Puolikuun alla

PUOLIKUUN ALLA

Kirj.

Joel Lehtonen

Otava, Helsinki, 1932.

SISÄLLYS:

PUOLIKUUN ALLA. Matkakuvia

  Välimerellä.

Luostari rannalla Ohi juhlivan kaupungin Marsalan satamassa Merilaulu

  Itämainen kaupunki ja "Tuhat ja yksi yötä".

Itämainen kaupunki Arabialainen nokturni Sfaks Seemiläiset Arabialainen katu Juutalaisten katu Italialaisten katu Käärmeenkiehtojat Abu Ibrahim Maurilaisten perikato Fatma Ostmane Moslimien joulu Naisten basaari Kotisulttaani Aamu Tunisissa "Tuhat ja yksi yötä" Rakastuneen käsi Haltiain lennättämä Sindbad ja Hindbad Aladdin Noiduttu prinssi Pyhimys Aiša Avenue de France Kointähti

  Erämaa ja keidas ynnä koraania pakanoille.

Toivioretki Sahara Keidas Ilta keitaassa Saaban kuningatar Mohammedin saarna Beduiinileiri Patriarkkain hahmo Tyttö ja karavaani Nomadit Profeetta ja runoniekat Itämainen kalmisto Šanfara Kuoleva šeikki Aavikon ilta Keitaan pääskyselle Jäähyväiset keitaalle Ali-pašša Kevätlaulu Fetišši-laulu Karthagon meri

PUOLIKUUN ALLA

Matkakuvia

(1914)

VÄLIMERELLÄ.

LUOSTARI RANNALLA.

    Tyrrhenian rannalla kauniin,
    meren myrskyisen rannalla,
    on kaupunki vanha, ja siinä
    on luostari ruskea.

    Niin murheiselta se näyttää ...
    katon tiilissä sammalta.
    Ja siellä nyt munkin vanhan
    näen ikkunan aukossa.

    Hän miettiikö, kuin minä täällä,
    mitä on elo, maailma?
    On nuoruus mennyt hältä, –
    lie rakkahin haudassa.

    Ei viehätä rikkaus, ei rakkaus, –
    on rakkahin haudassa...
    Mun mieleni haikeus valtaa
    Tyrrhenian rannalla.



    OHI JUHLIVAN KAUPUNGIN.

    Yö tumma, ja lahdelmalla
    kuu piirtyy kuin sirppi hieno
    luo laivamme, maininkiin.
    On tuuli kuin huokaus vieno,
    mut rannalla pauhaava niin
    viel' aallokko kaupungin alla,
    joka ylhäältä vuorelta loistaa
    yön ääriin kaukaisiin.
    Se kaupunki, oi, tulin loistaa
    se kirkkain, ja kilpaamalla
    sadat kellot ne soittavat siellä, –
    sävel kauaksi kantautuu, –
    se äänellä riemuisalla
    vain kutsua yhtä toistaa,
    soi unhetta juhlien öisten
    ja neitseiden kukkasvöisten.
    Sitä ääntä näin tyynellä miellä
    ei kuulisi kai moni muu...

    Siis myöhäänkö tänne ehdin, –
    nyt otsani viininlehdin
    ois ympäröity, ei jäällä?
    Ah, sellaiseks luonto mun loi:

    Soi kutsu juhliin maan päällä.
    Sydän huokaa, ei syttyä voi.



    MARSALAN SATAMASSA.

    Päivä laivaan säteilee,
    lämmin, tammikuussa.
    Meri hyrskyää Marsalan
    kauniin lahden suussa.

    Valkea Jerusalem
    palmuineen, se pyhä,
    mulle muinoin kangasteli,
    lasten haave yhä.

    Sellainen on tämäkin
    kaupunki nyt tuolla...
    Palmumetsä muuriensa
    hohtaa mannerpuolia.

    Muuriensa, jotka noin
    päivän autereissa
    kylpevät ja kellertävät
    kullan vivahteissa.

    Laiva tänne pysähtyi, –
    lahden poukamissa
    hurjana käy meren hyöky.
    Seistään ankkurissa.

    Miesten joukko venheillä
    laivan viereen soutaa, –
    joukko nokinen ja musta,
    lastia se noutaa.

    Miehet köyhät ... rohdinta
    puserot on heillä. –
    Katso, pilvet leijailevat
    taivaan silkki-teillä!

    Vangit, yksiin kahleisiin
    monta miestä lyöty,
    loikomaan nyt laskeutuvat,
    kun on keitto syöty.

    Tuohon laivan kannelle,
    jossa karja makaa,
    lehmäin viereen taikka alle.
    Alkaa kuorsaus vakaa.

    Pakkotyöhön vankeja
    viedään meren saareen,
    autioon Pantelleriaan. –
    Katso lahden kaareen!

    Kuinka purjeet vilkkuvat! —
    Lokki pitkin siivin
    sipaisee jo kättä laivan
    neidon punaliivin.

    Lokkeja hän syöttelee...
    Keulapuolla jokin
    nainen itkee ... tarinansa
    kuulen suusta kokin:

    Luokse sulhon saapui hän ...
    laivaan tieto tuotiin,
    että sulhanen on kuollut, –
    eilen hauta luotiin.

    Siksi raukka morsian,
    raskas, itkee, riehuu, –
    lahteen heittäytyis Marsalan. –
    Lippu riemuin liehuu.

    Liehuu vihrein, valkein ja
    punaisin se juovin,
    konsa soivat myrskyn torvet
    äänin kammon-tuovin.

    Viimein, – ilta kellertää
    alkaa, – tyyntyy myrsky ...
    haikeasti kuuluu kaukaa
    kauniin rannan tyrsky.

    Maihin viedään venheellä
    raivoava nainen...
    Napoliinsa tuijottelee
    taakseen siirtolainen.

    Steward kissaa hännästä
    kiskoo... Ruskonhohtoon
    muurit syttyvät Marsalan...
    Kapteeni käy johtoon.

    Ankkuri taas nostetaan,
    kone työhön ryhtyy.
    Meren vihreä ja kulta
    usvan punaan yhtyy.

    Laivapoika laulelee...
    Hytissäni miettein
    raukein loion, onnenpoika, –
    armain ajanviettein.



    MERILAULU.

    "Voga, voga, marinaro,
    souda, souda, merimies!"
    niinpä lauloi laivapoika.
    Miss' on lämmin onnen lies?

    Tuolla puolen meren, jolla
    aalto vaipuu, kohoaa.
    "Voga, voga, marinaro."
    Meri on myös hautausmaa.

    Aalto nousee, aalto vaipuu.
    Souda, souda, merimies! –
    Sinne kuitenkin on mieli,
    miss' on lämmin onnen lies.

ITÄMAINEN KAUPUNKI JA "TUHAT JA YKSI YÖTÄ".

ITÄMAINEN KAUPUNKI.

    Nyt hohtaa valkeine muureineen
    meren sinisen rannalta tuolta, –
    meren lemmikinsinisen, lempeän, –
    itämainen kaupunki.

    Yli muurien hoikkina nousevat
    minareetit kalpeanvihreät, –
    kuut kultaiset, himmenneet
    ovat huipuissa niiden.

    Ja moskeain kupolikattoja
    näen pyöreitä, maanmunan muotoisia.

    Siten uinuu se, takana europalaisten
    meren rannalle nousevain talojen, siellä
    se kaupunki uskovaisten.

    Käyn sinne kuin lapsi,
    joka lelua uutta
    ja kauniita satuja kaipaa.

    On kaikki siellä kuin Harun
    ar-Rašidin aikoina vielä.

    Yli katujen kirjavat portit
    hevoskenkinä kaartuvat.

    Vie kulkuni milloin holveihin, jotka
    basaareja kattavat, – niissä
    jokin lamppu kiiluu, –
    ja milloin toreille, joilla
    valo auringon kuumana hiiluu.

    Kas, moskean pylväissä paistavat juovat
    kuin kirjosauvassa: vihreä toinen
    ja hohtavan punainen toinen.

    Ovi sininen seinässä valkeassa...

    Ja kansaa kirjavin vaattein ... miehet
    surumielisin silmin, mutta
    lepo outo on kasvoilla noilla
    oliivintummilla.

    Ja vanhukset kahviloissa
    noin matoilla vaiti, turbaani päässä.

    Niin hiljaista ... joskus kaukaa
    vain huutoja poikasten leikkiväin
    tai pehmeä luutunsoitto.

    Saa ruohikko kadulle kasvaa
    ja piilipuut pihamaihin...

    Saa ihminen raueta täällä
    toki auringon-onneen kerran...

    Ei ulvova auto mahdu
    kadun mutkissa täällä töytäämään,
    ei tehtaiden sauhu taivasta peitä...

    Se taivas, kuinka se olla
    voi kaunis: se säihkyy ja hurmaa
    kuin kahdella auringolla!

    Nyt naisia valkein harsoin
    ja kirjavin vöin.

    On kaikki kuin satua Harun
    ar-Rašidin aikojen vielä!

    Minareetissa kauniisti kaareutuu
    jo särkynyt puolikuu.



    ARABIALAINEN NOKTURNI.

    Yö eteläinen, kylmä yö
    mun herättänyt on.
    Nyt haukku koirain kymmenten
    soi halki kuutamon.

    Nyt kaupunki on autio
    kuin kolkoin hautausmaa.
    Ah, kuinka yllä moskean
    yön taivas kimaltaa!

    Nyt lyöty lukkoon taloissa
    on portit ankarat.
    Mun herää taikauskoni ...
    yön aaveet liikkuvat.

    Nyt varkaat, rosvot kiertävät.
    Nyt hyvä sillä on,
    ken tahtoo lemmen ryöstäen, –
    tuo kammo nautinnon!

    Kointähti eikö vilku jo?
    Vain koirain haukku soi.
    On armas outo, kolkko yö...
    Oi, viivy vielä, koi!



    SFAKS.

    On Pienen Syrtin rannalla Sfaks.
    Se kaupunki urhoja uhmaavaks
    on muureilla vyötetty, tykkejä melkein
    Lumivalkea Sfaks on ilmoin selkein.

    Sen muurien harjaa kruunaavat
    sahanhampaan muotoiset sakarat.
    Parikymmentä tornia mutkissa julman
    on muurikon, suunnilleen nelikulman.

    Nuo muurien sakarat särmikkäät:
    ei kauan siitä kuin miesten päät
    lie riippuneet niissä, hurmeiset, sillä
    kovin taisteltu Sfaksin on lähettyvillä.

    Ovat kaupungit toisiinsa hyökkäilleet
    ja karjaa ja orjia ryöstäneet, –
    ja pitkin voittajan muurien harjaa
    oli vihollispäätä kuin viininmarjaa!

    Tapa raamatusta se tuttu jo lie...
    Mut nyt on turvattu kaupungin tie
    pakanoillekin: maassa on Ranskan valta.
    Tykit mursivat voiman jo uhmaajalta.

    Käyn sisälle portista, – portti on
    hyvin suuri, melkein suunnaton:
    pari syltä lie kumpikin puolisko laaja.
    Saranoissa ja muualla nauloitus taaja.

    Nyt sisälle, – sinne ei paljoa näy
    sinitaivasta: holveissa kulkija käy, –
    katu kaarien alta vie kymmenin mutkin.
    Maan helmaanko lienen nyt joutunutkin?

    On tyyntä aivan kuin huoneessa ois,
    jos kuinka Syrtillä myrsky sois.
    Ja viileää niinkuin painuisi pakoon
    kesän hellettä metsään tai kallionrakoon.

    Mut tuossapa häikäisten aukeaa
    tori pienoinen jälleen, – sen nurkkamaa
    ihastuksella katselen: oi, miten sievät
    lumivalkeat portaat, – moskeaan vievät!

    Ja puhtaat marmoriportaat nuo
    ne naisia kilvalla kiehtovat luo:
    on myymälä siellä ... koralleja Syrtin...
    ja pulloja, nesteitä, tuoksua yrtin.

    Pikimustat naamiot silmillään
    ja harsot ympäri ruumiin ja pään
    nyt naiset kohtaavat toisensa täällä, –
    joku kantaa kulhoa päänsä päällä.

    Talot säihkyvät hohteessa auringon...
    Tuo parveke tuossa, se haaremi on ...
    pesä pääskysen ... mutta ei pääskynen noiden
    läpi mahtuisi ikkunaristikoiden.

    Nyt kadulle jälleen. Siellä jo vie
    mua tungos, – se valtaväylääkö lie?
    On kulkijain laumoissa värien taikaa, –
    ah, aivan kuin Harun ar-Rašidin aikaa.

    Miten valkeita viittoja hulmuilee!
    Väri loistava fetsien kirkaisee...
    On pojilla pienet ja vihreät takit,
    ja lapsilla kullalla kirjatut lakit.

    Kas, erämaan laiva nyt tukkesi
    kadun kuormallaan, – ei kameli
    läpi neulansilmästä helposti pääse:
    katuportista täytyy peräyttää se.

    Mitä ringut, aasi? Tieltä pois
    mene kiirein, tai hullusti käydä vois:
    mies selässä ratsunsa valkean, hurjan
    alas tuolla jo kaatoi kerjäläis-kurjan.

    Mut se oli tuon kukon mustan syy:
    miks orhin selkään se heittäytyy,
    ja horjuu, ja suuttuu, ja täyttä kaulaa
    kuin tallissa orrella alkaa laulaa!

    Ei kaadettu almutta herralta jää:
    saa lantin, ja profeettaa ylistää,
    oman kätensä sitten hän suutelee selkää:
    niin tahrata ylhäisen vaippaakin pelkää.

    Pian herra valkeine ratsuineen
    on haipunut rahvaan tungokseen...
    Tie auki! Mies leipiä rattailla lykkii.
    Joku poikanen rattaiden alla kykkii.

    Katu uusi! On kulmallaan kukin työ,
    kukin ammattikunta. Nyt helskyen lyö
    sata paljaa, palkeiden ääni puhkaa ...
    kadun keskelle lentää tulta ja tuhkaa.

    Ja toisaalla, – vaikkapa ensin en
    näe mitään, keskelle pimeyden
    torin säihkystä tulleena, kattojen alle, –
    mitä lienee, tuoksuuko tuttavalle?

    On sahviaanin se löyhähdys.
    Näen naskalit ... poskien pinnistys,
    ja, hei: pikirihmat vinkuvat, – heitä
    lie kymmenet, suutarin-penteleitä!

    Taas tuolla on satulaseppiä vain,
    ei muita, paitsi nyt kulkijain
    ohivierivää joukkoa. Silmin hartain
    luo seisahdun seppien tappurapartain.

    Ja haaveilen: – Tuostapa satulavyö
    jalo šeikille syntyy, mestarityö:
    se on keltainen, kirjattu hopein ja helmin, –
    ja kirjaimin ... eiköhän lie runoelmin?

    Mitä tuolla? Arkkuja: maalatut kuut
    näen niissä, ja auringot, palmupuut. –
    Ja tuolla taas silkkejä hiljaa häilyy, –
    basaari taivaankaarina päilyy.

    Menen sinne. Sielläpä naisväki sai
    hyvän ystävän, – katsoisi mullekin kai
    hän seikkoja, joita ei kohtalon kuori
    ihan kaikille näytä, – hän, povarimuori.

    Musiikkia myöskin: neekeri,
    mies pitkä, – hän ei ole alasti:
    vyö uumilla hällä on, – vieretyksin
    tuoss' istuu rumpunsa kanssa yksin.

    Hän nahkarumpua sormilla lyö
    ja kämmenpäillä, – ei uuvuta työ.
    Mulahduksilla oudoilla soitin ääntää, –
    sävel raakaa ... mieltä se aivan kääntää.

    Sävel niinkuin kutsuisi kauas pois ...
    ja aarniometsistä sointuja tois:
    verenjuopumus villien aivoissa kiehuu,
    he tanssivat ... nuotion varjoja liehuu.

    Ja ylläni – lieskoja liehuukin,
    puna taivaalla, juovin hurmeisin ...
    jo aurinko laskee, mun yllätti ilta.
    Pois kiiruhdan kaduilta mustenevilta.

    Minareeteista huuto rukoukseen
    on kaikunut, vaiennut hiljalleen...
    Kumarassaan kadulla nyökkää ja kekkaa
    joku moslimi vielä, kohti Mekkaa.

    Hyvä, että en tuonne sokkeloon
    ihan eksynyt ... jälleen väylällä oon.
    Tulet lyhtyjen syttyvät kahviloissa, –
    ovet kauniit kiehtovat paikoissa noissa.

    Ovet, joihin on maalattu harjakkaat
    jalopeurat, aavikon valtiaat, –
    mut niidenpä selkää tanssijatarten
    jalat tallaavat, luodut kuin leikkiä varten.

    Katu-urkujen ääni nyt siellä soi ...
    ja harppujen ... viulukin vaikeroi:
    sitä polvensa päällä mies soittaa maassa.
    Sävel kiihtyy hurmassa autuaassa.

    Se tummana kuultaa ... se pauhailee
    sotajoukkona ... kiihkossaan värisee
    koko taivaassa tiedetty autuus mainen...
    Se livertelee ja itkee kuin nainen.

    Ja Israelin tyttäret,
    tytöt nuoret ja harsohelmaiset,
    ne tanssivat kahvilalyhtyjen alla.
    On miehiä siellä jo tulvaamalla.

    Salomen seuraajat pyylevät ne
    nyt tanssivat päitä pyörälle ...
    joku vanhus vain mokkansa luona viihtyy, –
    absinttia juomaan nuoriso kiihtyy.

    Se ei ole loukkausta koraanin lain:
    koraanihan kieltää viinin vain!
    Sävel vaikeni, tyttöjä paljaita töytää
    miesjoukkoon, etsien runsainta pöytää.

    Mitä sitten? Portilla vielä näin
    beduiinityttösen tummin päin...
    Ei huntua ... otsalla rahoja nauha,
    ja silmissä ruskeissa kirkas rauha...

    Oli muureille noussut täysikuu.
    Tytön hampaat valkeat, naurava suu...
    Siten ruskeanmustassa kauhtanassa
    ylös muurille seisoi hän katselemassa.

    Oli turhaa kärkkyä: omaansa vain
    hän katseli, syrjässä olla sain.
    Hän huudahti ylhäälle, ääni sieltä
    tuli vastaan ... kurjana väistyin tieltä.

    Alas muurilta kiiruhtaa sotamies,
    punahousuinen frankki, – Allah ties,
    mitä aikovat: kirjansa avannut lienee, –
    joka seikan Hän siihen visusti vienee.

    Ja täällä Hän asuukin ... missäpä,
    jos ei oman kansansa keskellä?
    On telttansa valtava Hällä tuolla
    yön tähtien kultaisten toisella puolla.

    Se teltta nyt orvokinvärinen on, –
    ja siihen säädökset kohtalon
    on piirretty kullalla, tähdin suurin, –
    ei synti lie suudella varjossa muurin?



    SEEMILÄISET.

    Tuo Mamren vanhus, hällä
    oi' Iisak, poika aimo,
    ja oli kaunis Ismael:
    sen antoi palkkavaimo.

    Se palkkavaimo nuori
    pois ajettiin, kun Saara
    niin tahtoi, korpeen poikineen,
    siell' uhkas kuolon vaara.

    Sai siellä Hagar nuori
    ja poika, senhän tietää,
    he saivat kahden harhata
    ja janon tuskat sietää.

    Mut konsa Hagar itki,
    kun Ismael jo nääntyi,
    niin silloin lähde löytyikin!
    Ja kaikki hyvin kääntyi..

    Se Iisak, poika aimo, –
    hän varttui, viisaaks muuttui, –
    maan kaikki kullat hankki hän...
    Niin moni siitä suuttui.

    Mut Ismael, mies kaunis,
    on sotamies, ei saita:
    hän kiidättelee orhillaan
    ja valtaa, ryöstää maita.

    Ja moni siitä suuttui!
    Nyt hänen täytyy kuolla. –
    Maan kullat, – yhä ovat ne
    vain Iisakilla tuolla.



    ARABIALAINEN KATU.

    Päivä armas katuun paistaa.
    Katso taivaan kauniin kaistaa!
    Sypressien varjo musta.
    Haaremeista kuiskutusta
    takaa säleikkunoiden...
    Kiiltävät kuut moskeoiden...
    Kapsaa lautakenkä, konsa
    vanhus varjoon kartanonsa
    päivän heltehestä hiipii...
    Köynnös palmun vartta kiipii,
    punaisena kukinnastaan...
    Nainen laulaa uneen lastaan, –
    livertää kuin lintu hellä,
    huilun kaihosävelellä.



    JUUTALAISTEN KATU.

    Kortteleissa, joista
    löyhkä kauas tuntuu sokkeloista,
    siellä Israelin juhlanenä tuttu
    kauppain kynnyksiltä ulos kuikkii.

    Eukko, aina raskas, yllä väljä nuttu,
    pitkin silkkihousuin kujaa luikkii, –
    päässä keltainen on piippa,
    vanha juutalaisten
    merkki, häväistyksen hiippa, –
    lahja moslimien, uskovaisten.

    Tyttärellä hamosessa raidat
    punaa, keltaa, siinä rimsu-laidat;
    lanteet rasvaa, kukkaro se kilkkaa, –
    kun hän kristityille
    usein suuta suikkii,
    lähtee vaimoksikin noille kyille,
    kullat aateliseen kilpeen huikkii.

    Itse Israel, hän kärkkyy valtaa rahan,
    sillä muun se korvaa pahan,
    perheineen hän synagoogaan kulkee,
    kiittää Jehovaansa, ettei heikko
    ole heimo esinahka-leikko:
    lisääntyy kuin Syrtin santa, sulkee
    suunsa, milloin kuulee pakanoiden pilkkaa, –
    pakanoiden, jotka nekin mahan
    muistavat, jos eivät harrastelle muuta mitään.

    Aikaan Jeesus Syyrakin jo samaa silkkaa:
    hebreaa niin etelään kuin itään!



    ITALIALAISTEN KATU.


    1.

    Tuoksusta sen kauas tuntee,
    kadun italialaisen:
    siellä löyhkä kalan, rasvan,
    kaalin, roskan kaikenlaisen.

    Äänestä sen kauas tuntee:
    huudot, pillit parkaisevat!
    Siellä pohjakerroksissa
    kanat, lapset tappelevat...

    Pohjakerroksissa laajat
    ovet ain' on auki lyöty, –
    näkyy sänky, näkyy pönttö,
    jos ei pantattu ja syöty.

    Kadun poikki pantu nuoraan
    kuivamaan on lajitelmat
    makaronien ja paitain...
    Rikki naisten hameenhelmat.

    Naiset touhuavat: uhkaa
    kanaa, lasta julma loppu!
    Mies, hän marmoria hakkaa, –
    kunnes nurkan taakse hoppu.

    Piirtää sitten sinne seinään:
    "Viv' l'Italia!" – Siinä proosa,
    jonka yli kilvan soivat
    kitarat: "Che bella cosa..."


    2.

    Bella cosa! Viv' l'Italia –
    über alles – Tripolissa:
    siellä äsken Rooman miestä
    raapaisi se keitaan kissa!

    Tripolissa nuori Rooma
    heilutteli vanhan miekkaa, –
    soti kauan valloittaakseen
    paljon – erämaata, hiekkaa.

    Soti kauan, koska vastaan
    iski vapaa beduiini, –
    myrkytteli lähteet, joista
    Rooma joi, kun loppui viini.

    Keitaan kissa? Jalopeura!
    Suuttui, nosti niskakarvat. –
    Silti voitti Rooma, voitti –
    paljon hiekkaa, keitaat harvat.

    Voittanut ei omin voimin:
    beduiineista se pestaa
    petturit ja varkaat, niillä
    maasta naiset, lapset mestaa...

    Viv' l'ltalia! Suuri Rooma!
    Tulos kunnialla maksoi
    sotavarustukset, joita
    Rooma tuskin kantaa jaksoi.

    Eikä jaksanutkaan kantaa
    verokuormaa, kanuunoihin
    uhrattua, valloituksiin.
    Miks'ei Italian soihin?

    Kuorman alta Rooman kansa, –
    se ei paljon muuta tiedä, –
    siirtyy tänne Tunisiinkin.
    Moslimi ei sitä siedä.

    Sillä siihen, joka kyllä
    taitaa aarioita Toscain,
    piintynyt on pieni suuren
    Rooman henki, löyhkä roskain.



    KÄÄRMEENKIEHTOJAT.

    Näin käärmeenkiehtojat tuolla,
    näin berberin, arabialaisen.
    Ne torilla pienellä, jossa
    tiet mutkaiset liittyvät yhteen
    kuin solmussa, soittivat rummuin
    ja huiluin, kaukaa sen kuulin.
    Oli miehiä pitkiä, – kasvot
    turbaaneista valkoisista
    hyvin tummina kuulsivat, – myöskin
    oli vaimoja hiljainen ryhmä.
    Mut poikaset lävitse piirin
    sen puskivat, fetsejä vilkkui,
    pojat ruskein ja kaunein silmin.

    Kuu kultasi ilmanrantaa, –
    ja helmassa taivaan kalvaan
    jokin hattara ruskotti vielä.

    Se berberi, nuorempi heistä,
    oli uljaanmuotoinen nähdä.
    Hän pitkänä, hoikkana seisoi,
    pää pystyssä, valkein otsin:
    ei ollut aurinko hältä
    kovin tummaksi paahtanut otsaa;
    mut nytpä hän turbaanitta
    väen keskellä seisoi, taakse
    oli työnnetty tukkansa musta
    ja tuuhea. Vaatteina hällä
    oli kiinteä vain ihotakki,
    karmiinilta paistava, ynnä
    ihonmyötäiset kaatiot: moinen
    puku vartalon kauniina näytti.

    Pään ympäri kiemursi tällä
    kuin seppele vihreä käärme.

    Mut toinenpa mies oli vanhus,
    ja kuulin, arabialainen, –
    niin ruskeat kasvot hällä
    kuin mokka; hän matolla istui
    ja toisia käärmeitä loihti.
    Kun säkkipillillä soitti
    hän säveltä haikean-hurjaa,
    kyykäärmeinä sähisevää,
    niin nuotion luo, joka lekkui
    ison keskellä katsojapiirin,
    hän vietteli pussista käärmeet,
    nuo paksut ja suippopäät.
    Kun rumpua sitten hän soitti,
    niin kiireesti karkoitti käärmeet
    sen äänellä jymisevällä
    hän pussiin nahkaiseen.

    Ja käärmeenkiehtojat siellä
    kai laskivat, loihtiessaan, –
    ja haastellen arabiaansa
    h-ääntä sähisevää, –
    myös leikkiä, koskapa kuului
    miesparvesta naurua hauskaa,
    kävi häilähdys hunnuissa naisten,
    he nauroivat hiljaa, – ja koska
    suu kiehtojain itsensä joskus
    meni nauruun, loistivat hampaat.

    Oi berberit, arabialaiset!
    Te käärmeitä päähänne kyllä
    ja kaulaanne kietoa voitte,
    ja käärmeistä pienistä teillä
    on ranteissa renkaat kauniit.
    Sen taidatte, kaunista muuta!
    Mut yhtä te ette taida:
    yht' ilkeintä loihtia kyytä.
    Se Europan mies on, se käärme.
    Niin ihmeen kauniina liikkuu
    hän luoksenne, niinkuin muinoin
    lie loistanut Eedenin käärme.

    Hän kiertää ja liehii, ja tiedon-
    puun oksasta antaa teille
    omenoita, – vain kuorena niissä
    on uskonto, kaunein maassa:
    se rakkautta, ristiä saarnaa.
    Mut rakkaudenkuiskija pistää
    yht'äkkiä selkään teitä, –
    hän pistää pistimillä, –
    on kielensä mettä, ei hammas
    näy ensin, hän piilosta pistää
    kuin ilkeä skorpioni.
    Ja ympärillenne kiertyy
    se valkea kalkkarokäärme,
    hän kiertyy kahlein vankoin,
    kun myrkyllä herttaisella
    hyvin huumasi teidät, – sitten
    hän etsii aarteitanne,
    lohikäärme aarteille ahnas.
    Ah, tyydy ei siihen hän vielä:
    pyhän puolesta kulttuurinsa
    hän taistelukentille raastaa
    erämaittenne lapsia, surmaa
    ne kilpailijoitaan vastaan, –
    pyhän kulttuurin puolesta: kullan.

    Ei, yhtä te ette taida, –
    oi berberit, arabialaiset!



    ABU IBRAHIM.

    Oi säihkyä Afrikan taivaan!
    Ovat päivät kuin kultainen vyö,
    jota hetket helminä kirjaavat, – yö
    sysimusta, vie muinaisten houreiden vaivaan.

    Luin aikakirjoja ... noissa
    myös kaupunki Kairuan on.
    Teki kansa uskon ja nautinnon
    sen muurit aikamme aamunkoissa...

    Arabian sankarit, tänne
    Karthagon keitaisiin
    erämaastaan hyökäten, – koraaniin
    säestystä soi surmaavan jousen jänne.

    Oli Kairuanissa kerran
    Abu Ibrahim ruhtinas.
    Hän teetti, maan Allah loistokas,
    jalon moskean, kunniaks taivaan Herran.

    Hän teetti myös mahtavan altaan,
    johon virroista johto toi, –
    karavaanit kaikki se juottaa voi, –
    tuhat palmua varjosti marmorikaltaan.

    Niin myöskin teetti hän linnan:
    "jopa rinteelle kukkulain
    niin kauniiden, että kun seudun vain
    näki silmä, suu nauroi riemusta rinnan!"

    Abu maksoi nyt mainion hinnan,
    jos mistä hän ostaa kalliit puut
    sai linnaansa varten, ja norsunluut
    arabeskeiksi korkeain kaarien pinnan.

    Abu Ibrahim kaikki voitti
    muut sulttaanit, – kaupunkiin
    toi kuormissa päitä, – ja riemuittiin:
    väki vastassa tanssi ja rumpuja soitti.

    Oli leskein ja orpoin hän tuki.
    Sanat suustansa kuuli maa:
    "Vain ruhtinas ilkeyttä tehdä saa"...
    Koraania hartaasti luki.

    Joi viiniä hartaammasti!
    Sadat ylhäisten tyttäret vei
    hän linnaansa, pitkäksi aikaa ei:
    piti yön, päät katkaisi sukkelasti.

    Myös seitsemänkymmentä poikaa
    oli Abulla armainaan.
    Jos vilkuvat naisiin, ne ruoskitaan:
    "Pojat rakkaat, herraanne jumaloikaa!"

    Abu viisas, – kuinka sulki
    hän palkkasoltuilta suun,
    kun rahaa ne vaativat, uhkailuun
    hänen linnansa portilla ryhtyivät julki?

    Hän myöntyi, ja palkannostoon
    ne portista kaksittain
    hän päästi: nyt pyövelit kimppuun vain, –
    sadat ristiinnauliten syöksi hän kostoon.

    Abu mestautti poikansa parhaan,
    ja kaikki tyttäret:
    tuli pojasta pelko, ja herttaiset
    tytöt hän vain toimitti Eedenin tarhaan.

    Lainkäytössä hurskas ja suora
    Abu sittemmin onnessaan
    eli kauan, joi runsaasti, – nukkumaan
    hänet viuhkoivat naiset kaulassa nuora.

    Abu Ibrahim armon löysi
    kronikoitsijan edessä: mies
    oli Abu, hän hurskaasti hallita ties, –
    apu köyhien, rikkaiden hirttoköysi.

    ... Oi hehkua Afrikan taivaan!
    Jalo aurinko, musta yö! –
    Jo kello kolmea aamulla lyö, –
    kronikoilla vanhoilla päätäni vaivaan.



    MAURILAISTEN PERIKATO.

    (Erään arabialaisen historioitsijan mukaan.)

Kun kristityt karkoittivat maurilaisia Espanjasta, joka silloin tunnetiin myöskin nimellä Andalusia, ja muhamettilaisilta meni kaupunki toisensa jälkeen, lähettivät he v. 1238 lakimies Ibn el-Abbasta pyytämään Tunisin emiiriltä apua. Ibn el-Abbas luki ruhtinaan edessä, joka oli Hafsidien hallitsijasukua, seuraavan kirjeen:

    "Oi, emiiri, Hafsidein poika, jalo ruhtinas!
    Tään kirjeen sulle lähettää sun Andalusias.

    Sua urhot ympäröivät, itse taivas palvelee.
    Mut Espanjamme viimeistä jo kertaa huokaisee.

    Sun Espanjasi, kuule oi, sun Andalusias!
    Nyt kristittyjen Ferdinand sen murskaa raivokas.

    Hän piirittää jo Murciaa. Ei meitä auttaa voi
    Marokkon sulttaani: hän naisten kanssa karkeloi.

    Hän myskin-, ambrankauppiaaksi varmaan luotu on!
    Mut Espanjamme sortuu. Oi, se niemi onneton!

    Jok' aamu meille uuden murheviestin kuljettaa,
    jok' ilta vihollinen voiton maljoin riemuaa.

    On uskottomuus päässyt siellä moneen kaupunkiin.
    Ken näkee Andalusiaa nyt, puhkee kyyneliin.

    Oi armas Andalusia! Sen missä kartanot
    nyt kauniit? Missä niityt sen ja kukkanurmikot?

    Maa niinkuin keidas, itse Eeden mielen hurmasi, –
    se oli muinoin erämaa, sen mauri viljeli.

    Nyt kristitty sen turmelee. Ah, sortuu nuori puu,
    kun kirves iskee, murheesta puutarha lakastuu.

    Ja moskeamme: kirkonkellon ääni niistä soi!
    Ja raunioina koulut, joista tieto salamoi.

    Ei säästy heiltä edes taiteen kallis kukkamaa:
    Alhambraa monta tuhkana jo siellä suitsuaa...

    Se ristinlauma ryöstää, polttaa; mistä käynyt sen
    on kulku, kauhistusta kertoo askel jokainen.

    Se lauma vannoo riistävänsä meiltä myöskin nyt
    ne aarteet, jotka haaremeihin ovat kätketyt.

    Oi, ylväs emiiri! Sa olet niinkuin kirkas kuu,
    ja sankarien tähtipiiri luonas kaareutuu.

    On sotajoukko Allahin se piiri tahraton...
    Tuo apu meille, joiden leipä kyyneliä on.

    Näin Andalusiamme sinuun silmät tummat luo.
    Se pelastusta pyytää. Meille sankarisi tuo!

    On matkassani laivasto: oi, jalo ruhtinas,
    käy purteen, – pese hurmeella sun Andalusias!"



    FATMA OSTMANE.

    (1705-35.)

    On huolissaan hyvä Hussein-bei:
    päävaimonsa, Fatma Ostmane,
    jalo, hellä ja ylpeä, koskaan ei
    se poikaa hälle saane.

    Päävaimon pojilla yksinään
    on oikeus valtikanperintään
    miesmuistoisen tavan mukaan,
    jota rikkonut ei ole kukaan.

    Ken Tunisin tahtoo, sen äidillä on
    päävaimon oltava puku.

    Nyt jälkeen tällaisen johdannon
    voi jatkua kronikan luku:

    "Niin siihen aikaan yhden laivan,
    ison genovalaisen galjoonin,
    merirosvomme kaappasivat: hyvin vaivan
    se maksoi urhoille islamin,
    kun siinä, sen kultia kallihimpi,
    jäi saaliiksi ylhäinen kristitty impi.

    "He kymmenykset nyt beille veivät,
    kuten oikeus saada on ruhtinaan,
    ja lisäksi neidon. Ja kultia eivät
    he joutuneetkaan nyt maksamaan,
    vaan saivat he poistua täysin pussein,
    niin neitoon mielistyi hyvä Hussein.

    "Sen neitosen rintojen molempi kumpu
    oli liljat ja Damaskon ruusunumpu...
    Ja kultaiset hiukset, ja semmoinen suu,
    johon verraten koralli haalistuu.

    "Siks neitonen oikeaan oppiin käättiin,
    ja parhain huoneista hälle säättiin,
    joten keskellä eunukkivartion
    bein armahin piikainen hän on.

    "Tämän huomasi kohta haaremin väki.
    Ja tuskalla Fatma Ostmane sen näki:
    hän rukoili silmin ja suin nyt beitä.
    Mut Hussein ei vain impeä heitä.

    "Ah, Fatma, hän kyynelissään ui...
    Mut viimein hän kauniisti uhrautui
    ja käyttäysi tällä tavoin:
    on yö, hän nousee vuoteestaan, –
    päävaimon on vaatetus huoneessaan,
    jalokivillä kirjattu viitta avoin
    ja pääripa kruunun malliin.
    Nyt ottaa Fatma sen pukunsa kalliin
    ja kristityn neitosen luo sen kantaa,
    tytön pukeutua hän siihen antaa.
    Ja neidon hän rakkaalle beillensä vei
    päävaimona, yllä se puku.

    "Pojan vaimosta siitä saikin bei.
    Viel' elää Husseinin suku."



    MOSLIMIEN JOULU.

    Miks minareetit kaikki
    on ilotulitettu...?
    Kuin tähdet vanha džama
    Zituna[1] säkenöi. –
    Profeetan juhlat, mulled!
    Siks kahvilat on lyhdyin
    ja raanuin kaunistettu ...
    absintti, mokka virtaa ...
    puut köynnös seppelöi.

[1] Džama es Zituna: ikivanha moskea ja jonkinlainen yliopisto.

    Niin, puistojen puut tummat
    on seppelöity, niihin
    myös lyhdyt ripustettu,
    kuin sadat täysikuut...
    Ja kansa, vaikeimmissa
    se vaatteissa nyt kulkee:
    kuin lunta, josta loiston
    vain saavat värit muut.

    Vyöt niinkuin sateenkaaret...
    ja kultakirjo-liivit...
    Aladdin, missä liet? –
    Basaarit, kauppahallit,
    nuo kattokadut, jonne
    nyt joudun: Peri Banu,
    ah, minne minut viet?

    Kas, valoketju pitkä
    nyt holvin tumman täällä
    sinisin, vihrein lampuin
    ja lyhdyin valaisee...
    Ja minne silmä kantaa,
    tuo tulivirta jatkuu...
    kuin taivaan alttarilta
    tien päästä säteilee.

    Kuin ilmeinen Alhambra...
    "Tuhat ja yksi yötä"...
    Aladdin ... taikalamppu...
    on kaikki nurinpäin!
    Miks basaareissa yöllä
    bein orkesteri soittaa...?
    Seheradzaden häitä
    nyt juhlitaanko näin?

    Siis soivat torvet, harput,
    ja säkkipilli laulaa...
    Ja kansa minne rientää?
    No, džamaan, moskeaan
    kautt' uljaan kaariportin...
    Mut portin luona tuossa
    lie Ali Baba ... muuli
    myös kukkaskoruissaan...

    Miks sadat kirjoraidat
    nuo liput seinämillä?
    Kai Abul-Hassan täältä
    nyt lähtee taisteluun...?
    Ei, täm' on nykyaikaa:
    kas, neekerikin tuossa
    noin marssii smokingissa,
    jo kuosiin totuttuun!

    Mut ylimyksen lapsi
    isänsä olkapäällä
    sai paikan, sieltä katsoo
    yön ihmevilinään...
    Hän on kuin ruusu, lilja,
    niin hieno hipiältä...
    Bein poika ehkä? – Riemuin
    hän huiskii katostaan...

    Mut katupoikain parvi
    sill'aikaa alkoi leikin:
    se hyökkää, – arat naiset
    tää melske kauhuun saa...
    Käy huuto, tungos vyöryy,
    niin että viima nousee
    ja ortten öljylamput
    siit' aivan heilahtaa.

    Pois vakavuus! On mulled!
    Ei suuttua saa täällä,
    jos toinen mukaan tempaa!
    Nyt tanssii rampakin,
    nyt sokeakin nauraa,
    kun sieraimiinsa kiskoo
    hän ambraa, seisoskellen
    tuoss' alla haaremin.

    Niin, ambran-suitsutusta
    on täynnä yö nyt tumma, –
    ja kirkas: paistaa kuu...
    Nyt tungoksessa kaulaa
    mies köyhä ylhäisnaista,
    jok' aivan viereen joutuu, –
    ja nainen alistuu.

    Hän liekö Semselnibar?
    Kaks silmää suurta hohtaa
    kuin mustat tähdet, – huntu
    on naisten hienoimpain...
    Hän eksyy tungoksessa ...
    kun syrjemmälle pääsee,
    hän hunnun laskee tieltä
    suun kukkain nauravain...

    Näin täällä katu kiehuu...
    Ja kattotasanteilla
    myös kansaa, alas sieltä
    se katsoo, huutelee. –
    Mut ylimpänä seisoo
    mies vanha, vaattein valkein,
    kuin juhlittu Profeetta, –
    kuu hänet valaisee...



    NAISTEN BASAARI.

    Kuormankantaja Abdallah
    luota Bab-el-Fellah-portin,
    josta kameleita kulkee
    kaupunkiin ja sieltä pois,
    nuori, poloinen Abdallah,
    päässä vanha fetsi, yllä
    viitta repaleinen aivan,
    kerran keskikaupungilla
    basaareissa kiertelee.
    Milloin puisten laipioiden
    siimeksessä, milloin pitkän
    holvin, joka kadun kattaa.
    Ulkosalla säkenöi
    päivänpaiste, taivas tumma
    kattoaukkosista kuultaa
    basaareihin hämäriin.
    Kiertelee hän siellä vanhain
    orjabasaarien kautta,
    joissa pylväät seisovat
    sirot, – kirjokepin juovin,
    punaisin ja ruohonpäisin,
    niinkuin sirot orjattaret.
    Kurkkii silmät suurina
    mattokaupan komeuteen ...
    vaskisepän pajaan pieneen,
    jossa suuri lamppu tuikkaa.

    Naisten basaariin nyt hän
    saapuu ... nauraa, pysähtyy.
    Siell' on sinistä ja kultaa...
    Kauppiaiden pienoisilla
    pöydillä on kalleutta,
    korut häikäisevät silmää.
    Tuoksu käy kuin Eedenissä,
    ambran, myskin, – eipä moista
    luona Bab-el-Fellah-portin!
    Onpa punaa, purppuraa!
    Silkkiliina hieno häilyy,
    tuulen hiljaa henkiessä,
    keltainen kuin merenkulta:
    siinä laajat raidat, joiden
    väri on kuin kirsikkain.
    Kiertää, katselee Abdallah...
    joskus suruisiksi silmät
    säteilevät muuttuvat.
    Sitten siinä miettii hän:

    – Olisinpa rikas mies,
    ostaisin nyt Fatmalleni
    pienet, kauniit sandaalit...
    kengät ruusunpunaiset,
    koristetut hopealla
    tähdin, auringoin ja kuin...
    käydä komeasti niillä,
    korkeana kannoiltaan.
    Sukat sinertävät tuosta...
    Valkoisimman silkkivaipan,
    lauhkean kuin illan usva,
    ostaisinkin Fatmalleni.
    Vaipan päälle valkean
    liinan, suuren harson, siinä
    sinipunertavat juovat
    niinkuin lumihuipuilla
    kaukaisissa vuoristoissa
    päivällä voi nähdä varjot.
    Talo olisi, ja sinne
    veisin... Konsa viitan siellä
    heittäisi, niin hamonen
    raidallinen ... kalpeaa
    keltaista ja vihreää, –
    ynnä laajat pitsilahkeet,
    laajat niinkuin sulttaanilla,
    loistaisivat Fatmallani.
    Vyöt kuin sateenkaarta kaksi!
    Kaunisteena poven kunnaan, –
    ah, se hurmaa mieltä, rinta
    leiskuu tulta päivin, öin, –
    liivit pienet, punertavat,
    hopealla kirjatut.
    Fatma, aarre moslimin!
    Kun hän sitten, kasvoiltaan
    silmiensä edestä,
    jotka loimuavat mustan
    hunnun rakosista niinkuin
    suuret tähdet, – ah, jos hunnun
    kasvoiltaan hän laskisi...
    Kaulaan helmet Fatmalle
    moninkertaiset: se silloin
    punertua saisi varmaan
    suudelmista köyhän miehen.
    Ohimoilleen helkkyväiset
    kullat, tähdet hiuksiin.
    Nilkkarengas hopeinen,
    kulkusena soiva khalkhal,
    kilpaa toisen toverinsa
    kanssa Fatman liikkuessa
    soittelisi mulle: "Kalkal!"

    Ambra täällä huimaa päätä...
    lampuista se kultaisista
    suitsuaisi kammiossa.
    Ostan, ostan... Oi, Abdallah!

    – Mistä kullat saa Abdallah?
    Millä rikkaan isän mielen
    suostuttaisin, aarteen saisin?
    Ah, jos työssä kauan raadan...
    Tahdon kerjätä, Abdallah,
    kadun suuren kuhinassa,
    moskeoiden kynnyksellä
    teeskennellä sokeaa ...
    maassa kyyryssä kuin koira.
    Tahdon... Jospa pimeässä
    kulkijalta rikkaalta,
    katalalta kristityltä,
    frankilta, vien kukkaron...

    – Kuinka sitten Fatma kulkee
    muassani ... niinkuin pilvi...
    Mutta kasvot kätketyt
    olkoot aivan ankarasti...

    – Kun hän katua nyt kulkee
    pystynä ja povin korkein,
    silloin heimoni muut lapset,
    miehet äveriäät kaikki
    kysyvät: "Ken on tuo vaimo,
    joka kuultaa harsoistaan
    purppuraa ja hopeaa?"
    Silloin ... silloin esiin riennän,
    virkan: "Eihän vain Abdallah
    sitä tienne ... köyhä mies!
    Ehkä on hän rikkaan šeikin
    vaimo ... tahi ehkäpä
    vaimo rakkain, lemmityisin
    koko kauniin Tunisin
    hallitsijan, Naser-bein."



    KOTISULTTAANI.

    Kirjurilla, Hassanilla,
    vaimo armas on, Amina,
    silti tahtoisi hän nuorta,
    ihmeen notkeaa Zuleikaa.
    Mutta hänelle Zuleika
    hunnuistaan vain nauraa, milloin
    hänen ohitseen hän kulkee.
    Niinpä virkkaa nyt Amina,
    kun sen toisen naurun kuuli:
    "Sulle nauroipa Zuleika..."
    Tyyni muodoltaan on Hassan.
    Mutta alkaa vihoitella,
    työntää kyynärvarret ristiin
    rinnoilleen, ja näin hän alkaa:

    "Huonosti käy liike, hiisi
    vieköön kaikki koulut." Kuihtuu
    yhä laihemmaksi saanti
    kauppatorin kuhinassa,
    jossa aamut, päivät kauniit
    istuksii hän käytävällä,
    edessänsä taulu hiekkaa:
    siihen piirtelee hän muille
    laskut, kirjeet koukeroiset.
    Nyt ei vaimon lohdutusta,
    sanaa ainoaa hän siedä. –
    Vaimo suihkulähteen luona,
    talon pienen pihamaalla
    kummastellen kuulee miestä, –
    kunnes itkee, sitten nauraa,
    kyynelien virta vierii, –
    itkettäisi, silti nauraa.
    Mutta Hassan kauan huokaa:
    suru outo rintaa raastaa.

    Kunnes illan himmetessä
    luokseen pujahtaa Amina,
    kädet kaulaan hälle kietoo,
    ambraa tuoksuva, ja helmin
    kaunistettu on Amina.
    Ja hän hymyilee, kuin illan
    hehkuvat ja hellät pilvet.
    Ja hän kuiskuttaa, Amina:
    "Vereni voin puolestasi
    antaa! Hassan, tiedän, miksi
    minulle niin olet julma:
    siksi, että mua lemmit.
    Tule, päivä laskee, tullos
    syliini, oi, Hassan julma,
    armaampi kuin koskaan ennen."



    AAMU TUNISISSA.

    Flamingot El-Sedžuman[1]
    ja palmut, joissa vielä
    on kaste aamunkoin, –
    niin raikas aamu, mutta
    tuo kohta päivän kuuman, –
    te sanokaapa, mistä
    nyt vielä unelmoin?

[1] Järvi Tunisin kaupungin vieressä.

    Narsissit täynnä mettä,
    ja köynnös, joka kiedot
    puut suuret purppuroin,
    te sanokaapa, missä
    on moinen tyttö, että
    mun sydämeni vanhan
    voi täyttää hurmioin?



    "TUHAT JA YKSI YÖTÄ."

    Sade tulee illan myötä, –
    yöllä onnenpoika lukee
    "Tuhatta ja yhtä yötä"...
    Pielus kaunis kirjaa tukee.

    Pielus, johon puolikuita
    ommeltu on, silkkipintaan,
    kultakoukeroita muita, –
    saatu kissankullan hintaan.

    Palmu märkä ruutuun huiskii.
    Tuikkaa lamppu maurilainen.
    Yössä nauraa, itkee, kuiskii:
    sadut, elämäni mainen.

    Lamppu maurilainen: kevyt
    lyhty, jonka kylkilevyt
    seulaksi on lävistetty...
    Kiiluu valo himmennetty.

    Kirja tuttu ... syöpyi vereen.
    Aukeaa taas valtakunta
    Bagdadista lännen mereen ...
    pelkkää kultaa, onnen unta.

    Siellä kalifit ja orjat!
    Ali Becar, prinssi parhain...
    Siellä Sindbad merta matkaa
    kautta ihmeellisten harhain.

    Sesam! Aarteineen nyt vuori
    aukeaa kuin raakunkuori...
    Ali Baaba ryöväreineen...
    Entäpä Aladdin nuori!

    Hän kun koskee taikalamppuun...
    Mutta, – niinpä kirja alkaa:
    pettää nainen miestä, – miehen
    silmässä ken huomais malkaa?

    Sulttaanitar orjaan suostuu...
    Mies on liian vanha tuttu,
    naisen nuoren rakkaus ruostuu.
    Käykö miehiin sama juttu?

    Kadehdinpa tuota orjaa,
    joka armaan viereen nukkuu,
    kunnes kuolo siitä korjaa:
    miekkaan sulttaanin hän hukkuu.

    Kadehdinpa, kurja, itse
    pettäjänä, siksi, että
    parempaa kuin nykyaikaan
    sai hän maistaa lemmen mettä.

    Sillä sulttaaneilla ammoin
    oli suuri hyvä puoli:
    taito höystää lempi kammoin, –
    mettä saaden orja kuoli!

    Kadehdinpa sitten vielä
    onnellista orjaa, siksi,
    ettei orja nähnyt naistaan
    hänellekin petturiksi.

    Pettää nainen rakkain kerran, –
    kaiken suuren onnen suistaa
    synkkään kuiluun... Senpä seikan
    kirjan alku hyvin muistaa.

    Liekö poikkeusta, en tiedä ...
    asioita omantunnon!
    Samoin mieheltäkin viedä
    elämä voi järjen, kunnon.

    Kurjat oomme, mies ja nainen!
    Harva pettäjänsä surmaa.
    Rakkaus: satu itämainen,
    rakkaus, jok' ois täynnä turmaa.

    Meitä ei se liioin vaivaa.
    Onhan lääke myrkyn pahan,
    joka hiljaa kalvaa, kaivaa:
    rakkaus mukavuuden, rahan.

    Niinpä onnenpoika pukee
    satuun elon tuskaa, työtä,
    palmun kahistessa lukee
    "Tuhatta ja yhtä yötä".



    RAKASTUNEEN KÄSI.

    Voi Mussulin kauppias-parkaa!
    Hän suuressa Kairossa huomasi kaksi
    sinisilmää hunnuista, suurta ja arkaa.
    Mies muuttui hullua hullummaksi.

    Hän tuhlasi Kairon aarteet
    nyt naiselle, kaivaten nähdä rakkaan
    jo kasvot ja vartalon kauniit kaarteet...
    Tuli köyhyys, sen maljan maistoi hän sakkaan.

    Voi Mussulin kauppias-parkaa!
    Hän sieppasi kukkaron emiirin vyöstä,
    jäi kiinni, ei pyövelin kourista karkaa.
    Laki vie käden oikean varkaantyöstä.



    HALTIAIN LENNÄTTÄMÄ.

    Bedreddin, Allah auta,
    on viskoma haltiain!
    Medinassa luotu on umpeen hauta
    isän armaan, sen ääressä orpona vain
    hän itki ja nukkui.

    Kun heräsi, Kairossa asti
    oli vuoteessa loistavan kammion.
    Ja morsian vieressä, – julmimmasti
    isä tyttären naittaa aikonut on:
    on sulhanen musta.

    Se sulhanen, murjaani musta,
    sai seisoa kaiken sen yön
    oven takana, vaiti, ei liikahdusta:
    ovat haltiat tehneet sen ilkeän työn.
    Bedreddin sai vaimon.

    Kun aamulla heräsi jälleen,
    Damaskossa ruusujen hempeäin
    hän on keskellä, vaimosta erossa tälleen!
    Yks yö hänet lennätti Kairoon, ja näin
    nyt toinen Damaskoon.

    No, siellä hän sitten on töissä.
    Ja vuosi kun vierähti, niin
    mikä vävylle rikkaan nyt kannettiin?
    Il Allah akhbar!



    SINDBAD JA HINDBAD.

    "Oli kuuluisa aarteistaan merimies,
    meren siintävän kulkija Sindbad.
    Sitä onnea vain kademielellä sies
    tuo kuormankantaja Hindbad." –

    Ah, tuntuu kuin kohtia saanut tään
    sadun oisin jo lapsena kuulla.
    Näen kertojan, puusepän harmaapään...
    Ken silloin saattoi luulla...

    Ken, että nyt tullut on harmaaksi
    oma päänikin, – kai eletyksi
    pian "Tuhat ja yksi yötäni", –
    elo rientää kuin päivä yksi.

    Oli silloinkin lämmintä ... heinäkuu.
    Me istuimme rauniolla
    vatukossa, marjoja täynnä suu.
    Oli poikasen hauska olla.

    Minä haaveilin: – Oi, jos nähdä sais
    sadun linnat, ne salien sarjat...
    Arabeskien loisto ne kaunistais...
    Seraljeissa kamelikarjat!

    Kas, ikkunastani tuosta nyt
    näen moskeat, hietikot aavat. –
    Mut näidenpä muistojen retkeilyt
    minut syrjäteille jo saavat.

    No niin: tämän Sindbadin linnan luo
    tuli kerran se Hindbad köyhä,
    ja haasteli ääneensä, ukko tuo
    oli suulta jo hiukan löyhä:

    "Voi maailman kulkua! Tuollakin miks
    lie onnea, moinen Alhambra?
    On portaatkin huuhdeltu tuoksuaviks:
    mun nenääni tuntuu kuin ambra..."

    Mut kätköstä ristikko-ikkunain
    sanat kuulipa viisas Sindbad,
    mies tumma ja kasvoin parrakkain.
    Hän virkkoi: "Käy sisään, Hindbad!

    "Vai onnea? Tienneekö outo mies,
    mitä onkaan se onni moinen.
    Yöt, päivät kiertää, ei laivassa lies
    ole lämmin. No, kertoa voinen.

    "Kun haaksirikko kerrankin taas
    tuli, päässyt en purjein, en souduin
    meren selvälle ... purteni myrsky kaas...
    Niin uimalla saareen jouduin.

    "Tein rannalle surkean nuotion,
    ja uneen jo vaivuin, – kun rinne
    mun altani upposi: vain valas on
    koko saari, – ui pois. Minä minne?

    "Minut vaakalintu nyt korkeuteen
    vei jättiläissiivin huimaan.
    Alas heitti mun paikkaan hirmuiseen ...
    haa, käärmerotkoon, ei uimaan.

    "Minä käärmeiden norsuja nielevän näin,
    ei kummaa se Kiinan puolla:
    jalat käärmeellä, marssii pystyssä päin, –
    elefantti on vatsassa tuolla!

    "Et usko? No, haastamme lisää siis:
    hyvä haltia mulle taioin
    teki kymmenen linnaa, – ja sitten ne hiis
    vei kohta, kun asua aioin.

    "Mitä vertaan aamulla aurinkoon,
    yht'äkkiä rumaksi muuttuu!
    Siks tyydyn näin pieneen kartanoon." –
    Sanoi Hindbad: "Nyt taivas suuttuu!"

    Ja Sindbad: "Ja syystäkin. Mutta myös
    minä tiedän: on satanut tulta
    mun päähäni: Allah, lie oma työs,
    jos järki on mennyt multa!

    "Niin, niin, hyvä Hindbad!... Ja kylmääkin
    satoi taivaasta valkeaa! Matkan
    sen muistoksi käy, mies herttaisin,
    nyt pöytääni ... siellä jatkan."

    Se Hindbad kiitteli, köyhä mies.
    Mut mietti: "Ennenkin aina
    hän tyhmille valheita syöttää ties ...
    merimiestä ei totuus paina.

    "Muu kaikki jos tottakin tässä ois, –
    mut taivaasta, väitti Sindbad,
    satoi kylmää tulta. Se polttaako vois?
    Mut saahan nyt ruokaa Hindbad."



    ALADDIN.

    Oi, yhäti prinssi Aladdin oon!
    Minut vangiksi tyrmään sai
    paha noita, lamppuni riisti, –
    nimi noidan on Pöyhkeys kai.

    Nyt joutui lamppuni mulle taas.
    Ja vapaana jälleen näin
    minareettien keskellä kuljen,
    elo kutsuu maljoin ja häin!

    Taas ruusunhohtavin viitoin käyn.
    Ja kuulkaa: näin vihreä vyö
    basaareista löytyykö toinen?
    Sydän korskana, leikkien lyö.

    Kun lamppuuni kosken, niin kultainen
    sade peittää polkuni taas.
    Kun tahdon, niin aukeaa vuori! –
    Aladdin, sun pöyhkeys kaas!

    Ah niin, – minareettien keskeltä pois!
    Erämaahan, – ehkäpä lois
    jalo lamppuni mulle keitaan,
    jota Viisaus vartiois.



    NOIDUTTU PRINSSI.

    Kalifin luo tuotiin kerran
    apina: ei sille vertaa.
    Teki sievät kumarrukset
    hoville se kaksi kertaa.

    Simpanssi, vai mikä lienee
    ollut, – ryppynaama ukon.
    Mutta siisti: jakaukselle
    käänsi otsan karvatukon.

    Sitten itse kalifille
    kumarteli, kuusi kertaa
    pyllyllään löi päänsä maahan.
    Kuinka tekikään? Ei vertaa!

    Sitä temppua ei taida
    tehdä moni joukostamme.
    Mutta puhuakin vielä
    taisi meidän apinamme.

    Puhua, ja monta kieltä, –
    niinkuin kulkusessa kieli
    soitti, kertoi monet kauniit,
    hienot seikat, – paksut nieli.

    Arabiaa, perssein kieltä,
    perso-indiaa, hebreiskaa!
    Filosofi oli perso, –
    iloisesti häntä heiskaa.

    Kalifista hän on ihme.
    Katso, vaatteensa hän repäs,
    kun hän valtaistuimensa
    pieluksilla siinä lepäs.

    Lausui: "Metsissä on paljon
    apinoita, jotka hyvin
    niiksi käyvät, mut ei paljon
    apinoissa tiedoin syvin.

    "Apinoiden heimo hyppii,
    häärii, liekö äly niillä?
    Eipä ole puhelahjaa!
    Tämän häntä saisi piillä.

    "Tämän oivan apinaisen
    omakseni ostan, laitan
    tälle pienet roimahousut.
    Tyttäreni hälle naitan.

    "Visiiriksi hänet nostan."
    Niin hän teki. Apinalta
    pääsi itku, ja hän vastas:
    "Vaieta en vielä malta.

    "Häijy noita minut muutti
    apinaksi oikeasta
    prinssistä, – ei, eipäs tehnyt
    prinssiksi hän apinasta."



    PYHIMYS.

    Mies kadulla istuu, ja kalju ja suuri
    pää hohtaa ja kiiltää, kun auringosta
    käy liekintä siihen, – on vieressä muuri,
    joka häikäisee ihan valkeudellaan:
    sen heijastus auringon hehkua lisää.
    On tungosta, ympäri kuljeskellaan,
    mut moslimi loukkaa ei hurskasta isää.
    Nyt koskee hän kädellä pitkällä, josta
    jokin tauti pois kalvoi lihakset, jätti
    vain luita, ja pahkoja paikalle mätti,
    nyt kädellä hankaa hän päätänsä, – kallo
    se kiiltää kuin mustahko biljardipallo.

    Niin päivin hän istuu, ja jäähtyvin illoin
    hän aivan kuin kuoleman horteeseen putoo,
    joku uskova suojaa vanhusta silloin.
    Mutta nyt hän on tuulella virkeimmällä,
    kun aivoissa taas veri kiehuu hällä,
    nyt kauniita haaveita päässään hän kutoo.
    Ja kuulepas: kohta hän avaa suunsa, –
    suu pyöreä, musta ja hampaaton reikä
    on ryppyisen naaman keskellä, – eikä
    sen kauniimpi ääni: se kaikuu kuin mistä
    maan alta tai tyhjästä tynnyristä.
    Mut kansaa hän runsaasti luokseen kerää.
    En ymmärrä kieltänsä, liiaksi laiska
    ja vanhakin lienen jo moiseen kieleen.
    Mut kirjoista joistakin, – ihmisten mieleen
    tämän tahtoisin painaa, ja jollakin erää
    kai itsekin saattaneen uskoa moista,
    minä, vaivaisen vanhuksen kollega-raiska, –
    niin, kirjoista luin pyhimyksistä noista.

    Tuo ryysyinen dervišši, mies, joka maista
    ei viiniä, kahvia, kosketa naista,
    hän laulaa nyt paradiisista: lemut
    hän tuntee Eedenin, huurit ja kemut!
    Ah, Eeden! Silkillä loikoa siellä
    saa kuoleman jälkeen uskova, rinnan
    parin ystävän seurassa, varjossa linnan
    tai kukkivan puiston ... on kullakin oma
    puutarha ja linna, ja huurinsa soma.
    Ei, huureja montakin, – toistensa tiellä
    ei touhuavaisia: heistä on vuoroin
    joku rattona moslimin, – ympäri kuoroin
    muut laulavat, – elleivät hälle he kanna
    oransseja Eedenin kosteikoiden, –
    veriappelsiini maan parhain ei maistu
    niin hienoilta kuin nämä, oikea manna!
    Tai kantavat herkkuja, joita ei paistu
    maan piirissä missään. Tai maljoissa, joiden
    on ääretön arvo, he viiniä tuovat.
    Ah, kuuminta viiniä, vaikka on maito
    myös sallittu; – juodessa tarpeen ei taito,
    kun Eedenin viini on sellaista, että
    päänsärkyä seuraa ei minkäänlaista, –
    ja silti se ei ole suinkaan vettä,
    vaan Allahin juomaa juovuttavaista!
    Siis hurskaat nyt yhdessä viiniä juovat, –
    ja huurit ne tanssivat, symbaali helkkää...
    se taivas on harppujen hurmausta pelkkää!
    Yön tullessa sitten: eivätpä luota
    nuo neitoset lähde, ja aina he ovat
    ihanaisia, muotonsa nuoret ja kovat,
    ja äideiksi eivät he koskaan muutu!
    Ei hurskaalta taivaassa mitään puutu!

    Näin dervišši laulaa nyt kadulla tuota.

    Ja kiehtoo kuulijat: ihminen nauti
    edes unessa ei, mitä antaa se tauti.

    Mies näkikö taivaan jo ennenkuin kuoli?
    Mut myöskin hän helvetin kauhean säätää
    voi sille, ken köyhiä luotansa häätää.

    Siks naikkoset kantavat raukalle tuolle
    kuskussia, moslimin parhainta ruokaa, –
    hän varmaan ei herkkujen puutteeseen kuolle.
    Myös vaippoja saisi hän, mutta ei huoli
    hän turhuutta moista. – Hän vaikeni ... huokaa ...
    syö hiukan, – ja sitten hän muurinsa juureen
    alas painaiksen, nukkuen rauhaan suureen.

    Mut kerran hän kuolee vaivoihin ruumiin,
    ja lasketaan hiekkaan, maan lempeän uumiin.
    Ja haudalle nousee moskea pieni
    pyhimykselle tälle nyt, marabutille
    kuin maanmuna, kirjava kärpässieni,
    hänen temppelikseen ja alttarikseen.
    Ja palmusto kasvaa sen ympärille.

    Käy kiistely, milloin hän syntyi, ja missä
    hän hurskautta harjoitti temppelissä:
    joka kortteli vainajaa omaksi haalii ...
    joka ammattikunta veis marabutikseen.

    Ja suutarin onnen hän viimein vaalii,
    jos aikoinaan oli suutari viekkain, –
    jos runoili myös, niin myös runoniekkain.



    AIŠA.

    Pikku Aiša vuottaa hiljaa
    moskeassa. Ketä siellä? –
    Katso, Herran valko-liljaa,
    kun hän hunnun, jok' on tiellä,
    nostaa kasvoiltaan nyt pois, –
    nostaa hiukan: moinen somuus
    sulholle on, vallattomuus,
    että Aišan nähdä vois.

    Aišalla on merkki, josta
    sulho hänet tuntee heti:
    kihlat sulhon aarteistosta, –
    siksi hunnun pois hän veti, –
    kullat, helmet kulmillaan.
    Sulho, vielä tuntematon
    tänne, alle pyhän katon,
    saapuu Aišaa kohtaamaan

    Neljätoist' on Aiša vuotta,
    silmät kirkkaat pienen sirkun.
    Neuvonut ei äiti suotta:
    armas on hän, taidot virkun
    emännänkin hällä on.
    Lilja paradiisin tarhain! –
    Niinpä saakin hän nyt varhain
    onnellisen kohtalon.

    Äidillään mies rikas hälle
    kihlat kalliit lähetteli.
    Aišan vaimoks antaa tälle
    aikovat nyt taatto, veli.
    Sulho nuori, kauniskin?
    Ah, ei Aiša kysy moista,
    eikä mieti ketään toista:
    Aiša tyytyy käskyihin.

    Miehen saa kuin muutkin naiset,
    kelpo miehen, vakuutellaan.
    Kodin: matot itämaiset,
    piha hurmaa kauneudellaan,
    suihkulähde solisee.
    Täytyypä siis tarkoin peittää
    kasvot, kaikki haaveet heittää:
    silloin Allah siunannee!

    Siell' on monta orjapiikaa, –
    töissä aika hyvin luistaa.
    Moskeassakaan ei liikaa
    Aiša käy, vain miestä muistaa!
    Kutsuu langosvieraitaan
    luokseen, istuu divaanilla
    jalat allaan, pieluksilla,
    kullat, helmet kulmillaan.

    Sitten ihanimman onnen
    Allah hälle, lapsen, antaa.
    Silloin ryhtinsä saa ponnen,
    pystyssä hän päänsä kantaa,
    vaalii pientä päivin öin!
    Mutta jos ei poikaa saisi,
    perijää, mies toisen naisi...
    Allah, auta armotöin!

    Näinpä Aiša ensi kertaa
    vuottaa jotakin niin suurta:
    miestä. Mies: ei sille vertaa!
    Pelko kalvaa sydänjuurta:
    moni kihlaa, hylkää pois,
    kun vain tyttö kasvot näyttää...
    Vaiko Aišan toivot täyttää, –
    että onnellinen ois?



    AVENUE DE FRANCE.

    En rakastaa voi "kulttuuria", joka häärää, löyhkää, paukkaa
    ja tehtaineen jo keitaittenkin rauhaan tunkeutuu, –
    en ranskalaisten ratsaslaumaa, joka palmukujaa laukkaa,
    tai heidän naikkosiaan, jotka, maalattuina suu
    ja posket, keikaroivat vaunuillaan, niin usein lainatuilla.
    Baedeker kainalossa tuolla jälleen elämää
    miss Makeus kärkkyy hotelleissa, täytetyissä kuolleenluilla:
    lord Kultaa siellä hännystakki-Ahneus hännystää.

    Ma rakastan vain valkeaa ja pientä majaa maissimaalla.
    Sen tasakattoa ja yksinäistä ikkunaa.
    Sen aamua: se täyttää sielun raikkaudella autuaalla!
    Maaseudun päivää, joka kauniit keitaat kangastaa.
    Maamiestä siellä, ahkeroivaa, köyhän lapsia ja naista.
    Ja työtä rauhallista. Yötä vielä tyynempää:
    kuu paistaa suoraan taivaasta, ei varjoa kuin pieni kaista. –
    Miks kulttuurista Europan vain rumuus mieleen jää?


    KOINTÄHTI.

    Kointähti, kirkas, suuri,
    maan yöhön säteilee.
    Kuin taivaan kaunein huuri
    se hurmaa, häikäisee...
    Se sinisenä tuikkaa,
    se kultaa kimaltaa!
    Kuin lentosuukon suikkaa:
    "Tääll' Eedenin on maa."

    Kointähti kirkas, suuri!
    Sua varmaan palvelee
    maa kaikki, taivaan huuri!
    Kun yöhön raukenee
    kaks ihmislasta, lemmen
    ja rauhan onnen saa,
    niin tähti haaveen, hemmen
    se kuiskii: "Nauttikaa."

ERÄMAA JA KEIDAS YNNÄ KORAANIA PAKANOILLE.

TOIVIORETKI.

    Arabialainen fantasia.

    Pois nouse vuoteeltasi!
    Nyt kiekaisi jo kukko!
    Jo auki seraljissa
    on suuren portin lukko.

    Yö vielä sysimusta...
    Nyt sarastaa jo tuolla!
    Nyt punapukimissa
    on taivas idän puolla!

    Ja nähdä ohdakkeineen
    voit hiekkameren harmaan.
    Kuun pyörä purppurainen
    noin laskee siihen varmaan?

    Ei, aurinko se nousta
    sielt' alkaa ... kuuna hohti.
    Ah, polvillesi vaivu
    sen säteilyä kohti!

    Ja kohti pyhää Mekkaa! –
    Niin toivon ilmaa vahvaan
    taas rintaas saat, ja sitten
    käyt kiinni sauvas kahvaan.

    Oi Mekkaan! Karavaanin
    jo soivat rummut, sarvet,
    kun järjestyvät kilvan
    nyt saattoon lippuparvet.

    Sun lipputankos päässä
    on kultapallo, tähti, –
    maa tähden alla turhuus,
    Nyt karavaani lähti.

    Päin Mekkaa! Erämaahan,
    luo kauniin keitaan jonkin, –
    ja sitten yhä matkaa...
    Päämaali loitto onkin.

    Noin hiekka-aavikolla
    vain haukka leijaa yksin.
    Jo kiihtyy päivän helle,
    sua uhkaa nääntymyksin.

    Nyt jaksanetko? Jaksa!
    Ah, harva ajaa täällä
    saa kamelilla ... harva
    käy täällä kukkain päällä!

    Maa polttaa, polte taivaan
    on vielä tulisempi, –
    on päiväntähden alla
    maa turhuus, maine, lempi.

    Oi Mekkaan! Karavaanin
    jo jono kauas suortuu.
    Käy sinne, synnit anteeks
    saat siellä, sydän nuortuu!



    SAHARA.

    Kuin hiekkaan haudattu on koko maa!
    Maan haudalla matkaaja käy.
    Ei kaipuu, ei tuska kanna sen taa.
    Elonmerkkiä siellä ei näy,
    vain käärmeitä keltaisen aallokon
    sen pohjassa kiemuroi...
    Kuin kuorma tuo hietikko luonnolle on,
    mikä syy näin rangaista voi?

    Ei vihreyttä: korretkin mättäissään
    ovat kelmeät niinkuin luu.
    Ne tuimina nostavat piikkisen pään,
    kuin uhkaisi surman suu
    joka hetki, siksipä niitä kai
    sata keihästä ympäröi!
    Maa autio: kuoleman leiman se sai,
    ei naura, ei kyynelöi.

    Sen päivä on haudanhiljaisuus,
    yö kylmä ja äänetön, – niin
    aron valkaissut aina on aamu uus,
    yö jäätänyt horroksiin.
    Sen auringonlaskun kelta on
    kuin sairasta verta ois,
    mut purppuran hulmunta suunnaton
    kuin tuomiopäivän tois!

    Maa onneton saa kesän: korretkin
    pois aurinko polttelee.
    On taivaalla säihke vihtrillin,
    käy myrsky, ja maa pimenee,
    se huokaa, jo hiekka tuulessa soi,
    ylös pilviin se myllertää, –
    se keuhkot polttaa, se haudata voi,
    luuranko vain auhdolle jää.

    Tyly talvikin ... viimaa vinkuvaa ...
    ja kylmää ja tauteja tuo.
    On pilvessä taivas, maan janoamaa
    ei virvoitusta se suo.
    Aro autio! Joskus on pilkahdus
    jokin silläkin onnesta, saa
    sen nähdä: vain valhe, vain kangastus.
    Pois haihtuu! Tuomittu maa.



    KEIDAS.

    Allah ihmiselle
    antoi tarhan armaan,
    paradiisin loi.
    Keskelle hän suurten
    hiekka-aavikoiden
    pisti palmupuut.
    Tarhan penikulmaa
    pitkän, sinne kaikki
    hedelmöivät puut.

    Aurinko kun vaipuu
    siellä illan usviin,
    jotka hohtavat
    niinkuin hopeinen
    harso, jonka puhki
    puistot häämöttävät, –
    mikä ihanuus!
    Aprikoosipuita
    suuri metsä aivan,
    ynnä kirsipuita, –
    kaikki kukassaan:
    niinkuin lunta niissä,
    silmänkantamiin.
    Valo auringon
    muuttuu valkeasta
    ruusunpunaiseksi...
    Ruusun tuoksu kuuma
    henkii tosiaankin, –
    ruusun, lavendelin,
    narsissin, vaniljan.

    Palmun juurella,
    jonka latva hiljaa
    ylempänä muuta
    metsää suhisee,
    hohtaa nuori nurmi
    niinkuin niitty laaja, –
    ruoho kasvaa lailla
    kevään oraitten.
    Smaragdeihin vertaa
    runo itämainen
    noita nurmiaan...
    Tuossa niityn halki
    puro kiertelee,
    kirkas, varmaan tullut
    suoraan taivaasta,
    sillä eipä huomaa
    sitä paradiisin
    armaan ulkopuolia.

    Puro kivistössä
    laulaa, rauhoittaa...
    Mutta tuolta puiden
    tummain lehvistöstä, –
    puiden, lehdiltään
    laakerien laisten, –
    sieltä paistavat
    kauniit puna-pallot,
    aimot appelsiinit.

    Senpä tarhan Allah
    antoi Aadamille.

    Aadam kulkee tietä, –
    se on korkealle
    tehty pengermälle, –
    halki kukkametsän:
    kukkaa alla, kahden
    puolen, ympärillä.
    Tie nyt puron poikki
    johtaa, pengermän
    taakse puro pieni
    siinä patoutuu, –
    lammikkona nousee
    melkein yli tien.
    Lammen pintaan asti
    tuolta nuokkuvat
    marjat kauniit, tummat,
    lammen taikka lähteen:
    sini-safiireihin
    vertaa lähteitään
    runo itämainen...
    Mutta kaunis lampi
    padon alla sitten
    putoukseksi muuttuu.
    Putous pieni pärskyy
    vaahtohelminä
    punaisina varsin,
    sillä punaa tummaa
    kuumottaa jo tuolla
    lasku auringon.
    Tuota vaahtoa
    runo itämainen,
    lapsellinen, vertaa
    rubiineihin... Kaiken
    tämän Aadamille
    antoi hyvä Allah!

    Tomu painuu illan
    paahtuneella tiellä.
    Mehiläiset puiston
    mesikukkasissa
    hyrisevät hiljaa
    iltahuolissaan.
    Turilaankin ääni
    humahtaen soi...

    Miss' on mukavampi
    Aadamimme olla,
    vapaana kuin Allah
    kerran hänet loi?
    Isotessaan ehkä
    nousee palmupuuhun?
    Pudistaako vielä
    puista mitä muuta,
    mandariinin? Ehkä
    janoon sitruunasta
    mehun pusertaa?

    Puroon leikkimyllyn
    rakentaako Aadam?
    Ehkä lammaslauman
    keskellä hän loikoo,
    ympärillä lampaat,
    sievät villapallot...
    Kauriin vuona pieni
    hiljaa ynisee,
    kättä luonnon herran
    siinä hyväilee.
    Mutta jalopeura,
    jonka hurja harja
    keltaisena riippuu,
    jalopeura myöskin
    Eedenissä olkoon,
    kun on Aadamilla
    kaikki muukin, millä
    lapset leikkivät!
    Maassa se nyt loikoo
    kanssa ihmislampaan,
    ripsiensä mustain
    välistä se kauriin
    vuonaa katselee
    rauhallisin silmin.
    Paradiisilintu
    pyörii oksallaan...
    Puroon pääskynen
    kastaa siipiään...

    Aadamista usvain
    harsoissa on tarha
    niinkuin morsian...

    Yöksi kalliolle
    suurten puitten alle
    sammalvuoteelle
    asettuuko Aadam?
    Ohi kulkee hahmo
    valkea ja suuri:
    dromedaari, – kulkee
    niinkuin sukkasissa,
    ettei luonnon herran
    rauha häiriytyisi.

    Satakieli laulaa ...
    välkkyvien vetten
    rauhaa kuvailee.

    Onkohan nyt meidän
    Aadam tyytyväinen?
    Kuinka? Nurisee,
    yhä, vanha Aadam?

    Huokaa, napisee,
    virkkaa Allahille:
    "Hyvä on tää paikka.
    Herran yrttitarha.
    Mutta eipä Aadam
    ole nähnyt täällä
    vielä yhtä puuta,
    puuta omenaista.
    Eikä, Allah, mulla
    ole täällä naista."



    ILTA KEITAASSA.

    "Il Allah!" kaikuu yli keitaan,
    kun iltarukoukseen
    muezzin huutaa moslimeitaan.

    Käy huokaus palmuissa.

    On minareetin huippu, josta
    hän kutsuu, korkea,
    ja kauas soivat palmustosta
    ne pyhät sävelet.

    Ne soivat haikeasti, pitkään ...
    ja vaikenevat pois.
    Nyt eivät vastaa kaiut mitkään.

    Puusirkka sirittää.

    Kas, keitaan yläpuolle piirtyy
    jo pilvi punainen,
    kun päivä hiekkamereen siirtyy.

    Mies juottaa ratsuaan.

    Tuo rusko, taivaslakeen juovat
    se heittää kultaiset.

    Nyt lapset laumaa kotiin tuovat.

    Maa yhä tummenee.

    Vain tuokio, yö joutuu musta.
    Kuu kirkas ... muodoltaan
    kuin sormus ... kullan kimallusta.

    Jo koirat haukkuvat...

    Ja satakieli tovereitaan
    jo ylistelemään
    taas kutsuu rauhaa öisen keitaan.

    Oi ihanuuden maa!



    SAABAN KUNINGATAR.

    (Koraani, 27:s suura.)

    Näin suuren älyn antoi
    Jumala Salamolle, –
    hän oli Israelin
    profeetta, – mua kuulkaa:
    Kun katsasteli kerran
    hän armeijaansa, miehet
    ja ratsut, sotavaunut,
    ja henget, haltiatkin,
    kuin myöskin kedon linnut,
    ne kaikki riviin kutsui,
    niin puuttui lintu yksi.
    "Miks puuttuu yksi, hyyppä?"
    profeetta silloin virkkoi,
    hän taisi lintuin kielet;
    "jos laittomasti viipyy,
    voi julmaa rangaistusta!"
    Mut silloin siihen hyyppä
    jo lensikin ja virkkoi:
    "Oi Salamo, en puutu,
    en laittomasti viivy!
    Ma tulen Saaban mailta,
    ma tiedän, mit' et tiedä.
    On siellä nainen, jolla
    on kruunu päässä, miehet
    sen naisen vallan alla.
    Ja drotninki se vielä
    on sangen kaunis, mutta
    sen kuulin salaisuuden:
    on hällä jäärän sääret.
    Ja epäjumaloita
    hän palvelee, se Balkis.
    Nyt luoksesi hän matkaa.
    Ja lähtiessään virkkoi:
    – Jos viisautesi, virkkoi,
    on niinkuin maine kertoo,
    hän moslimiksi kääntyy."

    "Syy oli sulla, hyyppä",
    näin Salamo nyt lausui.
    "Mut Saaban kaunis nainen
    me vastaanottakaamme."

    Ja kristallista linnan
    hän taikureilla teetti.
    Ja koska saapui Balkis,
    sadoilla kameleillaan,
    ja jalokivin loisti,
    niin siihen linnaan viisas
    profeetta hänet johti.
    Mut ovesta kun Balkis
    sisälle astui, silloin
    hän lensi selällensä.
    Kas, permantoa luuli
    hän lammeksi ja säikkyi:
    se oli kristallista.

    Profeetta moisen linnan
    sen tähden teetti, että
    sais nähdä, olivatko
    ne sääret jäärän sääret,
    niin karvaiset ja väärät.
    Ne eivät olleet väärät,
    vaan pohkeet sangen sievät.
    Myös Balkis juonen huomaa,
    ja virkkaa Salamolle:
    "Profeetta Israelin,
    ei viisaudelles vertaa,
    ei maassa, taivahassa, –
    nyt uskon sen ja huomaan!
    Nyt orjas tahdon olla!
    Vie mua minne tahdot.
    Nyt muita jumaloita
    en palvella voi koskaan,
    nyt moslimiksi käännyn."



    MOHAMMEDIN SAARNA.

    Mohammed, profeetta-rukka,
    hän pitää naisista,
    suursilmistä naisista paljon hän pitää.
    Ja Kaaban temppelissä
    iki-vanhassa, rikkaassa kaikenlaisista
    epäjumalten patsaista, siellä nyt pitää
    hän seuraavaa esitelmää:

    "Oi miehet! Ken jumaloita
    käsintehtyjä, kuolleita palvelee,
    sen perii hukka!
    Käsintehtyjä, niinkuin Alozza
    tuo tuossa, jolle nyt otsa
    monen teistä permannon paasia hakkaa."
    Väki suuttuu ja huutaa ja telmää.
    Mohammedin saarna ei lakkaa,
    hänen äänensä huudon ja melskeen voittaa,
    kuin tuomionpasuuna soittaa:
    "On helvetti teille luotu,
    ja juomaksi lantavettä
    sen liekeissä teille suotu.
    Kun nahkanne palaa, te uuden saatte, –
    se jälleen karrelle polttakaatte!
    Miks palvella perkelettä,
    Alozzaa? Kun tippuvat aurinko, kuu
    ja tähdet, turhaanpa saatte silloin
    te huutaa Alozzaa: kuullut milloin
    lie korvaton, maalattu puu?
    Mikä onkaan tuo Alozza?"

    Pää saarnaajan laskeutuu...
    On tungoksessa kuumaa,
    se aivoja varmaan huumaa...
    "Mikä onkaan tuo Alozza?
    Tuo jumalatar?" Hän hymyilee,
    ja itsekseen hän haastaa:
    "On jumalatar se ... nainen...
    Niin, nainen kaunis, verraton...!
    Suursilmä kuin taivaan huurit!
    Ah, polvin taipuvin
    ja nöyrästi maahan vaipuvin
    sitä kaikkien palveltava on!"

    Nyt kansa riemuitsee,
    ja naurua kaikuvat katto ja muurit.
    Ja Alozzan eessä koht'ikään
    on polvillaan koko seurakunta.

    Se saarnaajan valveille saa jos mikään,
    hän katsoo, ja partaansa raastaa:
    "Nyt saatana herjausta sieluuni toi.
    Ja keskellä innoitukseni pyhän!
    Näin pimeyden kameli tunkea ryhän
    läpi vaikka neulansilmästä voi!
    Oi miehet, miehet uskovat, oi,
    oi, moslimikuulijakunta,
    ken näe ei naisista unta?"



    BEDUIINILEIRI.

    Beduiinien leiriin hartaasti käyn...
    Mitä raakalaiskansasta huolin? –
    Se paimentaa, ja se metsästää
    yhä riistansa jousin ja nuolin...

    Ah, kauan ei liene, kun heimonikin
    eli pyydellen metsien riistaa,
    erämaissaan nukkui se pirteissään, –
    ei siellä kulttuurin kiistaa!

    Mun mieleni oudosti hurmautuu,
    kun täällä nuo ruskeat teltat
    näen ryhmässä, ratsut ja kamelit,
    kanat laihat ja riippuva-heltat.

    Mut koirat takkuiset leirissä
    ovat oikeita penteleitä:
    mua vastaan ne ryntäävät purrakseen,
    jos kuinka maanisi heitä.

    Viha sähkönä silmistään säkenöi!
    Veren-paistava suu, pahat hampaat!
    Ne myöntävät ystävikseen vain
    oman teltan lapset ja lampaat.

    Naisparvi ne luotani kivittää:
    sinivaipoissa vaimot, alla
    punaruskea mekko ... päässä on
    rahanauhoja rikkaimmalla...

    Ja tyttäret notkeat, – huntua ei
    ole yhdelläkään pakanalla.
    Iho kiinteä, paljaana paisuilee
    povi voimalla raikkahalla!

    Ja lapset: verhona heillä on vain
    jokin riekale hartioilla, –
    napa ruskea, – niinpä he kerjäävät,
    ei kainoutta turhaa noilla.

    Ah, peltoa ei beduiineilla,
    ei persikkapuu, punakukka,
    tee marjaansa heille milloinkaan.
    Mies aavikon kiertää kuin hukka!

    Mitä mietin? Ettäkö teltassa nyt
    yön heinissä uinahtaisin, –
    kuin pirteissä pohjoisen metsäläismaan?
    Kapan kirppuja täältäkin saisin!



    PATRIARKAN HAHMO.

    On niinkuin raamatun kertomus
    näky tuo, joka silmää kohtaa,
    kun astelen luo beduiinien.
    On ilta, ja hurmeena hohtaa
    puro keitaassa, aurinko laskeutuu.
    sen kultaan on verhottu palmupuu...
    Tie aavikon leirille johtaa.

    Se leiri tuolla nyt tummenee...
    Mies vanha, parroin valkein,
    kuin patriarkka sen keskellä käy...
    Nyt poikasta taitojen alkein
    hän ohjaa ... nyt neuvoo vanhempaa.
    Kuu nousee, ja selvemmin kuumottaa
    mies leiristä vaattein valkein.

    Ja kamelit kulkevat telttojen luo...
    on kuormana polttopuuta.
    Kas tyttöjä ... maljakot päällä pään...
    Näen tuttua paljon muuta:
    kuin ammoinen raamatun kertomus...
    Sydän, huokaatko? Miksi se vaikerrus?
    Miten koirat ulvovat kuuta!

    Ei mitään muuttunut, taistoin ja töin!
    Koko maisema tuttu on tuolla.
    Noin kaivolla juhdat jo seisoneet
    ovat Mamren tammiston puolla.
    Jää entiseks kaikki... Ja kuolema jää...
    Ah, maksaako vaivaa siis elo tää?
    Edes maksaako vaivaa kuolla...



    TYTTÖ JA KARAVAANI.

    Talven taivas harmaa
    yllä aavikon.
    Tuossa paimenkin
    köyhä, riemuton.
    Karavaanin matka
    minne ohi lie?
    Kauas kaupunkeihin
    kuormat kalliit vie.

    Tyttö teltan luona
    seisoo, kaihoaa.
    Eipä hällä kultaa, –
    on vain erämaa.
    Silmiensä tummain
    katse minne vie
    jälkeen karavaanin?
    Kangastusten tie!



    NOMADIT.

    He siirtyvät pois Saharasta
    meren rannoille päin,
    kun touko- tai kesäkuu tullut
    on hehkuvin säin.

    Kun uuniksi aavikon ilma
    taas kuumentuu.
    Ei karjalle ruokaa, – korret
    kuin poltettu luu.

    Toki talvella taivas vettä
    edes rahtusen suo.
    Nyt lammikot aurinko ahnas
    tulinieluunsa juo.

    Jano, nälkä nyt uhkaa, – siksi
    jo murheissaan
    erämaan pojat jättävät maansa, –
    tuon kalliin maan.

    Niin köyhän, – oi, ainahan rakkaus
    vie hulluuksiin!
    Aron äärillä hartia koske
    ei naapuriin!

    Ja siellä on vapaus, se suurin. –
    Nyt pohjoiseen
    käy matka, luo kaupungin jonkin
    minareetteineen.

    Kuut kultaiset kiiltävät siellä,
    ja rikkautta on.
    Mut ihmisten touhu: se heille
    on mahdoton!

    Myös siellä ei suopein silmin
    ole nähty kai
    tuo joukkio, jonka nyt seutu
    taas kiusaksi sai.

    Nuo kiertäjät: tuossakin moinen
    on tuikea mies, –
    pari paatta on teltassa hälle
    kodin ainoa lies...

    Mies musta kuin paahdettu kahvi, –
    turbaaniton pää,
    joka kestää hellettä vaikka
    miten hirveää.

    Ja naiset hunnuitta kasvoin:
    lie poltettu pois
    häpy viimeinen, – muuten he eivät
    noin paljaita ois!

    Mekon aukoista vilkkuvat heiltä
    povet, sääriluut, –
    kun leilit he kantavat leiriin
    ja polttopuut.

    Nyt teltat on pystyyn pantu...
    Tuli loimuaa...
    On nautittu raikasta vettä ...
    se virvoittaa...

    Ja teurastettu on lammas...
    Oransseja toi
    joku lapsista huimista varkain.
    Klarinetti jo soi!

    Saa kameli nurmella rannan
    hyvin laiduntaa, –
    kävi vaivoin jo ystävän kulku,
    nyt levätä saa.

    On koirien suojaama leiri:
    susilaumana syö
    se vartio uhmaavan vieraan,
    oli päivä tai yö.

    Ja sitten he kerjäävät päivin!
    Joku varkaissa käy...
    Ei missään hommissa heillä
    hävyn rahtua näy.

    He lempivät taivasalla,
    ohikulkijain
    näkyvissä, eivätkä telttain
    hämäryydessä vain.

    Monet kerrat hunnukas nainen
    saa juosta pois
    läheisyydestä leirin, – sinne
    kuka vilkaista vois?

    Mikä kuitenkin joukkiolle
    luo säteikön,
    pyhän melkein, silmissä rahvaan,
    jopa ylhäisön?

    Kun kaupungissa se kiertää,
    väki kokoontuu
    sen luokse, moskean varjoon, –
    on noussut kuu...

    Sadut kummat nyt saadaan kuulla,
    sulttaanien häät, –
    sotalaulut rumpujen tahtiin, –
    runot hurjapäät.

    Ja nähdään soitolla huilun
    kesyteltävän kyyt...
    Joku vaimo tähdistä tietää
    kovan onnemme syyt.

    Mies neuvoja taudeissa antaa.
    Ja tulta hän syö!
    Mut aavikon immillä jälleen
    on toinen työ.

    He tanssivat kahviloissa, –
    on riisuttu pois
    hame, – absintti huumaa kuin taivaan
    esimakua ois...

    Siten hankkii se joukkio pienen
    rovon tempuillaan.
    Mut yöksi se kaupungista
    pois karkoitetaan.

    Kuka luottaisi siihen, – se heimo
    pakanoitahan on, –
    sana tyhjä on Allah sille,
    laki voimaton.

    Se varkaina linnoissa istuu.
    Mitä sille voi?
    Ei pysty se työhön, taikka
    se työn hutiloi.

    Ei pysty se muuhun kuin leikkiin
    sadun, karkelon. –
    No niin, ulos kaupungista
    se viety nyt on.

    Ja muurien ulkopuolia
    se olla saa
    kesän kaiken, – ja syksyllä jälleen
    se pois katoaa.

    Oi syksy: se suurimman riemun
    beduiineille tuo!
    Maa rakkahin silloin heitä
    taas kutsuu luo.

    Sahara, – jo taivaasta siellä
    sade hyrsyää, –
    jo ohdake kukkii, se kaunis
    ja purppurapää.

    Aro karjalle ruokaa kasvaa...
    Vain nälkä toi
    pois sieltä, – talvea täällä
    ken viihtyä voi?

    Ken, jolla on rakkaus laulun,
    runon, soittelon?
    Moni kaunehin laulu luoma
    beduiinien on!



    PROFEETTA JA RUNONIEKAT.

    Mohammed ei runoniekkoja suosi, –
    ne Mekkaan muinaiseen joka vuosi
    maan hallitus kutsui lauluineen
    runokilpaan ja juhlien hummaukseen.

    Ja kultaisin kirjaimin kauneimmat laulut
    kopioitiin ja Kaabaan pantiin ne taulut,
    niin että Arabia nauttia sais,
    mitä loi joku Harith tai Imrulkais.

    Ja heitäkö ei nyt Mohammed suosi?
    Ah, silloisten runoniekkain kuosi
    oli kierrellä matkassa hurjimpain
    beduiinien, ryöstäen, lempien vain.

    He viiniä joivat, ja kenpä piittas
    paradiisien huureista? Laulu viittas
    maan puoleen, ja koraani, järjestys sen,
    oli pilkkaama näiden viisaiden.

    Se uskoksi riittääkin runoniekkain.
    Mut, fellah, raataja keskellä hiekkain,
    ja porvari sitten? – Jäi ainaiseks tuo
    syvä juopa: profeetta sai uskovat luo.

    Kun taas runoniekoilla, myöhemmin vaikka,
    kalifien ylhäisten luona on paikka.
    Nyt koraani voittaa, ja runous nyt, –
    ovat molemmat kuololta säästetyt.

    Ne kultaiset taulut Kaabasta särki
    Mohammed, ja sadoiksi vuosiksi järki
    sai vallan: sen varjoa kammoksui
    runon kukka ja hetkeksi surkastui.

    Runo kuitenkin sieluissa piilee salaa,
    kun muuttuu aika, se eloon palaa.
    Pyhä koraani, – mutta ken unhottais,
    mitä loi Antara tai Imrulkais?



    ITÄMAINEN KALMISTO.

    Näen seemiläisen hautausmaan, –
    on mieleni lohduton...
    Ei kukkaa, ei pensasta, puutakaan,
    vain paasia, joilla on pinta maan
    sen laskettu, kiinni toisissaan
    kuin laatat permannon.

    Jokin hautapaasi päästää
    pari kortta halkeamastaan.

    Ei veistosta ... silmälle vaihtelun tuottaa
    tie roskainen ainoastaan.

    Käy uskova harras vastaan:
    "Ei muistoa halpain, ei korkeain
    voi patsailla kerran säästää."

    On kaikki turhuus, syö, lisäänny, nuku!

    On elomme tuskaa, sitten vain
    täten alle roskien, unhon suku!

    No, taivaaseen uskova luottaa.
    Saa vuottaa, saa vuottaa!



    SANFARA.

(Sommitelma ennen Mohammedia eläneen Sanfaran runoista.)

    Oi äitini lapset, luotani pois!
    Pois heimoni muukin, – syytää
    sitä vastaan herjausta mieleni ois!
    Mua maasta se ajaa pyytää.

    El-Hasmonan heimolta varkaana sain
    hyvän saaliin, – se jälkiä haistaa,
    omat pelkäävät, jos olen näillä main.
    Minä lähden, kuu oppaana paistaa.

    Ei vielä lie turvaton maassa mies,
    joka ilkkuu heikkojen huolta.
    Jos hylkää heimo, niin toisen kenties
    hän saa erämaasta tuolta.

    On perheeni siellä, kun entinen jää:
    susi siellä on, veikkoni, huima
    mies juoksulta, – ken ohi ennättää?
    Myös pantteri harmaa ja tuima.

    Se piirini; arkana milloinkaan
    ei rosvontöistäni haasta
    se vieraille, jotka nyt kimppuuni saan,
    aja ei mua isäini maasta.

    En syntynyt myskinmyyjäksi, en
    naishuoneiden tansseissa väiky.
    En pelkää kaikua uhkausten!
    En nälkää korvessa säiky.

    Syön ennen multaa kuin armosta syön
    minä teidän, pelkurijoukon!
    Kuin hukka välkkeessä viiltävän yön
    käyn kätköstä vuorenloukon.

    Menen metsälle: tummassa vaipassaan
    pyhä vuori vapista alkaa!
    Susi kaurista kanssani käy ajamaan,
    tuot' aavikon nopsa jalkaa.

    Kun lepään päivällä, vain käsi on
    pään alla, ja viitalla torju
    en kasvoilta liekkiä auringon.
    Sanfara ei koskaan horju!

    Sata kertaa sinne jo päiviksi jäin,
    kun hiekassa kyyt kipenöivät
    kuin hiilet, metsästin paljain päin, –
    monet täällä mun riistaani söivät...

    Kun kuolen, heimoni kalmistoon
    mua ei pidä tänne tuoda:
    petolauma mun ruumiini nauttikoon.
    Pedot saakoot peijaat juoda!



    KUOLEVA ŠEIKKI.

    Yöllä leirin päämies, šeikki,
    herää haavoissaan,
    näki unta: sotaa leikki
    poikasvuosinaan.

    Poikasille, joita johti,
    tunnussanan ties:
    "Vapaus!" Sorrettua tohti
    auttaa niinkuin mies.

    Ylivoimaa vastaan tahtoi
    käydä, kuollakin.
    Leikistä jo tosi mahtoi
    tulla sittemmin.

    Taaskin maahan hyökkäämässä
    frankkilauma on.
    Synnyinkylän poltti, – tässä
    turva vuoriston.

    Huokaus yöstä, – aavikoille
    aatos liitelee,
    synnyinkylän raunioille, –
    tuuli huokaisee.

    Vaiko huokaa vartioimaan
    jäänyt sotilas?
    Aina uljas kapinoimaan ...
    uupui, urhokas...

    Šeikki ponnistaa ja tarmoin
    nousee, haavoissaan,
    ulos askelin hän varmoin
    astuu teltastaan.

    Päästää lepoon vanhan miehen,
    itse vartioi.
    Katsoo linnunradan tiehen,
    untaan unelmoi.

    Tähti lentää, sammuu tuolla.
    "Tätä uni ties:
    ylivoimaa vastaan kuolla
    tahdoin, vapaa mies.

    "Tänään kuolen ... syvät haavat.
    Sydän, nauraisit!
    Taivaassa ne hohtaa saavat
    niinkuin rubiinit!"



    AAVIKON ILTA.

    Taa nummen aurinko vaipuu,
    ja taivas hurmeilee...
    Pää korren, kun helle haipuu,
    taas arkana oikenee.

    Käy lähteelle kamelikarja...
    Nyt keltaista valoa luo
    jo taivas, nummen harja
    on tumma, yö raikkautta tuo...

    Ei puuta, ei pensasta, musta
    maa äänetön, lohduton,
    ei lintusen hiiskahdusta...
    Yö niinkuin hauta on.



    KEITAAN PÄÄSKYSELLE.

    Pääsky, joka lennät, liidät,
    minareetin kulta-kuita
    kierrät, tuossa liepottelet,
    alla taivahan sinisen,
    yllä hietikon punaisen,
    mitä katsot ja liverrät?
    Tuttavaksi tuntenetko?
    Oonpa korsia kerännyt,
    kantanut savea pellon
    pääskyille pesän-teoiksi
    alle räystääni suruisen.
    Mitä tirskut, tahtonetkin?
    Vietkö, viettelet minua
    palmustohon paistavahan,
    vihreänä viuhkovahan,
    luokse nauravan vetosen?
    Mitä, miekkoinen, kyselet?
    Kyseletkö kuulumia
    maasta suurien vesien?
    Tulin myöhemmin sinua
    sieltä: siellä on nyt yötä,
    siellä talvi tuiskuttavi,
    niinkuin kukat aprikoosin
    tässä lentävät lumena. –
    Oonpa suurempi sinua,
    väität, haastanko vilusta
    isot saappahat jalassa? –
    Varsin arkapa olenkin,
    paha olla pakkasessa,
    kynnet koukussa vilusta.
    Pakkastakin pahemmista
    pakenen etelän maille,
    kun on luonto siivet suonut
    armostansa, ansiotta. –
    Mitä vaikenet, vireä?
    Mietitkö kesän tuloa
    luona nauravan vetosen,
    jolloin keidas kellastuvi,
    kuuma kurkun tukkeavi,
    surmaten suloisen laulun? –
    Levitämme siivet silloin,
    muutamme molemmat täältä
    ylitse meren sinisen,
    kahden, kohta kolmannenkin,
    maahan suurien vesien.
    Siellä koivut hiirenkorvat,
    metsät tuoksuvat medelle.
    Alla räystääni suruisen
    laulamme iloksi illan.
    Hyv' on siellä silloin olla,
    paras päivänpaistehessa, –
    kunnes lentelet takaisin.

    Pääsenkö minä takaisin?



    JÄÄHYVÄISET KEITAALLE.

    Jäi sinne myöskin Gapsan parturi, –
    hyvästi palmuinesi, keidas pieni!
    Vain hänen kanssaan puhuin joskus, silloin,
    kun hänen virkatuoliinsa vei tieni.

    Mua partasuuksi aina sanotaan, –
    niin olin sielläkin kai loppuun asti:
    siis paljon siellä puhunut en liene!
    Ah, luonto puhuu meitä kauniimmasti!

    Nyt lähdön tuokiolla, – vieläkin
    hyvästi, palmut armaat, keidas pieni! –
    ajettiin partaa. Ja hän siinä virkkoi:
    "Mun Kreikasta toi tänne elontieni."

    Mies jörö ... kalvaampi nyt entistään:
    "Oon ollut täällä vuotta kuusitoista...
    Te sanotte: On keidas kaunis? Totta...
    Mut Kreikanmaa, se onhan aivan toista!

    "On suuri perhe. Oispa rahaa, niin
    sais Kreikanmaassa edes kuolla." Suunsa
    värähti, kyynel kiilsi, sitten jälleen
    hän vaipui surulliseen uinailuunsa.

    Mun sydäntäni sääli kouristi, –
    ja silti ylistelin elämääni...
    Näin sielussani Suomen järvet kauniit, –
    mua kiiruhti jo matkaan junan ääni.



    ALI-PAŠŠA.

    (1735-56.)

    Ah, säihkyä tään sinitaivaan!
    Tuliaurinko, – musta on yö...

    On tiikeri viidakon herra,
    ja kunnioittaen kaikki
    sitä kohtaavat urhot. Mutta
    kun vanhuus sille on tullut
    ja hampaansa murtuvat, silloin
    sen perii hukka. – Nyt kerron:

    Oli aikoinaan Ali-pašša,
    mies niinkuin tiikeri kaunis
    ja voimakas, – sielulta musta
    kuin yö. Yli ruumiiden astui
    hän herraksi Tunisin maan,
    joka aavikon ääriltä yltää
    Karthagoon kauniiseen.

    Miten sitten hän vallassa loisti,
    sitä saduksi uskoa voisi.

    Toi kerran poikansa vanhin
    ja uljain myrkkyä hälle:
    toi maljassa kultaisessa
    hän viiniä, mutta sen viinin
    oli joukossa myrkkyä. Viisas
    on tiikeri, maljasta ensin
    hän pyytää poikaansa juomaan.
    Ja käskee, poika ei juo.
    Saa viinistä orja nyt maistaa,
    ja kuolee. Tiikerin poika
    isän kynsistä pakoon pääsee
    beduiinien vapaiden luo.

    Mut aavistus tiikerin arvaa
    salaliittoa, – kostoa, verta
    Ali-pašša nyt himoitsee.
    Epäluulonsa kohdistettu
    on appeensa yhteen, taattoon
    päävaimonsa äsken naidun,
    ja varsinkin tuon apen veljeen.
    Se appi on nimeltä Amar,
    mies vanha ja hurskas. – Näitä
    Ali-pašša nyt urkkia antaa, –
    epäluulonsa oikeiksi huomaa.

    Mut heitä ei vangita suoraan
    hän voi: on ystävät heillä
    ja urkkijat myöskin, – ne kiirein
    sanan veisivät veljeksille,
    jos miehiä aikein oudoin
    lähimaillakin liikkua alkais.
    He voisivat saaliin auttaa
    pois tiikerin kynsistä, niinkuin
    he auttoivat kai Ali-paššan
    pojan hurjan; tai salaliitto
    miesjoukolla tarttuisi miekkaan. –
    Ja muitakin juonia vielä
    Ali-paššan on mielessä, konsa
    hän miettien istuimensa
    ihanaisilla patjoilla loikoo,
    satumaisen kalleilla. Viimein
    hymy huulilla kirkastuu.

    Nyt selkäänsä kaunista oikoo
    jo tiikeri, nousee ja hiipii.

    Hän veljistä vanhemmalle
    siron kirjeen laatia antaa,
    jopa kirjeen hellän ja nöyrän:
    sydän ahdistuksesta raskas
    on poikansa vuoksi, nousseen
    isän herruutta vastaan; pašša
    salaliitonkin tuntee, ja tietää
    sen ansainneensa: on maasta
    hän ryöstänyt kultaa ja verta,
    ei kuunnellut vaikerrusta
    ole hurskaan, ei leskein ja orpoin.
    Ikä kasvaa, ei elon puunsa
    ole vihreä niinkuin ennen, –
    elo mennyt on turhuudentöissä,
    ja kuolema kauhistuttaa.
    Nyt tahtoisi neuvoja vanhan
    hän kuulla, ja tehdä vielä
    mitä kohtalo kauneinta sallii.
    Siis pyytää hän appea luonaan
    toki käymään ... jos ei muuten,
    niin Amarin tyttären vuoksi,
    joka taattoa nähdä jo kaipaa.

    Ja lahjoja vanhukselle
    vävy mahtava viedä antaa.

    Ja viimein, viimeinpä Amar,
    kun aikaa on vierinyt, eikä
    ole vainoista kuulunut, mutta
    on lahjoja muillekin tullut
    salaliitossa olleille, – viimein
    hän, luottaen appeuteensa,
    luo tyttären kaivatun lähtee.

    Näin tarkoin ei ennen hälle
    ole näytetty paššan linnaa.
    Oi loistoa mahtavan herran!
    On köyhällä Tunisin maan
    yks ainoa taatelipuu,
    jota Allahin armoin hän vaalii,
    mut ruhtinas loihtinut tänne
    paradiisin on linnastaan.
    Puutarhoja ... hedelmät niissä
    niin outoja, kauniita, ettei
    ole vertaa Amar niille
    ei nähnyt, ei kuullut missään.
    Miten säihkyvät linnassa kaaret!
    Kuin kirjavat taivaankaaret!
    Pihan ympäri pylväiden piirit ...
    ja keskellä leijona-kaivot,
    tai lähteet: ne viileyttä luovat
    ylös suihkuten kirkasta vihmaa ...
    ilomielellä nauravat. Lammet
    ovat toisissa marmorireunoin, –
    kalat kaikkien outojen maiden
    voi huomata niissä, ne kauniit
    ovat nähdä ja myös hyvät syödä.

    Niin kymmenen ihmeen kautta
    vävyn luokse nyt Amar viedään.

    Kas valtikkahuonetta, kuinka
    se kalleutta säteilee!
    Alas istuimeltaan astuu,
    mamelukkien keskeltä, joista
    on vartio voimakas täällä,
    Ali-pašša, ja appensa vastaan
    hän ottaa, nöyrästi aivan, –
    tuo tiikeri pehmeä, viekas.
    Nyt kämmeniään hän yhteen
    lyö: Amarin kylpylän loistoon
    vie kymmenen orjaa ... siellä
    ovat valmiina lämpöiset altaat
    ja kalliit öljyt ja nardus:
    ne kaikki, ja hieronta oiva
    veret vanhalta liikkeelle kohta
    hyvin saavat. Mutta sen jälkeen
    samat orjat, kristityt orjat,
    jalon Amarin kantavat suureen
    ja kauniiseen kupuhalliin.
    Saa siellä hän huoata hetken, –
    ja sitten he kallein vaattein
    hänet verhoavat: jalo arvo
    puvun on, Alin antaman vaipan
    ja manttelin keltaisen
    kuin saframi, helmien, kullan.
    Ja sormukset kalleimmat
    hänen sormiinsa pannaan, ja päähän
    iso, vihreä turbaani ...
    väri vihreä niinkuin muinoin
    Mohammedin, – Allahin siunaus
    profeetalle! – turbaanissa.
    Väri kaunein auringon maassa
    ja moslimin nähdä: se mieleen
    tuo keitaat, metsät ja nurmet.

    Nyt viedään pöytään Amar.
    Vävy siellä on odottamassa.
    Ei herkuille taivaassa vertaa!

    Ja istuen siinä nyt kahden
    he haastavat hauskoja ensin,
    ja myöhemmin myös vakavista.
    Ali-pašša neuvoja pyytää
    ja saa, hyvin riemastuu
    ja vannoo, että hän uuden
    ilon hankkii nyt itselleen:
    rikas maassa on vapautta saava,
    ja köyhille rieskaa vuotaa.
    Ja syödessä hiljalleen
    urut, harput ja symbaalit soivat
    taa verhojen kätkettyinä:
    sävel itkee ja vaikertaa, –
    kuin vietissä rajattomassa
    se nauraa ja riemuun ratkee.

    Kun syöty on sitten, ja pesty
    kädet maljoissa hopeisissa,
    niin appensa tahtoo päästää
    Ali viimein tyttären luo.
    Ali-paššan kauneimmat vaimot
    heti kohta, kun haaremiin
    käy Amar, ja jalkavaimot, –
    myös tyttöset, kiiltävän mustat,
    ja kristityt, kutreilta kultaa,
    ne vanhuksen jalkoihin kaikki
    heti vaipuvat polvilleen.
    Nyt joutuu hän tyttären luo,
    pääpuolison huoneisiin:
    miten tuikkivat kultaiset lamput!
    Nuo kammiot, tullessa silloin
    jo illan ja viileän yön,
    nuo taivaiset kammiot kallis
    ja tuoksuva kanelinkuori
    ja aloe lämmittävät.
    Ja kalleutta mattojen näiden!
    Ja pöytien näiden: koskaan
    Bysantti ei moisia tehnyt
    ole muualle varmaan! Ja tyttö,
    tytär armas, hän onnea loistaa!
    On kalleutta vaatteissa hällä
    niin runsaasti, että hän tuskin
    voi liikkua painosta kullan
    ja helmien: yltänsä säihkyy
    hän niinkuin tähtinen yö.

    Ja istuen kahden nyt siinä,
    jalon viinin ääressä, kauan
    he haastavat, kuinka on hellä
    Ali vaimolle nuorelle ollut.

    Ja viimeinpä Amar-vanhus
    pää pyörällä huudahtaa:
    "Jo ymmärrän nyt Ali-paššan:
    mies tällaisen taivaan vuoksi
    voi sielunsa, ruumiinsa kyllä
    hyvin heittää helvettiin."

    On myöhäinen yö, tytär vieno
    vie taattonsa levolle, suureen
    ja kauniiseen kammioon.
    Odaliski on viehkeä siellä
    odotellut jo, vanhuksen kättä
    hän nöyrästi suutelee.

    Kun Amar, päivien jälkeen,
    ja lahjoja jälleen saaden,
    Ali-paššan linnasta poistuu,
    niin vieläkin kerran virkkaa
    vävy herttainen vanhukselle:
    "Käy vastakin vieraissa, appi!
    Ja veljesi matkassa tuo.
    Tuo kaikki ne, jotka... Tahdon
    nyt palkita purppuralla
    ja kullalla ylväille, joiden
    nimet mulle, oi appeni, uskoit."

    Ja viimein, viimein se Amar
    myös veljensä nuoremman, viisaan
    saa kanssaan lähtemään
    Ali-paššan mahtavan luo.

    Ali-pašša istuimensa
    ihanaisilla patjoilla loikoo
    ja ottaa veljiä vastaan, –
    miten silmänsä välkkyvät!
    Kuin tiikerin! Kättä ei anna.

    Ei, kämmeniään hän yhteen
    lyö: pyövelit Amarilta
    pois riistävät sormukset, kaikki
    muut kalleudet; suoraa päätä
    hän veljensä kanssa viedään
    alas mestaushuoneeseen.

    Ah, itseltäänkin tuolta,
    joka kaappasi näin salaliiton
    päämiehet, ja halvemmat sitten,
    veri hältäkin kerran vuotaa
    sai hiljaa hiekkaan. Silloin
    oli tiikeri vanha, sen hampaat
    jo murtuivat. Kilpaajansa
    hänet voittivat; jalkansa löivät
    he murskaksi, kadulla viikon
    hän auringonpaisteessa nääntyi.



    KEVÄTLAULU.

    "Jo joutuu armas aika",
    sen virren kuulla sain,
    kun mailla palmupuiden
    ah, rauhaa suurta hain.

    Luo saavuin pienen kirkon, –
    se virsi sieltä soi.
    Siin' oli kumma taika,
    se unet armaat toi.

    Näin suven suloisimman.
    Mut nähnyt sitä en
    nyt maassa enkeleiden
    tai taivaan huurien.

    Näin kesän synnyinmaassa,
    ja kaipuun sinne sain.
    "Jo joutuu armas aika", –
    niin soi se virsi vain.



    FETIŠŠI-LAULU.

    Kuin nyytti neekeri istui,
    noin laajoin poskipäin.
    Ja kahvilan sähköihin katsoi
    ja murheensa lauloi näin:

    "Oon niggeri Kalulun maasta...
    Soi musiikki... Tuossa mosjöö
    on chic-chic, silmässä prilli...
    Ja tuossapa käy tötötöö...

    "On kaikkea, kaikkea täällä...
    Mut yks kivi Ululun maass'
    on ihme: se luo mua kutsuu.
    Siks murhe on mulla taas.

    "On taikaa niggerein maass'.
    Siks Ululu lauloi taas."



    KARTHAGON MERI.


    1.

    Murheinen ihmisen maailma, missä
    vain hänen polkunsa vie, –
    aavikon hiekkaa tai vihertävissä
    keitaissa, tuskaa se tie...
    Hetkeksi hurmausta antaa sieluun
    nyt meri, purppura-vyö, –
    nähdä ei voi elon aaltojen nieluun:
    siellä on tummaisin yö.

    Kuoleva kaikki on, kukkasen nuoren
    aika on tuokio vain...
    Kaupunki harjalla ylpeän vuoren
    linnoin loistokkain
    sortuu, liekkeinä ilmaan haihtuu
    hirveinä, kun sota lyö.
    Vain meri säilyy, välkkeissä vaihtuu,
    ihmisen toivoton työ.


    2.

    Tätä merta rakastaa mun täytyy,
    merta lemmikkeinä hohtavaista
    vuoren juurella, Karthagon vuoren,
    jonka jyrkänteillä moslimien
    kylät säihkyvät kuin lumi puhdas.

    Merta keskipäivän hehkuessa
    vilpoiselta tuoksuvaa ... oi, aallot
    kauniit alla kaarten maurilaisten!

    Meri ihana kuin uni taivaan!

    Lämpöisenä päivän autereihin
    kaukana se yhtyy, ilmaan haipuu.

    Meri ikuinen ja kuolematon:
    alla vuoren, jolla raunioina
    uinailevat sortuneen ja menneen
    kansan unelmat, se leikkii, loistaa.

    Ah, se meri aatoksille antaa
    rauhan, sydäntä se, tuskan-täyttä,
    viihdyttää, kun noin se leikkii, laulaa,
    soiluu, – meri kaunis ... sävelillään
    sielun lääkitsee, oi, niinkuin viini
    jalo viihdyttää se unohdukseen.

                Välimeri, Tunis, Sfaks,
                Gapsan-keidas, 1914.