Eerikki Puke Korsholman herra

EERIKKI PUKE KORSHOLMAN HERRA

5-näytöksinen historiallis-romantillinen näytelmä

Kirj.

GUSTAF VON NUMERS

Eero Alpin tarkistama suomennos

WSOY, Porvoo, 1924.

HENKILÖT:

EERIKKI PIETARINPOIKA PUKE, kuninkaan vouti Korsholman linnassa.
AKSEL KURKI, nuori ritari.
JÜRGEN JUTE, Styresholman vouti, tanskalainen.
MARTTI MURKAINEN, rikas vöyriläinen talonpoika.
KREETA, hänen tyttärensä.
LEENA, hänen sisarensa.
NIILO, hänen veljensä poika.
ESKIL, vanha vöyriläinen talonpoika.
MAUNO, nuori maksmaalainen talonpoika.
Korsholman linnan pehtori.
OLAVI NIILONPOIKA. Helsinkalannin talonpoikain viesti.
OLAVI LAURINPOIKA, taalalaisten talonpoikain viesti.
TANSKALAINEN VIESTI Styresholmasta.
ENSIMMÄINEN   |
TOINEN        | huovi.
KOLMAS        |
ENSIMMÄINEN  |
TOINEN       | talonpoika
KOLMAS       |
ENSIMMÄINEN   |
TOINEN        | tyttö.
KOLMAS        |
NELJÄS        |
VANHA AKKA.
ENSIMMÄINEN  | nuorukainen.
TOINEN       |
FOLKESON, Puken alipäällikkö.
Murkaisten talonväkeä. Huoveja. Kansaa.

Tapahtuu kesällä vuonna 1434 osaksi Vöyrissä, osaksi Korsholman
linnassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

I KUVAELMA.

Murkaisten talossa. Pirtti. Juhlaa vietetään. Tanssitaan. Murkainen
istuu perällä pöydän ääressä muutamien vanhempien talonpoikain
seurassa. Seinällä riippuu säilä. Seinän vieressä oluttynnyri.

Piiritanssi:

                Jo leikki nyt
                On päättynyt,
    Ja lemmenliitto on luotu.
    Katso, kuinka sorja meill' on sulhanen,
    Kaunis morsian kuin auran kukkanen,
    Ja nuorten häät on jo juotu.

KREETA (istahtaa hengästyneenä penkille isänsä viereen).

ESKIL. Oikein, Kreeta! Sinä tanssit sulhosi kanssa!

KREETA (kohauttaa olkapäitään). Kunpa hän ensin tulee sulhokseni!

ESKIL. Olihan tuo morsiustanssi, tiedän mä!

KREETA. Niin morsiustanssi – hetken huviksi ja nyt se on jo ollut ja
mennyt.

ESKIL. Arvelen vain, että kai sinä menet samaa tietä kuin kaikki
muutkin.

KREETA. Vannomatta paras. – Mitä isä kertoi teille?

MURKAINEN. Tule tänne, lapseni! – Sinä olet verevä ja kaunis. Minä
muistelin vain niitä aikoja, jolloin me ruotsalaiset tulimme tänne
meren ylitse ja lyöttäysimme taloksi Pohjan tällä puolella.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, taalalaisen Suur-Ingvarin kanssa.

MURKAINEN. Eikä, vaan hänen poikansa kanssa. Isä-ukko jäi talonpojaksi
Taalaihin.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Ja nyt on Suur-Ingvarin heimo tullut äveriääksi
ja mahtavaksi.

MURKAINEN. Niin on. Mutta Ingvarin poika saapui tänne ja rupesi asumaan
Murkaisten taloa.

ESKIL. Ja siinähän sinä vieläkin isännöit, turvanasi Niilo ja Kreeta.

TOINEN TALONPOIKA. Niin. Sinä olet ylhäistä sukua, sinä. Polveudut aina
Upsalan pakana-kuninkaista. Silloin oli hyvät ajat maassa.

MURKAINEN. Olipa kyllä. Folkungaheimon herrat olivat susia hekin,
vaikka he enimmäkseen raatelivat toisiaan.

EERIKKI PUKE. Mutta kansa rakasti heitä, sillä he olivat puhdasta
Ruotsin rotua, ja heidän urotöistään laulettiin mailla ja merillä. Nyt
on veisattu toista virttä, siitä alkain kuin saksalainen tuli maahan.

KOLMAS TALONPOIKA. Albrekti-kuninkaan hallitusta ei Ruotsi hevin
unohda.

ESKIL. Niin, Kreeta, silloin oli viisainta sinun kaltaisesi korean
tyttöletukan painautua metsän piiloon. Tule tänne, ristityttäreni!
Koska nyt istun kestissä, niin saat laskea vielä vähän juotavaa
(Ojentaa astian Kreetalle.)

MURKAINEN. Oikein, Eskil, että käytät hyväksesi, mitä talo tarjoaa! –
Niilo, laske olutta pojille! Tänä iltana ei saa kukaan lähteä kuivin
suin minun talostani.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Kuulitko, Niilo? Hän sanoi: "minun talostani".
Mutta vähät siitä, kun olut vaan on pikku velhon panemaa.

NIILO (nyrkkiä pudistaen). Hei, pojat, juokaa mielin määrin, "kun setä
kerran kestitsee!"

KREETA (antaa tuopin Eskilille). Kas tässä! – Mitä sitten tekivät
miehet siihen aikaan kuin naisten täytyi piileksiä metsissä?

ESKIL. Kiitos! Oh, joko taas suurentelet suullasi? Mutta tiedä, että me
emme silloinkaan puristelleet nyrkkiä housun taskussa, niinkuin ehkä
nykyiset kananpojat tekevät.

NIILO (panee kätensä kupeelleen). Ohoh! Kyllä me tarraamme vähän
ylempää kiinni, solkivyön kohdalta, sillä ei vöyriläiselläkään ole
taskussaan pelkkä linkkuveitsi! Mutta te kai tarkoitatte, etteivät sen
ajan tyttöletukat lyöttäytyneet liittoon Korsholman samettinuttuisten
herrain kanssa, kuten – –

KREETA. Tukitko suusi, Niilo, – taikka saat oluttuopin niskaasi!

NIILO. Anna olla! – Tottahan se on, että vouti lumosi sinut, kun viime
juhannuksena kirkossa näit hänet.

KREETA (läikäyttää olutta hänen päälleen). Kas, siinä sinulle! –
Voudissa on aina enemmän miestä kuin sinussa – nilviäinen!

NIILO. Samaa kai arveli Kirstikin edellisen voudin aikana.

KREETA. Kirsti oli heikko raukka. Eikö tyttö voi katsella miestä,
tarvitsematta heti lentää hänen syliinsä?

NIILO. Eipä tuo taida olla niinkään helppoa.

LEENA (on sitonut erään suomalaisessa puvussa olevan nuorukaisen
olkapäätä. Samassa hän katsahtaa heihin. He vaikenevat).

KREETA (kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle). Ole vaiti ja anna
isän kertoa niistä ajoista! Silloin oli sinun laisillasi nulikoilla
muutakin tekemistä kuin alituinen suunsoittaminen! Käännä tänne
selkäsi, että saan pyyhkiä sinua! Niin – olet märkä korvallisiltasi
kuin mikäkin vasikka. Kas niin, mene nyt! Ja nosta lakkia, kun vasta
tapaat ritarin!

NIILO. Sinun kullallesi! – Odota sitä! –

ESKIL (on juonut edellisen keskustelun aikana). Vai niin? Vai istut
sinä kirkossa mokomat tuumat mielessä?

KREETA. Oh – mitä vielä! Niilo vain on ilkeä luonteeltaan. Hän ei ole
antanut minulle pahaakaan rauhaa tuon kirkkomatkan jälkeen. – Eikö
totta, isä, – onhan Korsholman vouti rehellinen ruotsalainen ritari?

MURKAINEN. On, lapseni. Ja hyvä olisi meidän kaikkien, jos muissakin
Ruotsin linnoissa asuisi ruotsalaisia ritareita.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, kyllähän Puke on kelpo ritari.

TOINEN TALONPOIKA. Mutta heillä lie piruja linnoissaan tuolla meren
toisella puolen.

ESKIL. Niin, Juutilaisia – ja he ovat samaa saksalaista hapatusta.

MURKAINEN. Kyllä kai! – He nylkevät alustalaisiaan saksalaiseen
tapaan.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Mitä hiton jänispöksyjä sitten ovat sen puolen
talonpojat?

NIILO. Viheliäisiä raukkoja!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mutta täällä Ruotsissa ei kelpaakaan
herraskomento.

NIILO (tulistuen). Piru periköön herrat – niin saksalaiset kuin
Juutilaiset – ja vieläpä ruotsalaisetkin! – Paholainen heidät kyllä
helvetissä kärventää. Hiiteen voudit, sanon minä. Me hautaamme heidät
raunioiden alle! Mitä me oikeastaan mokomilla iilimadoilla teemme?

USEAT TALONPOJAT. Se on kelpo puhetta, Niku!

MURKAINEN (tyynesti). Herroja tarvitaan, jos on mieli pitää
valtakunnassa järjestystä yllä. Niin, pojat! Tappakaa vain voudit!
Mutta pian väkevin teistä nousee vähitellen herraksi ja rakentaa
kivimuurin talonsa ympärille. Sitä eivät nuoret ajattele.

NIILO (puoliääneen). Kyllä ajattelevat! Mutta tottakai hänetkin voi
nutistaa!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niilo on rivakka tuumissaan, kuten isänsäkin.

NIILO (hurjasti). Menkää helvettiin raippoinenne! Minä en katso, mihin
lyödä kolhaisen, jos joku vain tarttuu kiinni käteeni taikka koipeeni.
Sillä tottahan ne – vielä – ovat omani (Menee kiivaasti sivulle).

MURKAINEN (katsoo häneen). Kreeta, anna minulle olutta! Juokaa, kunnon
toverit! Olot ovat kuitenkin paremmalla kannalla nyt kuin ennen.

MAUNO (on tullut sisään jokseenkin humalassa). Niin, täällä Korsholman
tienoilla. Mutta samaa ei suinkaan kuulu Helsingin eikä Turun
seuduilta.

MURKAINEN. Herran rauhaa, Mauno! Mitä kuuluu saaristosta? Käy peremmäs
ja paina puuta!

MAUNO. Oh, Murkainen, nyt ei sovi talonpojan istua lekotella pöydän
päässä. Kirves kouraan pihtipielestä, miehet, ja käärikää
paidanhihanne, jos ette tahdo niitä vereen ryvettää!

MURKAINEN. Hiljemmin, Mauno! Minä vietän tänä iltana Pyhän Olavin
juhlaa – ymmärräthän. – Tiedätkö jotain uutta, koska veri noin on
noussut päähäsi?

MAUNO. Pyydän anteeksi! Mutta näetkös, kaikki Ruotsin mahtavat eivät
istu, niinkuin sinä, pitopöydän ääressä sukulaisten ja ystäväin
seurassa, ylistelemässä tätä aikaa ja tuota saaren kurjaa kuningasta.
Kiitoksia kestistä! Kylläpähän kohta tulee parempiakin puhujia kuin
minä. Sillä me maksmaalaiset emme osaa laverrella emmekä hienostella.
Iskemme vain kirvesterällä kuin rehdit saaristolaiset ainakin
(Hoipertelee Niilon luo. Lyö häntä olkapäälle). Päivää, Niilo! Joko
sinäkin olet ruvennut mässäämään herrojen kestissä?

NIILO (nauraa, tarttuu hänen käteensä). Miksikä en? Koska Maksmaan
mieskin kuuluu nyt vain pylsyjä popsivan.

    (Kaikki nauravat).

MURKAINEN. Valtakunnassa on nykyisin paljon nurin puolin. Mutta meidän
voutimme Eerikki-herra, hän se sentään on ruotsalainen ritari ja
lempeäluontoinen mies.

MAUNO (suuttuneena). Niin sinä sanot. Mutta enpä huoli hiiskua, minä
miehenä minä sinua oikeastaan pidän. Nyt olen, näet, hutikassa. Mutta
sinä, Niku! No niin – mitä välitän minä siitä, mitä kirjoja sinulla on
laukussasi. Mutta tuolle kynnykselle herrat murhasivat isäsi. Ja minä,
piru vie, ratkon suolet kaikilta herroilta ja ripustan ne pitkin
Maksmaan aidanseipäitä. – Kun vain saan kynsiini huovipirun, niin
kyllä minä – – – (Vetää esiin puukkonsa).

MURKAINEN (hymyillen). Kas, kas!

MAUNO. Luuletko sinä, Suur-Murkainen, että minä sinun apuasi kerjään?
Ellei Puke pidä huovi-hurttiaan – noita sikoja – kurissa, heidän
laukkoessaan tyttöjemme kintereillä, niin saa hänkin ulvoa heidän
kanssaan silloin, kun me tulemme nuotioita kohentamaan. Sillä onpa
saaristossakin tuohta rovion sytykkeiksi. – Niin, Kies'auta, onkin!

MURKAINEN. Ohoh! Aikovatko Maksmaan miehet polttaa Korsholman? Vai mitä
kummia tiedät, koska siinä noin rehentelet?

MAUNO. Niin, kummia minä tiedän ja rehennellä aijomme kaikki tyyni
ennen pitkää. Minä luotsasin tänne tänään erään veneen Styresholman
puolelta – ja siinä tuli tänne muuan Helsinkalannin mies.

MURKAINEN. Niin, niin, siellä ei liene juuri häävit oltavat, eikä
Faxeholmassa liioin. No, mitä hän kertoi?

MAUNO. Hän kysyi sinua, Murkainen. Likempiä tietoja saat häneltä
itseltään. (Juo tuopin olutta, laulaa).

    Ritari ja pappi joi viiniä vai,
           Että hei juli, hei juli, hei!
    Syöttiläs-sikasi nyt myynet sa kai?
           Että tili, lili, lili, lei.

    Viistoista moukkaa sa karjusta tuo,
           Että hei juli, hei juli, hei!
    Vaan kaupan en tyttöjen mennä ma suo.
           Että tili, lili, lili, lei.

Hei pojat! (Paiskaa oluttuopin pöytään).

LEENA. Ole laulamatta mokomia renkutuksia Pyhän Olavin iltana! Sinä
olet humalassa, Mauno.

MURKAINEN. Mauno on harmissaan tänään. Tiedän kyllä, että Juutin ies on
raskas. Mutta me olemme köyhiä talonpoikia ja selkänahkamme kestää
kestettävänsä. Talonpojan ei sovi ruveta sotakannalle mahtavia herroja
vastaan. Sen kyllä kokemuksesta tiedämme.

    (Helsinkalannin viesti on tullut.).

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin kyllä. Sen me Helsinkalanninkin miehet
tiedämme varsin hyvin. Mutta me tiedämme myös, ettei orjuus ole koskaan
saanut istua Ruotsissa pöydän päässä eikä hallita ja vallita maassa
oman mielensä mukaan. Jumalan rauhaa, Martti Murkainen! Tunnetko minua
enää?

MURKAINEN. Mitä, Herran nimessä! Ethän sinä vain ole Ola Niilonpoika
Styresholmasta? Aivan oikein, näen ma! Vanhentunut sinä olet, samoin
kuin minäkin. Terve tuloa! Kreeta, tuo lisää olutta! Rakkaampaa
vierasta tuskin voisi tulla juhlaani. Kas niin! Kulautapas nyt
samanlainen siemaus kuin muinoin Falunissa sinä iltana, jolloin
survoimme Saksan korpit suohon. Siihen aikaan sinä olit aika poika
tuoppia kallistamaan.

HELSINKALANNIN VIESTI. Kiitoksia, tyttö! – Korea hemppu! Tyttäresi,
arvaan ma.

MURKAINEN. Niin, onhan tyttö sorea, ja uljas hän on mieleltäänkin,
siitä ole varma! Ainoa lapsi, rakkain lapsi, näetkös. Mutta mikä ihme
tuo sinut tänne? Mielesi näyttää synkeältä, Ola. Joko siellä kotona on
talonpojan pirtissä olo tukalaa? Eikö Juutilainen enää pysy linnojensa
seinien sisäpuolella?

HELSINKALANNIN VIESTI. Herra paratkoon! Tuho ei ole vielä yllättänyt
teitä, näen ma. En ole meidän puolella nähnyt pitkään aikaan niin
iloisia kasvoja kuin nyt täällä sinun ympärilläsi. Martti, Martti
Murkainen, meillä on taas kuningas Albrektin ajat käsissä. Mutta nyt
käy mäski pohjaa myöten, ja sakka kuohuu reunainsa ylitse, niinkuin
teikäläinen olut!

MURKAINEN (katsoo terävästi helsinkalaista). Hm! Siihenhän moisen
hallituksen täytyi viedä. Margareetan ottopoika ei jaksa kantaa äitinsä
kruunuja. Minä arvaan, että joku Saksan ritari taas tähtäilee Folkungan
kruunua. Vai onko siellä kohonnut joku ylimys, joka on omaa sukujuurta?
Mutta sehän on mahdotonta. Vanhojen laamannien lapsia on liian monta.

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin, heitä on liian monta, ja vapaasukuinen
veri on käynyt kovin vetiseksi. Mutta kuulkaa, Pohjan miehet, nyt me
emme enää luota herroihin. He laukkovat pitkin kyliä ja laahaavat
meille sieltä suurisuisia ruhtinaita toisen toisensa perästä. Sitten he
kiistelevät keskenänsä nurkkavallasta ja rahvaan sorrosta. Sen tähden
on nyt aika ottaa ohjat omiin käsiimme, kuten oli tapana ennen
muinoinkin. Ja meillä onkin jo tiedossamme mies, joka kykenee
näyttämään, kenen tulee kantaa Ruotsinmaan kruunua.

MURKAINEN. Suuria sanoja. Ola! Mutta herrat ovat vieläkin suuremmat. Me
sen sijaan olemme vain köyhiä talonpoikia.

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta niin eivät arvele taalalaiset, ja
Taalaistahan polveudutte tekin!

MURKAINEN. Taalalaiset? Onko valtakunnanneuvos Niilo Steeninpoika
pukeutunut sotisopaan? Se suku on maan vanhimpia, ja suosiossa se
myöskin on.

HELSINKALANNIN VIESTI. Siihen suuntaan ovat todellakin asiat. Mutta
tällä erää ei ole johtomiehenä Niilo-herra, vaan – Engelbrekt
Engelbrektinpoika.

MURKAINEN. Engelbrekt Engelbrektinpoika! Sitä nimeä en tunne. Mitä
merkkiä hän käyttää kilvessään?

HELSINKALANNIN VIESTI. Merkin laita lienee vähän niin ja näin. Hän on
kuparikaivoksen työmies ja yhtä hyvä talonpoika kuin sinäkin. Ei hän
ainakaan kuulu suuriin sukuihin.

MURKAINEN (perin halveksivasti). Ei kuulu suuriin sukuihin.
Vuorityömies! Hm! Ja hän tahtoo päästä kuninkaaksemme, sanoit. Oh,
siihen vaaditaan paljon. Taalalaiset ovat kovin kärsineet ja ovat
toimissaan ylen hätäisiä. Ei, Ola. Se mies pyrkii korkeammalle kuin
siivet kantavat. Taalainmaa ei sentään vielä ole koko Ruotsi.

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta Taalaa, Vestmanlanti, Rekari ja – Uplanti
– ne ovat kuitenkin melkoinen osa valtakuntaa. Pian liittyy häneen
koko Helsinkalantikin. Uplannista on lähtenyt ennenkin Ruotsin
kuninkaita.

    (Yleinen hälinä).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (lyö nyrkkinsä pöytään). Jos asia on niinkuin
sanot, Helsinkalannin mies, niin ei Pohjakaan enää aikaile.

TOINEN TALONPOIKA. Tämän maan ääressä ei koskaan syödä armoleipää. Kun
vain me kerran lähdemme alas, niin saamme kyllä Turun miehet mukaamme.

KOLMAS TALONPOIKA. Ja Kastalan saaren kautta ei ole pitkältä
Tukholmaan.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Hiljattain olemme kulkeneet samaa tietä
Holsteinin jupakan tähden ja silloin häpeäksemme. Kulkekaamme nyt
kerran kunniaksemmekin.

HELSINKALANNIN VIESTI. Juuri niin mekin ajattelemme Taalajoen
pohjoispuolella. Meitä on rääkätty ja kohdeltu kuin järjettömiä
elukoita. Naisemme ovat olleet Juutilaisten orjina sekä pahassa että
hyvässä. – Kuukauden kuluttua ei pidä löytymän polttamatonta
hirrenpäätä Styresholmassa eikä Faxenlinnassa. Minut on lähetetty
ilmoittamaan siitä teille, te vapaat Pohjan miehet. Ja ellen erehdy,
hulmuaa myöskin Korsholman linna piakkoin liekkien vallassa.

    (Yleinen hälinä).

NIILO (lyö helsinkalaista olalle). Oikein, helsinkalainen!

MAUNO (Murkaiselle). Mitä minä sanoin? Varo, ettei tuli pääse sammumaan
takassa.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Meillä ei ole mitään tehtävää Korsholmassa.
Mutta lähtekäämme meren ylitse helsinkalaisten avuksi.

NIILO ja NUORUKAISET. Me ripustamme kaikki herrat paistinvartaaseen!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mitä hittoja Puke on teille tehnyt?

MAUNO (Niilolle). Minä yhdyn Niiloon. Niin, Niku, mitä pahaa Puke on
sulle tehnyt? Häh?

NIILO. Herra kuin herra!

ESKIL. Mitä arvelet, Martti? Me olemme tottuneet luottamaan sinuun.

USEAT TALONPOJAT. Niin, niin! Murkainen johtajaksi! (Yleinen huuto).
Murkainen! Murkainen!

MURKAINEN (on tarkastanut helsinkalaista. Nousee ylös. Lyö voimakkaasti
kätensä pöytään). Hiljaa pirtissäni, sanon minä! Tiesinhän sen, että
joku kahakka taas nousee, sillä ruotsalainen on liian vanha uskon
vaihtoon. Mutta minä en pidä Engelbrektin yritystä oikeana, koska hän
ei ole valtakunnan mahtavia.

    (Yleinen hiljaisuus).

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta maan mahtavatkin liittyvät häneen.

MURKAINEN. Kyllä. Niin kauan kuin sorto on pahimmillaan ja veri kiehuu
heidän aivoissaan. Mutta annas, kun onni pettää –!

MAUNO. Saakeli soi! Kuule sinä, Martti!

MURKAINEN (hymyillen). Niilo, anna Maunolle olutta! (Ivallisesti
helsinkalaiselle). Tuo Engelbrekt on siis koonnut nuorta kansaa
johtonsa alle ja kiertelee nyt pitkin Taalainmaata. Ja mitä
sankaritöitä hän on tehnyt?

HELSINKALANNIN VIESTI. Sinä olet käynyt kovin jäykäksi vanhoilla
päivilläsi! Mitäkö hän on tehnyt? No niin – Juhannuksena leimusi
Borganäs liekkiroviona.

MURKAINEN (katkerasti). Ja tuo kuparikaivoksen työmies sytytti
murhapolton sillä aikaa kuin linnan väki tanssi juhannustanssiaan tai
istui juomapöydän ääressä. Minä ymmärrän – ja mokoman sankarityön
palkinnoksi tahtoo hän nyt päästä kuninkaaksemme?

    (Äänettömyys).

HELSINKALANNIN VIESTI. Ei, Murkainen. Pitäisihän teidän vöyriläisten
tuntea paremmin vanhat Taalain tavat. Keskellä valoisaa kesäpäivää soi
Leksandin suuri kirkonkello. Sen kaiku kuului vetten yli Rättviikiin ja
Mooraan, niin, jopa aina Osaan saakka. Ja Jumalan kirkkaana aamuhetkenä
retkeili Engelbrekt ilomielin, kaksi tuhatta talonpoikaa seurassaan,
voudin pesäpaikalle. Ja kun liekit kummasti välkkyivät joen kalvossa,
niin Taalain uuvutettu kansa rukoili Jumalalta hyvää jatkoa.

MURKAINEN (tyynesti). Hyvä! Entä sitten?

HELSINKALANNIN VIESTI. Sitten tuli Köping-linnan vuoro.

MURKAINEN (kuuntelee jännityksellä).

HELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti). Ja sitten Vesteråsin.

MURKAINEN (nousee ylös). Linnan?

HELSINKALANNIN VIESTI (tyynesti). Niin. Vesteråsin linnassa neuvotteli
Engelbrekt vestmanlantilaisten kanssa.

MURKAINEN (kiihkeästi). Sinä valehtelet! – Ola, saiko hän senkin
linnan valtaansa?

HELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti, ylenkatseella). Hän valloitti sen, ja
Rekarin miehet toivat hänelle sytykkeitä Gripsholmasta. (Pontevasti.
Ojentaa kätensä Martille. Pudistaa hänen kättään). Nyt hän majailee
Upsalan linnassa.

MURKAINEN (joutuu yhä enemmän liikutuksen valtaan. Istuu ja vetää
helsinkalaisen luokseen. Äänettömyys). Kreeta, tule tänne! (Tarttuu
hänen käteensä).

KREETA (on koko ajan kiihkeästi kuunnellut keskustelua). Isä, sinä
vapiset –!

MURKAINEN (vaipuu ajatuksiinsa). Ei haittaa, lapseni! Ota esille
hopeamalja ja tarjoa Ola Helsinkalaiselle olutta.

    (Vilkasta keskustelua).

HELSINKALANNIN VIESTI (ottaa maljan). Kiitoksia, tyttö! Sinulla, tyttö,
on ruotsalaiset silmät!

KREETA. Upsalan kaupungissahan kuninkaat valitaan?

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin, tyttö. Niin tapahtui ennen.

KREETA. Siis on jälleen miehiä Ruotsissa. Ah, kunpa olisin mies!

MURKAINEN. Tahtooko hän tulla Ruotsin kuninkaaksi?

HELSINKALANNIN VIESTI. Kansa tahtoo sitä.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Kansan kuningas! Niin pitää ollakin. Pyhän
Eerikin aikoina ei otettu eikä annettu veroa.

MAUNO. Niin. Veroa me maksamme oman mielemme mukaan.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Ja raunioiksi kaikki linnat!

NIILO. Ja polttakaamme herrat raunioiden alle!

TOINEN TALONPOIKA. Entäs Korsholman ritari?

KOLMAS TALONPOIKA. Niin. Mitähän Puke arvelee?

HELSINKALANNIN VIESTI. Voutinne kuuluu olevan puhdasta Ruotsin aatelia
ja sitäpaitsi rahvaan suosiossa. Hänen heimolaisensa Uplannin laamanni,
samoin kuin moni meidän puolen aatelista, on yhtynyt Engelbrektiin.

TOINEN TALONPOIKA. Niin. Meidän täytyy saada Puke puolellemme.

HELSINKALANNIN VIESTI. Jos hän liittyy teihin, niin silloin on kaikki
hyvin. Jos hän ei sitä tee, niin käyköön hänen samoin kuin Jösse
Eerikinpojan ja Flögen. Hekin olivat ritareita, mutta eivätpä
uskaltaneet odottaa talonpoikaisarmeijaa, kun se tuli tilinteolle.

    (Sekanaista huutoa).

MAUNO. He, he, he, – pojat! – Kuules, vanha Murkainen! Ota alas
kalpa! Tuo, joka riippuu seinällä selkäsi takana. Sitten marssimme
linnaan. Saa nähdä, saattaako Puke katsoa meitäkin suoraa silmästä
silmään. Ei se ainakaan ole yhtä helppoa kuin päivät päästään lyödä
painia karhujen kanssa Laihian saloilla.

MURKAINEN. Joka kerran voi nutistaa niskat Laihian karhulta, hän kyllä
kykenee tukkimaan vielä suulaammankin maksmaalaisen kidan. Korsholman
vouti ei pelkää meitä. Minä tiedän, että hän on uskollinen
kuninkaalleen, jonka luottamusmiehenä hän täällä hallitseekin. Jösse
Eerikinpoika ja Flöge ovat tanskalaisia. Antaa heidän juosta. Mutta
Kalmarin kruunu on ruotsalaisten laatima naapurisovun ja rauhan
säilyttämistä varten. Toisin menetettäköön, jos Margareeta-rouvan
testamentti on rikottava. Minä tiedän, minkä verran me talonpojat yksin
mahdamme rautaisia ritareita vastaan.

ESKIL. Sinä puhut viisaan kieltä, Martti. Vartokaamme siis!

NIILO (kiihkeästi). Ja anastavatko he tuolla lahden takana yksinään
kaiken kunnian?

MURKAINEN (jyrkästi). He ovat kärsineet vaivat ja vainon. Sallikaa
heille nyt kunnia myös!

NIILO (uhotellen). No, sitten tästä saa yksinään lähteä liikkeelle.

NUORUKAISET. Oikein, Niilo! Vartokoot vanhat! Me seuraamme sinua.
Eläköön Engelbrekt!

MURKAINEN (katkerasti). Hiljaa, pojat! Te olette Korsholman
alustalaisia. Voudin luvatta ette liiku mihinkään.

KREETA (vilkkaasti). Oi, jospa minä vaan olisin sellainen mahtava
herra –!

MURKAINEN. Niin et taipuisi kansan edessä.

KREETA. En. Mutta minä johtaisin sitä taisteluun.

MURKAINEN. Niin, se hänen pitäisi tehdä, jos hän on kuningasverensä
arvoinen.

KREETA. Mutta, isä! Koska hän kerran on jalon ritari Pyhän Eerikin
verta, eikö hän sitten itse voisi tulla kuninkaaksi?

MURKAINEN (nousee ylös, laskee kätensä hänen päänsä päälle,
pontevasti). Niin, Kreeta, juuri hän, taikka ei kukaan! Huomenna lähden
Korsholmaan neuvottelemaan voudin kanssa.

KREETA. Se on oikein, isä! Ja tuo uljas, kaunis herra on kuuleva sinua.
Hän suostuu johtamaan teitä Engelbrektin luo. Ja Niilo ja Eskil ja
kaikki miehet seuraavat mukana. Ja me täällä kotona rukoilemme Pyhää
Henrikkiä vapauttamaan maan – ja – ja – suojelemaan Korsholman
ritaria.

MURKAINEN. Niin, niin. Minä olen jo sanonut, mitä hänestä ajattelen.
Puke on totisesti jalosyntyinen ritari. – Ja minä olen hänen miehiään,
samoin kuin hän on Pyhän Eerikin kuningasverta.

Kiitos, kiitos, hyvät ystävät! Me olemme lopettaneet tämän Olavin illan
merkillisellä keskustelulla. Nuoret ovat tanssineet jo tarpeeksensa ja
vanhain täytyy päästä levolle, sillä paljon saattaa huomispäivä tuoda
tullessaan.

Pitäkää nuorisoa aisoissa, naapurit! Paljon pahaa saattaa syntyä, jos
veri saa kuohua reunainsa ylitse näinä vaarallisina aikoina.

Niin, niin! Huomenna menen linnaan. Herra varjelkoon Ruotsia! Ja suuri
kiitos tästä juhlasta! Jaakko, soita meille Taalain marssi! Sinä olet
vieraani, Ola! Meillä on vielä paljon puhumista keskenämme. Jumalan
rauhaa!

    (Soitetaan Taalain marssia: "Mandom mod och morske män".
    Kansa poistuu hitaasti).

Väliverho.

II KUVAELMA.

Korsholman linnan ritarisali. Eerikki Pommerilaisen vaakuna (takkuinen
kotka) riippuu seinällä.

PUKE (kävelee vakaana edestakaisin, seisahtuu vaakunan eteen ja
katselee sitä). Takkuinen kummitus tuo. Sileämmät olivat Margareetan
kissat. Ne osasivat piiloittaa kyntensä, ne. Sitä ei älyä Pommerin
meripeto. Te hurskaat Kalmarin isät! Olikohan teidän testamenttinne
sittenkään valtakunnan hyväksi? Vai olemmeko me jälkeläiset
heikontuneet, emmekä voi varjella maata kotkan kynsiltä? (Äänettömyys).
Mitä tuo Engelbrekt tahtoo? – Talonpoika, joka pestaa aatelin
palvelukseensa! (Kävelee jälleen). Ei, kyllä tuo yhteen juotettu
kolmiliittoinen kruunu kerran putoaa ja särkyy. Se on liian raskas
yhden kantaa. Renkaat eivät sovellu toisiinsa. Vaan kuka hyvänsä
repineekin sen rikki, ei sitä ainakaan talonpoika riko. Tukevat tammet
levittävät juuriansa Ruotsin maahan, mutta kukka tuleentuu niiden
huipuissa. Siellä vain kotkat lepäävät –.

Niin, ja korpit myös.

Engelbrekt! Jos sinä olisit ritarismies, niin kenties uskoisin sinua,
tarttuisin miekkaan sinun tähtesi, sillä sinä olet sittenkin
ihmeteltävä. Talonpoikana sinä innoitat minua. Koko tuo kapina ärsyttää
mieltäni, ja kuitenkin sinä olet oikeassa. Sillä nyt koittaa uusi aika.
Jonkun täytyy lyödä alas tuo kilpi ja ripustaa omansa sen sijalle. –
Kaarlo Knuutinpoika voisi sen tehdä. – Ei. Sitä minä en kärsisi. –
Minä – hm! – Minä olen Pyhän Eerikin verta yhtä hyvin kuin hänkin –
yhtä hyvin kuin nuo muut – (Istuu pöydän ääreen. Nojaa päätään kättä
vasten).

KURKI (tulee meluten ja iloisena. Seisahtuu oven suuhun. Ojentaa
kätensä Eerikkiä kohti, laulaa).

    Oh!
    "Mi Volmari herttuan mielessä vainen –
    Kultainen kruunu vai hurmaava nainen?"

PUKE. Kenties – kosioretki – Tukholmaan.

KURKI. Tuodaksesi sieltä ihanan aatelisrouvan. Ei, älä tee sitä. Hän
laskisi tarkoin oluttynnyrimme ja houkuttelisi sinut jo puoliyöstä pois
karhun peijaisjuomingeista. Onko jotain jäljellä viime yöstä?

PUKE (koputtaa pöytään miekkansa kahvalla. Poika tulee sisään). Tuo
olutta! Laske Närpiön vero-olutta! Se on väkevintä. – Tuletko
messusta?

KURKI. Tulen.

PUKE. Mitä mestari Sigfrid tiesi kertoa?

KURKI. Vanhaa virttään – että papit ovat meitä hiukan mahtavammat.

PUKE. Sanoiko hän tänään: vain hiukan?

KURKI. Niin sanoi. Sitä hän märehtikin vähä väliä uudestaan.

PUKE. Talonpojat tyhjensivät kai tapansa mukaan hänelle eväspussinsa?

KURKI. Eikö mitä! He katsoa mulkoilivat minua ja mutisivat: jos on
korppia, niin on lokkiakin. Ymmärrätkö?

PUKE. Kyllä. He söisivät eväänsä itse, jos me kaivaisimme silmät
toisiltamme.

    (Poika tuo olutta).

KURKI. Mutta vastaiseksi juomme heidän vero-oluttaan! – Maljasi!

PUKE (hymyillen). Engelbrektin malja!

KURKI (työntää maljan pois luotaan). Hyi saakeli! Oletko saanut uusia
tietoja sieltä päin?

PUKE. En. Eilisestä sain jo tarpeekseni.

KURKI. Sitten ovat Taalain jurrit saaneet selkäänsä. Viime yönä näin
sellaista unta.

PUKE (hymyillen). Viime yönä! Mutta näytäthän siltä, kuin olisit
nukkunut sangen hyvin (Vakaasti). Mutta tiedätkö – minä ihailen tuota
taalalaista talonpoikaa.

KURKI. Loruja! Talonpojan tulee tehdä työtä, meidän taas auttaa
kuningasta ja varjella valtakuntaa.

PUKE. Hm! –

KURKI. Niin, Eerikki. Talonpoika kyllä myisi valtakunnan naurismaasta.
Mutta kunnia – se tarvitsee ritarin kannuksia.

PUKE (kaksimielisesti). Luuletko kunnian olevan kannuksissa?

KURKI. En. Vaan se on, samoin kuin kannuksetkin, tullut kuninkaan
kädestä.

PUKE. Sinä olet perin kuningasmielinen. Mutta mikä sitten on tuo sinun
kuninkaasi? Meidän vertaisemme, jonka me ensin otamme ja sitten mieltä
myöten hylkäämme. Kuninkaita olemme kaikki tyyni.

KURKI. Siihenkö taas jouduimme? Sinä tahdot asettua väliin. Varo
itseäsi! Kavahda Kaarloa ja muita herroja myös! – Ja entäs papit
sitten! – Ei. Kuningas ja kansa! Minä liityn kuninkaaseen.

PUKE. Jos semmoinen kuningas saa vallan, niin hän ottaa samassa kaikki.
Samoin tekee talonpoikakin.

KURKI (nauraen). Niinkuin aateli ja papistokin.

PUKE. Niin, aatelin käsissä sen pitää säilyä!

KURKI. Taistele siis vallasta! Lyö yhteen sukukilvet, niin silloin
siitä syntyy seitsemästi seitsenpäinen lohikäärme.

PUKE. Tiedätkös, mieleeni on juolahtanut kummallinen ajatus!

KURKI. No, kuinka kummallinen?

PUKE. Entä jos koko tämän mellakan on saanut toimeen –

KURKI. Upsalan piispa?

PUKE. Eikä, vaan tuo Fogelvikin orpana.

KURKI. Kaarlo Knuutinpoika? – Loruja! – Niin uljas aatelismieskö
kalastaisi noin sameassa vedessä?

PUKE. Entä Ruotsin kruunu?

KURKI (varmasti). Pysyy kuninkaan päässä Köpenhaminassa.

PUKE. Hm!

KURKI. Nostaisitko sinä sen pois talonpoikaisloasta?

PUKE. Siihen se tahrautui jo juotettaessa. – (Verkalleen). Kaarlolla
on kylläksi pitkä säilä.

KURKI (kiihkeästi). Mutta myöskin jäykkä selkä. Muuten Falunin ja
Köpenhaminan välillä kasvaa sankka metsä puhdasta aatelishonkaa.

PUKE (kaksimielisesti). Ei se ole niinkään sankka.

KURKI. Nyt sinua riivaa itse paholainen. Juo ja viruta vatsaasi mokomat
ajatukset! Tänään minä näin jotain, joka on koko Skånen pohjoispuolisen
kuningaskunnan veroinen.

PUKE. Luultavasti jonkun tytön jälleen.

KURKI. Jälleen! Katselenko minä muka tyttöjä? – Oh! Sellaiset silmät!
Kultaiset kutrit ja vartalo kuin liljan varsi.

PUKE. Oliko hän ihanampi kuin neiti Tavast?

KURKI (heittää hansikkaansa). Vaiti! Kas tuossa hansikkaani!

PUKE (ottaa sen ylös ja painaa sydämelleen). No niin. Tavastilan
suloinen Elina on ihanampi. Sinulla ei varmaan ollut aikaa tiedustella
tuon aatelisneidon syntyperää eikä vaakunaa.

KURKI. Vaakunaa – sinun talonpoikaisläänissäsi! Hän oli Murkaisen
tytär.

PUKE. Vai niin? Tuon kopean talonpoikaiskuninkaan tytär! No, silloin
hänellä on syntyperää liiaksikin.

KURKI. Muuten voit antaa hänelle aatelisvaakunan. Siitä ei sinua estä
mikään. Olethan sinä Pohjan mahtavin herra.

PUKE. Ehkäpä Kurkien kurjen?

KURKI. Eikä. Se on menetetty Tavastilan sillalla. – No, sitten hän saa
olla ilman vaakunaa. – Mutta hurmaava hän on. Solakka, pitkä.

PUKE. Maljasi! Viruta vatsaasi ylistyspuheet, etteivät ne tartu
kurkkuun.

KURKI. Niin, sinä et ole nähnyt häntä vielä. Maljasi! Hyvää olutta
sinulla on, mutta sitä viheliäisempi hovi nuorten huvitella.

PUKE. Sinä oletkin täällä taltutettavana.

KURKI. Saatpas nähdä, kuinka koreasti joku velho vielä viettelee
sinutkin vuoren onkaloon.

PUKE. Täällä ei ole vuoria.

KURKI. Entäs Myyrivuori Vöyrissä.

PUKE. Loruja! (Taputtaa miekkansa kahvaa). Tämä on minun morsiameni,
eikä se estä meitä juomasta ja huvittelemasta. – Eikös olekin solakka,
niin sorja ja hieno morsian!

KURKI. Mutta saakelin kylmä.

PUKE. Kyllä se lämpenee.

KURKI. Niin, päivällä tappelussa. Mutta yöllä –

PUKE. Silloin nukutaan.

KURKI. Hm!

POIKA (ilmoittaen). Murkainen Vöyristä pyytää päästä voudin puheille.

PUKE. Murkainen? Hyvä! Laske hänet sisään! Tuo pikari lisää!

POIKA (kumartaa. Menee).

KURKI (ikkunan vieressä). Tulehan katsomaan, Eerikki!

PUKE (katsoo ulos). Onko se hän, tuo tuolla?

KURKI. Missä ovat silmäsi? Kuka muu sitten? Luuletko kuningaskunnassasi
kasvavan montakin tuollaista kukkaa?

PUKE. Täällä ovat kaikki tytöt kauniita.

MURKAINEN (tulee).

PUKE (menee häntä vastaan. Ojentaa hänelle kätensä). Terve tuloa! Käy
peremmäksi, Murkainen! Minua ilahuttaa nähdä sinua.

MURKAINEN. Armollinen herra! Hupaista on, että talonpoika on
tervetullut ylimyksen saliin ja että hänet asetetaan kunniaistuimelle.
Kunpa vain ei siitä tavasta olisi luovuttu Ruotsissa.

PUKE. Minä ymmärrän tarkoituksesi (Poika tuo olutpikarin). Onneksesi,
kunnon talonpoika!

MURKAINEN. Kiitos! Kunpa meillä aina olisi Ruotsin aatelia
linnoissamme!

PUKE. Niin ei ole, sitä pahempi. Kuningas ei näy kaipaavan Ruotsin
aatelia. Siitä juuri tahdon puhella kanssasi.

MURKAINEN. Samassa aikeessa minäkin astuin saliinne.

PUKE (Kurkea silmäten). Sinä tulit tyttärinesi. Miksi et ottanut häntä
sisään?

MURKAINEN. Hän saa huvitella ulkona. Hän katselee teidän ulkomaalaista
ruusutarhaanne.

KURKI. Eerikki, sallitko minun pyytää häntä sisään? Tai ehkä menen ulos
ja saattelen häntä sillä aikaa, kun te keskustelette.

PUKE (hymyillen). Pyydä häntä sisään ja käske tuoda kirsikkaviiniä!
(Murkaiselle). Meillä ei ole emäntää, eikä huoveihin ole juuri
luottamista.

MURKAINEN (ylpeästi). Ei kukaan solvaise Murkaisen tytärtä. (Kurjelle).
Älkää vaivatko itseänne, nuori herra. Jos haluatte, niin menen itse
häntä kutsumaan.

PUKE. Tee se!

    (Murkainen menee).

KURKI. Äreä hurttakoira tuo.

PUKE. Sillä on tarkka vainu haaskalinnuista.

MURKAINEN (tulee sisään Kreetan kanssa. Osoittaa hänelle oven suussa
olevaa penkkiä). Istu tuossa, Kreeta!

KURKI (mairitellen). Täällä olisi pehmeämpi. (Osoittaa ikkunan luona
olevaa päällystettyä tuolia.)

MURKAINEN. Tuo sija on tarpeeksi hyvä talonpojan tyttärelle.

PUKE. Murkaisen tytär ei istu oven suussa minun salissani. (Taluttaa
hänet esille). Istu tuohon isäsi viereen! Olitteko messussa, Murkainen?

MURKAINEN. Olimme.

PUKE. Maamies on saanut hyvän sadon tänä vuonna.

MURKAINEN. Niin on. Ei sovi valittaa. Ja hyvä sato on tervetullutta
niin herroille kuin talonpojillekin.

PUKE. Niin, epäilemättä. Sillä pelkäänpä, että minun täytyy vielä tänä
syksynä lähettää huovini avaamaan teidän aittojanne.

MURKAINEN. Me avaamme ne itsekin silloin, kun valtakunnan onni on
kysymyksessä. Sehän on talonpojan velvollisuus, samoin kuin aatelin
velvollisuus on viisaudellaan valvoa maan oikeutta. Ja nyt harjoitetaan
vääryyttä.

PUKE. Minä tunnen sinut. Sinä et valita syyttä. Tarkoitat tuota yleistä
rauhattomuutta, joka nyt vallitsee maassa?

MURKAINEN. Meillä on kaikki hyvin. Mutta Pohjan tuolla puolen kansa
huutaa apuamme, herra!

PUKE. Näkyvätpä he tulevan toimeen omin päinsäkin Taalaissa.

MURKAINEN. Taalaa en tarkoittanut. Sitä asiaa ei järkeni käsitä. Mutta
Helsinkalannista kohoo ilmoille raskas huuto.

PUKE. Mitä tiedät sieltä?

MURKAINEN. Meille on tullut viesti. Kuuluvat levittävän sinnekin
Juutilaisia tapojaan. Ruotsin talonpojasta ne tuntuvat raskailta.

PUKE. Ruotsin talonpoika on aina kärkäs valittamaan.

MURKAINEN (loukattuna). Kenties hän pitää Ruotsin oikeudet kalliimpina
kuin muut.

PUKE (nousee, kävelee kiihkeästi pari kertaa edestakaisin, seisahtuen
äkisti Murkaisen eteen). Puhukaamme selvää kieltä, Murkainen! Hyvin
tiedän, että Ruotsissa on näinä aikoina harjoitettu suurta vääryyttä
sekä meitä aatelisia että teitä talonpoikia kohtaan. Valituksenne ovat
oikeutetut. Ruotsin valtakunnan läänien olisi pitänyt pysyä Ruotsin
aatelin hallussa. Niin sääsi Kalmarin liitto. Ja nyt joutuvat ne
Juutilaisten käsiin, missä suinkin mahdollista. Heimolaiseni Kaarlo
Knuutinpoika oli heille liian mahtava. He eivät uskaltaneet sysätä
häntä syrjään. Sentähden hallitsee hän nyt Tjustea. – Minulle
annettiin Korsholma. Mutta moni muu istuu vielä lohdutonna nurkassaan.

MURKAINEN. Talonpoikaa lohduttaa se, että herrat liittyvät heihin,
eivätkä hylkää oikeaa juurtansa. Te tiedätte paremmin kuin minä, mistä
syystä niin on tapahtunut. Teidän heimolaistanne ei peljätä. Vaan teitä
sitä enemmän.

PUKE. Kuinka niin? Hänellä on rikkaammat tilukset kuin minulla ja
sitäpaitsi hän on maan vanhinta aatelia.

MURKAINEN. Tanskalaiset eivät pelkää aatelia, mutta sitä enemmän meitä
talonpoikia.

PUKE. Niinkö luulet?

MURKAINEN. Tuo haara pyhän Eerikin heimoa on aina ylenkatsonut meitä.
Sen sijaan teidän sukunne, joka myöskin on samaa kuningasverta, on
miesmuistiin ollut kansalle aina lempeä ja rakas. Sentähden, jalo
herra, on teidät lähetetty tänne maanpakoon. Tanskalaiset ovat melkein
aidattaneet teidät piirinsä sisään. Heidän voutinsa hallitsevat
kaikkialla, niin Helsinkalannissa ja Taalaissa kuin myöskin Turussa ja
Ahvenanmaalla.

PUKE. Vai olet sinä huomannut sen?

MURKAINEN. Kansa pitää silmällä ystäviensä kohtaloa.

PUKE. Ja nyt se on kiinnittänyt huomionsa erääseen talonpoikaan Taalain
kuparivuoristossa!

MURKAINEN. Eikä. Niin tekee vain ajattelematon joukko – Me luotamme
teihin.

PUKE (varovasti). Ja minä luotan Kalmarin lakiin.

MURKAINEN. Ja kuitenkin se laki jo on rikottu.

PUKE. Tahdotko sinä rikkoa sitä yhä enemmän?

MURKAINEN. Minä pelkään, että se on rikottu ainiaaksi. Viime yönä
heräsi mielessäni ajatus, että Ruotsin kansan on etsiminen itsellensä
uutta herraa.

PUKE (tarkastaa häntä terävästi). Sinulla on uskaliaat tuumat,
Murkainen. Kuninkaan käsi on kyllin mahtava musertamaan sekä teidät
että teidän valittunne, jos vain hanke syntyy ennen aikojaan. Tosin
minäkin pidän omituisena sitä, että Pyhän Eerikin kruunu on joutunut
maasta pois. Vaan – meidän täytyy kärsiä niin kauan kuin lait pidetään
pyhinä. Mutta kun laittomuus pääsee vallalle, niin meidän on ottaminen
siitä vaari. Ja minä myönnän, että esi-isämme tarttuivat miekkaan
pienemmistäkin syistä kuin mitä nyt on tapahtunut. – Mitä miehiä ovat
nuo helsinkalaiset? Miksi he eivät tule minun luokseni?

MURKAINEN. He ovat kunniallisia, vapaita talonpoikia. He majailevat
kattoni alla ja nauttivat minun suojelustani.

PUKE. Hyvä! Muutoin kuljeksii täällä paljon joutokansaa kiihoittamassa
rahvasta. Minä luotan sinuun. (Käskevästi). Lähetä helsinkalaiset
luokseni!

MURKAINEN. Mielelläni, herra. Ja mitä tehnettekin heidän avuksensa,
niin me talonpojat olemme aina valmiit maksamaan veroa ja hankkimaan
sotilaita. Me seuraamme teitä ilolla. Olkaa varma siitä!

PUKE (ylpeästi). Tahdon tutkia, minkä verran tässä on totta. Pysykööt
Pohjan talonpojat rauhassa! Sellaiset rettelöt kuin taalalaisten, ne
eivät miellytä minua. Talonpoika pysyköön askareissaan! Hänen ei sovi
ryhtyä toimiin, jotka eivät hänelle kuulu, sillä aateli on pantu
talonpojan herraksi. Joka Engelbrektin tavoin tunkeutuu meidän
tiellemme, hän on orjan lailla hypännyt herransa tuolille, ja hänet
hakattakoon maahan. Linnan turvallisuus perustuu siihen, ettei
nostosiltaa lasketa alas kaikkia varten. Ja missä linna seisoo lujana,
siellä löytää kuuliainen talonpoikakin turvapaikan hädän hetkenä.

MURKAINEN (katkerasti). Mahdollista kyllä, että meidän välillämme pitää
olla jonkinlainen arvojuopa. Minä tiedän hyvin, etteivät entiset ajat
palaja enää takaisin, ja senkin, että laki on poistanut monta
häpeäpilkkua. Mutta älkööt ylhäiset herrat sentään kokonaan unohtako
niitäkään aikoja, jolloin talonpoika tuomitsi vapaana miehenä käräjissä
ja herra seisoi nöyränä kuninkaan tuolin takana.

PUKE (tulistuen). Te ette liioin unohda niitä aikoja ja tahtoisitte
mielellänne saada ne takaisin. Mutta minä sanon: ne eivät palaa enää.
Liiaksi leveä juopa on jo kaivettu aatelisen etevämmyyden ja
talonpoikaisen röyhkeyden välille.

MURKAINEN. Teidän ei kuitenkaan pitäisi kaivaa sitä leveämmäksi kuin se
on. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän tuollaista ulkomaista
kilkutinta rehdissä ruotsalaisessa nutussanne.

PUKE. Päästä kansa valloilleen! Revi raunioiksi linnamme, niin saat
nähdä, mitä siitä lopuksi koituu, kun jokainen pyrkii herraksi eikä
kukaan huoli totella. Kas, juuri siinä on se seitsenpäinen lohikäärme,
joka hävittää maan piirin.

MURKAINEN. Oh, se semmoinen on vain vanhaa tarua kaikki tyyni! Kuningas
istui Upsalassa eikä Tanskassa silloin, kun maassa ei vielä ollut
aatelia, vaan ainoastaan vapaasyntyistä talonpoikaa. Te olette
korukukkia kansan viljavainioilla ja elätte talonpojan hiestä. Hänen
kanssaan te voitte varttua ja kilpailla viisaudessa ja aatelisavuissa.
Mutta missä aatelilla ei enää ole aatelisuutta, siellä astukoon esiin
vapaa talonpoika ja hakatkoon maahan kaiken perstan!

PUKE (ylenkatseellisesti). Jos tässä pääsisikin joka mies tuomariksi,
niin pian siat tonkisivat kukkatarhoissa.

MURKAINEN (kiivaasti). Me olemme kärsineet nurkumatta ja antaneet
teidän aidata kansaa ikäänkuin nautakarjaa. Ja mihin olemme näin
joutuneet? Te herrat nousitte kapinoimaan Mauno Eerikinpoikaa vastaan.
Te olette kuljettaneet maahan vieraita ruhtinaita, jotka antoivat
talonpojat teidän valtaanne. Sitten kävivät kuninkaat teille
haitallisiksi. Ja silloin te veitte kruunun maasta pois, saadaksenne
itse hallita pikkukuninkaina. Ja kun nyt tästä kaikesta on syntynyt
kapina, niin te ette välitä sitä sortoa, jota me kärsimme. Te vain
huudatte sen johdosta, että teiltä riistetään teidän läänityksenne. Ja
tästä ei tulisi koskaan loppua – olkaa varma siitä – ellei talonpoika
jälleen pääse käräjille, niinkuin ennenkin, ja ellei aateli anna valtaa
kuninkaalle. Hallitkaa vapaasti perintötilojanne! Mutta siihen myös
rajoittukoon teidän valtanne. Sillä herrain orjiksi me emme koskaan
lannistu.

PUKE. Me kyllä ohjaamme Ruotsin valtakuntaa ilman teitäkin.

MURKAINEN (kiivaasti). Aatelilla täytyy olla jäykät käsivarret
ohjatakseen sitä auraa, jolla Ruotsin talonpoika peltonsa kyntää.

PUKE. Nyt näen, että Taalain talonpoika on käynyt vaaralliseksi täällä
Pohjassakin.

MURKAINEN. Minä en ole Engelbrektin miehiä. Minä olen ollut teidän.
Mutta surulla täältä lähden, sillä nyt huomaan, ettei Ruotsin tarvitse
toivoa mitään tältä suvulta. Nyt talonpoika saa itse hankkia oikeutta,
miten parhaiten taitaa.

    (Aikoo lähteä).

PUKE. Varo itseäsi! Ja älkää ryhtykö mihinkään minun luvattani!

MURKAINEN. Teillä on oikeus istua tuomarina Vöyrin käräjissä. Mutta
mitä me sinulle vastaamme – se on kokonaan meidän oma asiamme.

PUKE. Minä kykenen kyllä raivaamaan itselleni tietä, ratsastaakseni
vapaana, missä ikänä tahdon.

MURKAINEN. Ja sentähden on talonpoikakin jo vanhastaan tottunut käymään
metsässä kirves kädessä. Hyvästi, vouti! Tule, Kreeta!

    (Menee Kreetan kanssa).

KURKI. Kuule! Tuo oli jäykempää aatelia kuin minä ja sinä yhteensä.

PUKE (puoleksi itsekseen). Hän oli kuitenkin oikeassa monessa kohden.

KURKI. Tanakka äijä! Kuinka kepeästi hän nostaa tytön satulaan!
Eerikki, antaisin koko kuningaskuntasi, jos nyt saisin olla tuon
ukkelin housuissa. Kas, kas! Nyt tyttö katselee tänne. Nyt hän –
vietävän läävä, kun nyt peittää molemmat! No, veikko, eikö hän ollut
kaunis! Näitkö silmiä!

PUKE. Näin. Ne paloivat.

KURKI. Hän katsoi kummallisesti sinuun, ikäänkuin olisi tahtonut ampua
noidan nuolen sydämeesi.

PUKE. Vielä tulisemmin iskivät hänen silmänsä, kun hän loi katseensa
maahan.

KURKI. Ne uhkasivat sinua, nuo silmät!

PUKE. Ei, Aksel, – niissä oli jotain muuta kuin uhkaa.

KURKI (viekkaasti). Kuule, veikko! Ehkä vastedes rupeamme kiertämään
karhuja Vöyrin puolella!

PUKE (karttaen). Mitä ne kokkipojat nyt oikeastaan kuhnailevat?

POIKA (ilmoittaa). Mestari Sigfrid on valmis pitämään ruokarukouksen.

KURKI. Mainiota! Tule papin luo ja heitä hornaan aatelit ja moukat,
kuninkaat ja tyttövelhot! Kun oikein ajattelen, niin karhunpaisti on
sittenkin ainoa oikea pääasia tässä matoisessa maailmassa.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

III KUVAELMA.

Murkaisten pirtti. Ilta. Leena ja Kreeta istuvat kehräämässä. Näytöksen
alussa kuuluu silloin tällöin avonaisesta ikkunasta etäisiä
jahtimerkkejä ja torventoitotuksia. Kreeta istuu mietteisiin
vaipuneena, herää ajatuksistaan, ja kuuntelee jahtitorvea. Leena
tarkastelee häntä terävästi.

LEENA. Vouti on salolla metsästämässä (Äänettömyys). Mitä mietit,
lapsi?

KREETA (rupeaa kehräämään). En mitään. (Äänettömyys. Katsoo yht'äkkiä
Leenaan). Täti, onko totta, mitä kansa kertoo? Oletko sinä muinoin
rakastanut Eerikki herttuata?

LEENA (viivytellen). Kyllä. – Minä olin silloin nuori, niinkuin sinä
nyt.

KREETA. Kerro minulle siitä!

LEENA. En lapsi. Joskus toiste. (Torventoitotusta). Vaarallista on
kuunnella tuota torventoitotusta.

KREETA. Se on niin kaunista. Metsästikö hänkin?

LEENA. Minä kerron hänestä sitoessani sinulle morsiusseppelettä, sitten
kun kerran vietät häitä Niilon kanssa.

    (Äänettömyys).

KREETA. Pidätkö kaikkein enimmän Niilosta?

LEENA. Minä pidin paljon hänen isästään.

KREETA. Oliko hän yhtä raju kuin Niilokin?

LEENA. Kyllä. Yrjänä ja Martti olivat hyvin eriluontoisia veljeksiä.

KREETA. Niinkuin Niilo ja isä?

LEENA. Niinkuin sinä ja Niilo. Yrjänä ja minä leikimme aina yhdessä.
Martti oli totinen ja kulki omissa mietteissään kuten sinä.

KREETA. Minua surettaa se, etteivät Niilo ja isä elä sovussa keskenään.

LEENA. Sinun pitää tehdä heidän välinsä hyväksi.

KREETA. Minunko? – Kumpi heistä siis antaisi myöten?

LEENA. Niiloa on helppo hellyttää. Hän kyllä tottelee isääsi. Ja
Martilla taas on paljo sovitettavaa –

KREETA. Onko totta, että isä on anastanut talon Niilolta?

LEENA. Antaahan isäsi sen takaisin, ja sinut ja vielä paljon muuta
lisäksi.

KREETA. Eikö isä saanut Eerikki herttualta talon perintökirjoja?

LEENA (katkerasti). Stykeltä hän ne sai. He syyttivät Yrjänää
kapinoitsijaksi, ja tila joutui kruunulle.

    (Rupeaa kiivaasti kehräämään).

KREETA. Olitko sinä täällä silloin kun he ottivat Yrjänä-sedän
hengiltä?

LEENA. Olin.

KREETA. Oliko isäkin täällä?

LEENA. Ei. Hän oli linnan rakennustöissä.

KREETA. Olitko sinäkin joskus siellä?

LEENA. Linnassako? (Äänettömyys). Olin toisinaan.

KREETA. Eihän herttua vain murhannut setää?

LEENA (vilkkaasti). Ei, ei! Styken huovit sen tekivät. Eerikki herttua
oli hyvä ihminen.

KREETA (katsoo häneen tutkivasti). Pitikö hän sinusta, täti?

LEENA (seisauttaa rukin). Kyllä. Me pidimme paljon toisistamme. Älköön
kukaan syyttäkö häntä Styken töistä! Eerikki oli vain yhdeksäntoista
vuotias, ja silloin ihmiset ovat vielä hyväsydämisiä. Mutta Stykestä
hän sai kehnon toverin. – Oh, minä tunsin heidät molemmat niin hyvin!

    (Rupeaa jälleen kehräämään).

KREETA. Olitko sinä usein linnassa?

LEENA. Toisinaan. Minä kuljetin ruokaa Martille – koko kesäkauden,
luullakseni.

KREETA. Oliko siellä jo silloin kukkatarha?

LEENA. Ei, ainoastaan sankka metsä – ja siellä herttuan oli tapa
lauleskella.

KREETA. Kerran kuulin ritari Kurjen laulavan. Kaunista se oli.

LEENA. Kyllä kai.

KREETA. Kurki on kaunis ritari.

LEENA. Hän on herttuan näköinen, mutta herttua oli kauniimpi.

KREETA. Vouti minua peloittaa. – Liekö hänessä jotain kuninkaan
kaltaista?

LEENA. Ainakin hän on kuninkaallista verta.

KREETA. Isä sanoo, että hänen pitäisi olla meidän kuninkaamme.

LEENA. Martti rakastaa sitä sukua – ja samoin moni muu.

KREETA (empien). Ei enää.

LEENA. Kyllä. Hän rakastaa sitä aina. Mutta Martti ja vouti eivät
sittenkään sovi keskenään.

KREETA. Minä tahdon – (Vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua
uhoitellen). Isä oli oikeassa eilen.

LEENA. Herra ja talonpoika eivät vedä kuormaa koskaan tasaisesti.

KREETA (kiivaasti). Ei – talonpoika saa vetää yksin kaiken.

LEENA. Sinä olet Martin tytär –.

KREETA (hetken kuluttua). Isä on liian kiivas.

LEENA. Olisitko sinä menetellyt toisin?

KREETA. Kyllä. Vouti ei ymmärtänyt. Jospa hän nyt istuisi sinun
paikallasi –

LEENA. Mitä sinä sitten sanoisit?

KREETA. Oh! – Niin paljon – johon hän ei kykenisi vastaamaan.

LEENA (salatulla levottomuudetta). Sitäkö mietit, koska unohdat
kehruun?

KREETA. Niin. Minä mietin koko viime yön, mitä hän vastaisi, jos minä
sanoisin niin ja niin –.

LEENA. Lasten tuumia! Miksi et koeta samaa Niilon suhteen?

KREETA. Niilon? – Sehän on vallan toista!

LEENA. Siinäpä se juuri pulma onkin. Usko minua, tyttö! Nuo ajatukset
eivät ole ikänä sinulle hyväksi. Heitä ne pois mielestäsi, niin kauan
kuin vielä on aikaa. Sinä et voi asettua isäsi ja voudin väliin.

KREETA (intoilevasti). Sitäpä juuri tahtoisin.

LEENA. Teet paljoa viisaammin ruvetessasi oman sukusi välittäjäksi –
Martin ja Niilon. Se on sinun velvollisuutesikin, ja sen sinä voit
tehdä.

KREETA. Minusta olisi niin suurta – –.

LEENA. Lapsi raukka! Jos rakastaisit Niiloa, niin sinulla olisi toiset
mietteet mielessäsi.

KREETA. Kun Niilo vain tekee jotain suurta, niin minä kyllä pidän
hänestä.

MURKAINEN (tulee Niilon seurassa). Tuo meille olutta, Leena! Missä on
Ola Helsinkalainen?

LEENA. Meni Eskilin luo.

MURKAINEN. Hyvä! (Lempeästi Kreetalle). Tule tänne, tyttäreni! Oletko
jälleen iloinen?

KREETA (pyyhkii isänsä otsaa). Olen. – Sinä olet niin palavissasi.

MURKAINEN. Niityllä on kova kiire. – Aamulla sinä olit niin
alakuloinen.

KREETA. Sinä itse olit pahoillasi. Minä muistelin teidän eilistä
riitaanne.

MURKAINEN. Niin, lapseni. Väärin tein ottaessani sinut mukaani. Se
käynti ei ollut sinua varten.

KREETA. Mutta, isä, minä olen niin iloinen siitä.

MURKAINEN (katkerasti). Mutta minäpä en. Raskasta oli kuulla laamanni
Pietarinpojan puhuvan sillä tavoin. Nyt ei talonpojalla ole muuta
neuvoa kuin turvautua omaan voimaansa.

KREETA (tutkivasti). No, onko tuo ritari sitten kaikki kaikessa?

MURKAINEN (vilkkaammin). Hän oli kaikki kaikessa. Nyt hän ei enää ole
yhtään mitään. Hän oli ainoa, eikä kelvannut mihinkään.

KREETA. Lähde vielä kerran hänen luokseen!

MURKAINEN. En. Tulkoon hän minun luokseni!

KREETA (epäilevästi kysyen). Luuletko hänen tulevan?

MURKAINEN (ärtyisesti). Niin, täytymyksen pakosta – vilppi sydämessä.
Se ei ole sama, se. Ei, sanon minä! Ruotsi on vaipunut orjuuteen ja
pysyy orjuudessa, kunnes sille nousee uusi sukupolvi. Pyhän Eerikin
heimo on kuollut. Uusi aika pitäköön huolta uudesta herrasta. Me vanhat
emme kelpaa uskon vaihtoon.

KREETA. Lähde linnaan, isä!

MURKAINEN. Nuoriso elää aina toivossa. Minä olen pettynyt toiveissani,
ja se surettaa minua hautaan saakka. Minä olen juossut kuin sokko, side
silmilläni, ja nyt se kirvelee harmaan vanhuksen sydäntä. – Mutta
sinulle, lapseni, sinulle olen antanut monta viisasta neuvoa. Älä
unohda niitä senkään jälkeen kuin minä jo olen päättänyt vaellukseni,
sillä sinä olet minun tyttäreni, talonpojan tytär (Katkerasti). Ja
koeta teroittaa ne Niilon mieleen rakkaudella. Minulta hän saa isänsä
talon – siinä kaikki. Mutta antaessani sinut, annan hänelle enemmän
kuin mitä itse olen saanut (Juo. Käskevästi Niilolle). Niilo, käske
väen nousta ylös huomenna päivän koittaessa!

NIILO (välinpitämättömästi). Tänään olemme tehneet työtä
kaksinkertaisesti. Huomenna alamme tavalliseen aikaan.

MURKAINEN (tulistuen). Vai niin? Sinäkö päätät? Varo itseäsi, Niilo!

NIILO (uhoitellen). Mitä aiot minulle tehdä?

MURKAINEN. Lahjoitan tilan kruunulle takaisin.

NIILO (osoittaa ivallisesti Kreetaa). Lahjoitatko hänetkin? Vai teetkö
hänet perinnöttömäksi?

MURKAINEN. Se ei koske sinua.

NIILO (uhoitellen). Kylläpä sentään, sillä olet luvannut hänet minulle.

KREETA (katsoo tyytymättömästi heihin. Nousee ja menee ulos).

MURKAINEN. Minä en syökse lastani onnettomuuteen. Sinun syliisi!
Käräjissä voin panna sinut lain holhottavaksi, niinkuin nyt olet minun
holhottavanani.

NIILO. Eivät suuret sanat suuta halkaise!

MURKAINEN. Tuo uhoittelu syöksee sinut turmioon. Millaista elämää sinä
vietät, Niilo? Kierrät kyliä ja pitkin pitäjää roistojen seurassa.
Kuuntelet noita taalalaisia, jotka sanovat olevansa Engelbrektin
lähettiläitä ja saavat aikaan vain rauhattomuutta ja mieliharmia. Ja
siten tekee minun veljeni poika!

NIILO (hurjasti). Älä puhu isästäni! Hän hallitsi omaa perintötilaansa,
hän.

MURKAINEN (rauhallisemmin). Hänen omaisuutensa on paisunut minun
hoidossani, eikä minun tarvitse hävetä sitä. Pieninä ollessanne olen
pitänyt teitä kumpaakin polvellani, sekä Kreetaa että sinua.

NIILO. Se on totta. Mieroon et minua karkoittanut.

MURKAINEN. Minä olen kasvattanut teidät yhdessä. Siten luulin parhaiten
valvovani teidän kummankin tulevaisuutta.

NIILO. Koetatko vieläkin uskotella, että se muka tapahtui sinun
ansiostasi? – Ei, se tapahtui – –. Oh, kyllä minä tiedän. Sinua
pakoittivat siihen vallan toiset syyt.

MURKAINEN (lempeämmin). Älä kiusaa minua kauemmin, Niilo! Myönnän
kyllä, että se oli velvollisuuteni. Mutta silläkin on rajansa. Ellet
kunnioita sukuasi, jos et osaa hoitaa tilaasi ja vaimoasi, niin ei
mikään voi pakottaa minua. Mieluummin saa sukuni sammua köyhyydessä ja
tyttäreni jäädä naimattomaksi, ennenkuin jätän sinulle sellaisen
vallan.

NIILO. Miksi et siis anna minulle tytärtäsi? Miksi minun täytyy täällä
vetelehtiä renkiäkin halvempana? Sinä vaadit minulta kuuliaisuutta.
Jos tahdot minusta nöyrää lasta, niin täytyy minun saada lapsen
oikeudetkin. Koko pitäjä pitää minua pilkkanaan. Mutta tästä alkain
minä kuljenkin omaa tietäni, sillä minulle on kerrottu, ettei sinuun
ole luottamista.

MURKAINEN (tulisesti). Niilo! (Äänettömyys. Yhä sydämellisemmin).
Niilo! Älä anna valheen myrkyttää väliämme! Me olemme kuumaverisiä
kumpainenkin. (Kävelee pari kertaa edestakaisin). Sinä olet kovin
huimapäinen. Älä polta pirttiä, ennenkuin olet hankkinut itsellesi
toisen. Tähän aikaan lyö moni vanhempikin päänsä honkaan. Älä
kuitenkaan rakenna huonettasi korkeammaksi kuin perustus kannattaa.
Helppo on käydä aamun hämyssä sotaan, mutta suurten kosto on armoton
ehtoolla, kun talonpoika on kukistettu. Välimme voi vielä tulla
hyväksi. Minä en pakoita Kreetaa. Jos voit voittaa hänet omaksesi, niin
tee se! Mutta ei tällä tavoin! Ei näin! (Jälleen käskevästi). Kuten
sanoin: väki nouskoon ylös päivän koittaessa. Sillä pouta käy
epävarmaksi, ukkosta on ilmassa ja sadetta hankkii. Leena, pane pataan
tavallista enemmän silavata ja anna väelle mitta olutta tänä iltana –
ja samoin myös huomenna! (Menee huoneeseensa).

NIILO (istuu, nojaa päätään kättä vasten).

LEENA. Niilo, tottele Marttia!

NIILO (on vaiti).

LEENA. Hän näyttää sinusta kovalta ja kylmältä. Viisasta ei ole laskea
verta valloilleen, ja nuori veri on aina herkkä tulistumaan.
Jäljestäpäin sitten kyllä kestää katua. Usko minua! Hän rakastaa sinua.

NIILO. Täällä minua ei rakasta kukaan muu kuin sinä, täti.

LEENA. Kenties minä rakastan sinua hellemmin kuin nuo muut. Isäsi
tähden, näetkös. Mutta älä välitä siitä, Niilo! Minä olen kokenut
paljon, vaan se ei koske sinua. Vanhan on vaikea kitkeä pois kaikkea
rikkaruohoa mielestään. Mutta sinä olet nuori. Sinä et saa antaa
pahojen ajatusten itää sydämessäsi. Puhuttele Kreetaa ja ole
ystävällinen hänelle! Istu hänen luonaan kotosalla, ja kaikki käy kuten
Martti sanoi. Kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Sillä tytöllä on suuret
aatteet mielessään – suuremmat kuin sinulla ja minulla. Hänen kanssaan
sinä tulet onnelliseksi. (Leena menee).

NIILO. Hyvä! Koetan malttaa mieleni. Mutta älköön setä liioin ärsyttäkö
minua! Ja jos joku tässä rupeaa tuomitsemaan, niin sen teen minä, eikä
kukaan muu. (Istuu miettivän näköisenä).

KREETA (tulee). Onko isä jo mennyt?

    (Seuraava keskustelu tapahtuu lyhyesti ja kuivasti).

NIILO. Näethän sen.

KREETA. Oliko hän suutuksissaan?

NIILO. Ei – ei, niinkuin tavallisesti.

KREETA (istuu ja rupeaa kehräämään). Sinä et saa riidellä isän kanssa.

NIILO. Senkö vuoksi sinä lähdit ulos?

KREETA. Niin. En jaksa sitä sietää.

NIILO. Kyllä koetan välttää –.

KREETA (seisauttaa rukkinsa ja katsoo häneen). Mitä sillä tarkoitat?

NIILO. Sitä mitä sanon.

KREETA. Niin et ole sanonut ennen.

NIILO. Mutta nyt sanon.

KREETA. Miksi nyt?

NIILO (vastaamatta hänelle). Asiat paranevat, jos sinä vain autat
minua.

KREETA. Minä?

NIILO. Meidän pitää mennä naimisiin.

KREETA (pelästyen). Sanoiko isä niin?

NIILO. Ei, vaan täti. Jos kerran saan sinut puolelleni, niin kaikki voi
muuttua hyväksi. Niin hän arveli.

KREETA. Ethän sinä pidä minusta.

NIILO. Enkö pidä?

KREETA. Et!

NIILO. Mistä sen tiedät?

KREETA. Silloin istuisit kotona minun luonani puhelemassa kanssani,
tekisit tai olisit tekemättä – aina sen mukaan, kuinka kulloinkin
sovittaisiin.

NIILO. Niinpä nyt juuri aion tehdäkin.

KREETA. Aiotko todellakin? Ja onko sinussa miestä pitämään, mitä olet
luvannut?

NIILO. Ellet olisi niin ylpeä, niin olisit voinut jakaa kuorman minun
kanssani ja kantaa siitä osasi sinäkin.

KREETA. Minun mieheni ei tarvitse vaieta vaimonsa edessä eikä ihmisten
edessä liioin. Mutta hän ei myöskään saa haukkua paarmoja kuin pahainen
rakki eikä syöksyä suin päin mereen mitättömän lastun perässä.

NIILO (katsoo ylös. Vilkkaammin). Menemmekö naimisiin, Kreeta?

KREETA. Minä en rakasta sinua vielä.

NIILO (katkerasti). Sen tiedän. Sinä et tahdo astua ainoatakaan askelta
minua kohti.

KREETA. Naiminen – ei ole vain – askel.

NIILO (kiivaasti). Sinä yhä kiertelet ja kaartelet. Isäsi taas syyttää
sinua. Te olette liitossa keskenänne.

KREETA. Tuohon en vastaa mitään. Rakkaus kyllä herää vähitellen – kun
rupean säälimään sinua.

NIILO. Minä en välitä sellaisesta rakkaudesta.

KREETA. No, rakkaus herää kai sitten, kun ensin saan sinusta paremmat
ajatukset.

NIILO (vilkkaasti). Ei. Rakkaus ilmestyy kuin varas yöllä. Se ei
tuumista eikä laskuista.

KREETA. Niinkö luulet?

NIILO (tulisesti). Niin. Ja se on vasta oikeata rakkautta. (Ojentaa
kätensä Kreetalle. Torventoitotusta).

KREETA (tulee yhä levottomammaksi). Sellaista rakkautta en tunne. Ei,
Niilo! Älkäämme puhuko siitä enää! Minä en jaksa kuulla enempää (Menee.
Seisahtuu oven suuhun). Elä toivossa, jos minusta pidät. Kenties kaikki
vielä kääntyy hyväksi. Puhelkaamme vast'edes usein keskenämme, sillä
minä soisin joutuvani sinun omaksesi. Ei, Niilo! Minun täytyy nyt
lähteä. Sano isälle, että menin karjapihaan katsomaan lehmiä. (Lähtee).

NIILO (yksin). Oh! Mitä he minusta tahtovat? Olenko täällä vain heidän
leikkikalunaan? (Äänettömyys). Kun vain voisin olla vihaamatta herroja,
joita he rakastavat! Nähdessäni herrojen ylvästelevän talonpoikien
hartioilla, tahtoisin juoksuttaa kuiviin heidän sydänverensä. Kuinka
voisinkaan tyynenä ajaa setäni härkiä, kun koko maa huutaa: aseihin!
Engelbrektin kanssa taisteluun! – En, setä! Sitä en voi! En tahdo! –
Ja juuri sitä pitäisi Kreetan opettaa minulle. (Ivaten). Hänen, jonka
mielessä palavat nuo suuret aatteet. (Hurjasti). Niin! Minä pakoitan
Kreetan siihen! Hänen täytyy totella minua! (Lyö nyrkkinsä pöytään). Ja
hänen täytyy tulla omakseni, vaikka itse helvetti minua vastustaisi!
(Kävelee kiihkeästi edestakaisin, seisahtuu, katsoo ympärilleen). Eikö
minulla ole valta täällä? Onko minun pakko vastaanottaa talo vaimoni
huomenlahjana? (Hammasta purren). Ei, Kreeta! Sinä olet viekas syötti
terävän koukun kärjessä. Mutta – mutta – isäsi ei ole vielä höylännyt
kaikkea verta pois kynnykseltäni. Sitä on vielä jäljellä sinunkin
pestäväksesi. (Istuu. Äänettömyys. Sävyisämmin). Isäni kallis! Sinut he
surmasivat omalle kynnyksellesi, sillä sinä vihasit herroja. Vaan lepää
rauhassa, jalo vanhus! Minä kostan kuolemasi! Kostan moninkertaisesti!
Orjan kahleita en kärsi. Enkä liioin lähde orjana talostasi
(Äänettömyys. Masentuneena). Mutta täällä kotona en saa mitään aikaan.
Täällä ovat kaikki raukkoja. Ja raukka olen itsekin. (Kiihkeästi).
Minun täytyy päästä pois – päästä taistelun pyörteeseen. (Jälleen
äänenvaihdos). Jos vain voisin unohtaa Kreetan. Tuhat tulimmaista!
Kuinka kurja minä olen! Tyttö on kiintynyt liian lujaan sydämeeni. Hän
voi hallita minua mielensä mukaan. Minä olen kuin sadun nuorukainen,
joka näki Myyrivuoren velhon ja meni vuoren sisään. (Istuu. Nojaa
päätään kättä vasten).

MAUNO (katsoo varovasti tuvan ovesta sisään). Oletko yksin, Niilo?

NIILO. Tule vain sisään, Mauno!

MAUNO (tulee kiireesti sisään). Nyt on piru merrassa.

NIILO. No?

MAUNO. Minä olen nyt lietsussa. Löin hengiltä huovin haassa, ja vouti
ajaa minua takaa. Tahdon vain lausua sinulle jäähyväiset –.

NIILO. Minne sitten aiot?

MAUNO. Saaristoon. Jos Korsholman polttamisesta tulee jotain, niin
lähetä minulle sana – Itäsaarelle.

NIILO. Hyvä! Luota vaan minuun! (Viivytellen). Luullakseni saamme vielä
odottaa jonkin aikaa.

MAUNO (katsoo häneen terävästi). Eilen sanoit olevasi kyllästynyt tähän
kotoelämään nyt, kun olet joutunut pitäjän pilkaksi –

NIILO (melkein hämillään). Niin, eilen

MAUNO. Oletko nyt toista mieltä, mies? Piru sinut perii, jos yhä
aikailet. Minun täytyy nyt lähteä. Luuletko, että setä-ukkosi ottaa
suojellaksensa minua?

NIILO. En. – Pakene joutuin! Et voi häneen luottaa.

MAUNO. Entä luotatko häneen itse?

NIILO. Sitä en tiedä.

MAUNO. Peijakas sinut perii, Niilo! Hyvästi! (Katsoo ulos ovesta).
Minulla on vielä jotakin sanottavaa.

NIILO. Mitä sitten?

MAUNO. Pidä hempua silmällä! Hän kuhertaa voudin kanssa metsässä.

NIILO. Sinä valehtelet.

MAUNO. He ovat yhdessä – eivätkä suinkaan ensi kertaa.

NIILO (hurjana). Missä?

MAUNO. Ole varovainen! Seuraa hänen retkiään joskus toiste, niin saat
kyllä silmäsi auki. Älä luota ukkoon! Voitko vannoa, ettei kaikki ole
tapahtunut hänen tietensä? No niin, minä en sano kaikkea, mitä tiedän.

NIILO (hurjasti). Älä mene! Minä tulen kanssasi. Äsken setä varoitti
minua petollisista ystävistä.

MAUNO. Olenko pettänyt sinua ennen? Minä kerron vain, mitä näin. Mene
siis metsään, ja saat lyödä minut kuoliaaksi, jos valehtelen. Tuossa
käteni.

NIILO (paiskaa oven kiinni). Kuolema ja kadotus! Piiloudu! Ihmisiä
tulee! (Ovi kiskaistaan auki. Kaksi Puken huovia tulee täysissä
aseissa. Talonväkeä seuraa heidän jäljessään).

MAUNO (peräytyen). Tuhat tulimmaista! Niilo, jos olet mies, niin auta
minua!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tuossa hän on. Sido hänet!

    (Huovi lähestyy Maunoa).

NIILO (menee väliin). Seis!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä tahdot? Pois tieltä!

NIILO (sieppaa kirveen käteensä). Seiso paikollasi, taikka isken
kallosi kahtia! Sinä seisot nyt Murkaisen katon alla. (Eräälle
rengille). Käske isäntä sisään! – Häneen ei koske kukaan, ennenkuin
isäntä tulee.

MURKAINEN (tulee).

NIILO. Setä, Mauno etsii turvaa sinun kattosi alta. Minä olen sanonut
huoville, että me elämme kotorauhan turvissa, ja että sinä olet tuomari
täällä.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Loruja! Voudin nimessä pois tieltä, moukat, taikka
me viemme koko hökkelin mennessämme! On tässä ennenkin poltettu mokomia
harakanpesiä.

    (Huovit hyökkäävät Maunon päälle. Rengit menevät väliin).

MURKAINEN (istuu pöydän ääreen. Levollisesti). Tule tänne, Mauno, ja
laske kätesi tuohon tuolin nojalle! (Tuimasti). Pysytelkää oven suussa,
huovit! Millä oikeudella tulette tänne?

ENSIMMÄINEN HUOVI (ivaten). Ohoh! Nouse sinä vain kontillesi ja laahaa
luusi linnaan! Me annamme palttua teidän kotorauhallenne.

MURKAINEN. Vastatkaa! Taikka annan mieheni viskata teidät pellolle.

ENSIMMÄINEN HUOVI (toverilleen). Otahan sytykettä takasta ja viritä
tölli tuleen! Sitten he saavat muutakin miettimistä kuin tyhjänpäiten
loksuttaa leukapieliään.

MURKAINEN (käskevästi). Miehet, riistäkää heiltä aseet! (Miehet
syöksyvät heidän kimppuunsa, ottavat heiltä aseet ja kuljettavat heidät
peräalalle). No, joko nyt kelpaa vastata?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tämän saat vielä maksaa, sillä vouti on lähellä ja
me tulemme hänen käskystään.

MURKAINEN. Vouti ei riko kotirauhaa. Eikö hänellä ole parempia miehiä
lähettää luokseni? Minä palautan teidät takaisin ja käsken voudin
kurittaa teitä Korsholman kellarissa. (Rengeille). Viekää heidät ulos
ja antakaa heidän mennä! Mauno jää tänne!

    (Nousee ja aikoo lähteä kamariinsa).

ENSIMMÄINEN HUOVI (sävyisemmin). Sinä olet jäykkä kuin tervaskanto.
Minä väistyn nyt tieltäsi. Anna meille takaisin aseemme! Me lähdemme
täältä hyvällä. Mutta voudin nimessä sanon sinulle: älä päästä pakoon
tuota veijaria! Hän on murhamies ja kuninkaan tuomion alainen.

MURKAINEN (seisahtuu, huoveille). Ottakaa aseenne! (Maunolle). Onko se
totta, Mauno?

MAUNO (uhitellen). Minä tapoin huovin.

MURKAINEN. Koska?

MAUNO. Äsken.

MURKAINEN. Missä?

MAUNO. Hevoshaassa.

MURKAINEN. Miksi teit sen?

MAUNO. Hän löi minua korvalle.

MURKAINEN. Ja sinä tartuit puukkoon?

MAUNO. Niin.

MURKAINEN (suuttuen). Kirottu mies! Olihan sinulla nyrkit, tiedän ma.
Sitten en voi auttaa sinua. Sinä olet rikkonut kuninkaan valan. Huovit,
te saatte viedä hänet!

MAUNO (hurjasti). Minä vetoan käräjiin ja aion nyt puolustaa itseäni

    (Ottaa puukkonsa esiin ja asettuu pöydän taakse).

MURKAINEN. Turha vaiva! Sinä olet nyt linnan lain alainen. Minä koetan
rukoilla sinulle armoa voudilta. Mene nyt vain heidän kanssaan!

MAUNO. Minä en ole sinun rukoustesi vaivainen. Nyt tahdon tapella,
tiedä se, viheliäinen raukka! Tulkoon tänne, ken uskaltaa! – Niilo,
sinä täällä olet oikea isäntä! Ota kirves käteesi ja auta minua!

MURKAINEN (lyö voimakkaasti Niiloa käteen, jotta kirves putoaa maahan).
Sinä pysyt paikoillasi!

    (Pitää häntä kiinni).

NIILO (koettaa riuhtaista itsensä irti). Laske minut! Minä en pyydä
kahta kertaa.

    (Sivaltaa puukkonsa ja aikoo lyödä Murkaista).

MURKAINEN (heittää Niilon seinään). Vielä minulla on voimaa
käsivarressani.

NIILO (nousee ja aikoo rynnätä Murkaisen kimppuun).

KOLMAS NUORUKAINEN (menee väliin). Älä koske isäntään, Niku!

MAUNO (jota sidotaan parhaillaan). Ole kirottu, Murkainen! Auttakaa
minua, miehet! Kuulkaa! Hän on liitossa voudin kanssa, päästäkseen
ensin aatelismieheksi ja saadakseen sitten Vöyrin läänikseen. Hän on
voudin salainen vakooja. Ja tiedättekö, missä hänen tyttärensä on?
Juuri saman ritarin sylissä minä näin hänet äsken. – Niin, katso vain
minuun, Murkainen, ikäänkuin et muka tietäisi mitään! – Kiiruhda pian
polttamista, Niilo, ennenkuin he ottavat minut hengiltä!

    (Huovit vievät hänet ulos).

NIILO (astuu Murkaisen luo). Minä otan selvän siitä, puhuiko hän totta.
Ja jos niin on, niin voi sinua! Sinun kattosi alle en jää. Jos huomaan,
että sinä petät minua, niin murhaan sinut tuolle samalle kynnykselle,
jolta olet höylännyt pois isäni veren. Vaan sinun veresi on punoittava
siinä lasteni lasten nähtäväksi. (Menee ulos).

MURKAINEN (seisoo kauan liikkumattomana).

LEENA. Älä anna pojan syöksyä onnettomuuteen!

MURKAINEN. Vaiti!

LEENA. Hän on kuitenkin veljesi poika.

MURKAINEN. Hän on hullu niinkuin isänsäkin.

LEENA. Martti, pelasta tyttäresi!

MURKAINEN. Vaiti, sanon minä! Minä heitän hornan kitaan sekä isän että
pojan ja – sinä olet samaa verta sinäkin. Ole huoletta! Tyttäreni ei
juokse sinun teitäsi eikä joudu seudun pilkkalauluksi, niinkuin sinä ja
Eerikki-herttua muinoin.

LEENA (oikaisee itsensä suoraksi, pontevasti). Sinähän ensimmäisenä
ivasit minua, kun herttua hieroi tuttavuutta kanssani. Itsehän sinä
julkisesti häväisit minua, kun meidät tavattiin kahdenkesken. Juuri
sinä raastoit omin käsin minua hiuksista tämän saman kynnyksen yli.
Yrjänä löi sinua korvalle, otti minut syliinsä ja kantoi vuoteeseen.
Hän ei sanonut minulle pahaa sanaa koko elinaikanaan. Huomaatko nyt,
että hän oli sinua ylevämpi? Olin vannonut, etten ikinä antaisi sinulle
anteeksi, mutta nyt sen teen, jos vain pelastat tyttäresi. Sillä sinä
et tiedä, kuinka herrat vaanivat meidän rauhaamme. – Ja pelasta Niilo,
jos tahdot levollisella tunnolla tavata veljesi toisessa maailmassa!
(Äänettömyys). Niin. Sinulla on oikeus puolellasi. Mutta minun
sydämessäni asuu rakkaus, ja onhan silläkin oikeutensa tässä matoisessa
maailmassa.

KREETA (tulee liikutettuna ja hengästyneenä. Aikoo hiipiä ohitse, mutta
huomaa samassa isänsä).

MURKAINEN. Tule tänne, tyttäreni! Sinä et saa kuljeskella yksinäsi
ulkona iltaisin. Ihmiset rupeavat puhumaan siitä oman käsityksensä
mukaan. Kovinhan sinä olet hengästynyt. Tulet kai karjapihasta
(Suutelee häntä). Mene nyt levolle, lapseni! Hyvää yötä!

KREETA (menee sisään).

MURKAINEN (istuu hetkisen, maahan katsoen. Nousee seisaalleen ja ottaa
Leenaa kädestä kiinni). Anna minulle anteeksi, Leena! Hyvää yötä!

    (Menee).

Väliverho.

IV KUVAELMA

Päivää myöhemmin. Metsäinen rinne. Perällä kerppuhaasio. Ehtoopuoli.

NIILO (tulee. Menee kiireesti näyttämön ylitse vasemmalle. –
Äänettömyys. Torventoitotusta).

KREETA (tulee pelästyneenä ja kiihoittuneena). Mitä teenkään täällä?
Isä odottaa. Minä en mene kauemmas. Täällä hän kohtasi minut, ah! ah!
(Kätkee kasvot käsiinsä). Tule joka päivä! sanoi hän. Mitä minulla on
täällä tekemistä? Mitä sanoisinkaan, jos hän jälleen tulisi? (Kuuntelee
torventoitotusta). Kuinka kaunista tuo torventoitotus onkaan! He ovat
vielä kaukana. Minä pakenen, kun he lähestyvät. Mitä sanon hänelle? Kun
hän vain ei tekisi samoin kuin eilen. Silloin en voi tehdä mitään.
Niin. Minä sanon, että isäni on surullinen, että me kaikki pidämme
hänestä – että me emme liity Engelbrektiin – että hänen itsensä pitää
pelastaa maa tanskalaisten käsistä ja ruveta meidän – – että – ah!

PUKE (tulee oikealta). Olet pitänyt sanasi, salon kaunis kukka! Miksi
lensit eilen luotani kuin arka metsäkyyhky? Pitihän sinulla olla niin
paljon puhuttavaa minulle, eikä siitä kuitenkaan tullut mitään. (Aikoo
syleillä häntä).

KREETA. Älkää koskeko minuun, ritari! Te loukkaatte minua. Enhän
tiennyt teidän olevan niin lähellä.

PUKE. Et suinkaan. Minä kuljen omia teitäni. No, mitä uutta? Onko isäsi
vielä suutuksissaan minulle?

KREETA. Isä rakastaa teitä, kuten me kaikki muutkin.

PUKE. Rakastatko sinäkin minua?

KREETA (karttaen). Luullakseni te voitte pelastaa meidät tanskalaisten
vallasta.

PUKE (nauraen). Sinä näyt olevan kovin kiintynyt valtakunnan asioihin.
Minä olenkin aikonut tulla teille.

KREETA (unohtaen varovaisuutensa). Tekö?

PUKE. Niin. Tuskinpa jäykkä isäsi kuitenkaan tulee minun luokseni.

KREETA (tarttuu hänen käteensä). Oi, tehkää se! Sopikaa hänen kanssaan!
Isä on kyllä kova, mutta hän harrastaa teidän parastanne.

PUKE. Tottahan vielä löytynee joku sovinnon keinokin, sillä minä
tarvitsen isääsi.

KREETA. Isä on mahtava. Kansa odottaa hänen viittaustaan, ja hän voi
nostattaa koko Pohjan teidän avuksenne.

PUKE. Hm! – (Kohteliaasti). Ovatko kaikki Vöyrin kaunottaret yhtä
ylevämielisiä kuin sinä?

KREETA (luo katseensa maahan). Olen usein puhellut isäni kanssa näistä
asioista.

PUKE. Sinulla lienee sulhanenkin. Eilen kuulin, että sinä aiot mennä
naimisiin tuon – Niilon kanssa. Niilohan hänen nimensä on?

KREETA. Niin. – Niilo asuu meillä.

PUKE. Rakastatko häntä?

KREETA. En tiedä – en. Niilo ei ole isän kaltainen.

PUKE. Hän lienee ankara herrojen vihaaja.

KREETA. Te ette saa suuttua häneen.

PUKE. Hän kuuluu olevan kelpo poika. Vaan sano sinä Niilollesi, että
hän on liiaksi hyvä juostakseen pitäjään roistojen parissa – ja liian
arvokas kuullakseen noita kirottuja taalalaisia, jotka minä piakkoin
lähetän takaisin meren ylitse.

KREETA. Niilo ja isä eivät elä sovussa keskenään. Se on ikävää. Niilo
pitää –

PUKE. Engelbrektin puolta – niin, niin kyllä. Ja sinä tietysti –
kuninkaan?

KREETA. Niin – jos te olisitte kuningas.

PUKE. Silloin antaisin sinulle Korsholman linnan. Koska et rakasta
Niiloa, niin eipä haittaa, vaikka vähän syleilenkin sinua.

    (Torventoitotusta ihan lähellä).

KREETA. Antakaa minun olla! Seurueenne lähestyy –.

PUKE. Siltä kuuluu. Sinä kai juokset tiehesi nytkin. Mutta tällä kertaa
täytyy minun saada suudelma, ennenkuin pääset pakoon. (Tahtoo suudella
häntä).

KREETA (riistää itsensä irti). Hyi teitä, vouti! Te olette ilkeä!

PUKE. Tule takaisin huomenna!

KREETA. En ikinä enää.

    (Juoksee pois).

PUKE. No, sitten tulen tänä iltana isäsi luo. Oletko silloinkin vielä
suutuksissasi?

KREETA (vilkkaasti). Oi – tulkaa!

PUKE (ottaa päästään barettinsa. Irroittaa siitä viheriäkivisen neulan,
joka on ollut töyhdön pitimenä). Tule tänne – niin saat kauniin
helmen.

KREETA (lähestyen varovasti). Mutta – eihän se vain ole lumottu?

PUKE. Niin – jos sinä olet sen lumonnut. Sanotaanhan sinua velhoksi.

KREETA. Ihmiset ovat niin ilkeät. Kiitoksia! – Ei, ei
enää. (Puke suutelee häntä).

NIILO (on tullut sisään viime lauseiden aikana ja tarkastellut heitä.
Vetää esiin puukkonsa). Vedä esiin puukkosi! Minä en karkaa salaa
päällesi. Puolusta itseäsi, naississi! Tyttö on minun! (Hyökkää Puken
kimppuun).

PUKE (tempaa jahtipuukkonsa. Taistelevat hetkisen. Niilo iskee
puukkonsa Pukein rintaan. Puke kaatuu huudahtaen).

KREETA. Niilo! (Rientää Puken luo, koettaa sulkea verenjuoksua). Sinä
olet tappanut hänet. Pois, katala!

NIILO (vavisten kauhusta). Paetkaamme, Kreeta!

KREETA. Pois silmistäni, sanon! Älä näytä kasvojasi minulle, äläkä
myöskään maailmalle! Sinä olet murhamies.

NIILO. Sinun tähtesi minä sen tein.

KREETA (karttaen). Huovit tulevat –!

NIILO. Tulkoot. Suo minulle anteeksi!

KREETA. Oi, Niilo! – Sehän oli minun syyni! – Pelasta itsesi! (Puke
liikahtaa). Hän elää. Tädin täytyy tulla tänne. Kuuletko, Niilo!

NIILO (katselee häntä hetken aikaa). Niin! (Rientää pois. Melua
metsässä).

KREETA (istuu paikallaan).

KURKI (tulee kiivaasti). Tänne huovit! Täältäpäin kuului huuto. Ken
siellä? Pyhän Yrjänän nimessä! Eerikki! Verissään! Kuolleena! Liikkuuko
hän? Hoi, miehet! Joutukaa, roistot! Vouti makaa täällä kuoleman
kielissä!

    (Huoveja tulee joka suunnalta).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä? Vouti! Kuoleeko hän?

KURKI (polvillaan Puken ruumiin vieressä). Käännä hänet toisin päin.
Muuten juoksee veri kuiviin. Mitä hittoja! Tuohan on puukon haava!
Tyttö, ken – –? Olavi! Juokse kylään! Ota ensimmäinen hevonen, jonka
vaan kynsiisi saat! Aja kuoliaaksi ihmiset ja elukat, ja paina linnaan!
Kuule – paiskaa mestari Sigfrid veneeseen ja kohtaa meitä Kaskmaan
selällä. (Kreetalle). Kuka sen vietävä on –? Kuuletko tyttö? Vastaa!

KREETA (peloissaan). Oi, herra! – Sitokaa nyt vain!

KURKI (tarkastaa Kreetaa), Ah! Nyt ymmärrän – Niilo! –

KREETA (keskeyttäen). Auttakaa minua, herra! Niilo meni kutsumaan
tätiäni. Kun vain voisimme pitää hänet hengissä niin kauan. Minä noudan
kylmää vettä valellakseni hänen päätänsä (Kurki antaa hänelle hattunsa,
Kreeta menee).

KURKI (miettien hetken aikaa). Folkeson! Kuule! Pidä silmällä Murkaisen
Niiloa! – Ken takaa –? Parasta on pistää hänet kiinni (Folkeson ja
pari huovia, menee). Kuule, ken on se täti –?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Murkaisen Leena! Niin, hän kyllä saa voudin henkiin
– jos vain tahtoo. Minä menen häntä noutamaan. (Aikoo mennä).

KURKI. Akkojako? Seis! – Ei, ei, mene, mene! Kunhan vain saamme apua
– tuli se sitten vaikka hornasta. Kuule, käske hänen lentää.
Tottakai hänellä on siivet tai ainakin luudan tynki! Ottakoon kaikki
noitavehkeet mukaansa, sillä haavoittuneelta juoksee pian henki
kankaalle.

KREETA (tulee, tuoden vettä Kurjen hatulla). Vieläkö hän elää?

KURKI. Kyllähän sydän vielä tykyttää –. Onko Niilo hakemassa –?

KREETA (keskeyttäen). On! Auttakaa minua, jotta voin valella häntä. Oi,
jospa vain täti tulisi. (Vaalivat Pukea).

TOINEN HUOVI (on hajoittanut haasion ja erään toverinsa avulla tehnyt
haasiopuista paarit). Luuletko, että eukko saa hänet vielä henkiin?

KOLMAS HUOVI. Kyllä. Kyllä kai. Tässä maassa osaa jokainen noitua.

TOINEN HUOVI. Mutta kuule! Jos tuo velhoriiviö saa hänet henkiin, niin
joutuuko voudin sielu sitten hänen haltuunsa.

KOLMAS HUOVI. Tietty se. Mutta ensi päivänä saa velho siitä vain
kymmenykset. Ja sitten joka päivä aina sen verran, missä määrin hänen
onnistuu juottaa taikajuomaansa potilaalle. Ja siksipä noita
yhdeksäntenä päivänä poltetaankin. Tuonhan jo lapsikin tietää.

TOINEN HUOVI. Mutta jos vouti kuolee.

KOLMAS HUOVI. No, sitten kai noita poltetaan heti paikalla.

TOINEN HUOVI. Onpa kuitenkin hiton vaikeata pelastaa toista kuolemasta.

KOLMAS HUOVI. Vouti näyttää todellakin kuolevan, ellei noitaa kohta
kuulu.

KURKI. Vaiti, miehet! Hän ei saa kuolla. Eikö akkaa jo näy tulevaksi?
– Onko sinne pitkältäkin. Menkää katsomaan.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tuolla he tulevat. Murkaisen Leena on mukana, ja
kaikki kylän naiset myös.

KURKI. Missä? – Aivan oikein – tuolla, näen ma. Saakeli, kuinka
hitaasti hän vetelee koipiaan. Hyvä –! (Leena tulee kansan
seuraamana). Joudu, ihminen! Tilani Hämeessä lahjoitan sinulle, jos
saat hänet henkiin. Mutta tiedä, kirottu noita, jos vain annat voudin
kuolla, niin manaan pirun ratsastamaan selässäsi. Ja muista pysyä
erilläsi hänen ritarisielustaan taikka –!

LEENA (tylysti). Väisty syrjään, herra.

KURKI. Kuoleeko hän?

LEENA. Kreeta, ota pois tulppa pullon suusta ja kaada tänne rohtoja.
Kas niin.

KURKI (kiivaasti). Kuoleeko hän, kysyn minä.

LEENA. Vaiti siinä. Veri on juossut kuiviin. Auta minua, tyttö! Kohota
päätä. Kas niin. Pidä nyt vakaasti kiinni. (Antaa Puhelle rohtoja
pullosta).

PUKE (liikahtaa, hourii). Katso minuun. Katso minua suoraan silmiin!
Vedä minut ylös – vielä – vielä ylemmäs! Kas niin! Pidä nyt kiinni
– lujasti – vielä lujemmin! Velho tahtoo vetää minut alas. – Hän
iskee kyntensä minuun! Pidä kiinni. – Katso minuun! Älä käännä pois
silmiäsi, tyttö. Huu! Verilaine hyökkäsi velhon ylitse! Kuinka täällä
on kaunista. Istukaamme kukkaistarhassa, ihana lapsi! Anna minun nojata
päätäni rintaasi vasten. Kas, nyt on niin hyvä. – Minua uuvuttaa. Nyt
tahtoisin nukkua.

LEENA (levottomasti). Ei, ei! Ei käy laatuun. Avatkaa silmänne, ritari!
Muuten nukutte kuoleman uneen. (Kiireesti). Ettekö näe, kuinka hän ui
verivirrassa? Nyt hän nousee ylös, tarttuakseen teihin kiinni.
Rientäkää, rientäkää!

PUKE (nauraa). Oh, eikä. Täällä on ihana impi. Hän katsoo ja viettelee
minua sinisilmillään ruusulehtoihin. – Ken sinä olet?

LEENA (vilkkaasti). Oi, vastaa, Kreeta! Murkaisen tytär! – Murkaisen.

PUKE (työntää syrjään Kreetan käden. Rajusti). Murkaisen! Vai niin!
Jäykkä talonpoika – sinä rohkenet uhoitella minua Engelbrektinesi!
Esiin, ritarit! Satuloikaa hevoset! Hakatkaa heidät maahan! Raastakaa
heidät syrjään! He tahtovat riistää kuninkaan kruunun ja asettaa sen
talonpojan päähän – nuo rehentelijät! Pyhän Yrjänän nimessä: hakatkaa
heidät palasiksi! Verta! Lisää verta! Antaa veren juosta, onhan se vain
rahvaan verta!

KREETA (peittää käsin kasvonsa). Hyi, hyi!

LEENA. Hyvä! Jatkakaa vain! Se panee veren liikkeelle. Muutoin
jähmetytte kuoliaaksi. Se on toista kuin nukkua kukkatarhassa! Kas
niin. Riittää jo. Nyt on jo veri päässyt liikkeelle. Kun vouti nyt vain
pysyisi hiljaa alallaan. (Kurjelle). Herra, hän jää henkiin.

KOLMAS HUOVI. Mitä arvelet!

TOINEN HUOVI. Jos tuo ei ollut selvää noituutta, niin saat elävältä
polttaa minut.

PUKE (nousee istualleen, tajuissaan). Mitä tuijotat minuun, Aksel?
Miksi minä makaan täällä? Ah, mikä viiltää rintaani! Niin, niin. –
Sehän on totta. Niin, niin. Onko hän täällä – tuo tyttö? Tule tänne,
lapsi raukka! Älä pelkää. Laske kätesi otsalleni. Kätesi on niin
lämmin. – Aksel, muista, ettet laske verkkojasi toisten kalavesille.

KURKI. Ahaa! Sinä tarkoitat tyttöä. Minä ymmärrän, Folkeson nipistää
kyllä veijarin kiinni.

PUKE (väsyneesti). Minun puolestani hän saa juosta rauhassa. Älkää
peloittako tyttöä. Poika puolusti vain omaansa ja sehän oli hänen
kirottu velvollisuutensa. (Side irtautuu). Mikä riepu tuo on? (Repäisee
kääreen pois).

KREETA. Ai, ai, vouti! Te revitte haavan auki. Laskekaa päänne
polvelleni, että saan sitoa sen uudestaan. Tyyntykää nyt hetkiseksi,
että veri lakkaa vuotamasta.

PUKE (väsyneesti). Täytyyhän minun sitten totella. Kuule, Aksel! Eikö
tämä ole ihana vuode kaatuneelle ritarille?

KURKI. No niin – huonommalla voi maata!

PUKE. Sen luulisi. Käykö kateeksesi? Rakkautta ja seikkailuja, veikko.
– Vaan nyt on suorastaan päin hel – – Ai, ai, millaiset kissantassut
sinulla on. (Tulistuen). Mutta kuka Pyhän Yrjänän nimessä nyt kurittaa
talonpoikais-elukoita Taalaissa?

KREETA. Vaiti, ritari teidän pitää maata hiljaa, jotta saan veren
valtaani!

PUKE (tyyntyy. Väsyneesti). Totta sekin. Niin, parasta on, että sinä
otat minut hoitoosi. Olethan sinä lumoojaksi kyllin kaunis. Jos minussa
olisi miestä, niin saisit vielä suudelman lisää. Vaan nyt saat sitä
odottaa. – Huu, huu! (Värisee). Päätäni huimaa. – Joko nyt on loppuni
tulossa?

KREETA. Ei, herra. Te kyllä paranette, kun vain antautte minun
hoitooni. (Leena on sillä välin valmistanut voudille juoman. Tarjoaa
sitä Puhelle). Juokaa nyt mitä täti tarjoaa.

PUKE. Vieläkin nainen! No niin. Missä velhot olisivatkaan elleivät
minun luonani? Mitä teillä on siinä?

KREETA. Unijuomaa. Muutoin ette kestä rantaan kuljettamista. Kas tässä!
(Ojentaa Puhelle astian).

PUKE (juo, heittää astian menemään).

TOINEN HUOVI (hiljaa). Näitkö taikajuomaa?

KOLMAS HUOVI. Näin, paratkoon! Nyt on velho saanut kymmenyksensä.

PUKE. Hyi saakeli! Minkälaista moskaa! Eukon ikää tarvitaankin mokoman
sikunan keittämiseen. Vai niin, pojat, oletteko kyhänneet paarit
siellä. Hyvä. Sillä luulenpa totta vie, etten jaksa käydä. (Koettaa
nousta ylös). Kas niin, nyt nousee taikajuoma päähäni. Pyhä Birkitta,
ole minulle armollinen! (Vaipuu uneen).

KURKI (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Tuokaa tänne paarit! Nostakaa
vouti paarille. Hiljaa. Kas niin. (Kahdelle toiselle huoville). Menkää
edellä ja täyttäkää venhe katajilla, kunnes tulemme rantaan. Hiljaa
eteenpäin. Kas niin.

    (Puke kannetaan pois. Kurki ja muut seuraavat jäljessä).

KREETA (vaipuu kerpuille).

TOINEN TYTTÖ (puoleksi huiskuttaen). Murkaisen Niilonhan sen sanotaan
tehneen.

ENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niilon? Ja mistä syystä?

TOINEN TYTTÖ. No, eihän tuo niin mieluista liene, kun morsian
kuhertelee toisen kanssa. Tyttö kai laski voudin liian likelle.

ENSIMMÄINEN TYTTÖ (hiljaa). Tuo kopea kuotus! Näettekö, tytöt, kuinka
hän on kerpuista laittanut pahnat itselleen?

TOINEN TYTTÖ (hiljaa toisella). Niin. Siinä se nyt oli hänenkin
siveytensä ja ylpeytensä. Pätee siinä itkeä tillittää ja hävetä
maailman jaloissa.

MURKAINEN (tulee kansan seuraamana). Onko vouti murhattu?

ERÄS VANHA AKKA. Sisaresi sai hänet vielä henkiin. – Ja se on hänelle
kunniaksi.

LEENA (pudistaa päätänsä). Kovin kurja on hänen tilansa.

TOINEN HUOVI. No! – Paholainen ei hylkää omaansa niin kauan kuin saa
akkoja kätyreikseen.

MURKAINEN. Missä vouti on?

LEENA. Hänet kannettiin rantaan.

MURKAINEN (aikoessaan lähteä rantaan, hiljaa Leenalle). Kuka häntä löi?

LEENA (jyrkästi). En tiedä.

TOINEN HUOVI (on kerännyt Puken metsästysaseet). Kukako löi? Katso
tuonne, niin kenties tunnet pukarin. – Herra Folkeson!

    (Huovit tulevat ja tuovat Niilon sidottuna esille).

KANSA. Niilo! (Huovit aikovat viedä Niilon näyttämön ylitse).

MURKAINEN (astuu esiin). Sinäkö! (Leena nojaa puuta vasten. Kreeta on
epätoivon vallassa). Sinä, Niilo! – Miksi olet verellä itsesi
tahrannut?

NIILO (uhitellen). Se on ensimmäisen ritarin verta. Hän raiskasi
tyttäresi. Ja samoin käy vielä kaikkien muidenkin. – Minä iskin
varmasti, veli kullat, enkä kadu tekoani.

KREETA. Ah!

NIILO. Ota luoksesi tyttäresi. Minä saan kai kuolon kolahduksen. Mutta
voi sinua, jos myyt hänet vielä toistamiseen. No niin! Saanhan minä
kuitenkin taivaassa hänet omakseni. (Menee huovien seurassa.
Äänettömyys).

MURKAINEN (menee Kreetan luo). Nouse ylös! (Kreeta ei liikahda
paikaltaan. Murkainen ottaa häntä lujasti kiinni rinnasta, kohottaa
hänet maasta ja pudistaa häntä). Nouse ylös, sanon minä, ja katso minua
silmiin. (Heittää hänet takaperin kerppukasalle). Sinä huikentelevainen
narttu, ole kirottu sen häpeän tähden, jonka tuotit perheelleni. Minä
uskoin sinua kuin taivaan enkeliä. Mutta nyt näen, etteivät ihmiset ole
valhetelleet. Makaa siinä! Äläkä astu isäsi kynnykselle, ennenkuin hän
on vaipunut hautaansa!

LEENA. Martti! Martti!

MURKAINEN (raa'asti Leenalle). Sinä saatat itsesi ihmisten pilkaksi
(Käskevästi). Tule kotiin kanssani!

LEENA (epätoivoissaan). En. Sinun täytyy ottaa hänet myös.

MURKAINEN. Yksi portto riittää minun huoneelleni. Tule, sanon minä
(Tarttuu lujasti Leenan ranteeseen).

LEENA (huutaa). Armahda lapsi-parkaa!

MURKAINEN. Tottele, nainen! (Vie hänet mukanaan).

ENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niin nyt kävi Murkaisen pramean tyttären.

TOINEN TYTTÖ. Sinä pidit itseäsi meitä muita parempana! Siinä nyt sait
siipeesi!

KOLMAS TYTTÖ. Se on suvussa, se.

TOINEN TYTTÖ. Ylpeyskö, tarkoitat.

KOLMAS TYTTÖ. Ylpeys ja muu myös.

NELJÄS TYTTÖ. Oliko hauska suudella? – Niiloa vasta minä miehenä
pidän. Mokoma kuotus, kun meni ja saattoi poikaparan onnettomaksi.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Antakaa hänen olla, tytöt. Te, piru vie, ette
ole tuumaa paremmat. Noidiksi olette omianne kaikki tyyni.

ERÄS VANHA AKKA. Mitä täällä kauemmin kuhnailette, tytöt. Laittakaa
kotia luunne! Ettekö tiedä, että piru vie sen, joka seisoo päivän
laskun jälkeen isänsä hylkäämän sikiön vieressä!

TYTÖT (huutaen). – Voi, se on totta! Tulkaa pois!

    (Kaikki menevät paitsi Kreeta).

KREETA (melkein mielipuolena, nousee hiljaa ylös ja hiipii edes
takaisin puiden välitse). Järveen! Järveen! (Seisahtuu). Huu, siellä on
niin syvä ja kylmä. – (Istuu. Rupeaa kaivamaan maata). Multaan, maan
alle. Siellä ei minua kukaan näe. Ei kukaan – ah! (Nousee jälleen). Ei
– meressä on sittenkin parempi. Mutta jos nousen veden pinnalle. En.
(Pitelee rintaansa). En. Rintani on niin raskas. Kyllä minä painun
pohjaan. Aurinko on vielä ylhäällä. Ei kukaan saa nähdä minua, ja heti
kun päivä laskee – (Äänettömyys. Nojaa puuta vasten). Mihin minun piti
mennä? – Mitä aioinkaan? (Pitelee päätään miettien). Mihin? Mihin?
Minulla ei ole turvapaikkaa koko avarassa maailmassa.

KURKI (huutaa metsässä). Rientäkää! Tuokaa tänne Murkaisen naiset!
Muutoin hänen verensä juoksee kuiviin.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Herra, täällä on Murkaisen Kreeta. (Metsästä kuuluu
huutoja). Hoi, tänne, tänne naiset!

KURKI (tulee). Kreeta! Tyttö! Mitä sinä teet täällä? Pitihän sinun
tulla linnaan. Haava vuotaa jälleen. Tule – riennä –! Hän kuolee!

KREETA (katsoo ylös, huudahtaa). Hän kuolee! Hänen luokseen! Sinnehän
minun pitikin –! (Rientää pois. Kurki seuraa häntä).

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS

V KUVAELMA

Korsholman linnan puutarha. Eerikki Puke makaa puutarhasohvalla. Kreeta
istuu hänen vieressään. Pieni pöytä lääkkeineen. Keskipäivä.

KREETA. Älkää sanoko niin, herra. Kyllähän te tiedätte, ettei kansa
sellaista ole.

PUKE. Oli miten oli. Mutta sen sanon, että jos joka talonpoika saisi
vapaasti juosta kuninkaalle kantelemassa, niin mitä oikeutta sitten
enää jäisi meille aatelisille? Ei, Margerit. Kuningas ei istu aatelin
tuomarina, talonpoika vielä vähemmän.

KREETA. Te olette oppinut herra, ja tiedätte paremmin, kuin minä, mitä
Ruotsin aikakirjat kertovat. Minä puhun vain sitä, mitä kansan tarut
kertovat.

PUKE. Jatka. Sinua on hauska kuulla.

KREETA. Senkö vuoksi te siis kuljetitte pyhän Eerikin kruunun maasta
pois? Ja se oli kuitenkin talonpojan takoma maan turvaksi ja vapauden
vartijaksi. Te unhotatte, että tuo kruunu oli meitä kaikkia yhdistävä
kultainen rengas. Sen te nyt tahdotte hakata kappaleiksi ja heittää
pirstat pitkin valtakuntaa, tehdäksenne niistä itsellenne viheliäisen
koristeen – talonpojan orjuudeksi ja turmioksi.

Kuitenkin varokaa itseänne, te pikkukuninkaat! Kun myrsky kiitää maan
ylitse, niin runko seisoo paikallaan, mutta kuihtuneet lehdet ja kukat
tempaa tuuli mennessään. – Ja kun nuo kurjat pikkukuninkaat ovat
hallinneet aikansa, kun järjestäjä saapuu Mauno Latolukon tavalla,
kruunuansa etsien, luuletteko, että hän pyytää sitä aatelilta, joka on
tahrannut sen lokaan, vaiko talonpojalta, joka alati säilyttää sitä
sydämensä aarteena, vanhan vapauden muistona? –

Suokaa anteeksi, herra – jos tulin sanoneeksi liian paljon.

PUKE. Sinä olet viisas tyttö. Kunpa vain Aksel olisi ollut täällä
kuulemassa. – Etkö tiedä, mihin valta väärinkäytettynä johtaa?

KREETA. Sitä käytetään väärin vain kansain sortamiseksi. – Ketä voisi
talonpoika sortaa?

PUKE (hymyillen). Meitä – ja kuningasta. Ja kuningas sitten meitä
kaikkia.

KREETA. Ei suinkaan. Isäni on opettanut minun rakastamaan vanhoja
kantasukujamrne. Ne ovat ylenneet ruotsalaisesta talonpoikaisrungosta,
ikäänkuin tammen latvat lehtineen ja kukkineen. Mutta te olette
vaihtaneet tämän yksinkertaisen vapaasäädyn muukalaiseen aateliin. Te
sulkeutte kivimuurien turviin, eroitatte itsenne kansasta ja
ylenkatsotte kansaa.

PUKE. Totta sekin. Mutta jos olemmekin turmeltuneet, niin osoittaahan
monen maan esimerkki, ettei talonpoikaisvaltaan liioin ole luottamista.
Päinvastoin: missä talonpoika pääsee mahtiinsa, siellä hän järjettömän
elukan lailla turmelee maan ja valtakunnan. Näethän sen itsekin. He
tahtoivat polttaa linnan, kun Niilo heitä kiihoitti.

KREETA. Talonpoikaan voi aina luottaa. Mutta nyt hän on muuttunut –
kiusaajainsa kauhuksi.

PUKE. Ja minkätähden istuu uljas talonpoikaistyttö kansan kiusaajan
jaloissa.

KREETA. Te ette ole kansan kiusaaja. Te ette ajattele siten kuin
puhutte. Olettehan te ruotsalainen ritari, ettekä tanskalainen vouti.

PUKE. Niin, minä olen ruotsalainen! – Mutta tiedä, minä en ikinä rupea
Engelbrektin rengiksi. – Jos vain pääsisin terveenä vuoteestani,
niin pianpa saisit nähdä sen! Mutta olenhan minä nyt joutunut
Margareeta-rouvan valtaan.

KREETA. Ja hän aikoo ankarasti kurittaa ritariaan. – Ja ritari on
nouseva terveenä vuoteestaan, maan ja kansan turvaajaksi.

PUKE (vetää Kreetan hyväillen luokseen). Sinä olet käynyt minulle
rakkaaksi sairauteni aikana. Puheesi miellyttää minua. Sinä olet niin
kaunis, kun silmäsi iskevät tulta. Laula minulle taas joku velholaulu.
Olen niin väsynyt tuskistani, ja nyt tahtoisin vähän nukahtaa.

KREETA (nojautuu hänen ylitseen). Nukkukaa ja uneksikaa! – Uneksien on
niin ihanaa karkoittaa pois elon murheet.

PUKE. Rasittaako sinuakin elämän suru?

KREETA. Suruko? Voihan uneksia, vaikkei suruja olisikaan. Varmaankin on
väärin uneksia! – Tänään te olette niin kaunis, vouti. (Nojautuu hänen
ylitseen).

PUKE. Vai niin. Ehkä suostut vielä armaakseni –?

KREETA (havahtuen unelmistaan). Päästäkää käteni, herra ritari. –
Minunhan piti teidät nukuttaa. (Laulaa).

    Ja paimentyttöselle prinssi lausui näin:
    Nyt sotahan mun täytyvi, ystäväin,
    Ja tyttö neuloi, neuloi ja vuotteli vaan.
    Ja kyynelhelmet kasteli neulettaan.

PUKE (nukkuu).

LEENA (tulee hiljaa sivupolkua pitkin). Ole huoleti, lapsi – minä
täältä vain tulen.

KREETA. Täti!

LEENA. Älä pelkää! Minä en tahdo sinulle pahaa.

KREETA. Kuinka – mitä tietä sinä tulit? (Äänettömyys).

LEENA. Olinhan minä täällä, kun linna rakennettiin. Tunnen monta solaa
ja käytävää, jotka nyt ovat metsittyneet. Tule, Kreeta! – Tule minun
kanssani! Tuolla on salakäytävä, jonka herttua kerran laitatti minulle.
Nyt se tarjoaa turvaansa sinulle.

KREETA. En, – täti. Mene! Hän herää!

LEENA. Irroita sydämesi hänestä, ennenkuin heräät unelmistasi ja
ennenkuin hän sysää sinut luotaan. – Silloin se tuntuu niin
katkeralta.

KREETA. En, en! En vielä!

LEENA. Lapsi raukka! – Minä tahdon viedä sinut sisareni luokse
Närpiöön.

KREETA. Ei vielä! En nyt vielä. Minä tulen toiste.

LEENA. Toiste! – Kun hän hylkää sinut, murtuu kurja sydämesi.

KREETA. Ehkä. Silloin saat viedä minut, mihin vain itse tahdot.

LEENA (tulee esiin, katselee Pukea). Rakastatko häntä niin hartaasti?

KREETA. Niinpä melkein luulen!

LEENA (peräytyy). Tule!

KREETA (katkerasti). Mihin minä sitten lähtisin? Täällähän minulla on
ainoa turvapaikkani koko maailmassa.

LEENA. Martti kyllä katuu vielä päätöstään.

KREETA (pitelee päätään). Oi, – älä puhu isästä (Katsoo ylös). Täti,
minä tulen silloin, kun voin todistaa isälleni, kuinka katkeraa
vääryyttä hän on minulle tehnyt.

    (Äänettömyys).

LEENA. Onko hän tehnyt paljon vääryyttä sinulle?

KREETA (painokkaasti). Hän on tehnyt –.

LEENA (rukoillen). Pakene siis, lapsi! Pakene pian! Sinä et voi seisoa
lujana hänen vuoteensa vieressä.

KREETA. Täti, minä seison lujana.

LEENA. Et hänen rinnallaan. Olethan sinäkin lihaa ja verta.

KREETA. Minä en pelkää mitään. Sillä minä aion viedä hänet isän luokse.

LEENA (surullisesti). Nuo ovat mielettömiä tuumia. – Mitä sinä ryhdyt
suurten sotihin! Sinä olet vain talonpoikaistyttö ja sorrut
taistelussa.

KREETA. Minä luotan itseeni.

LEENA. Minä tulen joka päivä rukoilemaan sinua täältä pois. Kerran sinä
tulet – vaikka kenties liian myöhään.

KREETA. Täti kulta, – älä tule!

LEENA. Kyllä, minä tulen. Minun täytyy saada sinut täältä pois,
ennenkuin Niilo –

KREETA (kiireesti). Onko Niilo vapaa? Aikovatko he taas polttaa linnan?

LEENA. Niin, Niilo on karannut. Nuorisolla on pahat mielessä. He
pysyttelevät metsissä nyt kun huovit ovat ruvenneet kiertelemään kyliä.

KREETA. Se ei saa tapahtua. Täti, näytä minulle salakäytävä.

LEENA. Tuolla pensasaidan alla. Tule!

KREETA. En. – Mene pian. Minä muurautan sen kiinni. Varoita Niiloa
tulemasta. Minä käsken voudin pitämään vahtia yötä päivää. Tänne ei
pääse kukaan, ei ulos eikä sisään. – Mene täti! Joku tulee. Sinua ei
saa kukaan nähdä.

LEENA. Jospa vain tietäisin, mitä minun on sinusta uskominen?

KREETA. Parhainta. Sinun ei tarvitse tallata minua lokaan, niinkuin
muut ovat tehneet. Joudu, hän herää!

LEENA (pyyhkii silmiään, mennessään). Tyttö raukka! – Minä en
ymmärtänyt paremmin. Sinä kenties ymmärrät enemmän kuin minä. (Menee).

KREETA (huokaa). Niin, niin! Raskasta on nähdä sinun lähtevän täältä
tuolla tavalla. Sinä olet hyvä, vaan sinä et käsitä minua. Yksin
minä olen alkanut. Yksin minun täytyy myös toteuttaa aikeeni
(Uhkamielisesti). Minä tahdon saattaa valheen juurinensa maasta.
Olenhan vapaa talonpoikaistytär. Mitä ihmiset minusta sanovat, sitä ei
auta kuuleminen, – ja isä – isä – –.

HUOVIT (ulkopuolella). Täällä on hyvä! Tuokaa tänne! Mistä on tämä
olut? Se on väkevää ja hyvää.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Se on – annas kun katson. – Niin se on Vöyrin
verotynnyristä.

TOINEN HUOVI. Vöyrin! No sittenhän on oikeus ja kohtuus, että juomme
Vöyrin tyttöjen onneksi – varsinkin kun voudin korea henttu näyttää
olevan niin suurissa armoissa – näin meidän huovien kesken!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Kai hän olisikin liian maukas pala kollojen ja
renkien iltaherkuksi.

TOINEN HUOVI. Nyt olisi meillä hyvät oltavat, kunhan ei vain
pehtori-rahjus lähettäisi meitä tuuluteltaviksi. Laula, Olavi!

KOLMAS HUOVI. Kyllä. Mistä sitten laulan?

TOINEN HUOVI. Tytöistä tietysti.

KOLMAS HUOVI. Velhosta tuolla ritarisalissa, ja – –

ENSIMMÄINEN HUOVI. Sinusta, kenties. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa!
Ei, ystäväni! Niitten vällyjen alle et sinä pistä koipiasi, niinkauan
kuin minä olen läsnä.

TOINEN HUOVI. Ha, ha, ha! Mutta olkoon hän nyt joko puhtahin piika
taikka kirottu velho taikka ritarin henttu, niin on hän kaikessa
tapauksessa korea likka, ja se on pääasia. Sen tähden juomme nyt hänen
onnekseen. Murkaisen Kreetan malja! (Yleinen hälinä). Murkaisen Kreetan
malja! Voudin kamarineitsyen malja!

KREETA (painaa epätoivoissaan päänsä vuodetta vasten). Voi minua!

PUKE (herää). Mitä nyt?

KREETA (rauhoittuen). Ei mitään.

PUKE. Olenko nukkunut kauan?

KREETA. Ette! –

LINNAN PEHTORI (ulkopuolella). Te laiskurit! Vai istutte taaskin
mässäämässä! Kutka ovat määrätyt vahtiin täksi päiväksi? Hiiteen nuo
olutsangot! Täällähän voisi koko voutikunta tallustella edes takaisin,
juuri kuin tämä olisi rihkamapuoti eikä kuninkaan linna. Lasketteko
taas niskaamme moukkaparven polttamaan ja murhaamaan.

PUKE (nauraen). Ukko alkaa käydä poikain mielestä vanhaksi. Mutta mitä
tämä on? Kätesi vapisee.

KREETA. Ei – ei se ole mitään. Älkää kyselkö. Nyt se on ohitse.

PUKE. Sinä olet itkenyt, Margerit. Ken siellä?

PEHTORI. Minä, ankara ritari. Pojilla on täällä liian hyvät päivät
tämän iankaikkisen rauhan tähden. Kuinka on terveytenne laita, jalo
ritari?

PUKE. Eteenpäin se mataa – mutta kurjaa kyytiä kuin ränstynyt Saksan
haaksi. Mitä asiaa?

PEHTORI. Styresholmasta on tullut airut herra Jürgen Juten luota.

PUKE. Tuolta tanskalaiselta! Hyvä. Saata hänet tänne.

PEHTORI. Ja Taalain kapinoitsijalta, Engelbrektiltä, on niinikään
tullut viesti.

PUKE. Häneltä! Vai niin! Koska?

PEHTORI. Toissapäivänä. Mutta kun te, herra, makasitte niin huonona
haavakuumeessa, ja kun he näyttivät niin vietävän pöyhkeiltä, niin
pistin heidät vankityrmään vartoamaan. Mielestäni oli vaarallista antaa
heidän vapaasti liikkua kansan parissa. Voutikunnassa kiertelee jo
ennestäänkin useita samanlaisia huuhkaimia saarnaamassa kapinaa.
Ja sitten murtausivat poikalurjukset linnaan ja vapauttivat
Niilo-pahuksen.

PUKE. Ei hätää! – Eivätkö huovit ole vielä saaneet heistä ketään
käsiinsä.

PEHTORI. Eivät. Heitä ajetaan takaa pitkin metsiä.

PUKE. Hyvä. Saata myöskin taalalaiset tänne. Ja pyydä Aksel-herraa
puheilleni.

    (Pehtori menee).

KREETA. Vai sillä lailla kohdellaan täällä Engelbrektin lähettiläitä!

PUKE. Tuhmasti kyllä! – Ukko on vanha, aina Albrektin ajoilta.
Vahtitoimissaan hän ei ole huomannut, kuinka aika on kiitänyt hänen
ohitseen.

KREETA (puoliääneen). Hänen luotaan – – (Tulee silmänneeksi
salakäytävään päin). Ah! –

PUKE. Kalpeista kasvoistasi huomaan, että minun on luultu olevan poissa
maatessani täällä. Väkeni vaivaa sinua katseillaan ja ehkäpä
sanoillaankin. He eivät kärsi sinua, sillä sinä olet heistä liian
ylpeä. Vaan rauhoitu, Margerit. Siitä täytyy tulla loppu, jopa hyvinkin
pian. Älä itke, Margerit.

KREETA (ylpeästi). Minä en itke sentähden. Mitä minä välitän huovienne
lauluista ja pilkkapuheista. Valvokaa te vain, etteivät mellastajat
pääse tunkeutumaan tänne saakka.

PUKE. Oikein, tyttö! Kas tuo minua miellyttää! Jospa vain pääsisin ylös
vuoteestani.

KREETA. Tunnetteko salakäytävää tuolla?

PUKE (kummastellen). Missä? – En.

KREETA. Muurauttakaa se kiinni – vielä tänään, ja pankaa vahdit
vartioimaan linnaa, sillä kansan mieli on kuohuksissa.

PUKE. Mistä sen tiedät?

KREETA. Tätini oli täällä.

PUKE. Tuliko hän salateitse?

KREETA. Tuli.

PUKE. Kirottu myyrän käytävä! Mitä hän täällä teki?

KREETA. Varoitti.

PUKE. Hyvä. Nuo poikanulikat eivät pääse tänne toista kertaa
mellastamaan. Luullakseni Murkaisen naiset ovat mahtavammat kuin
itse –. Hän se, tiedän ma, noitui minut metsässä.

KREETA. Niin. Täti on taitava puoskari.

PUKE. Hyvä. Mistä hän tiesi tuon lymyreiän? (Hyväilee Kreetaa.
Äänettömyys).

KREETA. Tunnetteko te linnanasukkaat Eerikki-herttuan tarua? –

PUKE. Ah, minä ymmärrän. Kiitoksia, ystäväni. Mitä Aksel puuhaa tätä
nykyä!

KREETA. Hän vain soittelee päivät päästään. –

PUKE. Vai niin. Hän siis ikävystyy täällä – tuo reima ritari. No niin.
Hänen kultansahan onkin Turussa.

KREETA. Ken sitten on hänen kultansa?

PUKE. Elina Tavast.

KREETA. Tavast! Vai niin. Heistä tulee siis morsiuspari.

PUKE. Eiköhän. Heikäläiset tavallisesti lopettavat sen leikin
naimisella. Ja ovathan he molemmat samanveroista aatelia. Mutta
tuossahan ovatkin jo ystävämme Helsinkalannista ja Taalaista. – Hyvää
huomenta, Aksel! Hovilaisesi näyttävät siltä, kuin he pian repisivät
silmät toisiltaan.

(Kurki. Tanskalainen lähettiläs Styresholmasta. Kaksi taalalaista.
Huovit).

KURKI. Niin, kyllä. – Oh, sinähän olet jo reipas mies, Eerikki. Niin,
näetkös, nämä ovat kokoon haalittuja juoksujoukkoja. Siinä on sekä
meikäläistä että muukalaista. Minun olisi pitänyt sulkea heidät
hetkeksi vierastupaan, pitämään seuraa toisilleen. Silloin, totta vie,
ei olisi enää tarvittu muita keskusteluja. (Kumartaa kohteliaasti
Kreetalle). Terve, armahin Margareeta!

PUKE (tanskalaiselle). Te tuotte kirjeitä Styresholman voudilta.

TANSKALAINEN. Niin, ankara herra. (Ojentaa Pukelle kirjeen).

PUKE (lukee). Kas vaan. – Enkö sitä arvannut. Hän rukoilee meitä
tunnollisina ritareina ja kuninkaan luottamusmiehinä rientämään hänen
avuksensa. Kaikkein niitten nimessä – hän tulee itse tänne! Minä, piru
vie, en tahdo häntä niskaani. (Ojentaa suuttuneena kirjeen Kurjelle).
Siinä näet, millainen tanskalaisten tila on: niin ahdas, että varpaita
pakottaa. Vaan syyttäkööt itseänsä. He pitävät kansaa liian kovilla,
nuo Tanskan herrat. Sentähden jättävät talonpojat pirttinsä, samoilevat
pitkin metsiä, lyöttäytyvät toisiinsa ja vihdoin täytyy herrain
vuorostaan paeta. Siten on jo käynyt Jösse Eerikinpojan ja Flögen.
Mutta – kuninkaan linnaa täytyy kuitenkin varjella mokomilta
maankiertäjiltä.

TAALALAINEN (rohkeasti). Juuri niin mekin arvelemme ja sentähden
olemmekin karkoittaneet heidät aina Upsalaan saakka.

TANSKALAINEN (ylenkatseellisesti taalalaiselle). Kyllä te peevelit
saatte vielä emälöylyn Styresholman saunassa.

TAALALAINEN. Äkäisemmän löylyn saivat sinun kuomasi Borganäsissä.

PUKE (tuimasti). Hiljaa, miehet! – Viekää tanskalainen vierastupaan ja
kestitkää häntä tavan mukaan. Minä kirjoitan voudille (Tanskalainen
menee). Aksel, kutsuta tänne neljän päivän kuluessa pari kolmekymmentä
talonpoikaa voutikunnastani. Meidän täytyy veroittaa heitä, jos mieli
sinun tahi minun lähteä Pohjan ylitse. Ja jotakinhan meidän täytyy
tehdä. (Hieman pilkallisesti taalalaiselle). No, te kelpo taalalaiset,
mitä kerrottavaa teillä on? Onko Korsholman vierastupa teitä hyvinkin
miellyttänyt?

TAALALAINEN. Kiitos kysymästänne! Vierastupa tapaa olla talon varoja ja
isännän kykyä myöten.

PUKE (nauraa). Lempo tässä riidelköön Taalain jurrien kanssa. No, te
tuotte kai suurelta Engelbrektiltänne viestin?

TAALALAINEN (ojentaa kirjeen). Tässä.

Puke (väsyneesti). Lue se, Aksel!

KURKI (lukee).

"Minä Engelbrekt, Ruotsin rahvaan nimessä, jalosyntyiselle ja
rehelliselle ritarille, molempain Pohjain maaherralle ja Korsholman
linnan voudille, herra Eerikki Pietarinpoika Pukelle.

"Toivoen, että te suvaitsette ajatella isänmaamme suurta hätää ja sen
johdosta toimitte niinkuin uskollinen Ruotsin mies ainakin, rukoilemme
Teitä Pohjan herrana käyttämään suurta voimaanne valtakunnan
pelastamiseksi. Huutaen avuksenne Pyhää Eerikkiä ja kaikkia Pyhiä,
lähetämme teille tämän kirjeen rehellisen Falun miehen, Ola Larssonin
mukana.

"Upsalan linnassa Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1434" – (Ojentaa
ivallisesti kirjeen Pukelle).

PUKE. Ainakin hän on suurisanainen – tuo Taalain kuparinkalkuttaja!
(Välinpitämättömästi). Minua väsyttää. Kantakaa minut pois. – Menkää
rauhassa, mihin mielenne tekee. Mutta varokaakin liittoutumasta noiden
veitikkain kanssa, joita jo ennestään kiertelee täällä kotiseudultanne.

TAALALAINEN. Heitä emme tunne.

PUKE. Ja muistakaa, ettette tule toista kertaa vierastupani
läheisyyteen, niin kauan kuin tätä meteliä kestää.

TAALALAINEN. Emme tulekaan ennen kuin olemme sen omin käsin lakaisseet
ja pesseet. Mutta, herra ritari, eikö teillä ole sanaakaan tuon kirjeen
vastaukseksi.

PUKE (ärtyneenä). Kyllä. Piakkoin minä tästä hyppään Engelbrektin
kintuille ja ajan hänet aika luikua kotiaan!

TAALALAINEN. Ei sen kiirettä, joka edellä kulkee. Kun vain
jäljissätulija aikansa arvaa! Ankara herra, huomatkaa ja ajatelkaa
kuitenkin: – teidän serkkunne – –

PUKE. Minä huomaan puhuneeni jo liian kauan teidän kanssanne, jurrit.
Anna minulle juotavaa, Margerit! No, no! Älä nyt tuijota minuun noin.
Olen vain väsyksissäni. Tarttukaa vuoteeseen, miehet. Kutsukaa pehtori
sisään. Aksel, tule pois –! Minä olen kuullut huuhkainten kirkuvan. –
Meillä taitaa olla rottia tuolla ulkona ja rotanreikiä täällä sisällä.
– Viekää terveiset serkuilleni – hakoniskat!

    (Puke kannetaan pois. Kaikki menevät paitsi Taalalaiset ja Kreeta).

TAALALAINEN (tarkastellen Kreetaa). Sinä olet Taalaista, tyttö, –
koska käytät kotipuolemme pukua. Riisu se pois!

KREETA. Mihin aiot nyt?

TAALALAINEN. Ensiksikin pois tästä luolasta.

KREETA. Tunnetko Engelbrektin?

TAALALAINEN. Tottahan toki, koska olen hänen kotoväkeään.

KREETA. Lähde nyt isäni luokse?

TAALALAINEN. Kuka on isäsi? –

KREETA. Vöyrin Murkainen. Hän on Suur-Ingvarin heimoa.

TAALALAINEN. Kuinka? Sitä sukua pidetään Taalaissa suuressa arvossa.
Kuinka on sitten hänen tyttärensä täällä?

KREETA. Kuinka olet sinä täällä? – Kullakin omat toimensa. – Tunnetko
niitä miehiä, jotka tulivat tänne ennen teitä?

TAALALAINEN. En!

KREETA. Etsi heidät ja pidätä heitä, jos he uhkaisivat tulla linnaan.

TAALALAINEN. Kenties on viisainta, että he tulevat.

KREETA. Meillä ei ole sellaiset ajat kuin teillä.

TAALALAINEN. Sittenhän kumma lienee, jos ei olisi aika kaikkialla.

KREETA. Ei, ei! He eivät saa tulla.

TAALALAINEN. Tyttö, sinua vaivaa sittenkin paha omatunto. (Kääntyen
toverinsa puoleen). Pentti, tämä retki päättyi surkean nolosti.

KREETA (nopeasti). Sitä en usko vielä.

TAALALAINEN. Herran haltuun! Ole varuillasi, korea lapsi! Ingvarin
sukua pidetään Taalaissa siveänä ja puhtaana.

KREETA (arvokkaasti). Samoin myös täällä. Hyvästi! (Taalalaiset
menevät). Kuinka kauan täytyy meidän naisten raastaa elämän raskainta
kuormaa? Koska naisen sallitaan miehen tavoin irtautua isän kodista,
syyttämättä häntä huikentelevaisuudesta?

TOINEN HUOVI (palaa tovereineen Kreetaa huomaamatta). Panitko merkille,
kuinka vouti oli muuttunut? Tanskalaiselle äreä – –

KOLMAS HUOVI. Ja taalalaiselle lakea kuin lammas. Näit kai taikajuoman,
jonka tyttö hänelle antoi?

TOINEN HUOVI. Kyllä, kyllä. Siitä on nyt kuusi yötä ja kuusi päivää.
Velho kyllä saa hänet vaikka vetosolmuun.

KOLMAS HUOVI. Kuule, mitä tässä nyt tehdään?

TOINEN HUOVI. Tule linnan tupaan. Meidän täytyy neuvotella toisten
kanssa, sillä kyllä nyt on piru merrassa. (Huomaavat Kreetan. Menevät
kiireesti pois).

KREETA (tulee esiin). Niin, tallatkaa minut lokaan! Pilkatkaa –
vihatkaa, kirotkaa minua! Itkekää minun tähteni, te sukulaiset ja
vihamiehet, elämäni katkerimpana hetkenä! – (Äänettömyys. Katsahtaa
ylöspäin, iloisesti). Minä olen varma voitostani. (Tulisesti). Sillä
nyt minä rakastan häntä!

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

VI KUVAELMA.

Murkaisten pirtti. Martti istuu pöydän vieressä, pää käden nojassa,
syviin mietteisiin vaipuneena. Leena askartelee takan ääressä.

LEENA. Martti, puuro on valmis. (Äänettömyys). Kutsunko väen sisään?

MURKAINEN (katsettaan kohottamatta). Älä huoli.

LEENA (istuu takan viereen. Koko seuraava keskustelu levollisesti ja
kylmästi). Joko Herra alkaa kurittaa sinua? (Äänettömyys).

MURKAINEN. Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan, enkä huomaa
tehneeni kenellekään vääryyttä.

LEENA. Itse olet sinä ollut oman itsesi tuomarina. – Sellainen tuomio
on väärä.

MURKAINEN. Jätä minut rauhaan!

LEENA. En. Minä tahdon koetella sinua, Kenties sydämesi vielä heltyy.

MURKAINEN. Kutsu väki sisään.

LEENA. Minä olen nähnyt Kreetan.

MURKAINEN (nousee kiivaasti seisaalleen, levottomasti). Leena!

LEENA. Istu! Näin hänet linnassa! Minä kävin siellä. Ja kuule mitä
sanon; sinä itse olet heittänyt tyttäresi viettelysten valtaan. Sillä
kertaa olit liian kärkäs uskomaan ihmisten juoruja.

    (Äänettömyys).

MURKAINEN. Hän on valehdellut sinulle. Ja sinä raukka sulit hänen
petollisista kyyneleistään.

LEENA. Minä en sano mitään. – Viilsikö sydäntäsi?

MURKAINEN (hetken kuluttua). Erehdyt. – Tuo isku ei sattunut syvälle.
Minä olen liian kova.

LEENA. Sinä olet paisunut ylpeäksi. Vaan aika sinut kyllä kukistaa.

MURKAINEN. Kuolema minut kukistaa.

LEENA. Niin. Ylpeys on kuoleman synti. Lopussa se tavallisesti murtuu.

MURKAINEN. Minä en tahdo kuulla tästä enempää, – etkä sinä mene enää
linnaan.

LEENA. En.

    (Äänettömyys).

MURKAINEN (kasvavalla levottomuudella). Onko paholainen lähettänyt
sinun kiusaamaan minua noilla ajatuksillasi?

LEENA. Ei – paholainen, vaan tyttäresi.

MURKAINEN (kävelee tuskissaan edes takaisin). Ei! Se on valhe. Minä
tahdon päästä niistä erilleni. (Seisahtuu äkkiä Leenan eteen). Uskotko
sinä sitä?

LEENA. Enhän minä olekaan kironnut!

MURKAINEN (raivoten). Tahdotko saattaa minut järjiltäni!

LEENA (vähän vilkkaammin). Minä tahdon kilvoitella kanssasi. – Niin,
Martti.

Niin ihmeellisesti voi kovakin heltyä. Sinä tiedät, että me olemme
jäykkää juurta, – mutta omatunto taipuu – –

ESKIL (tulee). Herran rauhaa teille!

MURKAINEN (jyrkästi). Paina puuta.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Nyt olisi aikomus pitää kansan käräjät kirkolla.

MURKAINEN. Sen tiedän.

ESKIL. Pietarsaaresta on tullut joukko miehiä, pari kappaletta Kyröstä
ja Närpiöstä myös.

MURKAINEN. Vai niin.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Tiedäthän vanhastaan, ettei siellä synny tolkkua, ellet sinä
istu pöydän päässä.

MURKAINEN. Leena, kuuletko kiusaajaa. Minä en tule.

ESKIL. Miksi et?

MURKAINEN (katkerasti). Miksi minä rupeisin teidän johtajaksenne?
Kuinka minä kykenisin valvomaan toisten asioita. Enhän minä kyennyt
lakaisemaan puhtaaksi edes omaa kynnystäni?

Mistä neuvottelette käräjissä?

ESKIL. Tuumittaisiin, mihin olisi ryhdyttävä nuorten miesten suhteen.
He vaaniskelevat metsissä ja – –

MURKAINEN. Mitä teette silloin, kun susi repii lampaitanne?

ESKIL. Niin – mutta – –

MURKAINEN (jyrkästi). Jahti toimeen.

ESKIL. Mutta – ovathan he kuitenkin omaa vertamme. Onhan sinullakin
siellä omainen – Niilo – –.

MURKAINEN. Sido se verikoira ja lähetä hänet linnaan! Ja kytke nuo
toiset elukkain rinnalle hinkaloihin. Ei se koske minua.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Ja sitten meillä on helsinkalaisten asia.

MURKAINEN. Se ei koske minua.

ESKIL. Rohkaise mielesi, Martti! Jos sinulla on jotain tunnollasi, niin
kerro se meille.

MURKAINEN. Minä en voi parantaa mitään.

ESKIL. Martti, sinä olet sairas. Ja itse kai parhaiten tiedät, mikä
sinua vaivaa.

MURKAINEN (yht'äkkiä muuttuen). Niin – minun lapseni!

ESKIL. Kreeta.

MURKAINEN (kavahtaa ylös, ottaa häntä kiinni rintapielistä). Vaiti!
Millä oikeudella sinä mainitset hänen nimeään täällä?

ESKIL (tyynesti). Enhän minä ole sinun omatuntosi.

MURKAINEN (laskee hänet irti). Kotoa lähti kunniallinen talonpojan
tytär ja niin hän lyöttäytyi ritarin portoksi. Hän ei ollut minun
tyttäreni.

ESKIL. Ja kuitenkin sydämesi rakastaa häntä.

MURKAINEN. Ei. Minä olen riistänyt hänet sieltä pois.

ESKIL. Silloin ei saa kirota, kun voi antaa anteeksi.

MURKAINEN. Minä en voi antaa anteeksi.

ESKIL. Me pakotamme sinut siihen.

MURKAINEN (rajusti). Mene siis käräjiin takaisin ja huuda se
muukalaisten kuultavaksi sekä etelän että pohjan miesten tiettäväksi.
Kuljettakoon he sitten häpeäni kotiaan ja levitelköön sen maailman
korviin Pietarsaaresta Lapvärttiin saakka, – niin kauas Pohjaan kuin
Murkaisen nimeä mainitaan. Käske heidän tulla tänne pakottamaan minut
miesmahdilla ja naisten kyynelillä. Ei, sanon sittenkin! – Minä olen
tehnyt oikein.

LEENA. Älä kiusaa Marttia.

ESKIL. Sinä tahdot väkisinkin kiusata itseäsi, Martti. Ja mitä kovempi
luontosi, sitä karvaampi tuskasi. Mutta sanonpa sittenkin, että lapsesi
elää suuressa vaarassa. Kansa vihaa häntä katkerasti, sillä tyttäresi
on aina ollut sen mielestä liian ylpeä. Ihmiset sanovat, että hänen
toimestaan linna on nyt suljettu, ikäänkuin täyden sodan aikana. He
syyttävät häntä siitä, että veroa kiskotaan ja että hän muuttaa voudin
kansan sortajaksi. – Linnassa taas pidetään tytärtäsi velhona, joka
muka kietoo voudin ilkeillä mielihaluillaan, syöstäkseen hänet ja
kaikki muutkin turmioon. – Ole siis varuillasi! Ota lapsiraukka
turviisi, ennenkuin kansa saa hänet käsiinsä ja raastaa hänet
polttoroviolle.

MURKAINEN (hurjemmin). Seis! Te ette saa murhata häntä, hirtehiset!
Mene käräjiin, mies, ja sano, että Murkainen tulee. (Lyö voimakkaasti
nyrkkinsä pöytään). Mutta voi sitä, joka siellä sanoo sanankaan
tyttärestäni!

Leena sanoo, että hän on viaton. Se on valhe! Minä tahdon kostaa,
ennenkuin tukehdun näihin myrkyllisiin ajatuksiin. Niin, minä tulen.
Mene! Sano, että minä olen rakastanut tätä ikivanhaa Ruotsin aatelia.
Sillä kansan jaloimpana kukkana se on kohonnut meidän riveistämme, eikä
kasvanut hovilaisten imarteluista eikä kuninkaan suosiosta. Mutta koska
madot loikovat sen oksilla ja lihottavat ruumistansa myrkyllä, niin me
hakkaamme haaskan maahan ja raivaamme tilaa uudelle turmeltumattomalle
aatelille. Eikö minulla ole voimaa kostaa! Niin, vouti! – Minä kaivan
sinut esiin luolastasi, koska sinä pilaat tyttäremme ja hajoitat
taivaan tuulille kunniamme. Sinä olet kasvanut päämme ylitse, – mätä
ritarisuus! Sentähden revimme nyt linnasi maahan, niin etteivät
lapsemme löydä niiden peruspaikkaa. (Lempeämmin, tarttuen Eskilin
käteen). Eskil, ota sinä turviisi lapsiraukkani – hellästi, ettei
hänelle tapahdu vahinkoa. – Kanna hänet kotia minun ovelleni, että hän
saa täällä itkeä pois sen häpeän, jolla hän tahrasi kynnykseni. Minä
menen helsinkalaisten avuksi. Sitten palaan kotiin – yksin,
nähdäkseni, onko hän ehtinyt kyynelillään huuhtoa pois tuon
tahrapilkun. (Hellittää hänen kätensä). – Mutta pelkäänpä, että kurja
tyttäreni saa itkeä kauan, ennenkuin tahra haalistuu.

Väliverho.

VII KUVAELMA.

Linnan huone. Puke ja Jute tulevat. Kreeta istuu eräässä nurkassa
ompelemassa.

JUTE. Vai niin, ritari Puke, – te ette siis tahdo antaa varmaa
vastausta. Ettekö voi sanoa, milloin tulette avuksemme?

PUKE (ärtyneenä). En. – Minun täytyy ensin tiedustaa, minkäverran
veroja saan talonpojiltani.

JUTE. Vielä viitsitte puhua siitä. Olenhan minä nähnyt, että
talonpoikanne ovat hyvissä varoissa. Ei muuta kuin ottaa mitä
tarvitsee.

PUKE. Miksi ette tee samoin Styresholmassa? Miksi ette varusta linnaa
tanskalaisella muonalla?

JUTE (nauraen). Oh, me olemme jo ottaneet, mitä hengestä irti saimme.
Ja kun nyt tahdomme vähän nylkeä heitä, niin nämäkös käyvät tuosta
vastarintaan.

PUKE (pilkallisesti). Tuhmat moukat! –

JUTE. Eikö mitä! Eivät he ole niin tuhmia, mutta jäykkäniskaisia kuin
pässit. Pirullista kansaa!

PUKE. Hinatkaa ylös nostosillat ja elää herkutelkaa sillä, mitä olette
jo saaneet. Voittehan sitten korjata, mitä talonpoika on kylvänyt,
ellette pelkää riistää ruokapalaa hänen suustaan.

JUTE. Teidän neuvonne on hyvä. Mutta pelkään, että he tahtovat korjata,
mitä me olemme koonneet.

PUKE. Kenties kansa ajattelee viisaasti, kun se luulee hyötyvänsä siitä
enemmän.

JUTE. Tanskassa ei kansa enää ajattele.

PUKE. Ei. Siellä ihmiset lienevät jo unohtaneet sen taidon. Miksi ette
siis pysy kotonanne?

JUTE. He! Te Ruotsin ritarit tarvitsette meidän opetustamme. Te olette
liian lauhkeat. Jumala on luonut talonpojat orjiksi, ja täällä he
kulkevat pää pystyssä kuin vapaat miehet ainakin.

KURKI (ylenkatseellisesti). Niin. Siinä suhteessa meillä on paljon
opittavaa teiltä.

JUTE. Mitä sanotte, herra Aksel?

KURKI. Minä vain ihmettelen sitä, kuinka me olemme saaneet osaksemme
nämä jäykkäniskaiset pässit ja te nuo lauhkeat lampaat.

PUKE. Tanskalainen on hakannut otuksiltaan sarvet poikki ja kerinnyt ne
sekä edestä että takaa. Samoin aikoo hän nyt tehdä täälläkin.

JUTE. Ha, ha, ha! Kun me vain pääsemme hyvään alkuun –

PUKE. Kunpa te vain pääsette. – Mutta minä pelkään, että Tanskan
aateli on liian vähäväkinen tuohon toimeen.

JUTE. Te kai autatte meitä.

PUKE (arvon tunnolla). Me emme auta ketään.

JUTE. Sitten saatte tekin suoriutua omin neuvoinne. Pirullista kansaa,
tämä Ruotsin kansa, – sekä aateli että talonpojat. Tanskassa tuo
Engelbrekt olisi –

PUKE. Niin, varokaa vain, ettei hän sulje teiltä paluutietä kotianne.

JUTE. Joutavia! – Tämä meteli on sittenkin meille tanskalaisille
eduksi. Kapinoitsijat kukistetaan ja sitten voimme kuljettaa Ruotsin
talonpojat tanskalaisille tiluksillemme.

PUKE. Hyvä. Ja aatelin, joka ottaa kapinaan osaa, lähetätte kai
Lappiin?

JUTE. Pelkäättekö sitä, Eerikki ritari?

PUKE. Minä pelkään – mutta ainoastaan kansan tähden. Sillä nyt alan
ymmärtää, että se on liian hyvä orjuutettavaksi, – liian jalo herrain
poljettavaksi, olkoot he sitten kotimaista taikka ulkomaista aatelia.
– Aksel, mitä sinä tästä arvelet?

KURKI (matkien Jutea). Pirullista kansaa tämä Ruotsin kansa.

JUTE. Oikein, ritari Kurki! Antakaa vain talonpojan lihoa rauhassa ja
paisua äveriääksi, niin hän tunkeutuu teidän rinnallenne pöydän päähän
ja tahtoo hallita maata teidän kanssanne. Ja koko valtakunta muuttuu
talonpoikaislääniksi, johon ei pirukaan uskalla jalkaansa pistää.

PUKE. Tarkoitatte kai tanskalaisia piruja? (Kreetalle). Tuo meille
olutta jäähyväisiksi!

JUTE (valmistautuu lähtemään). Anteeksi. Nyt huomaan, että olemme
erehtyneet teidän suhteenne, ritari Eerikki. Minua suuresti
kummastuttaa jyrkkä muutoksenne. Mutta se on omaksi vahingoksenne.

Nyt on hyvä myötäinen ja vielä tänään purjehdin kotiani. Toivotan
teille hyvää vointia! Mutta varokaa, ritari Eerikki, varokaa! Kuningas
on mahtava ja Ruotsin herroja ei katsota hyvin silmin Kööpenhaminassa.

Osoittakaa vaan kiltisti uskollisuuttanne ja rientäkää meidän
avuksemme. Se voi kääntyä teille puolustukseksi. Muutoin voisi
tapahtua, että teiltä otetaan pois tämä voutikunta.

PUKE (levollisesti). Se olisi jo halusta aikoja otettu. (Ylväästi).
Mutta ken uskaltaisi hakata pois sen haaran, joka on kasvanut Pyhän
Eerikin rungosta. (Kreeta tulee. Tuo sisään olutta). Niin, niin. Sen
puun omenat ovat liian kitkeriä tanskalaisen suulle.

JUTE. Ehkä, mutta ainakin ne kelpaavat Ruotsin sioille.

PUKE (kiivaasti). Tie on auki.

    (Jute tarjoaa kätensä Kurjelle jäähyväiseksi. Kurki vetää
    hansikkaan kädestään, aikoen lyödä Jutea vasten silmiä).

PUKE (tyynesti). Anna hänen juosta, Aksel. Luullakseni tapaan hänet
pikemmin kuin hän itse toivookaan.

JUTE (karttaen). Olihan tämä sulaa leikkiä. Minä tarkoitin vain Ruotsin
talonpoikia.

PUKE (lyö häntä hansikkaalla vasten kasvoja). Kas tuossa! Minä lähetän
teille sanan heti, kun olen valmis.

JUTE (polkien hansikasta). Hyvä, Eerikki Pietarinpoika Puke! Minä en
huoli, – niinkuin näkyy Ruotsissa olevan tapa – rikkoa kestirauhaa ja
rangaista sinua omassa salissasi. (Heittää olutmaljan maahan itsensä ja
Puken väliin). Nyt olen vihollisesi ja luotan sinun kunniasanaasi.

PUKE (avomielisesti). Me ruotsalaiset osaamme pitää kielemme kurissa
vieraissa ollessamme. Niin, Jürgen Jute, ruotsalainen aatelismies
seisoo talonpojan turvana. Ja Jumala on luonut Ruotsin talonpojat
aatelin avuksi vieraan vallan herroja ja kuninkaita vastaan. Me emme
tahdo tietää teistä, te suupaltit Juutilaiset. Ja teidän päivänne ovat
luetut Ruotsin maassa.

JUTE. Nyt näen, että teitä riivaa paholainen. (Kumartaen). Antakaa
minulle kunniasanallanne takuu- ja suojeluslupaus.

PUKE. Hävetkää! Mene, Aksel, ja seuraa herra Jürgen Jutea. Toimita
hänelle suojeluskirja minun ja Folkesonin nimessä. (Kääntää selkänsä
Jutelle. Jute ja Kurki menevät).

PUKE (kävelee kiivaasti pari kertaa edestakaisin. Kreetalle). Mutta
pieni ritarileikki! Minä manaan hänet kaksintaisteluun ensi Mikaelin
juhlassa ja viskaan hänet satulasta maahan. – Siinä kaikki.

KREETA (riemuiten, kasvavalla innostuksella). Ei, ei, jalo ritari!
Siinä ei ole vielä kaikki! Minä voitan! Kukistan ajan hengen vilpin ja
valheen! Minä yhdistän ne voimat, jotka kauan ovat harhailleet
erillään. Mitä jalointa olen tuntenut, ne minä nyt yhdistän: teidät,
jalo ritari, sekä isäni, – lujan, voimakkaan isäni. Ja yhdistetyin
voimin me sitten voitamme. (Taluttaa Puken ikkunan luo). Katsokaa!
Tuolla alhaalla seisoo kansani. Tuimasti katsoo se linnaanne. Ja
kuitenkin se uhraisi teille kaikki, jos se vain uskaltaisi luottaa
teihin. Sillä teissä, ainoastaan teissä elää kansan usko ja toivo. Tuo
on kovaa kansaa, ja teissä se etsii omaa voimaansa.

Tuuli nousee pohjoisesta. Se yltyy myrskyksi, – myrskyksi, joka
riuhtaisee pois isänmaastani ylpeyden loiston ja orjan kurjuuden.
Engelbrekt seisoo yksin vihattuna, saarrettuna. Rientäkää sotaan,
nostattakaa Pohja, Helsinkalanti ja Suomi taisteluun, ojentajaa
taalalaiselle kätenne, rautainen ritari! Pyhä Eerikki turvaa teitä ja
maamme jaloin aateli vetää miekkansa sortajiamme vastaan. Tanskan tähti
himmenee ja sammuu. Myrsky kiihtyy, kunnes tyrskyvät aallot vyöryvät
Juutin herran linnoja vastaan. Vieraat kilvet romahtavat alas salienne
seiniltä. Ja Ruotsin kruunu – Pyhän Eerikin kruunu, pääsee taas
arvoonsa. – Kohottakaa se kunniaansa! (Vaipuu alas, tyrskähtäen
itkuun).

PUKE (katsoo häneen ihmetellen). Oletko sinä Ruotsin haltijatar vai
minunko?

KREETA (katsoen ylös). Älkää huoliko minusta! – Toimeen, Korsholman
vouti! Astu ritarisaliisi! Aukaise linnasi portit! Johda heitä. Johda
meitä kaikkia! Tule! Seuraa minua! Minä vien sinut isäni luokse. Tahdon
laskea sinun kätesi hänen käteensä, ja hänen täytyy uskoa sinua.
Näetkö, hän viittaa kädellään ja kansa odottaa teidän käskyänne. He
uskovat ja luottavat teihin. Kuulkaa, kansan riemuhuuto järkyttää
taivaslakea! Ja te – te käännytte pois. (Peittää käsin kasvonsa).

PUKE. Margareeta! – Ja jos minä nyt tekisin niin –?

KREETA (rauenneena). Silloin minä olen voittanut ja poistun iloisena
syrjään, rukoillakseni teidän edestänne.

PUKE (ajatuksissaan). Mitä Fogelviikissä voidaan, voidaan myös
Korsholmassa, ja mitä Kaarle Knuutinpoika uskaltaa, uskaltaa Puke myös.

KREETA (rientää hänen luoksensa, ottaa molemmin käsin kiinni hänen
kädestään). Ei, ei! Älkää etsikö omaa kunniaanne. Kansan edestä teidän
täytyy taistella! Älkää antako vallan loiston sokaista silmiänne, –
vaikkapa kohtaisittekin tiellänne Folkungien kruunun.

PUKE (laskee kätensä hänen vyötäisilleen). Mistä näet, kumma tyttö,
sydämeni sisimnät heikkoudet? Niin. Kansan asia on kauan ollut sydämeni
syvimpänä aarteena. Nyt vihdoinkin olen saanut sen selville. Ja siitä,
Margareeta, on minun kiittäminen sinun vaikutustasi sairauteni aikana.
Kansan onni ei unohdu enää koskaan mielestäni. Nuo uskolliset silmäsi
kyllä estävät minua siitä, sillä nyt on arpa heitetty. Mitä vastaiset
aikakirjat kertonevatkin, pahaa taikka hyvää Eerikki Pukesta, – tämä
asia on kuitenkin selvä ja varma: hän oli hyvä ritari, joka
rehellisesti piirsi kilpeensä: "Kaikki kansan hyväksi!" Ja pelkäämättä
hän kohotti kilpensä kaiken Ruotsin nähtäväksi.

Niin. Minä lähden Engelbrektin luo. Sinä uljas tyttö, anna minulle nyt
se suudelma, jota tähän saakka turhaan olen pyytänyt.

KREETA. Mitä välitätte näin halvasta tytöstä tällaisena hetkenä?

PUKE. Älä itke, armas Margareeta!

KREETA. Satu kertoo, kuinka velhotyttö sai kerran kaiken sulon mahdin,
vietelläkseen kristityn ritarin huimaavan vuoren ylitse – laakson
kukkatarhaan. Velholle luvattiin sielun rauha, jos hän ei katsoisi
ritarin silmiin. Mutta jos hän rakastuisi ritariin, silloin perisi
hänet varma turma. (Kiihkeästi). Tie on nyt kuljettu loppuun. Tuossa
tuoksuu kukkatarha. Te, ritari uljas ja voimakas, rientäkää suoraan
eteenpäin! Minun käyköön niinkuin taru tahtoo. Minä olen katsonut
syvään ritaria silmiin. Hän on käynyt minulle rakkaaksi, liian
rakkaaksi. Voimani on kääntynyt omaksi tuhokseni. Minä rakastan teitä
enemmän kuin itseäni. Minä olen, niinkuin sadun velho, väärin käyttänyt
kauneuteni. Periköön nyt minut niinkuin hänetkin kadotuksen alho. –
Mutta salli minun kätkeä kasvoni poveasi vasten! Kätkeä itseni – ja
unohtaa –. Suutele minua!

Väliverho.

VIII KUVAELMA.

Korsholman ritarisali. Keskellä lattiaa pöytä. Linnan huoveja istuu
pöydän ympärillä juomassa. Kurki, Folkeson ja Djekn ovat heidän
seurassaan. Iloinen mieliala.

TOINEN HUOVI (tulee, sisään). Talonpojat kokoontuvat. Heitä seisoo jo
muutama tusina nostosillalla.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Anna moukkien seistä tollottaa. Heistä tuntunee
saakelin tukalalta hellittää rahamassinsa nauhoja.

KOLMAS HUOVI. Ei. Avaa ovet, koska vouti kerran on suvainnut kutsuttaa
heidät tänne, juuri kuin ei linnan laki enää riittäisi?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Voudin sijassa olisin pannut arpakapulan kiertämään
sekä komentanut näin: "Lihaa ja kinkkua laukkuun, ja mars matkaan,
moukat. Nyt mennään Helsinkalantiin kolhimaan teidän kuomianne".

KURKI. Missä vouti on?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Luostarikammiossa. Selvähän se, samoin kuin sekin,
että siveä Margareeta-rouva on hänen seuranaan.

KURKI. Ole vaiti! Margareeta-rouva on hyvä nainen. Hiukkanen hellyyttä
ei turmele ritaria – eikä tyttöä liioin.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Pistäkää nyt lauluksi, herra ritari. Moukat
näyttävät niin äkäisiltä, kuin olisivat jo yhden syöneet ja toista
aikoisivat. Eipä haittaa, vaikka vähän rallattaisimme heidän huvikseen,
kun he tulla tohahtavat sisään.

KURKI. Hyvä! Minä laulan ritarilaulun. Saa nähdä, hiveleekö se heidän
korviaan. – Olavi, tuo tänne kitara! (Laulaa).

    Ja Brittein Alfred innoissaan
    Näin lausui urhoillen:
    "Nyt Hastinkihin kuolemaan!
    Ken leikkiin lähtee, ken?"
    Ja urhot huusi: "Eestä sun
    Me käymme tuiman taistelun,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

    Ja uljas neiti Evelin
    Ei ompelemaan jää.
    Kans' Alfred-urhon ratsahin
    Hastinkiin kiirehtää.
    Ja urhot huusi: "Neito tää
    Hän urhotöihin yllyttää,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

    Kun päivä laski Hastingin
    Verissä maillehen,
    Niin nukkui helmass' Evelin
    Jo Alfred urhoinen.
    Ja urhot huusi: "Henkemme
    Tän parin eestä uhraamme,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

(Laulun aikana ovat talonpojat tulleet sisään. He ovat vaatetetut
pohjalaisiin kansallispukuihin).

ESKIL (puoliääneen). Aikovatko he vain juoden, soittaen ja laulaen
keskustella kanssamme maan hädästä ja sorrosta?

    (Murinaa talonpoikaparvessa).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Hiljaa, moukat! Muistakaa, että olette nyt voudin
vallassa, ja hän voi paistaa teistä joka sorkan Korsholman
mallassaunassa.

TOINEN TALONPOIKA. Mokomilla sankaritöillä ovat aatelisherrat jo
ennenkin häväisseet maineensa. Arvelen vain, että tuon lurituksen
sijaan meitä olisi voitu ottaa vastaan arvokkaammalla tavalla, koska
kerran olemme kutsutut tänne vakavaan neuvotteluun.

PUKE (on tullut sisään, pergamentti kädessä). Oikeassa olet, Matti
Frost. Aksel, pistä lelut syrjään. Pohjan miehet! Te tiedätte, että
valtakunnassa on aina Mauno kuninkaan ajoista saakka vallinnut
suuri sekasorto. Samoin tiedätte senkin, että me karkoitimme
Albrekt-kuninkaan pois maasta, ja että isänmaamme on nyt, tämän
Pommerin Eerikin aikana, joutunut suuren häväistyksen alaiseksi.
Sentähden onkin Engelbrekt Engelbrektinpojan johdolla Taalaissa noussut
mahtava mylläkkä, jonka maine on kulkenut tänne saakka.

Tämä sama Engelbrekt on nyt liitossa monen sen puolen ritarin kanssa.
Myöskin minulle on hän lähettänyt kirjan Upsalan linnasta ja selittänyt
siinä ajatuksensa – ja minusta hänen yrityksensä on hyvä ja otollinen.
(Suuria mielenosotuksia talonpoika- ja huoviparvissa. Äänettömyys).
Sentähden tahdon nyt, rehellisenä Ruotsin alamaisena, naulata tämän
julistuskirjan linnani portille sekä kaikkiin niihin varustuksiin,
jotka tässä taistelussa valtaani saan.

Ritari Kurki, suvaitsetteko lukea tämän julki. (Antaa kirjoituksen
Kurjelle).

KURKI (lukee).

"Minä Eerikki Pietarinpoika Puke julistan kaikkien tiettäväksi, että
minä nyt ainaiseksi ja todella liityn Ruotsin rahvaaseen, enkä heitä
kansan asiaa, ennenkuin Ruotsin valtakunnan ikivanhat oikeudet ja
vapaudet jälleen asetetaan muuttumattomina voimaansa.

"Ken hyvänsä tätä asiaa vastustaneekin, hänet olen – ritariston lain
mukaan – valmis kohtaamaan taistelutantereella joko yhtä monen
asemiehen seurassa taikka yksinäni, turvautuen Pyhään Eerikkiin ja
Pyhään Yrjänään.

"Korsholman linnassa Pyhän Laurention päivänä vuonna 1434." (Panee
ylenkatseellisesti julistuksen pöydälle. Istuu huolettoman näköisenä
pöydän päähän).

PUKE. Juhana Folkeson, mene ja naulaa tämä linnan portille, korkealle,
kaikkien yhteisesti ja kunkin yksityisesti tutkittavaksi (Lukemisen
aikana ovat huovien ja talonpoikain mielenosoitukset yltymistään
yltyneet. He järjestyvät kahteen suureen ryhmään. Miekat vedetään esiin
molemmin puolin). Hiljaa! – Menkää linnan tupaan, Pohjan miehet,
neuvottelemaan keskenänne, mitä kannatusta voitte hankkia sotaretkeäni
varten, ja virkistäkää mieltänne linnan oluvilla.

    (Talonpojat menevät meluten ja iloiten. – Äänettömyys).

ENSIMMÄINEN HUOVI (astuu esiin). Herra ritari, teidän puheenne pani
meidät ymmälle. Mitä meidän nyt on tekeminen?

PUKE (ankarasti). Nyt olkoon kukin mies kohdastaan. Ne, jotka eivät
halua seurata minua, menkööt rauhassa toisen herran luo. Mutta minä
tahdon tuntea väkeni ennen tämän auringon laskua. Sitten aion
ankaruudella käyttää linnalakiani.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Marssitaanko Turkuun?

TOINEN HUOVI. Ei! Styresholmaan.

KOLMAS HUOVI. Me emme jätä kuninkaan linnaa.

TOINEN HUOVI. Vouti on kavaltaja.

FOLKESON. Asentoon!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Komenna itseäsi!

FOLKESON (vetää esiin miekkansa). Asentoon, sanon minä!

    (Osa huoveista tottelee).

NELJÄS HUOVI. Me olemme rehti ruotsalaisia.

KOLMAS HUOVI. Te olette moukkia!

NELJÄS HUOVI. Ja te olette tanskalaisia.

TOINEN HUOVI. Vouti on noiduttu! Pellolle noitanarttu!

NELJÄS HUOVI. Se ei koske sinua.

FOLKESON. Tänne miekka ja tottele!

TOINEN HUOVI. Pois tieltä. Velho on tuolla sisällä. Raastakaa hänet
ulos! Kas, tuossa hän on.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Surmatkaa Murkaisen Kreeta!

KOLMAS HUOVI. Hukuttakaa hänet linnan vallihautaan.

PUKE. Tänne, Folkeson! (Osoittaa huoneen ovea). Djekni sulkekaa ovi!
(Osoittaa pääovea).

HUOVIT. Pois tieltä, vouti! (Hyökkäävät esiin).

PUKE (pistää kuoliaaksi huovin. Kahakka taukoo hetkeksi).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Ritari Aksel, valvokaa te meidän asiaamme!

TOINEN HUOVI. Niin. Kurki on oikea kuninkaan mies, eikä talonpoikain
häntyri.

NELJÄS HUOVI. Herra vouti! Saammeko heittää heidät ovesta ulos?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Me heitämme Puken henttuineen vallien taakse
(Hyökkäävät kamarin ovelle).

FOLKESON. Puolustakaa voutianne kuin rehelliset Ruotsin miehet ainakin!
(Taistelu).

KURKI (on istunut koko ajan ihan huolettomana pöydän päässä ja
piirustanut miekkansa kärjellä kuvioita pöytään. Nousee verkalleen
ylös. Pistää miekan tuppeen. Vetää hansikkaat käteensä. Menee
levollisesti huoviparven lävitse Puken luo. Kahakka taukoo).

PUKE. Mitä tahdot?

KURKI. Sanoa jäähyväiseni! (Vetää toisen hansikkaan kädestään).

PUKE. Mihin aiot?

KURKI. Turkuun.

PUKE (tarkastaa häntä). Tervehdä Tavastilan Elinaa.

KURKI (samoin). Kiitoksia! Kuule Eerikki. – Teitkö tämän Margareetan
vaikutuksesta? (Osoittaa julistusta).

PUKE. Tein kyllä.

KURKI. Hän on ihailtava nainen! Älä luovu hänestä koskaan!

PUKE. En!

KURKI (ojentaa kätensä). Hyvästi!

PUKE (pudistaa hänen kättään). Hyvästi!

KURKI. Kun tavataan taistelukentällä, niin silloin emme säästele
toisiamme.

PUKE. Emme. Me iskemme tarmon takaa, kuten kelpo ritarit ainakin!

KURKI (pudistaa hymyillen hänen kättään). Kuningas! Ruotsin kansa!

PUKE (samoin. Syleilevät toisiaan).

KURKI (komentaen). Huovit, seuratkaa minua! Meillä ei ole täällä enää
mitään tehtävää! (Menee. Tyytymättömät huovit ovat hämmästyksissään ja
seuraavat häntä).

PUKE. Folkeson! Mene ulos ja pidä silmällä talonpoikia. Djekn, pidä
väkeni koossa, kunnes Kurjen huovit ovat lähteneet linnasta. Vedä
sitten nostosilta ylös. Jos kapina syttyisi, niin rankaise armotta
rauhan rikkojat. (Osoittaa kaatunutta huovia). Miehet, viekää hänet
ulos ja jättäkää mestari Sigfridin haltuun. (Käskyt täytetään. –
Kävelee kauan edestakaisin syvissä ajatuksissa. Menee ovelle. Miettien
hetken aikaa. Koputtaa). Margareeta!

KREETA (tulee. Ojentaa hänelle kätensä). Kiitoksia!

PUKE. Rakas Margareeta! Sinun täytyy jäädä minun rinnalleni sen ystävän
sijaan, jonka nyt menetin.

KREETA. Tarkoitatteko herra Akselia –?

PUKE. Tarkoitan – Kolmen päivän perästä lähdemme. Laittaudu nyt
kuntoon! Valitse ystäviesi joukosta joku neitonen seuraksesi, kenen
vain itse tahdot. Sitten et saa koskaan luopua minusta. Sinun
pitää nähdä, kuinka tämä asia päättyy – saat nähdä Tukholman –
Engelbrektin –

KREETA. Minä en seuraa teitä.

PUKE. Et?!

KREETA. En!

    (Äänettömyys).

PUKE. Mitä tarkotat!

KREETA (surullisesti). Onhan asia niin selvä. – Minä olen saanut
voiton voittaessani teidät. Mutta vielä on jäljellä toinen taistelu.
Minun täytyy voittaa itseni ja luopua teistä. – Eerikki ritari, älkää
tehkö minulle sitä taistelua kovin vaikeaksi. Te lähdette nyt suurten
sotihin ja kohoatte maan mahtavimpien rinnalle. – Kuinka talonpojan
tytär voisi seurata teitä kunnianne retkelle?

Teitä vartoo ylhäinen morsian. – Joku aatelisneiti. Jalona ritarina
lähdette nyt sotimaan rahvaan puolesta. Minä olen rahvaan tytär.
Ritarin puolisoksi minä en saa enkä voi tulla. Hänen jalkavaimokseen
taas en milloinkaan rupea. (Työntää Eerikin pois luotaan). Ei, ei!
Älkää vyöryttäkö enää kiviä jalkoihini. Tieni on muutenkin louhia
täynnä. (Lähestyy häntä). Kaunis, uljas ritari! Teidän mahtava sananne
on ilahuttanut kansaani. Sallikaa tämän päivän tulla riemun päiväksi
myöskin minulle – jos minua rakastatte. Antakaa minulle kunniani
takaisin – kansan nähden, isäni nähden. Oi, seuratkaa minua isäni
luokse. (Heittäytyy itkien hänen syliinsä).

PUKE (sisällisellä taistelulla). Niin – olisihan minun pitänyt
ymmärtää se! Jalo tyttö, suo minulle anteeksi. En käsittänyt sinun
suuruuttasi. (Kävelee kiihkeästi edes takaisin. Seisahtuu yht'äkkiä.
Huutaa). Folkeson! (Äänettömyys. Folkeson tulee). Kaksikymmentä
huovia ratsun selkään sekä kaksi ratsua ja satulaa. Toinen neiti
Margareetalle, toinen minulle! (Menee nopeasti ulos. Folkeson katsoo
hetken aikaa Kreetaa. Tekee keihäällään kunniaa. Paljastaa päänsä ja
tervehtää häntä, kuten aatelisneitiä aikakauden tapaan. Menee ulos).

KREETA (kasvavalla tuskalla). Mitä hän tahtoo? Miksi minua tervehditään
niin kuin aatelisneitoa? – Mihin aikoo hän minut viedä! Kappeliinko?
– Ei, ei – ei! Mitä teen minä täällä heidän seurassaan? –
Salakäytävää myöten! Oi, – sehän on jo suljettu. Minä hiivin käytävän
ohitse. Uin vallikaivoksen ylitse – isäni luo. – Ah ei! – Täti,
miksi et ole täällä viemässä minua pois. Tuolla alhaalla on
talonpoikia. Minä rukoilen turvaa heiltä. – He kyllä vievät minut
mennessään – Närpiöön. Pois, pois! Oi! Enkö saa enää nähdä sinua! –
En! – Sinua en näe enää milloinkaan. Hyvästi – Eerikki – hyvästi!
Minä en saa turmella työtäni – enkä ryöstää sinun kruunuasi. (Rientää
ovelle. Folkeson tulee huiveineen vastaan).

PUKE (tulee loistavassa ritaripuvussa. Ojentaa kätensä Kreetalle).
Margareeta – morsiameni! – Kunniaa morsiamelleni! (Huovit järjestyvät
kahteen riviin. Muodostavat piilukeihäillään kunniakujan. Kreeta
vetäytyy syrjään). Tule kanssani isäsi luokse – (Kreeta ja Puke
menevät. Kaikki lähtevät).

Väliverho.

VIIDES NÄYTÖS.

IX KUVAELMA.

Aukea paikka Vöyrin rukoushuoneen luona. Taustana metsää kasvava
Myyrivuori. Kansan käräjät. Paljon rahvasta koolla. Helsinkalaiset ja
nuoret taalalaiset ovat kansan joukossa. Murkainen istuu asehuoneen
portailla kaikkien nähtävänä. Helsinkalaiset astuvat esiin.

HELSINKALAINEN (astuu pari askelta lähemmäksi. Vakaasti). Te rehelliset
Pohjan miehet! Täällä olemme istuneet jo kauan kattonne alla ja
nauttineet sydämellisintä vieraanvaraisuutta. Nyt on meidän lähdettävä
kotipuoleen ja sentähden lausumme teille yhtä hartaat kuin
vilpittömätkin kiitoksemme.

Niinkuin kaikki tiedätte, me emme suinkaan ole lähteneet köyhistä
majoistamme kestin viettoon. Hätä ja pakko ajoi meidät liikkeelle. Ja
nyt me tahtoisimme tietää, mitä te vastaatte sorretuille veljillenne. –
Ensi Mikonpäivänä meiltä taas nyljetään kruunun saatavia. Saammeko sitä
ennen teiltä apua? Sillä väkivaltaa ja laittomuutta täytyy jokaisen
vastustaa.

Eteläiset naapurimme, Taalain miehet, ovat olleet meitä rikkaammat
aseiltaan ja voimiltaan, karkoittaneet voutinsa sekä polttaneet
raunioksi heidän linnansa. Ja nyt heillä kuuluu olevan suuret tuumat
mielessään. Me puolestamme olemme tyytyväiset, kun saamme Ruotsin lain
ja vanhan kotirauhan turvissa nauttia Jumalan suomia lahjoja. Mutta
siinä vaatimuksessa me kaikki seisommekin yhtenä miehenä. Niin, niin,
hyvät ystävät. Totisesti on meitä kohdannut ankara vitsaus. (Vetäytyy
toveriensa luo)..

ERÄS TAALALAINEN (astuu esiin. Puhuu jonkinmoisella uhkamielisyydellä.
Mieltymyshuutoja kuuluu vähän väliä). Hyvin ja reippaasti ovat kelpo
pohjoiset naapurit puhuneet. Mutta yrityksemme ei saa päättyä siihen,
että saamme rauhassa pitää sen, mitä meillä on. Ei – nyt on myös
herrojen valta – niin kotimainen kuin ulkomainenkin – vihdoin
hävitettävä ja Engelbrekt maan kuninkaaksi huudettava. – Kuulkaa
minua, uljaat Pohjan miehet! Teidän retkenne ei saa rajoittua
Styresholman ja Faxan puulinnain hävittämiseen. Ei! Teidän täytyy
meidän miestemme seurassa samota Tanskaan ja riistää pois Pyhän Eerikin
kruunu Juutilaisen päästä. Helsingan linnan luona me sitten asetamme
Ruotsin kruunun Engelbrektin päähän. Sillä tämä Taalain talonpoika on
nyt kohonnut valtakunnan etevimmäksi mieheksi.

Tämä samainen Taalain Engelbrekt on lähettänyt meidät tänne
keskustelemaan Puken kanssa, sillä meikäläiset pitivät voutianne
hyvänä ruotsalaisena. Mutta minä olen keksinyt, että hän on samaa
hapatusta kuin tuo toinenkin vesa Pyhän Eerikin runkoa. Minusta teidän
nyt pitäisi viipymättä polttaa Korsholman linna, joka on tuon
Styke-petturin laitoksia. Lähettäkää sitten Puke vangittuna
Engelbrektin luo ja lähtekää liikkeelle kahdessa joukossa: toinen
suoraan Helsinkalantiin, toinen taas Turkuun ja Kastelholmaan.

Hauska olisi Engelbrektin kuulla niin hyviä sanomia teiltä. (Seisoo
odottaen).

KANSA (sekanaisia huutoja). Oikein, taalalainen! – Eläköön Engelbrekt!
Engelbrekt kuninkaaksi! Piru periköön herrat! – Murkainen! Murkainen!

MURKAINEN (nousee verkalleen. Menee Helsinkalaisen luo, ojentaa hänelle
kätensä). Lähde kotiasi, Ola! Sano helsinkalaisille, että me olemme
ennen Matinpäivää Faxan linnan edustalla niin lukuisina kuin suinkin
mahdollista. (Arvokkaasti Taalalaiselle). Ja sinä, joka kehut olevasi
Engelbrektin kotiväkeä, mene isäntäsi luo ja sano hänelle näin: me
olemme Kalmarin kuninkaan alamaisia, emmekä tahdo tietää kenestäkään
muusta. (Ääneen kansalle). Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan,
mutta aina olen tullut tähän päätökseen: me emme saa valtakunnan
rauhaa. – Pyhän Eerikin heimo on kuollut – kuollut. – Pysykäämme
siis järkähtämättä Kalmarin liiton valassa. (Menee pois. Istuu.
Sekanaista rähinää).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Millä oikeudella Murkainen puhuu täällä kaiken
kansan nimessä?

TOINEN TALONPOIKA. Murkaisella on oikeus puhua kansan nimessä.

TOINEN NUORUKAINEN. Hän pitää herrojen puolta –

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Me surmaamme herrat.

KOLMAS NUORUKAINEN. Oh! Murkaisella pitäisi jo olla tarpeeksi
selvitettävää voudin kanssa.

TOINEN NUORUKAINEN. Eikö mitä! Linnassa on kyllä se, joka heidän
välinsä selvittää.

MURKAINEN (nousee ylös. Kiivaasti). Ei sanaakaan siitä! – Se asia
koskee vain voutia ja minua – eikä ole sinun tuomittavasi. Minä en
riko valtakunnan rauhaa, sanoin vasta. Ja mitä olen luvannut, sen voin
myöskin täyttää.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Jos niin ajattelet, niin saatpa mennä
jolkutella täältä yksinäsi.

TOINEN NUORUKAINEN. Kun ensin olet pannut tuumasi tukkoon Puken kanssa.

TOINEN TALONPOIKA. Suu poikki, poikanulikat! Kuka teitä on kutsunut
tänne?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Luulenpa, totta vie, että pennutkin tässä jo
rupeavat leukojaan loksuttamaan!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Turpa tukkoon – taikka kopahutan sinua kuonon
päähän!

TOINEN TALONPOIKA. Te, kylän roistot, tuotatte tuhoa paikkakunnalle! –
Mitä teitte linnassa, nulkit?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Parasta kun pysyttelette syrjässä – te linnan
vorot! –

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Vallattoman vihoissa on kuin lämpöisissä
vällyissä. Luuletko meidän pelkäävän?

TOINEN TALONPOIKA. Varokaa itseänne. – Kenties pistämme heidät kiinni.
(Kahakka).

NIILO (joka on koko ajan seisonut takana, raivaa itselleen äkkiä tietä
kansan lävitse. Ojentaa Taalalaiselle kätensä. Lujalla äänellä ja
varmasti).

Mene Engelbrektin luo ja sano, että me tulemme, kun vain ensin olemme
sitoneet luudan kotinurkkien pesimiksi. Näethän, että Korsholman ketun
luolan lisäksi meillä on muutakin pestävää.

MURKAINEN (jota Eskil on pitänyt kiinni, riuhtaisee itsensä irti.
Rajusti). Niilo! Kuinka rohkenet sinä, henkipatto verikoira, näyttäytyä
laillisissa kansan käräjissä!

NIILO. Parempi oikeus minulla on seisoa täällä kuin sinun rehennellä
isäni talossa.

MURKAINEN (hurjasti). Pois silmistäni!

NIILO (kansalle). Suur-Ingvarin heimoa on aina pidetty seutumme
etevimpänä. Moni vielä muistaa niitä aikoja, jolloin isäni hallitsi
Murkaisten taloa. Moni muistaa, kuinka Styke tappoi isäni hänen oman
pirttinsä kynnykselle. Missä oli silloin isäni nuorempi veli? Linnassa
vetämässä kiviä voudin vankilaan. Ja siitä hyvästä sai hän minun taloni
palkinnoksi.

MURKAINEN (kumeasti). Kirves tänne!

    (Eskil tarttuu hänen käteensä).

NIILO (jatkaen). Ja siitä sitten rakkaus herroihin ja Korsholman
vankityrmiin, joissa Maksmaan Mauno rääkättiin kuoliaaksi.

MURKAINEN. Päästä minut, Eskil!

ESKIL. En, Martti! Hän on kuitenkin omaa vertasi.

NIILO. Omaa verta – ha, ha! – Älä koske minuun. Minä en ole nyt
yksinäni. Sinun konnuutesi on saatu ilmi – sinä harmaahapsinen
valehtelija! – Omaa verta! – Missä on nyt tyttäresi, jonka annoit
minulle morsiameksi? (Pudistaa Martille nyrkkiä). Sinä karkoitit hänet
voudin raiskattavaksi, kun tyttö oli kurjuuteensa sortunut.

ÄÄNIÄ. Lakkaa, Niilo.

TOISIA ÄÄNIÄ. Jatka, Niilo!

NIILO (seisoo vavisten). Ha, ha, ha! Uskotteko häntä, ihmiset? – Ei!
– Hän varasti tytön minulta ja niin hän myi hänet, luikertaakseen
siten voudin suosioon. Hän näet tietää kyllä, kuka on talon laillinen
omistaja.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Sinä valehtelet.

NIILO. Valehtelenko minä? (Murkaiselle). Ja nyt sinä puhut voudin
puolesta. Onhan se selvä. Jos hän joutuu kuninkaaksi, niin sinäkin
pääset mahtavaksi. Onhan tyttäresi silloin – kuninkaan jalkavaimo.

MURKAINEN (tarttuu puukkoonsa). Niin kuole siis, herjaaja – vaikka
oletkin omaa vertani!

NIILO (vetää esiin puukkonsa). Tule! Ethän sinä ole ennenkään vertasi
säästänyt. (Torventoitotusta. Niilo hillitsee itsensä, pistää puukkonsa
tuppeen ja sanoo verkalleen). Anna olla, setä! Minä en tappele
kanssasi. – Sillä kuulenpa, että helvetti on nyt pannut liikkeelle
vielä muutkin pirunsa – sinusta ja minusta puhumattakaan.

KANSA. Vouti tulee.

    (Niilo vetäytyy vähän taaemma. Puke, Kreeta ja huovit tulevat).

PUKE. Pyhän Eerikin rauhaa teille, te vapaat Pohjan miehet! Te pidätte
täällä kansan kokousta. Minua ilahuttaa nähdä teidät koossa. Onko
Martti Murkainen täällä? (Äänettömyys). On, näen ma. Sinä et vastaa
(Ojentaa hänelle kätensä).

MURKAINEN (liikkumatta. Katsoa tuijottaa Kreetaa).

PUKE (kärsimättömästi). Kätesi!

MURKAINEN (kumeasti). Ovatko Ruotsin ritarit ottaneet tavakseen tulla
jalkavaimoineen kansankäräjiin. Pois, nainen!

PUKE (kiivaasti). Murkainen! (Rauhoittuu. Sydämellisesti). Ethän, isä,
aikone –. Hän on sinun tyttäresi.

MURKAINEN (kumartaa päänsä alas). Sinä olet maaherrani. Tahdotko
minulta jotain? Tahi saanko poistua?

PUKE (tyynesti). Jää tänne. Minä tarjoan sinulle ystävyyttä – rauhan
ja liiton kättä!

MURKAINEN (katkerasti). Tuo seisoo välillämme. – Karkoita hänet!

KREETA (polvillaan). Isä!

MURKAINEN (hurjasti). Pois, portto!

PUKE (astuu esille. Laskee kätensä Murkaisen pään päälle. Miltei
lempeästi). Paina alas pääsi ja häpeä, vanhus. Minulle on kerrottu,
että sinä itse olet ajanut hänet minun luokseni silloin, kun veljesi
poika löi minut tunnottomaksi.

MURKAINEN (kauhistuen). Sen tiedän jo, herra – –.

PUKE. No niin. Hän tuli luokseni. Jäi sairasvuoteeni ääreen. Ja mitä
sinä et voinut linnassa käynnilläsi, siihen kykeni hän. – Sillä hän
kävi sydämelleni rakkaaksi ja oli sinua voimakkaampi. Hänessä heräsi
ajatus yhdistää meidät, ja sillä voitolla tahtoi hän todistaa olevansa
sinun tyttäresi. Hän on tehnyt minusta kansan miehen – ja niinpä olen
nyt valalla liittynyt Ruotsin rahvaaseen. Tämän liiton vahvistukseksi
pyydän teiltä tätä orpolasta lailliseksi aviovaimokseni. Sitten aion
johdattaa teidät Engelbrektin luo ja ruveta hänen miehekseen.

    (Äänekästä hämmästyksen huudahtelua).

    (Kreeta, joka on ollut Puken sylissä, vaipuu maahan
    ja peittää käsin kasvonsa).

MURKAINEN (menee Puken luo). Sinä valehtelet!

PUKE (nostaa ylös Kreetan). Margareeta, mene isäsi luo ja sano hänelle,
valehtelenko minä.

KREETA (menee horjuen Murkaisen luo). Isä, auta minua!

MURKAINEN. Tiedätkö, jalosyntyinen ritari, mitä meiltä pyydät?

PUKE. Jalomielistä ruotsalaista talonpojan tytärtä.

MURKAINEN. Uskaltaako Pyhän Eerikin jälkeläinen sekoittaa vertansa
Ruotsin rahvaan kanssa?

PUKE. Uskaltaa kyllä –.

MURKAINEN (nostaa päänsä pystyyn, vie Kreetan Puken luo, sanoo lujalla
äänellä). Tässä hän on. – Ota hänet siis. Ja tiedä, jalo herra, että
nyt rahvaan tytär pitää Ruotsin kruunua kädessään.

KREETA (tuskitellen). Ei! Ei! Näin ei ole oikein – ei ikinä!

PUKE (avaa sylinsä). Tule!

KREETA (epätoivoissaan). Auta minua, isä! (Katsoo Pukeen, irrottaa
kätensä isänsä kaulasta ja juoksee huudahtaen Puken syliin).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Eläköön kuningas Eerikki Pietarinpoika!

PUKE (purren huultansa). Hyvät ystävät! Kuningas on Ruotsin
kansankäräjäin valittava ja Mooran kivillä kruunattava. Mutta
ritarivalallani vannon teille, että nyt olen täydestä sielustani
yksinomaan Engelbrektin miehiä. (Kääntyy erään huovin puoleen ja ottaa
häneltä kilven, jossa on Pommerin Eerikin vaakuna, heittää kilven
maahan ja panee jalkansa kilvelle). Ja nyt, Eerikki Pommerilainen, minä
irroitan sinusta voutikuntani ja peruutan valani ja uskollisuuteni. –
(Vanhalle taalalaiselle, joka ei ole tähän saakka ottanut osaa
toimintaan). Mene Upsalaan, Taalain mies, ja ilmoita tämä Engelbrekt
Engelbrektinpojalle.

KANSA. Eläköön Engelbrekt! Eläköön Puke! Eläköön kuningas Eerikki
Pietarinpoika!

NIILO (tulee revittynä ja kurjan näköisenä. Heiluttaa lakkiansa). Ha,
ha, ha! Eikö kukaan sitten huuda: "eläköön kuningatar!" – Ha, ha, ha!
— Joko sinun konnuutesi nyt on paljastettu, setä? – Joko nyt
käsitätte tämän narripelin, johon suostuttiin – jo silloin, kun setäni
hiiviskeli linnassa? Ha, ha, ha! Sinä kuninkaan appi-isä! Ja sinä –
tämä kihlattu morsiameni – tämä valju nainen – sinä olet nyt Ruotsin
kuningatar, jota meidän pitäisi polvillamme kunnioittaa. Toimeen,
veikot! Tuo aatelismies tahtoo varastaa kruunun Engelbrektin päästä,
ensin varastettuaan minulta morsiameni, ja nuo muut ovat varastaneet
minulta taloni. He valehtelevat. Tappakaa vouti! Surmatkaa nuo kaikki!
Puolusta itseäsi, sillä tällä kertaa sinä et vältä minua. (Hyökkää
puukko kädessä Puken kimppuun).

PUKE. Sinä hurja!

KREETA (juoksee väliin). Eerikki, älä surmaa häntä! Kuule, Eerikki!
(Nuorukaiset koettavat saada Niiloa pois. Kreeta estää Pukea
hyökkäämästä Niilon kimppuun. Huovit ja talonpojat kiiruhtavat esiin).
Auta, isä!

MURKAINEN (astuu esiin. Nuorukaisille). Viekää hänet pois!

PUKE (koettaa irrottautua Kreetasta). Surmatkaa hänet!

HUOVIT (ryntäävät Niiloa kohti).

NIILO (koettaa päästä vapaaksi). Laskekaa minut!

MURKAINEN (huoveille). Seis! (Pukelle). Herra, antakaa hänen olla!
Hän on järjiltään.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Tule pois, Niilo!

NIILO (huutaen). Laskekaa minut! Kyllä minä hänet yksinänikin tapan.

TOINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Kuule, Niilo! Vouti lähtee
Engelbrektin avuksi.

NIILO (taistelee nuorukaisten kanssa). Antakaa minun olla! – Hän on
vietellyt morsiameni. – Nyt hän tahtoo anastaa taloni.

NUORUKAISET (vetävät Niiloa askel askeleelta näyttämöltä pois). Niilo!
Niilo!

NIILO (sylkien). Naisten raiskaaja! Varas!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Niilo, me kyllä tutkimme, minkä verran asiassa
on totta.

NIILO (hurjasti). Tekin raukat – raukat –! (Poistuu).

PUKE (tyynemmin). Folkeson, ota kiinni tuo veijari.

KREETA (kiihkeästi). Armahtakaa häntä!

PUKE (levollisesti). Rauhoitu, Margareeta! (Folkesonille). Tuokaa hänet
tänne.

    (Huovit lähtevät Niilon jälkeen).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (vetää esiin puukkonsa. Asettuu eteen). Älkää
lähestykö!

TOINEN NUORUKAINEN (samoin). Tulkaa vain tänne! Minä piru vie – –

FOLKESON. Pois tieltä!

PUKE (käskevästi). Folkeson! Välttäkää tappelua! Piiritä heidät! Minä
tahdon puhutella heitä.

FOLKESON (huoveille). Eteenpäin!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (huutaen toisille). Puukot esiin! – Me emme
jätä Niiloa huovipirujen käsiin –

    (Huovit ahdistavat nuorukaisia, jotka vetäytyvät pois
    näyttämöltä. Melua ja huutoja syrjässä).

MURKAINEN (syleilee Kreetaa). Kreeta, rakas tyttäreni! Älä itke Niilon
tähden! – Sinä olet tehnyt suuren työn – paljon olen sinulle velkaa!
Sinä annoit minulle isänmaani takaisin. Sinä herätit minussa entisen
uskoni sallimuksen johdantoon! (Suutelee häntä. Liikutettuna). Rakas
lapsi! Jätä nyt vanha isäsi ja mene uuden herrasi luokse! (Vie Kreetan
Puken luo. Vetäytyy sitten takaisin talonpoikaparveen. Lyhyt
äänettömyys. Pukelle). Herra ritari, nyt me talonpojat seisomme
järkähtämättä sinun turvanasi. Lähde liikkeelle – hanki maalle rauha!
(Ottaa Eskiliä kädestä). Suuntaa sitten tiesi sinne, mihin kansa sinua
kutsuu!

KANSA. Eläköön vouti!

PUKE. Kiitoksia kansalaiset! Me lähdemme nyt auttamaan ystäviämme
vapautumaan Styresholman ikeen alta. Arpakapula kiertäköön aina Turkua
myöten – ja sitten revimme maahan sen muurin, jonka tanskalainen on
ikeeksemme rakentanut. Teidän kanssanne seison minä lujana ja
voimakkaana. (Äänettömyys). Engelbrekt vartoo meitä. – (Laskee kätensä
Kreetan vyötäisille). Maallemme koittaa nyt uusi aika. Sen on sinun
tyttäresi todistanut minulle. (Ojentaa kätensä Murkaiselle). Lyökäämme
siis vapaina Pohjan miehinä sovinnon kättä maan ja kansan turvaksi.
Sitä minä rehellisesti harrastan – ja – (Kreetalle) – sen takeena
olet sinä nyt laillisena puolisonani.

KANSA. Kauan eläköön Korsholman vouti! Kauan eläköön Kreeta, rahvaan
tytär! – Niin, niin! Eläköön Kreetamme! (Nuoret talonpojat asettavat
Kreetan olkapäilleen. Huutavat). Eläköön Murkaisten tytär!

PUKE (hymyillen). Eläköön rahvaan tytär! Eläköön Engelbrekt!

TALONPOJAT (aseitaan heiluttaen innostuksella). Eläköön Engelbrekt!

MURKAINEN (liikutettuna). Jalo ritari! Tässä käteni. (Pudistaa Puken
kättä). Eläköön isänmaa!

TALONPOJAT. Eläköön isänmaa!

    (Aseiden kalsketta).

NELJÄS HUOVI (tulee kiireesti). Tulkaa avuksemme, vouti! Siellä on ilmi
sota. (Murkaiselle). Niilo on jo tappanut kaksi huovia.

PUKE (katsoo taistelukentälle. Jalkaa polkien). Kiusa ja kuolema!
Tulkaa, talonpojat!

MURKAINEN. Kirotut nulikat! He ovat järjiltään! (Menee talonpoikien
kanssa).

PUKE (huutaa hänen jälkeensä). Anna hänen juosta! – (Kreetalle).
Margareeta, Niilosta saamme vielä uskollisen asemiehen! – Varro täällä
– (Suutelee Kreetaa) – ja sitten saat kotonasi tuoda minulle
tervetuliaismaljan. (Menee kiireesti).

KREETA (yksin, kasvavalla kiihkeydellä). Minunko vuokseni he – (Katsoo
ulos, kauhistuen). – Verta – verta – morsiuskruunussani verta –
Minkätähden? Minunko tähteni he sotivat? – Siinä alku – ja sitten? –
sitten – (Kauhulla). Oh, minä näen – näen koko tulevaisuuteni. –
Syntyperäni virittää vain sotaa. – He eivät ikinä tunnusta omakseen
rahvaan tytärtä. Minä saatan ritarin perikatoon, turmelen hänen työnsä!
Ja minkätähden? Minä olin heikko – minä rakastan häntä. Se on väärin
– väärin. Minua kohtaa rangaistus! Olihan työni jo tehty – ja
kuitenkin koetan kiinnittää häntä itseeni. – Verta – yhä enemmän
verta! – Oi, isäni! Minä en jaksa kantaa uutta aikaa helmassani. –
Minulla ei ole voimia siihen. (Nojaa epätoivoisena puuta vasten ja
purskahtaa itkuun).

LEENA (tulee, huomaa Kreetan, seisahtuu). Kreeta!

KREETA (juoksee hänen syliinsä). Oi täti! – Niilo – minä – –

LEENA. Ovatko he tappaneet hänet?

KREETA. Eivät. Vouti lupasi puhutella häntä.

LEENA. Vouti! Onko totta, että sinä olet hänen morsiamensa – että
hänet on huudettu kuninkaaksi –?

KREETA. On – ei –! Oi, täti, onko se väärin?

LEENA (jyrkästi). Se on väärin

KREETA (keskeyttäen, tuskan vallassa). Minä en voi luopua hänestä.

LEENA. Isäsi ylpeys viettelee sinut. Se saattaa vielä perikatoon sekä
sinut – että hänet.

KREETA (epätoivoissaan). Oi, sen kyllä tiedän. Mutta minä en voi muuta.
Vielä kerran tahdon nähdä hänet ja sitten kuolla – hänen syliinsä.

LEENA. Pakene häntä, sinä Murkaisten luja tytär.

KREETA. Oi täti! (Kätkee kasvonsa hänen poveaan vasten). Minun täytyy
kuolla! Minä tunnen sen. Sillä jos jäisin henkiin, niin eläisin vain
kansani kiroukseksi. (Kohottaa yhtäkkiä päänsä, katsoo ylös, tempaa
itsensä irti Leenasta, astuu esille, uhkamielisesti). Ei! Minä en tahdo
kuolla. Minä tahdon elää hänen tähtensä – elää hänen kanssansa. Hänen
suuri elämäntyönsä on myöskin minun. Minä en väisty taistelukentältä.
Sillä nyt on Ruotsin kruunu talonpojan tyttären hallussa. Ja kaikkien
vastustajieni uhalla minä asetan sen oman ritarini päähän.

LEENA. Pakene omaa itseäsi, sinä Murkaisten heikko tytär!

ENSIMMÄINEN JA TOINEN NUORUKAINEN (tulevat kiireesti, taluttaen Niiloa,
joka on pahasti haavoitettu).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Leena, hoida Niiloa!

LEENA (juoksee Niiloa vastaan). Ah!

TOINEN NUORUKAINEN. Saattakaa hänet täältä pois! (Jättävät Niilon ja
pakenevat. Niilo vaipuu hervotonna maahan).

KREETA (huudahtaa). Ah! (Vaipuu maahan).

NIILO. Täti!

LEENA (on asettanut Niilon pään syliinsä). Poika parka! – Ensin Yrjänä
– sitten sinä – – (Purskahtaa itkuun).

NIILO (huomaa Kreetan. Avaa voimatonna sylinsä hänelle). Kreeta, minun
oma – –

KREETA (nousee ylös, heittäytyy Niilon rinnoille). Anna minulle
anteeksi, Niilo, – anna anteeksi – –!

NIILO (katkonaisesti Leenalle suurella ilolla). Näetkös – nyt – täti!
– minä – sain – hänet – sittenkin –

PUKE (tulee Murkaisten y.m. kanssa). Margareeta!

NIILO (havahtuu. Nousee verkalleen kyynäspäänsä varaan. Tuijottaa
mielipuolen tavoin Pukea). Sinä! – Sinä! Eikö maailmassa ole sitä
loukkoa, jossa saisin kuolla rauhassa sinulta. – Älä koske häneen!
Tyttö on minun. (Tarttuu lujasti Kreetan käteen). Sinä olet ryöstänyt
minulta kaikki – mutta hänet vien minä mennessäni. (Tempaa puukkonsa.
Syöksee sen voimakkaasti Kreetan rintaan. Huudahtaa ja hervahtaa
lattiaan. Huovit syöksyvät esiin, uhaten Niiloa keihäillään. Leena
nousee ja ojentaa kätensä keihäitä vasten, varjellen Niiloa. Kreeta on
vaipunut taapäin Puken syliin, tavoittelee kuolon tuskissa Murkaisen
kättä).

KREETA. Talonpoika – herra – yhdessä – –.

    (Kuolee).

ESKIL (tulee esiin, ojentaa kätensä Niilon ylitse). Herran rauhaa,
Folkeson! (Äänettömyys. Menee sitten Puken ja Murkaisen luo. Yhdistää
heidän kätensä). Näin oli hänen tarkotuksensa. Nyt hän on yhdistänyt
teidät lujasti ja eroamattomasti. Maa odottaa teidän apuanne. Rauha
meille kaikille!

    (Vetäytyy pois).

NIILO (kavahtaa, nousee polvilleen. Katsoo taivaaseen, ikäänkuin
rukoillen. Puristaa kätensä nyrkkiin ja kohottaa ne ylös). Kirotut
herrat!

    (Vaipuu Leenan syliin).

Väliverho.

LOPPU.