Runot

RUNOT

Kirj.

Kaarlo Sarkia

WSOY, Porvoo, 1944.

SISÄLLYS:

KAHLITTU ja VELKA ELÄMÄLLE

 Kukkiva kaktus:
   Kukkiva kaktus.

 Velka elämälle:
   Velka elämälle.
   Vaeltaja.

 Maisema:
   Ahti soittaa.
   Äestäjäpoika.
   Notturno.
   Maisema.
   Korjuunääni.
   Lokakuun yössä.
   Ensi lumi.

 Eros:
   Jumalainen tuntematon.
   Minä.
   Viaton I-II.
   Sonetti tuntemattomalle.
   Kohtaaminen.
   Pieni rakkauslaulu.
   Unelma.
   Ilta.
   Maan koru.
   Uusi sointu.
   Syyssävel.
   Muistatko?
   Vaivoissani näin.
   Syyskirje.
   Ensi lumen aikaan.
   Viime kerran.
   Erottua.
   Nyyhkivä sade.
   Mennyt – jäänyt.
   Uupunut.
   Kevätelegia.
   Marraskuun yössä.

 Kuin kuolleet lehdet:
   Kuin kuolleet lehdet.
   Kahlittu.
   Kyttyräselkä puhuu.
   Tiberius Caprilla.

 Jälkeen jäänyt:
   Jälkeen jäänyt.
   Lapsuusmaja.
   Kotisauna.

 Aavikon kukka:
   Sanomatonta janoan.
   Ikkuna.
   Kuutamonäky.
   Aavikon kukka I-II.
   Rukous keväälle.
   Ainoa sana.

 Kauaksi sinne:
   Haave-elämä.
   Unta kohti.
   Runolle.
   Kauaksi sinne.
   Levon maassa.
   Antinoos.
   Syvän äänettömyyden syliin.
   Hautakammion vainajain laulu.
   Hautakirjoitus.
   Täyttymys.

 Kärsivä tuli:
   Kärsivä tuli.

UNEN KAIVO

 Elämä ja kauneus:
   Elämä ja kauneus.

 Syyskuun kukkia:
   Syyskuun kukkia.
   Lähteneelle.
   Kultaa.
   Syysyön fantasia.
   Anteeksianto.
   Heltymys.

 Mullan kehto:
   Kehtolaulu.
   Laulu.
   Hyvää yötä.
   Maaliskuinen auringonlasku.
   Valohämyä.

 Kauniille veljille:
   Muodonvaihdos.
   Viulu.
   Kauniille veljille.

 Varjorukki:
   Rukkilaulu.
   Kain.
   Huuto.
   Paennut.
   Haudassa.
   Ylösnousemus.

 Georgiini:
   Älä elämää pelkää.
   Hurmio.
   Luode ja vuoksi.
   Endymion.
   Georgiini.

 Omnia mea mecum porto:
   Henkipatto rakkaus.
   Daalia-uni.
   Sinä jota rakastan.
   "Omnia mea mecum porto".

 Kalmistotiellä:
   Mullan ja veren kevät.
   Kuoleman hyväily.
   Jouluaattoaamuna.
   Uudenvuodenyönä.
   Unien vuosi.
   Musiikkia kalmistossa.
   Alpeille.
   Kalmistotiellä.
   Kuvastimesta.
   Barcarola.

 Unen kaivo:
   Unen kaivo.

KOHTALON VAAKA

 Pimeitten piirissä:
   Laulut kuolevat.
   Pimeitten piirissä.
   Kahvilan ikkunasta.
   Musta maa I-II.

 Runo rumuudesta:
   Runo rumuudesta I-IX.

 Intermezzo:
   Santa Margherita I-IV.
   Kaipauksen saari.
   Lido.
   Toscanan yö.

 Kauneuden puu:
   Kurjet muuttavat.
   Talviaamuna.
   Kauneuden puu.

 Sielun kukat:
   Lausumaton sana.
   Suuri lahja.
   Rakkaudestani.
   Ylistys elämälle.
   Vastaus.
   Sielun kukat.
   Kahleihin paluu.
   Etäisyys.
   Kyynel.
   Tapahtukoon tahtosi.
   Sydän.
   Vala.
   Taiottu.
   Entinen elää.
   Luovutus.
   Viimeinen sirkka.
   Kohtalon vaaka.
   Uponneet puistot.

 Vanha laulu:
   Vanha laulu.
   Pieni ratsastaja.
   Kouluvihko.
   Lapsen tie.

 Tuskan hukuttaminen:
       I [Kova koetus.]
      II [Salaiset kanavat.]
     III [Kytevä tuhka.]
      IV [Ihmismeressä.]
       V [Kasvo-laivoja.]
      VI [Myös rikas.]
     VII [Salattu tarkoitus.]
    VIII [Aamuvaellusta.]
      IX [Elämän malja.]
       X [Yksin.]
      XI [Mullasta multaan.]
     XII [Hornan peikot.]
    XIII [Valhepukuinen.]
     XIV [Kaita pelto.]
      XV [Viivästyvä vilja.]
     XVI [Miksi?]
    XVII [Kaksinaisuuden kirous.]
   XVIII [Paljastunut.]
     XIX [Ammoiset harhat.]
      XX [Sarastusta.]
     XXI [Jalo taistelu.]
    XXII [Suuri synnyinmaa.]
   XXIII [Yö, hälvene!]
    XXIV [Pimennoista tulevat.]
     XXV [Lähelles, ihminen.]
    XXVI [Tuskien joet.]
   XXVII [Yhtäkaikkinen.]
  XXVIII [Luonnon Meri kohisee.]
    XXIX [Oi ihmisosaa.]
     XXX [Epätoivoa.]
    XXXI [Te sen tiedätte.]
   XXXII [Kukassaan kuolleet.]
  XXXIII [Kahdet kasvot.]
   XXXIV [Pyyteetön rynnistys.]
    XXXV [Lehden elämä.]
   XXXVI [Kuolematon.]
  XXXVII [Jyvä ja laiho.]
 XXXVIII [Tuskan hukuttaminen.]
   XXXIX [Elämän laulu.]
      XL [Jumalainen kipinä.]
     XLI [Samaako?]
    XLII [Moninaisuuden mereen.]
   XLIII [Credo.]

RUNOJA KOKOELMIEN ULKOPUOLELTA

 Ihmisen tie.
 Isoisän neuvo.
 Lapsuuden joulu.
 Äidin rakkaus.
 Jeesus-lapsen kehtolaulu.
 Auringon tanssi.

SUOMENNOKSIA

 Villon: Ote "Isosta Testamentista".
 Ronsard: Kassandralle.
 Chénier: Nuori vanki.
 Leopardi: Kuulle..
 Hugo: Ludvig XVII.
 Leconte de Lisle: Norsut.
         "         Keskipäivä.
         "         Yön kylmä tuuli.
         "         Putoavat tähdet.
 Baudelaire: Entinen elämä.
     "       Rakastavaisten viini.
     "       Köyhien kuolema.
     "       Syyslaulu.
     "       Hartaus.
     "       Matkaan!
 Carducci: Sydänpäivä Alpeilla.
     "     Vinjetti.
 Sully-Prudhomme: Ihanne.
     "     Silmät.
 Heredia: Uinti.
     "    Antonius ja Kleopatra.
     "    Tulikukat.
 Pascoli: Orpo.
     "    Vainaja.
 Verhaeren: Kellonsoittaja.
 Moréas: Ken sanoo –
     "   Oi myöhä huhtikuu –
     "   Ma, ken kymmenen –
 D'Annunzio: Paimenet.
 Fort: Suuri hurmio.
 Comtesse de Noailles: Romanttinen ilta.
 Rimbaud: Humaltunut venhe.

KAHLITTU

 ja

VELKA ELÄMÄLLE

KUKKIVA KAKTUS

KUKKIVA KAKTUS

    Kuin polttavan unelman tuoreen kukkasi avaat
    minun huoneeni ilmassa harmajan painostavassa,
    ja kuin liekissä, äkkiä esiin puhkeavassa,
    värin, elämän runsauteen sinä yöstäsi havaat.

    Ylen köyhänä, käpristyneenä ja okain kovin
    ikäs kaiken sa nukuit ahtaalla ikkunalla.
    Mut tomuisen, paksun ja karhean kuoresi alla
    elit sittenkin, täysin ja mahlasta paisuvin povin.

    Ruma, kahlittu kasvi, jo rajoissas nyt pakahtunet,
    sinä oloas kutistunutta nyt enää et kestä!
    Sinä leimahdat esiin vankilas pimeydestä
    kevätilmaan singoten sisimpäs valtavat unet.

VELKA ELÄMÄLLE

VELKA ELÄMÄLLE

    Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
    Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
    Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
    Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.

    Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
    Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
    Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
    Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.

    Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
    kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
    Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
    loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.

    Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
    Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
    Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
    tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.

    Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
    Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
    Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
    Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?

    Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
    oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
    Tie tummui askeleista viikkojen mennen –
    sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.

    Odoteltuas turhaan iltana muutamana
    jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa.
    Jokin kuiskasi: Lapses elää! – Vieras sana
    yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.

    Suli murhees sentään päivään säteilevään.
    Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
    Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
    Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?

    Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
    Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
    Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
    Olit kohta maksava velkas Elämälle.

    Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
    pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
    tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
    Kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.

    Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
    Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
    Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
    on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.


    VAELTAJA

    Tie liki virran poukamaa.
    Rannalta horsmat punertaa.
    Kuutamo hopeainen.
    Paadella matkalainen.

    Etäällä väikkyvä määränpää
    himmeni. Kulkija levähtää.
    Jaloilta haavaisilta
    poltteen kirvoitti ilta.

    Jäsenet lepää – kasvojen
    ilme on suuren kaipauksen.
    On kuin kulkija matkaa
    kohta jo aikoisi jatkaa.

           – – –

    – Rauha kanssasi, matkamies!
    Kaukana kai päämäärä on ties?
    Vartonut liet opastajaa?
    Tarvinnet yöksi majaa?

    – Kumpaakaan, veli, tarvitse en.
    Retkeni määräkö? Ihmeellinen!
    Maan ja taivaan rajaa
    tavoitan – kaipaus ajaa.

    Sinnehän aamuin laskeutuu
    hopeatuutuun tähdet ja kuu,
    nukkuu tullessa ehtoon
    aurinko purppurakehtoon...

    Valkeat purjeet pilvien
    nään meren rannalla safiitisen –
    keinussa vuoksen ja luoteen
    saa sydän suloisen vuoteen...

    – Vaikene, järjetön, sairas mies!
    Turhat on askeles, tyhjät ties!
    Mieletön, laske jo sauvas!
    Suotta sa kaipaat kauas!

    Tiet lyhyemmätkin kesken jää.
    Milloinkaan unen maata et nää:
    eelläs se tuulena aavain
    pakenee. Jää kipu haavain.

    – Nään unen marmorikartanon
    nousevan loistossa kuutamon,
    säihkyvän kallein kivin
    nään elinvuotteni rivin...

    – Vaikene! Pilven untuvaa,
    lainetta ei kätes kiinni saa.
    Nukkuos äärelle ruismaan
    ruohoon ja luhtakuismaan!

    – Selviää elon salaisuus,
    loppuu sieluni levottomuus.
    Käyn ilon pilvilaivaan,
    purjehdin merellä taivaan...

    Kaiken sen kerran unessa näin.
    Vangiksi näkyni silloin jäin.
    Maan ja taivaan rajaa
    tavoitan – kaipaus ajaa.

    Eikö jo, veljeni, koita koi?
    Kiuruko vai unen lintu soi?
    Kulkija katsahti itään,
    enää ei virkkanut mitään.

    Aamu jo alkoi sarastaa.
    Kutsui taival vaeltajaa.
    Silmissään unen tähti
    toiviotielleen hän lähti.

MAISEMA

AHTI SOITTAA

    Kosken alta laulaa ahdin
    heljä viulu yöhön kevään.
    Kuuntelee veet peililahdin,
    suvantoon ne hiljenevään
    lumoihin jää soiton mahdin.

    Äyräillä jo ryntäin makaa
    helmisilmäiset veenimmet.
    Hullaantui ja ajoi takaa
    heitä vesihiis tuo vakaa,
    leuasta min versoo rimmet.

    Nuori ahti kuohurinta
    soittaa, yllään ulvut, levät.
    Vaahtosormet näppäilevät
    sävelmää nyt tulisinta:
    "Jäät jo suli, tuli kevät,

    päivänkilo, ilo voittaa..."
    Aallonkaunis ahti soittaa
    kanssa kohisevan kosken...
    Punaan luo jo lummeposken
    huomenrusko, joka koittaa.

    Helenee. Kointähti sammuu,
    yön ja aamun rajain vahti.
    Purppuroissa soiluu lahti.
    Kylän karja kaukaa ammuu.
    Viime tahdit soittaa ahti.

    Yli kielten viulunjousi
    poljennoin nyt tanssii raisuin.
    Sävel tulvii, laulaa paisuin –
    kaareen kauneimpaan kun nousi,
    katkeaa. Soi kaiuin vaisuin
    aallot, joihin ahti sousi...


    ÄESTÄJÄPOIKA

    Elohopeina tynnyrilinnun sävelet putoo.
    Haan aitaan kuparisäikeistä verkkoa kutoo
    hämähäkki. Vehreyteen koko maailma hukkuu.
    Käki taampana jossain lakkaamatta kukkuu.

    Kas, uupunut peltopoika hän nurmella loikoo.
    Parihevoset vierellä torkkuu ja kaulaa oikoo.
    Tänä aamuna tehty on urakka aikamoinen:
    on pellosta karhittuna jo puoli nyt toinen.

    Eväs äsken on syöty, min laitteli reppuun sisko.
    Nyt on suloista lojua siinä kuin sisilisko,
    käsivartta kun aurinko paahtaa, poskea, kaulaa,
    suvi kuin uni onnellinen joka suonessa laulaa.

    Toki kyllin on maattu – nyt eteen Rusko ja Valko!
    Mies äkeellä seisoo taas kuin notkea salko,
    käsi ohjia käyttää tottunut, voimakas, ruskee,
    hevot kupeet läikkyen mullassa eespäin puskee.

    Yli pellon nyt leivonen soi, sinen aalloissa uiva!
    Äes rauskuen käy, savi murtuu valkea, kuiva
    ja multaan vaihtuu, punertavaan ja hienoon,
    työn voima kun käy yli syksyllä kynnetyn tienoon.

    Parivaljakko kääntyy, palaa toista sarkaa,
    kevätkärpäset hevosten ympäri hulluina karkaa,
    kuin kirkkaat kipinät välkkyvät piikit äkeen.
    Rekilaulusta poika helähdyttää säkeen.


    NOTTURNO

    Suviyö... Valo pilven alta
    hopeainen putoaa.
    Jokiniityltä kukkivalta
    soi niittokoneen surinaa.

    Tuvan portailla nuori renki
    yhä soittaa hanuriaan.
    Läpi yön käy yrttien henki
    ja tuoksuva, lämmin huo'unta maan.

    Peli taukoo. Hetkeen moneen
    ei hiisku tuulikaan.
    Vain kuuluu, kun niittokoneen
    terä viiltää kasteiseen apilaan...


    MAISEMA

    On ehtoo hämäräinen,
    ja saunat sauhuaa.
    Ruislintu yksinäinen
    vain jossain narahtaa.

    On luona tuvan seinän
    unikko punainen,
    ja jostain tuoksu heinän
    ui yli peltojen.

    Soi kaukaa kosken humu
    kautt' illan hiljaisen.
    Suoniityn ylle sumu
    jo kohoo valkoinen.

    Ruislintu yksinäinen
    taas jossain narahtaa...
    On ehtoo hämäräinen
    ja saunat sauhuaa.


    KORJUUN ÄÄNI

    Oi varstain jyske, humu puimakoneen
    ja riihen siltaan elokärryin jymy,
    en teitä kuullut ole päivään moneen!
    On huulilleni jähmettynyt hymy.
    On niinkuin vasta heräisinkin siihen,
    kun kuulen miesten äänet luota riihen,
    syysilman kristalliin kun soi jäänkirkkain
    ne soinnuin, jotain puintitöistä virkkain.

    Syysaamuun kiirii puimakoneen humu,
    se vaikeroi, se huokaa karmivasti,
    ja varstain jyminä lyö ankarasti
    hereille sydämen, mi näihin asti
    vain näki uniaan. Oi korjuun ääni!

    Pian vaikenevat viime viulut sirkkain,
    pois kaikkos siivekkäiden orkesteri.
    Yöt pimenevät, tienoon kietoo sumu,
    maan marron multaan tiukkuu puiden veti.

    Kuin alakuloisuuden valtameri,
    syystuuli yllään, puimakoneen humu,
    niin raskain poljennoin käy varstan kumu,
    käy vasten rintaani, lyö yli pääni
    mun herättäen orpoon ikävääni.


    LOKAKUUN YÖSSÄ

    Noin kylmän valkeana
    nous sirppi uudenkuun!
    Noin näkyy virran vana
    nyt läpi paljaan puun!

    Noin usva-aaveet mataa
    veen pintaa himmeää.
    Ja puista verta sataa,
    mi martoon maahan jää.

    Niin syys, niin syys on
    Puu, ruoho lakastui.
    Vain haavelinnut hullut
    yömustaa vettä ui.

    Mut vaikertelet turhaan
    sa eessä viikatteen:
    se tottunut on murhaan
    niin moneen tuhanteen.

    Noin nousee purevana
    tuo sirppi kohtalon.
    Vain puuttuu viime sana
    ja korjuu tehty on.


    ENSI LUMI

    Syysusvien kahleet katkes,
    kesä vankinsa vapahtaa:
    Jo pilvien saumat ratkes,
    lumihahtuvat putoaa!

    Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
    yli martaan, aution maan.
    Miten valkoista huurreliljaa
    sydän rauhaton kaipaakaan!

    Miten autuas onkaan antaa
    lumen viileän vilvoittaa
    sitä otsaa, mi vielä kantaa
    suven muistoa polttavaa!

EROS

JUMALAINEN TUNTEMATON

    On jossain aavaa siniaaltomerta...
    Kuu helmenhohdettaan loi palmurantaan,
    kun maininkien kuohuun, kultasantaan
    valahti mustan orkidean verta.

    Tulessa päivän luomistuskiin kuumiin
    ne yhtyivät – sa synnyit hetkeen ehtoon.
    Kolibrit kimmeltävät palmulehtoon
    tuon helmenpuhtaan, heräävän vei ruumiin.

    Siell' leikki tuliperhot aarnioissa,
    öin päivin siellä satulinnut lauloi.
    Liaanit puita kukkivia kauloi,
    soi tuulten huilut illoin viidakoissa.

    Sait notkeaksi tavoin bamburuo'on.
    On ihos hedelmiltä kuultavilta.
    Nuo tähtisilmäs trooppinen soi ilta.
    Unikko juuri puhjennut suus tuo on.

    Et nähnyt ihmistä, et ihmistöitä,
    näit luonnon hurmaa, ikuisesti uutta.
    Söit metsäin antia, joit jumaluutta,
    värejä, tuoksuja ja tähtiöitä.

    Sun alhaisessa kaupungissa näen.
    Iloksi silmänikö, jumalainen,
    käyt täällä, vaikka muotosi ei mainen,
    parissa halvan, harmaan ihmisväen –?


    MINÄ

    Mua katsovas, mun tuntevasi luulet,
    kun murheen murtaman näät muodon tään,
    nää silmät särkyneet, tään nöyrän pään,
    nää pettyneesti hymyilevät huulet...

    Kuin oksiin paljaisiin käy jäiset tuulet
    tai sade hyinen nyyhkii syksysään,
    tää ääni jähmettää sun ikävään –
    mut mua et, vain varjoani kuulet!

    Kotelostaan – nää! – perho lentoon herää
    päin aamuun auennutta liljan terää,
    jost' öin on satakieli uneksinut –

    jääkiteet, kiiltomadot perä perää
    hivuksiis, kuu ja tähdet kaulaas kerää,
    nää kuvas lähteen peilissä – nää minut!


    VIATON

    I

    Olet tuoksuva multa, mi raukee
    kevätauringon kirkkauteen.
    Olet silmu, mi iltaan aukee,
    yön tuuleen, kasteeseen.

    Olet kukkiva puu liki rantaa.
    Olet lumme kalvolla veen.
    Olet laine, mi vaahtoa kantaa
    yli selkien kimmelteen.

    Ovat askeles keinunta viljan.
    Kevätkiuruina naurus soi.
    Terälehdet valkean liljan
    sinun silmistäs nähdä voi.

    II

    Ihos viileän, hiukses kimmoisat
    käsin, huulin ken tuntea saakaan?
    Ken on sulkeva jäsenes notkeat,
    ujon vartalos syliinsä raakaan?

    Hymyn tuon, joka päivässä väräjää,
    ken on vaihtava nauruun uuteen?
    Tulen oudon ja kuuman ken sytyttää
    sinun silmies viattomuuteen?


    SONETTI TUNTEMATTOMALLE

    Nää silmät levänneet ei silmissäsi,
    nää huulet ei sun suustas juopuneet.
    Ei koskettaa ees kättäs saa tää käsi –
    on kaipuun nää, ei onnen kyyneleet.

    En viivähtänyt liki sydäntäsi,
    hivustes silkkiyötä sivelleet
    ei sormeni – vain ohi käydessäsi
    on toinen toistaan katseet hipaisseet.

    Oi kohtalo, sa armoton, sa julma!
    Mun kaunis kaivattuni, kaarikulma,
    näin vieraaksiko aina sulle jään?

    Viel' iltaa tuskallista, lohdutonta
    siis elää täytyykö mun monta, monta,
    näin kaukaa kun sun, ikävöity, nään?


    KOHTAAMINEN

    Kadun humu ja kiire on haihtunut. Avaruus,
    syvä, laulava kirkkaus läikähti ylitseni.
    Kiven rinnasta versoo ruusujen ihanuus.
    Olen jonnekin kauaksi jättänyt kurjuuteni.

    Jokin kuolematon lie hipaissut multaa maan.
    Avaruuksien laulu on vallannut aistimeni.
    Kuka lien? Mitä kaipasin? Unohdin kokonaan.
    Sinun jalkas on tanssinut kadulla ohitseni.


    PIENI RAKKAUSLAULU

    Kuin kaksi vuonaa,
    niin nuorta, arkaa,
    sun silmäs karkaa,
    mun yllättää...

    Kuin miilun nielu
    on tulta, kuonaa
    tää synkkä sielu –
    ne säikähtää.

    Oot metsän tuoksu
    ja lähteen juoksu,
    hymyihin kevään
    mi heräjää,

    mi virvoitustaan
    luo kirvelevään
    poveeni mustaan –
    ei luokse jää.


    UNELMA

    Kuin pimeys ois –
    sinun yllesi vain tulis valo
    ja sun vuoteesi äärelle hartauteen minä vain.
    Kaikk' katoais pois –
    vain kasvojes vaalea palo
    unen-hienona keskeen tummien jäis kiharain.

    Sävel ihmeellisin
    poves aaltoiluissa soisi,
    kuin harppujen helinä sieluuni tulvahtais.
    Syvin siemauksin
    ihos kuultoa silmäni joisi,
    hivuksiisi ruusujen runsaus hulvahtais.

    Ja välkehtimään
    yön kaste laskeutuisi
    suus kukkaan, tuoreudessaan värisevään,
    terälehdiltä tään,
    punahuuliltas, ilmoille uisi
    hyasintin ja sireenin tuoksua huumaten pään.

    Kuin tähdin ja kuin
    sädehtii sydän tuskainen, musta,
    pyhän nuoruutes ehtoollista kun nautitsen öin –
    kun uneksin suin
    suus puhdasta kosketusta,
    sylis koskemattoman autuuteen ikävöin.

    Niin unessa oon
    koko yön kuni alttarin eessä –
    kuvas äänettömyydessä hetkien selkenee
    kunis aurinkoon
    minä tuijotan silmät veessä,
    yli taivaan kun se jo siipensä aukaisee.


    ILTA

    Näen illassa kukkivan sireenien.
    Hyvin kaukaa soittoa soi.
    Olen sairas ja niin kovin onnellinen
    sitä tuskin käsittää voi.

    Yön ilma sisään kasteinen
    käy silmästä ikkunan.
    Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen
    minä häntä rakastan.


    MAAN KORU

    Kun kultahietaan suli
    syyspäiväin heleys,
    armaani, siitä tuli
    hivustes himerrys.

    Ja pilven lunta hiven
    sai vesiin sinisiin –
    nään katsees jalokiven,
    min vertaan safiiriin.

    Yö viivaan ihos keräs
    säteistä kuutamon.
    Sun huultes hehku heräs
    kuin umpu unikon.

    Ja tuuli sieraimiisi
    puhalsi Jumalan –
    sait nuoriin jäseniisi
    tuon elon kukkivan.

    Nyt korunaan maan povi
    sua kantaa, suloinen,
    ja avain mulle, ovi
    oot suuren kauneuden.


    UUSI SOINTU

    Mihinkä, armas, kuljenkaan,
    sun kuvas kulkee myötä.
    Sen seurakseni päivin saan,
    se luonani on yötä.
    Sa aamun sineen liverrys
    oot kiurun, pimenevään
    taas iltaan tähden välkähdys
    ja talveen sade kevään.

    Saa lehteen sydämeni puu,
    sen kukat aukee kesään,
    kun oksille sen laskeuu
    sun silmäis linnut pesään.
    Valoisan kuulee sävelvuon
    nyt sielu, onnen soinnun.
    Sinusta uuden laulun luon,
    sinussa eloon toinnun.


    SYYSSÄVEL

    On, armas, autioina, haat.
    On kukat kuolleet. Piisku viluinen
    kuin onnen varjo hämärässä värjyy.
    Jo vainioita vahtii kuhilaat,
    öin peittää kentät härmä hopeinen.
    Syysmyrskyt yllä kylmäin vetten ärjyy.

    Pian kaikki pienet linnut pakenee
    ja laulut kuolee. Suven unelmat
    kuin pellon laiho vasten sirpin terää
    niin taittuvat. Ja muistot varisee
    kuin lehdet – hymys, hiukses ruskeat
    ei uuteen kevääseen ne koskaan herää.


    MUISTATKO?

    Elontaidoton siis oli rakkautein –
    vain virvako ois, petos harhain?
    Olen täyttänyt silmäsi kyynelein,
    säde niiden on sammunut, lämmin ja sees.
    Minä löin sydämees
    kivun piit, odat tuskan jo varhain.

    Olet ainoa minulle. Näin joka yö
    sua muistaen vain sydän valvoo.
    Taas sieluni syöverin vien kirotun
    pimeyksiin sun.
    Sydämees kädet nää surun haavoja lyö,
    kädet nää sua hyväillen palvoo.

    Rakas sielu, sen tiedät, ma tahtoisin sun
    kovan mieleni kohluilta säästää.
    Rikon kaiken, kun juuri jo anteeksi sain.
    Sua rakastan vain,
    niin varmasti, kuin myös varmasti mun
    pahan kahleista kuolema päästää.

    Mua muistatko? Muistatkos, ystäväin,
    sinä olleita päiviä silloin?
    Miten portaillas poskiimme – on kevätyö –
    kukat sireenin lyö?
    Kujan muistatko? Kukkulan harjaa päin
    käsikkäin miten kuljimme illoin?


    VALVOISSANI NÄIN

    Vaivoissani näin
        lepäät, ystäväin.
    Unen taikamailla
        oot jo autuailla.
    Umpeen painui vierelläin
        silmäs lumpeen lailla,
    huokuu hiljaa hengittäin
        rintas tuskaa vailla.

    Hyvää sydäntäsi
        piinas pistävin
    okain kova käsi
        julman ystäväsi.
    Uni mirhamin
        valoi haavoihin.

    Luona unen harhain
        onnellinen oot.
    Sulle tuoksukoot
        ruusut unen tarhain,
    unen linnut parhain
        huiluin soitelkoot!


    SYYSKIRJE

    Rakastettu, jo notkuvat marjoin
    punanhohtoisin pihlajapuut.
    Myös riippuvat raskain sarjoin
    liki multaa jo hedelmät muut.
    Puunoksien kantaa taakka
    ylen suloinen lie omenain!
    Sydämeeni ja sieluuni saakka
    olen murheellinen minä vain.

    Katos liverrys ääreltä räystään,
    etelään kävi pääskyjen tie.
    Sydän herännyt on unennäystään
    arat daaliat halla vie!
    Mitä kuullut kuuhun en moneen,
    rakastettu, jo kuulen sen:
    humu kiirii puimakoneen
    jo suunnalta riihien.

    Sinun kaupungissasi kadut
    elon herää nyt poreiluun.
    Syysillat on niinkuin sadut –
    valo lehdillä niinipuun!
    Mut muistatkos iltaa kevään? –
    miten poppelit lemusikaan!
    Salamyhkäisen hyväilevään
    hämyhuntuun yö puki maan.

    Sinä muistatko: kevään yöksi
    lakit valkeat taas otettiin –
    hatut vanhat, ne innostus syöksi
    joen sillalta laineisiin –
    hatut kurttuiset, vanhat ja kuivat,
    nehän tunsivat riemukseen
    tomujaan veden huuhtovan, uivat
    nekin pois meren vapauteen.

    Miks silloin hattuimme myötä
    mekin emme menneet ois
    syli sylissä päin meren yötä,
    kera untemme kuolleet pois –?
    Kuni päivää päin kukat taipuu,
    janos sielummekin elämää.
    Miten luottava on kevätkaipuu!
    Miten pettymys kirveltää!

    Punamarjoilla kukkuroinut
    pyhät pihlajapuut on syys.
    Ei täyttyä kaipaus voinut,
    elämään joka uskoa pyys.
    Kukat kaikki ja puut hedelmöivät,
    elonsiemenet multaan jää.
    Sydämemmekin toivoen löivät,
    ei saavuttaneet elämää.


    ENSI LUMEN AIKAAN

    Yli kaupungin valkolunta
    putos illassa – muistaa voin...
    Oli kulkumme niinkuin unta,
    kävi samettianturoin
    ohi häämöittävien lyhtyin
    vitihiutalekarkeloon...
    Hävisimme pois, kädet yhtyin
    kujas kuiskailevaan pimentoon

    Sai vaatteemme valkoisen villan –
    karitsoita me, lapsia vain!
    Yli murheiden loi lumi sillan,
    sinut tunsin ma taas omanain.
    Sydän sydämen aavisti, arvas,
    sanat kömpelöt tarpeen ei –
    tomu arkien harmaja, karvas
    katos sieluista, sen viti vei.

    Pihan verhosi hohtava raiti,
    vanu pehmoinen vaahterapuun!
    Lumottuina me seisoimme, vaiti –
    sanatonna suu tapas suun...
    Lumen allamme ihana pielus –
    sydän sille jos nukkunut ois
    kera sun lumenkuultavan sielus
    unen iäisen onneen pois!


    VIIME KERRAN

    Ah, varmaan viime kerran
    sun äsken yössä näin
    ja jälkees hetken verran
    ma tuijottamaan jäin...

    Sun musta katu nieli
    kitaansa pimeään –
    niin lohdutonna mieli
    jäi kuumaan ikävään...


    EROTTUA

    Veet syvät päilyvät
    ikävää.
    Puut yllä häilyvät
    syväin vetten.
    Ma tiedän, etten
    sua enää nää.

    Tie luotas lähtien
    hämärtää.
    Vain kuvat tähtien
    syöpyy veteen:
    Niin silmäin eteen
    sun silmäs jää.


    NYYHKIVÄ SADE

    Mua painaa autius huoneen,
    mua seinät ahdistaa,
    kun kaupungin sadetta juoneen
    yö verhoaa.

    Koko päivän ja illan palas
    kuvas lempeä sydämeen.
    Vedin uutimet alas,
    surun laskin valloilleen.

    Oli oikeus sen – näen kyllä –
    sinut ottaa, ken sinut toi..
    Veden nyyhkytys räystään yllä
    mitä vaikeroi?

    Sade taukoamaton
    vesikouruissa nyyhkyttää.
    Olen yksin alla katon,
    olen ilman ystävää.


    MENNYT – JÄÄNYT

    Niin kaikkos autuuteni!
    Pois riemun kerallaan
    vei armaani kun meni.
    Palaako milloinkaan?

    Jäin kylmään yöhön tähän
    niin yksin – paleltaa.
    Saa onnea niin vähän,
    niin paljon tuskaa saa.

    Syleilyn polttaa jano
    ja nälkä suudelmain.
    Ei kättäs! Suusi sano
    ei sanaa – poissa vain!

    Sua huudan tuhannesti –
    poiss' ootko kokonaan?
    Ei – jotain ikuisesti
    sinusta pitää saan.

    Jää jäljelle ees hiven
    sinusta: muistos jää.
    Kuin kalliin jalokiven
    sen tahdon säilyttää.


    UUPUNUT

    Jos kuumeisen päänsä painaa
    sais multaan kosteaan!
    Jos saisi jo olla vainaa
    ja nukkua alla maan!

    Tämä liian raskas on taakka
    ja tietä en vaaksaa nää.
    Hänen lähdöstänsä saakka
    on pilkko pimeää.

    Elon hiipui viimeinen tähti,
    valo kaikki sammui pois,
    opas ainut luotani lähti –
    sitä koskaan en uskonut ois.


    KEVÄTELEGIA

    Tuoksua, silmujen mettä,
    säveltä päivä on.
    Saartaa sinistä vettä
    vihreys nurmikon.

    Hohtavat talojen harjat
    niinkuin hiillokset.
    Puistoissa vaahteransarjat
    hehkuvat keltaiset.

    Lämmössä hiljaisen pihan,
    äärellä portaiden,
    paisuvat nähteni ihan
    ummut sireenien.

    Voikukat palaa, tuomet
    tuoksua huokuvat.
    Vaipuvat silmäluomet
    valosta raukeat.

    Muistoilta polttavilta
    sentään en rauhaa saa.
    Kun yli kaupungin ilta,
    kasteinen yö valahtaa,

    kiidän luoksesi siivin
    kaipuusta puhkeavin,
    ikkunas alle hiivin
    askelin maltittomin

    lävitse kostean heinän
    yöllisen nurmikon –
    keskessä punaisen seinän
    ikkunas avoin on!

    Kuuntelen hengitystä
    välitse uudinten...
    Riemua, kärsimystä:
    lähelläs – sentään en!

    Sormeni koskea halaa
    tukkaasi ruskeaa.
    Turhaan rintani palaa,
    nähdä en sinua saa.

    Kaipaan lohduttomasti,
    kärsin ja riemuitsen.
    Luonasi, rinnallas asti –
    takana maailmojen!

    Hetkiä kirkkaita silloin,
    syksyn päiviä, oi!
    Keväässä kyselen: milloin
    taas siten olla voi?

    Kuljen tuttuja teitä –
    puistot ja kujanteet
    kuiskivat: "Yhdessä meitä
    olette kävelleet.."

    Himoitsen nähdä huoneen,
    asuntos silloisen:
    nähnyt on meidän se juoneen
    maljasta rakkauden.

    Hämyssä nukkuville
    portaille hiipien
    istahdan askelmille
    varjoon sireenien.

    Jos edes ainut hiven
    menneestä palata vois!
    Kosketus kylmän kiven
    karkoittaa minut pois.

    Tuoksuvat ummut kajoo
    poskeeni – mitä nään:
    lehdet keltaiset hajoo
    syksyisen yön hämärään...


    MARRASKUUN YÖSSÄ

    Hyydä, tuuli, hyydä
    veri suonissain!
    Piekse, viima, vain –
    en nyt muuta pyydä!

    Kuin nuo lehdet puista
    mukaas lentää sun,
    niin hän jätti mun,
    enää ei mua muista.

    Viime toivo kuolla
    kun nyt jaksais pois,
    hyvä maata ois
    meressä mun tuolla

    tovereina laivat
    mustat, nukkuvat.
    Vesi vaikeat
    viihdyttäisi vaivat.

    Kaipaisinko muuta –
    yö niin kirkas on!
    Alta aallokon
    katselisin kuuta,

    synkkäin, yksinäisten
    kylmää ystävää,
    tuskain näkijää
    polttavain ja jäisten.

    Kuinka monta, monta
    on se nähnytkään
    maata kiertäissään
    tuskaa lohdutonta!

KUIN KUOLLEET LEHDET

KUIN KUOLLEET LEHDET

    Mi murhenäytelmä käy sielussamme!
    Jo silmullaan lyö tuoni unelmamme,
    kukassaan kuolee kaikki mikä iti,
    min kerran hedelmäksi tulla piti.
    Loi meidät kohtalon kai oikku kumma:
    keväässä sielumme syys täyttää tumma,
    on niinkuin eläisimme päiväin myötä,
    mut äidin kohdussa kai ikiyötä
    jo hyytävää vuos sisään sydämemme,
    elossa kuolo halpaa askelemme.

    Min tähden meidät tunteviksi luotiin,
    poveemme ikävöivä sydän suotiin
    ja pantiin kaipaamaan maan suloisuutta,
    min turha tavoitus tuo tuskaa uutta,
    maan ihanuutta suurta, autuuttavaa,
    kun onni oveaan ei koskaan avaa,
    vain epätoivon myrkky veriin valuu –?
    Kai eloon mahdoton lie kuolleen paluu.
    Lepäämme kera toisen sylityksin,
    jää yöhön sydämemme ypö yksin,
    kuin lyijy poveamme jäätää, painaa. –
    Min tähden eloon kaipaisikaan vainaa?
    Kun keltalehti, jäävä tammeen talvin,
    keväällä vehreäin saa parveen, halvin,
    ei enää elämää se pyydä puulta,
    vaan vuottaa irroittavaa rajutuulta.


    KAHLITTU

    Hän, kahlittu mies, eräs muinoin vapaa,
    luo puoleeni katseensa kärsimystäyden.
    Hänet kolkkoa louhikkopolkua käyden
    unen usvassa tummassa sieluni tapaa.

    Veriviiruja ruoskat on syöneet selkään,
    pää hervonnut vasten on kaakinpuuta.
    Hientahmaista otsaa, tuskaista suuta
    ja katsetta kangistunutta pelkään.

    Sinut, runnellun, tunnenko? Sinäkö, ylväs?
    Ken on ruoskinut sinua, herkistä herkin?
    Kuka löi sinun otsaasi orjan merkin?
    Kotikontusi, onko se kaakinpylväs?

    Sua kohtalo kuritti, kehnoa lastaan.
    Elonikävän korvensi kidutus vaipoin,
    katumuksin raateli, pettymysraipoin.
    Näet turha on potkia tutkainta vastaan.

    Nälän nääntävän sait – joko sammui se, sano?
    Kivi kannikkas on, ivanauru ja pilkka.
    Janon tuskassa rukoilit: "Vettä suo tilkka!" –
    pisar suolainen vuos, sitä tuimempi jano.

    Syysyön sydänhetkinä hyydyttävinä
    sinut, kärsijä, nään, sua tarttuen käteen.
    Syvän säälin ja ymmärtämyksen säteen
    saan silmästäs – tunnenhan sun: olet minä.


    KYTTYRÄSELKÄ PUHUU

    Olen kantanut kyttyrääni
    läpi päivien ilottomain.
    Tuli polttava täyttää pääni –
    himo riemujen pakenevain.

    Ilo mulle on outoa, lempi,
    maan armaus tuntematon.
    Joka ihminen onnellisempi
    minun ympärilläni on.

    Monen miksikä seisahtuvan
    näen eteeni hämillään?
    Minun on, kuin ruumiini kuvan
    minä näkisin silmistään.

    Näen: sielua kyttyräselkää
    moni sisäänsä piilottaa.
    Sentähden he minua pelkää
    kuin kaksoiskulkijaa.

    Isät tekikö syntiä kerran? –
    ovat itse he syyttömät.
    Putos raskas käsi Herran
    yli heidän, he nääntyvät.

    Kukat tuoksuvat huumaavasti
    ja linnut visertää.
    Muut elävät – loppuun asti
    me kannamme kyttyrää.


    TIBERIUS CAPRILLA

    Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu.
    Sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee.
    Sa seisot kalliolla. Napolin
    näät vastaas hiiluvan kuin rubiinin.
    Oot yksin, caesar. Toiko jokin kaipuu
    sun tälle huipulle, kun päivä kuolee,
    oi caesar, ikävöitkö jotakin?

    Ei. Turhaan päilyy kangastukset ruskon.
    Et mitään kaipaa purppurassa illan.
    Jo naisen keiman nautit kaikkineen.
    Miespetoksen joit tilkkaan viimeiseen.
    Näit kaikkeen kuolevaiseen turhaks uskon.
    Ei sitä mahtia, mi loisi sillan
    sun sydämestäs toiseen sydämeen.

    Nään hymyn huulillasi karehtivan,
    tuon hymyn, joka tuntee vallan ilveen,
    tuon hymyn, joka mittas ihmisen.
    Mut silmiis tuli epätoivoinen
    jää alle kylmän, musertavan ivan.
    Kun otsas peittyy ihmisvihan pilveen,
    kuin janoatkaan sanaa rakkauden!

    Oi valtias sa maailman valtiasten,
    sun selkääs painaa valtaistuinpielus
    niin kovana, niin kylmänä kuin jää!
    Tuo diadeemin rasittama pää
    ei koskaan, koskaan lepää rintaa vasten!
    Niin hyvin nään, oi imperator, sielus,
    sun sielus, jota tyhjyys piirittää.

    Sun valtikkasi alla raudanraskaan
    saa tuomionsa petos, ihmiskurjuus.
    Maan piiri vapisee sun varjoas.
    Mut omaa sydäntäs, oi ruhtinas,
    et kukistanut legioonillaskaan!
    Kun katsot ruskomerta, tuskan hurjuus
    on, caesar, Caprin vanki, otsallas.

JÄLKEEN JÄÄNYT

JÄLKEEN JÄÄNYT

    Sinun sielusi nuori on, malttamaton,
    sitä kutsuu määränpää.
    Minun sieluni rikki ja uupunut on,
    sen pakko jo on levähtää.
    Lyhyt jos lie ollutkin tietoveruus,
    ei jaksa se enempää.
    Joka askele sen kivun aihe on uus,
    joka päivä se jälkeen jää.

    Oli keveät senkin askeleet,
    kun lähti se retkelleen
    kevätaamuna, kun oli syttyneet
    kukat kenttien vihreyteen.
    Lepo, rauha ei silloin vietellyt
    veren poljentoon tuliseen
    valo auringon oli yhtynyt
    ja kaipaus vapauteen.

    Se taivalsi luottavin askelin,
    kukat tuoksui ja leivoset soi.
    Kävi samaa tietä toinenkin
    – niin matkalla sattua voi –
    ja mun sieluni silmin polttavin
    hänen silmiinsä katsoa soi,
    tulisemmin katsoen takaisin.
    Mut tuskan se rakkaus toi.

    Kevättiellä kulkijat yhteen vie
    veren havahtuvan väkevyys.
    Käy keväästä kesään heleä tie,
    sitä astua sieluni pyys.
    Mut sille – mitenkä ollut lie –
    tuli keväästä suoraan syys,
    vihannuudesta huurteeseen vei tie,
    lumi yllätti, yön hämäryys.

    Ypö yksin yöhön hyytävään
    jäi sieluni viluinen,
    jäi raajarikkona keskeen jään,
    vajos syliin hyyn, kinosten.
    Kiros, hyljätty, syntynsäkin hädässään,
    petos kumppanin murskas sen.
    Säde toivon ei tuikkinut yksikään
    sitä tielle vietellen.

    Ohi vaelsit, kulkija tuntematon.
    Sinun jalkasi tanssivat
    ja raskaina yli ohimon
    putos hiukses ruskeat
    ja täynnä paahdetta auringon
    hymys silmäsi valoisat,
    hymys, kuiski: – Jos murhees suurikin
    tule, luonani sen unohdat!

    Sinun varhaista nääntyä ois ikävääs –
    viel' olethan nuori, kas!
    Sinä pystyyn jälleen kohota pääs,
    elos olethan valtias!
    Tuen sinua, sulatan sydänjääs,
    veri mulla on voimakas. –
    Sinä kutsuit, suuntaan näyttämääs
    minä lähdin sun seurassas.

    Sanas sulatti jääni – en tiedä, kuin
    heti niihin uskoin ma.
    Kai niiden todistuksen luin
    sinun katseestas puhtaasta.
    Pian murheestani vapauduin,
    koi valkeni vuorilla
    ja kirkkain silmin ja naurusuin
    me katkoimme taivalta.

    Levis ympäri nuori, kukkiva maa,
    kevät valkeni taas ihanin.
    Oli kulkumme juhlaa hurmaavaa,
    kävi tanssivin askelin.
    Tuli monta vuorta korkeaa,
    tuli laaksoja, lähteitäkin,
    janoamme puut halas sammuttaa
    monin ihmeellisin hedelmin.

    Mut kerran tullessa vastamaan
    – oli iljanteinen tie –
    minä satuin kiviin lankeamaan –
    miten pettänyt jalkani lie.
    Nyt muistaa saatan ainoastaan:
    taas matkaan lähtiessäin
    en enää voimakas ollutkaan,
    minä haavani entisen näin.

    Purin hammasta, koetin ponnistaa
    käsivarteesi nojaten –
    sydänjuuriin tuskaa polttavaa
    toi askel jokainen.
    Ei matkakumppani uupua saa,
    ilon, vauhdin se retkeltä vie.
    Sinä minua usein sait odottaa,
    kävi sinulle pitkäksi tie.

    Siit' asti vuotanut yhtenään
    on haavani entinen.
    Siit' asti sinusta jälkeen jään
    joka päivä askelen.
    Sun on mahdoton kulkuas viivyttää,
    näet vaativan määränpään.
    Tien vierelle, missä on viileää,
    jään yksin levähtämään.

    Sinä kuljet tietäsi hymyillen,
    povin rohkein, voittoja päin,
    käyt voittoja päin läpi esteitten,
    yli taivalten näännyttäväin.
    Viel' astut polkuas tanssien,
    minä varhain tielle jäin.
    Mut tallella taulussa on sydämen
    näyt, jotka sun kanssasi näin.


    LAPSUUSMAJA

    Kuljin pitkän ajan
    teitä maailman.
    Rauhaan lapsuusmajan
    nyt ma taivallan.
    Tuttu, harmaa katto
    jalkaa kiihdyttää.
    Siellä henkipatto
    hetkisen levähtää.

    Lähestyn rajaa pellon,
    poikki koivikon.
    Kuulen karjankellon,
    kevätilta on.
    Kierrän takaa aitan,
    alitse pihlajan,
    sireenistä taitan
    oksan tuoksuvan.

    Kautta tutun polun
    astun varoen.
    Porstuaan jo solun,
    odotan hetkisen.
    Hiukan naristen
    aukee pirtin ovi.
    Lattiass' on lovi
    alla kynnyksen.

    Hymyyn käykö suuni?
    Vanhat ikkunat,
    penkki, vuoteet, uuni,
    seinät valkeat!
    Kaiken sieltä löydän,
    mitä kaipasin.
    Huomaan päässä pöydän
    kukkivan palsamin.

    Huomaan kissan harmaan.
    Kello lyö seitsemää.
    Lauantai on varmaan,
    sauna lämpiää.
    Äiti saunan lieden
    laittoi hehkumaan,
    nyt hän vettä vieden
    käy yli pihamaan.

    Mulle vuoteen pienen
    äiti tehnyt on.
    Koulupoika lienen
    reipas, huoleton!
    Tätä lauantaita
    kauan odotin.
    Onhan puhdas paita
    valmiina mullekin!

    Näen ikkunasta
    maantien mutkikkaan,
    joka muinoin lasta
    houkutti mukanaan,
    humuun maailman turun
    hänet kerran vei –
    kodin leivänmurun
    vertaa suonut ei...

    Kuljin pitkän ajan
    teitä maailman.
    Rauhaan lapsuusmajan
    nyt ma taivallan.
    Sielussani, katto,
    harjas nostaa saan,
    vaipua, henkipatto,
    kodin unelmaan.


    KOTISAUNA

    Sauna hiljainen, mustunut,
    kattama tuohen ja malkain,
    on kuvas sieluuni juurtunut
    lapsuudestani alkain.
    Kyyhötit seinin lahoavin
    vaiheilla hakamaan aidan,
    luona nuokkuvan sireenin,
    varjossa harmaan raidan.

    Usein seinälles hiipien
    tirkistin räppänäs rakoon,
    vallassa kauhun suloisen
    juoksin sun mustuuttas pakoon.
    Hirvitti kiukaas savuinen,
    suuri ja pimeä parvi,
    ykssilmä haltia nurkassa sen,
    ykssilmä, yksisarvi..

    Kylvetti ammoin mun, palleron,
    hyväillen lämpimät hautees.
    Sittemmin kasvavan nautinnon
    soi mulle huojuvat lautees.
    Aina sun portaihis nariseviin
    oudosti vavahtuin koskin.
    Löylystäs iltoihin kesäisiin
    palasin hehkuvin poskin.

    Lokakuun puhteina hengitin
    vaiheillas tuntua maltaan.
    Talvin, kun ohitses hiihtelin,
    unohduin tunnelmas valtaan:
    Vaistosin tuoksun ja havinan
    entisten juhannusvihtain...
    Kuulin sun nurkassas kuiskivan
    pellavaloukkujen, lihtain...

    Sauna vierellä sireenin,
    suojassa muistojen hunnun,
    sieraimissani vieläkin
    vaistoan savusi tunnun.
    Hengit tielleni maailmaan
    lämpöäs rauhoittavaa,
    vaikka en enää milloinkaan
    oveas harmaata avaa.

AAVIKON KUKKA

SANOMATONTA JANOAN

    Sanomatonta janoan,
    kun vartta puron tanssivan
    käyn heljää tietä kevään –
    kuin kuumeisena vaellan,
    sanomatonta janoan –

    sanomatonta, jota juo
    nuo hiirenkorvat, joita tuo
    puut päivään helenevään,
    tai virran joka jäänsä luo
    päin merta karkeloiva vuo

    tai poika, palloaan mi lyö,
    tai kottaraiset, joiden työ
    on laulain laittaa pesää,
    tai nuorten käsivartten vyö,
    suut nuoret, kun on kevään yö

    sanomatonta, jota suin
    join nuorin kerran, samoin kuin
    tulematonta kesää
    keväin jo mennein uneksuin,
    takaisin turhaan kaivatuin...


    IKKUNA

    Takana viileän puiston
    hiilu sammuvan auringon.
    Paluu kaukaisen muiston
    mieleeni kirkas on.

    Niin olet saartanut minut,
    muistoni, liekein polttavin,
    sieluni kahlehtinut
    sitein ikuisin.

    Vieressä ikkunan leimun
    tummuutta nään humalain.
    Sinnepä kerran vei mun
    jalkani askelin riemukkain.

    Niin monet päivät siirtyi
    ajasta jälkeen illan sen.
    Miks iäks sieluun piirtyi
    hiiltävä kirkkaus sen?


    KUUTAMONÄKY

    Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain –
    yö tuoksuva ja täyteläinen kevään!
    Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain
    ja tartun hiljaa kätees värisevään.

    Luo kaulallesi valkealle hohdon helmivyö,
    nään poskillasi varjot kiharoiden.
    On silmäs salaperäiset kuin tämä kevään yö,
    mut huulillas on hehku unikoiden.

    Ma pohjaan asti katsoa saan sieluus hämyiseen,
    sa vannot mulle kauniin, hellän valan...
    Niin havahdun ja huomaankin sun yöhön kadonneen
    ja hiljaa nimeäsi toistaa alan.

    Ja rajatonta kaipausta yössä noudattain
    haen varjoasi kastanjoiden alta,
    sua takaisin ma huudan kera kuumain unelmain
    maan eteläisen yöltä huumaavalta.

    Mut turhaan – menneet iäks on ne hetket nuoruuden,
    kuun paisteessa kun kahden vapisimme!
    Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen
    ja vuotten tuhka satoi katseihimme.


    AAVIKON KUKKA

    I.

    On äärtä vailla erämaa
    tuo, jota täytyy vaeltaa,
    ja murheittemme taakka
    on raskas kuoloon saakka.

    Jos vesihelmen yhdenkin
    näemme, huulin janoisin
    sen kohta tavoitamme –
    se lientää tuskiamme.

    Ja loisto kuinka taivainen
    voi olla pienen kukkasen,
    tien oheen joka aukee,
    kun jalka hiekkaan raukee!

    Surumme kuorman unohtain
    me tunnemme sen tuoksun vain,
    ja kirvelevät haavat
    suloisen voiteen saavat.

    II.

    Maan aavikoitten kukkanen,
    unelma puhdas sielujen,
    suloinen lohdun sana,
    kuin loistat valkeana!

    Sa armahditko kulkijaa,
    ken tietä kuumaa vaeltaa
    niin nääntyneenä, yksin,
    niin synkin epäilyksin,

    kun, jalolilja, matkallain
    sun tuoksuasi juoda sain,
    kun välkyit kasteveessä
    mun silmieni eessä –?


    RUKOUS KEVÄÄLLE

    Yli vihreiden lehtojen, joen,
    kevät, taivaasi on koinpunainen.
    Minä jotakin outoa koen,
    mihin enää luottanut en.

    Kevät, lämpimät, hyväilevät
    ovat laineet tuulesi läntisen!
    Miten oletkaan kaunis, kevät –
    valovirtaasi raukenen!

    Olen paljon rikkonut. Ota
    minut syliisi anteeksiantavaan!
    Ylösnousemushurmiota
    minun maistaa suo kera maan!

    Kevät, haavani kirvelevät
    sinä paranna, luo minut uudestaan!
    Rakastamaan luo minut, kevät,
    väsymättä ja ainiaan!


    AINOA SANA

    Vihatkoot niin, Herra, he minua, että
          kiviryöpyn oon vastaani saava –
    suo helteessä turhaan rukoillen vettä
          minun virua, rinnassa haava –
    tai olkoon päiväni musta
          kuin myöhäisin syksy-yö,
    miss' ei valon pilkahdusta,
          raekuurot vain ylleni lyö...

    Pistäkööt lihaan he sydämeni
          pilkan viiltävän okaan –
    anna mun vaipua taakkoineni
          syvälle katujen lokaan –
    silmäini valkeus ota –
          suo kätteni kuivettua –
    tee minusta vaivainen, jota
          lyöt vihasi vasamalla:
    minä kiitän ja ylistän sua!

          Vaan rukoilen, kerran armahda mua:
    Kovan tuomios alla
          sana suo minun kuulla
    – ei väliä muulla –
          sana ainoa, lausuttu ihmissuulla!

    Sua rakastan, sua, minä tässä
          – sana se näin kuuluva on
    sua rakastan häpeässä,
          läpi vaivan ja ahdingon,
    sinut tahdon, muuta en mitään
          – mitä muuta ma etsinkään! –
    sua seuraan lännestä itään
          ja pohjasta etelään,
    sua seuraan, kun kuolema kerran
          vie tuomiolle sun,
    olen omasi edessä Herran,
          ja sun syystäsi puolet on mun.

KAUAKSI SINNE

HAAVE-ELÄMÄ

    Nyt haaveista rakennan elämän itselleni –
    unen linna ihmeellinen on tuleva siitä.
    Vain kauneus kaikki, mi elää ja mailleen meni,
    Idän loisto ja upeus – vähempi siihen ei riitä.

    Hyasinteista, ruusuista, liljoista seppelet tehden
    unikoiden juovun ma unhoa suovaan mahlaan.
    Yön kyynelet keräilen pivoista poimulehden,
    meren kalvolta kokoamaan kuun välkettä kahlaan.

    Nämä aarteeni kaikki, ne lukitsen lippaisiini,
    unelmissani mulle ne tiukkuvat ihmeiden mettä:
    Pikariini vuotaa innoituksen viini,
    vesimaljaani muusain lähteestä virtaa vettä.

    Ja vanhojen kirjojen keltakätköistä haen
    ma viisaiden kiven ja elämän eliksiirin.
    Salakirjoitusta tutkin ma taivaanlaen,
    ja ma tavoitan mystiikan kehän ja nirvanan piirin.

    Asun hiljaisuudessa, murheet tuoksuilla surmaan,
    elon turhuuden unhotan, kaiken mi hukkaan meni.
    Elän kauneudessa ja raukenen vain runon hurmaan
    vesi Lethen on peittävä pettyneen rakkauteni.


    UNTA KOHTI

    Unen ihana paratiisi,
    ilon, kauneuden maa,
    alabasterikaupunkiisi
    tie jalkaa houkuttaa.

    Oi unelmain Alhambra,
    miss' suihkulähteet soi
    ja tuoksuu liljat, ambra –
    en enää viipyä voi!

    Surun katkera laine pesi
    jo kirkkaaks sydämen.
    Pian saavun portillesi,
    ja se aukee laskien

    minut ylhiin pylvästöihis,
    joiss' asuu hiljaisuus,
    sun opaalisiin öihis,
    miss' ihmeet, ihanuus

    ui unelmain Alhambran,
    värit silmää riuduttaa
    ja tuoksu liljan, ambran
    läpi sielun aaltoaa...


    RUNOLLE

    Arjen harmaus painaa –
    oi Runo, lohtua tuo!
    Välkkyvät siipesi lainaa –
    lennämme nuoruuden luo

    ajattomuuden maahan,
    rannoille kaikkeuden.
    Kauaksi haipua saahan
    kaupunki, kuhina sen!

    Mutta jos turhuuden turun
    ylle en kohota saa,
    tuo edes särkyyn surun
    lääkettä huumaavaa,

    unikonmehua pisar
    tuskani nukuttamaan,
    päihtymys, kuoleman sisar,
    rumuus hukuttamaan!

KAUAKSI SINNE

    Kauaksi sinne
    luo avaruuden meren,
    tuiketta päin kointähden,
    pois sävellentimin lähden.
    Sen sinirinne
    on lepo punaisen veren.
    Ei ole ajan
    painoa, kahletta rajan.
    Kuunsädemajan

    rannalle teen avaruuden.
    Katselen – otsani taipuu
    ihmeitä Herran,
    kiertoa päivien, öiden
    ketjussa ikuisuuden –
    vain tovin verran
    katselen: maan elo haipuu,
    aurinko vaipuu
    ikiyön pimeään ikävöiden,
    rinnassa vain levon kaipuu
    viimeisen kerran.


    LEVON MAASSA

    Levon maassa, laaksossa kuutamon,
    kukat kuoleman on,
    hyasintit, liljat ja myrtit.
    Puron äyräältä erään
    nuo tuoksuvat tuonenyrtit
    käsin kuumeisin kerään,
    vien huuleni kukkien terään,
    pikariin unen-mustaan:
    mesi huumaava suo unohdustaan.

    Miten hiljaista! Hietaa vastaan
    suhu mainingin ainoastaan
    levon ikuisen kuiskii kieltä,
    soi laulua lohdun.

    Pois taivaanmaan sinitieltä
    vajos viileyteen meren kohdun
    tulipyörä päivän,
    hopeaisen vain kajon sieltä,
    läpi veen, kuni kuudanhäivän,
    luo, lumoten mieltä.


    ANTINOOS

    Hän, Antinoos, huvipurressaan,
    jota koitteessa koin sata orjaa sousi,
    unen suloinen hurmio huulillaan,
    unisilmin selittämättömin nousi.

    Kuvastui veden punastuvaan hopeaan
    kuvankaltainen nuorukaispää yli kaiteen.
    Hänet muovasko veistäjä, loi tuli taiteen?
    ihanaa noin ei tomu synnytä maan!

    Hänen allansa aaltoili mahtava Niili,
    pyhä vuo, vesin kasvua ravitsevin,
    elon valtimo suur, emo Egyptin,
    tuliloimossa koin kuni hurme ja hiili.

    Oi häntä, min arpa on maan ihanuus!
    Ikävöikö hän, päivä kun eilinen kuoli?
    Sitä painaisko kaipaus, huomisen huoli,
    kenen kauneus, nuoruuden on jumaluus?

    Hän, onnellinen, edes hivenen verran
    mitä toivoa voi, jota saanut jo ei?
    Elon antimien jumalaiseen vei
    omistukseen suosio maailman herran.

    Etelään hänen Ultima Thulesta maa.
    Maa, min yli Eoksen vuoteelta ajaa
    pyhä Helios päin Meren Läntisen rajaa,
    hänen vain halas kauneuttaan kumartaa.

    Kenen vuoks öin tähtien timanttivalo?
    Avaruus kenen riemuksi kaareutui,
    sinimerta sen aurinko kultainen ui?
    Ketä varten nyt koin verenpunainen palo?

    Hän, onnellinen, mitä uneksikaan,
    esirippu kun siirtyi purppurapilven
    ja hän Helioksen näki kultaisen kilven?
    Mikä ikävä kimalsi katseessaan?

    Nojas laivansa kaiteen seetrilautaan
    unelmaan uponneena hän juovuttavaan:
    Ilojuhlista nuoruuden, huipuilta maan
    jumalsyntyiset tahtovat astua hautaan

    unen seppele kukkeilla kulmillaan,
    pikemmin kuin käy ovi onnensa umpeen...
    Sytyttää häälampuiksi koi kukat lumpeen,
    levittää vesi vuoteeksi purppurataan.

    Veden kutsu nyt soi kuni morsiamen,
    ja sen Antinoos kuni sulho jo täyttää,
    tunikansa riisuu ja aalloille näyttää
    kuvanmuotoisen ruumiinsa, täydellisen.

    Elo herää kaukana rantojen kyliin,
    käy askareihinsa asujat maan.
    Hymy silmissä, hurmio huulillaan
    pois Antinoos veden nukkui jo syliin.


    SYVÄN ÄÄNETTÖMYYDEN SYLIIN

    Syvän äänettömyyden syliin
    jo halaan pois.
    Jos tänään kutsuni sois,
    ilo, murhe ei ihmisten kyliin
    mua kahlita vois.

    Siniluolissa ikuisuuden
    humu loppumaton
    olis sammuvan aallokon.
    Kokis sielu kahleettomuuden
    pyhän hurmion.

    Kovin janoan laskea pääni
    kiven viileyteen,
    maan tuoksuun ja harmajan sammaleen,
    mua kutsuu väkevä ääni
    levon autuuteen.


    HAUTAKAMMION VAINAJAIN LAULU

    Kiven sisässä täällä me oomme
    vuossatoja nukkuneet.
    Vuossatoja kammioomme
    on kellot tornista kumisseet.

    Yöt lankee, syttyvät päivät,
    kevät vaihtuu, talvi ja syys.
    Ne ei liikuta meitä – ne jäivät
    iäks jälkeemme. Meidän on äänettömyys.

    Me olemme kaikesta poissa
    ja päässeet pimeyteen.
    Sanat himmeät paasissa noissa
    vain kertovat tomumme eläneen.

    Mitä et, veli, kärsiä saata,
    mitä maksaa siitä et vois,
    näin että saat kerran maata
    myriaadeja öitä – tuskasta pois!


    HAUTAKIRJOITUS

    Käsi Aavistamattoman kantoi
    minut tyhjästä, toi olevaan.
    Minut maa sini-ilmoille antoi –
    syli jälleen sai minut maan.

    Miks yöstäni lähtenyt olin?
    Valon, lämmön miks aistia sain?
    Mitä polkuja nurmille polin,
    mitä auringon kullasta hain?



    TÄYTTYMYS

    Vain henkäyksen verran riemus kesti,
    vain silmänräpäyksen tuskas syvä.
    Maan helmaan lempeään kuin peltoon jyvä
    nukahdat hiljaa, uinut suloisesti.

    Niin Kauneus, min täyden kasvun esti
    tään elos vajavuus, nyt täydentyvä
    on kuolemassas, muotoon ylentyvä
    kukoistavaan ja uuteen tuhannesti.

    Maa sinut sireenien, niinipuiden
    suo hautaas haparoiviin valkojuuriin,
    vie suonet umpuihin, ja suvikuiden

    tulessa kukkiin hunajaisiin, suuriin
    puut puhkeaa – näin untes säteileväin
    suloista täyttymystä kantaa keväin.

KÄRSIVÄ TULI

KÄRSIVÄ TULI

    Joku jumala ikäväänsä
    loi maailmoja taivaassaan,
    yli kaikkitietävän päänsä
    ne linkos kulkemaan,
    käsin kaikkivoivin, ylväin
    tulipallot leimuavat
    niin avaruuteen kylväin
    sadat, tuhannet, miljoonat.

    Loi kuohusta voimansa nuoren
    tuo tuntematon myös Maan,
    maapallon liekkikuoren
    teki tyhjästä sormellaan,
    kuin poikanen oikusta hetken
    tekis saippuakuplan vain.
    Maa alkoi loistavan retken
    yli avaruusulappain.

    Se tanssi, liekehti, pyöri
    valon hurmasta juopuen,
    tulipallojen parvessa hyöri
    läpi tähtisumujen.
    Kävi aurinkokuntien piiri,
    kävi karkelo maailmain,
    kera vertaistensa kiiri
    Maa, raketti jumalain.

    Mut verkkaan hehkuvat aineet
    avaruudessa sammuivat.
    Vesi peitti nyt Maan, meren laineet
    syvät, kylmät, elottomat.
    Sen suureen liekkiaikaan
    ken enää uskoikaan?
    Mikä voima enää saikaan
    sen rataansa jatkamaan?

    Tuli polttava kulutti, nuoli,
    imi tyhjiin voimat sen.
    Joko välkkyvä tähti kuoli,
    vajos nieluun pimeyden?
    Ei! Aavistamattoman paineen
    se tunsi rinnassaan.
    Mikä sylissä kylmän laineen
    nyt liikahti uudestaan?

    Heräs tietoisuuteen, tuskaan
    tuli uusi rinnasta Maan.
    Vilu, pimeys, unohduskaan
    sitä saanut ei sammumaan.
    Heräs uhalla kylmäin tuulten
    tuli uudesti syntynyt –
    ei kutsusta luojansa huulten,
    joka Maan oli hyljännyt –

    oman polttavan kaipuun voima
    Maan rinnasta herätti sen,
    Maa kuoleman kammitsoima
    kohos kahleensa särkien,
    kohos uutta hehkua kohti,
    kohos jumalten uhallakin,
    sitä ääretön kaipaus johti
    läpi jäätävän eetterin.

    Tuli elävä liekehti, värjyi
    yli laineitten rannattomain.
    Meri myllersi, syöverit ärjyi,
    tuli kärsivä kasvoi vain.
    Se yleni kylmästä jäästä,
    tuhan sytytti hehkullaan.
    Ajan mittaamattoman päästä
    taas elämä verhos Maan.

    Ja se paineesta kuuman veren
    kohos liekkiin ihanaan.
    Se hyytävän, tyhjän meren
    teki eläväks kaipuullaan.
    Yli aution kallioluodon
    heräs vihreys voimasta sen.
    Ja sen ylevin pyrkimys muodon
    sai hahmossa ihmisen.

    Mut ylemmäs suurinta lastaan
    tuli kärsivä ikävöi.
    Yhä kuoleman siipeä vastaan
    sydän ihmisen uhmaten löi,
    halas korkeinta, mahdottominta,
    janos kuolottomain jumalten
    elämää. Siten ihmisrinta
    kivustaan loi Kauneuden.

    Sydän kärsivä kylmään tähteen
    tulen sammuttamattoman loi,
    yhä laineesta kaipuun lähteen
    janon uuden ja kuumemman joi.
    Sydän lensi siivillä liekin
    läpi aikojen ajattomain.
    Mihin tänään sen retki viekin,
    tuli kärsivä kasvaa vain.

UNEN KAIVO

ELÄMÄ JA KAUNEUS

ELÄMÄ JA KAUNEUS

    Sun puolihämärässä unten näin,
    oi kauneus, kun huikaisten sa väikyit,
    tuhansin hohtokivin kimmeltäin
    kuin sarastuksen aikaan lukinseitti.
    Mut arkivaloaan kun päivä heitti,
    näin ihanuutes tyhjään häipyvän.
    Todellisuuden kosketusta säikyit.
    Kun päivään elämän
    sun viedä halusin, niin kuoli tässä,
    mik' eli haaveen aamuhämärässä.

    Sa lilja olet raskasteräinen,
    on kukkas painoon vartes liian hento.
    Sun heteissäs on tuoksu korkeuden,
    jok' aistit valloittaa ja sielun hurmaa,
    mut arjen henkäys sun pienin surmaa.
    Tai kupla olet kirkkain, kuultavin,
    kun ilman laineilla sen keinuu lento,
    niin värein tuhansin
    se läikkyy, loistaa purppuraa ja kultaa,
    mut särkyy kohta, kun se koskee multaa.

    Mun olet, kauneus. Maan elämää
    miks elää tahdon, kaipaan ihmiskyliin?
    Miks ikävöin sun vereen yhdistää,
    maan päivät verhota sun tähtipukuus?
    Et tänne jää, sa kuulut taivassukuus.
    Iäinen, tuskallinen arvoitus:
    Kun luonas oon, ma kaipaan mullan syliin,
    mut riemus multa vie se kaipaus.
    Maan yöstä kaipaan taivaas ihanuuteen,
    sen saan ja halaan mullan tuskaan uuteen.

    On tervapääsky pitkäsiipinen
    iäksi ilmain mereen karkoitettu.
    Se janonsakin viihtää lentäen
    ja torniin korkeaan luo leposijan.
    Mut joskus ylhäisen tuon katselijan
    tavoittaa kaipaus luo tumman maan,
    niin ikävöi tuo lentoon tarkoitettu
    maan multaan tuoksuvaan,
    niin vastustamaton sen valtaa kaipuu,
    se että lennostaan maan syliin vaipuu.

    Mut syli mullan tumma, lämpöinen
    tuhoksi oudon saapujan se kääntyy.
    Sen jalat pettävät ja siivet sen
    niin kantavat, nuo, jotka pilviin saakka
    sen nosti leikiten, nyt on vain taakka.
    Takaisin ikävöiden vapauteen
    se hullun sydämensä tähden nääntyy,
    jos sitä harteilleen
    ei tempaa tuulispää tai kypärälleen
    ja taivaan tuuliin heitä sitä jälleen.

    Meressä ilmain kaipaukseton,
    hopeinen pilvi ui, ja sille avoin
    koin, iltaruskon ruusuportti on,
    yön tuuli keinussaan sen uneen soutaa.
    Mut viikot, kuut jo kestettyään poutaa
    se sähkön kullan valkeuteensa joi,
    punaiseks tummui rypäleiden tavoin,
    löi tulta, salamoi
    ja raskain kaarroksin päin maata leijuin
    luo ikävöi maan maahisten ja keijuin.

    Ja janoavaan multaan toukokuun
    se syöksyi, kohiseva, runsas sade,
    maan kohtuun vajotakseen salattuun,
    sen tummaan voimaan kirkkautensa liittäin,
    sen hedelmöittäen, sen kanssa siittäin
    sen yöstä nostaakseen maan kukkain päät.
    Mut kevätahava sen kuivas kade,
    ei ahnaat hellesäät
    sen viivoitusta suoneet mullan vaivaan,
    vaan usvaks nostivat sen tuuliin taivaan.

    Oletko, elämäni kauneus,
    siis valhe vain ja virvaleikki harhain,
    vain viekas katinkultakimallus?
    Mi totta on, se arjen kouran kesti.
    Siis valhetta! Ei, totta tuhannesti!
    Pakosta aikain ainut vapahdus,
    sa sama öin ja päivin, myöhään, varhain,
    iäinen kauneus,
    sa totta olet, totta sinä yksin,
    vain sinä, lunastettu kärsimyksin.

    Jos totta et, vaan valhe – olkoon niin!
    Jos harhaa, tahdon harhassa ma elää.
    Niin heittäydyn valheen pyörteisiin,
    totuuden kompassista vallan luovun,
    niin huumaudun viinistäs ja juovun,
    ett' tuoksut kalpenee maan riemujen,
    ja avaruus kun ympärillä helää,
    valosta totuuden
    sun hurmaas nukkuen, kun viisaat valvoo,
    sua, ylväs valhe, sydämeni palvoo.

    Oi loimu kauneuden auringon,
    mi tulinuolin sydämeeni ammut,
    mua polta vain, sun liekkis riemu on,
    ikeestä pääsy ahdingon ja pelon.
    Ihanne kauniin, puhtaan, suuren elon,
    majakka yöni, riittää kun sa näyt.
    Mun päättyy päiväni, kun sinä sammut.
    En pyydä, että veren liittoon käyt.
    Oi Foiniks korkeuden, vain keinu siellä,
    komeetta vapaa kaikkeuden tiellä.

    Sun valoas ma silmin juoda voin.
    Mut raskaan punainen ja tumman lämmin
    on hyrskyävä laine valtimoin,
    maan puoleen ainiaan se minut painaa.
    Miks, ihanteeni, mulle myös et lainaa
    – kun onni korkeudessas kukkii vain –
    sydäntä, joka keinuis viileämmin
    – kuin laineet hattarain –
    sen punaista ja ikävöivää lihaa,
    sen tummuutta kun kirkkautesi vihaa?

SYYSKUUN KUKKIA

SYYSKUUN KUKKIA

    En kuule ääntäs sun, en kättäs saa, kun herään
    syyskuisten punertuvain aamuin koissa.
    Koin liekki hulmahtaa leukoijan helmikerään
    ja malvat puuntaa verikarpaloissa.
    Oot poissa.

    Mut kukat muistojen, niin suuret, vuoron perään
    tajuntaan puhkeaa ja nousee silmän terään.
    Pian nukkuu yrtit maan jo hangen palttinoissa,
    mut veren purppuroissa
    vain yhä loimuaa nuo kukat syksyn erään.


    LÄHTENEELLE

    Minun silmiini lainasit valon,
    kauttasi näin valon muun.
    Kun lähdet,
    kajo auringon, kuun
    sammuu ja tähdet,
    synkeys saartaa talon.

    Läpi multani uit, kevättuoksu,
    maan tomun kukkivaks teit.
    Nyt kevät
    ei koita, sen veit,
    yöt pitenevät,
    lohduton on ajan juoksu.

    Läpi tuhkani soit, tulihuilu,
    kaikkeus soi kerallas.
    Mitä kuulen
    sinun poistuttuas?
    Humusta tuulen
    soi yön äänetön kuilu.


    KULTAA

    Sinä kaukana, kaukana siellä,
    sinun vuokses on sieluni lohduton.
    Syyslehtien matto tiellä,
    tuo kullanraskas, en kiellä,
    kuva tuskani on,
    kuva rikkaan tuskani on.

    Ei yhtään kukkaa loista
    tien varrella tulista, huumaavaa.
    Minä muistan syksyä toista,
    sitä kukkivaa, aurinkoista,
    hymys kruunaamaa,
    hymys neilikan kruunaamaa.

    Otit takaisin kukkas multa,
    mitä annoit, sinun sen ottaa soin.
    Olen täynnä ikävän tulta,
    se on niinkuin raskas kulta:
    Minä elää voin,
    minä almutta elää voin.


    SYYSYÖN FANTASIA

    Syysrusko loimuaa.
    Jo päivä laski
    syysmetsän vaikenevan taa.
    On taivas lännessä kuin vaski,
    pään yllä harmaa lyijy.
    Puutarhan puiden alle valahtaa
    yö väritön, mut kukkamaa
    jää hehkumaan kuin kirkas ryijy.
    Pääkäytävien poppelit
    pudottaa joskus kultaehden.

    Käy liekehtivät kukat jäähän,
    kuin verta hyytynyttä vuotais terät.
    Luo viime ihanuuttaan asterit
    ja georgiinit saran päähän,
    jää silaa tummat orvokit,
    leukoijain pienet helmikerät.

    Hyy kiertää hävitystä tehden
    ja sataa maille kylmän hopean.
    Jo rusko sammui taivaan rantamaita,
    jo hämy ympäröitsi kuistin.
    Ma varjostosta kaiteen humalan
    näin kukkain liekehtivän kuoleman
    ja kuolleen rakkautes muistin.

    Mut mitä hehkuu lehmuksien alta?
    Kuin kaksi silmää sieltä loistaa.
    Ne oli kuin tummat, surulliset orvokit,
    ne suurtuvat, ne selkenevät,
    ne imee katseeni kuin magneetit,
    ne lähestyvät, värisevät.
    Ne tunnen – enkä niitä tunne.
    Mun tuska valtaa. Paetako? Kunne?
    Ne lähestyy, ne kivun, kylmän poistaa.
    Jää jano ainut: nähdä pohjaan niiden.

    Kuu nousee kehrin punaisin ja suurin,
    nyt puisto lumottu on linna hiiden.
    Oi tulkaa, silmät, tuta tuskan uuden
    ma tahdon, nyrkein lyödä rintaan muurin,
    tuon ikuisen, tuon julman salaisuuden!

    Kuu hiipii ylemmäksi härmää kylväin.
    Nyt käytävien siltaa marmorista
    puut saartaa hopeaisin pylväin,
    mut silkinmusta varjossa on yö.
    Hiusaallokkoas kosken samettista,
    suin imen hengitystäs kuumaa,
    ma melkein kuulen, kuinka suones lyö
    ja tunnen viivat nuoren vartalosi.
    Tää outo läheisyys sun olentosi
    mun niinkuin viini tuntematon huumaa.

    Kun sua suutelen, kun kumartuu sun
    pääs olalleni – kukkalunta ruusun
    nään ohimoillas! Valveillako en?
    Tää mitä onkaan? Aivan valkoinen
    on puisto! Kukassa puut kaikki viel' on
    ja lämmin, hämyinen on suviyö
    ja kasvojani vastaan tuoksu kielon
    yötuulen myötä pyörryttäen lyö
    ja yli virran kiirii laulu rastaan.

    Taas tunnen läheisyytes ainoastaan
    kuin juopumuksen suloisen.
    Mun vartalooni kiertyy lämmin käsi
    ja painaa minut vasten sydäntäsi.
    Sa kallis, kuinka lyökään sydämesi!
    Ja yöhön tulvii lintukuoron ääni,
    soi puisto kohisten kuin nousuvesi,
    puut tuoksunkylläisinä kukoistaa.
    Kuin outo valmujuoma täyttää pääni –
    en huumausta tiedä suloisempaa.
    Mun tomustani paino katoaa,
    mun käsivartes niinkuin tuuli tempaa.

    Me ylle kohoamme puiston.
    Jää kauas jasmiinien kukkasumu,
    puu ruhtinaallisinkin, saarnivanhus.
    Jo latvoissa käy aamutuulen humu
    ja kimalaiset saapuu parvittain.

    Oi minne vie mun ihmeellinen tanhus?
    Ken oot? Lien kadottanut maisen muiston.
    Ken ympäröi sun otsas tähtisoljin?
    Se totta liekö, että maata poljin
    ma tomujaloin joskus? Tunnossain
    on nousemisen autuus vain.

    Maa katoaa ja laulu lintujen
    ja tuoksu puiden. Jostain tulvien
    lyö ylitsemme hyöky valon uuden.
    Vain sokea, min silmät aukeais
    keväiseen aamuun, täysin tajuais
    tään valkeuden ihanuuden.
    Lien itse näköni nyt saanut vasta!
    Soi ilma musiikista valtavasta,
    on harppunamme avaruus,
    lepäämme hartioilla sävellaineen.

    Nyt olen vapaa kammitsasta aineen,
    nyt selvinnyt on julma salaisuus.
    Mun valtaa kirkas hymyilys.
    Et outo enää, yhtä kanssas oon.
    On nimes Rakkaus ja Täyttymys,
    sun kanssas lennän aurinkoon.
    Kun kiersit minut käsivarsiis kuumiin,
    maan tomukuori ympäriltäin suli,
    kuin vaatteen heitin kahlitsevan ruumiin.
    Nyt tunnen vapauden autuuden,
    nyt sielu hulmuaa kuin puhtain tuli.

    Soi tieltä äänet ohikäyvän väen,
    ma siihen hätkähtäen herään, näen:
    puutarha – lumesta on valkoinen.


    ANTEEKSIANTO

    Sen mitä minulle väärin teit,
    kerran kun vannoit: "ikuisesti!"
    anteeksi sinulle annoin jo ammoin.
    Kauan jos parantumistani kesti,
    kauan jos kuljinkin raajoin rammoin,
    taakan – sen tunnustan avoimesti –
    valasi rikkoen minulta veit.
    Kuljen nyt ihmeen kevyesti.

    Kaiketi sen mitä kärsiä voit
    siitä kun vannoin: "ikuisesti!"
    sinäkin mulle jo anteeksi soit?
    Jos sinä selvisit lievemmin vammoin,
    iloitsen kaksinkertaisesti.


    HELTYMYS

    Jos mentyä vuotteni harharetken
    sen tuokion taas olet luonani, milloin
    kodin valkaman nään, rakas, suutele silloin
    minun suutani valjua, kylmenevää
    niin hellästi kuin teit sen onnemme illoin.

    Vetes lämpö mun vereeni läikähtää,
    tulenliekkinä lyö läpi kuoleman hetken,
    elon kirkkain muisto mun silmiini jää,
    yli vuotteni mun sädekeilan se heittää,
    valon huippuihin luo, mut kuilut yöhön peittää,
    ruman polttaa pois, pahan sovittaa.
    Hymy silmies uneen mun tuudittaa,
    nukun pois nykyhetkeen rakkautemme
    kuin iltana ensi kohtaamisemme.

MULLAN KEHTO

KEHTOLAULU

    Nukkuos, lapsi, maaemon kehtoon,
    raskas on oppia askelten taito.
    Päivä jo painuu varjoihin ehtoon,
    ruokki sun maaemon musta maito.

    Nukkuos jälkeen pettävän leikin,
    kuunsäde tarttui sun untesi leijaan.
    Maa mitä antoi, maa mitä veikin,
    nukkua saat sinä tähtien heijaan.

    Nukkua saat sinä tuulien pesään,
    unestas ei meno päivien muutu.
    Suvesta talveen, talvesta kesään
    mahtava keinuu maailman tuutu.

    Nukkuos päivästä tuskan ja pelon –
    vain unen varjo on elämäs tie, kun
    ylitse syntymän, kuolon ja elon
    huomassa keinut tähtien liekun.


    LAULU

    Jos sylissäs, oi pimeys,
    jo sylkähdellä saisin.
    En silmin nää maisin
    ma mitään kauniimpaa
    kuin tumma hymyilys.
    Min aavistaa taisin,
    sen saisin
    sun helmassas täysin omistaa.

    Jos kehdossas, oi hiljaisuus,
    jo keinua ma voisin.
    Jo nukahtaa soisin
    sun soittos hyminään.
    Sois hämylaulus uus
    niin täydelleen toisin,
    niin toisin
    kuin kaikki laulut maailman tään.

    Jos laineillas, oi unhoitus,
    jo soutaisin kuin lastu.
    Ei riemu sinne astu,
    suru hiivi ei maan,
    siellä outoa on kaipaus,
    ei kyynelin kastu,
    ei kastu
    siellä silmäluomet milloinkaan.


    HYVÄÄ YÖTÄ

    Keväällä viel' yhteen
    suveen jäädä anon.
    Tahdon yhden lyhteen
    syksyyn koota, sanon.
    Aamut aittaanpanon

    kylmät ylentyvät.
    Miss' on, sielu, satos,
    missä heelmäs hyvät?
    Hallan kouriin katos
    kaikki kalliit jyvät.

    Totta yksi vain on:
    Multaa olla halaan.
    Alta valveen painon
    alku-uneen palaan.
    Tämä säädös lain on

    täynnä lohdutusta:
    Päässä turhan tieni
    unta, unohdusta
    lupaa kehto pieni,
    mullan kehto musta.

    Kupees, sielu, vyötä!
    Vaiva elon, runon,
    kaikki hukkatyötä.
    Uni syvä mun on,
    kaikki, hyvää yötä!


    MAALISKUINEN AURINGONLASKU

    Metsän latvoilla
    ihmeellisesti
    hymyät, kirkas,
    maillesi mennen.

    Hymyät, ylhäinen,
    ihmeellisesti
    pimeän jälkeen
    pitkän ja raskaan.

    Sieluni mullasta
    nostavat ujot,
    kalpeat idut
    puoleesi päitään.

    Pimeää vielä
    saavat ne kestää,
    mutta sa hymyät
    painuessasi

    luvaten niille
    päivä päivältä
    laajemmat kaaret,
    kirkkaamman katseen,

    luvaten ihanan
    valkeuden juhlan,
    sädemaljan runsaan,
    yltäläikkyvän.

    Rakkautes suuri,
    tajuamaton
    lapsilles meille
    on, valituillesi.

    Valkeutes saamme
    ja pimeyden vuoroin,
    loittonet vain sinä
    taas palatakses.

    Valoa kestää
    varjotonta
    ei tomu ihmisen
    voi väsymättä.

    Jumalat yksin
    valvovat valossa,
    jumalten rakkaus
    ihmisen polttaa.

    Pimeyttä janoavat
    ihmisen silmät,
    siimestä kaipaavat
    ihmisen kädet,

    ei tomuhuulet
    voi tulijuomaa
    jumalien juoda
    hiiltymättä,

    elleivät välillä
    vasten jäätä
    viileää jäähtää
    polttoaan saa ne.

    Suuri on hyvyytes,
    ihmeellinen,
    hymyät, ylhäinen:
    Luoksenne palaan,

    ain' ihanampana
    hehkuva silmäni,
    liekehtivä sydämeni
    lähestyy teitä.


    VALOHÄMYÄ

    Puhui mulle unieni sielu:
    Mieletön, ken elämäänsä vihaa,
    niinkuin mies, ken ruoskii omaa lihaa.
    Elämä on unelmies multa,
    kaunis kasvaa alta tuskan paineen,
    ja kun pääset vankilasta aineen,
    loppuu myöskin unelmasi sulta,
    kaiken ahmaa pimeyden nielu.

    Rakastaa sun tulee elämätä,
    sitä varten sinut isäs siitti,
    sitä varten sinut äitis kantoi,
    vaikka painoi häpeä ja hätä,
    sentään elämäänsä siitä kiitti,
    että sulle elämän hän antoi.

    Tahdon, elämäni, sua kiittää:
    Kiitos, että tyhjästä mun kannoit
    jäseneksi kauniin ihmissuvun,
    että ihmissilmät mulle annoit
    valmistaneet monin sukupolvin
    kauneuteen alla taivaan holvin,
    kiitos, että unta niille riittää,
    siksi kunnes alta ilmain kuvun
    täyttyessä päivieni luvun
    korjuumiehen viikate mun niittää.

    Rakastaa sua tahdon, mahti elon,
    siksi että sokkeloissa harhain
    epätoivon tuta sain ja pelon,
    että kädestäni riistit varhain
    mikä mielestäni lahjas parhain,
    rakastaa siks että mulle voiman
    annoit heikkouden kammitsoiman,
    että viinissäsi toinen puol' on
    etikkata kivun sekä kuolon,
    että kuitenkin, kun kaipaan varjoon
    kuoleman ja lahjas sulle tarjoon
    takaisin, sen jälleen sulta saa mun
    sieluni, ain' annat uuden aamun.

KAUNIILLE VELJILLE

MUODONVAIHDOS

        Näät korennon
    veen yllä kimmelsiipisen.
        Smaragdit on
    sen silmät, ruumis neula kultainen.

    Mut missä niljainen on lätäkkö,
        olento ruma nää,
        rutainen, sarvipää,
    kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö.

    Kuin painajainen yössä rapakon
        se murhaa, verta juo,
        siks kunnes luo
    se kerran yltään rumuutensa naamion

        ja korennon
    näät kauniin, kimmelsiipisen.
        Smaragdit on
    sen silmät, ruumis neula kultainen.


    VIULU

    Olin virittämätön viulu,
    minä särisin, soida en voinut.
    Sanas kuulin: "Ei kauha, ei kiulu
    ole koskaan soinut."

    Suru pingoitti kielten nauhat.
    Tuli vuorien tuulet lauhat.
    Mua kuule: en kauha, en kiulu,
    minä soin, olen viulu.


    KAUNIILLE VELJILLE

    Kun olin ruma ja nilkku,
    kun kärsimysten häkkiin minut lukitsivat kohtalon teljet,
    välinpitämättöminä ohitseni kuljitte, kauniit veljet,
    näkyi silmistänne kylmyys ja iikku.

    Kun ympärilläni sarvinen vanne
    minä kauneuden imagoa odotin rumuuden kotelossa,
    te viivyitte täydellisyytenne kammioissa
    omahyväisyyden kynttilät ikkunassanne.

    Kun vailla kuorta
    minä, äyriäinen, kannoin kärsimyksen vuorta,
    kun tomussa viruin, ihminen, hartioillani kohtalon risti,
    odat ylenkatseen, ivan mua kipeästi sydämeen pisti.

    Kun itkin heikkouden kuumia kyyneleitä,
    minut, vaarallisen, lujemmin kahlitsitte penseyden kylmin köysin.
    Kun kapaloni katkoin, kun tien omaan voimaani löysin,
    kukaties minun velvollisuuteni on kiittää teitä.

VARJORUKKI

RUKKILAULU

    Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan.
        Yllä sen vallaton
        kultatomu hyörii.
    Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
        Äiti sen luona on,
        rukin kehrä pyörii.

    Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
        käsi käy ees ja taas,
        käämi langan käärii.
    Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
        Ylös, alas kimmeltäin
        kultatomu häärii.

    Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
        pikkumies naurusuu,
        haavemaahan siirtyy.
    Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
        Soorian, Moorian
        kaariportit piirtyy.

    Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
        Hämärään äiti jää.
        Tuvan ruutu huurtuu.
    Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
        Varjot kasvaa laipioon,
        jättiläisiks suurtuu.

    Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
        Kuni lukki hirmuinen
        hämysiimaa hiertää
    käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
        suunnaton: kohtalon
        jättikehrä kiertää.


    KAIN

    Lepoa ei maan päällä,
    rauhaa ei päällä maan.
    Kotia sulla ei täällä,
    maantie vaan, maantie vaan.
    Yösija tarjotaan,
    aamulla katto jo painaa.
    Haudassakaan, haudassakaan
    lepäätkö, kun olet vainaa?

    Syödä et, syyllinen suku,
    syytönten pöydässä voi.
    öitäs et, kirottu, nuku,
    korviis soi, korviis soi
    lävitse lattian, voi,
    seinäin ja oven ja teljen,
    vaikeroi, vaikeroi
    ääni murhatun veljen.

    Liettä ei levottomalle,
    kättä ei viihdyttävää.
    Aution taivaan alle
    tielles jää, tielles jää!
    Askeltas jää livettää,
    kuilut on ympäri syvät,
    pimeää, pimeää,
    muurit sen vain tihentyvät.

    Uupumus ei suo rauhaa,
    ei edes pimein yö.
    Suonissa soi ja pauhaa,
    sydän lyö, sydän lyö:
    Nouse, kupeilles vyö!
    Lihaas kuin poltinrauta
    tuska syö, tuska syö
    vielä, kun aukee hauta.

    Haudassas olla et tuhkaa
    saa kera luodun muun.
    Huuto soi, syyttää ja uhkaa
    murhatun suun, murhatun suun.
    Rikki lyöt kirstusi laudan,
    kirottuun
    kulkuun käyt kohdusta haudan.


    HUUTO

    Yön tyhjä katu
    ja lumi uus.
    Yön hiljaisuus.
    Ei askel kiveen satu.

    Kuka huus?

    Kuka yössä huus?
    Yhtäkkiä valittavasti
    kuka yössä nimeäni huus?

    Se huuto vereni hyys,
    mua vihloi luihini asti
    minut kauhulla jähmettäin.

    Minä väristen siihen jäin
    ja näköni jännittäin
    minä käännyin ääntä päin.

    Ei ketään. Äänettömyys.

    Kadun aution näin,
    yön tuuli vain lunta pyyhkäs.
    Minä uskalsin näin
    taas kulkea eteenpäin.

    Mut taas –
    minun kävellessäin –
    mut taas –
    minun takaani päin
    joku huus

    minut kauhulla jähmettäin –
    ihan selvään minua huus –
    oli äänessä tuska ja vakavuus –
    joku minua nimeltä huus
    ja syvään, syvään nyyhkäs.

    Minä väristen käännyin ääntä päin...

    Ei ketään. Hiljaisuus.

           – – –

    Oi nuoruus, kuolleet luusi
    valittivatko varjoista yön?
    Kukaties mua Ihanne huusi,
    jonka denaarista myön?

    Vai kuuluiko vaikerrus
    monen tallatun kauniin taimen?
    Tilinteollevaatimus?
    Ole luonani yössä, Paimen!

    Mua huusiko äitini hauta
    unohdettu, kaukainen?
    Mua armahda, Kaitsija, auta,
    minä tietäni löydä en!


    PAENNUT

    Rakastinko sinua?
    Tiedä en tuota.
    Värisin, kun lähdit
    sieluni luota.

    Tiedän: kun lähdit,
    et lähtenyt syyttä.
    Kieltää on mahdoton
    välttämättömyyttä.

    Väistyi sieluni
    sisimmäisin verho.
    Nähdä et kestänyt,
    pakenit, perho,

    säikähdit synkkää
    arvoitusta:
    eteesi aukeni
    yö sysimusta,

    pimeän kuilun
    näit, penikulmaa
    syvemmän – pakenit
    näkyä julmaa.

    Rakastinko sinua?
    tiedä en tuota –
    värisin, kun lähdit
    sieluni luota.


    HAUDASSA

    Olemukseni makaa
    pimeydessä kalliohaudan,
    kivi raskas rintaani painaa.
    Mut outoa: Kokonaan en ole vainaa,
    hikiliinan ja arkunlaudan,
    läpikuultavan paaden takaa
    elon kulkua katsoo silmäni ilmeetön, vakaa.

    Ja kumminkin selin
    olen siihen, pois kasvoni kääntyy.
    Kuin taikapeilistä näen,
    miten käy ohi hautani saatot väen.
    Omituisiksi kulkijat vääntyy.
    Kuin oudon kummituspelin,
    kuin kauhunäytelmän elämän nään, jota elin.

    On vaiennut järki,
    vain himo ja hulluus valvoo.
    Epätoivoista kaikki on, turhaa.
    Veli turhan vuoksi veljensä murhaa.
    Jumalaansa he kultaista palvoo,
    lait ihmisyyden he särki
    sydämissään kiihkon tutkaimen myrkkyinen kärki.

    Minä kuulen jymyn,
    kun hornankattila kiehuu,
    piruntanssi käy järjetön, houru.
    Punausva sen saartaa, verinen ouru,
    yöleikkoina vartalot liehuu,
    suut väänteessä hullun hymyn.
    Halut iljettävimmät jättävät loukkonsa lymyn.

    Mitä nään, lie pilaa,
    näky harhojen vääristämä
    vain karkea irvikuva,
    pirunpeilistä silmiini heijastuva.
    Elämää ei liene tämä?
    Ei, muistoni kirkkaus silaa!
    Ei, ei, tämä lie vain muutosta, vain välitilaa.

    Kun tiukemmin juuttuu
    kivi luihini, kun sydän nääntyy,
    sana tää sitä voimalla juotti:
    Kukaties tämä hauta on Valajan muotti?
    Elo kenties oudoksi vääntyy
    siks että silmäni muuttuu,
    siks että selkeys niiltä ja kauneus puuttuu.

    Olen itseni hauta,
    joka ihmisten keskellä kulkee.
    Olen kuolleessa elämän hiven,
    mut vankina alla itseni kiven.
    Olen paasi, mi hautani sulkee.
    Olen hautani salparauta.
    Oman itseni haudasta ei mua kenkään auta.

    Vuoskymmenen verran
    olen vankina suolapatsaan
    siit' ollut, kun taakseni käännyin,
    kun, nuoruuden Sodoma, tähtesi näännyin.
    Yhä jään tähän hirviön-vatsaan,
    pedon-nieluun, kun vihaa Herran,
    joka sieluni Niniven löi, minä uhmasin kerran.

    Käy pysähtymättä
    minun hautani ohitse veljet
    – vai heidänkö ohitseen hauta? –
    Valekuollutta kenkään ei huomaa, ei auta.
    Minä koetan ojentaa kättä,
    ei käteni hievahda, teljet
    ovat hautani ovella raskaina, järkähtämättä.

    Miten siihen johdun,
    voin hymistä hiljaa maasta.
    Joku veljistä: – Kuollut laulaa,
    sävel heikko on, hiekka painaa kaulaa.
    Joku toinen: – Ei vainajat haasta,
    lie elävä tarpeessa lohdun.
    Joku näin: – Kukaties se on valitus yöstä kohdun.

    Ei väärässä kenkään
    ole heistä. On lauluni mykkää,
    olen kuollut ja puoliksi maata,
    elän kuitenkin, kuolla en kokonaan saata,
    sydän seisahdu ei, se sykkää,
    jos hiiskua voin hivenenkään,
    läpi tiiviin kivenkin rintaani ilmaa henkään.

    Ja virvoittavana
    sana "kenties" soi, säde taivaan,
    valo yöhöni, tuskaani lohtu.
    Kukaties tämä hauta on äidinkohtu,
    iäks en siis jää tähän vaivaan?
    Kukaties minut pitää mana
    vain siksi kun kaikuu sieluni syntysana?

    Sen hetken tähden
    puserruksessa oon kivinielus,
    kipukammio, oon tuhat vuotta.
    Jos ei sana "kenties" kaikunut suotta,
    "ylösnouse" ja "tulkoon sielus"
    myös soi, ja ma haudasta lähden,
    ylösnousen ja päivässä vaellan ihmisten nähden.

    Kuin mullassa jyvä
    saa hautansa, mutta myös itää,
    niin syntyy hän, joka kuoli.
    Ole turvassa, sieluni, heitä jo huoli.
    Sinun haudassas lahota pitää,
    oras tuskastas on ylentyvä.
    Jos et sinä hajoa, ei ole hedelmäs hyvä.


    YLÖSNOUSEMUS

    Ilon aurinko, päästä
    surun vankeudesta
    minut ilmojen kirkkauteen,
    ylös rumuudesta,
    epätoivon jäästä
    minut sulata kauneuteen!

    Lyö, salama,
    tuli, laukea!
    Surun vuori
    kova, aukea!
    Riku, raukea,
    kiven puristava kuori,
    syvän epätoivoni valama,
    ja vapauta sydämeni nuori!

    Liikahda, paasi
    sydämeni kylmän haudan,
    ennenkuin se allesi nääntyy,
    kuuma sydän elämältä kuolee.
    Liikahda, paasi
    sydämeni pimeän haudan,
    nyrkkini vertyvät saranaasi,
    särmään salparaudan,
    ikäväni lieska sua nuolee.

    Jumalani, salparauta vääntyy
    saranoillaan raskas ovi kääntyy.

           – – –

    Maan päällä kuljen.
    Lämpöä – tuoksua –
    valoa –
    kukkien tulta!
    Minä siis elän, minut on päästänyt multa.
    Valossa kuljen, on ylösnousemushuomen.
    Soittakaa, purot, ylösnousemusta!
    Laulakaa, linnut, haudan voittanutta!
    Viekää sanoma vuorten yli!
    Ihminen on noussut ylös.
    Ihmisen poika on noussut ylös.
    Saaliinsa antoi mullan syli.
    Minä siis elän, minut on päästänyt multa.
    Kukkikaa, ruusut, punaista tulta!

    Olen ylösnoussut.
    Yrttitarhan liljat
    kasteessa ihanassa kiiluu.
    Rinteillä vihertävät viljat.
    Idän puolla päivännousu hiiluu.
    Minun sieluni ylösnousi,
    minun voimani on kuin jännitetty jousi,
    alla taivaan korkean holvin
    käyn uusin jaloin, riemusta vapisevin polvin.
    Olen ylösnoussut.

    Sadat linnunsuut ylösnousemushymniä soittaa,
    huminoivat vihreät puut, ovat kasteessa kummut.
    Meren yllä on koi, se mun sieluni haltioittaa,
    sarastuksen riemua soi meren kalliorummut.

    Tule, kimmahda ees, pyhä kirkkaus taivaan kumun
    Hukun, nurmikko, vihreytees, sulan solinaan ojan.
    Näen ilman ja maan, voin kuulla ma tuulien humun,
    Tomu luonut on kahleistaan minut, ihmisen pojan.

GEORGIINI

ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
    Älä haudoille elämää lymyyn kulje,
    Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen rauniolla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
    Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
    On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
    Elä pelotta varassa yhden kortin:
    Näet aina avoinna kuoleman portin.


    HURMIO

    Merta –
    katselen merta
    yöllistä, kuohuvaa,
    eessäni vaahto varsojen huima juoksu.
    Täyttää keuhkoni mun meren lämmin, kirpeä tuoksu,
    aistini hurmaantuvat, yön helmaan tunto raukenee
    aavistamattoman sylinantiin autuaat käsivarret aukenee.

    Sydämeni pakahtuen sykkii, riemusta nyyhkii,
    kuuma kesämyrsky ihoani pyyhkii,
    yöllinen myrsky hiuksia hulmuttaa,
    syleilee ruumista ylhäältä alas asti,
    autuus valtaa mun vastustamattomasti.

    Lienenkö kärsinyt, surrut?
    Lieneekö kyllästys, epätoivon toukka rintaani purrut?
    Täydesti olemisen riemua
    rajatta maistan, ajatta,
    meren yli, maan yli laineilla humisevan tuulen
    jumalien ratsu hurmio vie mua.

    Riemuiten jalkani merien syvyyttä kahlaa,
    valtimot kuljettavat maan suonien mahlaa,
    tähdet käteeni tapaan,
    huimempi myrskyn lentoa sieluni vapaan
    lento päin aamutähden koittoa.
    Soittoa, myrsky, soittoa,
    meri, tyrsky, lyö kallioitten rumpua!
    Suutelen rannan hiekkaista kumpua
    kuin hautani kumpua,
    ovat huuleni olevaisen huulet.
    Puhaltakaa, tuulet,
    meri, tyrsky, mereni,
    keinuta suurempaan humalaan vereni!

    Meren hiljenee soitto.
    Onko tämä kaikkeuteen hukkuminen,
    olevaisen sydämelle nukkuminen?
    Vaimetessa kalliorummun
    kukittaa voitokas aamunkoitto
    ruusuilla hiekkaisen kummun.

    Minun ovat nuoruuden-kaivosi
    alati syvät, alati hyvät,
    minun ovat aivosi
    viisautta vuotavat,
    elämä,
    silmäsi tähtimeren luotaavat,
    näkevät.
    Lämpiminä kiertovat mun käsivartes väkevät,
    rakkautes tulisena virtana hukuttaa mun,
    sädevuona sydänsuven aamun,
    kuolema.


    LUODE JA VUOKSI

        Tänä hetkenä sydänyön
    tuhansissa vuoteissa ihminen kuolee,
    tuhattuhatta elämää niitetään.
    Tuhattuhatta toisiinsa liitetään,
    tuhattuhatta nai, tuhattuhatta huolee,
    tuhattuhatta elämää siitetään
        tänä hetkenä sydänyön.

        Tänä hetkenä sydänyön
    kivun polttoon ja riemuun väkevään
    tuhansissa vuoteissa äiti raukee,
    tuhattuhatta kohdunsidettä laukee.
    Ens kertaa voimaan näkevään
    tuhattuhatta ihmissilmää aukee
        tänä hetkenä sydänyön.

        Tänä hetkenä sydänyön
    tuhat vuotta yhtyy tuhanteen vuoteen,
    tulevainen kahleensa musertaa,
    elo keinuu rytminä vuoksen ja luoteen.
    Minun rintani kohtua pusertaa
    tuhattuhatta laulua helmassa vuoteen
        tänä hetkenä sydänyön.


    ENDYMION

    Nuku luolassas, iäti-nuori,
    kukat otsallas.
    Sinut saartaa untesi vuori,
    unes perhoskotelon kuori,
    olet aikojen valtias.

    Suvun jälkeen kuolee suku,
    elät, Endymion.
    Unen vuoressa iäti nuku,
    ei täyty sun päivies luku,
    unen nuoruus on kuolematon.


    GEORGIINI

    Heitti sammuvan päivän miilu
    ikkunoihimme ruskon viinin.
    Tukkas mustassa yössä: hiilu
    syksyn ylpeimmän georgiinin.

    Päivät syksyiset, säteilevät
    hurman ylpeän tuta soi mun.
    Valmut, neilikat vei jo kevät,
    jätti daalian kultaloimun.

    Kukka ylpeä sulle säilyy,
    syksyn kultainen georgiini.
    Juomasarkassa eessäs päilyy
    täysivuotinen, valmis viini.

    En ma kysele: "Ikuisesti?" –
    ensi yönä jo tulkoon halla!
    Hehkun pelotta, tulisesti
    niinkuin daalia talven alla.

    Kuuma, rohkea, kirkas, hellä
    olkoon tunteeni kypsä viini,
    hehku kuoleman kynnyksellä,
    syksyn ylpeä georgiini.

OMNIA MEA MECUM PORTO

HENKIPATTO RAKKAUS

    Rakkaus henkipatto
          kahleitta tietään kulkee.
    Astua taloon julkee,
          puristaa ihmisen kättä,
    kuiskata lauseen rakkaan,
          katsoa hehkuvaan takkaan,
    mutta, kuin painais katto,
          lähtee ja portin sulkee
    taaksensa silmäämättä.

          Tuntea ei voi huolta,
    aina se lieden löytää.
          Vieras on sille vastuu,
    tiellä kun toiseen töytää.
          Lähestyy juhlapöytää,
    kohta jo poispäin astuu.
          Äänen se kerran kuuli
    vuorilta, lännen puolta,
          hymisi vuorten tuuli:

    Jalkasi kauan astui
          helteisen kevääs teitä,
    janoa näit ja nälkää,
          syö suven rypäleitä!
    Vaikeni kielto kade,
          voimaton huuto "älkää!"
    Putoaa lämmin sade,
          siitä jo pellot kastui.
    Yltäsi kahleet heitä!

          Kielto on yksi ainut:
    Ihminen, ällös sano
          omakses ihmiskättä,
    ikuista ällös ano.
          Lähteestä viihdä jano,
    jälkiäs silmäämättä
          tietäsi jälleen astu,
    siksi kun lepoon painut,
          rauhaton aallon lastu.


    DAALIA-UNI

    Vastaani tanssit sa aikaan syksyn tuulten,
    purppura syksyn ja kulta verhos ties.
    Kevätkukka viirinäs, tulpaani huulten,
    helkatuli hiustes yön sun silmäis lämmin lies.

    Kulmillesi kiersin ma syksyn georgiinin,
    daalia-unen näin luonas loistavan.
    Kanssani joit sinä syksyn kypsän viinin,
    loittonit luotani tietä maailman.

    Muuttolintu rakkaus ei tehdä voinut pesää
    sydämeeni, jossa jo syksy punertuu.
    Etelään se lensi sun myötäs kohti kesää
    maalinaan Capri ja magnoliapuu.

    Taas tulit vastaan sa aikaan pälviunten,
    kottaraisten fanfaarit kun kevään kuuluttaa.
    Mutta ei löytynyt alta kevätlunten
    Persiamme kultaa, ei Tyroon purppuraa.

    Daalia-unemme nyt muistimme vaivoin,
    syksyn georgiinit oli maahan maatuneet.
    Sinivuokon ummun sulle pälveltä kaivoin,
    erosimme emmekä koskaan kohdanneet.


    SINÄ JOTA RAKASTAN

    Jossain syviin uumeniinsa metsä
    kätkee sinut, jota rakastan.
    Avaat siellä honganlatvain humuun
    silmäs aamunkirkkaan, ihanan.
    Taikka heräät Regent Streetin sumuun,
    taikka Tyynenmeren loiskinan
    palmurantaas kuullen hymyilet sä.

    Silloin tällöin korvissani helää
    äänes soinnahdus, niin kaukainen,
    jostain laulaen kuin lintu sadun,
    hyminästä meren laineitten,
    metsätieltä, pauhinasta kadun.
    Ja ma hetken mittaan, hetken sen
    päällä maan saan ikuisuuden elää.

    Silloin tällöin heikon kangastuksen
    kauneudestas sun ma täällä näin.
    Ihmismuodosta tuo hohde lähti,
    niinkuin heijastaa maan yötä päin
    valon auringosta kiertotähti.
    Yöstä maan jäin kauas, valoon jäin,
    valtaan rajattoman kirkastuksen.

    Täysin eivät voi nää silmät maiset
    ihanuuttas edes aavistaa.
    Turhaan sydän luokses tietä kysyy,
    asuinpaikkasi on outo maa,
    lausumattomana nimes pysyy.
    Syleilyyn ei sua kiertää saa
    nämä käsivarret kuolevaiset.

    Hyvä näin, ja tähän tyydyt, sielu.
    Suuri ikävöinnin onni on.
    Mitä syleilit, pois luotas häilyy,
    luokses jää vain saavuttamaton,
    omanas se ainoastaan säilyy,
    uni sydämesi kammion.
    Sitä ahmaise ei arjen nielu.

    Sitä peittää ei voi tuhka ajan,
    jolla aineen kahletta ei lie,
    jota verhoa ei mainen vaate,
    jonk' ei jalkaa tahraa mainen tie.
    Ihanteeni, kuihtumaton Aate,
    kauniina sun sydämessään vie
    unennäkijäsi taakse Rajan.


    "OMNIA MEA MECUM PORTO"

    Kaiken omasi mukanas kannat,
    sieluni, niinkuin Simonides.
    Kokosit itselles juuri sen verta
    kuin sinun mahtui kantamuksees.
    Keskellä elämän myrskyistä merta
    tää joka kerta
    tuo ilon murheesees:
    Kuin runoniekka Simonides
    kaiken omasi mukanas kannat.

    Omaisuutesi mukanas kannat,
    loistavan telttas, Simonides:
    Yllesi jäi sinikupooli taivaan,
    minne sa muistatkin vaeltanees.
    Et karavaanistas joudu sa vaivaan:
    Maihin ja laivaan
    viet omat askelees.
    Merelle, maihin, Simonides,
    askeles aina sa mukanas kannat.

    Omaisuutesi mukanas kannat,
    ruhtinashiippas, Simonides.
    Loistoa timantti Pohjantähden
    huipusta sen luo vaelluksees.
    Kalleus säihkyy kaikkien nähden
    arvosi tähden,
    yöks sitä riisu et ees.
    öin sekä päivin, Simonides,
    päässäsi ruhtinashiippasi kannat.

    Omaisuutesi mukanas kannat,
    ruhtinasvaattees, Simonides.
    Päivisin käyt valodolmaanissas,
    illaksi vaihdat sen ruskoisees.
    öin sysimustassa manttelissas
    unelmissas
    käyt kera saattuees.
    Ruhtinasvaattees, Simonides,
    silkkiset viittasi mukanas kannat.

    Omaisuutesi mukanas kannat,
    ruhtinasvuotees, Simonides.
    Tähdikäs on lepokammios katto,
    saat maan untuvat pieluksees,
    peittos on nurmikon silkkinen matto.
    Henkipatto,
    niin nukut rikkautees,
    jonka sa niinkuin Simonides
    hautaasi asti mukanas kannat.

KALMISTOTIELLÄ

MULLAN JA VEREN KEVÄT

    Sinä lähdit, mummoni, viime matkallesi
    ihan lopulla menneen vuoden huhtikuun,
    kun ryhdytty juur oli pihojen lakaisuun
    ja maantien varrella helisten hyppi vesi.

    Tulin kotiin. Pirtissä vanha myrtti kukki
    kuin entisin keväin, posliiniruukussaan.
    Mut ullakon etäisimpään sopukkaan
    oli kannettu uuras seuralaises rukki.

    Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon.
    Hyvä sen joka lieden tulta on vaalinut
    monin vuosikymmenin, uskonut, rukoillut,
    hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon.

    Joki takaisin virtaa äitinsä meren syliin.
    Tomu mullasta noussut on mullassa autuain.
    Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain
    on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin.

    Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:
    "Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.
    Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.
    Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?

    Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse?
    Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?" –
    Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:
    Se elämän luotako vie vai elämän luokse?

    Olen sairas. Mitä jos enää en parantuiskaan?
    Mitä jospa en enää kevättä toivokaan?
    Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,
    "rakas mummo, rukoile puolestani!" kuiskaan.


    KUOLEMAN HYVÄILY

    Oi Kuolema, kaivattuni,
    käsivarsillas levännyt oon.
    Oli autuas luonani uni,
    tämän lauluni todistakoon.

    Mua kerran jo suutelit sinä,
    sinun lootushuuliltas sain
    ihanampaa lääkettä minä
    kuin huulilta maan asujain.


    JOULUAATTOAAMUNA

    On aamu, on jouluaatto.
    Näköpiirin kultaista rajaa
    itätuuli pilviä ajaa,
    levotonna käy niiden saatto.

    Levottomammin ei maantietä
    repaleiset kulkurit kulje,
    joit' ei kodin kammiot sulje,
    jotk' eivät jouluja vietä.

    Sukulaisia sieluni lienee
    nuo taivaan tien vaeltajat.
    Sekin unhoitti viitat ja rajat,
    vaeltaa, mihin tuulet vienee.

    Niin riemua, murhetta vailla
    sen on kulkea yksin määrä,
    ei tietää, mik' oikea, väärä,
    ei tuomita toisten lailla,

    yli astua kaikkien rajain
    epäröimättä, viivähtämättä,
    ikävöimättä ystävän kättä,
    unelmoimatta lämmöstä majain.

    Niinkuin tuon pilvien saaton
    yli maan, näköpiirin rajaa
    sitä kohtalon tuuli ajaa
    yli juhlan ja jouluaaton.


    UUDENVUODENYÖNÄ

    Ajanvaihdantatyössä,
    ajastaika uusi,
    älä oveeni lyö sä.
    En kolkutteluusi
    minä herää yössä.

    Ajan osoitin kääntyy,
    en kulje sen mukaan.
    Miten vuoteni sääntyy,
    sitä tiedä ei kukaan,
    mihin jalkani nääntyy.

    Oman aikani myötä
    minä matkaan lähden.
    Jo näyttää yötä
    säde kohtalon tähden.
    Sydän, kupees vyötä!

    Elon vihreät polut
    sua vietteli kerta.
    Ohi niiden jo solut,
    päin aavaa merta
    joen pyörteissä joiut.

    Käsi ihmisen siellä
    ei voi sua auttaa.
    Meri saa sinut niellä,
    ei venhettä, lauttaa.
    Nyt oot menotiellä.

    Et tunne sa majaa,
    et lämmintä liettä.
    Sua kohtalos ajaa
    tienviitoitta, tiettä.
    Ratas kohtaa rajaa

    ajanjakson ei uuden,
    yli vuosien kulkee.
    Meri ajattomuuden
    jo sun puoliksi sulkee,
    syli rajattomuuden.

    Myös mulle se hohti,
    elon punainen viini.
    Käden kurkoitin kohti,
    mut siemauksiini
    joku myrkkyä johti.

    Lie arpa se parhain
    kuvat pettävät heittää
    elon kauniiden harhain.
    Elon virtani peittää
    meri liianko varhain?

    Minä kääntää tahdoin
    ajan hiekkakellot.
    Mitä tehdä ma mahdoin?
    Ajattomuuden vahdoin,
    meri, vastaani vellot.

    Kuka vuoden uuden
    vois minulle antaa?
    Kuka vois minut kantaa
    merest' ajattomuuden
    päin elämän rantaa?


    UNIEN VUOSI

    Unet narsissin, kielon
    jo tuleentuu.
    Sydän, sinulla viel' on
    vain kukkien kuu.

    Ens omenat puista
    yön myrsky jo löi.
    Sydän, arpasi muista:
    Kukit, et hedelmöi.

    Vain kukasta kukkaan
    sun on puhjeta työs.
    Kevätsääs kukit hukkaan,
    suvipäiväsi myös.

    Kun puut kumartuu sun
    ties yllä, kun näät
    punamarjoissa ruusun,
    hedelmittä sa jäät.

    Kevätkuus kukit suotta,
    suvi kuluu, on syys.
    Elät untesi vuotta,
    se on iäisyys.

    Kun valmujen viinin
    suven helle jo joi,
    kukat nous georgiinin,
    tulimaljansa soi.

    Vie ens yö jo salaa
    georgiinit kenties.
    Mut kankailla palaa
    kanervikkojen lies.

    Ja kun nummia peittää
    lumen vaippa ja jään,
    yö kukkansa heittää
    yli lähtijän pään.


    MUSIIKKIA KALMISTOSSA

    Kalmiston rantaa pyyhkii
          kohisten syksyinen meri.
    Peitti jo maan hämy ehtoon,
          risteissä tuuli nyyhkii.
    Väsyneen tänne he laski
          maan syvän, routaisen kehtoon.
    Laulaa kellojen vaski,
          soi meren orkesteri:
            Pientä on kaikki tää,
            on kevyt painavin taakka.
            Kohta jo saat levähtää,
            odota iltaan saakka.

    Laulaa kellojen vaski.
          Pauhuun syksyisen meren
    poljento lyöntien haipuu.
          Niin iät nousi ja laski,
    niin heräs tänne ja hukkui
          ihmisen laulu ja kaipuu,
    niin meren helmaan nukkui
          punaiset virrat veren.
            Pientä on kaikki tää,
            on elos haihtuva sauhu.
            Ei jalanjälkeäs jää,
            jää meren kumea pauhu.

    Vaiennut on humu kellon.
          Haihtuva niinkuin sauhu
    on sävel ihmisen laulun,
          pois ajan hyöky sen pyyhkii
    hiekasta elämän taulun.
          Yllä kuoleman pellon
    hämärtää, tuuli nyyhkii,
          soi meren kumea pauhu:
            Pientä on kaikki tää,
            pieniä laulus ja vaivas.
            Suuri on määränpää,
            suuri on meri ja taivas.

    Ylläs jo yö hämärtää.


    ALPEILLE

    Tule Alpeille, sieluni, kun päiväs laskee,
    katso: kaukaisina laaksot kangastaa.
    Etäältä nää mullan tuska, autuus,
    ennenkuin yön vaippaan peittyy maa.

    Tule Alpeille, sieluni, kun päiväs sammuu,
    lähellesi siellä tähdet valahtaa.
    Iltaruskon, uuden aamuruskon
    viime, ensi säde sinne singahtaa.


    KALMISTOTIELLÄ

    Nyt syttyvät lyhdyt,
    sävel malminen soi hämärään.
    Joki, mereen nyt yhdyt,
    kuka liet, näet matkasi pään.
    Huminoivat kellot,
    meri keinuttaa sua lastaan.
    Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
    elonvirtaani vastaan...

    Kumahdellen ne kellot
    näin laulavat: Yö hämärtäy,
    tuleentuvat pellot
    ja viljassa viikate käy.
    Joka päivä ne soivat
    majanmuuttoa ihmisen erään.
    Valon nähdä mun silmäni voivat,
    minä aamuun herään...

    Asun varrella kadun,
    joka kalmiston portille vie.
    Puutarhoihin sadun
    minut johtaa se hämyinen tie –
    oi sieluni, siellä
    alabasterilinnassa runon,
    unelmissasi kalmistotiellä
    hyvä viipyä sun on.

    Sua tutkaimet surun
    ovat viiltävät kiduttaneet.
    Häly turhuuden turun,
    ivanaurut sun on repineet.
    Sinä näit kataluuden,
    jota maassa et olevan tiennyt.
    Ah, pitoihin en mataluuden
    sua enää ma vie nyt!

    Huminoivat kellot
    ihanuutta jo määränpään.
    Meri, vastaani vellot,
    sinut kauan jo kuulin, sun nään.
    Asun varrella kadun,
    joka kalmiston portille johtaa.
    Paratiisina lapsuuden sadun
    se mun silmiini hohtaa.

    On suuri se hetki,
    se tuokio kuvaamaton,
    tämä harharetki,
    odysseia kun päättyvä on.
    Jää seireenisaaret,
    jää likaiset kaupunkinne.
    Kodin korkeat holvikaaret,
    käyn varjoonne sinne.

    Asun varrella kadun,
    joka kalmiston portille vie.
    Puutarhoihin sadun
    minut johtaa se hämyinen tie.
    Jo nyt, sieluni, luovu
    elon maljasta. Vain unet, runo
    ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
    eroseppeles puno.

    Nyt toimita talos,
    on hetki se tuntematon,
    jona sammuva valos,
    elonkynttiläs suitseva on,
    joka silmäsi peilin
    iäks peittää verholla luomen,
    saves rikkoo, hauraan leilin –
    kukaties se on huomen?

    Nimes elämän tauluun
    jää hetkisen vain mitatun.
    Nyt puhjeta lauluun,
    oi sieluni, on osas sun,
    osas ihmeellinen,
    kun ennen lepoa mullan
    näet ilmojen kuultavan sinen
    ja pilvien kullan.


    KUVASTIMESTA

    Kuvastimesta minua vastaan
    sinä katselet, ihmeellinen.
    Minä ymmärrän ainoastaan:
    Minä en ole siinä, en.

    Sinä katselet silmilläni,
    sinä hymyät suullani mun.
    En peilistä itseäni
    minä nää, näen sun, vain sun.

    Kuka liet – ylimaallinen aamu,
    iankaikkinen yö – sinut nään
    kuvastimesta, niinkuin haamu
    näkymättömäks itse ma jään.


    BARCAROLA

    On maassa routaa,
          pian sataa lunta.
    Joku pois mua soutaa
          – tämä on kuin unta
    minut merelle noutaa.

          Putos punainen ilta.
    Päin soudamme merta,
          ja tulta ja verta
    on ruskon silta.
          – Surin, riemuitsin kerta –

    – Kuka "kuolema" huusi? –
          Ilo silmissäs lymyy
    ja nauraa suusi:
          Elo kuololle hymyy,
    kevät syksylle uusi.

          Ylt'ympäri kulta,
    maa musta jää taaksi,
          jää ainiaaksi.
    Olen palavaa tulta.
          Ui merelle haaksi.

    Kylä jäädä joutaa,
          olen väsynyt kyliin.
    Pois saat minut soutaa
          meren keinuvan syliin,
    et takaisin noutaa.

          En murehtia saata,
    on tuulien tie mun.
          Ilot mullan voi laata,
    saan laineitten riemun,
          en ikävöi maata.

    Vedet, hyrskähdelkää!
          Meren, taivaan pariin!
    Päin suurta selkää!
          Jos törmäämme kariin,
    hukun kanssas, en pelkää.

UNEN KAIVO

UNEN KAIVO

    Elämäni kaiken yllä
    päilyt, unen kaivo syvä,
    pohjastas en ylös yllä.
    Sielulleni tuutu hyvä
    onkin kultahiekkas kyllä.
    Päily raunioni yllä!

    Pohjaan unen syvän lähteen
    painuin, rikkinäinen leili.
    Nukun veden syvän alla
    avosilmin, puolin valvon
    tuijotellen Pohjantähteen.
    Korkealla, korkealla,
    lailla toisen vedenkalvon
    säihkyy avaruuden peili.

    Auringosta sädevirta
    viileänä veteen putoo,
    keinuu, suuri kultapirta,
    unen varjosilkin kutoo,
    langan liittää toiseen lankaan,
    kutoo kuolon mustin loimin,
    elon punakutein kankaan,
    kulmilleni unhon hunnun.
    Lumoukseen jäävän tunnun,
    siit' en pääse maisin voimin.
    Unhoittaen maisen tiedon
    tiukemmalle harson kiedon.

    Piirittää mun unen levät,
    kaislain urut hymisevät,
    keltaviidat kummat huojuu,
    mustat unimarjat nuojuu,
    köynnöstäjät punoo paulaa,
    vääntää unen noitavanteet,
    sitoo nilkat, vyöttää ranteet,
    kietoo uumat, kiertää kaulaa,
    kalat kummalliset kuiskii,
    pitkin huntuevin huiskii,
    silmiäni hipoilevat,
    ruokohuilut sorisevat,
    laine liikahtaa ja laulaa,
    hiljaa, unelias, velloin
    soittaa raakunkuorikelloin.

    Unen kummallinen metsä,
    elämäni kaiken peitit,
    unen virttä hymiset sä,
    ylleni loit unen seitit,
    enää irti laske et sä.

    Partaan yli kumartuvan
    toisinaan nään ihmishaamun.
    Jossain vedenkalvon yllä
    ihmiskasvot hetken häilyy,
    havahtumaan pakottaa mun,
    jotain muistelemaan saa mun.
    Tunnen, tajuan sen kyllä,
    vaikka virin välkkä päilyy
    hämmentäen näkökuvan,
    käsivarren kurkoittuvan,
    muttei luokseni se yllä.
    Unen kaivo, syvyyttäsi
    ei voi yltää ihmiskäsi,
    kuilus pyörryttävän yli
    turhaan viittoo ihmissyli.

    Vedet himertäen heiluu,
    valjut lasililjat kelluu,
    luikeroivat rönsyt lumpeen
    niinkuin kellertävät käärmeet,
    rintani ne siinä vainuu,
    työntyy lihaan, suoniin painuu,
    imee valtimoista verta,
    mutta kukat, niinkuin salaa,
    kukat suuret, keltapäärmeet
    huulilleni hiljaa taipuu,
    velhojuoman niille valaa,
    vettä Lethen, unhon merta.
    Silmäni mun painuu umpeen,
    sammuu tuska, muisto, kaipuu.
    Elämään en enää palaa.

    Kaukaa elon äänet kaikaa,
    outo, kummallinen humu.
    Kauas elon toimet jäivät,
    päiviin yöt ja öihin päivät
    sulavat, en mittaa aikaa.
    Kuultaa avaruuden kumu.

    Valjumpana vesililjaa
    nukun unelmissa hiljaa
    juoden unten velhojuomaa,
    juomaa oman rinnan suomaa.

KOHTALON VAAKA

PIMEITTEN PIIRISSÄ

LAULUT KUOLEVAT

    Laulut kuolevat, sävelet hiljenevät.
    Keskellä äänettömyyttä tyhjää, syvää
    täys olen hiljaisuutta hiiskumatonta.
    Sointuja solisi korvissa monta, monta,
    tuhannentuhatta rytmiä hymisi hyvää,
    taivas ja maa oli laulua, syksy ja kevät,
    soittivat lintujen lentimet, kalojen evät...
    Äkkiä äänet häipyvät, hiljenevät...

    Hetkessä sävelet särkyvät, jähmettyvät.
    Uupuvat kumpuamaan sydänlähteet syvät.
    Kasvuton, kaamea autiomaa on rinta,
    uumeniin suru elämän uoman painaa.
    Sydämen pellossa sipulit, siemenjyvät
    kaikki on kuolleet, roudassa kamaran pinta.
    Syvyyksiin sävelsuonet kätkeytyvät.
    Jokainen sointu, jokainen rytmi on vainaa.
    Kaikki on kuoleman-hiljaa laulut hyvät,
    kaikki on äänettömyyttä toivottominta.
    Tuuli ei henkäise, haavan lehvä ei hiisku.
    Sydämen syksyssä ei edes tiainen tiisku.

    Murheen jää, miten tappavan kallios murran?
    Kuinka sun kumpuamaan saan, lukittu kaivo?
    Ei tuo vettäsi esiin uhma, ei raivo,
    ei tuo huohotus kurkkuni, kuivasta turran!
    Muuta en voi kuin kärsiä, ihmettä vuottaa,
    syvyyden hyökyyn, uumenten tulvaan luottaa
    tai rajuilmaa vartoa toivoen, että
    kallion halki lyö ukon vaaja taivaan,
    kuumeisen tuskaan, janoon nääntyvän vaivaan
    lähteet täynnänsä läikkyvät elävää vettä.

    Toivottomuutta on päivä, on uneton vuode,
    hurstit polttavat, kyljeltä kyljelle käännyn,
    illasta aamuun, aamusta iltaan hivun
    sielun piinassa, pihdeissä ruumiin kivun.
    Milloin on viimeinen hetki? Milloin näännyn?

    Kuin olis herennyt elämän vuorovesi,
    vuosia poissa on vuoksi ja kestää luode.
    Sieluni maiseman, muinoin kukkivan rannan,
    kätkevät jähmettymät surun liejun ja sannan.
    Viipyiskö iäti poissa kuohuva vuoksi,
    nostava tulva tuo, joka lietteen pesi
    sydämen äyräiltä, niin että kuohui ja juoksi
    pulppuavat elon-valtimot humisevaks sävelvuoksi...?


    PIMEITTEN PIIRISSÄ

    Selästä hauraan seinäpaperin
    nakertaa sitkosta öin pitkin hiiri.
    Muut äänet elämän ei korvaan kiiri
    vain kuolonkellot naksein haperin

    tikuttaa, seinärautioitten piiri...
    Jo murheitteni multaan vajosin,
    kuin toukkain syömä huone hajosin.
    Vilahda silmääni ei toivon viiri.

    Jo tyhjää tyhjemmäksi vähenin,
    alemma auttamattomaan vain solun.
    Paluutta haudassako makaisin?

    Pimeitten piiriäkö lähenin,
    sydäntä synkkyyden niin, että polun
    jokaisen kadotin jo takaisin?


    KAHVILAN IKKUNASTA

    Kadun hämyssä nään sun,
    kuva, jonka luo
    läpikuultava lasi,
    ja katsomaan jään sun
    utukasvojasi.
    Minun lienevät nuo.

    Läpi hyisen hämyn
    epätoivoinen säen
    polon silmäs kiiltää,
    läpi hyörinän, rämyn.
    Sua pyörät viiltää
    ja anturat väen.

    Sano, maailman tiellä
    miten osamme on:
    Kuva lienetkö sinä
    vai sinunko siellä
    lien heijastus minä,
    kuva olematon –?


    MUSTA MAA

    I

    Mietteliäät askelet syyskuisella tiellä.
    Metsän yllä ehtooruskon keltapiirto kapea.
    Ulapalla liikkumaton kalmankuulto apea.
    Suru uhkaa niellä.

    Kaukaa kantaa tuskan-mustaa junan huohotusta,
    läähättää kuin kammottavan kuolonkoiran ähkinä.
    Muiden kylvöt kumartuvat kultaisina tähkinä,
    mun on maani musta.

    II

    Surun todellisuutta jos sieluni maahan piilen,
    kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin,
    näen: muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
    syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.

    Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
    Puut grafiitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
    Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
    käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
    ja mustiin heteisiin jää rubiini hurmeen.

    Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen,
    kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.

RUNO RUMUUDESTA

RUNO RUMUUDESTA

    I

    Mua matkallani, rumuus, öin ja päivin väijyt.
    Joka pensaikosta
    mua tirkistelee tihrusilmäs häijyt.
    Joka askeleelle virität paulas,
    joka käänteessä odottavat ansas
    ja kuoppas ja ritas.
    Joka kadunkulman takaa kiertyy lieron-kaulas
    ja sen päässä mandrillin-kitas
    iljettävästi löyhkäten maiskuttaa ja yökkää.
    Joka kujalla taapertelee kääpiökansas
    ja kuhisee ja kähmii.
    Joka viidasta sun hyenasi hyökkää,
    joka raosta sun niveljalkas rähmii.

    Hirveät mielialat,
    kun kaiken, rumuus,
    kiedot sakeaan sumuus,
    kun sammutat taivaan lyhdyt,
    kun hiivit vereen, lihaan yhdyt,
    kun upotat inhon vuohon,
    vajotat kauhujen suohon,
    kun ihooni tarrautuvat ympyräsuiset
    ja juotikkaat ja kravunsakset luiset!

    Kirotut yöt,
    kun lamaan lyöt,
    kun ei voi kohota maasta,
    kun vuorena kaikki saasta
    vastaani vyöryy, kun ylleni valat
    lokas ruttoisen, mustekalat
    tuhatlonkerot kasvavat, karttuvat,
    minut saartavat, minuun tarttuvat,
    minun ranteitani puristavat,
    minun kurkkuuni kiertyvät, minut kuristavat!

    II

    Vaan kaikin armeijoin sa hyökkäät sentään harvoin,
    useimmin mua saarrat salaa.
    Minulle ilmaannut ain' erilaisin karvoin,
    niin etten tunne sua milloin saavut.
    Samassa hahmossa et kahta kertaa palaa:
    nyt prinssinkauhtanat, taas munkinkaavut
    on ylläs taikka tietoviisaan viitta.
    Elämän vihamies, sa jesuiitta
    yön, kuolonmahdin taitava ja kiero,
    sa harvoin myrkkyäsi tyrkytät,
    vaan oveluudella sa voitat alaa.
    Käyt sisään ylläs kauniin valhepuku,
    jäät luokseni, et yötä nuku –
    elämänleipäni ja viinin myrkytät,
    salavihaa puhallat ystävän hymyyn,
    toveruuden uhraukseen käyt lymyyn,
    et elkeitä inhoittavimpia viero,
    panet hellyyden kukkaan etanan salaa,
    vähän tahraat uskollisuuden valaa,
    rakastettuni silmään lyöt vihan tikarin,
    hänen hymyynsä tyhjennät koiruohopikarin –

    jo kukkaa rakkauden syö ryömivä epäilyn liero.
    Niin nääntyy rakkaus, sen surmas salamurha,
    pedonkynsin pettymys vain repii sydänalaa.
    Oi murhe raskain, kovin:
    Oliko rakkaus siis palavinkin turha,
    rajaton hellyys tuo, jok' uskoi iäisyyteen,
    oliko verho vain se pohjattoman pyyteen?
    Paloiko povessain vain virvatuli tovin?

    III

    Odottamattomat on, rumuus, ties.
    Vain ani harvoin isket mua suoraan,
    elämän leppymätön vihamies.
    Sivussa vaanit jalon aikomuksen,
    sa piiloudut varjoon teon uksen,
    käyn siitä, kompastun sun virittämääs nuoraan.
    Käyn tekoon puhtain aikein
    ja kirkkain tahdoin,
    sa pyrkimyksessäni piillen väijyt,
    visusti näyttäytymästä kaihdat,
    mun huomaamattani tuot työhön sormes häijyt,
    valantakullan vaskeen vaihdat...
    Vajaata, tyhjää parhaallani mahdoin!

    Oi tuska tuimin, vaikein
    takaisin tulla tähän
    (niin kauan kuin ma elän, tää työs on uusiintuva):
    Teollaan ihminen näin mahtaa tyhjän vähän,
    unesta sydämen on saavutus vain loitto
    kajastus vääntynyt, useinkin irvikuva.
    Iäinen milloinkaan ei ihmissielun voitto –
    tomua kahmalo ja tuhkaa, sirpaleita,
    vain kyynel hyytynyt ja luita vaalenneita...

    IV

    Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma,
    mätäpaiseena laajeten kaunista tuhoat, ruma!

    Olet skorpiooni ja kyy, tuhohyönteinen pilkan,
    kavaluuden köys, imulonkero ympäri nilkan,
    olet vihreänäättäinen lieju silmästä kateen,
    tukehuttava löyhkä parjailun niljasateen,
    rikinkatkuinen sauhu pätsistä lihan himon,
    karuselli kiikkuva elämän koreuden,
    haluhaukku ilkkuva saalistusinnon suden,
    olet hyytävä hirnunta viikatemiehen kimon...

    Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma,
    elon silmät nielevä saastainen märkäpaise,
    etovammin ei suvikuumassa haaska haise!
    Tuhovoimalla pitaalikyhmyn suurenet, ruma!

    Olet silmitön kiihko, jok' kansojen harteita polkien,
    päät parhaat tallaten, vallan kiireelle kiipii,
    epäkelpo onnenonginta, joka hiipii
    sen kintereillä himossa rihkamasolkien,
    kova, luonnoton julmuri, ihmissydäntä vajaa,
    joka, aivoissansa mustan hulluuden mato,
    verenkiihkossa mässäten, mahtinsa vaahdosta juopuin,
    lait ihmisen häväisten, totuudesta luopuin,
    vihan ruoskalla kansat teuraskarjoiksi ajaa,
    kädest' äitien, lasten riistää leivän ja suolan,
    kodit ottaa pois, asunnoksi antaa luolan,
    hukuttaa koko maan näkemättömän hulluuden pauhuun,
    tuhon mylvintään, veren hulmeeseen, tulen kauhuun –
    epätoivon yö yli maan, tuhotulva lyö, perikato...

    V

    Merellä elon
    veneestä vaappuvasta epätoivon, pelon
    kun nousen toivon laivaan
    ja uskon purjeet nostain
    vakaisin käsin ulapalle ohjaan
    tavoittain kohti rantaa rauhan taivaan,
    niin etkös, salamatkustaja, jostain
    – ties missä piilit lastiruumaan –
    yön tullen hiivi esiin
    ja ryhdy tuhotuumaan;
    jo eikö kairas
    salassa kiirein kaiva
    tuhansin reikää ruuman pohjaan;
    ja uskallukseni nyt mulle kostain
    jo nähteni käyt kiinni purjenuoriin
    (kun nään sun, vihamies,
    pelosta jähmetyn, taas inhosta oon sairas),
    luukäsin tarraat ruoriin
    ja suuntaat ripeästi vaarallisiin vesiin...

    Ja myrsky mylvii, kallistuu jo laiva
    – taas saman sielu ties:
    vain turhuus kaikki on, vain hengen vaiva –
    ylitse tyrskyt pyyhkii, kaadun, kastun,
    jo kuohuun tuuperrun, saan kouraan lastun
    tai hauraan laudan –
    nyt hylky uppoaa jo nieluun pyörrehaudan –
    myllertäen harjaspäät ärjyy, horkassa jäseneni värjyy –
    vain kaaos vyöryvä, ei yhtään kiinnekohtaa –
    puhallat usvaa, rumuus, ja peität taivaan sumuus
    pimeys sakenee, ei tähteä mi johtaa –
    vesivuoret karkaavat karjuin rajattomin rotkoin harjuin –
    kumisten kuilut soi, ei kaarru kari, luoto –
    lähelläni välähtää vain kaamea kolmio hain,
    jo sekin katoaa, ei ykskään pysy muoto –
    pimeys suunnaton jo nieli viime säteen –
    ma kättä kurkoitan, vain kuohua saan käteen –
    vain hyö'yn huminaa, vain kuilun kuminaa –
    vihaiset vaahtopäät mua sinne tänne viskoo,
    käteni kohmeiset jo laudastani kiskoo –
    on turha uskoa, on suotta toivo, kaipuu,
    yönsynkkään syöveriin jo sydämeni vaipuu...

    Ja liikkumattomassa pohjaveessä
    nyt virun taintuneena niinkuin vainaa.
    On tyhjyys takana ja mykkyys eessä,
    tuhannet ilmakehät rintaa painaa.
    Ei täällä päivä pääty, päivä ala,
    ei kuu, ei tähdet kuultoansa vala.
    Ui häämöttäen ohi lyhtykala,
    saa aavekajon uumentojen sala.

    Vaan eikö jossain toivon tuikku pala...?

    VI

    Oot mahtavampi voima kukaties
    kuin kauneus, sa elon vihamies,
    sa rumuus, kalma, mikä nimes liekin.
    Ken pyrkii kauniiseen, ken käsin kuumin muovaa
    savea elämän, rukoillen voimaa luovaa –
    vain kerran henkäiset ja hyydät uskon liekin,
    sa kaiken-vihamies, yön mahti, ruman, pahan,
    käsissäs sulatat jo luonnoksien vahan,
    ties kulkee minne uskalluksen tiekin,
    jokainen saavutus sun voimastasi vääntyy,
    siks kunnes viimeinen jo toivo väsyy, nääntyy.
    Mit' enemmän sua inhoaa ja vihaa,
    lähemmä käyt, oot omaa verta, lihaa.
    Käyt sivullamme, minne tiemme viekin,
    niin kaiken elonsa on ihminen sun orjas,
    niin raahaa kahlettas hän, kunnes kuolo korjas.

    VII

    Niin, rumuus, kauneuteen sa liityt juuri
    kuin suonet sydämeen, kuin kukkaan juuri.
    On hyvä puolin pahaa, pientä suuri.
    Osaksi valheen pimeään jää piiri
    totuuden. Oikeus on kuollut muuri,
    koloista vääryys vilistää kuin hiiri.
    Petetty joka ihanteen on viiri,
    min ympärillä innonhuudot kiiri.
    Ei mikään kestä, virtaa hiekka ajan –
    on raja lyöty, täytyy yli rajan.

    Mik' ihmissilmään siinsi täällä määrä,
    kuink' ihanasti houkutti ja hohti,
    kun saavuttaneensa sen luulla tohti
    jo kättään ojentaen sitä kohti,
    edestään humahti se kuiluun syvään.
    Mink' ikään pelloltaan hän leikkas lyhteen,
    siin' nisu, luste kietoutuivat yhteen
    ja akana ja vihne liittyi jyvään,
    ei niitä eroita, jos kuinka pohti.
    Eroittamatta paha yhtyy hyvään
    ja sekoittuvat oikea ja väärä,
    jää toden, valheen langat samaan vyhteen.

    VIII

    Mist' ihmissieluun kasvoikaan tuo kaipuu
    kaikk'ykseydestä muodostella monta,
    eroittaa, jakaa eroittamatonta?
    Ei nää hän aarnimetsää puitten takaa,
    käsitä ääretöntä, vaan sen jakaa.
    On aallon kiinnipito mahdotonta,
    se nousuun kaartuu, laaksolle taas taipuu,
    se hahmoittuu ja meren helmaan haipuu.
    On pysyväinen yksin meri, meri,
    miss' samaa kaikki on, ei mikään "eri",
    ei rumaa, kaunista, vain todellinen,
    maan tomu kuultoa on taivaan sinen,
    on liha sielua ja henkeä on veri.
    Suu lausuu "oikea", suu puhuu "väärä" –
    molempain yhteinen on matka sekä määrä.
    Käy yllä päittemme se meri syvä,
    miss' yhtäkaikkinen on paha, hyvä,
    lyö lävitsemme Luonnon Meri suuri –
    on siinä elämämme, siinä juuri,
    ja kauneus ja rumuus ihmisrinnan
    on aallonnousua ja -laskua sen pinnan.

    IX

    Vaan kautta aikojen myös ihmissielun nähtiin
    tomusta murheiden pois ikävöivän tähtiin,
    miss' enää tarvitsis ei kokonaista jakaa
    ja rumuus pilkistäis ei kauneuden takaa,
    vaan missä oikea pois sulkenut ois väärän
    ja valo totuuden ois varjoton ja vakaa.
    Polulta pienuuden sen näkee suuren määrän
    sydämen luottamus, niin sielun laulu soi,
    se vaipuu, vaimenee, taas nousee, huminoi,
    se toivon laulu on, niinkauan kuin se helää,
    niinkauan ihminen voi taistella ja elää
    ja voida enemmän kuin ihmisvoima voi.

INTERMEZZO

SANTA MARGHERITA

    I

    Kujat kansaa kaunista kuhisee.
    Puutarhoissa palmut suhisee...

    Minut epätodellinen
    tämä auringonhehku huikaisee,
    valo yliluonnollinen.

    Tajuntaa sini taivaan sivelee,
    kajo ilmojen ihmeellinen.
    Veden siintely samettinen
    humalluttaen aisteja hivelee,
    meren armaus asuurinen.

    Sädekimppuja silmistä sinkoilee.
    Jalat karkeloi, jalat pinkoilee.
    Avosandaalein ohi liitelee
    signora bella, bellissima
    ja signorina snellissima.

    Kiven kiiltely marmorinen
    ja heleät seinät huikaisee.
    Jumalallista hellettä hengin,
    olen oudon onnellinen.

    Ohi vaunut ja hevoset kiitelee,
    korurihmoissa, helkkyvin kengin.

    Kukon kurkulla kuski luikkaisee:
        "E-ee, e-ee,
        e-ee, e-ee" –
    heti toinen ja kolmaskin huikkaisee
    kuin trumpetti kuparinen:
        "E-ee, e-ee,
        e-ee, e-ee,
        e-ee, e-ee, e-ee!"
    Tuhat kaikua kiirii ja riitelee,
    käy pauhina haaveellinen,
    sadun soinnukas teuhaaminen,
    tarun tohina romanttinen.

    Sinirannalta hurmaten helähtelee
    meren harppu harmooninen.

    Väreissä kylpee torit.
    Vasuissa mustekalat,
    muut oudot herkkupalat.

    Hedelmää hehkuu korit.
    On auki ovet, portit,
    ja virkkuumummot virkkaa
    ja ohikäyjää tirkkaa.
    Hämyssä trattoriian
    tuliset miehet tummat
    juo, pelaa, läiskää kortit,
    eloisa syttyy riita
    ja huudot kuuluu kummat –
    veren kiihkon he purkavat liian.

    Valon täyteys taivaallinen,
    värin hekkuma harmooninen
    veren elvyttää, tajun raukaisee.
    Kohu soinnukas, oireellinen,
    humu, toitotus romanttinen,
    häly, huhuilu, teuhaaminen,
    sopusointuinen ristiriita
    lukot rintani ruosteiset laukaisee,
    ovet onnen ummesta aukaisee...

    Soi soristen sorja ranta,
    soi kahisten palmuviita,
    soi sihisten silkkisanta,
    meren laulaa haltiatar:
        "San-Marghe, Santa-Mar,
        oi rannan valtiatar,
        o rive belle, larghe,
        o Santa-Mar, San-Marghe,
        o Santa, Santa, Santa,
        o Santa Margherita..."

    II

    Veristyy horisontin vyö.
    Jo vesperiä kellot lyö.
    Tyventyy ristiriita.
    Jo kiire viihtyy, herkee työ,
    jo kätkee pauhun panta.
    Ihana siintyy ilta.
    Syventyy hämy, kerkee yö,
    kuun päilyy kultasilta.

    Ei käyjää näy. Vain levittäy
    all' ikkunan palmuviita,
    yön lämmössä hiljaa liikkuu.
    Meri mainingein käy vaimennein,
    tulet taivaan sen kalvossa kiikkuu.
    On ihana yö, veet hyväillen lyö,
    meren suukoista samettisanta
    suhahdellen soi:

    "Felicissima,
    o notte tranquillissima,
    Santissima, Santa, Santa,
    o riva felicissima,
    o Santa, Santa, Santissima,
    Santissima, Santissima,
    Santissima Margherita..."

    III

    Mut aamuun alakuloiseen
    ja uinuntaani suloiseen –
    mut aamuun ani varhaiseen,
    tajuntaan unen-harhaiseen –
    mut ilmaan hiiren-hiljaiseen
    soi huuto, mi vavisuttaa,
    unet silmistä ravisuttaa!

    Kadulta kurkku kiljaisee:
        "Caffé! Caffé!
        Caffé! Caffé!"
    Ja torvi toinen parkaisee
    – näin korviani karkaisee –:
        "Erbaggi! Frutta! Frutta-a!
        Comprate frutta! Frutta-a!"

    Soi "frutta, frutta, frutta-a,
        caffé, caffé,
        caffé, caffé"
    ja "frutta, frutta, frutta..."

    Juur unhoon hukkunutta,
    vain hetken nukkunutta,
    töin tuskin toipunutta
    tajuntaa voipunutta
    tuo "frutta, frutta, frutta,
        caffé, caffé"
    ja "frutta, frutta, frutta-a"
    jo vallan kauhistuttaa,
    nyt ratki raivostuttaa,
    jo huumaa, humalluttaa,
    jo tuiki hullaannuttaa!

    Soi raivokas "frutta, frutta-a,
        caffé, caffé" –
    lyö luukut, ruudut särisee,
    rakoilee muurit, värisee,
    maan perustukset tärisee,
    kun järisee
        "caffé, caffé,
        caffé, caffé"
    ja "frutta, frutta, frutta..."

    IV

    Tovi pieni on yö. Pian hetki lyö,
    kun herää päivän touhu ja työ.
    Kadun melskeeseen, elon helskeeseen,
    sen hyörintään ja pyörintään
    minut imee syöveri villi.
    Ilon sorinaan, ilon porinaan
    hukuttaa elon hornanpata.
    Oi pauhinan hekkumata,
    kun korvaani turtunutta
    tärisyttää: "frutta, frutta,
        caffé, caffé"
    ja kuskien kurkkupilli:
        "e-ee, e-ee,
        e-ee, e-ee"
    ja kaulaa laulaa sata!
    Tämä riemukas ristiriita,
    tarun, todellisuuden viita
    pian aamuisen raivoni hillitsee,
    sulollaan olemukseni villitsee.

    Tämä armaus aallon sinen,
    valo yliaistillinen
    omakseen minut ottaa ja vallitsee,

    sysi hivusten samettinen,
    ihon himmeys oliivinen,
    helo silmien haaveellinen,
    hymy huulien romanttinen
    tajuntaa, sydänhermoja hallitsee –
    kunis hiipuu liekkirata
    taas auringon, sen syvyys syö,
    ja tulisen päivän nielee yö
    ja silkkisormin laine lyö
    taas lyyraansa:
                    "Felicissima,
        o riva tranquillissima,
        o Santa, Santa, Santissima,
        Santissima, felicissima
        Santissima Margherita..."


    KAIPAUKSEN SAARI

    Oi Ischian ihana saari,
    en voi sua unhoittaa!
    Uni keinuva kehdossa laineen,
    ikävöintini siintävä maa,
    runo kukkea antaunut
    maan tuskasta, uumenten paineen
    tulivoimasta kirvoittunut,
    jalo laulu virvoittunut,
    sävel leikkivä painavan aineen
    tai taivaasta kantaunut
    ihanuus – paratiisin maineen
    sinä ansaitset, kaipuuni maa!
    En, kauneuden, ilon saari,
    sinun muotoas lumoavaa
    voi konsana unhoittaa,
    yhä muistojen sateenkaari
    sinun ylläsi kuumoittaa.

    Joka aistilla tajuan tuon
    kimaltelevan elämän-telmeen
    syyspäivissäs sykkivän noissa.
    Pisaroivat aistimiini
    kuin hehkuva, tenhoisa laulu,
    kuin vieras, vilpoinen viini
    maan puhtaimman puheen äänteet,
    ilon-poreilut soreimman kielen,
    ja ne sieluni huulin juon.
    Hedelmäis mehevyyteen hampain
    himokkain upottaudun niin,
    mehun hersyvän kelmussa kielen
    ett' tunnen ja ahnaasti nielen.
    Väläyttävät teittesi käänteet
    minun silmiini huikaistuviin
    moninaisuutta ain' ihanampain,
    ain' uusien, lumoavampain
    paratiisin-maisemain.
    Yli muuries valkeain
    miten häikäisevin näkymöin
    moni piirtyy kirpeä taulu!
    Olen luotasi loitolla poissa,
    yhä kaipaan päivin, öin
    vain sinuun, Tyrrenan helmeen,
    yhä sinuun ma vain ikävöin.

    Oi Ischian rattoisa saari
    vapauttava, riemullinen,
    surut ei sinun muistoas paina!
    Ilon-lietenä tään sydämen
    ajan säteily tuon sulokkaan on,
    kun valkean Casa Sianon
    asujain olin, vartioi
    eloain Epomeon vuori,
    sävel tainnuttavan sinisen
    meren mainingin korviini soi
    ja murhetta ollut ei mistään
    ja minnekään ei kiire –
    kun söin ravioli, calamari,
    peperoni, maccheroni, zucchini
    ja donna Chiara-muori
    ja Concettina nuori
    ylenpalttisen avuliaina
    perunoitani sormin kuori
    ja kun pöydästä loppui viini,
    sitä kultaista vain karahviini
    oman tarhansa antia toi
    yhä jättiläistynnyristään
    hyvä don Salvatore-vaari,
    ja kuin viinikin virtasi aina
    puhe outo ja romanttinen,
    ja kun selkoa saanut en mistään,
    alust' alkoi hän jälleen sen:
    "Adesso la faccio capire..."

    Kuun kultaamat illat ne näen,
    kun nukkuessa jo don
    Salvatoren ja donna Chiaran,
    levätessä jo kaiken muun
    myös Casa Micciolan väen,
    minun nukkua ei levoton
    veri sallinut, vaan ulos lähdin
    yövaatteissa – yöt lokakuun
    läpi muistonkin kuumat ne on!
    Avojaloin nurmikon
    yli käyn, läpi viinimäen –
    sydän, uppoa muisteluun,
    janos, nälkäsi niin unohtuu sun!
    Syysyöt suven-lämpimät muista,
    yöt tulvivat tuoksua ruusun!
    Säkenöi avaruus rajaton,
    meri ääretön miljoonin tähdin,
    laki vuoren on kruunaama kuun...
    Syleilyyn oliivipuun
    hyvä jäädä on koukerohaaran,
    hyvä häipyä harhailuun
    taas köynnösten tunneliteitä...
    Soma maistella on rypäleitä
    ja viikunoita puista.

    Otan sauvani aamulla varhain,
    kun huomenjuomani join.
    Jalat virkeät kiipeää
    läpi kasteisten viinitarhain,
    läpi kastanjaviidakkoin.
    Kuve vuoren häämöittää
    sinen yöllisen aalloissa kylpein,
    kivikiire sen, paatinen pää,
    laki ylhäinen helmeilevää
    juo kultaista viiniä koin
    rusosuin ylimielisin, ylpein.
    Miten pieneksi kaupunki jää –
    pivon pihtiin sen sulkea voin!
    Polut hunnuissa käy hämyharhain,
    valo vastaani kerkiää,
    kajo kaunis saartaa jo noin
    ikivihreiden niittyjen sarjaa.
    Yläniityillä kohtaan karjaa,
    mua paimenet tervehtää.
    Alas taipalet, taakseni jää,
    hidas joskin on nousuni tää
    monin mutkin ja kiemuroin
    sivu rotkojen, louhikkoin.
    Jalat kiipeävät lipeää,
    koen riemua vain kipeää –
    liki liikun jo ylhintä harjaa,
    näön leipää jo syön leveää,
    sinen viiniä juon keveää.
    Laki vuoren on paikoista parhain!

    Väsymykseeni, nousuni vaivaan
    saan ihanan lievikkeen.
    Tilan ilmavan väljyyteen
    jään, päihdyttävään sydänpäivään,
    sinen herkimmän heljyyteen.
    Sulavimpaan hattaran häivään
    näkö kiinny ei, heleinnään
    kupu suunnaton kuultaa taivaan.
    Ylt'ympäri, yllä pään
    humu ilmojen ohjattomuuden.
    Alas silmään, allani nään
    meren hohtavan pohjattomuuden.
    Näen länteen ja luoteeseen
    ja lounaaseen, etelään
    saman saartuvan vain avaruuden.
    Niin annan painua pään
    alas sammal-vuoteeseen
    unohduksen-pehmeään
    ja outoon onneen jään...
    Ulapoille ajattomuuden
    sinen polttavan hohteeseen
    jään, aavoille rajattomuuden
    virin vilpoisen pohteeseen.
    Olen noussut onneni laivaan,
    joka kohta lähdettyään
    satamassa on määränpään.
    Olen retkellä ei-mihinkään.
    Sinen riemua, muuta ei mitään...

    Ajattomuuden uinuin jo näin,
    hyvin kauan jo näin uneksuin.
    Tähyämään käännyn nyt itään.
    Läpi ilmojen siintäväin,
    yli veen, maan silmin uin.
    Näen toista kuin äsken näin:
    Hyvin kaukana kaareutuin
    näköpiirissä ultramariinein
    kiviaallokko käy Apenniinein.
    Vedän katseeni takaisin päin,
    näen maan. Se on kaunis Campania,
    Campania felix, viinein
    koti kuumien, kiihdyttäväin,
    hedelmöitsevä tienoo kuin
    emo kohduin iäti tiinein,
    tuhatrintainen, viinimäin
    ja öljyä pursuvin puin,
    joka syleilee suvisäin
    iki-alttiina antautuin
    elon elvyttäjää, hedelmäin,
    vihannoinnin ja kypsynnän Paania
    koristettua tähdin ja kuin,
    joka laulavin seireenin-suin
    läpi aikojen ties hämäräin
    merenkulkijat helmaansa maania.

    Nyt kaarretta kauneimman lahden
    hyväellen silmäni siirrän.
    Käden oikean puolella nään,
    miten Caprin maineikas saari,
    sini-erämaan dromedaari,
    valosauhuun väreilevään
    kohottaa kivikyttyrätään.
    Nyt katsein hyväilevin
    (vasempaan tie kiiruhtaa sen
    ohi Pompejin, Boscotrecasen,
    ohi Resinan, Porticin,
    ohi valkean Napolin,
    ohi kylvyistä kuulun Baian)
    koko viehkeän viivan piirrän,
    kunis ehtinyt viimeiseen on
    kivikärkeen se Capo Misenon...
    Tämä rannikko tauluineen on
    tarumaisen kietoma taian –
    rakastettuna maa omistaa sen
    ja se myös käsivarsilla veen on
    kuin valtavan harpun kaari,
    joka hurmannut lumoavin
    minut maininkilauluineen on.
    Ihastuksen vallassa jään
    kera sen minä onnekas, kahden.

    Niin liidätän mieleni lentoon –
    hyvät tiet ajatuksen maan on,
    tuhanteenkin jos kulkisi kertaan.
    Tulen Capuaan ja Casettaan...
    Yli lahden nyt jännitän jänteen
    oransseiden sorjaan Sorrentoon...
    Terasseille saavun Salernon...
    Nyt risteilen ilman vaaraa
    rikinkatkuista Solfataraa...
    Uin aaltoja Lago Avernon,
    min on äyräillä portti Infernon...
    Hyvät tiet ajatuksen maan on –
    nyt polkuja käyn Arianon,
    tie lyhkäinen siitä niin on
    kujasille taas Avellinon,
    tovin taipale taas Beneventoon...
    Punausvaan hehkuvan hentoon
    kuin kuohuvaahtoon viinein
    vyöt verhouvat Apenniinein.
    Taas siirrän silmäni länteen.

    Hukuttain sinen asuuri-huumeen
    tuli tulviva purppuraa
    avaruuksia valloittaa.
    Pakahtuin meren ultramariinin
    sopusoinnusta purkautui
    puna aaltojenalaisen kuumeen.
    Ja taivaan lasuuri-maljaan
    hänen juoda, Juppiterin,
    valon ambrosian joka söi,
    Ganymedes kaatoi jo viinin.
    Tovin vielä lännellä ui
    avaruuden pilvistä paljaan,
    yön viileyteen ikävöi
    pyhä Helios, kulkunsa loimuun
    väsyneenä... Jo laskeutui
    levolleen horisontin poimuun...
    Rusoseppelin ruusuisin
    kumottaa maat muinaisen Cumaen.
    Meren hiipuu purppura-huuma,
    Hämysilkkeihin käärii sen yö.
    Heloholviksi kaarruttaa
    yläpuolista, alhaista aavaa
    Via Lactean marmorivyö.
    Rajat kaikki jo raukeaa,
    meri taivasta, taivas on merta.
    Hävis varjoihin mannermaa,
    katos Capo Miseno ja Cuma.
    Punaloimoon hulmahtaa
    itä, hurmeutuu joka kerta,
    tavan takaa kun ilmoille lyö
    Vesuvion huohotus kuuma
    kivirintansa raskasta laavaa,
    tulituskansa tummaa verta;
    kipu syvyyden yössäkin syö,
    suru uumenten kraatterin haavaa...
    Avaruuksiin aukeaa
    valokukkia vain, joka tuuma
    eternellejä yön kimaltaa.

    Alas rinnettä vastakkaista,
    kuin mistä kiivennyt
    olin aamulla, laskeun nyt.
    Pian saavutan romanttisen
    yläkaupungin, jonka Montana
    nimi on – soi selittelyt
    väen vilkkaan – se vie majataloon
    minut kuin kuninkaallisen
    mua saattona seuraten.
    Ylenpalttisen kohteliaana
    minut, isäntä, viet salis valoon –
    olen ainoa vieras sen.
    Sydämelliset hymyilyt,
    hyvätuuli kultainen
    ja viini ihmeellinen,
    ylämaan aromaattinen viini,
    tulen-keltainen käy jäseniini
    humalluttaen, aistimiini,
    ja sen lämpimät läikähtelyt
    sytyttää veren hehkuun ja paloon.
    Olen helmassas taas, satumaa sa,
    oi onnekas, pieni Montana!
    Taas, isäntä, innokkaana
    peperoonejas etkö paista
    ja emäntä oivallinen
    prosciuttoas taas mureaa sa
    pane eteeni, "fatto a casa"?
    Nenä nälkäinen eikö haista
    yhä vielä ja kieleni maista
    pecorinoas sun himokkaana?
    Sinä ylängön tumma lilja,
    dolcissima, piccola figlia,
    ylimääräiset ylistelyt
    rypäleistäsi suon mehukkaista.

    Ani varhain aamueineen
    talon pergolassa syön
    (pecorino e pane con latte).
    Katos ylläni on rypäleineen
    ja eessäni, allani – minne
    valotulvassa silmäilen –
    putoaa hedelmöitsevä rinne
    päin syvyyttä aaltoillen
    syleilyyn veen sinivyön
    talopengermineen, terasseineen
    ja viinikellareineen,
    punarypäle-seppeleineen,
    hopeaisine oliiveineen
    ja huikaisun-valkeine teineen...
    Oi tienoot tenhoavat te,
    lumollanne mun humallutatte!
    Ihanaisiin aamuihinne
    ikävöi sydän iäti sinne,
    käyn teist' yhä unta nähden...
    Jäähyväisten hetki jo on,
    vaellukseen jälleen lähden.

    Ylentää vasemmalla puolen
    kivirykelmiään heleään,
    siniseen avaruuden kanteen,
    liki vielä, vankkumaton,
    ylimielinen vuoren kiire.
    Käden oikean puolella nään
    syvyydessä pykälikkään,
    valon-hehkuisen rannikon.
    Pois arki nyt askarineen,
    suru pois kamaralta maan on!
    Ei askeliain aja kiire,
    tovit pitkät viipymiseen,
    levähdykseen leppoisaan on.
    Ropo taskun taakkana vaan on
    ja sen ainoan harmaan huolen
    hukuttaa saan rubiiniseen,
    ilon-helmeilevään frizzanteen
    (a prezzo di cinque lire)
    valohehkussa auringon
    terassilla kauniin Baranon.
    Rypäl-pergola yllä pään
    pidättää mua vilpoisin siimein,
    levon suo, jalon nautinnon.
    Koko päiväksi sinne jään
    ja tähtien välkkeessä viimein
    alas laskeun rajaan veen
    ja lopputaipalen teen.

    Runo riemullinen, suruton
    vaellukseni tuon tajuntaan on
    yhä jäänyt värisemään,
    heläjää, hymisee sulo-riimein,
    sydämessäni soi kunis kuolen...

    Tarusaareni saattama laineen,
    sinun päiväsi, yös ihanat
    sydän-rikkaudekseni jää.
    Elämääni ne elvyttää,
    niinkuin poves lämpimät lähteet
    kivut raihnaisten parantavat –
    iki-muinaisen saithan sen maineen.
    Elon helmassas vietetyn tähteet,
    murut muiston ne kirkkaammat
    sydänpäiväni tään hämärää
    ovat vielä ja runsaammat
    all' arktisen talven paineen
    napapiirisen maan elämää,
    unen nousua tuo keveää,
    unen lentoa luo leveää
    puristukseen arjen ja aineen.

    Vaikk' kulje en teilläsi enää,
    tajuntaani sun aamusi jäivät,
    yös, iltasi, päiväsi, joiden
    aren-harmaus ei tee tenää
    unen lennolle, vaan elon antaa
    yliläikkyvän rattoa, hupaa...
    Unelmiini hurmaten kantaa
    ilo kiihkeä iltojes noiden,
    häly lämpöinen kävelytieltä,
    joka kiertää sinistä rantaa –
    ja se kaipuulle kauneinta lupaa.
    Ja kun sivuutan viinitupaa,
    lemu villin-kirpeä viinein
    miten vietellen liehtookin nenää!
    Ja ne kiitävät kaukaa sieltä
    sädetanhuna tulvien mieleen,
    tuli-helteiset syksyn päivät.
    Liha pehmoinen viikunoiden,
    veri raskaiden appelsiinein,
    makeoiden mandariinein,
    mehu granaattiomenoiden
    rubiininen tuntuu kieleen...

    Ja se suvinen joulupäivä
    satumainen on kuin ois unta,
    tamarindien reunustamaa
    heleyttä kun rantateiden
    valo kirpeän-kirkas valaa
    näön nääntäen huikaisuun
    ja kupeella ruskean muurin
    puna vasta auenneiden
    kukankruunujen leimuten palaa
    ja aurinko suudelmin suurin
    sinen-hehkuista aaltoa halaa!
    Suven ainaisen valtakunta,
    sua muistella ees sydän saa
    jäätuulien tuiverteluun,
    lumimaahan juurtunut juurin.
    Ei pimennä pilven häivä
    sinun taivastas kuultavaa!
    Lumen liinoissa täällä on maa,
    puut hursteissa helmikuun –
    sinä kultia näät oransseiden
    ikivihreän puuntavan puun,
    ja mantelin kukkaislunta
    vain multaasi sun putoaa.

    Siniveen ikivehreä luoto,
    sua konsana unhoita en.
    Jään jäyteessä, keskellä lunta
    yhä muistollas lämmittelen,
    suvenmaa, sädevaltakunta.
    Sinun armautees pakenen
    läpi kiteitten kimaltelun,
    punaruusuistas öin näen unta.
    Minut luoksesi tuo uneksunta –
    kuin aikana lapsuuden
    palavimman haaveeni laivaan
    kokonaan näin antaudun
    kuvitelmaasi, kantaudun
    ihanuuteen veen sinisen,
    avaruuteen asuuritaivaan.
    Surun ruttoon, ruumiini vaivaan
    unohdusta tulvii, kun
    tuli sormilla muistelun
    sinun puoleesi kurkoitun.
    Tyrehtyy sydänhaavani vuoto,
    ja pihdeissä pakkasen
    povi saa veren kuumemman ponnen.
    Ja muisteluissani mun
    kun muovautuu kuvas sun,
    sädehtii rajapiirteissä sen
    todellistuma unteni onnen,
    elon aavistetun, koetun,
    ikävöinnin ja täyttymisen
    tulisimman ja puhtaimman muoto.


    LIDO

    Muistatko, muistatko Lidon,
    Poseidonin ratsujen kiidon
    yli jalkojes ruskeiden, nuorten,
    sinipunaisten simpukankuorten?

    Adria läikytti lämmintä vettä,
    kuulaita aaltoja hiekalle heitti,
    juoksin vastaan, juoksin vastaan,
    liekkuman huumassa tunsin, että
    kuuma, kristallinkirkas vesi
    puhtaaksi pesi,
    syliinsä kietoi mun, suudelmin peitti,
    tuuditti kuin emo lastaan...

    Vedessä lämpimässä,
    läpikuultavan vihreässä,
    min suola ihoa kirveltää,
    lähellä läikyt, loitolla väikyt,
    nyt ryntää valtaisa vaahtopää,
    alle sen peityt, harjalle heityt,
    olkasi vilkkaa,
    silmäsi kutsuu ja pilkkaa...

    Mua katsot olkasi yli.
    Veden velhotar liet, Aretusa,
    Italian ruskea muusa!
    Oi ihana Adrian syli!


    TOSCANAN Yö

    Toscanan yö,
    yö ylängöillä suven Settignanon,
    kun tähtikupu lämmin yllä maan on
    ja ympärillä vuorten tumma vyö –
    Toscanan kuuma yö,
    kun nuorukaiset luuttujansa lyö,
    tuhannet tuliperhot liidollaan on –
    kaikk' unta vaan on...

    Nyt nousee kuu,
    sen helmiäinen verhoo Settignanon...
    Muut laulut kaikki käyneet uinumaan on,
    soi kaihoaan vain satakielen suu...
    Kaikk' aistit hullaantuu –
    kuun alla kukkii ruusu, öljypuu,
    yön tuuli juovuttava tuoksussaan on –
    kaikk' unta vaan on...

    En unta saa,
    vain ihmettelen yötä Settignanon,
    vain kummastelen, kuinka milloinkaan on
    maan päälle luotukaan näin hurmaavaa...
    Toscanan taikamaa –
    Firenze laaksossansa leimuaa,
    siniset viinivuoret sivuillaan on –
    kaikk' unta vaan on...

KAUNEUDEN PUU

KURJET MUUTTAVAT

    Käyn polkua korven,
        kun päältä pääni
    syyskuullosta sinen
        soi kantava ääni
    niin ihmeellinen
        kuin torahdus torven –

    ja kiireelle mäen,
        mist' aavalle näen,
    pian jalkani entää
        ja silmin haen:
    yli taivaanlaen
        jono kurkien lentää.

    Näen yhdeksän purren
        yli soutavan harmaan,
    ja raikuvat torvet
        kuin riemuiten, surren
    – jäähyväistä varmaan –
        ja kaikuvat korvet.

    Ja pohjoinen puhuu,
        sävel soi kuni urkuin,
    salo huokaa ja huhuu.
        Käy tie ojokaulain
    etelään, helokurkuin
        menojoikua laulain.

    Minä kurkoitan kättä,
        kuin pyytäisin mukaan.
    Vain viivähtämättä
        ne kiitää, jo haipuu...
    Ei saavuta kukaan,
        ei kannata kaipuu.

    Minä askelin raukoin
        vain mittailen multaa –
    siniauerta aukoin
        päin lounaisen kultaa,
    läpi ruskojen veren,
        yli keinuvan meren,

    kuun kuullossa, tähtein,
        päin päivää ja poutaa
    ja onneen ja kesään
        pois syksystä lähtein
    ja uuteen pesään
        ne soitellen soutaa...


    TALVIAAMUNA

    Kuin tuhkasta nousevan Foiniks-linnun heltta
    idän ilmalta kohoaa punainen pilvenlonka.
    Sinen-musta yöllisen taivaan silkkiteltta
    veren-tummaksi purppurasametiksi muuntuu,
    sadattuhannet hopeahiilut sen sammuvat salaa,
    vain muutama suuri kultanasta
    sen palteilla himmeten palaa.
    Viti kuultava, kukkea, satanut vasta
    jäkälille kallionkiireen korkean, jonka
    laell' ihaillen seison, tulppaanitarhaksi puuntuu,
    tulisoihtuna roihuaa mahtava, lakkapää honka.

    Sopusointu luonnon, kauneus juhlallinen!
    Suven kukkeudessa ei suur ole ainoastaan,
    vaan myös ylevyydessä valkean vaateparren.
    Lumipilvien kahleeton keinunta, helminen häivä
    yläpuolella murheiden maan, ihanuudessa sinen!
    Oi hongan nousua taivaan kattoa vastaan,
    punahehkua pyörryttävää lujan, tervaisen varren,
    jota silaa nouseva, kuparinkeltainen päivä!
    Iankaikkinen tuuli onneen ja suruttomuuteen
    lumikruunua tuudittaa, ja maaemo lastaan
    yli pakkasen varjelee suven kukkaan uuteen,

    imettäin povellaan monihaaraista, vankkaa juurta
    hämäryydessä yön elonvoimin lämpimin, pimein...
    Niin sinäkin, sieluni, uppou juurin syvin
    läpi jääs, alapuolelle murheesi hyytä ja routaa,
    syvän voimaa juomaan turvallista ja suurta,
    maan, mahtavan luonnon runsasta maitoa imein;
    taas yöstäsi ylhene pilviin pyrkivin tyvin,
    taas latvasi suo avaruuden laineilla soutaa,
    elon ihmettä nauttia onnellista ja suurta!
    Miten kaunista kaikki on täällä ja kaikki hyvin!


    KAUNEUDEN PUU

    Sen työ on turha työ, ken uudismaaksi raivaa
    tään kuolon-koleikon. On hiekkaa heikko hiven,
    ja läpi jäkäläin jo kovuus pohjakiven
    kalahtaa lapioon, ei kestä kauan kaivaa.

    Ylitse kalman-maan jos kylvövakkaa kannan
    siroittain siemenen, saan tyhjän vuodentulon:
    Maa hetken vihannoi, jo kuolonkeltaan kulon
    jää tullen suvikuun, kun pouta polttaa sannan.

    Ruiskaunokkia nää ei yössä synkän pellon,
    jo ensi silmullaan kaikk' kukat kuolee hiljaa.
    Sulamistuokion veet juottaa lumililjaa,
    syys routaorvokin taas nostaa, kuurakellon.

    Masennus sato sen, ken kuolon-maata kuokkii,
    sen käsi herpoaa ja kuokka kenttään putoo.
    Maan unhoon sammaleet ja kuloruoho kutoo.
    Sen lähdesuoni puun vain ainokaisen ruokkii.

    Vain kauneuden puu siit' yleni ja suurtui,
    ja runsas oksillaan on lehväin, kukkain taakka.
    Se yksin yltänyt on alkumantuun saakka,
    mist' enää erkane ei, mikä siihen juurtui.

    Graniittikamaraan muut kasvit uupui, konsa
    niin syvään ehtivät ja nääntyi hellekesiin.
    Se halki kallion pääs yksin pohjavesiin
    ja sieltä ainiaan vain imee ravintonsa.

    Syvältä hersyvät sen mahlat, miss' ei routaa,
    sen latva taivoon nous, siell' elää ikikesää.
    Tuhannentuhatta sen haaroilla on pesää
    ja kaikki tuulet maan sen oksistossa soutaa.

    Syvyyden paine pois ei muuta uraa pääse,
    niin tiukkaan juurensa se tunki lähdesuoneen.
    Vain runsain purkauu sen kautta, liioin juoneen,
    mut tulkiks uumenten myös yksinänsä jää se.

    Se lehtii alati ja iät kukkii kyllä,
    mut raikkaat rypäleet niin kuultaa korkealla,
    ett' tuskan nälkää nään sen runsauden alla,
    hedelmiin mehuisiin ei käsivarret yllä.

    Kun janoon polttavaan jo melkein kuolla ehdin,
    kun tuska tuimin on, kun tappavin on kaipuu –
    maan multaan armossaan sen taivasoksat taipuu
    koinpunahedelmin ja pilvensiintolehdin.

    Sen varjoon sukeltain nyt poimin, poimin, poimin,
    kun tiedän: tuokion vain viipyy armo taivaan,
    ja kun se sulkeuu, taas näännyn pitkään vaivaan.
    Puun pyhän antimiin ei yllä ihmisvoimin.

    Pois oksa ponnahtaa, mun tähtivaloon tempaa –
    se liian ihanaa, sen huikaisu mun huimaa –
    maan multaan putoan ja tunnen tuskaa tuimaa.
    Taas jano julmempaa, taas toivo tulisempaa.

SIELUN KUKAT

LAUSUMATON SANA

            "Ich möchte schlafen,
            aber du musst tanzen."

                          Storm.

    Sinut näin...
    Sinut näin, sinut kuulin...
    Sydänniityllä, josta jo kuolleen luulin
    kukansilmujen – kirrestä pilkistäin
    sinivuokkoja kurkoitti päivään päin!
    "Olet lapsi pieni",
    yhä leikkivin huulin
    soi vierellä tieni,
    soi ääni äärellä tieni:
    "Olet lapsi, lapsi pieni."
    Mut milloinkaan ei näin:
    "Nuku turvassa, lapsi, mun sydämelläin,
    laps, uinu sydämelläin!"
    Ei koskaan näin,
    ei näin
    kevät huo'u lämpimin tuulin:
    "Nuku sydämelläin!"

    Miten ois...?
    Miten ois, jos soida
    vois lausumatonkin? Toivonko tuota?
    "Nuku, laps, sydämelläni!" korvaani vois
    jos huokua huulesi – luotan – en luota.
    Siis jääköönkin salaan,
    niin tuskaa ei tuota!
    Minä nukkua halaan –
    sinun karkeloida,
    sinun tanssia täytyy, et vuota...
    Tulen tuskan se tois sydänalaan,
    kivun kirvelyn arpiini tois,
    kun heittäisit sydämes luota
    polon lapsen ja tanssisit pois...
    Ja sittenkin – sentään hän sois,
    sanan että sen huulesi kuiskata vois,
    vale vaikka se ois,
    vaikk' kohta sa lähtisit luota
    ja tanssisit kauas pois...


    SUURI LAHJA

    Mahti lain!
    Teinkö jotain hyvää, jotta
    tämän sain, tämän sain?
    Ei, en mitään, annoit vain
    kaiken aivan ansiotta.

    Kohtaloin, kohtaloin,
    annat, annat ylenmäärin!
    Kuinka voin
    vastaanottaa, millä noin
    armoitat mun? Teenkö väärin?

    Varmaan en!
    Mitä ikänänsä saikin
    sielu sulta, iäinen,
    otan sen, otan sen
    omakseni voimin kaikin.

    Sydämen, sydämen
    annat mulle, lahjan jalon!
    Muuta en
    pyydäkään kuin ihmisen
    käden lämmön, silmän valon.

    Kuolemaan,
    yöhön olin nääntymässä.
    Ihanaan, ihanaan
    elämään nyt jäädä saan!
    Valmis olen, seison tässä!


    RAKKAUDESTANI

    Korulausein en rakkaudestani haasta:
    vähän sinulle ois kumu helskyvän vasken!
    Sydänparkani vain, rakas, käsiisi lasken –
    ne ojenna vastaan, ett' yletyn maasta!

    Yön houkutus soi, uni päätäni painaa –
    pidä kättäni, rakas, älä hautaan päästä!
    Sylis lämpöä suo, veri sulata jäästä –
    en kuolla ma tahdo, elo elostas lainaa!

    Vedä pois minut horteesta haudan partaan,
    elo suo, valo suo, veres lämpöinen liesi!
    Jos kelvata saan, rakas, portaaksi tiesi,
    yli rintani käy lujan, hellän ja hartaan!


    YLISTYS ELÄMÄLLE

    Yllätit, elämä, pyörteellä riemun!
    Nostatit vieläkin kevään hurmaan
    sieluni, valmiin jo syksyn surmaan!
    Mukaansa tempaa outo tie mun!
    Minnekä väkevä kämmenes vie mun?

    Korkenen kuivasta kalliosta,
    ylleni tiukkuu pilvies vihme!
    Ylenen hautojen pimennosta
    valkeuteesi ja voimaasi, josta
    versoo kauneus, ihmeitten ihme!

    Kauan jo, tarhuri, armoas kesti!
    Mullasta multaan jo kertaa monta
    siirtelit minua, juurtumatonta,
    leikkelit, ymppäsit kymmenesti
    kasvia hedelmänkantamatonta.

    Kiitän sun huolenpitoas hyvää!
    Heittele vain mua, pyöritä, nosta,
    tempaise kuivasta kalliosta,
    kuljeta minua, ruostejyvää,
    jonnekin, missä multa on syvää!
    Paiskele minua, kieputa, heitä,
    väikytä täällä, häilytä tuolla,
    lyö minut suulleni pölyä syömään,
    suo aron suolaa mun janooni nuolla,
    anna mun kokea hyljätyn hätä,
    unohda, kauaksi yksin jätä,
    sammalen alle ja nietosten peitä,
    suo tuhat kertaa mun puolin jo kuolla
    nostata taas minut outoja teitä
    kuulemaan tuulies säveleitä,
    aurinkos alle leikkiä lyömään,

    siksi kun viimeinen lahoaminen
    iäksi peittää ilmojes sinen!


    VASTAUS

    Sa kysyt: "Kuinka sain sun rakkautesi?" –
    Oi minkä vastauksen saatan antaa!
    Se vyöryi kohti sielunmaani rantaa
    kuin humiseva, suuri tulvavesi,

    sen lietteen myllersi ja pyyhki, pesi:
    taas sieltä esiin paistoi kultasantaa!
    Ja jotta jälleen saatoin ottaa, antaa,
    pois itsekkyyden kivikarsta kesi.

    Oi, eikö kauneuden kukat idä
    savessa sydämeni ilomielin,
    kun uhris vuo pois tuskan tuhkan pyyhkii?

    En rakkauttani kertoa voi kielin,
    sen yltäkylläisyyttä sydän nyyhkii.
    Oi, älä kysy, kallis – ota, pidä!


    SIELUN KUKAT

    Kuin verkossa kalat,
        kun kuumoitti koi,
    pihan härmässä hohti
        sinun askeltes alat:
    rivi kynnystä kohti
        – hämy illan sun toi –
    jono toinen jo, voi,
        pois portille johti!

    Vidin valkoinen huntu
        – tyly päivä sen heitti –
    yli maan leviää,
        jalan jälkesi peitti.
    Mut huultesi tuntu
        kuin suvinen sää,
    kuin kasteinen seitti,
        yhä huuliini jää.

    Nämä hellyyden päivät
        ja yöt, tämä syys
    lumen alle ei vajoo.
        Kukat maan vilu hyys,
    kukat sielun ne jäivät,
        ei kuihdu, ei hajoo –
    sinun hymyilyys
        ei menneisyys,
    ei kuolema kajoo.


    KAHLEIHIN PALUU

    Oi tyhjyyttä tyhjyyden ilveen!
    Sydän hullu, kurkoitit pilveen!
    Olit haihtua hattarahöyryys,
    avaruuden et tyhjyyttä kestä –
    oli väärä se ylpeys sulla.

    Tuli vihdoin luoksesi nöyryys:
    maan vangiksi mielesi halaa.
    Lie arvottomuus, selän köyryys,
    ilomielin kun kahleihin palaa –
    mitä liekin, se ei sua estä;
    tämän tiedät: et enää kestä
    vapauttas, sen ylpeydestä
    ihanaa on orjaksi tulla.

    Kun halveksit maan mataluutta,
    maan ahdasta rajallisuutta –
    ikävöitsit sittenkin salaa,
    ikävöitsit ihmisten kyliin,
    elon huoleen ja ystävän syliin,
    ja kun kerskuen irrallisuutta
    kävit mieron polkujas astuin,
    pidit kilpenäs vastuuttomuutta –
    ikävöitsit maan ihanuutta,
    sinä halasit hellyyden valaa,
    poven ainoan uskollisuutta
    ja kaipasit kulkea vastuin.

    Elämältä jo, onneton, kuolit –
    elämään taas, onnekas, havaat,
    elät taas, mitä muusta huolit,
    tuhat hellyyden nimeä tavaat,
    sylis rakkaudelle avaat.

    Vapautesi houretta vain on.
    Elät, tunnet multasi painon.
    Tomun lapsen onni on ylin
    jokin ahdas ja arkinen soppi,
    käsivarsien kahle ja sylin
    tukehuttava vankikoppi.


    ETÄISYYS

    Kuun kauniin sun kanssasi vietin –
    välillemme jo sai sata penikulmaa.
    En poistaa voi, mitä teen, mitä mietin,
    sitä etäisyyttä julmaa.

    Kuu onnekas – montako tuskan vuotta?
    Joko ennemmin kuin tiet yhteen palaa,
    ikävänsä liekissä tuhkaksi palaa
    sydämemme – ne toivoiko suotta?

    Pikemminkö kaukaisuus kova väistyy
    väliltämme, ennenkö yhtyvät tiemme,
    kuin kaipuun painosta kuolevat liemme,
    surussaan sydän yksinäistyy?

    Oi rakkaus vankina ulottuvaisen!
    Miten siirtäisit pois eron kauhean rajan?
    Miten liitäisit luo yli paikan ja ajan
    väkivaltaa uhmaten maisen?

    Tulevaista päin, sydänlintu, lennä –
    eron tuska tiellesi verkkoja kutoo –
    sulat murskana multaan putoo –
    vain henkesi ei saa mennä!

    Sinun täytyy nousta, täytyy kestää,
    sulat kasvattaa yhä uudet ja uudet.
    Sinun täytyy voittaa kaukaisuudet,
    sua ei saa kuolema estää.

    Eron verkot vaikka lentimes riipi,
    sinut runteli tuhansin kärsimyksin,
    yhä täytyy sun kohota sairaana, yksin
    ja lentää, tynkäsiipi.


    KYYNEL

    Kaikkein kauneimmalle
    mull' ei ollut sanaa.
    Tähtitaivaan alle
    seisahduin ja pitkin
    linnunradan vanaa,
    etäisyytten vyötä,
    ikäväni itkin...
    Kiilsi tähtein myötä
    pitkin kaipuun siltaa
    kyynel "hyvää iltaa!"
    välkkyi "hyvää yötä!"


    TAPAHTUKOON TAHTOSI

    Kova kohtalo, tahdotko pois sen,
    mitä annoit, mun onneni uuden?
    Sydänparkani viipyvän sois sen,
    jos pitää, pitää vois sen,
    ajan kaiken ja ikuisuuden!

    Sydän, oikeudetta aina
    liet sykkinyt omistusaikein.
    Siis suorita saamasi laina,
    oma tahtosi maahan paina,
    opi tehtävä kaikista vaikein!

    Osa itseäs irti raasta,
    jos on luovutus raskas se tarpeen.
    Tapahtukoon tahtosi! haasta,
    vaikk' koskaan et kohoisi maasta,
    syvä haavasi ei kävis arpeen.

    Sait kumminkin onnea maistaa,
    joka karkoitti tuskan ja pelon.
    Pala muiston kultaista kaistaa
    kuin auringon juova nyt paistaa
    savenharmaassa hurstissa elon.

    Koit ihmeen: ihmisen povi
    hyvä, lämmin on, suuri ja syvä!
    Sait paljon, ei nurkua sovi,
    ja jos kiinni jo onnen käy ovi,
    surun auki jää – niinkin on hyvä!


    SYDÄN

    Niin kummallinen sydän on,
    se toivoo ja on toivoton,
    maan aatteet tahtois omistaa,
    pois ainoansa lahjoittaa,
    se elää mielii ja leimuta, palaa
    ja kuoleman unta se uinua halaa,
    sydän alati arvaamaton.

    Sydäntä ei voi ymmärtää.
    Se ikävöi, se yksin jää.
    Ken omakseen sen ottaa vois? –
    sen hetken pitää, heittää pois.
    Se uskollisuuteen ja onneen luottaa,
    eron hetkeä tuskaansa tyytyen vuottaa,
    sydän aavistamattomin tää.


    VALA

    Taas sulle vannoisin
          sen hiljaa aivan, salaa,
    sen minkä vakuutin
          jo monin, monin kerroin:
    Vain sinua
          tää sydämeni halaa,
    kuin ensi iltana,
          enemmän monin verroin.
    Vakuuttavammaks en
          sais hellyyteni valaa
    uruilla kaikkeuden
          tuhansin äänikerroin.
    Siis usko: sulle vain
          mun rakkauteni palaa,
    syö aikain ihanain
          vain muisto sydänalaa.

    Sun kevätsilmiäs
          ei muulla kellään.
    Vain hengityksessäs
          käy suvi leudoin tuulin.
    Ei ääni kenenkään
          niin syvään soi, niin hellään
    jäi värjymään
          se sieluun, kun sen kuulin.
    Ei kenkään hyväile
          niin hiljaa kämmenellään,
    ei suutele
          niin uskollisin huulin.
    Sanoitta ymmärrä
          niin muut ei sydämellään,
    ei viihdytä
          kuin sinä hellyydellään.

    Kuin sinä rakastat
          ei toinen kenkään.
    Niin turvaisat
          ei toisten käsivarret.
    Niin syvä viihdytys
          ei äidin kätkyenkään
    kuin syleilys.
          Soi niin ei kieliparret
    somasti sopertain
          ees emon hellyydenkään.
    Tää rakkaus jää vain,
          muut murentui kuin karret
    vain tätä hiiltäisi
          ei hehku liekkienkään,
    vaikk' aukeis helvetti,
          ei pätsit senkään.

    Oi yksinkertaista
          ja suurta suloisuutta,
    sanoihin hairahda
          jok' onttoihin ei, vääriin!
    Yht'aikaa painavaa
          maan mataluutta
    ja nousevaa
          ulottuvaisen ääriin!
    Kovuutta köyhää niin
          ja vajavuutta,
    kohoovaa suurimpiin
          omistamisen määriin!
    Oi lahjaa ihanaa!
          Voi pyytämättä uutta
    hän elää, ken sen saa,
          ja rikkaudetta muutta.

    Sua tervehdin,
          kun huomenissa havaan,
    sua uneksin,
          kun levolle käyn illoin.
    Kun herään helmaan yön,
          sun nimes tavaan,
    lomassa päivän työn
          sua muistan, milloin
    ja missä lie.
          Ain' aamuun aukeavaan
    rakentuu kaipuun tie
          tuhansin toivon-silloin.
    Viel' iltaan jäin
          hämyisen odottavaan
    ja tielle päin
          tähyillen oven avaan.

    Sua tahdon rakastaa,
          kuin kauan elänenkään.
    Kuink' koskaan unhoittaa
          hyvyytes sydän vois sen?
    En voisi vihata
          sua tähden tylyydenkään,
    ja lahjas minulta
          vaikk' ottaisitkin pois sen,
    mitenkä soimaisin
          sua vuoksi senkään?
    Ain' antis takaisin
          vain kiitollisuus tois sen.
    Sua aina rakastan,
          mihinkä lähtenenkään.
    "Sua rakastan!"
          tomusta haudan henkään.


    TAIOTTU

    Olet iäti minun:
    sinut sitoo taika.
    On maailmas sinun
    se entinen aika,

    se syksyinen, silloin,
    kun sateen soitto
    soi hämyisin illoin,
    se aika loitto,

    käsivartteni vyöhön
    kun onnessa taivuit,
    ajattomuuden yöhön
    minun kanssani vaivuit.

    Sinut vapaaksi silloin
    minä laskea aioin,
    vaan päästä en milloin,
    sinut vangitsin taioin.

    Jos kulkisit kunne,
    et luotani pääse,
    et sieluas tunne,
    minun luokseni jää se.

    Vain vieraalta tieltä
    tulet outoihin kyliin
    ikävöiden sieltä
    pois ystävän syliin.

    Minä taikurin soihduin
    sinun sisimpäs löysin,
    sen kahlitsin loihduin,
    lujin hellyyden köysin.

    Minä kohtaloks sulle
    kivenkovaksi koiduin.
    Sinä kuulut mulle,
    sinun sielusi noiduin.

    Mihin käytkin, et vapaa
    ole kahleista noista.
    Et onnea tapaa,
    jos suutelet toista.

    Ei toiset ne silmin
    näe sieluusi syvin,
    käsin koskevat kylmin,
    ei hellin ja hyvin.

    Et minusta koskaan
    voi vapautua.
    Olet omani, joskaan
    et muistaisi mua.

    Et uhmin, et paoin
    vapauttasi voita.
    Sinut kahleihin taoin
    minä mahtava noita.


    ENTINEN ELÄÄ

    Ken ikkunaani haparoi –?
    Syysyössä herään – sade soi!
    Minussa menneet vavahtaa,
    yöt ennen olleet havahtaa...
    Veet pisaroi, suin tarinoi,
    kuin ihmisnauru ilakoi...

    Ken sormin ruutuun rummuttaa –?
    Yö kuohuntaansa kummuttaa,
    veet tulvii, soi, puut huminoi,
    soi räystäät, kourut kuminoi –
    lukot laukeaa – ovet aukeaa –
    pois seinät, katto raukeaa...

    Veet huminoi, veet mellakoi,
    veen nuijat multaa moukaroi –
    veen pyörre purtta kiikuttaa,
    pois vuodettani liikuttaa –
    veet teutaroi, veet ilkamoi,
    kuin tuttu askel karkeloi...

    Mun hurmaa tää, mua kammottaa
    yön taivas auki ammottaa
    ja vaikka sade ailakoi,
    niin villit tähdet kipunoi
    ja – käsivarret – aukeaa –
    päin rintaa rinta raukeaa...

    Suus huokuu, hiljaa tarinoi –
    näin onnellista olla voi!
    Yö tyyntyy, sade vaikahtaa...
    Kukon kirkaisuko raikahtaa!?
    Oot poissa, oi – jo koitti koi
    yö entisen vain elää soi!


    LUOVUTUS

    Niin, eivät ne palaa, ne päivät,
    ne syksyiset, ainainen sade
    kun solisi kouruihin katon,
    mut kirkkaus aavistamaton,
    suviaurinko alenematon
    sydämiimme... Niin, sinne ne jäivät,
    ne aika jo ahmaisi kade.

    Edes muistonsa pitää pyytäin
    sydän, entinen onnen kehto,
    sitä muistoa keinutti vuoden.
    Kuut kulkivat vieden ja tuoden,
    yhä enemmän ottaen, suoden
    yhä niukemmin. Minunko syytäin
    Mikä siis on elämän ehto?

    Se on tää: mitä elämä antaa,
    pois sen pian vaatii se jälleen.
    Juur rikkain oltuas mailla,
    nyt vaivaisna, kaikkea vailla,
    osas vielä on luopua, lailla
    sen lesken, jok' ainoan kantaa
    rovon Herralle pelkäämälleen.

    Mitä tahdot, kohtalo? Meni
    jo kaikkeni! Muiston säteen
    vain omistan viimeisen! Senkö
    nyt viet? Ota pois! – sitä enkö
    minä antaisi? Säästelenkö?
    Ota! Rippeetkin rikkauteni
    näin luovutan velkojan käteen.

    Ne on poissa, ne päivät. Ne laina
    oli ankaran Elämän Herran.
    Elo käydään aavikkoretkin,
    pian häipyvin keidashetkin.
    Lain tään, sydän, ymmärtänetkin:
    surun portti on avoinna aina,
    ovi onnen vain kiitävän kerran.


    VIIMEINEN SIRKKA

    Kun nurmikot nukkuivat kuun hopeaan,
    syyskuurassa, kummulla hautuumaan
    kulosirkka kuoleva lauloi.
    Muu ääni ei hiiskunut ainoakaan,
    ypö yksin se valitti kuolemataan.
    Unohduin polon soittoa kuuntelemaan:
    Kuristain sitä kalma jo kauloi...
    Sävel särkyi vaivaan jo vaikeampaan,
    valittain yhä harvemmin, haikeampaan,
    yhä heikommin... vaieten niin kokonaan.
    Syyskylmään kuoli jo kohmettavaan
    polo laulu, sen pakkanen pauloi.

    Sain sinulta, sirkka, min tarvitsin,
    kun kuolinitkuas kuuntelin...
    Niin itsekin itkin ja vaikersin,
    kuin kuoleva, vuotta jo monta.
    Yöt synkeät ollutta aattelin
    ja pilvisin päivin ja paistavin
    yhä tapailin mahdotonta,
    ikävöin iki-mennyttä takaisin.
    Olen nyt kuin haudassa makaisin,
    olen murhetta tahdotonta.

    Surusoitostas, sirkka, sen ymmärsin,
    valituksestas kuulin sen vihdoinkin:
    Oli lauluni soimatonta,
    kun kuollutta muistoa talletin,
    povessain vahingollista varjelin,
    sylissäin väsynyttä jo sylkytin
    ikävöintiä voimatonta.

    Minä viimeinkin, viimein nyt ymmärrän tään.
    Jään kulmin kuulain miettimään
    tähän yllättävään
    elontuntoon loihtuisan lempeään.
    Minä kuuntelen korvin niin kirkkain,
    miten ilmaan läikkyvän lämpimään,
    suviyön elävöittävän hämärään
    soi miljoonat viulut sirkkain...
    Minun silmäni aukeavat näkemään:
    Kovat kohtalon-kasvot nyt kauneina nään,
    sädeloistoon ne polkuni luo ylevään...
    Pyhä tyyneys saa elämään.
    Ja ma hiljaa riemuitsen, virkkain:

    Ota pois minun onneni, kohtalo, vain –
    suven saat, kesän viimeisen viedä!
    Minä sultahan, sulta sen lahjana sain!
    Laki ammoinen laatima lie jumalain:
    sydän liioin ei riemua siedä.
    Ajan olleen auvoa kaunista hain,
    mut haudoille vain tulin vainajain.
    Ota pois minun onneni, kohtalo, vain –
    ja kun luopumisen olen täyttänyt lain,
    jos onneen otollisemmaksi sain,
    sinä itse se päätä ja tiedä!

    Oras rintani lyö vihannoivana vain,
    minä en sinun sirppiäs estä!
    Ilot maan ovat lainoja vain jumalain,
    tomun laps ei vertainen kuolottomain.
    Yli määränsä ei kesät kestä.
    Lie tieto se ihmistä viisaampain:
    osa vaikein ois osa omistajain –
    unohtaisi he korkean kohtalon-lain,
    povet kyltyisi kyllyydestä.
    Sydänlaihoni lyö epäkypsänä vain,
    lumes saa minun peltoni pestä!

    Näen tieni: se kulkee kullassa kuun,
    sädepilkkeessä miljoonan tähden,
    ohi kiemurtelee lumikruunuisen puun,
    kideruusujen saartuu se kimalteluun...
    Minä tielleni, tielleni lähden!
    Kovempaan vain vieköön se kilvoitteluun,
    vain kuljettakoon liki turman suun!
    Vain kulkuni muistan ja unhoitan muun
    pois annetun onneni tähden.

    Osan armaimman nyt, mitä milloinkaan
    sydän sai, minä luovutan pois kokonaan,
    kera kuolevan luonnon ja'an sen
    ja peitän nyt poveen maan sen.
    Ja siksi sen peittelen multaan maan,
    sentähden sen tuuditan tuonelaan
    ja keinutan kuolemaan sen,
    ihanampana että sen takaisin saan
    minä taas, tuhatkertaisna saan sen.
    Sydän unhoita ei iki-armastaan,
    ja sen painaa taas liki parmastaan
    hän, noutaen onnelaan sen.


    KOHTALON VAAKA

    Jää sielu keinumaan, jää vaiheittensa vaakaan,
    välillä tähtien ja syvyyksien nielun.
    Alati matkalla on osa olla sielun,
    ei maassa, taivaassa sen paikka. Milloin saakaan

    se vihdoin huoahtaa: "Jo ehdin kotiin omaan,
    nyt enää kirveliä ei tuska tulinuolin,
    ei tarvis taivasta ja maata olla puolin!" –
    vai jääkö liitämään se maan ja taivaan lomaan?

    Maan janoon nääntävään, taas runsauteen onnen –
    nyt taivaan autuuteen, taas mullan painoon raakaan
    iäksi sielu jää vain vaihteluiden vaakaan,
    ei seisahtua voi se tanssi vaa'an ponnen!

    Ei! Julma kohtalo ois rauha tasapainon!
    Jalompi arpa sen on vuoroin kuolla, elää!
    Välillä elämän ja kuolon laulu helää,
    yön, päivän poljento sen olomuoto vain on.

    Yön, päivän poljentoon se luotiin, leikkiin somaan,
    on liian keveä, taas liian paljon painaa,
    ei mitään omista, on kaikki hetken lainaa.
    Kotiinsa konsanaan ei sielu ehdi omaan.


    UPONNEET PUISTOT

    Sydämen syvyydessä puistot saartuu
    niin ihmeelliset, ikivihannat.
    Smaragdiketjut köynnöksien kaartuu
    ja lehtokujat vilvaat, ihanat.

    Ja sypresseissä satakielet valtaan
    jää sävelten ja lämmin louna käy
    ja loiske kaikuen soi kaivon altaan
    kujilla, joilla kulkijaa ei näy.

    Uponnein puistoin, unelmain Atlantis,
    maa onnen muistoin, rauhan rajaton,
    sun kaivos virvoittaa, on altis antis,
    hedelmäis kypsyntä on ajaton.

VANHA LAULU

VANHA LAULU

    Se vanha laulu mennyt
    taas iltaan hiljaa soi...
    Sen kauniin sävelen nyt
    mi kumma korvaan toi?
    Kuin muinoin kuulen sen nyt,
    niin selvään kuulen sen nyt –
    se nauraa, vaikeroi...

    On siinä talven lunta
    ja pirtin hämärää
    ja illan puoliunta
    ja rukin pyörintää
    ja lapsen haaveksunta,
    valoisa valtakunta,
    säveltä säilyttää.

    Sen luulin lakastuneen
    ja kuolleen yksinään.
    Nyt soinnut unhoittuneen
    helähtää elämään,
    soi vielä talven uneen,
    soi illan valve-uneen
    suloista säveltään...

    On tuvan ruutu jäinen,
    sen läpi kuultaa kuu...
    On pirtti hämäräinen,
    hyräilee äidin suu,
    lyö tahdit yksinäinen,
    säestää tähtipäinen
    se pihan pihlapuu...

    Lie laulu aina soinut
    etäällä jossakin,
    iloinnut, vaikeroinut –
    sen luota loittonin,
    en kuulla sitä voinut...
    Lien kaukaa haparoinut
    tien pitkän takaisin...

    Tään hämyyn talviehtoon
    soi äänes, äiti, taas...
    Mun nukutat taas kehtoon,
    taas uinun tuudintaas...
    Saa kevät, riennän lehtoon,
    kun kevät saa, käyn lehtoon,
    tuon vuokot ikkunaas...


    PIENI RATSASTAJA

    Päivässä kimmelsi ruutu,
    kaukana, muinen.
    Honkapuinen
    sillalla souteli tuutu.

    Kipusi ikkunan luokse
    – muistat senkin –
    poikanen selkään penkin:
    "Hei, hepo, joudu, juokse

    lattian aurinkorataa!"
    – Oi, mikä muisto! –
    Ikkunan huurrepuisto
    kultahiuteita sataa.

    Nurkan hämärä suhuu:
    "Minne nyt matka?"
    – "Hei, hepo, joudu, jatka!"
    kaunis haltia huhuu.

    – "Minnekä? Minne?" –
    Määrä ei huoleta miestä!
    – "Hoi, pidä vaari tiestä!"
    – "Sinnepä, kauaksi sinne!"

    Viittoo tupa:
    "Viivähdä tuokio! Vuota!
    Noin ei lähteä lupa!
    Äitis on itkevä tuota!"

    – "Eespäin vain! Jokin vilkkuu
    ihana siellä!
    Eespäin aurinkotiellä!"
    – "Näännyt!" hämärä ilkkuu.

    Huima on liito –
    väikkyvä määrä ei seesty...
    Ei meno vaaksaa eesty...
    Käy vain hetkien kiito.

    – "Lasketa hurjinta laukkaa,
    ratsuni raisu!" –
    Kuiskaa hämärä vaisu:
    "Voi sua raukkaa!"

    Pimeys ehtoon
    sankkana, raskaana valuu...
    Yhtä on lähtö ja paluu,
    matka – kehdosta kehtoon...


    KOULUVIHKO

    Mikä mahtaja vuosien virtaan
    lepokohdan loisikaan?
    Ajan tarttua vinhaan pirtaan
    kuka kuoleva voisikaan –

    sekunniksiko siepata ehdin,
    pidättää unen köysin sen?
    Minä kouluvihkoa lehdin –
    romukirstusta löysin sen.

    Siis neljäkymmentä vuotta
    – pidättää miten taisinkaan! –
    veti kuoloa päin ajan nuotta.
    Se tottako laisinkaan?

    Heräs vastahan valoon heljään
    hän lapsuuden aamunaan,
    joka kymmeneensä neljään
    havahtaa nyt haamunaan!

    Vuoskymmenet kuoloa päin mä
    siit' ehdinkö kulkea,
    kun kouluiltaan jäin mä
    ja silmäni sulkea

    juur ennätin lepoon vuoteen?
    Olen vasta herännyt –
    lisäks viiteentoista vuoteen
    viiskolmatta kerännyt!

    Unennopsaan kuinka siirsi
    ajan virta lainettaan!
    Hän, poika, illalla piirsi
    tätä kouluainettaan

    sen koululaukkuunsa pannen,
    levolle ehtien.
    Miten? Yhdess' yössäkö kannen
    sini virttyi? Lehtien

    silopinta on homeen ja tomun
    ja toukkien nuolema!
    Yön aikana joukkoon romun
    vihon viskasko kuolema?

    Romukirstusta nytkö sen nosti
    omin sormin vainaja?
    Omituista: vihkosen osti
    myös kirjanpainaja!

    Tää aamu lie aaveaamu
    ja kouluainettaan
    viistoistavuotias haamu
    ja laulajan mainettaan

    nelikymmenvuotias selaa
    näin romukopallaan.
    Ajan kummitus kujeillen pelaa
    vuoskymmennopallaan...


    LAPSEN TIE

    Tuolta, missä huomenrusko puuntaa,
    illankajoon vie
    synnyintanhuvilta lapsen tie
    kauas, kauas. Minne vievä lie?
    Johtaneeko auringon ja kuun taa?
    Kohoaa ja laskee, muuttaa suuntaa,
    mutta jatkuu, aina jatkuu tie.

    Aamunkoissa maantien valkosantaa
    uusi kaukaisuus
    käymään kutsuu, tuntemattomuus.
    Kiehtoo näkemätön ihanuus.
    Lapsi taivaltaa päin ilmanrantaa –
    väistyy näköpiiri, unta kantaa,
    sama iäti ja aina uus.

    Illansuussa kukkarinne riemun
    silmiin kangastuu:
    Vieras päivä paistaa, outo kuu,
    ihanimmin haastaa ihmissuu –
    huomispäivän taival sinne vie mun!
    Yhä riennän, yhä pettää tie mun,
    yllä sama taivas avartuu.

    Viittoi untenlinnan kultaviiri
    punahongikon
    latvain yli, valkokallion
    harjanteelta, humu karkelon
    onnellisen sieltä korvaan kiiri.
    Eellä pakeni kuin näköpiiri
    haavemaa se saavuttamaton.

    Levähdän. Tie aukee suuntaan kahteen:
    taikaholvistoon
    untenmaan ja synnyinkoivikkoon.
    Matkan mitattoman käynyt oon –
    kiireellä jos lepäis lapsuusahteen!
    Pyörrä virranvuo ei lähtölahteen,
    rientää meren suureen suvantoon.

    Laskee, kohoaa ja muuttaa suuntaa,
    yhä vie ja vie
    kauas, pyörryttävän kauas tie.
    Eikö päättyvä jo tuonne lie
    vaaran laelle, joll' ehtoo puuntaa,
    hongan hiuksiin unohtuneen kuun taa?
    Askel kiiruhtaa – vain jatkuu tie!

    Siitä kun jäi koivut synnyinmäen,
    arki, sunnuntai
    moni vieri. Eteninkö vai
    kehää kiersin? Yhtä lienee kai!
    Äänet korviini soi oudon väen.
    Unten kaupunkia tuskin näen,
    mutta aavistaa sen silmä sai.

TUSKAN HUKUTTAMINEN

    I

    [KOVA KOETUS]

    Mikä todempi ponnistus ois: ulos yksinäisyydestä!
    Kova koetus: tempaista pois oveltansa salvat ja teljet,
    niin että sisälle vois omat astua ihmisveljet.
    Pois minuuden panssarista, ulos piiristä pienen pyyteen
    avarammalle astumaan verukkeet sadat eivätkö estä?
    Koteloitua yhtenään sydän pyytää itsekkyyteen,
    se kehrää säikeitään, se itara silkkimato,
    oman minuuden lankojaan, tekosyyt sadat sillä on, eljet.
    Miten tulvalle rakkauden moni meillä on sulku ja pato!
    Kuka toisille uskaltais oman rintansa avata paljaan,
    kuka sielunsa kartanoon, sisimpäänsä ne laskea voisi?

    Loan teiltänsä jaloissaan tupas permannolle he toisi
    – vast'ikään ennätit sen maan tomusta puhtaaksi pestä –;
    puutarhasi rauhoitetun hukuttaisi he nauruun ja naljaan;
    joku julkea sylkeä vois surus salaisen alttarimaljaan;
    ilopikarin pöydältäs janossansa he pohjaan joisi;
    lepovuoteellas, kenpä ties, joku röyhkeä piehtaroisi;
    remukarkelo riehahtais, posetiivit ja suupelit soisi...
    Ja kun tynnyris tyhjä ois, kakut syöty ja lopussa leivät,
    tipo tiehensä luikkisivat, suurkiitosta virkkaisi eivät.
    Talos riistetty, raastettu ois, kukat tarhassas tallattu oisi,
    omahyväisyytesi vyöt, omanarvon-otsaripas,
    helokäätysi kähvelletyt, salaonnesi murrettu lipas...

    Mikä kovempi koetus ois: ulos yksinäisyydestä!
    Tosi ponnistus: tempaista pois oveltansa salvat ja teljet,
    niin että sisälle vois omat astua ihmisveljet.
    Miten tulvalle rakkauden moni meillä on sulku ja pato!


    II

    [SALAISET KANAVAT]

    Ja kumminkin: ainoakaan ei yksin seisoa kestä.
    Se ihminen kuivuu pois, joka eroaa ihmisestä,
    soraks sortuu hän, romahtaa alas minuuden ylpeydestä.
    Kokonansa se ihminen nääntyy, joka ihmisen tyköä kääntyy.
    Verivaltimot salaiset sydämestä toiseen kulkee:
    veren salpaa se itseltään, joka itsensä muuriin sulkee,
    elon hersynnän hän patoaa, joka mantunsa salpaa aitaan,
    vesikanavat tukkeutuu, ne virvoita ei hänen maitaan,
    oras pellolla kuivettuu, hänen vainioillaan on kato,
    jyvähinkalo tyhjäksi jää, jää tyhjäksi laari ja lato.


    III

    [KYTEVÄ TUHKA]

    En milloinkaan koe virvoitusta
    unen armaan, en kohoa siiville riemun
    kuin muinoin noustessa aamun.
    Lepovuoteellani, kun yö on musta,
    joka yö sama valtaansa saa mun
    kipuvalve ja pihteihin pusertaa mun,
    joka yö sama piikkinen piinan tie mun
    vie paikkaan missä ei armahdusta,
    elävältä hautaan, hautaan vie mun,
    vaan ei suo kuoleman unhoitusta.

    Mut aamu koittaa haudankin vaivaan.
    Joka aamu tuskanvuoteelta nousen –
    tomu liikkuu minussa, kunnes kuoli.
    Joka aamu liitää sineen taivaan,
    kun jännitän tahtoni jousen,
    elontoivoni nuoli.

    Olen tuhkaa vain, olen multaa,
    unentarvetta, painoa murheen kiven.
    Mut uupumukseni multaan hiven
    koin hurmetta suli.
    Kajo aamun kun tuhkani kultaa,
    kydet kuumana tuhkassa, elämän tuli.


    IV

    [IHMISMERESSÄ]

    Ulos sieluni, käy, tykö veljien kulje,
    tule kuorestas pois, tule ihmisten joukkoon!
    Älä itsekkyytesi kyyristy loukkoon
    älä ltseäs tuhanten tuskalta sulje!
    Tule, käykäämme tuonne, miss' ihmismeri
    syvin pyörtein kuohuu, sen keskelle heittyin,
    tuhansiin, luvattomiin laineihin peittyin,
    puristukseen, toisia aivan liki,
    niin lähelle, että selvään kuulet,
    miten sydämet urhoollisesti takoo
    poven vankeina, hersyy vellova veri
    lihan liikkuvan verkoissa, kuohuu ja sakoo
    Kätes painautuu monen kaltaises käteen,
    pusertaa oma olkasi viereises olkaa
    sinun rintasi edessäs seisovan selkää.
    Tutuks saa, veli on, jota vennoksi luulet,
    saman kanssasi salliman arvan hän peri.
    Elon lämmintä höyryä huokuvat huulet,
    kihoaa ihon piiloista helmeillen hiki,
    surun päilynnän silmissä näät, ilon säteen –
    sama kärsimys on, ilo yks, ei eri.
    Älä pakene pois, älä turhia pelkää,
    väkevästi jos löyhkää verhojen lika
    – lemu elämän on se, ei veljesi vika –
    jos kyynärpää jokin kiivaasti töytää
    – kipu mitätön, jos voit veljesi löytää –
    ja te, varpaani, urheat tuskassa olkaa,
    kova saapas jos luitanne murskaksi astuu –
    sama aaltoilun painehan kaikkia pusertaa,
    tahattomasti pakko on survaista, musertaa
    tekin, kantani, ettekö ees taas tallanne
    ja toisten varpaita rusenna allanne? –
    sen yhdessä teemme, on yhteinen vastuu
    vähä kärsimys, jos voit veljesi löytää.


    V

    [KASVO-LAIVOJA]

    Kun meressä ihmisten risteilen, vyöryssä väen,
    ohi keikkuvan kasvo-laivoja kauniita näen.
    Ajan piirrin ne kirjaili puhuvin kuopin ja kurtuin,
    elävöitti kymmenin kyhmyin ja nystyin ja nypyin,
    surun, naurun, ahneuden, himon, hurjuuden rypyin.
    Monet niistä on niinkuin myrskyjen murjomat hylyt,
    elon kareihin karahtaneet kölin, ruorinkin murtuin,
    peräsintä vailla vaappuvat, suuntaneulaa;
    monet on kovin korskeat, koholla kantavat keulaa,
    ylenpalttista öljyä suitsevat lyhdyt tylyt;
    monet keimailevat, hyvin maalatut taas huvijahdit;
    monet leppoisat lotjat, joilla on rasvaiset rahdit;
    monet purret ravistuneet, hatarammat seulaa;
    monet taas punapurjein uljaina aaltoja viiltää
    ja uutuuden uhmaa raakapuut, kokat kiiltää –
    meren aavoille vie ihanteitten ilmojen mahdit
    nämä vaalijat vapauden, valon valppaat vahdit.

    Läpi kaikkien kasvo-laivojen, miehen ja naisen,
    epävarmuuden nään, surun harmaan ja samanlaisen,
    niin sen joka kompassia on ja ruoria vajaa
    kuin sen joka seilaa muodoin mahtavin, urhein.
    Rajumyrsky kohtalon kaikkia, kaikkia ajaa,
    joka ainoan ruuma on lastattu lyijyisin murhein.
    Ja ne salaavat kaikki vauhkoa matkustajaa,
    joka säikkyen tähyää, toivoen taivaanrajaa:
    "Tyventyykö myrsky? Eikö jo häämöitä maata?"

    Satamaan vain ankkuroida ei rauhan ne saata.


    VI

    [MYÖS RIKAS]

    Myös rikas kultatuolissaan
    peloissaan huokaa, huolissaan,
    ja yöllä yllä untuvain
    ei unta saa, kun tuntu vain
    tuo, ettei kulta ruostu,
    ei nukuttamaan suostu.

    Jää mietittyään miettimään,
    kuink' kultaa kooten vietti tään
    elonsa – palaa pohtimaan,
    kuink' kulta kiikkui, hohtikaan,
    tie vajoaa vain kohti maan
    syvyyttä, ei sen suuntaa
    voi kultavuoret muuntaa.

    Hän juhlii kera ystäväin,
    ja maljain kimmellystä päin
    ojentuu kädet, välissään
    on herkkuvadit – nälissään,
    janoissaan sielut huokaa,
    ei niille riitä ruokaa.

    On kulta kehno auttamaan,
    kun rutto riehuu kautta maan,
    ei säiky seinää upeaa,
    vaan rikkaaseenkin rupeaa –
    ei kulta silloin auta,
    parempi ei kuin rauta.

    Ei päästä kulta pahasta,
    ei apua nyt rahasta.
    Ei poistu polte nahasta,
    ei selästä, ei säärestä.
    "Pian raha-arkun äärestä"
    – hän miettii – "missä istun,
    käyn itse sisään kistun."

    Kun karvaaksi käy makea,
    saa palat parhaat hakea,
    niin vetelä kuin sakea
    kuvottaa kitalakea.
    Kun ruokahalu puuttuu,
    petuksi piiraat muuttuu.

    On rikkaallakin huolensa.
    Ken aina piti puolensa,
    sen pettää omat suolensa.
    Ei käyttäin nälän pakkoa
    voi päättää vatsan lakkoa,
    ei vankilaa, ei sakkoa
    tää niskuri myös pelkää,
    vain painuu vasten selkää.

    Ja lepo höyhensijankin
    voi pettää hänet piankin.
    Käy niinkin, että rahansa
    hän antais, mitä tahansa,
    jos helpottais ees hiukan
    tää ote pihdin piukan.

    Myös rikas istuu linnassaan
    vain murhe musta rinnassaan.
    Käy tuoni velkaa vaatimaan,
    tileistä selvän laatimaan.
    Ei taivaan neuvot, saati maan,
    nyt auta, pysy hinnassaan
    ei keltaisinkaan kulta,
    on vain kuin tuhka, multa.


    VII

    [SALATTU TARKOITUS]

    Älä ylpeile, sielu: on suuntani hyvä –
    sano vain: minä tavoitan parhaaseen.
    Meri elämän suuri on, suunnaton, syvä,
    hukut, eksyt sen aaltoilun runsauteen.

    Lukemattomin värein ja välkkein se väikkyy,
    kuvat kulkee ja toisiinsa kutoutuu,
    se alati elää ja liikkuu ja läikkyy –
    jokin salattu tarkoitus sillä on muu

    kuin se, mihin tavoitat toimin ja aikein.
    Sopusointuun saa kera suuruuden:
    vain kiitä, kun käy surun aallokko vaikein,
    ole nöyrä, kun läike lyö onnellinen.


    VIII

    [AAMUVAELLUSTA]

    Nousemaan saan vielä voimaa.
    Yöllä tuska puhui: Matka
    päättyi tähän, täst' et jatka!
    Siitä kun en öitä nuku,
    kun oon vaivan pitkän vanki,
    luvuton on vuotten luku.

    Nousen, elämää en soimaa.
    Elän, vaikka mulla mitään
    muuta ei kuin kuollut usko.
    Akkunaani horjun – rusko
    nostaa kultavuorta itään –
    pilvipensastojen lehdin
    saartuu taivaat – horsmatarhain
    hohtoisena puuntaa hanki!

    Onni heittää aamu-varhain
    valvevuode, hauta harhain!
    Näkemään sun vielä ehdin,
    aamunnousu, aika parhain!
    Jalkani ma suorin kengin,
    vyötän kupeeni ja lähden.
    Autuus: yön ja varjon rengin
    valo vastaanottaa, hengin
    sädevihmaa päiväntähden!

    Elämäni köyhä, pieni,
    tuskanhiilu hiipumaton,
    ylistän sua lahjas tähden.
    Auvo suuri, arvaamaton:
    kaartuu alla ilmankaton
    aamutieni,
    luvuttomiin toisiin teihin
    kutoutuu. Kuulun heihin,
    jotka luotiin. Poljen polun,
    jonka unho peittää, solun
    ajattomaan, rajattomaan
    maahan, minne käymme kaikin.
    Mihinkään en niinkuin omaan
    tartu – kaiken lainaks saikin
    sydämeni, yöt ja päivät
    ilon pilkkein, pitkin murhein.
    Vaella vain mielin urhein,
    sydämeni, kerran näet:
    tuskan rämeet, riemun mäet,
    onnen kunnaat taakses jäivät.


    IX

    [ELÄMÄN MALJA]

    Olla laps, olla viiden vuoden lie ihmettä, ihmettä varmaan,
    kun hiekasta leipää ja kultaa ja linnoja loihtia voi,
    sinipiiat kun silmissä tanssii, näkinhuilut kun korvissa soi
    ja turva ja lohdutus valmis on vaiheilla äidin parmaan.

    Olla nuor, olla seitsemäntoista lie outoa, outoa varmaan,
    toden yllä kun hetkisen vielä unen sillat kaareutuu,
    mut keväässä mullan jo avaa ens umpunsa elämänpuu
    ja soitossa lintujen, tuulten sävel uusi nyt soi, nimi armaan.

    Olla mies, olla uupunut työstä lie kauneinta, kauneinta varmaan,
    käsivarsien voima kun painaa ja kun eineelle palata saa
    kodin tuttavan helmaan ja vaimon, joka pienoista tuudittaa,
    koko ruumiilla mahlaisella maku tuntea elämän karmaan.

    Olla vanhus ja nojata sauvaan lie suurinta, suurinta varmaan,
    kun kuulaasti hymyillen kaitsee pojanpoikaansa leikkivää.
    Kun on maistanut elämän maljan, ei kammoa pimeää,
    vaan tyynenä lepoon painaa pään riemuista, huolista harmaan.


    X

    [YKSIN]

    Sydän, kauemmas vaella ihmisten mukaan,
    näe: kuinka he käy, erillään, käsityksin,
    kokonaan ei toistansa tuntene kukaan;
    lie osansa unhoitus taikkapa maine,
    sisimmässään kaikki he jäänevät yksin...

    Meren aavalla tunne ei lainetta laine,
    saman aallon-kohtalon kaikki vain sai ne,
    ne nostattaa sama salainen paine
    syvän sylistä hetkeksi, vaipumaan
    ne tuomiten taas, heti haipumaan –
    alas ahmaa ne taas syvä, suunnaton aine,
    ne hajoaa kohta kun hahmonsa sai ne.

    Sama orpous on puun miljoonan lehden
    osa yhteinen. Käy läpi oksien tuuli –
    huminassa ken yhden kuisketta kuuli?
    Puu yhteinen kumminkin kaikkia kantaa
    ja puusta ne puhkes ja puulle ne antaa,
    joka ainoa näin elontoimensa tehden
    kesän helteisen hetken ne tuulessa soutaa,
    putoaa, maan mullaksi muuttua joutaa.
    Erillään, limittäin, hajallaan, sylityksin
    eli, kuoli ne yhdessä – yksin, yksin...


    XI

    [MULLASTA MULTAAN]

    Mullasta ylenet, mies,
    tomusta kohoat, nainen.
    Lämpöä heittää lies,
    kukkaset peittävät ties,
    neito ja nuorukainen.

    Lämpöinen on lihas, nainen,
    velloen käy veres, mies,
    lieskoja heittää lies,
    laiho lainehtivainen
    pellollas, vierellä ties,
    on elos helteisen lainen –

    vaan jyvä tuleentuvainen
    oudon sen ongelman ties:
    painava on ajan ies,
    maahan vajoat, nainen,
    hiiltävä on elon lies,
    tuhkaksi hajoat, mies.


    XII

    [HORNAN PEIKOT]

    Taas nous ne onkaloistaan, hornan peikot,
    kidoistaan myrkkyryöpyn mustan syöksi,
    levitti lentimensä kalman leikot
    ja päivän synkistivät syksy-yöksi,
    vihollisiksi kiihti kilpaveikot,
    inehmoin heimot, taikoi tuhotyöksi
    työt tou'on, tappoaseeks auran vantaan,
    maan vauraan palautti alkukantaan.

    Maa nääntyi vääryyden ja valheen vaivaan.
    Totuuden ääntä enää kuunneltukaan
    ei nyt. Huus väkivalta: 'Tieltä raivaan
    jokaisen, joka ei mun pääni mukaan
    tee päällä maan; siis älköön alla taivaan
    mua vahvaa vastaan niskuroiko kukaan;
    on oikeus hän kenellä on valta;
    totuus on: väkevä vie heikommalta!'

    Lukuisaa saalista näin kalman ansa
    ei saanut ennen, kulkeneet ei tuoneen
    tuhannet luvuttomat kukassansa
    ihanimmassa niinkuin nyt, ei juoneen
    näin verta nähty maan, näin kansaa kansa
    häväissyt koskaan ei. Kuin hulluinhuoneen
    nous raivonkarjunta, maan ääriin kiiri,
    sai kouristukseen hulluuden maan piiri.


    XIII

    [VALHEPUKUINEN]

    Tää sielu ihmistä jo rakastihan
    ja uskoi, ihminen ett' ihmisyyteen
    pyhästi pyrkisi, ja korkenihan
    hyvyyden kylvö – kunnes jäisen hyyteen
    oraille vuodattivat vallat vihan,
    miesmielen viettelivät portot pyyteen
    huventain sylissään kuin hauraan vahan
    hyvyyden, valloilleen taas päästäin pahan.

    Käy puhe: nälässään syö susi sutta,
    mut luotu muu ei koske omaan sukuun.
    Lajiinsa pedoillekin laupeutta
    soi Luoja – yhtä ottanut ei lukuun,
    ihmistä, sukusurmaan suistunutta.
    Puetti hänet valheen narrinpukuun:
    Jumalanmuotoisena, kuulain kulmin
    käy tietään tappaja tuo julkein, julmin.


    XIV

    [KAITA PELTO]

    Alussa aikojensa, varsin varhain,
    ominta ongelmaansa mies jo pohti.
    Erilleen kehnosta nous puhtain, parhain,
    tie viitoittui, tie ihmisyyttä kohti.
    Miks yhä tarpoo hetteillä hän harhain,
    kun ammoin vuori varmuuden jo hohti
    silmiinsä? Miksi päivään ikävöiden
    vain viipyy pimennoissa pitkäin öiden?

    Vuosmyriaadit raivaten jo vietti
    hän viljelykseen sielun erämaita.
    Mut miten uurastikin, muokkas, mietti,
    parastaan antamaan on mantu saita.
    Niin rannaton on korpi, veren vietti,
    niin hengen peltomaa on pieni, kaita.
    Rämeistä ryntää hyiset hahmot hallan,
    saa aarniot pian vainioista vallan.


    XV

    [VIIVÄSTYVÄ VILJA]

    Povessaan ihminen miks idättikään
    hyvyyden-tietämisen siemenjyvää?
    Tuleentumasta mikä pidättikään
    näin viljaa ihmisyyden viivästyvää?
    Niin toivoton ei toinen luotu mikään
    kuin ihminen, ken pyrkimään päin hyvää
    ja kaunista on pantu, mutta rumaan
    ja pahaan ainiaan vain hairahtumaan.

    Pyhyyden pellon muokkaa uskon härjin,
    vaan kohta kohottua kauniin oraan
    älynsä rakein lyö sen, jäisin järjin.
    Totuuden helmen löytää, tarttuu poraan
    epäilyn, sen timantinkovin kärjin
    siroittaa päärlyn sirpaleiksi soraan.
    Povessaan vastakkaista voimaa monta
    käy tuskain taistelua rauhatonta.


    XVI

    [MIKSI?]

    Miks ihmiselon hengen aateloiman
    alentaa pelinappulakseen saakaan
    mies mikään murtamatta tunnonsoiman?
    Miks saa hän kieliparteen käydä raakaan
    omistamastaan paljoudesta "voiman
    elävän", ikäänkuin vain vallan vaakaan
    miljoonat ihmisitseydet ois punnus?
    Miks ihmisminuuksista tehtiin tunnus-
    asteikko, mittakaava harvain maineen?
    Siis sieluineen ja ruumiineen vain hinta
    mies onko mahdin, mammonan ja aineen?
    Ja eikö anteeksantamattominta
    rikottavaksi heittää raivon laineen
    elostaan riemuitseva ihmisrinta,
    nopiksi voitonhimon heidän päänsä,
    joill' oikeus ois elää elämäänsä?



    XVII

    [KAKSINAISUUDEN KIROUS]

    Elomme puun käy juuret kaksinaiseen
    juo päivää säie yksi, yötä toinen.
    Tukehtuu taivaan tuli tomuun maiseen.
    Nakertaa oikeata väärän loinen,
    hyvyyttä saasta pahuuden syö paiseen.
    On tahto painoton ja aurinkoinen –
    todellisuus maan vajavuuteen painaa
    teon, jok' ummussaan on puolin vainaa.

    Puristuksessa pahuutemme paineen
    hyvyyden pyrkimys jo usein kuoli.
    Valoisin ajatus on vanki aineen,
    putoaa uljainkin taas multaan nuoli.
    Hedelmää rauhamme syö mato maineen,
    ilomme kukkaa huomispäivän huoli.
    Omistushalu vapautemme onnen
    huventaa, nautinto vie voiman ponnen.


    XVIII

    [PALJASTUNUT]

    Lihaksituleminen kaiken vihan,
    maan raakuuden ja raivon ruumiistuma,
    jaloksi naamioitu huuto lihan,
    pyhäksi hunnutettu portto ruma,
    jo yltäs valheen harsot valahtihan,
    vain iljetys jäi, kauniin kammoksuma.
    Miks elämää saat saastuttaa ja niellä?
    Miks sua vihdoin ei jo kansat kiellä?

    Jo juotti liian kauan hurmeellansa
    sua verenimijätä miehet, naiset;
    elonsa kantoi, kaikkein kalleimpansa
    kukoistavat ja uljaat nuorukaiset
    sinulle; ruoskaas, ruttoos kaikki kansa
    alistui, uskoen näin jumalaiset
    lait täyttävänsä, huomaamatta, että
    kumarsikin pääpahaa, perkelettä.


    XIX

    [AMMOISET HARHAT]

    Mitenkä kauan kulkuamme hyvään
    ammoiset harhat hairahduttaa saakaan?
    Tien ihmisyyteen yhä ylentyvään
    niin selväksi ken kerran viitoittaakaan,
    ett' enää velisurman syyhyn syvään
    vaeltajaa ei vaivu ainoaakaan?
    Milloinka, ihminen, niin tunnet tiesi,
    kuiluihin suistumatta kuljet, miesi?

    Takaisin alkukantaas tuhannesti
    ja raakalaisuuteesi eksyit hamaan
    ihantees tieltä. Ken päämäärääs esti
    sua ehtimästä, askelees löi lamaan?
    Kierrätkö piiriä vain ikuisesti,
    loputtomasti kaadut ansaan samaan?
    Sanoithan rakastavas suoraa suuntaa –
    pirunko juonet ympyräks sen muuntaa?


    XX

    [SARASTUSTA]

    Jo kauan kaunis rakkauden rusko
    sarasti halki vainon yön tään harmaan.
    Petollinen ois harhakangastusko?
    Ei, huomenkoi on rauhanaamun armaan!
    Epäily, väisty! Ylösnouse, usko!
    Etäällä päivä täys ei enää varmaan...


    XXI

    [JALO TAISTELU]

    Käy puhe: Rauhankaipuu heikkoutta
    on vain, ei laata voi, ei saakaan sota.
    Niin onkin: Elämää ei taistelutta,
    ja ken ei kilvoitteluun osaa ota,
    madaltuu. Kamppaillen, mies, kasvat, mutta
    myös taistelussa ainoastaan, jota
    tyranninvaltaa vastaan vietin, pyyteen
    käyt tiestä ihanampaan ihmisyyteen

    On käydessäsi taistelua tätä
    tuhannen sulla vahvaa vastustajaa:
    viheliäisyys, sairaus ja hätä
    ja puute piirittävä monta majaa,
    kaikk' kiero, väärä, valheellinen, mätä.
    On siirrettävänäs niin monta rajaa
    edestä ihmissielun kaipauksen.
    Tää taisto vaatii suuren uskalluksen.


    XXII

    [SUURI SYNNYINMAA]

    Tää käsky vankkumaton on kuin paasi:
    Pelotta synnyinmaatasi, mies, puolla!
    Vaan silloin kohonnut liet korkeimpaasi,
    kun kotimaatas enää täällä, tuolla
    et nää, vaan ihmisyys on isänmaasi
    ihana, jonka puolesta voit kuolla,
    päin samaa vihollista ainoastaan
    käyt ihmisveljines, et heitä vastaan.

    Kenenkään synnyinmaa ei silloin vajaa,
    jokaisen kansa kaunis on ja suuri.
    Välillä veljien ei enää rajaa,
    pahuutta vastaan vain on vankka muuri.
    Hävittäjää ei näy, vain rakentajaa
    sovun ja onnen – sotaa käy näin juuri
    mies vastaan vihollistaan hirmuisinta,
    min linnoitus on itse ihmisrinta.


    XXIII

    [YÖ, HÄLVENE!]

    Vuostuhannet, vuostuhannet jo lastaan
    tuhoon ja turmaan äidit tuuditteli.
    Aseistu, mies, jo peripahaa vastaan,
    lopeta jo tuo hullu hornanpeli,
    kohota ihmisyytes kuolemastaan,
    pelasta elämälle ihmisveli!
    Lannistamaan käy raakalaisen vaistos!
    Tää sankaruutta vaativin on taistos.

    Kajotti kauneuden sarastusta
    jo kauan. Aamu ei lie enää loitto.
    Yö, hälvene! Pois, vihan pilvi musta!
    Jo auringolle rakkauden suo voitto!
    Sydänten suurta ylösnousemusta
    julistain avarru, oi aamunkoitto!


    XXIV

    [PIMENNOISTA TULEVAT]

    Vuosmiljoonien pimennoista jostain
    luvuttomat käy sukupolvet kumein
    vaellusaskelin ja, päänsä nostain,
    päin päivää silmin tähyilee puol'sumein,
    päin päivää rakkauden, mut kuulee kostain
    verensä ääntä, laulavaa yön lumein.
    Himertää silmissään ens aamun häivä.
    Vaan kaukana on ihmisyyden päivä!


    XXV

    [LÄHELLES, IHMINEN.]

    Nyt ihmistuskan tuntemaan jo herään –
    mi liioin unessa mua pidättikään?
    Menehtyy tervein miehuus turman terään,
    sydäntä särkevää niin muu ei mikään!
    Ja julmempana kerta kerran perään
    tää toistuu, iästä vain jatkuu ikään!
    Suo, että, ihminen, sun teilles lähden
    murehtimaan sun murheittesi tähden!

    Käsiisi tarttua mun anna koviin –
    menettää pehmeytensä mahtoi syyttään,
    kun moukaroi ne ongelmien oviin –
    mun maistaa salli säälimättömyyttään!
    Myös polttaviin mun koskettaa suo poviin
    vihaansa lietsoviin ja itsekkyyttään!
    Lähelles, ihminen, suo tulla, luokses
    ja jäädä kärsimään sun kanssas, vuokses!


    XXVI

    [TUSKIEN JOET]

    Elontielläsi, sieluni, minuutes iestä
    sinä raahasit kaukana veljies tiestä.
    Sinä suomukset silmillä hoipersit, sokea,
    olit outo, et tuntenut naista, et miestä.
    Puro pieni, on turha sun murhettas hokea
    tuhat nää tulikuohuista tuskien jokea
    ikävöivää päin levon lempeän merta!

    Osa jokaisen on suru suunnaton kokea,
    joka polku on kostea kärsimyshiestä,
    kedot, tanteret tulvivat veljies verta.
    Kivun kirvelevimmän suo itseäs piestä –
    ja kun vaivassa veljies liet tasaverta,
    suvantoon unohduksenkin nukkunet kerta.


    XXVII

    [YHTÄKAIKKINEN]

    Niin yhtäkaikkinen ja turha lienen!
    Kun askel sattuman mun murskaa allaan,
    vahingon aikaansaanee yhtä pienen
    rajattomassa, kuin jos itse tallaan
    polulla hyönteisen tai ruohon, sienen.
    Vaeltaa kalma, polkee anturallaan –
    en tiedä, tästäkö vai tuosta mennen
    muserrun päivää myöhemmin tai ennen.

    Rakastan heitä, veljiäni, siksi,
    ett' elonarvan ankaran he saivat,
    ett' turhaan tutkailee he: "mistä? miksi?"
    Hiessä otsin mullan rintaa kaivat
    miks, ihminen, vain henkes pitimiksi?
    Mihinkä tavoittavat kaipuus laivat?
    Maan purjehtii ne kaukaisuuksiin asti,
    palaavat mukanansa murheen lasti.

    Tuhannet tuskaan syntyi yhdenlaiseen:
    pedosta ponnistella ihmisyyteen,
    takaisin perääntyä petomaiseen,
    pahasti takertua paulaan pyyteen
    ja täyttä ikävöiden vajavaiseen
    vain päästä, jäädä tietämättömyyteen –
    mitenkä tutkaileekin: "kusta? kunne?"
    ei alkuaan, ei loppuaan he tunne.


    XXVIII

    [LUONNON MERI KOHISEE]

    Sydän, kuuntele, kuuntele: Lävitse ihmiskunnan keinuen nousee
        ja vaipuu
    salaperäinen, raskas aaltoilu, tumma ja kumea,
    epäsäännöllinen ja mahtava, alati vaihtuva, vailla rauhaa...
    Se on ihmisen rakkaus, ihmisen viha ja ihmisen toivo ja kaipuu.
    Pane korvasi ihmisen rinnalle, kuuntele: soi veren suihke sumea
    kuin latvojen humu, kun puut syystuulessa taipuu...
    Meri ihmisen lävitse, editse, taitse ja jalkojen alla ja pään
        yllä pauhaa,
    se keinuu, se nousee ja vaipuu ja tulvaa ja laantuu ja
        hersyy ja haipuu,
    tovin lyö kuni harjaspäät kovin meuruten – jälleen on lauhaa
    suhinaa elon-lämmintä kuin väre läntisen suutelis suvikuun viljaa,
    rupeamansa raivoaa, taas sitten on hiljaa, hiljaa...
    Vaan rajuilman henget vaanivat hiljaisuudessa, haltiat myrskyn,
    ja ne nousevat aavistamatta vedenlevosta kauhein muodoin ja
        puhaltaa taistelutorviin
    suventyynestä ruoskien esiin pauhun ja sauhun ja kauhun ja
        tyrskyn ja hyrskyn,
    taas näyttää kamalan mahtinsa ihmisten sieluissa levännyt
        Luonnon Meri,
    sekasortoon hukkuu maa, vihan karjunta kiirii korviin –
    oman tuskaisen kuohunsa uhrina lyö yli maailman tulvaten
        ihmisen veri...


    XXIX

    [OI IHMISOSAA!]

    Oi ihmisosaa katkeraa!
    Hän kaivaa maata vaivoin
    ei janoansa sammuttaa
    voi vesi syväin kaivoin.
    Hän matkaa kaukomerten
    levottomuuden laivoin –
    vain entinen on erämaa.
    Hän linnunsiivet rakentaa
    ja nousee sineen taivoin –
    vain yksi tyhjyys aukeaa.

    Niin viimein vihaan laukeaa,
    hävittää työnsä raivoin:
    vihata voi, ei rakastaa,
    ei totta ole, oikeaa,
    vain tuska, polte aivoin,
    janoa ei voi sammuttaa,
    ei tuskan tulta huojentaa
    vesi syvimpäinkään kaivoin.
    Oi ihmisosaa katkeraa!


    XXX

    [EPÄTOIVOA]

    Oi lohduttomuus, epätoivo, suru pohjaton ihmisen vuoksi,
    kun juottaen kuollutta multaa veri elävä suonista juoksi!
    Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen hirmuinen rumuus,
    elon versot ja taimet toivon tukehtuu sinun hornansumuus!
    Sitä vartenko ihminen syntyi? Parempaan oli pyrkimys suotta!
    Edistyksestä haastaa hulluus: sama jatkui miljoonan vuotta!
    Viha varttuu vain, paha karttuu, sopu, rakkaus kutsuvat turhaan!
    Yhä ihminen tapparaan tarttuu, yhä ryhtyy hän veljensä murhaan!


    XXXI

    [TE SEN TIEDÄTTE]

    Mitä oisi, jos kasteisen aamun yö ahmais hyytävä, musta?
    Mitä on pois elämä heittää, joka toivetta on, lupausta,
    maan poluilta poistua kesken suviuntensa kangastusta?
    Mitä on povin särkyvin käydä teräsmyrskyn pyörrettä vastaan,
    mitä riutua haavansa vuotoon ajatellen kaukaista lastaan?
    Mitä säihkyvä on elonkaari kohokohdassa katkaistu kesken,
    syli suojaava syntymätöntä tuen turvatta jääneen lesken –
    me sen järkkyen aavistamme, te sen tiedätte ainoastaan.


    XXXII

    [KUKASSAAN KUOLLEET]

    Oi nousevat nuorukaiset, miks isänne teidät siitti,
    miks äitinne vaivassa kantoi ja synnytti teidät tänne,
    vihan viikate kun terässänne ihanimmassa teidät niitti?
    Miks emonne hentoja teitä sylissänsä sylkytteli,
    pesi, hoivaili huimia teitä, väsyneinä kun leikeistänne
    palasitte pois kodin suojiin? Miks uhraten kasvatteli
    elämään isät, äidit teitä, kun valtojen arpapeli
    tuhon kuiluun survaisi teidät? Miks synnyit, nuori veli,
    kun vahvistuneen käsivartes kevättarmossa herposi jänne,
    hedelmöimään toivottu voimas vain ummusta kukkaan eli?
    Monet miljoonat lähditte täältä edes jälkeä jättämättä.
    Käsi teiltä herposi kesken, ei kohoa jälkeenne kättä.
    Elon maljan te luovutitte sitä ennättämättä maistaa,
    ei teiltä kylvöä jäänyt, hedelmöityä pellonkaistaa.
    Sydämenne kylmeni varhain, kevätlämmössä, nuorukaiset,
    suremaan jäi kukkivat neidot, lumikaunojen kalvaitten laiset,
    sylit tyhjinä morsiot riutuu, katopelloiksi kuihtuvat naiset.
    Miten katkaista voi alullansa kova kohtalo polkunne maiset?
    Miks ette auringon alla tekin aikaanne elää voineet,
    elon kaunista laulua loppuun sydämissänne täysissä soineet?
    Miks ei käsivarttenne voiman tuleentua sallittu työhön?
    Suviaamunsa nousulta suoraan miks syyttömät syöstiin yöhön?


    XXXIII

    [KAHDET KASVOT]

    Oi lohduttomuus, syvä tuska, epätoivo ihmisen tähden!
    Sydän, pois pimeyksien maasta mihin kanssasi turvaan lähden?
    Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen, yön, pahan peikko,
    pois puhallat elämänuskon sydämestäni. Mies lien heikko?
    Medusa hyytävä-silmä, sota kamalin, kamalin kasvoin,
    sydänjuureni kuivetat, mullan sen jähmetät, josta ma kasvoin.
    Hävityksen, yön, pahan peikko, sinun muotosi muodoton rumuus
    minut jähmettää elävältä ja tukehdun hornan-sumuus...

    Vaan kasvot on toisetkin sulla, ei nuo rumat ainoastaan:
    Kovan Gorgon-naamios alta sinä sankarin silmiä vastaan
    humalluttavat suuntaat silmät, tulisemmat silmiä naisen,
    väkevämmät maan lupausta, rusohohdetta onnen maisen.
    Soturille sun seireenin-huules verikentällä laulavat tuolla:
    Osa armaampi lie elämääkin kotikonnun puolesta kuolla,
    ihaninta se lie maan päällä, kun uhraa voima ja nuoruus
    oman itsensä pyyteettömästi, sydämessään alttius, suoruus...


    XXXIV

    [PYYTEETÖN RYNNISTYS]

    Rauha on synnyinmaan, heloviirit tuulessa liehuu...
    Vaara on synnyinmaan – jyly hyytävä vyöryy tykkein,
    terästä tanteret kiehuu, tuoni runnellen riehuu,
    rinnassa taistelijain, pyhitettyjen uhrisurmaan,
    lyö, verenlämminnä lyö sydän elämää pyytävin sykkein,
    pyyteetön rynnistys vie, joko voittoon vie tahi turmaan,
    valtimot tauoten takoo, aueten poismenon hurmaan...

    Kuuntele, sieluni, nää: läpi elämän, kuoleman pauhaa
    todellisuuden vuo, sodan melskettä soiden ja rauhaa...


    XXXV

    [LEHDEN ELÄMÄ]

    Epätoivoista lehden on luulla, elon että se ansaitsi oman,
    puun kruunussa humisevassa vain täyttää se vähäisen loman.
    Kesän helteisen kestävä verso, suven tuulessa liehuva lehti,
    ei mitään se merkitse enää, kun puusta se irrota ehti.
    Puu vuosien kulkiessa yhä uusia lehtiä kantoi,
    oli puulta ne kaikkensa saaneet ja puulle ne kaikkensa antoi.

    Kuin lehteä ihmistä kantaa puu mahtava oksallansa,
    elämää ei saanut hän omaa, elämänsä on heimo ja kansa.
    Suvikerrat miljoonat maatuu, kun vierivät ikuisuudet,
    ajat kuolevat, ajattomuudet ja kansojen rajattomuudet,
    puut vanhat lahoo ja kaatuu, puut nousevat tuoreet ja uudet...


    XXXVI

    [KUOLEMATON]

    Mitä on minän verso hauras? Poisantaja vain ja saaja!
    Suvun puu elämääni kantaa, tuhathaarainen, mahtava, laaja.
    Elon saan, pois luovutan jälleen – elän kumminkin täällä ja tuolla,
    kunis heleä heimoni elää, ja se ei voi kuihtua, kuolla.
    Pois ei mene kenkään meistä, näet meissä on veljien veri
    ja meidän veremme heissä, meist' ainoakaan ei huku.

    Lakastuu minän mitätön verso, suvun runkoa ei tuho peri;
    sinis kaikki me kartumme täällä, kunis varttuu valkea suku.
    Vesa meistä jokainen on tyven katoamattoman, juuren
    syvän, vahvan, mi jälkeemme jää, tuhathaarainen, mahtava, laaja,
    tuhat säiettä yhdistää sydämemme toisiinsa, taaja
    elon verkosto sykkii ja hersyy sukukuntamme lävitse suuren.


    XXXVII

    [JYVÄ JA LAIHO]

    Minän turhuuden tuskan se voittaa,
        joka saa tämän ymmärretyksi:
    Itu vain olet laihon laajan,
        sinä tähkässä oot jyvä yksi.
    Tuleentumistuntisi koittaa,
        varistaa sinut multaan – nyt nuku!
    Idät oraaksi vain, et huku!
        Moninkertainen korsien luku
    sinun lauluas tuulessa soittaa.
        Sinut, hetken-elämän saajan,
    suku äärettömiin avaroittaa,
        osas onneksi kukkuroittaa,
    iankaikkiseks saa sinut suku.
        Jos ihmisen henki ja veri
    pisar pieni on, häipyvä yksin,
        tuhattuhatta vieretyksin
    on suuri, on säilyvä meri.


    XXXVIII

    [TUSKAN HUKUTTAMINEN]

    Hyvä minuuden-piinansa pistävä, pieni
    upottaa rajattomaan on vaivojen mereen,
    joka vyöryen lyö yli vähäisen tieni
    etelään sekä pohjaan ja länteen ja itään.
    Hyvä on veren kärsivän yhtyä vereen,
    joka suonissa pauhaa huutaen rauhaa,
    sovitusta ja yön, levon lohtua ja lauhaa,
    joka ympäri maan viatonna nyt vuotaa,
    tajun vaipua tään, jok' ei ymmärrä mitään
    hyvä äärettömään, joka maailmoja luotaa,
    joka tietää, jolla on kaikesta selko –
    hukuttaa hyvä siihen on tuska ja pelko.


    XXXIX

    [ELÄMÄN LAULU]

    Kuuntele elämän laulua! Suurena keinuen soi se,
    soi läpi ihmisen työn, läpi tähtisen yön huminoi se...
    Jäisenä meuruten melskaa, hyhmäisen veen säveleinä...
    Suvisna, kuumana suhuu kuin kesän hengessä heinä...
    Puhuri huurteinen puhuu, männiköt myrskyssä huiskii –
    lirahtaa liverrys kiurun, puroina huljuu jo kirsi,
    rastaan huilu jo huhuu, lännetär lempeä kuiskii,
    laihot jo helteessä heilii, riemukas soi suvivirsi...

    Kumajaa kirveitten alla uudissalvoksen hirsi,
    moukarit mahtavat vaipuu raskaina meltoon rautaan
    vasarat lyö parahdellen nauloja arkkujen lautaan...
    Markkinatelme käy, posetiivit soi yli turun,
    hiljaa ohitse hipuu tumma saattue surun...
    Pemajaa pehmeä hiekka havisten haaveitten hautaan.

    Elämän ääni soi, läpi kaikkeuden sävel pauhaa,
    juur kesän tuoksua toi, laihojen laulua lauhaa,
    kuoloa taas huminoi, talvea – taas suven rauhaa...


    XL

    [JUMALAINEN KIPINÄ]

    Ajan ammoisen yöstä kerran kun ihminen tiellensä lähti,
    jumalainen kipinä sielun oli kulkunsa tunnustähti.
    Elon maassa eksyttävässä kävi väärin hän, eksyi harhaan,
    mut ajasta aikaan jälleen yhä löysi hän itsensä parhaan.
    Polun äärettömän, uran raskaan läpi aikojen häntä se johti,
    ja sen valossa vielä hän astuu ihanuuttansa iäistä kohti.

    Lävitsemme luonto pauhaa kuin suunnaton, meuruva meri –
    se on sokea, tunnoton voima, se on suontemme vellova veri.
    Sen pimeän mahdin eessä me emme polvistu palvoin,
    me katsomme sielumme liekkiin, sen valossa toivoen, valvoin...


    XLI

    [SAMAAKO?]

    Vai onko viha, rakkaus kaks suurta
    puun yhden haaraa, samaa alkujuurta?
    Samaako laineilla on päivän kilo
    ja synkkä pimeys syysöisen taivaan?
    Samasta lähteestäkö suru, ilo?
    Yks onneen nousee, toinen vaipuu vaivaan,
    ken viinin juo, ken kivun keisoliemen,
    mut ilon maljassa on murheen pisar,
    kukassa onnen piilee tuskan siemen
    ja kuolo elämän lie kaksoissisar...


    XLII

    [MONINAISUUDEN MEREEN]

    Moninaisuuden meri, helmaas heityn,
    kuin hiekanrahtu runsauteesi peityn.
    Katoamaton, tärkeä oot sinä,
    matoa vähäpätöisempi minä.
    En ano, että armahtaisit mua –
    lävitse pienuuteni, suuri, pauhaa,
    tää turhuus murskaten lyö lävitseni,
    hukuttain mitätön tää minuuteni.
    Minuuden piinasta vain pyydän rauhaa
    vapaaksi saan, kun minulta se meni,
    kun arvaamattomiin saan alistua
    lakeihis, liueta ja sulautua
    sinuksi, loppumaton, olla sua.

    En onnellista osaa sulta pyydä,
    en aavistamatonta arpaas piillä
    tavoita: jos lie pätsi, karreks hiillä,
    jos kylmyys jähmettävä, hyhmäks hyydä!
    En kärtä kostos koskematta jäädä,
    en ano armahdusta tuomiolta,
    rukoile rauhaa kaiken-kohtalolta,
    en mitään määrättyä sulta, jolta
    salassa kukaan kulkuaan ei säädä.
    Jääaavana jos aukeaisit, jäädä,
    jos roviona roihuaisit, polta!

    Oi huolehtija halvimmankin madon,
    sa kasvun antaja ja suoja sadon,
    sa kaiken kuolo, kaiken synty syvä,
    sa raaka, armelias, paha, hyvä,
    liverrys satakielen, luske suden,
    tyyssija yön ja koti kirkkauden,
    suloinen hellyys, sapenkarvas viha,
    siteetön sielu, kahlehdittu liha,
    minussa kuohukoon sun riemus, vaivas,
    alaisin manala ja ylhin taivas.

    Tuhansin värein meri välkkyväinen,
    sa hellä, julma, hehkuva ja jäinen,
    sa hartain kauneus ja raa'in rumuus,
    kadota halaan, hukkua sun humuus.
    Säteitten lähde, synkeyden nielu,
    samaistuu runsaudessas ruumis, sielu,
    keventää hengeksi voit raskaan aineen
    ja ilon linnuks epätoivon paineen.
    Huuhtaise uumeniis kaikk' köyhyys pyyteen,
    nielaise pienuutein äärettömyyteen,
    miss' samaa taivaallinen lie ja mainen,
    mun maistaa suo, kun maininkisi pauhaa,
    sylissäs, ykseys ja moninainen,
    sinussa, ongelmaton olevainen,
    autuuttavaa rajattomuuden rauhaa.

    Loputtomuudessasi taival pisin
    on askel vain, vuostuhat pieni tovi.
    Vivahtelussa virtojesi telmeen,
    poreissa kupliesi kimaltavain
    se päivänsäteinen myös säihkyy avain,
    joll' aukeais sen aarreluolan ovi
    ja näkinkenkä, missä ihmeellisin,
    totuuden, kauneuden, kaiken sisin
    hiottuna on huikaisevaan helmeen...


    XLIII

    [CREDO]

    Luodun suuren sopusoinnun
    säveliä suloisia
    aavistelen, toivoon toinnun.
    Kaiken harras harmonia,
    koskemattomuus ja sopu,
    pyhä elämän-yhteys salainen,
    maanpäällinen, maanalainen,
    jatkuu ainiaan, ei lopu.

    Hornan korjuurenki, jota
    kammoksuin, sua nauran, sota:
    mitään mieheltä et ota!
    Minkä riistit, silmän valo,
    käden voima, veren palo,
    hältä mennytkään ei iki-
    päiviksi, ei hukka peri
    hivustakaan, ahnas mana!
    Kaikki, mikä täällä, tuolla
    eli, minkä täytyi kuolla –
    ruumis, jonka runnoi ota
    tulisurman – kuuma veri
    kuiviin juossut – kalman hiki
    ruohoon jäänyt ruskovana –
    ikävöinnin viime sana –
    näky nurmeen nukahtajan:
    kotitanhua ja -talo
    kesken keltavainiota,
    takanansa sankka salo,
    siniselkä eessänsä kalainen,
    niemen päässä nuottakota,
    arki armas rauhan ajan,
    einekello, helke pajan,
    emo astuva päin aittaa,
    sisko, joka vastaa taittaa,
    veikko luona venevajan –
    kaikki mikä täällä, tuolla
    eli, minkä täytyi kuolla,
    kaikk' korkea, kaunis ja taivainen,
    kaikk' kipeä, pieni ja vaivainen,
    tapas turvallisen suojan,
    autuaan sai asuinmajan,
    liitossa on, toistaan liki,
    pirstomatta minkään rajan
    loputtomuudessa Luojan.

    Taivaallisen harmonian
    jatkuvaisuudessa ian-
    kaikkisesti vailla vian
    alaisuutta taikka lian
    kaikki kaipaava saa pian
    rauhaisamman asuinsijan.

RUNOJA KOKOELMIEN ULKOPUOLELTA

IHMISEN TIE

(Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan 10-vuotisjuhlaan 1932.)

    I

    Konsa Korkein valoon taivaan kuvun
    tomusta soi nousta ihmissuvun,
    lausui sille kaikkeuden Luoja:
    Merkin ylevän lyön sinun rotuus
    – sulle tuskan on se, riemun tuoja –
    kätken Kauneuden liekin sinuun,
    tulen, jonka nimenä on Totuus.
    Niitä seuraa, yhdy kerran minuun.

    Tunnus tämä, lausui vielä Luoja,
    sulle tuskan on ja riemun tuoja:
    Määrätön on osanasi vaiva,
    kunnes kukkaan kauneutes herää.
    Mullan uumenista leipäs kaiva,
    pisar pisaralta tietos kerää,
    niin saat kerran, kuva jumaluuden,
    riemun periä ja ikuisuuden.


    II

    Näen ensi taipales, ihminen:
    Käyt verhouneena leijonantaljaan
    pedon askelin hämyssä metsien.
    Näen silmäsi villin ja sielus paljaan.
    Krokotiilina uit yli virran vuolaan,
    nukut sammalvuoteelle kallioluolaan.
    Näen, kun sinä lehdistä palmujen
    ja turpeesta rakennat ensi majaa.
    Näen, kuinka ensi ajatus vajaa
    sinun otsalles syttyy säikkyen
    liki heräävän tietoisuuden rajaa.

    Sinun veljesi nuijalla surmaavan nään.
    Mut sitten vierelle verisen ruumiin
    pääs haudaten käsiisi vihasta kuumiin
    sinä ensi kertaa miettimään
    jäät kuoleman synkkää arvoitusta...
    Näen kasvoillas karua ihastusta,
    kun polkusi varrella laulaa rastas...
    Näen, kuinka silmästäs ensi säteen
    luo kömpelö hellyys, kun sylissään
    sua vastaan naisesi kantaa lastas,
    ja sa tartut varoen pieneen käteen.

           *     *     *

    Minä iloitsen vuokses, ihminen!
    Sinä seurasit tunnustas luottavasti,
    sinun intoas lannistaneet ei vaivas.
    Meren selälle purjehti rohkeat laivas.
    Janon tuskaa ja petoja uhmaten
    veit lippusi aavikon sydämeen asti
    Oman sukusi luut jos polkusi rasti,
    yhä seurasit kajoa liekin sen,
    sinun rintaasi kerran min sytytti taivas.

    Maan palvelijakses alistit,
    kätes uuttera kesytti itaran mullan.
    Kukat tuotti se iloksi kammioos,
    jyvät, hedelmät pöydälles, hinkaloos,
    jalot kivet ja kiiluvat metallit,
    sinenvälkkyvän teräksen, keltaisen kullan,
    korut, työkalut niistä sa muovasit.

    Talot rakensit, tornit korkeat.
    Kivi, hiekka sun tahdostas kukkivat.
    Valomereen jättiläiskaupungissa
    yön pimeyden hukutat.
    Työn voittosaleissa raikuvissa,
    kätes voimallisen nostamissa,
    sinä ohjaat höyryvasarat,
    neros ihmeitä sulle ne takovat.

    Terässiivin kantavin lennät sinä
    läpi ilmojen, maanosat yhdistäin,
    yli alppien, merien, aavikoitten.
    Mihin maa, vesi, ilma loppuvat,
    ei pysähdy aivojes salamat:
    syysöinä tähdistä välkkyvinä
    radat tutkit kaukaisten maailmoitten.

           *     *     *

    Niin pystytit, ihminen, valtasi viirin
    avaruuden rajoille liehumaan.
    Teko suurempi valloitusta maan
    on sentään valloitus sielusi piirin.
    Ei voittaa loistossa helmet, kulta,
    ei aarteet kaikki, mit' antoi multa,
    voi sydämes kuolematonta tulta.
    Ja korkeammat kuin tornitkaan,
    mitä rakensi kätesi taivaan alle,
    ovat kaipuusi kohottamat pylväät.
    Terässiipien lentoa korkeammalle
    ihanuuden ilmaan hurmaavaan
    sinut nostavat henkesi lentimet ylväät.

    Minä riemuitsen vuokses, ihminen!
    Jos maksaa saitkin sa kalliin veron,
    jos hintana tiedon on veri ja hiki,
    sinä pääsit jo kauneuttasi liki,
    sinun otsallas palaa liekki neron,
    kätes hipoo kiirettä tähtien.
    Kun on tunnukses kauneus, totuus ja hyvyys
    sinun kerran on oleva tiedon syvyys,
    olet löytävä täyden suuruuden,
    oman ikuisuutesi, ihminen.

ISOISÄN NEUVO

    Kiirii ikkunoista avatuista
    juhannuskellojen humina huoneeseen,
    Ruutujen takana putoaa verkalleen
    kukkien lunta suurista omenapuista.
    Vanhus, vuoteelta puoliksi kohoten,
    katsoo, silmissä kirkkaus ihmeellinen
    kotipellon heilimöivää ruista.

    Hartaana istuu vierellä vanhan taaton
    pojanpoika nuori ja voimakas,
    lomalle saapunut ylioppilas.
    Puhuu vanhus: "Iltana juhannusaaton
    sinulle, poikani, lausua tahtoisin,
    että on onneni täyttymys ihanin
    tuntea, nähdä: et ole koditon, maaton.

    Helteisin päivin, kun kitsasta maata kuokin,
    päiviä joskus jatkoin valoisin öin,
    vuosin raskain, kun karvasta pettua söin,
    tällä tiedolla rohkeuttani ruokin:
    Nyt jos ottaakin, kerran on antava maa,
    runsaamman leivän se pojille kasvattaa,
    jos minun hikeni, vereni, voimani juokin.

    Raivasin peltoa louhikoista ja soista,
    toukoni usein tulvat ja halla vei.
    Sentään mieleni koskaan nurkunut ei,
    onnea suurempaa en tuntenut toista.
    Maa jos minulta kaikkeni ottikin,
    tuhansin kerroin nyt maksaa se takaisin.
    Nauti, poikani, valmiista vainioista!

    Kynnä peltoa, poikani, kynnä syvään!
    Rakasta maata, niin sua auttaa maa!
    Suoniis se voiman ja ytimen kohottaa,
    niinkuin se elämän lainaa viljanjyvään.
    Jos sua tempookin myrsky raivokas,
    seisot vahvana lujilla juurillas,
    jotka multaan upotit mustaan, hyvään.

    Kun sinä kerran kaadut, kivutta kaadut.
    Kun et katkonut maahan siteitäs
    milloinkaan, niin antanet mielelläs
    takaisin multaan voimasi mullasta saadut.
    Kun teit työsi ja iloitsit, ansaitset
    myös unen armaan ja tyyntyen raukenet
    niinkuin ruoho nurmeen, nurmeksi maadut..."

    Viimeinen sana vanhuksen huulilta hukkuu
    henkäykseen pitkään ja tasaiseen.
    Otsa peittyy outoon kirkkauteen.
    Tuoksuvat omenapuut. Käki hiljaa kukkuu.
    Ruskossa kaukainen ikkuna kimmeltää.
    Hiljaa pieluksella on valkea pää,
    tyynenä vaari niin suvi-illassa nukkuu.

                                  1932.

LAPSUUDEN JOULU

    Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
    Mut jostain takaa aikojen menneitten
    yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
    sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
    Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
    tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
    takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

    On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
    Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
    jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
    Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri,
    kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
    On tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
    ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.

    Miten hartaana pirtissä juhlavirren kajaa
    sävel valtava: "Enkeli taivaan lausui näin..."
    Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
    nyt lukee: "... Koska he eivät saaneet majaa,
    he menivät talliin härkien, lammasten luo..."
    Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
    härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

    Siks navetan, tallinkin asujat kunniaks joulun
    tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
    Mut huomio – pukki jo ovelle kolkuttaa,
    Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
    Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
    Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
    ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

    Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
    on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
    valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
    satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
    ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
    hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
    miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

    Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
    käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
    Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
    sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
    Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
    ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
    teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

    Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
    ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
    sadun taikapiirissä siivin havisevin
    tule luokseni, muistojen kalleimpien saatto!
    Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
    te joulun katoamattoman haltijat,
    tule, äiti, lietesi luo, tule penkilles, taatto.

                                         1932.

ÄIDIN RAKKAUS

(Satakunnan parantolan 10-vuotisjuhlaan 1935.)

      Omistettu Maila Talviolle.


    Suomen kankaita äiti käy,
    puhuu huolensa suuren julki:
    "Eikö poikaani missään näy?"
    Nähnyt tie ole, kuu ei lastaan.
    Viimein aurinko tulee vastaan,
    päivän luo emo ennättäy:
        "Kunne poikani kulki?"

    Tiedon aurinko antaa ties:
    "Poikas vangitsi tuonen ansa,
    manan virrassa viruu mies,
    kalman kyyn kähy verta hyytää."
    Silloin tuskassa äiti pyytää:
    "Hehku kuumasti, päivän lies,
        kalman uuvuta kansa!"

    Päivyt maan yli kallistui,
    loisti kuumasti täyttä terää.
    Alhot manalan kirkastui,
    valtas valkeus kalman loukot.
    Pelko herpaisi tuonen joukot,
    päivän silmää ne kammoksui,
        nukkui, eivätkä herää.

    Kalman lannisti päivän jous.
    Äiti maan, manan kiersi rajaa,
    tuonen kuohuvat koprut sous,
    kuolon syöverit haravoitsi,
    lausui luottehet, loihdut loitsi –
    manan koskesta poika nous,
        mutta henkeä vajaa.

    "Viestinviejät te ihmisen,
    uskon metriset", äiti huokaa,
    "lentäkää yli tähtien,
    linnut uutterat rukouksen,
    kautta taivahan kulta-uksen
    kellariin Isän iäisen,
        Luojan voiteita tuokaa!"

    Kuulee Korkea pyynnön tuon,
    avun antaa jo äidin vaivaan.
    "Valoon silmäni auki luon",
    virkkaa poika, "jo tästä toivun –
    tunnen pirtin ja pihakoivun,
    yllä kultaisen virran vuon
        nään ma hiiluvan taivaan.

    Taas ma auringon nousun nään –
    päivän ihmettä tahdon maistaa."
    Äiti näin: "Mitä yksinään
    voisi ihminen, ihmisvoima
    suurenkaan tulen haltioima?
    Nouse Korkeinta kiittämään –
        Luojan aurinko paistaa!"

JEESUS-LAPSEN KEHTOLAULU

    Sain kuulla Jeesus-lapsen kehtolaulun.
    Oli adventti-ilta, pienoinen kirkko, Sorrento.
    Pyhä sauhu leyhyi niinkuin pilvien lento,
    lapskuoro lauloi kuin somat enkelit taulun.
    Helis soolon ääni heleän-hauras, hento
    kuin kristalliviulu tai kuin timanttikello:
    "Nuku, pienokainen – dormi, bambinello!"

    Näin piltin, sijanaan kultaolkinen soimi,
    iäisen kaupungin helmassa, Ara-Cielin
    ikivanhassa templissä. Lapset intomielin
    rukouksensa kauneimmat hälle kuin ruusut poimi,
    runot, kiitoslauseet kaikui laulavin kielin
    ylistykseksi lapsen ihmeitätekeväisen,
    nuken helmiviittaisen, kultakruunupäisen.

    He lauloivat Jeesus-piltille: "ninna nanna!"
    sydämensä puhtaudesta – "tuuti lulla!"
    Hän on lausunut: "Lasten suokaa luokseni tulla."
    Mitä lahjoja meillä on Jeesuksen seimeen panna?
    Ei laulua yhtään hänelle sulla, ei mulla.
    Tänä jouluna missä on Jeesuksen kätkyt, missä?
    On Jumalan kehto vain puhtaissa sydämissä.

    "Senkaltaisten on taivaan valtakunta."
    Nuku, Jeesus, lapset tahtovat luoksesi tulla!
    Älä herää maailmaan, nuku, tuuti lulla,
    sydämissä viattomissa seimen unta –
    maan piirissä muualla ei ole sijaa sulla!
    Okakruunu on täällä ja häväistysviitta ja risti,
    sama keihäs, mi ammoin jo rintasi puhki pisti.

    Pilatus tuo yhä maailmassa valtaa pitää,
    joka alttiiksi antaa viattoman lihan
    ja kätensä pesee: "olen puhdas ihan."
    Ja kun vääryydenliitot syytönten verestä itää,
    kera Herodeksen hän sopii vanhan vihan.
    Väkivalta vallitsee niin länttä kuin itää.

    Älä herää, Jeesus, uinu seimen-untas –
    maan päällä ei ole tullut sun valtakuntas.

                                   1939.

AURINGON TANSSI

    Yhä vieläkö, aurinko, karkeloinet
    ilotanssia taivaalla pääsiäisaamun
    kuin lapsuuden vuosina? Vieläkö voinet
    tähän riemuita vainon ja murheen aikaan?

    Miten kauas jo entiset keväät ne saikaan,
    kun vaipua voin sinun karkelos taikaan,
    yhä vielä sen muistelu virvoittaa mun
    sydäntäin... Omin silmin sen nähdä tahdoin;
    senvuoksi, kun sarasti pääsiäishuomen,
    herättää tuli äidin; mut silmäluomen
    raolleen jos sain, uni petti – min mahdoin!
    Kun silmäni aukes, jo aikoja rusko
    oli poissa ja puolilla aamu; mut usko
    ei tanssiisi, aurinko, horjunut: näki
    sen äiti ja muukin aikuinen väki.

    Kun valkeni siis pyhä pääsiäishuomen,
    sinä tanssit metsänlatvojen yllä.
    Tämä täytti mun onnella, ihmettelyllä:
    oli riemuun syytä, sen ymmärsin kyllä –
    miks et olis iloinnut itseni tavoin,
    kun Jeesuksen hauta taas oli avoin,
    ylösnoussut Jeesus ja salissa taivaan,
    hyvä Jeesus, nääntynyt ristin vaivaan!
    Vaan että sa noustessas tanssit siksi,
    oli ihmettä kumminkin, tiennyt en miksi.
    Mut pääsiäisaamuna tanssit – en lainkaan
    sitä epäillä saattanut, en likimainkaan.
    Oi, mistä sen ihanan uskon sainkaan?

    Oi totinen, luottava lapsenusko,
    mikä antoi sun? Varhainen hartausko,
    unen maailmasta vielä mi kiinni pitää,
    elon puolivaloinen aamurusko,
    joka tunne ei mitään mahdottomuutta?
    Sen iäisyyden kangastusko,
    joss' oudot mahdollisuudet itää,
    joss' onnella ei ole äärtä, ei rajaa?
    Oi ihana, onnekas lapsenusko,
    olen kauan jo ollut sun lohtuas vajaa.
    Mikä mulle nyt antaisi uskoa uutta?

    Ylösnousemus juhlana ahdistus, hätä,
    epätoivo mielessä mietin tätä:
    Miks ihmisen puolesta Jumala kuoli,
    lepäs haudassa, katkaisi kammitsat haudan,
    ylösnousi ja taittoi kuoleman odan?
    Elon lahjasta ei suku ihmisen huoli,
    manan pimeys sillä on mielessä musta.
    Vihan kahleista tahdo se ei vapahdusta,
    pahan haudasta ei ylösnousemusta.

    Päänmenoksi veljensä takoo se raudan,
    joll' auttaa maan tulis kukoistusta;
    epäjumalille se uhraa sodan;
    mitä rakensi, huomenna hävittää se;
    epätoivon ja kuoleman vangiksi jää se.
    Vuostuhanten mentyä Abel ja Kain on
    samat, tuhannentuhatta heitä nyt vain on.

    Mikä lohtua tois – ylösnousemusko?
    Ylösnousetko, autuas lapsenusko?

           *     *     *

    Osas, Magdalan Maaria, sun oli parhain,
    pääs ympäri loistaa kunniakaaria!
    Kun tuoksuvat voiteet mukanas varhain
    kävit haudalle, syliin yrttitarhain,
    pelon väistyvän näit, epäuskon harhain.
    Kun et enkelten sanoista ottanut vaaria,
    näit itsensä Herran, hän lausui: "Maaria,
    mitä itket? Veljien luo mene, Maaria!"

    Hyvin myös kävi Herran apostoleille,
    kun vallassa pelon ja ahdistuksen
    kooss' istui he juutalaisten tähden,
    kun aukeamatta lukitun uksen
    kävi Jeesus sisään kaikkien nähden,
    käsin koskea salli ja puhui heille:
    "Mitä pelkäätte? Rauha olkoon teille,
    epäuskoiset, rauha teille!"

           *     *     *

    Mikä antaisi uskoa meille, meille,
    epätoivoon ja tuskaan nääntyneille?
    Kevät alati uus, maan kukoistusko,
    yhä uudesti syttyvä huomenrusko,
    valo päivien, auringon kirkkausko?
    Tule takaisin, autuas lapsenusko,
    suo väistyä epäilyn pilvihäivän,
    viel' anna mun nähdä karkelo päivän!

    Ei mennyttä kaikki, se säilyi usko!
    Näen, yhäti syttyy huomenrusko,
    yhä karkelet, aurinko, näänhän sen kyllä,
    vuossataistanssias maailman yllä,
    yön, päivän piiriä, unen ja valveen,
    käyt talvesta suveen ja suvesta talveen,
    säderiemua suot, yön unhoitusta;
    sinä vuodatat loistettas huipuille vuorten,
    meren aavojen suot tuta kirkastusta,
    maan kenttien nauttia alati nuorten
    iankaikkista suot ylösnousemusta.

    Oman sielunsa yössä vain ihminen huokaa,
    yli ihmisen pään sodan hirviöt pauhaa.
    Oi taivaan vallat, te lohtua tuokaa,
    ylösnousemusvoimat, tuokaa rauhaa!
    Elon iäisen Herra, ilmesty meille
    kuin muinoin yhdelletoista heille,
    puhu kansoille vaivaan nääntyneille
    kuin Maarialle, kuin apostoleille:
    "Mitä pelkäätte? Rauha olkoon teille,
    epäuskoiset, rauha teille!"

    Kevättaivaalla tuulen minä laulavan kuulen!
    Humu tuulen soittaa: "Elämä voittaa!"
    Meri, taivas pauhaa: "Rauhaa! Rauhaa!"
    Käy humina kaikuin yli mannerten raikuin,
    joka korvaan huhuu, joka sielulle puhuu:

    "Revi vain, sodan hirviö, raatele, raasta –
    kevät koittaa taas, idut nousevat maasta,
    miss' elämän raivossas runtelit allas,
    kedon ruohonkin marroksi vyöryntäs tallas –
    kukat puhkeavat, soi lintujen soitto,
    puut ilmoihin kohoaa huojuvin pylväin,
    suku ihmisen versoo kyntäin ja kylväin.
    Elon liesi sun raivolles liian on loitto,
    vihas vimmalle nauraa aamunkoitto,
    yläpuolellas kehrää elämän nauhaa
    käsi mahtava Iäisen Äidin, sen rauhaa
    et häiritä voi, sotas kuinka jos pauhaa.
    Elo kuole ei milloinkaan, sen on voitto!"

    Ei valhetta, harhaa se varhainen usko:
    Yhä, aurinko, tanssit, kun syttyy rusko
    ylösnousemushuomenen, piiriäs liikut
    kuin lapsuuden pääsiäisaamuin, kiikut
    kun souti ja hilpeät keinulaudat.
    Valon airut on avaava pimeät haudat,
    elon henki on taittava kuoleman odan,
    yli teräksen myrskyn ja surman ja sodan
    hänen äänensä soi ylösnousemusta,
    hänen äänensä lupaa lohdutusta
    ja tuskiin unhoitusta.

                                 1941.

SUOMENNOKSIA

OTE "ISOSTA TESTAMENTISTA"

François Villon

    Näen, että joutuvat rikkaat, köyhät,
    jalosynnyt, alhaiset, maallikot, papit,
    rumat, kauniit, viisaat ja päästään löyhät,
    isot, pienet, lihavat, laihanlaiset,
    hiusihanat turkiskaula-naiset,
    mitä säätyä sitten ovatkaan,
    koruviittoja kantavat, helminapit,
    erotuksetta kuoleman kammitsaan.

    Vei Pariksen, Helenankin tuoni.
    Kuka tahansa kuolee, kuolee tuskaan.
    Kenen hengitys loppui, taukos suoni,
    sydän häneltä omaan sappeen likos,
    ties Herra, mitä hän hikeä hikos.
    Hänen tuskaansa ei voi huojentaa
    veli, sisar; ei lapsen rakkauskaan
    hänen takuumiehensä olla saa.

    Vilunpuistatus valtaa kuolevaisen,
    suu vääristyy, veri suonien jäätyy,
    niveltaipeet, jänteret turvotus halpaa,
    lihan pöhistyttää, nielun salpaa.
    Ylen määrin suloinen ruumis naisen,
    siro, notkea, muodoilta valmis niin,
    tähän samaanko hävitykseen päätyy?
    Elävältä jos ei tule taivaisiin.

KASSANDRALLE

Pierre de Ronsard

    Käy katsomaan, oi armahainen,
    kuin iho ruusun purppurainen,
    mi aukes nousuun auringon,
    on kalvennut, kun tuli ilta,
    ja kuin sen hameen laskoksilta
    jo raikas loisto poissa on.

    Sa katso, armas, mikä saikaan
    tään ainokaisen päivän aikaan
    sen hurman katoamaan, oi!
    Työ Luonnon murheelliseks saa mun:
    vain iltaan saakka nousust' aamun
    se kukan moisen elää soi.

    Siis minua sa, armas, usko:
    kun kestää ikäs aamurusko
    ja nuoruutesi kukoistaa,
    sa poimi, poimi – lailla ruusun
    myös vuotten mennen lakastuu sun
    suloinen muotos, mullaks saa.

NUORI VANKI

André Chénier

    "Maan laihon sirppi lyö vast' aikaan korjuun kuun,
    ja raaka rypäle jää oksaan viinipuun,
          juo aamuruskon punaa tuolla.
    Sen vertainen on mulla nuoruus, kauneus.
    Ja vaikka päivät ikävä ja ahdistus
          nyt täyttää, viel' en tahdo kuolla.

    Syleilköön stoalainen haudan yötä vain!
    Ma itken toivoen, kun kuuraa siroittain
          käy hyinen pohjatuuli mailla.
    Syysyöstä puhkeaa taas kevään huomen uus.
    Oi, mitä hunajaa joi kyltymättä suus?
          Mi meri myrskyä on vailla?

    On sydämeni maja harhan kukkivan.
    Mua turhaan saartaa muurit ahtaan vankilan,
          ma toivon siivin valoon nousen.
    Kun pyyntiverkon satakieli sivuuttaa,
    päin taivaan ketoja se laulain kohoaa
          kuin nuoli lennättämä jousen.

    Mun kuolla täytyiskö, mun, joka nukahdan
    ja herään rauhassa ja työni aloitan,
          mun, jota syy ei paina musta?
    Ma silmin nauravin käyn uutta päivää päin,
    mun raikas katseeni tuo mieleen kärsiväin
          ja vaivattujen virvoitusta.

    Mun kaunis matkani on vasta alussaan.
    Luo nuoret jalavat tien ylle varjoaan,
          käyn ohi ensimmäisten vasta.
    Pidoissa elämän – ne tuskin alkaa sain –
    suin kuumin, janoisin ma pintavaahdon vain
          join maljastani kukkurasta.

    Ma elän kevättä, ja kehrä auringon,
    mi kautta aikojen täyskierrot tehnyt on,
          syysaikaa ikävöimään saa mun.
    Vuos alussaan on nyt, sen päättää haluan,
    Ken ennen iltaa taittais kukan hehkuvan,
          mi näki vasta tulet aamun?

    Oi varro, kuolema! Pois loitos, kalman yö!
    Vie sille lohtua, jot' epätoivo syö,
          min häpeä ja pelko voittaa.
    Maa mulle tarjoaa tyyssijat vihreät.
    En tahdo kuolla, en, mua Muusat lempivät
          ja nuori Amor mulle soittaa."

    Niin heräs lyyrani, maan vanki murheinen,
    kun kaikui valitus ja toiveet kieliin sen
          tuon kahlehditun nuoren naisen.
    Ma päiväin ikävän ja kuorman pudotin
    ja runon suloiseen näin lakiin alistin
          suun lauseet armaan, luottavaisen.

    Mun vankilastani nuo laulut kertovat.
    Sa tutki, lukija, jos niitä rakastat,
          tuon kauniin naisen arvoitusta.
    Suun, otsan sulous tuo ihmeellinen nää!
    Kuin häntä, jokaista, ken hänen luokseen jää,
          yö haudan värisyttää musta.

KUULLE

Giacomo Leopardi

    Oi armas Kuu, sen selkeästi muistan,
    vuos siitä vierryt on, kun tälle kukkulalle
    ma saavuin täynnä tuskaa katselemaan sua.
    Ja riipuit silloin yllä metsän tuon sa
    kuin juuri parhaillaan, sen valain kirkkauteesi.
    Mut usvaiselta niin ja värjyvältä näytti
    lävitse kyynelvuon, mi tulvi luomilleni,
    mun silmiini sun kasvos, sillä murheenraskas

    mun elämäni oli: ja on, ei sävyänsä
    se vaihda, armas Kuu. Mut sentään ilahduttaa
    mua palauttaa mieleeni nuo hetket
    mun tuskani. Oi, kuinka mieluisaa on
    ajalla nuoruuden, kun vielä pitkä taival
    jää toivolle ja lyhyt tie on muiston,
    menneiden asioiden ajattelu,
    jos suruisia liekin ja vaikka murhe kestää.

LUDVIG XVII

Victor Hugo

    I

    Ovet kultaiset taivaan niihin aikoihin aukes.
    Esirippu edestä Korkeimman tulien raukes.
    Näki Pyhien joukko, verhottu säteilyyn,
    kun kaikki taivaat hetken loistivat julki,
    miten nuori sielu enkelten välissä kulki
          esipihaan tähditettyyn.

    Oli kaunis poikanen tuo, joka maasta lähti.
    Hänen silmänsä loisti niinkuin vakava tähti,
    putos kalvaalle poskelle suortuvat vaaleat.
    Pyhät neitsyet, jotka Korkeinta laulaen kiitti,
    hänen otsansa marttyyrin-palmuihin seppelen liitti,
          joka kruunaa viattomat.


    II

    Ja puhuivat äänet, jotka pilvissä lymyy:
    – "Sinun puhtaalle kunniallesi Jumala hymyy,
    hänen syliinsä, nuori enkeli, iäksi jää.
    Ja te Serafit, jotka Korkeimman nähdä saatte,
          hän on kuningas, kumartakaatte,
    hän on marttyyri, häntä laulaen ylistäkää."

    – "Mitä maata hallitsin?" kysyi nuori sielu.
    "Olen vanki vain, minä en ole kuningas.
    Minä nukahdin ympärilläni tyrmän nielu.
    Mitä maata hallitsin, lausu se, Valtias!
    Minun isäni kuoli kuoleman sangen karvaan,
    mua sapella juotti pyöveli tunnoton.
    Olen orpo, äitini luo tulen, unista arvaan,
          hän että taivaassa on."

    Näin enkelit: "Vapahtajas sua kutsuu tälleen,
    epähurskaitten maailmasta sun vaatii jälleen.
    Jätä maa, joka Ristin murskaa, järjetön tuo,
    miss' ei edes kuoloa kaihda murhaaja kurja,
          himo kauhuntöitten hurja
    kuninkaille ei edes haudan lepoa suo."

    – "Miten? Onko jo päätös koittanut elämän vaivaan?
    Joko siis olen tuskani loppuun kärsinyt?
    Siis vanginvartija tästä unesta taivaan
    mua aamulla enää eikö herätä nyt?
    Jumalalta, ma vanki, rukoilin rauhaa haudan,
    sitä tuskani kirvoittajana kaipasin vain.
    Tämä untako ei? Joko murti hän kahleeni raudan?
          Joko kuoleman onnen sain?

    Jos tuskani määrän, taivas, tietäisitkin!
    Joka eloni päivä onnettomuutta toi.
    Ei hymyillyt minulle äiti, kun minä itkin,
    ei hyräillyt hän, kun huuleni vaikeroi.
    Kuin hento kasvi, nääntyvä vailla juurta,
    kovan, hitaan kuolemantuomion kärsiä sain.
    Mitä kehdossa tekemääni rikosta suurta
          näin sovitin, tiennyt en vain.

    Ja kuitenkin, kuunnelkaa: kuin lävitse sumun
    ajat onnellisemmat muistin silmällä nään.
    Minä kuulin uniini kunnian etäisen humun,
    mua hilpeät ihmiset kantoivat käsillään.
    Tuhos kaiken yks ainoa yö kuni synkkä peikko,
    elonpäiväni, tuskin alkanut, tummui niin.
    Olin lapsi vain, kovin yksinäinen ja heikko,
          ja minua vihattiin.

    Minut piiritti kuoleman-ankarat muurit, teljet,
    oli silmäni vihityt itkuun ja pimeään.
    Te vain, hyvät enkelit taivaan, ystävät, veljet,
    mua usein uniini saavuitte tervehtimään.
    Kädet murhanhimoiset nuoruuteni murskas,
    mut onnettomia ovat häijyt ihmiset nuo.
    Rukoukseni siis ota korviisi, Herra hurskas,
          anon: heille armos suo."

    Ja enkelit lauloi: "Liitonarkin nähden
    olet seuraava meitä, otsalles annamme tähden.
    Ota kerubinsiivet taivaansiintävät.
    Sinä kanssamme tuudittamaan tulet murheista lasta,
          kodistansa leimuavasta
    suus hengähdyksellä auringot herätät."


    III

    Äkin kuoro vaikeni. Valitut hiljentyivät.
    Hän painoi katseensa kyynelten himmentämän.
    Avaruuksien yössä maailmat pysähtyivät.
    Iankaikkinen puhui lävitse äärettömän:

    – "Sinut varjelin, kuningas, ihmissuuruudelta.
    Elit kahleissa, säästyit valtaistuimelta.
          Mene, poikani, siunaa tuskias.
    Kuninkaitten orjuutta nähnyt et äärimmäistä,
    diadeemin painoa ei pääs tuntenut jäistä,
          jos kalvoikin kahleet ranteitas.

    Sinä näännyit, lapsi, elämän taakan alla,
    ja kuitenkin kehtosi toiveilla, kunnialla
          oli ympäröinyt maa.
    Tule! Herrasi myös koki tuskansa jumalaisen,
    sai Poikani kruunun orjantappuraisen
          ja kantoi ruokovaltikkaa."

NORSUT

Charles Leconte de Lisle

    Meri punainen, liikkumaton on aavikon santa,
    meri liekehtivä ja rannaton unessaan.
    Utu kuparinkarvainen verhoo ihmisen maan
    hyvin kaukana, missä on aallokas taivaanranta.

    Ei elämää, ääntä. On kylläiset leijonat
    sadan mailin takana nukkuneet luolansa huomaan.
    Käy kirahvi lähteitten sinistä vettä juomaan
    läpi palmuston, minkä pantterit tuntevat.

    Läpi tiheän ilman lentää linnut pelkää,
    sitä kiertää aurinko, hehkuva, suunnaton.
    Jokin boa kuumuudesta nukkunut, on,
    hidas aalto käy joskus pitkin sen suomuista selkää.

    Kun hehkuva tienoo, min ylitse kaartuvat
    valonkylläiset taivaat, kolkkoa untaan jatkaa,
    kas, silloin halki aavikoitten matkaa
    kotimaahansa norsut, hitaat ja mahtavat.

    Ne tulevat lailla möhkäleitten laajain
    näköpiiriin, ilmaan tomua nostaen.
    Hyvin suoraan ne kulkevat. Hiekkakinosten
    näet sortuvan alla valtavien raajain.

    On johdossa iäkäs päällikkö. Nahka sen
    on halkeillut tavalla vanhain puitten kuoren,
    min on uurtanut aika. Sen pää on lohkare vuoren,
    selän kaari nousee raskaasti keinuen.

    Saman vauhdin ja suunnan säilyttäen tarkkaan
    pölyn peittämän joukkonsa johtaa se maalia päin.
    Jono kumppaneitten seuraa jyhkeäin,
    vaon möyrien hiekkaan, luottaen patriarkkaan.

    Rakosilmin ne matkaa, viuhkakorvineen.
    Torahampaitten välissä riippuu kärsä köyry.
    Lyö vatsa hölkkyen, siitä nousee höyry,
    hiki usvana leijuu ilmaan paahteiseen.

    Jano vaivaa, aurinko polttaa selkäluita,
    tulikärpäset tuhannet jakavat pistojaan.
    Vähät siitä! Ne muistavat ihanan, kaukaisen maan,
    rodun suojapaikan, mi kasvaa viikunapuita.

    Joki korkeilta vuorilta laskee, ne näkevät sen.
    Ui karjuen siinä mahtava virtahepo.
    Kuun paisteessa rantaan, jäsenissään lepo,
    pian käyvät ne juomaan, ruokoja murtaen.

    Niin rohkeina, hitaasti norsut taivaltavat,
    jono musta, lävitse aution erämaan.
    Ja aavikko vaipuu rauhaansa kaameaan,
    näköpiirin taa kun viimein ne katoavat.

KESKIPÄIVÄ

Charles Leconte de Lisle

    Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä
    yli tasangon laskee, suvien kuningas.
    On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä
    ei viilennä. Mailla on rauha unelias.

    On lakeus rannaton, kentät varjottomat.
    Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.
    Ja metsässä etäisessä puitten lomat
    uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.

    Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,
    meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.
    Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,
    ne arkailematta auringon maljasta juo.

    Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.
    Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen
    hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa
    näköpiirin viimein sammuen autereen.

    Lähiniityllä härkäpari valkokylki
    kedon ruohoon märehtimään vaipunut on.
    Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,
    uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.

    Jos alle keskipäivän auderkaton
    satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,
    mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,
    suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.

    Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden,
    et enää vihata saata, et rakastaa,
    jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden
    ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,

    tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.
    Sula paloon tunteettomaan kaikkines.
    Ties alhaiseen taas kaupunkiin jos viekin,
    jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.

YÖN KYLMÄ TUULI

Charles Leconte de Lisle

    Yön kylmä tuuli käy, käy läpi tyhjäin puitten
    ja varvun kuivuneen se joskus katkaisee.
    Kuin käärinliina lumiaava aukenee
    maan yli aution ja yli haudatuitten.

    Yönmustin lentimin vaeltaa korpit vain
    maan pintaa viistäen, taa taivaanrannan jäisen.
    Ja koirat aukaisseet on kummun yksinäisen
    ja hampain taistelee nyt luista vainajain.

    Maan alla vainajain ma vaikertavan kuulen.
    Oi kalvaat asujat yön päättymättömän,
    mi muisto häiritsee unenne sikeän,
    mi itkuun katkeraan viel' avaa jäisen huulen?

    Unohtakaatte! On jo sydämenne maa.
    Pois suonistanne vuos jo elon lämpö, veri.
    Oi kuolleet onnekkaat, kun madot luunne peri,
    elämää muistakaa ja pitkään nukkukaa!

    Ah, kätköön vuoteenne kun vaipua saan syvän
    kuin orjasoutaja, min raudat katkaistiin,
    niin riemuiten nään sen, mi minuks sanottiin,
    taas tomuun yhteiseen, mist' on se, yhdistyvän.

    Oi unta! Vaikenee yön varjot, vainajat.
    Käy tuuli. Kuuntelen vain koirain huohotusta.
    Soi, luonto armoton, sun huokaukses musta,
    sa, sydän haavainen, vain nyyhkit, valitat.

    Vaiti Taivas kuuro on, maa sua halveksuu.
    Jos toipua et voi, miks tuhlaat kyyneleitä?
    Kuin susi kuoleva sa kärsimykses peitä,
    kuin susi, verisuin mi peitseen pureuu.

    Viel' yksi kidutus, viel' yksi taisto vain.
    Oon poissa. Kitaan maan vain rahtu lihaa putoo.
    Ja unhon ruoho haudan ylle peitteen kutoo,
    niin yllä turhuuden iäti rehottain.

PUTOAVAT TÄHDET

Charles Leconte de Lisle

    Kalpeat tähdet, mereen
    helminä pudotkaa.
    Taivaanrannan jo vereen
    auteret verhoaa.
    Säkenöi itä. Jo hiipi
    vesille tuuli, sen siipi
    laineita keinuttaa.
    Kalpeat tähdet, mereen
    helminä pudotkaa.

    Mereen, aaltojen nuorten
    vaahtoon kätkeykää.
    Nuolia huippuihin vuorten
    aurinko lennättää.
    Livertää tuhannet villit
    kasteisten metsien pillit,
    musiikki väräjää.
    Vaahtoon aaltojen nuorten,
    kyynelet, kätkeykää.

    Murheiset maailmat, lymyyn,
    paratiisit kaukaiset, oi!
    Taivaan metallihymyyn
    peittää nouseva koi,
    liekit pehmeät yllään
    veen yli vihreänkyllään
    kultaa se pisaroi.
    Pois, kodit sielujen, lymyyn,
    paratiisit kaukaiset, oi!

    Lännen taivaalle menkää
    öihin suloisiin.
    Lehdet ja sammalet henkää
    tuoksua kuumaa niin.
    Hirvet vauhtia virmaa
    lähteelle kylpyyn kirmaa.
    Kylissä herättiin.
    Pakenijat kalvaat, menkää
    taivaihin läntisiin.

    Unhoa, ikuista yötä,
    lamput, vuodattakaa!
    Onnekas, teidän ken myötä
    varjoihin peittyä saa:
    Rauhaan syvään hän vaipuu.
    Viha, rakkaus, kaipuu,
    ihminen katoaa.
    Meille, ah, ikuista yötä,
    unhoa vuodattakaa!

ENTINEN ELÄMÄ

Charles Baudelaire

    Elin kauan ma laajoissa pylväskartanoissa –
    meren aurinko illoin ne ruskolla purppuroi,
    kuin basalttiluolat ne yleni huomenkoissa,
    kun pilarimetsässä kosteat tuulet soi.

    Kävi rantaan mahtavat hyökylaineet, joissa
    kuvat taivaan pilvien valkeat nähdä voi,
    sävelakordin uljaan ne paisutti kallioissa,
    värit kuolevan päivän kun silmissä karkeloi.

    Elin siellä ma nauttien autuaallista huumaa,
    sini taivaan, aallot ja valkeus vaiheillain,
    pariss' orjien tummaihoisten, alastomain.

    Nää palmunlehvillä leyhytti päätäni kuumaa.
    Oli heidän ainoa huolensa vain syventää
    sitä salaisuutta, mi kiihdytti ikävää.

RAKASTAVAISTEN VIINI

Charles Baudelaire

    Tänä päivänä ihmeellinen
    on kirkkaus ilmojen sinen!
    Hepo viinin meillä nyt on,
    hepo suitseton, satulaton!

    Kuin enkelit, joissa palaa
    iankaikkinen kuume salaa,
    läpi ilmojen sinertäväin
    me lennämme ihmettä päin!

    Utupyörteen siivittäminä,
    ajatuksen vauhdilla näin,
    unenhoureessa, päihtyvinä,

    sisar, liidämme vierekkäin,
    levähdyksettä, maltittomasti,
    paratiisini portille asti!

KÖYHIEN KUOLEMA

Charles Baudelaire

    Vain, Kuolema, ah, suo lohdun ja voimia antaa!
    Se on päivämme rohkeus, retkemme määränpää,
    se on toivo, jok' askelen iltaan asti kantaa,
    jalo, huumaava lääke, mi vaivamme lievittää.

    Läpi myrskyn, mi syöksee silmille lunta ja santaa,
    sumun halki sen värjyvä kirkkaus häämöttää.
    Maja niille se on, jotka harhaa pimeää rantaa,
    siellä syödä, siell' istua saapi ja levähtää.

    Se on Enkeli, mi käsin tenhoisin eessämme pitää
    unen aarretta, jost' ilot aavistamattomat itää,
    ja hän köyhille pehmeän vuoteen valmistaa.

    Raha-arkku se on, jyvähinkalo ihmeellinen,
    kotimaa, jumalkunnia korkeudessa sinen,
    pyhä portti, mi Taivaitten saliin aukeaa.

SYYSLAULU

Charles Baudelaire

    Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
    lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
    Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
    puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

    Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
    vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
    Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
    kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

    Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
    Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
    Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
    väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

    Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
    kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo...
    Ketä vatten? Ol' eilen kesä – syys päivänä tänä!
    Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

HARTAUS

Charles Baudelaire

    Oo viisas, Tuskani, oo miellä rauhaisalla.
    Sa Iltaa rukoilit, se saapuu, luonas on:
    kas, hämy kaupungin jo verhoo harmajalla,
    ken vieraaks rauhan saa, ken huolen aution.

    Kun Huvituksen armottoman ruoskan alla
    syyn tutkain sielussaan nuo laumat alhaison
    käy juhliin kurjuuttansa pitkää laahaamalla,
    suo kätes, Tuskani, ja niistä erohon

    jää kauas. Vuodet nää, nuo ammoin kuolleet meiltä,
    kun puolees kumartuu ne taivaan pilviteiltä,
    hymyillen Kaipaus veen alta kumpuaa.

    Syliinsä verisen jo Päivän aalto sulkee.
    Kuin käärinliina nyt, mi itään valahtaa,
    – vait, armas! – hellä Yö ohitse hiljaa kulkee.

MATKAAN!

Charles Baudelaire

    Oi Kuolema, kapteeni vanhus, suo lähteä laivas!
    Tämä seutu on lohduton, ankkuri kohotetaan!
    Jos mustat niinkuin muste on maa ja taivas,
    sydämemme, sun tuttus, on säteitä tulvillaan!

    Vala myrkkyäs mieliimme, Kuolema, vahvista niitä!
    Tuli aivoja polttaa. Sukeltaa syvyyteen
    me tahdomme – Helvetti, Taivas, ei väliä siitä –
    Näkemättömän kuiluihin – Uuteen ja Ihmeelliseen!

SYDÄNPÄIVÄ ALPEILLA

Giousè Carducci

    Kehäss' suuressa Alppien, kolkon graniitin ja
    jääkenttien kimmelvalkeiden yllä, hohtaa
    läpitunkevan kirkkaana, tyynenä, vailla rajaa
    sydänpäivä, hiljaisuudessa suunnaton.

    Ei värähdä tuulessa kuusi eikä pinja,
    tulitulva auringon polttava niitä kohtaa.
    Vain vienona niinkuin sitran soitto kajaa
    puron ohuen solina lomissa louhikon.

VINJETTI

Giousè Carducci

    Hymyilee vielä muiston silmän eessä
    utuinen valkovaate, tuo kevät, joll' ei vertaa,
    vihanta kunnas, jolla näin hänet ensi kertaa.

    Uus huhtikuu loi loistoon maan, ilman, päilyi veessä
    ja saattoi alla länsituulen lennon
    väreilyyn suloiseen puun lehtiverhon hennon.

    Ja yli metsien – mun näky heljä pauloi –
    hän, kultakutrinen, hän auringolle lauloi.

IHANNE

Armand Sully-Prudhomme

    Kuu suuri on, taivas hattaraton
    ja tähtinen. Kelmeä maan on pinta.
    Avaruudessa maailman sielu on.
    Minä uneksin tähteä kaukaisinta.

    Valo sen ei silmälle vielä näy,
    mut kiitää jo läpi avaruuden.
    Maan piiriin kerran se ennättäy
    ja lumoaa silmiä ajan uuden.

    Kun loistaa täyttyissä vuotten luvun
    tuo tähti kaunein ja kaukaisin,
    te sille, te viimeiset ihmissuvun,
    sanokaa, miten sitä ma rakastin.

SILMÄT

Armand Sully-Prudhomme

    Lukemattomat silmät, kauniit, rakastetut,
    siniset tai mustat on nähneet päivänvalon.
    On hauta uumeniinsa ne vanginnut.
    Yhä taivaalle aurinko luo sarastuksen palon.

    Lukemattoman joukon silmiä lumonneet
    ovat yöt, ihanammat kuin mitä olivat päivät
    Lukemattomat silmät on varjoilla täyttyneet.
    Yhä tähdet kimmeltävät vain taivaalle jäivät

    Näkö silmien poissako on? Ei, ei ole näin!
    Ne ett' olis sammuneet, se on mahdotonta!
    Ne varmaan kääntyneet ovat jotain päin,
    näkymätöntä meille, kohti tuntematonta.

    Kuten meiltä peittyvät tähdet ihanat
    joka aamu, mutta viipyvät taivaalla tuolla,
    niin myöskin silmäterät sammuvat,
    mut ei ole totta, ne että voisivat kuolla.

    Siniset tai mustat, kauniit ja ihaillut,
    nuo silmät, jotka hautojen unessa makaa,
    ovat suurta aamua kohti suunnatut,
    ne vielä näkevät, näkevät hautojen takaa.

UINTI

José-Maria de Heredia

    Mies selässä alaston, ohjitta orhi ravaa
    kuin kaunis antiikin hirviö aaltoihin.
    Kuva ylväs, verhottu kulta-auterin,
    näköpiiriä vasten piirtyy leimuavaa.

    Meren suolantuoksuun sieraimensa avaa
    ori villi ja mies ja keuhkoin paisuvin
    ihon kuumaan pintaan raisun Atlantin
    suo riemuin pärskiä vettään vilvoittavaa.

    Mies huutaa, hevonen korskuu, hirnahtaa.
    Vesi hyökyy, vyöryy, kohoaa kuin seinä,
    alas syöksyy, laantuu vaahtoseppeleinä.

    Tukat ruskossa liekehtii ja hulmuaa,
    ja vaahtoharjain raivoa uhmaa innoin
    mies, hevonen tummin, höyryävin rinnoin.

ANTONIUS JA KLEOPATRA

José-Maria de Heredia

    Egyptin maa jo kuumaan uneen vaipuu.
    He katsoo terassille noustuaan,
    kun Virta mutaisia laineitaan
    vie halki Deltan, kaukaisuuteen haipuu.

    Mies Rooman, jonka unelmat ja kaipuu
    on kahlehtineet, tuntee huumeissaan,
    päin rintaansa, mi vyöttyy haarniskaan
    kun lämmin, hyväilevä ruumis taipuu.

    Ja puoleen miehen kasvot kalpeat,
    hiusten tuoksuvien saartamat,
    suu, kirkkaat silmäterät kurkoittuvat.

    Ja yli suurten kultasilmien
    nyt painuu Imperator tulinen
    ja meren näkee, kaleerien kuvat.

TULIKUKAT

José-Maria de Heredia

    Kun nousi Kaaoksesta aikain koi,
    vuossadoin luvuttomin laavalaine
    löi vuoren kidasta, ja tulen paine
    sen ylle hulmuavan töyhdön loi.

    Nyt vait on huippu. Lintu juoda voi,
    miss' satoi tuhka, kuohui alkuaine.
    Jo sammui kraatteri, ja rauhan sai ne
    maan veret, jotka ammoin kapinoi.

    Mut hiillos tulipalon muinaisen
    kuin kuumuutensa huokuis äärimmäisen,
    kas, vielä partaalle tuon nielun jäisen,

    kuin iskis hiljaisuuteen pitkäinen,
    luo, ympärillään siitepölyn kulta,
    nyt kaktus liekehtiväin kukkain tulta.

ORPO

Giovanni Pascoli

    Lunta hitaasti, hitaasti hiutelehtii.
    Kehdon hiljaa, hiljaa keinuvan kuulet.
    Pienoinen itkee, sormi suussa; ehtii
    laulua hyräilemään mummon huulet.

    Vanhus laulaa: "Kätkyes ympäri hiljaa
    kukkaan aukee tuhannen ruusua, liljaa."
    Jo kukkatarhasta pienoinen näkee unta.
    Putoaa hitaasti lunta, lunta, lunta.

VAINAJA

Giovanni Pascoli

    Käsi pieni, mi unessa suuressa puserrut kiinni,
    mitä pivossas lie? Sano, mitä noin puristatkaan!
    Mitä siellä on? Mitä? Vastaa et kysymyksiini:
    mitä pitelet, tiedä ei kukaan, ei milloinkaan.

    Olet saanut sen lahjaksi, Enkeliltä saanut:
    sitä unessa koskaan pusertamasta et laannut.
    Ei siinä aamua ollut, yötä vainen.
    Tämä sulle on jäävä. Uinu, pienokainen!

KELLONSOITTAJA

Emile Verhaeren

    Sokon, vauhkon härkälauman mylvintänä kuulen
    syvist' uumennoista ehtoon hämyisen
    jylyn myrskytuulen.

    Yht'äkkiä hämyssä, johon salamat valaa
    tulipiirtoja, takana mustien päätyjen,
    yläpuolella kirkon, tapuli palaa.

    Ja vanha kellonsoittaja, hullun tavoin,
    pää sekaisin, mykkänä suunsa avoin
    kiis tapuliin.
    Hän tarttuu kellojen köysiin raskaisiin,
    hätäsoiton käy myrskyisä tahti,
    epätoivon on siinä ja kauhun mahti.

    Torni,
    min huipulla risti tempoilee,
    päin aaveenomaista taivaanrantaa
    tuliharjansa punaisen hulmuta antaa.
    Se yöllisen kauppalan kirkkaasti valaisee.
    Väkijoukko, mi paikalle tulvahtaa,
    kadut kauhulla, valitushuudoilla täyttää,
    ja seinissä, jotka huikaisten leimuaa,
    lasiruudut mustat veressä kylpevän näyttää.

    Yhä kenttien äärettömyyteen, tulkkina mielettömyyden, kauhun,
    hän, vanha soittaja, sinkoaa kellojen pauhun.

    Torni,
    näköpiiriä vasten, mi rävähdellen väikkyy,
    punaloimossa suurtuu ja roihuaa ja räikkyy,
    kuin lentäis se ylitse rämeitten, järvien vyön.
    Sen harjalta lentelevät tiilet
    kuin paljettisiivet, kuin säkenöivät hiilet
    päin metsiä halki yön.
    Tulisateessa sukeltavat varjosta valoon
    majat olkikattoiset, remahtaen paloon.
    Nyt luhistuu tornin harja, risti romahtaa
    rovioon, joka vääntää sen kristityt käsivarret
    ja ne murtaa niinkuin karret.

    Hän, vanha soittaja, tempoo kellojaan,
    kuin pelkäis hän liekkien yltävän Jumalaan.

    Torni –
    tuli syöksyy sen jättiläissuppiloon,
    alas syvyyksiin kiviseinien kaivon,
    jo yltää kammion holvistoon,
    miss' soutavat, tempovat kellot vallassa raivon.
    Ja parvet naakkojen, pöllöjen
    paontuskassa lentävät hurjasti kirkuen,
    sulat kärventäminä liekkien, sauhun,
    vähin hengin, jähmettäminä kauhun,
    päin raadelluin rikkoen ikkunat,
    ja äkkiä voimalla tulen paineen väen hyökylaineen
    kuohuun kuolleina putoavat.

    Hän, soittaja, näkee puoleen kellojen tärisevien
    kurottautuvan tulipalon kultasormien värisevien.

    Torni
    on niinkuin sisässä punaisen pensaikon,
    jonka tuhat liekkijuurta
    ulos luukuista rynkää.
    Tuli hurja ja kouristuksenomainen ajaa
    tapulista, kuin hirviö suunnaton,
    vipukiekkoa, parruntynkää
    ja hirttä jättiläissuurta,
    kuin kellot mielettömästi mylvii ja kajaa.

    Ja vanha soittaja kuolintuskissansa,
    hän soittaa omia hautauskellojansa.

    Torni
    yht'äkkiä ratkaisevasti rysähtää,
    katonrajasta maahan kahtia ratkeaa,
    ylt'ympäri tomua, muurilaastia pöläjää.
    Kuin suuri murhattu huuto kellojen raivo
    äkisti katkeaa.
    Vain kuulee, kuinka tapuli nielee kellot niinkuin kaivo,
    ees taas niitä kimmahduttaa kivinen seinä,
    ne putoavat kumahtelevina järkäleinä
    ja uppoavat sisään maan.

    Ei vanha soittaja hiiskunut paikaltaan.

    Ja kuvusta kellon maahan vajonneen
    sai arkkunsa hän, se myös tuli haudakseen.

KEN SANOO --

Jean Moréas

    Ken sanoo: elämä on loputonta juhlaa,
    hän joko tyhmä on tai sielu alhainen;
    ken taas: se kärsimys on iankaikkinen,
    on arka, voimansa hän liian varhain tuhlaa.

    Hymyillen niinkuin puut ja lehväin valtakunta,
    kuin aalto itkien, mi hiekkaan läikähtää,
    kaikk' ilot maistakaa ja tuskat kärsikää,
    puhelkaa: paljon on tää kaikki, unen unta.

OI MYÖHÄ HUHTIKUU --

Jean Moréas

    Oi myöhä huhtikuu, puut, viheriä valo
          kun väreilette näin,
    ma muistan kuolleita, on mielessäni palo
          sydänten lempiväin.

    Puut vanhat kaupungin, mitenkä monta vuotta
          oon teille haastellut!
    Kuin monin talvin jo oon lehtiänne suotta
          näin katuun tallannut!

MA, KEN KYMMENEN --

Jean Moréas

    Ma, ken kymmenen sormeni päässä Apolloa kannan,
          olen moukkien pilkkana vain.
    Kuten ennen maksanut oon, nyt, vast'edes annan
          veron tuon – minä tunnen sen lain.

PAIMENET

Gabriele D'Annunzio

    Syyskuu, nyt lähtekäämme! Lyö vaelluksen hetki.
    Abruzzon maassa nyt minun paimeneni
    jättävät lammastarhansa, käy merta kohden retki:
    Kulkevat alas he raisulle Adrialle,
    joka vihreä on kuin laidunniityt vuorten.

    Ovat juoneet aallosta alppilähteiden nuorten
    he syvään, jotta kodin vesi, mi kumpuaa siellä
    sydämille erkaneville suo vahvistusta,
    joka pitkään heidän janoaan viihtää tiellä.
    Ovat vuolleet itselleen he uuden pähkinäpuusauvan.

    ja he tasangon vanhaa polkua astuvat kauan
    kuin ruohoista, äänetöntä joenuomaa ikään
    noudattaen jälkiä ammoisten taattojensa.
    Oi, ääntä sen ei kuvailla voi sana mikään,
    kenen aistimiin meren värinä ensiksi kantaa!

    Nyt karja kulkee jo pitkin soraista rantaa.
    Sinitaivas aava poudan tyvenessä lautuu.
    Niin loistavana auringossa palaa veres villa,
    se että hiekan väristä tuskin erottautuu.
    Veden solinaa, astunnan ritinää suloista hietikolla.

    Parissa paimenteni mintähden saa en olla?

SUURI HURMIO

Paul Fort

    Suviöin sinisin, kun soi serenaadit sirkkain, yli Rans-
    kan Jumala kaataa maljan, täytetyn tähdin kirkkain.
    Tuo huulilleni tuuli suven taivaan viinivahdon!
    Avaruuden raikkautta hopeaista juoda tahdon.

    Yön ilma on niinkuin pikari kylmin partain, josta
    ahnain, janoisin suin ja silmin puol'avoimin, hartain,
    kuin granaattiomenan mahlaa virvoittavaa, juon tähtistä
    viileyttä, jota taivas vuodattaa.

    Ojentuneena keskelle vielä lämpimän heinän, joka
    päivän on kylpenyt huo'ussa auringon, miten tyhjen-
    täisin, ah, tänä iltana hurmassa nautinnon minä tai-
    vaankannen maljan, kuvun äärettömän, siniseinän!

    Pan olenko vai Dionysos? Juon itseeni avaruushuu-
    meen, yön viileydellä jäähdän suonteni kuumeen.
    Minä katselen taivasta, jossa säkenöivät tähdet, raolla
    suin. Valukoon taivas minuun! minä siihen liueten uin!

    Avaruuden tähtivälkkeestä päihtyvinä Lamartine ja
    Byron, Hugo ja Shelley kuolivat. Avaruus on aina ja
    pysyy, sen tiet ovat rajattomat; minut vie se, kun
    tuskin juovuin, kun vielä janoan minä.

ROMANTTINEN ILTA

Comtesse de Noailles

    Jo liian kauan koetin,
    kesä, suloas torjua, hurmaas kuumaa.
    Tänä iltana suostua vihdoinkin
    sydän tahtoo, mun uupumus huumaa.

    Käyn luokse tummien sireenein,
    minut kastanjan sakea varjo peittää.
    Kuin kuiskisi sielu: "Sydämein
    jo puolustuksensa heittää."

    Mua hurmaa kaikki ja haavoittaa,
    kevyt ilma värjyen, hyväillen siukuu,
    himo kipeä yötä ihanaa
    kuin verkkainen venhe liukuu.

    Juna kulkee ohitse, häipyy pois,
    läpi ilman sen kuumeinen vihellys helää.
    On hermot rikki, jo kuolla vois,
    ja kuitenkin – tahtoo elää.

    Ah, olkani luona jos levähtäis
    tänä iltana sydän nuori ja raju
    ja mun kaipaustani hengittäis
    romanttista kuin itkupaju.

    "Te ette mua kiihdytä", sanoisin,
    "mua kiusaa yö ja sen houkutus, nyyhky,
    mua kutsuu rinnoin se huohottavin
    kuin hengästynyt kyyhky.

    Tehän olette nuorukainen vain.
    Yön käsivarsiin paljastan kuumiin
    veren kullan ja sydämen rinnastain
    ja murheesta raskaan ruumiin.

    Puut hiutuvat janossa nautinnon,
    yön täyttää antaumuksen humu
    ja nyyhkytys kohoaa loputon
    päin taivasta niinkuin sumu.

    Näen ilmojen kukkivan!
    Ah vaiti, en muuta ma pyydä, en halaa,
    vain teidät ja katseenne toivottoman!
    Sydän olkaa, mi pyörtyen, taintuen palaa,
    suu täynnä huutoa viiltävää,
    rakas lapsi, ja itkekää!"

HUMALTUNUT VENHE

Arthur Rimbaud

    Kun verkkaan laskeuduin yli kylmien Virtojen pinnan,
    mua enää kahlinnut ei venemiesteni johtava ies:
    Oli heiltä lävistäneet Punanahkojen nuolet rinnan,
    sotahuudoin naulittu jo oli paaluun jok'ainoa mies.

    Tavaroista nyt huolia ei, ei vaunuista, kuormastoista,
    ei vehnästä Flaamienmaan, puuvillasta Englannin ei.
    Oli miesteni kuolema mun vapauttanut touhuista noista,
    ajelehtia virrat soi minun nyt, mihin mieleni vei.

    Lumen tullessa aavalle uin, mua keinutti luode ja vuoksi,
    veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen pää.
    Jokin niemi, kahleista maan joka saarena merelle juoksi,
    tämän hämmingin voitollisen olis saattanut ymmärtää.

    Ja siunauksensa soi meren-heräämiselleni myrsky,
    kevyempänä korkkiakin minä laineilla leikkiä löin.
    Iankaikkinen keinutti mua veriuhrien vaatija hyrsky,
    opaslyhtyjen silmää en typerää minä kaivannut öin.

    Ihanampana kuin mitä on mehu lapsille omenan lihan
    minun laitaani kuusista nyt vesi viheriäinen söi,
    pesi viinitahroista mun, liast' ihmisen puhtaaksi ihan,
    minun ruorini riuhtaisi pois ja ankkurin irti löi.

    Meren runossa kylpenyt oon minä siitä hetkestä asti,
    meren fosforivälkkeessä uin, johon päilyvät tähdet ja kuu,
    join syvyyttä viheriää, johon joskus haaveksivasti
    ja kalvaana, ihastuen joku hukkunut laskeutuu,

    johon, syvyydet kirkastaen, punahohteessa päivänkoiton,
    kun hiljaa keinuen veet idän kultaloistoa juo,
    väkevämpänä viiniäkin, yli paisuen lyyrainne soiton,
    värit katkerat rakkauden, verenruskeat, taivas luo.

    Näin vahvuudet ratkeavat salamoista ja pilvenpatsaat,
    merivirrat ja tyrskyt, myös meren ehtoot tyynin säin,
    sarastukset hurmaantuneet kuin kyyhkyset, hyökyratsaat –
    mitä nähneensä toisinaan joku ihminen luuli, ma näin.

    Kun myrskyä ennustaen sapenkarvainen aurinko laski,
    kuin antiikin näyttelijäin surunaamiot jäykistyneet
    oli hyytyvät säteet sen, väriltään kuin homeinen vaski.
    Kuin siivet kyyhkysien näköpiirissä välkehti veet.

    Näin unessa vihreän yön lumiaavojen valkeitten yllä,
    minä näin, miten verkalleen meren silmiin suudelmat nous.
    Puunmahlojen kierron näin tavatonten ja outojen kyllä,
    miten kalvolla soivan veen sinikeltainen fosfori sous.

    Kuukausia seurannut oon, miten raivolla vauhkon karjan
    vesivuoret kohisten kiis yli riuttojen rynnäten pois –
    en uskonut, että tuon veden lauman valkeaharjan
    jalat kuultavat Maariain tyveneksi hillitä vois.

    Hipas laitani mun Floridaa, uin rantoja lämminten saarten,
    tulisilmissä pantterien kuvat vieraitten kukkien näin,
    rajaviivasta taivaan ja veen näin riippuvan sateenkaarten
    kuin suitsina viheriäin meren ratsujen, syvyyttä päin.

    Rämemaat näin höyryävät, näin katiskat valtavat, joihin
    Leviathanit mädäntyvät, kalahirviöt suunnattomat.
    Näin tyynin ja kuulain säin, miten kuilujen uumentoihin
    hopeaisina kimmeltäen vedet vuorilta putoavat.

    Näin jäätiköt, helmiset veet, avaruuksien liekkipäärmeet,
    hylyt laivojen inhoittavat punaliejussa poukaman suun,
    miten loisien näännyttämät, hidasliikkeiset jättiläiskäärmeet
    putos oksilta vääristyneen ja myrkyntuoksuisen puun.

    Jos lapsille näyttää vois, mitä kaikkea katsella mahdoin:
    kalat kultaiset, kimaltavat, kalat, jotka laulaa ja soi.
    Vapauttani riemuitsevaa meri juhli kukkivin vahdoin
    ja tuuli kuvaamaton minun kylkiini siivet loi.

    Kun joskus kyllästymään meren sai napapiirien soudot
    ja kun nyyhkeessä maininkien ihanasti keinuen uin
    meri kohotti uumenistaan mua kohti kukkansa oudot,
    kuin nainen polvistunut sitä kuuntelemaan unohduin

    sen helmisilmäisien, kovaäänisten lintujen toraa
    ja likaa kannattaen kuin aalloista kohonnut paas.
    Ja kun uneensa loputtomaan uponneet päin kultaista soraa
    läpi köytteni vajosivat selällään, minä purjehdin taas...

    Vene kadonnut syleilyyn leväaarnion seittien, ansain,
    avaruuksiin vihertäviin, miss' ei sävel linnun soi,
    minä, jonka hylkyä ei pelastaisi kuunarit Hansain,
    Monitorit, haaskaani mun, joka kyllältä vettä joi,

    joka, auerta ympärilläin sinipunertavaa, värisevää,
    läpi taivaan kuultavan kuin lasimuurin kulkea sain,
    joka kantaa harjallaan sinisammalta, aurinkolevää,
    valikoituja leivoksia ilopöytiin runoilijain,

    minä, jonka laidoilla öin sadat sähköiset kuut säkenöivät,
    merihevosten kanssa ken uin humaltuneena kaikki veet,
    kun paahteiset heinäkuut ukonvaajoilla rikki löivät
    kuvut ultramariiniset, meren taivaat kuumentuneet,

    joka vavisten kuulin, kun kevätkiiman vimmassa uuden
    Behemotit ja Maal-virrat huus, penikulmien taa satojen,
    minä, kulkija lakkaamaton sinenkuultavan hiljaisuuden,
    minä kaipaan Eurooppaa, varustuksia vanhoja sen.

    Kuin tähtien sikermät näin minä arkipelaagit ja saaret,
    mua taivasten huikaisevain humalluttanut on ihanuus.
    Kuin linnut kimmeltävät, kuin säihkyvät sateenkaaret
    joko varjossa iäisen yön nukut hiljaa, voimani uus?

    Totisesti, en itkeä voi enempää. Kajo aamujen viiltää
    mua, min raju rakkaus on humalluttanut horrokseen.
    Valo julma on jokaisen kuun, joka aurinko polttaen hiiltää.
    Emäpuuni jos pirstoutuis! Ah, jos uppoisin pohjaan veen!

    Jos vettä Euroopan minä kaipaan, se pieni aivan
    ja musta lammikko on, johon hämyssä illansuun
    joku lapsi kyyristynyt, surumielinen, kaarnalaivan
    tuo vesille, hauraan niin kuin perhonen toukokuun.

    Meren rannattomaan ikävään minä vaivuin sen aalloissa kylpein,
    nyt en kilvassa kestää voi puuvillankuljettajain,
    ei viettele kunnia mua, ei viirien välke ylpein,
    en silmiä ponttoonien voi nähdä kammottavain.