Nurkka-Massin kuuliaiset; Munkkikammio

NURKKA-MASSIN KUULIAISET; MUNKKIKAMMIO

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Otava, Helsinki, 1932.

SISÄLLYS:

NURKKA-MASSIN KUULIAISET. Epopea. "Rakkaiden muistojen" sarjaa

     I luku: Kevään lähestyminen
    II  "    Suksilla Mäkkyiskylään
   III  "    Kuuliaistenpitäjistä
    IV  "    Mäkkyiskylän pelloilla
     V  "    Hepsulaisen talo
    VI  "    Paremmille puolille
   VII  "    Morsian
  VIII  "    Konttiämmät
    IX  "    Kahvin ylistys
     X  "    Tuvan puolella
    Xl  "    Naiskarsina
   XII  "    Puhemies
  XIII  "    Muita tuttuja
   XIV  "    Kyläkauppias ja "mamma"
    XV  "    Soittajat
   XVI  "    Eeliel & Kumpp
  XVII  "    Palpan Killi
 XVIII  "    Vanhankansan ristipolkka
   XIX  "    Lystin-lesken valssi
    XX  "    Pientä pirinää kyökissä. Massi
   XXI  "    Tupaan takaisin
  XXII  "    Killin ja sällin peli
 XXIII  "    Tanssia ja syömistä
  XXIV  "    Housuttomain polkka
   XXV  "    Pieni häirinki. Kaihukaisla ja Nakari
  XXVI  "    Rinkitanssit ja rallit
 XXVII  "    Jahvukka nousutuulella

XXVIII " Violinsoittelijan seikka

  XXIX  "    Lähtöä
   XXX  "    Loppumarseljeesi

MUNKKIKAMMIO. Runoja

    Fiool-leikarin laulu
    Kevätsointu
    Sillalla
    Lili
    Katukuva
    Seelia
    Maaria
    Juhannus-yö
    Viola
    Ulla
    Heinäkuu
    Brunetta
    Silkki-Eeva
    El picador
    Jeannette
    "Pyhä Fransiskus"
    Delila
    Angelica
    Väsyneet
    Eros-Proteus
    Neith
    Minne?

NURKKA-MASSIN KUULIAISET

EPOPEA

"RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA

(Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta" 1912)

I LUKU: KEVÄÄN LÄHESTYMINEN.

    Oli menneet päivät maaliskuun,
    aurinkoiset, viima-raikkaat, jolloin
    hiihdin tuonne selkään valkeain
    vaarain, alla sinitaivaan hurman.
    Aurinko jo sotaa vaaroilla
    kävi ankarasti lunta vastaan,
    harventeli Talven grande-arméen,[1]
    synkät aukot löi sen rintamiin.
    Oli menneet päivät, jolloin laskin
    alas vaaranteilta laakson helmaan,
    kullankellerville kartanoille.
    Sielläkin nyt päivä valkoiset
    pellot ruudutteli kanaviin
    mustiin: aukoi tummat sarkaojat.
    Päivä yksi nuorin kevät-innoin
    Talven valtaamista maista varsin
    paljon vei; se piirsi pelloille
    kartat uudet: pienet multaläikät.
    Toinen sai jo yhä laajemmiksi
    ruskeat ja kokkareiset pälvet.
    Kolmas päivä vain, niin Waterloo
    lienee Talven kohtaava, sen voimat
    viimeisetkin lyövä perin pohjin, –
    silloin Talven loisto katoaa,
    hankiloisto keisarillinen!
    Vallat vihreät ne kongressissaan
    jakaa keskenään maat, manteret.

[1] Grande-arméen? Mitä kummaa? Mikä bisarri vertaus, – metkutteleva, aivan aiheeton. Verrata talvea – Napoleoniin! – Waterloo? Hm, vallattomuutta vain, tahikka ehkä kai tyhmää nälvimishalua, – kuka sen tietää. Ettäkö Napoleon olisi ikäänkuin talvi edistymään pyrkivälle ihmiskunnalle? – Mutta ei kai tässä sitäkään tarkoiteta, koska näet vähän myöhemmin ylistellään talven keisarillista loistoa! Kuka tietää, hm, jaa, juu, ja niin, ja koska, ja katso, j.n.e. Itse Iisakkikaan ei tätä ymmärrä!

Tekijän huomautus.

II LUKU: SUKSILLA MÄKKYISKYLÄÄN.

    Mutta sitä ennen vielä viime
    kerran tahdoin suksin sujutella,
    jäällä nyt, en vaaroilla, vaan iljen-
    jäällä, ennenkuin taas järvet aukee.
    Vielä kerran tahdoin koetella
    kahta sukseani: kahta näätää
    kultaselkää, – kahta käärmettäni
    valkovatsaista jo, hangattua
    hangistolla, kahta kalkkaroa.
    Sitten tallin parvelle ne vien. –
    Niinpä lähdin yli järven suuren,
    Saimaan huhtikuista kevätjäätä
    tuonne kauas, kohti kylävaaraa,
    jok' on Mäkkyiskylä nimeltään, –
    sillä siellä kuulin tanssittavan
    kuuliaiset iltana sen päivän.

    "Kuuliaiset? Kenen miekkoisen
    pienet pirinät?" – "Ka, Jahvetti
    Hepsulaisen, löyhkän leskimiehen, –
    jok' on isäntä ja parisniekka, –
    tyttären ja Nuutti Massisen,
    vanhan, viisaan, lauhan poikamiehen."

    "Ahah, niinkö, kyllä nyt jo tiedän!
    Tunnen näkemältä Massis-Nuutin. –
    Mutta kumpi Hepsun tyttäristä
    kukoistaa nyt morsiamena,
    koska kuuliaiset juodaan? Kumpi, –
    sekö hento Hilja Siviä,
    jolla olla taisi, – kuinkas se
    olikaan nyt, – Ameriikast' asti
    toivottu maapappi, kolpontyöri?" –
    "Ei, vaan sisko, Impi Potentilla,
    jolla on se punapäinen poian-
    kölli, – jos lie sisarellakin, –
    ja lie tällä morsiamellakin
    puolittain jo myöskin toinen poika." –
    "Kyllä tiedän..." – Lähdenpä siis vain
    sinne, jossa tanssittavan kuulin
    pienet kuuliaisten-pirinät.

    Varhain lähdin, konsa huhtikuun
    iltapäivä vielä loisti, aitat
    kultasi ja luhdit kellervöi, –
    kiisin alas sieltä Himalasta
    pitkin pientareita, järven jäälle!
    Jää se oli silloin suksen alla
    niinkuin muhkea barokkikauden
    marmorinen pöytä, koristettu
    pöhö-kiemuroin ja lehdin, jotka
    marmoriin on upotettu. Taikka
    niinkuin mikä turkkilainen pöytä,     siseloitu, kirjaeltu tähdin
    hopeisin ja kilpikonnanluisin, –
    arabeskein: sillä sieltä täältä
    aivan paljaana jo iljen välkkyi.
    Mutta vielä taiturintyö kesken:
    kaikkialla pöydällä on jätteet
    päivän kultatalttain, porain, höyläin,
    kalkuttavan öljyn, pulituurin, –
    marmorinen jauho, jota yö
    säilyttää. – Hyv' oli pöydällä
    tuolla kahden suksi-näätäni
    leikitellä: sukset juoksi niinkuin
    mannaryynillä, tai niinkuin hieman
    hyytyneellä rasvalla. Ja vuoroin
    vallan välkkyvällä luistinjäällä!
    Hyv' ol' oivain käärmeitteni siellä
    kahta kalkkaroa, kahta käärmeen-
    pyrstöään nyt lyödä paukutella.




    III LUKU: KUULIAISTENPITÄJISTÄ.


    Ahah, – että jörö Nurkkakankaan
    Nuutus, viisas, nöyrä poikamies,
    joutui ritaan, naisen ansoihin, –
    Nuutus, joll' on huuli törröllään
    niinkuin härän, kun hän aina pilkkaa
    liika-komeuksia maailman.
    Mitä sitten? Esimerkiksi
    vain Armiro-paperosseja, –
    säästäväinen Nurkka-Massi itse
    kotilehtiensä häkää kiskoo. –
    Että hän siis aikoo ottaa toisen
    noista Hepsulaisen tyttäristä,
    joist' on roima rekirivo tehty,
    niinkuin itse Jahvetistakin:
    kuinka Mäkkyiskylän Hepsulassa,
    kahden veivattavan kaivon luona
    juoksi kolme kyläkuntaa, Teivaa,
    Porhola ja Tevanjoki. Vielä
    siell' on käyneet piispat, papit, hui-juu!
    Ammunnelleet ovat elämämme
    raskaan aavikolla siellä vettä
    idän karavaanit, Aunuksesta
    tullen laukkuryssät, harjakallot,
    joista kuuluisin on Laiska-Jussi,
    niinkuin mikä idän Eleaasar.
    Lisättäköön vielä mustalaiset,
    mierolaiset. – Ja se Jahvetti
    mielellään sen ilon rakkahille
    lapsi-raukoillensa soi ja sallei.
    Mutta konsa joutui helteeseen
    vuorostaan nuo Hepsun tyttäret,
    janoisina odottivat niitä,
    joille olivat he aikoinaan
    ammunnelleet elon-virkistystä,
    eipä tulleet kolme kyläkuntaa,
    kaukaa kiersi myöskin laukkuryssät,
    mierolaiset, piispat, papit, hui-juu!
    Mustalaiset tulla tömähti,
    huimi pois. Niin vuotta viitisen
    sitten hurjan likan, Potentillan,
    leikkilöistä tuli pikku Heikki,
    punapää kuin oisi Aunuksesta
    tullut, taikka punapää kuin justiin
    Hollon Jullukka, se tukkimies.
    Mutta Paunos-Lassi, hupsu-parka,
    lapsellinen, kerskahtava, hänpä
    suurenteli suulla, jota vastoin
    muut vain nauroi salaa kouraansa;
    niinpä käräjillä maksamaan
    joutui hän nyt toisten myllytullit,
    ryssäin, harjukkaiden, mustalaisten, –
    Paunos-Lassi, raivon-kalvas mies,
    liinatukka, jolla on nyt poika,
    jonka tukka niinkuin tulipalo
    loimuaa, – nyt Massis-Nuutin poian.
    Lassi-raukan kohtaloa silloin
    nurkui monet kunnon emännäiset,
    itki monet naimattomat immet.
    Mokomakin Impi Potentilla! –
    Hiljalla taas on se "kolpontyöri". –
    No niin: moisen Potentillan juhliin
    riensin iltapäivän viileässä
    käärmeilläni, kannan-kalkkavilla
    kalkkaroilla, kulta-näädillä,
    penikulman Savonlinnaan päin,
    kohti toisen rannan kuusimetsäin
    tummuutta, jonk' yläpuolta kuulsi
    Mäkkyiskylä kaivonvintteineen,
    talot niinkuin tummat linnoitukset,
    joiden ikkunoista viimeiset
    päivänsäteet sinkosi kuin leimaus     lähtee linnoitusten kanuunoista.
    Äänettömyys luonnossa kuin hauta. –
    Niinpä nousin korpikuusi-teitä
    ylös Mäkkyiskylän aukeoille,
    tummuessa illan, rautahangen
    karskuessa, kiviin sukset lyöden, –
    konsa vaipui kevätaurinko.




    IV LUKU: MÄKKYISKYLÄN PELLOILLA.


    Kevätaurinkoisen vaipuessa
    pilvet, ehtiessä huhtikuun
    illan, heitti hanki-rippehille
    kajastuksen harmaan, raukean.
    Mutta kaukaa, puolta ilmanrantain,
    paistoi ruskon purppurainen viiva.
    Tuoss' on edessäni Mäkkyiskylä.
    Pimeydestä talosikermäin
    koirain villi räiske kaikuu. Luulen
    tuntevani pelimanni Kustaa
    Mullin temput-taitavaisen koiran
    laiskan ulinan ja lupsutuksen.
    Ja jo Lurjus tulla kuikkii vastaan,
    vinkuu, housut nuuskii: tuttu on
    tämä kuokkamies! Ja niinkuin airut
    johtaa minut hän, kun sitten pellon
    poikki kujan päähän oikaisen,
    halki kisailevan koiraparven.




    V LUKU: HEPSULAISEN TALO.


    Tulistaan jo juhlapaikan huomaan
    sekä vierahista, joita rientää
    pitkin ränstynyttä valtakujaa:
    aidat rikki, koivut harvat, väärät
    kujassa on Jahvet Hepsulaisen,
    teitten-relluttajan, "parisniekan".
    Hänenp' ikkunoistaan tulet iltaan
    hohtelee nyt tummanpunaiset,
    tummanpunaiset ja himmeät.
    Pirtin puolta hiki-himmeät, –
    mutta jälleen tuolta "paremmilta
    puolilta" ne loistaa vaaleammat
    helkatulet näitten juhlien.

    Niin, ne loistaa iltaan, Jahvetin
    ikkunaiset, tummat, vaaleammat.
    Mutta niitä iloisemmin loistaa
    soihdut karjakartanolta päin.
    Soihdut, joita poian-norssit polttaa,
    käryyttävi tuohikäppyröitä,
    tuohuksia sikopahnan puolla.
    Tervaksia, tuohikäppyröitä
    armahasti tuikkivia niinkuin
    etelässä, kultatemppeleissä
    pyhäin alttareilla kynttilät, –
    niin nuo ilosoihdut Hymenille,
    jumalalle, jonka "käskyy laittaa
    on juur häi'y tapa", – Massin liiton
    ynnä Potentillan jumalalle
    soihdut kirkkaat, sikopahnan puolla!
    Ja kun yli pellon hankikatteen
    oikaisin nyt kohti punaisia
    tuohuksia, jotka siellä lekkuu,
    niin jo olen tullut Hepsulaisen
    pihamaalle, talon nelikulmaan.
    Täynn' on miestä piha pimeä,
    Hepsun Jahvon nelikulma-linna,
    alla tähdittyvän taivaan. Onpa
    sarkatakki-miestä, hoikkaa poikaa
    kädet rennot housuntaskuloissa, –
    onpa sankareita ympärillä
    tämän Mäkkyiskylän kuninkaan
    anteliaan, joll' on pöytäpiiri
    runsas, veikot viisaat, vilkkusilmät.
    Luhtiaittain luona orhit hönkyy...
    Joku kättä tökkää, sormenpäitä...
    Joku tuttu kysyy kuulumiset,
    omat kertoo... Niinpä siinä seistään. –

    Mutta pahnan puolla poian-norssit
    tervaa, tuohuksia polttelee,
    iloisempia kuin ikkunain
    tulet tummat taikka vaaleammat,
    iloisempia kuin etenkin
    tulet pirtin, josta kuuluu jo
    harmonikan oireileva kuorsaus
    ynnä kilkutus tingtangelin.




    VI LUKU: PAREMMILLE PUOLILLE.


    Ja kun pirttiin mennäkseni mielin
    kanssa muitten, joita kuisti täynnä
    tungeksii, niin porstuassa joudun
    pohjaks itse ukko Jahvettiin,
    pulskaan, hymyhuuleen, tuiske-tukkaan.
    Ja tuo Mäkkyiskylän kuuluisin
    pohatta ja herra, hänpä ei
    porstuasta pimeästä, jonne
    oven-remppanoista valo virtaa,
    pirttiin minun mennä annakaan,
    kun tään kuokkamiehen siellä huomaa.
    Kättä tökkäisee hän mulle, työntää
    pehmyttä kuin villakinnasta,
    sujuttaa sen kainalooni, johtaa
    miehen "paremmille puolille".
    Jaa, kuin muinoin Hellaan ruhtinaat
    veivät riemuun runoniekat, niinpä
    saattaa hän mun ovest' oikealle,
    juhlasaliin kestinkien näiden,
    herkkusaliin leveään ja suureen.
    Siellä istuu ämmiä, ja heille
    ilkku-silmää iskee Hepsun ukko,
    sitten päätä nyökäten hän käskee
    minut tuonne tuoliin kiikkuvaiseen;
    kysyy: "Noh, ei tulleet sieltä muut
    Himalaisten hovista?" – "Ka, ei,
    eipä sieltä päässeet tänne muut:
    keli huono, ei siis emäntä
    vanha, – taikka nuoripa tuo vielä
    on ja pystypää, – ei rospuuttaa     koluutella voinut pitkin matkoin.
    Nuoren Oskarin taas koivusalko
    iski lonkkaan, kun hän rustasi
    tässä äsken kyläkiikkua.     Siksi astuu hän nyt kankeasti
    niinkuin seipäillä, ja jokaisella
    askelella irvistää. Ja kotiin
    harmissaan hän jäi nyt orheineen.
    Vanhempi taas vastanainut on." –
    Siihen Hepsun Jahvo: "Sen nyt tiedät:
    eipä äskennainut hyppystöiltä
    niiltä kylänkiertoon jouda paljon!
    Mutta ooppas nyt kuin kotonas,
    näissä huone-rähjissämme ... mutta
    mitäs heistä! – Pitää tästä mennä,
    pakko täss' on niinkuin hengen-pakko
    tanssia jo mennä puuhaamaan!
    Kutsuvat taas: 'Ukko, miss' on ukko?'
    On ne meiän ajan nuoret: eivät
    itse edes tanssin-töminää
    osaa puuhata, – vaan hengen-pakko
    ukon täss' on mennä puuhaamaan.
    Oo sie vaan kuin kotonas, niin kuumaa
    kupin suuhun saat." – Näin naurahtaa
    Jahvetti, ja silmät välkkyy, kun hän
    lapikoitsee sieltä keikkapäin
    tuonne, josta soi tingtangeli.

    Siinä keinun, siinä katselen,
    polvellani rukkaset ja reuhka.
    Kaunoinen on linna Hepsun Jahvon,
    juhlasali näitten kestinkien!
    Senpä suuret, tyhjät seinäpinnat
    kylämaalari on pohjalainen
    harmaanvärisiksi laastinnut,
    freskoitellut sitten, maalaamalla
    koristellut punakukkasilla,
    jotka ovat niinkuin omenoita,
    ynnä lehdillä, jotk' ovat niinkuin
    lehdet jäykät niittykämmekän,
    latinaksi: Orchis maculata.
    Jaa, ne on nuo kukat seinien
    niinkuin lehdet niittykämmekän,
    tahratiplikkaisen maculatan,
    tarjoaisi kämmenkuopistaan
    punan-paistavaista omenaa,
    paratiisin heelmää, tiedonpuun
    marjaa, heleätä sitruunaa, –
    pyhän liiton ennuskuva kai:
    käsi vankka Impi Potentillan
    tarjoava kultaomenaista
    Nurkkakankaan Nuutukselle, tuota
    poikaa pulskaa, puolitoistakin
    poikaa; – sellaisilta näytti nuo
    kuvat siellä tyhjän-kaunihissa
    salissa, – jonk' ikkunoilla riutui
    vanhatpiiat, varmaan vienoisen
    Hilja Siviän, ja myrtit kuivat.
    Mutta lattialla katajat
    tuoksui, taittamat kai Potentillan.
    Ei siell' ollut monta tuttavaa:
    enimmät jo pirtin puolle menneet;
    oli konttiämmäin kurttunaamain
    parvi: Lienas-Tiina eli Lieppo,
    kolkko Laaras-Tiina eli Luara,
    ja tuo pitkä, laiha jotkelo
    Rietas-Tiina eli Rietukka.
    Oli vielä tuolla hämärässä
    takakammarissa hiljaa toinen
    tytti, suurisilmä Siviä,
    liekutellen lullaa, jonka nurkat
    vankasti ol' äsken raudoitettu. –
    Tulipa myös itse juhlain riemu,
    kruunu, ylpeys näitten kuuliaisten!
    Tuli kyökistä hän, kahvipannun
    kuuman kantaen ja nauru suulla.
    Hänen helmuksissaan riippui poika
    punapäinen, joka katseli
    kita ammollaan ja nenää kaivoi. –
    Niin, hän tuli, pulska morsian!




    VII LUKU: MORSIAN.


    Tuli pulska, pitkä Potentilla,
    rallin hurja likka, – veikeä,
    lekkusilmä Impi Potentilla,
    monen virvoitus tääll' elämämme
    erämaassa, isän ilo, ylpeys.
    Hänpä korkealla päänsä kantaa,
    päänsä, jota monin kerroin kiertää
    tummat, kiharaiset palmikot.
    Tummanpunaisella leningillä
    "tyköistuvalla" koristettu
    on hän, pulska Impi Potentilla,
    pitsit kaulassa ja hihansuissa.
    Komeasti nuoret uumat kaartuu,     riemakkuutta silmät tuikkii; mutta
    röijyn rakosesta kultaiset
    kellon vitjat kiiluu, Massin lahja, –
    kun hän tyrkkää pannun pöydälle.
    Eikä liioin kumartele niska
    rento, kun hän kättä kuokkijalle
    tokkaisee nyt, kättä oikeaa
    punan-vankkaa: melkein mielensä
    antaa ollut lienee vasempaa
    kättä, sillä siinä paksu sormus
    kiiltää: eipäs pahoin parjanneet
    Himalassa! kallis kultasormus
    tuossa päällä vatsan pystyn niinkuin
    minkä kellutuksen: – Voi sun ... kuinka
    sie nyt, Potentilla parka! – Mutta:
    mitäs heistä! – Pöydän päässä Impi
    täyttelee jo kahvikupin suuren,
    kahvikupin kullan-kirjatun,
    ja myös laajan, kukallisen tassin
    tulisella kahvin-nesteellä,
    jossa seassa lie bamuusaa,
    kuten täälläpäin on tapa tullut,
    käskee: "Pankaa sekaan, kastakaa."




    VIII LUKU: KONTTIÄMMÄT.


    Häntä katsoi ovensuusta tuolta
    kylänämmäin parvi, kurttunaamain,
    mustat rotat, kiekaisijat virren     heleän, he tuijottivat tiukkaan
    purruin huulin huivin-huppuloista     tuota Potentillaa komeaa,
    joka vuotti edessäni siinä
    pannuineen ja oli valmis jälleen
    uutta kaatamaan, kun yhtä join.
    Katsoivat nuo häntä, joka seisoi
    pulskin vatsoin, ja he miettivät:
    – Eipäs häpiä ees herroja,
    vaikk' on taas kuin nahkaleili, vehnäs-
    taikina! Näin neuvoiko sua äiti,
    opetti se Karuliina-vainaa,
    jok' ol' ihminen, vaikk'ei se ollut
    sorja eikä turha heikale
    niinkuin sie, vaan ihminenpä hurskas
    oli se, ja tutki postillaa,
    virsikirjan veisasi se umpeen.
    Joka sunnuntai se ajoi kirkkoon,
    körötteli, tuiskusi tai satoi. –
    Tokko sie ees tilkan kahvia
    antanet nyt köyhemmille? Vai et
    Herran nuhdetta sie saanut? Kyllä
    rännäsi tuo Jahvo tyttölasten
    hännässä, mut eipä Karuliinan
    eläessä ollut kylän poikain
    vääntyminen Karun tyttöin aittaan!
    Etpäs silloin pentuin kanssa, ähäh,
    juossut telmämään! Et hyppimään
    lepopäivät hyppiäisissä!
    Ähäh! sanaa harjoittelit sie
    takakammarissa lämpimässä, –
    kunnes ikkunasta rynkäsit
    öin, kun mamma-raiska uinahti,
    voivottava, vakaa Karuliina.
    Tuoss' on tyttö nyt! Ei omena
    kauas puusta putoa... Ei siinä
    mielessä, ett' oisi jyrstämistä
    Karussa ... mut kyllä ylpeä
    oli hänkin: mikäs, antoi, juu,
    mutta silloin köyhän silmistään
    täytyi sille vettä tiristellä, –
    jotta lähti! Eikä kortiksi
    tavas vaate sille kelvannut;
    päässä piti olla silkit, solkit.
    Ja kun hullaannupas Jahvettiin,
    tyttöin-häntyriin, se Karu rääpys!
    Kakkas niin, siin' on nyt Potentilla!
    Kah, kah, – näätkös tuota Impukkata,
    kuinka pitääkin sen tuossa noin
    kuonaella, silkit, simpsetit
    näytellä! Se tokko antanee
    nyt ees kahvin-tilkkaa köyhemmille?
    Tokko rikas antanee? Mut mikäs,
    mikäs rikkaiden on rellutella,
    rehvastaa kuin riikin-ruhtinaat!
    Vaikka napa taivahalle täyttää,
    kultakäädyt Impin kaulaan pannaan,
    niinkuin ennen mille Juosepille.
    Tulee vauras Nurkkakankaan Nuutti,
    vanha mies, tuo sormuksen ja sanoo:
    "Ota tuosta, sormeesi se pistä." –
    Vanha mies, – no, vanhallakin on
    lihanhimo, onpa on, ohoi!
    Kyllä petteli sen Nuutinkin
    Vortunainen,[1] petti justiin tuon
    pulskan Potentillan hahmossa. –
    Kyllä ymmärrät, sie ketkale!
    Kun sie ees jo tilkan kahvia
    antaisit nyt köyhä-raukoille! –

    Niinpä miettii päätä nyykytellen
    sekä peukaloita pyöritellen
    kylänämmät, rotat oven suussa,
    katsellen myös pöydän kukkuraa,
    josta lähtee tuoksu taivaallinen
    vehnästen ja kuuman kahvin, pöytää,
    jonka päässä punoittaen loistaa
    eltat, hirvensarvet, paksut tortut,
    lekottelee kypsät vehnäsköntät.

[1] Vanhukset olivat nähtävästikin saaneet tämän jumaluuden eräästä Virzeliuksen Virsi- ja evankeliumikirjan säkeestä. Ks. mainittua teosta: Kristillisist' tavoist': "Fortuna usein meit' pettelee."

Tekijän huom.

IX LUKU: KAHVIN YLISTYS.

    Mutta pitkä, rento Potentilla
    mulle kupin kultakirjan jälleen
    täytteli, ja täytti tassinkin
    tulinesteellä tuon kahvisortin,
    joka tuoksuu hiukan siirapilta
    ja myös ruskosokerilta, ollen
    muulloin mielestäni ollut peijaus
    kahvin juojain, voimatonta, vesi-
    vaaleaa kuin koko aika, jossa
    elelemme. Aika oma aina
    meist' on kehno! – Vaan nyt tunnustaa
    täytyi mun se, että, tällä kertaa, –
    vai lie vika entiskerroilla
    ollut sumpissa tai kermassa? –
    jälkeen hiihdon raisun, mainiolta
    maistui se, kun Potentilla toisen
    kaatoi, kehoitteli hymysuin
    sekaan panemaan, ja kastamaan
    tuota ihaninta eltan-könttää
    kuppihini sinikukkaiseen,
    jonka kyljessä jo valmiiksi
    luki kultakirjaimin: "Juo kolmaas!"
    Minkä minä mielelläni tein. –
    Ja hän kestityksen raukoillekin,
    kylänämmille nyt, jäkkäsuille,
    antaa, kaataa ryypyn tulisen, –
    siit' on mieli köyhän, murheellisen
    iloinen, ja ylpeinä he juo
    kupit, jotka kaatoi tiukka tyttö
    Impi Potentilla heille. – "Kiitos
    kaunis kahvista!" siis lausuin;
    jatkoin hartaasti: – Ah, aivan niinkuin
    nektari, tai juoma jumalten,
    punssi, lämmitti sun kahvis rintaa,
    hiihdon raisun jälkeen huohottavaa.
    Armosta tään vaalakan bamuusan,
    tämän uuden, kymmenennen muusan,
    ylistyksen veisaan, Potentilla,
    sulle! Kiitos kaunis, morsiolle!
    Älköön kiitos jääkö kupin alle,
    niinkuin kynttiläinen vakan alle!
    Kymmeneksen lisää lypsäkööt
    lehmäs nyt, kun kotiin uuteen astut,
    pienen Nuutin laajaks emännäksi, –
    lehmäs leveät kuin tynnyrit,
    utareilta niinkuin ruustinnat.
    Kaksin verroin lampaas karttukoot.
    Pellavasi, sinikukka, pitkät,
    oikein pitkät kuidut tehköön sulle!
    Ja se Kanuutti, se viisas mies,
    olkoon kaunoiselleen altis, hellä,
    syöttäköön sua voilla, vehnäsellä,
    pankoon voita päälle silavankin,
    että yhä paisut, pulskenet,
    kullan-kukka, aulis Potentilla.
    Älköön olko vaimo hälle vanki,
    vapautesi runsas olkoon sulla
    tanssiin, taikoihin ja leikkiin, sillä
    nuori olet vielä, huvitusta
    halaavainen, isän Potentilla.
    Muistakoon, mink' armon annat hälle
    puolet kartanoa Hepsun Jahvon
    ynnä perijäksi poian, kohta
    toisenkin kai pikku vanhukselle.
    Niin hän olkoon, jotta ilomiellä
    voisit antaa hälle vielä monta
    sellaista kuin tuo, ken takanasi
    irvistää. Ja näiden kahden jälkeen
    monta poikaa, miestä leikin, työn,
    jotta kerran kolmen kyläkunnan
    vaarit kilvan, nauravalla suulla,
    vaikka omikseen ne kerskahtaisi, –
    poikusia viisaan Nurkka-Massin,
    harjukkaatkin heidän mainettaan
    kuljettaisi aina Aunukseen,
    etenkin se kuulu Laiska-Jussi.
    Niinpä siis, vain omaks edukseen
    sulle nöyrä olkoon Nurkka-Massi:
    että suku kasvais, kukoistais.

    Näin nyt lauloin, hiljaa hyreksin –
    nahkassani vain. "Suur-kiitosta,
    paljon-kiitosta", viel' ääneen virkoin.
    "Mutta missäs nyt on sulhasmies?
    Kättä löisin, kasvot katseleisin."

    Siihen vastaa pulska Potentilla,
    hekahtaa, ja silmää, heitto, iskee:
    "Missä lienee ... missä nuhjustellee
    nurkissa, kun kerran nimeltäänkin
    Nurkka-Nuutus on! Ei tahdo joukkoon,
    koska hällä kuuluu olevan
    paise, missä lienee ... saattaa olla
    vaikka puolla hintterpommerin!"
    Niin hän miestä matkii, silmää iskee.

    Vaan nyt pirtin puolla rumahti
    kuin ois hierottu jo tanssiin päin,
    kielet turahti ja lirahteli,
    ja tuo Hilja takakammarissa
    viritteli lillun-lullin virren,
    töykkäs vakunsa niin laukkaamaan,
    että ämmät aivan kurkistivat
    oven rakosesta sinne: – Siellä
    tuudittaa tuo toinen, Hilja-houna,
    joka osas olla ylpiää:
    ei kuin piti pappi saada Hiljan.
    Mutta joka kuuseen kurkottaa...!

    Mutta minä puolestani lähden
    itse Impi Potentillan kanssa
    pirttiin, josta soi tingtangeli.




    X LUKU: TUVAN PUOLELLA.


    Ensin mennään pilkko-pimeään
    eteiseen, jok' on kuin kiilattu
    täynnä kansaa, sieltä sitten pirttiin.
    Pirtistäkös hyökkää vastaan löyly,
    suuren kiukaan helle, hiidenmoinen
    hönkä, paljon rahvaan hengitys.
    Pirtti, matala ja pitkä, laumaa
    täpö-täynn' on, uksi huuruaa.
    Niinkuin kahvipavut rännälissä
    paahtuessaan hieroo toisiaan,
    niin nyt tästä Hepsun Jahvukankin
    ihmisrännälistä savu sankka
    nousee: tupru letkupiippujen
    sini-sakeana kohti ortta,
    kiiltävää ja mustaa kurkihirttä,
    joka narisee jo hiljakseen.
    Miest' on niinkuin patsaat lyöty maan
    uumeniin: ei liikkua he taida
    liioin, toisilleen ei tietä antaa.
    Nousee haiku punanahkaisten
    rantasalmelaisten koprakoppain,     paperossinkatku tupruaa,
    myöskin sikarien, joita jotkut
    "sikaarteiksi" sanoo täälläpäin.
    Savua! On totta tosiaan
    elämämme joskus pelkkä sauhu,
    usvaa, unta ihmiskohtalomme, –
    pölly mahorkankin rintaa kaivaa,
    karmii selkää, nielun mullistaa;
    mutta heinält' tuoksuu vinteriska,
    jota tuskass' usein tupakan
    olen saanut kyläpajalla
    luona seppä Kuvajan, ken tietää,
    että ihmislapsella on sielu,
    mutta kaloilla ja sammakoilla
    on vain elo ilmarakossaan.
    Pöllyää myös miesten piipuissa
    kirpeästi ryssän-kasakka,
    öljy-aulis, piipun-tukkivainen,
    kärventäjä varren pulskimmankin
    turmiolle, tuhrustaja kyntten, –
    kun taas mura Turun-kasakaisen
    hyvin palaa ja on kuivakampaa.
    Kytee siellä Valkki-kauppiaan
    Matti-paperossit, itse, liioin
    imemättä ukon hampaatonten
    leukain. – Kekottavat rettingit,
    uljaat ratapölkyt, propsijätkäin
    suussa. Mutta Maljasella jälleen
    sormi-töpyköissään on Armiro.
    Kurkkuun käyvin kuitenkin on henki
    mustain "sikaartien", fenniain,
    joita vakaat isännäiset nyhtää.
    Ah, tää elo, sauhun sankeus!
    Vaivoin erottaa voi kansan hahmot
    tästä savumaisemasta, jossa
    usva leijailee ja josta kuultaa
    hämärästi niinkuin puiden latvat
    (tää on maisema japanilainen)
    sankaritten reuhkalakki-päät.
    Mutta pirtin perimmästä kaukaa
    helottelee himmeästi pirtin
    punapöydän yltä lierilamppu,
    valkokupuinen kuin tulivuoren
    tupru-keila: taulun Fudzhijama.
    Tai se teräviä säteitään
    luo kuin mikä toivon-risti meille
    pimeydessä härnääville, halki
    tupakaisen sauhun synkän alhon
    tuonne valoon pyrkiville ynnä
    vapautehen: taivaan iloon, tanssiin,
    keskilattialle Hepsun pirtin.
    Jaa, kuin kullan-himmertävät kiekot
    etelässä kultatemppeleissä
    kiertää pyhimysten kaljupäitä,
    pyöreitä biljardipalloja,
    niin nyt täällä sauhu tupakkain
    kiertää glorioina reuhkapäitä.
    Mutta täähän elo vast' on sauhu!
    Surun-sauhu vain! Vai kuinka, poiat,
    norssit, jotka nokipankolla
    lyötte karstaiseen jo kattilaan
    tahtia, ja pataa heilutatte,
    odotellen huimaa tanssahdusta?
    Tai te piiat pienet karsinassa,
    papittaret tämän temppelimme,
    pyhättäret, piika-pyhimykset,
    terveet, sievät piian-pallukat,
    punan-pallerot ja kirkassilmät,
    Lainat, Vienot, Maikot, neitsyt Marjat?
    Teillepä jo alkaa kaikuella
    juhlakas ja tunteellinen hymni
    helasirmakasta suutarin
    kalvaan poian: mollin-lirutukset,
    "haali-ali-lee", ja killittävä
    virsi korkeimmassa kuorossa,
    teille kilkuttaa tingtangeli:
    harmonikkaan kiinnitetyt kellot.
    Mutta – mitäs minun pitikään?
    Niin, en sulhasmiestä siellä nähnyt.




    XI LUKU: NAISKARSINA.


    Näinpä karsinassa tyttäret,
    kaunihit kuin kukat, metsämarjat!
    Viivit, Maikot näin, ja Lainat näin;
    näin Violat, Vienot, joista mieleen
    johtuu aina vieno kesäkuu,
    jonka kohdalla on "annakassa"
    nämä nimet armaat. – Näinpä näitten
    tanssiaisten rossi-rintaiset,
    hellät kaunottaret. On nyt heillä
    yllään loistohameet, vihtoriinit
    punasinisiltä läikkyvät,
    punaiset on toisten leningit,
    körttiröijyt mustat niinkuin yö.
    Niinkuin heinäkuussa mäenrinta
    alla tumman kallion, niin loistaa
    sinistäkin nokikarsina,
    värikkyyttä naisten istuvain
    sylityksin, päälletysten siellä
    sängyissä ja lähipenkeillä,
    punoittaen niinkuin puolukat
    tai kuin sievät aurankukkaset.
    Mutta tyttösrivin takapuolta
    uhkaavat kuin vanhan traakin kita
    kylänämmät, sinne kiivenneet
    kurkkimaan ja korvaan kuiskimaan,
    Lienas-Tiina eli Liepukka,
    Luaras-Tiina, elikkä se Luara,
    ja tuo hölösuinen Rietas-Tiina, –
    suruissaan he nyökyttävät päätään,
    riemuin soidessa tingtangelin.




    XII LUKU: PUHEMIES.


    Näinpä sitten tuttavia. Tuossa
    touhuaa nyt oiva puhemies,
    vanha Lappeenrannan rakuuna,
    nuorekas ja käyvä vasenta
    kättään tarmokkaasti heittäen,
    tahtiin, niinkuin armeijassa ennen.
    Nimensä on Perttu Porhonen, –
    Porhos-Perttu, – silmät litteät
    kiiluu vaurastumistoiveita:
    kas, hän ostaa taloja, ne kuntoon
    rakentaa ja voitolla taas myy, –
    "ähväärillä", Nurkkakankaan Nuutin
    naittaja: on naittaminen kaikkein
    hupaisinta kauppaa, naimakauppaa!
    Vaskirengas korvass' oikeassa
    suojaa häntä kihdeiltä ja muilta
    salasiukkuuksilta, joit' ei toiset
    poies saa kuin Kuhne-altaassa
    huijaamalla takamanttaaleitaan.
    Ah, tää kyläin reipas puhemies,
    ajutantti taikka ajotantti,
    joka ajoi Nuutin naimisiin!
    Kuinka pontevasti jalka marssii
    kiiltokärkisessä saappaassa,
    ponnahtaa kuin teräsjousi! Kuinka
    ketterästi urho kumartaa,
    itsens' esitellen: "Porhoinen";
    kantaraudat silloin kirkkaasti
    helskähtävät niinkuin kannukset,
    vaikka ovatkin vain "limaskit".
    Esittelen nyt: "Yl'oppilas." –
    Mutta jospa oisin kuningas,
    niin, jos oisin itse keisari,
    myöntyisinpä tälle antamaan
    aina hienon käytöskuosin vuoksi
    kultamitalit ja kenkiin kulta-
    kannushyrrät, timanttisen nuuska-
    toosan housuntaskuunsa, – niin on
    jalo nähdä rehti toimen Perttu,
    naima-ajutantti, ritari
    aivan moitteeton ja pelvoton!




    XIII LUKU: MUITA TUTTUJA.


    Kah, no onhan Tasavainenkin
    täällä, köykkyselkä ukki, jonka
    leuat, kuten tietty, niintä kasvaa,
    niintä karheaa tai karjunharjaa, –
    hyvin järjestetyn kartanon
    isäntä, mies kansallinen vallan.
    "Terve, Maamiesseuran esimies!"
    Mies ja sankari! Mies, joka kynnät
    kynällä kuin auralla – ja maasi
    toivot marjan-kasvavaksi, joskaan
    itaraksi et, niin kohtuudella
    säästäväksi, jolloin kansallisuus
    vahvistuu ja suomalaisten voima,
    jottei kupernyörin venskaavan
    edessä ois suomalaisen pakko
    kumarrella; silti keisarille
    annettakoon mik' on keisarin!
    Käden-koppuraa hän mulle lyö nyt
    nauru suulla, siansilmän-kiilu,
    kuulumiset saa ja omat kertoo...
    Silloin siihen käy myös Maljanen,
    jonka nokka tungoksesta paistoi
    niinkuin kevätkesän mansikka, –
    silmät loisti lemmikkien lailla
    tuolta naisten karsinasta, silmät
    tyttölasten pienten hauskuttajan.
    Luo hän käy ja kännää tossajaa.

    Oli, olipas siell' ystävää
    Hepsus-Jahvon riemun-kuhinoissa! –
    Mutta: mitäs minun pitikään?
    Niin, en sulhasmiestä siellä nähnyt.




    XIV LUKU: KYLÄKAUPPIAS JA "MAMMA".


    Tuoll' on Tevanjoen kauppias, –
    äijä kelmeä ja littuposki,
    joka tahtoo vielä kerran täällä
    maailmassa nuoristua, tahtoo
    maistaa vielä maljaa elämän.
    Nyt on hällä aivan viime hetki:
    kaiken ikäänsä hän ahkerasti
    koonnut on ja saanut mammonaa! –
    Tuollapa hän seisoo rouvansa
    lihavahkon kanssa karsinassa,
    uskollisen, hurskaan "mammansa", –
    kirkkoon-kekottajan, samall'aikaa
    köyhillekin hellän, antavaisen.
    Rouvan silmät, pienet, haaleat,
    sievästi ne on nyt maahan luodut, –
    sillä tuossa vieressänsä, hyi,
    mikä ruoja naiseks istunee:     "Hyi ja aijai!" ihan naurattaa
    mammaa. Siitä istujasta toiste! –
    Niinpä Ruusa seisoo kauppiaansa
    vieressä, tuon Akselinsa, jonka
    rintapieltä sillinsuomut kirjaa
    niinkuin mitkä pikku prenikat.
    Seisoo Ruusa kaino, katselee
    alas rakosesta ripsiensä
    valkeain kuin sian silmäripset, –
    hänellä on vankat silmäkulmat,
    joiss' ei ole kulmakarvoja.
    Mamman sormet lepää vatsan päällä,
    sormiensa päällä hyllyilee
    rinnat tuolla virtten-veisurilla. –
    Mutta: – pirtin perällä on parhaat!




    XV LUKU: SOITTAJAT.


    Siellä, nurkkaan syöstyn pöydän päällä,
    jolle nostettu on pieni penkki, –
    siellä, penkillä, nyt istuu juhlain
    musikantit, jalo kaksikko!
    Poika, nuori, kalvas, parhaillaan
    verkkaan suuren sirmakkansa kiskoo
    syltä-täyttäväksi polvillaan,
    taiten koettaa rekistereitä,
    päästää enteelliset lirutukset
    vuoroin molli-, vuoroin duuri-äänin, –
    muistuttelee vissiydeksi mieleen
    polkat, valssit kolmirivisellään.
    Mutta tupakkaa hän, aika mies,
    keuhkoihinsa kiskoo litteihin,
    silmät mullin mallin, – kiskoo rintaan
    kirpeää ja mustaa "sikaartia",
    rykii, käkistäiksen... Hän on poika
    tavallisen, köyhän suutarin,
    mutta sielussaan on hentoisella
    lahjat itse taivaan antamat:
    ajatelkaa, ensi kuulemalta
    soittelee hän kaikki sävelet!
    Kultakanteloisten lienee nytkin
    sauhuissa hän helisevän kuullut,
    sillä viime pääsiäisenä
    eräs Savonlinnan maisteri,
    joka täällä sukulaisissaan
    kävi, konjakkia naukkimassa,     piti siellä puheen poikaselle,
    joka sirmakallaan hälle soitti:
    lupas toimitella poian pois
    kauas, kimaltavaan kaupunkiin,
    orkesterin lavoilt' ylvähiltä
    soittamaan: "Pois toimet rauhasat." –
    Mutta tuoss' on toinen soittomies,
    pojan vieressä ja keinuvaisen
    lierilampun. Hän on itse valmis
    mestari, mies uljas, viuluniekka.
    Mies ja niekka, jonk' ei harjoitella
    tarvis ennen soittoon ryhtymistä,
    tuskin edes kieltä viritellä,
    kieltä, joka häntä tottelee
    niinkuin orja, hellä orjatar!
    Juoksee soittonsa kuin puronen, –
    virtaa niinkuin luoja leikitellen
    uomaansa sen tahtoo. Eikä myös
    soittaessa tahtia tään kurkun
    ole tarvis örritellä, niinkuin
    tapana on viulu-ukkojen.
    Jouten istuu hän nyt, pystypäin.
    Hedelmän hän ajallansa antaa!
    Viulu tuolla hänen kohdallaan
    hyllyllä on, pieless' ikkunan
    tumman, josta hiki-kuva lampun
    heijastuu ja kiiltää, kiikkuen.
    Mont' on markkaa tämä taitosormi
    tuonut maailmalta vaimolleen,
    joka kaulaan kapsahtaa, kun jälleen
    pulskansa hän kotiin muilta saa;
    monet herkkupalat Kustaa Mulli, –
    kuten nimensä jo tiedätte, –
    kyläin juhlissa on soitellut
    koiralleenkin, joka myöskin itse
    tienaa: tuossa istuvi se nytkin
    pöydällä ja piippu pieless' suun
    nauraa isäntänsä käskystä
    näitten kevätjuhlain riemua.
    Siin' on pari uskollinen, Kustaa
    Mulli ynnä hänen koiransa.
    Mies on oikein pulska, – sileät
    posket punaa paistaa; poskijänteet
    hänellä on pöhöt, voimakkaat;
    silmät avoimet; ja alahuulen
    vahvan hymy leijuu voitokkaasti.
    Kaariviikset, – missä nähnytkään
    lienen tuon? Kah, Mulli ilmeinen
    on Carolus X Gustavus,
    Beltin urho, josta lapsena
    lukea sain Suomen historiasta. –
    Mutta: sulhasmiest' en siellä nähnyt!




    XVI LUKU: EELIEL & KUMPP.


    Enpä Kanuutusta, Massista,
    jok' ol' ennen pelkkä renkimies,
    uuras, nöyrä, pieni koiranpoika:
    niin nyt onkin hyvänlaisen Nurkka-
    kankaan isäntä, mut kitutarkka,
    jost' on mainittu myös nimi toisin:
    Nurkkakankaan Massinen tai Nuutus,
    Markka-Nuutti, Nurkkahovin Massi,
    Nurkan Nuutti, Nurkka Massinen,
    Massin-Nuhjus tahi Nurkan-Nahjus,
    mutta enintään vain Nurkka-Massi. –
    Lapsena hän oli huutolainen.
    Jonkin talon tuvan lattialla
    luuhotteli akkain röijy yllä.
    Kun hän alkoi vähän ymmärtää,
    itkeskeli öillä yksikseen
    ovensuussa isä-vainajaansa,
    muiden kuorsatessa rauhan unta.
    Kasvoi, teki työtä niinkuin mies.
    Tanssi-ahoille ei koskaan mennyt.
    Kunnes Paunolan hän herralle,
    rehevälle rasvatynnyrille,
    pääsi rengiksi, puutarhuriksi.
    Siellä viimein sitten akkalaan
    sanoi kaipaavansa: "Oisi miulla
    katsottu yks ruuninahkainen, –
    semmoiset on sitkeimpiä työssä,
    mutta mie kun olen köyhä mies..."
    Silloin Paunolainen, reilu mies,
    ei kuin sanoo hälle jotta: "Nai!
    Minä annan sulle..."

                          Mutta, katsos,
    tuossa on nuo kaksi metsäjätkää,
    toinen tuttu hyvänpäivän verran,
    tuossa tuo, – tuo lyhyt tallukka,
    härkänaama, joll' on poskipäät
    paistavat kuin veriappelsiini:
    hän on tuhman-harras Eeliel,
    kellinimensä on Persikka,
    melkein siis kuin appelsiini, vaikk'ei
    suinkaan aivan Eeliel Aspeliini.
    Kas, tuo on nyt Eeli Persikka!
    Jäyhä niinkuin paras lahtari.
    Syvällä on silmät päässä. Senpä
    miehen aivot joskus keksii jonkin
    paksunlaisen, laiskan komman. Nytkin
    näyttelee hän villapaitaansa
    vihreää, ja kehuu, ett' on hällä
    tuossa nisun-syöneen vatsan päällä
    "kuplee-perät", mutta lyhyissä
    jalan-haarukoissa sitävastoin
    uudet "postinnahka-patiikat".[1]
    Eelillä on myöskin kaveri
    täällä, aatteekkaalla Eelillämme,
    tuolla noin tuo pitkä tukkijätkä,
    joka toikkii niinkuin kevätkurki, –
    harmaatakkinen ja laiha mies.
    Kasvoillaan on liian viinan kalpeus,
    siltä näyttää, alkoi hieman varhain.
    Hänen nimeään en vielä tiedä,
    kun en ole hänen tuttavansa,
    mutta koska miehen rintaa peittää
    paita punaiseksi värjäelty, –
    hurmeen-punaiseksi, joten hän
    on kuin mikä punatulkku, taikka
    indiaani, paita-panssarissaan, –
    niin hän olla saa nyt Hurmerinta;
    kun taas pöllönaaman Persikan
    rintaa peittää paita vihreä.
    Nep' on näitten ritarien kilvet,
    värit näitten kahden sankarin:
    vihreys aatetuoreuden ja voiman,
    syvä puna intohimon varmaan,
    koska Hurmerinta on niin kalvas...
    Näin he siinä rinta-vaakunoineen
    valmiit on. Ja jos ei sulhasmiestä
    ollutkaan, niin onhan – Palpan Killi.

[1] Tuplee-perät ja poksinahkaiset eli poksinni-patiinit.

Tekijän huom.

XVII LUKU: PALPAN KILLI.

    Hehee, mikäs se on tuolla tuo
    ryökkinä, – jos ei se ole väinkin
    Palpan Killikka, se sama Killi,
    joka ennen laitaa kanavan
    käveli ja keikutteli, osti
    kaupungista sukat punaiset,
    joilla vasta herra maisterin ...
    no niin, lukijathan tuntee laulun. –
    Eikös, poiat, tuolla karsinassa
    pankko-penkill' istu Palpan Killi,
    tulikuuman uunin vieressä!
    Hän se on! Taas hänellä on uusi
    valkea ja ohut röijy, jonka
    läpi selkä kuultaa, takalisto
    laajakuoppaisena laikkuu niinkuin
    rasvalammit tamman lautasilla!
    Eikös ollutkin, se pullukka?
    Tunteehan tuon "ötkälönnistäkin"!
    Ja nyt pitää kaulaa keikistää,
    avokaulaa, ötkälönnillä
    voideltua, leveää ja vankkaa!
    Keikistellä pitää poskipäitä,
    kuikistella makealla suulla,
    se on selvää! Ja ne napit, ka, ka,
    kullan-kiiltelevät napit, no, –
    niidenkös nyt pitää välkkää, paistaa!
    Kuinka katsoo Palpan Killi, näiden
    juhlain vankkaposki, mystillisen
    hymyilevä, viisas Monna Lisa?
    Mitä katse riemuitsee, ja mitä
    rinta Palpan Killin huokailee?
    Enpä arvaa! Helmat tärkätyt ja
    rimsukkaat vain suhkaa: "Susu-suu", –
    kun hän malttamattomasti nostaa
    jalkojaan ja näyttää nappikenkää
    korkeaa ja kiiltävää. Ja sukkaa,
    uutta, punaista, – kun miesten joukkoon
    hymyn-riutuvat hän silmät luo,
    tähystelee aivan arvostellen
    isäntiä, poikamiehiä, –
    kääntää pientä nuppupäätä, siellä
    uunin luona nostaa tikku-nokkaa, –
    kuuden kylän poikain pullukka,
    nopsa, lyhyt, vetryt lullukka. –
    Kakkas juutas: joka paikkaan hänkin
    ennättää! Jo ohikäypää tarttuu
    takin-halkoon, onkii, nykäisee, –
    naurelee kuin mikä kampela, –
    kysyy kuulumat ja omat kertoo,
    silmää iskien hän vetää luokseen,
    mukavia asioita suhkaa, –
    lyhyt, paksu Killi-tyllerö,
    kiertelevä lemmen-lyllerö.




    XVIII LUKU: VANHANKANSAN RISTIPOLKKA.


    Mutta silloin alkaa tanssi juuri!
    Pitkä, kääriväksi viulumies
    tempaa viulun, leuan alle vie, –
    konsa merkin antaa Hepsun Jahvet
    soittajalle sormenkoukullaan.
    Nyt on aika, – ämmät karsinassa,
    olkaa valmiit: alkaa hurnotus,
    näitten juhlain hiiden-villitys,     kun nyt Mulli, roima viulumies,
    tappiin koskematta päästelee
    vanhan, laulavaisen ristipolkan.
    "Tieltä pois! Pois sassiin! Väistäkää
    saapas-kompsut, ruojut, lapatossut!"
    Ensin vanhankansan kuosiin tulkoon
    polkka apelle ja sulhaselle,
    puhemiehelle ja morsiolle.
    "Smirnaa!" huutaa oitis rakuuna,
    "väistykäähän hiukan, poskeiset,
    asiakkaat tulkaa keskemmälle,
    niinkuin tammilaudan ympärille", –
    konsa soi nyt polkka Kustaan, Mullin,
    kun hän laskee mehullisin suin,
    altto, laulaa, koppa remuaa!
    Joutukaa siis tanssiin, appivaari,
    Jahvet paksupolvi, leikkopää,
    ynnä sulhanen, – miss' on nyt hän?
    Marssi tänne, Nurkkakankaan Massi!
    Riennä, riennä myös sä puhemies,
    Lappeenrannan raisu rakuuna,
    Impi Potentillaa vastahan!
    Muut jo joutuivat, mut ylkä ei,
    kaino Nurkkakankareen Kanuutti.
    Yhäkö mies nurkat nuhjustellee?
    "Ken nyt Massin puolesta käy tänne,
    tähän jaloon ristipolkkaan?" – "Antaa
    olla, miss' on, Nuutus Massisen!
    Olkoon missä lienee, lauhka mies",
    hommaa Hepsun Jahvo, pulska mies:
    "Vaan sie, Tasavainen, neljänneksi
    tulepas, vai eikö passaa? Sie,
    osaat, peto, peijakas, tään polkan." –
    Kyllä tulla köykkii Tasavainen
    näyttämölle, keskipermannolle,
    vierusmieheksi tuon Porhosen,
    vastapäätä paksun ukko Jahvon,
    Jahvukaisen, joka on niin riuska
    kuin nyt sulhasmies hän itse ois.
    Tasavainen polkan taitaakin
    yhtä hyvin kuin tuo reilun-Jahvo,
    paremmin kuin nuori puhemies
    taikka morsian, ken vasta eilen
    isän iloksi sen oppi, hölkän.
    Osaapi tuo pitkä Tasavainen,
    köykkyselkä, kotkan-kourukopra,
    jonka leuat, kuten tietty, niintä
    tunkevat tai metsäkarjun niska-
    harjaa suoraa, jäykkää, vaaleaa,
    jäkkäisevää, – kansallista vallan! –
    Nyt on ruutu tehty! Viulu vonkuu.
    Kieppuu puhemies, ja reippaasti
    ohut kengänkärki välkähtää, –
    marssii paraatissa, peräytyy,
    eespäin ryntää, sitten käännähtää,
    ukko Jahvukalle "vikureeraa",
    rynnistää taas Potentillaa vastaan,
    pystyvatsaa, tuota valtavaa,
    jok' on pitempi kuin monet miehet.
    Tanssahtelee Lappeenrannan "ratsu"
    niinkuin taistelossa loistoratsu,
    kenttäsignaalit kun sadat soi. –
    Intoon nousee ukko Jahvetti,
    tanssii aivan poskin punaisin
    nuoruutensa polkkaa, köpsöttää, –
    polkatessa huulet höpsöttää,
    mitä lerpallaan ne höpsötellee,
    ikenensä paistaa hauskasti.
    Tanssii, että niskatukka lekkuu,
    hyppii, lekkuu. Kelluen hän kaartaa.
    Tosiaankin: Jahvon poskipäihin
    luopi veri kukkaset, ja silmäin
    ympärillä hiki runsas vierii,
    karpaloiden ukon kallolla,
    lapatossun kalju-pallolla. –
    Tiitun, tiitun: Impi Potentillä
    hytkyy Tasavaisen vieressä,
    komialla vatsan-leilillänsä,
    harppaellen mahtavasti, kellon
    kultaketjut heiluu, killittää. –
    Mutta juhlakkain on Tasavainen,
    urho kansallisen puolueen.
    Suomalainen: mene, kiistä, ettei
    se mies vallan suomalainen ois!
    Suomalainen on kuin onkin mies,
    joka lönkätessään innostuu
    vanhain tanssiemme ylistykseen,
    mut ei uusia hän suosikaan:
    "Hm – höm – ne, ne nykyajan tanssit",
    puhkaa ukki, kun hän lönköttää
    ohitseni, toisten kainaloitse,
    puhkaa, silitellen niinipartaa,
    ja se otsa vakaa kurtistuu, –
    "höm ... ne uudet tanssit, joita nuori
    polvi lapsellinen vetkuttaa,
    venterkat – hm ... tuota, ranseessit,
    masorkat ja kaikki sottissit,
    ne on ... tuota: tyhjää köhnötystä,
    kopran-tutinaa, ka, tällä viisiin,
    höm, höm ... tuota, ne on kihnutusta, –
    kinkun-hinkutusta, hieromista!
    Höm, ne, tuota, – hyvin lapsellista! –
    Ja ne sitäpaitsi", puuskaa ukki,
    jonka pienet silmät myrkyllistä
    ivaa kiiluvat, "ne tanssit on niin
    aatteetonta, epäsiveetöntä.
    Mutta tämä vanha ristipolkka,
    jota semmoista me tanssattiin,
    kuin myös vanhat, oikeat katrillit,
    hienohelmat, purppurit ja polkka
    Hampurin, ja nätti Martin-Vappu, –
    jonka värssyt kyll' on riehkatut, –
    ja se vanha 'Laula, laula kukko', –
    nehän ne on vasta kansallista,
    ei oo hinkun-kinkun kihnutusta.
    Ennen hyvään aikaan tanssittiin
    sellaisia me, höm, entisaikaan.
    Tätä tanssii vaikka aamunkoittoon!"
    Niinpä roikaisee hän, innostuu,
    haastaa kiihkeästi, silmät kiiltää,
    rallattelee, sipoo niinipartaa
    saapastellen eessä nuorten joukon.



    XIX LUKU: LYSTIN-LESKEN VALSSI.


    Mutta ympärillä nuorten joukko
    tätä tanssia ei tunnekaan:
    suurin silmin katselee se vain,
    aivan niinkuin lehmä uuteen tuohi-
    konttiin tai kuin sika tuulimyllyyn, –
    silmät pöllällään, suu ammollaan:
    miten ne nyt muka, körrit, siinä
    vakavasti hieroo, hölköttää.
    Toista tanssin laatua se kaipaa.
    Sill' on uusi veri suonissaan,
    kiivas, raisu, rennon-rauhaton, –
    "sydän verrattava rautahan",
    nuoriso on rautaa, selvää rautaa!
    Suonissa jo sillä leijaa, soi
    vento, kuuma Lystin-lesken valssi,
    "Glada änka" ruotsin kielellä, –
    viime vuosina niin valtaan päässyt.
    Toista tahtia se kaipaa, saakin. –
    Niin: ne päivät vanhankansan on
    menneet, ajaneet pois rekosillaan,
    reessä kirjoryijyt, karhuntaljat, –
    taikka purilailla raapustelleet
    pitkin kankaita ja soita, maita, –
    tulleet uudet, kelvottomat vallan!
    Silloin vasta riemu riemult' tuntuu,
    kun tää vanha ristipolkka loppuu,
    ja kun taulunaama Tasavainen,
    silmät noloudesta näljällään,
    syrjään asettuu ja huokaisee.
    Hänen luokseen juuri silloin kellii
    hikikarpaloitaan pyyhkien,
    huuli lerpallaan tuo Hepsun Jahvo,
    iskee silmää: "Eikös lähdetä
    kammariin? Tuo hölkkä iskipäs
    emä värin niskaan! Eikö passaa
    sulle, Tasavainen? Tule pois!"
    Silloin vasta, kun tuo Potentilla
    kelluttelee myöskin heidän kanssaan
    kammariin, kai pöytätouhuihin, –
    silloin vasta riemu riemult' alkaa
    tuntua, – kun Kustaa Mulli päästää
    oikein kirkkaan Lystin-lesken valssin.
    Poika avuksi käy mestarille:
    painaa sirmakkansa välkkyväisen
    palkeet aivan yhteen, helinöivin
    lirutuksin soittaa remakoivan
    nuoren lesken valssin, – soittelee
    paasseilla ja pim-pim-kelloilla,
    poika korska, laiha, hinterä,
    kutistunut tilkin iskennästä,
    haistellessa nahkapyttyjä,
    myöskin sikareista kalvas nyt, –
    soittaa keinupäin ja umpi-luomin,
    vetää aivan valkein rystysin
    leijuvan ja laulelevan valssin.
    Silloin nuorten rinnat heltyy. Nousee
    norssit pallipäät, ja isommatkin
    lallattaa jo: "Haali-ali-leijaa!"
    kun nuo vaskikielet vonkuvat
    kimeästi, petransuolet soivat
    kaihon-tunteellista lemmenääntä.
    "Hm ... ja tuota" ... mitä Aapelimme
    auttoi suuta lupsutella, otsaa
    kurtistella, vallan kansallista:
    "Että tuo se nyt on ... tuota ... rutku ...
    hm ... tuo peli ... harmonikka ... nahkaa, –
    se se nyt on muka Väinämöisen
    kannel, soitto Suomellemme suotu!"
    Iäks vaienneet on kanteleet,
    kovaoppiset ja heikkoäänet, –
    pillit, tuohitorvet, lehmänsarvet.
    Isänniks on ajat uudet tulleet
    valtateitä, kiessirattaillaan,
    seviootissa, ja kaloskat
    päällä lapikkaankin jaloissa,
    kainalossa Saksan paljeharput,
    messinkisten kielten satakielet.
    Kun ne kielet remakoi ja soi,
    silloin herkkiin sydänkieliin koskee.
    Valssailee nyt kylää kymmenkunta!
    Miehet jäykkinä kuin sankarit,
    astuen kuin aurankurjess' aivan,
    jylhän-jäykkinä kuin sankarit.
    Poian-norssit, pallopäät, he polvet
    tutatellen, harjas-kauniit poiat,
    hellävaroen ja voitokkaina
    vievät hehkuvia tyttöjään.
    Hehkuvia, vaikka silmin tiukoin
    vielä valssissa he kulkevatkin
    niinkuin nimismiestä passatessa, –
    totisina, aate-tuimin silmin.
    Näin on ensin valssi juhlallista, –
    vaikka alla into ouruaa, –
    että ihan alkaa kismitellä,
    maksaa kaivella ja piruuttaa
    propsijätkää Eeli Persikkaa,
    härkänaama miestä neuvokasta.
    Hänpä tohtii toimen juhlallisen
    aivan leikiks lyödä piankin.
    Niin, tuo ylhäotsa Eeliel,
    ja tuo Risto, hänen kaverinsa,
    tukkijätkä Risto Hurmerinta, –
    punarinnuksinen ulaani,
    jonka housut tiukat toisin tuntuu,
    toisin jälleen hänen takkinsa,
    jok' on kastehessa Palpan Killin
    äsken ruiskuttaman ötkälönnin, –
    hepä "pölkkypariin" kavahtaa:
    tanssii kaksintanssin riettaasti,
    levittäen sääriään kuin lehmät,
    pilkaksi tään kylän piikojen,
    pallukkain, ja Mäkkyiskylän poikain.
    Tälle muitten kyläin poikaset
    irvistää, nuo arvon kirkassilmät,
    näille Mäkkyiskylän reuhkapäille,
    huivikauloille ja letkusuille.
    Mitäh, irvistääkö, perkeleet?
    Annapas, kun ensin veri tässä
    varistuu, niin sitten tiedätte,
    kuinka Mäkkyiskylä jytkyttää!
    Kun tää valssi vähän aikaa vielä
    helisee ja laulelee ja soi
    "niinkuin pappilassa, vällyin alla
    paistaessa amppelin punaisen"...

    Hemestinsä sai jo kaikki muut
    nuoret naiset, valssin-taitavaiset,
    mutta Palpan Killi yksin jäi!

    Harmissaan siis istuu Palpan Killi,
    suree tuolla pätsin vieressä.
    Älä huoli surra, Palpan Killi!
    Älä murjota ja närkästellen
    katso nuoriin poikiin, isännäisiin.
    Älä vielä aivan nuukkapääksi
    painu kirvelevin sydämin!
    Mitäs noista, jotka ähitellen
    sua kiusoittaa, kun yksin jäit, –
    mitäs kylänämmän-rietukoista,
    koukkuselkäisistä homesuista,
    mustista kuin vanhan traakin kita,
    jotka sinusta nyt supajaa!
    Malta luontosi! Oi, katso tuonne:
    sinuun salaisesti silmäilee
    nyt jo Tevanjoen herra Falk,
    kaljupäinen mies ja hampaaton.
    Kärsi! kyllä kunniasi kukkuu!



    XX LUKU: PIENTÄ PIRINÄÄ KYÖKISSÄ. MASSI.


    Mutta siihen lystinpitoni
    tuvan puolella jo keskeytyi,
    harpun sävelissä leijuvissa, –
    toistaiseksi. Sillä uksen luota,
    puhki ovijoukon sankan riensi
    luokseni nyt reilu puhemies,
    sankari ja mies, ken ymmärtää,
    husaari vain sapelia vailla,
    hukaria pyörin juoksevaa ja
    henkikaartin karhunnahka-hiippaa.
    Tuli hän, tuo Nuutin ajotantti,
    joka ajoi Nuutin naimisiin,
    perälle ja mulle antoi tiedon,
    joka minut pystyyn lennätti, –
    sanan toi hän, sanan kiireisen.
    Sitten viisas mies se minut auttoi
    läpi ovensuisten saarroslaumain,
    jotka silmillemme ampui sauhun
    letkupiipuista ja "sikaarteista",
    myrkyllisen, kuulattoman sauhun,
    käryt vinteriskan, palturin, –
    ovensuun ne reuhkapäät falangit,
    Savon jääkäreitten puolipyörö.
    Vaan kun rynnisti nyt rakuuna,
    ratsuväki hyökkäsi, jo tiemme
    aukesi, ja riemun-airut ensin
    johti minut synkkään eteiseen,
    jonne huhtikuiset tähdet välkkyi,
    mutta sieltä vei hän karstakyökkiin,
    jossa tuskin yökön silmä muuta
    nähnyt ois kuin palaa kituuttavat
    pankon kekäleet, tai tuntenut
    muuta kuin vain tuoksun suloisen:     läski uunissa jo tirisi!
    Mutta pankon kekälistöllä
    erotti myös kolmijalan mustan, –
    klassillisen istuimen, joll' istui
    paksu, karstanmusta kahvipannu,
    nähdä aivan salamyhkä. Niinkuin
    ennen muinoin Delphoin temppelissä
    ennusneito, ylväs Pythia
    kolmijalallaan, ja huuru nousi
    suusta jumalaisen onkalon,
    niin nyt täällä Hepsun keittiössä
    istui musta, suuri kahvipannu
    tuolissaan, – kuin talvikuilla pienet
    paitaressut pirtin ovensuussa
    istuksivat reikätuolissaan.
    Ja mit' ennusti tää Delphoin impi?
    Konsa silmä tottui hämäryyteen,
    tai kun lieden kiiluva ja heikko
    puna koko kyökkiin levisi
    silloin tällöin, erotti jo siellä
    ihmishahmot, Maljasen, tuon Hepsun
    Jahvon uskotun ja kynkkäveikon,
    erottipa itse Jahvukankin, –
    rakuunasta puhumattakaan.
    Jahvet, kumarassa selin laajoin,
    murmatteli nurkkaan jollekulle, –
    kah: se oli sulhasmies Kanuutti!

    Jokos viimein, jopas viimein löytyi
    hän, ken piileskeli kaiken illan,
    aivan niin, se itse Nurkka-Massi.
    Vai hän täällä istui, täälläkös
    piileksi, – ja mitäs piili täällä?
    Eipä ole pirtin puolelle
    vielä pistänyt hän kertaakaan
    nokkaansa, tuo vakaa, vanha mies,
    näissä hyvän-lykyn juhlissaan.
    Täällä pysyi kyökin nurkassa.
    Hävennytkö lienee, nöyrä ylkä,
    että vaikkapa nuo ihmiset,
    räähkät, nauraisi ja hirnakoisi
    hänen, viisaan, naimakaupalleen
    kanssa nuoren, pulskan Potentillan,
    kyläkuntain kuulun, toisen noista
    kaunoisista Hepsulan, joss' olleet
    "likat sovinnoll' on reissupoikain
    kanssa", "käyneet piispat, papit, hui-juu!"
    Niinkö tuumisi tää Massi? Eipäs, –
    toiset tässä asiass' on jengat:
    viisas viimeiseksi naureksii, –
    kun hän parhaan osan, onnen otti,
    hälle hempeän tuon Potentillan,
    joskin saanee häneltä myös tengat.
    Mut ei silti, vanha älymies,
    villiinny jo kuuliaisissaan:     yhäti hän painaa päälle vain.
    Vastannut on, päätä raaputellen,
    niille, jotka tahtoi sulhon tanssiin:
    "Vaikk' on meiltä tanssin ajat rempseet
    menneet jo, niin miksei rempsutella
    voisi vaikka", – mutta milloinka
    on tuo Nurkka-Nuutti tanssinut? –
    "miksei voisi? Mutta moinen pulma
    tässä sattui, että paha paise
    tuonne kasvoi, minne lieneekään
    pullistunut, – saattaa olla vaikka
    tuolla puolla hintterpommerin:
    toiset, löyhkät, siihen kiusaukseen
    puukkisivat tanssissa." Niin vastaa
    Massi muille, mutta itsekseen
    nauraa mahassaan, – se ruma mies,
    toinen käsi koukku siitä saakka,
    kun hän kassaralla renkinä
    vikuutti sen. Kettu nahkassa
    Massin on, ei paisetta, ei muhkaa!
    Tällaiset on asiassa jengat:
    jos hän menisi nyt tanssisakkiin
    pirtin puolelle, niin ehkä muut
    panisivat hänet "toikkaamaan",
    kustantamaan vielä jotakin.
    Kustingit vois tulla, viinat, rankit,
    sumpit, simpit, kahvit. Johan nyt
    noita kehnokkaita kestaamaan,
    irvisuita, laiskan-lenttureita!
    Hänpä pysyy täällä – piilossa!
    Ja sill'aikaa, pelmutessa toisten,
    hän on täällä, karstakeittiössä,
    myynyt sievoisesta lekkeristä
    poian-pöllöille ja vieraammille
    aikamiehillekin konjakkia,
    "Koljaattia", miesten kellistäjää, –
    kyllä rahaakin ja hopeoita
    tarvitsee se aiotuinen poika.
    Kymmenpenningistä pirrin antoi,
    "taahkasta" jo vajaan kolmannenkin
    holkkavasta läkkilekkeristä.
    Näin se juhlii kaino, vaatimaton
    sulho, jonka suureen luuhkapäähän
    juhlaksi on itse Potentilla
    kampaellut jonkin jakauksen. –
    Mutta niistä kaupoista tuo Jahvo
    vävylleen nyt vähän jupisee:
    "Kukas nyt on tuhma! Se ei passaa!
    Eipä meidän Hepsulasta vielä
    liene koskaan moista kerrottu,
    että vieraat sinne viinat ostaa,
    tämän Jahvukaisen kartanossa,
    jossa useinkin lie kellarit
    kaikki niitä ököttejä täynnä.
    Ja lie nytkin! Niin, mik' olisikaan
    ollessa? Sie, – johan sie nyt Hepsun
    vanhan hovin ihan häpäiset!"
    Niinpä pulska Jahvo arvelee,
    katsoo otsa nuukallaan ja silmin
    sinerväisin tuota nurkan-poikaa:
    – Jokos vinttasi sen päähän taas!
    Rikas on ... on työtä perkanut
    niinkuin orja. Ihan kylkiään
    valitellut... Eikä renkinä
    oikein edes syödä hennonut:
    rengin eestä juhannisin juhlin
    pöydässä on toiset saaneet viedä
    munavoinkin, – niin on säästäväinen!
    Raha, onkos raha jumala?
    Ohoi, onpas sitten hylky oltu,
    kun on syöty, juotu jumala
    Jahvukan, niinkuin se totta onkin. –
    Niinpä miettii Jahvo, mulkosilmin
    katsoo niinkuin mikä matikka,
    että ihan vävy Massi alkaa
    pelätä: – Jo kiusaa tuokin tuossa,
    niinkuin muutkin, – kaikki köyhää vaanii,
    niinkuin jalopeurat kiljuvat,
    pennit pienet multa nielläkseen.
    Ettäkö oon kitsas, kitupiikki,
    kitkuttaja? Sekös hänen tietää...
    Niin, – lie riihiryysyin löksötelty,
    mutta säkissä ei ole maattu
    talviöinä kammarissa, jossa
    puita en ois polttaa raahtinut,
    kuten väittää monet koiranleuat, –
    ei, vaan meitillä on konstit olleet
    toiset, että kyllä lähtemään
    saatu lienee pennit rahamassiin,
    lähtemään ja siinä säilymään. –
    Mitkä konstit? Kerroimme jo, kuinka
    Paunolaiselle hän akkalaan
    väitti kaipaavansa; isännältä
    naima-apua hän palstan sai.
    Mutta hänkös siten tuhlannut
    ois sen oivan, tuottavaisen palstan!
    Ei, hän palstan myi, ja pennit pisti
    massiin. – Sitten osti Lehmänpään
    palstan, metsää myi, ja pennit massiin
    pisti, viisas, hissuttaja mies, –
    aina allapäin ja nöyrä, uuras.
    Hehe, on se onni potkinut
    häntä hintterpommeriin, ei leukaan!
    Ja nyt Massilla on mujua!
    Mutta kun ne yhä irvii, muut,
    että hän on saita? Tosiaanko?
    No niin – ehkäpä hän saattaisikin
    näissä juhlissaan nyt, hempeän,
    vauraan Potentillan kanssa, vaikka
    konjakkia muille kustantaa?
    Piruko lie myymään pannutkin? –
    Niinpä miettii Massinen, ja konsa
    silloin sanoo Ienok Maljanen,
    sutkahuttaa appi Jahvetille:
    "Kah, jos vähän tämä äly-Nuutti
    pennejä nyt kerääkin, niin – sulle
    kerää hän, ja Impi Potentillan
    rintaperijälle aivotulle ...
    punapäälle", johon Jahvetti
    korvat höristää ja suuttuu: "Ootkos!
    Piruakos se nyt sinuun kuuluu?"
    Näin kun tuumii Maljanenkin: että
    vuoksi perijänsä puurtaa Nuutti,
    silloin tulee kiire Nuutillemme
    selvittämään meille tätä seikkaa:     "Mitäs he nyt jankkaa? Erehdytte:
    enhän ole täällä konjakkia
    myönyt muuta kuin vain komennon
    tähden! Hyvän juhla-komennon!
    Näätse, mikäs tässä peris vielä:
    kulkijoita, kuokkureit' on tullut
    niinkuin kasakkata kuuliaisiin, –
    osaisi se heiltä syntyä
    tässä vaikka hirmu-tappelu,
    lasit, kaikki rikki löisivät
    niinkuin viime vuonna Soinilassa
    lyödä uhkasivat. Mutta kun ne
    hiukan saavat maksaa ryypyistään,
    hiukan, niin ne ehkä kohtuudessa
    pysyvät! Ja enhän ota teiltä!
    Vai mie teiltä, sulta, appivanhus!
    Juuri tässä aioin sanoa,
    että, kohtuudella, pienet norrit
    tehkää, meidän ukko, – Ienokki,
    tee nyt siekin! Mutta komento
    olla pitää, niin se justiin on."
    Näin kun vakuuttaa tuo Kanuutti,
    jonka yhden sormen piru lienee
    tosin ottanut, niin että hälle
    penninki on melko rakas, kallis,
    mutta jonka kuitenkin tuo Hepsun
    hellä, pulska Impi Potentilla
    tiesi lemmenliekkiin sytyttää,
    revollemme paulat sommitella,
    jotta itara ja vanha mies, –
    vaikk'ei ennen koskaan lapsekkaihin
    lemmen-lillityksiin langennut, –
    että hän nyt ajattelee pelkkää
    menestystä talonperijänsä; –
    näin kun vakuuttaa hän, silloin Jahvo
    hörähtää jo nauruun lempeään:
    "Ka, no, mitäs ... omiasi kauppaat!
    Etkä meidän Potentillalle
    ainakaan niin saita liene, viinat
    annat, – penningittä tuikut pistät.
    On se Potentilla likka: ryyppää
    viinaakin, ja ryyppää niinkuin mies, –
    pennit auliisti hän mennä antaa.
    Pennit? Mitä onkaan penningeistä,
    jos ei niiden huilaella antaa
    osaa? Osattu on! Mutta – mitäs:
    kun nyt tämä Nuutti, hyvä mies,
    pistouvaa, niin ollaan kiesseissä!
    Ollaan kiesseissä, kun nyt on kerran
    juhlat, kestit vaikka kyökissä.
    Onhan tosin Hepsun Jahvetilla
    aina omaansakin lahveissaan,
    vaan kun tää pistouvaa, vieraat, niin:
    ollaan kiesseissä!" – Näin ukko lausui.
    Ja kun lauhka Nuutti kohta kaatoi
    meille, pulputteli, lekkeristään
    kullankirjattuihin kupposiin
    kahvin sekaan, – sitäp' ennusti
    pankoltaan se oraakkeli-impi,
    noita plörö-kupposia, kermaa
    kissan-juomatonta kanssa kahvin! –
    niin me siinä oltiin kiesseissä!
    Ja me nähtiin, että konsa kahviin
    Nuutti kestingiksi konjakkia
    pulputteli, kolmen markan mannaa,
    niin se ennussumppi hedelmöityi:
    konjakista alkoi itää oitis
    "puheensiemenet". Se puhe sitten
    nopeasti kasvoi, kaunistui, –
    kun me nokatusten sipistiin ja
    supistiin ja kilistettiin kupit,
    joiden kyljiss' seisoi: "Rakkaus",
    "Ota minut" ynnä myös "Juo kolmaas",
    seisoskelipa myös "Muistaminu", –
    Kusnetsovin tehtaan suomenkieltä.
    Juotiin kolmas, neljäs, viideskin!
    Puheet harkittiin, ja tanakasti
    yhteen muurattiin ja rapattiin
    "Rapingilla", – tuolla Frapinilla.
    Sitten tehtiin sinne, hyvään paikkaan,
    hämärään ja somaan keittiöön,
    kolme majaa, siellä ollaksemme,
    pitkän aikaa aikaellaksemme:
    tehtiin yksi Hepsun Jahvelle,     tapernaakli, toinen Maljaselle,
    kolmas rakuunalle, mulle neljäs, –
    kun taas Massi, kohtuullinen, vauras
    mies ei talon tarpehessa ollut,
    piti meitä mökkiläisinään,
    joille talostaan hän siemenviljan
    antoi, jakoi varsin auliisti.
    Puhellut ei paljon, – lekkerinsä
    antoi pulista, se viisas mies.
    Vaan me puheltiin ja pulistiin,
    tutkieltiin oraakkelit sumpin, –
    "rappaeltiin" sekaan vakavaa:
    talonkaupoista, tuperkeleistä
    ja noist' ulkomaitten kultaisista
    kaupungeista. – Siitä innostui
    Jahvukka ja haastoi veljestään
    ainoasta, joka kuoli Norjaan,
    ruttoon, seikkailija, laivamies.
    Talo siitä yksin Jahvetille
    jäi, tää paikka herrastuomari
    Hepsulaisen, Jahvon isän rikkaan.
    Talo vanha, hyväpohjainen:
    hölmöinkin sen maailmassa tietää,
    ettei vertaa näille pelloille.
    "Mutta kun on luonto sellainen,
    ettei voi ja ettei tahdo hautaan
    viedä täältä maata kuollessaan, –
    siell' on makaajalla maata kyllin...
    Ja on tuota vielä pennuillekin,
    vaikka monta onkin markkaa mennyt
    alas tuota tietä, juuri kautta
    Hepsulaisen Jahvon suuren kaulan.
    "Ja kun kuolahti se Karuliina,
    kasvinkumppali, ei rakkaampaa:
    ähmilläni join, ja teki mieli
    kaikki juoda, kun se meni pois!
    Jos ei kuollut ois, niin ilosta
    oisin, Jahvo, vaikka ihan juonut.
    Mutta, sekös heistä! Olkoot! Nuutti,
    vävypoika, kaadahan nyt uutta!
    Ja te vieraat: ollaan kiesseissä!"
    Ja me kyllä oltiin kiesseissä,
    meidän roikka, ja ken käymätein
    pisti päänsä sinne himmeään
    karstakyökkiin, vieraat, kuokat, myöskin
    musikantit, poika suutarin
    ja se Kustaa Mulli. Kaikille     heille penningittä sulho Nuutti
    kustanteli hyvät henkituikut
    vaikeroivasta jo lekkeristään,
    Nuutti, ei nyt suinkaan nuuka mies!
    Niin, me oltiin siellä pitkän aikaa,
    konsa seinän takaa pitkin aikaa
    luritus ja "bum-bum töm-töm" kaikui,
    armas harmonikka veisasi
    vuorotellen kanssa violin.
    Ai, ai, siellä Hepsun keittiössä
    pientä pirinää me pidettiin.
    Mutta silloin tällöin sinne riensi
    naurusuinen, välkesilmä Impi,
    isän lempi Impi Potemilla,
    nauraen hän otti aika moukun,
    mutta heilunut ei ollenkaan, –
    kunnes lähti jälleen pöytäpuuhiin
    kanssa nuoren, hiukan ontuvan
    siskosensa Hilja Siviän, –
    ne kun soitti metalliset kielet,
    Mullin tupaan mennen petransuolet
    haaveellista valssia ja polkkaa,
    "rakoljaattia" ja paljon muuta,
    kilkatellen soi tingtangeli.




    XXI LUKU: TUPAAN TAKAISIN.


    Vaan kun mentiin pirtin puolelle,
    jossa vilisti nyt masurkka
    ja "hai-tuli-tili" harmonikka
    tiesi tarinoida jalkain tahtiin, –
    silloin nähtiinkin, mit' ennusti
    karstakyökin pannu, joka pannut
    oli salaa tuumat tukkuun kanssa
    Koljaatin, tuon miesten kellistäjän!
    Ennusti: In vino veritas!
    Ennusti: Sai viinaa veri taas,
    punankirkasta ja makiaa,
    taivaan piirit pirtiss' aukes, siellä
    lauloi, soitti, hyppi enkelit.
    Kas, jo nenä Ienok Maljasen
    loisti, enää ei kuin mansikka,
    vaan kuin kypsyväinen mesimarja;
    silmänsä ei orvokkeja vain,     ei: "sun silmäs on kuin mettisen
    silmät", niinkuin kirkas hunaja!
    Jopa Lappeenrannan rakuuna
    teki kunniaa, kun huusi "smirnaa",
    tepasteli, ratsu, kantaa löi,
    tyttösistä sorjimman hän vei
    masurkkaan, ah, kainon, polteposken.
    Jopa itse Jahvet Hepsulainen,
    kyläin, kaupunkien "lihotsniekka",
    relluttaja monen keikkarallan,
    jopa hän nyt, laaja takki ynnä
    housut jättimäiset höllällään,
    laulaa meille pienen, pienoisen
    laulun nuoruutensa! Tepsahtaa,
    tanssin sekaan rallattelee Jahvo:
    "Kaks hulivili-poikaa tuumaili,
    hei-smeller-juu!" Niin laulaa Jahvet,
    että eukot aivan synkistyy,
    tytöt naureskelee ihmetellen,
    ja tuo töttösuinen Valkin mamma,
    keikkavatsa, siunaa: "Kriste jee..."
    Tätä ennusti se Delphoin impi.
    Jopa Aapelimme, siivilä-
    parran, siansilmän, köykkyniskan,
    muoto synkkenee, ja hymyn raskaan
    huulet saa, ja katseen ärtyisen
    soppeen luo hän, silmät räpsyttävät: ^
    siellä ukot, muuan urhopiiri
    kellojaan nyt vaihtaa: suutatusten
    äyskii, kerskuu, näyttää rattaita,
    ja tuo poika pulskan Potentillan,
    tupsupäinen Julie Hepsulainen,
    hiipii joukkoon, sylkee rattaisiin
    himpun verran muka "kihnarasvaa",
    hyörön-pyöröön juoksee, irvistää.
    Vaan nyt riemuita saa Tasavainen,
    joka on vain pari naukkua
    lippiellyt, huulta maiskutellen,
    siellä keittiössä, – riemun saa hän,
    sillä sankarini, Jahvetti,
    tavoittelee leikkisästi piikaa:
    tyttö rinkaisee ja pinkaisee
    pakoon: riemun Jahvo perästä,
    mutta kompastuukin tungoksessa,
    kaatuu suin päin ämmäin karsinaan:
    Jahvet syliinsä saa kolkon Luaran,
    joka huutaa: "Senkin Jahavetti!
    Ylenannettu! Nyt maaliman
    loppu tuli! Vai mua mielit!" Löi,
    läsähytti Jahvettia, että
    ukko pöllästyi ja hoki: "Noh, noh".
    Mutta: "Ähä, saitkos!" siihen päätä
    nyökkii voitonriemuin Tasavainen,
    kansallinen vallan, pihkasilmä. –
    Tämäpä on riemun-juhla, huiske
    hurjan likan, heiskuvaisen Impi
    Potentillan, jonka poskipäät
    kiivakasti puuntaa, kun hän noin
    rientelee, ja silmät himmenee
    tanssissa nyt riuskimpien kanssa.
    Leijaellos voittos tanssissa
    niinkuin ennen muinoin Jehtan tyttö!
    Onpa tämä hiukan hauskempaa
    kuin sun oli ennen, pienenä,
    katkismusta kahnustella, – toista
    kuin sun oli kuulla, kuinka äiti,
    jumalinen, tuima Karuliina
    aina voivotti ja nalkutti,
    miten sametilla, silkkilöillä,
    helmanrimpsuilla ja hetkaleilla
    meitä vaanii vanha Aatami,
    viepi tietä laajaa lentämään.
    Mutta isi herraskaupungeista
    tuomisiksi tokat, koreudet
    sulle toi, sie Jahvon tyttö, Impi,
    kun hän tuli kaupparetkiltään,
    aivan riemupäällä, rallatellen,
    naureskellen Karuliinalle:
    "Mitäs voivotat sie, muori-hupsu!
    Onhan jumalista sinussa
    eestä yhden pulskan Jahvetinkin."
    Jolloin pujahti pois katkerasti
    huoaten tuo raihnas Karuliina. –
    Heh, nyt tanssi, isän Potentilla!
    Tanssi niinkuin kanssa Hollon Jullun, –
    siit' on aikaa... Nyt on riemun päivä.
    Riemuitse! – Kas, jopa tuolla Valkin,
    kaljupäisen herran, viekkaat silmät
    palavat sen Palpan Killin päälle,
    kun taas Valkin Ruusa, kauppiaan
    rouva, hurskas, hellä, antavainen
    köyhillekin, silti aina valmis
    leikkiin, karkeloon ja kepposiin, –
    tanssissa nyt mennä hyllyilee.
    Oikein ennusti se karstapannu,
    impi pataringiltänsä ties!
    Jopa tuolla toinen kuokkasälli,
    keltainen ja punarinta Risto,
    sotapoluille kuin indiaani
    intoilee: se hyvin pahaa tietää,
    tulleekohan loppu maailman?
    Niin, tuo uljas metsäindiaani
    työntyy hyppivien hyörön-pyöröön
    niinkuin tappelua ikävöisi,
    rauhanrikkojaksi tungeksii,
    sotkee tanssin, keskelle hän laumaa
    seisahtuu ja siinä koikkailee, –
    toikkii askelen tai pari, niinkuin
    kirpunsyömä kurki kiukuissaan.
    Seisoo, katsoo ympärilleen siinä
    niinkuin laiska, nahkasiima ahven
    ympärilleen hyppy-salakoihin,
    valkopintoihin ja leikkiviin.
    Töykkää eräitä jo olkapäällä,
    muljahuttaa nahkasiimaa, – tuo
    murheen-kalvas jätkä, – oikeastaan
    emä jänishousu miehekseen:
    sillä kun nyt violisti Kustaa
    päätä nostaa, tuolta pöydältään
    viisaa hänelle vain otsallaan,
    rintava ja kiivas mies, niin oitis
    nöyrästi pois nurkkaan Risto väistyy.
    Siellä istuu Killin jalkain juureen.




    XXII LUKU: KILLIN JA SÄLLIN PELI.


    Niin, se Risto-jätkä, viinan ynnä
    muunkin kalventama, nimittäin
    varmaan intohimon, tunteen suuren,
    syvän, hartaan, – Risto permannolle
    istuu Palpan Killin nappikenkäin
    juureen, niru-naru-kenkien
    juureen, riutuvainen ritarimme.
    Niinkuin teattereiss' useinkin
    ylväät rakastavat hempukkainsa
    juureen lankeavat, niinpä myöskin
    tämä sälli siihen kyykähtää
    helmuksiin tuon armaan Palpan Killin,
    Risto, rakastaja ensimmäinen
    näissä kuuliaisten näytöksissä.
    Siinä on nyt kaksi kukkaa, jotka
    tuoksuu ötkälönnin haisulta!
    Ja tuo Risto siinä hyräilee
    ensin pienen rallin lemmekkään
    Killin punaisista sukista;
    sitten vetää villapaidan alta
    putilkan, sen nostaa, keikistäen
    päätänsä ja laihaa kaulaansa,
    suulleen, ryyppäisee, ja sitten siitä
    imeskelee hiljaa, pitkän aikaa,
    niinkuin sylivauva tutti suulla,
    muljahuttaa laiskaa ahvensilmää.
    Mutta nopsa Palpan Killi, jonka
    helmat huokaa kärsimättömästi,
    kapsahtelee tärkki, hänpä nyt
    hellästi jo vetää lasta luokseen, –
    murheen kalventaman, raskaan pään
    painaltaa hän vasten rakkautta
    tutisevaa reittään, ja hän kuiskii.
    Kai nyt Killin kunnia jo kukkuu?
    Entä vielä: kesken toimen siihen:
    ryntäsi tuo pulska propsijätkä,
    tulipuna-naama Eeliel, –
    hänpä iski veikon niskaan, pystyyn
    tempaisi ja hyvin ravisti,
    kanssaan pölkkypariin miehen raahas,
    lemmen-unholasta ryösti, vei!
    Siitäpä nyt jälleen synkistyy
    Killin silmät, nokka pystyyn nousee. –
    Sielussani hälle laulelen, –
    sielun laulua ei kukaan kuule, –
    tämän vanhan tunteellisen laulun,
    kauniisti: "El' itke, neitosein", –
    ällös Monna Liisa laajaposki!
    Ollos, Killi, vahvass' turvassa!
    Tiedän, että sulle kohta kukkuu!




    XXIII LUKU: TANSSIA JA SYÖMISTÄ.


    Vaan nyt veti loppusävelen,
    karahutti yli remu-kielten
    viulun mies, tuo kyläin pelimanni
    Kustaa Mulli, kaariviiksinen,
    sillä pulska Impi Potentilla
    saapui hänen luokseen, jotakin
    kuiski hälle korvaan. Siis nyt Mulli
    lähti paremmille puolille,
    kestisaliin näiden kuuliaisten,
    musikoimaan pojan yksin jätti. –
    Siellä paremmilla puolilla,
    jonne kohtelias Potentilla
    kutsuu minutkin, luo pujotellen,
    siell' on runsas pöytä seisova
    muutamille onnen-miekkoisille, –
    onpa monillekin, käydäkseen
    siellä piilokkali, lomaan huiskeen.
    "Vain voileipää", sanoo Potentilla.
    Mutta konsa saapuu kukka-kuu,
    kun on läksiäisten-juonti, häät,
    silloin koivut juhanniset tuoksuu
    kaunistellen kuistit, tanhuat,
    silloin tehdään pöytä kaikille, –
    pöytä, joka kuistin edustalta     aina tuonne aittariviin yltää, –
    syödään ulkona, jos ilma sallii:
    pouta, vaativainen kuormittain
    limunaatia ja kaljaa. Mutta nyt:
    "Ottakaa nyt vähän, puraiskaa
    vain voileipää. Eikös onttoa
    ole kertynyt jo mahan pohjaan
    näissä kovan tanssin touhakoissa?"
    tiukkaa meitä myöskin Jahvetti
    päätä nyökäten, kun Potentilla
    ei nyt enää ehdi pyytämään:
    työ on hällä tänne kuljetella
    emäntiä, kainoisia vallan,
    kursailevia: "No mitäs ... eihän..."
    Kyllä notkuu pöytä nelikulma
    kuormaa, tiukkuu rasvaa, silavaa,
    vaikka onkin vain voileipäpöytä!
    Hyv' on siellä Aapel Tasavaisen,
    pöydän päässä, seisoessa vielä
    seinämillä muitten, nuorempain,
    viiltää valkeata röhkinyttä,
    maiskutella tuota hyvää ruokaa.
    Hyv' on ravannehen rakuunan
    seisten pistää läski-muikkupaisti
    poskeen, janon antava, ja sitten
    sahti voimallinen päälle kaataa.
    Hyv' on herra Valkin "mammonensa"
    sovinnossa hernetuuvinkia
    pistellä, kuin myöskin Maljasemme
    makiata rusinaista rokkaa...
    Työtä tehneen Mulli-koinarin
    syödä, juoda niinkuin kuningas, –
    pala heittää Lurjus-koiralleenkin,
    temput-tekevälle: sepä koira
    tienaa itsekin, no, kerron siitä:
    katolle se kapuaa kuin mies
    pitkin tikapuita, savupiipun
    suulla äkseeraa; ja ovenlinkut
    avaa käpälällä; kemmertää
    taitaa hän; ja niinkuin vanhanpiian
    viisiin maata rellotella, silmät
    kiljan-kaljallansa haaveillen,
    reidet levällään kuin katkismus.
    Mutta tällä kertaa ei nyt Lurjus
    muuta tee kuin tempun äskeisen:
    nauraa, isäntänsä komennosta,
    näitten kevätjuhlain riemua:
    leuka vyyhdellä ja suuta korviin.
    Siit' on ilmetyinen ilo meille,
    nauru, ihastelu hauskan koiran. –
    Hyv' on siellä olla kutsuttuina.
    Mutta kylänämmät, Lienas-Tiina
    eli Liepukka ja Luaras-Tiina
    ja se pitkä, rietas Rietukka, –     hep' on eilisestä tyhjät olleet,
    varta vasten päivän paastonneet
    valmistuen näihin juhliin, niinkuin
    pyhän liiton armopöytää varten.
    Siksi ovesta he kurkkaileekin     kestisaliin näitten kuuliaisten:
    ammoin muikkupaistin hieno haiskaus
    tuulahteli kautta tanssin-pöllyn
    heille, suloisesti harppujenkin
    yli soi se rasvan tirinä,
    korvaan köyhä-raukkain huokaavain.
    Ovesta he pilkistää, ja huokaa:
    "Eikös, niinpäs siellä syötiinkin!
    Tokkohan tuo rietas, öyliä
    Potentilla köyhille nyt antaa
    sitä sulavaista kiljunpintaa?
    Antaako se lanttulohkoa?"
    Niin he kurkkii, oven raotellen,
    jotta aulis Potentilla aivan
    katsoo tuimasti ja tiuskaisee:
    "Akat, koukkuleuat kolkattavat!"
    Sitten naureskellen, niiatenkin
    sisälle hän ämmät kuljettaa,
    jolloin hyv' on olla köyhienkin, –
    jos nuo pojan-norssit, pirulaiset,
    rauhan antaisi, ei kurkkisi
    ovenraosta ja heille huutais:
    "Luara, Liepukka ja rietas Rietas-
    Tiinukka!" Ne hampain irvistää,
    vasitenkin, Impin toruessa
    ja taas nauraessa, kelvottomin,
    hurjan Jullun poika punapää!
    Ja ne kultaiset voitornit, niinkuin
    tornit Pääpelin, ja karjunpinta,
    suola, rasva, läskimunakkaat,
    kovat kanan pyörähyttämät,
    hara-varpaan, niin, ja Jahvukankin
    lahvipiirongista saadut naukut, –
    nepä virvoittaa taas sielun! Uusi
    voima suonissamme soutelee,
    soutaa pönkättyjen vatsojemme
    pohjassa, ja jälleen yllyttää,
    kutsuu nauruun, leikkiin, karkeloon,
    pirttiin, jossa remakasti veisaa
    hanuri ja soi tingtangeli.
    Sinne siis! Ja sinne mennään me,
    pirttiin, missä viime vetojaan
    vonkui "Konjakkia kontissa,
    pannut ne pantiin hellalle-lee",
    sillä poikaa kuiskattiin nyt syömään.
    Kustaa Mulli on jo paikoillaan,
    vaikka vasta seisoo pöydällä, –
    siinä kädet housunkaulukseen
    puskee hän, ja posket riemuin paistaa,
    kun hän katsoo tuohon pyörivään,
    nuorekkaaseen Kauppa-Valkin Ruusaan, –
    sikäli kuin posket ruskottuu,
    silmät sinertävät liekehtiä
    alkaa kahden puolen pulskaa nokkaa.
    Ja nyt huutaa hän jo kaikkein kuulla
    aatostensa innoituksen uuden,
    huutaa apurilleen lähtevälle:




    XXIV LUKU: HOUSUTTOMAIN POLKKA.


    "Kuules poika, potra kumppali!
    Pannaanpas nyt naiset ottamaan
    taamituuri! Annas raikua
    rutkustas, sie rumpsun-retkuttaja,
    vielä pulska housuttomain polkka! –
    Sitten, naiset, parhaint' ottamaan!"
    Pauhahtaakin heti polvi-palkeet,
    kesken "Konjakkia kontissa",
    uuden sävellyksen, soitellen
    kaunihisti, kuutamoisin kaihoin
    lemmekästä naisten polkkaa. – Eikö
    nyt jo koita aika Killikankin,
    jok' on saanut olla tanssimatta?
    Nyt on taamituuri piikaisten,
    katsovien mesi-silmällä,
    hämillään ja pelko sydämessä, –
    kunnes siitä poskin punaisin
    rientää tanssiin koko karsina,
    polkkaan, kukin oman kullan luo.
    Saavat urhot käden kaulalleen,
    kun tuo pöksytönten polkka raikuu,
    lemmellinen, lahja viuluniekan,
    jouten seisovan, ken riemukkain
    silmin katsoo tuonne pankon puoleen,
    josta Falkin Ruusa, puna-puola,
    häneen heittää sinisilmistään
    katseen hämmentyvän, hempeän,
    kiihtyneenä rinta tutattaa,
    kääntyy pää, ja kahden vaiheella
    vilkuilee hän alta ripsiensä:
    hirviääkö tästä pyytämään
    mennä Kustavia, Kustu-kultaa?
    Mutta kun nyt toinen, pirulainen,
    Palpan Killi, nousee paikaltaan,
    juoksee Mullin luokse ahnaasti,
    silloin hältä tien jo Ruusa tukkii,
    pulskan poikansa saa parikseen.
    Siitä suuttuu Killi taas! No taasko
    Killin tässä ihan kimmastua
    täytyy? Nyt tuon pirun mamman tähden,
    joka siihen, syltty, sotkemaan
    juoksi, hyllytti, se ... samanmoinen!
    Ei nyt noille konkareille kelpaa,
    pitäis muka olla, – niin se on,
    sellaiset on miehet, – vaihtamista.
    "Mutta uotakkas, sie Kustaa Mulli!" –
    Ja nyt ryökkinämme vimmass' aivan
    syöksyy avosylin peremmälle,
    eteen kauppiaan, ja hymyilee
    aivan armiaasti kullalleen, –
    hymyilee kuin armas aamurusko,
    kukertelee: "Kuinka yksinään se
    herra Valkki täällä istuksii."
    Väkivalloin kauniin kaivatun
    sieppaa Killi polkan-pyörteeseen, –
    pöksyttömäin polkkaan hänkin, vaikk'ei
    itse noita vailla ollut lie, –
    sieppaa ilostuvan, hätäpäisen
    ukkelin, jok' ilmi tuoksahtaa
    sillitynnöriltä, jonka rintaa
    sillinsuomut hopein prenikoitsee.
    Kuinka tanssahtaa tuo Palpan Killi?
    Vatsa pystyssä, ja nenän-tikku!
    Kuinka hellästi hän kättä muistaa
    lääppiellä vauraan herra Falkin!
    Päätänsä hän kääntää, kaulaa vääntää
    valkoista ja, kelmi, ketkuttaa
    tyrnyyriä, heittää, hytkyttää.
    Ja hän kavaljeeriin miekkoiseen
    katseen syvän, riutuvaisen luo,
    armaan niinkuin aamurusko, – ja
    uuden fiinin röijyn napit, no:
    niidenkös nyt pitää välkkää, paistaa!
    Ja kun vallan vinhasti käy kierto,
    miten hädissään hän pyytää, huokaa:
    "Voi kun tääll' on vari! Kauppias,
    tulkaa ulos virvoittelemaan!
    Tulkaa ulos. Lähtään! Lähtään saunaan!" –
    Pian pellolle he pujahtaakin,
    ensin Killi, sitten hampaaton
    Valkki, joka kääntelee nyt päätä
    ilon-hohtavana, pilkistää
    ympärilleen niinkuin korppi, ettei
    kukaan huomaisi, ei hurskas mamma,
    köyhillekin hellä, antavainen.
    Mene, herra Valkki, mene, vinttaa,
    vanha mies, pää yksi, toiset hampaat!
    Niin he poistuu virvoittelemaan
    kuumaan saunaan. Lykky reissulleen!
    Älköön heille häkää lyökö Amor!

    Mutta pirtistä nyt polkan jyske
    kuuluu niinkuin riihen riutan jyske,
    kun nyt tässä polkka jylkästähän,
    jölkästähän, polkastahan, että
    sillansaumat kilvan kitisee.
    Katsos, tiedätkös nyt, Eeli-jätkä,
    miehen pätkä, ynnä Hurmerinta,
    kuinka näissä kevätjuhlissaan
    Mäkkyiskylä tanssii, vilistää, –
    ortten russakatkin karkuun rynkää,
    tuutii, tuutii sillan liitos! Mullin
    kiitos: survotaan kuin petkeleet,
    kirkaistaan, ja nauru, huuto kaikuu,
    huivit, röijynhihat punaiset
    vilkkuu kilpaa kanssa valkeain.
    Eikähän se siitä parane:
    likat kylpee riemun-hiessään,
    onnelliset poikain kainalossa,
    miehet jyskää riemun-vimmassa,
    kun käy pauhu, että tuskin kuuluu
    virsselistä paassin: "pum-pum töm-töm"...
    Nyt on tarpeen hihat, liinat, – eihän
    uksi niellä jaksa hellettä,
    eikä huhtikuinen kylmä yö.
    Aih, nyt vasta paisuu povi neitten,
    ponnahtelee voima kätten, reitten,
    mutta mykemmäksi painuu suu,
    konsa rinta riemuun pakahtuu!
    Tanssi uusi, – pojan-vietävää,
    vaihtoi keskellä! "Mit' onkaan tää
    heiskutus?" – "Ann' mennä. Vengerkkaa!
    Kädet hajalleen, ja kääntykää!"




    XXV LUKU: PIENI HÄIRINKI. KAIHUKAISLA JA NAKARI.


    Mutta keskell' iloa jo sattui
    pillat! Mitkä? Mikä siell' on? Miksi
    tanssi taukoaa? Ja harmonikka
    vaikenee? Miks Mäkkyiskylä kaikki
    väistyy keskipermannolta? Kuka
    sieltä työntyi sisään, porstuasta,
    jonne äsken vilske nähtiin, kuuma
    höyry löylysi, soi tangeli?
    "Miksei vengerkata? Sanos, Eeli
    Persikka, kun saavinristikolla
    seisot siinä varsin korkealla,
    nähden yli joukon, jotavastoin
    minä olen Sakeus pieni, jolle
    pitäisi nyt olla viikuna-
    puu tai, vaikka persikkainen puu."
    "Tuli mampselit!" niin vastaa Eeli,
    päästää sitten minut ristikolleen
    päitten yli katsomaan. "No hitsi,
    kukas noittenkin nyt tänne tulla
    käski", sanon Eelille, ja: "Juoskoot
    järveen! Juoskaa suolle! Kankahalle
    luuhotelkaa, minne juoksisitte!" –
    Sillä tansseihin nyt tullut on
    kansakoulunopettaja neiti
    Vilma Kaihukaisla, matkan päästä
    kunnan kolmannelta koululta, –
    ympärillään viisi, kuusi poikaa
    ynnä tyttösiä saman verran
    tuolta Teivaan laulukuorosta, –
    Teivaan kylän, jost' on sananparsi
    merkillinen, että Teivaasta
    on vain "vaskanhäntä taivaaseen".
    Tässäkö nyt kaikki "mampselit"?
    Eipä vielä: neidin kanssa tullut
    on myös raittiusseuran esimies
    Kalle Nakari. "Voi surkiaa,
    kun on tyttö päänsä kerinnyt",
    niinpä kylänämmät karsinassa
    alkaa kuiskutella, kurttunaamat,
    "mitä rallinkia laulatellee,
    laulun-kyörää, siellä Teivaassa
    poian-völpereillä, tyttölöillä,
    niinkuin nää ei muuten rallinkia
    osais rallatella. Taitaa naida
    Kalle Nakari tuon Keuhkolaisen
    Vilman, kun se joka ilta juosta
    luuhkii sinne, – juosseeko yöjalkaan?" –
    "Ei sitt' likikään! Ei se yöjalkaan
    juokse. Tai – jos juossee, kuka tietää." –
    "Juoksee se. Se juoksee, Luara tietää." –
    Kalle Nakari on hermostunut:
    kesät kaiket Savonlinnassa
    kylpylaitoksella "Ollinsaunan"
    kylpee hän, ja paksu parasolli
    kädessä hän könnistää, paseeraa
    siltoja, tuo tervankarva mies,
    riimailevi runot: "taivaan, vaivaan".
    "Vakavata laatua" hän haastaa
    unelmissa vienon Vilman kanssa,
    jonka koululla hän usein käy, –
    siit' on kylillä nyt raskas huoli!

    Ja nyt tämä Vilma, nenänpää
    punaisena hikikasteesta,
    tahtoo tupsutukan Kallen kanssa
    tätä Mäkkyiskylää hiukkasen
    valistaa. No, niinkuin riemukkaan
    rastasparven sekaan varikset
    lentää, niin nyt tanssi taukoaa,
    voivottaen riutuu sävelet,
    harmonikka kuihtuu kurehille
    riippuen kuin vanhan mummon vatsa.[1]

[1] Pahalta tuntuu, – siltä kuin tässä itseviisaasti aiottaisiin pomppia ehkä kansansivistäjäin ja sivistyksen silmille, niin kummallisesti aletaan käsitellä tuota neiti opettajatarta, paitsi nyt raittiusharrastusta harrastavaa talonpoikaa Nakaria, mikä Nakariin nähden on ainoastaan sikäli oikeutettua, jos on totta, ettei hän hoitanut etupäässä maatilaansa, mikä on tärkeää. Mutta opettajatar? Eikö hän, kysyn pääasiaa, ollut hyvä ja etevä lasten opettajatar, ja musikaalisuuskin, joka tässä hänelle annetaan, saattoi todellisuudessa olla suurempi. Joskin voisi myöntää, että Kalle Nakarin raittiusinnostus olisi sorsain selkään hukkaan kaadettua vettä, – siis että vasta kansakunnan ikä sen raitistuttaa, kun juoppo polvi on kuollut, s.o. juonut sukupuuttoon itsensä, niin törkeätä on väittää samaa opettajattaren ilmeisestä hengenalasta, siveydestä ja kansan sivistämisestä jossakin meidän maalaispitäjässämme, jossa on niin paljon kurjuutta aviottomienkin lasten tähden. – En saata tätä puolustaa muulta kuin ehkä siltä taiteilijakannalta, että rahvas tehdään sivistämällä kenties liian "platuskaksi", kaikki yhdenlaisiksi kuin tinasoltut. Mutta sehän on luulottelua: yhtä ei kansastakaan koskaan nivelleerata millään aatteilla: veikeää ihmistä, se jää aina. Sat sapienti.

Tekijän huom.

    Rastaat variksista hölmistyy
    ensin, vaikenee, – niin tanssijatkin,
    kun nuo tulijat nyt näihin juhliin
    järjestävät pienen lastenleikin, –
    Vilma plikka Hämeen härkämailta,
    Tommilasta, salotorpasta,
    ja tuo Kalle, länget kaulassa,
    tervankarva Teivaan soturi.
    Niin, he tytöistä ja poikasista
    järjestää sen lapsukaisten leikin:
    tehdään piiri, sitten lauleskellaan,
    lillitellään kimeill' äänillä:
    "Pekka-poika soittaa viuluaan."
    Piiri kiertää, lapset toisilleen
    antaa kättä, neiti kumartaa,
    kekkis! sievästi hän kumartaa,
    "vikureeraa", ilmi koketeeraa
    Kalle Nakarille, herttaiselle.
    Sitten neiti alkaa laulaa myötä
    lapsukaisten, killitellä, suu
    tutillaan ja nuppi kallellaan,
    kun taas Kalle ääntään ringuttaa
    käheää. – Niin, rastasparvi ensin
    kaikkoaa ja katsoo vaieten.
    Nökötellen seisoo meidän Ienok
    länkisääri, hölmistyen aivan,
    joskus sivusmieheen vilkaisee:
    – Kappas pököt nuo ja pökötyörit! –
    Juhlallinen on nyt puhemies,
    niinkuin rintamassa sotamies, –
    surkeasti riippuu korvarengas
    urhon, joka äsken ritari
    oli moitteeton ja pelvoton:
    nyt kuin oisi sotarukous, –
    kun tuo Pekka muka prinkuttaa
    viulua, ja Kalle Nakari
    juoksee hiirtä, kyykkii, linkuttaa.
    Mutta näitten juhlain suuri Mulli,
    punakka ja kooltaan jättimäinen,
    iskee silmää Valkin mammalle,
    hänen kainalossaan puhkuvalle,
    jok' on jumalinen, köyhillekin
    antavainen. Ja se Ruusa Valkki,
    nuori vielä, varsin muhkein rinnoin,
    kuumissaan hän sinisilmistään
    katseen luo taas tuohon pulskaan mieheen,
    ja hän pyytää: "Voi kun tääll' on vari!
    Eikös nyt, kun täss' on semesterit
    pienet, eikös me nyt, Kustavi,
    mennä vähän vilvoittelemaan?"
    Siispä mamman kanssa ulos lähtee
    koirineen nyt Mulli, roima mies, –
    vähän vilvoittelemaan, ja vanhan     violinsa hetkeks unhottaa
    uuden vuoksi, sillä aikaa kuin
    Vilmasemme ja tuo herra Kalle,
    joilta tämä leikki juuri loppuu,
    alkavat nyt vielä esittää
    kaksiäänisesti kauniin laulun,
    jonkin: "Kielosilla kantelon."
    Määkii harras Kalle Nakarimme,
    jotta itse Tasavaisen ukko
    katsoo kyykkäpäin ja punaisin
    siansilmin häntä, miettii: – Ei ... hm...
    tämä kylläkin on kansallista
    vallan ... höm ... ois muuten... Mutta sonnat
    elokuuhun saakka Kalle tuo
    jättää navettaan, se isän huoli! –
    Muutkin katsoo aivan tuppisuina,
    ei, he töllistää kuin lehmät tuohi-
    konttiin, kuinka harras Vilmasemme
    kiekistelee kanssa Kallukkamme,
    Kallen, joka illat muka istuu
    neidin koulun mäellä, ja sieltä
    katsastelee tätä Suomen maata
    ihanaa, ja näkevän se kuuluu
    sieltä sinisiä silmiä
    metsälammess' eli Hottilan
    rapakossa. – Mutta sisään nyt
    tulee tuossa Palpan Killikkamme,
    hämillään ja salaa vilkuen.
    Katsos vain, jo saitkos, Killi, haukan,
    Falkin, ammutuksi, koska noin
    patterisi yhä tutisee, –
    sydän lyö, – niin kunniasi paukkui,
    Killi, joka vyötäröitäs pinkkaat. –
    Sisään luihii myöskin kauppamies
    Valkki, luppaposki, viatonna
    töllistellen: suunsa keltaisen
    toinen pieli, kolo hampaaton,
    menee tyytyväiseen irvistykseen,
    kun ei tuvassa nyt mammaa näy:
    eipä eukko liene hoksannut,
    mit' on urho tehdä moksannut. –
    Mutta kimman Killi, hänpä siinä
    korvaan alkaa hiljaa supsattaa
    Risto-sällillemme, huikaleelle:
    "Tokko tuolla Kalle Nakerilla,
    raiskalla, lie yhtään taitoa
    juoda maitoa, vaikk' ihan eessä
    toinen, raukka, tuossa ketkuttaa,
    laulaa, veisaa, häntää hetkuttaa?"
    Mutta viimein propsijätkä Eeli,
    härkänaama, aina neuvokas,
    suussa mukeltanut rettinkiä,
    sylkäisee, ja selin lauluun kääntyy,
    jalon äänensä hän koroittaa,
    huutaa: "Tuokos se on Siijonin
    ihanaisen harpun viimeisen
    jälkimmäinen värssy!" Juuri niinkuin
    poramiesten panos, jota pitkän
    aikaa on jo laukeavaksi
    odotettu, viimein paukahtaa,
    niin nyt juhlakansan vapauttaa
    tämä pöllön Eeli Persikkamme
    pamaus, – vaikk' on "korkkaus" joutava.
    "Eeli, Eeli laama saapattani!"
    nauran, pirtti kaikki remahtaa,
    jälleen soittaa rastasparven suut!
    Kaikuu huuto: "Poiat, tanssimaan!"
    Joukkoon haipuu raiska Vilmamme.
    Yksin ämmät, kylänlakkarit,
    ymmärtävät Vilman, karsinassa
    siunaavat: "Se on tuo Persukka!
    Ai, ai, eipäs, suunsa rumpsuttaja,
    tuota hyvää virttä Siijonin
    antanut se loppuun veisata!" –
    Kuullos, siivo, kelpo Vilmasemme,     joka kaihomielen Kallen kanssa
    lähdet ulkosalle: kova työ
    ratsastaa lie tuolla kulttuurin
    vasikalla, joka muistuttaa
    joskus saattaa luutaa, – kov' on työ
    kyllä täällä, elon erämaassa.
    Tääll' on surullista elää yksin,
    niinpä kaipaat elää kanssa Kallen,
    jossa piilee riimit sivistyksen.
    Täällä, jossa hienon korvan tärvii
    rutku! Kuka soittaa kanteloita?
    Raskas tääll' on sillä, ken on ollut
    parhain vertaistensa joukossa
    Tommilassa, salotorpassa, –
    paljon oppinut, myös vieraat kielet
    osaa haastaa, kuutamosta näin:
    "Ah, kuink' kaunis on tää illan kuu!
    Se on niinkuin siitä saksalainen
    sanoisi: Ih pin, tu pist, er pist!"
    Monikaan ei täällä ymmärrä,
    mitä on: Ih pin, tu pist, er pist!
    Tääll' on vielä tietämättömyys,
    eikä sievyytt' ole, kaipausta,
    niinkuin rinnass' immen Vilmasemme
    ynnä unelmoivan Nakarimme.
    Vakava on velvoituksen työ!
    Yksin Liena, Luarukka ja Rietta
    tuolla ymmärsi sun kokonaan,
    Kaihukaisla, – jonka heitän nyt
    huokaamaan ja Kalle Nakarin
    kanssa porstuassa pohtimaan
    asioita, jotka, totta kyllä,
    "merkityksestä on tärkeästä", –
    sitten tuonne peräkammariin
    yrittämään päästä, puheisille
    Hepsun Jahvon tytön nuoremman,
    joka haaveksii vain papistaan.




    XXVI LUKU: RINKITANSSIT JA RALLIT.


    Mutta tuvassa nyt tärkeä
    homma alkoi, niinkuin lauletaan:
    "Tärkii niinkuin neulankärki!" – alkoi
    hoppu tanssiin, jälleen ilo uusi.
    Niinkuin kevätvirta kuohahtaa,
    kun on padot tieltä, niinpä nyt
    äänet hälisee, kun kainous loppui.
    Räiskehensä rastaslehto taas
    alkoi, säteillessä riemun koin!
    Viulu soimahan, ja harmonikka!
    Mutta missäs on nyt soittajat?
    Miss' on näitten juhlain uupumaton
    viulunlaulattaja, kaariviiksi?
    Mistä nousee otsa korkea,
    mistä reima hymy loistelee?
    "Ei oo täällä." – "Jokos pelimanni
    katosi?" – "Hän liekö eteispuolla?" –
    "Vaiko pistäinyt lie Kustaa Mulli
    nurkan taakse?" – "Hihkaiskaapas, hei,
    tänne violisti!" – "Ehkä vei
    tytöt miehen piiloon?" – "Taikka – ämmät:
    kuulkaas, rietas Tiina, Luara, Lieppo,
    kuuden kylän tietoaviisit:
    miss' on meidän reima soittomies? –
    Ei ne tienneet!" – "Tuohon jätti viulun,
    sen on kaula lämmin vielä Mullin
    sitä hellineestä kämmenestä. –
    Mutta onhan toinen soittaja!
    Mutta – missäs on nyt sitten hänkin?
    Tuoss' on sirmakka, ja poika poissa! –
    Minne juoksi kenkämestarin
    oppipoika?" – "Tuolla näkyi olleen
    äsken kuistilla: se kehvelimme
    liikaa sikaarteja tässä äsken
    taisi löyhytellä, vennioita,     siksi on nyt siukka, onneton:
    kyhjöttelee kuistin laitaa vasten,
    nylkee pukkia, ja yksinään
    uihkii, itkee." – "Vaiko kumahukset
    liiat päälle rasvan, voin ja paistin
    lienee raiskalle ne antaneet..." –
    "Oishan kyllä pelureita muita,
    jos nyt taiot viitsittäisi näyttää",
    kerskuu pöllö-naama Eeliel,
    "vaan me pannaan rinkitanssiksi,
    siin' on jokaisella soittoneuvot:
    huulet, huuliharput, kurkkutorvet
    kullakin! Hei rinkiin, likat, poiat!" –
    Aik' on antaa riemun raikahtaa
    niinkuin koski kevätvettä purkaa.
    Mutta mikäs koskessa on mylly?
    Piiri tää! Jo tuli liiaks yhteen,
    tehdään toinen rinki-mylly. Kaksi
    sisätysten, niinkuin rukkaseen
    kinnas. Tilaa ei kuin seinille!
    Tänn' se, kaikki! Alkaa permannon
    jyske, että orret tärisee,
    "Raatikkoon" kun piiat kimahtaa.
    Mutta tämän kylän poikain ralli
    jyrähtää kuin taivaan ukkonen:
    "Kun ei ollut heilaa" kajahtaa! –
    "Tasavaisen Aapel, jokos littuun
    sinut lyödään siihen penkilles?" –
    "Vai niin, nallit! Eikös vanha mies
    tässä vielä saisi pariaan":
    Potentillan Jullen koppasi
    Tasavainen, nauraa silmät veessä,
    korkealla poikaa kiepsutellen:
    "Hahaa ... viatonta iloa
    ei saa häiritä... Kun tämä on
    vallan kansallista ... nämä ringit,
    rallit ... näitä ennen rallattiin,
    näitä Niru-naru-kenkiä". –
    "Niru-naru-kengät heili laittoi",
    kiljaisee nyt miehet kuorossa,
    "mustat sukat, niru-naru-kengät".
    Lentää piirit, kolme sisäkkäin,
    niinkuin myllyt ... kaksi yhtäpäin.
    Tupa laulaa, jyskää, nauraa, yskii,
    piikatytöt laulaa lillitellen
    niinkuin lehmän alla illalla,
    niinkuin ison kirkon sillalla.
    Näinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa!
    "Tule tänne, Impi Potentilla,
    piirin keskelle, niin myllytään!
    Monet kateet silmät kummailee
    onneasi: aina päällä kellut!
    Eipä ole tämä Hollon Jullun
    tanssia nyt, kauniin tukkilaisen."
    "Pyh, se oli silloin, siit' on viikon,
    vuodet... Hullutusta penikkain!"
    nauraa iloisesti Potentilla.
    Nuori olit, kuollut Karuliina,
    talon uuras, tuima emännäinen.
    Jullukalla vitjat viisin kerroin
    välkki, ja hän käveli kuin herra!
    Impin posket teerenkirjavoimat,
    silmät vielä niinkuin jäniksen, –
    kun sun vapautesi harput soi,
    pääsit emon ruuvipenkistä.
    Oli silloin armas kesäkuu,
    Saimaan autereessa saaret uinui.
    Isä viikon vettä silmistään
    herutti, kun kuoli Karuliina.
    Sitten alkoi Jahvo piikojaan
    katsastella, kanssaan hippaa juoksi.
    Sinä, Impukka, taas hamoset
    ostit, kirjavat kuin taivaankaaret.
    Konsa Jullu sinut tanssiin vei,
    läimähtipä veri poskiisi,
    suonet sytti pulskan hengitys,
    ruskopäisen, jonka silmät kiilui.
    Asuit aitassasi, kesäilloin
    aitan ympärillä ampiaiset
    horisivat tikkenpeereissä, –
    minttu tuoksui teille lemmen öin.
    Talon sulta Jullu saanut ois.
    Vaan se pulska Jullu: pölkkypää
    oli hän – sit' oisko uskonut!
    Narri, lapsi oli hän, ei mies.
    Tai sen kateelliset riistivät:
    kateet oli pojat kartanoiden,
    roimasaappaat, kateet torpparitkin
    Jullukalle, koirankuonolaiset.
    Ken ois moiseks urhon arvannut!
    Mataa kateus, hälle kuiskuttaa:
    "Siep' oot tyttöpoika, Jullukka!
    Nuorena sait rikkaan Potentillan.
    Mutta kuulepas nyt, pulska Jullu,
    mitäs tuosta Hepsun yhdestä?
    Ota uusi, ota öyleämpi!
    Miksikäs sie silmät seraahvin
    tuhlaat keskolaiseen Hepsulaan." –
    Uskoi, yltyi nuori Jullukka.
    Kerskui ottavansa vieläkin
    rikkaamman, ja sinut jättäneensä. –
    Mutta eipä kotikartanoosi
    saapastaan hän sitten astunut!
    Ja – kuin jänis lähti ajan tullen
    lipettiin, se veltto, punttipää.
    Siitä nauraa sai nyt juoniniekat,
    siitä lakkarien: "Kuka käski
    hullaantua tyhmään nulikkaan!"
    Kyllä Hepsulaan nyt ämmät juoksi,
    kaikki Lienas-, Luaras-, Rietas-Tiinat,
    niinkuin markkinoita katsomaan.
    Kiertelivät luihut isännät
    taas kuin kuumaa puuroa nyt tuota
    pulskaa Hollon Jullun jättämää.
    No, kun kerran hurjaks tiedettiin,
    mikä takaa, ettei hurja ois?
    Niinpä totta tahdoit iloitella,
    tanssahdella, totta laulahtaa.
    Vaan kun hurjistelit, Potentilla,
    kun nyt kerran oli Julle tehty,
    siin' ei auttamista, – kun nyt mieltä
    tuimaa lauhdutellen vähän annoit
    parille, niin siitäkös nyt vasta,
    nytkös vasta kylät viisut keksi:
    on nyt juosseet muka Hepsulassa
    kylät kaikki, mustat mustilaiset,
    valkolaiset, harjakallot, ryssät,
    papit, pipit! – Mutta se on vasta
    valhe helvetin! Vie hitsi ryssät,
    harjukkaat ja mustilaiset! Vielä
    papit, piispat tässä olleet ois, –
    jos lie piispa Hilja raiskasella,
    ja se piispakin on kolpontyöri.
    Saipa joku maksaa rallit nuo:
    Paunos-Lassi, raivon-kalvas mies! –
    Mutta mitäs niistä! Nytpä vain
    päätäs nakkaat niille, Potentilla,
    muut jos puri, nyt on hampaat sulla,
    tanssit voittoa kuin Jehtan tyttö!
    Täm' on rikkaan, lauhkan kitupiikin
    tanssia, tuon Nurkka-Nuhjuksen,
    jonka viisas lemmen köysiin pisti, –
    perijänkin hälle antaa, kaksi, –
    viattoman Julle-poikasenkin
    tekee Potentilla pohataksi.
    Tulkootpas nyt eukot Nurkkakankaan
    emännäisen luo: ei hätää siellä,
    niinkuin alkoi kuikkia se täällä
    Hepsulassa, viimein köyhtyvässä. –
    Ahkerasti urhot Potentillaa
    tahtoo piiriin tässä karkelossa,
    pulskaa Potentillaa, joka teiskuu,
    että siltapalkit lonkkuu, ruskaa, –
    pirtti laulaa, jyskää, nauraa, yskii. –
    Niinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa!
    Kuuluu tyttösien: "Ai-jai-jai",
    kun nyt viipottaa tää väkkärä,
    vie kuin rajuilman tuulella.
    "Lyökää kantaa, lapatossua!"
    Koirat rähähtää ja ulvoo, pakoon
    pyrkii hyrräkästä. "Tähtiä
    taivaalla on neljä, mutta tään
    kylän poikain rakkaus se on
    takapuolla seljän, hah-hah-haa."
    Kattoon kainaloista lennätä
    hellu, että kirkuu, valkenee! –
    Kimman Killi, räähkä, turmelus,
    päätä pyörryttää nyt Risto-sällin
    kalpenevan niinkuin näivä nauris,
    konsa Killi hälle kuiskuttaa. –
    Mutta Eeli-sälli vanhan mummon,
    riettaan, pitkän Rietas-Tiinan tuolta
    koppaa kynsiinsä ja tanssiin veisi.
    "Herra siunatkoon", ja "Piru, rutka!"
    huutaa silloin tuima Rietas-Tiina,
    irti tempautuu, ja kiire karkuun
    tulee toisillekin ämmille:
    "Ettei enää missään rauhaa saa
    näiltä taivaan ylönannetuilta,
    rumpaleilta, suruttomilta!"
    Aivan oli Rietas-Tiinaltamme,
    nauravalta ylpiänä sitten,
    kun niin poiat häntä tanssittaisi,
    aivan oli, kuten porstuassa
    kertoo hän nyt, "maalle muikut päästä".
    Näinpä Mäkkyiskylä tanssahtaa,
    soi suupelit, kurkkutorvet, huuli-
    harput, urhot, koirat hyppii, räiskii,
    "niru-naru-kengät" parkuu, vonkuu,
    neitten rinnat riemuun pakahtuu,
    mutta mykäksi ei jouda suu!




    XXVII LUKU: JAHVUKKA NOUSUTUULELLA.


    Mutta paremmilla puolilla,
    joss' on vienolla, suursilmäisellä
    Hiljallamme aika puuha, työ
    hyssytellä Nikoteemustaan,
    omenata lullan, jonka nurkat
    vankasti ol' äsken raudoitettu, –
    Hiljallamme, jonka otsaa kaartaa
    niinkuin taivaan unten gloriat; –
    hänellä on ollut polvessaan
    synnyinvamma, siksi lapsena
    pelastui hän toisten leikeistä,
    sitten synnin teillä hyppimästä;
    mutta äiti Hiljan kirkkoon vei,
    siellä sai hän säveliä kuulla
    ynnä autuudesta oikeain, –
    niinkuin äiti lohdutteli myöskin,
    että kyllä vaivaiset ja sairaat,
    meidät kaikki kituvaiset täällä
    surun alhossa Hän ilahduttaa,
    hyvä paimen, luokseen korjailee...
    Ja se tuli hyvä paimo, konsa
    Jahvon talo mullin mallin vääntyi, –
    kävi vieraat, juoda holkittiin, –
    sielunpaimen sieltä Helsingistä,
    nuori, juhlallinen kolpontyöri,
    rauhaan synnyinsalon, saarnaamaan
    tässä Hepsun Jahvon Niiniveessä.
    Hän ol' entinen yl'oppilas,
    opiskellut Helsingissä, tunsi
    punssit, laulut. Mutta hepreaan
    takertui kuin tervaan, aika vieri,
    eikä tutkinnoista mitään tullut.
    Epätoivoissaan hän hurskaaksi
    kääntyi, palasi kuin tuhlaaja-
    poika Isän lammashuoneeseen, –
    tyytyi, leipäpalan saadakseen,
    kiertelemään pitkin Suomenmaata
    hartauskirjasia myyskennellen. –
    Tuli, tulihan se paimen, täällä
    hiihti, kaupusteli virsiään,
    joita sepittikin, – Hepsulassa
    kahvit joi ja neuvoi oikeaan
    elämään ja taivaan kotimaahan.
    Ja hän kerran, nurkkatanssin aikaan,
    eksyi hiljakseen, tuo hyvä paimen,
    yksinäiseen, kuumaan kammariin
    Hiljan, jonka silmät puhtaat luodut
    usein oli pappiin kalpeaan, –
    ilmestyi, kun Hilja Siviä
    siellä lehtisiä "Marttyyrien
    historian" käänteli, kuin ennen
    pienenä jo oli käännellyt,
    mietiskellen pyhäin vaivoja.
    Selitti nyt kirjaa paimen, itki
    olevansa hänkin marttyyri,
    kiduttama intohimojensa.
    Jolloin hengähdit, oi vieno Hilja,
    konsa läpätteli illan haapa:
    "Ota, ota mua, Herra, korjaa,
    korjaa mua poies, paimen parhain." –
    Ja se tuli paimen useinkin
    sitten karitsaansa katsomaan,
    paimen, jok' on Ameriikkaan nyt
    mennyt, mutta sieltä kirjoittaa,
    että sinne pian kutsuu Hiljan,
    ilons' ainoan, ja tiketin
    lähettää. – No niin: on Hiljallamme
    työ nyt saada poika nukkumaan,
    sillä juuri seinän takana
    isä, muitten kyläläisten kanssa,
    elämöi, on innon-nousussa, –
    kanssa Porhosen ja Maljasen
    ynnä muitten, minunkin. Mut enpä, –
    enpä sulhasmiestä siellä nähnyt!
    Ensin raamatuita tutkittiin
    neljän kuninkaan, myös jököteltiin
    selin perukassa, ääressä
    punertavan klahvipiirongin,
    Hepsun Jahvukalla kourassaan
    pikari ja mahapullikka:
    suusta suulle kiersi ryyppylasi.
    Mutta nyt ei urhot selin seiso, –
    kortit unhoon, saatiin jokainen
    oma pikari, – nyt ollaan siinä!
    Kasvot oveen päin nyt holskataan.
    Jahvo-ukko innon-noususs' on:
    pää on pysty, silmät säkenöi,
    hymy hohtaa alahuulellaan
    riippuvalla, vatsa kuin ruissäkki
    keikkuu vapaana, tuo laaja, sillä
    liivit aukesi, – myös paita paisuu
    esiin niiden raosta. Hän tiukkaa:
    "Kah, no Perttu! Ja sie, Ienokki,
    maistakaa nyt, mitä tässä on!
    Ihmeitä ei ookkaan. Mutta onpa,
    on sen verran vielä Hepsulassa,
    ettei hätä hässää, nälkä nässää.
    Ja mie tässä, mie oon Jahvetti,
    joka tiedän mikä vetelee.
    Uskottekos? Niin, tuo Kanuutti,
    vävy uusi, se on kelvon mies."
    Sellainen on hällä vävymies.
    "Ja tuo Potentilla: ei se heitä
    isiä, jos Hepsun talo sortuu.
    Niinpä siis, kun nyt on hyvin kaikki,
    elä lipi, Perttu, niinkuin kissa!
    Ryyppää, Ienokki, oo kellelläs!
    Ei taas hätää, – jos lie mennytkin
    monta kärpäspaperia, voi sun
    veikkonen, mont' onkin niitä mennyt
    tänne, huljahtanut", Jahvon vatsaan.
    "Elänyt on Jahvet herroiksi,
    reissannut ja ajaa rellutellut,
    parisniekka, sikakauppias!
    Nähty Pietari on, nähty Lappeen-
    ranta, Vilmansranti, oltu on
    aina Pielaveen puukirkolla!
    On tuo ryypiskellyt Jahvukka
    kanssa herrojenkin ... kupernyörein,
    pökötyörein! Että siis: 'Huitrumpsis,
    sanoi Ryynekreeni-vainaakin!' –
    kun me kilistetään herroiksi!
    Enkä mie oo tällainenkaan aina
    ollut, oon mie toisenlainenkin,
    tuhtinlainen, poika tuomarin!
    Miull' on naiset olleet hattupäitä,
    ympärillä ne on pyörineet     niinkuin ukkometson ... pussatessa
    ne on Jahvukalta tahtoneet
    ihan nenän syödä, lokistaa.–
    Mutta nythän tuota vanhaksi
    vääntyä jo alkaa Hepsun Jahvo." –
    Sankarin pää alas laskeutuu:
    "Mutta siitähän mie tässä, kuulkaas,
    tässä pehnan tyytyväinen oon,
    kun tuo Potentilla tähän pääsi! –
    Mitäs meistä, Hepsun Jahvetista!
    Relluteltu lie, ja likat, lesket
    likistetty, niinkuin mikä porsas
    lienee röhkitty... Mut Karu-vainaa, –
    se ol' oiva muija, ettei vertaa,
    toimen muija: ihan itkettää!
    Kun se tuolla, juuri kammarissa
    tuossa, jossa henkensä se heitti,
    käski Jahvo-raiskan Potentillaa
    huoltamaan, niin, Jahvoa se käski!
    – 'Mutta Siviä on Herran lapsi,
    hurskas, hänet huoltaa Herra taivaan!'
    niin se sanoi, kehuttava eukko,
    ja mie kehun, että itkettää!
    Ja nyt enkö huoltanut oo mie,
    sanokaapas miehet, Potentillaa?
    Niin, jos liekin eletty ja oltu
    niinkuin tietty: mutta Karuliina
    vanha oli, raiska, semmoinen:
    ruma, vanha! Mutta tämä poika:
    pitää olla iloluontoinen,
    ett' on liikkeellä ja markkinoilla!
    Hm, lie tässä taloss' oltu joskus", –
    vedet valuu lerppahuulelleen, –
    "köyhtymäisillään, ja lapsi-parkain
    käynyt hassusti, – vaan Potentilla
    toki viimein otti varakkaan, –
    niin, lie tässä oltu sillä tiellä,
    jotta lie jo tuossa koeteltu
    partaveitsen pystyvyyttä tuohon",
    Hepsun Jahvon paksuun, pulskaan kaulaan.
    "Potentilla riisti veitsen pois. –
    Menen hirteen sitten! Kah, ei mitään:
    nuora katkeaa, ei kestä miestä.
    No, mie mitäs: menen avantoon, –
    että tokko tuokaan huolinee.
    Kah, ei mitään: tartuin mahasta.
    Niin on tässä olleet kiipelit!
    Mutta, hohhoh, – nythän huollettu
    on tuo meidän Impi Potentilla,
    niinkuin toivoi itse Karuliina.
    Siks on kestit kerran, Ienokki!
    Ja sie puhemies: oo kellelläs!"

    Kerskuu Hepsun Jahvo riemuissaan:
    "Enkä viel' oo ihan vanhakaan!
    Heh, te näittekös, kuink' äskenkin
    ketterästi ristipolkassa
    tuolla nousi Jahvon lapikas?
    Ja te kuulittekos, miten mie
    äsken tuolla tuvanpuolella
    lauloin virren, pirahutin vain     pienen isävainajani virren! Heh!
    Iloissani lauloin lystin virren,
    sillä nyt oon pehnan tyytyväinen,
    kun tuon Potentillan huolsin mie,
    Jahvetti, – ett' ihan itkettää...
    Mutta: 'Siviä on Herran lapsi', –
    sill' on pappi, on yl'oppinut
    Ameriikassa ja Sikakossa,
    jossa tehdään siankinkkuja.
    Taikka, Perttu, kuule, puhemies,
    otapas sie Hilja Siviä,
    nai se, puolet perinnöistä saat!
    Nai pois!" Mutta siihen toiset, jotka
    huudelleet on: "No, ka, mitäs siitä",
    tai "No ihan justiinsa", tai: "Just niin,
    nuorihan sie vielä olet mies", –
    siihen huudamme nyt kaikki kilpaa
    kuorossa: "Ee-elä! Ootkos siinä!
    Johan sie nyt, hupsun Jahvetti!
    Ethän liene mikään mahometti?
    Etkös muista, Jahvo, enää, että
    Perttu tää on nainut, akanmies!
    Kuinkasta hän Siviän siis nais?
    Ja nyt – elä vettä tihruta,
    Jahvetti, vaan mennään, mennäänpäs,
    poiat, hiukan tästä tanssimaan,
    lökkäsemään!" – Kaikki mennäänkin.
    Vaan kun uksen, urhot, aukaisemme,
    jotta kuuluu pirtin puolelta
    "haali-ali"-veisuu virsselin,
    juuri siinä osuu vastaan Vilma
    Kaihukaisla, joka puolille
    paremmille aikoi Hiljan luokse.
    "Uih-huu!" huutaa hän, "noin juovuksissa!"
    "Ryökälekös? Ohoh: ryökkinäkös",
    Jahvet ällistyen tokaisee,
    alkaa sitten pyytää anteeksi.
    Mutta suuttuneena neiti oitis
    pyörtää kuistille: hän kotiin lähtee,
    saattamana Kallun; heille miehet
    huutaa: "Mikäs kiire! Elkää! Tulkaa!
    Ei, ne menee vain. Hehee, hyv' yötä."




    XXVIII LUKU: VIOLINSOITTELIJAN SEIKKA.


    Auta vielä, oi Kalliope,
    ja Euterpe, armias Erato!
    Naurusuu Thaleia: naamiosi
    näille lapsille Terpsikhoren
    tuokioksi vielä anna! Muusat
    viralliset kaikki, Pieriidit,
    ynnä kahvi, ylimääräinen
    muusa, jok' ei ole nyt bamuusaa
    niinkuin siellä Impi Potentillan
    juhlissa, ja jonka voimalla
    etupäässä tätä kirjoitan, –
    kaikki jalot muusat, auttakaa,
    että vielä lauletuksi saan,
    kuinka meidän uljas Kustaa Mulli,
    konsa häntä kovin haikailtiin
    tuvassa, tuoll' liiterissä seisoi,
    pihavajain tummain sikermässä,
    jossa henki syvä hiljaisuus:
    pirtistä vain remu hiljaisemmin
    tänne kuului, marhaminnoissaan
    hevot kuopi, rauskutteli kauraa,
    laakson tummuudesta kaikui koirain
    haukku iltamyöhäinen; ja hanki
    risahteli, routa huhtikuun.
    Kuinka Mulli halkoliiterissä
    vilvoitteli kanssa Valkin mamman,
    paksuposken, lihavan ja hurskaan,
    hellän, köyhillekin antavaisen.
    Ruusa pimeässä pahoin säikkyy,
    nauraa, tiuskahtaa ja supattaa:
    "Hyst, jos ketä tulee! Miksei sattuis!
    Voi sua! Elä, hiis, mua koskekaan,
    senhän tiedät! Mik' on mennyt, se on
    mennyt, mitäs niistä menneistä!
    Jos me oltiin suruttomat aivan
    silloin elokuussa, Saapatvuoren
    harjalla, – et edes häpiä? –     Jeesus, sellaista! Mut se on mennyt,
    sillä selvä", mamma huoahtaa.
    Sitten, toisen nauraessa: "Anna
    olla! Elä, piru, minuun koske!
    Onko napit muka auenneet?
    Herjee, – kun tää lyyssi on niin tiukka,
    ja kun siellä teuhattiin, niin aukee,
    osaan silti itse kiinni panna,
    vaikk' ois napit takapuolia seljän...
    Kuules, Kustu, nyt mie, ihan totta,
    häpiän! Niin, jos ois päivä, oikein
    näkisit, kuink' olen punainen
    häpiästä! Etkö usko? Niin se on!
    Suuta maarin? Hyh, ai piru. Jeesus,
    kun sen sait nyt! Oli makiata?
    Sitähän oon miekin tuumannut,
    mikä tuossa pussaamisessa
    on niin makiata. Nauratkos?
    Nyt mie suutun, vissiin! Miten voit
    olla tuollainen taas, eihän tässä,
    hihi, vasten halkopinoa!
    Jeesus siunaa!... Lurjus, koirakin,
    peto, puree, sua puolustaa!
    Hätsis, Lurjus! Jeesus, Kusti, maltas
    vähän", mamma hiljaa supattaa,
    "hohhoh, kuinka syntisiä ollaan.
    Mutta ollaan!" ja niin hetkutellen
    Ruusa lähtee siitä saunaan päin,
    marssii pihaa roudan-karskuvaa
    Mullin kanssa luhtiaittojen
    solaan, jonne tanssi kajahteli
    kaihoisasti, leikkiin innostellen, –
    nurkilla vain joku ukko taikka
    poika seisoksi tai kyykötteli, –
    saunaan, joka uinui huhtikuun
    hankis-aukealla hiljaisena, –
    etäälle jo sieltä kuului sauna-
    sirkkain siritys ja vingutus.
    Tulivat he kotaan hiljaiseen,
    josta mätäin lehtien ja vastain
    lemu leuhahti, ja saunasta
    pimeästä kävi kuuma henkäys
    kylvyn eilisen, ja kynnyksellä
    Lurjus rähähti kuin hullu, mutta     kuumuudessa herpaisevassa
    Kustaa Mulli ähkäisi: "Huhhuh,
    mikäs täällä löyhkää niin?" Vaan Ruusa:
    "Sehän niinkuin mesi hyvältä
    haisee ... ihan niinkuin ötkälönni!"
    Silloin pimeässä, mikä lienee
    ollut kiukaan luona rakkine,
    johonka he kompastuivat: siin' on
    potatteja, – itulaatikko,
    idut pitkät nousta sohottivat
    tuuheina, he siihen laskeutuivat.
    Sirkat vinguttivat tahdin heille.
    Mut hetki vain, niin: "Herra Jeesus",
    Valkin hellä Ruusa pelästyi,
    "mikä se on? Täällä tirskahti,     ihan totta!" Ja nyt lavolla
    tikku raavittiin, ja sieltä nauroi,
    valossa, jok' yhä kirkastui,
    Palpan Killi, mutta naama näivä
    punarinnan tikunsytyttäjän,
    Risto Hurmerinnan töllisteli
    takaa Palpan Kiliin olkapään, –
    töllisteli, jotta parkaisi
    Ruusa, kasvot peitti niinkuin jänis
    peittää päänsä. Mutta Kustaa Mulli:
    silmänleimaus niinkuin kuninkaan.
    sitten pimeys tikun sammuessa,
    rusahdus: hän lavolle kai syöksyi
    kimppuun Riston, joka vinkui, noitui
    surkealla äänin: "Tappaa, tappaa!"
    Mutta Palpan Killi, näitten juhlain
    paksuposki, salaperäinen,
    hymyhuuli Monna Lisa huusi:
    "Hullut! Mitä me on teille tehty!
    Miksi vimmastutkaan, Kustaa Mulli?
    Ethän luulle, että tämä mies,
    tämän tillun-lillukkani teitä
    parjaisi? Saat luottaa minuun, Kustaa,
    Ristolle on mulla aisat, länget:
    tulkoonpas, jos teistä mitään hiiskuu,
    meitin luo! Ja elkää, rouva! Viispä
    näistä tällaisista turhan-tarkka.
    Minäkö? Kun ain' on rouva aivan
    hyvä mulle ollut! Pussinko
    jauhoja? Ai, oikeinko? Tai ei:
    elää Killi vielä muutenkin,
    ja ... ja onhan se jo herra Valkki
    muistanut ... heh ... mitäs sanonkaan!
    Mutta mennään pois nyt tanssimaan!" –

    Niinpä ärtyisessä sovinnossa
    tallustaa he kaikki kaivotietä.     Silloin Lurjus jälleen ulahtaa:
    kuka seisoo tuolla nurkalla
    niinkuin pylväs, musta jotkelo?
    Eikös hahmot kylänakkojen
    muittenkin, – ne hiipii nuuskimassa.
    "Perhana! Us-kiinni, Lurjus!" käskee
    Kustaa Mulli, koira uskollinen
    hyökkää, lentää nuolena. No siitä
    huutaa Lienas-Tiina eli Lieppo,
    kolkko Luaras-Tiina eli Luara
    ja tuo Rietas-Tiina varsinkin:
    "Aijai! Uottakaapas, uottakaa,
    raadot... Ei nyt tässä maalimassa...
    Kun me manuutamme, kun te koiran,
    pirun, usutatte vaivaisten
    köyhäin reiet kaikki repimään!
    Uotakkas sie, hurskas Ruusa Valkki.
    Tokkohan nyt kipukustingiksi
    antanet ees pussin kahvia
    köyhemmille? Ai-jai-jai! Nyt, Ruusa
    Valkki, tästä kuulet huomenna!" –
    Ja he rientää pakoon, konttiämmät,
    räkyttäen niinkuin jänisräikät,
    mustain ämmäin hurja noitajahti
    koivukujan päähän haipuen,
    kintereillään itse hornan herra
    koiran hahmossa, tuon Lurjuksen,
    joka heitä ajaa kylää kohti,
    jotta kyllä kepit kapisee. –
    "Hohhoi, nythän koko maailma
    sen jo tietää!" huokaa rouva Valkki.




    XXIX LUKU: LÄHTÖÄ.


    Siitäpä nyt Ruusa Valkin silmät,
    kun he nousee kuistille, – ja sitten
    porstuasta kukin erikseen,
    toiset pirttiin, toiset paremmille
    puolille, taas hiljaa hajautuu, –
    siitä on nyt Ruusa Valkin silmät
    tuimat, veri poskiin hulmahtaa, –
    kun hän pirtin pyörtöön tungeskellen
    etsii sieltä omaa Akseliaan.
    Eipä pirtiss' ollut kauppamies, –
    tanssi survoi vain kuin petkeleet,
    etenkin, kun Mulli tarttui viuluun.
    Tuossa ovensuussa Tasavainen
    väitteli politiikasta
    kanssa puhemiehen, jätkienkin,
    Aapelimme, kansallinen vallan.
    "Ratsu" Perttu hoippui, hörähti:
    "Olisipa vielä aika, jolloin
    ratsastin mie ratsull' öyleällä, –
    tantaaria kantaen: hahaa,
    ryssänkuviin silloin ammuttiin,
    yks, kaks, kolme: pum! kuin ryntäisi
    japoneesi Kupolasta päin!"
    Tätä propsijätkät kuuntelivat
    auki suut ja lakit kallellaan.
    Mutta Maljas-Ienokki se huusi:
    "Mie en ryssiä voi sietääkään.
    Enpä saata sietää ryssäpoikaa!
    Jos se tulis tiellä vastaan, niin
    ryssää ... mie ... mie sitä – tukistaisin!"
    Niin hän lupaa, vannoo, jätkät nauraa.
    Mutta konsa nämä sanat kuulee
    Tasavaisen ukko, taulunaama,
    kansallinen mies, niin hänpä silloin,
    kalvaana kuin ruumis, nostaa päänsä:
    "Siekin, Ienokki! Niin tuota ... niinkuin
    teissä lalluksissa, kehveleissä
    ois sen tukistajaa! Ja ... höm ... tuota:
    kun on kerran tämä Väinön maa
    Venään mökkiläinen, eikö sitten
    isännällä ole oikeutta     ottaa mökistänsä verot, tuota ...
    te, sen roikarit ja rojalistit,
    ruotsikoitten herrain häntyrit!
    Kun se kerran kansallist' on vallan,
    että keisarille pitää antaa
    mik' on keisarin: niin Vapahtaja
    opettaa, – ja isännille antaa...
    Ja mie läklätyksestänne paltun:
    tuot' ei enää jaksa kuunnella!
    Mie ... mie lähden heti täältä pois,
    koko näistä kuuliaisista!"
    Ja niin Aapelimme, ryppyotsin,
    suuttuneena, että järisee
    parta, luotu sianharjaksista,
    ulos pirtistä nyt rynkäisee;
    pirtistä, jost' ei tuo Ruusa-mamma
    miestään löytänyt, vaan paremmille
    puolille jo siirtyi: "Herjee, taasko
    tääll' on kortinpeluu parhaillaan?"
    Siellä istuu Ruusa Valkin mies,
    kanssa Jahvetin, tuon rasvapallun,
    ynnä Maljasen, tuon punakuonon,
    joka on jo sinne ehtinyt,
    nokatusten, lehdet kädessään.
    Kyll' on tämä vasta talo! Hyi,
    saunat, lauteet kaikki kuhisee
    täynnä, että aijai! Myöhään yöhön
    miehet konjakkia liikaa juo,
    yhtä mittaa korttia ne lyö!
    Niin nyt syrjäsilmin kauppiaan
    Ruusa katsoo, kuten tappaakseen,
    mieheensä, ja iskee käsivarteen:
    "Jo nää kestit riittää! Tarpeeksi
    turhaa iloa on pietty täällä!
    Ala siitä kotiin joutuella!
    Kello yhtä viistää! Vaikka vielä
    tässä tapeltaisi! Niin, niin! Toiset
    lähteneet on, monet kunnon miehet.
    Lähti juuri kotiin ruunallaan
    Tasavainenkin, koht'ikään tuikkii
    tuli Soinilasta, jossa Ieva
    kammarissaan hänt' on uotellut,
    vaikk'ei Tasavainen, kunnon mies,
    kelpo vaimon anna kauan uottaa.
    Lähtään mekin pois. Kun löytäisi
    vielä morsiamen hyvästellä, –
    morsiamen sekä sulhasen:
    ehkä yhä kyökissä hän istuu,
    jakkineen, se viinasaksa Massi."
    Ja he lähtee. Hiukan harmissaan
    Valkki nousee kortinselaajain
    piiristä, käy kättä pistämään
    läsnäolijoille; – nousee, sillä
    paras mennä sopivan sään aikaan,
    koska hälle iskee kummasti
    silmää Killi, tuolta punoittavan
    Ruusan takaa, oven raosta,
    nauratellen silmät sirrallaan;
    mammakin se katsoo raivoisasti
    alta kulmain: mikä tietää, vaikka
    eukko sittenkin ois hoksannut,
    mit' on ukko tehdä moksannut?
    Niinpä kiirein Valkki-kauppias,
    jonka rintaa pienet sillinsuomut
    prenikoitsee, alkaa hyvästellä,
    kanssa hurskaan, hellän Ruusansa, –
    ensin Ruusa, sitten herra Falk.
    Heille siitä Jahvet aivan suuttuu,
    tuskin kättä antaa, kun niin kiireen-
    höläkkä on heillä täältä pois,
    sitten kutsuu käymään talossaan,
    taikka: "Mitäs näistä rähjistämme!" –
    Hätäillen se pari kättelee
    kaikki paremmilla puolilla
    olevaiset; käypä myöskin tuolla
    takakammarissa pimeässä
    luona Hiljan, yhä valvovan. –
    Löytyy viimein Impi Potemilla
    pirtin pauhaavasta tanssista.
    Mutta missäs viel' on sulhasmies?
    Siihen vastaa huima Potentilla,
    hekahtaa ja silmää, heitto, iskee:
    "Missä lienee, nurkissaan kai istuu,
    kun on nimeltäänkin Nurkka-Massi.
    Totta haastain: kello kymmeneltä
    hän jo lähti Nurkkakankaalle,
    ennen illallista, makaamaan."

    Niin, jo tunnit sitten tuo Kanuutti,
    pieni, vääräsääri, ruma mies,
    lähti kotiinsa, ja kulkiessaan
    jupisi: "Taas piru päähäni
    tuntuu jotakuta vinttaavan!
    Jospa kerran saisin holhuun alle,
    taikka syytingille, apen tuon,
    Hepsun Jahvon, tanssailijan hupsun,
    kaikkein löyhkäpäitten kestitsijän...
    Saisin myödyksi tuon Hepsulan,
    mitäs: ei kun pistän rahat massun,
    että rosentteja karttuu kerran
    Nuutti raiskan rintaperijöille", –
    punapäälle poialle myös Jullun.
    "Kun se hellä, siivo Potentilla
    ymmärtäisi vaan nyt tämän, eikä
    aikomuksiani estäisi!"

    Nyt on tunnit sitten Kanuutti
    nukkunut jo Nurkkakankaalla,
    ummikossa, kippurassa alla
    paksun nahkasen ja korvissaan
    loimi, vaatimaton ylkämies,
    nähden unta, kuinka monet markat
    kuuliaisissaan hän kokoon kääri
    kaikitenkin, kehvelsi pois niiltä,
    jotka tuhlaa rahat konjakkiin
    ynnä joilla on se kuohuva
    keuhkokuume tuohon hyppyyn, tanssiin, –
    keräsipä, perijäinsä aivan
    hellä taatto, myöskin kohta taatto
    Potentillan poian punapään.

    Ei siis ylkää, Markka-Massia
    löytänyt tuo hikoileva Ruusa,
    kun hän rinnalla nyt puolisonsa
    alkoi ajaa kotiin, haipuen
    ränstyneeseen koivukujaan tuonne...




    XXX LUKU: LOPPUMARSELJEESI.


    Ja nyt hyppään yli tunnin kahden, –
    hypin vielä minäkin kuin muut, –
    aikaan, jolloin väki vanhempi
    lähtenyt on vähitellen pois
    Hepsulasta. Kuinka väljentyi
    Hepsun linna jo! Mut siitä vasta
    nuorten tanssi elpyy, konsa vanhat
    sieltä lähti, muutkin uupuneet.
    Nytpä, nyt ne paisuu povet neitten
    vienoisien, yltyy voima reitten,
    pauhatessa rumpsun, kellosineen,
    mutta mykäksi taas painuu suu,
    konsa rinta riemuun, rinta nuori
    riemunhaaveihinsa pakahtuu! –
    Kunnes viimein musta punttikello
    nurkassaan jo kolme kertaa lyö,
    lyijyt nuorass' alas hurahuttaa, –
    silloin violinsa syliin laskee
    Kustaa Mulli, sääret levällään
    haukottelee leuoin vankoin, oikoo
    selkäänsä ja puhkuu, ännittää,
    samoin haukottelee Lurjuskin.
    Sirmakkansa sulkee poika nuori,
    aivan kalvas, valkea kuin liitu,
    sillä – melkein tyhjä pirtti on:
    väistyi vähitellen neitseet Marjat,
    Viivit, Vienot, väistyi pistäen
    liinat päähänsä, – ken heistä lähti
    oma heili käsikynkässään
    kotiin, kartanoonsa kauniiseen
    nukkumaan, tai ehkä tulevaan
    appelaansa ensi kyläilylle, –
    ken taas työhön, suoraan lypsyhuoliin:
    palkkapiika punan-pallukka,
    juuri saman päivän arkijuoksuun. –
    No, ja Killi, juhlain Monna Liisa?
    Hänkin hangenkantta narskuvaa
    pitkin kulkee, yli pellonaitain
    hankeen haudattujen, mökilleen
    kanssa jonkun uuden "kavaljierin",
    Killi, lyhyt hiiden-pullukka,
    kuuden kylän poikain lullukka. –
    Mutta meit' on sakki jääneitä
    yhä siellä tuvan tyhjyydessä,
    kun jo Jahvokin nyt paremmilla
    puolill' lepää, poika sylissään,
    Potentillan Julle punapää.     Kuorsaa ukko sohvan kannella,
    maha hyllyy, toinen lapikas
    oven suuss' on, toinen kinttuun jäi,
    tossu katajilla seppelöity.
    Onpa meitä sakki: Potentilla,
    Eelikin, tuo laama-saapattani,
    Risto Hurmerinta, pari muuta,
    jotka palavasti pyydellään,
    että roima Kustaa Mulli meille
    vielä lähtömarssin soittaisi, –
    lähtömarssin pulskanpuoleisen!
    Soittaisi, ja myöskin suutarin
    poika meille vielä sirmakkansa
    aukaiseisi koukut silaellut.
    Ja he suostuvat: viel' armas poika
    mahtavasti syltä-täyttäväksi
    sirmakkansa vaskisilan kiskoo,
    taiten liruttaa rekistereitä
    puhkuvaisen kolmirivi-harpun,
    sitten viulun ääneen yhtyen
    soittaa Marseljeesin raikuvan.
    Siinä myrskyss' yhteissoittelon, –
    kun "Työn orjat sorron yöstä nouskaa"
    hoilottaa tuo jätkä Eeliel, –
    kättä löin nyt Potentillalle,
    muillekin, ja otin rukkaset,
    reuhkan, painuin helmaan aamuyön,
    konsa melkein autioksi jäi
    pirtti, tyhjät penkit seinämille.
    Otin jälleen kahdet kalkkaroni,
    kaksi sukseani, kaksi kulta-
    rintaa näätää, kaksi valkovatsaa
    käärmettäni, – harjult' alas kiisin
    pitkin hangenkantta, viuhuen
    kohti rannan tummaa kuusimetsää, –
    kun jo kylän kukot kiekuivat.
    Kiisin kohti Saimaan ulappaa;
    sauvaa karrutellen, jarrutellen,
    kohti iljankoa järvenjään,
    näistä jumalaisten juomingeista.
    Huhtikuiset tähdet säkenöi
    läpi jylhäin kuusten, jotka seisoi
    niinkuin suuret, mustat sypressit.
    Ja mun rintani, sen riemu täytti:
    raikkaus aamun, huhtikuun! Ne tähdet
    ylhäältä kuin miekat salamoivat.
    Aamutuulta kuusten oksat soivat.
    Täällä, tääll' on paikka maailmassa, –
    muualla kun tehtaat tupruaa,
    torvet, pillit huutaa, pyörät viuhuu, –
    tääll' on paikka, jossa toistaiseksi
    riittää aikaa, pitkät iltapuhteet...
    Täällä tähdet välkkyy niinkuin muinoin
    tähdet taivaalla Thessalian, –
    korvissani yhä jyrinöi,
    kaikuu niinkuin kavioitten jyske,
    temmeltää kuin huimat kentaurit, –
    täällä metsäin jumal-hämärässä
    tanssii faunit, raisut sarvipäät,
    nauraa, noituu immet Killikat.
    Täällä luonto soittaa huiluillaan, –
    alla tähtien, jotk' eivät kuunaan
    olla voi näin kauniit muualla,
    eivät edes taivaalla Toscanan!
    Kujilla nyt aamutuuli huokaa,
    päivä valkenee jo, kovat, harmaat
    ilmanrannat alkaa punertaa
    yllä suuren, metsäläisen maamme,
    konsa saavun kotiin, Himalaan, –
    saavun tuolta Mäkkyiskylästä,
    jossa eilisiltana ne kuulin
    tanssittavan pienet kuuliaiset.

MUNKKIKAMMIO

RUNOJA

(1914)

FIOOL-LEIKARIN LAULU.

Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja, luullen kuolewansa, lauloi:

    Myös mulda päeväd cohta cai
    Nyt päättyy, – ken uscoi tuota,
    Kuin Riemussa, Woimassa tantzata sai?
    Nyt poisco Maliain luota?
    No niin, ken Onnen warhain joi,
    Se joucosta warhain mennä woi
    Näin weisaten: Halleluia!

    Oon elänyt! Kaiwanut Leiwiskää
    En maahan sywälle sangen.
    Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
    Kyll' ylöncatzonut; langenn'
    En cumardamaan Päämiehiä maan,
    Jos heicoja poljingin toisinaan.
    Työ Herran on andexi andaa.

    Mut cuink' Elo kalsei on lyhwä niin?
    Mies heico ja Hammas musta
    Ja harmaata tullut Haifweniin.
    Wain Krantzeja Taistelusta,
    Kun jotki jo nähty ja tunnettu on!
    Nyt catweessa Muncki-Kammion
    Näin idzeni walmistaa mahdhan.

    Wain Muistod Riemua nyt suo.
    ja niistä kirckain ja armain
    On Piiri tuo, joca tyghö ja luo
    Kuin ennengin käy sulo Parmain.
    Se naiskäsin pyhkii Kyyneleet.
    Ja cuiskii: "Oomme myös naurelleet."
    Six Kuolem' ei hirmuta mua.

    Täynn' Rackautta on Mieli mun
    Kuin Suo, joca kytee tulda, –
    Se ihmekö, caick' Elon liekid cun
    Nyt tucahdhutettu on mulda!
    Oi Neidzed ja Frouwad! riemuin lyö
    Juur tähtenne Rinda, waick' alcaa Yö,
    Näin weisaten Valee-wirkhden.

    Te Siunatud! Ymbäri Jocaisen
    Pään Kunnjan Glorian loisin.
    Te keskellä Murheen Alhon sen
    Kaick' käätä tahdhoitte toisin.
    Mut aawistin silloin: käypä on näin.
    Maan Riemud jättäen pystypäin
    Käyn Taiwaasen: Halleluia!




    KEVÄTSOINTU.


    Ampiainen, joka ikkunasta
    avoimesta, – siitä hohtaa seutu
    läpi kesän kaikkein ensimmäisen
    päivän sinertävän usvaharson, –
    ampiainen, joka sisään lennät,
    kierrät huoneessani, ulos haivut:
    sydän läikähtää, kun sua kuulen,     kuinka soitat keväthyrinääsi. –
    Mihin säveltäsi vertaan? Taivaan,
    jolla valkoisina pilvet väikkyy,
    taivaan enkelien orkesterin
    soittimien virityksen kaikkein
    ensimmäiseen, hiljaisimpaan ääneen.
    Muistan lapsuuteni keväät: silloin
    karviaisten kukkasissa hyöri
    ampiainen, hyristen kuin nytkin.
    Muistan keväitäni myöhempiä:
    kaikkialla päivänpaiste, niinkuin
    nyt se tuolla seinustalla hehkuu; –
    aina silloin soivat urut pienen
    pienet, ampiaisen harras: "Sum-sum..."
    Muistan kesät, jotka keväitäni
    seurasivat, niinkuin aamun jälkeen
    päivä, lapsuusaikaa nuoruus, miehuus;
    soitti elämäni orkesteri
    suuri, – mutta aina siitä kuului
    seasta myös vieno kevään uuden,
    heräämisen viattoman sointu, –
    niinkuin ihmeelliset, pienen pienet
    leikkiurut olisivat soineet
    matalasti, ampiaisen: "Sum-sum..."

    Istuin kerran, kesän korkeimmillaan
    paistaessa, kanssa rakkaan naisen, –
    edessämme suuren sisäjärven
    auringossa kimaltava syvyys.
    Intohimo oli pauhaamasta
    lakannut, ja naisen onnelliseen
    hymyyn yhtynyt jo tumma tunne:
    tieto lyhyydestä senkin päivän, –
    tunne illan, – illan rauhallisen.
    Silloin jälleen pieni sävelniekka
    lensi siihen, – muistin lapsuuteni,
    muistin elämäni kevätaamut,
    jolloin ensin soi tuo arka: "Sum-sum..."




    SILLALLA.


    Taas hetken olen onnellinen ollut.
    Se oli vieno ilta kesäkuun,
    ja kaupungissa pienoisessa, missä
    ma lapsenaikoinani leikitsin.
    Se oli kaarisillan harjalla,
    vei silta yli salmen pyörretumman,
    ja sille olin tullut, toipuva.
    Kuukauden yksinäni, neljän seinän
    sisällä, sairas, olin ikävöinyt,
    väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki,
    kun haaveet, tunteenhyrskyt valloilleen
    sit' ennen päästin, juoden maljan, josta
    voi sakka pian paistaa, mutta myöskin
    se edes tuokioksi unhon tuo.
    Kuukauden yksinäni, odotellen,
    kuin yökkö, joka seinänrakoon painuu.
    Vain kuullut tornikellon läppäykset,
    yks tunti toisen jälkeen, seurannut
    tuloa kesän koivussa, jok' eessä
    mun ikkunani puhkes silkkilehteen,
    ja kaipuun uneen silmät sulkenut.
    Nyt olin toipunut, taas teitä astuin.
    Ja silloin olen onnellinen ollut, –
    se oli kaarisillan harjalla,
    se oli vieno ilta kesäkuun.

    Kun tulin sillalle, niin aurinko
    aleni taakse Saimaan ulappain,
    suruisiin metsiin; tornikello tuttu
    löi verkalleen jo, luulen, yhdeksää.
    Ma seisoin kasvot kohti kaupunkia,
    jonk' iltarusko kuulas kultaeli,
    punaiset päädyt, talot pengermillä.
    Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta
    se välkkyi vihreää ja valkeaa.
    Puut, nurmi tuoksui, kukat syreeneissä.
    Ja kaukaa jostakin, kai ulapalta,
    soi viulu kirkas Ave-Mariaa.

    Soi viulu kirkas Ave-Mariaa,
    niin vienoa, mut salaa hehkuvaista
    ja intohimon pauhull' uhkaavaa.
    Ja tuolla talokummun taustalla
    ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet
    ne nousi sieltä hahmoin tummin, raskain.
    Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut.
    Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet
    jo aavistellen liikkui, värähdellen,
    ja siellä täällä taivaan liepehillä
    salamat hienot, pienet välkehti.

    Sen hetken olen onnellinen ollut.
    Se oli kaarisillan harjalla,
    se oli vieno ilta kesäkuun.

    Niin ohi kulki nainen, outo, mutta
    on sama ken: oi, vertauskuva vain!
    Kahisi helma silkkinen, näin kuinka
    välähti vaate, kun hän loittoni,
    vaan kasvojaan en nähdä kaivannut.
    Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

    Mun sielussani oli lepo, rauha,
    kuin kesäilta, joka kummut kultaa,
    mut myöskin toipuvaisen heräämys
    kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu.
    Se onnena mun silloin valtasi.
    Kun olin kauan ollut munkki, vanki,
    mut elo loihti harhakuviaan
    hymyileviä, niinkuin pilvet, jotka
    noin virtaan vihertävään kuvastui.
    Ah, sielun tunsin ruumiistani jälleen
    pois nousevan kuin vaippa henkien
    ois lennättänyt mua yli maan.
    Mut taustalla jo ukkospilvet nousi
    kuin kuva tulevien kärsimysten, –
    joit' ilman riemuakaan tuskin ois?
    Mut iltarusko kaiken kultaeli, –
    kun oli luonto äänetöntä, mutta
    jo aavistellen lehvät värähteli,
    salamat hienot, pienet välkehti.
    Ja hehkuen ja intohimoisesti
    soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

    Niin, silloin olen onnellinen ollut.
    Se oli vieno ilta kesäkuun,
    se oli kaarisillan harjalla.



         LILI.


    Sun kuvasi tuossa, Lili,
    mun nuoruuden-liljani.
    Siit' on jo aikoja, jolloin unta
    näit lapsellista, että ma oisin
    sun onnesi tarhuri.
    Nyt tiemme on vieneet toisin,
    jo mennyt on vuosia kymmenkunta...
    Kuink' oot nyt vakava, kalvas, Lili,
    mun liljani, ruusuni!

    Oi, muistatko, Lili,
    sen lehdon, josta kai löytäisi
    kuin silloinkin metsäruusuja, siellä
    kai nuoret käy yhä kesäisin illoin, –
    siten seurueemmekin samoili.
    Ens' kerran näin sinut, armas, silloin ...
    toit mulle ruusun ... mua painoi, en kiellä,
    suru lemmen, – kuinka se helpotti,
    oi ruusuni!

    Ja muistatko taattosi talon, Lili:
    puut vanhat sun ikkunaas varjosti,
    ne kuutamon kirkkaan huoneesta kaihtoi,
    sa istuit pianon eessä ja soitit, –
    miten laulusi uhkui ja riemuitsi!
    Kovin äitisi mieltä niin askaroitit:
    hän saapui ja kuutamon lamppuun vaihtoi
    Kas, syys oli tullut jo silloin, Lili,
    mun ruusuni.

    Syys-illan muistatko, Lili, –
    sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi –     suo anteeksi armas muistoni:
    "On rakkaus niinkuin hauta",
    ja leikkien lauselma jatkuvi:
    "Ja elämä vaappuva viippalauta."
    Sen mulle heitit, oi kultahapsi,
    ja poistuit hehkuen, kiireesti,
    oi Lilini.

    Ja jouluaamun muistatko, Lili,
    yön tähtisen, kuinka se sarasti?
    Sa hiivit varhain luokseni, suusi
    mun suudellen herätti.
    Sa olit niin nuori ja väriseväinen,
    sun syliini toiko aamu jäinen?
    Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi
    soi orhimme luokissa, Lili,
    lumikelloni.

    Ja kirkossa, Lili:
    ah, antaa saarnata papin, sun poves
    ol' evankeliumi suloisempi,
    pään nukkunut siihen kallisti...
    Ja muistatko, muistatko, Lili ...
    niin, oi mitä kaikkea muistaisi!...
    Ei vain eronhetkeä luona sun oves,
    kun nukkui lapsosten lempi,
    kuu talvinen hohteli.

    Siit' on jo vuosia, Lili...
    Ma olin lapsi, mit' ollut lienen,
    kuin lintu lentohon päässyt, – uutta
    mun sieluni vain yhä himoitsi.
    Kai sitten onnea, onnettomuutta
    sain tuntea, myös sinä onnesi pienen
    ja parhaan sait, oi leikkivä Lili,
    mun nuoruuden-kukkani.

    Me oltiin viisaita, Lili, –
    mut emme liiaksi, Lilini!
    Nai ihmiset siks, että tunne ei toistaan...
    Yö ruusunko tarhuri? – Kapalovöinä
    se haave, jok' armaana leijaili?
    Olen yö, ois kumpikin elämän öinä
    syyn toiselle kuormannut kohtaloistaan.
    Nyt kukkii muistomme kauniina aina
    kuin nuoruuden päivinä onnekkaina
    ne ruusut lehdossa siellä, oi Lili,
    mun ruusuni, liljani.




    KATUKUVA.


    Pienessä maakaupungissa
    kadun pääss' on vanha linna.
    Siell' on muistot ylvään herran
    Eerik Tottin, joka liikkui
    teräsrinnoin, ritareineen
    unissani lapsuudessa.

    Kadun kaidan talot kaikki
    pienet, ruskeat ja tummat,
    tuvat maassa matalalla.
    Ahtaill' ikkunoilla kukkii
    verenpisarat ja ruusut.
    Mutta kaikkialla kaartuu
    kadun yli vaahteroiden
    taikka lehmuksien oksat,
    vanhain, vankkarunkoisien.

    Siellä kesälaitumella
    mietin, muistelen ja nautin.
    Hyv' on siellä kadun nurmi
    lepuutella runovarsaa,
    pihamaalla kukkivalla
    kesä kaunis kellotella.

    Hyv' on aamull' aikaisehen,
    aurinko kun ikkunasta
    vuoteelleni alkaa paistaa,
    silmät häikäisee ja avaa.
    Varpuset ja pääskyt tirskuu,
    telefonilinja soittaa.
    Koivunlehvät välkkelehtii.
    Viel' ei ihmisääntä kuulu.

    Kunnes ikkunani alla
    portti naukuu, kannut kalkkaa,
    pieni tyttö maidon kantaa. –
    Kas, jo kadull' askaroitsee
    luutineen nyt ukko vanha, –
    kun jo päivä lämpöisemmin
    kimaltelee kasteisissa     pihan ruusupensastoissa.

    Nytpä ajaa kotiansa
    hotellista, jälkeen juhlain
    jokaöisten, vanha herra
    kamreeri: hän yksinäiseen
    kojuhunsa nukkumahan
    painuu niinkuin vanha karhu,
    ahdistama, haavoittama
    erämiehist' ankarimman,
    oudon, raskaan elämämme.

    Katu herää, metsäsaariin
    soutaa risunhakuun mummot,
    neidot nuoret marjamaille.
    Jopa ikkunansa avaa
    tuolla tyttö itämainen,
    venäläinen kylpyvieras.
    Siinä aamuvalkoisissaan
    palmikoi hän pitkät hapset,
    loistaa suuret, tummat silmät,
    henkii povi nuori, raikas,
    kun hän hymyilee ja laulaa.
    Mutta pieni piikatyttö
    venherannasta käy vettä,
    kepsutellen kallellansa...
    Ah, kun pientä vedentuojaa,
    katselen, niin mieleen muistuu
    kaukaisen Toscanan naiset,
    jotka, kulho päänsä päällä,
    kaivojensa marmoristen
    luota verkkaan astelevat,
    upeina ja ryhdikkäinä.
    Niinpä kulki siellä hänkin,
    parhain portoista, Brunetta.
    Missä lienee nyt Brunetta?
    Kulkeneeko kaivotiellä?
    Viinikuurnaa tallanneeko?
    Vaiko siniautereisen
    nukkuu sypressin jo alla? –
    Niinpä täällä turhaan huokaan.
    Laiva huusi, kuohut pauhaa.
    Tuolla salmen-sokkeloissa
    soilottavat lautat, proomut.
    Päivänpaiste kasvaa, virta
    kimaltaa kuin kissankulta,
    kiertää ohi niemen, jolla
    pinot loistaa kalliolla
    kultaisina heltehessä.

    Sitten ryssät, kylpyvieraat,
    kaiuttavat melullansa
    katuamme idyllistä:
    miehet laihat, fantastiset,
    parrat niinkuin Jeesuksilla,
    ryhti hetkuva ja veltto;
    naiset rintavat matroonat, –
    esikuvat oivalliset
    matronaatin, jonka nimi
    Venäjä on, töppösvalta.
    Kaikuu huudot, kuuluu naisten
    nauru metsäkyyhkyn äänin.
    Punaiset on päivänvarjot,
    välkähtävät korot kenkäin,
    kun he astelevat, daadat, –
    perästään he riepottavat
    jos ei miehiään, niin muita
    rähmäsilmä-rakkejansa.
    Nyt se ryssäparvi kulki
    ohitse, ja palaa rauha
    suomalaisille, tuon joukon
    ahnaille loiseläville,
    kylpylästään eläville.
    Portaillani loikoo koira
    kärpäsparven pöristessä;
    pojan-nalli portillansa
    seisoo liivipöksysillään:
    äsken keritty pää hohtaa     niinkuin punertava pallo.

    Hyv' on täällä päivä olla,
    nurmikolla kellotella
    kanssa kelpo laiskurien,
    Strehlenaun, Abel Hermant'in.
    Kunnes suuren heiden alle
    nukahdamme kaikki kolme.

           *     *     *

    Nousemme, kun aurinkoisen
    varjo vaihtoi kadunvartta. –
    No, nyt tulevat nuo tuolta,
    nuo, mun aivan säntilliset
    astujani: venäläinen
    rouva nuoren suomalaisen
    ylioppilaansa kanssa.
    Naaras nuori, punahuuli,
    tähtäilevä lorgnetilla,
    silmät halukkaat ja kirkkaat.
    Ruusunpunertava harso
    hänen ohimoillaan liehuu.
    Niinkuin mikä klassillinen
    Venus on hän, Vulgivaga, –
    paremminkin kuin Astarte,
    suuri Efeson Diana.
    Mutta poika, joka astuu
    hänen kanssaan kävelyillä
    metsäteillä kaiket päivät:
    pitkä, roima, korvenvoima.
    Niin he kiemaellen kulkee,
    silmäin alla tummat renkaat.
    Matkan päästä tallustavi
    lapsenmummo, hospotellen
    rouvan poikasien kanssa.
    Niin he kiirein loittonevat
    kaunihille kankahalle,
    heinäkuuta henkivälle.

    Ah, tuo venäläinen daada
    ja tuo Suomen kansan toivo,     hepä tietää aatteen, jolla
    voidaan kansat lähennellä!
    Aatteen, jok' ei ole härski
    koskaan, ei kuin kalaöljy
    muitten suurten aatelasten.
    Hepä tietää, ett' on lyhyt
    kesä niinkuin elämämme:
    ei he tuhlaa kesänkuita,
    armonaikaa väärinkäytä.
    Moralisti olisinkin
    kateudesta, synkän saarnan
    pahaa vastaan kirjoittaisin
    synnin juuren sitkeydestä, –
    kirjoittaisin, jos ei Luoja
    minunkin ois maistaa suonut
    yhtä pikanttia maljaa.

    Mennyt onni! – Illansuussa
    koivun kultalehvistöissä
    hyttyset jo parvin hyrrää.
    Pientä katuani kulkee
    Kirjot kilkan-kalkatellen
    kuin myös Venäjän matroonat
    uhkuvilla utareilla,
    yksi ylioppilaansa
    kanssa, toiset puolisoiden,
    riepotellen rakkejansa.
         Mummot soutaa saaristosta
    risukuormin. Neitosilla,
    joill' on suuret marjatuutit,
    hehkuu posket auringosta,
    silmät raukeat on heillä
    kesän kauniin kukoistusta.

           *     *     *

    Yötä lyö jo tornikello.
    Katu tyhjä, majat nukkuu.
    Välitse vain puitten tummain
    helottaa nyt vuoteelleni     täysikuu kuin kirkas kulta.
    Yössä kattotiilet lukee
    yksinäinen, ylväs kuumme,
    haaveileva runoniekka, –
    kissain vongunta sen sielun
    virittävi kai sonettiin. –
    Mutta sinkkikatto vanhan
    linnan valkeana välkkyy.
    Siell' on muistot ylvään herran
    Eerik Tottin, joka liikkui
    teräsrinnoin, ritareineen
    unissani lapsuudessa.




    SEELIA.


    Kuin vuosisatain taakse vaipuu
    jo muisto Seeliasta, haipuu
    muun menneen kuviin, joita sai
    jo silmä kyllin, uupui kai...
    Ma tuskin enää tumman, vienon
    nyt näen katseen, hymyn hienon.
    Mut valtaan lumon haikeaan
    vie muisto minut voimallaan,
    ja sielussani sävel silloin
    soi kaunis, syntyy auvon taru,
    jot' ei voi täyttää elo karu...
    Se miksi, miten syntynee?
    En tiedä. Näin vain helkkyilee,
    jos Seeliaa nyt muistan milloin:

    Ol' ennen nuori, nuori mies, –
    mut missä, milloin? Herra ties, –
    kai jossakin hän kaukomailla
    vain asui, sadun-onnekkailla,
    niin, keskiajan helmassa.
    Ja tämä nuori mies, hän kerran
    sai nähdä, unessaan hän yöllä
    sai nähdä Äidin taivaan Herran!
    Madonna taivaan portaita
    maan päälle astui, – todeks työllä
    vain erotan nyt unten kuvaa, –
    päin aurinkoa laskeutuvaa
    hän katsoi, ripsiensä alta
    niin kimalteli ihanalta:
    kuin kaipuu kaunein, jonka yksin
    voi taivas lientää lääkityksin.
    Ja loistaen niin säteiköissä,
    kuu jalkain alla, tähtivöissä,
    ja suulla hymy taivaisin,
    hän – hansikkaita käteen veti, –
    mik' omituisuus kuitenkin!
    Kas, kävelylle Madonna
    lie aikonut. – Sen unessa
    mies nähdä sai, ja heräs heti.
    Mut käden sydämelleen vei
    hän pyhästi, ja muinoin ei
    niin harras ollut tunnelmaltaan
    kai Dantekaan, kun, kalvaana
    ja punaisessa viitassa,
    hän kaupungissa Arnon kaltaan,
    Firenzen vanhaa siltaa kulki,
    ja Beatrice tiensä sulki
    ens' kerran, – hymyn hälle soi,
    niin taivaat Danten sieluun loi!

    Ja sitten? Sitten monten lailla
    mies eli, – siellä kaukomailla.
    Hän kiersi teininä, ja viitoin
    punaisin ristisotaan riensi,
    Mefiston kanssa eli liitoin, –
    siks kunnes aika kiihkon liensi.

    Nyt toiviolle karkeassa
    hän vaeltelee kauhtanassa.
    Ja elon teillä hänkin suita
    kai suudellut lie joitakuita:
    yks neito tumma, virvatulta;
    tuo sinikukka, kutrit kulta;
    yks Venus-vuorta huumaavaa,
    ken mitäkin.
                 Mut huomatkaa,
    hän että unelmissaan kerran
    sai nähdä Äidin taivaan Herran!
    Siks kaikki kaunein rumeni,
    ja henki muuttui aineeksi.
    Naisarmaus puhtain tyhmyydeksi,
    ja side hellin kahleheksi.
    Niin, kyllä tietää moni muu,
    kuink' ihmistunteet lakastuu,
    mut ehkä tietää kahden verran,
    ken määrätöntä haaveksuu,
    siks, että unessaan hän kerran
    sai nähdä Äidin taivaan Herran.

    Ja niinpä viimein nuori mies, –
    miss' eli, milloin? Herra ties,
    sen sallin kuvitella kunkin, –
    hän painui hiljaa majaan munkin.
    Ja siellä harhaelämälleen
    hän saavuttaa nyt unhon jälleen.
    Mut myöskin kaipuu patoutuu!

    Mik' illan-kirkkaus ikkunassa,
    hän kirjan eessä uneksuu.
    On virran kullat kulkemassa!
    Ja selliin purppuraisin valoin
    ja kimaltavin ruuduin, taloin
    kesäinen hohtaa kaupunki.
    On armas jälleen heinäkuu.

    Nyt illankello helähti.
    Ja ohi munkin ikkunan
    käy nainen nuori: uhkean
    mies näkee vartalon, ja puna
    taas nousee poskiin, lumottuna
    hän sanat vanhain runoniekkain:
    "Che bella creatura!" toistaa,
    "Oi, mikä armas luojan luoma!
    Näin elämäkö kutsuu, loistaa?"

    Mut sitten virkkaa hän: "Se viekkain
    vain harha sille, jolla on
    unelmain pyyde rajaton!
    Vain virvatuli hiitten tuoma:
    käyt liki, kauneus kohta haipuu.
    Ei koskaan täyty siltä kaipuu,
    ken ihmeen unelmissaan kerran
    sai nähdä, runo-unten yöllä
    sai nähdä Äidin taivaan Herran.
    Se unta vain, ei elämää, –
    se kauniin vertauskuvaks jää!"




    MAARIA.


    Milloinka Jumala tähdet loi?
    Muita en mieti, mut Kointähden, luulen,
    silloin kuin neitsyt Maaria kerran
    suopeimman katseensa hälle soi.
    Innoittui Pyhähenki nyt Herran,
    korkeutta, kirkkauttaan hekumoi.
    Silloin, kuin myrskyssä keväisen tuulen,
    mielessä uhkeus Maarian parmaan,
    vallassa riemun ja armon ja anteen,
    piirsi sen tähden Hän taivahan kanteen,
    Maarian katseen niin ihannoi, –
    rakkauden-tähden Hän arkemme harmaan
    keskelle, laulunsa kauneimman loi.
    Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan
    öin syvä lohdutus: hurmannut aivan
    myös mua lemmen on aamunkoi!
    Niin Isä armias Kointähden loi.




    JUHANNUS-YÖ

    (Katkelma.)


    – – –
    Keskellä juhannus-yön, maakylän karkelo-yön,
    yön, jost' alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti,
    valtaansa kaiho mun saa, rintani huokailee.
    Auringonlaskun ja luoteisen taivaan pilvien alla
    värjyen helmaan yön metsä jo himmentyy, –
    luoteen keltaisen taivaan, loistavan niinkuin kulta...
    Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan luo...
    Himmentyy limokoivut, ja heidet kukkasin valkein, –
    myös kylä kattoineen ... uinuu hetkisen maa...
    Uinahtaa vähän aikaa myös sulotuoksuinen kielo...
    Salmella veen virit ui kirkkaina kuin hopeaa...
    Tuoltapa kunnailta nienten ja vaarojen huipuilta vielä
    kokkojen sauhuavain liekit ne ilmoille lyö...
    Yö, niin kirkas on yö, ah, välkettä, kultaa kaikki!
    Yö, joka tuoksua tuo koivikkohaan, apilaan...
    Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden, jolle
    kuolo ei armoa suo, kuin tämä ainoa yö?
    Ihmekö siis, jos mun, lemutessa sen armaan luonnon,
    valtaansa kaiho nyt saa, rintani huokailee...

    Kokko on loimunnut meiltäkin kultaisin, leiskuvin liekein
    taivaan korkeuteen, kirkkauden-istuimen luo.
    Nyt se jo raukeni pois... Alas harjulta rahvasta kutsui
    sirmakka pirtille päin: riemuiten, kaihoten soi
    sirmakka, sieluni soitin se parhain... Ja kohtapa poiat
    neitoja katrilliin, kaarevakauloja, vei.
    Pirttiin lähtivät muut, – minä yksin jäin pihamaalle:
    kaipaus kalvoi niin, leikkiin se sallinut ei.
    Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienona tuuli
    muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo
    usvaan valkoiseen, jota suot, norot nostivat hiljaa...
    Sinnepä katselin nyt ilmoihin kultaisiin,
    niin, punapilveen viimeiseen, joka leijui siellä,
    vilkutti liinallaan kuin ois viittoillut
    katselijalle, jonka se jätti nyt yksin ... niinkuin
    nuoruus, parhaillaan loppuva, ilveillen
    ois mua kutsunut sieltä, ja kiusaten loitonnut kauas...
    Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai:
    "Miss' ovat nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet?
    Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää?
    Kaikkipa meilt' elo armoton vie, lyhyt, lahjoista saita...
    Missä ne juhlani siis? Sielläpä leikkiä löin
    viimeksi, – siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, –
    muistaa voin nämä yöt aikoihin kaukaisiin,
    vaikkapa heikosti vain mitä kauemmaksi ne jäivät.
    Mutta ei milloinkaan mielestä haihtua voi
    kaikista kaunein ja herkin yö, – kuin alkava soitto, –
    yö, jona lapsuuden haan harjulta ens' kokon näin!
    Minne on haipunut se, muut kaikki, vain kaipuu jäänyt...?
    Missä on autuuden maa, jossa ei ihmisen ois
    riemuja parhaitaan iki-menneiksi muistella pakko?
    Miss' ajankierto ei käy, – on iki-juhannusyö?

    Tuollapa lienee se maa, ah, luoteen kullassa, jossa
    hattarat ruskottaa haudalla auringon!
    Siellä, niin, sielläpä huomaan temppelit palteilla pilven,
    marmoripatsaiden päät, kukkia versovat maat,
    kirkkaina välkkyvät veet, – kesä-öisissä pilvissä: siellä
    ihmisen autuus on ... haavetta, harhaa vain!

    Siellä se lie ilo ainainen, nuoruus ja terveys, voima,
    kauneus, riemakkuus, nautinto rakkauden...
    Siellä ei niinkuin rautaa ihminen koskaan, jälkeen
    tuskassa valvotun yön, tuntene otsallaan...
    Koskaan ei sydän sammune siellä, sen mahti on aina
    kuin meri myrskyisin öin, tai kuin lapsosen vain
    kyynelet, niin pian nauruksi muuttuvat, – koskaan ei hältä,
    ken yhä nuorena käy kentillä autuuden,
    aurinkoisilla riemuitsee, kevätmyrskyssä nauraa...
    Miks sydän kuolevan niin nopsasti kylmentyy?
    Miks pyhä lempikin, hehkunut tuonoin vielä, nyt sammui:
    suuri jos ollutkin lie, rahtunen tuhkaa jäi!
    Miks häpeältä se hetkisen jälkeen jo tuntua saattaa?
    Unholan syvyyteen muistonsa hautaisin!...
    Kuitenkin: tahtoisin nähdä, kuin muinoin vieläkin nähdä
    Eroksen nuorekkaan, silmäinsä hurmauksen!
    Hänpä on lapsi, jonk' inehmoiselle hetkeksi lainaa
    äitinsä armahinen, portilla nuoruuden, –
    kunnes hän itse, – hän, meren vaahtoa vain, – Aphrodite
    sieluumme vallaten käy: milloin kuin myrsky hän käy,
    lyö alas kukkamme, pois sadot meiltä hän armotta riistää, –
    harvoin hän pelkästään siunausta lahjana tuo...
    Sielläpä, autuuden maassa, ei rakkaus jättäne sieluun
    usvia kyynelten, kalvautta huulille ei,
    ei sydänkylmyyttä, inhoa lemmen, ei kyllästymistä ...
    meitähän piirissä maan onnikin synkentää...
    Koskaan siellä ei rintaa uupumus, yötä ja päivää
    kestävä, kalvaen syö, arkinen ei ikävyys...
    Siellä vain leikkii autuas, – kullassa luoteisen ilman,
    pilvissä, jonne ei maa, murheella täytetty, näy.
    Piirissä marmorilinnain on iki-autuus hällä, –
    temppelit, pylväiköt, – vieressään rypäleet
    tarhoissa raskaina nuokkuvat, kiiltäen kastetta koiton...
    Koskaan ei kasvoillaan vanhuudenuurteita lie,
    vaan iho raikkaana hohtaa hällä kuin valkein helmi ...
    suortuvat harvene ei: kuin hyasintit ne pään
    kietovat, uhkeina niin yli riippuvat kaulansa nuoren...
    Kas, miten luoteessa nyt maljoja välkkyilee...
    Siintelevät sinimaat kuin orvokit ylhäälle sinne...
    Neitseet nektarjaan valkoisin käsin tuo,
    helkähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin,
    suoniin se hehkullaan nuoruutta ainaista luo...
    Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitosen nuoren, –
    mutta ei uupua voi riemu sen haaveeni maan:
    siellä on ainainen leikki ja unhotus hetkestä hetkeen, –
    ruskossa juhannus-yön, luoteen kultaisen...

    Niinpä nyt haaveillen katselin luoteisen taivaan kultiin, –
    kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi.
    Eikä se himmynyt taivaalta ruusuisten pilvien hohde:
    viittoi vain koko yön kuin ois nuoruus niin
    viittonut kiusaten luo, hymy huulilla loitoten kauas
    pois. Yhä pois! – Kunis yö, tuskin se alkoikaan,
    valkeni jälleen: kauniina Koitar jo vuoteesta nousi,
    suortuvin kultaisin, kasteella helmitetyin, –
    aalloissa kylpynsä sai, sinipurppura-usvissa leijui...
    Ah, ihanuus! Oli yö loppunut, – juhannus-yö,
    tuo pyhä yö: kuva kaihosta ihmisen kuolevan, jonka
    riemu niin haihtuva on kuin tämä ainoa yö! –
    Tahdoin rynnätä nyt kisapirttiin, vieläkin kerran
    nauttia, temmeltää, nauttia tuokion vain,
    itkeä niinkuin lapsi – – –




    VIOLA.


    Kuu paistoi, pilvi peitti sen, –
    he kahden istuu, haastellaan,
    niin suukon ryöstää poikanen.
    Pois väistyy neito vimmoissaan.

    Mut lohduttelu pettävin
    kun hälle, haave-kaunis, soi,
    hän nojaa rintaan kulkurin. –
    Kuu valonsa taas loi.

    Hän katsoo vaiti, – silmät nuo
    on niinkuin orvokkeja ois, –
    kuin uskois onnen käyvän luo...
    Ah, kulkuri hän lähti pois.

    Viel' orvokin hän rintaan sai, –
    se putos tiellä, tuuli vei,
    sen joku outo korjas kai.
    Ja sitten vuosiin nähty ei. –

    Viola: rouvaks uhkenit.
    Mut yhä samat vienot ne
    mua katsoo silmäin-orvokit
    teepöydän ylitse.

    Ne katsoo vaiti, syvinnä
    on niinkuin tuttu kummastus ...
    kuin ennen, sillä hetkellä...
    Tai lie se hairahdus!

    Mut hyvä hairahdus se lie!
    Miks lähti poika pettäen? –
    Vain yks on onni, jot' ei vie
    meilt' elo arkinen!

    Ei viedä voi: jää meille se,
    jot' emme ottaneet!
    Se kaikkein kaunein lempemme,
    jot' oomme haaveilleet.
         Kaks yhtyy toinen toiseensa,
    ja usein toistaan lyö...
    On parhain lempi suudelma,
    Viola, kuudanyö!




    ULLA.


    Ah, majatalon emäntä kuin omenainen,
    on perä pyöreä ja poski puolan-paistavainen,
    ja viattomain silmäin välkkeen luomet peittää.
    Jok' aamu torille hän niinkuin pallo pyörii,
    ja piikaparvessaan hän keittiössä hyörii,
    hän munat paistaa, hienot liemet keittää.

    On vakava ja hurskas rouva Ulla,
    sen huomaa kohta: luonaan vierailulla
    käy pappi, haastaa: "Herra armons' lainaa."
    Ja kirkoss' istuu Ulla, veisaa virttä
    ja katsoo sinisilmin kurkihirttä,
    syy onkin: kuoli mies, ja murhe, vaiva kaivaa, kalvaa, painaa.

    Se arvon rouva aina ahkeroi:
    muut touhut tuskin lepohetken soi,
    niin neuloo hän, ja heiluu kiikkastuoli.
    Ja siinä laulelee hän: "Korkealle kukkulalle"
    tai "Nuku, nuku nurmen alle",
    tai heleästi rallattaa.
    Syy onkin, hän on nuori, juuri saapuu kevät,
    nyt liikkuu vaikka kalaltakin evät.
    Niin, kevät saapuu, lumi katoaa, –
    puutarhassakin yllättää taas työ ja huoli.

    Ah, Ulla, armas nainen,
    puutarhassasi parhain omenainen, –
    vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla!
    Se ei lie paljon. Pois siis talven virret!
    Uus veisu, Ulla! Sulaa muutkin kirret.
    Nyt laulat: "Nuku, sydämein", – oi, varo moista,
    se herätä voi niistä lauleloista,
    ei kärsi nuottia niin kiusoittavaa. –
    Niin, majatalon emäntä, nyt avaa
    sun porttis, oves kuninkaasi tulla!

    Ken on se korkea kunnian kuningas?
    Vain köyhä, kiertävä yl'oppilas, –
    hän ovees kolkutti yön tullen toukokuussa,
    kun ensimmäinen kukka
    juur' aukes anisofka-puussa.
    On nuttu nappi-vajaa, – ah, sen vian
    saat nähdä, Ulla, muuallakin pian.
    Mut jos on huono takki,
    niin valkea on lakki,
    ja punaisina liivit paistaa,
    vaikk' onkin niiden sametista mennyt nukka.

    – Hän suruiselta näytti, miettii yöllä Ulla.
    Yö kuluu, aamulla yövieras tupaan hyökkää.
    "Ei, ei saa tänne tulla,
    sus siunaa!" torjuu Ulla,
    kun siellä rallatellen keittää, paistaa.
    Mut vieras vastaa: "Asiaa on mulla:
    työnhaussa kuljen, nälkää vatsa huutaa, –
    voin vaikka kanniskella uuninluutaa!" –
    Nyt piiat nauramaan; vaan vihannoivaan
    puutarhaan vieras katsoo, päätä nyökkää,
    ja huokaisee,
    ja huokailee
    ja katsoo vuoroin rouvaan hyvinvoivaan:

    "Ai, mikä uhkea puutarhamaa!
    Manttaalin pellot. Pitäis muokkauttaa,
    niin, eikö totta? Syytä, rouva-kulta,
    ei liene kummastella, silmää maahan luoda.
    Viraton olen, köyhä niinkuin rotta,
    en ole keksinyt viel' itselleni alaa,
    niin hauskasti on kaikki mennyt multa, –
    nyt mietiskellä taidan – Mustialaa.
    Ja kesäksi nyt aion tarhuriksi, ihan totta!
    Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"

    "Herjee, sus siunaa!" omenainen huus.
    Mut vieras, hän on itse totisuus.
    Ja – kuinka käykään, Ulla,
    on kesärenki sulla!
    Ei ole laiska,
    se raiska, –
    niin ahkerasti kuokkii marjamaata!
    Ei sitä nähdä saata,
    ei siedä,
    vaan täytyy virkisteeksi viedä
    jo kahvia ja kaunis funttapulla. –
    Mut pojan luo kun rouva käy, niin tääpäs
    jo kuiskaa: "Sinisilmät, – näyttäkääpäs."
    Kuink' Ulla punastui, ei kuvitella saata!

    Ja viikko toinen, –
    miks hän niin suruiselta näyttikään,
    se poika juupeli? Nyt heittämään
    hän kuusenkäpysillä tohti
    jo aivan Ullan rintaa kohti,
    se pirtin ullakolle saatu loinen.
    Päin Ulla kupeen käänsi tuohon ruojaan,
    ja lehtikuusen suojaan
    hän piiloutui: Voi, hän niin pelkää! –
    Ja kevät huumaa,
    omenapuissa kukat lepattaa,
    on tuuli armasta ja kuumaa,
    se veren hehkuun saa.
    Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy,
    hän ympärilleen vilkuu, säikkyy,
    yl'oppilaalle kaulaan karkaa
    ja suutelee: "Voi mua parkaa,
    nyt varmaan suutuitte. Te suutuittekos? Elkää!"

    Se päivän työksi riitti. Sylikkäin
    he iltaa istui, leski huokas näin:
    "Voi meitä,
    voi teitä,
    voi meitä, herjee, mikä liekään tullut mulle,
    kun teitä suutelinkin. Mutta kuumaa
    sydäntä nuoruus huumaa!
    Jos näkisi nyt tämän Niklas-vainaa,
    kun katsoo kehyksistään tuosta, –
    mun täytyy järveen juosta!
    Se oli vasta mies,
    niin reilu, pulska mies,
    saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties?
    Voi sua, piltti-parka: pelkkää lainaa
    on rakkauteni, jota annan sulle!"

    Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei.
    Mut mitäs rikat ristissä? Hehei,
    on hällä risti rakkaampi, on kristillinen rakkaus.
    Oi, onnekkaat
    nuo kevään ajat autuaat!
    He lempi öin, he lempi aamuin, illoin,
    ja milloin alhaall', ullakolla milloin.
    Kun kysyi tarhuri:
    "Mua lemmit, Ullani?"
    "Juu, lemmin", nauroi Ulla,
    "niin hiidesti!" ja seuras niskannakkaus.

    "Te, hyvät maisterit ja tutentit,
    te älkää olko kuin puutarhurit!"
    Hän on niin laiska,
    se raato, raiska:
    hän istuskelee nyt vain kamarissa
    kuin sulttaani, ja fetsi punainen
    on päässä hällä, heiluu tupsu sen,
    kun keinutuolissa hän kehrää, senkin kissa.
    Ja jaloissaan se Ulla laulaa,
    ja vuoroin kaulaa,
    tai taitaa
    hän ommella taas herralle yöpaitaa,
    kun herra sauhuttelee pitkää vahakoppaa;
    tai suukoin peittää,
    ja punssit keittää,
    ja kantaa sulttaanille hummereita, väskysoppaa.

    On kiittämättömyys
    maailman palkka aina...
    Ei lemmen kestävyys
    yl'oppilasta paina:
    kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai
    ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai
    hän alkaa kylää juosta:
    hän juo ja rallaa
    ja poikain kanssa tanssii keikkarallaa.
    Nyt Ulla syystä tuosta
    taas kirkoss' istuu, veisaa, melkein itkee:
    "On pidot meille valmistettu!" ... mutta
    ei ylkää aatella voi muiskailutta,
    ei lähde synnin juuri, vaikka kuinka kitkee!

    Kun tuli maanantai,
    puutarhurinsa Ulla jälleen sai:     ai, ai, ai,
    kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski,
    hän kyynelposkin virren tuiman kiekas:
    "Vai naisten luona, vai?
    Sit' elä valheeks väitä!
    Nyt juoksen järveen, sanos muuta!" –
    Mies vaiti kuuli näitä myrskypäitä,
    siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski:
    "Vai lepytellä tahtoisit? Voi viekas!
    No – anna nyt jo suuta!"

    Ah, päivät onnekkaat
    nuo nuoret, autuaat,
    omenapuut kun kukkasissa hohti! –
    Mut kesät rientää pois, –
    syys saapuu, kurjet kiitää eteläistä kohti.
    "Oi majatalon emäntä kuin omenainen",
    nyt huokailee yl'oppilas, ja rinta
    se nyyhkii tuskaa suruisinta:
    "tään majatalon kesti puolestaan kai riittää.
    Mun täytyy Helsinkiin, – ei Mustialaan,
    maatyöt on tehty, tieteisiin taas palaan,
    elämänpuuni vaihdan tomusoppiin
    ja harmaaseen vain teoria-oppiin. –
    Siis tässä avain, jonka ikkunastas
    öin usein mulle heitit, kaiku vastas.
    Nyt vielä tahdon kaikesta sua kiittää."

    "Oi sulttaani,
    miks hylkäät piippusi
    ja fetsin punaisen, ja kiikkastuolin?"
    niin Ulla lohduttelee hellin huolin. –
    Sait olla täällä niinkuin kuningas, –
    nyt viime yötä lepäät vuoteellas,
    ja nainen vieressä, yölamppu pieni palaa.
    Ah, paljast' olkaa sivelee vain piltti:
    "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti."
    "Oi, enhän!" huudahtaa
    vain Ulla, riemuaa
    ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.




    HEINÄKUU.


    Ma lähdin heinäkuuta katsomaan...
    Mun mieleni ol' oudon suruinen.
    Kyll' armas päivä säihkyi taivaalta,
    ja vaarat hohti alla autereen,
    veet virran kiersi rantaa välkkyen.
    Mut helle-nurmissa jo sirkat soi,
    ol' ilmassa syyspuolen raskaus...
    Mun mieleni ol' oudon suruinen,
    kosk' oli kesä vienoin mennyt pois...

    Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä
    ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää,
    mut alempana kukat siniset
    ja valkeat ne loisti niittymaan...
    Ah, heilui horsma päällä raunion...
    mut angervoista tuoksu hekuman
    kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen
    oon usein uupuneena haaveillut.
    Soi vieressäni sirkat ruohiston...
    Mut alhaalla jo ruohon rauta löi,
    kuin kalman tuoksu sieltä hengähti:
    siell' liikkui välkähdellen viikatteet, –
    mies keski-ikäinen ja vaimonsa
    ne kaatoi siellä heinää karjalleen...
    Mut lapsi istui pientarella vain
    ja lauleskeli lapsen lauluja...
    Mun mieleni ol' oudon suruinen,
    kun kummull' uinuin, sydän raskaana, –
    kosk' oli ajat parhaat menneet pois.

    Ja sattui jälleen siihen kulkemaan
    hän, ystävätär, armas minulle
    jo niiltä ajoin, joiden jälkeen on
    keväinen tuuli kertaa seitsemän
    pois karistanut kukat kirsikkain.
    Hän tuli luo ruispellon piennarta...
    Jo kaukaa tunsin tutun vartalon,
    suloisen ennen, nyt niin uupuneen.
    Hän kasvoilleen sai punan hienon taas,
    syyn siihen lienen kauan tuntenut:
    kun nainen kypsä lasta haluaa.
    Ja vartaloaan kallistaen hän
    nyt sulki luomensa, ja hymyillen
    hän käden puhtaan mulle ojensi,
    ja kutsui kanssaan käymään elämään.
    Mut mieleni ol' oudon synkeä,
    vaikk' ilvehtien naurun-naamioon
    sen kätkin, – niinkuin kuolon heinäkuu.
    Ja vastasin: "Ei aikaa, aikaa nyt!
    Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä
    noin keräävät nuo ruokaa karjalleen.
    Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni!
    Mun täytyy tässä – runo laatia,
    vain runo, heinää, heinää karjalle..."

    Ja kesän korkeus paahtoi, uuvutti,
    syys-öitä ennustellen sirkat soi.
    Mut tuolla kieri virta välkkyen
    pois ulapoille, alla autereen.




    BRUNETTA.


    Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla,
    jonka istutimme,
    josta juovuimme.
    Aurinko vaeltaa ylhäällä taivaalla
    kantaen sydäntämme
    kultaisella maljasella
    tuulien suhinaan, lintujen lentoon,
    taivaan äärille, minne nyt hattarat
    hopeiset haihtuvat.

    Brunetta,
    mikä oli se viinapuu?
    Myös naurava tyttö
    oli se viinapuu.
    Kuin koiperho tuleen
    ma karkasin siihen,
    ja halukkaasti etsin
    sen rypäleistä unheen.

    Niin tanssimme yön
    kuin Bacchus ja bakkantti.
    En nähnyt muuta
    kuin sinut, Brunetta,
    kiharoissasi raskaat tertut.

    Nyt nukkukaamme, Brunetta.
    On vaikeaa valveille
    taas onnesta herätä.
    Nyt hervotkaamme, Brunetta,
    kuin jumalat patjoille ruusuisille,
    kuin vainajat multahan maan,
    ah, ilman tuskaa.
    Niin raukeana, kultaisena
    yhä mulle kimallat,
    unhoni viinapuu, –
    sa itse, Brunetta,
    kiharoissasi rypäleettömät tertut.
    Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla
    kantaen sydäntämme
    kultaisella maljasella
    tuulien suhinaan,
    lintujen lentoon,
    taivaan äärille, minne nyt hattarat
    hopeiset haihtuvat...




    SILKKI-EEVA.


    Voi sua, kurja Eeva,
    kuink' olit kelvoton!
    Se sattui Helsingissä, –
    ja kevät-ilta Luodoll' on.
    Soi verannalla viulut,
    ja meri hohdon saa     hopeisen, mutta maljat
    kuin kulta kimaltaa.
    Se kaikki sielulleni purjeet antaa,
    ma kiidän pian kohti haaveen-rantaa.
    Mut – voi sua sitten, Eeva,
    niin halpa, tunnoton!

    Ma lähtöä jo viikoin
    tein maalle: juhla viimeinen!
    Ah, kuink' on raskas jättää
    pääkaupunkimme, riemut sen!
    Siis lähdön kyynelmalja! –
    Ja sähköliljat syttyvät,
    ja nauru, riemu raikuu!
    Mut tuolta rannat himmeät
    pääkaupunkimme kuumottaa kuin muuri.
    Mun onneni on suuri...
    Mut sitten, voi sua, Eeva,
    kuink' olit kunnoton!

    Ja hetket rientää, kuistit
    jo tyhjenee, ei viulut soi.
    Siis vielä maljaan, veikot:
    se onnen ottakoon, ken voi, –
    siks kunnes viime hetken
    lyö gongongi, yö yllättää.     On kaikki mennyt meiltä,
    vain jokin markka jää,
    ja kunnia – hyv' on, jos kunniaakin kantaa!
    Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa
    vie pursi taas, mut silloin, –
    se Eeva kunnoton!

    Löi laine laiturilla,
    ja paistoi kevään suuri kuu.
    Ja veljesjoukko riemuin     se sinne tänne hajaantuu.
    Käyn yksin kadunvartta, –
    hän silloin tullut on:
    on tullut notkutellen,
    hymyillen, vallaton!
    Niin kahiseva silkkihame yllä, –
    ja poskillaan on ruusunhohde kyllä,
    mit' aikaan saakin viini,
    oi Eeva onneton!

    Hän seisahtuu, ja katseen
    luo syrjään, hymyää.
    Ja kumartuu, ja silmät
    ne alta harson sinertää.
    Voi, silmät läpi harson
    ne siilaa mun, ne huimaa mun,
    käy povensa kuin laineet,
    ja kuulen kuiskailun,
    kun notkeasti puoleeni hän kääntyy,
    ja mua vasten kiertyy, vääntyy.
    Mut ontuu toista jalkaa!
    Hyi, halpa, arvoton!

    Mun kainalooni silloin
    hän käden äidillisen vei.
    "Haa", virkoin, "armas nainen!
    Mut köyhä olen, kultaa ei.
    Muu kaikki mennyt, paitsi..."
    (se huokaamaan jo hänet sai)
    "ei kunnia, ja ehkä
    kaks markkaa. Mutta onnut? Kai
    oot täynnä piinaa, myrkkyä ja tulta?"
    Ah, pian aseet vei hän multa:
    hän kätensä pois otti, –
    kuink' olin onneton!

    Pois käden otti, rinnat
    pois käänsi, varsin suppusuin.
    Ja surulliseen silloin
    ma profiiliinsa hurmauduin.
    Loi silmät hiljaa maahan,
    ja nyyhki: "Kuinka koskaan voi
    niin kurjaa, kurjaa luulla?
    Mua mieheni lyö, rusikoi.
    Mut onnetonkin rakkautta halaa."
    Ah, mitä näyttikään hän syöttipalaa,
    se rouva, Silkki-Eeva,
    se viekas, kelvoton!

    Ma sentimentaaliksi
    taas muutuin, runo-haikeaks:
    "Ah, rouva, sille, jolla
    on taskussa vain markkaa kaks, –
    mik' autuus moinen hyvyys, alttius suuri!
    Muu mennyt paitsi kunnia on juuri."
    No, siitäpä hän katsantoon
    sai riemun oitis: "Kulta,
    et usko kuinka altis oon!"
    Niin aukes sulo-suunsa salpa:
    "Oon altis, hellä, halpa,
    ja hehkun rakkauden tulta."
    Niin, totta halpa, halpa,
    ei kallis, mutta halpa,
    tuo Eeva vallaton!

    Me mentiin. "Herra taivaan",
    hän kuiski, "minkäs onnen sain,
    näin nuoren, hellän kullan!
    Mua vaanii rikkaat vanhat vain:
    yks kesäksi nyt veisi
    mun kylpylöihin Riigaan...
    Mut – minne pistää mieheni?
    Ja minä hitsin Riigaan
    tai muuhun Portoriigaan!
    Ma tahdon vain sun kammioos,
    sa poika vallaton!"

    Ja sinne mentiin, huhhei!
    Hän ovensuuhun pysähtyi
    ja kainosteli, armas,
    siks kunnes kaulaan köynnöstyi
    ja syliin kietoi, suukkosilla peitti.
    Ja silkkivaatteet yltään
    hän sinne tänne heitti.
    Hän syleili mua käsin ynnä jaloin.
    Kuin lohikäärmeen liekissä ma paloin,
    voi kaarikulma, punasuu,
    voi Eeva vallaton!

    Kun aurinkoinen nousi,
    hän silloin myöskin nousi pois,
    ja puki korsettinsa,
    kuin jousenkaari ois
    taas pinnistyvät lanteet, –
    hän hiukset palmikoi,
    ja posket, huulet maalaa,
    ja nenän puuteroi.
    Ja suuta suikkaa: "Näkemiin!"
    Ja kukkaroni aarteisiin
    hän katsoo: "Tili tarkka –
    saa jäädä sulle toinen markka."
    Ma laskin hänet alas – ikkunasta.
    Ja sieluni kuin noussut raikkahasta
    se kylvyst' oli, huhhei, –
    se rouva verraton!

    Mua meren lokit nauroi,
    nuo aamun kauniit kirkujat,
    ja nauroi kalamiehet,
    kun ikkunaani katsoivat.
    He nauroi, minä nauroin.
    "Ken nauraa viimeks, parhaiten
    se nauraa", – sananparren
    jos silloin oikein tiesin sen! –
    Ja sitten? Lähdin maalle kiireen-vilkkaa.
    Ens' aamu siellä, – mitä pirun pilkkaa?
    Voi, voi sua, Eeva, rouva,
    voi peto, arvoton!

    Niin, arvoton ja halpa!
    Nyt kuuta kaks oon istunut
    kuin vanki, kapusiini,
    ja öljyt, myrkyt maistellut.
    Jo tunnen jalot herrat
    ja hyper-magnaatit
    von Tannin-Manganaatit,
    ja kaikki saakelit!
    Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa,
    ja piimään mennyt mont' on markkaa.
    Voi, kuinka oli halpa
    se rouva, Eeva, nainen,
    se nainen porttomainen!
    Lyö, Herra, häneen salpa
    kuin masto mahdoton!




    EL PICADOR.


    Oi pikku picador,
    mik' ilo suuri sulla
    on arenalle tulla
    ja härkää ärsytellä!
    Sa alat lähennellä
    suu hymyssä, ja hierot
    kai rauhaa, pahaa vierot,
    ja viheltelet vain.
    Mut epäileepä sonni:
    se silmin raivokkain
    sua katsoo, kuopii santaa.
    Mut sull' on eräs onni:
    kun et vain punaliinaa
    sa huiski, naudan-piinaa,
    niin härkä miettii: – Ethän
    sa lie toreador,
    kuin lammas käyskelethän. –
    Niin luo se tulla antaa;
    mut tuskin arvaakaan,
    jo istuu niskassaan     sun piikkis, kauniit tupsut.
    Ja kun se hyökkää, tuolla
    taas seisot syrjäpuolla,
    ja sikarisi sauhun
    kautt' ihailet, kun pauhun
    ne alkaa toiset, hupsut,
    ah, arvokas toreador
    ja – härkä.

    Ai, pikku picador,
    sa varovammin päly,
    on härkä jalo, suuri,
    ja, tiedä, sill' on äly!
    Kun huomaa se sun juones,
    se puskee, avaa suones.
    Jo suuremmatkin juuri
    se sama nauta tallas. –
    Ja kuules: härkä tuo
    jos runo-arenallas
    on se kuin luulen, suo
    mun tietää, mitä houkkoon
    jää katselijain joukkoon?




    JEANNETTE.


    Pikkuinen Jeannette...

    Sataa, sataa lunta.

    "Hyvät huomenet,
    neiti!" – Iloiset,
    tummat silmät kiiltää
    sateensuojan alta; –
    kuuluu kulkijalta
    vastaus, veitikalta:

    "Yöhän nyt on vasta!
    Senkö allakasta
    aivan jättänet,
    armaat antimet?"

    Jalat pienoiset...

    Sataa, sataa lunta,
    viima huokaa, viiltää:
    "Eikö kummaa unta
    joskus nähdä saisi,
    että rakastaisi
    hiukan ihmisetkin,
    joinkin hetkin?"

    Silmät mietteiset:
    päivät neule-töissä
    tuskaa, leipähuolta;
    pyytää toista puolta
    unelmissa, öissä. –
    "Kuinka hymyilet!
    Nimesi?" – "Jeannette."

    Köyhän kammiossa
    juhlavalot loisti:
    silmät herttaiset, –
    kun hän kepsin poisti,
    pikku kengän, jossa
    välkkyi lumikiteet.

    Puseroisen siteet
    päästi, ruusuiset
    povet paidan alta
    hohti, – aivan kuin
    lapsi punastellen
    peitti hän ne, hoppu
    riisua ei loppu; –
    kääntyi liverrellen,
    katsoi hymysuin:
    "Nyt on sulla valta."
    Silmät iloiset,
    tummat. "Oi Jeannette!

    "Levätkäämme näin
    tässä vierekkäin,
    sanaa ei, vain suuta!
    Vaikka vielä muuta
    onnellista toisi
    tämä toisillemme,
    jos sen taivas soisi, –
    nyt vain vaikenemme.
    Että nähdä unta
    kummaa joskus saisi,
    että rakastaisi
    hiukan ihmisetkin,
    joinkin hetkin."

    Sataa, sataa lunta.




    "PYHÄ FRANSISKUS".


    "Pyhä Fransiskus" loikoo linnan muurilla,
    maass' armaiden muistojen,
    kun paistaa päivä heinäkuun.
    Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria,
    mut silti se hälle on synnyinmaa!
    Ei kaapua munkin hällä,
    ei nuoraa vyöllä,
    hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä
    ei – aivan vielä.
    Mut silti hän on Fransiskus,
    vain sporttihatussa
    ja nenällä kakkulat, –
    ei itserakkaampaa kuvitelmaa!
    Niin, maata kutsuu hän äidikseen,
    ja taatoksi itse aurinkoa, –
    ja toiseksi tuulta, ja sadetta myös, –
    ja siskoksi nurmen-nukkaa,
    joka nuokkuu vieressään.
    Ja sääli sielunsa täyttää
    maanmatosta kohtaan, veikkoa kurjaa,
    joka tuossa kuumalla paadella ryömii, –
    niin säälii hän itseään.

    On takana tornit,
    nuo vanhan-ruskeat,
    nuo ontoin tykkiaukoin
    kuin pääkallon silmin.
    Myös kappelit, kalkki-valkeat
    kuin ihmisen sielu...
    Siell' uinuu, linnassa, muistoa monta:
    siell' ennen ritarit ylväät seisoi
    käsi miekalla, otsalla rauta, –
    vain mannekiineja, pahvia vain.
    Nyt loistaa pihoissa paahtuva hiekka,
    ja kuuset helteessä huokaa
    yön-mustina
    kuin sypressit haaveiden haudalla.

    Mut valleilla tuuli käy!
    Ja lentää hiudut piilipuun –
    kuin ihmisen elonpäivät pois, –
    alas aaltoihin, virtahan vievään
    ja järvelle aavalle, jossa
    hopeitaan aurinko seuloilee, –
    hopeitaan: vain valon harhaa!
    Mut kaukana tummana kuultaa,
    sinitummana poutaisten pilvien alta
    ylt'ympäri armas maa:
    sen kartanot kaukaa harjuiltaan,
    yön-mustine tanhuan-kuusineen,
    kuin Umbrian-sypresseineen,
    ja kirsikkatarhoineen.

    Näin muistojen kultahan
    ja kaihoon lapsuuden, nuoruuden,
    ja toivottomuuteen kirvelevään
    on vaipunut mies,
    tuo muumio melkein.
    Mut nainen luonansa istuu:
    hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
    Hän astellut äsken on rinnallaan,
    ja, oi, alabasteri-sormin, joita
    vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
    hän kärsivän kättä on koskenut.
    Ja seisahtunut, ja silmin suurin
    on katsonut, kummastellen.
    Ja kätensä korkeuteen ojennellut,
    joten vyötärö kutsuen piirtyi, –
    pyhä Fransiskus hymyili vain.
    Ja nainen on tepastanut
    kuin valkein vinttikoira,
    ja nauranut leikkien, pilkallaan.
    Ja taas kädet kietovat ojentanut
    kuin kiertyvät käärmehyiset,
    mut Fransiskus silmänsä sulki
    ja puraisi huultaan.
    Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
    pyhimyksemme viereen aivan astuu,
    jalan kauniin, valkokengässään,
    ja virkkaa:
    "Kas tuossa päänalainen sulle, –
    sinä sellainen –
    pyhimys!"
    Ja sitten niinkuin pilari seisoo
    hän vaiti, ja kärsii, vaikka on vielä
    suu hymyssä. Kunnes hän viimein
    näin huudahtaa:
    "Oh, mitä olen? Niinkuin madonna!
    Ja sinä – pyhä Fransiskus!"

    "Pyhä Fransiskus", vastaan, "aikoinaan
    oli poika Assisin kauppiaan,
    ja niin rikas, viittansa purppurainen...
    Myös kruunu lie hohtanut hälle...
    Kädet uskolliset ne miekankahvaan
    kai tarttuivat, moista seuratakseen.
    Soi soitto, ja maljat kuohui.
    Toi kukkasen neitse rintaan.
    Niin, hän oli rikkaista rikkain...
    Ja sittemmin: pyhä Fransiskus!"
         Ja miettien jatkan, vaiti:
    – Käy taivaan tuuli mistä tahtoo.
    On mielensä kellastunut.
    Ei taistoa, naurua, maljaa hän pyydä.
    On sielunsa ahdas selli vain,
    ja kylläisyys ja äitelä spleen
    on kammion seinällä ristinpuu.

    Ja alkavaa kuolemankaipuuta
    ja kätkettyä sydänvaivaa vaiti
    pyhä Fransiskus kärsii nyt – itsekseen,
    hän, vierellä nainen uskollinen...
    Ja hän rukoilee:
    – Oi maa, mun äitini,
    sa huikenteleva, hedelmöivä,
    joka synnytät miettimättä
    sekaisin heikkoa, hyvää:
    ma olenko itseeni syy?
    Miks niin olen täynnä julmuutta,
    ja – petturuutta? –
    Ma olenko itseeni syy?
    Siks suo minun mietteet unhottaa,
    sun nurmesi helmassa olla vain!
    Ja aurinko, loistava taatto yksi,
    joka ehkä teit minut onnettomaksi,
    epäilykseni lämpösi surmatkoon!
    Ett' uneen vaivun, –
    sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan.
    Ja taatto toinen, tuuli,
    ohimoitani vilvoita vaivautuneita.
    Ja kolmas, kesäisen sateen vihma,
    tule, jäähdytä ilma     mun rintani kuuman hengittää...
    Saat kiitokset, maanmato: mulle
    sa näytät, kuinka kestää täällä
    myös täytyy ihmistä heikompain, –
    kun kaikki menneeni, tunnen, kuolee
    taas ristinpuulla.




    DELILA.


    Mies makasi maassa, pää helmoissa naisen,
    kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti
    ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi.
    Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:


    1.

    "Sa olet kaunis Delila,
    sinä, joka mun sielulleni kelpaat,
    jota olen ma alkanut rakastamaan,
    ihanaisin vaimojen seassa, –
    joka ottanut olet sydämeni pois!
    Sun kaulas on valkea välillä pitkäin
    hiuspalmikoittesi, poimullisten
    kuin vaippa ja purppura kuninkaan.
    On kaulasi arvoinen kulta-käädyn,
    on kätesi hohtava helmiäinen,
    sun kätesi renkaissa, jotka helkkää
    kuin naurusi, kun sen huilut soi.
    Miten silmistäs sinitummista vilkkaa
    ilonhaluinen, nauttiva pakana, –
    sinä armain naisista philisterein!
    Miks kartat näin mitä kuitenkin tahdot, –
    miks kätesi kauniin kurkotat mulle
    ja taas vedät pois, minut torjuen?
    Miks niin olet voitonriemuinen, kylmä:
    ovat jalkasi niinkuin marmoripatsaat...
    Miks nauttien kuuntelet pyytävän ääntä,
    kun rientää yö, ja kuun sirppi siirtyy,
    ja varjot kiireesti kulkevat pois!
    Oi, anna mulle sun rakkautesi
    Sinä kaunis, kaulasi valkea hohtaa ...
    miten sanot sa minua rakastavas,
    kun sydämes ole kanssani ei, –
    sinä peljättävä kuin sotajoukko,
    sinä kiehtova, kieltävä, armaani!...


    2.

    "Mun sieluni, jalkaisi astinlauta,
    minun sieluni nousee kapinaan,
    minun sieluni huutaa Herran tykö, –
    sinä ylpeä, viisas Delila!
    Sinä kuiskit vain: 'Olet Herran mies.'
    Niin, olen Jumalan nasiiri äidin
    jo kohdusta hamaan kuolemaan!     On minulla raskahat nasiirihapset,
    sysisynkeät, raskaat kuin tämä yö.
    Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun
    ylivaltaa vastaan philisterein, –
    sinä, ainoa joukossa philisterein,
    pahan heimon tuon, joka maan rumentaa,
    monet Herran lapsista orjina lyö
    se ääreen kehnojen alttariensa
    ja jumalten ulkokullatuiden, –
    se rohkea pelkuri-uskoineen!
    Ah, Herra jos soisi mun etsiä syitä,
    syyt löytää ja laumalta philisterein
    alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa,
    kukistaa kuvat kuolleiden jumalain!
    Ja myös, niin vainen, myös ketun-keinoin
    nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa,
    ketun-keinoilla lyhteet ja kuhilaat. –
    ketun-keinoilla, ah, ketun kolmensadan
    vihamiehiltä turmella viinamäet
    ja poimia tarhoistaan rypäleet!
    Ah, Herra jos soisi mun saada sen riemun,
    minun riistää tarhoistaan rypäleet!
    Näet valtavat on vihan hapset mulla.
    Ja siks olen toivo ystävien
    ja siksi myös vihamiesteni pelko,
    vihatuiden, halpojen philisterein!
    Mutta sun helmassas niin olen heikko,
    kun lyöt voimani kahleisiin...


    3.

    "Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä,
    kuin karitsainen lauhkea vain, –
    oi, sua sieluni rakastaa,
    sinä ruusuni orjantappuroissa,
    sinä kiehtova, kieltävä Delila!
    Sinä, jonka näin minä rotkoissa vuorten,
    kun alas laaksoihin astelin kerran
    ja viivyin leirissä philisterein.
    Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein
    tytär vaimojen seassa philisterein!
    Oli kevät, ja kukkaset puhjenneet,
    soi maassa toukomettisen ääni,
    kun, armahin, lounaalla lepäsit.
    Sinut näin, kun etsin naista kuin peura,
    joka janoten lähteelle halajaa.
    Sinut näin: mun sieluni vapisi, nääntyi, –
    minut yhdellä vain sulo-katseellas
    kuin kaulasi käädyllä kahlitsit, –
    sinä, joka mun silmilleni kelpaat, –
    kuin sinetti painuithan sydämeeni.
    Sinun nimesi kultainen kaiku mulle
    oli niinkuin kallehin, vuotava öljy.
    Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien,
    joka ensinnä sinut majaani toi.
    Sen muistatko, armas? Siitä on kauan. –
    Ja nyt yhä makaan sun polvies päällä,
    kun yö lyhyt, kultainen rientää pois.
    Olen sairas, kuule, rakkaudesta! –
    Sua vannotan siis jalopeurain kautta,
    ja pardein, vuoriston leopardein,
    sua vannotan, viisas armaani:
    ah, anna mulle sun rakkautes!


    4.

    "Miks vedät kätesi armaat pois, –
    miks kurkotat kummankin mulle, ja taas
    vedät kalvaana, hymy huulilla pois?
    Miks huokaat hehkussa kammion,
    jos sinuun käyn, jalo viinapuu!
    Mua suutelet suullasi liekkumassa,
    ja onnekas oot, kun loistavat mulle
    sun rintasi niinkuin kaksi vohlaa.
    Miks jalkaisi kauneutta riemuitset?
    Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle.
    Jos tuskassa huudan luo vihan Herran,
    siinä värjyt niinkuin kyyhkynen,
    sinä, peljättävä kuin sotajoukko!
    Jos syliini väistyvät polvesi kiedon,
    sinä seisot, onnekas, tyynenä vain,
    ovat jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
    Mua vaivaatko hamaan kuolemaan?
    Nyt ilmoitan kaiken sydämeni sulle:
    ma lienen kuin erämaan jalopeura,
    joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa.
    Mun annatko näin vihamiesteni käsiin?
    Oi, kaipaatko suustasi huutoa mulle:
    'Vihamiehet sun päälles!' Ah, huutaisit turhaan:
    olen heikko kuin muut, näin kahleissa!
    Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?


    5.

    "Ne leikannut lienet jo, Delila! –
    Miss' on moni kuukausi, jonka ma vietin
    kuin toivoen tähteä kannelta taivaan
    alas astuvaksi: hän astunut ei!
    Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit,
    minut kietoen kalvaihin arvoituksiin
    kuin kaksilla vaskikahleilla?
    Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas:
    en aikoihin kaunista maailmaa
    ole nähnyt: vain sinut eessäni näin,
    sun huulesi niinkuin punaisen rihman, –
    muu varjohon peittyi vaivan yön.
    Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin,
    mua näännytti vain jano armaan suusi.
    Sokeaksi teit minut, vangiksi veit:
    niin nyt olen vankihuoneessa, orja,
    oi valkea, hehkuva Delila.


    6.

    "Työmyllyn orjana valkein huulin
    kiven-salkoa kiertäen kuurussa käyn.
    En laaksoissa voimassa, vapaana riennä!
    On hyljännyt minut menneisyys.
    On hyljännyt minut Zebaoth!
    On muotoni raskas ja muuttunut.
    Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat,
    vihatuiden joukkio philisterein!
    Ei ole totuutta suussa heidän:
    he liehakoitsevat kielillään,
    he täynnä on käärmeenmyrkkyä, ilvein
    he pitävät neuvoa keskenään:
    'Hänet tuokaamme meille soittamahan
    helistystä Herramme temppeliin!'
    He vääristelevät huuliansa,
    kita heidän on avoin hauta, – oi Herra,
    oi Herra Zebaoth, kurkkuun heille
    hän hampaat heiltä musertakoon!
    He haavoitti mua ilkkunsa ruoskin,
    olen uupunut hamaan kuolemaan.
    Ah, koskaan, koskaan en kai saa
    vihamiehiltä korkeuksia kaataa,
    en kuvia kuolleiden jumalain!
    Ja, armas, koskaan en ketun-keinoin
    nisuvainioitansa, kurjien, polttaa, –
    ketun-keinoilla, ah, ketun kolmensadan, –
    rypäleitä poimia tarhoistaan!
    Miks, Herra, näin olet luotani mennyt?
    Miks, Herra, en sitä maistaa saa!
    Vain soittajaks vihattavain olen tullut,
    he huutavat: 'Tänne hän kutsukaa
    nyt huiluilla, pilleillä helistämään',
    väen vieraan ja halvan temppeliin,
    niin rohkean pelkuri-uskoineen!

    "Oi, anna mulle sun rakkautes.


    7.

    "Miks vedät kätesi hiljaa pois,
    sinä, jota mun sieluni rakastaa,
    sinä ruusuni orjantappuroissa?
    Ovat huulesi kuin punan-hehkuva rihma,
    sinä ottanut olet sydämesi pois.
    Olet tuoksuva, armas, luomet kuin lumme, –
    mua suutelet suullasi hekkumassa, –
    yö äänetön rientää, ja kuun sirppi kiiltää,
    ja varjot siimeiset siirtyy pois...
    Oi, anna mulle sun rakkautes!"




    ANGELICA.


    Angelica! Niin katsoit kalpeana,
    kun luotani sun torjui tyly sana,
    et tiedä, mitä rakkauteni on!
    Se, jota kutsui runotaivaan ovi,
    maan pääll' on tunnoton ja onneton.
    Et tiedä, miksi luotiin luonteeni:
    se on kuin sytytetty raketti...
    Kuin satu, jot' ei ruumiillistaa sovi.
    Kuin kupla hento, johon kuvansa
    luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
    Kuin täysi malja, joka kohta sakkaan
    on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
    Vain iltapilven puna aaltoihin...
    Niin lempeäkö? Lieska helvetin!

    Angelica, sa voitko anteeks antaa?
    Ei mulla taivaan-toivoa, ei rantaa,
    joss' onneani koskaan löytäisin...
    Vain satu, jossa näkee ritarin     suloisen rouvan ynnä knaapin kainon.
    Suloisen rouvan, jonka murheen painon
    suun hymy, otsan haave ilmaisee, –
    povella harso hopein värisee.
    Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi.
    Jos lisää kuulet, haihtuu kaunein huvi.
    Äl' oikein uskottuna mulle haasta:
    vain suurin tuntemattomuus voi maasta
    tään sielun nostaa, taivaan satuna. –
    Vain outous rakkautta, Angelica!

    Angelica, sun täytyy anteeks antaa,
    ei mulla taivasta, ei onnen rantaa:
    vain kaipuun riemu, – lieska helvetin.
    Kuin taikajuoma, jonka muinoisin
    Isoldelle ja Tristanille keitti
    se musta velho, – toden heiltä peitti.
    Isolden muistatko ja herransa?
    He ensin rakastavat sieluina
    ja kieltävät, syyntunnoin, sulot ruumiin,
    jonk' olettavat syyksi tuskiin kuumiin.
    He tähden kautta haastaa toisilleen.
    Ja korvessa he sammalvuoteeseen
    käy vieretysten, mutta valvomassa
    on miekka välissään, mies haarniskassa.
    Noin tähteen tuijottaen kuolemaa
    he vuottaa, viimein toki saapuvaa.
    Nuo hourut! Niin vain satu keskiajan
    voi päättyä, tuon lemmenkiduttajan!
    Jos välistään ois miekka viety pois,
    ei kuolleet he, vaan – vihanneet he ois!
    Mut silti: eikö moinen harhalempi
    lie ollut vihan totta totisempi?
    Miks toista lähetä, miks tutkia?
    Vain outous rakkautta, Angelica!

    Angelica! Sun täytyy anteeks antaa.
    En saata tyytyä, jos kuinka kantaa
    mua onni, tahdon tuskaa helvetin.
    Nyt näyttämö – Francesca Riminin.
    Asetus: punahuuru ilman täyttää,
    Mefisto katsojille parin näyttää,
    se ohi kiitää myrskynpyörteessä,
    suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä
    syleilee toista. Mutta miksi kääntyy
    nyt autuus, jossa noin he kaksi nääntyy?
    Ah, esirippu pian laskeutuu,
    se tuli mainen sammuu, nauraa suu
    Mefiston, – lavalla on paljaat rangat.
    Mut paloiko myös tuskan yhdyslangat?
    Miks lähestyä, luoda katsetta,
    puhella, tunnustaa ja tuntea?
    Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan,
    kun ikuista ei edes horna ihan
    voi olla sille, jota tuhoaa
    pahempi vielä: kaipuu johdattaa.
    Angelica! Siks olet loitoimpana,
    kun lähelleni tulit uhraavana!
    Niin täynnä taivasta on sulla povi, –
    miks et nyt kurjaan sydämeeni sovi?
    Se tahtoo yksin jäädä, murtua! –
    Vain outous rakkautta, Angelica!




    VÄSYNEET.


    Virkamies.

    Pikku kaupungissa lokakuussa.
    Junaa muuttamaan jäin tänne. Vettä
    sataa. Tuuli riipoo puista lehdet
    viimeisetkin. Kaupunki on tyhjä,
    kuollut, – tyhjyyttä niin ahdistavaa,
    ettei kuolema niin raskas liene.
    Muistuu mieleen kertomukset vanhat
    Siperian kaupungeista, jonne
    kovanonnen lapset karkoitetaan...

    Lähden erään vanhan tutun luokse, –
    ennen, nuorempana vilkkaan miehen, –
    historianmaisteri nyt täällä.
    Kamarissaan hiljaisessa, lampun
    takaa, joka jo on sytytetty,
    kello kahden aikaan, harmaudessa
    lokakuisen päivän, – yli pöydän,
    jolle ladottu on riviin pitkään
    muinaisrahoja ja mitaleita,
    luo hän silmänsä nyt oveen, silmät,
    joista sammunut on loiste nuori.

    Kasvot kelmenneet. – Ei juttu juokse.
    Kaiken lopuksi mies haastaa, kuinka
    vakaantua tässä on jo aika,
    naimisiin on tuuma tässä, siinä
    pelastus ja tarkoitus ja onni, –
    elää niinkuin isätkin on ennen
    eläneet, ja kuolleet, ynnä muuta...

    Varis kesytetty, jos on siivet
    siltä leikattu, kai istuu maassa
    vakaantuneena ja vakavasti...

    Konsa lähden tutun vanhan luota,
    riemuitsen, lyön rintoihini niinkuin
    fariseus: "Sua kiitän, Herra, etten
    ole vielä kuin tuo publikaani,
    virkaan pyrkinyt ja nujerrettu.
    Etten ole vielä naimisiinkin
    joutunut ja isä lasten, – jotka
    eivät ole yhtään tarpeelliset
    kaikille, näin muuta kaipaaville."
    Rintoihini lyön ja riemuin vannon:
    "Ennen elää edes Helsingissä
    kuin maaseutukaupungissa, – elää
    Helsingissä vaikka lorvehtien
    savuisissa kapakoissa, kuullen
    kuinka miehet siellä soittaa suutaan, –
    miehet aatteelliset, kalevalaiset,
    kansalliset 'saakka Siperiaan', –
    kaikkein epäreaalisin seura.
    Siinä seurassakin mieluisemmin!
    Ennen fantasti kalevalainen,
    kansallinen punssipateetikko,
    kerskuri, suupaltti, – ennen vaikka
    teosofi, valkonauhalainen, –
    morfinisti, mikä hyvään ennen
    kuin maaseudun kaupungissa: Aamen!"

    Niinpä lausun, kuljen. Vaihtelua
    etsin jotakin, en mitään löydä.
    Tyhjyys. Tuuli riipoo puista lehdet
    viimeisetkin. – Jospa avattaisiin
    kohta elokuvateatteri, –
    moisissa en ole käynyt vuosiin!

    Humalisto.

    Ikävyys mun täällä tukahduttaa. –
    Käynpä luona ystävättären
    entisen. On tutut huonekalut,
    taulut kullatuissa kehyksissä,
    muuttumatta koko ympäristö, –
    josta pidin kyllä ennen. Mutta, –
    mutta ihminenkin muuttumatta!
    Tunteet vanhat mua kohti henkii:
    ah, kuin keväin humaliston peittää
    menneen kesän kuiva köynnösnippu,
    melkein mädännyt, ja nousevilta
    humaloilta uuden kasvun estää,
    niin nuo menneen elämäni tunteet,
    jotka toisen sydämestä pyrkii
    näkymään, mua vaivaa, tukahduttaa.
    Liekö sittenkään niin sielukasta
    kuin on väitetty, se, että voimme
    olla uskolliset kuoloon asti?
    Olla aina sama, muuttumatta?
    Pitäisikö ihmislapsen täällä
    rakastaa vain kerran, ehkä kaksi?
    Yksi kesämme jos loppui, eikö
    meidän täydy herätä taas uuteen?
    Kauniita lie tunteet vanhat, – silti
    kauniimpaa, kun sydän elää tahtoo
    edelleen, ei tyydy muistoihinsa!

    – Etkö jaksa siihen päästä, armas?
    mielin kysyä, vaan jokin estää.
    Mielin kysyä, ja kehoitella:
    "Pidä edessäsi Jumalasi,
    pidä kuolema: memento mori!
    Viel' on hurmaa olemuksessasi, –     älä armonaikaa väärin käytä,
    muista hautaa, muista ikuisuutta,
    muista elämämme lyhyys, tärkein
    ajatelmista: memento mori.
    Niin on helpompi sun kerran kuolla:
    muistoissasi yhä eläen."

    Näinpä moraalia hälle antaa
    tahtoisin, vaan – sääli voittaa... Vanhat
    yhteistunteet painaa mua siellä
    niinkuin keväin humaliston taimet
    kituu vanhan köynnöskasan alla:
    pois se peite, este täytyy saada, –
    mennyt poistaa vaikka repimällä
    sydämestäni! Pois täältä! – Niinpä
    pakenen, ja katuja taas kierrän.
    Mietin jälleen: – Etkö jaksa siihen? –
    Minä jaksan, tahdon! Minun syyni
    ei se, että uuden humaliston
    taimet versoo: syy on kehityksen.
    Aina muuttua, ja vapautua!
    Aina kasvaa! Kieltää yhä ennen –
    ollut itseni: en ole tänään
    enää sama, mikä olin eilen...
    Silti yhä vanha humalisto:
    täynnä eloninnon humaluutta!

    Sataa. Tuuli riipoo puista lehdet
    viimeisetkin. Tunti mennyt täällä, –
    viel' on toinen tunti junanlähtöön.
    Jospa sitä ennen avattaisiin
    elokuvateatteri, – taikka:
    onkohan nyt täällä iltakirkko?




    EROS-PROTEUS.


    Eros, kaiken ympyrässä keskus:
    näin sun ensin sydämessäni
    enkelinä, jolle siipiensä
    pikku tahra epätoivon tuotti, –
    kuumat kyynelesi itkien
    anteeks anoit jumalaltasi.     Sitten olit pieni kannuspoika,
    polvillasi jalkain juuressa
    linnanrouvan, jonka tummat silmät
    hohtivat kuin tähdet syksy-öin.
    Sitten jättiläinen, jumaloita
    vastaan kapinassa: tulen ryöstit
    niiltä, ja ne sulle kostivat.
    Muutuit uhmassasi Typhoniksi ...
    koko vanhan maailmasi poltit.
    Nousit tuhkasta kuin Feeniks-lintu.
    Vaihdoit muotoasi taas, kun tanssit
    faunina nyt bakkanttien kanssa.
    Olit Amor ruusunpunaisin
    siivin, Amor, joka sormi suulla
    reunall' istui sängyn kultaisen,
    jossa hohtavaisin povin uinui
    armas nainen lemmenhehkussaan.
    Oi, mit' olit kaikkea? Inferno,
    luola noitien tai peikkojen, –
    kiirastuli, paradiisi, – kirkko,
    jossa urut soi ja seurakunta,
    tunteeni, nuo pienet syntiset,
    kumartuivat kiitosrukoukseen.

    Kummallinen olit mulle, Eros,
    antelias vähäpätöiselle.
    Riittää nyt jo pikku anojalle, –
    koht' en säkkiäni jaksa kantaa,
    heitän ehkä antimesi tielle.

    Eros nauraa: "Taidat viimein, hupsu,
    olla valmis vaikka – naimisiin?"

    Älä naura, kummallinen Proteus,
    johon en voi luottaa milloinkaan.
    Miksi katsot noin, kun sua kiitän?
    Kovin ilveilet nyt ihmeellistä...
    Pääsi nousee, siitä säteilee
    gloriana valo häikäisevä,
    mutta samalla se kumartuu
    nöyrästi. – Nyt, Herra, ilmestytkö
    suurimmassa korkeudessasi,
    joka pienimmäksi alentuu?
    Herra, lausutko nyt selityksen,
    mitä ylevin on rakkaus?




    NEITH.


    Egyptinmaassa temppeli ol' ammoin,
    niin lapsena luin tarun, ja se kammoin
    ja kaipuin sydämeni täytti.
    Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman
    ihana, säteilevä, että tumman
    maan päällä oli harva, jok' ei tuota
    ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.

    Mut kuinka valtaansa hän käytti?
    Kai riemumielin palattiin sen luota,
    jos kenelle se, takaa huntujensa,
    vain näytti alastoman kauneutensa?
    Näin varoittivat papit: "Onneton
    sen häikäisevä kauneus meille on.
    Se, jolle ilmestyy, hän sokaistuna maahan suistuu
    ja kuolee heti niin." –
    Mut silti moni tahtoi tuolla
    tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.

    Niin taru vanha mieleeni taas muistuu.

    Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein
    mun valtaa miete, jonka tähden vaikein
    on elämä ja turhaan kuluu pois, –
    kuin jumalatar yhä eloss' ois.


    Ja muutkin tuntenevat: jumalatar
    se elää! – Mutta miss' on valtiatar?
    Miss' on sen temppeli? Ei siihen tieto yllä!
    Mut usein, milloin aivan maahan asti
    lyö minut tuska, huomaan katkerasti
    sen jumaluuden nähneeni nyt kyllä.

    "Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy
    salassa meiltä?" joku ehkä kysyy. –
    Ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi,
    hän kuinka sitä selitellä voi?
    Hän huokaa vain, jos kertomaan hän tointuu:

    "Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta
    tuon aurinkomme, joka syytää tulta, –
    jos siihen kauan katsoo, sokeudella lyö.
    On kaikki pimeyttä, mutta yö
    näin lausuu sanat, joihin muistot sointuu:

    "'Se, ken on päässyt valoon,
    rakastuu yöhön, kuolee sielun-paloon.
    On onni pyyde: täyttyessään yltyy.
    Ja rakkaus: kun se kypsyy, siihen kyltyy.
    Ja yhtä loittonevaa kaikki muu.
    Ken kaipaa, kaipuussaan on hurma,
    ken tietää, sydän kuoloon pakahtuu'."

    Siis valtaansa mun otti julmin surma.

    Ja silti elän, hengitän ja kuljen,
    ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen!
    Haa, parissanne kulkee kuollut vain,
    kuin moni muukin, joka niillä main
    on käynyt, pyhimpään on päässyt sinne:
    hän näköjään kyll' elää voi, ja lie
    viel' eessään pitkä elontie,
    mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?"
    hän kysyy, "kyllin sain". – Oi, hän kiitä
    ei tapaa, jonka meille surmaajatar
    on valinnut: Egyptinmaassa ammoin,
    hän surmasi sen, joka hurmiossa
    sai hänet nähdä, oitis, tuokiossa, –
    nyt tappaa elävältä, riuduttavin vammoin.

    Niin, toisenlainen on nyt jumalatar
    kuin ennen, lapsena, kun luin siitä
    sen tarun, kaipasin sen temppeliin.




    MINNE?


    Nyt minne haaveeni harhailee,
    se uutta etsivä, teitten lapsi,
    kun päivä päättyy taas rusko-iltaan?
    Se vaikka varsin jo uupunee,
    ei lepoon tahdo se, kulta-hapsi,
    maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan!

    Kun iltaruskoa loistavaa
    se katsoo, kangastus sille näyttyy,
    ja keitaat, palmustot aavikolla...
    Kun minareetista kajahtaa
    "Il-Allah!" illoin, niin jälleen täyttyy
    sen haave: vapaana, yksin olla.

    Se onnen sielläkö saada vois?
    Sen sieltä veisi taas uusi kaipuu...
    Sen koti tuolla on ruskon mailla,
    siis aina matkaan sen täytyy, pois –
    se kunnes kanssani lepoon vaipuu
    maan multaan, määräänsä yhä vailla.