...

    Ei haihdu se, ei seesty;
    uus päivä vanhat pilvet tuo.
    Ei vaaksaa elo eesty –
    vain virtaa ajan vuo.

    On tullut, elämäni,
    suur päivänseisaukses suo.
    Kuin saarta, sydäntäni
    nyt – jälkeen aaltoilun –

    on varjo-elon meri,
    niin liikkumaton, syleillyt.
    Ei suonten viini, veri,
    kuin ennen polta nyt.

    Maan ruohoja ja puita
    maan kevät kutsuu elämään
    ja veljiäni muita, –
    mä lehdettömäks jään.

    – Mut, elämäni, pitää
    sun päivänseisausta suon.
    Vaikk' etsii silmä itää –
    ei äärelt' ajan vuon.

    Ei kiidä aamun huomaan
    sen katse, hetkeen tulevaan.
    Ei usko aallon tuomaan
    se onneen, sattumaan.

    Pois toivon kuplain luota
    ja aamun rantain päilyväin
    se kääntyi toista vuota
    ja toista itää päin.

    Ei aika mulle antaa
    voi mitään vieraan-käsistään.
    Nyt kohtaloaan kantaa
    vain sydän itsessään.

    Ei ilmiöiden meri
    sen rantaa huuhdo houkuttain.
    Se hiljaisuuden peri
    ja kuulee sitä vain.

    Jos sille siintelevät
    viel' aamut, taivaan sinisyys,
    on itselleen se kevät
    kuin ollut on se syys.

    Se, saari meren syvän,
    on näkinkengän kaltainen:
    jos luo se helmen hyvän,
    luo kivustaan se sen.

    Kuin siemenien suku,
    jok' elää kuolemisessaan,
    se nukkuu – eikä nuku:
    juo voiman unestaan.

    Ja kerran tuskaa vailla
    se herää uuteen elämään –
    nyt mykän huilun lailla
    vain vartoo säveltään.



    AJURI

    Oli ajurinrattailla vieressäin
    isoäitini, kuollut vuosia ennen.
    Me ajoimme Esplanaadia päin
    kuin lapsuusaikana, kirkkoon mennen.

    Me tulimme Puistohotelliin.
    Ja silmin suuriksi hämmästyvin
    näin enkelin astuvan ovesta, – niin,
    hän mummolle kumarsi: – Tehkää hyvin.

    Mua mummo suuteli: – Jatka sinä,
    rakas, matkaasi, toimita asias.
    Tule tänne, kun pääset. Täällä, kas,
    niin hartaasti odotan sinua minä.

    Hänet enkeli sisään vei. Ja sitten
    minä ajoin Heikinkatua päin.
    Kovin räikkyi räminä rattahitten.
    Mut äkkiä hämmästyen näin:

    On julma, julma ja raaka mies
    se ajuri. Katso, virnuen mulle
    epäihmisen suin hän pilkkaa: – Ties
    on toinen, et mummosi luokse tulle!

    Ja se julma mies lyö hevosta selkään
    ja huutaa: – Hei, hepo, hornaa päin!
    Minä vapisen. Pelkään, pelkään, pelkään
    – yht'äkkiä rattailta syöksähtäin.

    Ja sitten kuljen ja kuljen. Näen:
    olen joutunut outoon kaupunkiin.
    Kysyn tietä Puistohotelliin,
    mut en ymmärrä kieltä sen kaupungin väen.

    He katsovat outoa vaeltajaa
    ja väistyvät päätään puistaen.
    Ja ei ole minulla yöksi majaa.
    Minä, uupunut, aaveena harhailen.



    MUSTA SATU

    Olin pieni poikanen.
    Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,
    joka teki niin suureksi pimeyden,
    minä pelolla ajattelin illoin:

    "Se kulkee hiipien
    ja ottaa lasten sieluja yöllä,
    se ruhtinas mustien siipien,
    joll' Eedenin käärme on vyöllä.

    Ja kupeilta äitien
    se heidät, vuoteilta viattomuuden,
    vie unessa poluille pimeyden,
    himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden.

    Pahan saavat he siemenen
    siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.
    Se, salassa juurtuin ja versoen,
    on kerran vahvempi heidän kättään."

    Nyt taas minä muistin sen.
    Se tulee tunnonvaivojen illoin,
    satu musta, siivillä pimeyden –
    ja on kuin Saatana naurais silloin.



    TALO

    Nous taloni yhdessä yössä
    kenen toimesta, Herra ties.
    – Se auttoiko salvutyössä,
    se Musta Kirvesmies? –

    On taloni kylmä talo,
    sen ikkunat yöhön päin.
    Epätoivon jäinen palo
    on tulena liedelläin.

    Ei ystävän, vieraan tulla
    ole ovea laisinkaan.
    Vain kaks on ovea mulla,
    kaks: uneen ja kuolemaan.



    VIERAS MIES

    Olin kaikkialla vieras mies,
    he katsoivat minua pitkään.
    Joka paikasta halusin paeta pois,
    mutta minne ikänä pakenin,
    olin sielläkin vieras mies.
    Koko maailman piirissä minulle
    ei ollut rauhan sijaa.
    Ja minua minussa raahasi
    joku minulle vieras mies.



    TUTTAVIA

    Minä tapasin monta tuttavaa,
    he puristivat kättäni
    ja sanoivat: – Hauska nähdä.
    Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn
    ja vastasin: – Totisesti.
    He kysyivät: – Kuinka jakselet?
    Minä vastasin: – Kiitos, hyvin.
    Ja silloin Saatana kuiskasi:
    – Ihan niin – me jaksamme hyvin



    VAINAJAT

    Minun huoneessani täällä
    öin liikkuvat vainajat.
    Miks viipyvät maan he päällä,
    mitä minulta tahtovat?

    Se kalpea nuori vainaa
    eli veljenä majassain.
    Mua myllynkivi painaa;
    minä olenko ollut Kain?

    Ja sen vanhan vaimon tähden
    en mitään rauhaa saa.
    Hänen surevat silmänsä nähden
    mua eloni kauhistaa.

    Sekin luonani sielu hento
    käy aineettomuudessaan,
    joka kääntyä, tähdenlento,
    sai rajalta taivaan ja maan

    Ovat ehkä he mielen harhaa
    ja varjoja muistojen.
    Mut muistojen kalmantarhaa
    jos näin jo vapisen,

    – mitä onkaan kuolema sitten,
    mitä silloin tiedänkään,
    kun henget vainajitten
    minä silmästä silmään nään?



    SAIRAALAN IKKUNA

    Minä kuulin kaukaa jostain
    kadun äänien kohisevan.
    Ja, sairaan pääni nostain,
    läpi ristikkoikkunan
    näin kuultavan taivaan sinen
    ja kullan ja purppuran.
    Oi veljeni, ihmeellinen
    oli kauneus kaiken maailman!

    Oksat puun
    kurottuivat iltaan säteilevään.
    Ensimmäiset hiirenkorvat kevään
    niissä näin.
    Ilma tuoksui, kukaties .....

    Harmaahapsi,
    sinimekko mies
    maata kuokki.
    Lapsi
    kaunis lailla enkelin
    vaalein kutripäin
    kyyhkysiä ruokki.

    – Tuolla, tuolla
    portti on ja tie,
    joka onnellisten luokse vie.
    Elämä on siellä.
    Autuaallist' olla ois
    vaeltaja tiellä – – –

    Elämä – oi, outo sana.
    Tääll' on Mana.
    Ristikoiden tällä puolla
    elämä on vitkaan kuolla
    elämältä,
    haudattuna olla elävältä – – –

    Oi kuultoa taivaan sinen
    ja kullan ja purppuran!
    Miten ihanan tuskallinen
    oli kauneus maailman,
    kun katselin kuilun takaa
    sitä, paareilta kuoleman!
    – Minut hautaan kuljettakaa!
    minä nyyhkytin ääressä ikkunan.



    YMPYRÄ

    Mies se kulki ympyrää,
    vastapäivään kiertävää
    ympyrää,
    teljettynä koppiin.

    – "Tästä taivaan kuoriin vie
    Katumuksen kautta tie."
    Miten lie,
    mies jäi siihen oppiin.

    – "Toisin kiersin päivin, öin
    ajatuksin, sanoin, töin.
    Päivin, öin
    paha lanka pauloi.

    Kierrän, kierrän oikeinpäin,
    vyyhti synnin ympyräin
    aukee näin."
    Kiersi mies ja lauloi.

    – "Kepenee ja virvoittuu
    tunto, taakka kirvoittuu.
    Virvoittuu
    jalka tällä tiellä.

    Pian pieni lapsi oon,
    tulen kotikartanoon,
    lapsi oon,
    nukun kehtoon siellä."



    SIELU

    Minä kuoleman mereen hukuin.
    Minä vaivuin syvyyteen
    udun himmeän kaltaiseen
    ja sen pohjalla sidottuna nukuin.

    Niin tuli eräs vaeltava veli,
    se sielu, jonka Jumalalta sain,
    joka riippui ristillä ruumiissain,
    kun vielä se elämässä eli.

    Oli surullisin surullisista.
    Tuli tummissa verhoissaan.
    Mikä kauneus katsoikaan
    mua silmistä pohjattomista.

    Hän lausui: Viholliseni,
    miten sinua rakastan.
    Sinä vihastutit Jumalan.
    Tulin taas. Tulen ristilleni.



    VIULU

    Koko pitkän päivän istui
    hän nurkassa yksinään.
    Oli hänellä ruohonkorsi
    ja varpu käsissään.

    Ja se kuiva ruohonkorsi
    oli hänelle viulun jous:
    koko päivän se ylitse viulun
    – sen varvun – sous ja sous.

    Mitä soitti se koivunvarpu,
    Isä Jumala yksin ties:
    oli viulu se hullunviulu,
    ja se mies oli autuas mies.



    ITÄMAINEN SATU

    Vaelsi maata ensimmäinen mies,
    mi kämmenellä Luomakunnan Herran
    savesta syntyi. Kauan, kukaties,
    jo vaellettuaan hän tuli kerran
    luo vuorilähteen tyynnä päilyvän.

    Kun kumartui hän janoisena juomaan,
    niin näyn ennen-näkemättömän,
    olennon jumalkauniin näki hän.
    Ja lumottuna siihen, ihmeluomaan,
    hän katsoi katsomasta päästyään.
    Se oli kaunein luoduist' alla taivaan.

    Sen yö kun kätki hänen silmiltään,
    se jätti hänet hiuduttavaan vaivaan.

    Ja halki rannatonten metsien
    ja poikki aavikoiden polttavain
    mies kulki, mieless' ikävä ja kuume
    kuin janoon-pakahtumus, etsien
    tuot' olentoa toista, unohtain
    muun kaiken ilmain alla. Ja se huume
    vain yltyi yhä, lievittynyt ei,
    kun lähteen luota lähteen luo se vei
    maan ääreltä sen toiseen ääreen hamaan.
    Ja kutsuun ikävöivän huhuamaan
    ei koskaan vastausta tullut, ei.
    Yöt uupuneelta nukkumatta jäivät,
    hän lähteit' etsi, katsoi niitä päivät;
    tuo jumalhahmo kaikiss' oli, mut
    ei koskaan syvyydestä kohonnut.

    Ja Kaikkeuden Herra näki sen.
    Ja Herra suri: Mitä teinkään minä!
    Vaikk' ylhä olet kruunu luomisen,
    mun kaltaiseni, sentään kärsit sinä.

    Ja Luoja mietti tovin, teki näin:
    pyhältä astui alas vuoreltaan;
    poloisen uneen uuvutettuaan
    tuon kutsui esiin kauniin kuvajaisen
    taas joka lähteen kalvoon, kaikki keräs;
    loi uuden olennon, ne yhdistäin.

    Ja mies kun aamulinnun lauluun heräs,
    niin sammalvuoteellaan hän näki – Naisen.



    SUMURUN PRINSSI

    (Ovenvartija-orjan laulu.)

    Sinä hymyät, prinssi Sumurun,
    ja laaksoihin katselet,
    sinä uneksuvasti avaat sun
    pojanhuulesi janoiset.

    On luonasi kaunis Giselá.
    Sinä käännyt hänestä pois.
    Hän sinua yksin rakastaa,
    hänet sinulle kansa sois.

    Koko Sumurun maassa – sanotaan
    hän on naisista suloisin.
    Hänen lootuslunta on kasvoissaan
    ja silkkiä kolibrin.

    On voittanut ihana Giselá
    alamaistesi sydämet.
    Hän sinua turhaan rakastaa,
    sinä häntä et huomaa, et.

    Mitä janoat, prinssi Sumurun,
    minä tiedän, orjasi, vain;
    minä kerran nukkujan-suustas sun
    suviyönä sen kuulla sain.

    Sinut suloisimpien unten tie
    vei laaksoihin läntisiin.
    Miten kaunis se kaivattusi lie,
    jonka nimeä huusit niin?

    Sinä tahdoit, prinssi Sumurun,
    kedon vuohia paimentaa.
    Siks vitkaan riutua vuokses sun
    saa prinsessa Giselá.



    CRESCENDO

    Sinut tahtoisin kietoa säveliin
    tavall' auteren kuumina väriseviin, –
    kuin viulu ne sydämeni soisi.

    Siten jäsentes täydellisyyttä sun
    syvin syleillä tunteeni saisi mun, –
    se vaippasi autuas oisi.

    Käsi luova jo maailman aamuna jos,
    rakas, muovannut ois sinun olentos,
    ei muita se olentoja loisi.

    Sinun tähtesi luopuen taivaastaan
    sinun kenkies pauloja aukaisemaan
    pyhät askeetit langeta voisi.

    Ja jos Kauneus juhlii surmaten,
    tämä suu ruton, kuoleman vitkallisen
    sinun suustasi riemulla joisi.



    POLVISTUNUT

    Olin polvillani eessäs
    kuin hurskaat edessä Mestarin.
    Minä taivaat kyyneleessäs
    näin silmin palvovin –
    ja sentään tuskaa vapisin
    minä polvillani eessäs.

    Elon kauneudesta unta
    minun näkivät silmäni, sokaistun.
    Koko elämän valtakunta
    oli omaisuuttas sun;
    olit itse Nuoruus luonani mun –
    olin nähnyt sinusta unta.

    Sinä kannoit kulmillasi
    näkymättömän vallan tiaraa,
    jalokiviä katseessasi,
    jota sieluni kumartaa.
    Oli haaveen valoa paistavaa
    se tiara kulmillasi.

    Minä vapisin itseni tähden.
    Olin liian loitolta saapunut;
    olin varjo, valosi nähden.
    Sua katseeni palvoi – mut
    niin näkevät taivaan tuomitut,
    niin kuilut näkevät tähden.

    Mut hamaan ajattomuuteen
    kuvas kauniin kalleudekseni vien.
    Kun heräämme eloon uuteen,
    sua varron varrella tien.
    Ja varjonas silloin käyvä lien,
    Valo, vierelläs ajattomuuteen.



    SUMU

    Meren kaltaisena tai niinkuin lakeus pilven
    sumu ympärilläni; ei ole ääriä sillä.
    Maa vaipuva saari on keskellä avaruutta,
    syysvainioilla mi alkaa sinertävillä.

    Sumuss' aivan liikkumatonna on valkea hepo
    satulassaan, katso, se kantaa ratsastajaa,
    käsin silmiä varjostain joka tähyy etäisyyteen
    kuin miettien, minne hän aaveratsunsa ajaa.

    Ja taampana häämöittää hepo toinen, tumma.
    Ja tumma ja ylväs myöskin seljässä sillä
    on valtiatar; hän on syvään painanut päänsä.
    On Surujen Äiti hän Kuoleman kinterillä.

    Tie sumuun vie. Näen puhelinpylväsrivin,
    – hautaristit sumusta kurkoittuvat.
    Tie sumuun vie. Se on jalanjälkiä täynnä.
    Syysapilas tuoksuu: vainajat uneksuvat.



    SYNKKÄ METSÄ

    Hän oli niin hento ja kalpea.
    Hänet unessa yöllä näit.
    Oli synkän synkkä metsä –
    sitä vieläkin väriset sä –
    ja siinä synkässä metsässä
    hänet eksyksissä näit.

    Hän oli niin hento ja kalpea,
    ja – oi hänen silmiään!
    Hän varmaan varjossa puitten
    näki vaanivan sudensuitten:
    oli kauhu metsän synkeän
    hänen lapsensilmissään.

    Olit nähnyt unessa ennenkin
    sinä lapsen ja metsän sen –
    vaan silloin päivä päilyi,
    yli kukkakenttien häilyi
    suven auder, ja lapsen silmissä
    oli loiste onnellinen.

    Nyt oli hän vilun-kalpea
    ja säikkyvä, uupunut.
    Nyt niinkuin värjyvä vuona
    hän suurien puiden luona
    sua katsoi – niinkuin sinulta
    ois armoa rukoillut.

    Hänet tunsit. Näit hänen kasvoissaan
    omat lapsenjuontees sun:
    sua katsoi vuosien takaa
    oma lapsensielusi vakaa,
    ei enää paistetta silmissään,
    vaan valmiina itkuhun.

    Ja aamulla, kun sinä heräsit,
    sinä heräsit nyyhkien.
    Tuot' unhoita unta et sä:
    oli synkän synkkä metsä
    ja siinä synkässä metsässä
    laps suurisilmäinen.



    SURU

    He istuvat pöydän ääressä hiljaisina,
    isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.
    He istuvat ääneti, maistavat tuskin mitään.
    Kädet tavan takaa pöydälle unohtuvat.
    Ja kaikkien silmät kaihtavat toisiaan.

    Ne näkevät kuusen ja kynttilät. Joulu on tullut
    kuin aina ennenkin, mutta ei silti kuin ennen.
    Niin toisin on nyt. On poissa hilpeä hymy,
    hyvä, viisas katse ja kaunis lempeä ääni.
    Isonveljen tuoli on poissa viereltä äidin.

    Se kaunis ääni ei ole tänäpänä
    kera pikkuveljen leikiten kiistellyt siitä,
    kuka suurempi laiskuri on, kuka kuusen noutais.
    Se ei ole naurattanut isää sukkelin jutuin.
    Se ei ole houkutellut äitiä hellään toraan.
    Se ei ole kiusoitellut siskoja siitä,
    kuka joulupuurosta kaihotun mantelin saa.

    Isä näkee shakkilautansa kaapin päällä.
    – Jos Yrjö eläisi... Harmaa parta tutjuu.
    Ovat äidin silmissä kyynelet: – Näkikö hän,
    miten kätkin joululahjani häntä varten –?
    Ja pikkuveli on onneton: – Hän ei elä,
    mitä iloa on nyt uusista suksistakaan...

    He istuvat pöydän ääressä hiljaisina,
    isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.
    He näkevät kortit ja muistavat kuolinviestin.
    He näkevät yön ja muistavat tumman virran,
    joka kaukana vierii punaisten lyhtyjen alla,
    monet kohtalot kätkevän, ruumiita vievän virran.
    He näkevät kuusen ja muistavat hautausmaata.



    UNI

    Olin horroksissa varmaan
    pienen sekunnin.
    Mut ääneen äitini armaan
    havahdin.

    – Sen uneeni usein kuulen,
    äänen siunatun. –
    Käsi hiveli lailla tuulen
    päätäni mun.

    Kivun otti se kosketus lauha
    kuumalta otsaltain.
    Sanan ihmeen ihanan – "Rauha"
    kuulin vain.

    Oli ehkä hän kehdon yllä
    kauan jo hymyillyt, –
    niin, taas olin, ihme kyllä,
    lapsi nyt,

    kevyt, autuas, pieni aivan,
    enkeli viaton,
    joka jälkeen leikkinsä vaivan
    nukkunut on. –

    Minä jotakin pahaa unta
    sentään muistelin;
    oli pimeä valtakunta,
    peikkokin –

    Mua hyväili lempeä käsi.
    Unhoitin uneni sen.
    Olin, äitini, lähelläsi
    onnellinen.

    Oli taivaallinen, suuri
    auvo luonasi sun.
    – Minä avasin silloin juuri
    luomeni mun.

    – Olit poissa, äitini, poissa.
    Huoneeni kylmä on.
    Näen valjuna ikkunoissa
    kuutamon.

    Ei, ei ole äitiä, lasta –
    kuollut on kumpikin.
    Miks lainkaan uneksimasta
    havahdin!



    SYYSAAMU

    Katselen aamuun kalpeaan.
    Vanha tarhuri siellä
    kulkee puiston tiellä
    viikate olallaan.

    Muistan erästä vainajaa.
    Muistan erään runon.
    Hyvä on olla, kun on
    lähellä kuolemaa.

    Ketä on aurinko polttanut,
    sade ja tuuli nuollut,
    mielellään on kuollut.
    – Etkö rukoillut

    sinäkin, sieluni, uupuen:
    Tarhuri, tule ja niitä!
    – Siitä on kauan, siitä.
    Tänään hymyilen.



    LAPIN-LAULU

    Ole kiitetty, elämä,
    vaikk' olit kota kolea
    Lapinlaakson kämmenellä,
    tuttu tuulten jäämeristen;

    – vaikk' olit iloton kätkyt
    kylmässä Lapinkylässä,
    vaimo, lasta liekuttava
    huolen-harmailla käsillä;

    – vaikk' olit repalenuttu
    laihan lapsen olkapäillä,
    mehuton akanaleipä
    järsiä nälännäkijän,
    pahan hallin haukkuminen
    isoisempien ovilla;

    – vaikk' olit talvinen vaellus,
    kulku hangen hartioitse
    silmän pälveä pälyen,
    korvan kiurua kysyen
    yössä päivän päivättömän,
    lauluttomassa Lapissa;

    – vaikk' olit veriset jäljet
    tähtien tähyttävinä,
    kipu jääksi jähmettynyt
    lumin peitellä puhurin.

    Yksi on laki Lapissa:
    pystypäisenä pysyä
    tunnoin tulta välkkävämmin,
    silmin jäämeren-sinisin.

    Kun sa suistut, suu veressä,
    revontulten roihutessa
    hangelle, havahtuakses
    Kalman koura olkapäälläs,
    yksi on ylväs huomenlaulu:
    – Ole kiitetty, elämä!



    MESTARI AMEDÉ

    Kenen syntien mitta on täyttynyt, ei nuku eikä syö.
    Hänen valvovat aaveet sielussaan, jota Jumalan ruoska lyö.
    Jos maass' ei kostoa kohtaa hän, hänet taivaissa tuomitaan,
    sillä Herra on mahtava vihamies, joka kostaa aikanaan.

    Berenger oli pelätty kaupunginpää, rikas niinkuin ruhtinaat,
    rovot riisti hän kerjureiltakin, osas nylkeä kauppiaat,
    oli hurskas vartija hyveiden ja säälitön miekka lain,
    lihan synneissä itse jos hekkumoi, niin sen teki salaa vain.

    Vaan kolmena yönä peräkkäin oli untuvapatjallaan
    jo valvonut mahtava Berenger ja vavissut kauhuissaan.
    Sillä Neitsyen silmät näki hän, ja ne olivat syyttävät,
    ne lävitse sielun katsoivat, kovat, leppymättömät.

    Kiros syntymäänsä kaupunginpää, joi, irstaili päivän, mut
    ei antanut rauhaa viini, ei syli naisen huumannut.
    Berenger nous, kutsui palvelijan: – "Hae mestari Amedé;
    mene 'Janoisen Leijonan' kapakkaan, hän siellä juopottelee!

    Tuli kuulu mestari Amedé, tuli hiukan horjuen,
    tuli tuskansa tähden juotuaan pian vuosikymmenen.
    Tovin katsoivat miehet toisiaan, Amedé ja kaupunginpää
    viha välkehti silmissä mestarin kuin alppien kylmä jää.

    – "Olen päättänyt Neitsyen kappeliin kuvan teettää ja lahjoittaa,
    koko Ranskan kirkoissa toista ei sen vertaista olla saa.
    Sen aineet: kulta ja norsunluu ja timantit, Amedé.
    On kärsimysviikkoon kuuta viis, kuva siihen mennessä tee."

    Jalo taltan mestari hämmästyi. Berenger oli saita mies,
    joka paholaiselle sieluaan oli kaupannut – kasku ties –
    tosin turhaan, sillä nauranut oli ruhtinas sarvipää:
    Miks haaskata rahaa sellaiseen, mikä muutenkin minulle jää!

    Toi kukkaron kultaa Berenger: – "Se on palkkasi. Muista siis:
    älä myöhästy; kärsimysviikkoon on kuunkiertoa täyttä viis."
    Vaan vanha mestari sielussaan näki kalpean neidon sen,
    joka vallihaudasta löydettiin, polon, nuoren Herminen.

    Ei koskenut hintaan tarjottuun, ei liikkunut Amedé.
    – "Jos yksi kukkaro riitä ei, niin kaksi jo riittänee?"
    He katsoivat silmiin toisiaan. Ja silloin mestari ties:
    nyt tahtoi lahjoa taivaita tuo julkea, rietas mies.

    "Hyvä", lausui mestari Amedé. "Hyvä, olkoon, olkoon niin,
    teen kärsimysviikkoon mennessä kuvan Neitsyen kappeliin."
    Ja kummallisesti hymyten hän kääntyi ja lähti pois,
    meni ylväänä, kauas katsoen, kuin nuortunut vuosia ois.

    Kuin kuumeen vallassa Amedé oli muovannut saveaan.
    Lumivalkean, kauniin neidonpään näki mestari sielussaan,
    sulot kasvot rakkaista rakkaimman, joka häneltä riistettiin
    surun syöstessä tuskan kuiluihin hänen sielunsa, pohjattomiin.

    Sillä nuoren ja puhtaan Herminen oli tahrannut kaupunginpää
    ja torilla porttona ruoskittanut. Sitä kestänyt häpeää
    kukan-hauras, onneton sielu ei; se murtui ja lakastui.
    Pian vallihaudassa, huomattiin, tytön ihanan ruumis ui.

    Ja juonut, tuskaansa huumaten, oli mestari Amedé.
    – Vaan nyt oli koston vuoro, nyt hän syyllisen rankaisee.
    Kun pyyteli kuvaa Berenger, näki mestari Herminen,
    joka seisoi nyökäten, kulmillaan pyhä glooria Neitsyen.

    Kivun, riemun kuumeessa Amedé oli muovannut saveaan;
    Michel-Angelon mahti raivokas ole kutsunut varmaankaan
    väkevämmin, voitollisemmin ei kuvan muotoja elämään,
    ylimaallinen valta, tunsi hän, oli hänellä kädessään.

    Oman rinnan kuilusta enää ei, vaan savesta tuska huus:
    – On mittani taivaista helvettiin ja ikäni ikuisuus.
    Olen vapahduksesi, Amedé. Vaan, ilmoille kirvoittuin,
    minä kuulla syntisen paatuneen luen tuomion luisin suin.

    Oli kuin kuvan hahmoa etsinyt avuks suuren mestarin
    joku henki, daimoni ylhä ois käsin näkymättömin.
    Saviluonnos viikossa valmistui, ja sen muotojen mukailuun
    oli pakko taipua vuorostaan puun, kullan ja norsunluun.

    Tänä aikana majaan Amedén ei astunut yksikään.
    Ja mestari käännytti oveltaan myös itse kaupunginpään.
    – "Kuva määräpäiväksi valmistuu. Se on kätteni jaloin työ.
    Sinut, lupaa mestari Amedé, se hämmästyksellä lyö."

    Ja paljon kansaa kertynyt oli Neitsyen kappeliin;
    paras luomus mestari Amedén – huhu kuulutti – nähtäisiin,
    ja korkea piispa Rouenin oli itse vihkivä sen.
    Pian hartaudessa kuunneltiin pyhän sanoja paimenen:

    – – – "On Jumalanäiti valaissut hänen sielunsa. Tietäkää:
    hyvä kirkkomme helmalapsi on Berenger, jalo kaupunginpää.
    Kuvan verho silloin poistettiin. Heti vaikeni piispan suu,
    kun kieltään hirmuista puhuivat puu, kulta ja norsunluu.

    Oli ristiinnaulittu ristillään. Oli ristin juurella mies,
    ruma iljetys – jonka jokainen heti kaupunginpääksi ties –,
    kuin noussut hornasta, kasvoillaan laho, kelmeä kuolleen luu –
    kuva henkisen kuoleman, raadollisuus, joka aineessa ruumiistuu.

    Oli kukkaron vyöltään ottanut, sitä, riettaasti virnistäin,
    hän kurkoitti luurankokädellään ylös kärsijän päätä päin.
    Ja kasvoilla ristiinnaulitun oli huumio tuskan. – "Oi,
    on ristillä itse Amedé!" monen kuiskivan kuulla voi.

    Oli nostanut kätensä Berenger kuin näkyä torjuakseen,
    näki silloin astuvan vierelleen hän mestari Amedén,
    joka lausui silmät kimmeltäin: – "Sinä muistanet Herminen;
    hän on enkeli taivaan salissa liki Jumalan istuimen.

    Minun kätteni kautta, arvottoman, hän on sinua rangaissut."
    Ja musteni muoto kaupunginpään. Hän kääntyi ja viittasi, mut
    ei kuulunut suusta sanaakaan. Kuin lyömänä ukkosen
    hän äkkiä kaatui. Täyttynyt oli tuomio taivasten.



    BALLAADI

    (Jean Richepinin runon vapaa mukailu.)

    Kosi tyttöä köyhä poika, vaan
    ei häntä se tyttö tahtonutkaan.

    "Sanot lempiväs. Koiralleni mun
    siis oitis tuo sydän äitis sun –"

    Meni poika. Ja äitinsä tappoi hän
    ja otti sydämen sykkivän...

    Sitä kantoi käsi vavisten
    ja lankesi – pudotti sydämen.

    Makas pölyssä tien se verissään.
    Oi, silloin tään
    sanan lausui se hiljaa valittain:
    "Laps, eihän sinuun sattunut vain?"



    KELLOJEN LEGENDA

    – Voi kelloja noita, voi!
    On niinkuin malmi eläis
    ja ihmisitkuna heläis!
    Näin lausui teini, joka olutta joi.

    Ja krouvari virkkaa ties:
    – Niiss' onkin lihaa ja verta.
    Eräs hullu ne valoi kerta,
    yli vuorten saapunut synkkä mies,

    joka silkkaa vettä joi,
    joka kuivaa leipää järsi.
    Kai katui syntejä, kärsi.
    'Omatunto', hän lausui, 'minut toi;

    tulin kelloja valamaan;
    valuseppää kuulutti raati.'
    Työn sai. Pajan, muotit laati.
    Yömyöhään uurasti pajassaan.

    Ja kelloja valoi mies.
    Hän valoi kelloa monta –
    mut huonoa, soimatonta.
    Mitä mahtoi puuttua, taivas ties.

    Ne kellot sulatti hän –
    taas mykkiä kelloja valoi.
    Syvä tuska silmissä paloi.
    Suun kuultiin outoja höpisevän:

    'Isän luokse taivaisiin
    ei kellojen ääni kanna,
    jos et raskainta uhria anna;
    niin lausui Mestari yöllä, niin –'

    Mies sulatti malmiaan;
    pajan edessä kultahapsi
    tytär leikki, ihana lapsi,
    isän ainoa aarre päällä maan.

    Ja kun armas nauru soi,
    mies vavahti sieluun saakka,
    jota halpasi synnin taakka;
    hän tuskassa huus: 'En voi! en voi!'

    Hän sulattimeensa vei
    mykät kellot, uusia valoi.
    Tuli mieletön silmissä paloi.
    Ei herännyt vasken ääni, ei.

    Oli edessä Neitsyen
    mies, rukoillen palavasti,
    yön virunut, aamuun asti.
    Oli lähtenyt ääneen houraillen:

    'Oi äiti, kun kello soi,
    en vaivu helvetin vaivaan,
    vaan soida kuorissa taivaan
    minun sieluni, synnistä pesty, voi!'

    Mies sulatti malmiaan;
    pajan ovella kultahapsi
    tytär istui, ihana lapsi,
    isän ainoa aarre päällä maan.

    Tulikäärmeinä hehkui lies.
    Isä silmänsä lapseen käänsi,
    kipu, rakkaus mieltä näänsi.
    Kuin unessa kulki se onneton mies.

    Veti syliinsä tyttären
    ja suuteli, silmät peitti
    ja – sulavaan vaskeen heitti.
    Se armaan ahmaisi sähisten.

    Miten alkoi, taivas ties,
    sinä päivänä malmi elää.
    Te kuulette, kuinka se helää.
    Se mies oli ehtoolla hullu mies.



    HAUTA MEREN ALLA

    Tämä tapahtui Boston-lahdella,
    olen kuulla saanut niin.
    "Great Republic'in" kannelta
    Jim mereen laskettiin
    ja vitkaan, sukelluspuvussa
    vajos aaltoihin vyöryviin.

    Valon kajastus sammui päältäpäin.
    Yhä syvemmä syvyyteen
    Jim vaipui, vaivoin hengittäin,
    kuin hautaan yölliseen.
    Yli yhdeksänkymmentä jalkaa näin
    hän oli jo alla veen,

    kun lyhdyn valossa himmeän
    sai nähdä hän viimeinkin
    merenpohjan allansa häämöittävän
    levin hiljaa huojuvin.
    Pian sille jalkansa laski hän
    liki loistavan maneetin.

    Jim tähysti, kääntyi. Olipas
    häll' onni matkassaan!
    Oli sukellusveneen hylky, kas,
    lähell' aivan. Kulku vaan
    oli työlästä, pohja niljakas.
    – Meri saita on saaliistaan.

    Vene oli kuin summaton hylje, mut
    alas liejuvuoteelleen
    merilevien keskelle vaipunut
    syvän haavansa kätkeäkseen.
    – Ovat ruumisarkkuun he suljetut.
    Mitä täällä, Tuonella, teen?

    Jim otti vasaran, moukaroi
    teräskylkeä aluksen;
    meren valjussa kalmistossa soi
    se jyskytys jylisten.
    Tovin kuunteli Jim. Taas, minkä voi,
    löi. Kuunteli hetkisen.

    Löi. Kuunteli. Hylkyä kiersi niin.
    – Sen tiesin. He nukkuvat.
    Tulin myöhään. Saavuin kuolleisiin.
    Ei havahdu vainajat.
    Mut silloin laivasta vastattiin.
    Oi taivaan jumalat!

    Terässeinän takaa kuulunut
    oli nakutus hiljainen.
    Se tuskin korvaan saapui, mut
    meni lävitse sydämen.
    – He elävät, hautaan suljetut!
    Olen lähellä ihmisen.

    – "Miten voitte?" taltalla oitis näin
    nyt nakutti Jim. – "Ali right.
    Muut ovat jo valmiita. Minä jäin.
    Pian minäkin kuolen kait."
    – "On laivoja matkalla tännepäin,
    apu saapuu..." Vastaus: – "Vait!

    Sillä kuoleman luinen koura jo
    mua kurkusta kuristaa.
    Mua vartoo viimeinen tuomio,
    pian katselen Jumalaa.
    Mut viime pyyntöni kuuletko?"
    – "Olen ihminen. Puhukaa!"

    – "Mene Jacksonvillen kaupunkiin.
    Kysy, siellä neuvovat
    sinut ovelle Jimmy ja Else Leen.
    He kuulkoot molemmat,
    miten saanut on palkkansa nuori Green..."
    Jim hätkähti: – Greenin Pat!

    Miten pudottivatkaan käsistään
    elonarpoja jumalat!
    Oli vankina kuolemanlaivan tään
    sama Greenin kaunis Pat,
    jota hän oli pitänyt veljenään,
    jota kaikki rakastivat!

    – "Sano Jimmylle, että ollut on
    hänen veljensä käärme, kyy.
    Vaan vannon kautta sen tuomion,
    joka minua lähestyy,
    että Else on karitsan-viaton,
    että minun on kaikki syy."

    Jim läähätti. Tutkain puraissut
    oli suoraan sydämeen.
    Meren kuilussa kuilu auennut
    oli syvemmä syvyyteen.
    Jim kouransa, nyrkkiin puserretut,
    löi seinään rautaiseen.

    Vaan silloin laivasta kuuluivat
    sanat: – "Kuolen. Vastaa!" – Oi,
    sen tietävät enkelit korkeat,
    mitä miehen sieluun toi
    se hetki. Hän vastasi: – "Veikko, Pat,
    olen Jimmy. En syyttää voi."

    Jim kuunteli vielä. Hiljainen
    oli laiva vainajain.
    Jim seisoi kätensä ristien,
    alas päänsä vaivuttain.
    Tovin kuunteli Jimmy. Kahisten
    levät huokailivat vain.



    OVELLA

    Hankin lähtöä, – seisatun,
    ovi hiljaisen kammioni,
    tahtomattani luonas sun.
    Lausun: Vartija kohtaloni –

    Lukemattomat kerrat ennen
    astuin ylitse kynnyspuun,
    kaipuun teille ja taisteluun,
    pettymykseen ja riemuun mennen.

    Mutta nyt, ovi, rivallasi
    käsi tuokion viivähtää.
    On kuin, hunnutettuna pää,
    seisois norna sun takanasi.

    Ovi, aukeat kaukaisuuteen,
    ovi, mysterioihin viet:
    luotas lähtevät kaikki tiet
    päälle maan – sekä maahan uuteen.

    Tähti-sillat mä unelmista
    tässä huoneessa huimat loin.
    Tässä suutelin, pohjaan join
    myrkyn maljoista huumaavista.

    Kerran täältä on lähtenyt
    askel kerkeä, ikävöiden
    kuultoon aamujen, lumoon öiden.
    – Toisin, toisin on kaikki nyt.

    Sillä lyötynä sydämeen
    palasin ylitse kynnykseni.
    Enkä toipunut ennalleni
    kerran lyötynä sydämeen.

    Olen vaiheilla kuolon, elon
    siitä hetkestä hoippunut.
    Mennyt, tullut ja mennyt – mut
    mustat ylläni siivet Pelon.

    Joskus vapisen huoneessani
    niinkuin haudoilla vavistaan.
    Kyyhky, lentänyt ikkunaan,
    kysyy kuollutta nuoruuttani.

    – Ovi, maailman kahden raja,
    salaisuuksia vartioit.
    Tänne kuoleman päästä soit.
    Mutta missä on vapahtaja?

    Mitä voittaa ja menettää
    vielä, nornani, täytyy minun?
    Harmaa huntu on päässäs sinun.
    Ethän, silmäni, vaaksaa nää.

    Mitään, tieto, et ilmi saa,
    turhaan hapuilet avaruudet, –
    salaisuuksien salaisuudet
    kuinka saattaisit aavistaa.

    Mutta piirissä varjojen,
    muiston joukkion, pahain töiden,
    kiirasvuoteella pitkäin öiden
    enää viipyä jaksa en.

    Tahdon etsiä vapahtajan,
    etten nääntyisi kokonaan.
    Käännyn menneestä tulevaan
    yli maailman kahden rajan.

    Jääkää, ystävät, pitoihinne.
    Olen uupunut maailmaan.
    Kaipaan orjuuden maasta sinne,
    missä kahleeni riisutaan.

    Matkaan, sieluni kohtaloon!
    Janon tähden, ja tuskan tähden
    tielle, sokea, unta nähden!
    Ovi, kiertänyt ripaas oon.



    KUORO

[Tämä samoinkuin kolme seuraavaa runoa ovat osia juhlarunosta yleisiin
laulu- ja soittojuhliin 1931.]

    On muinoin, kaukana täältä,
    Zeun, korkean jumalan,
    suun hengellä huminoinut
    puu lehdossa Dodonan,
    pyhä lähde kertonut, kuinka
    mikin kohtalo lankeaa.
    – Puu, lähde, ne puhuvat vielä,
    vain syvästi kuunnelkaa!

    Maan puoleen kasvosi käännä:
    maan virren kuulla saat;
    tai meriä kynnä, sulle
    meret laulavat laineikkaat;
    tai taivasta katso: sieltä
    valo sävelvirtoja tuo.
    Koko kaikkeus soittaa sulle.
    Mikä mahtava laulun vuo:

    Tuhatmuotoisen elämän laulu,
    tuhatkasvoisen kohtalon –
    sama kuitenkin ajasta aikaan
    kuin kierto auringon,
    yks, yhteinen kaikelle sille,
    mikä syntyy ja häviää.
    Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta
    ei katoa laulu. Se jää.

    Se on tietäjälaulu: siitä
    oman kohtalos kuulla voit;
    se on vaelluslaulu, jossa
    sinä itse mukana soit,
    elit nyt tai vuostuhat sitten
    tai vielä et syntynytkään,
    olit ihminen, puu tai perho,
    laps tähden muun tahi tään.



    LINNUT

    Kehtolaulun taivaallinen lintu
    laskeutui päälle lapsen pään.
    Kantoi kimmeltävään Unen Maahan
    lumisulkaisilla siivillään.

    Janoisena niinkuin kimalainen
    poika tarttui laulun hunajaan.
    Ensi nuoruus – korpirastaan runo,
    kurjen huuto matkan-kaipuustaan.

    Sinimeress' aurinkoa kohden
    sitten kiurun kirkas riemu nous
    pakahtuvaa täyttymystä laulain,
    purppura kun valtimoissa sous.

    Joskus, kivun viiltäessä rintaa,
    kuultiin valituskin kukaties.
    Yhtäkaikki, ylös pilviin, loitos!
    Nuoruus ain' on haukka, erämies.

    Rikas sydänpäivän aika ehti
    monin lauluin, monin laulupuin,
    pääskyin ahkerin ja kyntölinnuin,
    kultarinnan helkkein kultasuin.

    Vuoroin pilven alta, vuoroin valon
    täyteläinen suven kiitos soi.
    Kuitenkin jo himmenevin illoin
    kehrääjäkin hiljaa surra voi.

    Nopsat ovat lennot pääskysien,
    nopsempi on lento hetkien.
    Vast' on keskisuvi, kun jo syksyn
    aavistaa ja tuntee ihminen.

    Missä vaipunetkin, matkasauva,
    mihin ehtinetkin, matkamies,
    yks on varmaa: kurjen muuttohuuto
    pian taas on soiva yli ties.

    Huuhkain huhuu: Kuolema on pitkä.
    Tumman virran taakse menet, jäät.
    Paarmalintu vastaa: Elät! Laula!
    Vielä taivaan, vielä kukat näät!

    Kerää, kimalainen, kerää, sydän,
    kennot täyteen kesän hunajaa!
    Katso aurinkoa: ihanimmin
    säteilee se, kun jo vajoaa.

    Elämä on kaunis. Siksi laula!
    Kuolema on pitkä. Laula siis!
    Iltarusko, pilvet, kaste ota,
    onni tyven ota säveliis.

    Kehtolaulun siiven pääsi päällä
    havahduit. Ja samoin nukutkin.
    Kumpus yli taas se, vaakalintu,
    lentää siivin näkymättömin.



    RIEMULAULU

    Ja katso, eräänä päivänä, kun
    minun tuli niin vaikea olla,
    minä avasin vanhan raamatun.
    Minun oli niin vaikea olla.

    Ja ne kertoivat lehdet keltaiset
    tarun, säilyvän ajasta aikaan.
    Oli tulta ne suuret kirjaimet,
    ne loistavat ajasta aikaan.

    Sillä pätsiin pantu palamaan
    oli kolme pyhää miestä.
    Ja ne lauloivat riemulauluaan,
    ne kolme pyhää miestä.

    Tulen halki he kävivät, voittajat,
    ei kajonnut liekki heihin.
    He riemulaulua lauloivat,
    eikä liekki kajonnut heihin.

    Olin lukenut muutaman lauseen, kun
    minun tuli niin autuas olla.
    Minä suljin sen vanhan raamatun.
    Minun oli niin autuas olla.



    LAULU KOTIRANNOISTA

    Kaukaa, aikain takaa laulun kaleereilta kuulen,
    luota templirannan vihannan,
    vierain kielin, alla leudon eteläisen tuulen
    kaipausta laulavan.

    Kreikan meri syvin taivaankuulloin laivaa kantaa,
    mutta laulu orjasoutajain
    toista merta, toista rantaa laulaa: kotirantaa,
    haipunutta taakse ulappain.

    Laulajille, orjasoutajille muinaisuuteen
    veljenkäden ojennan.
    Täält' et ole, lauluni. Sä täältä maahan uuteen
    kaipaat – maahan, jonka aavistan.



    RAJALLA

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.

    Takana kaunis isänmaa
    kaupungein ja kylin.
    Sinua poikas puolustaa
    maani, aarteista ylin.

    Öinen, ulvova tuuli tuo
    rajan takaa lunta.
    – Isäni, äitini, Herra, suo
    nukkua tyyntä unta!

    Anna jyviä hinkaloon,
    anna karjojen siitä!
    Kätes peltoja siunatkoon!
    – Täällä suojelen niitä.

    Synkeä, kylmä on talviyö,
    hyisenä henkii Itä.
    Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;
    tähdet katsovat sitä.

    Kaukaa aroilta kohoaa
    Iivana Julman haamu.
    Turman henki, se ennustaa:
    verta on näkevä aamu.

    Mut isät harmaat haudoistaan
    aaveratsuilla ajaa:
    karhunkeihäitä kourissaan
    syöksyvät kohti rajaa.

    – Henget taattojen, autuaat,
    kuulkaa poikanne sana –
    jos sen pettäisin, saapukaat
    koston armeijana –:

    Ei ole polkeva häpäisten
    sankarileponne majaa
    rauta-antura vihollisen, –
    suojelen maani rajaa!

    Ei ota vieraat milloinkaan
    kallista perintöänne.
    Tulkoot hurttina aroiltaan!
    Mahtuvat multaan tänne.

    Kontion rinnoin voimakkain
    ryntään peitsiä vasten
    naisen rukkia puolustain
    ynnä kehtoa lasten.

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.



    CETERUM CENSEO

[Tämä sekä valikoiman viimeisenä esiintyvä runo "Suomalainen rukous"
ovat osia Kansallisteatterissa itsenäisyyspäivänämme 1930 lausutusta
juhlarunosta.]

    Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin,
    ynnä: vahva olla.
    Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin.
    Muutoin skyyttien anturat kovat
    ruhjovat luumme. Tuimat ovat
    kasvot Kohtalolla.

    Ei ole päitten luvulta suuri
    joukko lastesi, maani.
    Siis sitä ehjempi suojamuuri:
    rautaa ja tahtoa! Katso, kansa,
    ettei pimeissä loukoissansa
    Efialteita vaani!

    Jonakin päivänä ehkä meitä
    Thermopylai vuottaa.
    Siks, kunis olemme jäähtyneitä,
    silloin, veljet, taistelemme!
    Kaunis on verellä sydäntemme
    synnyinmaata juottaa.



    HAJAANNUS

    Voi ruumista, mi jäseniään vihaa,
    voi jäseniä, jotka kapinoivat!
    Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa,
    on Rooma itse siihen syyllinen.

    Voi kääpiöitä, jotka forumilla
    eleitä Caesarien apinoivat!
    Voi konsuleita vallan-noppasilla,
    kun uhkaa keihäsmetsä goottien!

    (1931)



    SUOMALAINEN RUKOUS

    Siunaa ja varjele meitä,
    Korkein, kädelläsi
    Kaitse kansamme teitä
    vyöttäen voimalla meitä,
    heikkoja edessäsi
    Sulta on kaikki suuruus,
    henki sun hengestäs.

    Herra, valista meihin
    kasvosi laupiaat,
    kunnes armosi alla
    kukkivat roudan maat!
    Vaivassa vaeltaneihin,
    Herra, valista meihin
    kasvosi laupiaat!

    Tutkien sydämemme
    silmäsi meihin luo!
    Ettemme harhaan kääntyis,
    ettei kansamme nääntyis,
    silmäsi meihin luo!
    Alati synnyinmaalle
    siipies suoja suo!