Onnen päivä

ONNEN PÄIVÄ

Kolminäytöksinen näytelmä Bobrikoffin ajalta

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Hämeenlinnassa, Osakeyhtiö Hämeen Kansa, 1925.

HENKILÖT:

 KATRI KOSKELA, leskivaimo, 45 v.
 EERO, 12 v.   |
 KERTTU, 23 v. | hänen lapsiaan.
 URHO, 21 v.   |
 INGRID ROSBERG, liikkeenomistajan tytär, 20 v.
 VILJO RAITA, Urhon työtoveri, 25 v.
 PAROONI von SVINBORST, santarmikapteeni, 30 v.
 SANTARMIVÄÄPELI.
 SORONOFF, työnjohtaja.
 ANNI, talollisen tytär.
 RANTALA, tukkilainen.
 KAKSI POLIISIA.
 TUKKILAISIA, SANTARMEJA, URKKIJOITA.

   I näytös: 1:nen kuv. Koskelan kamarissa.
             2:nen kuv. Koskelan kamarissa.
  II näytös Kampin kallioilla.
 III näytös l. kuv. maalaistalon tupakamarissa.
            2. kuv. maalaistalon tupakamarissa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Leskivaimo Katri Koskelan kamari, jossa hänen poikansa Urho ja tämän työtoveri Viljo Raita asuvat. Peräovesta päästään eteiseen ja oikeanpuoleinen johtaa kyökkiin. Kalustona on vain kaksi yksinkertaista vuodetta, piironki peileineen, pöytä ja peränurkassa pienii kirjahylly, joka on täynnä kirjoja.

VILJO RAITA, vakavan ja miellyttävän näköinen mies, joka on päässyt vähän aikaisemmin työstä, istuu puoliksi pukeutuneena pöydän ääressä ja silmäilee kiihkeästi sanomalehteä. Hetken kuluttua mutisee itsekseen.

– Ei sanaakaan... – (Kääntää sivua.) – Ahaa! Lukee ja hymähtää halveksivasti.

Silloin kuuluu kiireisiä askeleita ja URHO KOSKELA tulee sisään. Hänellä on kaunis, jäntevä vartalo ja hänen nopeissa liikkeissään ilmenee tuo erityinen notkeus ja voima, joka saavutetaan vasta vuosikausien ankarilla ruumiinharjoituksilla. Kasvot ovat liian kulmikkaat ja teräväpiirteiset ollakseen kauniit, mutta ne osoittavat imu murtumatonta voimaa ja rajua päättäväisyyttä, joka ei tiedä vastuksista. Ja toiselta puolen hänen avomielinen katseensa, sointuva äänensä ja iloinen naurunsa todistaa hänessä löytyvän aivan päinvastaisen luonteen: herkän, säälivän ja tunteellisen.

Tällä hetkellä kuvastuu hänen kasvoissaan, liikkeissään, koko olemuksessaan kuohuva voima ja tarmo. Hän lennättää jo tullessaan takin päältään ja sieppaa naulasta harmaan hiiihtopaidan.

VILJO hämmästyen. Saitko sinä jo työsi valmiiksi? Luulin minä sinun viipyvän ainakin puoli tuntia – en minä ehtinyt vielä pukeutuakaan, kun takerruin tähän lehteen.

URHO uteliaasti. No onko siellä mitään eilisestä kahakasta?

VILJO purevan ivallisesti. Kai täällä on ollut siitä, ja paljon muuta, joka olisi pannut Venäjän valtakunnan perustukset horjumaan. Mutta kuten näet, on sensuuri taaskin huomannut kapinallisten katalat aikeet ja pelastanut valtakunnan. Mutta kyllä siinä onkin suti heilunut – lehti on aivan kirjava!

URHO. Jaa-a! Kyllä sillä herralla on työtä ja huolta, kun täytyy suojella Nikun ja hänen renkiensä olematonta kunniaa. Ja kun ne hävyttömät sanomalehdet rangaistuksesta huolimatta koettavat kertoa hänen suojattiensa konnantöistä, vetoavat keisarivaloilhin ja vakuutuksiin, vaikka koko maailma ilmankin tietää, että ne ovat aikoja sitten rikotut ja syödyt – ja vielä puhuvat oikeudesta, ihmisyydestä ja perustuslaeista, joita ei yleisvaltakunnallinen järjestys voi sallia missään muodossa. – (Vilkaisee ohimennessään lehteä ja lausuu koomillisen vakavana.) – Ai, ai, mitähän tuossakin on ollut, kun on täytynyt pyyhkiä! kaksi palstaa – minä pelkään pahoin, että siinä on yritetty keikahuttaa nurin koko Nikolain valtaistuin... Mutta eikö siinä todellakaan ole edes pikku-uutista siitä eilisestä?

VILJO. Uutista ei ole, mutta on täällä poliisimestari Pekosen julistus... Odotappas... (Lukee nopeasti itsekseen ja sitten lisää.) – Kuuleppas tätä! – (Lukee.) – "Koska eräs hulikaanijoukko yritti eilen estää asevelvollisia menemästä kutsuntaan ja häiritä järjestystä, niin ilmoitan täten, että kaikki tuollaiset yritykset ja väenkokoukset hajoitetaan heti säälimättä sotaväen avulla..." Sillälailla!

URHO vakavasti. Tiedätkö, minä pelkään, että se tekee tänään jonkun tavallista ilkeämmän teon.

VILJO. Luuletko, että se yrittäisi ruveta väkisin kuljettamaan uppiniskaisia asevelvollisia kutsuntaan, kuten oli luvannut.

URHO. En. Se olisi Pekosellekin liian vaikea urakka, eikä tuottaisi mitään hyötyä. Mutta ajattele, miten tarpeellinen katumeteli olisi tällä hetkellä Bobrikoffille. Silloin saataisiin ensinnäkin kasakat "katuja puhdistamaan..."

VILJO keskeyttää hätkähtäen. Älä helvetissä! Katumeteliä ne yrittivät jo eilen – sehän oli mitä tönkeintä ärsytystä. Ehkä Bobrikoff on luvannut toimittaa Pekoselle toisen nuuskarasian tuosta palveluksesta.

URHO. Ja kyllä kannattaakin! Sehän olisi kapinaa, jonka vuoksi julistettaisiin maa "erinomaiseen suojelustilaan!" Kun sitten vanhat ammattitaitoiset rauhoitusretkikunnat perkaisivat maan kapinallisuuden rikkaruohoista niin, että vain naiset, vanhukset ja lapset olisivat jälellä, niin silloin tästä kirotusta rajamaasta tehtäisi vihdoinkin oikea kuvernementti. Ja kun ei kukaan enää uskalla puhuakaan sivistyksestä, oikeudesta y.m.s., kun tämän maan perustuslakeina ovat Bobrikoffin ukaasit, silloin hän kai hakee paikanmuutosta helvettiin – paistamaan vallankumouksellisia...

EERO juoksee sisään ja huutaa kiihtyneenä. Kuulittekos pojat sen kauhian huudon, joka juuri nyt kuului Senaatintorilta?

URHO kiihkeästi keskeyttäen. Mistä tiedät, että se kuului Senaatintorilta?

EERO. Lahtosen pojat tulivat sieltä äsken ja sanoivat, että siellä tulee hurja katumellakka.

URHO kiihtyneenä. Siinä se on! Ja minä lörpöttelen täällä... Mennään nyt kiireesti sinne. Ja jos siellä on provokaattoreita, niin ne on paljastettava!

VILJO. Ehdottomasti.

EERO. Voi kun äiti nyt tulisi, että minä pääsisin myös! Kuule... etkö sinä...?

URHO keskeyttäen. Missä äiti on?

EERO. Hän meni halliin jo aikoja sitten... Kuule Urho... Luuletko, että minä voisin tulla sinne ilman äidin lupaa...? Jos sinä sanoisit äidille...

URHO leikillisesti. Jos sinun mielesi tekee lähteä ilman äidin lupaa, niin ei se tauti parane: ilman koivurieska-annosta, enkä minä tahdo riistää sitä omalta veljeltäni!

EERO. On siinä ja sälli, joka ei välitä muista, kun vaan itse pääsee... Mutta jos sanon äidille, niin et pääse sinäkään! Minä menen häntä vastaan...

URHO. Muista hillitä suusi!

EERO pitkää nenää näyttäen. Jopas tuli hätä! Mitäs olit niin maffi!

    Eero menee.

URHO hymyillen. Kunhan päästäisiin ennenkuin äiti ehtii kotiin! Jos hän on kuullut jotakin, niin hän kieltää menemästä ja silloin olisi niin ikävä lähteä.

VILJO katsahtaa kelloa ja sanoo puolittain leikillä. Älä hitossa! Nyt on mentävä heti, sillä jos vielä Kerttu ehtii tulla työstä kotiin – niin silloin me olemme loukussa kuin hiiret. Ne epäilivät jo eilen jotakin. Ota joutuin päällystakkasi ja tule!

URHO ottaa pistoolin laatikosta ja puhuu samalla. En ota... Äläkä ota sinäkään... Se on vain tiellä, jos sattuisi sellaista kuin eilenkin.

VILJO. Se on totta!

    Heittää päällystekin yltään ja Urho aukaisee jo oven.
    Mutta silloin astuukin Eeron seuraamana sisään

KATRI KOSKELA ja kysyy tutkivasti. Mihin te pojat nyt aiotte lähteä?

    Molemmat seisahtuvat ällistyneinä, voimatta heti vastata,
    ja Eero hymyilee vahingoniloisesti äidin takana.

URHO änkyttäen. Niin äiti... me aioimme vain lähteä kaupungille... kävelemään... Kun on asiaakin...

VILJO. Niin, meillä on asiaa...

ÄITI. Mutta miksi sinä noin hämmennyit? Eihän siellä vaan mitään mellakkaa mahda tulla...? Jollet sinä Urho menisi ollenkaan sinne...

URHO. Mutta kun me olemme luvanneet mennä tapaamaan Leinosen Kallea...

    Katsoo vaativasti Viljoa.

VILJO. Niin, me lupasimme jo aikaa sitten mennä Kallea luokse, hänellä on tärkeätä asiaa... Emmekä me mihinkään mellakkaan mene...

URHO innokkaasti. Tietysti me ymmärrämme olla varuillamme! Ole vaan huoleti äiti! Kyllä me koetamme tulla pian...

ÄITI katsoo heitä tutkivasti ja sanoo varoittaen. Muistakaa nyt, ettette vaan mene lähellekään, jos jossain tulisi meteliä. Siellä voi menettää henkensä ja mitä sitten sanoisit?

URHO iloisesti, leikillisesti. En minä sitten enää sanoisi mitään! Mutta en minä koskaan anna henkeäni niin kauan kuin minulla on noin kultainen äitimuori!! – (Heittää lentosuukkosen mennessään.)

EERO rukoilevasti. Äiti kulta! Enkö minä ja pääsisi vähän kaupungille?

ÄITI. Et, sinä alat nyt lukea läksyjäsi.

EERO. Minä luin koko ajan, kun sinä olit ulkona, ja nyt ovat läksyt selvänä kuin isänteitä!

ÄITI. Kyllä se on parempi, että pysyt kotona tänään. Jos kumminkin tulee sellainen katumellakka kuin eilenkin, niin mihin siellä joudut?

EERO. Voi äiti, aina sinä pelkäät! Mitäpä minulle siellä tulisi?

ÄITI. Vieläkö sinä kysyt? Santarmit voivat lyödä sapelilla pääsi poikki!

EERO vähitellen innostuen. Ohhoh! Ei tämän pojan päätä lyödäkään poikki noin vaan piippu suussa! Ennenkuin tuollainen santarmiköntys pääsee lähellekään, niin minä lasken kivellä otsaan, että paukahtaa!

ÄITI tekeytyen mahdollisimman ankaraksi. Tekeekö mielesi Siperiaan, kun aijot mennä santarmeja kivittämään?

EERO peräytyen. Katsos äiti, minä vaan ajattelin, että jos kova hätä tulisi...

ÄITI keskeyttää leikillisesti. Mutta äidin luona ei tule koskaan kovaa hätää! Ja jos joku "pieni hätä" tulisikin, niin se menee ohi ilman vaaraa.

EERO ärtyisästi. Älä viitsi äiti ilveillä. Minä menen.

ÄITI hitaasti ja painavasti. Mitä sinä sanoit? Minä en kai kuullut oikein...

EERO nöyrtyen. Ei äiti, en minä... anna anteeksi... Katsos nyt äiti kulta... anna minun mennä edes portille – meidän kadulle. Minä en mene kauemmaksi... Päästä nyt äiti kiltti siihen, että minä näen. Saanhan minä mennä äiti?

ÄITI. Mene nyt sitten portille, senkin mankujainen. Mutta muista, ettet mene kauemmaksi.

    Eero livahtaa viimeisten sanojen aikana jo ovesta ulos
    ja eteisestä kuuluu vielä riemukas huudahdus:

– Kyllä äiti!

    Äiti hymähtää itsekseen sulkiessaan oven, mutta samassa alkaa
    portailta kuulua käskevä naisääni ja sitten tulee

KERTTU kiihtyneen näköisenä. Miksi päästit Eeron ulos? Siellä on, tuota... – (Vaikenee.) – Niin, siellä voi vielä...

ÄITI keskeyttää levottomana. Hyvä Jumala! Eihän siellä vain liene mellakka?

KERTTU. Ei vielä, mutta kyllä voi tulla mitä tahansa ja sentähden...

ÄITI keskeyttäen. Mene huutamaan Eero takaisin, Kerttu!

KERTTU menee; huutaa ulkona. Eero! Eero! Tule takaisin! – (Palaa pettyneenä.) – Kyllä se jo on mennyt näiltä mailta. Kun minä hullu vielä sanoin, ettei hän saa mennä, ennenkuin olen puhunut sinulle.

ÄITI hymyillen huomaamattaan. No ei kai se niin vaarallista sentään ole. Hän lupasi pysyä omalla kadulla.

KERTTU. Sekös nyt muistaisi sellaisia, jos hän kuulee ihmisjoukon huudon Senaatintorilta.

ÄITI keskeyttäen. Senaatintorilta? Mitä ne siellä huutavat? Mitä se oikein on?

KERTTU riisuen päällystakkiaan. Siellä oli suuri ihmisjoukko, vaatien senaattoreja eroamaan. Ja poliisimestari Pekonen huusi ja raivosi kuin paholainen, kun ei saanut väkijoukkoa poistumaan... – (Purskahtaa nauruun.) – Voi, jospa olisit nähnyt...?

ÄITI nuhtelevasti. Mitä sinä naurat?

KERTTU. Se oli niin hullunkurista, ettei kukaan voinut olla nauramatta! Katsos, se komensi kaikki poliisinsa kahteen pitkään riviin Senaatintalon eteen, ratsupoliisit etumaiseen, sitten paljasti keisarin nimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa hyökkäämään eteenpäin, puhdistaakseen koko torin. Mutta silloin pikkupojat lennättivät lumipalloryöpyn ratsupoliisiriviä vastaan, hevoset pillastuivat ja hyökkäsivät hurjaa vauhtia yli jalkapoliisien rivin – joten koko hyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen oli jäädä hevosten alle; lakkikin oli pudonnut ja ihmiset nauroivat ja hurrasivat kuin hullut.

ÄITI. Mutta mitä se nyt tekeekään, kun se muutenkin on niin kauhean häijy...

KERTTU. Sitä minäkin pelkään. Se huusi ja kirosi niin, että äänikin oli ihan käheä, ja lähempänä olleet sanoivat, että se oli uhannut tuoda kasakat ja survoa mäsäksi koko joukon.

ÄITI levottomasti. Hyvä Jumala tätä aikaa! Kyllä nyt maailmanloppu tuke! Eihän tällaista ennen ole ollut... Kun ei Urho vain joutuisi sinne, kun ne juuri lähtivät Viljon kanssa kaupungille...

KERTTU kiihkeästi. Vai ehtivät ne jo lähteä. Kyllä ne sinne suoraa päätä juoksevat – niinkuin eilenkin.

ÄITI. Mutta eiväthän he eilen siellä olleet. Urho sanoi sen itse, kun kysyin – eikä hän ole koskaan minulle valehdellut.

KERTTU varmasti. Siellä hän kuitenkin oli ollut parhaana miehenä joukossa. Siellä sen takkikin oli repeytynyt ja kaula raavittu verille, vaikka sanoi harjoituksissa loukanneensa.

ÄITI huolestuen. Olisiko hän todellakin valehdellut minulle...? Ilmankos ei hän katsonut minua silmiin, niinkuin ennen. Mutta mistä sen tiedät?

KERTTU. Minä epäilin jo illalla, että jotain oli tapahtunut, ne olivat niin levottoman näköisiä. Ja kun Viljo sanoi huomaamattaan, että he tapasivat eilen Leinosen Kallen, niin tulin äsken Leinosen kautta, ja Kalle kertoi koko tappelun...

ÄITI tuskitellen. Onko se onneton taas sekaantunut tappeluun. Ja hän on niin monta kertaa luvannut... Kyllä se vielä henkensä menettää!

KERTTU. Ei hän eilen pahaa tarkoittanut, mutta kyllä siinä henki täpärällä oli. Kun se on niin hullu, että rupee tappelemaan koko joukkoa vastaan – pelastaakseen ihan vieraan henkilön...

ÄITI. Mitä... missä...? Ei kai hän vaan ollut siellä Kaartin torilla, koska siellä oli tapeltu...

KERTTU. Siellä juuri. Kaikki asevelvolliset olivat olleet Kaartin portilla vahdissa, ettei kukaan menisi syyniin. Ja kun kymmenkunta maalaista yritti mennä väkisin, niin he saivat sellaisen selkäsaunan, että kiittivät luojaa, kun pääsivät pakoon. Mutta yksi niistä oli jäänyt joukon keskelle ja hänet olisi varmaan tapettu, jollei Urho olisi häntä puolustanut.

ÄITI innostuen. Mutta sehän oli oikein!

KERTTU. Niin olikin, mutta kamalalta se oli näyttänyt, kun Urhoakin lyötiin joka puolelta, niin että veri vuoti suusta ja nenästä. Mutta kun se toinen kaatui tiedottomana maahan, oli Urho ruvennut lyömään takaisin ja huutanut, että saavat tappaa hänet, ennenkuin häpäistä itsensä, lyömällä tuollaista raukkaa! Ja lopulta kaikki alkoivat hurrata Urholle.

ÄITI huoahtaen. Olipa onni, ettei sentään käynyt pahemmin... Minä jo pelkäsin, että poliisi...

KERTTU keskeyttäen. Sehän se pahinta onkin, että kun poliisit tulivat paikalle, niin ne luulivat Urhon tappelun johtajaksi. Yksi hyökkäsi jo hänen kimppuunsa aikoen viedä putkaan, mutta Urho oli kampannut poliisin nenälleen ja livahtanut väkijoukkoon. Silloin tuli toistakymmentä poliisia lisää ja siellä oli tullut sellainen tappelu, että poliisit paljastivat sapelinsakin. Mutta Unhoa eivät saaneet sittenkään!

ÄITI. Voi hyvä jumala, jos ne nyt ovat tunteneet Urhon, niin miten sen poikaparan käy. Muutenkin ovat uhanneet vangita kaikki, jotka eivät, mene laittomaan sotasyyniin, ja jos ne nyt luulevat hänet mellakan pääjohtajaksi, niin vievät vielä Siperiaan. Voi kun hän sentään olisi mennyt syyniin, niinkuin pyysin, niin ei tätäkään olisi tullut...

KERTTU. Olisiko se ollut parempi, että hänet olisi viety sotapalvelukseen Venäjälle? Ja sehän olisi ollut tavallaan Venäjän hirmuvallan auttamista ja sitä ei Urho koskaan tee.

ÄITI neuvottomana. Ei tietysti... ei... Kunhan hän vaan selviytyisi tästä... Minä en enää... – (On purskahtamaislllaan itkuun.)

KERTTU menee hänen luokseen, taputtaa häntä hyväillen ja sanoo lohduttaen. Älä sentään pelkää, äiti – ehkeivät ne tunteneetkaan häntä. Kun ei hän vaan olisi tänään mennyt sinne. Siellä voi tapahtua mitä tahansa, ja kun hän on niin tulinen luonteeltaan, niin hän voi...

    Vaikenee neuvottomana.

ÄITI hätkähtäen. Sitä minäkin pelkään. Ja nyt kun hän on muutenkin ollut viime päivät niin synkkämielinen sen Ingridin tähden... Viime yönäkään ei nukkunut juuri ollenkaan – vääntelehti vaan vuoteellaan... Kuinka sen asian laita oikein lienee...? Jospa Urho epäilee suotta... Minä en oikein voi uskoa, että Ingrid pitäisi sellaisesta santarmikapteenista.

KERTTU. En minäkään ennen uskonut, mutta kyllä minä jo alan uskoa...

ÄITI. Mitä sillä tarkoitat? Tiedätkö jotain... onko Urho puhunut jotain?

KERTTU. Ei hän ole puhunut... Mutta tänään, kun menin työhön päivälliseltä, näin Ingridin seisovan paroonimsa kanssa tuossa kulmassa... Hymyili sille niinkuin hyvällekin, ei huomannut minuakaan, ennenkuin olin ihan vieressä... Häpesi se sentään, koska muuttui ihan tulipunaiseksi...

ÄITI. Voi hyvä jumala, olisiko sekin sellainen! Ja Urhoparka on niin onneton, ettei tiedä mitä se vielä tekee...

    Silloin alkaa kuulua läheneviä askelelta ja sisään astuu

INGRID. Hän näyttää vielä nuorelta ja lapselliselta; hänen kasvonsa ovat kauniit ja sielukkaat, vartalonsa solakka ja notkea. Hänen poskensa hohtavat kiivaasta liikunnosta ja hän alkaa puhua aralla, kiihtyneellä äänellä.

Suokaa anteeksi, kun tulen näin sopimattomalla tavalla teille, kun tuota... – (Vaikenee neuvottomana mutta jatkaa sitten.) – Minulla olisi kovin tärkeänä asiaa Urholle ja sentähden...

KERTTU kylmästi. Urho ei ole kotona.

INGRID. Voisitteko te tietää, mihin hän äsken meni?

KERTTU. En tiedä... Mutta mahdollisesti hän on mennyt Senaatintorille, siellä on mielenosoitus...

INGRID käsiään väännellen. Voi hyvä jumala! Eikä hän tiedä... miten nyt käy...? Minä pelkään, että häntä uhkaa suuri vaara...

KERTTU purevasti. Mitäpä hänen väliä on, kunhan vaan muut ovat vahvassa turvassa...

INGRID keskeyttää tuskallisesti. Voi älkää sanoko niin... Te erehdytte...

KERTTU. Näinhän minä juuri tänään, miten hellästi te hymyilitte eräälle toiselle... Ja mitäpä tuollainen työläisnuorukainen paroonin rinnalla...

INGRID vapisevalla äänellä. Älkää sanoiko noin, neiti Kerttu; älkää tuomitko väärin. Te ette tiedä, minkätähden... Minä tapasin sen kotia tullessani ja huomasin sen tietävän jotain Urhosta. Ja kun se on uhannut kostaa Urholle, koetin saada sen ilmaisemaan...

ÄITI ja KERTTU. Mitä te sanotte? Onko se totta?

INGRID. On, se oli mitä voitonriemuisen näköinen ja viittaili, että minun sankarini on kunnostautunut eilen...

KERTTU keskeyttää kiihkeästi. Hyvä jumala! Olisiko se tietänyt, että Urho oli eilen siinä mellakassa Kaartintorilla...

INGRID pelästyen. Mitä. Oliko hän siellä...?

KERTTU. Oli.

INGRID. Sitten minä ymmärrän... Se on pannut urkkijan seuraamaan Urhoa koko eilisen illan... ja tänään myöskin...

ÄITI hätäisesti. Mitä? Onko se totta... miten te...?

INGRID. Nähkääs, minä aavistin jotain pahaa, ja kun Urho lähti ulos, menin kadunpuoleiseen ikkunaan katsomaan ja näin kahden vieraan miehen lähtevän hänen jälkeensä... Minä menisin itse häntä hakemaan, mutta pelkään, ettei hän minun puheestani välitä...

KERTTU hypähtäen seisaalleen. Minä menen etsimään häntä. Enköhän löydä häntä Senaatintorilta... Odottakaa täällä se aika.

INGRID syleillen Kerttua. Voi rakas ystävä! Minä olen teille ikuisesti kiitollinen! Ottakaa ajuri, niin pääsette nopeammin.... tässä on rahaa... Menkää vaan Jumalan nimessä..

KERTTU. Minä menen ja tulen heti.

    Kerttu menee.

ÄITI levottomasti. Miksi se parooni Urhoa vihaa, eihän Urho ole hänelle mitään tehnyt...

INGRID katkerasti. Se mies on oikea paholainen! Se koettaa nyt tuhota Urhon, kun hän ei minua saa. Urhosta minä yksin pidän, ja minun on niin kauhea olla, kun hänkin epäilee minua siksi, että se käy meillä. Enhän minä voi sille mitään, kun äiti on sen kanssa samassa liitossa... Mutta Urho ei tahdo kuulla sanaakaan – hän ei enää minusta pidä. Purskahtaa itkuun.

ÄITI. Kyllä hän pitää, mutta hän on ollut niin onneton siitä asti, kun rouva niin kovasti moitti häntä ja sanoi, että Ingrid nyt jo itkee sitä, kun on joutunut Urhon seuraan.

INGRID kohottaa kyyneleisen katseensa. Onko äiti sanonut niin?

ÄITI. On. Mutta kyllä minä nyt kerron Urholle...

INGRID tarttuen äidin käsiin. Voi, saanko minä sanoa teitä äidiksi, sillä oma äitini ei minusta mitään välitä... Hän tahtoo ihan väkisin pakottaa minua seurustelemaan tuon roiston kanssa, kun se on rikas ja vielä parooni. Mutta en minä itsestäni... kun ei se vaan saisi mitään Urholle... – (Muistaen). – Niin, tiedättekö, kun se roisto on saanut jostain tietää senkin, että Urholle on tullut Ruotsista kiellettyä kirjallisuutta.

ÄITI pelästyen. Onko? Kyllä minä nyt tiedän! Värkmestari Soronoff on sen ilmoittanut. Sehän löysi Urhon kirjapaketin kellarista viime viikolla! Ja se oli ollut niin ilkeän näköinen, että Urho pelkäsi sen antavan hänet ilmi...

INGRID. Vai niin! Kyllä se täydellinen santarmiurkkija on – niinkuin on jo kauan epäiltykin.

ÄITI. Mutta se on sitäpaitsi vihannut Urhoa koko oppiajan, ja kun se poikaparka vielä viime syksynä teki sellaisen teon juuri opista päästyään – niin kyllä värkmestari sen kostaa. Jos Urho olisi pyytänyt siltä edes anteeksi, niin ehkä se olisi leppynyt, mutta...

INGRID. Mitä tarkoitatte? Mitä Urhon olisi pitänyt Soronoffilta anteeksi pyytää?

ÄITI. No sitä, kun hän oli vähällä tappaa värkmestarin – silloin kun tämä pani sen hiiren elävänä uuniin...

INGRID tulisesti. Mutta siinähän Urho menetteli ihan oikein, kun pelasti viattoman eläinraukan tuollaisen pedon kynsistä!

ÄITI. Niin, hän on ollut lapsesta asti sellainen, ettei voi nähdä avutonta rääkättävän – mutta hän voi silloin tulistua niin, että tekee mätä tahansa... – (Hiljaa, kauhistuneena.) – Kaikki, jotka silloinkin olivat verstaassa, sanoivat, että hän olisi varmasti iskenyt puukon värkmestarin rintaan, jollei se olisi silmänräpäyksessä ottanut häkkiä uunista...

INGRID kuohahtaen. Ja se olisi ollut oikein sille roistolle!

ÄITI. Ei, kyllä ihmishenki sentään kalliimpi on kuin eläimen. Ja mihin Urho sitten olisi joutunut... Sitä minä hänelle puhuin ja poika parka itki niin kovin...

INGRID hämmästyen. Itki...?

ÄITI. Niin, sillä hän on siitä paljoin kärsinyt, kun sellainen on. Sentähden hän on nyrkkeillyt ja paininutkin vuosikausia, että tulisi tyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän kertoi minulle kaikki silloin ja oli niin onneton, kun oli luullut jo muuttuneensa kokonaan... En minä enää muuta voi kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan...

INGRID hellästi ja tulisesti. Mutta tiedättekö äiti! Minä pidän hänestä juuri sentähden, että hän on sellainen: niin hellä ja säälivä ja samalla niin voimakas, että hän estää vaikka väkivalloin tuollaiset ilkityöt. Sellainen tulee miehen olla! – (Hämmentyy, mutta sitten havahtuu ja sanoo levottomasti.) – Mutta jos hän nyt näkee siellä jotain...

ÄITI. Voi hyvä Jumala...! Mitä nyt tulee... Jospa Kerttu löytäisi hänet... St! Nyt tulee joku...!

    Ovi aukeaa ja sisään syöksyy KERTTU, lysähtäen ovipieleen.
    Hän huohottaa raskaasti kuin tukehtumaisillaan ja kohottaa
    kätensä verta vuotavalle ohimolleen.

ÄITI syöksyy hänen luokseen, parahtaen tuskallisesti. Jumala auttakoon! Mitä nyt, lapsi parka? Mitä sinulle on tehty?

INGRID kauhistuneena. Kuka on lyönyt... missä? Ja se on minun syyni!

KERTTU vastustaen. Ei, ei! Äiti... Antakaa vettä...

INGRID käsiään väännellen. Tämä on liian hirveätä!

KERTTU tyyntyen. Älkää nyt hermostuko. Ei tämä mitään vaarallista ole – kasakka minua löi nagaikallaan... Mutta en minä äsken luullut enää kotia näkeväni...

ÄITI. Lapsi raukka... Missä sinua lyötiin? Koeta kertoa...

INGRID. Näittekö Urhon?

KERTTU järkytettynä. En minä mitään ehtinyt nähdä, sillä heti, kun pääsin Nikolainkirkon portaiden eteen, hyökkäsivät kasakat ihmisjoukon kimppuun... ja ulvoivat ja hakkasivat nagaikoillaan niin kauheasti, että... Ja sitten minua lyötiin niin, että luulin pääni menneen halki ja minä kaaduin... Enkä muista mitään, ennenkuin tässä portilla joku mies auttoi minut ajurin reestä...

Silloin kuuluu kiireellisiä askeleita ja EERO syöksyy hengästyneenä sisään. Hänen silmänsä loistavat, poskensa hehkuvat ja hän huudahtaa innostuneesti:

Voi saakuri sentään, jos tietäisitte miten fiksusti Urho äsken Fabianinkadulla lennätti kasakan alas satulasta! Se pieksi nagaikallaan erästä neitiä niin, että sen hattu repesi ja veri juoksi suusta. Mutta silloin Urho hyppäsi ylös, sieppasi sitä niskasta ja kasakka tyykkäsi nenä edellä katuun, niin että paukahti!

INGRID. Voi hyvä Jumala! Jos ne nyt ovat nähneet hänet...

KERTTU ankarasti. Eero...

ÄITI nousee ja lausuu suuttumuksesta vapisevalla äänellä. Mitä sinä nulikka uskallat puhua? Olenko minä opettanut sinua kiroilemaan ja ylistämään tappelua? Kuka antoi sinulle luvan mennä Fabianinkadulle?

EERO pelästyen. Voi äiti kulta... anna anteeksi... Kun kasakat ratsastivat ohi, niin minä en muistanut... en huomannut...

ÄITI yhä kiihtyen. Mutta minä huomaan, että sinunkin mieleesi on ilmestynyt sellaista rikkaruohoa, jota olen eniten pelännyt. Mutta sen minä kitken sinusta juurineen! Tule kyökkiin!

INGRID hymyillen. Antakaa hänelle anteeksi – kyllä hän toiste lupaa muistaa...

ESIRIPPU.

TOINEN KUVAELMA.

Sama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Vuoteet ovat valmiina odottamassa, mutta vain seinäkellon naksutus häiritsee tyhjän huoneen hiljaisuutta.

ÄITI tulee kyökistä ja menee väsynein askelin ikkunan ääreen. Hän raoittaa ikkunaverhoa ja tuijottaa hetken ulos pimeyteen. Hiljaista. Sitten huoahtaa itsekseen. Ei mitään kuulu. Missä hän viipyy...?

    Menee pöydän ääreen istumaan ja ottaa sukankutimen käteensä.

    Hetken kuluttua hän hypähtää seisaalleen ja alkaa jännittyneenä
    kuunnella – sillä jostakin kaukaa kuuluu pitkäveteinen
    ihmisjoukon huuto.

ÄITI lausuu värisevällä äänellä. Tule tänne Kerttu... Tuolta kuuluu... – (Vaikenee jännittyneenä).

KERTTU tulee pää sidottuna kyökistä. Mitä sieltä kuuluu?

    Kuuntelevat hetken. Taas kuuluu tuo kaukainen, pitkäveteinen
    huuto, ja häipyy vähitellen yhä kauemmaksi.

ÄITI käsiään väännellen. Mitä tuollainen huuto merkitsee? Mahtavatko ne kasakat tappaa ihmisiä? Ja Urho parka on siellä! Miksei hän tule, vaikka kello on yli kymmenen! Jospa ne ovat hänetkin tappaneet...

KERTTU lohduttaen. Älä nyt pelkää äiti, en minä usko, että hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut... Hän ei vain huomaa lähteä kotiin... Tiedäthän minkälainen hän on...

    Hän vaikenee, sillä portailta kuuluu lähenevää askeleita.
    Kuuntelevat.

KERTTU. Ulko-ovi kävi, joku tulee... – (Ilostuen). – Ehkä se on Urho!

Silloin kuuluu hätäinen koputus ja INGRID tulee, katsahtaa hätäisesti ympärilleen ja kysyy: Eikö Urho ole vieläkään tullut?

ÄITI koettaen hillitä levottomuuttaan. Ei ole... enkä minä voi ymmärtää missä hän viipyy, olen odottanut niin kovin...

INGRID. Minä olen ollut koko ajan niin levoton, etten enää voinut olla kotona – minun täytyi tulla teidän luoksenne. Sanoin äidille, että päätäni särki ja menen nukkumaan – ja sitten pukeuduin ja tulin.

KERTTU levottomasti. Mutta jos rouva menee sinun huoneeseesi...

INGRID itsekseen hymähtäen. Ei hän voi aavistaa mitään, sillä pyysin itse aspiriiniakin ja olin nukkuvinani, kun hän kävi kuuntelemassa oveni takana. – (Havahtuen). – Mutta miksi lörpöttelen, kun... Voi, minkätähden hän viipyy näin kauan? Kun ei vain olisi...

ÄITI. Mitä olisi? Mitä tarkoitat?

INGRID. Älkää nyt hermostuko, rakas äiti... Minun ei pitäisi lörpötellä omia kuvitelmiani, mutta kun puhutaan niin kauheita... että satoja ihmisiä olisi haavoittunut ja useita kasakoita olisi tapettu, niin...

KERTTU huudahtaa kiihtyneenä. Se on oikein niille pedoille! Kunhan tappaisivat kaikki!

ÄITI. Älä lapsiparka puhu tuolla lailla! Kai sen ymmärrät, mitä ne toiset silloin tekevät.

KERTTU kiihkeästi, keskeyttäen. Minä en voi toisin puhua, eikä voi kukaan, joka näki, miten ne pieksivät maassa makaavia naisia ja lapsia. – Olen aina näkevinäni eräänkin pienen pojan, joka koetti kontaten päästä pakoon, mutta tuo paholainen kumartui satulassa ja iski kunnes poika parka jäi liikkumattomaksi.

ÄITI kauhistuneena. Voi hyvä Jumala, minua kauhistaa, kun ajattelen, että Urho on siellä ja näkee tuollaista... Ja hänellä on vielä pistoolikin mukana! St... Nyt tulee joku... – (Kuuntelee jännittyneenä, mutta sitten sanoo pettyneenä.) – Se ei vieläkään ole Urho. Minä tunnen hänen askeleensa...

VILJO tulee sisään, katsoo ympärilleen ja kysyy epäröiden. Eikö Urho ole vielä tullut?

ÄITI. Ei, etkö sinä tiedä missä hän on?

VILJO. En. Hän juoksi pidättämään ihmisjoukkoa silloin kun kasakat hyökkäsivät ja se vei hänet mukanaan... Olen etsinyt häntä siitä asti ja tulin katsomaan jos hän olisi tullut kotiin.

INGRID tuskallisesti. Missä hän viipyy...? Jospa ne ovat nähneet, kun hän veti kasakan satulasta – ja vanginneet hänet...

VILJO jännittyneenä. Ketkä niin? Mitä neiti tarkoittaa?

KERTTU. Ingrid on saanut tietää, että kaksi vakoojaa on lähtenyt seuraamaan Urhoa. Ja sentähden minäkin tulin Urhoa kotiin hakemaan – ja sain myöskin osani...

VILJO pelästyen. Mitä, onko sinua lyöty? Onko se vaarallista...? Eihän vaan....?

KERTTU hymyillen. Ei se mitään... Kerron sitten... Mene nyt vaan..

VILJO. Minä menen! Minun täytyy saada tietää, missä hän on! – (Menee.)

    Naiset kuuntelevat, miten hänen askeleensa häipyvät
    nopeasti portaita alaspäin.

INGRID tuskallisesti. Voi, jospa hän nyt löytäisi Urhon... Jospa hän löytäisi...

ÄITI. Niin, missä, missä hän on? Siitähän on jo neljä tuntia, kun Viljo hänet viimeksi näki – juuri silloin kun kasakat... Ei, ei, minä en uskalla ajatella... Jospa hänen päänsä on lyöty halki ja...

INGRID seisoo käsiään väännellen ja änkyttää tyrmistyneenä. Ei, äiti... ei, ei... Älä itke, rakas äiti...

KERTTU hilliten itsensä väkivalloin, puhuu reippaasti. Älä nyt äiti! Tyynnyhän nyt... Ingridkin pelästyy ja saattepa nähdä, että he tulevat heti yhdessä... – (Havahtuen.) – Miten tuhma olen, kun en ole Ingridillekään tarjonnut mitään ja kyökissä on koko ajan ollut kuuma kahvipannu valmiina. Nyt tuon heti, niin äitikin vähän rauhoittuu... – (Iskien Ingridille silmää.) – Tietysti Ingrid tahtoo juoda...

INGRID hymyillen väkinäisesti. Niin, tietysti juon.

KERTTU nostaen äidin ylös. Kas niin, äiti! Tule sinä ottamaan sokeriastia ja leipäkori, minä tuon kupit ja muut... Nyt ei itketä enää...

    Menevät. Kuuluu kuppien kilinää ja Ingrid kävelee rauhattomana
    lattialla. Menee ikkunan ääreen ja kuuntelee. Hiljaista.

KERTTU palaa äidin seuraamana; panee kupit pöydälle ja ottaa leipäkorin äidiltä, puhuen reippaasti. Istukaa nyt äiti! ja Ingrid... Minä tuon heti pannun ja kaadan... Otin pojillekin kupit, että saavat heti kun tulevat... Nyt aliovi kävi... taitavat lopultakin tulla – hulttiot.

    Aikoo lähteä, mutta seisahtuu ja kaikki kuuntelevat
    läheneviä askeleita.

KERTTU. Kukas se nyt on... kun niin hiljaa tulee...

INGRID. Jos se on Urho...

ÄITI. Ei se Urho ole... – (Kuuntelee.) – Nythän se seisahtui....

KERTTU kuiskaten. Meidän oven taakse... Kuka sellainen on?

INGRID vapisevin huulin. Hyvä Jumala... Eihän se vaan ole joku urkkija... joka on tullut Urhoa... – (Kuuntelevat.)

ÄITI tuskallisesti.? Mitä nyt... Jospa siellä nyt on... – (Kuuntelevat.)

KERTTU päättävästi. Ei... Minä menen katsomaan... Olkoon kuka tahansa...

    Nousee päättävästi ja menee ulos.

KERTUN ÄÄNI. Kuka siellä on?

MIEHEN ÄÄNI murteellisesti puhuen. Hyve ilta... Mine mene vaa tess ohi... Oli kävelemäs...

INGRID rauhattomana. Värkmestari Soronoff!

KERTUN ÄÄNI. Vai niin! Minä luulin vaan, että joku seisoi oven takana ja tahtoi sisään...

MIEHEN ÄÄNI. Ei se mittä... Hyvä yötä...

KERTTU tulee, sanoen suuttuneena. Mitä tuo mies oikein urkkii? – (Seisahtuu kuuntelemaan.) – Meneeköhän se nyt jo huoneeseensa.

    Kuuntelevat, miten askeleet etenevät ylös portaita. Sitten
    kuuluu oven aukaisu, ja askeleet tulevat heidän yläpuolelleen.

ÄITI. Mitä, mitä nyt oikein tulee... Minä pelkään tuota miestä... Se aikoo Urholle jotain pahaa.

KERTTU halveksivasti. Pyh! Tuollainen ei voi Urholle mitään.

ÄITI. Mutta jos se on yhdessä juonessa santarmikapteenin kanssa? Mistä se muuten olisi saanut tietää sen lentokirja-asian?

INGRID. Minä olen varma että Soronoff on. Eikä kukaan muu ole sitä ilmoittanut.

    Kuuluu hitaita askeleilta.

KERTTU Hiljaa, nyt tulee joku!

INGRID. Ehkä Viljo tapasi hänet...

ÄITI. Ei se taida olla nytkään Urho – hän tulee aina nopeammin... Vai olisiko hän haavoittunut...? Herra Jumala!

KERTTU. Rauhoitu äiti! Ei häntä mikään vaivaa.

INGRID. Kuulkaa, saisinko minä puhua hänen kanssaan kahden, hetkisen. Minulla olisi tärkeä asia...

ÄITI ystävällisesti. Tietysti, tietysti. Me menemme kyökkiin. – (Tarttuen Ingridin käteen.) – Ja rakas Ingrid, ota selvä, jos hänelle on tapahtunut jotain.

INGRID. Kyllä minä koetan, jos hän vaan...

KERTTU. Hän tulee! Muista sitten.

URHO tulee synkän ja masentuneeni näköisenä. Ottaa vain lakin päästään ja aikoo istua ovipielessä olevalle tuolille – niinkuin ei jaksaisi kulkea askeltakaan emää. Nyt vasta hän huomaa Ingridin ja huudahtaa hämmästyen. Ingrid! Sinä täällä näin myöhään. Mitä nyt...?

INGRID. Minulla on niin tärkeätä asiaa, että tulin, vaikka aika onkin sopimaton...

ÄITI. Ingrid on ollut niin kovin levoton sinun tähtesi ja me olemme kaikki pelänneet... Missä olet viipynyt?

KERTTU. Kyllä Urho sitten kertoo, tule kyökkiin.

    Menevät.

INGRID liikutettuna. Minä tiedän, ettet sinä enää minusta välitä, mutta minä tulin sittenkin. Sillä sinua uhkaa suuri vaara. Minä en ehdi enää kertoa, mutta tiedän vaan, että santarmikapteeni, joka monta kertaa on uhannut sinua, on nyt saanut tietää, että olit eilen Kaartintorilla kahakassa, ja nyt on kintereilläsi ollut koko illan kaksi urkkijaa.

URHO tarttuen päähänsä. Sitten olen hukassa... Mutta miksi tulit tämän minulle ilmoittamaan?

INGRID. Voi Urho... Etkö sinä sitä enää tiedä...? Oletko sinä itse unohtanut kaikki näin pian...? Miksi luulet minusta sellaista...?

URHO katsoo kuin kauhistuneena Ingridiä. Mitä... minä teen... mitä teen...? Nyt vasta minä huomaan, kun kaikki on myöhäistä...

INGRID. Miksi niin? Puhu minulle, mitä on tapahtunut.

URHO tuskallisesti änkyttäen. Voi... älä kysy... En tiedä... Pyydän vaan, ettet enää välittäisi minusta... Unohda minut niin pian kuin suinkin – se on parasta...

INGRID oudolla lämmöllä. Rakas, älä puhu noin! Sinä et tiedä, enkä minä osaa selittää, mitä olen tuntenut tänä iltana.... Minusta tuntuu kuin koko maailma olisi muuttunut toiseksi, niinkuin joku kirkas valo olisi syttynyt sielussani ja valaissut minulle ensikerran elämäni tien. Vasta tänään minä olen huomannut, miten kallis sinä minulle olet.

URHO tuskasta käheällä äänellä. Voi Ingrid! Mitä sinä puhut...? Älä ajattele enää minua... Sinä et tiedä...

INGRID. Niin, minä uskon, että sinun on vaikea ymmärtää sanojani, kun en itsekään käsitä, miten olen voinut muuttua näin paljon – tuntuu ikäänkuin juuri nyt olisin herännyt ja nähnyt ensi kerran todellisen elämän. Ehkä se johtuu siitä, että olen tänään ensikerran tuntenut tuskaa, nähnyt onnettomuuden uhkaavan onneani... Minä en oikein ymmärrä, mistä nämä oudot sanat tulevat suuhuni. Minä tiedän vaan, ettei minulla ole onnea muualla kuin sinun rinnallasi – ja jos sinun sortua täytyy, silloin sorrun minäkin sinun kanssasi. Puhu siis minulle kaikki, minä autan sinua – me unohdamme yhdessä.

URHO tuskallisesti. Mutta miten minä voisin sen unohtaa... Sillä voitko ymmärtää, että minusta on tullut murhaaja... Voi... mihin minä menen!

INGRID. Kerro rakas, miten kaikki on tapahtunut. Saat nähdä, että minä ymmärrän sinua!

URHO. Minä olin nimittäin Nikolainkirkon portailla, silloin kun kasakat hyökkäsivät pakenevaan ihmisjoukkoon...

INGRID kauhuissaan. Ethän sinä vaan ollut siinä joukossa?

URHO. Jospa olisin ollutkin siinä, mutta kun täytyi vain voimattomana katsella, miten naiset ja pienet lapset kiemurtelivat hyppivien hevosten jaloissa, ja nuo ulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisilla nagaikoillaan heitä päähän, kasvoihin... Minä suljin silmäni, mutta nagaikkojen paukkina kuului tuon hirveän hätähuudonkin yli... Ja kun se ei loppunut, silloin tuntui, ikäänkuin olisin menettänyt järkeni, tunsin niin hurjaa raivoa ja kostonhimoa, että minun täytyi tehdä jotain...

INGRID keskeyttää kauhistuneena. Minä ymmärrän sen...

URHO kuin itsekseen. Kun sitten myöhemmin näin, miten kasakka eräällä pihalla Kaivokadulla, ajoi vanhaa naista ympäri pihaa ja iski yhtämittaa nagaikallaan, kun näin, miten vanhus nousi ja kaatui uudelleen apua huutaen ja veri pursui hänen harmaasta päästään, siiloin en voinut enää hillitä itseäni. Sen vaan muistan, että huusin jotain ja sieppasin kivikasasta kiven, kasakka tempasi sapelinsa ja lähti täyttä laukkaa minua kohden. Minä odotin kylmäverisesti, kunnes se oli ihan lähellä, sitten paiskasin kivellä rintaan, se putosi satulasta – ja sitten en muistanut, mitä tapahtui... Vasta kun näin nuo kasvot elottomina ja verisinä allani, silloin havahduin ja siitä asti ovat nuo kauheat kasvot aina silmissäni...

INGRID. Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle... Häntä ei kannata sääliä!

URHO. Katsos, Ingrid... Minun mieleeni johtui, että hänelläkin on äiti, joka rakastaa häntä, odottaa siellä kaukana pelolla ja levottomuudella häntä kotiin... Ja sitten hän saakin kuolinsanoman – minun tähteni...

INGRID keskeyttäen. Mutta rakas Urho, etkö sinä ajattele sitä äitiä, jonka hän olisi tappanut ilman sinua, niitä pienokaisia, jotka juuri tänään kierivät ehkä hänen ratsunsa jaloissa. Ja etkö sinä ymmärrä, että sinun äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi, jollet olisi ollut nopeampi ja voimakkaampi... Sinähän et voinut muuta kuin tappaa, tai tulla tapetuksi.

URHO reippaasti. Onko todella mahdollista, ettet tuomitse minua? Silloin en pelkää mitään!

Silloin alkaa kuulua juoksevia askeleita. Kerttu ja äiti tulevat pelokkaina kyökistä ja sitten syöksyy sisään hengästyneenä VILJO ja huudahtaa hätäisesti. Santarmit tulevat! Juokse vinnille!

URHO. Missä? Mistä tiedät...?

VILJO. Tulin juuri Espikseltä päin ja kun saavuin portille, näin santarmiupseerin pienen joukon kanssa kääntyvän tuosta kulmasta tänne.

URHO. Sovitaan nyt kaiken varalta, että sinä tuot sukseni tänä yönä Kampin kalliolle, sen lautatapulin viereen... Lähden hiihtäen...

    Hän vaikenee, sillä alhaalta kuuluu aukeavan
    rautaportin kirskahdus.

VILJO. Siellä ne tulevat! Nyt sinun on mentävä! Tulen sitten sanomaan!

KERTTU antaa avaimen Urholle. Tässä on avain...

ÄITI tuskallisesti. Mutta jos ne tulevat sinne etsimään...

INGRID. No silloin nähdään. Mutta älkää pelätkö... Olkaa vaan rauhallisia, niin kaikki käy hyvin...

    Menee.

VILJO. Minä menen katsomiaan...

    Menee.

    Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen, kuin tuskasta jähmettyneinä.

VILJO oven raosta. Nyt hän on päässyt, olkaa vain rauhassa. Minä kuuntelen vielä hetken.

VILJO palaa. Nyt ne tulevat jo seuraavassa kerroksessa – hiipivät aivankuin varkaat!

ÄITI hätääntyneenä. Herra Jumala! Mitä tästä nyt tulee...?

KERTTU. Kun ne eivät vain menisi vinnille.

VILJO rauhoittaen. Älkää pelätkö! Eivät ne vinnille mene! Ja jos te olette rauhallisia, niin eivät ne rupea häntä enempää etsimään... Mutta älkää seiskö noin! Istukaa, neidin kanssa tuonne pöydän ääreen ja minä heittäydyn vuoteelle lukemaan...

Kaikki selviävät kuin huumauksesta ja tottelevat. Viljo heittäytyy pitkälleen vuoteelle kirja kädessään.

Mutta jokaisen kasvoissa kuvastuu kiduttava jännitys ja vain pidätetyt hengähdykset kuuluvat silloin tällöin huoneen hiljaisuudessa.

Kuuluu lyhyt koputus, ovi aukenee ja sisään astuu santarmikapteeni pistooli kädessään. Hänellä on solakka vartalo ja kapeat hienopiirteiset kasvot kotkannenineen, jonka alapuolella kaareutuvat kippurakärkiset mustat viikset. Mutta hänen katseensa liukuu yli huoneen levottomana ja kiiluvan terävänä kuin väijyvän petolinnun.

ÄITI hypähtää tahtomattaan seisaalle ja huudahtaa kauhusta vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Mitä nyt?

SANTARMIKAPTEENIN pistooli livahtaa sinellin taskuun ja hän lausuu vieraskielisellä korostuksella teennäisesti hymyillen. Hyvää iltaa, hyvää iltaa... Ei tarvitse pelästyä hyvä rouva... Meillä on vaan vähän asiaa... Missä teidän poikanne on?

ÄITI koettaen hillitä vapisevaa ääntään. Häntä minä olen jo kauan odottanut. Ja olen niin levoton, kun siellä kuuluu olevan kaikenlaisia meteleitäkin...

Santarmikapteeni viittaa eräälle santarmille, joka menee nopeasti kyökkiin ja palaa hetken kuluttua päätään pudistaen.

SANTARMIKAPTEENI huomaa nyt vasta Ingridin, joka on istunut sivuttain lukemassa ja huudahtaa hämmästyneenä. Te täällä, neiti? Mitä te täällä..,. Niin, mistä johtuu, että saan kunnian tavata teidät täällä?

INGRID. Enkö saa olla missä haluan? Se on kai minun asiani...

SANTARMIKAPTEENI. Saatte, mutta, mutta... Ooh! Oletteko tullut tänne häntä varoittamaan?

KERTTU tarttuu äidin käsivarteen ja kuiskaa. Äiti, mennään kyökkiin... Sinä hermostut vaan täällä...

    Menevät.

INGRID uhmaten. Olen, entä sitten? Se on myöskin minun asiani.

SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Siinä te erehdytte, neiti. Teidän pitäisi tietää, että se, joka avustaa rikollista, on tämän rikostoveri. Ja te olette itse tunnustanut, että...

INGRID keskeyttää kiihtyneenä. Olkaa siis hyvä ja vangitkaa minut, herra parooni! – (Pilkallisesti.) – Sehän oikein osoittaisi, miten suuri ja jalo se rakkaus on, josta olette minulle kerskunut.

SANTARMIKAPTEENI koettaen korjata erehdystään. Voi neiti, älkää sanoko noin. Minä en tarkoittanut sitä. Nähkääs, se tuli pikaisuudessa... Mutta miksi te heti loukkaatte ja solvaatte minua, niinkuin minä olisin joku, joku... – (Uudestaan kiihtyen.) – Ja tuollaisen... tuollaisen pahantekijän tähden... Mutta kyllä hän pian saa nähdä... Niin, hän tulee saamaan ansaitun rangaistuksen...

INGRID halveksuvasti. Vai niin! Te siis tunnustatte, että vainoatte häntä kostaaksenne! Nytkin olette palkannut koko urkkijalauman häntä vaanimaan. Ettekä sittenkään onnistu...

SANTARMIKAPTEENI pahaenteisesti. Niinkö luulette? Minä taas luulen, että hän tulee hyvin pian... – (Kuuluu koputus.) – Sisään!

SANTARMIVÄÄPELI. Herra kapteeni! Täällä on herra Soronoff ja pyytää että herra kapteeni suvaitsisi tulla hiukan ulos. Hänellä olisi asiaa...

SANTARMIKAPTEENI. Käske hänet tänne. – (Vääpeli avaa oven. Soronoff pysähtyy epäröiden ja kapteeni lisää.) – Tulkaa vaan sisään, herra Soronoff... Mitä te tahdotte sanoa?

SORONOFF vilkaisee arasti Ingridiä ja Viljoa; änkyttää nolostuneena. Mine ei tietä... Mine kuuli vaan, joku mies juoksi ylös, äsken...

SANTARMIKAPTEENI jännittyneenä. Oliko se Koskela?

SORONOFF. Ei mine voi sano, kuka se oli... Ei mine sitä tietä... Mut jos vintti katsomas...

INGRID joka vavisten on kuunnellut puhetta, huudahtaa. Kyllä te tiedätte! Juudas!

SANTARMIKAPTEENI nopeasti iskien. Ahaa! Te tiedätte siis myöskin sen. Hän on siis vinnillä? Vai kiellättekö, ettei hän ole siellä? Sanokaa!

INGRID vääntelee käsiään ja katsoo huohottaen ympärilleen.

SANTARMIKAPTEENI voitonriemuisesti. Kiitos vaan ilmoituksesta! Siellä hän on. – (Kääntyen vääpeliin.) – Ota viisi miestä ja mene... – (Aukaisee kyökin oven.) – Kuulkaas rouva! Te olette valehdellut minulle! Tiedättekö mitä siitä seuraa? Antakaa heti vinnin avain.

ÄITI tulee kyökistä, parahtaen hätääntyneenä. Ei, ei... Älkää menkö sinne! Ei ole avainta...

SANTARMIKAPTEENI havahtuen. Ah niin! Ei tarvita. Mutta sanokaa heti, missä teidän vintti on? Mikä numero? Jos te valehtelette, vangitsen teidät heti!

Äiti purskahtaa itkuun, ja KERTTU, joka koko ajan on koettanut lohduttaa äitiään, huudahtaa. Miksi te kidutatte minun vanhaa äitiparkaani!

SANTARMIKAPTEENI kääntyy kiukkuisesti ärähtäen. Ääsh! Kuulkaa, Soronoff! Tehän tiedätte Koskelan vinnin?

SORONOFF innokkaasti. Kyllä... kyllä minä tietä!

SANTARMIKAPTEENI innostuneena. Sepä hyvä! Menkää siis näyttämään!

SORONOFF hätkähtää ja änkyttää hätäisesti. Mutta jos se ampu...! Hänel on browninki...

SANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Sepä hyvä, että muistitte... – (Kääntyen vääpeliin.) – Kaikki miehet virittävät pistoolinsa valmiiksi ja sitten tähtäätte kaikki häntä ja valaisette samalla silmiin, ettei hän näe ampua. Ja jollei hän heti nosta käsiään – ammutte hänet siihen paikkaan...

INGRID tarttuu voihkaisten rintaansa ja ÄITI ojentaa rukoillen kätensä, huudahtaen hätääntyneenä: Ei, ei, älkää herra kapteeni! Älkää antako ampua häntä! Hän on... viaton...

SANTARMIKAPTEENI karjaisee keskeyttäen. Vaiti! Se on hänen omaa asiansa, jos hän ryhtyy vastarintaan.

KERTTU. Te tahdotte tappaa hänet... Voi rakas äiti... älä...

ÄITI tarttuu rintaansa ja kirkaisee, niinkuin häntä olisi ammuttu. Herra Jeesus! Nyt hänet ammutaan!

    Juoksee kyökkiin, josta kuuluu hervottomasti kaatuvan
    ruumiin kolahdus.

KERTTU huutaa hätääntyneenä. Voi äiti – nyt äiti pyörtyi. Viljo! Viljo tule tänne pian!

    Viljo juoksee myöskin kyökkiin.

INGRID murhaavan katkerasti. Kai nyt olette ylpeä työstänne, herra parooni!

Aikoo mennä Viljon jälkeen, mutta SANTARMIKAPTEENI asettuu hänen tielleen ja puhuu hiljaa, kiihkosta vapisevalla äänellä. Jääkää tänne hetkeksi. Te syytätte ja loukkaatte minua, mutta luuletteko, että on helppoa täyttää velvollisuutensa silloin, kun sattuu tällaista.

INGRID kuohahtaen. Ettekö häpeä puhua velvollisuudesta, kun juuri olette kostonhimosta käskenyt tappaa pojan – äidin läsnäollessa... Te ette ole ihminen!

    Vaikenee, sillä ylhäältä kuuluu kumeaa jyskytystä.

INGRID vavahtaa ja sopertaa kauhuissaan. Voi hyvä Jumala! Nyt ne ampuvat hänet!

SANTARMIKAPTEENI käheällä äänellä. Älkää nyt... Ei hän tietysti niin mieletön ole, että ryhtyy vastarintaan. Ettekö yhtään ajattele, miltä minusta tuntuu, kun rakastan teitä yli kaiken... Ja te ette tahdo edes katsoa minua – tuollaisen, tuollaisen tähden... Minä en voi kestää, että hän... – (Tarttuu Ingridin käteen.) – Niin, jättäkää hänet... Tulkaa omakseni – niin minä annan hänen paeta... tänä iltana...

INGRID tempaa rajusti kätensä irti, huudahtaen päättävästi. Ei koskaan! Minä sanon nyt viimeisen kerran, etten koskaan: en koskaan huoli teistä! Tietäkää se!

    Alkaa taas kuunnella.

SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevin äänin. Mutta tietäkää myöskin te neiti, että te ette koskaan tule hänen omakseen! Hän tulee iäksi jäämään Siperiaan, jollei häntä hirtetä...

INGRID vavahtaa viime sanoista, mutta sitten hänen silmänsä leimahtavat ja hän huudahtaa. Sitä ette tiedä, mutta minä tiedän, että hän kostaa teidän konnantyönne. – (Näkee sanansa vaikuttavan ja lisää.) – Ja jos te tuntisitte hänet, niin te pelkäisitte – sillä hän on mies! Mutta mitä nyt... mitä...?

Kuuluu läheneviä askeleita. Sitten aukenee ovi ja kolmen santarmiin keskellä tulee Urho sisään. Hänen kalpeat kasvonsa näyttävät kylmän välinpitämättömiltä, vain kerran hän katsahtaa halveksivasti vihollistaan sanomatta mitään.

SANTARMIKAPTEENI näyttää hämmentyvän ja rykäistyään neuvottomasti, kääntyy hän miestensä puoleen kysyen. Onko hänet tarkastettu? Missä hänen aseensa on?

SANTARMIVÄÄPELI virallisella äänellä. Tarkastettu on herra kapteeni, mutta hän on sen luultavasti piiloittanut... en löytänyt mitään...

SANTARMIKAPTEENI kääntyen Urhoon. Sanokaa paikalla, mihin olette pannut pistoolinne?

    Urho ei ole kuulevinaan.

SANTARMIKAPTEENI ärjäisee röyhkeästi, ankarasti. Vastatkaa, kun minä kysyn! Sanokaa paikalla! Teidän rikollinen toimintanne on nyt iäksi loppunut – ja jos te osoitatte röyhkeyttä ja kiellätte rikoksenne, niin tuota, te...

Urho on kapteenin ärjähtäessä alkanut tuijottaa tätä silmiin halveksivasti hymyillen ja tuossa liikkumattomassa hymyssä ja katseessa kuvastuu jotain niin kylmää ja pahaenteistä, että kapteenin voitonriemuiset sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja katse kääntyy poispäin. Mutta sitten hän aivankuin raivoissaan hämmennyksestään rykäisee ja huudahtaa ilkkuen. – Siinä te siis olette, herra aktivisti! Luulitteko todellakin, että voisitte tehdä konnantöitä ilman rangaistusta.

URHO hitaasti. En. Mutta eräs toinen näyttää luulevan niin.

SANTARMIKAPTEENI. Mi.. mitä te uskallatte... Luuletteko, etten tiedä, miten te jo pitkän aikaa olette suullisesti ja kielletyn kirjallisuuden avulla yllyttänyt asevelvollisia jäämään pois kutsunnasta. Samoin voin todistaa, miten eilen joukkonne avulla väkivallalla estitte niidenkin pääsyn, jotka olisivat tahtoneet täyttää velvollisuutensa. Tänään te taas olitte johtamassa katumellakkaa, jota jo kauan olette suunnitellut ja kun te ensin useita kertoja hyökkäsitte kasakkain kimppuun, niin sitten te...

Hän vaikenee valmistautuakseen musertamaan toisen kokonaan syytöksellään; mutta URHO käyttää hetkeä hyväkseen ja iskee pilkallisesti hymyillen. Eikö olisi paras väittää yksin tein, että minä tapoin koko kasakkasotnian! Sellaista valhetta ei ainakaan kukaan muu kykenisi keksimään.

SANTARMIKAPTEENI ällistyy ensin, mutta sitten kääntyy voitonriemuisena Ingridin puoleen ja lausuu ankaralla äänellä. Nyt näette vihdoinkin, neiti Ingrid, miten paatunut roisto hän on! Ajatelkaa: hän on juuri äsken murhannut ihmisen – ja kuitenkin hän nauraa ja ilveilee samasta asiasta! – (Kääntyen Urhoon.) – Mutta, kyllä sinä pian lakkaat nauramasta...

INGRID kuohahtaen. Kyllä kai te nyt voitte toimittaa hänet Siperiaan, – kyllähän Soronoffin tapaiset apulaisenne todistavat kaikki, mitä te käskette. Soronoffille te saatte olla kiitollinen, sillä ilman häntä ette olisi saanut häntä koskaan kiinni...

URHO hämmästyen. Mitä – Sononoffille?

INGRID. Niin juuri! Hän tuli ilmoittamaan, että sinä olet vinnillä ja kävi vielä näyttämässäkin...

    Hänen äänensä katkeaa pidätettyyn nyyhkytykseen.

URHON silmät välähtävät uhkaavasti, mutta sitten hän vääntää huulensa hymyyn ja lausuu murhaavan pilkallisesti. Sehän oli onni, että herra parooni on tavannut niin samanmielisen ja -arvoisen liittolaisen. Soronoff ei olisi myöskään itse kyennyt kostamaan, mutta teidän ja apulaisjoukkonne yhteistoiminnan avulla näyttää koston onnistuminen kai hyvinkin varmalta! Minä kyllä menisin hirteen häpeästä, mutta aatelismiehelle moinen menettely on kai hyvinkin sopivaa...

SANTARMIKAPTEENI tarttuu miekkansa kahvaan, sähähtäen raivoisasti. Tuki suusi! Koira! Kyllä sinä... Et sinä tule koskaan päivänvaloa näkemään – ja häntä sinä et koskaan saa...

INGRID. Mutta luuletteko, että te koskaan... koskaan... Voi tätä elämää...

    Vaipuu itkien polvilleen tuolin viereen.

URHO rientää Ingridin luokse, nostaen hänet tuolille istumaan ja puhuu lohduttaen. Rakas Ingrid, älä ole huolissasi... Hän ei tule onnistumaan.

SANTARMIKAPTEENI karjaisee hammasta purren. Mihin sinä? Tulkaa, viekää hänet ulos!

Silloin kuuluu kyökistä ÄIDIN tuskallinen huuto:

 Voi, päästäkää, päästäkää minut! Minä tahdon nähdä hänet...

Ja sitten kuuluu miltei yhtaikaa VILJON ja KERTUN hätäiset äänet:

– Voi rakas äiti, älä mene sinne...

– Koettakaa nyt olla rauhallinen... Kyllä Urho...

Heti kapteenin komennuksen jälkeen juoksee kaksi santarmia Urhon luokse, yrittäen viedä hänet pois; mutta hän tempaa kätensä irti, tarttuu Ingridin käteen ja kuiskaa hellästi. Näkemiin rakas... Älä itke...

SANTARMIKAPTEENI tarttuu pistooliinsa, karjuen. Yritätkö vastarintaa! Tarttukaa häneen... Ja jos sinä...

Hän vaikenee, hypähtäen taaksepäin, sillä URHO lähenee häntä notkein, äänettömiin askelin. Hänen hampaansa kirskahtavat ja hänen kalpeissa kasvoissaan ja hillityssä äänessään kuvastuu hurja raivo ja uhka. Tiedätkö nyt: jos minulle tai omaisilleni jotain tapahtuu teidän toimestanne – niin teille käy myös huonosti. Minä en varoita toista kertaa!

SANTARMIKAPTEENI änkyttäen. Kuulkaa, mitä hän sanoo...

ÄITI syöksyy kyökistä ja juoksee Urhon syliin. Voi rakas poikani! Mitä sinulle nyt tehdään...? Voi... voi...

URHO hellästi, rauhoittaen. No, no äiti rakas, rauhoitu nyt... Minä tulen pian takaisin...

SANTARMIKAPTEENI karjaisee. Ja nyt mennään!

URHO tyynesti, melkein iloisesti. Mennään vaan! Rauhoitu äiti... Oikeus vapauttaa minut varmasti. Tuokaa minulle huomenna ruokaa ja myöskin jotain luettavaa! Hyvästi nyt...

    Santarmikapteeni tekee kunniaa ja sitten he menevät ulos.

ÄITI purskahtaen itkuun. Voi tätä elämää...

VILJO innokkaasti. Älkää itkekö! Minä luulen, että Urho aikoo karata. Sentähden hän puhui oikeudesta, ja ruuan tuomisesta... Minä menen katsomaan... – (Menee.)

Naiset kuuntelevat tuskallisen jännityksen vallassa, miten miesjoukon askeleet etenevät alaspäin. Kuuluu ulko-oven paukahdus, ja heti senjälkeen hätäisiä huudahduksia, juoksevien askelten kopsetta ja lopulta terävä pistoolin laukaus.

ÄITI parahtaen. Herra Jeesus auttakoon! Nyt ne ampuivat hänet!

INGRID tarttuen rintaansa. Miten nyt kävi...?

    He vaikenevat, sillä alhaalta pihalta kuuluu kiukkuisia
    käskyjä, huutoja ja juoksevan miesjoukon eteneviä askeleita.
    Vielä muutamia huutoja ja sitten on hiljaista.

Hetken kuluttua juoksee VILJO sisään hengästyneenä ja kalpeana.

INGRID juoksee häntä vastaan kysyen tuskasta ja jännityksestä vapisavalla äänellä. Mitä se oli...? Karkasiko hän?

ÄITI. Onko hän kuollut...?

VILJO. Ei... Hän riuhtautui irti heti oven ulkopuolella ja lähti juoksemaan pihan perälle – koko joukko jäljessä. He luulivat kai saavansa hänet siellä kiinni, mutta Urho loikkasikin roskalaatikolle ja samaa vauhtia yli lankkuaidan – ihan kuin lentäen! Ja juuri kun hän oli aidalla, ampui kapteeni-roisto, mutta ei se osannut, koska minä kuulin Urhon lähtevän juoksemaan. Kun hän vain olisi ehtinyt kadulle, ennenkuin ne pääsivät eteen...

ÄITI parahtaen. Herra Jumala!

INGRID. Eteen...? Lähtivätkö ne...?

VILJO nähdessään sanojensa vaikutuksen. Lähtivät... Mutta kyllä hän ehtii ennen ulos – se on ihan varma... – (Vilkkaasti.) – Olipa onni, että ehdimme sopia kohtauspaikasta äsken! Nyt minä vien hänelle sukset, niin silloin häntä ei saavuta mikään...

INGRID tuskallisesti. Mutta jos se sittenkin sattui... Ja hän kuolee jonnekin...

ÄITI vaipuu polvilleen vuoteen viereen, painaa kasvonsa poikansa päänaluselle ja nyyhkyttää vaikeroiden. Voi poikaparkani... Jospa en näe häntä enää koskaan...

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

Kaupungin valot luovat himmeänpunertarvan kajastuksen öiselle taivaalle ja sitä vasten eroittuvat tummat lautatapulit, peittäen miltei kokonaan näköalan. Vain vasemmalla näkyy palanen autiota lumihankea ja etäämmällä pari lumista kallionnyppylää – ja niiden takana häämöittää kaupungin kattorivejä. Lautatapulin päässä näkyy kaupunkiin johtava luminen tie, kaartuen oikealle tapulien taakse.

Hiljaista ja äänetöntä. Vain silloin tällöin humajaa pohjoistuulen hiljainen henkäys. Kerran kuuluu kaukaa kaupungilta yksinäisen ajurin kulkusen kilinä – ja häipyy taas kuulumattomiin.

Silloin kuuluu lumessa varovia askeleita ja lautatapulien takaa tulee polkua pitkin URHO.

Hän pysähtyy, kuuntelee, katselee ympärilleen ja sitten menee lautatapulien välissä olevaan kujaan ja tallaa itselleen lumeen seisomapaikan. Kuuntelee uudelleen ja vedettyään tapulista esiin lankunpään, istahtaa huoahtaen. Sitten riisuu lakkinsa, aukaisee takkinsa ja alkaa pyyhkiä hiestyneitä kasvojaan.

Hetken kuluttua kuuluu kaupungista päin taas askeleita. Urho ponnahtaa seisaalleen, hiipii nopein, äänettömin askelin vasemmanpuoleisen tapulin kulmaan ja kyyristyy katsomaan.

Maitta samassa hän rauhoittuu ja rientää tulijaa vastaan, joka juuri ilmestyy tapulien takaa, ja kuiskaa hämmästyen:

Ingrid... sinä...

INGRID heittäytyy hänen rintaansa vasten, huudahtaen vapisevin äänin: Jumalan kiitos! Sinä elät! Sinä elät...!

    Purskahtaa itkuun.

URHO liikutettuna. Tietysti elän! Mutta miksi sinä, rakas, tulit? Jos sinulle tulee jotain...?

INGRID vapisevin: äänin. Voi, älä minusta välitä! Minä en voinut olla missään sen jälkeen, kun kuulin,, että sinua ammuttiin. Ajattelin, että se kävi sittenkin sinuun ja sinä kuolet verenvuotoon jonnekin... Mutta miten sinä pääsit sieltä pihalta, kun Viljo sanoi niiden lähteneen sinua vastaan?

URHO innostuen. Se olikin täpärä paikka, sillä kaikki portaat olivat lukitut, ja joka puolella korkeat kivimuurit – vain yhdessä nurkassa oli matala ulkohuonerakennus. Lähdin siis kapuamaan ylös vesitorvea ja juuri koin olin räystäällä, kuului portti aukeavan. Ponnistin viimeiset voimani ja pääsinkin katonharjan suojaan samalla hetkellä, kun santarmit juoksivat pihalle pistoolit ojossa. Ne pitivät kai pakotietäni mahdottomana, koska lähtivät etsimään porraskäytävistä. Onneksi huomasin, että ne näkevät minut sieltä ylhäältä, ja minun täytyi kiireesti pudottautua alas katolta toiselle puolelle – ja nyt olen tässä.

INGRID ihaillen. Oi, miten minä pidän sinusta senkin tähden, että olet tuollainen. Minä en tunne ainoatakaan miestä, joka olisi selviytynyt tuollaisesta asemasta – mutta sinä pääsit! Kunhan eivät vain löytäisi tänne...

URHO. Tuskinpa vaan! Minä tulin sellaisia kiertoteitä, etteivät ne aavista... Ja kyllä Viljo myöskin jälkensä sekoittaa! – (Havahtuen.) – Mutta... eiväthän ne vaan huomanneet sinua...? Näitkö sinä ketään ulkopuolella, kun lähdit?

INGRID epäröiden. En... En minä usko – en ole ihan varma...

URHO tarttuen Ingridin käsiin ja lausuu nopeasti. Rakas Ingrid. Minä näen, että sinä pelkäät... Sano nyt suoraan, näitkö jotain epäiltävää... Olisiko joku seurannut sinua...

INGRID. Voi, minä todella pelkään, sillä minä luulin näkeväni värkmestarin toisella puolella katua kun tulin ulos portista.

URHO jännittyneenä. Värkmestarin? Jospa se nyt...

INGRID. Mutta älä ole huolissasi – eihän se voinut minua tuntea... Kun minulla on äidin saali päässäni...

URHO levottomana. Voi, rakas Ingrid. Sinut on helppo tuntea käynnistä... Mutta etkö nähnyt, lähtikö se jälessäsi?

INGRID tuskallisesti. Sepä juuri on, etten ole ihan varma. Katsos, en voinut heti katsoa taakseni, sillä se olisi herättänyt epäilyä. Vasta ensimmäisessä kadunkulmassa katsoin ja näin jonkun tulevan, mutta en tiedä oliko se hän. Otin kuitenkin ajurin ja käskin ajaa oikein nopeasti Kampinkadulle asti.

URHO nopeasti, jännittyneenä. Mutta jospa se olisi myöskin saanut ajurin? Muistatko, jos siinä oli lähellä muita ajureita?

INGRID hätääntyneenä. Voi hyvä Jumala! Minä en muista enää mitään... Jospa se on saanut ajurin ja on tullut jälessäni! Voi rakas! Lähde heti, heti, jos se kuitenkin... Sinun täytyy lähteä...

URHO. Minä en voi lähteä, ennenkuin saan sukset... Kunhan se Viljo nyt tulisi pian...

INGRID yhä tuskallisemmin. Voi, voi, jospa sinä nyt joudut niiden kynsiin – minun tähteni! Minä jo ajattelin matkalla, että pitäisi kääntyä... Mutta olin niin suuressa tuskassa, etten voinut jäädä epätietoisuuteen.

URHO hellästi, lohduttaen. Voi rakkaani – älä ole rauhaton! Tule tähän kulmaan, niin me näemme, jos joku tulisi tännepäin. Ja täällä minua ei enää oteta ihan helpolla.

    Tulevat ensimäiseen tapulin kulmaan ja URHO alkaa
    katsella kaupunkiin päin.

INGRID joka on silmäillyt pelokkaasti ympärilleen. St! Hiljaa... tuolla liikahti joku... Jospa se tuli silloin jälessäni, ja on hiipinyt tuonne tapulien väliin vakoilemaan... Minä pelkään...

URHO kiihkeästi, pahaenteisesti. Älä pelkää, rakas... Jospa se todella olisi tuolla, niin silloin minäkin uskon, että se on tullut Jumalan tahdosta – saadakseen palkkansa...

INGRID tuskallisesti, tarttuen hänen käsiinsä. Älä sentään, rakas... Minä ymmärrän, että se tarvitsisi palkkansa, mutta jos siellä on koko joukko, ja ne ampuvat... Ei, ei, sinä olet hukassa, jos menet...

URHO hiljaa, päättävästi. Päinvastoin olen hukassa, jos annan sen mennä apua hakemaan – kun ei minulla ole vielä suksia. Minun täytyy siis estää se... Liiku hiukan tässä ja puhu välillä puoliääneen, niin se luulee molempien olevan tässä – ja minä menen sill'aikaa tuolta lautatapulien takaa...

INGRID jännityksestä vapisevalla äänellä. Mutta ole nyt tyyni... ja järkevä... Minä rukoilen sinua... Muista minua...

URHO. Muistan, muistan...

    Menee.

INGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa ympärilleen kuin apua etsien. Kerran kuuluu tukehtunut huokaus ja sitten hän kuiskaa hampaat kalisten. Voi mitä... nyt, tulee...

    Pitkän, tuskallisen äänettömyyden jälkeen kuuluu oikealta
    nyrkiniskun paukahdus, lyhyt parahdus, joka kätkee kuin
    tukehuttavan kouran kuristukseen...

INGRID voihkasee niinkuin kuolettavan kuulan satuttamana ja lysähtää polvilleen lumeen.

    Ja oikealta kuuluu taistelevien jalkojen jyminää, huohotusta,
    ähkynää – aivankuin säestykseksi nyrkiniskuille, jotka
    taukoamatta paukahtelevat rajulla voimalla. Kerran kuuluu taas
    tukehtunut hätähuuto, jota seuraa ihmisruumiin raskas mäjähdys
    maata vasten

INGRID on kuin kauhusta jähmettyneenä kuunnellut noita ääniä, mutta nyt hän yhtäkkiä hypähtää hätäisesti seisaalleen ja juoksee oikealle huudahtaen rukoilevasti. Rakas, rakas! Sinä et saa tappaa häntä. Kuule minua! Meidän onnemme... – (Epätoivoisesti.) – Mitä sinä teit? Katso nyt... hän on kuollut – hän ei liikahda.

URHON ÄÄNI outo ja hengästynyt. Älä pelkää – ei – se kuollut voi olla... Löin vaan nyrkillä... Minä katson. – (Hetken äänettömyys.) – Ei sillä mitään erikoista vaaraa ole, koska hengittää. Mutta ilman sinua olisi voinut käydä huonosti. Olin jo vähällä raivostua kun se yhä yritti puhaltaa vihellyspilliin. Jospa Viljo nyt tulisi, sillä jos joku kuuli sen avunhuudon, niin... Ah, minun täytyy ottaa siltä pistooli pois, ettei se voi mitään. Se onkin nyt tarpeeseen.

    Tulevat esiin oikealta. Urho pesee lumella käsiään.

URHO. Kas, kun rystyseni ovat menneet rikki sen kirotuissa hampaissa, pikkusormi on vallan... Mutta ei se mitään tee.

INGRID. Voi, anna minä kierrän siteen päälle... – (Hiukan hämillään.) – Minä otin sitä mukaani, kun pelkäsin...

    Urho ojentaa kätensä ja Ingrid sitoo sen nopeasti.

URHO hiljaa, hellästi. Sinä pieni, rakas...

    Yhtäkkiä kuuluu kaupungilta päin vihellyspillin ääni.

INGRID vavahtaen. Herra Jumala! Poliisi!

URHO katsoo sinnepäin ja kuiskaa. Jos se olisi poliisi ja tulisi tänne, niin silloin piiloudutaan jonnekin. – (Katsoen joka taholle). – Uskallatko kiivetä tuonne, kun minä tuen sinua?

INGRID. Minä teen mitä tahansa, kun sinä autat minua!

    Samassa kuuluu etäämpää toinen vihellyspillin kiljaisu.

INGRID vavahtaa ja sammaltaa vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Poliisi se on. Mitä nyt... Mitä se viheltää...?

URHO tyynellä leikillisyydellä. Poliisi se taitaa olla, mutta se pelkää kai meitä niin, ettei uskalla yksin tulla – ja viheltää lisäapua... Ahaa, tuolla tuleekin toinen – nyt lähtevät tännepäin. Tule!

Hän riisuu päällystakkinsa, kiipeää nopeasti ensimmäiseni ja toisen tapulin välistä ylös ja levittää takin tapulin päälle. Sitten kumartuu alas, ojentaa kätensä ja kuiskaa hiljaa:

– Pidä lujasti kädestäni. Astu näille ulkoneville lautojen päille. Niin juuri... älä hätäile, ei ole kiirettä.

Hetken kuluttua ovat molemmat tapulin päällä ja URHO kuiskaa rauhoittavasti:

– Kas niin – nyt minä kierrän palttooni ympärillesi ja pidän sinua sylissäni... Älä enää vapise, ethän?

INGRID. En... Mutta jos... ne löytävät meidät?

URHO. Rakas Ingrid, älä pelkää. Luota minuun... Onhan minulla pahimmassa tapauksessa pistooli...

INGRID. Mutta se olisi kauheata, jos vielä... Lupaa minulle, ettet tee mitään, ennenkuin viime hädässä...

URHO. Sen lupaan, rakas... Ja minä olen miltei varma, että ne eivät edes hae meitä. Luota minuun...

    Tapulin takaa tulee varovasti ympärilleen vilkuillen kaksi
    poliisia. Etumainen on nuori ja innokas, toinen vanha ja lihava.

VANHEMPI POLIISI. Kyllä sinä taisit sittenkin kuula väärin... Ei täällä näy mitään apua tarvittavan. Mutta pannaan savuksi sen asian päälle. – (Sytyttävät savukkeensa).

NUOREMPI POLIISI. Kiitos vaan! Mutta minä en ymmärrä... Olin kuulevinani ihan selvästi...

VANHEMPI POLIISI leikillisellä hyväntahtoisuudella. Kyllä sellaista sattuu jokaiselle, varsinkin nuorena, jolloin mielikuvitus on herkkä ja ylikonstaapelin hopeanauhat näyttävät välkähtelevän ihan tuossa nenän edessä – kunhan vaan vangitsee vaarallisen varkaan, tai tekee muun urotyön... Mutta kun on näinkin kauan ollut virassa ja saa vain haukkumista ja iskuja palkakseen, niin ei enää kuule avunhuutoja – paitsi silloin kun on ihan pakko kuulla...

NUOREMPI POLIISI. Mutta jos kerran koettaa rehellisesti omantuntonsa mukaan täyttää velvollisuutensa, niin...

VANHEMPI POLIISI keskeyttää nauraen. Kyllä kuulee, että olet vasta toista kuukautta poliisina! Etkö sinä todella tiedä, että rehellisyys ja omatunto ovat siinä virassa kaikkein pahimpia haittoja.

NUOREMPI POLIISI. Mitä sillä tarkoitatte?

VANHEMPI POLIISI. Minä kerron pari esimerkkiä, jotka sattuivat minulle silloin alkuaikoina. Eräänä iltana tapasin humalaisen työmiehen, ja kun aioin viedä putkaan, purskahti hän itkuun, rukoillen hartaasti, että päästäisin hänet kotiin, jossa lapset odottivat. Hän sanoi vaimonsa kuolleen edellisellä viikolla ja menneensä juomaan unohtaakseen edes hetkeksi surunsa. Vein miehen kotiin, mutta se tuli tietoon ja kun puolustin tekoani sillä, että säälin miestä, sain ankaran muistutuksen, että velvollisuuteni on poikkeuksetta viedä jokainoa juopunut putkaan... Mutta kun seuraavalla viikolla korjasin erään korkean virkamiehen, joka hurjasti hihkuen ammensi silkkipytyllään katuojasta vettä päähänsä ja ryyppäsi välillä samppanjaa pullostaan – silloin sain vielä ankaramman muistutuksen. Ja nykyään kun Pekonen pakottaa meidät santarmiurkkijain rengeiksi, täytyy omatunto unohtaa kokonaan, tai vuorata se paksuimmalla anturanahalla... Niinkuin tänäänkin, kun poliisimestari selitti, että meidän velvollisuutemme on – kai muista

NUOREMPI POLIISI. Mutta onkohan se totta, kun se sanoi, että keisari tahtoo tehdä vain hyvää Suomelle, mutta täällä on huligaaneja, jotka koettavat estää sitä kapinalla...?

VANHEMPI POLIISI. Niinhän Pekonen sanoi, mutta sanotaanhan sudenkin tahtovan lampaalle vain hyvää, kun se...

Hänen puheensa keskeytyy, sillä oikealta kuuluu käheä ähkäisy. Poliisit ponnahtavat seisaalleen kuin vieterin voimalla ja NUOREMPI POLIISI kuiskaten. Mi... Mitä se on?

VANHEMPI POLIISI pelokkaalla äänellä. Mennään pois – ei se kannata!

NUOREMPI POLIISI. Mutta, mutta emmehän voi jättää; jos joku olisi vaikka kuolemaisillaan, ja....

    Hän vaikenee, sillä taas kuuluu tuo käheä ähkäisy.

NUOREMPI POLIISI. Taas kuului! Kyllä nyt on mentävä katsomaan.

VANHEMPI POLIISI. No, mennään...

Hetken kuluttua kuuluu NUOREMMAN POLIISIN kauhistunut huudahdus. Herra Jumala... tuossa...

VANH. POLIISIN ÄÄNI. Mitä? Kuollut ihminen – murhattu ihminen... Mennään pois – murhaaja voi piileskellä täällä ja tappaa meidätkin...

NUOR. POLIISIN ÄÄNI. Mutta äskeinen ääni! Minä koetan... Hän elää! Kyllä meidän täytyy viedä hänet kirurgiin... Ja eiköhän pitäisi saada selvyyttä rääkkääjästä.

VANH. POLIISIN ÄÄNI hermostuen. Älä herran tähden rupea hupsuttelemaan, kun ei ole pakko... Saamme vielä kuulan rintaamme – ei nykyään ole hyvä pistää nenäänsä kaikkeen... Kunhan vaan saataisiin ajuri, niin olisi hyvä.

Tulee esiin. Menee ensimmäisen tapulin päähän, kuullessaan kaukaa kulkusen kilinää, viheltää kaksi kertaa. Kuuntelee ja sanoo sitten tyytyväisesti.

– Kas niin, se lähti tännepäin! – (Lähtee toisen luokse.) – Sieltä tulee ajuri, ja me pääsemme täältä. Kannetaan se tuonne tien viereen, ettei ajuri näe tapahtumapaikkaa. Ne lörpöttelevät niin älyttömiä, ettei niitä kannata päästää asioihin...

Kantavat tunnottoman miehen tien viereen ensimmäisen tapulin taakse. Kulkusen kilinä lähenee lähenemistään ja tapulin takaa kuuluu poliisien keskustelu.

NUOR. POLIISIN ÄÄNI. Ompa todella tehty perinpohjaista työtä.

VANH. POLIISIN ÄÄNI. Annahan sitä lyhtyäsi minullekin... – (Katsoo). – Mutta, mutta, tämähän on Soronoff, joka kuuluu myöskin santarmien sakkiin... Minä luulen, että täällä on ollut jonkunlainen tilinsuoritus ja tuskinpa hän on aiheettomasti saanut... Mutta tuollapa hevonen jo tuleekin.

Kulkusten kilinä lähenee nopeasti ja sitten VANHEMPI POLIISI huutaa. Kääntäkää hevonen – täältä tulee kyyti!

    Kuuluu miten urkkija nostetaan rekeen.

AJURIN ÄÄNI. Mies näyttää saaneen pahan vuodon. Vieläkös luulette, että hänestä tulee paikkaamalla kalua. Vai mennäänkö heti Unioninkadun ruumisvarastoon.

VANH. POLIISIN ÄÄNI. Viedään nyt ensin kirurgiin paikattavaksi – se on heidän asiansa jos onnistuvat.

Lähtevät. Jo ennen poliisien lähtöä on taivaalle ilmestynyt valoisampi läikkä, joka vähitellen suurentuu, silloin tällöin leimahdellen. Mutta vaikka Urho katselee sinne päin, ei hän näytä sitä huomaavan.

Heti, kun kulkusen kilinä lakkaa kuulumasta, kapuaa hän vikkelästi alas tapulilta.

INGRID katsoen alaspäin. Miten nyt pääsenkään täältä alas?

URHO varmasti. Kuule! Luotatko minuun niin, että voit hypätä syliini?

INGRID epäröiden. Mutta jos... Voitko sinä...?

URHO rohkaisten. Hyppää, Ingrid, vaikka vähän pelottaisikin! Minä vastaan siitä, ettet loukkaannu.

INGRID hyppää. Urho tarttuu häneen niin ylhäältä, kuin ylettyy, ja tyttö putoo hänen käsilleen, pehmeästi kuin vieterien päälle.

URHO. Miksi sinä noin vapiset, rakas, pelkäsitkö.

INGRID. En, en – sinun kanssasi ei voi pelätä, kunhan vaan...

    Kuuntelevat.

URHO kuiskaten. Viljo tulee!!

Oikealta kuuluu suksien suhinaa ja VILJO ilmestyy oikealta ja sanoo kuiskaten: Ketä täällä äsken oli? Minä jo luulin, että kaikki oli hukassa.

URHO. Kyllä Ingrid kertoo sinulle tarkemmin. – Se on vain pääasia, että se ihmiskauppias tuli vielä tännekin, joten sain heti maksaa myyntipalkkion oikein käteisesti... Ja minä sain siltä pistoolin, kun omani jäi vinnille vaatekoriin. Ota se sieltä.

VILJO pidätetyllä ilolla. Tämähän oli jotain harvinaista – aivankuin huvinäytelmässä, jossa konna saa ansaitun rangaistuiksensa.

URHO. Mutta sentähden onkin kiirehdittävä. Riisu siis pian tossusi... Mitä? Tuollahan on tulipalo! Katsohan, miten taivas punoittaa! Enkä ole huomannut ennen...

VILJO riisuen tassujaan. Kyllä se on jo näkynyt hyvän aikaa. Mutta en minä ihmettele, jollet ole huomannut – kyllä sinulla on ollut liiaksikin huomattavaa...

URHO puhuu nauhoja kiinnittäessään, pakoittaan äänensä ulkonaisesti tyyneksi ja hillityksi. Minä aion mennä Pohjanmaan sydänmaille tukkitöihin ja kirjoitan heti, kun pääsen perille. Ja jos ne alkavat sinua ahdistaa minun auttamisestani, niin tule jälessä sinne! Ja koeta lohduttaa äitiä ja sinä Ingrid myöskin... selittäkää asiat aina parhain päin – sillä hän on jo vanha, ja...

    Vaikenee liikutettuna.

VILJO. Älä ole yhtään huolissasi, veli! Kyllä sinä nyt jo selviydyt, vaikka koko santarmilauma lähtisi jälkeesi. Mutta nyt minä menen tuonne viimeisen tapulin luokse vartioimaan ja ilmoitan heti, jos joku tuke. Voitte siis olla ihan rauhassa. – (Tarttuen Urhon käteen.) – Hyvästi siis veikko – kyllä me taas pian tapaamme!

URHO liikutettuna. Hyvästi ja voi hyvin...

VILJO kääntyy poispäin liikutettuna ja lähtee.

URHO tarttuu Ingridin käsiin, ja puhuu matalalla, hiljaisella äänellä. Tiedätkö, rakas, tämä päivä on ikäänkuin kamalaa unta... Miten on mahdollista, että yhtenä päivänä voi tapahtua niin paljon...? Vielä aamullahan kaikki oli entisellään. Ja nyt on kaikki mennyt... Olen takaa-ajettu pakolainen... Minun tulevaisuuteni on yhtä musta, kuin tuo taivaanranta tuolla...

Hän vaikenee sillä samassa kuuluu palotorven matalan kumea pärinä, kummallisen kiihoittavana; siihen yhtyy toinen, korkeampi ja hetken kuluttua kolmas, vielä läpitunkevampana, vaativampana. Ikäänkuin vastaukseksi singahtaa kaukaa kattojen ja tornien takaa säkenepilvi ja koko itäinen taivas leimahtaa hehkuvan punaiseksi. Silloin Urhon vartalo suoristuu ja hänen hillityssä äänessään värähtää väkevä voima, kun hän hetken kuluttua puhuu.

– Voi rakas, jospa tietäisit, miten oudolta ja ihmeelliseltä tämä hetki tuntuu. Kun katson tuota loimottavaa taivasta, tuntuu niinkuin näkisin entisen elämäni palavan. Sillä tänään olen minä menettänyt kaikki mitä minulla oli – aivankuin suuri tulipalo olisi todella tuhonnut koiko entisyyteni. Ja kuitenkin olen onnellisempi kuin koskaan ennen – sillä minä olen saanut vielä enemmän takaisin. Sinä olet antanut minulle uuden elämän...

INGRID kuin huumaantuneena. Juuri niin minäkin tunnen, rakas! Nyt vasta minä tiedän, mitä onni ja rakkaus on. Jospa vain tietäisit, miten tyhjältä ja mitättömältä minun koko entinen elämäni tuntuu tämän ihanan onnenhetken rinnalla, kun vielä kerran sain nähdä sinut näin ihmeellisellä tavalla. Ja kun tiedän ja tunnen varmasti, että rakastat minua, olen niin onnellinen, etten pelkää epävarmaa tulevaisuuttamme, en eroamme, en mitään...

Hänen äänensä katkeaa liikutuksesta, mutta hän pyyhkäsee kyyneleen silmästään, katsoo Urhoa silmiin ja kuiskaa hiljaa:

– Niin, rakas... Etkö sinä tunne, että minä olen sinun omasi kuolemaan asti?

URHO hellästi, tulisesti. Tunnen, tunnen, rakas. Ja se juuri on antanut minulle uuden elämän, uuden tulevaisuuden... Tästä hetkestä alkaa meille molemmille uusi elämä...

    Samassa lyö tornikello juhlallisesti kumahtaen yksi.

URHO. Yksi – kello on yksi... Nyt alkaa aamu... – (Ajattelee hetken ja jatkaa liikutettuna): – Eikö ole kummallista, että juuri tästä aamuhetkestä alkaa meille uusi elämä, josta emme vielä tiedä mitään... Tämä hetki on siis myöskin meidän elämämme aamu.

INGRID värisevin äänin. Oi rakkaani, se on totta... Tämä on nyt meidän onnemme aamu...

URHO liikutettuna. Minä en tiedä, tuleeko meille koskaan onnen päivää, mutta minä tunnen, että tämä onnemme aamuhetki on niin suuri ja kallis, että se korvaa kaiken...

VILJON ÄÄNI. Urho! Tulen kajastus tulee liian kirkkaaksi! Onnea siis matkallesi, veli!

URHO. Niin, Ingrid... nyt minä siis lähden tuonne pimeään ja kuitenkaan en eroa sinusta. Minä näen sinut aina juuri tuollaisena kuin nyt – tulen punertavassa kajastuksessa...

INGRID kiihkeästi keskeyttäen. Niin minäkin näen sinut. Ja sentähden en edes itke... Näethän, että olen aivan tyyni ja iloinen... Silliä minä ajattelen vain, miten onnellisia me olemme sitten... kun taas tulet...

Syleilevät toisiaan kiihkeästi, äänettömästi. Ingrid painaa epätoivoisesti kasvonsa Urhon rinnalle ja hänen hartiansa vavahtavat jo mutta silloin URHO kuiskaa hellästi: Rakkaani... älä... kaikki menee hyvin... Ajattele sitä tulevaa onnenpäivää...

INGRID kohottaa kasvonsa ja kuiskaa vapisevin huulin. Niin rakas... minä tiedän sen tulevan – minä en itke...

    Hän irtautuu kuin väkivalloin Urhosta, kääntyy,
    peittää kasvonsa ja menee, kumartunein päin pois.

URHO nousee reippaasti suksilleen, tarttuu sauvoihinsa ja lausuu hiljaa, lujasti: Nyt eteenpäin!

ESIRIPPU.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA

Maalaistalon n.k. väentuvan kamari, jossa Urho ja Viljo ovat kortteeria. Vasemmalla olevasta ovesta päästään väentupaan, jossa muut tukkilaiset asuvat.

Perällä on ikkuna ja sen edessä pöytä. Vasemmassa nurkassa näkyy uuni, oikeassa vuode ja sen päässä oikealla seinämällä vaatenaulakko, jossa riippuu pari päällystakkia. Vielä on huoneessa muutamia tuoleja ja katossa riippuu kattolamppu. Raollaan olevasta ovesta kuuluu tukkipoikien innostuneita HUUDAHDUKSIA:

– Nyt on Jussilan vuoro!

– Koeta nyt jos voit pitää puoliasi edes minuutin!

– Niin, olethan sinä miltei puolita suurempi, kuin Koskela.

– Kyllä Jussila pittee puoliaa vaekka kaks' minnuuttii, jollei vuan Koskela häntä heitä!

    Naurua.

URHON ÄÄNI. Älkää nyt lörpötelkö, pojat, tämähän on harjoittelua, jossa ei häviö merkitse mitään. Kun minä olen paininut neljä vuotta ja te neljä viikkoa, niin mikä ihme se on, jos minä nyt vielä teidät voitan. Mutta jos me vielä harjoittelemme jonkun kuukauden, niin silloin minä olen jo helisemässä teidän kanssanne!

ÄSKEINEN ÄÄNI. Tokkopa noista toesista mittee tulloo, mutta kyllä mie taijan olla silloin aeka mestar...

    Naurua.

URHON ÄÄNI. No, alotetaan nyt sitten, Jussila. Seiskaa te pojat jokainen maton kulmilla, ettei heinät pääse alta pois. Koeta nyt, jos osaat sen niskaheiton vastaliikkeen, jota eilen opetin sinulle. Pidä tarkkaan varasi, että sieppaat minut syliisi juuri silloin, kun olen kyljittäin sinuun ja sitten heität samaa vauhtia suoraan harteille!

    Kuuluu, miten he alkavat painia.

JÄNNITTYNEITÄ ÄÄNIÄ:

– Niin, muista nyt!

– Kyllä nyt ainakin tiedät!

– Täällä tulee tyttöväkeäkin painia katsomaan.

– Niin, koettakaa nyt parhaanne pojat!

ANNIN ÄÄNI. Painitteko ite taas?

Kuuluu painijoiden askelien töminää ja sitten URHON ÄÄNI. Ole nyt varuillasi!

Samassa jymähtää lattia ja sitten kuuluu ihmetteleviä ja innostuneita HUUTOJA:

– Siinä se taas oli!

– Etkö muistanut Koskelan neuvoa?

– Mittees siinä muistaminen auttoo, kun tuo Koskelan ruoja heittää aina liian äkkiä!

Kun nauru on tauonnut, kuuluu taas ANNIN ÄÄNI. Lopettakaa jo se paini! Minulla on Koskelalle jotain parempaa. Tule tänne kamariin!

LEIKILLISIÄ ÄÄNIÄ:

– Mene herran nimessä, kun saat!

– Niin, ei sitä jokaiselle parempaa luvata!

– Ei, eri miehet ne ovat!

    Naurua. Tulevat sisään.

ANNI näyttää noin 19-20 vuotiaalta. Hänellä on runsas, vaalea tukka ja miltei lapselliset, pyöreät kasvot ja notkea vartalo.

URHO on painipuvussa ja Anni seuraa äänettömin, ihailevin katsein, miten toinen sytyttää kattolampun ja viskaa tulitikun uuniin, Vasta kun Urho katsahtaa häneen, näyttää hän havahtuvan, hämmentyvän; mutta Urho luulee sen johtuvan toisesta syystä ja menee Annin luo, tarttuu hänen käteensä, lausuen lämpimällä, lohduttavalla äänellä:

Ethän vaan pahastunut noiden poikain puheista...? Katsos... he eivät tarkoita mitään pahaa. – (Hillityllä kiihkolla.) – Ja jos joku uskaltaisi kerrankin loukata sinua... niin sille kävisi huonosti...

ANNI kuin huumaantuneena. Ei, ei... en minä sitä... Katsos,, minä vaan... Niin, miten on mahdollista, että sinä voitat kaikki – Jussilankin, jota ei kukaan ole ennen voittanut. Oikein minä pelkäsin äsken, kun hän on niin tavattoman suuri ja väkevä...

URHO. Se johtuu taidosta... Mutta mitä se oli, kun sinä lupasit minulle antaa...?

    Tuvasta kuuluu seuraavan keskustelun aikana tukkipoikien
    puheensorinaa, naurua ja välillä painin jymyä.

ANNI veitikkamaisesti. Niin, arvaappas, mitä se on! Minä kävin isän kanssa Kirkonkylässä ja...

    Vaikenee kuin kiusoittaakseen Urhoa.

URHO havahtuen. Eihän se vain ole kirje! Sano pian!

ANNI. Mitä sinä antaisit, jos saisit kirjeen?

URHO huudahtaa jännittyneenä. Saat mitä tahansa, mitä vain tahdot... – (Koettaen kääntää leikiksi). – Niin, luovutan sinulle vaikka taivasosuuteni, jos annat kirjeen...

ANNI koettaen saada äänensä kevyeksi ja leikilliseksi. Kylläpä sitä kirjettä on hartaasti odotettu. Mutta mieluummin annan sen ilmaiseksi, kuin noin epävarmaa palkkiota vastaan. Ethän sinä voi antaa minulle sellaista, jota ei ole vielä itselläsikään. Tästä saat! Siinä on kai paljon rakkautta, koska on noin paksu.

    Ojentaa Urholle kirjeen.

URHO. Kiitoksia, Anni! Kyllä sinä sentään olet kiltti tyttö!

ANNI katsoo tuskallisesti hymyillen, miten innokkaasti Urho repii kuoren ja vetää sieltä toisen kirjeen.

URHO juosten ovelle. Hei, Viljo! Lopeta nyt paini – täällä on sinullekin kirje!

TUKKILAINEN raottaa ovea, lausuu leikillisesti. Vai kirjeitä teällä jaellaan? Antakee nyt yksi miullekin.

ANNI. Ei satu nyt olemaan!

2:n TUKKIL. Mutta ehkä minulle on?

1:n TUKKIL. Mittees sie sillä, ethän sie ossoo lukkeekkaan!

    Naurua.

VILJO tulee huudahtaen innokkaasti. Päästäkää nyt pojat minutkin sinne! Keneltä minä kirjeen saan?

URHO. Kertun käsialaa näkyy olevan.

VILJO. Kiitoksia, neiti Anni!

1:n TUKKIL. naurettavan vakavasti. Mittees myö tässä pojat... Kai siellä taas on parsataa pusuakin... niin että pannaan vuan ovi kiinni...

    Sulkee oven naurun kaikuessa ja molemmat alkavat
    innokkaasti lukea.

ANNI katsoo Urhoa omituisesti; sitten koettaa sanoa leikillisesti. Kai minäkin menen pois häiritsemästä.

    Menee.

URHO hajamielisesti, Annin lähtiessä. Suo nyt anteeksi Anni, kun...

    Lukee jännittyneenä.

VILJO hetken kuluttua. Kyllä se oli hyvä, että lähdin sieltä ajoissa pois! Kerttu kirjoittaa, että santarmit ovat vieläkin käyneet minua kahdesti hakemassa!

    Lukee edelleen.

URHO niinkuin ei kuulasi. Vai niin...

VILJO. Äiti on parantunut, hän lähettää sinulle terveisiä ja pyytää, että olisit varovainen...

URHO samoin kuin ennen. Vai niin...

Lukee yhä kasvavalla jännityksellä. Kerran hän hermostuneesti raapaisee tukkaansa ja näyttää yhä kiihtyvän. Sitten hän yhtäkkiä hypähtää seisaalleen ja ärjähtää raivosta kuohahtaen:

– Voi tuhannen perkelettä!

VILJO levottomana. Mitä siellä on? Mitä on tapahtunut...? Eiväthän santarmit vaan ole saaneet tietää meidän olinpaikastamme...?

URHO. Ei vielä... Mutta ne voivat saada tietää sen milloin tahansa.

VILJO. Miten... mitä tarkoitat? Mitä siinä on? Eikö se ole Ingiridiltä?

URHO. Ajattele, että se Ingridin äiti on saanut kynsiinsä minun viime kirjeeni... Ja nyt se uhkaa ilmiantaa minut tuolle kirotulle santarmiparoonille, jollei Ingrid kokonaan jätä minua ja seurustele tuon roiston kanssa.

VILJO. Mitä... onko sellainen äiti?

URHO sähähtää kiukkuisesta. Piru se on eikä äiti! Tässä on vielä lisäys... Kuuleppas mitä Ingrid kirjoittaa... – (Lukee ääneen.) – "Kun en seuraavana iltana tullut huoneestani tapaamaan tuota roistoa... silloin tuli äiti ja sanoi, että jollen mene kahden viikon kuluessa kihloihin tuon... tuon kirotun kanssa, niin sinut tullaan hakemaan sieltä ja viedään Siperiaan, tai hirtetään... Ja hän uhkasi heti siinä tapauksessa, jos yritänkin kirjoittaa sinulle... ilmiantaa sinut. Sentähden olen ollut niin kovassa tuskassa..." – (Vaikenee kuin tukehtuen, käy lattialla ja mutisee hammasta purren.) – Voi tuota kirottua pyöveliä!

VILJO. Mitä se tyttöparka onkaan kärsinyt...

URHO lukee edelleen. "En ole voinut nukkua kolmeen yöhön... kun en ole voinut lähettää kirjettä. Ja nyt pelkään niin kovin, että äiti saa tietää kirjeestäni... Silloin ne tulisivat ennenkuin tämä ehtii perille. Poistukaa siis heti. En ehdi enempää, enkä tiedä, näenkö sinua koskaan – mutta minä rakastan sinua kuolemaan asti. Sinun Ingridisi."

    Viime sanat kuiskaa hän liikutuksesta värisevin äänin,
    peittää kasvonsa ja kääntyy äänettömänä poispäin.

VILJO havahtuen. Mutta ajattele, jos se ämmä olisi saanut tietää... Ja ne olisivat nyt matkalla tänne... Koska se on lähetetty?

URHO. Viidentenä päivänä – siis viikko takaperin...

Tuvasta on koko ajan kuulunut tukkilaisten puheensorinaa, naurua ja painin jymyä. Nyt aukenee ovi ja sisään tulee paitahihasillaan tukkimies RANTALA lausuen innokkaasti. Tuleppas näyttämään, miten se "koko nelsoni" oikein tehdään. Kun minä en saa tätä Jussilaa liikahtamaankaan ja sinä kääntelet kuin rukkasta... – (Vaikenee). – Onko sinulle tullut ikäviä uutisia, vai miksi niin totinen olet?

URHO. Kyllä ne hieman ikäviä ovat, sillä täytyy kai lähteä laputtamaan täältä muille maille...

RANTALA muuttuen vakavaksi. Älä helvetissä... Eihän se vaan ole sitä, sitä... En minä tahtoisi sekaantua... mutta...

    Vaikenee epäröiden.

URHO menee hänen luokseen, tarttuu käteen ja sanoo lämpimästi. Älä puhu noin, sillä sinä olet ollut minulle oikea toveri... Ja me aioimme juuri tulla sinulle puhumaan tästä asiasta... Sinulle minä olen kertonut, minkätähden tänne olen tullut. Nyt on eräs henkilö, joka vihaa minua, saanut tietää, että olen täällä. Ja kun se voi antaa minut ilmi koska tahansa, niin on kai parasta lähteä, ennenkuin tulevat hakemaan.

RANTALA synkästi. Vai niin... vai sillä tavalla... Kyllä ne nykyään luulevat... – (Vaikenee ja huudahtaa.) – Mutta jospa meilläkin on jotain sanomista tähän asiaan...? – (Tarttuu Urhon käteen ja puhuu liikutustaan hilliten.) – Kuuleppas Koskela... Minä en kehu ketään, mutta se on totta, etten minä ole koskaan nähnyt niin reilua miestä ja hyvää toveria kuin sinä...

URHO. Älähän nyt suotta...

RANTALA. Se on kuitenkin totta ja sen sanoo joka mies meidän sakissa. Sinä pelastit meidät miltei varmasta selkäsaunasta Kolkkalassa... sinä sait sovinnon aikaan Raasin sakin kanssa. No niin... Minä en viitsi puhua, enkä minä oikein ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta... mutta sinä olet saanut minut lopettamaan juomisen miltei kokonaan... Meidän sakissa ei ole ryypätty puoltakaan siitä kuin ennen, elämä on ollut oikein hauskaa siitä asti, kun sinä tulit... Ja jos sinua aiotaan viedä... niin... – (Menee ovelle.) – Hei pojat! Tulkaa vähän tänne!

Toistakymmentä tukkilaista työntyy sisäpuolelle, loput jäävät tuvan puolelle ja RANTALA puhuu purevasti, hillitysti.

Te tiedätte, pojat, että nykyään on jokainen oikea, rehellinen mies kauhistus meidän bobrikoffilaiselle esivallallemme. Ja kun tämä Koskela on tehnyt niinkuin jokaisen miehen pitäisi tehdä: jäänyt pois laittomaata syynistä ja antanut selkään eräälle santarmiurkkijalle...

Hänet keskeyttävät innokkaat HUUDOT:

– Hyvä, hyvä!

– Se on oikein!

– Koskela on miesten mies!

– Kyllä minä sen arvasin!

– Onko siitä tullut jotain...?

RANTALA jatkaa. Nähkääs, nyt on joku saatanan Juudas Iskariotti saanut tietää, että hän on täällä, joten santarmit voivat tulla hakemaan häntä koska tahansa. Mitä te siihen sanotte, pojat? Annammeko me näiden koirien viedä toverimme?

Miesjoukosta kuuluu kiukkuisia uhkaavia HUUTOJA:

– Ei ikinä!

– Me emme anna toveriamme...

– Ei tipu Joonaalle viinaa!

– Selkäsaunan saavat...

– Ja hyvän saavatkin!

– Tulkoot tänne vaan!

URHO liikutettuna. Minä olen iloinen teidän sanoistanne, pojat, mutta en minä sentään tahdo, että teille tulisi mitään ikävyyksiä minun tähteni... Katsokaas, ne rupeisivat vainoamaan teitäkin, ja se olisi...

Hänet keskeyttävät vastustavat huudot, mutta RANTALA vaientaa ne huudahtaen. Kuulkaas, pojat! Minä tiedän, miten menettelemme. Koskela ja Kaita voivat muuttaa huomenna Korpelaan ja jos santarmit tulevat, niin me sanomme, että he ovat lähteneet pois paikkakunnalta...

URHO. Kyllä ne sen tietoonsa urkkivat.

RANTALA. Mitä siitä! Joku meistä jää aina kotiin vahdiksi ja jos ne tulevat, silloin hän juoksee sanomaan teille – metsän lävitse on puolta lyhyempi matka. Silloin ne saavat taas pitkän nenän. Mutta jos niin hullusti kävisi, että ne yllättäisivät, niin silloin hän tuo sanaa joelle... Ja me pehmitämme ne niin, että kiittävät luojaansa, jos saavat omatkin luunsa täältä pois! Eikö niin, pojat?

Räjähtää moni ääninen kiihkeä huuto, josta eroittaa vain muutamia katkonaisia ÄÄNIÄ:

– Oikein!

– Niin teemme!

– Silloin tulee varmasti koiranraatoja!

– Kyllä me ne hakkaamme!

– Että kukko suurimmat palat nielee!

RANTALA. Saatte siis olla ihan huoletta. Santarmit eivät tule teitä viemään!

Silloin kuuluu tuvasta kiireellisiä askeleita ja kamarin ovelle ilmestyy ERÄS TUKKILAINEN lausuen hengästyneenä.

Hei miehet! Koko päivävuorosakki joelle! Puomit särkyivät ja nyt on koskessa sellainen ruuhka, ettei sitä selitä pirukaan! Se on siinä Pullokiven niskassa, kuten viimekerrallakin. Ja pomo sanoi, että jokaisen täytyy tulla...

Silloin kuuluu joka puolelta vastustavia ÄÄNIÄ:

– Mitä se meille kuuluu?

– Pitäähän meidän hiukan huilatakin välillä!

– Juurihan me joelta tulimme!

– Purkakoon itse ruuhkansa...

ERÄS TUKKILAINEN. Mutta pomo käski erikoisesti sanoa, että joka mies saa kaksinkertaisen palkan.

ÄÄNIÄ:

– No se on eri asia!

– Olisit sen heti sanonut!

– No mennään sitten...

– Minä luulin, että sitä tarjotaan taas ylimääräisenä huvituksena ja virkistyksenä, niinkuin ennenkin.

    Lähtevät nauraen.

URHO. Minun täytyy ottaa ensin orjan muoto päälleni. Alkaa nopeasti pukeutua.

RANTALA. Ei sinulla mitään kiirettä ole. Tule sitten kun ehdit.

    Menee toisten jälkeeni.

VILJO. Mutta nämä ovat sittenkin kunnon tovereita! Tuskinpa meidän tarvitsee täältä lähteä...?

URHO. Sentähden ei heille saakaan tulia ikävyyksiä. Mutta ehkä ensin muutamme Korpelaan ja jos tarvis tulee, lähdemme vasta sitten edemmäksi.

VILJO. No niin, jutellaan siitä myöhemmin. Minä menen toisten mukana...

    Menee.

Urho on jo miltei kokomaan pukeutunut, kun ANNI tulee, kantaen puita sylissään, heittää ne uunin eteen ja sanoo iloisesti. Sinä olet vielä täällä! Etkö menekkään ruuhkaa purkamaan?

URHO. Kyllä menen, kunhan tässä vaihdan pukua.

ANNI leikillisesti. Miksi sinä nyt noin totinen olet? Eihän siinä kirjeessä vaan ollut rukkasia?

URHO. Ei, kyllä siinä oli ikävämpiä tietoja...

ANNI levottomana. Mitä sinä puhut? Mitä siinä oli?

URHO. Siinä oli sellainen tieto, että minun täytyy heti lähteä täältä...

ANNI vavahtaen. Lähteä... täältä...? Miksi, mihin...? Onko se sen asevelvollisuusasian vuoksi, josta puhuit...?

URHO. Sitä se koskee, ja nyt on eräs henkilö saanut tietää että olen täällä ja uhannut ilmoittaa sen santarmeille...

ANNI tarttuu rintaansa ja sopertaa vapisevalla äänellä. Voi hyvä Jumala, kuka sellainen kauhea ihminen on? Kuka sinulle kirjoittaa siitä? Anna anteeksi, kun kysyn asioitasi, enhän minä voi sinua auttaa... en ymmärrä mitään... Mutta tahtoisin niin sydämestäni tehdä jotain. Ja jos sinä puhuisit minulle... olisin niin iloinen...

URHO epäröiden. Katsos Anni... Minä sain tämän kirjeen eräältä tytöltä, josta minä... me pidämme toisistamme...

ANNI ääni värähtäen. Minä tiedän sen... Minä tiedän hänen nimensäkin... Se on Ingrid...

URHO hämmästyen. Mitä...? Mistä sinä sen tiedät...?

ANNI surullisesti hymyillen:. Sinä olet kaksi kertaa jättänyt pöydälle paperin, johon oli kirjoitettu: "rakas Ingrid..." Ja kyllä minä tiesin muutenkin, että sinulla oli joku...

URHO hämillään. Jospa sen olisin tiennyt, niin olisin kertonut sinulle ennen... Katsos asia on niin, että hän on rikkaan liikkeenomistajan tytär ja minä kun olen köyhä työläinen, niin hänen äitinsä vihaa minua jo ennestäänkin. Ja nyt hän on kiduttanut Ingridiä kaikilla keinoilla, kun hän ei ole luopunut minusta... Nyt hän on löytänyt minun kirjeeni ja uhkaa antaa minut ilmi, jollei Ingrid mene kihloihin erään toisen kanssa... Ja kun hän ei sitä tee, niin ne voivat tulla hakemaan minua milloin tahansa!

ANNI joka on kuunnellut kauhun ja hämmästyksen vallassa, sopertaa vapisevalla äänellä. Voi hyvä Jumala... Sehän on kauheata... Jospa ne nyt... Mutta eikö ole mitään keinoa... Jos saisi tietää, milloin ne tulevat, niin... – (Ajattelee hetken kiihkeästi; sitten huudahtaa innostuen.) – Ooh! Nyt tiedän keinon!

URHO jännittyen. Sinä? Miten? Kerro mitä tarkoitat.

ANNI. Katsos, ne tulevat varmaan Kirkonkylän kautta ja tietysti ilmoittavat myös vallesmannille. Mutta hän vihaa santarmeja, ja kun hänen tyttärensä on hyvä ystäväni, niin menen heti aamulla hänen luokseen ja pyydän häntä heti soittamaan Koiviston Irjalle, jos ne tulevat. Kun Irja lähettää pikkuveljensä sanomaan minulle, niin me saamme tietää sen pari tuntia aikaisemmin, sillä kirkolta on tänne kaksi penikulmaa... Sinä aikana ehdit mennä vaikka minne!

URHO epäröiden. Voi Anni, kyllähän se olisi mainio keino... Mutta mitä ne sanovat, jos sinä minun tähteni pyydät sellaista? Jos rupeavat viedä juoruamaan sinusta, niin...

ANNI keskeyttää riemukkaasti. Voi, mitä minä välitän juoruista, jos vaan voin pelastaa sinut! Voi, jospa tietäisit, miten iloinen olen, kun sinä puhuit minulle tästä... jos voisin auttaa sinua jotenkin... Sillä sinä olet ollut minulle niin hyvä... Minä en koskaan unhoita sinua...

URHO tarttuu hänen käsiinsä. Voi Anni, Anni... Minä en tiedä mitä sanoisin... Sinä olet niin hyvä, niin hyvä, että sinusta täytyy pitää. Mutta älä sentään ajattele minua – minä en ansaitse sitä... Ei, anna minun puhua... Katsos, olen niin onneton siitä, kun tuotan vaan surua ja onnettomuutta niille, joille tahtoisin hyvää... Sinäkin...

    Vaikenee liikutettuna.

ANNI hellyydestä ja liikutuksesta vapisevin äänin. Et minulle ainakaan...! Minä tulen aina ilolla muistelemaan sinua ja tätä aikaa. Kunhan sinä vaan tulisit oikein onnelliseksi... niin en muuta toivo... Ja jos sitten joskus... muistaisit minua, niin silloin olen...

Hänen äänensä katkeaa, hän peittää kasvonsa ja juoksee ulos...

ESIRIPPU.

TOINEN KUVAELMA.

Sama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Anni pöyhistää paraikaa Urhon vuodetta. Kun se on valmis, menee hän uunin eteen ja lisää muutamia puita uuniin. Silloin aukenee ovi ja sisään tulee

PALVELUSTYTTÖ kuiskaten salaperäisesti. Anni! Täällä on vieras, hieno neiti, joka kysyy Koskelaa...

ANNI. Koskelaa...? Minkälainen neiti? Onko se nuori...?

PALVELUSTYTTÖ. On, ja tavattoman hieno ja kaunis!

ANNI tarttuen rintaansa. Se on hän! Koskelan morsian...

PALVELUSTYTTÖ. Koskelan morsian? Mistä sen tiedät?

ANNI. Älä nyt kysy... Missä hän on? Käske hänet tänne... Ei, minä tulen itse.

    Menevät.

Hetken kuluttua tulee hän takaisin Ingridin seurassa. Tämä on laihtunut ja kalvennut ja hänen kasvonsa näyttävät entistä kauniimmilta, sielukkaammilta.

INGRID katsoo ympärilleen. Asuuko Koskela täällä... tässä huoneessa?

ANNI. Kyllä... Tämä on juuri hänen huoneensa, he asuvat Raidan kanssa...

INGRID. Missä hän nyt on? Mahtaako hän tulla pian kotiin?

ANNI. Hän lähti juuri toisten kanssa ruuhkaa purkamaan, niin että tuskinpa ne pääsevät, ennenkuin aamupuolella.

INGRID. Luuletteko, että hän pääsisi aikaisemmin, jos joku menisi kutsumaan hänet? Olisi tärkeätä asiaa...

ANNI. Kyllä kai hän pääsee – tietysti hän pääsee! Minä käsken pikkuveljeni hakamaan häntä.

    Nousee.

INGRID. Odottakaa! Minä kirjoitan lapun, niin hän tietää tulla heti.

Kirjoittaa ja antaa sen Annille, joka menee. Hetken kuluttua tulee ANNI takaisin ja sanoo ystävällisesti. Tietysti neiti juo kahvia, kun on tullut pitkän matkan? On juuri valmista...

INGRID. Kiitoksia vaan! Juon mielelläni, koska alkoi viluttaa...

    Anni menee.

INGRID katselee uteliaasti ympärilleen, sitten menee uunin eteen ja lämmittää käsiään.

ANNI tuo tarjottimen pöydälle, sitten kaataa kahvia kuppiin ja alkaa neuvottomasti. Suokaa anteeksi, kun jätin teidät yksin... Olkaa hyvä ja tulkaa ottamaan kahvia.

INGRID. Ei se mitään... Kiitoksia vaan!

ANNI. Olkaa hyvä ja ottakaa leipää myöskin...

INGRID. Minä... minun ei ole yhtään nälkä.

ANNI. Suokaa anteeksi, kun kysyn... Eikö se ole neiti Ingrid?

INGRID. Olen kyllä. Mistä te tiedätte sen?

ANNI lämpimästi avomielisesti. Urho... niin Koskela, hän on puhunut niin paljon teistä... miten te olette saanut kärsiä viimeaikoina. Ja paljon muuta...

INGRID mustasukkaisesti. Vai on hän kertonut niin tarkkaan kaikki...

ANNI punastuen. Voi hyvä neiti! Älkää vaan pahastuko hänelle, tai ymmärtäkö väärin. Siinä ei ole mitään pahaa!

INGRID. Enhän minä mitään... Hän ei vaan ole ennen kertonut muille...

ANNI hämillään. Ei hän kellekään muille ole kertonut... Mutta hän pitää minua ystävänään ja...

INGRID. Ystävänä... Onhan hyvä, kun hän muutenkin on täällä yksin...

ANNI tuskallisesti. Voi neiti... Minä näen, että te tahtoisitte olla minulle ystävällinen, ja kuitenkin te epäilette jotain, ettekä voi... Mutta se olisi liian ikävää, jos teidän välillänne tulisi mitään väärinkäsitystä minun tähteni. Sentähden minun täytyy kertoa sellaista... sellaista, joka näyttää, että hän on parhaimpia miehiä, mitä on olemassa.

INGRID terävästi. Mutta mistä tiedätte, vaikka luulisitte häntä paremmaksi kuin hän on... Ja eräissä tapauksissa on erehtyminen aivan luonnollista – kun ei huomaa lainkaan vikoja...

    Vaikenee epäröiden.

ANNI punastuu, hämmentyy, mutta sitten kohottaa katseensa ja hänen äänensä värähtää vakuuttavana ja sydämellisenä. Niin, te olette huomannut, että rakastan häntä... en ole voinut sille mitään. Mutta ajatelkaa, että vaikka hän luultavasti on huomannut sen, niin hän ei ole koskaan puhunut mitään sellaista... kuin muut miehet puhuvat... Hän ei ole kertaakaan suudellut minua... vaikka olisi voinut... Niin, minua hävettää puhua näin, mutta minun täytyy saada teidät ymmärtämään totuus. Sillä hän on päinvastoin koettanut estää, etten pitäisi hänestä... puhunut, miten hän rakastaa teitä... Missä olette nähnyt sellaisen miehen, joka käyttäytyisi niin hänen asemassaan?

INGRID tarttuu Annin käsiin ja sanoo hiljaa. Neiti... Onko tuo totta? Onko se mahdollista?

ANNI katsoo häntä silmiin ja lausuu lujasti. On! Sen vannon Jumalan nimessä!

INGRID puristaa Annia rintaansa vastaan, suutelee häntä ja sanoo sydämellisesti. Rakas ystäväni! Antakaa anteeksi epäilykseni... Minäkään en ole ymmärtänyt häntä täydellisesti, mutta nyt ymmärrän. Ja siitä olen teille ikuisesti kiitollinen.

ANNI tukehtuneesti. Ja uskokaa minua... minä, minä en ole tahtonut hänestä pitää...

INGRID. Ei ei, kyllä minä sen ymmärrän, ettette ole voinut muuta... Häntä ei voi olla rakastamatta... hän on... – (Kuuntelee ja kuiskaa värähtäen.) – Hänen askeleensa! Nyt hän tulee...

URHO tulee sisään. Hän katsoo hetken Ingridiä ja sanoo sitten liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ingrid... Sinä täällä? Onko se mahdollista?

INGRID syöksähtää hänen syliinsä ja sopertaa nyyhkyttäen. Urho... rakkaani... Nyt sain nähdä... sinut...

ANNI katsoo heitä hetken tuskallisesti; sitten peittää kasvonsa kädellään ja menee hiljaa pois.

URHO. Miten olet täällä? Miksi olet tullut...? Onko nyt tapahtunut jotain?

INGRID. Oletko saanut minun kirjeeni?

URHO. Sain juuri illalla... Onko äitisi antanut minut ilmi?

INGRID. On. Katsos hän vaati taas minua seurustelemaan parooninsa kanssa. Ja kun sanoin, etten enää tahdo nähdä tätä, aavisti hän, että olin kirjoittanut sinulle ja kiusasi palvelustyttöä niin kauan, että tämä tunnusti vieneensä kirjeeni postiin...

URHO keskeyttää jännittyneenä. No, ja sitten äitisi ilmoitti...?

INGRID. Ei, hän lupasi antaa asian olla, jos heti lopetan "vehkeilyni" sinun kanssasi ja menen kihloihin tuon konnan kanssa. Ja kun sanoin, että otan ennen myrkkyä, kuin huolisin santarmiurkkijasta, silloin hän huusi, etten myöskään koskaan sinua näe ja lupasi heti ilmoittaa paroonilleen...

URHO hellästi. Ja sitten sinä lähdit tänne?

INGRID. Minun täytyi. Sillä kirjeeni ei olisi ehtinyt perille, nehän ovat väliin viipyneet matkalla kolmekin viikkoa...

URHO liikutettuna. Voi rakas pieni tyttöparkani... Kun ajattelen, että sinä olet tullut minun tähteni, että sinua on kidutettu noin minun tähteni, niin en tiedä, mitä sanoisin... Olen niin onnellinen, ja kuitenkin on minun niin paha olla, kun en voi millään tavalla palkita sinun kärsimyksiäsi...

INGRID peittää kädellään hänen suunsa. Kuinka sinä voit puhua noin... rakas, tyhmä poikaparkani... Etkö sinä todellakaan käsitä, ettei maan päällä eikä taivaassa ole mitään, jota vaihtaisin siihen äärettömään onneen, jonka tunnen tällä hetkellä. Kun ajattelen, että vihdoinkin olen sinun kanssasi ensi kerran kahden, saan painaa pääni sinun rinnallesi, katsella sinun rakkaita kasvojasi... – (Suutelee ja syleilee tulisesti Urhoa.) – Jospa tietäisit, miten mitättömiltä tuntuvatkaan nuo kärsimykset tällä hetkellä... Minusta tuntuu, ettei kukaan voi olla niin onnellinen, kuin minä olen...

    Painaa päänsä Urhon rinnalle, nyyhkyttäen äänettömästi.

URHO värähtäen. Se on totta, rakkaani... nyt sen ymmärrän... Se johtuu siitä, että sinä olet kärsinyt onnesi tähden enemmän kuin muut, uhrannut enemmän kuin muut... Ja tiedätkö Ingrid – juuri sentähden meidän onnemme olisikin niin harvinaisen suuri, ettei se särkyisi suurissakaan onnettomuuksissa, jos me saisimme yhdessä elää elämämme. – (Vaikenee ja jatkaa kuin uneksien.) – Ajattele, että meillä olisi pienokaisia, sinä odottaisit heidän kanssaan iltaisin, kun tulisin työstä. Ja kun he nukkuisivat, istuisimme me heidän vuoteensa vieressä ja muistelisimme näitä aikoja, muistaisimme tämänkin illan. Niin... silloin...

Hänen äänensä muuttuu käheäksi ja vaikenee, mutta sitten hän rykäisee ja lisää hiljaa.

– Niin rakas, se tuntuu ikäänkuin liian suurelta ja ihanalta... Jospa se ei toteutuisikaan... Jospa se jääkin vain kauniiksi unelmaksi...

INGRID hellästi. Miksi niin ajattelet, rakas...?

URHO. En oikein tiedä... Maailmassahan tapaa niin harvoin sellaista onnea... Kun ajattelen... että minun täytyy nytkin lähteä ulkomaille, tietämättä milloin pääsen takaisin... Ja kun äitisi vihaa minua, niin hän...

INGRID keskeyttää, ilosta havahtuen. Mutta onhan minulla isäkin! Ja hän on pitänyt ja pitää aina sinua miesten parhaana...

URHO hämmästyen. Mitä sanot? Eikö isäsi olekaan muuttunut? Miksei hän ole puolustanut sinua...?

INGRID. Hän on ollut koko ajan minun puolellani, mutta sinähän tiedät, minkälainen äiti on... Toissa iltana minä puhuin hänelle, miten äiti oli menetellyt, ja että aion lähteä varoittamaan sinua. Ja tiedätkö, mitä minun rehellinen, hyvä isä-kultani sanoi?

URHO jännittyneenä. No mitä? Kielsikö hän?

INGRID etsii laukustaan pienen paperikäärön ja koettaa puhua hillityllä äänellä. Hän käski minun tuoda tämän rahakäärön sinulle ja sanoi, että sinun pitää heti lähteä pariksi vuodeksi ulkomaille tutkimaan ammattiasi – niin että kykenet värkmestariksi, sitten kun voit tulla kotiin...

URHO ilon ja hämmästyksen valtaamana. Ooh! Mitä sinä sanoit Ingrid...? Onko tuo totta...? Onko se mahdollista...?

INGRID veitikkamaisesti. On se! Ja minä olen varma, että sinä saat tulevaisuudessa vielä tärkeämmänkin paikan isän liikkeessä – sillä minä tahdon sen!

URHO suudellen Ingridiä tulisesti. Voi Ingrid! Minä tulen hassuksi ilosta!

INGRID. Ja tiedätkö, silloin minä muistin, että tätini on Tukholmassa ja pyysin, että sinun mukanasi saisin lähteä hänen luokseen muutamaksi kuukaudeksi, muuten äiti kiduttaa minut hulluksi. Isä oli vastaan, mutta minä sanoin, että jos hän vieläkin antaa santarmiurkkijan häväistä minua, niin minun täytyy hypätä mereen... Se vaikutti isäparkaan, sillä hän on paljon kärsinyt siitä, kun ei ole voinut suojella minua. Ja kun minä huomautin, että äiti oli jo luvannut ajaa minut pois kotoa tämän asian vuoksi, miten se olisi sopiva rangaistus äidille ja tekisi lopun hänen parooni-hulluudestaam, niin isä suostui. Me sovimme, etten ilmoita mitään äidille, vaan kirjoitan isälle salaa...

URHO on katsonut Ingridiä kuin huumaantuneena; nyt hän heittäytyy polvilleen ja hänen äänensä värisee onnesta ja liikutuksesta. Oi armaani, tämä on liian suurta ja ihanaa... Minä en voi sanoa, mitä tunnen... Minä olen liian onnellinen...

INGRID suutelee häntä. Niin minäkin, rakas... Ja nyt alkaa meidän onnemme...

    Kuuluu koputusta.

URHO havahtuen. Ooh! Kun olin kokonaan unohtanut Viljon! Tule sisään! – (Viljo tulee.) – Suo anteeksi... Ehkä sentään ymmärrät, mistä tämä johtuu...

VILJO tulee tervehtimään Ingridiä. Hyvää iltaa! Ja tervetuloa tänne!

INGRID hymyillen. Minä tuon teille rakkaat terveiset häneltä. Ja tässä on vielä kirjekin. – (Ojentaa Viljolle kirjeen.) – Siinä on vain pari sanaa, kun minun täytyi lähteä yhtäkkiä.

VILJO. Kiitos vaan! Miten te nyt näin äkkiä jouduitte lähtemään?

URHO. Minut on annettu ilmi, ja hän tuli sanomaan.

VILJO hätkähtää. Niin minäkin unohdin jo asiani. – (Hiljaa.) – Ajattele, että tuolla ikkunan takana oli juuri joku urkkimassa... Eihän se vaan... jos se olisi seurannut...

URHO jännittyneenä. Ei kai äitisi vaan saanut tietää, että lähdit matkalle...?

INGRID. Ei... Minä sanoin meneväni tätini luokse Oulunkylään.

URHO. Mutta jospa hän on epäillyt ja ilmoittanut santarmeille – ja ne olisivat tulleet samassa junassa!

INGRID levottomana. Minä kyllä epäilin eräitä miehiä, jotka kävivät monta kertaa vaunussani. Mutta kun tälle asemalle jäi vain yksi vieraan näköinen mies. Ja sekin jäi odotussaliin istumaan...

URHO. Minkälainen se mies oli? Oliko se maalainen vai herrasmies? Muistatko, miten se oli puettu?

INGRID. Se ei ohut maalainen eikä herrasmies. Sillä oli lyhyt päällystakki ja korkea kriminnahkalakki päässä...

VILJO hätkähtäen. Kriminnahkalakki! Sitten se oli sama, joka tuolla äsken vakoili!

URHO sisäisellä levottomuudella. Ooh! Nyt muistan, että tänne sopii tulla myöskin edelliseltä asemalta – matka vain pitenee penikulmalla... Jospa ne ovat niin kettuja, että tulevat sitä kautta ja lähettivät vain tuon yhden sinun jälessäsi.

    Ingrid tarttuu äänettömästi rintaansa.

VILJO puhuu hiljaa reippaasti. Mutta minäpäs lähden heti Kirkonkylää kohden, ja jos herrat ovat tulleet iltajunassa, silloin ne tulevat piakkoin minua vastaan. Jolleivät tule, silloin ne eivät joudu ainakaan ennen huomisiltaa...

URHO. Kyllä minä luulen, että se turhaa on! Mutta jos sinä kaiken varalta viitsit mennä, niin...

VILJO hilpeästi naurahtaen. Tietysti minä menen. Sehän on vain pieni huvikävely.

    Menee.

INGRID. Mitä jos ne tulisivat kuitenkin sieltä...?

URHO. Älä ole yhtään rauhaton... En minä usko, että ne tänään tulisivat...

INGRID. En minä ole yhtään rauhaton, kun olen sinun luonasi... – (Tarttuu Urhon kaulaan, kuiskaten tulisesti.) – Ja kun ajattelen, että saan matkustaa sinun kanssasi kauas... ettei kukaan voi meitä enää eroittaa, silloin... Mutta milloin lähdemme?

URHO. Kyllä se olisi ollut hyvä, jos olisimme voineet lähteä jo ennen aamun valkenemista... Silloin ei kukaan olisi tietänyt sinusta mitään... Mutta sinä olet tietysti liian väsynyt...

INGRID innokkaasti. En ole! Lähdetään vaan heti, kun alkaa hämärä! Mutta luuletko, että pääsemme yli rajan...?

URHO. Ole huoletta! Minä tiedustelin asiaa jo silloin kaiken varalta ja tiedän paikan, mistä pääsee vapaasti yli rajan, kun vaan antaa vahtisotilaalle 50 markkaa.

INGRID ilostuen. Niin isäkin arveli, että kyllä sinä siitä huolehdit! Mutta ehkä minun pitäisi mennä vähän nukkumaan, jos aamulla lähdetään...

URHO. En minä mielelläni sinua laskisi, mutta täytyyhän sinun nukkua... Minä menen puhumaan Annille...

INGRID havahtuu, katsoo leikillisen tutkivasti Urhoa. Niin, mene vaan... Mutta mitä sinä pidät hänestä...? Eikö hän ole miellyttävä tyttö?

URHO hämillään. Niin, kyllä hän on miellyttävä tyttö...

INGRID. Hän näyttää myöskin pitävän sinusta – ehkä enemmänkin...?

URHO punastuen. Mistä sinä sellaisia päättelet... Sinä näytät sen näköiseltä, kuin epäilisit jotain pahaa...

INGRID hellästi. Suo anteeksi, kun kiusaan sinua, vaikka mieleni tekisi suudella... Sinä näytät niin herttaisen tyhmältä ja hätääntyneeltä... ihan kuin olisit syyllinen. Ja kuitenkin sain Annilta tietää sellaista, etten olisi uskonut sitä sinustakaan...

URHO hämmentyneenä. Mitä tarkoitat? Mitä hän on puhunut...?

INGRID. Hän on puhunut minulle kaikki... miten sinä olet kohdellut häntä alusta alkaen. Ja siinä on jotain niin harvinaisen hienoa ja kaunista, ettet sinä usko miltä se minusta tuntui... – (Liikutuksesta vapisevalla äänellä). – Vasta nyt minä sinut tunnen, minä tiedän saaneeni elämäntoverin, jollaista tuhannet turhaan toivovat ja vain aniharvat saavat: todellisen miehen... Ja sentähden olen niin onnellinen, etten osaa kertoa – ja minä tahdon olla kokonaan sinun...

Aikoo juuri suudella Urhoa, kun tuvasta kuuluu kiivaita askeleita ja VILJO juoksee sisään kalpeana ja hengästyneenä ja änkyttää läähättäen.

Nyt ne tulevat! Tulivat yhtäkkiä Korpelan metsästä... ihan eteeni... Olivat saavuttaa... Ne ovat ihan tuossa...

ANNI juoksee sisään hätääntyneenä. Meidän pihalle tuli kolme hevosta ja paljon miehiä. Muutamat lähtivät hiipien puutarhaan ja toiset tuonne päin... Jospa ne tulevat sinua hakemaan... kun neiti...

URHO nopeasti, hillitysti. Minua ne hakevat. Minun täytyy päästä jonnekin... Nyt tiedän! Minä yritän ulos väentuvan ikkunasta! Tule Vilja sulkemaan ikkuna.

    Vetää pistoolinsa vireeseen ja menee Viljon seuraamana tupaan.

    Hetken kuluttua kuuluu kiihkeätä kuisketta ja sitten tulee
    Viljo, vetäen miltei väkivallalla Urhoa mukanaan.

VILJO. Sinä et saa mennä... – (Ingridille.) – Siellä seisoo kaksi, ihan puutarha-aidan takana. Ja toisella on kivääri, joten ne ampuvat heti ikkunassa – kun on vielä kuuvalo... Kieltäkää häntä...

INGRID tarttuen hätääntyneenä Urhon käsivarteen. Ei... et saa mennä! Eikö... eikö ole mitään pelastusta... eikö...?

URHO lohduttaen. Ole vaan tyyni... Minä yritän toiselta puolelta... Aikoo lähteä, mutta silloin kuuluu eteisestä harvaa kolkutusta.

    Naiset vavahtavat kauhusta ja huudahtavat miltei yhtaikaa.

INGRID. Nyt olemme hukassa...! Näinkö nyt kävi...?

ANNI. Herra Jumala... Eikö ole mitään keinoa...?

URHO päättävästi. On yksi. Minä en anna itseäni elävänä...

    Ottaa pistoolin taskustaan ja aikoo lähteä.

INGRID juoksee Urhon eteen, tarttuu häneen parahtaen epätoivoisesti. Ei! Et saa...

VILJO. Odota! Sitä keinoa ehdit koettaa sitten, kun ei muuta ole... – (Taas kolkutus). – Nyt tiedän! Minä juoksen joelle ja haen pojat apuun! He pelastavat sinut, kun vaan voisit viivyttää niitä niinkauan...

URHO synkästi. Turhaa! Sinä et pääse ulos talosta! Sinut pidätetään silloin ensimmäisenä...

ANNI kiihkeän jännittyneenä. Mutta enköhän minä pääsisi? Niin – minä pääsen! Minä haen heidät apuun ja sinä pelastut! – (Taas kolkutusta).

URHO uudestaan innostuen. Voi Anni! Nyt luulen, että selviydyn – sinun avullasi! Mene aukaisemaan ovi, ja kun ne hyökkäävät sisään, niin pujahda sinä samassa ulos – ja koeta päästä joelle.

ANNI levottomana. Mutta sinä...? Mihin...?

URHO varmasti. Mene vaan... nyt tiedän paikan, jossa he eivät huomaa minua pitkään aikaan... eivät ymmärrä etsiä...

    Entistä ankarampi kolkutus. – Anni menee.

URHO Viljolle. Riisu päällystakkisi...

Hän, alkaa toimia varmasti ja nopeasti, kuin kaikki olisi ennen harjoiteltua. Ensin levittää Viljon takin tuolinselustalle ja nostaa tuolin vaatenaulakon kohdalle; sitten ripustaa Ingridin päällystakin omansa viereen naulakkoon ja asettuu itse niiden taakse.

URHO. Näkyykö jalkojani tuolin alta?

VILJO. Ei, mutta eikö pitäisi peittää enemmän?

URHO tyynellä ja terävällä äänellä. Ei mitenkään. Tämä juuri pettää ne. Sanokaa, että odotatte minua... Minä olen tässä, kunnes pojat tulevat, ja jos huomataan ennen, niin sammutan lampun ja loikkaan ulos ikkunasta. Ja sinä rakas, ole nyt tyyni, niin saat nähdä, että kaikki käy hyvin.

INGRID. Kyllä minä olen – kun näen sinut noin varmana ja pelottomana.

VILJO innostuen. Ja minä vedän niitä nenästä...

    Silloin kuuluu tuvasta lähenevän miesjoukon askeleita.

INGRID kauhistuneena. Nyt ne tulevat!

URHO hymyillen päällystakin lomasta. Rakas! Älä ole peloissasi... Puhukaa jotain – tyyntykää...

VILJO yrittää sanoa joitain, rykäisee tukahtuneesti, mutta samassa aukenee ovi ja SANTARMIKAPTEENI astuu pistooli kädessä sisään parin santarmin ja neljän sivilipukuisen miehen seuraamana. Hänen katseensa, jossa kuvastuu samalla pelkoa ja röyhkeyttä, kiitää yli huoneen yhdellä vilauksella. Missä Urho Koskela on? Eikö hän asu tässä?

VILJO. Kyllä hän tässä asuu, mutta hän on mennyt vähän ulos... Kyllä minä menen hakemaan häntä...

    Nousee ja aikoo lähteä.

SANTARMIKAPTEENI röyhkeästi. Seis! Ahaa, vai olet sinäkin täällä... Sano paikalla missä Koskela on!

VILJO teeskennellen hämmästystä. En minä tiedä missä hän on... Mutta jos minä saan mennä hakemaan, niin kyllä minä koetan....

SANTARMIKAPTEENI ärjäisee keskeyttäen. Kyllä minä tiedän, mitä sinä koetat, mutta ei se nyt onnistu! Vangitkaa hänet.

    Santarmit tarttuvat Viljoon.

VILJO. Miksi minut vangitaan...? Mitä olen tehnyt...?

SANTARMIKAPTEENI. Vieläkö sinä sitä kysyt? Viekää hänet pois! Ja etsikää koko talo...

    Santarmit poistuvat vieden Viljon.

SANTARMIKAPTEENI on huomaavinaan nyt vasta Ingridin ja sanoo pilkallisesti. Vai täällä tekin olette! Kyllä minä olen nähnyt teidät ennenkin sopimattomissa paikoissa, mutta että tapaisin teidät kello kahdentoista aikaan yöllä tukkijunkkarin huoneessa, sitä en sentään, kautta kunniani, odottanut.

INGRID on ensin hämmentynyt, mutta sitten hän tointuu ja lausuu purevasti. En minäkään odottanut, että aatelismies olisi niin raukka, että hänen täytyy teeskennellä rakkautta ja käyttää naisten apua, ennenkuin kykenee kostamaan. Ja kun olette seurannut minua salaa toista vuorokautta vainukoirainne kanssa, niin te julkeatte vakuuttaa aateliskunnianne kautta, että tapasitte minut täällä odottamattanne.

SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Varokaa sanojanne, neiti! Te olette jo toisen kerran auttanut pakoon vaarallista rikollista, jota minä virkani puolesta etsin. Mutta jollette heti sano, missä hän on, jollei häntä nyt löydetä – niin teille käy huonosti...

INGRID murhaavan ivallisesti. Minä säälin teitä, herra panooni, kun teidän rohkea ja ritarillisen jalo kostosuunnitelmanne menee jo toisen kerran hukkaan – vain siitä syystä, että te aina myöhästytte! Mutta enhän minä ole velvollinen korjaamaan teidän erehdyksiänne – vielä vähemmin, kun etukäteen varoitin teitä... Ja minä sanon vielä kerran, ettette koskaan saa häntä kynsiinne!

SANTARMIKAPTEENI keskeyttää hammasta purren. Ja minä sanon vielä kerran, että hän tulee kuukauden kuluessa riippumaan hirressä tai hänet viedään iäksi Siperiaan! Ja älkää myöskään te luulko, että saatte loukata minua... Sillä te ette ole nyt Helsingissä, hyvä neiti...

INGRID hätkähtää. Mitä te sillä tarkoitatte...? Minä en ymmärrä...

SANTARMIKAPTEENI. Kyllä te heti ymmärrätte! Te olette pitänyt minua kauan pilkkananne. Te näyttelitte siveätä, jota minä en saanut edes katsoa... Mutta koska te olette tähän aikaan tukkijunkkarin luona, niin... En kai minä huonompi ole, kuin tuollainen roisto ja murhaaja!

INGRID kuohahtaen. Nyt minä oikein huomaan, miten kurja raukka te olette ja minua inhottaa katsella teitä!

SANTARMIKAPTEENI pirullisesti hymyillen. Ja kuitenkin te tulette heti olemaan minun – eikä tuo murhaaja voi mitään... Eikö se ole huvittavaa...?

INGRID. Se ei tule koskaan tapahtumaan! Jos te yritätte tehdä minulle väkivaltaa, niin teille käy huonosti...

SANTARMIKAPTEENI pirullisesti. Älkää te huolehtiko minusta, hyvä neiti! Kukaan ei tiedä mitään pahaa minusta. Mutta minulla on kymmenkunta todistajaa siitä, että teidät löydettiin yöllä tukkijunkkarin huoneesta.

INGRID kuohahtaen. Roisto! Lnuletteko rankaisematta voivanne tehdä minulle väkivaltaa. Te kadutte sitä... – (Huomaa päällystakin liikahtavan ja jatkaa hätääntyneenä.) – Ei, ei, minä en tahdo loukata teitä... antakaa anteeksi sanani... Ja uskokaa minua, että tarkoitan teidänkin parastanne... Te kadutte...

SANTARMIKAPTEENI keskeyttää ilkkuen. Te erehdytte neiti. Itsehän te näytte katuvan... mutta liian myöhään. Samoin pyydän vieläkin, ettette yhtään pelkäisi minun tähteni. Ehkä kuvittelette tukkijunkkarinne pelastavan teidät, niinkuin romaaneissakin. Mutta tämä on todellisuutta. Ja teidän sankarinne on kurja raukka, joka ei uskalla edes näyttää itseään, – vaikka kuinka häntä huutaisitte!

INGRID. Luuletteko, että minä häntä apuun pyytäisin, vaikka voisinkin! Hän voisi iskeä teidät kuoliaaksi ja... hän on liian hyvä joutumaan hukkaan teidän vuoksenne.

SANTARMIKAPTEENI. Sitä parempi, että ymmärrätte olla hiljaa. – (Lähenee, tarttuu Ingridin käsiin ja sanoo kiihkeästi.) – Kuulkaa minua, minä en aijo teille mitään pahaa – päinvastoin... Älkää nostako mitään melua. Uskokaa minua... te tulette vielä onnelliseksi minun kanssani! Minä rakastan teitä sittenkin... Ja olen varma, että te vielä unohdatte tuollaisen... Niin... me menemme naimisiin... Teidän täytyy tulla omakseni...

    Koettaa suudella Ingridiä väkivalloin.

INGRID lyö häntä kasvoille ja huudahtaa. Hävetkää heittiö! Luuletteko, että minä koskaan...

SANTARMIKAPTEENI ottaa lakkinsa lattialta ja heittää sen pöydälle; sitten lähenee Ingridiä kasvot raivosta vääristyneinä ja sähisee. Mitä...? Te uskallatte vieläkin...

INGRID pelokkaasti, peräytyen. Jos te vielä koskette minuun, niin minä huudan miehenne apuun...

SANTARMIKAPTEENI seisahtuu kuin havahtuen; sitten; menee ovelle, aukaisee sen ja lausuu käskevästi. Sinä seisot tässä ulkopuolella ja pidät huolta, ettei kukaan häiritse minua. Muista nyt: kukaan ei saa tulla tänne, ennenkuin itse aukaisen oven! Ymmärrätkö?

SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ymmärrän, herra kapteeni!

SANTARMIKAPTEENI lukitsee oven, panee sen vielä hakaan; sitten astelee hitaasti Ingridini eteen ja hänen silmänsä kiiluvat kiukusta ja intohimosta, kun hän voitonriemuisesti hymyillen sanoo. No neitiseni! Mitä te nyt arvelette?

INGRID on seisonut raskaasti hengittäen, mutta katsahdettuaan Urhon piilopaikkaan, hän suoristautuu ja lausuu hitaasti, painavasti. Arvelen, että te aijotte tehdä konnamaisen työn – mutta ette onnistu...

SANTARMIKAPTEENI änkyttää nolostuen. Mi... mitä...? En onnistu...?

INGRID yhä varmemmin. Ette onnistu!

SANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Ohoo! Se nähdään. Ja minä sanon jo etukäteen, että teidän on aivan turha huutaa apua...

INGRID peräytyy seinään asti kapteenin seuraamana ja sitten huudahtaa. Miehet! Tulkaa auttamaan! Teidän kapteeninne...

SANTARMIKAPTEENI ärjähtää voitonriemuisesti. Ahaa!

Hän sieppaa Ingridin syliinsä ja kantaa vuoteeseen. Mutta silloin kuuluu Ingridin kauhistunut parahdus: – Urho! Samassa silmänräpäyksessä hyökkää Urho esiin äänettömänä, uhkaavana ja kun kapteeni aikoo kääntyä, iskee Urho häntä pistoolilla päähän, niin että tämä kaatuu tiedottomana lattialle. Urho ojentaa jo pistoolinsa santarmikapteenin päätä kohti, mutta silloin INGRID syöksyy ylös vuoteelta, tarttuu Urhon käteen ja rukoilee kuiskaavalla, epätoivoisella äänellä. Ei, ei, rakas! Älä tee sitä! Ne kuulisivat ja me olemme hukassa...

URHO kuin havahtuen. Ooh... Se on, totta!

Katsahtaa ympärilleen, sieppaa pyyheliinan naulasta ja kiertää sen santarmikapteenin suun ympärille. Sitten ottaa pistoolin santarmikapteenin kotelosta ja pistää sen taskuunsa. Samassa alkaa tuvasta kuulua varovia askeleita ja kuiskaavia ääniä.

URHO kääntyy Ingridin puoleen ja kuiskaa hiljaa. Ne epäilevät jotain, mutta ole vaan huoletta – tukkipojat tulevat pian...

INGRID hengähtää helpotuksesta ja katsahtaa ihaillen Urhoa, joka auttaa hänet istumaan. Tuvasta kuuluu yhä levottomampia kuiskauksia ja vihdoin hiljainen koputus.

URHO jännittyneenä. Kunpa pojat tulisivat nyt pian... Mutta tietysti he heti tulevat. Ole vaan tyyni. Taas kuuluu koputus ja SANTARMIVÄÄPELIN kuiskaava, levoton ääni. Herra kapteeni...

INGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa tuskallisesti ympärilleen.

URHO taluttaa hänet äänettömin askelin uunin nurkkaan istumaan ja kuiskaa hymyillen. Ole ihan rauhallinen! Minulla on kaksi pistoolia, joten ne eivät pääse tänne väkivallalla... Ne eivät uskalla ampua, kun eivät tiedä missäs kapteeni on.

SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI mielistellen. Herra kapteeni...! Miten on... onko jotakin hullusti, kun ette vastaa... Minä en ymmärrä...

Sitten tulee ihan hiljaista, kun ulkopuolella olevat kuuntelevat ja taas kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI vielä rauhattomampana. Herra kapteeni... Miksi ette vastaa... Minun täytyy murtaa ovi... – (Kuuntelevat.) – Onko neiti siellä? Vastatkaa heti! Muuten särjemme oven...! – (Kuuntelevat.) – Ei mitään... Lyökää ovi rikki...! Kuuluu neuvottelua, sitten ankara jymähdys ja ohut ovipeili räiskähtää kuin olisi murtumaisillaan...

URHO virittää molemmat pistoolinsa, kopauttaa ovea ja lausuu kylmällä, päättävällä äänellä. Jos te vielä kerran lyötte oveen, niin me alamme heti ampua oven lävitse!

Ulkopuolelta kuuluu hätäisiä askeleita ja kuiskeita ja SANTARMIVÄÄPELIN hämmästynyt ääni. Mitä tämä on? Se oli hänen äänensä... Hän on tuolla... Koskela... – (Rykäisee ja korottaen ääntään, yrittää saada sen ankaraksi.) – Avatkaa heti ovi, herra Koskela! Muuten me ammumme! Missä on kapteeni?

URHO kylmällä, uhkaavalla äänellä. Hän istuu sidottuna tämän oven edessä. Jos te siis ammutte, niin tapatte kapteeninne.

Taas kuuluu pelästynyttä, sekavaa sorinaa, josta eroittaa katkonaisia HUUDAHDUKSIA:

– Sitoneet kapteenin!

– Rikotaan ovi!

– Ei... Ampuvat...

SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Minä käsken viimeisen kerran. Avatkaa!

    Taas isketään oveen.

URHO kohottaa pistoolinsa oven yläreunaa kohti ja laukaisee kolme kertaa nopeasti peräkkäin.

Ulkopuolella tulee tavaton hälinä, jonka yli kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN komentava ääni. Seis! Ei pois! Kaikki seinän viereen – silloin se ei voi osua! Ja kuulkaa nyt siellä! Jollette heti aukaise, niin me särjemme oven ja te joudutte: hirteen!

URHO. Minä olen jo sanonut!

SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ottakaa tuo pitkä penkki ja työntäkää ovi rikki. Tältä puolelta!

    Silloin kuuluu jostakin kaukaa moniääninen huuto.

URHO hypähtää ikkunan ääreen ja huudahtaa hurjan riemukkaasti. Tukkipojat tulevat! Olemme pelastetut! Tuvasta kuuluu hätäinen: Shst! Muutaman sekunnin hiiskumaton hiljaisuus, ja sitten kajahtaa pihan puolelta VILJON HUUTO. Tukkipojat! Tulkaa tänne! Täällä ne ov...

Mutta yhtäkkiä hänen äänensä hukkuu toiseen huutoon, lähenevän tukkilaisjoukon huutoon, joka lähenee niin rajuna ja uhkaavana kuin pyörremyrskyn pauhina. Sitä säestää tuvasta pakenevien santarmien askelten jymy, etääntyen nopeasti; sitten kuuluu pihalta rattaiden jyrinää, hätähuutoja ja muutamia laukauksia.

URHO aukaisee nopeasti oven, juostakseen pakenevien santarmien jälkeen, mutta INGRID huudahtaa hätäisesti. Älä mene! Älä jätä minua...

Urho pysähtyykin ovelle, kuunnellen, miten kaikki sekaantuu tukkilaisten huutoon; sen seasta kuuluu aidanseipäiden räiskettä, iskujen pauketta ja laukauksia. Ja vaivoin eroittaa siitä epäselvästi joitakin katkonaisia, raivokkaita HUUTOJA:

– Tuolla menevät!

– Ei päästetä niitä...!

– Iskekää pojat!

– Annetaan nyt niille!

– Iskekää... kuoliaaksi...!

– Vieläkö tulette!

– Koirat! Juudakset...

Meteli etenee nopeasti ja kun taas kajahtaa joitakuita laukauksia, taukoaa se kokonaan.

INGRID on koko ajan kuunnellut kuin jähmettyneenä, mutta nyt hän juoksee Urhon luokse, painaa päänsä hänen rinnalleen ja purskahtaa itkuun.

URHO hellästi rauhoittaen. Älä itke rakas... Nehän ovat poissa, ja me – meitä ei voi kukaan enää eroittaa!

INGRID. Minä itken ilosta... onnesta... Minä olin äsken niin varma, että kaikki oli hukassa... Ja... sinä... – (Ihaillen.) – Sinä olet ihmeellinen, rakas... Kukaan ei ole sellainen...

Silloin kuuluu lähenevää melua, askeleita ja tukkilaisjoukko syöksyy sisään. Kuuluu kiihkeitä, innostuneita HUUDAHDUKSIA:

– Kyllä ne jo menivät!

– Kiire lähtö tulikin...

– Enemmän olisivat tarvinneet!

– Tulkoot vielä!

RANTALA. Olipa hyvä, että ehdimme ajoissa...

URHO puristaen liikutettuna Rantalan kättä. Minä en tiedä, miten, kiittäisin teitä pojat... Minä olen niin iloinen, kun minulla on sellaisia tovereita.... Ja ilman teitä...

RANTALA lämpimästi keskeyttäen. Älähän nyt...! Sinä itse olet... Mutta miten sinä oikein selviydyit siitä pääroistosta? Raita jo sanoi, että...

VILJO lähestyen jännittyneenä. Niin, miten se oikein kävi... Kun ne veivät minut ulos ja... minä luulin, että...

Hän keskeytyy, sillä tuvasta kuuluu taas useita läheneviä askeleita ja sitten kuuluu kiihkeänä ja liikutettuna ANNIN ÄÄNI. Miten kävi? Eiväthän ne vaan saaneet...?

ÄÄNIÄ:

– Saivat ne – selkäänsä!

– Ja saavat lisää, jos vielä tulevat!

– Mutta eivät täältä hyödy...!

ANNI syöksyy sisään hengästyneenä ja huudahtaa riemusta vapisevalla äänellä. Olipa hyvä, että ehdin... Etteivät ne saaneet sinua... Minä olen niin iloinen... että voin jotakin...

Vaikenee hämmentyen. URHO menee häntä vastaan, tarttuu hänen käsiinsä ja sanoo liikutettuna. Niin, Anni! Ilman sinua olisin nyt ehkä heidän kynsissään. Minä en voi sitä koskaan sinulle palkita, mutta en minä myöskään sinua koskaan unohda!

INGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Enkä minä, Anni! Sinä pelastit meidän onnemme! Sinä olet tehnyt minulle enemmän kuin kukaan... Ja minun on niin paha olla, kun en voi mitään sinulle – päinvastoin...

ANNI painaa päänsä Ingridin rinnalle nyyhkyttäen. Ei, ei... en minä muuta... kun te vaan...

INGRID kyyneleisin silmin. Mutta uskothan sinä Anni, että minä niin sydämestäni tahtoisin sinulle vain hyvää... Sillä minä pidän sinusta... niinkuin olisit minun pieni, rakas sisareni. – (Kohottaa yhtäkkiä Anniin päätä ja puhuu lämpimästi.) – Niin, sinä tulet meidän luoksemme; – silloin... Me molemmat pidämme sinua rakkaana pikku siskonamme... Ja sinä tulet onnelliseksi – saat nähdä...

    Syleilee ja suutelee Annia.

ANNIN hartiat hytkähtävät nyyhkytyksestä, mutta silloin hän irtautuu, kohottaa kyyneleisen katseensa ja kuiskaa hymyilevin, vapisevin huulin. Sinä olet hyvä... ja minä... minä... Niin... minä menen laittamaan kahvia...

    Menee.

Silloin kuuluu peränurkasta käheätä korinaa, kaikki kääntyvät katsomaan, juuri kun Santarmikapteeni kömpii vaivalloisesti istumaan. Miesjoukosta kuuluu muutamia naurahduksia ja pahaenteisiä, voitonriemuisia HUUTOJA:

– Ahaa!

– Vai täällä se onkin!

– Taitaa olla itse pääpiru...!

TUKKILAINEN. Elekee nyt pirua suotta solovaisiko! Halspannastahan jo näkkyy, että se on sitä uutta verkoeran rottuu, joilla Poprikohvi jahtoo immeisiä.

RANTALA. Mahtaisivatko haistaa varkaan jälkiä...

TUKKILAINEN. Ehei! Siinäpä tuo onkin, etteivät ne erreyksessäkään eksy pahantekijöiden perrään! Mutta rehellisen immeisen hajun ne vainuavat jo virstojen piästä! Ja muutamat ovat niin ärreitä, että niille pittää panna kuonokoppa piähän – kuten tälle...

Naurua ja pilkallisia HUUDAHDUKSIA:

– Koskela tarvitsisi siitä palkinnon!

– Ei kun hyvän tapporahan!

– Siitä tulisi oikea maan perkaus...

URHO kohottaa kätensä ja kun melu on vaiennut, lausuu hän kylmällä, käskevällä äänellä. Pojat! Minä kiitän teitä vieläkin koko sydämestäni. Mutta nyt on minulla pieni tilinteko tuon miehen kanssa ja sentähden pyydän, että te kaikki poistuisitte täältä. Ja älkää olko tietävinänne...

Hän vaikenee ikäänkuin epäröiden ja silloin kajahtavat yhtaikaa voitonriemuiset kiihkeät HUUDOT:

– Kyllä me menemme!

– Älä välitä meistä!

– Anna sille vaan lopputili...!

– Me emme ainakaan tule tietämään mitään!

– Me emme näe, emmekä kuule mitään!

– Sen lupaamme!

– Tee lopputili!

Viime sanat kajahtavat toistamiseen kuin yhdestä suusta ja sitten miehet poistuvat. Santarmikapteeni istuu yhä lattialla ja tuijottaa kauhusta kalpeana, miten Urho sulkee oven ja panee hakaan. Sitten hän viittaa Ingridiä istumaan, joka tottelee koneellisesti, menee kapteenin luokse ja irroittaa pyyheliinan; sitten nostaa tuolin hänen vierelleen ja lausuu lyhyesti, käskevästi:

Nouskaa ja istukaa.

Sitten ottaa hän pistoolin taskustaan ja vetää sen tyynesti vireeseen, ja istuttuaan kolmannelle tuolille, alkaa hän puhua hitaalla kylmällä äänellä:

Ehkä te nyt ymmärrätte, ettei itse pirukaan voi teitä pelastaa...

SANTARMIKAPTEENI ojentaa kätensä ja keskeyttää kauhistuneella, käheällä äänellä. Aijotteko te tappaa minut? Ajatelkaa hyvä herra Koskela...

URHO hammasta purren. Vaiti! Paikalla...

Santarmikapteeni on jo aukaissut suunsa jatkaakseen puhettaan, mutta vaikenee kauhistuneena, sillä URHO kumartuu jo hiukan eteenpäin, niinkuin peto, joka odottaa vain liikahdusta, loikatakseen uhrinsa kimppuun. Ja kun hän taas hetken kuluttua puhuu, kuvastuu hänen hillityssä, kylmässä äänessään vihlova pilkka ja päättäväisyys.

Kysyttekö te sitä? Te, joka noin raukkamaisella tavalla olette vainonnut henkeäni – vaikken minä ole tehnyt teille mitään. Te olitte vähällä onnistua kaksi kuukautta takaperin, ja vaikka minä varoitin teitä, niin te olette taas inhoittavan koiralaumanne kanssa tullut tänne. Ja jos olisitte saanut minut kynsiinne, niin te toimittaisitte minut varmasti väärillä todistuksilla hirteen.

SANTARMIKAPTEENI änkyttää epäröiden. Mutta olettehan te... murhaaja...

URHO. En ole. Sillä minä olen puolustanut vain henkeäni.. Mutta te olette – ja kaikkein inhoittavin ja vaarallisin murhaaja, sillä teillä on koko taantumusvallan poliisi- ja urkkijalauma apunanne – eikä yhtään omaatuntoa. Koettakaahan ajatella, että te olisitte turvaton pakolainen ja minä olisin noin konnamaisilla keinoilla vainonnut teitä ja vieläkin uhkaisin – niinkun te äsken uhkasitte. Jos teillä on hiukankin rehellisyyttä, niin sanokaa nyt kerrankin suoraan, päästäisittekö te minut täältä elävänä?

SANTARMIKAPTEENI kauhistuneena. Voi herra Koskela... minä...

URHO. Tietysti te tappaisitte minut, eikä kukaan voisi moittia teitä siitä. Ja minä olen iloinen, että tunnustatte sen. Te myönnätte siis itse, että minulla on oikeus tappaa teidät, tulematta murhaajaksi.

SANTARMIKAPTEENI. Älkää hyvä herra Koskela... Antakaa anteeksi.

URHO. Vaiti! Te olette tehnyt vielä muuta, jota ette saa anteeksi... – (Pakottaa äänensä hitaaksi.) – Te olette kiduttanut ja ahdistanut häntä. Ja te rohkenitte... uskalsitte ajatella... Te aioitte... tehdä...

Hän vaikenee hammasta purren, niinkuin ei löytäisi sanoja, tuijottaa vain läpitunkevin katsein vihollistaan. Ja kun hän taas alkaa puhua, kiihtyy hänen raivonsa joka sanalla:

– Sinä saatanan santarmikoira aioit... koetit tehdä hänelle... hänelle... Sinä uskalsit... sinä koskit jo häneen... Ja sinä uskallat pyytää anteeksi – kurja konna!

Viime sanat kajahtavat kuin pistoolin laukaukset ja niinkuin jonkin vieraan voiman pakottamana, ponnahtaa hän yhdellä loikkauksella santarmikapteenin eteen nyrkki iskuvalmiina.

INGRID juoksee hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kuiskaa hellällä, rukoilevalla äänellä. Rakas...! Älä kiivastu... hän ei ansaitse sitä...

URHO tarttuu otsaansa ja änkyttää anteeksi pyytäen. Ooh...! Suo anteeksi... Minä en huomannut... Katsos, kun ajattelin, miten olisi käynyt, jos olisin ollut poissa... – (Kääntyen santarmikapteeniin.) – Luuletteko todellakin pääsevänne täältä elävänä?

INGRID. Rakas... Älä ajattele sitä enää... Enkä minä tahdo, että hän minun tähteni... Kun hän ei onnistunut... Emmekö anna...

    Vaikenee neuvottomana.

SANTARMIKAPTEENI rukoillen. Voi hyvä herra Koskela... Antakaa anteeksi... Olkaa jalomielinen...

URHO keskeyttäen. Mutta ymmärrättehän itsekin, että olisin suorastaan typerä, jos päästäisin teidät – jolloin te panisitte koko santarmilauman etsimään minua... Ja häpäisisitte vielä hänet, niinkuin juuri uhkasitte...

SANTARMIKAPTEENI keskeyttäen. Minä vannon aateliskunniani kautta, etten koskaan millään tavalla vaino teitä kumpaakaan...

URHO murhaavan pilkallisesti. Mutta kun teidän aateliskunnianne on sallinut teidän valehdella, pettää ja häväistä sitä naista, jota sanoitte rakastavanne, niin pitäisikö minun uskoa elämäni sellaisen aateliskunnian varaan? – (Päättävästi.) – Tämä on siis turhaa puhetta, mutta jos te tahtoisitte rukoilla Jumalalta anteeksi rikoksianne, niin tehkää se nyt – sillä ihmisiltä te ette enää saa armoa.

SANTARMIKAPTEENI heittäytyy Ingridin eteen polvilleen ja rukoilee epätoivoisesti. Antakaa anteeksi neiti Ingrid... Minä olen pahasti tehnyt, mutta älkää kostako pahaa pahalla... Minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten koskaan. Saatte viedä henkeni, jos rikon valani...

INGRID katsahtaen helläsi Urhoon. Antakaamme hänelle anteeksi... Sillä hän ei ole voinut estää meidän onneamme – eikä voi vastakaan.

SANTARMIKAPTEENI. Voi, uskokaa minua herra Koskela!

URHO salatulla ivalla. Jos te henkenne kautta vannotte, joka kai on kallein teille...

SANTARMIKAPTEENI nousee ylös, kohottaa kätensä ja lausuu liikutettuna. Minä vannon henkeni ja elämäni kautta, etten koskaan ahdista teitä, enkä ilmoita tästä kohtauksesta kenellekään...

URHO hitaasti ja painavasti. Minä annan siis teille vielä tämän kerran anteeksi – hänen tähtensä... Te saatte pitää henkenne – niinkauan kuin itse pidätte valanne. Mutta jos te sen rikotte, niin te ette voi välttää minua – muualla kuin helvetissä.

SANTARMIKAPTEENI järkytettynä. Uskokaa minua tämä kerta... Tuleni aina muistamaan tämän... että te... Niin, minä olen nyt nähnyt, että te olette oikea mies. Ja vaikka minä olen väärin tehnyt, niin koettakaa antaa anteeksi... sillä olettehan te onnellisia...

    Hänen äänensä katkeaa kuin tukehtuen.

INGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Oi rakas, miten iloinen olen, että sinä annoit hänelle anteeksi... Nyt ei mikään häiritse onneamme, joka...

Hän vaikenee, sillä seinäkello alkaa säristä ja lyö yksi. Urho ja Ingrid katsahtavat hämmästyksen ja liikutuksen valtaamana toisiinsa ja yhtäkkiä INGRID juoksee Urhon syliin ja kuiskaa sisäisestä riemuista vapisevalla äänellä. Ajattele, rakas... Kello lyö yksi, kuten silloinkin... kun seisoimme tulen kajastuksessa. Se oli sittenkin onnemme aamu, niinkuin sinä sanoit... Ja nyt alkaa meidän onnemme päivä...

URHO. Niin, rakkaani, tästä hetkestä, aikaa meille onnen päivä...

ESIRIPPU.

Pienillä näyttämöillä, joilla ei ole sopivia kulisseja toiseen näytökseen, voidaan siinä käyttää metsä-, kallio- tai pensaskulisseja. Silloin oletetaan kaupungin olevan sivullapäin, esim. vasemmalla, jolloin kaikki muut, paitsi Viljo tulevat vasemmalta, Ingrid ja Urho piiloutuvat oikealle kivien tai pensaiden taakse.

Tosin näyteilman vaikuttavin kohta (erokohtaus, jota vähitellen punertuva taivas ja sen synnyttämä punaisenhimmeä hämärä tehostaa) jää hiukan vaillinaiseksi, mutta se ei muutenkaan onnistu ilman hyviä valolaitteita. Mutta sivultapäin voidaan vaikkapa punaisella paperilla varjostettujen lamppujen avulla lisätä vähitellen kajastusta ja aikaansaada sangen tehokas näyttämövaikutus ja taustaksi kelpaa mikä talvimaisema tahansa.