Eerikki Puke Korsholman herra

EERIKKI PUKE KORSHOLMAN HERRA

5-näytöksinen historiallis-romantillinen näytelmä

Kirj.

GUSTAF VON NUMERS

Eero Alpin tarkistama suomennos

WSOY, Porvoo, 1924.

HENKILÖT:

EERIKKI PIETARINPOIKA PUKE, kuninkaan vouti Korsholman linnassa. AKSEL KURKI, nuori ritari. JÜRGEN JUTE, Styresholman vouti, tanskalainen. MARTTI MURKAINEN, rikas vöyriläinen talonpoika. KREETA, hänen tyttärensä. LEENA, hänen sisarensa. NIILO, hänen veljensä poika. ESKIL, vanha vöyriläinen talonpoika. MAUNO, nuori maksmaalainen talonpoika. Korsholman linnan pehtori. OLAVI NIILONPOIKA. Helsinkalannin talonpoikain viesti. OLAVI LAURINPOIKA, taalalaisten talonpoikain viesti. TANSKALAINEN VIESTI Styresholmasta. ENSIMMÄINEN | TOINEN | huovi. KOLMAS | ENSIMMÄINEN | TOINEN | talonpoika KOLMAS | ENSIMMÄINEN | TOINEN | tyttö. KOLMAS | NELJÄS | VANHA AKKA. ENSIMMÄINEN | nuorukainen. TOINEN | FOLKESON, Puken alipäällikkö. Murkaisten talonväkeä. Huoveja. Kansaa.

Tapahtuu kesällä vuonna 1434 osaksi Vöyrissä, osaksi Korsholman linnassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

I KUVAELMA.

Murkaisten talossa. Pirtti. Juhlaa vietetään. Tanssitaan. Murkainen istuu perällä pöydän ääressä muutamien vanhempien talonpoikain seurassa. Seinällä riippuu säilä. Seinän vieressä oluttynnyri.

Piiritanssi:

                Jo leikki nyt
                On päättynyt,
    Ja lemmenliitto on luotu.
    Katso, kuinka sorja meill' on sulhanen,
    Kaunis morsian kuin auran kukkanen,
    Ja nuorten häät on jo juotu.

KREETA (istahtaa hengästyneenä penkille isänsä viereen).

ESKIL. Oikein, Kreeta! Sinä tanssit sulhosi kanssa!

KREETA (kohauttaa olkapäitään). Kunpa hän ensin tulee sulhokseni!

ESKIL. Olihan tuo morsiustanssi, tiedän mä!

KREETA. Niin morsiustanssi – hetken huviksi ja nyt se on jo ollut ja mennyt.

ESKIL. Arvelen vain, että kai sinä menet samaa tietä kuin kaikki muutkin.

KREETA. Vannomatta paras. – Mitä isä kertoi teille?

MURKAINEN. Tule tänne, lapseni! – Sinä olet verevä ja kaunis. Minä muistelin vain niitä aikoja, jolloin me ruotsalaiset tulimme tänne meren ylitse ja lyöttäysimme taloksi Pohjan tällä puolella.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, taalalaisen Suur-Ingvarin kanssa.

MURKAINEN. Eikä, vaan hänen poikansa kanssa. Isä-ukko jäi talonpojaksi Taalaihin.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Ja nyt on Suur-Ingvarin heimo tullut äveriääksi ja mahtavaksi.

MURKAINEN. Niin on. Mutta Ingvarin poika saapui tänne ja rupesi asumaan Murkaisten taloa.

ESKIL. Ja siinähän sinä vieläkin isännöit, turvanasi Niilo ja Kreeta.

TOINEN TALONPOIKA. Niin. Sinä olet ylhäistä sukua, sinä. Polveudut aina Upsalan pakana-kuninkaista. Silloin oli hyvät ajat maassa.

MURKAINEN. Olipa kyllä. Folkungaheimon herrat olivat susia hekin, vaikka he enimmäkseen raatelivat toisiaan.

EERIKKI PUKE. Mutta kansa rakasti heitä, sillä he olivat puhdasta Ruotsin rotua, ja heidän urotöistään laulettiin mailla ja merillä. Nyt on veisattu toista virttä, siitä alkain kuin saksalainen tuli maahan.

KOLMAS TALONPOIKA. Albrekti-kuninkaan hallitusta ei Ruotsi hevin unohda.

ESKIL. Niin, Kreeta, silloin oli viisainta sinun kaltaisesi korean tyttöletukan painautua metsän piiloon. Tule tänne, ristityttäreni! Koska nyt istun kestissä, niin saat laskea vielä vähän juotavaa (Ojentaa astian Kreetalle.)

MURKAINEN. Oikein, Eskil, että käytät hyväksesi, mitä talo tarjoaa! – Niilo, laske olutta pojille! Tänä iltana ei saa kukaan lähteä kuivin suin minun talostani.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Kuulitko, Niilo? Hän sanoi: "minun talostani". Mutta vähät siitä, kun olut vaan on pikku velhon panemaa.

NIILO (nyrkkiä pudistaen). Hei, pojat, juokaa mielin määrin, "kun setä kerran kestitsee!"

KREETA (antaa tuopin Eskilille). Kas tässä! – Mitä sitten tekivät miehet siihen aikaan kuin naisten täytyi piileksiä metsissä?

ESKIL. Kiitos! Oh, joko taas suurentelet suullasi? Mutta tiedä, että me emme silloinkaan puristelleet nyrkkiä housun taskussa, niinkuin ehkä nykyiset kananpojat tekevät.

NIILO (panee kätensä kupeelleen). Ohoh! Kyllä me tarraamme vähän ylempää kiinni, solkivyön kohdalta, sillä ei vöyriläiselläkään ole taskussaan pelkkä linkkuveitsi! Mutta te kai tarkoitatte, etteivät sen ajan tyttöletukat lyöttäytyneet liittoon Korsholman samettinuttuisten herrain kanssa, kuten – –

KREETA. Tukitko suusi, Niilo, – taikka saat oluttuopin niskaasi!

NIILO. Anna olla! – Tottahan se on, että vouti lumosi sinut, kun viime juhannuksena kirkossa näit hänet.

KREETA (läikäyttää olutta hänen päälleen). Kas, siinä sinulle! – Voudissa on aina enemmän miestä kuin sinussa – nilviäinen!

NIILO. Samaa kai arveli Kirstikin edellisen voudin aikana.

KREETA. Kirsti oli heikko raukka. Eikö tyttö voi katsella miestä, tarvitsematta heti lentää hänen syliinsä?

NIILO. Eipä tuo taida olla niinkään helppoa.

LEENA (on sitonut erään suomalaisessa puvussa olevan nuorukaisen olkapäätä. Samassa hän katsahtaa heihin. He vaikenevat).

KREETA (kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle). Ole vaiti ja anna isän kertoa niistä ajoista! Silloin oli sinun laisillasi nulikoilla muutakin tekemistä kuin alituinen suunsoittaminen! Käännä tänne selkäsi, että saan pyyhkiä sinua! Niin – olet märkä korvallisiltasi kuin mikäkin vasikka. Kas niin, mene nyt! Ja nosta lakkia, kun vasta tapaat ritarin!

NIILO. Sinun kullallesi! – Odota sitä! –

ESKIL (on juonut edellisen keskustelun aikana). Vai niin? Vai istut sinä kirkossa mokomat tuumat mielessä?

KREETA. Oh – mitä vielä! Niilo vain on ilkeä luonteeltaan. Hän ei ole antanut minulle pahaakaan rauhaa tuon kirkkomatkan jälkeen. – Eikö totta, isä, – onhan Korsholman vouti rehellinen ruotsalainen ritari?

MURKAINEN. On, lapseni. Ja hyvä olisi meidän kaikkien, jos muissakin Ruotsin linnoissa asuisi ruotsalaisia ritareita.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, kyllähän Puke on kelpo ritari.

TOINEN TALONPOIKA. Mutta heillä lie piruja linnoissaan tuolla meren toisella puolen.

ESKIL. Niin, Juutilaisia – ja he ovat samaa saksalaista hapatusta.

MURKAINEN. Kyllä kai! – He nylkevät alustalaisiaan saksalaiseen tapaan.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Mitä hiton jänispöksyjä sitten ovat sen puolen talonpojat?

NIILO. Viheliäisiä raukkoja!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mutta täällä Ruotsissa ei kelpaakaan herraskomento.

NIILO (tulistuen). Piru periköön herrat – niin saksalaiset kuin Juutilaiset – ja vieläpä ruotsalaisetkin! – Paholainen heidät kyllä helvetissä kärventää. Hiiteen voudit, sanon minä. Me hautaamme heidät raunioiden alle! Mitä me oikeastaan mokomilla iilimadoilla teemme?

USEAT TALONPOJAT. Se on kelpo puhetta, Niku!

MURKAINEN (tyynesti). Herroja tarvitaan, jos on mieli pitää valtakunnassa järjestystä yllä. Niin, pojat! Tappakaa vain voudit! Mutta pian väkevin teistä nousee vähitellen herraksi ja rakentaa kivimuurin talonsa ympärille. Sitä eivät nuoret ajattele.

NIILO (puoliääneen). Kyllä ajattelevat! Mutta tottakai hänetkin voi nutistaa!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niilo on rivakka tuumissaan, kuten isänsäkin.

NIILO (hurjasti). Menkää helvettiin raippoinenne! Minä en katso, mihin lyödä kolhaisen, jos joku vain tarttuu kiinni käteeni taikka koipeeni. Sillä tottahan ne – vielä – ovat omani (Menee kiivaasti sivulle).

MURKAINEN (katsoo häneen). Kreeta, anna minulle olutta! Juokaa, kunnon toverit! Olot ovat kuitenkin paremmalla kannalla nyt kuin ennen.

MAUNO (on tullut sisään jokseenkin humalassa). Niin, täällä Korsholman tienoilla. Mutta samaa ei suinkaan kuulu Helsingin eikä Turun seuduilta.

MURKAINEN. Herran rauhaa, Mauno! Mitä kuuluu saaristosta? Käy peremmäs ja paina puuta!

MAUNO. Oh, Murkainen, nyt ei sovi talonpojan istua lekotella pöydän päässä. Kirves kouraan pihtipielestä, miehet, ja käärikää paidanhihanne, jos ette tahdo niitä vereen ryvettää!

MURKAINEN. Hiljemmin, Mauno! Minä vietän tänä iltana Pyhän Olavin juhlaa – ymmärräthän. – Tiedätkö jotain uutta, koska veri noin on noussut päähäsi?

MAUNO. Pyydän anteeksi! Mutta näetkös, kaikki Ruotsin mahtavat eivät istu, niinkuin sinä, pitopöydän ääressä sukulaisten ja ystäväin seurassa, ylistelemässä tätä aikaa ja tuota saaren kurjaa kuningasta. Kiitoksia kestistä! Kylläpähän kohta tulee parempiakin puhujia kuin minä. Sillä me maksmaalaiset emme osaa laverrella emmekä hienostella. Iskemme vain kirvesterällä kuin rehdit saaristolaiset ainakin (Hoipertelee Niilon luo. Lyö häntä olkapäälle). Päivää, Niilo! Joko sinäkin olet ruvennut mässäämään herrojen kestissä?

NIILO (nauraa, tarttuu hänen käteensä). Miksikä en? Koska Maksmaan mieskin kuuluu nyt vain pylsyjä popsivan.

    (Kaikki nauravat).

MURKAINEN. Valtakunnassa on nykyisin paljon nurin puolin. Mutta meidän voutimme Eerikki-herra, hän se sentään on ruotsalainen ritari ja lempeäluontoinen mies.

MAUNO (suuttuneena). Niin sinä sanot. Mutta enpä huoli hiiskua, minä miehenä minä sinua oikeastaan pidän. Nyt olen, näet, hutikassa. Mutta sinä, Niku! No niin – mitä välitän minä siitä, mitä kirjoja sinulla on laukussasi. Mutta tuolle kynnykselle herrat murhasivat isäsi. Ja minä, piru vie, ratkon suolet kaikilta herroilta ja ripustan ne pitkin Maksmaan aidanseipäitä. – Kun vain saan kynsiini huovipirun, niin kyllä minä – – – (Vetää esiin puukkonsa).

MURKAINEN (hymyillen). Kas, kas!

MAUNO. Luuletko sinä, Suur-Murkainen, että minä sinun apuasi kerjään? Ellei Puke pidä huovi-hurttiaan – noita sikoja – kurissa, heidän laukkoessaan tyttöjemme kintereillä, niin saa hänkin ulvoa heidän kanssaan silloin, kun me tulemme nuotioita kohentamaan. Sillä onpa saaristossakin tuohta rovion sytykkeiksi. – Niin, Kies'auta, onkin!

MURKAINEN. Ohoh! Aikovatko Maksmaan miehet polttaa Korsholman? Vai mitä kummia tiedät, koska siinä noin rehentelet?

MAUNO. Niin, kummia minä tiedän ja rehennellä aijomme kaikki tyyni ennen pitkää. Minä luotsasin tänne tänään erään veneen Styresholman puolelta – ja siinä tuli tänne muuan Helsinkalannin mies.

MURKAINEN. Niin, niin, siellä ei liene juuri häävit oltavat, eikä Faxeholmassa liioin. No, mitä hän kertoi?

MAUNO. Hän kysyi sinua, Murkainen. Likempiä tietoja saat häneltä itseltään. (Juo tuopin olutta, laulaa).

    Ritari ja pappi joi viiniä vai,
           Että hei juli, hei juli, hei!
    Syöttiläs-sikasi nyt myynet sa kai?
           Että tili, lili, lili, lei.

    Viistoista moukkaa sa karjusta tuo,
           Että hei juli, hei juli, hei!
    Vaan kaupan en tyttöjen mennä ma suo.
           Että tili, lili, lili, lei.

Hei pojat! (Paiskaa oluttuopin pöytään).

LEENA. Ole laulamatta mokomia renkutuksia Pyhän Olavin iltana! Sinä olet humalassa, Mauno.

MURKAINEN. Mauno on harmissaan tänään. Tiedän kyllä, että Juutin ies on raskas. Mutta me olemme köyhiä talonpoikia ja selkänahkamme kestää kestettävänsä. Talonpojan ei sovi ruveta sotakannalle mahtavia herroja vastaan. Sen kyllä kokemuksesta tiedämme.

    (Helsinkalannin viesti on tullut.).

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin kyllä. Sen me Helsinkalanninkin miehet tiedämme varsin hyvin. Mutta me tiedämme myös, ettei orjuus ole koskaan saanut istua Ruotsissa pöydän päässä eikä hallita ja vallita maassa oman mielensä mukaan. Jumalan rauhaa, Martti Murkainen! Tunnetko minua enää?

MURKAINEN. Mitä, Herran nimessä! Ethän sinä vain ole Ola Niilonpoika Styresholmasta? Aivan oikein, näen ma! Vanhentunut sinä olet, samoin kuin minäkin. Terve tuloa! Kreeta, tuo lisää olutta! Rakkaampaa vierasta tuskin voisi tulla juhlaani. Kas niin! Kulautapas nyt samanlainen siemaus kuin muinoin Falunissa sinä iltana, jolloin survoimme Saksan korpit suohon. Siihen aikaan sinä olit aika poika tuoppia kallistamaan.

HELSINKALANNIN VIESTI. Kiitoksia, tyttö! – Korea hemppu! Tyttäresi, arvaan ma.

MURKAINEN. Niin, onhan tyttö sorea, ja uljas hän on mieleltäänkin, siitä ole varma! Ainoa lapsi, rakkain lapsi, näetkös. Mutta mikä ihme tuo sinut tänne? Mielesi näyttää synkeältä, Ola. Joko siellä kotona on talonpojan pirtissä olo tukalaa? Eikö Juutilainen enää pysy linnojensa seinien sisäpuolella?

HELSINKALANNIN VIESTI. Herra paratkoon! Tuho ei ole vielä yllättänyt teitä, näen ma. En ole meidän puolella nähnyt pitkään aikaan niin iloisia kasvoja kuin nyt täällä sinun ympärilläsi. Martti, Martti Murkainen, meillä on taas kuningas Albrektin ajat käsissä. Mutta nyt käy mäski pohjaa myöten, ja sakka kuohuu reunainsa ylitse, niinkuin teikäläinen olut!

MURKAINEN (katsoo terävästi helsinkalaista). Hm! Siihenhän moisen hallituksen täytyi viedä. Margareetan ottopoika ei jaksa kantaa äitinsä kruunuja. Minä arvaan, että joku Saksan ritari taas tähtäilee Folkungan kruunua. Vai onko siellä kohonnut joku ylimys, joka on omaa sukujuurta? Mutta sehän on mahdotonta. Vanhojen laamannien lapsia on liian monta.

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin, heitä on liian monta, ja vapaasukuinen veri on käynyt kovin vetiseksi. Mutta kuulkaa, Pohjan miehet, nyt me emme enää luota herroihin. He laukkovat pitkin kyliä ja laahaavat meille sieltä suurisuisia ruhtinaita toisen toisensa perästä. Sitten he kiistelevät keskenänsä nurkkavallasta ja rahvaan sorrosta. Sen tähden on nyt aika ottaa ohjat omiin käsiimme, kuten oli tapana ennen muinoinkin. Ja meillä onkin jo tiedossamme mies, joka kykenee näyttämään, kenen tulee kantaa Ruotsinmaan kruunua.

MURKAINEN. Suuria sanoja. Ola! Mutta herrat ovat vieläkin suuremmat. Me sen sijaan olemme vain köyhiä talonpoikia.

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta niin eivät arvele taalalaiset, ja Taalaistahan polveudutte tekin!

MURKAINEN. Taalalaiset? Onko valtakunnanneuvos Niilo Steeninpoika pukeutunut sotisopaan? Se suku on maan vanhimpia, ja suosiossa se myöskin on.

HELSINKALANNIN VIESTI. Siihen suuntaan ovat todellakin asiat. Mutta tällä erää ei ole johtomiehenä Niilo-herra, vaan – Engelbrekt Engelbrektinpoika.

MURKAINEN. Engelbrekt Engelbrektinpoika! Sitä nimeä en tunne. Mitä merkkiä hän käyttää kilvessään?

HELSINKALANNIN VIESTI. Merkin laita lienee vähän niin ja näin. Hän on kuparikaivoksen työmies ja yhtä hyvä talonpoika kuin sinäkin. Ei hän ainakaan kuulu suuriin sukuihin.

MURKAINEN (perin halveksivasti). Ei kuulu suuriin sukuihin. Vuorityömies! Hm! Ja hän tahtoo päästä kuninkaaksemme, sanoit. Oh, siihen vaaditaan paljon. Taalalaiset ovat kovin kärsineet ja ovat toimissaan ylen hätäisiä. Ei, Ola. Se mies pyrkii korkeammalle kuin siivet kantavat. Taalainmaa ei sentään vielä ole koko Ruotsi.

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta Taalaa, Vestmanlanti, Rekari ja – Uplanti – ne ovat kuitenkin melkoinen osa valtakuntaa. Pian liittyy häneen koko Helsinkalantikin. Uplannista on lähtenyt ennenkin Ruotsin kuninkaita.

    (Yleinen hälinä).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (lyö nyrkkinsä pöytään). Jos asia on niinkuin sanot, Helsinkalannin mies, niin ei Pohjakaan enää aikaile.

TOINEN TALONPOIKA. Tämän maan ääressä ei koskaan syödä armoleipää. Kun vain me kerran lähdemme alas, niin saamme kyllä Turun miehet mukaamme.

KOLMAS TALONPOIKA. Ja Kastalan saaren kautta ei ole pitkältä Tukholmaan.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Hiljattain olemme kulkeneet samaa tietä Holsteinin jupakan tähden ja silloin häpeäksemme. Kulkekaamme nyt kerran kunniaksemmekin.

HELSINKALANNIN VIESTI. Juuri niin mekin ajattelemme Taalajoen pohjoispuolella. Meitä on rääkätty ja kohdeltu kuin järjettömiä elukoita. Naisemme ovat olleet Juutilaisten orjina sekä pahassa että hyvässä. – Kuukauden kuluttua ei pidä löytymän polttamatonta hirrenpäätä Styresholmassa eikä Faxenlinnassa. Minut on lähetetty ilmoittamaan siitä teille, te vapaat Pohjan miehet. Ja ellen erehdy, hulmuaa myöskin Korsholman linna piakkoin liekkien vallassa.

    (Yleinen hälinä).

NIILO (lyö helsinkalaista olalle). Oikein, helsinkalainen!

MAUNO (Murkaiselle). Mitä minä sanoin? Varo, ettei tuli pääse sammumaan takassa.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Meillä ei ole mitään tehtävää Korsholmassa. Mutta lähtekäämme meren ylitse helsinkalaisten avuksi.

NIILO ja NUORUKAISET. Me ripustamme kaikki herrat paistinvartaaseen!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mitä hittoja Puke on teille tehnyt?

MAUNO (Niilolle). Minä yhdyn Niiloon. Niin, Niku, mitä pahaa Puke on sulle tehnyt? Häh?

NIILO. Herra kuin herra!

ESKIL. Mitä arvelet, Martti? Me olemme tottuneet luottamaan sinuun.

USEAT TALONPOJAT. Niin, niin! Murkainen johtajaksi! (Yleinen huuto). Murkainen! Murkainen!

MURKAINEN (on tarkastanut helsinkalaista. Nousee ylös. Lyö voimakkaasti kätensä pöytään). Hiljaa pirtissäni, sanon minä! Tiesinhän sen, että joku kahakka taas nousee, sillä ruotsalainen on liian vanha uskon vaihtoon. Mutta minä en pidä Engelbrektin yritystä oikeana, koska hän ei ole valtakunnan mahtavia.

    (Yleinen hiljaisuus).

HELSINKALANNIN VIESTI. Mutta maan mahtavatkin liittyvät häneen.

MURKAINEN. Kyllä. Niin kauan kuin sorto on pahimmillaan ja veri kiehuu heidän aivoissaan. Mutta annas, kun onni pettää –!

MAUNO. Saakeli soi! Kuule sinä, Martti!

MURKAINEN (hymyillen). Niilo, anna Maunolle olutta! (Ivallisesti helsinkalaiselle). Tuo Engelbrekt on siis koonnut nuorta kansaa johtonsa alle ja kiertelee nyt pitkin Taalainmaata. Ja mitä sankaritöitä hän on tehnyt?

HELSINKALANNIN VIESTI. Sinä olet käynyt kovin jäykäksi vanhoilla päivilläsi! Mitäkö hän on tehnyt? No niin – Juhannuksena leimusi Borganäs liekkiroviona.

MURKAINEN (katkerasti). Ja tuo kuparikaivoksen työmies sytytti murhapolton sillä aikaa kuin linnan väki tanssi juhannustanssiaan tai istui juomapöydän ääressä. Minä ymmärrän – ja mokoman sankarityön palkinnoksi tahtoo hän nyt päästä kuninkaaksemme?

    (Äänettömyys).

HELSINKALANNIN VIESTI. Ei, Murkainen. Pitäisihän teidän vöyriläisten tuntea paremmin vanhat Taalain tavat. Keskellä valoisaa kesäpäivää soi Leksandin suuri kirkonkello. Sen kaiku kuului vetten yli Rättviikiin ja Mooraan, niin, jopa aina Osaan saakka. Ja Jumalan kirkkaana aamuhetkenä retkeili Engelbrekt ilomielin, kaksi tuhatta talonpoikaa seurassaan, voudin pesäpaikalle. Ja kun liekit kummasti välkkyivät joen kalvossa, niin Taalain uuvutettu kansa rukoili Jumalalta hyvää jatkoa.

MURKAINEN (tyynesti). Hyvä! Entä sitten?

HELSINKALANNIN VIESTI. Sitten tuli Köping-linnan vuoro.

MURKAINEN (kuuntelee jännityksellä).

HELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti). Ja sitten Vesteråsin.

MURKAINEN (nousee ylös). Linnan?

HELSINKALANNIN VIESTI (tyynesti). Niin. Vesteråsin linnassa neuvotteli Engelbrekt vestmanlantilaisten kanssa.

MURKAINEN (kiihkeästi). Sinä valehtelet! – Ola, saiko hän senkin linnan valtaansa?

HELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti, ylenkatseella). Hän valloitti sen, ja Rekarin miehet toivat hänelle sytykkeitä Gripsholmasta. (Pontevasti. Ojentaa kätensä Martille. Pudistaa hänen kättään). Nyt hän majailee Upsalan linnassa.

MURKAINEN (joutuu yhä enemmän liikutuksen valtaan. Istuu ja vetää helsinkalaisen luokseen. Äänettömyys). Kreeta, tule tänne! (Tarttuu hänen käteensä).

KREETA (on koko ajan kiihkeästi kuunnellut keskustelua). Isä, sinä vapiset –!

MURKAINEN (vaipuu ajatuksiinsa). Ei haittaa, lapseni! Ota esille hopeamalja ja tarjoa Ola Helsinkalaiselle olutta.

    (Vilkasta keskustelua).

HELSINKALANNIN VIESTI (ottaa maljan). Kiitoksia, tyttö! Sinulla, tyttö, on ruotsalaiset silmät!

KREETA. Upsalan kaupungissahan kuninkaat valitaan?

HELSINKALANNIN VIESTI. Niin, tyttö. Niin tapahtui ennen.

KREETA. Siis on jälleen miehiä Ruotsissa. Ah, kunpa olisin mies!

MURKAINEN. Tahtooko hän tulla Ruotsin kuninkaaksi?

HELSINKALANNIN VIESTI. Kansa tahtoo sitä.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Kansan kuningas! Niin pitää ollakin. Pyhän Eerikin aikoina ei otettu eikä annettu veroa.

MAUNO. Niin. Veroa me maksamme oman mielemme mukaan.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Ja raunioiksi kaikki linnat!

NIILO. Ja polttakaamme herrat raunioiden alle!

TOINEN TALONPOIKA. Entäs Korsholman ritari?

KOLMAS TALONPOIKA. Niin. Mitähän Puke arvelee?

HELSINKALANNIN VIESTI. Voutinne kuuluu olevan puhdasta Ruotsin aatelia ja sitäpaitsi rahvaan suosiossa. Hänen heimolaisensa Uplannin laamanni, samoin kuin moni meidän puolen aatelista, on yhtynyt Engelbrektiin.

TOINEN TALONPOIKA. Niin. Meidän täytyy saada Puke puolellemme.

HELSINKALANNIN VIESTI. Jos hän liittyy teihin, niin silloin on kaikki hyvin. Jos hän ei sitä tee, niin käyköön hänen samoin kuin Jösse Eerikinpojan ja Flögen. Hekin olivat ritareita, mutta eivätpä uskaltaneet odottaa talonpoikaisarmeijaa, kun se tuli tilinteolle.

    (Sekanaista huutoa).

MAUNO. He, he, he, – pojat! – Kuules, vanha Murkainen! Ota alas kalpa! Tuo, joka riippuu seinällä selkäsi takana. Sitten marssimme linnaan. Saa nähdä, saattaako Puke katsoa meitäkin suoraa silmästä silmään. Ei se ainakaan ole yhtä helppoa kuin päivät päästään lyödä painia karhujen kanssa Laihian saloilla.

MURKAINEN. Joka kerran voi nutistaa niskat Laihian karhulta, hän kyllä kykenee tukkimaan vielä suulaammankin maksmaalaisen kidan. Korsholman vouti ei pelkää meitä. Minä tiedän, että hän on uskollinen kuninkaalleen, jonka luottamusmiehenä hän täällä hallitseekin. Jösse Eerikinpoika ja Flöge ovat tanskalaisia. Antaa heidän juosta. Mutta Kalmarin kruunu on ruotsalaisten laatima naapurisovun ja rauhan säilyttämistä varten. Toisin menetettäköön, jos Margareeta-rouvan testamentti on rikottava. Minä tiedän, minkä verran me talonpojat yksin mahdamme rautaisia ritareita vastaan.

ESKIL. Sinä puhut viisaan kieltä, Martti. Vartokaamme siis!

NIILO (kiihkeästi). Ja anastavatko he tuolla lahden takana yksinään kaiken kunnian?

MURKAINEN (jyrkästi). He ovat kärsineet vaivat ja vainon. Sallikaa heille nyt kunnia myös!

NIILO (uhotellen). No, sitten tästä saa yksinään lähteä liikkeelle.

NUORUKAISET. Oikein, Niilo! Vartokoot vanhat! Me seuraamme sinua. Eläköön Engelbrekt!

MURKAINEN (katkerasti). Hiljaa, pojat! Te olette Korsholman alustalaisia. Voudin luvatta ette liiku mihinkään.

KREETA (vilkkaasti). Oi, jospa minä vaan olisin sellainen mahtava herra –!

MURKAINEN. Niin et taipuisi kansan edessä.

KREETA. En. Mutta minä johtaisin sitä taisteluun.

MURKAINEN. Niin, se hänen pitäisi tehdä, jos hän on kuningasverensä arvoinen.

KREETA. Mutta, isä! Koska hän kerran on jalon ritari Pyhän Eerikin verta, eikö hän sitten itse voisi tulla kuninkaaksi?

MURKAINEN (nousee ylös, laskee kätensä hänen päänsä päälle, pontevasti). Niin, Kreeta, juuri hän, taikka ei kukaan! Huomenna lähden Korsholmaan neuvottelemaan voudin kanssa.

KREETA. Se on oikein, isä! Ja tuo uljas, kaunis herra on kuuleva sinua. Hän suostuu johtamaan teitä Engelbrektin luo. Ja Niilo ja Eskil ja kaikki miehet seuraavat mukana. Ja me täällä kotona rukoilemme Pyhää Henrikkiä vapauttamaan maan – ja – ja – suojelemaan Korsholman ritaria.

MURKAINEN. Niin, niin. Minä olen jo sanonut, mitä hänestä ajattelen. Puke on totisesti jalosyntyinen ritari. – Ja minä olen hänen miehiään, samoin kuin hän on Pyhän Eerikin kuningasverta.

Kiitos, kiitos, hyvät ystävät! Me olemme lopettaneet tämän Olavin illan merkillisellä keskustelulla. Nuoret ovat tanssineet jo tarpeeksensa ja vanhain täytyy päästä levolle, sillä paljon saattaa huomispäivä tuoda tullessaan.

Pitäkää nuorisoa aisoissa, naapurit! Paljon pahaa saattaa syntyä, jos veri saa kuohua reunainsa ylitse näinä vaarallisina aikoina.

Niin, niin! Huomenna menen linnaan. Herra varjelkoon Ruotsia! Ja suuri kiitos tästä juhlasta! Jaakko, soita meille Taalain marssi! Sinä olet vieraani, Ola! Meillä on vielä paljon puhumista keskenämme. Jumalan rauhaa!

    (Soitetaan Taalain marssia: "Mandom mod och morske män".
    Kansa poistuu hitaasti).

Väliverho.

II KUVAELMA.

Korsholman linnan ritarisali. Eerikki Pommerilaisen vaakuna (takkuinen kotka) riippuu seinällä.

PUKE (kävelee vakaana edestakaisin, seisahtuu vaakunan eteen ja katselee sitä). Takkuinen kummitus tuo. Sileämmät olivat Margareetan kissat. Ne osasivat piiloittaa kyntensä, ne. Sitä ei älyä Pommerin meripeto. Te hurskaat Kalmarin isät! Olikohan teidän testamenttinne sittenkään valtakunnan hyväksi? Vai olemmeko me jälkeläiset heikontuneet, emmekä voi varjella maata kotkan kynsiltä? (Äänettömyys). Mitä tuo Engelbrekt tahtoo? – Talonpoika, joka pestaa aatelin palvelukseensa! (Kävelee jälleen). Ei, kyllä tuo yhteen juotettu kolmiliittoinen kruunu kerran putoaa ja särkyy. Se on liian raskas yhden kantaa. Renkaat eivät sovellu toisiinsa. Vaan kuka hyvänsä repineekin sen rikki, ei sitä ainakaan talonpoika riko. Tukevat tammet levittävät juuriansa Ruotsin maahan, mutta kukka tuleentuu niiden huipuissa. Siellä vain kotkat lepäävät –.

Niin, ja korpit myös.

Engelbrekt! Jos sinä olisit ritarismies, niin kenties uskoisin sinua, tarttuisin miekkaan sinun tähtesi, sillä sinä olet sittenkin ihmeteltävä. Talonpoikana sinä innoitat minua. Koko tuo kapina ärsyttää mieltäni, ja kuitenkin sinä olet oikeassa. Sillä nyt koittaa uusi aika. Jonkun täytyy lyödä alas tuo kilpi ja ripustaa omansa sen sijalle. – Kaarlo Knuutinpoika voisi sen tehdä. – Ei. Sitä minä en kärsisi. – Minä – hm! – Minä olen Pyhän Eerikin verta yhtä hyvin kuin hänkin – yhtä hyvin kuin nuo muut – (Istuu pöydän ääreen. Nojaa päätään kättä vasten).

KURKI (tulee meluten ja iloisena. Seisahtuu oven suuhun. Ojentaa kätensä Eerikkiä kohti, laulaa).

    Oh!
    "Mi Volmari herttuan mielessä vainen –
    Kultainen kruunu vai hurmaava nainen?"

PUKE. Kenties – kosioretki – Tukholmaan.

KURKI. Tuodaksesi sieltä ihanan aatelisrouvan. Ei, älä tee sitä. Hän laskisi tarkoin oluttynnyrimme ja houkuttelisi sinut jo puoliyöstä pois karhun peijaisjuomingeista. Onko jotain jäljellä viime yöstä?

PUKE (koputtaa pöytään miekkansa kahvalla. Poika tulee sisään). Tuo olutta! Laske Närpiön vero-olutta! Se on väkevintä. – Tuletko messusta?

KURKI. Tulen.

PUKE. Mitä mestari Sigfrid tiesi kertoa?

KURKI. Vanhaa virttään – että papit ovat meitä hiukan mahtavammat.

PUKE. Sanoiko hän tänään: vain hiukan?

KURKI. Niin sanoi. Sitä hän märehtikin vähä väliä uudestaan.

PUKE. Talonpojat tyhjensivät kai tapansa mukaan hänelle eväspussinsa?

KURKI. Eikö mitä! He katsoa mulkoilivat minua ja mutisivat: jos on korppia, niin on lokkiakin. Ymmärrätkö?

PUKE. Kyllä. He söisivät eväänsä itse, jos me kaivaisimme silmät toisiltamme.

    (Poika tuo olutta).

KURKI. Mutta vastaiseksi juomme heidän vero-oluttaan! – Maljasi!

PUKE (hymyillen). Engelbrektin malja!

KURKI (työntää maljan pois luotaan). Hyi saakeli! Oletko saanut uusia tietoja sieltä päin?

PUKE. En. Eilisestä sain jo tarpeekseni.

KURKI. Sitten ovat Taalain jurrit saaneet selkäänsä. Viime yönä näin sellaista unta.

PUKE (hymyillen). Viime yönä! Mutta näytäthän siltä, kuin olisit nukkunut sangen hyvin (Vakaasti). Mutta tiedätkö – minä ihailen tuota taalalaista talonpoikaa.

KURKI. Loruja! Talonpojan tulee tehdä työtä, meidän taas auttaa kuningasta ja varjella valtakuntaa.

PUKE. Hm! –

KURKI. Niin, Eerikki. Talonpoika kyllä myisi valtakunnan naurismaasta. Mutta kunnia – se tarvitsee ritarin kannuksia.

PUKE (kaksimielisesti). Luuletko kunnian olevan kannuksissa?

KURKI. En. Vaan se on, samoin kuin kannuksetkin, tullut kuninkaan kädestä.

PUKE. Sinä olet perin kuningasmielinen. Mutta mikä sitten on tuo sinun kuninkaasi? Meidän vertaisemme, jonka me ensin otamme ja sitten mieltä myöten hylkäämme. Kuninkaita olemme kaikki tyyni.

KURKI. Siihenkö taas jouduimme? Sinä tahdot asettua väliin. Varo itseäsi! Kavahda Kaarloa ja muita herroja myös! – Ja entäs papit sitten! – Ei. Kuningas ja kansa! Minä liityn kuninkaaseen.

PUKE. Jos semmoinen kuningas saa vallan, niin hän ottaa samassa kaikki. Samoin tekee talonpoikakin.

KURKI (nauraen). Niinkuin aateli ja papistokin.

PUKE. Niin, aatelin käsissä sen pitää säilyä!

KURKI. Taistele siis vallasta! Lyö yhteen sukukilvet, niin silloin siitä syntyy seitsemästi seitsenpäinen lohikäärme.

PUKE. Tiedätkös, mieleeni on juolahtanut kummallinen ajatus!

KURKI. No, kuinka kummallinen?

PUKE. Entä jos koko tämän mellakan on saanut toimeen –

KURKI. Upsalan piispa?

PUKE. Eikä, vaan tuo Fogelvikin orpana.

KURKI. Kaarlo Knuutinpoika? – Loruja! – Niin uljas aatelismieskö kalastaisi noin sameassa vedessä?

PUKE. Entä Ruotsin kruunu?

KURKI (varmasti). Pysyy kuninkaan päässä Köpenhaminassa.

PUKE. Hm!

KURKI. Nostaisitko sinä sen pois talonpoikaisloasta?

PUKE. Siihen se tahrautui jo juotettaessa. – (Verkalleen). Kaarlolla on kylläksi pitkä säilä.

KURKI (kiihkeästi). Mutta myöskin jäykkä selkä. Muuten Falunin ja Köpenhaminan välillä kasvaa sankka metsä puhdasta aatelishonkaa.

PUKE (kaksimielisesti). Ei se ole niinkään sankka.

KURKI. Nyt sinua riivaa itse paholainen. Juo ja viruta vatsaasi mokomat ajatukset! Tänään minä näin jotain, joka on koko Skånen pohjoispuolisen kuningaskunnan veroinen.

PUKE. Luultavasti jonkun tytön jälleen.

KURKI. Jälleen! Katselenko minä muka tyttöjä? – Oh! Sellaiset silmät! Kultaiset kutrit ja vartalo kuin liljan varsi.

PUKE. Oliko hän ihanampi kuin neiti Tavast?

KURKI (heittää hansikkaansa). Vaiti! Kas tuossa hansikkaani!

PUKE (ottaa sen ylös ja painaa sydämelleen). No niin. Tavastilan suloinen Elina on ihanampi. Sinulla ei varmaan ollut aikaa tiedustella tuon aatelisneidon syntyperää eikä vaakunaa.

KURKI. Vaakunaa – sinun talonpoikaisläänissäsi! Hän oli Murkaisen tytär.

PUKE. Vai niin? Tuon kopean talonpoikaiskuninkaan tytär! No, silloin hänellä on syntyperää liiaksikin.

KURKI. Muuten voit antaa hänelle aatelisvaakunan. Siitä ei sinua estä mikään. Olethan sinä Pohjan mahtavin herra.

PUKE. Ehkäpä Kurkien kurjen?

KURKI. Eikä. Se on menetetty Tavastilan sillalla. – No, sitten hän saa olla ilman vaakunaa. – Mutta hurmaava hän on. Solakka, pitkä.

PUKE. Maljasi! Viruta vatsaasi ylistyspuheet, etteivät ne tartu kurkkuun.

KURKI. Niin, sinä et ole nähnyt häntä vielä. Maljasi! Hyvää olutta sinulla on, mutta sitä viheliäisempi hovi nuorten huvitella.

PUKE. Sinä oletkin täällä taltutettavana.

KURKI. Saatpas nähdä, kuinka koreasti joku velho vielä viettelee sinutkin vuoren onkaloon.

PUKE. Täällä ei ole vuoria.

KURKI. Entäs Myyrivuori Vöyrissä.

PUKE. Loruja! (Taputtaa miekkansa kahvaa). Tämä on minun morsiameni, eikä se estä meitä juomasta ja huvittelemasta. – Eikös olekin solakka, niin sorja ja hieno morsian!

KURKI. Mutta saakelin kylmä.

PUKE. Kyllä se lämpenee.

KURKI. Niin, päivällä tappelussa. Mutta yöllä –

PUKE. Silloin nukutaan.

KURKI. Hm!

POIKA (ilmoittaen). Murkainen Vöyristä pyytää päästä voudin puheille.

PUKE. Murkainen? Hyvä! Laske hänet sisään! Tuo pikari lisää!

POIKA (kumartaa. Menee).

KURKI (ikkunan vieressä). Tulehan katsomaan, Eerikki!

PUKE (katsoo ulos). Onko se hän, tuo tuolla?

KURKI. Missä ovat silmäsi? Kuka muu sitten? Luuletko kuningaskunnassasi kasvavan montakin tuollaista kukkaa?

PUKE. Täällä ovat kaikki tytöt kauniita.

MURKAINEN (tulee).

PUKE (menee häntä vastaan. Ojentaa hänelle kätensä). Terve tuloa! Käy peremmäksi, Murkainen! Minua ilahuttaa nähdä sinua.

MURKAINEN. Armollinen herra! Hupaista on, että talonpoika on tervetullut ylimyksen saliin ja että hänet asetetaan kunniaistuimelle. Kunpa vain ei siitä tavasta olisi luovuttu Ruotsissa.

PUKE. Minä ymmärrän tarkoituksesi (Poika tuo olutpikarin). Onneksesi, kunnon talonpoika!

MURKAINEN. Kiitos! Kunpa meillä aina olisi Ruotsin aatelia linnoissamme!

PUKE. Niin ei ole, sitä pahempi. Kuningas ei näy kaipaavan Ruotsin aatelia. Siitä juuri tahdon puhella kanssasi.

MURKAINEN. Samassa aikeessa minäkin astuin saliinne.

PUKE (Kurkea silmäten). Sinä tulit tyttärinesi. Miksi et ottanut häntä sisään?

MURKAINEN. Hän saa huvitella ulkona. Hän katselee teidän ulkomaalaista ruusutarhaanne.

KURKI. Eerikki, sallitko minun pyytää häntä sisään? Tai ehkä menen ulos ja saattelen häntä sillä aikaa, kun te keskustelette.

PUKE (hymyillen). Pyydä häntä sisään ja käske tuoda kirsikkaviiniä! (Murkaiselle). Meillä ei ole emäntää, eikä huoveihin ole juuri luottamista.

MURKAINEN (ylpeästi). Ei kukaan solvaise Murkaisen tytärtä. (Kurjelle). Älkää vaivatko itseänne, nuori herra. Jos haluatte, niin menen itse häntä kutsumaan.

PUKE. Tee se!

    (Murkainen menee).

KURKI. Äreä hurttakoira tuo.

PUKE. Sillä on tarkka vainu haaskalinnuista.

MURKAINEN (tulee sisään Kreetan kanssa. Osoittaa hänelle oven suussa olevaa penkkiä). Istu tuossa, Kreeta!

KURKI (mairitellen). Täällä olisi pehmeämpi. (Osoittaa ikkunan luona olevaa päällystettyä tuolia.)

MURKAINEN. Tuo sija on tarpeeksi hyvä talonpojan tyttärelle.

PUKE. Murkaisen tytär ei istu oven suussa minun salissani. (Taluttaa hänet esille). Istu tuohon isäsi viereen! Olitteko messussa, Murkainen?

MURKAINEN. Olimme.

PUKE. Maamies on saanut hyvän sadon tänä vuonna.

MURKAINEN. Niin on. Ei sovi valittaa. Ja hyvä sato on tervetullutta niin herroille kuin talonpojillekin.

PUKE. Niin, epäilemättä. Sillä pelkäänpä, että minun täytyy vielä tänä syksynä lähettää huovini avaamaan teidän aittojanne.

MURKAINEN. Me avaamme ne itsekin silloin, kun valtakunnan onni on kysymyksessä. Sehän on talonpojan velvollisuus, samoin kuin aatelin velvollisuus on viisaudellaan valvoa maan oikeutta. Ja nyt harjoitetaan vääryyttä.

PUKE. Minä tunnen sinut. Sinä et valita syyttä. Tarkoitat tuota yleistä rauhattomuutta, joka nyt vallitsee maassa?

MURKAINEN. Meillä on kaikki hyvin. Mutta Pohjan tuolla puolen kansa huutaa apuamme, herra!

PUKE. Näkyvätpä he tulevan toimeen omin päinsäkin Taalaissa.

MURKAINEN. Taalaa en tarkoittanut. Sitä asiaa ei järkeni käsitä. Mutta Helsinkalannista kohoo ilmoille raskas huuto.

PUKE. Mitä tiedät sieltä?

MURKAINEN. Meille on tullut viesti. Kuuluvat levittävän sinnekin Juutilaisia tapojaan. Ruotsin talonpojasta ne tuntuvat raskailta.

PUKE. Ruotsin talonpoika on aina kärkäs valittamaan.

MURKAINEN (loukattuna). Kenties hän pitää Ruotsin oikeudet kalliimpina kuin muut.

PUKE (nousee, kävelee kiihkeästi pari kertaa edestakaisin, seisahtuen äkisti Murkaisen eteen). Puhukaamme selvää kieltä, Murkainen! Hyvin tiedän, että Ruotsissa on näinä aikoina harjoitettu suurta vääryyttä sekä meitä aatelisia että teitä talonpoikia kohtaan. Valituksenne ovat oikeutetut. Ruotsin valtakunnan läänien olisi pitänyt pysyä Ruotsin aatelin hallussa. Niin sääsi Kalmarin liitto. Ja nyt joutuvat ne Juutilaisten käsiin, missä suinkin mahdollista. Heimolaiseni Kaarlo Knuutinpoika oli heille liian mahtava. He eivät uskaltaneet sysätä häntä syrjään. Sentähden hallitsee hän nyt Tjustea. – Minulle annettiin Korsholma. Mutta moni muu istuu vielä lohdutonna nurkassaan.

MURKAINEN. Talonpoikaa lohduttaa se, että herrat liittyvät heihin, eivätkä hylkää oikeaa juurtansa. Te tiedätte paremmin kuin minä, mistä syystä niin on tapahtunut. Teidän heimolaistanne ei peljätä. Vaan teitä sitä enemmän.

PUKE. Kuinka niin? Hänellä on rikkaammat tilukset kuin minulla ja sitäpaitsi hän on maan vanhinta aatelia.

MURKAINEN. Tanskalaiset eivät pelkää aatelia, mutta sitä enemmän meitä talonpoikia.

PUKE. Niinkö luulet?

MURKAINEN. Tuo haara pyhän Eerikin heimoa on aina ylenkatsonut meitä. Sen sijaan teidän sukunne, joka myöskin on samaa kuningasverta, on miesmuistiin ollut kansalle aina lempeä ja rakas. Sentähden, jalo herra, on teidät lähetetty tänne maanpakoon. Tanskalaiset ovat melkein aidattaneet teidät piirinsä sisään. Heidän voutinsa hallitsevat kaikkialla, niin Helsinkalannissa ja Taalaissa kuin myöskin Turussa ja Ahvenanmaalla.

PUKE. Vai olet sinä huomannut sen?

MURKAINEN. Kansa pitää silmällä ystäviensä kohtaloa.

PUKE. Ja nyt se on kiinnittänyt huomionsa erääseen talonpoikaan Taalain kuparivuoristossa!

MURKAINEN. Eikä. Niin tekee vain ajattelematon joukko – Me luotamme teihin.

PUKE (varovasti). Ja minä luotan Kalmarin lakiin.

MURKAINEN. Ja kuitenkin se laki jo on rikottu.

PUKE. Tahdotko sinä rikkoa sitä yhä enemmän?

MURKAINEN. Minä pelkään, että se on rikottu ainiaaksi. Viime yönä heräsi mielessäni ajatus, että Ruotsin kansan on etsiminen itsellensä uutta herraa.

PUKE (tarkastaa häntä terävästi). Sinulla on uskaliaat tuumat, Murkainen. Kuninkaan käsi on kyllin mahtava musertamaan sekä teidät että teidän valittunne, jos vain hanke syntyy ennen aikojaan. Tosin minäkin pidän omituisena sitä, että Pyhän Eerikin kruunu on joutunut maasta pois. Vaan – meidän täytyy kärsiä niin kauan kuin lait pidetään pyhinä. Mutta kun laittomuus pääsee vallalle, niin meidän on ottaminen siitä vaari. Ja minä myönnän, että esi-isämme tarttuivat miekkaan pienemmistäkin syistä kuin mitä nyt on tapahtunut. – Mitä miehiä ovat nuo helsinkalaiset? Miksi he eivät tule minun luokseni?

MURKAINEN. He ovat kunniallisia, vapaita talonpoikia. He majailevat kattoni alla ja nauttivat minun suojelustani.

PUKE. Hyvä! Muutoin kuljeksii täällä paljon joutokansaa kiihoittamassa rahvasta. Minä luotan sinuun. (Käskevästi). Lähetä helsinkalaiset luokseni!

MURKAINEN. Mielelläni, herra. Ja mitä tehnettekin heidän avuksensa, niin me talonpojat olemme aina valmiit maksamaan veroa ja hankkimaan sotilaita. Me seuraamme teitä ilolla. Olkaa varma siitä!

PUKE (ylpeästi). Tahdon tutkia, minkä verran tässä on totta. Pysykööt Pohjan talonpojat rauhassa! Sellaiset rettelöt kuin taalalaisten, ne eivät miellytä minua. Talonpoika pysyköön askareissaan! Hänen ei sovi ryhtyä toimiin, jotka eivät hänelle kuulu, sillä aateli on pantu talonpojan herraksi. Joka Engelbrektin tavoin tunkeutuu meidän tiellemme, hän on orjan lailla hypännyt herransa tuolille, ja hänet hakattakoon maahan. Linnan turvallisuus perustuu siihen, ettei nostosiltaa lasketa alas kaikkia varten. Ja missä linna seisoo lujana, siellä löytää kuuliainen talonpoikakin turvapaikan hädän hetkenä.

MURKAINEN (katkerasti). Mahdollista kyllä, että meidän välillämme pitää olla jonkinlainen arvojuopa. Minä tiedän hyvin, etteivät entiset ajat palaja enää takaisin, ja senkin, että laki on poistanut monta häpeäpilkkua. Mutta älkööt ylhäiset herrat sentään kokonaan unohtako niitäkään aikoja, jolloin talonpoika tuomitsi vapaana miehenä käräjissä ja herra seisoi nöyränä kuninkaan tuolin takana.

PUKE (tulistuen). Te ette liioin unohda niitä aikoja ja tahtoisitte mielellänne saada ne takaisin. Mutta minä sanon: ne eivät palaa enää. Liiaksi leveä juopa on jo kaivettu aatelisen etevämmyyden ja talonpoikaisen röyhkeyden välille.

MURKAINEN. Teidän ei kuitenkaan pitäisi kaivaa sitä leveämmäksi kuin se on. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän tuollaista ulkomaista kilkutinta rehdissä ruotsalaisessa nutussanne.

PUKE. Päästä kansa valloilleen! Revi raunioiksi linnamme, niin saat nähdä, mitä siitä lopuksi koituu, kun jokainen pyrkii herraksi eikä kukaan huoli totella. Kas, juuri siinä on se seitsenpäinen lohikäärme, joka hävittää maan piirin.

MURKAINEN. Oh, se semmoinen on vain vanhaa tarua kaikki tyyni! Kuningas istui Upsalassa eikä Tanskassa silloin, kun maassa ei vielä ollut aatelia, vaan ainoastaan vapaasyntyistä talonpoikaa. Te olette korukukkia kansan viljavainioilla ja elätte talonpojan hiestä. Hänen kanssaan te voitte varttua ja kilpailla viisaudessa ja aatelisavuissa. Mutta missä aatelilla ei enää ole aatelisuutta, siellä astukoon esiin vapaa talonpoika ja hakatkoon maahan kaiken perstan!

PUKE (ylenkatseellisesti). Jos tässä pääsisikin joka mies tuomariksi, niin pian siat tonkisivat kukkatarhoissa.

MURKAINEN (kiivaasti). Me olemme kärsineet nurkumatta ja antaneet teidän aidata kansaa ikäänkuin nautakarjaa. Ja mihin olemme näin joutuneet? Te herrat nousitte kapinoimaan Mauno Eerikinpoikaa vastaan. Te olette kuljettaneet maahan vieraita ruhtinaita, jotka antoivat talonpojat teidän valtaanne. Sitten kävivät kuninkaat teille haitallisiksi. Ja silloin te veitte kruunun maasta pois, saadaksenne itse hallita pikkukuninkaina. Ja kun nyt tästä kaikesta on syntynyt kapina, niin te ette välitä sitä sortoa, jota me kärsimme. Te vain huudatte sen johdosta, että teiltä riistetään teidän läänityksenne. Ja tästä ei tulisi koskaan loppua – olkaa varma siitä – ellei talonpoika jälleen pääse käräjille, niinkuin ennenkin, ja ellei aateli anna valtaa kuninkaalle. Hallitkaa vapaasti perintötilojanne! Mutta siihen myös rajoittukoon teidän valtanne. Sillä herrain orjiksi me emme koskaan lannistu.

PUKE. Me kyllä ohjaamme Ruotsin valtakuntaa ilman teitäkin.

MURKAINEN (kiivaasti). Aatelilla täytyy olla jäykät käsivarret ohjatakseen sitä auraa, jolla Ruotsin talonpoika peltonsa kyntää.

PUKE. Nyt näen, että Taalain talonpoika on käynyt vaaralliseksi täällä Pohjassakin.

MURKAINEN. Minä en ole Engelbrektin miehiä. Minä olen ollut teidän. Mutta surulla täältä lähden, sillä nyt huomaan, ettei Ruotsin tarvitse toivoa mitään tältä suvulta. Nyt talonpoika saa itse hankkia oikeutta, miten parhaiten taitaa.

    (Aikoo lähteä).

PUKE. Varo itseäsi! Ja älkää ryhtykö mihinkään minun luvattani!

MURKAINEN. Teillä on oikeus istua tuomarina Vöyrin käräjissä. Mutta mitä me sinulle vastaamme – se on kokonaan meidän oma asiamme.

PUKE. Minä kykenen kyllä raivaamaan itselleni tietä, ratsastaakseni vapaana, missä ikänä tahdon.

MURKAINEN. Ja sentähden on talonpoikakin jo vanhastaan tottunut käymään metsässä kirves kädessä. Hyvästi, vouti! Tule, Kreeta!

    (Menee Kreetan kanssa).

KURKI. Kuule! Tuo oli jäykempää aatelia kuin minä ja sinä yhteensä.

PUKE (puoleksi itsekseen). Hän oli kuitenkin oikeassa monessa kohden.

KURKI. Tanakka äijä! Kuinka kepeästi hän nostaa tytön satulaan! Eerikki, antaisin koko kuningaskuntasi, jos nyt saisin olla tuon ukkelin housuissa. Kas, kas! Nyt tyttö katselee tänne. Nyt hän – vietävän läävä, kun nyt peittää molemmat! No, veikko, eikö hän ollut kaunis! Näitkö silmiä!

PUKE. Näin. Ne paloivat.

KURKI. Hän katsoi kummallisesti sinuun, ikäänkuin olisi tahtonut ampua noidan nuolen sydämeesi.

PUKE. Vielä tulisemmin iskivät hänen silmänsä, kun hän loi katseensa maahan.

KURKI. Ne uhkasivat sinua, nuo silmät!

PUKE. Ei, Aksel, – niissä oli jotain muuta kuin uhkaa.

KURKI (viekkaasti). Kuule, veikko! Ehkä vastedes rupeamme kiertämään karhuja Vöyrin puolella!

PUKE (karttaen). Mitä ne kokkipojat nyt oikeastaan kuhnailevat?

POIKA (ilmoittaa). Mestari Sigfrid on valmis pitämään ruokarukouksen.

KURKI. Mainiota! Tule papin luo ja heitä hornaan aatelit ja moukat, kuninkaat ja tyttövelhot! Kun oikein ajattelen, niin karhunpaisti on sittenkin ainoa oikea pääasia tässä matoisessa maailmassa.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

III KUVAELMA.

Murkaisten pirtti. Ilta. Leena ja Kreeta istuvat kehräämässä. Näytöksen alussa kuuluu silloin tällöin avonaisesta ikkunasta etäisiä jahtimerkkejä ja torventoitotuksia. Kreeta istuu mietteisiin vaipuneena, herää ajatuksistaan, ja kuuntelee jahtitorvea. Leena tarkastelee häntä terävästi.

LEENA. Vouti on salolla metsästämässä (Äänettömyys). Mitä mietit, lapsi?

KREETA (rupeaa kehräämään). En mitään. (Äänettömyys. Katsoo yht'äkkiä Leenaan). Täti, onko totta, mitä kansa kertoo? Oletko sinä muinoin rakastanut Eerikki herttuata?

LEENA (viivytellen). Kyllä. – Minä olin silloin nuori, niinkuin sinä nyt.

KREETA. Kerro minulle siitä!

LEENA. En lapsi. Joskus toiste. (Torventoitotusta). Vaarallista on kuunnella tuota torventoitotusta.

KREETA. Se on niin kaunista. Metsästikö hänkin?

LEENA. Minä kerron hänestä sitoessani sinulle morsiusseppelettä, sitten kun kerran vietät häitä Niilon kanssa.

    (Äänettömyys).

KREETA. Pidätkö kaikkein enimmän Niilosta?

LEENA. Minä pidin paljon hänen isästään.

KREETA. Oliko hän yhtä raju kuin Niilokin?

LEENA. Kyllä. Yrjänä ja Martti olivat hyvin eriluontoisia veljeksiä.

KREETA. Niinkuin Niilo ja isä?

LEENA. Niinkuin sinä ja Niilo. Yrjänä ja minä leikimme aina yhdessä. Martti oli totinen ja kulki omissa mietteissään kuten sinä.

KREETA. Minua surettaa se, etteivät Niilo ja isä elä sovussa keskenään.

LEENA. Sinun pitää tehdä heidän välinsä hyväksi.

KREETA. Minunko? – Kumpi heistä siis antaisi myöten?

LEENA. Niiloa on helppo hellyttää. Hän kyllä tottelee isääsi. Ja Martilla taas on paljo sovitettavaa –

KREETA. Onko totta, että isä on anastanut talon Niilolta?

LEENA. Antaahan isäsi sen takaisin, ja sinut ja vielä paljon muuta lisäksi.

KREETA. Eikö isä saanut Eerikki herttualta talon perintökirjoja?

LEENA (katkerasti). Stykeltä hän ne sai. He syyttivät Yrjänää kapinoitsijaksi, ja tila joutui kruunulle.

    (Rupeaa kiivaasti kehräämään).

KREETA. Olitko sinä täällä silloin kun he ottivat Yrjänä-sedän hengiltä?

LEENA. Olin.

KREETA. Oliko isäkin täällä?

LEENA. Ei. Hän oli linnan rakennustöissä.

KREETA. Olitko sinäkin joskus siellä?

LEENA. Linnassako? (Äänettömyys). Olin toisinaan.

KREETA. Eihän herttua vain murhannut setää?

LEENA (vilkkaasti). Ei, ei! Styken huovit sen tekivät. Eerikki herttua oli hyvä ihminen.

KREETA (katsoo häneen tutkivasti). Pitikö hän sinusta, täti?

LEENA (seisauttaa rukin). Kyllä. Me pidimme paljon toisistamme. Älköön kukaan syyttäkö häntä Styken töistä! Eerikki oli vain yhdeksäntoista vuotias, ja silloin ihmiset ovat vielä hyväsydämisiä. Mutta Stykestä hän sai kehnon toverin. – Oh, minä tunsin heidät molemmat niin hyvin!

    (Rupeaa jälleen kehräämään).

KREETA. Olitko sinä usein linnassa?

LEENA. Toisinaan. Minä kuljetin ruokaa Martille – koko kesäkauden, luullakseni.

KREETA. Oliko siellä jo silloin kukkatarha?

LEENA. Ei, ainoastaan sankka metsä – ja siellä herttuan oli tapa lauleskella.

KREETA. Kerran kuulin ritari Kurjen laulavan. Kaunista se oli.

LEENA. Kyllä kai.

KREETA. Kurki on kaunis ritari.

LEENA. Hän on herttuan näköinen, mutta herttua oli kauniimpi.

KREETA. Vouti minua peloittaa. – Liekö hänessä jotain kuninkaan kaltaista?

LEENA. Ainakin hän on kuninkaallista verta.

KREETA. Isä sanoo, että hänen pitäisi olla meidän kuninkaamme.

LEENA. Martti rakastaa sitä sukua – ja samoin moni muu.

KREETA (empien). Ei enää.

LEENA. Kyllä. Hän rakastaa sitä aina. Mutta Martti ja vouti eivät sittenkään sovi keskenään.

KREETA. Minä tahdon – (Vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua uhoitellen). Isä oli oikeassa eilen.

LEENA. Herra ja talonpoika eivät vedä kuormaa koskaan tasaisesti.

KREETA (kiivaasti). Ei – talonpoika saa vetää yksin kaiken.

LEENA. Sinä olet Martin tytär –.

KREETA (hetken kuluttua). Isä on liian kiivas.

LEENA. Olisitko sinä menetellyt toisin?

KREETA. Kyllä. Vouti ei ymmärtänyt. Jospa hän nyt istuisi sinun paikallasi –

LEENA. Mitä sinä sitten sanoisit?

KREETA. Oh! – Niin paljon – johon hän ei kykenisi vastaamaan.

LEENA (salatulla levottomuudetta). Sitäkö mietit, koska unohdat kehruun?

KREETA. Niin. Minä mietin koko viime yön, mitä hän vastaisi, jos minä sanoisin niin ja niin –.

LEENA. Lasten tuumia! Miksi et koeta samaa Niilon suhteen?

KREETA. Niilon? – Sehän on vallan toista!

LEENA. Siinäpä se juuri pulma onkin. Usko minua, tyttö! Nuo ajatukset eivät ole ikänä sinulle hyväksi. Heitä ne pois mielestäsi, niin kauan kuin vielä on aikaa. Sinä et voi asettua isäsi ja voudin väliin.

KREETA (intoilevasti). Sitäpä juuri tahtoisin.

LEENA. Teet paljoa viisaammin ruvetessasi oman sukusi välittäjäksi – Martin ja Niilon. Se on sinun velvollisuutesikin, ja sen sinä voit tehdä.

KREETA. Minusta olisi niin suurta – –.

LEENA. Lapsi raukka! Jos rakastaisit Niiloa, niin sinulla olisi toiset mietteet mielessäsi.

KREETA. Kun Niilo vain tekee jotain suurta, niin minä kyllä pidän hänestä.

MURKAINEN (tulee Niilon seurassa). Tuo meille olutta, Leena! Missä on Ola Helsinkalainen?

LEENA. Meni Eskilin luo.

MURKAINEN. Hyvä! (Lempeästi Kreetalle). Tule tänne, tyttäreni! Oletko jälleen iloinen?

KREETA (pyyhkii isänsä otsaa). Olen. – Sinä olet niin palavissasi.

MURKAINEN. Niityllä on kova kiire. – Aamulla sinä olit niin alakuloinen.

KREETA. Sinä itse olit pahoillasi. Minä muistelin teidän eilistä riitaanne.

MURKAINEN. Niin, lapseni. Väärin tein ottaessani sinut mukaani. Se käynti ei ollut sinua varten.

KREETA. Mutta, isä, minä olen niin iloinen siitä.

MURKAINEN (katkerasti). Mutta minäpä en. Raskasta oli kuulla laamanni Pietarinpojan puhuvan sillä tavoin. Nyt ei talonpojalla ole muuta neuvoa kuin turvautua omaan voimaansa.

KREETA (tutkivasti). No, onko tuo ritari sitten kaikki kaikessa?

MURKAINEN (vilkkaammin). Hän oli kaikki kaikessa. Nyt hän ei enää ole yhtään mitään. Hän oli ainoa, eikä kelvannut mihinkään.

KREETA. Lähde vielä kerran hänen luokseen!

MURKAINEN. En. Tulkoon hän minun luokseni!

KREETA (epäilevästi kysyen). Luuletko hänen tulevan?

MURKAINEN (ärtyisesti). Niin, täytymyksen pakosta – vilppi sydämessä. Se ei ole sama, se. Ei, sanon minä! Ruotsi on vaipunut orjuuteen ja pysyy orjuudessa, kunnes sille nousee uusi sukupolvi. Pyhän Eerikin heimo on kuollut. Uusi aika pitäköön huolta uudesta herrasta. Me vanhat emme kelpaa uskon vaihtoon.

KREETA. Lähde linnaan, isä!

MURKAINEN. Nuoriso elää aina toivossa. Minä olen pettynyt toiveissani, ja se surettaa minua hautaan saakka. Minä olen juossut kuin sokko, side silmilläni, ja nyt se kirvelee harmaan vanhuksen sydäntä. – Mutta sinulle, lapseni, sinulle olen antanut monta viisasta neuvoa. Älä unohda niitä senkään jälkeen kuin minä jo olen päättänyt vaellukseni, sillä sinä olet minun tyttäreni, talonpojan tytär (Katkerasti). Ja koeta teroittaa ne Niilon mieleen rakkaudella. Minulta hän saa isänsä talon – siinä kaikki. Mutta antaessani sinut, annan hänelle enemmän kuin mitä itse olen saanut (Juo. Käskevästi Niilolle). Niilo, käske väen nousta ylös huomenna päivän koittaessa!

NIILO (välinpitämättömästi). Tänään olemme tehneet työtä kaksinkertaisesti. Huomenna alamme tavalliseen aikaan.

MURKAINEN (tulistuen). Vai niin? Sinäkö päätät? Varo itseäsi, Niilo!

NIILO (uhoitellen). Mitä aiot minulle tehdä?

MURKAINEN. Lahjoitan tilan kruunulle takaisin.

NIILO (osoittaa ivallisesti Kreetaa). Lahjoitatko hänetkin? Vai teetkö hänet perinnöttömäksi?

MURKAINEN. Se ei koske sinua.

NIILO (uhoitellen). Kylläpä sentään, sillä olet luvannut hänet minulle.

KREETA (katsoo tyytymättömästi heihin. Nousee ja menee ulos).

MURKAINEN. Minä en syökse lastani onnettomuuteen. Sinun syliisi! Käräjissä voin panna sinut lain holhottavaksi, niinkuin nyt olet minun holhottavanani.

NIILO. Eivät suuret sanat suuta halkaise!

MURKAINEN. Tuo uhoittelu syöksee sinut turmioon. Millaista elämää sinä vietät, Niilo? Kierrät kyliä ja pitkin pitäjää roistojen seurassa. Kuuntelet noita taalalaisia, jotka sanovat olevansa Engelbrektin lähettiläitä ja saavat aikaan vain rauhattomuutta ja mieliharmia. Ja siten tekee minun veljeni poika!

NIILO (hurjasti). Älä puhu isästäni! Hän hallitsi omaa perintötilaansa, hän.

MURKAINEN (rauhallisemmin). Hänen omaisuutensa on paisunut minun hoidossani, eikä minun tarvitse hävetä sitä. Pieninä ollessanne olen pitänyt teitä kumpaakin polvellani, sekä Kreetaa että sinua.

NIILO. Se on totta. Mieroon et minua karkoittanut.

MURKAINEN. Minä olen kasvattanut teidät yhdessä. Siten luulin parhaiten valvovani teidän kummankin tulevaisuutta.

NIILO. Koetatko vieläkin uskotella, että se muka tapahtui sinun ansiostasi? – Ei, se tapahtui – –. Oh, kyllä minä tiedän. Sinua pakoittivat siihen vallan toiset syyt.

MURKAINEN (lempeämmin). Älä kiusaa minua kauemmin, Niilo! Myönnän kyllä, että se oli velvollisuuteni. Mutta silläkin on rajansa. Ellet kunnioita sukuasi, jos et osaa hoitaa tilaasi ja vaimoasi, niin ei mikään voi pakottaa minua. Mieluummin saa sukuni sammua köyhyydessä ja tyttäreni jäädä naimattomaksi, ennenkuin jätän sinulle sellaisen vallan.

NIILO. Miksi et siis anna minulle tytärtäsi? Miksi minun täytyy täällä vetelehtiä renkiäkin halvempana? Sinä vaadit minulta kuuliaisuutta. Jos tahdot minusta nöyrää lasta, niin täytyy minun saada lapsen oikeudetkin. Koko pitäjä pitää minua pilkkanaan. Mutta tästä alkain minä kuljenkin omaa tietäni, sillä minulle on kerrottu, ettei sinuun ole luottamista.

MURKAINEN (tulisesti). Niilo! (Äänettömyys. Yhä sydämellisemmin). Niilo! Älä anna valheen myrkyttää väliämme! Me olemme kuumaverisiä kumpainenkin. (Kävelee pari kertaa edestakaisin). Sinä olet kovin huimapäinen. Älä polta pirttiä, ennenkuin olet hankkinut itsellesi toisen. Tähän aikaan lyö moni vanhempikin päänsä honkaan. Älä kuitenkaan rakenna huonettasi korkeammaksi kuin perustus kannattaa. Helppo on käydä aamun hämyssä sotaan, mutta suurten kosto on armoton ehtoolla, kun talonpoika on kukistettu. Välimme voi vielä tulla hyväksi. Minä en pakoita Kreetaa. Jos voit voittaa hänet omaksesi, niin tee se! Mutta ei tällä tavoin! Ei näin! (Jälleen käskevästi). Kuten sanoin: väki nouskoon ylös päivän koittaessa. Sillä pouta käy epävarmaksi, ukkosta on ilmassa ja sadetta hankkii. Leena, pane pataan tavallista enemmän silavata ja anna väelle mitta olutta tänä iltana – ja samoin myös huomenna! (Menee huoneeseensa).

NIILO (istuu, nojaa päätään kättä vasten).

LEENA. Niilo, tottele Marttia!

NIILO (on vaiti).

LEENA. Hän näyttää sinusta kovalta ja kylmältä. Viisasta ei ole laskea verta valloilleen, ja nuori veri on aina herkkä tulistumaan. Jäljestäpäin sitten kyllä kestää katua. Usko minua! Hän rakastaa sinua.

NIILO. Täällä minua ei rakasta kukaan muu kuin sinä, täti.

LEENA. Kenties minä rakastan sinua hellemmin kuin nuo muut. Isäsi tähden, näetkös. Mutta älä välitä siitä, Niilo! Minä olen kokenut paljon, vaan se ei koske sinua. Vanhan on vaikea kitkeä pois kaikkea rikkaruohoa mielestään. Mutta sinä olet nuori. Sinä et saa antaa pahojen ajatusten itää sydämessäsi. Puhuttele Kreetaa ja ole ystävällinen hänelle! Istu hänen luonaan kotosalla, ja kaikki käy kuten Martti sanoi. Kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Sillä tytöllä on suuret aatteet mielessään – suuremmat kuin sinulla ja minulla. Hänen kanssaan sinä tulet onnelliseksi. (Leena menee).

NIILO. Hyvä! Koetan malttaa mieleni. Mutta älköön setä liioin ärsyttäkö minua! Ja jos joku tässä rupeaa tuomitsemaan, niin sen teen minä, eikä kukaan muu. (Istuu miettivän näköisenä).

KREETA (tulee). Onko isä jo mennyt?

    (Seuraava keskustelu tapahtuu lyhyesti ja kuivasti).

NIILO. Näethän sen.

KREETA. Oliko hän suutuksissaan?

NIILO. Ei – ei, niinkuin tavallisesti.

KREETA (istuu ja rupeaa kehräämään). Sinä et saa riidellä isän kanssa.

NIILO. Senkö vuoksi sinä lähdit ulos?

KREETA. Niin. En jaksa sitä sietää.

NIILO. Kyllä koetan välttää –.

KREETA (seisauttaa rukkinsa ja katsoo häneen). Mitä sillä tarkoitat?

NIILO. Sitä mitä sanon.

KREETA. Niin et ole sanonut ennen.

NIILO. Mutta nyt sanon.

KREETA. Miksi nyt?

NIILO (vastaamatta hänelle). Asiat paranevat, jos sinä vain autat minua.

KREETA. Minä?

NIILO. Meidän pitää mennä naimisiin.

KREETA (pelästyen). Sanoiko isä niin?

NIILO. Ei, vaan täti. Jos kerran saan sinut puolelleni, niin kaikki voi muuttua hyväksi. Niin hän arveli.

KREETA. Ethän sinä pidä minusta.

NIILO. Enkö pidä?

KREETA. Et!

NIILO. Mistä sen tiedät?

KREETA. Silloin istuisit kotona minun luonani puhelemassa kanssani, tekisit tai olisit tekemättä – aina sen mukaan, kuinka kulloinkin sovittaisiin.

NIILO. Niinpä nyt juuri aion tehdäkin.

KREETA. Aiotko todellakin? Ja onko sinussa miestä pitämään, mitä olet luvannut?

NIILO. Ellet olisi niin ylpeä, niin olisit voinut jakaa kuorman minun kanssani ja kantaa siitä osasi sinäkin.

KREETA. Minun mieheni ei tarvitse vaieta vaimonsa edessä eikä ihmisten edessä liioin. Mutta hän ei myöskään saa haukkua paarmoja kuin pahainen rakki eikä syöksyä suin päin mereen mitättömän lastun perässä.

NIILO (katsoo ylös. Vilkkaammin). Menemmekö naimisiin, Kreeta?

KREETA. Minä en rakasta sinua vielä.

NIILO (katkerasti). Sen tiedän. Sinä et tahdo astua ainoatakaan askelta minua kohti.

KREETA. Naiminen – ei ole vain – askel.

NIILO (kiivaasti). Sinä yhä kiertelet ja kaartelet. Isäsi taas syyttää sinua. Te olette liitossa keskenänne.

KREETA. Tuohon en vastaa mitään. Rakkaus kyllä herää vähitellen – kun rupean säälimään sinua.

NIILO. Minä en välitä sellaisesta rakkaudesta.

KREETA. No, rakkaus herää kai sitten, kun ensin saan sinusta paremmat ajatukset.

NIILO (vilkkaasti). Ei. Rakkaus ilmestyy kuin varas yöllä. Se ei tuumista eikä laskuista.

KREETA. Niinkö luulet?

NIILO (tulisesti). Niin. Ja se on vasta oikeata rakkautta. (Ojentaa kätensä Kreetalle. Torventoitotusta).

KREETA (tulee yhä levottomammaksi). Sellaista rakkautta en tunne. Ei, Niilo! Älkäämme puhuko siitä enää! Minä en jaksa kuulla enempää (Menee. Seisahtuu oven suuhun). Elä toivossa, jos minusta pidät. Kenties kaikki vielä kääntyy hyväksi. Puhelkaamme vast'edes usein keskenämme, sillä minä soisin joutuvani sinun omaksesi. Ei, Niilo! Minun täytyy nyt lähteä. Sano isälle, että menin karjapihaan katsomaan lehmiä. (Lähtee).

NIILO (yksin). Oh! Mitä he minusta tahtovat? Olenko täällä vain heidän leikkikalunaan? (Äänettömyys). Kun vain voisin olla vihaamatta herroja, joita he rakastavat! Nähdessäni herrojen ylvästelevän talonpoikien hartioilla, tahtoisin juoksuttaa kuiviin heidän sydänverensä. Kuinka voisinkaan tyynenä ajaa setäni härkiä, kun koko maa huutaa: aseihin! Engelbrektin kanssa taisteluun! – En, setä! Sitä en voi! En tahdo! – Ja juuri sitä pitäisi Kreetan opettaa minulle. (Ivaten). Hänen, jonka mielessä palavat nuo suuret aatteet. (Hurjasti). Niin! Minä pakoitan Kreetan siihen! Hänen täytyy totella minua! (Lyö nyrkkinsä pöytään). Ja hänen täytyy tulla omakseni, vaikka itse helvetti minua vastustaisi! (Kävelee kiihkeästi edestakaisin, seisahtuu, katsoo ympärilleen). Eikö minulla ole valta täällä? Onko minun pakko vastaanottaa talo vaimoni huomenlahjana? (Hammasta purren). Ei, Kreeta! Sinä olet viekas syötti terävän koukun kärjessä. Mutta – mutta – isäsi ei ole vielä höylännyt kaikkea verta pois kynnykseltäni. Sitä on vielä jäljellä sinunkin pestäväksesi. (Istuu. Äänettömyys. Sävyisämmin). Isäni kallis! Sinut he surmasivat omalle kynnyksellesi, sillä sinä vihasit herroja. Vaan lepää rauhassa, jalo vanhus! Minä kostan kuolemasi! Kostan moninkertaisesti! Orjan kahleita en kärsi. Enkä liioin lähde orjana talostasi (Äänettömyys. Masentuneena). Mutta täällä kotona en saa mitään aikaan. Täällä ovat kaikki raukkoja. Ja raukka olen itsekin. (Kiihkeästi). Minun täytyy päästä pois – päästä taistelun pyörteeseen. (Jälleen äänenvaihdos). Jos vain voisin unohtaa Kreetan. Tuhat tulimmaista! Kuinka kurja minä olen! Tyttö on kiintynyt liian lujaan sydämeeni. Hän voi hallita minua mielensä mukaan. Minä olen kuin sadun nuorukainen, joka näki Myyrivuoren velhon ja meni vuoren sisään. (Istuu. Nojaa päätään kättä vasten).

MAUNO (katsoo varovasti tuvan ovesta sisään). Oletko yksin, Niilo?

NIILO. Tule vain sisään, Mauno!

MAUNO (tulee kiireesti sisään). Nyt on piru merrassa.

NIILO. No?

MAUNO. Minä olen nyt lietsussa. Löin hengiltä huovin haassa, ja vouti ajaa minua takaa. Tahdon vain lausua sinulle jäähyväiset –.

NIILO. Minne sitten aiot?

MAUNO. Saaristoon. Jos Korsholman polttamisesta tulee jotain, niin lähetä minulle sana – Itäsaarelle.

NIILO. Hyvä! Luota vaan minuun! (Viivytellen). Luullakseni saamme vielä odottaa jonkin aikaa.

MAUNO (katsoo häneen terävästi). Eilen sanoit olevasi kyllästynyt tähän kotoelämään nyt, kun olet joutunut pitäjän pilkaksi –

NIILO (melkein hämillään). Niin, eilen

MAUNO. Oletko nyt toista mieltä, mies? Piru sinut perii, jos yhä aikailet. Minun täytyy nyt lähteä. Luuletko, että setä-ukkosi ottaa suojellaksensa minua?

NIILO. En. – Pakene joutuin! Et voi häneen luottaa.

MAUNO. Entä luotatko häneen itse?

NIILO. Sitä en tiedä.

MAUNO. Peijakas sinut perii, Niilo! Hyvästi! (Katsoo ulos ovesta). Minulla on vielä jotakin sanottavaa.

NIILO. Mitä sitten?

MAUNO. Pidä hempua silmällä! Hän kuhertaa voudin kanssa metsässä.

NIILO. Sinä valehtelet.

MAUNO. He ovat yhdessä – eivätkä suinkaan ensi kertaa.

NIILO (hurjana). Missä?

MAUNO. Ole varovainen! Seuraa hänen retkiään joskus toiste, niin saat kyllä silmäsi auki. Älä luota ukkoon! Voitko vannoa, ettei kaikki ole tapahtunut hänen tietensä? No niin, minä en sano kaikkea, mitä tiedän.

NIILO (hurjasti). Älä mene! Minä tulen kanssasi. Äsken setä varoitti minua petollisista ystävistä.

MAUNO. Olenko pettänyt sinua ennen? Minä kerron vain, mitä näin. Mene siis metsään, ja saat lyödä minut kuoliaaksi, jos valehtelen. Tuossa käteni.

NIILO (paiskaa oven kiinni). Kuolema ja kadotus! Piiloudu! Ihmisiä tulee! (Ovi kiskaistaan auki. Kaksi Puken huovia tulee täysissä aseissa. Talonväkeä seuraa heidän jäljessään).

MAUNO (peräytyen). Tuhat tulimmaista! Niilo, jos olet mies, niin auta minua!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tuossa hän on. Sido hänet!

    (Huovi lähestyy Maunoa).

NIILO (menee väliin). Seis!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä tahdot? Pois tieltä!

NIILO (sieppaa kirveen käteensä). Seiso paikollasi, taikka isken kallosi kahtia! Sinä seisot nyt Murkaisen katon alla. (Eräälle rengille). Käske isäntä sisään! – Häneen ei koske kukaan, ennenkuin isäntä tulee.

MURKAINEN (tulee).

NIILO. Setä, Mauno etsii turvaa sinun kattosi alta. Minä olen sanonut huoville, että me elämme kotorauhan turvissa, ja että sinä olet tuomari täällä.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Loruja! Voudin nimessä pois tieltä, moukat, taikka me viemme koko hökkelin mennessämme! On tässä ennenkin poltettu mokomia harakanpesiä.

    (Huovit hyökkäävät Maunon päälle. Rengit menevät väliin).

MURKAINEN (istuu pöydän ääreen. Levollisesti). Tule tänne, Mauno, ja laske kätesi tuohon tuolin nojalle! (Tuimasti). Pysytelkää oven suussa, huovit! Millä oikeudella tulette tänne?

ENSIMMÄINEN HUOVI (ivaten). Ohoh! Nouse sinä vain kontillesi ja laahaa luusi linnaan! Me annamme palttua teidän kotorauhallenne.

MURKAINEN. Vastatkaa! Taikka annan mieheni viskata teidät pellolle.

ENSIMMÄINEN HUOVI (toverilleen). Otahan sytykettä takasta ja viritä tölli tuleen! Sitten he saavat muutakin miettimistä kuin tyhjänpäiten loksuttaa leukapieliään.

MURKAINEN (käskevästi). Miehet, riistäkää heiltä aseet! (Miehet syöksyvät heidän kimppuunsa, ottavat heiltä aseet ja kuljettavat heidät peräalalle). No, joko nyt kelpaa vastata?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tämän saat vielä maksaa, sillä vouti on lähellä ja me tulemme hänen käskystään.

MURKAINEN. Vouti ei riko kotirauhaa. Eikö hänellä ole parempia miehiä lähettää luokseni? Minä palautan teidät takaisin ja käsken voudin kurittaa teitä Korsholman kellarissa. (Rengeille). Viekää heidät ulos ja antakaa heidän mennä! Mauno jää tänne!

    (Nousee ja aikoo lähteä kamariinsa).

ENSIMMÄINEN HUOVI (sävyisemmin). Sinä olet jäykkä kuin tervaskanto. Minä väistyn nyt tieltäsi. Anna meille takaisin aseemme! Me lähdemme täältä hyvällä. Mutta voudin nimessä sanon sinulle: älä päästä pakoon tuota veijaria! Hän on murhamies ja kuninkaan tuomion alainen.

MURKAINEN (seisahtuu, huoveille). Ottakaa aseenne! (Maunolle). Onko se totta, Mauno?

MAUNO (uhitellen). Minä tapoin huovin.

MURKAINEN. Koska?

MAUNO. Äsken.

MURKAINEN. Missä?

MAUNO. Hevoshaassa.

MURKAINEN. Miksi teit sen?

MAUNO. Hän löi minua korvalle.

MURKAINEN. Ja sinä tartuit puukkoon?

MAUNO. Niin.

MURKAINEN (suuttuen). Kirottu mies! Olihan sinulla nyrkit, tiedän ma. Sitten en voi auttaa sinua. Sinä olet rikkonut kuninkaan valan. Huovit, te saatte viedä hänet!

MAUNO (hurjasti). Minä vetoan käräjiin ja aion nyt puolustaa itseäni

    (Ottaa puukkonsa esiin ja asettuu pöydän taakse).

MURKAINEN. Turha vaiva! Sinä olet nyt linnan lain alainen. Minä koetan rukoilla sinulle armoa voudilta. Mene nyt vain heidän kanssaan!

MAUNO. Minä en ole sinun rukoustesi vaivainen. Nyt tahdon tapella, tiedä se, viheliäinen raukka! Tulkoon tänne, ken uskaltaa! – Niilo, sinä täällä olet oikea isäntä! Ota kirves käteesi ja auta minua!

MURKAINEN (lyö voimakkaasti Niiloa käteen, jotta kirves putoaa maahan). Sinä pysyt paikoillasi!

    (Pitää häntä kiinni).

NIILO (koettaa riuhtaista itsensä irti). Laske minut! Minä en pyydä kahta kertaa.

    (Sivaltaa puukkonsa ja aikoo lyödä Murkaista).

MURKAINEN (heittää Niilon seinään). Vielä minulla on voimaa käsivarressani.

NIILO (nousee ja aikoo rynnätä Murkaisen kimppuun).

KOLMAS NUORUKAINEN (menee väliin). Älä koske isäntään, Niku!

MAUNO (jota sidotaan parhaillaan). Ole kirottu, Murkainen! Auttakaa minua, miehet! Kuulkaa! Hän on liitossa voudin kanssa, päästäkseen ensin aatelismieheksi ja saadakseen sitten Vöyrin läänikseen. Hän on voudin salainen vakooja. Ja tiedättekö, missä hänen tyttärensä on? Juuri saman ritarin sylissä minä näin hänet äsken. – Niin, katso vain minuun, Murkainen, ikäänkuin et muka tietäisi mitään! – Kiiruhda pian polttamista, Niilo, ennenkuin he ottavat minut hengiltä!

    (Huovit vievät hänet ulos).

NIILO (astuu Murkaisen luo). Minä otan selvän siitä, puhuiko hän totta. Ja jos niin on, niin voi sinua! Sinun kattosi alle en jää. Jos huomaan, että sinä petät minua, niin murhaan sinut tuolle samalle kynnykselle, jolta olet höylännyt pois isäni veren. Vaan sinun veresi on punoittava siinä lasteni lasten nähtäväksi. (Menee ulos).

MURKAINEN (seisoo kauan liikkumattomana).

LEENA. Älä anna pojan syöksyä onnettomuuteen!

MURKAINEN. Vaiti!

LEENA. Hän on kuitenkin veljesi poika.

MURKAINEN. Hän on hullu niinkuin isänsäkin.

LEENA. Martti, pelasta tyttäresi!

MURKAINEN. Vaiti, sanon minä! Minä heitän hornan kitaan sekä isän että pojan ja – sinä olet samaa verta sinäkin. Ole huoletta! Tyttäreni ei juokse sinun teitäsi eikä joudu seudun pilkkalauluksi, niinkuin sinä ja Eerikki-herttua muinoin.

LEENA (oikaisee itsensä suoraksi, pontevasti). Sinähän ensimmäisenä ivasit minua, kun herttua hieroi tuttavuutta kanssani. Itsehän sinä julkisesti häväisit minua, kun meidät tavattiin kahdenkesken. Juuri sinä raastoit omin käsin minua hiuksista tämän saman kynnyksen yli. Yrjänä löi sinua korvalle, otti minut syliinsä ja kantoi vuoteeseen. Hän ei sanonut minulle pahaa sanaa koko elinaikanaan. Huomaatko nyt, että hän oli sinua ylevämpi? Olin vannonut, etten ikinä antaisi sinulle anteeksi, mutta nyt sen teen, jos vain pelastat tyttäresi. Sillä sinä et tiedä, kuinka herrat vaanivat meidän rauhaamme. – Ja pelasta Niilo, jos tahdot levollisella tunnolla tavata veljesi toisessa maailmassa! (Äänettömyys). Niin. Sinulla on oikeus puolellasi. Mutta minun sydämessäni asuu rakkaus, ja onhan silläkin oikeutensa tässä matoisessa maailmassa.

KREETA (tulee liikutettuna ja hengästyneenä. Aikoo hiipiä ohitse, mutta huomaa samassa isänsä).

MURKAINEN. Tule tänne, tyttäreni! Sinä et saa kuljeskella yksinäsi ulkona iltaisin. Ihmiset rupeavat puhumaan siitä oman käsityksensä mukaan. Kovinhan sinä olet hengästynyt. Tulet kai karjapihasta (Suutelee häntä). Mene nyt levolle, lapseni! Hyvää yötä!

KREETA (menee sisään).

MURKAINEN (istuu hetkisen, maahan katsoen. Nousee seisaalleen ja ottaa Leenaa kädestä kiinni). Anna minulle anteeksi, Leena! Hyvää yötä!

    (Menee).

Väliverho.

IV KUVAELMA

Päivää myöhemmin. Metsäinen rinne. Perällä kerppuhaasio. Ehtoopuoli.

NIILO (tulee. Menee kiireesti näyttämön ylitse vasemmalle. – Äänettömyys. Torventoitotusta).

KREETA (tulee pelästyneenä ja kiihoittuneena). Mitä teenkään täällä? Isä odottaa. Minä en mene kauemmas. Täällä hän kohtasi minut, ah! ah! (Kätkee kasvot käsiinsä). Tule joka päivä! sanoi hän. Mitä minulla on täällä tekemistä? Mitä sanoisinkaan, jos hän jälleen tulisi? (Kuuntelee torventoitotusta). Kuinka kaunista tuo torventoitotus onkaan! He ovat vielä kaukana. Minä pakenen, kun he lähestyvät. Mitä sanon hänelle? Kun hän vain ei tekisi samoin kuin eilen. Silloin en voi tehdä mitään. Niin. Minä sanon, että isäni on surullinen, että me kaikki pidämme hänestä – että me emme liity Engelbrektiin – että hänen itsensä pitää pelastaa maa tanskalaisten käsistä ja ruveta meidän – – että – ah!

PUKE (tulee oikealta). Olet pitänyt sanasi, salon kaunis kukka! Miksi lensit eilen luotani kuin arka metsäkyyhky? Pitihän sinulla olla niin paljon puhuttavaa minulle, eikä siitä kuitenkaan tullut mitään. (Aikoo syleillä häntä).

KREETA. Älkää koskeko minuun, ritari! Te loukkaatte minua. Enhän tiennyt teidän olevan niin lähellä.

PUKE. Et suinkaan. Minä kuljen omia teitäni. No, mitä uutta? Onko isäsi vielä suutuksissaan minulle?

KREETA. Isä rakastaa teitä, kuten me kaikki muutkin.

PUKE. Rakastatko sinäkin minua?

KREETA (karttaen). Luullakseni te voitte pelastaa meidät tanskalaisten vallasta.

PUKE (nauraen). Sinä näyt olevan kovin kiintynyt valtakunnan asioihin. Minä olenkin aikonut tulla teille.

KREETA (unohtaen varovaisuutensa). Tekö?

PUKE. Niin. Tuskinpa jäykkä isäsi kuitenkaan tulee minun luokseni.

KREETA (tarttuu hänen käteensä). Oi, tehkää se! Sopikaa hänen kanssaan! Isä on kyllä kova, mutta hän harrastaa teidän parastanne.

PUKE. Tottahan vielä löytynee joku sovinnon keinokin, sillä minä tarvitsen isääsi.

KREETA. Isä on mahtava. Kansa odottaa hänen viittaustaan, ja hän voi nostattaa koko Pohjan teidän avuksenne.

PUKE. Hm! – (Kohteliaasti). Ovatko kaikki Vöyrin kaunottaret yhtä ylevämielisiä kuin sinä?

KREETA (luo katseensa maahan). Olen usein puhellut isäni kanssa näistä asioista.

PUKE. Sinulla lienee sulhanenkin. Eilen kuulin, että sinä aiot mennä naimisiin tuon – Niilon kanssa. Niilohan hänen nimensä on?

KREETA. Niin. – Niilo asuu meillä.

PUKE. Rakastatko häntä?

KREETA. En tiedä – en. Niilo ei ole isän kaltainen.

PUKE. Hän lienee ankara herrojen vihaaja.

KREETA. Te ette saa suuttua häneen.

PUKE. Hän kuuluu olevan kelpo poika. Vaan sano sinä Niilollesi, että hän on liiaksi hyvä juostakseen pitäjään roistojen parissa – ja liian arvokas kuullakseen noita kirottuja taalalaisia, jotka minä piakkoin lähetän takaisin meren ylitse.

KREETA. Niilo ja isä eivät elä sovussa keskenään. Se on ikävää. Niilo pitää –

PUKE. Engelbrektin puolta – niin, niin kyllä. Ja sinä tietysti – kuninkaan?

KREETA. Niin – jos te olisitte kuningas.

PUKE. Silloin antaisin sinulle Korsholman linnan. Koska et rakasta Niiloa, niin eipä haittaa, vaikka vähän syleilenkin sinua.

    (Torventoitotusta ihan lähellä).

KREETA. Antakaa minun olla! Seurueenne lähestyy –.

PUKE. Siltä kuuluu. Sinä kai juokset tiehesi nytkin. Mutta tällä kertaa täytyy minun saada suudelma, ennenkuin pääset pakoon. (Tahtoo suudella häntä).

KREETA (riistää itsensä irti). Hyi teitä, vouti! Te olette ilkeä!

PUKE. Tule takaisin huomenna!

KREETA. En ikinä enää.

    (Juoksee pois).

PUKE. No, sitten tulen tänä iltana isäsi luo. Oletko silloinkin vielä suutuksissasi?

KREETA (vilkkaasti). Oi – tulkaa!

PUKE (ottaa päästään barettinsa. Irroittaa siitä viheriäkivisen neulan, joka on ollut töyhdön pitimenä). Tule tänne – niin saat kauniin helmen.

KREETA (lähestyen varovasti). Mutta – eihän se vain ole lumottu?

PUKE. Niin – jos sinä olet sen lumonnut. Sanotaanhan sinua velhoksi.

KREETA. Ihmiset ovat niin ilkeät. Kiitoksia! – Ei, ei enää. (Puke suutelee häntä).

NIILO (on tullut sisään viime lauseiden aikana ja tarkastellut heitä. Vetää esiin puukkonsa). Vedä esiin puukkosi! Minä en karkaa salaa päällesi. Puolusta itseäsi, naississi! Tyttö on minun! (Hyökkää Puken kimppuun).

PUKE (tempaa jahtipuukkonsa. Taistelevat hetkisen. Niilo iskee puukkonsa Pukein rintaan. Puke kaatuu huudahtaen).

KREETA. Niilo! (Rientää Puken luo, koettaa sulkea verenjuoksua). Sinä olet tappanut hänet. Pois, katala!

NIILO (vavisten kauhusta). Paetkaamme, Kreeta!

KREETA. Pois silmistäni, sanon! Älä näytä kasvojasi minulle, äläkä myöskään maailmalle! Sinä olet murhamies.

NIILO. Sinun tähtesi minä sen tein.

KREETA (karttaen). Huovit tulevat –!

NIILO. Tulkoot. Suo minulle anteeksi!

KREETA. Oi, Niilo! – Sehän oli minun syyni! – Pelasta itsesi! (Puke liikahtaa). Hän elää. Tädin täytyy tulla tänne. Kuuletko, Niilo!

NIILO (katselee häntä hetken aikaa). Niin! (Rientää pois. Melua metsässä).

KREETA (istuu paikallaan).

KURKI (tulee kiivaasti). Tänne huovit! Täältäpäin kuului huuto. Ken siellä? Pyhän Yrjänän nimessä! Eerikki! Verissään! Kuolleena! Liikkuuko hän? Hoi, miehet! Joutukaa, roistot! Vouti makaa täällä kuoleman kielissä!

    (Huoveja tulee joka suunnalta).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä? Vouti! Kuoleeko hän?

KURKI (polvillaan Puken ruumiin vieressä). Käännä hänet toisin päin. Muuten juoksee veri kuiviin. Mitä hittoja! Tuohan on puukon haava! Tyttö, ken – –? Olavi! Juokse kylään! Ota ensimmäinen hevonen, jonka vaan kynsiisi saat! Aja kuoliaaksi ihmiset ja elukat, ja paina linnaan! Kuule – paiskaa mestari Sigfrid veneeseen ja kohtaa meitä Kaskmaan selällä. (Kreetalle). Kuka sen vietävä on –? Kuuletko tyttö? Vastaa!

KREETA (peloissaan). Oi, herra! – Sitokaa nyt vain!

KURKI (tarkastaa Kreetaa), Ah! Nyt ymmärrän – Niilo! –

KREETA (keskeyttäen). Auttakaa minua, herra! Niilo meni kutsumaan tätiäni. Kun vain voisimme pitää hänet hengissä niin kauan. Minä noudan kylmää vettä valellakseni hänen päätänsä (Kurki antaa hänelle hattunsa, Kreeta menee).

KURKI (miettien hetken aikaa). Folkeson! Kuule! Pidä silmällä Murkaisen Niiloa! – Ken takaa –? Parasta on pistää hänet kiinni (Folkeson ja pari huovia, menee). Kuule, ken on se täti –?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Murkaisen Leena! Niin, hän kyllä saa voudin henkiin – jos vain tahtoo. Minä menen häntä noutamaan. (Aikoo mennä).

KURKI. Akkojako? Seis! – Ei, ei, mene, mene! Kunhan vain saamme apua – tuli se sitten vaikka hornasta. Kuule, käske hänen lentää. Tottakai hänellä on siivet tai ainakin luudan tynki! Ottakoon kaikki noitavehkeet mukaansa, sillä haavoittuneelta juoksee pian henki kankaalle.

KREETA (tulee, tuoden vettä Kurjen hatulla). Vieläkö hän elää?

KURKI. Kyllähän sydän vielä tykyttää –. Onko Niilo hakemassa –?

KREETA (keskeyttäen). On! Auttakaa minua, jotta voin valella häntä. Oi, jospa vain täti tulisi. (Vaalivat Pukea).

TOINEN HUOVI (on hajoittanut haasion ja erään toverinsa avulla tehnyt haasiopuista paarit). Luuletko, että eukko saa hänet vielä henkiin?

KOLMAS HUOVI. Kyllä. Kyllä kai. Tässä maassa osaa jokainen noitua.

TOINEN HUOVI. Mutta kuule! Jos tuo velhoriiviö saa hänet henkiin, niin joutuuko voudin sielu sitten hänen haltuunsa.

KOLMAS HUOVI. Tietty se. Mutta ensi päivänä saa velho siitä vain kymmenykset. Ja sitten joka päivä aina sen verran, missä määrin hänen onnistuu juottaa taikajuomaansa potilaalle. Ja siksipä noita yhdeksäntenä päivänä poltetaankin. Tuonhan jo lapsikin tietää.

TOINEN HUOVI. Mutta jos vouti kuolee.

KOLMAS HUOVI. No, sitten kai noita poltetaan heti paikalla.

TOINEN HUOVI. Onpa kuitenkin hiton vaikeata pelastaa toista kuolemasta.

KOLMAS HUOVI. Vouti näyttää todellakin kuolevan, ellei noitaa kohta kuulu.

KURKI. Vaiti, miehet! Hän ei saa kuolla. Eikö akkaa jo näy tulevaksi? – Onko sinne pitkältäkin. Menkää katsomaan.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Tuolla he tulevat. Murkaisen Leena on mukana, ja kaikki kylän naiset myös.

KURKI. Missä? – Aivan oikein – tuolla, näen ma. Saakeli, kuinka hitaasti hän vetelee koipiaan. Hyvä –! (Leena tulee kansan seuraamana). Joudu, ihminen! Tilani Hämeessä lahjoitan sinulle, jos saat hänet henkiin. Mutta tiedä, kirottu noita, jos vain annat voudin kuolla, niin manaan pirun ratsastamaan selässäsi. Ja muista pysyä erilläsi hänen ritarisielustaan taikka –!

LEENA (tylysti). Väisty syrjään, herra.

KURKI. Kuoleeko hän?

LEENA. Kreeta, ota pois tulppa pullon suusta ja kaada tänne rohtoja. Kas niin.

KURKI (kiivaasti). Kuoleeko hän, kysyn minä.

LEENA. Vaiti siinä. Veri on juossut kuiviin. Auta minua, tyttö! Kohota päätä. Kas niin. Pidä nyt vakaasti kiinni. (Antaa Puhelle rohtoja pullosta).

PUKE (liikahtaa, hourii). Katso minuun. Katso minua suoraan silmiin! Vedä minut ylös – vielä – vielä ylemmäs! Kas niin! Pidä nyt kiinni – lujasti – vielä lujemmin! Velho tahtoo vetää minut alas. – Hän iskee kyntensä minuun! Pidä kiinni. – Katso minuun! Älä käännä pois silmiäsi, tyttö. Huu! Verilaine hyökkäsi velhon ylitse! Kuinka täällä on kaunista. Istukaamme kukkaistarhassa, ihana lapsi! Anna minun nojata päätäni rintaasi vasten. Kas, nyt on niin hyvä. – Minua uuvuttaa. Nyt tahtoisin nukkua.

LEENA (levottomasti). Ei, ei! Ei käy laatuun. Avatkaa silmänne, ritari! Muuten nukutte kuoleman uneen. (Kiireesti). Ettekö näe, kuinka hän ui verivirrassa? Nyt hän nousee ylös, tarttuakseen teihin kiinni. Rientäkää, rientäkää!

PUKE (nauraa). Oh, eikä. Täällä on ihana impi. Hän katsoo ja viettelee minua sinisilmillään ruusulehtoihin. – Ken sinä olet?

LEENA (vilkkaasti). Oi, vastaa, Kreeta! Murkaisen tytär! – Murkaisen.

PUKE (työntää syrjään Kreetan käden. Rajusti). Murkaisen! Vai niin! Jäykkä talonpoika – sinä rohkenet uhoitella minua Engelbrektinesi! Esiin, ritarit! Satuloikaa hevoset! Hakatkaa heidät maahan! Raastakaa heidät syrjään! He tahtovat riistää kuninkaan kruunun ja asettaa sen talonpojan päähän – nuo rehentelijät! Pyhän Yrjänän nimessä: hakatkaa heidät palasiksi! Verta! Lisää verta! Antaa veren juosta, onhan se vain rahvaan verta!

KREETA (peittää käsin kasvonsa). Hyi, hyi!

LEENA. Hyvä! Jatkakaa vain! Se panee veren liikkeelle. Muutoin jähmetytte kuoliaaksi. Se on toista kuin nukkua kukkatarhassa! Kas niin. Riittää jo. Nyt on jo veri päässyt liikkeelle. Kun vouti nyt vain pysyisi hiljaa alallaan. (Kurjelle). Herra, hän jää henkiin.

KOLMAS HUOVI. Mitä arvelet!

TOINEN HUOVI. Jos tuo ei ollut selvää noituutta, niin saat elävältä polttaa minut.

PUKE (nousee istualleen, tajuissaan). Mitä tuijotat minuun, Aksel? Miksi minä makaan täällä? Ah, mikä viiltää rintaani! Niin, niin. – Sehän on totta. Niin, niin. Onko hän täällä – tuo tyttö? Tule tänne, lapsi raukka! Älä pelkää. Laske kätesi otsalleni. Kätesi on niin lämmin. – Aksel, muista, ettet laske verkkojasi toisten kalavesille.

KURKI. Ahaa! Sinä tarkoitat tyttöä. Minä ymmärrän, Folkeson nipistää kyllä veijarin kiinni.

PUKE (väsyneesti). Minun puolestani hän saa juosta rauhassa. Älkää peloittako tyttöä. Poika puolusti vain omaansa ja sehän oli hänen kirottu velvollisuutensa. (Side irtautuu). Mikä riepu tuo on? (Repäisee kääreen pois).

KREETA. Ai, ai, vouti! Te revitte haavan auki. Laskekaa päänne polvelleni, että saan sitoa sen uudestaan. Tyyntykää nyt hetkiseksi, että veri lakkaa vuotamasta.

PUKE (väsyneesti). Täytyyhän minun sitten totella. Kuule, Aksel! Eikö tämä ole ihana vuode kaatuneelle ritarille?

KURKI. No niin – huonommalla voi maata!

PUKE. Sen luulisi. Käykö kateeksesi? Rakkautta ja seikkailuja, veikko. – Vaan nyt on suorastaan päin hel – – Ai, ai, millaiset kissantassut sinulla on. (Tulistuen). Mutta kuka Pyhän Yrjänän nimessä nyt kurittaa talonpoikais-elukoita Taalaissa?

KREETA. Vaiti, ritari teidän pitää maata hiljaa, jotta saan veren valtaani!

PUKE (tyyntyy. Väsyneesti). Totta sekin. Niin, parasta on, että sinä otat minut hoitoosi. Olethan sinä lumoojaksi kyllin kaunis. Jos minussa olisi miestä, niin saisit vielä suudelman lisää. Vaan nyt saat sitä odottaa. – Huu, huu! (Värisee). Päätäni huimaa. – Joko nyt on loppuni tulossa?

KREETA. Ei, herra. Te kyllä paranette, kun vain antautte minun hoitooni. (Leena on sillä välin valmistanut voudille juoman. Tarjoaa sitä Puhelle). Juokaa nyt mitä täti tarjoaa.

PUKE. Vieläkin nainen! No niin. Missä velhot olisivatkaan elleivät minun luonani? Mitä teillä on siinä?

KREETA. Unijuomaa. Muutoin ette kestä rantaan kuljettamista. Kas tässä! (Ojentaa Puhelle astian).

PUKE (juo, heittää astian menemään).

TOINEN HUOVI (hiljaa). Näitkö taikajuomaa?

KOLMAS HUOVI. Näin, paratkoon! Nyt on velho saanut kymmenyksensä.

PUKE. Hyi saakeli! Minkälaista moskaa! Eukon ikää tarvitaankin mokoman sikunan keittämiseen. Vai niin, pojat, oletteko kyhänneet paarit siellä. Hyvä. Sillä luulenpa totta vie, etten jaksa käydä. (Koettaa nousta ylös). Kas niin, nyt nousee taikajuoma päähäni. Pyhä Birkitta, ole minulle armollinen! (Vaipuu uneen).

KURKI (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Tuokaa tänne paarit! Nostakaa vouti paarille. Hiljaa. Kas niin. (Kahdelle toiselle huoville). Menkää edellä ja täyttäkää venhe katajilla, kunnes tulemme rantaan. Hiljaa eteenpäin. Kas niin.

    (Puke kannetaan pois. Kurki ja muut seuraavat jäljessä).

KREETA (vaipuu kerpuille).

TOINEN TYTTÖ (puoleksi huiskuttaen). Murkaisen Niilonhan sen sanotaan tehneen.

ENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niilon? Ja mistä syystä?

TOINEN TYTTÖ. No, eihän tuo niin mieluista liene, kun morsian kuhertelee toisen kanssa. Tyttö kai laski voudin liian likelle.

ENSIMMÄINEN TYTTÖ (hiljaa). Tuo kopea kuotus! Näettekö, tytöt, kuinka hän on kerpuista laittanut pahnat itselleen?

TOINEN TYTTÖ (hiljaa toisella). Niin. Siinä se nyt oli hänenkin siveytensä ja ylpeytensä. Pätee siinä itkeä tillittää ja hävetä maailman jaloissa.

MURKAINEN (tulee kansan seuraamana). Onko vouti murhattu?

ERÄS VANHA AKKA. Sisaresi sai hänet vielä henkiin. – Ja se on hänelle kunniaksi.

LEENA (pudistaa päätänsä). Kovin kurja on hänen tilansa.

TOINEN HUOVI. No! – Paholainen ei hylkää omaansa niin kauan kuin saa akkoja kätyreikseen.

MURKAINEN. Missä vouti on?

LEENA. Hänet kannettiin rantaan.

MURKAINEN (aikoessaan lähteä rantaan, hiljaa Leenalle). Kuka häntä löi?

LEENA (jyrkästi). En tiedä.

TOINEN HUOVI (on kerännyt Puken metsästysaseet). Kukako löi? Katso tuonne, niin kenties tunnet pukarin. – Herra Folkeson!

    (Huovit tulevat ja tuovat Niilon sidottuna esille).

KANSA. Niilo! (Huovit aikovat viedä Niilon näyttämön ylitse).

MURKAINEN (astuu esiin). Sinäkö! (Leena nojaa puuta vasten. Kreeta on epätoivon vallassa). Sinä, Niilo! – Miksi olet verellä itsesi tahrannut?

NIILO (uhitellen). Se on ensimmäisen ritarin verta. Hän raiskasi tyttäresi. Ja samoin käy vielä kaikkien muidenkin. – Minä iskin varmasti, veli kullat, enkä kadu tekoani.

KREETA. Ah!

NIILO. Ota luoksesi tyttäresi. Minä saan kai kuolon kolahduksen. Mutta voi sinua, jos myyt hänet vielä toistamiseen. No niin! Saanhan minä kuitenkin taivaassa hänet omakseni. (Menee huovien seurassa. Äänettömyys).

MURKAINEN (menee Kreetan luo). Nouse ylös! (Kreeta ei liikahda paikaltaan. Murkainen ottaa häntä lujasti kiinni rinnasta, kohottaa hänet maasta ja pudistaa häntä). Nouse ylös, sanon minä, ja katso minua silmiin. (Heittää hänet takaperin kerppukasalle). Sinä huikentelevainen narttu, ole kirottu sen häpeän tähden, jonka tuotit perheelleni. Minä uskoin sinua kuin taivaan enkeliä. Mutta nyt näen, etteivät ihmiset ole valhetelleet. Makaa siinä! Äläkä astu isäsi kynnykselle, ennenkuin hän on vaipunut hautaansa!

LEENA. Martti! Martti!

MURKAINEN (raa'asti Leenalle). Sinä saatat itsesi ihmisten pilkaksi (Käskevästi). Tule kotiin kanssani!

LEENA (epätoivoissaan). En. Sinun täytyy ottaa hänet myös.

MURKAINEN. Yksi portto riittää minun huoneelleni. Tule, sanon minä (Tarttuu lujasti Leenan ranteeseen).

LEENA (huutaa). Armahda lapsi-parkaa!

MURKAINEN. Tottele, nainen! (Vie hänet mukanaan).

ENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niin nyt kävi Murkaisen pramean tyttären.

TOINEN TYTTÖ. Sinä pidit itseäsi meitä muita parempana! Siinä nyt sait siipeesi!

KOLMAS TYTTÖ. Se on suvussa, se.

TOINEN TYTTÖ. Ylpeyskö, tarkoitat.

KOLMAS TYTTÖ. Ylpeys ja muu myös.

NELJÄS TYTTÖ. Oliko hauska suudella? – Niiloa vasta minä miehenä pidän. Mokoma kuotus, kun meni ja saattoi poikaparan onnettomaksi.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Antakaa hänen olla, tytöt. Te, piru vie, ette ole tuumaa paremmat. Noidiksi olette omianne kaikki tyyni.

ERÄS VANHA AKKA. Mitä täällä kauemmin kuhnailette, tytöt. Laittakaa kotia luunne! Ettekö tiedä, että piru vie sen, joka seisoo päivän laskun jälkeen isänsä hylkäämän sikiön vieressä!

TYTÖT (huutaen). – Voi, se on totta! Tulkaa pois!

    (Kaikki menevät paitsi Kreeta).

KREETA (melkein mielipuolena, nousee hiljaa ylös ja hiipii edes takaisin puiden välitse). Järveen! Järveen! (Seisahtuu). Huu, siellä on niin syvä ja kylmä. – (Istuu. Rupeaa kaivamaan maata). Multaan, maan alle. Siellä ei minua kukaan näe. Ei kukaan – ah! (Nousee jälleen). Ei – meressä on sittenkin parempi. Mutta jos nousen veden pinnalle. En. (Pitelee rintaansa). En. Rintani on niin raskas. Kyllä minä painun pohjaan. Aurinko on vielä ylhäällä. Ei kukaan saa nähdä minua, ja heti kun päivä laskee – (Äänettömyys. Nojaa puuta vasten). Mihin minun piti mennä? – Mitä aioinkaan? (Pitelee päätään miettien). Mihin? Mihin? Minulla ei ole turvapaikkaa koko avarassa maailmassa.

KURKI (huutaa metsässä). Rientäkää! Tuokaa tänne Murkaisen naiset! Muutoin hänen verensä juoksee kuiviin.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Herra, täällä on Murkaisen Kreeta. (Metsästä kuuluu huutoja). Hoi, tänne, tänne naiset!

KURKI (tulee). Kreeta! Tyttö! Mitä sinä teet täällä? Pitihän sinun tulla linnaan. Haava vuotaa jälleen. Tule – riennä –! Hän kuolee!

KREETA (katsoo ylös, huudahtaa). Hän kuolee! Hänen luokseen! Sinnehän minun pitikin –! (Rientää pois. Kurki seuraa häntä).

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS

V KUVAELMA

Korsholman linnan puutarha. Eerikki Puke makaa puutarhasohvalla. Kreeta istuu hänen vieressään. Pieni pöytä lääkkeineen. Keskipäivä.

KREETA. Älkää sanoko niin, herra. Kyllähän te tiedätte, ettei kansa sellaista ole.

PUKE. Oli miten oli. Mutta sen sanon, että jos joka talonpoika saisi vapaasti juosta kuninkaalle kantelemassa, niin mitä oikeutta sitten enää jäisi meille aatelisille? Ei, Margerit. Kuningas ei istu aatelin tuomarina, talonpoika vielä vähemmän.

KREETA. Te olette oppinut herra, ja tiedätte paremmin, kuin minä, mitä Ruotsin aikakirjat kertovat. Minä puhun vain sitä, mitä kansan tarut kertovat.

PUKE. Jatka. Sinua on hauska kuulla.

KREETA. Senkö vuoksi te siis kuljetitte pyhän Eerikin kruunun maasta pois? Ja se oli kuitenkin talonpojan takoma maan turvaksi ja vapauden vartijaksi. Te unhotatte, että tuo kruunu oli meitä kaikkia yhdistävä kultainen rengas. Sen te nyt tahdotte hakata kappaleiksi ja heittää pirstat pitkin valtakuntaa, tehdäksenne niistä itsellenne viheliäisen koristeen – talonpojan orjuudeksi ja turmioksi.

Kuitenkin varokaa itseänne, te pikkukuninkaat! Kun myrsky kiitää maan ylitse, niin runko seisoo paikallaan, mutta kuihtuneet lehdet ja kukat tempaa tuuli mennessään. – Ja kun nuo kurjat pikkukuninkaat ovat hallinneet aikansa, kun järjestäjä saapuu Mauno Latolukon tavalla, kruunuansa etsien, luuletteko, että hän pyytää sitä aatelilta, joka on tahrannut sen lokaan, vaiko talonpojalta, joka alati säilyttää sitä sydämensä aarteena, vanhan vapauden muistona? –

Suokaa anteeksi, herra – jos tulin sanoneeksi liian paljon.

PUKE. Sinä olet viisas tyttö. Kunpa vain Aksel olisi ollut täällä kuulemassa. – Etkö tiedä, mihin valta väärinkäytettynä johtaa?

KREETA. Sitä käytetään väärin vain kansain sortamiseksi. – Ketä voisi talonpoika sortaa?

PUKE (hymyillen). Meitä – ja kuningasta. Ja kuningas sitten meitä kaikkia.

KREETA. Ei suinkaan. Isäni on opettanut minun rakastamaan vanhoja kantasukujamrne. Ne ovat ylenneet ruotsalaisesta talonpoikaisrungosta, ikäänkuin tammen latvat lehtineen ja kukkineen. Mutta te olette vaihtaneet tämän yksinkertaisen vapaasäädyn muukalaiseen aateliin. Te sulkeutte kivimuurien turviin, eroitatte itsenne kansasta ja ylenkatsotte kansaa.

PUKE. Totta sekin. Mutta jos olemmekin turmeltuneet, niin osoittaahan monen maan esimerkki, ettei talonpoikaisvaltaan liioin ole luottamista. Päinvastoin: missä talonpoika pääsee mahtiinsa, siellä hän järjettömän elukan lailla turmelee maan ja valtakunnan. Näethän sen itsekin. He tahtoivat polttaa linnan, kun Niilo heitä kiihoitti.

KREETA. Talonpoikaan voi aina luottaa. Mutta nyt hän on muuttunut – kiusaajainsa kauhuksi.

PUKE. Ja minkätähden istuu uljas talonpoikaistyttö kansan kiusaajan jaloissa.

KREETA. Te ette ole kansan kiusaaja. Te ette ajattele siten kuin puhutte. Olettehan te ruotsalainen ritari, ettekä tanskalainen vouti.

PUKE. Niin, minä olen ruotsalainen! – Mutta tiedä, minä en ikinä rupea Engelbrektin rengiksi. – Jos vain pääsisin terveenä vuoteestani, niin pianpa saisit nähdä sen! Mutta olenhan minä nyt joutunut Margareeta-rouvan valtaan.

KREETA. Ja hän aikoo ankarasti kurittaa ritariaan. – Ja ritari on nouseva terveenä vuoteestaan, maan ja kansan turvaajaksi.

PUKE (vetää Kreetan hyväillen luokseen). Sinä olet käynyt minulle rakkaaksi sairauteni aikana. Puheesi miellyttää minua. Sinä olet niin kaunis, kun silmäsi iskevät tulta. Laula minulle taas joku velholaulu. Olen niin väsynyt tuskistani, ja nyt tahtoisin vähän nukahtaa.

KREETA (nojautuu hänen ylitseen). Nukkukaa ja uneksikaa! – Uneksien on niin ihanaa karkoittaa pois elon murheet.

PUKE. Rasittaako sinuakin elämän suru?

KREETA. Suruko? Voihan uneksia, vaikkei suruja olisikaan. Varmaankin on väärin uneksia! – Tänään te olette niin kaunis, vouti. (Nojautuu hänen ylitseen).

PUKE. Vai niin. Ehkä suostut vielä armaakseni –?

KREETA (havahtuen unelmistaan). Päästäkää käteni, herra ritari. – Minunhan piti teidät nukuttaa. (Laulaa).

    Ja paimentyttöselle prinssi lausui näin:
    Nyt sotahan mun täytyvi, ystäväin,
    Ja tyttö neuloi, neuloi ja vuotteli vaan.
    Ja kyynelhelmet kasteli neulettaan.

PUKE (nukkuu).

LEENA (tulee hiljaa sivupolkua pitkin). Ole huoleti, lapsi – minä täältä vain tulen.

KREETA. Täti!

LEENA. Älä pelkää! Minä en tahdo sinulle pahaa.

KREETA. Kuinka – mitä tietä sinä tulit? (Äänettömyys).

LEENA. Olinhan minä täällä, kun linna rakennettiin. Tunnen monta solaa ja käytävää, jotka nyt ovat metsittyneet. Tule, Kreeta! – Tule minun kanssani! Tuolla on salakäytävä, jonka herttua kerran laitatti minulle. Nyt se tarjoaa turvaansa sinulle.

KREETA. En, – täti. Mene! Hän herää!

LEENA. Irroita sydämesi hänestä, ennenkuin heräät unelmistasi ja ennenkuin hän sysää sinut luotaan. – Silloin se tuntuu niin katkeralta.

KREETA. En, en! En vielä!

LEENA. Lapsi raukka! – Minä tahdon viedä sinut sisareni luokse Närpiöön.

KREETA. Ei vielä! En nyt vielä. Minä tulen toiste.

LEENA. Toiste! – Kun hän hylkää sinut, murtuu kurja sydämesi.

KREETA. Ehkä. Silloin saat viedä minut, mihin vain itse tahdot.

LEENA (tulee esiin, katselee Pukea). Rakastatko häntä niin hartaasti?

KREETA. Niinpä melkein luulen!

LEENA (peräytyy). Tule!

KREETA (katkerasti). Mihin minä sitten lähtisin? Täällähän minulla on ainoa turvapaikkani koko maailmassa.

LEENA. Martti kyllä katuu vielä päätöstään.

KREETA (pitelee päätään). Oi, – älä puhu isästä (Katsoo ylös). Täti, minä tulen silloin, kun voin todistaa isälleni, kuinka katkeraa vääryyttä hän on minulle tehnyt.

    (Äänettömyys).

LEENA. Onko hän tehnyt paljon vääryyttä sinulle?

KREETA (painokkaasti). Hän on tehnyt –.

LEENA (rukoillen). Pakene siis, lapsi! Pakene pian! Sinä et voi seisoa lujana hänen vuoteensa vieressä.

KREETA. Täti, minä seison lujana.

LEENA. Et hänen rinnallaan. Olethan sinäkin lihaa ja verta.

KREETA. Minä en pelkää mitään. Sillä minä aion viedä hänet isän luokse.

LEENA (surullisesti). Nuo ovat mielettömiä tuumia. – Mitä sinä ryhdyt suurten sotihin! Sinä olet vain talonpoikaistyttö ja sorrut taistelussa.

KREETA. Minä luotan itseeni.

LEENA. Minä tulen joka päivä rukoilemaan sinua täältä pois. Kerran sinä tulet – vaikka kenties liian myöhään.

KREETA. Täti kulta, – älä tule!

LEENA. Kyllä, minä tulen. Minun täytyy saada sinut täältä pois, ennenkuin Niilo –

KREETA (kiireesti). Onko Niilo vapaa? Aikovatko he taas polttaa linnan?

LEENA. Niin, Niilo on karannut. Nuorisolla on pahat mielessä. He pysyttelevät metsissä nyt kun huovit ovat ruvenneet kiertelemään kyliä.

KREETA. Se ei saa tapahtua. Täti, näytä minulle salakäytävä.

LEENA. Tuolla pensasaidan alla. Tule!

KREETA. En. – Mene pian. Minä muurautan sen kiinni. Varoita Niiloa tulemasta. Minä käsken voudin pitämään vahtia yötä päivää. Tänne ei pääse kukaan, ei ulos eikä sisään. – Mene täti! Joku tulee. Sinua ei saa kukaan nähdä.

LEENA. Jospa vain tietäisin, mitä minun on sinusta uskominen?

KREETA. Parhainta. Sinun ei tarvitse tallata minua lokaan, niinkuin muut ovat tehneet. Joudu, hän herää!

LEENA (pyyhkii silmiään, mennessään). Tyttö raukka! – Minä en ymmärtänyt paremmin. Sinä kenties ymmärrät enemmän kuin minä. (Menee).

KREETA (huokaa). Niin, niin! Raskasta on nähdä sinun lähtevän täältä tuolla tavalla. Sinä olet hyvä, vaan sinä et käsitä minua. Yksin minä olen alkanut. Yksin minun täytyy myös toteuttaa aikeeni (Uhkamielisesti). Minä tahdon saattaa valheen juurinensa maasta. Olenhan vapaa talonpoikaistytär. Mitä ihmiset minusta sanovat, sitä ei auta kuuleminen, – ja isä – isä – –.

HUOVIT (ulkopuolella). Täällä on hyvä! Tuokaa tänne! Mistä on tämä olut? Se on väkevää ja hyvää.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Se on – annas kun katson. – Niin se on Vöyrin verotynnyristä.

TOINEN HUOVI. Vöyrin! No sittenhän on oikeus ja kohtuus, että juomme Vöyrin tyttöjen onneksi – varsinkin kun voudin korea henttu näyttää olevan niin suurissa armoissa – näin meidän huovien kesken!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Kai hän olisikin liian maukas pala kollojen ja renkien iltaherkuksi.

TOINEN HUOVI. Nyt olisi meillä hyvät oltavat, kunhan ei vain pehtori-rahjus lähettäisi meitä tuuluteltaviksi. Laula, Olavi!

KOLMAS HUOVI. Kyllä. Mistä sitten laulan?

TOINEN HUOVI. Tytöistä tietysti.

KOLMAS HUOVI. Velhosta tuolla ritarisalissa, ja – –

ENSIMMÄINEN HUOVI. Sinusta, kenties. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ei, ystäväni! Niitten vällyjen alle et sinä pistä koipiasi, niinkauan kuin minä olen läsnä.

TOINEN HUOVI. Ha, ha, ha! Mutta olkoon hän nyt joko puhtahin piika taikka kirottu velho taikka ritarin henttu, niin on hän kaikessa tapauksessa korea likka, ja se on pääasia. Sen tähden juomme nyt hänen onnekseen. Murkaisen Kreetan malja! (Yleinen hälinä). Murkaisen Kreetan malja! Voudin kamarineitsyen malja!

KREETA (painaa epätoivoissaan päänsä vuodetta vasten). Voi minua!

PUKE (herää). Mitä nyt?

KREETA (rauhoittuen). Ei mitään.

PUKE. Olenko nukkunut kauan?

KREETA. Ette! –

LINNAN PEHTORI (ulkopuolella). Te laiskurit! Vai istutte taaskin mässäämässä! Kutka ovat määrätyt vahtiin täksi päiväksi? Hiiteen nuo olutsangot! Täällähän voisi koko voutikunta tallustella edes takaisin, juuri kuin tämä olisi rihkamapuoti eikä kuninkaan linna. Lasketteko taas niskaamme moukkaparven polttamaan ja murhaamaan.

PUKE (nauraen). Ukko alkaa käydä poikain mielestä vanhaksi. Mutta mitä tämä on? Kätesi vapisee.

KREETA. Ei – ei se ole mitään. Älkää kyselkö. Nyt se on ohitse.

PUKE. Sinä olet itkenyt, Margerit. Ken siellä?

PEHTORI. Minä, ankara ritari. Pojilla on täällä liian hyvät päivät tämän iankaikkisen rauhan tähden. Kuinka on terveytenne laita, jalo ritari?

PUKE. Eteenpäin se mataa – mutta kurjaa kyytiä kuin ränstynyt Saksan haaksi. Mitä asiaa?

PEHTORI. Styresholmasta on tullut airut herra Jürgen Juten luota.

PUKE. Tuolta tanskalaiselta! Hyvä. Saata hänet tänne.

PEHTORI. Ja Taalain kapinoitsijalta, Engelbrektiltä, on niinikään tullut viesti.

PUKE. Häneltä! Vai niin! Koska?

PEHTORI. Toissapäivänä. Mutta kun te, herra, makasitte niin huonona haavakuumeessa, ja kun he näyttivät niin vietävän pöyhkeiltä, niin pistin heidät vankityrmään vartoamaan. Mielestäni oli vaarallista antaa heidän vapaasti liikkua kansan parissa. Voutikunnassa kiertelee jo ennestäänkin useita samanlaisia huuhkaimia saarnaamassa kapinaa. Ja sitten murtausivat poikalurjukset linnaan ja vapauttivat Niilo-pahuksen.

PUKE. Ei hätää! – Eivätkö huovit ole vielä saaneet heistä ketään käsiinsä.

PEHTORI. Eivät. Heitä ajetaan takaa pitkin metsiä.

PUKE. Hyvä. Saata myöskin taalalaiset tänne. Ja pyydä Aksel-herraa puheilleni.

    (Pehtori menee).

KREETA. Vai sillä lailla kohdellaan täällä Engelbrektin lähettiläitä!

PUKE. Tuhmasti kyllä! – Ukko on vanha, aina Albrektin ajoilta. Vahtitoimissaan hän ei ole huomannut, kuinka aika on kiitänyt hänen ohitseen.

KREETA (puoliääneen). Hänen luotaan – – (Tulee silmänneeksi salakäytävään päin). Ah! –

PUKE. Kalpeista kasvoistasi huomaan, että minun on luultu olevan poissa maatessani täällä. Väkeni vaivaa sinua katseillaan ja ehkäpä sanoillaankin. He eivät kärsi sinua, sillä sinä olet heistä liian ylpeä. Vaan rauhoitu, Margerit. Siitä täytyy tulla loppu, jopa hyvinkin pian. Älä itke, Margerit.

KREETA (ylpeästi). Minä en itke sentähden. Mitä minä välitän huovienne lauluista ja pilkkapuheista. Valvokaa te vain, etteivät mellastajat pääse tunkeutumaan tänne saakka.

PUKE. Oikein, tyttö! Kas tuo minua miellyttää! Jospa vain pääsisin ylös vuoteestani.

KREETA. Tunnetteko salakäytävää tuolla?

PUKE (kummastellen). Missä? – En.

KREETA. Muurauttakaa se kiinni – vielä tänään, ja pankaa vahdit vartioimaan linnaa, sillä kansan mieli on kuohuksissa.

PUKE. Mistä sen tiedät?

KREETA. Tätini oli täällä.

PUKE. Tuliko hän salateitse?

KREETA. Tuli.

PUKE. Kirottu myyrän käytävä! Mitä hän täällä teki?

KREETA. Varoitti.

PUKE. Hyvä. Nuo poikanulikat eivät pääse tänne toista kertaa mellastamaan. Luullakseni Murkaisen naiset ovat mahtavammat kuin itse –. Hän se, tiedän ma, noitui minut metsässä.

KREETA. Niin. Täti on taitava puoskari.

PUKE. Hyvä. Mistä hän tiesi tuon lymyreiän? (Hyväilee Kreetaa. Äänettömyys).

KREETA. Tunnetteko te linnanasukkaat Eerikki-herttuan tarua? –

PUKE. Ah, minä ymmärrän. Kiitoksia, ystäväni. Mitä Aksel puuhaa tätä nykyä!

KREETA. Hän vain soittelee päivät päästään. –

PUKE. Vai niin. Hän siis ikävystyy täällä – tuo reima ritari. No niin. Hänen kultansahan onkin Turussa.

KREETA. Ken sitten on hänen kultansa?

PUKE. Elina Tavast.

KREETA. Tavast! Vai niin. Heistä tulee siis morsiuspari.

PUKE. Eiköhän. Heikäläiset tavallisesti lopettavat sen leikin naimisella. Ja ovathan he molemmat samanveroista aatelia. Mutta tuossahan ovatkin jo ystävämme Helsinkalannista ja Taalaista. – Hyvää huomenta, Aksel! Hovilaisesi näyttävät siltä, kuin he pian repisivät silmät toisiltaan.

(Kurki. Tanskalainen lähettiläs Styresholmasta. Kaksi taalalaista. Huovit).

KURKI. Niin, kyllä. – Oh, sinähän olet jo reipas mies, Eerikki. Niin, näetkös, nämä ovat kokoon haalittuja juoksujoukkoja. Siinä on sekä meikäläistä että muukalaista. Minun olisi pitänyt sulkea heidät hetkeksi vierastupaan, pitämään seuraa toisilleen. Silloin, totta vie, ei olisi enää tarvittu muita keskusteluja. (Kumartaa kohteliaasti Kreetalle). Terve, armahin Margareeta!

PUKE (tanskalaiselle). Te tuotte kirjeitä Styresholman voudilta.

TANSKALAINEN. Niin, ankara herra. (Ojentaa Pukelle kirjeen).

PUKE (lukee). Kas vaan. – Enkö sitä arvannut. Hän rukoilee meitä tunnollisina ritareina ja kuninkaan luottamusmiehinä rientämään hänen avuksensa. Kaikkein niitten nimessä – hän tulee itse tänne! Minä, piru vie, en tahdo häntä niskaani. (Ojentaa suuttuneena kirjeen Kurjelle). Siinä näet, millainen tanskalaisten tila on: niin ahdas, että varpaita pakottaa. Vaan syyttäkööt itseänsä. He pitävät kansaa liian kovilla, nuo Tanskan herrat. Sentähden jättävät talonpojat pirttinsä, samoilevat pitkin metsiä, lyöttäytyvät toisiinsa ja vihdoin täytyy herrain vuorostaan paeta. Siten on jo käynyt Jösse Eerikinpojan ja Flögen. Mutta – kuninkaan linnaa täytyy kuitenkin varjella mokomilta maankiertäjiltä.

TAALALAINEN (rohkeasti). Juuri niin mekin arvelemme ja sentähden olemmekin karkoittaneet heidät aina Upsalaan saakka.

TANSKALAINEN (ylenkatseellisesti taalalaiselle). Kyllä te peevelit saatte vielä emälöylyn Styresholman saunassa.

TAALALAINEN. Äkäisemmän löylyn saivat sinun kuomasi Borganäsissä.

PUKE (tuimasti). Hiljaa, miehet! – Viekää tanskalainen vierastupaan ja kestitkää häntä tavan mukaan. Minä kirjoitan voudille (Tanskalainen menee). Aksel, kutsuta tänne neljän päivän kuluessa pari kolmekymmentä talonpoikaa voutikunnastani. Meidän täytyy veroittaa heitä, jos mieli sinun tahi minun lähteä Pohjan ylitse. Ja jotakinhan meidän täytyy tehdä. (Hieman pilkallisesti taalalaiselle). No, te kelpo taalalaiset, mitä kerrottavaa teillä on? Onko Korsholman vierastupa teitä hyvinkin miellyttänyt?

TAALALAINEN. Kiitos kysymästänne! Vierastupa tapaa olla talon varoja ja isännän kykyä myöten.

PUKE (nauraa). Lempo tässä riidelköön Taalain jurrien kanssa. No, te tuotte kai suurelta Engelbrektiltänne viestin?

TAALALAINEN (ojentaa kirjeen). Tässä.

Puke (väsyneesti). Lue se, Aksel!

KURKI (lukee).

"Minä Engelbrekt, Ruotsin rahvaan nimessä, jalosyntyiselle ja rehelliselle ritarille, molempain Pohjain maaherralle ja Korsholman linnan voudille, herra Eerikki Pietarinpoika Pukelle.

"Toivoen, että te suvaitsette ajatella isänmaamme suurta hätää ja sen johdosta toimitte niinkuin uskollinen Ruotsin mies ainakin, rukoilemme Teitä Pohjan herrana käyttämään suurta voimaanne valtakunnan pelastamiseksi. Huutaen avuksenne Pyhää Eerikkiä ja kaikkia Pyhiä, lähetämme teille tämän kirjeen rehellisen Falun miehen, Ola Larssonin mukana.

"Upsalan linnassa Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1434" – (Ojentaa ivallisesti kirjeen Pukelle).

PUKE. Ainakin hän on suurisanainen – tuo Taalain kuparinkalkuttaja! (Välinpitämättömästi). Minua väsyttää. Kantakaa minut pois. – Menkää rauhassa, mihin mielenne tekee. Mutta varokaakin liittoutumasta noiden veitikkain kanssa, joita jo ennestään kiertelee täällä kotiseudultanne.

TAALALAINEN. Heitä emme tunne.

PUKE. Ja muistakaa, ettette tule toista kertaa vierastupani läheisyyteen, niin kauan kuin tätä meteliä kestää.

TAALALAINEN. Emme tulekaan ennen kuin olemme sen omin käsin lakaisseet ja pesseet. Mutta, herra ritari, eikö teillä ole sanaakaan tuon kirjeen vastaukseksi.

PUKE (ärtyneenä). Kyllä. Piakkoin minä tästä hyppään Engelbrektin kintuille ja ajan hänet aika luikua kotiaan!

TAALALAINEN. Ei sen kiirettä, joka edellä kulkee. Kun vain jäljissätulija aikansa arvaa! Ankara herra, huomatkaa ja ajatelkaa kuitenkin: – teidän serkkunne – –

PUKE. Minä huomaan puhuneeni jo liian kauan teidän kanssanne, jurrit. Anna minulle juotavaa, Margerit! No, no! Älä nyt tuijota minuun noin. Olen vain väsyksissäni. Tarttukaa vuoteeseen, miehet. Kutsukaa pehtori sisään. Aksel, tule pois –! Minä olen kuullut huuhkainten kirkuvan. – Meillä taitaa olla rottia tuolla ulkona ja rotanreikiä täällä sisällä. – Viekää terveiset serkuilleni – hakoniskat!

    (Puke kannetaan pois. Kaikki menevät paitsi Taalalaiset ja Kreeta).

TAALALAINEN (tarkastellen Kreetaa). Sinä olet Taalaista, tyttö, – koska käytät kotipuolemme pukua. Riisu se pois!

KREETA. Mihin aiot nyt?

TAALALAINEN. Ensiksikin pois tästä luolasta.

KREETA. Tunnetko Engelbrektin?

TAALALAINEN. Tottahan toki, koska olen hänen kotoväkeään.

KREETA. Lähde nyt isäni luokse?

TAALALAINEN. Kuka on isäsi? –

KREETA. Vöyrin Murkainen. Hän on Suur-Ingvarin heimoa.

TAALALAINEN. Kuinka? Sitä sukua pidetään Taalaissa suuressa arvossa. Kuinka on sitten hänen tyttärensä täällä?

KREETA. Kuinka olet sinä täällä? – Kullakin omat toimensa. – Tunnetko niitä miehiä, jotka tulivat tänne ennen teitä?

TAALALAINEN. En!

KREETA. Etsi heidät ja pidätä heitä, jos he uhkaisivat tulla linnaan.

TAALALAINEN. Kenties on viisainta, että he tulevat.

KREETA. Meillä ei ole sellaiset ajat kuin teillä.

TAALALAINEN. Sittenhän kumma lienee, jos ei olisi aika kaikkialla.

KREETA. Ei, ei! He eivät saa tulla.

TAALALAINEN. Tyttö, sinua vaivaa sittenkin paha omatunto. (Kääntyen toverinsa puoleen). Pentti, tämä retki päättyi surkean nolosti.

KREETA (nopeasti). Sitä en usko vielä.

TAALALAINEN. Herran haltuun! Ole varuillasi, korea lapsi! Ingvarin sukua pidetään Taalaissa siveänä ja puhtaana.

KREETA (arvokkaasti). Samoin myös täällä. Hyvästi! (Taalalaiset menevät). Kuinka kauan täytyy meidän naisten raastaa elämän raskainta kuormaa? Koska naisen sallitaan miehen tavoin irtautua isän kodista, syyttämättä häntä huikentelevaisuudesta?

TOINEN HUOVI (palaa tovereineen Kreetaa huomaamatta). Panitko merkille, kuinka vouti oli muuttunut? Tanskalaiselle äreä – –

KOLMAS HUOVI. Ja taalalaiselle lakea kuin lammas. Näit kai taikajuoman, jonka tyttö hänelle antoi?

TOINEN HUOVI. Kyllä, kyllä. Siitä on nyt kuusi yötä ja kuusi päivää. Velho kyllä saa hänet vaikka vetosolmuun.

KOLMAS HUOVI. Kuule, mitä tässä nyt tehdään?

TOINEN HUOVI. Tule linnan tupaan. Meidän täytyy neuvotella toisten kanssa, sillä kyllä nyt on piru merrassa. (Huomaavat Kreetan. Menevät kiireesti pois).

KREETA (tulee esiin). Niin, tallatkaa minut lokaan! Pilkatkaa – vihatkaa, kirotkaa minua! Itkekää minun tähteni, te sukulaiset ja vihamiehet, elämäni katkerimpana hetkenä! – (Äänettömyys. Katsahtaa ylöspäin, iloisesti). Minä olen varma voitostani. (Tulisesti). Sillä nyt minä rakastan häntä!

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

VI KUVAELMA.

Murkaisten pirtti. Martti istuu pöydän vieressä, pää käden nojassa, syviin mietteisiin vaipuneena. Leena askartelee takan ääressä.

LEENA. Martti, puuro on valmis. (Äänettömyys). Kutsunko väen sisään?

MURKAINEN (katsettaan kohottamatta). Älä huoli.

LEENA (istuu takan viereen. Koko seuraava keskustelu levollisesti ja kylmästi). Joko Herra alkaa kurittaa sinua? (Äänettömyys).

MURKAINEN. Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan, enkä huomaa tehneeni kenellekään vääryyttä.

LEENA. Itse olet sinä ollut oman itsesi tuomarina. – Sellainen tuomio on väärä.

MURKAINEN. Jätä minut rauhaan!

LEENA. En. Minä tahdon koetella sinua, Kenties sydämesi vielä heltyy.

MURKAINEN. Kutsu väki sisään.

LEENA. Minä olen nähnyt Kreetan.

MURKAINEN (nousee kiivaasti seisaalleen, levottomasti). Leena!

LEENA. Istu! Näin hänet linnassa! Minä kävin siellä. Ja kuule mitä sanon; sinä itse olet heittänyt tyttäresi viettelysten valtaan. Sillä kertaa olit liian kärkäs uskomaan ihmisten juoruja.

    (Äänettömyys).

MURKAINEN. Hän on valehdellut sinulle. Ja sinä raukka sulit hänen petollisista kyyneleistään.

LEENA. Minä en sano mitään. – Viilsikö sydäntäsi?

MURKAINEN (hetken kuluttua). Erehdyt. – Tuo isku ei sattunut syvälle. Minä olen liian kova.

LEENA. Sinä olet paisunut ylpeäksi. Vaan aika sinut kyllä kukistaa.

MURKAINEN. Kuolema minut kukistaa.

LEENA. Niin. Ylpeys on kuoleman synti. Lopussa se tavallisesti murtuu.

MURKAINEN. Minä en tahdo kuulla tästä enempää, – etkä sinä mene enää linnaan.

LEENA. En.

    (Äänettömyys).

MURKAINEN (kasvavalla levottomuudella). Onko paholainen lähettänyt sinun kiusaamaan minua noilla ajatuksillasi?

LEENA. Ei – paholainen, vaan tyttäresi.

MURKAINEN (kävelee tuskissaan edes takaisin). Ei! Se on valhe. Minä tahdon päästä niistä erilleni. (Seisahtuu äkkiä Leenan eteen). Uskotko sinä sitä?

LEENA. Enhän minä olekaan kironnut!

MURKAINEN (raivoten). Tahdotko saattaa minut järjiltäni!

LEENA (vähän vilkkaammin). Minä tahdon kilvoitella kanssasi. – Niin, Martti.

Niin ihmeellisesti voi kovakin heltyä. Sinä tiedät, että me olemme jäykkää juurta, – mutta omatunto taipuu – –

ESKIL (tulee). Herran rauhaa teille!

MURKAINEN (jyrkästi). Paina puuta.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Nyt olisi aikomus pitää kansan käräjät kirkolla.

MURKAINEN. Sen tiedän.

ESKIL. Pietarsaaresta on tullut joukko miehiä, pari kappaletta Kyröstä ja Närpiöstä myös.

MURKAINEN. Vai niin.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Tiedäthän vanhastaan, ettei siellä synny tolkkua, ellet sinä istu pöydän päässä.

MURKAINEN. Leena, kuuletko kiusaajaa. Minä en tule.

ESKIL. Miksi et?

MURKAINEN (katkerasti). Miksi minä rupeisin teidän johtajaksenne? Kuinka minä kykenisin valvomaan toisten asioita. Enhän minä kyennyt lakaisemaan puhtaaksi edes omaa kynnystäni?

Mistä neuvottelette käräjissä?

ESKIL. Tuumittaisiin, mihin olisi ryhdyttävä nuorten miesten suhteen. He vaaniskelevat metsissä ja – –

MURKAINEN. Mitä teette silloin, kun susi repii lampaitanne?

ESKIL. Niin – mutta – –

MURKAINEN (jyrkästi). Jahti toimeen.

ESKIL. Mutta – ovathan he kuitenkin omaa vertamme. Onhan sinullakin siellä omainen – Niilo – –.

MURKAINEN. Sido se verikoira ja lähetä hänet linnaan! Ja kytke nuo toiset elukkain rinnalle hinkaloihin. Ei se koske minua.

    (Äänettömyys).

ESKIL. Ja sitten meillä on helsinkalaisten asia.

MURKAINEN. Se ei koske minua.

ESKIL. Rohkaise mielesi, Martti! Jos sinulla on jotain tunnollasi, niin kerro se meille.

MURKAINEN. Minä en voi parantaa mitään.

ESKIL. Martti, sinä olet sairas. Ja itse kai parhaiten tiedät, mikä sinua vaivaa.

MURKAINEN (yht'äkkiä muuttuen). Niin – minun lapseni!

ESKIL. Kreeta.

MURKAINEN (kavahtaa ylös, ottaa häntä kiinni rintapielistä). Vaiti! Millä oikeudella sinä mainitset hänen nimeään täällä?

ESKIL (tyynesti). Enhän minä ole sinun omatuntosi.

MURKAINEN (laskee hänet irti). Kotoa lähti kunniallinen talonpojan tytär ja niin hän lyöttäytyi ritarin portoksi. Hän ei ollut minun tyttäreni.

ESKIL. Ja kuitenkin sydämesi rakastaa häntä.

MURKAINEN. Ei. Minä olen riistänyt hänet sieltä pois.

ESKIL. Silloin ei saa kirota, kun voi antaa anteeksi.

MURKAINEN. Minä en voi antaa anteeksi.

ESKIL. Me pakotamme sinut siihen.

MURKAINEN (rajusti). Mene siis käräjiin takaisin ja huuda se muukalaisten kuultavaksi sekä etelän että pohjan miesten tiettäväksi. Kuljettakoon he sitten häpeäni kotiaan ja levitelköön sen maailman korviin Pietarsaaresta Lapvärttiin saakka, – niin kauas Pohjaan kuin Murkaisen nimeä mainitaan. Käske heidän tulla tänne pakottamaan minut miesmahdilla ja naisten kyynelillä. Ei, sanon sittenkin! – Minä olen tehnyt oikein.

LEENA. Älä kiusaa Marttia.

ESKIL. Sinä tahdot väkisinkin kiusata itseäsi, Martti. Ja mitä kovempi luontosi, sitä karvaampi tuskasi. Mutta sanonpa sittenkin, että lapsesi elää suuressa vaarassa. Kansa vihaa häntä katkerasti, sillä tyttäresi on aina ollut sen mielestä liian ylpeä. Ihmiset sanovat, että hänen toimestaan linna on nyt suljettu, ikäänkuin täyden sodan aikana. He syyttävät häntä siitä, että veroa kiskotaan ja että hän muuttaa voudin kansan sortajaksi. – Linnassa taas pidetään tytärtäsi velhona, joka muka kietoo voudin ilkeillä mielihaluillaan, syöstäkseen hänet ja kaikki muutkin turmioon. – Ole siis varuillasi! Ota lapsiraukka turviisi, ennenkuin kansa saa hänet käsiinsä ja raastaa hänet polttoroviolle.

MURKAINEN (hurjemmin). Seis! Te ette saa murhata häntä, hirtehiset! Mene käräjiin, mies, ja sano, että Murkainen tulee. (Lyö voimakkaasti nyrkkinsä pöytään). Mutta voi sitä, joka siellä sanoo sanankaan tyttärestäni!

Leena sanoo, että hän on viaton. Se on valhe! Minä tahdon kostaa, ennenkuin tukehdun näihin myrkyllisiin ajatuksiin. Niin, minä tulen. Mene! Sano, että minä olen rakastanut tätä ikivanhaa Ruotsin aatelia. Sillä kansan jaloimpana kukkana se on kohonnut meidän riveistämme, eikä kasvanut hovilaisten imarteluista eikä kuninkaan suosiosta. Mutta koska madot loikovat sen oksilla ja lihottavat ruumistansa myrkyllä, niin me hakkaamme haaskan maahan ja raivaamme tilaa uudelle turmeltumattomalle aatelille. Eikö minulla ole voimaa kostaa! Niin, vouti! – Minä kaivan sinut esiin luolastasi, koska sinä pilaat tyttäremme ja hajoitat taivaan tuulille kunniamme. Sinä olet kasvanut päämme ylitse, – mätä ritarisuus! Sentähden revimme nyt linnasi maahan, niin etteivät lapsemme löydä niiden peruspaikkaa. (Lempeämmin, tarttuen Eskilin käteen). Eskil, ota sinä turviisi lapsiraukkani – hellästi, ettei hänelle tapahdu vahinkoa. – Kanna hänet kotia minun ovelleni, että hän saa täällä itkeä pois sen häpeän, jolla hän tahrasi kynnykseni. Minä menen helsinkalaisten avuksi. Sitten palaan kotiin – yksin, nähdäkseni, onko hän ehtinyt kyynelillään huuhtoa pois tuon tahrapilkun. (Hellittää hänen kätensä). – Mutta pelkäänpä, että kurja tyttäreni saa itkeä kauan, ennenkuin tahra haalistuu.

Väliverho.

VII KUVAELMA.

Linnan huone. Puke ja Jute tulevat. Kreeta istuu eräässä nurkassa ompelemassa.

JUTE. Vai niin, ritari Puke, – te ette siis tahdo antaa varmaa vastausta. Ettekö voi sanoa, milloin tulette avuksemme?

PUKE (ärtyneenä). En. – Minun täytyy ensin tiedustaa, minkäverran veroja saan talonpojiltani.

JUTE. Vielä viitsitte puhua siitä. Olenhan minä nähnyt, että talonpoikanne ovat hyvissä varoissa. Ei muuta kuin ottaa mitä tarvitsee.

PUKE. Miksi ette tee samoin Styresholmassa? Miksi ette varusta linnaa tanskalaisella muonalla?

JUTE (nauraen). Oh, me olemme jo ottaneet, mitä hengestä irti saimme. Ja kun nyt tahdomme vähän nylkeä heitä, niin nämäkös käyvät tuosta vastarintaan.

PUKE (pilkallisesti). Tuhmat moukat! –

JUTE. Eikö mitä! Eivät he ole niin tuhmia, mutta jäykkäniskaisia kuin pässit. Pirullista kansaa!

PUKE. Hinatkaa ylös nostosillat ja elää herkutelkaa sillä, mitä olette jo saaneet. Voittehan sitten korjata, mitä talonpoika on kylvänyt, ellette pelkää riistää ruokapalaa hänen suustaan.

JUTE. Teidän neuvonne on hyvä. Mutta pelkään, että he tahtovat korjata, mitä me olemme koonneet.

PUKE. Kenties kansa ajattelee viisaasti, kun se luulee hyötyvänsä siitä enemmän.

JUTE. Tanskassa ei kansa enää ajattele.

PUKE. Ei. Siellä ihmiset lienevät jo unohtaneet sen taidon. Miksi ette siis pysy kotonanne?

JUTE. He! Te Ruotsin ritarit tarvitsette meidän opetustamme. Te olette liian lauhkeat. Jumala on luonut talonpojat orjiksi, ja täällä he kulkevat pää pystyssä kuin vapaat miehet ainakin.

KURKI (ylenkatseellisesti). Niin. Siinä suhteessa meillä on paljon opittavaa teiltä.

JUTE. Mitä sanotte, herra Aksel?

KURKI. Minä vain ihmettelen sitä, kuinka me olemme saaneet osaksemme nämä jäykkäniskaiset pässit ja te nuo lauhkeat lampaat.

PUKE. Tanskalainen on hakannut otuksiltaan sarvet poikki ja kerinnyt ne sekä edestä että takaa. Samoin aikoo hän nyt tehdä täälläkin.

JUTE. Ha, ha, ha! Kun me vain pääsemme hyvään alkuun –

PUKE. Kunpa te vain pääsette. – Mutta minä pelkään, että Tanskan aateli on liian vähäväkinen tuohon toimeen.

JUTE. Te kai autatte meitä.

PUKE (arvon tunnolla). Me emme auta ketään.

JUTE. Sitten saatte tekin suoriutua omin neuvoinne. Pirullista kansaa, tämä Ruotsin kansa, – sekä aateli että talonpojat. Tanskassa tuo Engelbrekt olisi –

PUKE. Niin, varokaa vain, ettei hän sulje teiltä paluutietä kotianne.

JUTE. Joutavia! – Tämä meteli on sittenkin meille tanskalaisille eduksi. Kapinoitsijat kukistetaan ja sitten voimme kuljettaa Ruotsin talonpojat tanskalaisille tiluksillemme.

PUKE. Hyvä. Ja aatelin, joka ottaa kapinaan osaa, lähetätte kai Lappiin?

JUTE. Pelkäättekö sitä, Eerikki ritari?

PUKE. Minä pelkään – mutta ainoastaan kansan tähden. Sillä nyt alan ymmärtää, että se on liian hyvä orjuutettavaksi, – liian jalo herrain poljettavaksi, olkoot he sitten kotimaista taikka ulkomaista aatelia. – Aksel, mitä sinä tästä arvelet?

KURKI (matkien Jutea). Pirullista kansaa tämä Ruotsin kansa.

JUTE. Oikein, ritari Kurki! Antakaa vain talonpojan lihoa rauhassa ja paisua äveriääksi, niin hän tunkeutuu teidän rinnallenne pöydän päähän ja tahtoo hallita maata teidän kanssanne. Ja koko valtakunta muuttuu talonpoikaislääniksi, johon ei pirukaan uskalla jalkaansa pistää.

PUKE. Tarkoitatte kai tanskalaisia piruja? (Kreetalle). Tuo meille olutta jäähyväisiksi!

JUTE (valmistautuu lähtemään). Anteeksi. Nyt huomaan, että olemme erehtyneet teidän suhteenne, ritari Eerikki. Minua suuresti kummastuttaa jyrkkä muutoksenne. Mutta se on omaksi vahingoksenne.

Nyt on hyvä myötäinen ja vielä tänään purjehdin kotiani. Toivotan teille hyvää vointia! Mutta varokaa, ritari Eerikki, varokaa! Kuningas on mahtava ja Ruotsin herroja ei katsota hyvin silmin Kööpenhaminassa.

Osoittakaa vaan kiltisti uskollisuuttanne ja rientäkää meidän avuksemme. Se voi kääntyä teille puolustukseksi. Muutoin voisi tapahtua, että teiltä otetaan pois tämä voutikunta.

PUKE (levollisesti). Se olisi jo halusta aikoja otettu. (Ylväästi). Mutta ken uskaltaisi hakata pois sen haaran, joka on kasvanut Pyhän Eerikin rungosta. (Kreeta tulee. Tuo sisään olutta). Niin, niin. Sen puun omenat ovat liian kitkeriä tanskalaisen suulle.

JUTE. Ehkä, mutta ainakin ne kelpaavat Ruotsin sioille.

PUKE (kiivaasti). Tie on auki.

    (Jute tarjoaa kätensä Kurjelle jäähyväiseksi. Kurki vetää
    hansikkaan kädestään, aikoen lyödä Jutea vasten silmiä).

PUKE (tyynesti). Anna hänen juosta, Aksel. Luullakseni tapaan hänet pikemmin kuin hän itse toivookaan.

JUTE (karttaen). Olihan tämä sulaa leikkiä. Minä tarkoitin vain Ruotsin talonpoikia.

PUKE (lyö häntä hansikkaalla vasten kasvoja). Kas tuossa! Minä lähetän teille sanan heti, kun olen valmis.

JUTE (polkien hansikasta). Hyvä, Eerikki Pietarinpoika Puke! Minä en huoli, – niinkuin näkyy Ruotsissa olevan tapa – rikkoa kestirauhaa ja rangaista sinua omassa salissasi. (Heittää olutmaljan maahan itsensä ja Puken väliin). Nyt olen vihollisesi ja luotan sinun kunniasanaasi.

PUKE (avomielisesti). Me ruotsalaiset osaamme pitää kielemme kurissa vieraissa ollessamme. Niin, Jürgen Jute, ruotsalainen aatelismies seisoo talonpojan turvana. Ja Jumala on luonut Ruotsin talonpojat aatelin avuksi vieraan vallan herroja ja kuninkaita vastaan. Me emme tahdo tietää teistä, te suupaltit Juutilaiset. Ja teidän päivänne ovat luetut Ruotsin maassa.

JUTE. Nyt näen, että teitä riivaa paholainen. (Kumartaen). Antakaa minulle kunniasanallanne takuu- ja suojeluslupaus.

PUKE. Hävetkää! Mene, Aksel, ja seuraa herra Jürgen Jutea. Toimita hänelle suojeluskirja minun ja Folkesonin nimessä. (Kääntää selkänsä Jutelle. Jute ja Kurki menevät).

PUKE (kävelee kiivaasti pari kertaa edestakaisin. Kreetalle). Mutta pieni ritarileikki! Minä manaan hänet kaksintaisteluun ensi Mikaelin juhlassa ja viskaan hänet satulasta maahan. – Siinä kaikki.

KREETA (riemuiten, kasvavalla innostuksella). Ei, ei, jalo ritari! Siinä ei ole vielä kaikki! Minä voitan! Kukistan ajan hengen vilpin ja valheen! Minä yhdistän ne voimat, jotka kauan ovat harhailleet erillään. Mitä jalointa olen tuntenut, ne minä nyt yhdistän: teidät, jalo ritari, sekä isäni, – lujan, voimakkaan isäni. Ja yhdistetyin voimin me sitten voitamme. (Taluttaa Puken ikkunan luo). Katsokaa! Tuolla alhaalla seisoo kansani. Tuimasti katsoo se linnaanne. Ja kuitenkin se uhraisi teille kaikki, jos se vain uskaltaisi luottaa teihin. Sillä teissä, ainoastaan teissä elää kansan usko ja toivo. Tuo on kovaa kansaa, ja teissä se etsii omaa voimaansa.

Tuuli nousee pohjoisesta. Se yltyy myrskyksi, – myrskyksi, joka riuhtaisee pois isänmaastani ylpeyden loiston ja orjan kurjuuden. Engelbrekt seisoo yksin vihattuna, saarrettuna. Rientäkää sotaan, nostattakaa Pohja, Helsinkalanti ja Suomi taisteluun, ojentajaa taalalaiselle kätenne, rautainen ritari! Pyhä Eerikki turvaa teitä ja maamme jaloin aateli vetää miekkansa sortajiamme vastaan. Tanskan tähti himmenee ja sammuu. Myrsky kiihtyy, kunnes tyrskyvät aallot vyöryvät Juutin herran linnoja vastaan. Vieraat kilvet romahtavat alas salienne seiniltä. Ja Ruotsin kruunu – Pyhän Eerikin kruunu, pääsee taas arvoonsa. – Kohottakaa se kunniaansa! (Vaipuu alas, tyrskähtäen itkuun).

PUKE (katsoo häneen ihmetellen). Oletko sinä Ruotsin haltijatar vai minunko?

KREETA (katsoen ylös). Älkää huoliko minusta! – Toimeen, Korsholman vouti! Astu ritarisaliisi! Aukaise linnasi portit! Johda heitä. Johda meitä kaikkia! Tule! Seuraa minua! Minä vien sinut isäni luokse. Tahdon laskea sinun kätesi hänen käteensä, ja hänen täytyy uskoa sinua. Näetkö, hän viittaa kädellään ja kansa odottaa teidän käskyänne. He uskovat ja luottavat teihin. Kuulkaa, kansan riemuhuuto järkyttää taivaslakea! Ja te – te käännytte pois. (Peittää käsin kasvonsa).

PUKE. Margareeta! – Ja jos minä nyt tekisin niin –?

KREETA (rauenneena). Silloin minä olen voittanut ja poistun iloisena syrjään, rukoillakseni teidän edestänne.

PUKE (ajatuksissaan). Mitä Fogelviikissä voidaan, voidaan myös Korsholmassa, ja mitä Kaarle Knuutinpoika uskaltaa, uskaltaa Puke myös.

KREETA (rientää hänen luoksensa, ottaa molemmin käsin kiinni hänen kädestään). Ei, ei! Älkää etsikö omaa kunniaanne. Kansan edestä teidän täytyy taistella! Älkää antako vallan loiston sokaista silmiänne, – vaikkapa kohtaisittekin tiellänne Folkungien kruunun.

PUKE (laskee kätensä hänen vyötäisilleen). Mistä näet, kumma tyttö, sydämeni sisimnät heikkoudet? Niin. Kansan asia on kauan ollut sydämeni syvimpänä aarteena. Nyt vihdoinkin olen saanut sen selville. Ja siitä, Margareeta, on minun kiittäminen sinun vaikutustasi sairauteni aikana. Kansan onni ei unohdu enää koskaan mielestäni. Nuo uskolliset silmäsi kyllä estävät minua siitä, sillä nyt on arpa heitetty. Mitä vastaiset aikakirjat kertonevatkin, pahaa taikka hyvää Eerikki Pukesta, – tämä asia on kuitenkin selvä ja varma: hän oli hyvä ritari, joka rehellisesti piirsi kilpeensä: "Kaikki kansan hyväksi!" Ja pelkäämättä hän kohotti kilpensä kaiken Ruotsin nähtäväksi.

Niin. Minä lähden Engelbrektin luo. Sinä uljas tyttö, anna minulle nyt se suudelma, jota tähän saakka turhaan olen pyytänyt.

KREETA. Mitä välitätte näin halvasta tytöstä tällaisena hetkenä?

PUKE. Älä itke, armas Margareeta!

KREETA. Satu kertoo, kuinka velhotyttö sai kerran kaiken sulon mahdin, vietelläkseen kristityn ritarin huimaavan vuoren ylitse – laakson kukkatarhaan. Velholle luvattiin sielun rauha, jos hän ei katsoisi ritarin silmiin. Mutta jos hän rakastuisi ritariin, silloin perisi hänet varma turma. (Kiihkeästi). Tie on nyt kuljettu loppuun. Tuossa tuoksuu kukkatarha. Te, ritari uljas ja voimakas, rientäkää suoraan eteenpäin! Minun käyköön niinkuin taru tahtoo. Minä olen katsonut syvään ritaria silmiin. Hän on käynyt minulle rakkaaksi, liian rakkaaksi. Voimani on kääntynyt omaksi tuhokseni. Minä rakastan teitä enemmän kuin itseäni. Minä olen, niinkuin sadun velho, väärin käyttänyt kauneuteni. Periköön nyt minut niinkuin hänetkin kadotuksen alho. – Mutta salli minun kätkeä kasvoni poveasi vasten! Kätkeä itseni – ja unohtaa –. Suutele minua!

Väliverho.

VIII KUVAELMA.

Korsholman ritarisali. Keskellä lattiaa pöytä. Linnan huoveja istuu pöydän ympärillä juomassa. Kurki, Folkeson ja Djekn ovat heidän seurassaan. Iloinen mieliala.

TOINEN HUOVI (tulee, sisään). Talonpojat kokoontuvat. Heitä seisoo jo muutama tusina nostosillalla.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Anna moukkien seistä tollottaa. Heistä tuntunee saakelin tukalalta hellittää rahamassinsa nauhoja.

KOLMAS HUOVI. Ei. Avaa ovet, koska vouti kerran on suvainnut kutsuttaa heidät tänne, juuri kuin ei linnan laki enää riittäisi?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Voudin sijassa olisin pannut arpakapulan kiertämään sekä komentanut näin: "Lihaa ja kinkkua laukkuun, ja mars matkaan, moukat. Nyt mennään Helsinkalantiin kolhimaan teidän kuomianne".

KURKI. Missä vouti on?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Luostarikammiossa. Selvähän se, samoin kuin sekin, että siveä Margareeta-rouva on hänen seuranaan.

KURKI. Ole vaiti! Margareeta-rouva on hyvä nainen. Hiukkanen hellyyttä ei turmele ritaria – eikä tyttöä liioin.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Pistäkää nyt lauluksi, herra ritari. Moukat näyttävät niin äkäisiltä, kuin olisivat jo yhden syöneet ja toista aikoisivat. Eipä haittaa, vaikka vähän rallattaisimme heidän huvikseen, kun he tulla tohahtavat sisään.

KURKI. Hyvä! Minä laulan ritarilaulun. Saa nähdä, hiveleekö se heidän korviaan. – Olavi, tuo tänne kitara! (Laulaa).

    Ja Brittein Alfred innoissaan
    Näin lausui urhoillen:
    "Nyt Hastinkihin kuolemaan!
    Ken leikkiin lähtee, ken?"
    Ja urhot huusi: "Eestä sun
    Me käymme tuiman taistelun,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

    Ja uljas neiti Evelin
    Ei ompelemaan jää.
    Kans' Alfred-urhon ratsahin
    Hastinkiin kiirehtää.
    Ja urhot huusi: "Neito tää
    Hän urhotöihin yllyttää,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

    Kun päivä laski Hastingin
    Verissä maillehen,
    Niin nukkui helmass' Evelin
    Jo Alfred urhoinen.
    Ja urhot huusi: "Henkemme
    Tän parin eestä uhraamme,
    Siks' kunnes verta tulvii maa
    Ja taivas ruskottaa."

(Laulun aikana ovat talonpojat tulleet sisään. He ovat vaatetetut pohjalaisiin kansallispukuihin).

ESKIL (puoliääneen). Aikovatko he vain juoden, soittaen ja laulaen keskustella kanssamme maan hädästä ja sorrosta?

    (Murinaa talonpoikaparvessa).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Hiljaa, moukat! Muistakaa, että olette nyt voudin vallassa, ja hän voi paistaa teistä joka sorkan Korsholman mallassaunassa.

TOINEN TALONPOIKA. Mokomilla sankaritöillä ovat aatelisherrat jo ennenkin häväisseet maineensa. Arvelen vain, että tuon lurituksen sijaan meitä olisi voitu ottaa vastaan arvokkaammalla tavalla, koska kerran olemme kutsutut tänne vakavaan neuvotteluun.

PUKE (on tullut sisään, pergamentti kädessä). Oikeassa olet, Matti Frost. Aksel, pistä lelut syrjään. Pohjan miehet! Te tiedätte, että valtakunnassa on aina Mauno kuninkaan ajoista saakka vallinnut suuri sekasorto. Samoin tiedätte senkin, että me karkoitimme Albrekt-kuninkaan pois maasta, ja että isänmaamme on nyt, tämän Pommerin Eerikin aikana, joutunut suuren häväistyksen alaiseksi. Sentähden onkin Engelbrekt Engelbrektinpojan johdolla Taalaissa noussut mahtava mylläkkä, jonka maine on kulkenut tänne saakka.

Tämä sama Engelbrekt on nyt liitossa monen sen puolen ritarin kanssa. Myöskin minulle on hän lähettänyt kirjan Upsalan linnasta ja selittänyt siinä ajatuksensa – ja minusta hänen yrityksensä on hyvä ja otollinen. (Suuria mielenosotuksia talonpoika- ja huoviparvissa. Äänettömyys). Sentähden tahdon nyt, rehellisenä Ruotsin alamaisena, naulata tämän julistuskirjan linnani portille sekä kaikkiin niihin varustuksiin, jotka tässä taistelussa valtaani saan.

Ritari Kurki, suvaitsetteko lukea tämän julki. (Antaa kirjoituksen Kurjelle).

KURKI (lukee).

"Minä Eerikki Pietarinpoika Puke julistan kaikkien tiettäväksi, että minä nyt ainaiseksi ja todella liityn Ruotsin rahvaaseen, enkä heitä kansan asiaa, ennenkuin Ruotsin valtakunnan ikivanhat oikeudet ja vapaudet jälleen asetetaan muuttumattomina voimaansa.

"Ken hyvänsä tätä asiaa vastustaneekin, hänet olen – ritariston lain mukaan – valmis kohtaamaan taistelutantereella joko yhtä monen asemiehen seurassa taikka yksinäni, turvautuen Pyhään Eerikkiin ja Pyhään Yrjänään.

"Korsholman linnassa Pyhän Laurention päivänä vuonna 1434." (Panee ylenkatseellisesti julistuksen pöydälle. Istuu huolettoman näköisenä pöydän päähän).

PUKE. Juhana Folkeson, mene ja naulaa tämä linnan portille, korkealle, kaikkien yhteisesti ja kunkin yksityisesti tutkittavaksi (Lukemisen aikana ovat huovien ja talonpoikain mielenosoitukset yltymistään yltyneet. He järjestyvät kahteen suureen ryhmään. Miekat vedetään esiin molemmin puolin). Hiljaa! – Menkää linnan tupaan, Pohjan miehet, neuvottelemaan keskenänne, mitä kannatusta voitte hankkia sotaretkeäni varten, ja virkistäkää mieltänne linnan oluvilla.

    (Talonpojat menevät meluten ja iloiten. – Äänettömyys).

ENSIMMÄINEN HUOVI (astuu esiin). Herra ritari, teidän puheenne pani meidät ymmälle. Mitä meidän nyt on tekeminen?

PUKE (ankarasti). Nyt olkoon kukin mies kohdastaan. Ne, jotka eivät halua seurata minua, menkööt rauhassa toisen herran luo. Mutta minä tahdon tuntea väkeni ennen tämän auringon laskua. Sitten aion ankaruudella käyttää linnalakiani.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Marssitaanko Turkuun?

TOINEN HUOVI. Ei! Styresholmaan.

KOLMAS HUOVI. Me emme jätä kuninkaan linnaa.

TOINEN HUOVI. Vouti on kavaltaja.

FOLKESON. Asentoon!

ENSIMMÄINEN HUOVI. Komenna itseäsi!

FOLKESON (vetää esiin miekkansa). Asentoon, sanon minä!

    (Osa huoveista tottelee).

NELJÄS HUOVI. Me olemme rehti ruotsalaisia.

KOLMAS HUOVI. Te olette moukkia!

NELJÄS HUOVI. Ja te olette tanskalaisia.

TOINEN HUOVI. Vouti on noiduttu! Pellolle noitanarttu!

NELJÄS HUOVI. Se ei koske sinua.

FOLKESON. Tänne miekka ja tottele!

TOINEN HUOVI. Pois tieltä. Velho on tuolla sisällä. Raastakaa hänet ulos! Kas, tuossa hän on.

ENSIMMÄINEN HUOVI. Surmatkaa Murkaisen Kreeta!

KOLMAS HUOVI. Hukuttakaa hänet linnan vallihautaan.

PUKE. Tänne, Folkeson! (Osoittaa huoneen ovea). Djekni sulkekaa ovi! (Osoittaa pääovea).

HUOVIT. Pois tieltä, vouti! (Hyökkäävät esiin).

PUKE (pistää kuoliaaksi huovin. Kahakka taukoo hetkeksi).

ENSIMMÄINEN HUOVI. Ritari Aksel, valvokaa te meidän asiaamme!

TOINEN HUOVI. Niin. Kurki on oikea kuninkaan mies, eikä talonpoikain häntyri.

NELJÄS HUOVI. Herra vouti! Saammeko heittää heidät ovesta ulos?

ENSIMMÄINEN HUOVI. Me heitämme Puken henttuineen vallien taakse (Hyökkäävät kamarin ovelle).

FOLKESON. Puolustakaa voutianne kuin rehelliset Ruotsin miehet ainakin! (Taistelu).

KURKI (on istunut koko ajan ihan huolettomana pöydän päässä ja piirustanut miekkansa kärjellä kuvioita pöytään. Nousee verkalleen ylös. Pistää miekan tuppeen. Vetää hansikkaat käteensä. Menee levollisesti huoviparven lävitse Puken luo. Kahakka taukoo).

PUKE. Mitä tahdot?

KURKI. Sanoa jäähyväiseni! (Vetää toisen hansikkaan kädestään).

PUKE. Mihin aiot?

KURKI. Turkuun.

PUKE (tarkastaa häntä). Tervehdä Tavastilan Elinaa.

KURKI (samoin). Kiitoksia! Kuule Eerikki. – Teitkö tämän Margareetan vaikutuksesta? (Osoittaa julistusta).

PUKE. Tein kyllä.

KURKI. Hän on ihailtava nainen! Älä luovu hänestä koskaan!

PUKE. En!

KURKI (ojentaa kätensä). Hyvästi!

PUKE (pudistaa hänen kättään). Hyvästi!

KURKI. Kun tavataan taistelukentällä, niin silloin emme säästele toisiamme.

PUKE. Emme. Me iskemme tarmon takaa, kuten kelpo ritarit ainakin!

KURKI (pudistaa hymyillen hänen kättään). Kuningas! Ruotsin kansa!

PUKE (samoin. Syleilevät toisiaan).

KURKI (komentaen). Huovit, seuratkaa minua! Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää! (Menee. Tyytymättömät huovit ovat hämmästyksissään ja seuraavat häntä).

PUKE. Folkeson! Mene ulos ja pidä silmällä talonpoikia. Djekn, pidä väkeni koossa, kunnes Kurjen huovit ovat lähteneet linnasta. Vedä sitten nostosilta ylös. Jos kapina syttyisi, niin rankaise armotta rauhan rikkojat. (Osoittaa kaatunutta huovia). Miehet, viekää hänet ulos ja jättäkää mestari Sigfridin haltuun. (Käskyt täytetään. – Kävelee kauan edestakaisin syvissä ajatuksissa. Menee ovelle. Miettien hetken aikaa. Koputtaa). Margareeta!

KREETA (tulee. Ojentaa hänelle kätensä). Kiitoksia!

PUKE. Rakas Margareeta! Sinun täytyy jäädä minun rinnalleni sen ystävän sijaan, jonka nyt menetin.

KREETA. Tarkoitatteko herra Akselia –?

PUKE. Tarkoitan – Kolmen päivän perästä lähdemme. Laittaudu nyt kuntoon! Valitse ystäviesi joukosta joku neitonen seuraksesi, kenen vain itse tahdot. Sitten et saa koskaan luopua minusta. Sinun pitää nähdä, kuinka tämä asia päättyy – saat nähdä Tukholman – Engelbrektin –

KREETA. Minä en seuraa teitä.

PUKE. Et?!

KREETA. En!

    (Äänettömyys).

PUKE. Mitä tarkotat!

KREETA (surullisesti). Onhan asia niin selvä. – Minä olen saanut voiton voittaessani teidät. Mutta vielä on jäljellä toinen taistelu. Minun täytyy voittaa itseni ja luopua teistä. – Eerikki ritari, älkää tehkö minulle sitä taistelua kovin vaikeaksi. Te lähdette nyt suurten sotihin ja kohoatte maan mahtavimpien rinnalle. – Kuinka talonpojan tytär voisi seurata teitä kunnianne retkelle?

Teitä vartoo ylhäinen morsian. – Joku aatelisneiti. Jalona ritarina lähdette nyt sotimaan rahvaan puolesta. Minä olen rahvaan tytär. Ritarin puolisoksi minä en saa enkä voi tulla. Hänen jalkavaimokseen taas en milloinkaan rupea. (Työntää Eerikin pois luotaan). Ei, ei! Älkää vyöryttäkö enää kiviä jalkoihini. Tieni on muutenkin louhia täynnä. (Lähestyy häntä). Kaunis, uljas ritari! Teidän mahtava sananne on ilahuttanut kansaani. Sallikaa tämän päivän tulla riemun päiväksi myöskin minulle – jos minua rakastatte. Antakaa minulle kunniani takaisin – kansan nähden, isäni nähden. Oi, seuratkaa minua isäni luokse. (Heittäytyy itkien hänen syliinsä).

PUKE (sisällisellä taistelulla). Niin – olisihan minun pitänyt ymmärtää se! Jalo tyttö, suo minulle anteeksi. En käsittänyt sinun suuruuttasi. (Kävelee kiihkeästi edes takaisin. Seisahtuu yht'äkkiä. Huutaa). Folkeson! (Äänettömyys. Folkeson tulee). Kaksikymmentä huovia ratsun selkään sekä kaksi ratsua ja satulaa. Toinen neiti Margareetalle, toinen minulle! (Menee nopeasti ulos. Folkeson katsoo hetken aikaa Kreetaa. Tekee keihäällään kunniaa. Paljastaa päänsä ja tervehtää häntä, kuten aatelisneitiä aikakauden tapaan. Menee ulos).

KREETA (kasvavalla tuskalla). Mitä hän tahtoo? Miksi minua tervehditään niin kuin aatelisneitoa? – Mihin aikoo hän minut viedä! Kappeliinko? – Ei, ei – ei! Mitä teen minä täällä heidän seurassaan? – Salakäytävää myöten! Oi, – sehän on jo suljettu. Minä hiivin käytävän ohitse. Uin vallikaivoksen ylitse – isäni luo. – Ah ei! – Täti, miksi et ole täällä viemässä minua pois. Tuolla alhaalla on talonpoikia. Minä rukoilen turvaa heiltä. – He kyllä vievät minut mennessään – Närpiöön. Pois, pois! Oi! Enkö saa enää nähdä sinua! – En! – Sinua en näe enää milloinkaan. Hyvästi – Eerikki – hyvästi! Minä en saa turmella työtäni – enkä ryöstää sinun kruunuasi. (Rientää ovelle. Folkeson tulee huiveineen vastaan).

PUKE (tulee loistavassa ritaripuvussa. Ojentaa kätensä Kreetalle). Margareeta – morsiameni! – Kunniaa morsiamelleni! (Huovit järjestyvät kahteen riviin. Muodostavat piilukeihäillään kunniakujan. Kreeta vetäytyy syrjään). Tule kanssani isäsi luokse – (Kreeta ja Puke menevät. Kaikki lähtevät).

Väliverho.

VIIDES NÄYTÖS.

IX KUVAELMA.

Aukea paikka Vöyrin rukoushuoneen luona. Taustana metsää kasvava Myyrivuori. Kansan käräjät. Paljon rahvasta koolla. Helsinkalaiset ja nuoret taalalaiset ovat kansan joukossa. Murkainen istuu asehuoneen portailla kaikkien nähtävänä. Helsinkalaiset astuvat esiin.

HELSINKALAINEN (astuu pari askelta lähemmäksi. Vakaasti). Te rehelliset Pohjan miehet! Täällä olemme istuneet jo kauan kattonne alla ja nauttineet sydämellisintä vieraanvaraisuutta. Nyt on meidän lähdettävä kotipuoleen ja sentähden lausumme teille yhtä hartaat kuin vilpittömätkin kiitoksemme.

Niinkuin kaikki tiedätte, me emme suinkaan ole lähteneet köyhistä majoistamme kestin viettoon. Hätä ja pakko ajoi meidät liikkeelle. Ja nyt me tahtoisimme tietää, mitä te vastaatte sorretuille veljillenne. – Ensi Mikonpäivänä meiltä taas nyljetään kruunun saatavia. Saammeko sitä ennen teiltä apua? Sillä väkivaltaa ja laittomuutta täytyy jokaisen vastustaa.

Eteläiset naapurimme, Taalain miehet, ovat olleet meitä rikkaammat aseiltaan ja voimiltaan, karkoittaneet voutinsa sekä polttaneet raunioksi heidän linnansa. Ja nyt heillä kuuluu olevan suuret tuumat mielessään. Me puolestamme olemme tyytyväiset, kun saamme Ruotsin lain ja vanhan kotirauhan turvissa nauttia Jumalan suomia lahjoja. Mutta siinä vaatimuksessa me kaikki seisommekin yhtenä miehenä. Niin, niin, hyvät ystävät. Totisesti on meitä kohdannut ankara vitsaus. (Vetäytyy toveriensa luo)..

ERÄS TAALALAINEN (astuu esiin. Puhuu jonkinmoisella uhkamielisyydellä. Mieltymyshuutoja kuuluu vähän väliä). Hyvin ja reippaasti ovat kelpo pohjoiset naapurit puhuneet. Mutta yrityksemme ei saa päättyä siihen, että saamme rauhassa pitää sen, mitä meillä on. Ei – nyt on myös herrojen valta – niin kotimainen kuin ulkomainenkin – vihdoin hävitettävä ja Engelbrekt maan kuninkaaksi huudettava. – Kuulkaa minua, uljaat Pohjan miehet! Teidän retkenne ei saa rajoittua Styresholman ja Faxan puulinnain hävittämiseen. Ei! Teidän täytyy meidän miestemme seurassa samota Tanskaan ja riistää pois Pyhän Eerikin kruunu Juutilaisen päästä. Helsingan linnan luona me sitten asetamme Ruotsin kruunun Engelbrektin päähän. Sillä tämä Taalain talonpoika on nyt kohonnut valtakunnan etevimmäksi mieheksi.

Tämä samainen Taalain Engelbrekt on lähettänyt meidät tänne keskustelemaan Puken kanssa, sillä meikäläiset pitivät voutianne hyvänä ruotsalaisena. Mutta minä olen keksinyt, että hän on samaa hapatusta kuin tuo toinenkin vesa Pyhän Eerikin runkoa. Minusta teidän nyt pitäisi viipymättä polttaa Korsholman linna, joka on tuon Styke-petturin laitoksia. Lähettäkää sitten Puke vangittuna Engelbrektin luo ja lähtekää liikkeelle kahdessa joukossa: toinen suoraan Helsinkalantiin, toinen taas Turkuun ja Kastelholmaan.

Hauska olisi Engelbrektin kuulla niin hyviä sanomia teiltä. (Seisoo odottaen).

KANSA (sekanaisia huutoja). Oikein, taalalainen! – Eläköön Engelbrekt! Engelbrekt kuninkaaksi! Piru periköön herrat! – Murkainen! Murkainen!

MURKAINEN (nousee verkalleen. Menee Helsinkalaisen luo, ojentaa hänelle kätensä). Lähde kotiasi, Ola! Sano helsinkalaisille, että me olemme ennen Matinpäivää Faxan linnan edustalla niin lukuisina kuin suinkin mahdollista. (Arvokkaasti Taalalaiselle). Ja sinä, joka kehut olevasi Engelbrektin kotiväkeä, mene isäntäsi luo ja sano hänelle näin: me olemme Kalmarin kuninkaan alamaisia, emmekä tahdo tietää kenestäkään muusta. (Ääneen kansalle). Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan, mutta aina olen tullut tähän päätökseen: me emme saa valtakunnan rauhaa. – Pyhän Eerikin heimo on kuollut – kuollut. – Pysykäämme siis järkähtämättä Kalmarin liiton valassa. (Menee pois. Istuu. Sekanaista rähinää).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Millä oikeudella Murkainen puhuu täällä kaiken kansan nimessä?

TOINEN TALONPOIKA. Murkaisella on oikeus puhua kansan nimessä.

TOINEN NUORUKAINEN. Hän pitää herrojen puolta –

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Me surmaamme herrat.

KOLMAS NUORUKAINEN. Oh! Murkaisella pitäisi jo olla tarpeeksi selvitettävää voudin kanssa.

TOINEN NUORUKAINEN. Eikö mitä! Linnassa on kyllä se, joka heidän välinsä selvittää.

MURKAINEN (nousee ylös. Kiivaasti). Ei sanaakaan siitä! – Se asia koskee vain voutia ja minua – eikä ole sinun tuomittavasi. Minä en riko valtakunnan rauhaa, sanoin vasta. Ja mitä olen luvannut, sen voin myöskin täyttää.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Jos niin ajattelet, niin saatpa mennä jolkutella täältä yksinäsi.

TOINEN NUORUKAINEN. Kun ensin olet pannut tuumasi tukkoon Puken kanssa.

TOINEN TALONPOIKA. Suu poikki, poikanulikat! Kuka teitä on kutsunut tänne?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Luulenpa, totta vie, että pennutkin tässä jo rupeavat leukojaan loksuttamaan!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Turpa tukkoon – taikka kopahutan sinua kuonon päähän!

TOINEN TALONPOIKA. Te, kylän roistot, tuotatte tuhoa paikkakunnalle! – Mitä teitte linnassa, nulkit?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Parasta kun pysyttelette syrjässä – te linnan vorot! –

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Vallattoman vihoissa on kuin lämpöisissä vällyissä. Luuletko meidän pelkäävän?

TOINEN TALONPOIKA. Varokaa itseänne. – Kenties pistämme heidät kiinni. (Kahakka).

NIILO (joka on koko ajan seisonut takana, raivaa itselleen äkkiä tietä kansan lävitse. Ojentaa Taalalaiselle kätensä. Lujalla äänellä ja varmasti).

Mene Engelbrektin luo ja sano, että me tulemme, kun vain ensin olemme sitoneet luudan kotinurkkien pesimiksi. Näethän, että Korsholman ketun luolan lisäksi meillä on muutakin pestävää.

MURKAINEN (jota Eskil on pitänyt kiinni, riuhtaisee itsensä irti. Rajusti). Niilo! Kuinka rohkenet sinä, henkipatto verikoira, näyttäytyä laillisissa kansan käräjissä!

NIILO. Parempi oikeus minulla on seisoa täällä kuin sinun rehennellä isäni talossa.

MURKAINEN (hurjasti). Pois silmistäni!

NIILO (kansalle). Suur-Ingvarin heimoa on aina pidetty seutumme etevimpänä. Moni vielä muistaa niitä aikoja, jolloin isäni hallitsi Murkaisten taloa. Moni muistaa, kuinka Styke tappoi isäni hänen oman pirttinsä kynnykselle. Missä oli silloin isäni nuorempi veli? Linnassa vetämässä kiviä voudin vankilaan. Ja siitä hyvästä sai hän minun taloni palkinnoksi.

MURKAINEN (kumeasti). Kirves tänne!

    (Eskil tarttuu hänen käteensä).

NIILO (jatkaen). Ja siitä sitten rakkaus herroihin ja Korsholman vankityrmiin, joissa Maksmaan Mauno rääkättiin kuoliaaksi.

MURKAINEN. Päästä minut, Eskil!

ESKIL. En, Martti! Hän on kuitenkin omaa vertasi.

NIILO. Omaa verta – ha, ha! – Älä koske minuun. Minä en ole nyt yksinäni. Sinun konnuutesi on saatu ilmi – sinä harmaahapsinen valehtelija! – Omaa verta! – Missä on nyt tyttäresi, jonka annoit minulle morsiameksi? (Pudistaa Martille nyrkkiä). Sinä karkoitit hänet voudin raiskattavaksi, kun tyttö oli kurjuuteensa sortunut.

ÄÄNIÄ. Lakkaa, Niilo.

TOISIA ÄÄNIÄ. Jatka, Niilo!

NIILO (seisoo vavisten). Ha, ha, ha! Uskotteko häntä, ihmiset? – Ei! – Hän varasti tytön minulta ja niin hän myi hänet, luikertaakseen siten voudin suosioon. Hän näet tietää kyllä, kuka on talon laillinen omistaja.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Sinä valehtelet.

NIILO. Valehtelenko minä? (Murkaiselle). Ja nyt sinä puhut voudin puolesta. Onhan se selvä. Jos hän joutuu kuninkaaksi, niin sinäkin pääset mahtavaksi. Onhan tyttäresi silloin – kuninkaan jalkavaimo.

MURKAINEN (tarttuu puukkoonsa). Niin kuole siis, herjaaja – vaikka oletkin omaa vertani!

NIILO (vetää esiin puukkonsa). Tule! Ethän sinä ole ennenkään vertasi säästänyt. (Torventoitotusta. Niilo hillitsee itsensä, pistää puukkonsa tuppeen ja sanoo verkalleen). Anna olla, setä! Minä en tappele kanssasi. – Sillä kuulenpa, että helvetti on nyt pannut liikkeelle vielä muutkin pirunsa – sinusta ja minusta puhumattakaan.

KANSA. Vouti tulee.

    (Niilo vetäytyy vähän taaemma. Puke, Kreeta ja huovit tulevat).

PUKE. Pyhän Eerikin rauhaa teille, te vapaat Pohjan miehet! Te pidätte täällä kansan kokousta. Minua ilahuttaa nähdä teidät koossa. Onko Martti Murkainen täällä? (Äänettömyys). On, näen ma. Sinä et vastaa (Ojentaa hänelle kätensä).

MURKAINEN (liikkumatta. Katsoa tuijottaa Kreetaa).

PUKE (kärsimättömästi). Kätesi!

MURKAINEN (kumeasti). Ovatko Ruotsin ritarit ottaneet tavakseen tulla jalkavaimoineen kansankäräjiin. Pois, nainen!

PUKE (kiivaasti). Murkainen! (Rauhoittuu. Sydämellisesti). Ethän, isä, aikone –. Hän on sinun tyttäresi.

MURKAINEN (kumartaa päänsä alas). Sinä olet maaherrani. Tahdotko minulta jotain? Tahi saanko poistua?

PUKE (tyynesti). Jää tänne. Minä tarjoan sinulle ystävyyttä – rauhan ja liiton kättä!

MURKAINEN (katkerasti). Tuo seisoo välillämme. – Karkoita hänet!

KREETA (polvillaan). Isä!

MURKAINEN (hurjasti). Pois, portto!

PUKE (astuu esille. Laskee kätensä Murkaisen pään päälle. Miltei lempeästi). Paina alas pääsi ja häpeä, vanhus. Minulle on kerrottu, että sinä itse olet ajanut hänet minun luokseni silloin, kun veljesi poika löi minut tunnottomaksi.

MURKAINEN (kauhistuen). Sen tiedän jo, herra – –.

PUKE. No niin. Hän tuli luokseni. Jäi sairasvuoteeni ääreen. Ja mitä sinä et voinut linnassa käynnilläsi, siihen kykeni hän. – Sillä hän kävi sydämelleni rakkaaksi ja oli sinua voimakkaampi. Hänessä heräsi ajatus yhdistää meidät, ja sillä voitolla tahtoi hän todistaa olevansa sinun tyttäresi. Hän on tehnyt minusta kansan miehen – ja niinpä olen nyt valalla liittynyt Ruotsin rahvaaseen. Tämän liiton vahvistukseksi pyydän teiltä tätä orpolasta lailliseksi aviovaimokseni. Sitten aion johdattaa teidät Engelbrektin luo ja ruveta hänen miehekseen.

    (Äänekästä hämmästyksen huudahtelua).

    (Kreeta, joka on ollut Puken sylissä, vaipuu maahan
    ja peittää käsin kasvonsa).

MURKAINEN (menee Puken luo). Sinä valehtelet!

PUKE (nostaa ylös Kreetan). Margareeta, mene isäsi luo ja sano hänelle, valehtelenko minä.

KREETA (menee horjuen Murkaisen luo). Isä, auta minua!

MURKAINEN. Tiedätkö, jalosyntyinen ritari, mitä meiltä pyydät?

PUKE. Jalomielistä ruotsalaista talonpojan tytärtä.

MURKAINEN. Uskaltaako Pyhän Eerikin jälkeläinen sekoittaa vertansa Ruotsin rahvaan kanssa?

PUKE. Uskaltaa kyllä –.

MURKAINEN (nostaa päänsä pystyyn, vie Kreetan Puken luo, sanoo lujalla äänellä). Tässä hän on. – Ota hänet siis. Ja tiedä, jalo herra, että nyt rahvaan tytär pitää Ruotsin kruunua kädessään.

KREETA (tuskitellen). Ei! Ei! Näin ei ole oikein – ei ikinä!

PUKE (avaa sylinsä). Tule!

KREETA (epätoivoissaan). Auta minua, isä! (Katsoo Pukeen, irrottaa kätensä isänsä kaulasta ja juoksee huudahtaen Puken syliin).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Eläköön kuningas Eerikki Pietarinpoika!

PUKE (purren huultansa). Hyvät ystävät! Kuningas on Ruotsin kansankäräjäin valittava ja Mooran kivillä kruunattava. Mutta ritarivalallani vannon teille, että nyt olen täydestä sielustani yksinomaan Engelbrektin miehiä. (Kääntyy erään huovin puoleen ja ottaa häneltä kilven, jossa on Pommerin Eerikin vaakuna, heittää kilven maahan ja panee jalkansa kilvelle). Ja nyt, Eerikki Pommerilainen, minä irroitan sinusta voutikuntani ja peruutan valani ja uskollisuuteni. – (Vanhalle taalalaiselle, joka ei ole tähän saakka ottanut osaa toimintaan). Mene Upsalaan, Taalain mies, ja ilmoita tämä Engelbrekt Engelbrektinpojalle.

KANSA. Eläköön Engelbrekt! Eläköön Puke! Eläköön kuningas Eerikki Pietarinpoika!

NIILO (tulee revittynä ja kurjan näköisenä. Heiluttaa lakkiansa). Ha, ha, ha! Eikö kukaan sitten huuda: "eläköön kuningatar!" – Ha, ha, ha! — Joko sinun konnuutesi nyt on paljastettu, setä? – Joko nyt käsitätte tämän narripelin, johon suostuttiin – jo silloin, kun setäni hiiviskeli linnassa? Ha, ha, ha! Sinä kuninkaan appi-isä! Ja sinä – tämä kihlattu morsiameni – tämä valju nainen – sinä olet nyt Ruotsin kuningatar, jota meidän pitäisi polvillamme kunnioittaa. Toimeen, veikot! Tuo aatelismies tahtoo varastaa kruunun Engelbrektin päästä, ensin varastettuaan minulta morsiameni, ja nuo muut ovat varastaneet minulta taloni. He valehtelevat. Tappakaa vouti! Surmatkaa nuo kaikki! Puolusta itseäsi, sillä tällä kertaa sinä et vältä minua. (Hyökkää puukko kädessä Puken kimppuun).

PUKE. Sinä hurja!

KREETA (juoksee väliin). Eerikki, älä surmaa häntä! Kuule, Eerikki! (Nuorukaiset koettavat saada Niiloa pois. Kreeta estää Pukea hyökkäämästä Niilon kimppuun. Huovit ja talonpojat kiiruhtavat esiin). Auta, isä!

MURKAINEN (astuu esiin. Nuorukaisille). Viekää hänet pois!

PUKE (koettaa irrottautua Kreetasta). Surmatkaa hänet!

HUOVIT (ryntäävät Niiloa kohti).

NIILO (koettaa päästä vapaaksi). Laskekaa minut!

MURKAINEN (huoveille). Seis! (Pukelle). Herra, antakaa hänen olla! Hän on järjiltään.

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Tule pois, Niilo!

NIILO (huutaen). Laskekaa minut! Kyllä minä hänet yksinänikin tapan.

TOINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Kuule, Niilo! Vouti lähtee Engelbrektin avuksi.

NIILO (taistelee nuorukaisten kanssa). Antakaa minun olla! – Hän on vietellyt morsiameni. – Nyt hän tahtoo anastaa taloni.

NUORUKAISET (vetävät Niiloa askel askeleelta näyttämöltä pois). Niilo! Niilo!

NIILO (sylkien). Naisten raiskaaja! Varas!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Niilo, me kyllä tutkimme, minkä verran asiassa on totta.

NIILO (hurjasti). Tekin raukat – raukat –! (Poistuu).

PUKE (tyynemmin). Folkeson, ota kiinni tuo veijari.

KREETA (kiihkeästi). Armahtakaa häntä!

PUKE (levollisesti). Rauhoitu, Margareeta! (Folkesonille). Tuokaa hänet tänne.

    (Huovit lähtevät Niilon jälkeen).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (vetää esiin puukkonsa. Asettuu eteen). Älkää lähestykö!

TOINEN NUORUKAINEN (samoin). Tulkaa vain tänne! Minä piru vie – –

FOLKESON. Pois tieltä!

PUKE (käskevästi). Folkeson! Välttäkää tappelua! Piiritä heidät! Minä tahdon puhutella heitä.

FOLKESON (huoveille). Eteenpäin!

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (huutaen toisille). Puukot esiin! – Me emme jätä Niiloa huovipirujen käsiin –

    (Huovit ahdistavat nuorukaisia, jotka vetäytyvät pois
    näyttämöltä. Melua ja huutoja syrjässä).

MURKAINEN (syleilee Kreetaa). Kreeta, rakas tyttäreni! Älä itke Niilon tähden! – Sinä olet tehnyt suuren työn – paljon olen sinulle velkaa! Sinä annoit minulle isänmaani takaisin. Sinä herätit minussa entisen uskoni sallimuksen johdantoon! (Suutelee häntä. Liikutettuna). Rakas lapsi! Jätä nyt vanha isäsi ja mene uuden herrasi luokse! (Vie Kreetan Puken luo. Vetäytyy sitten takaisin talonpoikaparveen. Lyhyt äänettömyys. Pukelle). Herra ritari, nyt me talonpojat seisomme järkähtämättä sinun turvanasi. Lähde liikkeelle – hanki maalle rauha! (Ottaa Eskiliä kädestä). Suuntaa sitten tiesi sinne, mihin kansa sinua kutsuu!

KANSA. Eläköön vouti!

PUKE. Kiitoksia kansalaiset! Me lähdemme nyt auttamaan ystäviämme vapautumaan Styresholman ikeen alta. Arpakapula kiertäköön aina Turkua myöten – ja sitten revimme maahan sen muurin, jonka tanskalainen on ikeeksemme rakentanut. Teidän kanssanne seison minä lujana ja voimakkaana. (Äänettömyys). Engelbrekt vartoo meitä. – (Laskee kätensä Kreetan vyötäisille). Maallemme koittaa nyt uusi aika. Sen on sinun tyttäresi todistanut minulle. (Ojentaa kätensä Murkaiselle). Lyökäämme siis vapaina Pohjan miehinä sovinnon kättä maan ja kansan turvaksi. Sitä minä rehellisesti harrastan – ja – (Kreetalle) – sen takeena olet sinä nyt laillisena puolisonani.

KANSA. Kauan eläköön Korsholman vouti! Kauan eläköön Kreeta, rahvaan tytär! – Niin, niin! Eläköön Kreetamme! (Nuoret talonpojat asettavat Kreetan olkapäilleen. Huutavat). Eläköön Murkaisten tytär!

PUKE (hymyillen). Eläköön rahvaan tytär! Eläköön Engelbrekt!

TALONPOJAT (aseitaan heiluttaen innostuksella). Eläköön Engelbrekt!

MURKAINEN (liikutettuna). Jalo ritari! Tässä käteni. (Pudistaa Puken kättä). Eläköön isänmaa!

TALONPOJAT. Eläköön isänmaa!

    (Aseiden kalsketta).

NELJÄS HUOVI (tulee kiireesti). Tulkaa avuksemme, vouti! Siellä on ilmi sota. (Murkaiselle). Niilo on jo tappanut kaksi huovia.

PUKE (katsoo taistelukentälle. Jalkaa polkien). Kiusa ja kuolema! Tulkaa, talonpojat!

MURKAINEN. Kirotut nulikat! He ovat järjiltään! (Menee talonpoikien kanssa).

PUKE (huutaa hänen jälkeensä). Anna hänen juosta! – (Kreetalle). Margareeta, Niilosta saamme vielä uskollisen asemiehen! – Varro täällä – (Suutelee Kreetaa) – ja sitten saat kotonasi tuoda minulle tervetuliaismaljan. (Menee kiireesti).

KREETA (yksin, kasvavalla kiihkeydellä). Minunko vuokseni he – (Katsoo ulos, kauhistuen). – Verta – verta – morsiuskruunussani verta – Minkätähden? Minunko tähteni he sotivat? – Siinä alku – ja sitten? – sitten – (Kauhulla). Oh, minä näen – näen koko tulevaisuuteni. – Syntyperäni virittää vain sotaa. – He eivät ikinä tunnusta omakseen rahvaan tytärtä. Minä saatan ritarin perikatoon, turmelen hänen työnsä! Ja minkätähden? Minä olin heikko – minä rakastan häntä. Se on väärin – väärin. Minua kohtaa rangaistus! Olihan työni jo tehty – ja kuitenkin koetan kiinnittää häntä itseeni. – Verta – yhä enemmän verta! – Oi, isäni! Minä en jaksa kantaa uutta aikaa helmassani. – Minulla ei ole voimia siihen. (Nojaa epätoivoisena puuta vasten ja purskahtaa itkuun).

LEENA (tulee, huomaa Kreetan, seisahtuu). Kreeta!

KREETA (juoksee hänen syliinsä). Oi täti! – Niilo – minä – –

LEENA. Ovatko he tappaneet hänet?

KREETA. Eivät. Vouti lupasi puhutella häntä.

LEENA. Vouti! Onko totta, että sinä olet hänen morsiamensa – että hänet on huudettu kuninkaaksi –?

KREETA. On – ei –! Oi, täti, onko se väärin?

LEENA (jyrkästi). Se on väärin

KREETA (keskeyttäen, tuskan vallassa). Minä en voi luopua hänestä.

LEENA. Isäsi ylpeys viettelee sinut. Se saattaa vielä perikatoon sekä sinut – että hänet.

KREETA (epätoivoissaan). Oi, sen kyllä tiedän. Mutta minä en voi muuta. Vielä kerran tahdon nähdä hänet ja sitten kuolla – hänen syliinsä.

LEENA. Pakene häntä, sinä Murkaisten luja tytär.

KREETA. Oi täti! (Kätkee kasvonsa hänen poveaan vasten). Minun täytyy kuolla! Minä tunnen sen. Sillä jos jäisin henkiin, niin eläisin vain kansani kiroukseksi. (Kohottaa yhtäkkiä päänsä, katsoo ylös, tempaa itsensä irti Leenasta, astuu esille, uhkamielisesti). Ei! Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon elää hänen tähtensä – elää hänen kanssansa. Hänen suuri elämäntyönsä on myöskin minun. Minä en väisty taistelukentältä. Sillä nyt on Ruotsin kruunu talonpojan tyttären hallussa. Ja kaikkien vastustajieni uhalla minä asetan sen oman ritarini päähän.

LEENA. Pakene omaa itseäsi, sinä Murkaisten heikko tytär!

ENSIMMÄINEN JA TOINEN NUORUKAINEN (tulevat kiireesti, taluttaen Niiloa, joka on pahasti haavoitettu).

ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Leena, hoida Niiloa!

LEENA (juoksee Niiloa vastaan). Ah!

TOINEN NUORUKAINEN. Saattakaa hänet täältä pois! (Jättävät Niilon ja pakenevat. Niilo vaipuu hervotonna maahan).

KREETA (huudahtaa). Ah! (Vaipuu maahan).

NIILO. Täti!

LEENA (on asettanut Niilon pään syliinsä). Poika parka! – Ensin Yrjänä – sitten sinä – – (Purskahtaa itkuun).

NIILO (huomaa Kreetan. Avaa voimatonna sylinsä hänelle). Kreeta, minun oma – –

KREETA (nousee ylös, heittäytyy Niilon rinnoille). Anna minulle anteeksi, Niilo, – anna anteeksi – –!

NIILO (katkonaisesti Leenalle suurella ilolla). Näetkös – nyt – täti! – minä – sain – hänet – sittenkin –

PUKE (tulee Murkaisten y.m. kanssa). Margareeta!

NIILO (havahtuu. Nousee verkalleen kyynäspäänsä varaan. Tuijottaa mielipuolen tavoin Pukea). Sinä! – Sinä! Eikö maailmassa ole sitä loukkoa, jossa saisin kuolla rauhassa sinulta. – Älä koske häneen! Tyttö on minun. (Tarttuu lujasti Kreetan käteen). Sinä olet ryöstänyt minulta kaikki – mutta hänet vien minä mennessäni. (Tempaa puukkonsa. Syöksee sen voimakkaasti Kreetan rintaan. Huudahtaa ja hervahtaa lattiaan. Huovit syöksyvät esiin, uhaten Niiloa keihäillään. Leena nousee ja ojentaa kätensä keihäitä vasten, varjellen Niiloa. Kreeta on vaipunut taapäin Puken syliin, tavoittelee kuolon tuskissa Murkaisen kättä).

KREETA. Talonpoika – herra – yhdessä – –.

    (Kuolee).

ESKIL (tulee esiin, ojentaa kätensä Niilon ylitse). Herran rauhaa, Folkeson! (Äänettömyys. Menee sitten Puken ja Murkaisen luo. Yhdistää heidän kätensä). Näin oli hänen tarkotuksensa. Nyt hän on yhdistänyt teidät lujasti ja eroamattomasti. Maa odottaa teidän apuanne. Rauha meille kaikille!

    (Vetäytyy pois).

NIILO (kavahtaa, nousee polvilleen. Katsoo taivaaseen, ikäänkuin rukoillen. Puristaa kätensä nyrkkiin ja kohottaa ne ylös). Kirotut herrat!

    (Vaipuu Leenan syliin).

Väliverho.

LOPPU.