Onnen päivä

ONNEN PÄIVÄ

Kolminäytöksinen näytelmä Bobrikoffin ajalta

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Hämeenlinnassa,
Osakeyhtiö Hämeen Kansa,
1925.

HENKILÖT:

 KATRI KOSKELA, leskivaimo, 45 v.
 EERO, 12 v.   |
 KERTTU, 23 v. | hänen lapsiaan.
 URHO, 21 v.   |
 INGRID ROSBERG, liikkeenomistajan tytär, 20 v.
 VILJO RAITA, Urhon työtoveri, 25 v.
 PAROONI von SVINBORST, santarmikapteeni, 30 v.
 SANTARMIVÄÄPELI.
 SORONOFF, työnjohtaja.
 ANNI, talollisen tytär.
 RANTALA, tukkilainen.
 KAKSI POLIISIA.
 TUKKILAISIA, SANTARMEJA, URKKIJOITA.

   I näytös: 1:nen kuv. Koskelan kamarissa.
             2:nen kuv. Koskelan kamarissa.
  II näytös Kampin kallioilla.
 III näytös l. kuv. maalaistalon tupakamarissa.
            2. kuv. maalaistalon tupakamarissa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Leskivaimo Katri Koskelan kamari, jossa hänen poikansa Urho ja tämän
työtoveri Viljo Raita asuvat. Peräovesta päästään eteiseen ja
oikeanpuoleinen johtaa kyökkiin. Kalustona on vain kaksi yksinkertaista
vuodetta, piironki peileineen, pöytä ja peränurkassa pienii kirjahylly,
joka on täynnä kirjoja.

VILJO RAITA, vakavan ja miellyttävän näköinen mies, joka on päässyt
vähän aikaisemmin työstä, istuu puoliksi pukeutuneena pöydän ääressä ja
silmäilee kiihkeästi sanomalehteä. Hetken kuluttua mutisee itsekseen.

– Ei sanaakaan... – (Kääntää sivua.) – Ahaa! Lukee ja hymähtää
halveksivasti.

Silloin kuuluu kiireisiä askeleita ja URHO KOSKELA tulee sisään.
Hänellä on kaunis, jäntevä vartalo ja hänen nopeissa liikkeissään
ilmenee tuo erityinen notkeus ja voima, joka saavutetaan vasta
vuosikausien ankarilla ruumiinharjoituksilla. Kasvot ovat liian
kulmikkaat ja teräväpiirteiset ollakseen kauniit, mutta ne osoittavat
imu murtumatonta voimaa ja rajua päättäväisyyttä, joka ei tiedä
vastuksista. Ja toiselta puolen hänen avomielinen katseensa, sointuva
äänensä ja iloinen naurunsa todistaa hänessä löytyvän aivan
päinvastaisen luonteen: herkän, säälivän ja tunteellisen.

Tällä hetkellä kuvastuu hänen kasvoissaan, liikkeissään, koko
olemuksessaan kuohuva voima ja tarmo. Hän lennättää jo tullessaan takin
päältään ja sieppaa naulasta harmaan hiiihtopaidan.

VILJO hämmästyen. Saitko sinä jo työsi valmiiksi? Luulin minä sinun
viipyvän ainakin puoli tuntia – en minä ehtinyt vielä pukeutuakaan,
kun takerruin tähän lehteen.

URHO uteliaasti. No onko siellä mitään eilisestä kahakasta?

VILJO purevan ivallisesti. Kai täällä on ollut siitä, ja paljon muuta,
joka olisi pannut Venäjän valtakunnan perustukset horjumaan. Mutta
kuten näet, on sensuuri taaskin huomannut kapinallisten katalat aikeet
ja pelastanut valtakunnan. Mutta kyllä siinä onkin suti heilunut –
lehti on aivan kirjava!

URHO. Jaa-a! Kyllä sillä herralla on työtä ja huolta, kun täytyy
suojella Nikun ja hänen renkiensä olematonta kunniaa. Ja kun ne
hävyttömät sanomalehdet rangaistuksesta huolimatta koettavat kertoa
hänen suojattiensa konnantöistä, vetoavat keisarivaloilhin ja
vakuutuksiin, vaikka koko maailma ilmankin tietää, että ne ovat aikoja
sitten rikotut ja syödyt – ja vielä puhuvat oikeudesta, ihmisyydestä
ja perustuslaeista, joita ei yleisvaltakunnallinen järjestys voi sallia
missään muodossa. – (Vilkaisee ohimennessään lehteä ja lausuu
koomillisen vakavana.) – Ai, ai, mitähän tuossakin on ollut, kun on
täytynyt pyyhkiä! kaksi palstaa – minä pelkään pahoin, että siinä on
yritetty keikahuttaa nurin koko Nikolain valtaistuin... Mutta eikö
siinä todellakaan ole edes pikku-uutista siitä eilisestä?

VILJO. Uutista ei ole, mutta on täällä poliisimestari Pekosen
julistus... Odotappas... (Lukee nopeasti itsekseen ja sitten lisää.) –
Kuuleppas tätä! – (Lukee.) – "Koska eräs hulikaanijoukko yritti eilen
estää asevelvollisia menemästä kutsuntaan ja häiritä järjestystä, niin
ilmoitan täten, että kaikki tuollaiset yritykset ja väenkokoukset
hajoitetaan heti säälimättä sotaväen avulla..." Sillälailla!

URHO vakavasti. Tiedätkö, minä pelkään, että se tekee tänään jonkun
tavallista ilkeämmän teon.

VILJO. Luuletko, että se yrittäisi ruveta väkisin kuljettamaan
uppiniskaisia asevelvollisia kutsuntaan, kuten oli luvannut.

URHO. En. Se olisi Pekosellekin liian vaikea urakka, eikä tuottaisi
mitään hyötyä. Mutta ajattele, miten tarpeellinen katumeteli olisi
tällä hetkellä Bobrikoffille. Silloin saataisiin ensinnäkin kasakat
"katuja puhdistamaan..."

VILJO keskeyttää hätkähtäen. Älä helvetissä! Katumeteliä ne yrittivät
jo eilen – sehän oli mitä tönkeintä ärsytystä. Ehkä Bobrikoff on
luvannut toimittaa Pekoselle toisen nuuskarasian tuosta palveluksesta.

URHO. Ja kyllä kannattaakin! Sehän olisi kapinaa, jonka vuoksi
julistettaisiin maa "erinomaiseen suojelustilaan!" Kun sitten vanhat
ammattitaitoiset rauhoitusretkikunnat perkaisivat maan kapinallisuuden
rikkaruohoista niin, että vain naiset, vanhukset ja lapset olisivat
jälellä, niin silloin tästä kirotusta rajamaasta tehtäisi vihdoinkin
oikea kuvernementti. Ja kun ei kukaan enää uskalla puhuakaan
sivistyksestä, oikeudesta y.m.s., kun tämän maan perustuslakeina ovat
Bobrikoffin ukaasit, silloin hän kai hakee paikanmuutosta helvettiin –
paistamaan vallankumouksellisia...

EERO juoksee sisään ja huutaa kiihtyneenä. Kuulittekos pojat sen
kauhian huudon, joka juuri nyt kuului Senaatintorilta?

URHO kiihkeästi keskeyttäen. Mistä tiedät, että se kuului
Senaatintorilta?

EERO. Lahtosen pojat tulivat sieltä äsken ja sanoivat, että siellä
tulee hurja katumellakka.

URHO kiihtyneenä. Siinä se on! Ja minä lörpöttelen täällä... Mennään
nyt kiireesti sinne. Ja jos siellä on provokaattoreita, niin ne on
paljastettava!

VILJO. Ehdottomasti.

EERO. Voi kun äiti nyt tulisi, että minä pääsisin myös! Kuule... etkö
sinä...?

URHO keskeyttäen. Missä äiti on?

EERO. Hän meni halliin jo aikoja sitten... Kuule Urho... Luuletko, että
minä voisin tulla sinne ilman äidin lupaa...? Jos sinä sanoisit
äidille...

URHO leikillisesti. Jos sinun mielesi tekee lähteä ilman äidin lupaa,
niin ei se tauti parane: ilman koivurieska-annosta, enkä minä tahdo
riistää sitä omalta veljeltäni!

EERO. On siinä ja sälli, joka ei välitä muista, kun vaan itse pääsee...
Mutta jos sanon äidille, niin et pääse sinäkään! Minä menen häntä
vastaan...

URHO. Muista hillitä suusi!

EERO pitkää nenää näyttäen. Jopas tuli hätä! Mitäs olit niin maffi!

    Eero menee.

URHO hymyillen. Kunhan päästäisiin ennenkuin äiti ehtii kotiin! Jos
hän on kuullut jotakin, niin hän kieltää menemästä ja silloin olisi
niin ikävä lähteä.

VILJO katsahtaa kelloa ja sanoo puolittain leikillä. Älä hitossa! Nyt
on mentävä heti, sillä jos vielä Kerttu ehtii tulla työstä kotiin –
niin silloin me olemme loukussa kuin hiiret. Ne epäilivät jo eilen
jotakin. Ota joutuin päällystakkasi ja tule!

URHO ottaa pistoolin laatikosta ja puhuu samalla. En ota... Äläkä ota
sinäkään... Se on vain tiellä, jos sattuisi sellaista kuin eilenkin.

VILJO. Se on totta!

    Heittää päällystekin yltään ja Urho aukaisee jo oven.
    Mutta silloin astuukin Eeron seuraamana sisään

KATRI KOSKELA ja kysyy tutkivasti. Mihin te pojat nyt aiotte lähteä?

    Molemmat seisahtuvat ällistyneinä, voimatta heti vastata,
    ja Eero hymyilee vahingoniloisesti äidin takana.

URHO änkyttäen. Niin äiti... me aioimme vain lähteä kaupungille...
kävelemään... Kun on asiaakin...

VILJO. Niin, meillä on asiaa...

ÄITI. Mutta miksi sinä noin hämmennyit? Eihän siellä vaan mitään
mellakkaa mahda tulla...? Jollet sinä Urho menisi ollenkaan sinne...

URHO. Mutta kun me olemme luvanneet mennä tapaamaan Leinosen Kallea...

    Katsoo vaativasti Viljoa.

VILJO. Niin, me lupasimme jo aikaa sitten mennä Kallea luokse, hänellä
on tärkeätä asiaa... Emmekä me mihinkään mellakkaan mene...

URHO innokkaasti. Tietysti me ymmärrämme olla varuillamme! Ole vaan
huoleti äiti! Kyllä me koetamme tulla pian...

ÄITI katsoo heitä tutkivasti ja sanoo varoittaen. Muistakaa nyt,
ettette vaan mene lähellekään, jos jossain tulisi meteliä. Siellä voi
menettää henkensä ja mitä sitten sanoisit?

URHO iloisesti, leikillisesti. En minä sitten enää sanoisi mitään!
Mutta en minä koskaan anna henkeäni niin kauan kuin minulla on noin
kultainen äitimuori!! – (Heittää lentosuukkosen mennessään.)

EERO rukoilevasti. Äiti kulta! Enkö minä ja pääsisi vähän kaupungille?

ÄITI. Et, sinä alat nyt lukea läksyjäsi.

EERO. Minä luin koko ajan, kun sinä olit ulkona, ja nyt ovat läksyt
selvänä kuin isänteitä!

ÄITI. Kyllä se on parempi, että pysyt kotona tänään. Jos kumminkin
tulee sellainen katumellakka kuin eilenkin, niin mihin siellä joudut?

EERO. Voi äiti, aina sinä pelkäät! Mitäpä minulle siellä tulisi?

ÄITI. Vieläkö sinä kysyt? Santarmit voivat lyödä sapelilla pääsi
poikki!

EERO vähitellen innostuen. Ohhoh! Ei tämän pojan päätä lyödäkään poikki
noin vaan piippu suussa! Ennenkuin tuollainen santarmiköntys pääsee
lähellekään, niin minä lasken kivellä otsaan, että paukahtaa!

ÄITI tekeytyen mahdollisimman ankaraksi. Tekeekö mielesi Siperiaan, kun
aijot mennä santarmeja kivittämään?

EERO peräytyen. Katsos äiti, minä vaan ajattelin, että jos kova hätä
tulisi...

ÄITI keskeyttää leikillisesti. Mutta äidin luona ei tule koskaan kovaa
hätää! Ja jos joku "pieni hätä" tulisikin, niin se menee ohi ilman
vaaraa.

EERO ärtyisästi. Älä viitsi äiti ilveillä. Minä menen.

ÄITI hitaasti ja painavasti. Mitä sinä sanoit? Minä en kai kuullut
oikein...

EERO nöyrtyen. Ei äiti, en minä... anna anteeksi... Katsos nyt äiti
kulta... anna minun mennä edes portille – meidän kadulle. Minä en mene
kauemmaksi... Päästä nyt äiti kiltti siihen, että minä näen. Saanhan
minä mennä äiti?

ÄITI. Mene nyt sitten portille, senkin mankujainen. Mutta muista, ettet
mene kauemmaksi.

    Eero livahtaa viimeisten sanojen aikana jo ovesta ulos
    ja eteisestä kuuluu vielä riemukas huudahdus:

– Kyllä äiti!

    Äiti hymähtää itsekseen sulkiessaan oven, mutta samassa alkaa
    portailta kuulua käskevä naisääni ja sitten tulee

KERTTU kiihtyneen näköisenä. Miksi päästit Eeron ulos? Siellä on,
tuota... – (Vaikenee.) – Niin, siellä voi vielä...

ÄITI keskeyttää levottomana. Hyvä Jumala! Eihän siellä vain liene
mellakka?

KERTTU. Ei vielä, mutta kyllä voi tulla mitä tahansa ja sentähden...

ÄITI keskeyttäen. Mene huutamaan Eero takaisin, Kerttu!

KERTTU menee; huutaa ulkona. Eero! Eero! Tule takaisin! – (Palaa
pettyneenä.) – Kyllä se jo on mennyt näiltä mailta. Kun minä hullu
vielä sanoin, ettei hän saa mennä, ennenkuin olen puhunut sinulle.

ÄITI hymyillen huomaamattaan. No ei kai se niin vaarallista sentään
ole. Hän lupasi pysyä omalla kadulla.

KERTTU. Sekös nyt muistaisi sellaisia, jos hän kuulee ihmisjoukon
huudon Senaatintorilta.

ÄITI keskeyttäen. Senaatintorilta? Mitä ne siellä huutavat? Mitä se
oikein on?

KERTTU riisuen päällystakkiaan. Siellä oli suuri ihmisjoukko, vaatien
senaattoreja eroamaan. Ja poliisimestari Pekonen huusi ja raivosi kuin
paholainen, kun ei saanut väkijoukkoa poistumaan... – (Purskahtaa
nauruun.) – Voi, jospa olisit nähnyt...?

ÄITI nuhtelevasti. Mitä sinä naurat?

KERTTU. Se oli niin hullunkurista, ettei kukaan voinut olla nauramatta!
Katsos, se komensi kaikki poliisinsa kahteen pitkään riviin
Senaatintalon eteen, ratsupoliisit etumaiseen, sitten paljasti keisarin
nimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa hyökkäämään eteenpäin,
puhdistaakseen koko torin. Mutta silloin pikkupojat lennättivät
lumipalloryöpyn ratsupoliisiriviä vastaan, hevoset pillastuivat ja
hyökkäsivät hurjaa vauhtia yli jalkapoliisien rivin – joten koko
hyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen
oli jäädä hevosten alle; lakkikin oli pudonnut ja ihmiset nauroivat ja
hurrasivat kuin hullut.

ÄITI. Mutta mitä se nyt tekeekään, kun se muutenkin on niin kauhean
häijy...

KERTTU. Sitä minäkin pelkään. Se huusi ja kirosi niin, että äänikin oli
ihan käheä, ja lähempänä olleet sanoivat, että se oli uhannut tuoda
kasakat ja survoa mäsäksi koko joukon.

ÄITI levottomasti. Hyvä Jumala tätä aikaa! Kyllä nyt maailmanloppu
tuke! Eihän tällaista ennen ole ollut... Kun ei Urho vain joutuisi
sinne, kun ne juuri lähtivät Viljon kanssa kaupungille...

KERTTU kiihkeästi. Vai ehtivät ne jo lähteä. Kyllä ne sinne suoraa
päätä juoksevat – niinkuin eilenkin.

ÄITI. Mutta eiväthän he eilen siellä olleet. Urho sanoi sen itse, kun
kysyin – eikä hän ole koskaan minulle valehdellut.

KERTTU varmasti. Siellä hän kuitenkin oli ollut parhaana miehenä
joukossa. Siellä sen takkikin oli repeytynyt ja kaula raavittu verille,
vaikka sanoi harjoituksissa loukanneensa.

ÄITI huolestuen. Olisiko hän todellakin valehdellut minulle...?
Ilmankos ei hän katsonut minua silmiin, niinkuin ennen. Mutta mistä sen
tiedät?

KERTTU. Minä epäilin jo illalla, että jotain oli tapahtunut, ne olivat
niin levottoman näköisiä. Ja kun Viljo sanoi huomaamattaan, että he
tapasivat eilen Leinosen Kallen, niin tulin äsken Leinosen kautta, ja
Kalle kertoi koko tappelun...

ÄITI tuskitellen. Onko se onneton taas sekaantunut tappeluun. Ja hän on
niin monta kertaa luvannut... Kyllä se vielä henkensä menettää!

KERTTU. Ei hän eilen pahaa tarkoittanut, mutta kyllä siinä henki
täpärällä oli. Kun se on niin hullu, että rupee tappelemaan koko
joukkoa vastaan – pelastaakseen ihan vieraan henkilön...

ÄITI. Mitä... missä...? Ei kai hän vaan ollut siellä Kaartin torilla,
koska siellä oli tapeltu...

KERTTU. Siellä juuri. Kaikki asevelvolliset olivat olleet Kaartin
portilla vahdissa, ettei kukaan menisi syyniin. Ja kun kymmenkunta
maalaista yritti mennä väkisin, niin he saivat sellaisen selkäsaunan,
että kiittivät luojaa, kun pääsivät pakoon. Mutta yksi niistä oli
jäänyt joukon keskelle ja hänet olisi varmaan tapettu, jollei Urho
olisi häntä puolustanut.

ÄITI innostuen. Mutta sehän oli oikein!

KERTTU. Niin olikin, mutta kamalalta se oli näyttänyt, kun Urhoakin
lyötiin joka puolelta, niin että veri vuoti suusta ja nenästä. Mutta
kun se toinen kaatui tiedottomana maahan, oli Urho ruvennut lyömään
takaisin ja huutanut, että saavat tappaa hänet, ennenkuin häpäistä
itsensä, lyömällä tuollaista raukkaa! Ja lopulta kaikki alkoivat
hurrata Urholle.

ÄITI huoahtaen. Olipa onni, ettei sentään käynyt pahemmin... Minä jo
pelkäsin, että poliisi...

KERTTU keskeyttäen. Sehän se pahinta onkin, että kun poliisit tulivat
paikalle, niin ne luulivat Urhon tappelun johtajaksi. Yksi hyökkäsi jo
hänen kimppuunsa aikoen viedä putkaan, mutta Urho oli kampannut
poliisin nenälleen ja livahtanut väkijoukkoon. Silloin tuli
toistakymmentä poliisia lisää ja siellä oli tullut sellainen tappelu,
että poliisit paljastivat sapelinsakin. Mutta Unhoa eivät saaneet
sittenkään!

ÄITI. Voi hyvä jumala, jos ne nyt ovat tunteneet Urhon, niin miten sen
poikaparan käy. Muutenkin ovat uhanneet vangita kaikki, jotka eivät,
mene laittomaan sotasyyniin, ja jos ne nyt luulevat hänet mellakan
pääjohtajaksi, niin vievät vielä Siperiaan. Voi kun hän sentään olisi
mennyt syyniin, niinkuin pyysin, niin ei tätäkään olisi tullut...

KERTTU. Olisiko se ollut parempi, että hänet olisi viety
sotapalvelukseen Venäjälle? Ja sehän olisi ollut tavallaan Venäjän
hirmuvallan auttamista ja sitä ei Urho koskaan tee.

ÄITI neuvottomana. Ei tietysti... ei... Kunhan hän vaan selviytyisi
tästä... Minä en enää... – (On purskahtamaislllaan itkuun.)

KERTTU menee hänen luokseen, taputtaa häntä hyväillen ja sanoo
lohduttaen. Älä sentään pelkää, äiti – ehkeivät ne tunteneetkaan
häntä. Kun ei hän vaan olisi tänään mennyt sinne. Siellä voi tapahtua
mitä tahansa, ja kun hän on niin tulinen luonteeltaan, niin hän voi...

    Vaikenee neuvottomana.

ÄITI hätkähtäen. Sitä minäkin pelkään. Ja nyt kun hän on muutenkin
ollut viime päivät niin synkkämielinen sen Ingridin tähden... Viime
yönäkään ei nukkunut juuri ollenkaan – vääntelehti vaan
vuoteellaan... Kuinka sen asian laita oikein lienee...? Jospa Urho
epäilee suotta... Minä en oikein voi uskoa, että Ingrid pitäisi
sellaisesta santarmikapteenista.

KERTTU. En minäkään ennen uskonut, mutta kyllä minä jo alan uskoa...

ÄITI. Mitä sillä tarkoitat? Tiedätkö jotain... onko Urho puhunut
jotain?

KERTTU. Ei hän ole puhunut... Mutta tänään, kun menin työhön
päivälliseltä, näin Ingridin seisovan paroonimsa kanssa tuossa
kulmassa... Hymyili sille niinkuin hyvällekin, ei huomannut minuakaan,
ennenkuin olin ihan vieressä... Häpesi se sentään, koska muuttui ihan
tulipunaiseksi...

ÄITI. Voi hyvä jumala, olisiko sekin sellainen! Ja Urhoparka on niin
onneton, ettei tiedä mitä se vielä tekee...

    Silloin alkaa kuulua läheneviä askelelta ja sisään astuu

INGRID. Hän näyttää vielä nuorelta ja lapselliselta; hänen kasvonsa
ovat kauniit ja sielukkaat, vartalonsa solakka ja notkea. Hänen
poskensa hohtavat kiivaasta liikunnosta ja hän alkaa puhua aralla,
kiihtyneellä äänellä.

Suokaa anteeksi, kun tulen näin sopimattomalla tavalla teille, kun
tuota... – (Vaikenee neuvottomana mutta jatkaa sitten.) – Minulla
olisi kovin tärkeänä asiaa Urholle ja sentähden...

KERTTU kylmästi. Urho ei ole kotona.

INGRID. Voisitteko te tietää, mihin hän äsken meni?

KERTTU. En tiedä... Mutta mahdollisesti hän on mennyt Senaatintorille,
siellä on mielenosoitus...

INGRID käsiään väännellen. Voi hyvä jumala! Eikä hän tiedä... miten nyt
käy...? Minä pelkään, että häntä uhkaa suuri vaara...

KERTTU purevasti. Mitäpä hänen väliä on, kunhan vaan muut ovat vahvassa
turvassa...

INGRID keskeyttää tuskallisesti. Voi älkää sanoko niin... Te
erehdytte...

KERTTU. Näinhän minä juuri tänään, miten hellästi te hymyilitte eräälle
toiselle... Ja mitäpä tuollainen työläisnuorukainen paroonin
rinnalla...

INGRID vapisevalla äänellä. Älkää sanoiko noin, neiti Kerttu; älkää
tuomitko väärin. Te ette tiedä, minkätähden... Minä tapasin sen kotia
tullessani ja huomasin sen tietävän jotain Urhosta. Ja kun se on
uhannut kostaa Urholle, koetin saada sen ilmaisemaan...

ÄITI ja KERTTU. Mitä te sanotte? Onko se totta?

INGRID. On, se oli mitä voitonriemuisen näköinen ja viittaili, että
minun sankarini on kunnostautunut eilen...

KERTTU keskeyttää kiihkeästi. Hyvä jumala! Olisiko se tietänyt, että
Urho oli eilen siinä mellakassa Kaartintorilla...

INGRID pelästyen. Mitä. Oliko hän siellä...?

KERTTU. Oli.

INGRID. Sitten minä ymmärrän... Se on pannut urkkijan seuraamaan Urhoa
koko eilisen illan... ja tänään myöskin...

ÄITI hätäisesti. Mitä? Onko se totta... miten te...?

INGRID. Nähkääs, minä aavistin jotain pahaa, ja kun Urho lähti ulos,
menin kadunpuoleiseen ikkunaan katsomaan ja näin kahden vieraan miehen
lähtevän hänen jälkeensä... Minä menisin itse häntä hakemaan, mutta
pelkään, ettei hän minun puheestani välitä...

KERTTU hypähtäen seisaalleen. Minä menen etsimään häntä. Enköhän löydä
häntä Senaatintorilta... Odottakaa täällä se aika.

INGRID syleillen Kerttua. Voi rakas ystävä! Minä olen teille ikuisesti
kiitollinen! Ottakaa ajuri, niin pääsette nopeammin.... tässä on
rahaa... Menkää vaan Jumalan nimessä..

KERTTU. Minä menen ja tulen heti.

    Kerttu menee.

ÄITI levottomasti. Miksi se parooni Urhoa vihaa, eihän Urho ole hänelle
mitään tehnyt...

INGRID katkerasti. Se mies on oikea paholainen! Se koettaa nyt tuhota
Urhon, kun hän ei minua saa. Urhosta minä yksin pidän, ja minun on niin
kauhea olla, kun hänkin epäilee minua siksi, että se käy meillä. Enhän
minä voi sille mitään, kun äiti on sen kanssa samassa liitossa... Mutta
Urho ei tahdo kuulla sanaakaan – hän ei enää minusta pidä. Purskahtaa
itkuun.

ÄITI. Kyllä hän pitää, mutta hän on ollut niin onneton siitä asti, kun
rouva niin kovasti moitti häntä ja sanoi, että Ingrid nyt jo itkee
sitä, kun on joutunut Urhon seuraan.

INGRID kohottaa kyyneleisen katseensa. Onko äiti sanonut niin?

ÄITI. On. Mutta kyllä minä nyt kerron Urholle...

INGRID tarttuen äidin käsiin. Voi, saanko minä sanoa teitä äidiksi,
sillä oma äitini ei minusta mitään välitä... Hän tahtoo ihan väkisin
pakottaa minua seurustelemaan tuon roiston kanssa, kun se on rikas ja
vielä parooni. Mutta en minä itsestäni... kun ei se vaan saisi mitään
Urholle... – (Muistaen). – Niin, tiedättekö, kun se roisto on saanut
jostain tietää senkin, että Urholle on tullut Ruotsista kiellettyä
kirjallisuutta.

ÄITI pelästyen. Onko? Kyllä minä nyt tiedän! Värkmestari Soronoff on
sen ilmoittanut. Sehän löysi Urhon kirjapaketin kellarista viime
viikolla! Ja se oli ollut niin ilkeän näköinen, että Urho pelkäsi sen
antavan hänet ilmi...

INGRID. Vai niin! Kyllä se täydellinen santarmiurkkija on – niinkuin
on jo kauan epäiltykin.

ÄITI. Mutta se on sitäpaitsi vihannut Urhoa koko oppiajan, ja kun se
poikaparka vielä viime syksynä teki sellaisen teon juuri opista
päästyään – niin kyllä värkmestari sen kostaa. Jos Urho olisi pyytänyt
siltä edes anteeksi, niin ehkä se olisi leppynyt, mutta...

INGRID. Mitä tarkoitatte? Mitä Urhon olisi pitänyt Soronoffilta
anteeksi pyytää?

ÄITI. No sitä, kun hän oli vähällä tappaa värkmestarin – silloin kun
tämä pani sen hiiren elävänä uuniin...

INGRID tulisesti. Mutta siinähän Urho menetteli ihan oikein, kun
pelasti viattoman eläinraukan tuollaisen pedon kynsistä!

ÄITI. Niin, hän on ollut lapsesta asti sellainen, ettei voi nähdä
avutonta rääkättävän – mutta hän voi silloin tulistua niin, että tekee
mätä tahansa... – (Hiljaa, kauhistuneena.) – Kaikki, jotka silloinkin
olivat verstaassa, sanoivat, että hän olisi varmasti iskenyt puukon
värkmestarin rintaan, jollei se olisi silmänräpäyksessä ottanut häkkiä
uunista...

INGRID kuohahtaen. Ja se olisi ollut oikein sille roistolle!

ÄITI. Ei, kyllä ihmishenki sentään kalliimpi on kuin eläimen. Ja mihin
Urho sitten olisi joutunut... Sitä minä hänelle puhuin ja poika parka
itki niin kovin...

INGRID hämmästyen. Itki...?

ÄITI. Niin, sillä hän on siitä paljoin kärsinyt, kun sellainen on.
Sentähden hän on nyrkkeillyt ja paininutkin vuosikausia, että tulisi
tyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän kertoi minulle kaikki silloin ja oli
niin onneton, kun oli luullut jo muuttuneensa kokonaan... En minä enää
muuta voi kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan...

INGRID hellästi ja tulisesti. Mutta tiedättekö äiti! Minä pidän
hänestä juuri sentähden, että hän on sellainen: niin hellä ja säälivä
ja samalla niin voimakas, että hän estää vaikka väkivalloin tuollaiset
ilkityöt. Sellainen tulee miehen olla! – (Hämmentyy, mutta sitten
havahtuu ja sanoo levottomasti.) – Mutta jos hän nyt näkee siellä
jotain...

ÄITI. Voi hyvä Jumala...! Mitä nyt tulee... Jospa Kerttu löytäisi
hänet... St! Nyt tulee joku...!

    Ovi aukeaa ja sisään syöksyy KERTTU, lysähtäen ovipieleen.
    Hän huohottaa raskaasti kuin tukehtumaisillaan ja kohottaa
    kätensä verta vuotavalle ohimolleen.

ÄITI syöksyy hänen luokseen, parahtaen tuskallisesti. Jumala auttakoon!
Mitä nyt, lapsi parka? Mitä sinulle on tehty?

INGRID kauhistuneena. Kuka on lyönyt... missä? Ja se on minun syyni!

KERTTU vastustaen. Ei, ei! Äiti... Antakaa vettä...

INGRID käsiään väännellen. Tämä on liian hirveätä!

KERTTU tyyntyen. Älkää nyt hermostuko. Ei tämä mitään vaarallista ole
– kasakka minua löi nagaikallaan... Mutta en minä äsken luullut enää
kotia näkeväni...

ÄITI. Lapsi raukka... Missä sinua lyötiin? Koeta kertoa...

INGRID. Näittekö Urhon?

KERTTU järkytettynä. En minä mitään ehtinyt nähdä, sillä heti, kun
pääsin Nikolainkirkon portaiden eteen, hyökkäsivät kasakat ihmisjoukon
kimppuun... ja ulvoivat ja hakkasivat nagaikoillaan niin kauheasti,
että... Ja sitten minua lyötiin niin, että luulin pääni menneen halki
ja minä kaaduin... Enkä muista mitään, ennenkuin tässä portilla joku
mies auttoi minut ajurin reestä...

Silloin kuuluu kiireellisiä askeleita ja EERO syöksyy hengästyneenä
sisään. Hänen silmänsä loistavat, poskensa hehkuvat ja hän huudahtaa
innostuneesti:

Voi saakuri sentään, jos tietäisitte miten fiksusti Urho äsken
Fabianinkadulla lennätti kasakan alas satulasta! Se pieksi nagaikallaan
erästä neitiä niin, että sen hattu repesi ja veri juoksi suusta. Mutta
silloin Urho hyppäsi ylös, sieppasi sitä niskasta ja kasakka tyykkäsi
nenä edellä katuun, niin että paukahti!

INGRID. Voi hyvä Jumala! Jos ne nyt ovat nähneet hänet...

KERTTU ankarasti. Eero...

ÄITI nousee ja lausuu suuttumuksesta vapisevalla äänellä. Mitä sinä
nulikka uskallat puhua? Olenko minä opettanut sinua kiroilemaan ja
ylistämään tappelua? Kuka antoi sinulle luvan mennä Fabianinkadulle?

EERO pelästyen. Voi äiti kulta... anna anteeksi... Kun kasakat
ratsastivat ohi, niin minä en muistanut... en huomannut...

ÄITI yhä kiihtyen. Mutta minä huomaan, että sinunkin mieleesi on
ilmestynyt sellaista rikkaruohoa, jota olen eniten pelännyt. Mutta sen
minä kitken sinusta juurineen! Tule kyökkiin!

INGRID hymyillen. Antakaa hänelle anteeksi – kyllä hän toiste lupaa
muistaa...

ESIRIPPU.

TOINEN KUVAELMA.

Sama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Vuoteet ovat valmiina
odottamassa, mutta vain seinäkellon naksutus häiritsee tyhjän huoneen
hiljaisuutta.

ÄITI tulee kyökistä ja menee väsynein askelin ikkunan ääreen. Hän
raoittaa ikkunaverhoa ja tuijottaa hetken ulos pimeyteen. Hiljaista.
Sitten huoahtaa itsekseen. Ei mitään kuulu. Missä hän viipyy...?

    Menee pöydän ääreen istumaan ja ottaa sukankutimen käteensä.

    Hetken kuluttua hän hypähtää seisaalleen ja alkaa jännittyneenä
    kuunnella – sillä jostakin kaukaa kuuluu pitkäveteinen
    ihmisjoukon huuto.

ÄITI lausuu värisevällä äänellä. Tule tänne Kerttu... Tuolta kuuluu...
– (Vaikenee jännittyneenä).

KERTTU tulee pää sidottuna kyökistä. Mitä sieltä kuuluu?

    Kuuntelevat hetken. Taas kuuluu tuo kaukainen, pitkäveteinen
    huuto, ja häipyy vähitellen yhä kauemmaksi.

ÄITI käsiään väännellen. Mitä tuollainen huuto merkitsee? Mahtavatko ne
kasakat tappaa ihmisiä? Ja Urho parka on siellä! Miksei hän tule,
vaikka kello on yli kymmenen! Jospa ne ovat hänetkin tappaneet...

KERTTU lohduttaen. Älä nyt pelkää äiti, en minä usko, että hänelle
olisi mitään pahaa tapahtunut... Hän ei vain huomaa lähteä kotiin...
Tiedäthän minkälainen hän on...

    Hän vaikenee, sillä portailta kuuluu lähenevää askeleita.
    Kuuntelevat.

KERTTU. Ulko-ovi kävi, joku tulee... – (Ilostuen). – Ehkä se on Urho!

Silloin kuuluu hätäinen koputus ja INGRID tulee, katsahtaa hätäisesti
ympärilleen ja kysyy: Eikö Urho ole vieläkään tullut?

ÄITI koettaen hillitä levottomuuttaan. Ei ole... enkä minä voi ymmärtää
missä hän viipyy, olen odottanut niin kovin...

INGRID. Minä olen ollut koko ajan niin levoton, etten enää voinut olla
kotona – minun täytyi tulla teidän luoksenne. Sanoin äidille, että
päätäni särki ja menen nukkumaan – ja sitten pukeuduin ja tulin.

KERTTU levottomasti. Mutta jos rouva menee sinun huoneeseesi...

INGRID itsekseen hymähtäen. Ei hän voi aavistaa mitään, sillä pyysin
itse aspiriiniakin ja olin nukkuvinani, kun hän kävi kuuntelemassa
oveni takana. – (Havahtuen). – Mutta miksi lörpöttelen, kun... Voi,
minkätähden hän viipyy näin kauan? Kun ei vain olisi...

ÄITI. Mitä olisi? Mitä tarkoitat?

INGRID. Älkää nyt hermostuko, rakas äiti... Minun ei pitäisi lörpötellä
omia kuvitelmiani, mutta kun puhutaan niin kauheita... että satoja
ihmisiä olisi haavoittunut ja useita kasakoita olisi tapettu, niin...

KERTTU huudahtaa kiihtyneenä. Se on oikein niille pedoille! Kunhan
tappaisivat kaikki!

ÄITI. Älä lapsiparka puhu tuolla lailla! Kai sen ymmärrät, mitä ne
toiset silloin tekevät.

KERTTU kiihkeästi, keskeyttäen. Minä en voi toisin puhua, eikä voi
kukaan, joka näki, miten ne pieksivät maassa makaavia naisia ja lapsia.
– Olen aina näkevinäni eräänkin pienen pojan, joka koetti kontaten
päästä pakoon, mutta tuo paholainen kumartui satulassa ja iski kunnes
poika parka jäi liikkumattomaksi.

ÄITI kauhistuneena. Voi hyvä Jumala, minua kauhistaa, kun ajattelen,
että Urho on siellä ja näkee tuollaista... Ja hänellä on vielä
pistoolikin mukana! St... Nyt tulee joku... – (Kuuntelee
jännittyneenä, mutta sitten sanoo pettyneenä.) – Se ei vieläkään ole
Urho. Minä tunnen hänen askeleensa...

VILJO tulee sisään, katsoo ympärilleen ja kysyy epäröiden. Eikö Urho
ole vielä tullut?

ÄITI. Ei, etkö sinä tiedä missä hän on?

VILJO. En. Hän juoksi pidättämään ihmisjoukkoa silloin kun kasakat
hyökkäsivät ja se vei hänet mukanaan... Olen etsinyt häntä siitä asti
ja tulin katsomaan jos hän olisi tullut kotiin.

INGRID tuskallisesti. Missä hän viipyy...? Jospa ne ovat nähneet, kun
hän veti kasakan satulasta – ja vanginneet hänet...

VILJO jännittyneenä. Ketkä niin? Mitä neiti tarkoittaa?

KERTTU. Ingrid on saanut tietää, että kaksi vakoojaa on lähtenyt
seuraamaan Urhoa. Ja sentähden minäkin tulin Urhoa kotiin hakemaan –
ja sain myöskin osani...

VILJO pelästyen. Mitä, onko sinua lyöty? Onko se vaarallista...? Eihän
vaan....?

KERTTU hymyillen. Ei se mitään... Kerron sitten... Mene nyt vaan..

VILJO. Minä menen! Minun täytyy saada tietää, missä hän on! – (Menee.)

    Naiset kuuntelevat, miten hänen askeleensa häipyvät
    nopeasti portaita alaspäin.

INGRID tuskallisesti. Voi, jospa hän nyt löytäisi Urhon... Jospa hän
löytäisi...

ÄITI. Niin, missä, missä hän on? Siitähän on jo neljä tuntia, kun Viljo
hänet viimeksi näki – juuri silloin kun kasakat... Ei, ei, minä en
uskalla ajatella... Jospa hänen päänsä on lyöty halki ja...

INGRID seisoo käsiään väännellen ja änkyttää tyrmistyneenä. Ei, äiti...
ei, ei... Älä itke, rakas äiti...

KERTTU hilliten itsensä väkivalloin, puhuu reippaasti. Älä nyt äiti!
Tyynnyhän nyt... Ingridkin pelästyy ja saattepa nähdä, että he tulevat
heti yhdessä... – (Havahtuen.) – Miten tuhma olen, kun en ole
Ingridillekään tarjonnut mitään ja kyökissä on koko ajan ollut kuuma
kahvipannu valmiina. Nyt tuon heti, niin äitikin vähän rauhoittuu... –
(Iskien Ingridille silmää.) – Tietysti Ingrid tahtoo juoda...

INGRID hymyillen väkinäisesti. Niin, tietysti juon.

KERTTU nostaen äidin ylös. Kas niin, äiti! Tule sinä ottamaan
sokeriastia ja leipäkori, minä tuon kupit ja muut... Nyt ei itketä
enää...

    Menevät. Kuuluu kuppien kilinää ja Ingrid kävelee rauhattomana
    lattialla. Menee ikkunan ääreen ja kuuntelee. Hiljaista.

KERTTU palaa äidin seuraamana; panee kupit pöydälle ja ottaa leipäkorin
äidiltä, puhuen reippaasti. Istukaa nyt äiti! ja Ingrid... Minä tuon
heti pannun ja kaadan... Otin pojillekin kupit, että saavat heti kun
tulevat... Nyt aliovi kävi... taitavat lopultakin tulla – hulttiot.

    Aikoo lähteä, mutta seisahtuu ja kaikki kuuntelevat
    läheneviä askeleita.

KERTTU. Kukas se nyt on... kun niin hiljaa tulee...

INGRID. Jos se on Urho...

ÄITI. Ei se Urho ole... – (Kuuntelee.) – Nythän se seisahtui....

KERTTU kuiskaten. Meidän oven taakse... Kuka sellainen on?

INGRID vapisevin huulin. Hyvä Jumala... Eihän se vaan ole joku
urkkija... joka on tullut Urhoa... – (Kuuntelevat.)

ÄITI tuskallisesti.? Mitä nyt... Jospa siellä nyt on... –
(Kuuntelevat.)

KERTTU päättävästi. Ei... Minä menen katsomaan... Olkoon kuka
tahansa...

    Nousee päättävästi ja menee ulos.

KERTUN ÄÄNI. Kuka siellä on?

MIEHEN ÄÄNI murteellisesti puhuen. Hyve ilta... Mine mene vaa tess
ohi... Oli kävelemäs...

INGRID rauhattomana. Värkmestari Soronoff!

KERTUN ÄÄNI. Vai niin! Minä luulin vaan, että joku seisoi oven takana
ja tahtoi sisään...

MIEHEN ÄÄNI. Ei se mittä... Hyvä yötä...

KERTTU tulee, sanoen suuttuneena. Mitä tuo mies oikein urkkii? –
(Seisahtuu kuuntelemaan.) – Meneeköhän se nyt jo huoneeseensa.

    Kuuntelevat, miten askeleet etenevät ylös portaita. Sitten
    kuuluu oven aukaisu, ja askeleet tulevat heidän yläpuolelleen.

ÄITI. Mitä, mitä nyt oikein tulee... Minä pelkään tuota miestä... Se
aikoo Urholle jotain pahaa.

KERTTU halveksivasti. Pyh! Tuollainen ei voi Urholle mitään.

ÄITI. Mutta jos se on yhdessä juonessa santarmikapteenin kanssa? Mistä
se muuten olisi saanut tietää sen lentokirja-asian?

INGRID. Minä olen varma että Soronoff on. Eikä kukaan muu ole sitä
ilmoittanut.

    Kuuluu hitaita askeleilta.

KERTTU Hiljaa, nyt tulee joku!

INGRID. Ehkä Viljo tapasi hänet...

ÄITI. Ei se taida olla nytkään Urho – hän tulee aina nopeammin... Vai
olisiko hän haavoittunut...? Herra Jumala!

KERTTU. Rauhoitu äiti! Ei häntä mikään vaivaa.

INGRID. Kuulkaa, saisinko minä puhua hänen kanssaan kahden, hetkisen.
Minulla olisi tärkeä asia...

ÄITI ystävällisesti. Tietysti, tietysti. Me menemme kyökkiin. –
(Tarttuen Ingridin käteen.) – Ja rakas Ingrid, ota selvä, jos hänelle
on tapahtunut jotain.

INGRID. Kyllä minä koetan, jos hän vaan...

KERTTU. Hän tulee! Muista sitten.

URHO tulee synkän ja masentuneeni näköisenä. Ottaa vain lakin päästään
ja aikoo istua ovipielessä olevalle tuolille – niinkuin ei jaksaisi
kulkea askeltakaan emää. Nyt vasta hän huomaa Ingridin ja huudahtaa
hämmästyen. Ingrid! Sinä täällä näin myöhään. Mitä nyt...?

INGRID. Minulla on niin tärkeätä asiaa, että tulin, vaikka aika onkin
sopimaton...

ÄITI. Ingrid on ollut niin kovin levoton sinun tähtesi ja me olemme
kaikki pelänneet... Missä olet viipynyt?

KERTTU. Kyllä Urho sitten kertoo, tule kyökkiin.

    Menevät.

INGRID liikutettuna. Minä tiedän, ettet sinä enää minusta välitä, mutta
minä tulin sittenkin. Sillä sinua uhkaa suuri vaara. Minä en ehdi enää
kertoa, mutta tiedän vaan, että santarmikapteeni, joka monta kertaa on
uhannut sinua, on nyt saanut tietää, että olit eilen Kaartintorilla
kahakassa, ja nyt on kintereilläsi ollut koko illan kaksi urkkijaa.

URHO tarttuen päähänsä. Sitten olen hukassa... Mutta miksi tulit tämän
minulle ilmoittamaan?

INGRID. Voi Urho... Etkö sinä sitä enää tiedä...? Oletko sinä itse
unohtanut kaikki näin pian...? Miksi luulet minusta sellaista...?

URHO katsoo kuin kauhistuneena Ingridiä. Mitä... minä teen... mitä
teen...? Nyt vasta minä huomaan, kun kaikki on myöhäistä...

INGRID. Miksi niin? Puhu minulle, mitä on tapahtunut.

URHO tuskallisesti änkyttäen. Voi... älä kysy... En tiedä... Pyydän
vaan, ettet enää välittäisi minusta... Unohda minut niin pian kuin
suinkin – se on parasta...

INGRID oudolla lämmöllä. Rakas, älä puhu noin! Sinä et tiedä, enkä minä
osaa selittää, mitä olen tuntenut tänä iltana.... Minusta tuntuu kuin
koko maailma olisi muuttunut toiseksi, niinkuin joku kirkas valo olisi
syttynyt sielussani ja valaissut minulle ensikerran elämäni tien. Vasta
tänään minä olen huomannut, miten kallis sinä minulle olet.

URHO tuskasta käheällä äänellä. Voi Ingrid! Mitä sinä puhut...? Älä
ajattele enää minua... Sinä et tiedä...

INGRID. Niin, minä uskon, että sinun on vaikea ymmärtää sanojani, kun
en itsekään käsitä, miten olen voinut muuttua näin paljon – tuntuu
ikäänkuin juuri nyt olisin herännyt ja nähnyt ensi kerran todellisen
elämän. Ehkä se johtuu siitä, että olen tänään ensikerran tuntenut
tuskaa, nähnyt onnettomuuden uhkaavan onneani... Minä en oikein
ymmärrä, mistä nämä oudot sanat tulevat suuhuni. Minä tiedän vaan,
ettei minulla ole onnea muualla kuin sinun rinnallasi – ja jos sinun
sortua täytyy, silloin sorrun minäkin sinun kanssasi. Puhu siis minulle
kaikki, minä autan sinua – me unohdamme yhdessä.

URHO tuskallisesti. Mutta miten minä voisin sen unohtaa... Sillä voitko
ymmärtää, että minusta on tullut murhaaja... Voi... mihin minä menen!

INGRID. Kerro rakas, miten kaikki on tapahtunut. Saat nähdä, että minä
ymmärrän sinua!

URHO. Minä olin nimittäin Nikolainkirkon portailla, silloin kun kasakat
hyökkäsivät pakenevaan ihmisjoukkoon...

INGRID kauhuissaan. Ethän sinä vaan ollut siinä joukossa?

URHO. Jospa olisin ollutkin siinä, mutta kun täytyi vain voimattomana
katsella, miten naiset ja pienet lapset kiemurtelivat hyppivien
hevosten jaloissa, ja nuo ulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisilla
nagaikoillaan heitä päähän, kasvoihin... Minä suljin silmäni, mutta
nagaikkojen paukkina kuului tuon hirveän hätähuudonkin yli... Ja kun se
ei loppunut, silloin tuntui, ikäänkuin olisin menettänyt järkeni,
tunsin niin hurjaa raivoa ja kostonhimoa, että minun täytyi tehdä
jotain...

INGRID keskeyttää kauhistuneena. Minä ymmärrän sen...

URHO kuin itsekseen. Kun sitten myöhemmin näin, miten kasakka eräällä
pihalla Kaivokadulla, ajoi vanhaa naista ympäri pihaa ja iski
yhtämittaa nagaikallaan, kun näin, miten vanhus nousi ja kaatui
uudelleen apua huutaen ja veri pursui hänen harmaasta päästään, siiloin
en voinut enää hillitä itseäni. Sen vaan muistan, että huusin jotain ja
sieppasin kivikasasta kiven, kasakka tempasi sapelinsa ja lähti täyttä
laukkaa minua kohden. Minä odotin kylmäverisesti, kunnes se oli ihan
lähellä, sitten paiskasin kivellä rintaan, se putosi satulasta – ja
sitten en muistanut, mitä tapahtui... Vasta kun näin nuo kasvot
elottomina ja verisinä allani, silloin havahduin ja siitä asti ovat nuo
kauheat kasvot aina silmissäni...

INGRID. Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle... Häntä ei kannata
sääliä!

URHO. Katsos, Ingrid... Minun mieleeni johtui, että hänelläkin on
äiti, joka rakastaa häntä, odottaa siellä kaukana pelolla ja
levottomuudella häntä kotiin... Ja sitten hän saakin kuolinsanoman –
minun tähteni...

INGRID keskeyttäen. Mutta rakas Urho, etkö sinä ajattele sitä äitiä,
jonka hän olisi tappanut ilman sinua, niitä pienokaisia, jotka juuri
tänään kierivät ehkä hänen ratsunsa jaloissa. Ja etkö sinä ymmärrä,
että sinun äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi, jollet olisi ollut
nopeampi ja voimakkaampi... Sinähän et voinut muuta kuin tappaa, tai
tulla tapetuksi.

URHO reippaasti. Onko todella mahdollista, ettet tuomitse minua?
Silloin en pelkää mitään!

Silloin alkaa kuulua juoksevia askeleita. Kerttu ja äiti tulevat
pelokkaina kyökistä ja sitten syöksyy sisään hengästyneenä VILJO
ja huudahtaa hätäisesti. Santarmit tulevat! Juokse vinnille!

URHO. Missä? Mistä tiedät...?

VILJO. Tulin juuri Espikseltä päin ja kun saavuin portille, näin
santarmiupseerin pienen joukon kanssa kääntyvän tuosta kulmasta tänne.

URHO. Sovitaan nyt kaiken varalta, että sinä tuot sukseni tänä yönä
Kampin kalliolle, sen lautatapulin viereen... Lähden hiihtäen...

    Hän vaikenee, sillä alhaalta kuuluu aukeavan
    rautaportin kirskahdus.

VILJO. Siellä ne tulevat! Nyt sinun on mentävä! Tulen sitten sanomaan!

KERTTU antaa avaimen Urholle. Tässä on avain...

ÄITI tuskallisesti. Mutta jos ne tulevat sinne etsimään...

INGRID. No silloin nähdään. Mutta älkää pelätkö... Olkaa vaan
rauhallisia, niin kaikki käy hyvin...

    Menee.

VILJO. Minä menen katsomiaan...

    Menee.

    Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen, kuin tuskasta jähmettyneinä.

VILJO oven raosta. Nyt hän on päässyt, olkaa vain rauhassa. Minä
kuuntelen vielä hetken.

VILJO palaa. Nyt ne tulevat jo seuraavassa kerroksessa – hiipivät
aivankuin varkaat!

ÄITI hätääntyneenä. Herra Jumala! Mitä tästä nyt tulee...?

KERTTU. Kun ne eivät vain menisi vinnille.

VILJO rauhoittaen. Älkää pelätkö! Eivät ne vinnille mene! Ja jos te
olette rauhallisia, niin eivät ne rupea häntä enempää etsimään... Mutta
älkää seiskö noin! Istukaa, neidin kanssa tuonne pöydän ääreen ja minä
heittäydyn vuoteelle lukemaan...

Kaikki selviävät kuin huumauksesta ja tottelevat. Viljo heittäytyy
pitkälleen vuoteelle kirja kädessään.

Mutta jokaisen kasvoissa kuvastuu kiduttava jännitys ja vain pidätetyt
hengähdykset kuuluvat silloin tällöin huoneen hiljaisuudessa.

Kuuluu lyhyt koputus, ovi aukenee ja sisään astuu santarmikapteeni
pistooli kädessään. Hänellä on solakka vartalo ja kapeat
hienopiirteiset kasvot kotkannenineen, jonka alapuolella kaareutuvat
kippurakärkiset mustat viikset. Mutta hänen katseensa liukuu yli
huoneen levottomana ja kiiluvan terävänä kuin väijyvän petolinnun.

ÄITI hypähtää tahtomattaan seisaalle ja huudahtaa kauhusta vapisevalla
äänellä. Herra Jumala! Mitä nyt?

SANTARMIKAPTEENIN pistooli livahtaa sinellin taskuun ja hän lausuu
vieraskielisellä korostuksella teennäisesti hymyillen. Hyvää iltaa,
hyvää iltaa... Ei tarvitse pelästyä hyvä rouva... Meillä on vaan vähän
asiaa... Missä teidän poikanne on?

ÄITI koettaen hillitä vapisevaa ääntään. Häntä minä olen jo kauan
odottanut. Ja olen niin levoton, kun siellä kuuluu olevan kaikenlaisia
meteleitäkin...

Santarmikapteeni viittaa eräälle santarmille, joka menee nopeasti
kyökkiin ja palaa hetken kuluttua päätään pudistaen.

SANTARMIKAPTEENI huomaa nyt vasta Ingridin, joka on istunut sivuttain
lukemassa ja huudahtaa hämmästyneenä. Te täällä, neiti? Mitä te
täällä..,. Niin, mistä johtuu, että saan kunnian tavata teidät täällä?

INGRID. Enkö saa olla missä haluan? Se on kai minun asiani...

SANTARMIKAPTEENI. Saatte, mutta, mutta... Ooh! Oletteko tullut tänne
häntä varoittamaan?

KERTTU tarttuu äidin käsivarteen ja kuiskaa. Äiti, mennään kyökkiin...
Sinä hermostut vaan täällä...

    Menevät.

INGRID uhmaten. Olen, entä sitten? Se on myöskin minun asiani.

SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Siinä te erehdytte,
neiti. Teidän pitäisi tietää, että se, joka avustaa rikollista, on
tämän rikostoveri. Ja te olette itse tunnustanut, että...

INGRID keskeyttää kiihtyneenä. Olkaa siis hyvä ja vangitkaa minut,
herra parooni! – (Pilkallisesti.) – Sehän oikein osoittaisi, miten
suuri ja jalo se rakkaus on, josta olette minulle kerskunut.

SANTARMIKAPTEENI koettaen korjata erehdystään. Voi neiti, älkää sanoko
noin. Minä en tarkoittanut sitä. Nähkääs, se tuli pikaisuudessa...
Mutta miksi te heti loukkaatte ja solvaatte minua, niinkuin minä olisin
joku, joku... – (Uudestaan kiihtyen.) – Ja tuollaisen... tuollaisen
pahantekijän tähden... Mutta kyllä hän pian saa nähdä... Niin, hän
tulee saamaan ansaitun rangaistuksen...

INGRID halveksuvasti. Vai niin! Te siis tunnustatte, että vainoatte
häntä kostaaksenne! Nytkin olette palkannut koko urkkijalauman häntä
vaanimaan. Ettekä sittenkään onnistu...

SANTARMIKAPTEENI pahaenteisesti. Niinkö luulette? Minä taas luulen,
että hän tulee hyvin pian... – (Kuuluu koputus.) – Sisään!

SANTARMIVÄÄPELI. Herra kapteeni! Täällä on herra Soronoff ja pyytää
että herra kapteeni suvaitsisi tulla hiukan ulos. Hänellä olisi
asiaa...

SANTARMIKAPTEENI. Käske hänet tänne. – (Vääpeli avaa oven. Soronoff
pysähtyy epäröiden ja kapteeni lisää.) – Tulkaa vaan sisään, herra
Soronoff... Mitä te tahdotte sanoa?

SORONOFF vilkaisee arasti Ingridiä ja Viljoa; änkyttää nolostuneena.
Mine ei tietä... Mine kuuli vaan, joku mies juoksi ylös, äsken...

SANTARMIKAPTEENI jännittyneenä. Oliko se Koskela?

SORONOFF. Ei mine voi sano, kuka se oli... Ei mine sitä tietä... Mut
jos vintti katsomas...

INGRID joka vavisten on kuunnellut puhetta, huudahtaa. Kyllä te
tiedätte! Juudas!

SANTARMIKAPTEENI nopeasti iskien. Ahaa! Te tiedätte siis myöskin sen.
Hän on siis vinnillä? Vai kiellättekö, ettei hän ole siellä? Sanokaa!

INGRID vääntelee käsiään ja katsoo huohottaen ympärilleen.

SANTARMIKAPTEENI voitonriemuisesti. Kiitos vaan ilmoituksesta! Siellä
hän on. – (Kääntyen vääpeliin.) – Ota viisi miestä ja mene... –
(Aukaisee kyökin oven.) – Kuulkaas rouva! Te olette valehdellut
minulle! Tiedättekö mitä siitä seuraa? Antakaa heti vinnin avain.

ÄITI tulee kyökistä, parahtaen hätääntyneenä. Ei, ei... Älkää menkö
sinne! Ei ole avainta...

SANTARMIKAPTEENI havahtuen. Ah niin! Ei tarvita. Mutta sanokaa heti,
missä teidän vintti on? Mikä numero? Jos te valehtelette, vangitsen
teidät heti!

Äiti purskahtaa itkuun, ja KERTTU, joka koko ajan on koettanut
lohduttaa äitiään, huudahtaa. Miksi te kidutatte minun vanhaa
äitiparkaani!

SANTARMIKAPTEENI kääntyy kiukkuisesti ärähtäen. Ääsh! Kuulkaa,
Soronoff! Tehän tiedätte Koskelan vinnin?

SORONOFF innokkaasti. Kyllä... kyllä minä tietä!

SANTARMIKAPTEENI innostuneena. Sepä hyvä! Menkää siis näyttämään!

SORONOFF hätkähtää ja änkyttää hätäisesti. Mutta jos se ampu...! Hänel
on browninki...

SANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Sepä hyvä, että muistitte... –
(Kääntyen vääpeliin.) – Kaikki miehet virittävät pistoolinsa valmiiksi
ja sitten tähtäätte kaikki häntä ja valaisette samalla silmiin, ettei
hän näe ampua. Ja jollei hän heti nosta käsiään – ammutte hänet siihen
paikkaan...

INGRID tarttuu voihkaisten rintaansa ja ÄITI ojentaa rukoillen kätensä,
huudahtaen hätääntyneenä: Ei, ei, älkää herra kapteeni! Älkää antako
ampua häntä! Hän on... viaton...

SANTARMIKAPTEENI karjaisee keskeyttäen. Vaiti! Se on hänen omaa
asiansa, jos hän ryhtyy vastarintaan.

KERTTU. Te tahdotte tappaa hänet... Voi rakas äiti... älä...

ÄITI tarttuu rintaansa ja kirkaisee, niinkuin häntä olisi ammuttu.
Herra Jeesus! Nyt hänet ammutaan!

    Juoksee kyökkiin, josta kuuluu hervottomasti kaatuvan
    ruumiin kolahdus.

KERTTU huutaa hätääntyneenä. Voi äiti – nyt äiti pyörtyi. Viljo! Viljo
tule tänne pian!

    Viljo juoksee myöskin kyökkiin.

INGRID murhaavan katkerasti. Kai nyt olette ylpeä työstänne, herra
parooni!

Aikoo mennä Viljon jälkeen, mutta SANTARMIKAPTEENI asettuu hänen
tielleen ja puhuu hiljaa, kiihkosta vapisevalla äänellä. Jääkää tänne
hetkeksi. Te syytätte ja loukkaatte minua, mutta luuletteko, että on
helppoa täyttää velvollisuutensa silloin, kun sattuu tällaista.

INGRID kuohahtaen. Ettekö häpeä puhua velvollisuudesta, kun juuri
olette kostonhimosta käskenyt tappaa pojan – äidin läsnäollessa... Te
ette ole ihminen!

    Vaikenee, sillä ylhäältä kuuluu kumeaa jyskytystä.

INGRID vavahtaa ja sopertaa kauhuissaan. Voi hyvä Jumala! Nyt ne
ampuvat hänet!

SANTARMIKAPTEENI käheällä äänellä. Älkää nyt... Ei hän tietysti niin
mieletön ole, että ryhtyy vastarintaan. Ettekö yhtään ajattele, miltä
minusta tuntuu, kun rakastan teitä yli kaiken... Ja te ette tahdo edes
katsoa minua – tuollaisen, tuollaisen tähden... Minä en voi kestää,
että hän... – (Tarttuu Ingridin käteen.) – Niin, jättäkää hänet...
Tulkaa omakseni – niin minä annan hänen paeta... tänä iltana...

INGRID tempaa rajusti kätensä irti, huudahtaen päättävästi. Ei koskaan!
Minä sanon nyt viimeisen kerran, etten koskaan: en koskaan huoli
teistä! Tietäkää se!

    Alkaa taas kuunnella.

SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevin äänin. Mutta tietäkää myöskin te
neiti, että te ette koskaan tule hänen omakseen! Hän tulee iäksi
jäämään Siperiaan, jollei häntä hirtetä...

INGRID vavahtaa viime sanoista, mutta sitten hänen silmänsä leimahtavat
ja hän huudahtaa. Sitä ette tiedä, mutta minä tiedän, että hän kostaa
teidän konnantyönne. – (Näkee sanansa vaikuttavan ja lisää.) – Ja jos
te tuntisitte hänet, niin te pelkäisitte – sillä hän on mies! Mutta
mitä nyt... mitä...?

Kuuluu läheneviä askeleita. Sitten aukenee ovi ja kolmen santarmiin
keskellä tulee Urho sisään. Hänen kalpeat kasvonsa näyttävät kylmän
välinpitämättömiltä, vain kerran hän katsahtaa halveksivasti
vihollistaan sanomatta mitään.

SANTARMIKAPTEENI näyttää hämmentyvän ja rykäistyään neuvottomasti,
kääntyy hän miestensä puoleen kysyen. Onko hänet tarkastettu? Missä
hänen aseensa on?

SANTARMIVÄÄPELI virallisella äänellä. Tarkastettu on herra kapteeni,
mutta hän on sen luultavasti piiloittanut... en löytänyt mitään...

SANTARMIKAPTEENI kääntyen Urhoon. Sanokaa paikalla, mihin olette pannut
pistoolinne?

    Urho ei ole kuulevinaan.

SANTARMIKAPTEENI ärjäisee röyhkeästi, ankarasti. Vastatkaa, kun minä
kysyn! Sanokaa paikalla! Teidän rikollinen toimintanne on nyt iäksi
loppunut – ja jos te osoitatte röyhkeyttä ja kiellätte rikoksenne,
niin tuota, te...

Urho on kapteenin ärjähtäessä alkanut tuijottaa tätä silmiin
halveksivasti hymyillen ja tuossa liikkumattomassa hymyssä ja katseessa
kuvastuu jotain niin kylmää ja pahaenteistä, että kapteenin
voitonriemuiset sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja katse kääntyy
poispäin. Mutta sitten hän aivankuin raivoissaan hämmennyksestään
rykäisee ja huudahtaa ilkkuen. – Siinä te siis olette, herra
aktivisti! Luulitteko todellakin, että voisitte tehdä konnantöitä ilman
rangaistusta.

URHO hitaasti. En. Mutta eräs toinen näyttää luulevan niin.

SANTARMIKAPTEENI. Mi.. mitä te uskallatte... Luuletteko, etten tiedä,
miten te jo pitkän aikaa olette suullisesti ja kielletyn kirjallisuuden
avulla yllyttänyt asevelvollisia jäämään pois kutsunnasta. Samoin voin
todistaa, miten eilen joukkonne avulla väkivallalla estitte niidenkin
pääsyn, jotka olisivat tahtoneet täyttää velvollisuutensa. Tänään te
taas olitte johtamassa katumellakkaa, jota jo kauan olette suunnitellut
ja kun te ensin useita kertoja hyökkäsitte kasakkain kimppuun, niin
sitten te...

Hän vaikenee valmistautuakseen musertamaan toisen kokonaan
syytöksellään; mutta URHO käyttää hetkeä hyväkseen ja iskee
pilkallisesti hymyillen. Eikö olisi paras väittää yksin tein, että minä
tapoin koko kasakkasotnian! Sellaista valhetta ei ainakaan kukaan muu
kykenisi keksimään.

SANTARMIKAPTEENI ällistyy ensin, mutta sitten kääntyy voitonriemuisena
Ingridin puoleen ja lausuu ankaralla äänellä. Nyt näette vihdoinkin,
neiti Ingrid, miten paatunut roisto hän on! Ajatelkaa: hän on juuri
äsken murhannut ihmisen – ja kuitenkin hän nauraa ja ilveilee
samasta asiasta! – (Kääntyen Urhoon.) – Mutta, kyllä sinä pian
lakkaat nauramasta...

INGRID kuohahtaen. Kyllä kai te nyt voitte toimittaa hänet Siperiaan, –
kyllähän Soronoffin tapaiset apulaisenne todistavat kaikki, mitä te
käskette. Soronoffille te saatte olla kiitollinen, sillä ilman häntä
ette olisi saanut häntä koskaan kiinni...

URHO hämmästyen. Mitä – Sononoffille?

INGRID. Niin juuri! Hän tuli ilmoittamaan, että sinä olet vinnillä ja
kävi vielä näyttämässäkin...

    Hänen äänensä katkeaa pidätettyyn nyyhkytykseen.

URHON silmät välähtävät uhkaavasti, mutta sitten hän vääntää huulensa
hymyyn ja lausuu murhaavan pilkallisesti. Sehän oli onni, että herra
parooni on tavannut niin samanmielisen ja -arvoisen liittolaisen.
Soronoff ei olisi myöskään itse kyennyt kostamaan, mutta teidän ja
apulaisjoukkonne yhteistoiminnan avulla näyttää koston onnistuminen kai
hyvinkin varmalta! Minä kyllä menisin hirteen häpeästä, mutta
aatelismiehelle moinen menettely on kai hyvinkin sopivaa...

SANTARMIKAPTEENI tarttuu miekkansa kahvaan, sähähtäen raivoisasti.
Tuki suusi! Koira! Kyllä sinä... Et sinä tule koskaan päivänvaloa
näkemään – ja häntä sinä et koskaan saa...

INGRID. Mutta luuletteko, että te koskaan... koskaan... Voi tätä
elämää...

    Vaipuu itkien polvilleen tuolin viereen.

URHO rientää Ingridin luokse, nostaen hänet tuolille istumaan ja puhuu
lohduttaen. Rakas Ingrid, älä ole huolissasi... Hän ei tule
onnistumaan.

SANTARMIKAPTEENI karjaisee hammasta purren. Mihin sinä? Tulkaa, viekää
hänet ulos!

Silloin kuuluu kyökistä ÄIDIN tuskallinen huuto:

 Voi, päästäkää, päästäkää minut! Minä tahdon nähdä hänet...

Ja sitten kuuluu miltei yhtaikaa VILJON ja KERTUN hätäiset äänet:

– Voi rakas äiti, älä mene sinne...

– Koettakaa nyt olla rauhallinen... Kyllä Urho...

Heti kapteenin komennuksen jälkeen juoksee kaksi santarmia Urhon
luokse, yrittäen viedä hänet pois; mutta hän tempaa kätensä irti,
tarttuu Ingridin käteen ja kuiskaa hellästi. Näkemiin rakas... Älä
itke...

SANTARMIKAPTEENI tarttuu pistooliinsa, karjuen. Yritätkö vastarintaa!
Tarttukaa häneen... Ja jos sinä...

Hän vaikenee, hypähtäen taaksepäin, sillä URHO lähenee häntä notkein,
äänettömiin askelin. Hänen hampaansa kirskahtavat ja hänen kalpeissa
kasvoissaan ja hillityssä äänessään kuvastuu hurja raivo ja uhka.
Tiedätkö nyt: jos minulle tai omaisilleni jotain tapahtuu teidän
toimestanne – niin teille käy myös huonosti. Minä en varoita toista
kertaa!

SANTARMIKAPTEENI änkyttäen. Kuulkaa, mitä hän sanoo...

ÄITI syöksyy kyökistä ja juoksee Urhon syliin. Voi rakas poikani! Mitä
sinulle nyt tehdään...? Voi... voi...

URHO hellästi, rauhoittaen. No, no äiti rakas, rauhoitu nyt... Minä
tulen pian takaisin...

SANTARMIKAPTEENI karjaisee. Ja nyt mennään!

URHO tyynesti, melkein iloisesti. Mennään vaan! Rauhoitu äiti... Oikeus
vapauttaa minut varmasti. Tuokaa minulle huomenna ruokaa ja myöskin
jotain luettavaa! Hyvästi nyt...

    Santarmikapteeni tekee kunniaa ja sitten he menevät ulos.

ÄITI purskahtaen itkuun. Voi tätä elämää...

VILJO innokkaasti. Älkää itkekö! Minä luulen, että Urho aikoo karata.
Sentähden hän puhui oikeudesta, ja ruuan tuomisesta... Minä menen
katsomaan... – (Menee.)

Naiset kuuntelevat tuskallisen jännityksen vallassa, miten miesjoukon
askeleet etenevät alaspäin. Kuuluu ulko-oven paukahdus, ja heti
senjälkeen hätäisiä huudahduksia, juoksevien askelten kopsetta ja
lopulta terävä pistoolin laukaus.

ÄITI parahtaen. Herra Jeesus auttakoon! Nyt ne ampuivat hänet!

INGRID tarttuen rintaansa. Miten nyt kävi...?

    He vaikenevat, sillä alhaalta pihalta kuuluu kiukkuisia
    käskyjä, huutoja ja juoksevan miesjoukon eteneviä askeleita.
    Vielä muutamia huutoja ja sitten on hiljaista.

Hetken kuluttua juoksee VILJO sisään hengästyneenä ja kalpeana.

INGRID juoksee häntä vastaan kysyen tuskasta ja jännityksestä
vapisavalla äänellä. Mitä se oli...? Karkasiko hän?

ÄITI. Onko hän kuollut...?

VILJO. Ei... Hän riuhtautui irti heti oven ulkopuolella ja lähti
juoksemaan pihan perälle – koko joukko jäljessä. He luulivat kai
saavansa hänet siellä kiinni, mutta Urho loikkasikin roskalaatikolle ja
samaa vauhtia yli lankkuaidan – ihan kuin lentäen! Ja juuri kun hän
oli aidalla, ampui kapteeni-roisto, mutta ei se osannut, koska minä
kuulin Urhon lähtevän juoksemaan. Kun hän vain olisi ehtinyt kadulle,
ennenkuin ne pääsivät eteen...

ÄITI parahtaen. Herra Jumala!

INGRID. Eteen...? Lähtivätkö ne...?

VILJO nähdessään sanojensa vaikutuksen. Lähtivät... Mutta kyllä hän
ehtii ennen ulos – se on ihan varma... – (Vilkkaasti.) – Olipa onni,
että ehdimme sopia kohtauspaikasta äsken! Nyt minä vien hänelle
sukset, niin silloin häntä ei saavuta mikään...

INGRID tuskallisesti. Mutta jos se sittenkin sattui... Ja hän kuolee
jonnekin...

ÄITI vaipuu polvilleen vuoteen viereen, painaa kasvonsa poikansa
päänaluselle ja nyyhkyttää vaikeroiden. Voi poikaparkani... Jospa en
näe häntä enää koskaan...

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

Kaupungin valot luovat himmeänpunertarvan kajastuksen öiselle taivaalle
ja sitä vasten eroittuvat tummat lautatapulit, peittäen miltei kokonaan
näköalan. Vain vasemmalla näkyy palanen autiota lumihankea ja
etäämmällä pari lumista kallionnyppylää – ja niiden takana häämöittää
kaupungin kattorivejä. Lautatapulin päässä näkyy kaupunkiin johtava
luminen tie, kaartuen oikealle tapulien taakse.

Hiljaista ja äänetöntä. Vain silloin tällöin humajaa pohjoistuulen
hiljainen henkäys. Kerran kuuluu kaukaa kaupungilta yksinäisen ajurin
kulkusen kilinä – ja häipyy taas kuulumattomiin.

Silloin kuuluu lumessa varovia askeleita ja lautatapulien takaa tulee
polkua pitkin URHO.

Hän pysähtyy, kuuntelee, katselee ympärilleen ja sitten menee
lautatapulien välissä olevaan kujaan ja tallaa itselleen lumeen
seisomapaikan. Kuuntelee uudelleen ja vedettyään tapulista esiin
lankunpään, istahtaa huoahtaen. Sitten riisuu lakkinsa, aukaisee
takkinsa ja alkaa pyyhkiä hiestyneitä kasvojaan.

Hetken kuluttua kuuluu kaupungista päin taas askeleita. Urho ponnahtaa
seisaalleen, hiipii nopein, äänettömin askelin vasemmanpuoleisen
tapulin kulmaan ja kyyristyy katsomaan.

Maitta samassa hän rauhoittuu ja rientää tulijaa vastaan, joka juuri
ilmestyy tapulien takaa, ja kuiskaa hämmästyen:

Ingrid... sinä...

INGRID heittäytyy hänen rintaansa vasten, huudahtaen vapisevin äänin:
Jumalan kiitos! Sinä elät! Sinä elät...!

    Purskahtaa itkuun.

URHO liikutettuna. Tietysti elän! Mutta miksi sinä, rakas, tulit? Jos
sinulle tulee jotain...?

INGRID vapisevin: äänin. Voi, älä minusta välitä! Minä en voinut olla
missään sen jälkeen, kun kuulin,, että sinua ammuttiin. Ajattelin, että
se kävi sittenkin sinuun ja sinä kuolet verenvuotoon jonnekin... Mutta
miten sinä pääsit sieltä pihalta, kun Viljo sanoi niiden lähteneen
sinua vastaan?

URHO innostuen. Se olikin täpärä paikka, sillä kaikki portaat olivat
lukitut, ja joka puolella korkeat kivimuurit – vain yhdessä nurkassa
oli matala ulkohuonerakennus. Lähdin siis kapuamaan ylös vesitorvea ja
juuri koin olin räystäällä, kuului portti aukeavan. Ponnistin viimeiset
voimani ja pääsinkin katonharjan suojaan samalla hetkellä, kun
santarmit juoksivat pihalle pistoolit ojossa. Ne pitivät kai
pakotietäni mahdottomana, koska lähtivät etsimään porraskäytävistä.
Onneksi huomasin, että ne näkevät minut sieltä ylhäältä, ja minun
täytyi kiireesti pudottautua alas katolta toiselle puolelle – ja nyt
olen tässä.

INGRID ihaillen. Oi, miten minä pidän sinusta senkin tähden, että olet
tuollainen. Minä en tunne ainoatakaan miestä, joka olisi selviytynyt
tuollaisesta asemasta – mutta sinä pääsit! Kunhan eivät vain löytäisi
tänne...

URHO. Tuskinpa vaan! Minä tulin sellaisia kiertoteitä, etteivät ne
aavista... Ja kyllä Viljo myöskin jälkensä sekoittaa! – (Havahtuen.)
– Mutta... eiväthän ne vaan huomanneet sinua...? Näitkö sinä ketään
ulkopuolella, kun lähdit?

INGRID epäröiden. En... En minä usko – en ole ihan varma...

URHO tarttuen Ingridin käsiin ja lausuu nopeasti. Rakas Ingrid. Minä
näen, että sinä pelkäät... Sano nyt suoraan, näitkö jotain
epäiltävää... Olisiko joku seurannut sinua...

INGRID. Voi, minä todella pelkään, sillä minä luulin näkeväni
värkmestarin toisella puolella katua kun tulin ulos portista.

URHO jännittyneenä. Värkmestarin? Jospa se nyt...

INGRID. Mutta älä ole huolissasi – eihän se voinut minua tuntea... Kun
minulla on äidin saali päässäni...

URHO levottomana. Voi, rakas Ingrid. Sinut on helppo tuntea
käynnistä... Mutta etkö nähnyt, lähtikö se jälessäsi?

INGRID tuskallisesti. Sepä juuri on, etten ole ihan varma. Katsos, en
voinut heti katsoa taakseni, sillä se olisi herättänyt epäilyä. Vasta
ensimmäisessä kadunkulmassa katsoin ja näin jonkun tulevan, mutta en
tiedä oliko se hän. Otin kuitenkin ajurin ja käskin ajaa oikein
nopeasti Kampinkadulle asti.

URHO nopeasti, jännittyneenä. Mutta jospa se olisi myöskin saanut
ajurin? Muistatko, jos siinä oli lähellä muita ajureita?

INGRID hätääntyneenä. Voi hyvä Jumala! Minä en muista enää mitään...
Jospa se on saanut ajurin ja on tullut jälessäni! Voi rakas! Lähde
heti, heti, jos se kuitenkin... Sinun täytyy lähteä...

URHO. Minä en voi lähteä, ennenkuin saan sukset... Kunhan se Viljo nyt
tulisi pian...

INGRID yhä tuskallisemmin. Voi, voi, jospa sinä nyt joudut niiden
kynsiin – minun tähteni! Minä jo ajattelin matkalla, että pitäisi
kääntyä... Mutta olin niin suuressa tuskassa, etten voinut jäädä
epätietoisuuteen.

URHO hellästi, lohduttaen. Voi rakkaani – älä ole rauhaton! Tule tähän
kulmaan, niin me näemme, jos joku tulisi tännepäin. Ja täällä minua ei
enää oteta ihan helpolla.

    Tulevat ensimäiseen tapulin kulmaan ja URHO alkaa
    katsella kaupunkiin päin.

INGRID joka on silmäillyt pelokkaasti ympärilleen. St! Hiljaa... tuolla
liikahti joku... Jospa se tuli silloin jälessäni, ja on hiipinyt tuonne
tapulien väliin vakoilemaan... Minä pelkään...

URHO kiihkeästi, pahaenteisesti. Älä pelkää, rakas... Jospa se todella
olisi tuolla, niin silloin minäkin uskon, että se on tullut Jumalan
tahdosta – saadakseen palkkansa...

INGRID tuskallisesti, tarttuen hänen käsiinsä. Älä sentään, rakas...
Minä ymmärrän, että se tarvitsisi palkkansa, mutta jos siellä on koko
joukko, ja ne ampuvat... Ei, ei, sinä olet hukassa, jos menet...

URHO hiljaa, päättävästi. Päinvastoin olen hukassa, jos annan sen mennä
apua hakemaan – kun ei minulla ole vielä suksia. Minun täytyy siis
estää se... Liiku hiukan tässä ja puhu välillä puoliääneen, niin se
luulee molempien olevan tässä – ja minä menen sill'aikaa tuolta
lautatapulien takaa...

INGRID jännityksestä vapisevalla äänellä. Mutta ole nyt tyyni... ja
järkevä... Minä rukoilen sinua... Muista minua...

URHO. Muistan, muistan...

    Menee.

INGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa ympärilleen kuin apua etsien.
Kerran kuuluu tukehtunut huokaus ja sitten hän kuiskaa hampaat
kalisten. Voi mitä... nyt, tulee...

    Pitkän, tuskallisen äänettömyyden jälkeen kuuluu oikealta
    nyrkiniskun paukahdus, lyhyt parahdus, joka kätkee kuin
    tukehuttavan kouran kuristukseen...

INGRID voihkasee niinkuin kuolettavan kuulan satuttamana ja lysähtää
polvilleen lumeen.

    Ja oikealta kuuluu taistelevien jalkojen jyminää, huohotusta,
    ähkynää – aivankuin säestykseksi nyrkiniskuille, jotka
    taukoamatta paukahtelevat rajulla voimalla. Kerran kuuluu taas
    tukehtunut hätähuuto, jota seuraa ihmisruumiin raskas mäjähdys
    maata vasten

INGRID on kuin kauhusta jähmettyneenä kuunnellut noita ääniä, mutta nyt
hän yhtäkkiä hypähtää hätäisesti seisaalleen ja juoksee oikealle
huudahtaen rukoilevasti. Rakas, rakas! Sinä et saa tappaa häntä. Kuule
minua! Meidän onnemme... – (Epätoivoisesti.) – Mitä sinä teit? Katso
nyt... hän on kuollut – hän ei liikahda.

URHON ÄÄNI outo ja hengästynyt. Älä pelkää – ei – se kuollut voi
olla... Löin vaan nyrkillä... Minä katson. – (Hetken äänettömyys.) –
Ei sillä mitään erikoista vaaraa ole, koska hengittää. Mutta ilman
sinua olisi voinut käydä huonosti. Olin jo vähällä raivostua kun se yhä
yritti puhaltaa vihellyspilliin. Jospa Viljo nyt tulisi, sillä jos joku
kuuli sen avunhuudon, niin... Ah, minun täytyy ottaa siltä pistooli
pois, ettei se voi mitään. Se onkin nyt tarpeeseen.

    Tulevat esiin oikealta. Urho pesee lumella käsiään.

URHO. Kas, kun rystyseni ovat menneet rikki sen kirotuissa hampaissa,
pikkusormi on vallan... Mutta ei se mitään tee.

INGRID. Voi, anna minä kierrän siteen päälle... – (Hiukan hämillään.)
– Minä otin sitä mukaani, kun pelkäsin...

    Urho ojentaa kätensä ja Ingrid sitoo sen nopeasti.

URHO hiljaa, hellästi. Sinä pieni, rakas...

    Yhtäkkiä kuuluu kaupungilta päin vihellyspillin ääni.

INGRID vavahtaen. Herra Jumala! Poliisi!

URHO katsoo sinnepäin ja kuiskaa. Jos se olisi poliisi ja tulisi tänne,
niin silloin piiloudutaan jonnekin. – (Katsoen joka taholle). –
Uskallatko kiivetä tuonne, kun minä tuen sinua?

INGRID. Minä teen mitä tahansa, kun sinä autat minua!

    Samassa kuuluu etäämpää toinen vihellyspillin kiljaisu.

INGRID vavahtaa ja sammaltaa vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Poliisi
se on. Mitä nyt... Mitä se viheltää...?

URHO tyynellä leikillisyydellä. Poliisi se taitaa olla, mutta se pelkää
kai meitä niin, ettei uskalla yksin tulla – ja viheltää lisäapua...
Ahaa, tuolla tuleekin toinen – nyt lähtevät tännepäin. Tule!

Hän riisuu päällystakkinsa, kiipeää nopeasti ensimmäiseni ja toisen
tapulin välistä ylös ja levittää takin tapulin päälle. Sitten kumartuu
alas, ojentaa kätensä ja kuiskaa hiljaa:

– Pidä lujasti kädestäni. Astu näille ulkoneville lautojen päille.
Niin juuri... älä hätäile, ei ole kiirettä.

Hetken kuluttua ovat molemmat tapulin päällä ja URHO kuiskaa
rauhoittavasti:

– Kas niin – nyt minä kierrän palttooni ympärillesi ja pidän sinua
sylissäni... Älä enää vapise, ethän?

INGRID. En... Mutta jos... ne löytävät meidät?

URHO. Rakas Ingrid, älä pelkää. Luota minuun... Onhan minulla
pahimmassa tapauksessa pistooli...

INGRID. Mutta se olisi kauheata, jos vielä... Lupaa minulle, ettet tee
mitään, ennenkuin viime hädässä...

URHO. Sen lupaan, rakas... Ja minä olen miltei varma, että ne eivät
edes hae meitä. Luota minuun...

    Tapulin takaa tulee varovasti ympärilleen vilkuillen kaksi
    poliisia. Etumainen on nuori ja innokas, toinen vanha ja lihava.

VANHEMPI POLIISI. Kyllä sinä taisit sittenkin kuula väärin... Ei täällä
näy mitään apua tarvittavan. Mutta pannaan savuksi sen asian päälle. –
(Sytyttävät savukkeensa).

NUOREMPI POLIISI. Kiitos vaan! Mutta minä en ymmärrä... Olin
kuulevinani ihan selvästi...

VANHEMPI POLIISI leikillisellä hyväntahtoisuudella. Kyllä sellaista
sattuu jokaiselle, varsinkin nuorena, jolloin mielikuvitus on herkkä ja
ylikonstaapelin hopeanauhat näyttävät välkähtelevän ihan tuossa nenän
edessä – kunhan vaan vangitsee vaarallisen varkaan, tai tekee muun
urotyön... Mutta kun on näinkin kauan ollut virassa ja saa vain
haukkumista ja iskuja palkakseen, niin ei enää kuule avunhuutoja –
paitsi silloin kun on ihan pakko kuulla...

NUOREMPI POLIISI. Mutta jos kerran koettaa rehellisesti omantuntonsa
mukaan täyttää velvollisuutensa, niin...

VANHEMPI POLIISI keskeyttää nauraen. Kyllä kuulee, että olet vasta
toista kuukautta poliisina! Etkö sinä todella tiedä, että rehellisyys
ja omatunto ovat siinä virassa kaikkein pahimpia haittoja.

NUOREMPI POLIISI. Mitä sillä tarkoitatte?

VANHEMPI POLIISI. Minä kerron pari esimerkkiä, jotka sattuivat minulle
silloin alkuaikoina. Eräänä iltana tapasin humalaisen työmiehen, ja kun
aioin viedä putkaan, purskahti hän itkuun, rukoillen hartaasti, että
päästäisin hänet kotiin, jossa lapset odottivat. Hän sanoi vaimonsa
kuolleen edellisellä viikolla ja menneensä juomaan unohtaakseen edes
hetkeksi surunsa. Vein miehen kotiin, mutta se tuli tietoon ja kun
puolustin tekoani sillä, että säälin miestä, sain ankaran muistutuksen,
että velvollisuuteni on poikkeuksetta viedä jokainoa juopunut
putkaan... Mutta kun seuraavalla viikolla korjasin erään korkean
virkamiehen, joka hurjasti hihkuen ammensi silkkipytyllään katuojasta
vettä päähänsä ja ryyppäsi välillä samppanjaa pullostaan – silloin
sain vielä ankaramman muistutuksen. Ja nykyään kun Pekonen pakottaa
meidät santarmiurkkijain rengeiksi, täytyy omatunto unohtaa kokonaan,
tai vuorata se paksuimmalla anturanahalla... Niinkuin tänäänkin, kun
poliisimestari selitti, että meidän velvollisuutemme on – kai
muista
NUOREMPI POLIISI. Mutta onkohan se totta, kun se sanoi, että keisari
tahtoo tehdä vain hyvää Suomelle, mutta täällä on huligaaneja, jotka
koettavat estää sitä kapinalla...?
VANHEMPI POLIISI. Niinhän Pekonen sanoi, mutta sanotaanhan sudenkin
tahtovan lampaalle vain hyvää, kun se...
Hänen puheensa keskeytyy, sillä oikealta kuuluu käheä ähkäisy. Poliisit
ponnahtavat seisaalleen kuin vieterin voimalla ja NUOREMPI POLIISI
kuiskaten. Mi... Mitä se on?
VANHEMPI POLIISI pelokkaalla äänellä. Mennään pois – ei se kannata!
NUOREMPI POLIISI. Mutta, mutta emmehän voi jättää; jos joku olisi
vaikka kuolemaisillaan, ja....
    Hän vaikenee, sillä taas kuuluu tuo käheä ähkäisy.
NUOREMPI POLIISI. Taas kuului! Kyllä nyt on mentävä katsomaan.
VANHEMPI POLIISI. No, mennään...
Hetken kuluttua kuuluu NUOREMMAN POLIISIN kauhistunut huudahdus.
Herra Jumala... tuossa...
VANH. POLIISIN ÄÄNI. Mitä? Kuollut ihminen – murhattu ihminen...
Mennään pois – murhaaja voi piileskellä täällä ja tappaa meidätkin...
NUOR. POLIISIN ÄÄNI. Mutta äskeinen ääni! Minä koetan... Hän elää!
Kyllä meidän täytyy viedä hänet kirurgiin... Ja eiköhän pitäisi saada
selvyyttä rääkkääjästä.
VANH. POLIISIN ÄÄNI hermostuen. Älä herran tähden rupea hupsuttelemaan,
kun ei ole pakko... Saamme vielä kuulan rintaamme – ei nykyään ole
hyvä pistää nenäänsä kaikkeen... Kunhan vaan saataisiin ajuri, niin
olisi hyvä.
Tulee esiin. Menee ensimmäisen tapulin päähän, kuullessaan kaukaa
kulkusen kilinää, viheltää kaksi kertaa. Kuuntelee ja sanoo sitten
tyytyväisesti.
– Kas niin, se lähti tännepäin! – (Lähtee toisen luokse.) – Sieltä
tulee ajuri, ja me pääsemme täältä. Kannetaan se tuonne tien viereen,
ettei ajuri näe tapahtumapaikkaa. Ne lörpöttelevät niin älyttömiä,
ettei niitä kannata päästää asioihin...
Kantavat tunnottoman miehen tien viereen ensimmäisen tapulin taakse.
Kulkusen kilinä lähenee lähenemistään ja tapulin takaa kuuluu poliisien
keskustelu.
NUOR. POLIISIN ÄÄNI. Ompa todella tehty perinpohjaista työtä.
VANH. POLIISIN ÄÄNI. Annahan sitä lyhtyäsi minullekin... – (Katsoo).
– Mutta, mutta, tämähän on Soronoff, joka kuuluu myöskin santarmien
sakkiin... Minä luulen, että täällä on ollut jonkunlainen tilinsuoritus
ja tuskinpa hän on aiheettomasti saanut... Mutta tuollapa hevonen jo
tuleekin.
Kulkusten kilinä lähenee nopeasti ja sitten VANHEMPI POLIISI huutaa.
Kääntäkää hevonen – täältä tulee kyyti!
    Kuuluu miten urkkija nostetaan rekeen.
AJURIN ÄÄNI. Mies näyttää saaneen pahan vuodon. Vieläkös luulette, että
hänestä tulee paikkaamalla kalua. Vai mennäänkö heti Unioninkadun
ruumisvarastoon.
VANH. POLIISIN ÄÄNI. Viedään nyt ensin kirurgiin paikattavaksi – se on
heidän asiansa jos onnistuvat.
Lähtevät. Jo ennen poliisien lähtöä on taivaalle ilmestynyt valoisampi
läikkä, joka vähitellen suurentuu, silloin tällöin leimahdellen. Mutta
vaikka Urho katselee sinne päin, ei hän näytä sitä huomaavan.
Heti, kun kulkusen kilinä lakkaa kuulumasta, kapuaa hän vikkelästi alas
tapulilta.
INGRID katsoen alaspäin. Miten nyt pääsenkään täältä alas?
URHO varmasti. Kuule! Luotatko minuun niin, että voit hypätä syliini?
INGRID epäröiden. Mutta jos... Voitko sinä...?
URHO rohkaisten. Hyppää, Ingrid, vaikka vähän pelottaisikin! Minä
vastaan siitä, ettet loukkaannu.
INGRID hyppää. Urho tarttuu häneen niin ylhäältä, kuin ylettyy, ja
tyttö putoo hänen käsilleen, pehmeästi kuin vieterien päälle.
URHO. Miksi sinä noin vapiset, rakas, pelkäsitkö.
INGRID. En, en – sinun kanssasi ei voi pelätä, kunhan vaan...
    Kuuntelevat.
URHO kuiskaten. Viljo tulee!!
Oikealta kuuluu suksien suhinaa ja VILJO ilmestyy oikealta ja sanoo
kuiskaten: Ketä täällä äsken oli? Minä jo luulin, että kaikki oli
hukassa.
URHO. Kyllä Ingrid kertoo sinulle tarkemmin. – Se on vain pääasia,
että se ihmiskauppias tuli vielä tännekin, joten sain heti maksaa
myyntipalkkion oikein käteisesti... Ja minä sain siltä pistoolin, kun
omani jäi vinnille vaatekoriin. Ota se sieltä.
VILJO pidätetyllä ilolla. Tämähän oli jotain harvinaista – aivankuin
huvinäytelmässä, jossa konna saa ansaitun rangaistuiksensa.
URHO. Mutta sentähden onkin kiirehdittävä. Riisu siis pian tossusi...
Mitä? Tuollahan on tulipalo! Katsohan, miten taivas punoittaa! Enkä ole
huomannut ennen...
VILJO riisuen tassujaan. Kyllä se on jo näkynyt hyvän aikaa. Mutta en
minä ihmettele, jollet ole huomannut – kyllä sinulla on ollut
liiaksikin huomattavaa...
URHO puhuu nauhoja kiinnittäessään, pakoittaan äänensä ulkonaisesti
tyyneksi ja hillityksi. Minä aion mennä Pohjanmaan sydänmaille
tukkitöihin ja kirjoitan heti, kun pääsen perille. Ja jos ne alkavat
sinua ahdistaa minun auttamisestani, niin tule jälessä sinne! Ja koeta
lohduttaa äitiä ja sinä Ingrid myöskin... selittäkää asiat aina parhain
päin – sillä hän on jo vanha, ja...
    Vaikenee liikutettuna.
VILJO. Älä ole yhtään huolissasi, veli! Kyllä sinä nyt jo selviydyt,
vaikka koko santarmilauma lähtisi jälkeesi. Mutta nyt minä menen tuonne
viimeisen tapulin luokse vartioimaan ja ilmoitan heti, jos joku tuke.
Voitte siis olla ihan rauhassa. – (Tarttuen Urhon käteen.) – Hyvästi
siis veikko – kyllä me taas pian tapaamme!
URHO liikutettuna. Hyvästi ja voi hyvin...
VILJO kääntyy poispäin liikutettuna ja lähtee.
URHO tarttuu Ingridin käsiin, ja puhuu matalalla, hiljaisella äänellä.
Tiedätkö, rakas, tämä päivä on ikäänkuin kamalaa unta... Miten on
mahdollista, että yhtenä päivänä voi tapahtua niin paljon...? Vielä
aamullahan kaikki oli entisellään. Ja nyt on kaikki mennyt... Olen
takaa-ajettu pakolainen... Minun tulevaisuuteni on yhtä musta, kuin tuo
taivaanranta tuolla...
Hän vaikenee sillä samassa kuuluu palotorven matalan kumea pärinä,
kummallisen kiihoittavana; siihen yhtyy toinen, korkeampi ja hetken
kuluttua kolmas, vielä läpitunkevampana, vaativampana. Ikäänkuin
vastaukseksi singahtaa kaukaa kattojen ja tornien takaa säkenepilvi ja
koko itäinen taivas leimahtaa hehkuvan punaiseksi. Silloin Urhon
vartalo suoristuu ja hänen hillityssä äänessään värähtää väkevä voima,
kun hän hetken kuluttua puhuu.
– Voi rakas, jospa tietäisit, miten oudolta ja ihmeelliseltä tämä
hetki tuntuu. Kun katson tuota loimottavaa taivasta, tuntuu niinkuin
näkisin entisen elämäni palavan. Sillä tänään olen minä menettänyt
kaikki mitä minulla oli – aivankuin suuri tulipalo olisi todella
tuhonnut koiko entisyyteni. Ja kuitenkin olen onnellisempi kuin koskaan
ennen – sillä minä olen saanut vielä enemmän takaisin. Sinä olet
antanut minulle uuden elämän...
INGRID kuin huumaantuneena. Juuri niin minäkin tunnen, rakas! Nyt vasta
minä tiedän, mitä onni ja rakkaus on. Jospa vain tietäisit, miten
tyhjältä ja mitättömältä minun koko entinen elämäni tuntuu tämän ihanan
onnenhetken rinnalla, kun vielä kerran sain nähdä sinut näin
ihmeellisellä tavalla. Ja kun tiedän ja tunnen varmasti, että rakastat
minua, olen niin onnellinen, etten pelkää epävarmaa tulevaisuuttamme,
en eroamme, en mitään...
Hänen äänensä katkeaa liikutuksesta, mutta hän pyyhkäsee kyyneleen
silmästään, katsoo Urhoa silmiin ja kuiskaa hiljaa:
– Niin, rakas... Etkö sinä tunne, että minä olen sinun omasi kuolemaan
asti?
URHO hellästi, tulisesti. Tunnen, tunnen, rakas. Ja se juuri on antanut
minulle uuden elämän, uuden tulevaisuuden... Tästä hetkestä alkaa
meille molemmille uusi elämä...
    Samassa lyö tornikello juhlallisesti kumahtaen yksi.
URHO. Yksi – kello on yksi... Nyt alkaa aamu... – (Ajattelee hetken
ja jatkaa liikutettuna): – Eikö ole kummallista, että juuri tästä
aamuhetkestä alkaa meille uusi elämä, josta emme vielä tiedä mitään...
Tämä hetki on siis myöskin meidän elämämme aamu.
INGRID värisevin äänin. Oi rakkaani, se on totta... Tämä on nyt meidän
onnemme aamu...
URHO liikutettuna. Minä en tiedä, tuleeko meille koskaan onnen päivää,
mutta minä tunnen, että tämä onnemme aamuhetki on niin suuri ja kallis,
että se korvaa kaiken...
VILJON ÄÄNI. Urho! Tulen kajastus tulee liian kirkkaaksi! Onnea siis
matkallesi, veli!
URHO. Niin, Ingrid... nyt minä siis lähden tuonne pimeään ja kuitenkaan
en eroa sinusta. Minä näen sinut aina juuri tuollaisena kuin nyt –
tulen punertavassa kajastuksessa...
INGRID kiihkeästi keskeyttäen. Niin minäkin näen sinut. Ja sentähden en
edes itke... Näethän, että olen aivan tyyni ja iloinen... Silliä minä
ajattelen vain, miten onnellisia me olemme sitten... kun taas tulet...
Syleilevät toisiaan kiihkeästi, äänettömästi. Ingrid painaa
epätoivoisesti kasvonsa Urhon rinnalle ja hänen hartiansa vavahtavat jo
mutta silloin URHO kuiskaa hellästi: Rakkaani... älä... kaikki menee
hyvin... Ajattele sitä tulevaa onnenpäivää...
INGRID kohottaa kasvonsa ja kuiskaa vapisevin huulin. Niin rakas...
minä tiedän sen tulevan – minä en itke...
    Hän irtautuu kuin väkivalloin Urhosta, kääntyy,
    peittää kasvonsa ja menee, kumartunein päin pois.
URHO nousee reippaasti suksilleen, tarttuu sauvoihinsa ja lausuu
hiljaa, lujasti: Nyt eteenpäin!
ESIRIPPU.
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA
Maalaistalon n.k. väentuvan kamari, jossa Urho ja Viljo ovat
kortteeria. Vasemmalla olevasta ovesta päästään väentupaan, jossa muut
tukkilaiset asuvat.
Perällä on ikkuna ja sen edessä pöytä. Vasemmassa nurkassa näkyy uuni,
oikeassa vuode ja sen päässä oikealla seinämällä vaatenaulakko, jossa
riippuu pari päällystakkia. Vielä on huoneessa muutamia tuoleja ja
katossa riippuu kattolamppu. Raollaan olevasta ovesta kuuluu
tukkipoikien innostuneita HUUDAHDUKSIA:
– Nyt on Jussilan vuoro!
– Koeta nyt jos voit pitää puoliasi edes minuutin!
– Niin, olethan sinä miltei puolita suurempi, kuin Koskela.
– Kyllä Jussila pittee puoliaa vaekka kaks' minnuuttii, jollei vuan
Koskela häntä heitä!
    Naurua.
URHON ÄÄNI. Älkää nyt lörpötelkö, pojat, tämähän on harjoittelua, jossa
ei häviö merkitse mitään. Kun minä olen paininut neljä vuotta ja te
neljä viikkoa, niin mikä ihme se on, jos minä nyt vielä teidät voitan.
Mutta jos me vielä harjoittelemme jonkun kuukauden, niin silloin minä
olen jo helisemässä teidän kanssanne!
ÄSKEINEN ÄÄNI. Tokkopa noista toesista mittee tulloo, mutta kyllä mie
taijan olla silloin aeka mestar...
    Naurua.
URHON ÄÄNI. No, alotetaan nyt sitten, Jussila. Seiskaa te pojat
jokainen maton kulmilla, ettei heinät pääse alta pois. Koeta nyt, jos
osaat sen niskaheiton vastaliikkeen, jota eilen opetin sinulle. Pidä
tarkkaan varasi, että sieppaat minut syliisi juuri silloin, kun olen
kyljittäin sinuun ja sitten heität samaa vauhtia suoraan harteille!
    Kuuluu, miten he alkavat painia.
JÄNNITTYNEITÄ ÄÄNIÄ:
– Niin, muista nyt!
– Kyllä nyt ainakin tiedät!
– Täällä tulee tyttöväkeäkin painia katsomaan.
– Niin, koettakaa nyt parhaanne pojat!
ANNIN ÄÄNI. Painitteko ite taas?
Kuuluu painijoiden askelien töminää ja sitten URHON ÄÄNI. Ole nyt
varuillasi!
Samassa jymähtää lattia ja sitten kuuluu ihmetteleviä ja innostuneita
HUUTOJA:
– Siinä se taas oli!
– Etkö muistanut Koskelan neuvoa?
– Mittees siinä muistaminen auttoo, kun tuo Koskelan ruoja heittää
aina liian äkkiä!
Kun nauru on tauonnut, kuuluu taas ANNIN ÄÄNI. Lopettakaa jo se paini!
Minulla on Koskelalle jotain parempaa. Tule tänne kamariin!
LEIKILLISIÄ ÄÄNIÄ:
– Mene herran nimessä, kun saat!
– Niin, ei sitä jokaiselle parempaa luvata!
– Ei, eri miehet ne ovat!
    Naurua. Tulevat sisään.
ANNI näyttää noin 19-20 vuotiaalta. Hänellä on runsas, vaalea tukka ja
miltei lapselliset, pyöreät kasvot ja notkea vartalo.
URHO on painipuvussa ja Anni seuraa äänettömin, ihailevin katsein,
miten toinen sytyttää kattolampun ja viskaa tulitikun uuniin, Vasta kun
Urho katsahtaa häneen, näyttää hän havahtuvan, hämmentyvän; mutta Urho
luulee sen johtuvan toisesta syystä ja menee Annin luo, tarttuu hänen
käteensä, lausuen lämpimällä, lohduttavalla äänellä:
Ethän vaan pahastunut noiden poikain puheista...? Katsos... he eivät
tarkoita mitään pahaa. – (Hillityllä kiihkolla.) – Ja jos joku
uskaltaisi kerrankin loukata sinua... niin sille kävisi huonosti...
ANNI kuin huumaantuneena. Ei, ei... en minä sitä... Katsos,, minä
vaan... Niin, miten on mahdollista, että sinä voitat kaikki –
Jussilankin, jota ei kukaan ole ennen voittanut. Oikein minä pelkäsin
äsken, kun hän on niin tavattoman suuri ja väkevä...
URHO. Se johtuu taidosta... Mutta mitä se oli, kun sinä lupasit minulle
antaa...?
    Tuvasta kuuluu seuraavan keskustelun aikana tukkipoikien
    puheensorinaa, naurua ja välillä painin jymyä.
ANNI veitikkamaisesti. Niin, arvaappas, mitä se on! Minä kävin isän
kanssa Kirkonkylässä ja...
    Vaikenee kuin kiusoittaakseen Urhoa.
URHO havahtuen. Eihän se vain ole kirje! Sano pian!
ANNI. Mitä sinä antaisit, jos saisit kirjeen?
URHO huudahtaa jännittyneenä. Saat mitä tahansa, mitä vain tahdot... –
(Koettaen kääntää leikiksi). – Niin, luovutan sinulle vaikka
taivasosuuteni, jos annat kirjeen...
ANNI koettaen saada äänensä kevyeksi ja leikilliseksi. Kylläpä sitä
kirjettä on hartaasti odotettu. Mutta mieluummin annan sen ilmaiseksi,
kuin noin epävarmaa palkkiota vastaan. Ethän sinä voi antaa minulle
sellaista, jota ei ole vielä itselläsikään. Tästä saat! Siinä on kai
paljon rakkautta, koska on noin paksu.
    Ojentaa Urholle kirjeen.
URHO. Kiitoksia, Anni! Kyllä sinä sentään olet kiltti tyttö!
ANNI katsoo tuskallisesti hymyillen, miten innokkaasti Urho repii
kuoren ja vetää sieltä toisen kirjeen.
URHO juosten ovelle. Hei, Viljo! Lopeta nyt paini – täällä on
sinullekin kirje!
TUKKILAINEN raottaa ovea, lausuu leikillisesti. Vai kirjeitä teällä
jaellaan? Antakee nyt yksi miullekin.
ANNI. Ei satu nyt olemaan!
2:n TUKKIL. Mutta ehkä minulle on?
1:n TUKKIL. Mittees sie sillä, ethän sie ossoo lukkeekkaan!
    Naurua.
VILJO tulee huudahtaen innokkaasti. Päästäkää nyt pojat minutkin sinne!
Keneltä minä kirjeen saan?
URHO. Kertun käsialaa näkyy olevan.
VILJO. Kiitoksia, neiti Anni!
1:n TUKKIL. naurettavan vakavasti. Mittees myö tässä pojat... Kai
siellä taas on parsataa pusuakin... niin että pannaan vuan ovi
kiinni...
    Sulkee oven naurun kaikuessa ja molemmat alkavat
    innokkaasti lukea.
ANNI katsoo Urhoa omituisesti; sitten koettaa sanoa leikillisesti.
Kai minäkin menen pois häiritsemästä.
    Menee.
URHO hajamielisesti, Annin lähtiessä. Suo nyt anteeksi Anni, kun...
    Lukee jännittyneenä.
VILJO hetken kuluttua. Kyllä se oli hyvä, että lähdin sieltä ajoissa
pois! Kerttu kirjoittaa, että santarmit ovat vieläkin käyneet minua
kahdesti hakemassa!
    Lukee edelleen.
URHO niinkuin ei kuulasi. Vai niin...
VILJO. Äiti on parantunut, hän lähettää sinulle terveisiä ja pyytää,
että olisit varovainen...
URHO samoin kuin ennen. Vai niin...
Lukee yhä kasvavalla jännityksellä. Kerran hän hermostuneesti raapaisee
tukkaansa ja näyttää yhä kiihtyvän. Sitten hän yhtäkkiä hypähtää
seisaalleen ja ärjähtää raivosta kuohahtaen:
– Voi tuhannen perkelettä!
VILJO levottomana. Mitä siellä on? Mitä on tapahtunut...? Eiväthän
santarmit vaan ole saaneet tietää meidän olinpaikastamme...?
URHO. Ei vielä... Mutta ne voivat saada tietää sen milloin tahansa.
VILJO. Miten... mitä tarkoitat? Mitä siinä on? Eikö se ole Ingiridiltä?
URHO. Ajattele, että se Ingridin äiti on saanut kynsiinsä minun viime
kirjeeni... Ja nyt se uhkaa ilmiantaa minut tuolle kirotulle
santarmiparoonille, jollei Ingrid kokonaan jätä minua ja seurustele
tuon roiston kanssa.
VILJO. Mitä... onko sellainen äiti?
URHO sähähtää kiukkuisesta. Piru se on eikä äiti! Tässä on vielä
lisäys... Kuuleppas mitä Ingrid kirjoittaa... – (Lukee ääneen.) –
"Kun en seuraavana iltana tullut huoneestani tapaamaan tuota roistoa...
silloin tuli äiti ja sanoi, että jollen mene kahden viikon kuluessa
kihloihin tuon... tuon kirotun kanssa, niin sinut tullaan hakemaan
sieltä ja viedään Siperiaan, tai hirtetään... Ja hän uhkasi heti siinä
tapauksessa, jos yritänkin kirjoittaa sinulle... ilmiantaa sinut.
Sentähden olen ollut niin kovassa tuskassa..." – (Vaikenee kuin
tukehtuen, käy lattialla ja mutisee hammasta purren.) – Voi tuota
kirottua pyöveliä!
VILJO. Mitä se tyttöparka onkaan kärsinyt...
URHO lukee edelleen. "En ole voinut nukkua kolmeen yöhön... kun en ole
voinut lähettää kirjettä. Ja nyt pelkään niin kovin, että äiti saa
tietää kirjeestäni... Silloin ne tulisivat ennenkuin tämä ehtii
perille. Poistukaa siis heti. En ehdi enempää, enkä tiedä, näenkö sinua
koskaan – mutta minä rakastan sinua kuolemaan asti. Sinun Ingridisi."
    Viime sanat kuiskaa hän liikutuksesta värisevin äänin,
    peittää kasvonsa ja kääntyy äänettömänä poispäin.
VILJO havahtuen. Mutta ajattele, jos se ämmä olisi saanut tietää... Ja
ne olisivat nyt matkalla tänne... Koska se on lähetetty?
URHO. Viidentenä päivänä – siis viikko takaperin...
Tuvasta on koko ajan kuulunut tukkilaisten puheensorinaa, naurua ja
painin jymyä. Nyt aukenee ovi ja sisään tulee paitahihasillaan
tukkimies RANTALA lausuen innokkaasti. Tuleppas näyttämään, miten se
"koko nelsoni" oikein tehdään. Kun minä en saa tätä Jussilaa
liikahtamaankaan ja sinä kääntelet kuin rukkasta... – (Vaikenee). –
Onko sinulle tullut ikäviä uutisia, vai miksi niin totinen olet?
URHO. Kyllä ne hieman ikäviä ovat, sillä täytyy kai lähteä laputtamaan
täältä muille maille...
RANTALA muuttuen vakavaksi. Älä helvetissä... Eihän se vaan ole sitä,
sitä... En minä tahtoisi sekaantua... mutta...
    Vaikenee epäröiden.
URHO menee hänen luokseen, tarttuu käteen ja sanoo lämpimästi. Älä puhu
noin, sillä sinä olet ollut minulle oikea toveri... Ja me aioimme juuri
tulla sinulle puhumaan tästä asiasta... Sinulle minä olen kertonut,
minkätähden tänne olen tullut. Nyt on eräs henkilö, joka vihaa minua,
saanut tietää, että olen täällä. Ja kun se voi antaa minut ilmi koska
tahansa, niin on kai parasta lähteä, ennenkuin tulevat hakemaan.
RANTALA synkästi. Vai niin... vai sillä tavalla... Kyllä ne nykyään
luulevat... – (Vaikenee ja huudahtaa.) – Mutta jospa meilläkin on
jotain sanomista tähän asiaan...? – (Tarttuu Urhon käteen ja puhuu
liikutustaan hilliten.) – Kuuleppas Koskela... Minä en kehu ketään,
mutta se on totta, etten minä ole koskaan nähnyt niin reilua miestä ja
hyvää toveria kuin sinä...
URHO. Älähän nyt suotta...
RANTALA. Se on kuitenkin totta ja sen sanoo joka mies meidän sakissa.
Sinä pelastit meidät miltei varmasta selkäsaunasta Kolkkalassa... sinä
sait sovinnon aikaan Raasin sakin kanssa. No niin... Minä en viitsi
puhua, enkä minä oikein ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta...
mutta sinä olet saanut minut lopettamaan juomisen miltei kokonaan...
Meidän sakissa ei ole ryypätty puoltakaan siitä kuin ennen, elämä on
ollut oikein hauskaa siitä asti, kun sinä tulit... Ja jos sinua aiotaan
viedä... niin... – (Menee ovelle.) – Hei pojat! Tulkaa vähän tänne!
Toistakymmentä tukkilaista työntyy sisäpuolelle, loput jäävät tuvan
puolelle ja RANTALA puhuu purevasti, hillitysti.
Te tiedätte, pojat, että nykyään on jokainen oikea, rehellinen mies
kauhistus meidän bobrikoffilaiselle esivallallemme. Ja kun tämä Koskela
on tehnyt niinkuin jokaisen miehen pitäisi tehdä: jäänyt pois
laittomaata syynistä ja antanut selkään eräälle santarmiurkkijalle...
Hänet keskeyttävät innokkaat HUUDOT:
– Hyvä, hyvä!
– Se on oikein!
– Koskela on miesten mies!
– Kyllä minä sen arvasin!
– Onko siitä tullut jotain...?
RANTALA jatkaa. Nähkääs, nyt on joku saatanan Juudas Iskariotti saanut
tietää, että hän on täällä, joten santarmit voivat tulla hakemaan häntä
koska tahansa. Mitä te siihen sanotte, pojat? Annammeko me näiden
koirien viedä toverimme?
Miesjoukosta kuuluu kiukkuisia uhkaavia HUUTOJA:
– Ei ikinä!
– Me emme anna toveriamme...
– Ei tipu Joonaalle viinaa!
– Selkäsaunan saavat...
– Ja hyvän saavatkin!
– Tulkoot tänne vaan!
URHO liikutettuna. Minä olen iloinen teidän sanoistanne, pojat, mutta
en minä sentään tahdo, että teille tulisi mitään ikävyyksiä minun
tähteni... Katsokaas, ne rupeisivat vainoamaan teitäkin, ja se olisi...
Hänet keskeyttävät vastustavat huudot, mutta RANTALA vaientaa ne
huudahtaen. Kuulkaas, pojat! Minä tiedän, miten menettelemme. Koskela
ja Kaita voivat muuttaa huomenna Korpelaan ja jos santarmit tulevat,
niin me sanomme, että he ovat lähteneet pois paikkakunnalta...
URHO. Kyllä ne sen tietoonsa urkkivat.
RANTALA. Mitä siitä! Joku meistä jää aina kotiin vahdiksi ja jos ne
tulevat, silloin hän juoksee sanomaan teille – metsän lävitse on
puolta lyhyempi matka. Silloin ne saavat taas pitkän nenän. Mutta jos
niin hullusti kävisi, että ne yllättäisivät, niin silloin hän tuo sanaa
joelle... Ja me pehmitämme ne niin, että kiittävät luojaansa, jos
saavat omatkin luunsa täältä pois! Eikö niin, pojat?
Räjähtää moni ääninen kiihkeä huuto, josta eroittaa vain muutamia
katkonaisia ÄÄNIÄ:
– Oikein!
– Niin teemme!
– Silloin tulee varmasti koiranraatoja!
– Kyllä me ne hakkaamme!
– Että kukko suurimmat palat nielee!
RANTALA. Saatte siis olla ihan huoletta. Santarmit eivät tule teitä
viemään!
Silloin kuuluu tuvasta kiireellisiä askeleita ja kamarin ovelle
ilmestyy ERÄS TUKKILAINEN lausuen hengästyneenä.
Hei miehet! Koko päivävuorosakki joelle! Puomit särkyivät ja nyt on
koskessa sellainen ruuhka, ettei sitä selitä pirukaan! Se on siinä
Pullokiven niskassa, kuten viimekerrallakin. Ja pomo sanoi, että
jokaisen täytyy tulla...
Silloin kuuluu joka puolelta vastustavia ÄÄNIÄ:
– Mitä se meille kuuluu?
– Pitäähän meidän hiukan huilatakin välillä!
– Juurihan me joelta tulimme!
– Purkakoon itse ruuhkansa...
ERÄS TUKKILAINEN. Mutta pomo käski erikoisesti sanoa, että joka mies
saa kaksinkertaisen palkan.
ÄÄNIÄ:
– No se on eri asia!
– Olisit sen heti sanonut!
– No mennään sitten...
– Minä luulin, että sitä tarjotaan taas ylimääräisenä huvituksena ja
virkistyksenä, niinkuin ennenkin.
    Lähtevät nauraen.
URHO. Minun täytyy ottaa ensin orjan muoto päälleni. Alkaa nopeasti
pukeutua.
RANTALA. Ei sinulla mitään kiirettä ole. Tule sitten kun ehdit.
    Menee toisten jälkeeni.
VILJO. Mutta nämä ovat sittenkin kunnon tovereita! Tuskinpa meidän
tarvitsee täältä lähteä...?
URHO. Sentähden ei heille saakaan tulia ikävyyksiä. Mutta ehkä ensin
muutamme Korpelaan ja jos tarvis tulee, lähdemme vasta sitten
edemmäksi.
VILJO. No niin, jutellaan siitä myöhemmin. Minä menen toisten mukana...
    Menee.
Urho on jo miltei kokomaan pukeutunut, kun ANNI tulee, kantaen puita
sylissään, heittää ne uunin eteen ja sanoo iloisesti. Sinä olet vielä
täällä! Etkö menekkään ruuhkaa purkamaan?
URHO. Kyllä menen, kunhan tässä vaihdan pukua.
ANNI leikillisesti. Miksi sinä nyt noin totinen olet? Eihän siinä
kirjeessä vaan ollut rukkasia?
URHO. Ei, kyllä siinä oli ikävämpiä tietoja...
ANNI levottomana. Mitä sinä puhut? Mitä siinä oli?
URHO. Siinä oli sellainen tieto, että minun täytyy heti lähteä
täältä...
ANNI vavahtaen. Lähteä... täältä...? Miksi, mihin...? Onko se sen
asevelvollisuusasian vuoksi, josta puhuit...?
URHO. Sitä se koskee, ja nyt on eräs henkilö saanut tietää että olen
täällä ja uhannut ilmoittaa sen santarmeille...
ANNI tarttuu rintaansa ja sopertaa vapisevalla äänellä. Voi hyvä
Jumala, kuka sellainen kauhea ihminen on? Kuka sinulle kirjoittaa
siitä? Anna anteeksi, kun kysyn asioitasi, enhän minä voi sinua
auttaa... en ymmärrä mitään... Mutta tahtoisin niin sydämestäni tehdä
jotain. Ja jos sinä puhuisit minulle... olisin niin iloinen...
URHO epäröiden. Katsos Anni... Minä sain tämän kirjeen eräältä tytöltä,
josta minä... me pidämme toisistamme...
ANNI ääni värähtäen. Minä tiedän sen... Minä tiedän hänen nimensäkin...
Se on Ingrid...
URHO hämmästyen. Mitä...? Mistä sinä sen tiedät...?
ANNI surullisesti hymyillen:. Sinä olet kaksi kertaa jättänyt pöydälle
paperin, johon oli kirjoitettu: "rakas Ingrid..." Ja kyllä minä tiesin
muutenkin, että sinulla oli joku...
URHO hämillään. Jospa sen olisin tiennyt, niin olisin kertonut sinulle
ennen... Katsos asia on niin, että hän on rikkaan liikkeenomistajan
tytär ja minä kun olen köyhä työläinen, niin hänen äitinsä vihaa minua
jo ennestäänkin. Ja nyt hän on kiduttanut Ingridiä kaikilla keinoilla,
kun hän ei ole luopunut minusta... Nyt hän on löytänyt minun kirjeeni
ja uhkaa antaa minut ilmi, jollei Ingrid mene kihloihin erään toisen
kanssa... Ja kun hän ei sitä tee, niin ne voivat tulla hakemaan minua
milloin tahansa!
ANNI joka on kuunnellut kauhun ja hämmästyksen vallassa, sopertaa
vapisevalla äänellä. Voi hyvä Jumala... Sehän on kauheata... Jospa ne
nyt... Mutta eikö ole mitään keinoa... Jos saisi tietää, milloin ne
tulevat, niin... – (Ajattelee hetken kiihkeästi; sitten huudahtaa
innostuen.) – Ooh! Nyt tiedän keinon!
URHO jännittyen. Sinä? Miten? Kerro mitä tarkoitat.
ANNI. Katsos, ne tulevat varmaan Kirkonkylän kautta ja tietysti
ilmoittavat myös vallesmannille. Mutta hän vihaa santarmeja, ja kun
hänen tyttärensä on hyvä ystäväni, niin menen heti aamulla hänen
luokseen ja pyydän häntä heti soittamaan Koiviston Irjalle, jos ne
tulevat. Kun Irja lähettää pikkuveljensä sanomaan minulle, niin me
saamme tietää sen pari tuntia aikaisemmin, sillä kirkolta on tänne
kaksi penikulmaa... Sinä aikana ehdit mennä vaikka minne!
URHO epäröiden. Voi Anni, kyllähän se olisi mainio keino... Mutta mitä
ne sanovat, jos sinä minun tähteni pyydät sellaista? Jos rupeavat viedä
juoruamaan sinusta, niin...
ANNI keskeyttää riemukkaasti. Voi, mitä minä välitän juoruista, jos
vaan voin pelastaa sinut! Voi, jospa tietäisit, miten iloinen olen, kun
sinä puhuit minulle tästä... jos voisin auttaa sinua jotenkin... Sillä
sinä olet ollut minulle niin hyvä... Minä en koskaan unhoita sinua...
URHO tarttuu hänen käsiinsä. Voi Anni, Anni... Minä en tiedä mitä
sanoisin... Sinä olet niin hyvä, niin hyvä, että sinusta täytyy pitää.
Mutta älä sentään ajattele minua – minä en ansaitse sitä... Ei, anna
minun puhua... Katsos, olen niin onneton siitä, kun tuotan vaan surua
ja onnettomuutta niille, joille tahtoisin hyvää... Sinäkin...
    Vaikenee liikutettuna.
ANNI hellyydestä ja liikutuksesta vapisevin äänin. Et minulle
ainakaan...! Minä tulen aina ilolla muistelemaan sinua ja tätä aikaa.
Kunhan sinä vaan tulisit oikein onnelliseksi... niin en muuta toivo...
Ja jos sitten joskus... muistaisit minua, niin silloin olen...
Hänen äänensä katkeaa, hän peittää kasvonsa ja juoksee ulos...
ESIRIPPU.
TOINEN KUVAELMA.
Sama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Anni pöyhistää paraikaa Urhon
vuodetta. Kun se on valmis, menee hän uunin eteen ja lisää muutamia
puita uuniin. Silloin aukenee ovi ja sisään tulee
PALVELUSTYTTÖ kuiskaten salaperäisesti. Anni! Täällä on vieras, hieno
neiti, joka kysyy Koskelaa...
ANNI. Koskelaa...? Minkälainen neiti? Onko se nuori...?
PALVELUSTYTTÖ. On, ja tavattoman hieno ja kaunis!
ANNI tarttuen rintaansa. Se on hän! Koskelan morsian...
PALVELUSTYTTÖ. Koskelan morsian? Mistä sen tiedät?
ANNI. Älä nyt kysy... Missä hän on? Käske hänet tänne... Ei, minä tulen
itse.
    Menevät.
Hetken kuluttua tulee hän takaisin Ingridin seurassa. Tämä on laihtunut
ja kalvennut ja hänen kasvonsa näyttävät entistä kauniimmilta,
sielukkaammilta.
INGRID katsoo ympärilleen. Asuuko Koskela täällä... tässä huoneessa?
ANNI. Kyllä... Tämä on juuri hänen huoneensa, he asuvat Raidan
kanssa...
INGRID. Missä hän nyt on? Mahtaako hän tulla pian kotiin?
ANNI. Hän lähti juuri toisten kanssa ruuhkaa purkamaan, niin että
tuskinpa ne pääsevät, ennenkuin aamupuolella.
INGRID. Luuletteko, että hän pääsisi aikaisemmin, jos joku menisi
kutsumaan hänet? Olisi tärkeätä asiaa...
ANNI. Kyllä kai hän pääsee – tietysti hän pääsee! Minä käsken
pikkuveljeni hakamaan häntä.
    Nousee.
INGRID. Odottakaa! Minä kirjoitan lapun, niin hän tietää tulla heti.
Kirjoittaa ja antaa sen Annille, joka menee. Hetken kuluttua tulee
ANNI takaisin ja sanoo ystävällisesti. Tietysti neiti juo kahvia, kun
on tullut pitkän matkan? On juuri valmista...
INGRID. Kiitoksia vaan! Juon mielelläni, koska alkoi viluttaa...
    Anni menee.
INGRID katselee uteliaasti ympärilleen, sitten menee uunin eteen ja
lämmittää käsiään.
ANNI tuo tarjottimen pöydälle, sitten kaataa kahvia kuppiin ja alkaa
neuvottomasti. Suokaa anteeksi, kun jätin teidät yksin... Olkaa hyvä ja
tulkaa ottamaan kahvia.
INGRID. Ei se mitään... Kiitoksia vaan!
ANNI. Olkaa hyvä ja ottakaa leipää myöskin...
INGRID. Minä... minun ei ole yhtään nälkä.
ANNI. Suokaa anteeksi, kun kysyn... Eikö se ole neiti Ingrid?
INGRID. Olen kyllä. Mistä te tiedätte sen?
ANNI lämpimästi avomielisesti. Urho... niin Koskela, hän on puhunut
niin paljon teistä... miten te olette saanut kärsiä viimeaikoina. Ja
paljon muuta...
INGRID mustasukkaisesti. Vai on hän kertonut niin tarkkaan kaikki...
ANNI punastuen. Voi hyvä neiti! Älkää vaan pahastuko hänelle, tai
ymmärtäkö väärin. Siinä ei ole mitään pahaa!
INGRID. Enhän minä mitään... Hän ei vaan ole ennen kertonut muille...
ANNI hämillään. Ei hän kellekään muille ole kertonut... Mutta hän pitää
minua ystävänään ja...
INGRID. Ystävänä... Onhan hyvä, kun hän muutenkin on täällä yksin...
ANNI tuskallisesti. Voi neiti... Minä näen, että te tahtoisitte olla
minulle ystävällinen, ja kuitenkin te epäilette jotain, ettekä voi...
Mutta se olisi liian ikävää, jos teidän välillänne tulisi mitään
väärinkäsitystä minun tähteni. Sentähden minun täytyy kertoa
sellaista... sellaista, joka näyttää, että hän on parhaimpia miehiä,
mitä on olemassa.
INGRID terävästi. Mutta mistä tiedätte, vaikka luulisitte häntä
paremmaksi kuin hän on... Ja eräissä tapauksissa on erehtyminen aivan
luonnollista – kun ei huomaa lainkaan vikoja...
    Vaikenee epäröiden.
ANNI punastuu, hämmentyy, mutta sitten kohottaa katseensa ja hänen
äänensä värähtää vakuuttavana ja sydämellisenä. Niin, te olette
huomannut, että rakastan häntä... en ole voinut sille mitään. Mutta
ajatelkaa, että vaikka hän luultavasti on huomannut sen, niin hän ei
ole koskaan puhunut mitään sellaista... kuin muut miehet puhuvat... Hän
ei ole kertaakaan suudellut minua... vaikka olisi voinut... Niin, minua
hävettää puhua näin, mutta minun täytyy saada teidät ymmärtämään
totuus. Sillä hän on päinvastoin koettanut estää, etten pitäisi
hänestä... puhunut, miten hän rakastaa teitä... Missä olette nähnyt
sellaisen miehen, joka käyttäytyisi niin hänen asemassaan?
INGRID tarttuu Annin käsiin ja sanoo hiljaa. Neiti... Onko tuo totta?
Onko se mahdollista?
ANNI katsoo häntä silmiin ja lausuu lujasti. On! Sen vannon Jumalan
nimessä!
INGRID puristaa Annia rintaansa vastaan, suutelee häntä ja sanoo
sydämellisesti. Rakas ystäväni! Antakaa anteeksi epäilykseni...
Minäkään en ole ymmärtänyt häntä täydellisesti, mutta nyt ymmärrän. Ja
siitä olen teille ikuisesti kiitollinen.
ANNI tukehtuneesti. Ja uskokaa minua... minä, minä en ole tahtonut
hänestä pitää...
INGRID. Ei ei, kyllä minä sen ymmärrän, ettette ole voinut muuta...
Häntä ei voi olla rakastamatta... hän on... – (Kuuntelee ja kuiskaa
värähtäen.) – Hänen askeleensa! Nyt hän tulee...
URHO tulee sisään. Hän katsoo hetken Ingridiä ja sanoo sitten
liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ingrid... Sinä täällä? Onko se
mahdollista?
INGRID syöksähtää hänen syliinsä ja sopertaa nyyhkyttäen. Urho...
rakkaani... Nyt sain nähdä... sinut...
ANNI katsoo heitä hetken tuskallisesti; sitten peittää kasvonsa
kädellään ja menee hiljaa pois.
URHO. Miten olet täällä? Miksi olet tullut...? Onko nyt tapahtunut
jotain?
INGRID. Oletko saanut minun kirjeeni?
URHO. Sain juuri illalla... Onko äitisi antanut minut ilmi?
INGRID. On. Katsos hän vaati taas minua seurustelemaan parooninsa
kanssa. Ja kun sanoin, etten enää tahdo nähdä tätä, aavisti hän, että
olin kirjoittanut sinulle ja kiusasi palvelustyttöä niin kauan, että
tämä tunnusti vieneensä kirjeeni postiin...
URHO keskeyttää jännittyneenä. No, ja sitten äitisi ilmoitti...?
INGRID. Ei, hän lupasi antaa asian olla, jos heti lopetan "vehkeilyni"
sinun kanssasi ja menen kihloihin tuon konnan kanssa. Ja kun sanoin,
että otan ennen myrkkyä, kuin huolisin santarmiurkkijasta, silloin hän
huusi, etten myöskään koskaan sinua näe ja lupasi heti ilmoittaa
paroonilleen...
URHO hellästi. Ja sitten sinä lähdit tänne?
INGRID. Minun täytyi. Sillä kirjeeni ei olisi ehtinyt perille, nehän
ovat väliin viipyneet matkalla kolmekin viikkoa...
URHO liikutettuna. Voi rakas pieni tyttöparkani... Kun ajattelen, että
sinä olet tullut minun tähteni, että sinua on kidutettu noin minun
tähteni, niin en tiedä, mitä sanoisin... Olen niin onnellinen, ja
kuitenkin on minun niin paha olla, kun en voi millään tavalla palkita
sinun kärsimyksiäsi...
INGRID peittää kädellään hänen suunsa. Kuinka sinä voit puhua noin...
rakas, tyhmä poikaparkani... Etkö sinä todellakaan käsitä, ettei maan
päällä eikä taivaassa ole mitään, jota vaihtaisin siihen äärettömään
onneen, jonka tunnen tällä hetkellä. Kun ajattelen, että vihdoinkin
olen sinun kanssasi ensi kerran kahden, saan painaa pääni sinun
rinnallesi, katsella sinun rakkaita kasvojasi... – (Suutelee ja
syleilee tulisesti Urhoa.) – Jospa tietäisit, miten mitättömiltä
tuntuvatkaan nuo kärsimykset tällä hetkellä... Minusta tuntuu, ettei
kukaan voi olla niin onnellinen, kuin minä olen...
    Painaa päänsä Urhon rinnalle, nyyhkyttäen äänettömästi.
URHO värähtäen. Se on totta, rakkaani... nyt sen ymmärrän... Se johtuu
siitä, että sinä olet kärsinyt onnesi tähden enemmän kuin muut,
uhrannut enemmän kuin muut... Ja tiedätkö Ingrid – juuri sentähden
meidän onnemme olisikin niin harvinaisen suuri, ettei se särkyisi
suurissakaan onnettomuuksissa, jos me saisimme yhdessä elää elämämme.
– (Vaikenee ja jatkaa kuin uneksien.) – Ajattele, että meillä olisi
pienokaisia, sinä odottaisit heidän kanssaan iltaisin, kun tulisin
työstä. Ja kun he nukkuisivat, istuisimme me heidän vuoteensa vieressä
ja muistelisimme näitä aikoja, muistaisimme tämänkin illan. Niin...
silloin...
Hänen äänensä muuttuu käheäksi ja vaikenee, mutta sitten hän rykäisee
ja lisää hiljaa.
– Niin rakas, se tuntuu ikäänkuin liian suurelta ja ihanalta... Jospa
se ei toteutuisikaan... Jospa se jääkin vain kauniiksi unelmaksi...
INGRID hellästi. Miksi niin ajattelet, rakas...?
URHO. En oikein tiedä... Maailmassahan tapaa niin harvoin sellaista
onnea... Kun ajattelen... että minun täytyy nytkin lähteä ulkomaille,
tietämättä milloin pääsen takaisin... Ja kun äitisi vihaa minua, niin
hän...
INGRID keskeyttää, ilosta havahtuen. Mutta onhan minulla isäkin! Ja hän
on pitänyt ja pitää aina sinua miesten parhaana...
URHO hämmästyen. Mitä sanot? Eikö isäsi olekaan muuttunut? Miksei hän
ole puolustanut sinua...?
INGRID. Hän on ollut koko ajan minun puolellani, mutta sinähän tiedät,
minkälainen äiti on... Toissa iltana minä puhuin hänelle, miten äiti
oli menetellyt, ja että aion lähteä varoittamaan sinua. Ja tiedätkö,
mitä minun rehellinen, hyvä isä-kultani sanoi?
URHO jännittyneenä. No mitä? Kielsikö hän?
INGRID etsii laukustaan pienen paperikäärön ja koettaa puhua hillityllä
äänellä. Hän käski minun tuoda tämän rahakäärön sinulle ja sanoi, että
sinun pitää heti lähteä pariksi vuodeksi ulkomaille tutkimaan
ammattiasi – niin että kykenet värkmestariksi, sitten kun voit tulla
kotiin...
URHO ilon ja hämmästyksen valtaamana. Ooh! Mitä sinä sanoit Ingrid...?
Onko tuo totta...? Onko se mahdollista...?
INGRID veitikkamaisesti. On se! Ja minä olen varma, että sinä saat
tulevaisuudessa vielä tärkeämmänkin paikan isän liikkeessä – sillä
minä tahdon sen!
URHO suudellen Ingridiä tulisesti. Voi Ingrid! Minä tulen hassuksi
ilosta!
INGRID. Ja tiedätkö, silloin minä muistin, että tätini on Tukholmassa
ja pyysin, että sinun mukanasi saisin lähteä hänen luokseen muutamaksi
kuukaudeksi, muuten äiti kiduttaa minut hulluksi. Isä oli vastaan,
mutta minä sanoin, että jos hän vieläkin antaa santarmiurkkijan
häväistä minua, niin minun täytyy hypätä mereen... Se vaikutti
isäparkaan, sillä hän on paljon kärsinyt siitä, kun ei ole voinut
suojella minua. Ja kun minä huomautin, että äiti oli jo luvannut ajaa
minut pois kotoa tämän asian vuoksi, miten se olisi sopiva rangaistus
äidille ja tekisi lopun hänen parooni-hulluudestaam, niin isä suostui.
Me sovimme, etten ilmoita mitään äidille, vaan kirjoitan isälle
salaa...
URHO on katsonut Ingridiä kuin huumaantuneena; nyt hän heittäytyy
polvilleen ja hänen äänensä värisee onnesta ja liikutuksesta. Oi
armaani, tämä on liian suurta ja ihanaa... Minä en voi sanoa, mitä
tunnen... Minä olen liian onnellinen...
INGRID suutelee häntä. Niin minäkin, rakas... Ja nyt alkaa meidän
onnemme...
    Kuuluu koputusta.
URHO havahtuen. Ooh! Kun olin kokonaan unohtanut Viljon! Tule sisään!
– (Viljo tulee.) – Suo anteeksi... Ehkä sentään ymmärrät, mistä tämä
johtuu...
VILJO tulee tervehtimään Ingridiä. Hyvää iltaa! Ja tervetuloa tänne!
INGRID hymyillen. Minä tuon teille rakkaat terveiset häneltä. Ja tässä
on vielä kirjekin. – (Ojentaa Viljolle kirjeen.) – Siinä on vain pari
sanaa, kun minun täytyi lähteä yhtäkkiä.
VILJO. Kiitos vaan! Miten te nyt näin äkkiä jouduitte lähtemään?
URHO. Minut on annettu ilmi, ja hän tuli sanomaan.
VILJO hätkähtää. Niin minäkin unohdin jo asiani. – (Hiljaa.) –
Ajattele, että tuolla ikkunan takana oli juuri joku urkkimassa... Eihän
se vaan... jos se olisi seurannut...
URHO jännittyneenä. Ei kai äitisi vaan saanut tietää, että lähdit
matkalle...?
INGRID. Ei... Minä sanoin meneväni tätini luokse Oulunkylään.
URHO. Mutta jospa hän on epäillyt ja ilmoittanut santarmeille – ja ne
olisivat tulleet samassa junassa!
INGRID levottomana. Minä kyllä epäilin eräitä miehiä, jotka kävivät
monta kertaa vaunussani. Mutta kun tälle asemalle jäi vain yksi vieraan
näköinen mies. Ja sekin jäi odotussaliin istumaan...
URHO. Minkälainen se mies oli? Oliko se maalainen vai herrasmies?
Muistatko, miten se oli puettu?
INGRID. Se ei ohut maalainen eikä herrasmies. Sillä oli lyhyt
päällystakki ja korkea kriminnahkalakki päässä...
VILJO hätkähtäen. Kriminnahkalakki! Sitten se oli sama, joka tuolla
äsken vakoili!
URHO sisäisellä levottomuudella. Ooh! Nyt muistan, että tänne
sopii tulla myöskin edelliseltä asemalta – matka vain pitenee
penikulmalla... Jospa ne ovat niin kettuja, että tulevat sitä kautta ja
lähettivät vain tuon yhden sinun jälessäsi.
    Ingrid tarttuu äänettömästi rintaansa.
VILJO puhuu hiljaa reippaasti. Mutta minäpäs lähden heti Kirkonkylää
kohden, ja jos herrat ovat tulleet iltajunassa, silloin ne tulevat
piakkoin minua vastaan. Jolleivät tule, silloin ne eivät joudu ainakaan
ennen huomisiltaa...
URHO. Kyllä minä luulen, että se turhaa on! Mutta jos sinä kaiken
varalta viitsit mennä, niin...
VILJO hilpeästi naurahtaen. Tietysti minä menen. Sehän on vain pieni
huvikävely.
    Menee.
INGRID. Mitä jos ne tulisivat kuitenkin sieltä...?
URHO. Älä ole yhtään rauhaton... En minä usko, että ne tänään
tulisivat...
INGRID. En minä ole yhtään rauhaton, kun olen sinun luonasi... –
(Tarttuu Urhon kaulaan, kuiskaten tulisesti.) – Ja kun ajattelen, että
saan matkustaa sinun kanssasi kauas... ettei kukaan voi meitä enää
eroittaa, silloin... Mutta milloin lähdemme?
URHO. Kyllä se olisi ollut hyvä, jos olisimme voineet lähteä jo ennen
aamun valkenemista... Silloin ei kukaan olisi tietänyt sinusta
mitään... Mutta sinä olet tietysti liian väsynyt...
INGRID innokkaasti. En ole! Lähdetään vaan heti, kun alkaa hämärä!
Mutta luuletko, että pääsemme yli rajan...?
URHO. Ole huoletta! Minä tiedustelin asiaa jo silloin kaiken varalta ja
tiedän paikan, mistä pääsee vapaasti yli rajan, kun vaan antaa
vahtisotilaalle 50 markkaa.
INGRID ilostuen. Niin isäkin arveli, että kyllä sinä siitä huolehdit!
Mutta ehkä minun pitäisi mennä vähän nukkumaan, jos aamulla
lähdetään...
URHO. En minä mielelläni sinua laskisi, mutta täytyyhän sinun nukkua...
Minä menen puhumaan Annille...
INGRID havahtuu, katsoo leikillisen tutkivasti Urhoa. Niin, mene
vaan... Mutta mitä sinä pidät hänestä...? Eikö hän ole miellyttävä
tyttö?
URHO hämillään. Niin, kyllä hän on miellyttävä tyttö...
INGRID. Hän näyttää myöskin pitävän sinusta – ehkä enemmänkin...?
URHO punastuen. Mistä sinä sellaisia päättelet... Sinä näytät sen
näköiseltä, kuin epäilisit jotain pahaa...
INGRID hellästi. Suo anteeksi, kun kiusaan sinua, vaikka mieleni tekisi
suudella... Sinä näytät niin herttaisen tyhmältä ja hätääntyneeltä...
ihan kuin olisit syyllinen. Ja kuitenkin sain Annilta tietää sellaista,
etten olisi uskonut sitä sinustakaan...
URHO hämmentyneenä. Mitä tarkoitat? Mitä hän on puhunut...?
INGRID. Hän on puhunut minulle kaikki... miten sinä olet kohdellut
häntä alusta alkaen. Ja siinä on jotain niin harvinaisen hienoa ja
kaunista, ettet sinä usko miltä se minusta tuntui... – (Liikutuksesta
vapisevalla äänellä). – Vasta nyt minä sinut tunnen, minä tiedän
saaneeni elämäntoverin, jollaista tuhannet turhaan toivovat ja vain
aniharvat saavat: todellisen miehen... Ja sentähden olen niin
onnellinen, etten osaa kertoa – ja minä tahdon olla kokonaan sinun...
Aikoo juuri suudella Urhoa, kun tuvasta kuuluu kiivaita askeleita ja
VILJO juoksee sisään kalpeana ja hengästyneenä ja änkyttää läähättäen.
Nyt ne tulevat! Tulivat yhtäkkiä Korpelan metsästä... ihan eteeni...
Olivat saavuttaa... Ne ovat ihan tuossa...
ANNI juoksee sisään hätääntyneenä. Meidän pihalle tuli kolme hevosta ja
paljon miehiä. Muutamat lähtivät hiipien puutarhaan ja toiset tuonne
päin... Jospa ne tulevat sinua hakemaan... kun neiti...
URHO nopeasti, hillitysti. Minua ne hakevat. Minun täytyy päästä
jonnekin... Nyt tiedän! Minä yritän ulos väentuvan ikkunasta! Tule
Vilja sulkemaan ikkuna.
    Vetää pistoolinsa vireeseen ja menee Viljon seuraamana tupaan.

    Hetken kuluttua kuuluu kiihkeätä kuisketta ja sitten tulee
    Viljo, vetäen miltei väkivallalla Urhoa mukanaan.
VILJO. Sinä et saa mennä... – (Ingridille.) – Siellä seisoo kaksi,
ihan puutarha-aidan takana. Ja toisella on kivääri, joten ne ampuvat
heti ikkunassa – kun on vielä kuuvalo... Kieltäkää häntä...
INGRID tarttuen hätääntyneenä Urhon käsivarteen. Ei... et saa mennä!
Eikö... eikö ole mitään pelastusta... eikö...?
URHO lohduttaen. Ole vaan tyyni... Minä yritän toiselta puolelta...
Aikoo lähteä, mutta silloin kuuluu eteisestä harvaa kolkutusta.
    Naiset vavahtavat kauhusta ja huudahtavat miltei yhtaikaa.
INGRID. Nyt olemme hukassa...! Näinkö nyt kävi...?
ANNI. Herra Jumala... Eikö ole mitään keinoa...?
URHO päättävästi. On yksi. Minä en anna itseäni elävänä...
    Ottaa pistoolin taskustaan ja aikoo lähteä.
INGRID juoksee Urhon eteen, tarttuu häneen parahtaen epätoivoisesti.
Ei! Et saa...
VILJO. Odota! Sitä keinoa ehdit koettaa sitten, kun ei muuta ole... –
(Taas kolkutus). – Nyt tiedän! Minä juoksen joelle ja haen pojat
apuun! He pelastavat sinut, kun vaan voisit viivyttää niitä
niinkauan...
URHO synkästi. Turhaa! Sinä et pääse ulos talosta! Sinut pidätetään
silloin ensimmäisenä...
ANNI kiihkeän jännittyneenä. Mutta enköhän minä pääsisi? Niin – minä
pääsen! Minä haen heidät apuun ja sinä pelastut! – (Taas kolkutusta).
URHO uudestaan innostuen. Voi Anni! Nyt luulen, että selviydyn – sinun
avullasi! Mene aukaisemaan ovi, ja kun ne hyökkäävät sisään, niin
pujahda sinä samassa ulos – ja koeta päästä joelle.
ANNI levottomana. Mutta sinä...? Mihin...?
URHO varmasti. Mene vaan... nyt tiedän paikan, jossa he eivät huomaa
minua pitkään aikaan... eivät ymmärrä etsiä...
    Entistä ankarampi kolkutus. – Anni menee.
URHO Viljolle. Riisu päällystakkisi...
Hän, alkaa toimia varmasti ja nopeasti, kuin kaikki olisi ennen
harjoiteltua. Ensin levittää Viljon takin tuolinselustalle ja nostaa
tuolin vaatenaulakon kohdalle; sitten ripustaa Ingridin päällystakin
omansa viereen naulakkoon ja asettuu itse niiden taakse.
URHO. Näkyykö jalkojani tuolin alta?
VILJO. Ei, mutta eikö pitäisi peittää enemmän?
URHO tyynellä ja terävällä äänellä. Ei mitenkään. Tämä juuri pettää ne.
Sanokaa, että odotatte minua... Minä olen tässä, kunnes pojat tulevat,
ja jos huomataan ennen, niin sammutan lampun ja loikkaan ulos
ikkunasta. Ja sinä rakas, ole nyt tyyni, niin saat nähdä, että kaikki
käy hyvin.
INGRID. Kyllä minä olen – kun näen sinut noin varmana ja pelottomana.
VILJO innostuen. Ja minä vedän niitä nenästä...
    Silloin kuuluu tuvasta lähenevän miesjoukon askeleita.
INGRID kauhistuneena. Nyt ne tulevat!
URHO hymyillen päällystakin lomasta. Rakas! Älä ole peloissasi...
Puhukaa jotain – tyyntykää...
VILJO yrittää sanoa joitain, rykäisee tukahtuneesti, mutta samassa
aukenee ovi ja SANTARMIKAPTEENI astuu pistooli kädessä sisään parin
santarmin ja neljän sivilipukuisen miehen seuraamana. Hänen katseensa,
jossa kuvastuu samalla pelkoa ja röyhkeyttä, kiitää yli huoneen yhdellä
vilauksella. Missä Urho Koskela on? Eikö hän asu tässä?
VILJO. Kyllä hän tässä asuu, mutta hän on mennyt vähän ulos... Kyllä
minä menen hakemaan häntä...
    Nousee ja aikoo lähteä.
SANTARMIKAPTEENI röyhkeästi. Seis! Ahaa, vai olet sinäkin täällä...
Sano paikalla missä Koskela on!
VILJO teeskennellen hämmästystä. En minä tiedä missä hän on... Mutta
jos minä saan mennä hakemaan, niin kyllä minä koetan....
SANTARMIKAPTEENI ärjäisee keskeyttäen. Kyllä minä tiedän, mitä sinä
koetat, mutta ei se nyt onnistu! Vangitkaa hänet.
    Santarmit tarttuvat Viljoon.
VILJO. Miksi minut vangitaan...? Mitä olen tehnyt...?
SANTARMIKAPTEENI. Vieläkö sinä sitä kysyt? Viekää hänet pois! Ja
etsikää koko talo...
    Santarmit poistuvat vieden Viljon.
SANTARMIKAPTEENI on huomaavinaan nyt vasta Ingridin ja sanoo
pilkallisesti. Vai täällä tekin olette! Kyllä minä olen nähnyt teidät
ennenkin sopimattomissa paikoissa, mutta että tapaisin teidät kello
kahdentoista aikaan yöllä tukkijunkkarin huoneessa, sitä en sentään,
kautta kunniani, odottanut.
INGRID on ensin hämmentynyt, mutta sitten hän tointuu ja lausuu
purevasti. En minäkään odottanut, että aatelismies olisi niin raukka,
että hänen täytyy teeskennellä rakkautta ja käyttää naisten apua,
ennenkuin kykenee kostamaan. Ja kun olette seurannut minua salaa toista
vuorokautta vainukoirainne kanssa, niin te julkeatte vakuuttaa
aateliskunnianne kautta, että tapasitte minut täällä odottamattanne.
SANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Varokaa sanojanne,
neiti! Te olette jo toisen kerran auttanut pakoon vaarallista
rikollista, jota minä virkani puolesta etsin. Mutta jollette heti sano,
missä hän on, jollei häntä nyt löydetä – niin teille käy huonosti...
INGRID murhaavan ivallisesti. Minä säälin teitä, herra panooni, kun
teidän rohkea ja ritarillisen jalo kostosuunnitelmanne menee jo toisen
kerran hukkaan – vain siitä syystä, että te aina myöhästytte! Mutta
enhän minä ole velvollinen korjaamaan teidän erehdyksiänne – vielä
vähemmin, kun etukäteen varoitin teitä... Ja minä sanon vielä kerran,
ettette koskaan saa häntä kynsiinne!
SANTARMIKAPTEENI keskeyttää hammasta purren. Ja minä sanon vielä
kerran, että hän tulee kuukauden kuluessa riippumaan hirressä tai hänet
viedään iäksi Siperiaan! Ja älkää myöskään te luulko, että saatte
loukata minua... Sillä te ette ole nyt Helsingissä, hyvä neiti...
INGRID hätkähtää. Mitä te sillä tarkoitatte...? Minä en ymmärrä...
SANTARMIKAPTEENI. Kyllä te heti ymmärrätte! Te olette pitänyt minua
kauan pilkkananne. Te näyttelitte siveätä, jota minä en saanut edes
katsoa... Mutta koska te olette tähän aikaan tukkijunkkarin luona,
niin... En kai minä huonompi ole, kuin tuollainen roisto ja murhaaja!
INGRID kuohahtaen. Nyt minä oikein huomaan, miten kurja raukka te
olette ja minua inhottaa katsella teitä!
SANTARMIKAPTEENI pirullisesti hymyillen. Ja kuitenkin te tulette heti
olemaan minun – eikä tuo murhaaja voi mitään... Eikö se ole
huvittavaa...?
INGRID. Se ei tule koskaan tapahtumaan! Jos te yritätte tehdä minulle
väkivaltaa, niin teille käy huonosti...
SANTARMIKAPTEENI pirullisesti. Älkää te huolehtiko minusta, hyvä neiti!
Kukaan ei tiedä mitään pahaa minusta. Mutta minulla on kymmenkunta
todistajaa siitä, että teidät löydettiin yöllä tukkijunkkarin
huoneesta.
INGRID kuohahtaen. Roisto! Lnuletteko rankaisematta voivanne tehdä
minulle väkivaltaa. Te kadutte sitä... – (Huomaa päällystakin
liikahtavan ja jatkaa hätääntyneenä.) – Ei, ei, minä en tahdo loukata
teitä... antakaa anteeksi sanani... Ja uskokaa minua, että tarkoitan
teidänkin parastanne... Te kadutte...
SANTARMIKAPTEENI keskeyttää ilkkuen. Te erehdytte neiti. Itsehän te
näytte katuvan... mutta liian myöhään. Samoin pyydän vieläkin, ettette
yhtään pelkäisi minun tähteni. Ehkä kuvittelette tukkijunkkarinne
pelastavan teidät, niinkuin romaaneissakin. Mutta tämä on
todellisuutta. Ja teidän sankarinne on kurja raukka, joka ei uskalla
edes näyttää itseään, – vaikka kuinka häntä huutaisitte!
INGRID. Luuletteko, että minä häntä apuun pyytäisin, vaikka
voisinkin! Hän voisi iskeä teidät kuoliaaksi ja... hän on liian hyvä
joutumaan hukkaan teidän vuoksenne.
SANTARMIKAPTEENI. Sitä parempi, että ymmärrätte olla hiljaa. –
(Lähenee, tarttuu Ingridin käsiin ja sanoo kiihkeästi.) – Kuulkaa
minua, minä en aijo teille mitään pahaa – päinvastoin... Älkää nostako
mitään melua. Uskokaa minua... te tulette vielä onnelliseksi minun
kanssani! Minä rakastan teitä sittenkin... Ja olen varma, että te vielä
unohdatte tuollaisen... Niin... me menemme naimisiin... Teidän täytyy
tulla omakseni...
    Koettaa suudella Ingridiä väkivalloin.
INGRID lyö häntä kasvoille ja huudahtaa. Hävetkää heittiö! Luuletteko,
että minä koskaan...
SANTARMIKAPTEENI ottaa lakkinsa lattialta ja heittää sen pöydälle;
sitten lähenee Ingridiä kasvot raivosta vääristyneinä ja sähisee.
Mitä...? Te uskallatte vieläkin...
INGRID pelokkaasti, peräytyen. Jos te vielä koskette minuun, niin minä
huudan miehenne apuun...
SANTARMIKAPTEENI seisahtuu kuin havahtuen; sitten; menee ovelle,
aukaisee sen ja lausuu käskevästi. Sinä seisot tässä ulkopuolella ja
pidät huolta, ettei kukaan häiritse minua. Muista nyt: kukaan ei saa
tulla tänne, ennenkuin itse aukaisen oven! Ymmärrätkö?
SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ymmärrän, herra kapteeni!
SANTARMIKAPTEENI lukitsee oven, panee sen vielä hakaan; sitten astelee
hitaasti Ingridini eteen ja hänen silmänsä kiiluvat kiukusta ja
intohimosta, kun hän voitonriemuisesti hymyillen sanoo. No neitiseni!
Mitä te nyt arvelette?
INGRID on seisonut raskaasti hengittäen, mutta katsahdettuaan Urhon
piilopaikkaan, hän suoristautuu ja lausuu hitaasti, painavasti.
Arvelen, että te aijotte tehdä konnamaisen työn – mutta ette
onnistu...
SANTARMIKAPTEENI änkyttää nolostuen. Mi... mitä...? En onnistu...?
INGRID yhä varmemmin. Ette onnistu!
SANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Ohoo! Se nähdään. Ja minä sanon jo
etukäteen, että teidän on aivan turha huutaa apua...
INGRID peräytyy seinään asti kapteenin seuraamana ja sitten huudahtaa.
Miehet! Tulkaa auttamaan! Teidän kapteeninne...
SANTARMIKAPTEENI ärjähtää voitonriemuisesti. Ahaa!
Hän sieppaa Ingridin syliinsä ja kantaa vuoteeseen. Mutta silloin
kuuluu Ingridin kauhistunut parahdus: – Urho! Samassa silmänräpäyksessä
hyökkää Urho esiin äänettömänä, uhkaavana ja kun kapteeni aikoo
kääntyä, iskee Urho häntä pistoolilla päähän, niin että tämä kaatuu
tiedottomana lattialle. Urho ojentaa jo pistoolinsa santarmikapteenin
päätä kohti, mutta silloin INGRID syöksyy ylös vuoteelta, tarttuu Urhon
käteen ja rukoilee kuiskaavalla, epätoivoisella äänellä. Ei, ei, rakas!
Älä tee sitä! Ne kuulisivat ja me olemme hukassa...
URHO kuin havahtuen. Ooh... Se on, totta!
Katsahtaa ympärilleen, sieppaa pyyheliinan naulasta ja kiertää
sen santarmikapteenin suun ympärille. Sitten ottaa pistoolin
santarmikapteenin kotelosta ja pistää sen taskuunsa. Samassa alkaa
tuvasta kuulua varovia askeleita ja kuiskaavia ääniä.
URHO kääntyy Ingridin puoleen ja kuiskaa hiljaa. Ne epäilevät jotain,
mutta ole vaan huoletta – tukkipojat tulevat pian...
INGRID hengähtää helpotuksesta ja katsahtaa ihaillen Urhoa, joka auttaa
hänet istumaan. Tuvasta kuuluu yhä levottomampia kuiskauksia ja vihdoin
hiljainen koputus.
URHO jännittyneenä. Kunpa pojat tulisivat nyt pian... Mutta tietysti he
heti tulevat. Ole vaan tyyni. Taas kuuluu koputus ja SANTARMIVÄÄPELIN
kuiskaava, levoton ääni. Herra kapteeni...
INGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa tuskallisesti ympärilleen.
URHO taluttaa hänet äänettömin askelin uunin nurkkaan istumaan ja
kuiskaa hymyillen. Ole ihan rauhallinen! Minulla on kaksi pistoolia,
joten ne eivät pääse tänne väkivallalla... Ne eivät uskalla ampua, kun
eivät tiedä missäs kapteeni on.
SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI mielistellen. Herra kapteeni...! Miten on... onko
jotakin hullusti, kun ette vastaa... Minä en ymmärrä...
Sitten tulee ihan hiljaista, kun ulkopuolella olevat kuuntelevat ja
taas kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI vielä rauhattomampana. Herra
kapteeni... Miksi ette vastaa... Minun täytyy murtaa ovi... –
(Kuuntelevat.) – Onko neiti siellä? Vastatkaa heti! Muuten särjemme
oven...! – (Kuuntelevat.) – Ei mitään... Lyökää ovi rikki...! Kuuluu
neuvottelua, sitten ankara jymähdys ja ohut ovipeili räiskähtää kuin
olisi murtumaisillaan...
URHO virittää molemmat pistoolinsa, kopauttaa ovea ja lausuu kylmällä,
päättävällä äänellä. Jos te vielä kerran lyötte oveen, niin me alamme
heti ampua oven lävitse!
Ulkopuolelta kuuluu hätäisiä askeleita ja kuiskeita ja SANTARMIVÄÄPELIN
hämmästynyt ääni. Mitä tämä on? Se oli hänen äänensä... Hän on
tuolla... Koskela... – (Rykäisee ja korottaen ääntään, yrittää saada
sen ankaraksi.) – Avatkaa heti ovi, herra Koskela! Muuten me ammumme!
Missä on kapteeni?
URHO kylmällä, uhkaavalla äänellä. Hän istuu sidottuna tämän oven
edessä. Jos te siis ammutte, niin tapatte kapteeninne.
Taas kuuluu pelästynyttä, sekavaa sorinaa, josta eroittaa katkonaisia
HUUDAHDUKSIA:
– Sitoneet kapteenin!
– Rikotaan ovi!
– Ei... Ampuvat...
SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Minä käsken viimeisen kerran. Avatkaa!
    Taas isketään oveen.
URHO kohottaa pistoolinsa oven yläreunaa kohti ja laukaisee kolme
kertaa nopeasti peräkkäin.
Ulkopuolella tulee tavaton hälinä, jonka yli kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN
komentava ääni. Seis! Ei pois! Kaikki seinän viereen – silloin se ei
voi osua! Ja kuulkaa nyt siellä! Jollette heti aukaise, niin me
särjemme oven ja te joudutte: hirteen!
URHO. Minä olen jo sanonut!
SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ottakaa tuo pitkä penkki ja työntäkää ovi rikki.
Tältä puolelta!
    Silloin kuuluu jostakin kaukaa moniääninen huuto.
URHO hypähtää ikkunan ääreen ja huudahtaa hurjan riemukkaasti.
Tukkipojat tulevat! Olemme pelastetut! Tuvasta kuuluu hätäinen: Shst!
Muutaman sekunnin hiiskumaton hiljaisuus, ja sitten kajahtaa pihan
puolelta VILJON HUUTO. Tukkipojat! Tulkaa tänne! Täällä ne ov...
Mutta yhtäkkiä hänen äänensä hukkuu toiseen huutoon, lähenevän
tukkilaisjoukon huutoon, joka lähenee niin rajuna ja uhkaavana kuin
pyörremyrskyn pauhina. Sitä säestää tuvasta pakenevien santarmien
askelten jymy, etääntyen nopeasti; sitten kuuluu pihalta rattaiden
jyrinää, hätähuutoja ja muutamia laukauksia.
URHO aukaisee nopeasti oven, juostakseen pakenevien santarmien jälkeen,
mutta INGRID huudahtaa hätäisesti. Älä mene! Älä jätä minua...
Urho pysähtyykin ovelle, kuunnellen, miten kaikki sekaantuu
tukkilaisten huutoon; sen seasta kuuluu aidanseipäiden räiskettä,
iskujen pauketta ja laukauksia. Ja vaivoin eroittaa siitä epäselvästi
joitakin katkonaisia, raivokkaita HUUTOJA:
– Tuolla menevät!
– Ei päästetä niitä...!
– Iskekää pojat!
– Annetaan nyt niille!
– Iskekää... kuoliaaksi...!
– Vieläkö tulette!
– Koirat! Juudakset...
Meteli etenee nopeasti ja kun taas kajahtaa joitakuita laukauksia,
taukoaa se kokonaan.
INGRID on koko ajan kuunnellut kuin jähmettyneenä, mutta nyt hän
juoksee Urhon luokse, painaa päänsä hänen rinnalleen ja purskahtaa
itkuun.
URHO hellästi rauhoittaen. Älä itke rakas... Nehän ovat poissa, ja me
– meitä ei voi kukaan enää eroittaa!
INGRID. Minä itken ilosta... onnesta... Minä olin äsken niin varma,
että kaikki oli hukassa... Ja... sinä... – (Ihaillen.) – Sinä olet
ihmeellinen, rakas... Kukaan ei ole sellainen...
Silloin kuuluu lähenevää melua, askeleita ja tukkilaisjoukko syöksyy
sisään. Kuuluu kiihkeitä, innostuneita HUUDAHDUKSIA:
– Kyllä ne jo menivät!
– Kiire lähtö tulikin...
– Enemmän olisivat tarvinneet!
– Tulkoot vielä!
RANTALA. Olipa hyvä, että ehdimme ajoissa...
URHO puristaen liikutettuna Rantalan kättä. Minä en tiedä, miten,
kiittäisin teitä pojat... Minä olen niin iloinen, kun minulla on
sellaisia tovereita.... Ja ilman teitä...
RANTALA lämpimästi keskeyttäen. Älähän nyt...! Sinä itse olet... Mutta
miten sinä oikein selviydyit siitä pääroistosta? Raita jo sanoi,
että...
VILJO lähestyen jännittyneenä. Niin, miten se oikein kävi... Kun ne
veivät minut ulos ja... minä luulin, että...
Hän keskeytyy, sillä tuvasta kuuluu taas useita läheneviä askeleita ja
sitten kuuluu kiihkeänä ja liikutettuna ANNIN ÄÄNI. Miten kävi?
Eiväthän ne vaan saaneet...?
ÄÄNIÄ:
– Saivat ne – selkäänsä!
– Ja saavat lisää, jos vielä tulevat!
– Mutta eivät täältä hyödy...!
ANNI syöksyy sisään hengästyneenä ja huudahtaa riemusta vapisevalla
äänellä. Olipa hyvä, että ehdin... Etteivät ne saaneet sinua... Minä
olen niin iloinen... että voin jotakin...
Vaikenee hämmentyen. URHO menee häntä vastaan, tarttuu hänen käsiinsä
ja sanoo liikutettuna. Niin, Anni! Ilman sinua olisin nyt ehkä heidän
kynsissään. Minä en voi sitä koskaan sinulle palkita, mutta en minä
myöskään sinua koskaan unohda!
INGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Enkä minä, Anni! Sinä pelastit
meidän onnemme! Sinä olet tehnyt minulle enemmän kuin kukaan... Ja
minun on niin paha olla, kun en voi mitään sinulle – päinvastoin...
ANNI painaa päänsä Ingridin rinnalle nyyhkyttäen. Ei, ei... en minä
muuta... kun te vaan...
INGRID kyyneleisin silmin. Mutta uskothan sinä Anni, että minä niin
sydämestäni tahtoisin sinulle vain hyvää... Sillä minä pidän
sinusta... niinkuin olisit minun pieni, rakas sisareni. – (Kohottaa
yhtäkkiä Anniin päätä ja puhuu lämpimästi.) – Niin, sinä tulet meidän
luoksemme; – silloin... Me molemmat pidämme sinua rakkaana pikku
siskonamme... Ja sinä tulet onnelliseksi – saat nähdä...
    Syleilee ja suutelee Annia.
ANNIN hartiat hytkähtävät nyyhkytyksestä, mutta silloin hän irtautuu,
kohottaa kyyneleisen katseensa ja kuiskaa hymyilevin, vapisevin huulin.
Sinä olet hyvä... ja minä... minä... Niin... minä menen laittamaan
kahvia...
    Menee.
Silloin kuuluu peränurkasta käheätä korinaa, kaikki kääntyvät
katsomaan, juuri kun Santarmikapteeni kömpii vaivalloisesti istumaan.
Miesjoukosta kuuluu muutamia naurahduksia ja pahaenteisiä,
voitonriemuisia HUUTOJA:
– Ahaa!
– Vai täällä se onkin!
– Taitaa olla itse pääpiru...!
TUKKILAINEN. Elekee nyt pirua suotta solovaisiko! Halspannastahan jo
näkkyy, että se on sitä uutta verkoeran rottuu, joilla Poprikohvi
jahtoo immeisiä.
RANTALA. Mahtaisivatko haistaa varkaan jälkiä...
TUKKILAINEN. Ehei! Siinäpä tuo onkin, etteivät ne erreyksessäkään eksy
pahantekijöiden perrään! Mutta rehellisen immeisen hajun ne vainuavat
jo virstojen piästä! Ja muutamat ovat niin ärreitä, että niille pittää
panna kuonokoppa piähän – kuten tälle...
Naurua ja pilkallisia HUUDAHDUKSIA:
– Koskela tarvitsisi siitä palkinnon!
– Ei kun hyvän tapporahan!
– Siitä tulisi oikea maan perkaus...
URHO kohottaa kätensä ja kun melu on vaiennut, lausuu hän kylmällä,
käskevällä äänellä. Pojat! Minä kiitän teitä vieläkin koko sydämestäni.
Mutta nyt on minulla pieni tilinteko tuon miehen kanssa ja sentähden
pyydän, että te kaikki poistuisitte täältä. Ja älkää olko
tietävinänne...
Hän vaikenee ikäänkuin epäröiden ja silloin kajahtavat yhtaikaa
voitonriemuiset kiihkeät HUUDOT:
– Kyllä me menemme!
– Älä välitä meistä!
– Anna sille vaan lopputili...!
– Me emme ainakaan tule tietämään mitään!
– Me emme näe, emmekä kuule mitään!
– Sen lupaamme!
– Tee lopputili!
Viime sanat kajahtavat toistamiseen kuin yhdestä suusta ja sitten
miehet poistuvat. Santarmikapteeni istuu yhä lattialla ja tuijottaa
kauhusta kalpeana, miten Urho sulkee oven ja panee hakaan. Sitten hän
viittaa Ingridiä istumaan, joka tottelee koneellisesti, menee kapteenin
luokse ja irroittaa pyyheliinan; sitten nostaa tuolin hänen vierelleen
ja lausuu lyhyesti, käskevästi:
Nouskaa ja istukaa.
Sitten ottaa hän pistoolin taskustaan ja vetää sen tyynesti vireeseen,
ja istuttuaan kolmannelle tuolille, alkaa hän puhua hitaalla kylmällä
äänellä:
Ehkä te nyt ymmärrätte, ettei itse pirukaan voi teitä pelastaa...
SANTARMIKAPTEENI ojentaa kätensä ja keskeyttää kauhistuneella, käheällä
äänellä. Aijotteko te tappaa minut? Ajatelkaa hyvä herra Koskela...
URHO hammasta purren. Vaiti! Paikalla...
Santarmikapteeni on jo aukaissut suunsa jatkaakseen puhettaan, mutta
vaikenee kauhistuneena, sillä URHO kumartuu jo hiukan eteenpäin,
niinkuin peto, joka odottaa vain liikahdusta, loikatakseen uhrinsa
kimppuun. Ja kun hän taas hetken kuluttua puhuu, kuvastuu hänen
hillityssä, kylmässä äänessään vihlova pilkka ja päättäväisyys.
Kysyttekö te sitä? Te, joka noin raukkamaisella tavalla olette
vainonnut henkeäni – vaikken minä ole tehnyt teille mitään. Te olitte
vähällä onnistua kaksi kuukautta takaperin, ja vaikka minä varoitin
teitä, niin te olette taas inhoittavan koiralaumanne kanssa tullut
tänne. Ja jos olisitte saanut minut kynsiinne, niin te toimittaisitte
minut varmasti väärillä todistuksilla hirteen.
SANTARMIKAPTEENI änkyttää epäröiden. Mutta olettehan te... murhaaja...
URHO. En ole. Sillä minä olen puolustanut vain henkeäni.. Mutta te
olette – ja kaikkein inhoittavin ja vaarallisin murhaaja, sillä teillä
on koko taantumusvallan poliisi- ja urkkijalauma apunanne – eikä
yhtään omaatuntoa. Koettakaahan ajatella, että te olisitte turvaton
pakolainen ja minä olisin noin konnamaisilla keinoilla vainonnut teitä
ja vieläkin uhkaisin – niinkun te äsken uhkasitte. Jos teillä on
hiukankin rehellisyyttä, niin sanokaa nyt kerrankin suoraan,
päästäisittekö te minut täältä elävänä?
SANTARMIKAPTEENI kauhistuneena. Voi herra Koskela... minä...
URHO. Tietysti te tappaisitte minut, eikä kukaan voisi moittia teitä
siitä. Ja minä olen iloinen, että tunnustatte sen. Te myönnätte siis
itse, että minulla on oikeus tappaa teidät, tulematta murhaajaksi.
SANTARMIKAPTEENI. Älkää hyvä herra Koskela... Antakaa anteeksi.
URHO. Vaiti! Te olette tehnyt vielä muuta, jota ette saa anteeksi... –
(Pakottaa äänensä hitaaksi.) – Te olette kiduttanut ja ahdistanut
häntä. Ja te rohkenitte... uskalsitte ajatella... Te aioitte...
tehdä...
Hän vaikenee hammasta purren, niinkuin ei löytäisi sanoja, tuijottaa
vain läpitunkevin katsein vihollistaan. Ja kun hän taas alkaa puhua,
kiihtyy hänen raivonsa joka sanalla:
– Sinä saatanan santarmikoira aioit... koetit tehdä hänelle...
hänelle... Sinä uskalsit... sinä koskit jo häneen... Ja sinä
uskallat pyytää anteeksi – kurja konna!
Viime sanat kajahtavat kuin pistoolin laukaukset ja niinkuin jonkin
vieraan voiman pakottamana, ponnahtaa hän yhdellä loikkauksella
santarmikapteenin eteen nyrkki iskuvalmiina.
INGRID juoksee hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kuiskaa
hellällä, rukoilevalla äänellä. Rakas...! Älä kiivastu... hän ei
ansaitse sitä...
URHO tarttuu otsaansa ja änkyttää anteeksi pyytäen. Ooh...! Suo
anteeksi... Minä en huomannut... Katsos, kun ajattelin, miten olisi
käynyt, jos olisin ollut poissa... – (Kääntyen santarmikapteeniin.) –
Luuletteko todellakin pääsevänne täältä elävänä?
INGRID. Rakas... Älä ajattele sitä enää... Enkä minä tahdo, että hän
minun tähteni... Kun hän ei onnistunut... Emmekö anna...
    Vaikenee neuvottomana.
SANTARMIKAPTEENI rukoillen. Voi hyvä herra Koskela... Antakaa
anteeksi... Olkaa jalomielinen...
URHO keskeyttäen. Mutta ymmärrättehän itsekin, että olisin suorastaan
typerä, jos päästäisin teidät – jolloin te panisitte koko
santarmilauman etsimään minua... Ja häpäisisitte vielä hänet, niinkuin
juuri uhkasitte...
SANTARMIKAPTEENI keskeyttäen. Minä vannon aateliskunniani kautta, etten
koskaan millään tavalla vaino teitä kumpaakaan...
URHO murhaavan pilkallisesti. Mutta kun teidän aateliskunnianne on
sallinut teidän valehdella, pettää ja häväistä sitä naista, jota
sanoitte rakastavanne, niin pitäisikö minun uskoa elämäni sellaisen
aateliskunnian varaan? – (Päättävästi.) – Tämä on siis turhaa
puhetta, mutta jos te tahtoisitte rukoilla Jumalalta anteeksi
rikoksianne, niin tehkää se nyt – sillä ihmisiltä te ette enää saa
armoa.
SANTARMIKAPTEENI heittäytyy Ingridin eteen polvilleen ja rukoilee
epätoivoisesti. Antakaa anteeksi neiti Ingrid... Minä olen pahasti
tehnyt, mutta älkää kostako pahaa pahalla... Minä vannon kaiken pyhän
nimessä, etten koskaan. Saatte viedä henkeni, jos rikon valani...
INGRID katsahtaen helläsi Urhoon. Antakaamme hänelle anteeksi... Sillä
hän ei ole voinut estää meidän onneamme – eikä voi vastakaan.
SANTARMIKAPTEENI. Voi, uskokaa minua herra Koskela!
URHO salatulla ivalla. Jos te henkenne kautta vannotte, joka kai on
kallein teille...
SANTARMIKAPTEENI nousee ylös, kohottaa kätensä ja lausuu liikutettuna.
Minä vannon henkeni ja elämäni kautta, etten koskaan ahdista teitä,
enkä ilmoita tästä kohtauksesta kenellekään...
URHO hitaasti ja painavasti. Minä annan siis teille vielä tämän kerran
anteeksi – hänen tähtensä... Te saatte pitää henkenne – niinkauan
kuin itse pidätte valanne. Mutta jos te sen rikotte, niin te ette voi
välttää minua – muualla kuin helvetissä.
SANTARMIKAPTEENI järkytettynä. Uskokaa minua tämä kerta... Tuleni aina
muistamaan tämän... että te... Niin, minä olen nyt nähnyt, että te
olette oikea mies. Ja vaikka minä olen väärin tehnyt, niin koettakaa
antaa anteeksi... sillä olettehan te onnellisia...
    Hänen äänensä katkeaa kuin tukehtuen.
INGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Oi rakas, miten iloinen olen,
että sinä annoit hänelle anteeksi... Nyt ei mikään häiritse onneamme,
joka...
Hän vaikenee, sillä seinäkello alkaa säristä ja lyö yksi. Urho ja
Ingrid katsahtavat hämmästyksen ja liikutuksen valtaamana toisiinsa ja
yhtäkkiä INGRID juoksee Urhon syliin ja kuiskaa sisäisestä riemuista
vapisevalla äänellä. Ajattele, rakas... Kello lyö yksi, kuten
silloinkin... kun seisoimme tulen kajastuksessa. Se oli sittenkin
onnemme aamu, niinkuin sinä sanoit... Ja nyt alkaa meidän onnemme
päivä...
URHO. Niin, rakkaani, tästä hetkestä, aikaa meille onnen päivä...
ESIRIPPU.
Pienillä näyttämöillä, joilla ei ole sopivia kulisseja toiseen
näytökseen, voidaan siinä käyttää metsä-, kallio- tai pensaskulisseja.
Silloin oletetaan kaupungin olevan sivullapäin, esim. vasemmalla,
jolloin kaikki muut, paitsi Viljo tulevat vasemmalta, Ingrid ja Urho
piiloutuvat oikealle kivien tai pensaiden taakse.
Tosin näyteilman vaikuttavin kohta (erokohtaus, jota vähitellen
punertuva taivas ja sen synnyttämä punaisenhimmeä hämärä tehostaa) jää
hiukan vaillinaiseksi, mutta se ei muutenkaan onnistu ilman hyviä
valolaitteita. Mutta sivultapäin voidaan vaikkapa punaisella paperilla
varjostettujen lamppujen avulla lisätä vähitellen kajastusta ja
aikaansaada sangen tehokas näyttämövaikutus ja taustaksi kelpaa mikä
talvimaisema tahansa.