Kootut teokset I

KOOTUT TEOKSET I

Eino Leino

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

SISÄLLYS:

MAALISKUUN LAULUJA

  Maaliskuulla
  Koti
    Isän kuollessa I-III
    Rikkaruohoja
    Salaisuutena
    Mennyt koti
  Kesä
    Lemmen uhrit
    Kullan luo
    Kullan luota
    Onnen apila
    Siskojen kesken
    Kaupunkimatka
    Yli metsän koitti jo päivän koi –
    Kostettu kostaja
    Paimentytön kesä
    Haaveilevalle siskolle
    Antin päiväpalkka
    Marjamaan
    Heinätyössä
    Käkösen taru
    Karkeloista palatessa
    Petetty neito
    Kun neitoni läksi
    Aatekuteet, toiveniidet
    Kaihomiellä
    Rakastunut
    Kultaansa ikävöivä
    Huolissaan huokaileva
    Mä metsän polkua kuljen –
    Ensimäisen ylioppilaskesäni muisto
    Pyhät on pihlajat pihalla
    Hyljätyn valitus
    Sinipiikojen laulu
    Syyslaulu neidolleni
    Matkalla
    Ensi lumen aikoihin
  Maailmalla
    Viiman viemä, tuulen tuoma
    Puhtahat purjeet
    Auer ja usma
    Suuret aatteet
    Kompia 1-4
    Vastamyrkkyä
    Filosofeeraava ylioppilas

TARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA

  Tarina suuresta tammesta
    Alkusointu
    I-IX
  Tammen lastuja
    Aaltojen alla Väinämöisen synty
    Kun kello seisoo –
    Lemminkäisen laulu
    Vanhoille
    Väinämöisen palaus
    Kevätlaulu

YÖKEHRÄÄJÄ

  Yökehrääjä
  Proloogi I-III
  Kalevalan kankahilta
    Marjatan laulu
    Vellamon neiet
    Lemminkäisen äiti
    Pohjan neien kuolo
    Kiputytön laulu
    Sukkamieli
  Mieron tiellä
    Maantiellä
    Pihlajan alla
    Ma oon kuin aallolla pursi –
    Huonoa seuraa
    Sonetti Leilalle
    Soutelemassa
    Kuin musta ja valkeaa –
    Tai en itkis ollenkaan –
    Kadotettu ystävä
    Jo loppuvi öljy –
    Mierolaisen joulu
    Samettisilmä
    Eräälle ystävälleni
    Metsään nukkunut
    Joutotyötä
    Hatara sydän
    Yö
    On munkin rinnassani hongat huojuneet –
    Ma uneksin –
    Kuvernöörin koira
    Kompia I-II
  Hämärissä
    Elä itke impeni nuori
    Ne silmät ne onnea säihkyivät
    Minun mieleni oli kuin lampi
    Sun äänesi milloin se säteilee
    Oi, istuos impeni tänne
    En tiedä, miks sua pelkään
    Mikä on laulu lainehilla
    Hän kulkevi kuin yli kukkien
    Leikitäänkö? Leikitään
    Olin kulkenut kukkaistarhat
    Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
    Nuku hetkinen impeni nuori
    Oi, muistatko vielä sen virren
    Hyi, kuinka sa impeni hymyilit noin
    Sa kuuletko laulua kummaa
    Katsokaamme kauvan näin
    Kuin kilpaa kulkuset soivat
    Hän onneton rannalle uinui
    Näkinkengät ne rannalla karskui
    Vait! Hän nukkuvi
    Elä pelkää impeni armas
    Näin pääni kun helmahas painan
    Sua katselen silmin huikaistuin
    Jo lapset laivoja veistää
    Oi poimikaamme
    Sua lemmin kuin soutava sotka
    Yöperhonen nuori se nukkui
    Emo etsien huoneesta huoneesen käy
    Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt
  Metsätorpparin lauluja
    Metsätorpparin laulu
    Terve, luonto!
    Hanget soi
    Aamun toivossa
    Tälläpä pojall' on –
    Tuntemattomille tutuille
    Päivän laskiessa
    Salojärven joutsenet
    Elkää te rikkahat
    Legenda
    Nuorten usko
    Erakon hämmästys
  Kesämuistoja
    Metsäpuro
    Aamutunnelma
    Soita somer, helkä hiekka!
    Kuusi ja lähde
    Kuljin kerran läpi honkaholvin –
    Kylätiellä
    Miksi suree kummun kuusi?
    Syystunnelma

SATA JA YKSI LAULUA

  Hymni
      I. Höyhensaaret
     II. Laulu metsästä
    III. Hymyilevä Apollo
  Me kuljemme kaikki kuin sumussa
  Rauha
  Kulkijapoika
  Hei hah hah haa
  Sua odotin lasna ma laineilla
  Kultainen kirja
  Olen kyllin jo etsinyt totuutta
  Niin kauvas kuin silmä kantaa –
  Aamulaulu
  Kaks joutsenta
  Antonius ja Kleopatra
  Suo että sun helmahas peitän
  Kuka on hän?
  Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
  Meri kuutamolla
  Minä uskoni, toivoni hukkasin
  Piru tuli mun luokseni
  Metsäntähti
  Seita
  Omenankukat
  Niin jos oisit lauluni
  Oli mieleni paimenpojaksi
  Onnen orja
  Sun naurusi
  Sinä olet kuin kuplanen
  Indiaani
  Irma-impi
  Mun onneton ollahan pitäis nyt?
  Lohdutus
  Ihme
  Ystäville
  Sua katson vaan
  Salaisuus
  Kun omena on kypsä
  Onnen kulta
  Oli mullakin pikku ylpeytein
  Ja jos mua lemmit armahain
  Näin unta kesästä kerran
  Merimies kajutassaan
  Jaa, jaa!
  Kahden herran palvelija
  Minä rakastin metsää ja maailmaa
  Se oliko kieli, jok' katkesi?
  Kuten tahdot vaan
  Kun muistelen –
  Herodiaan tytär
  Jes siunatkoon!
  Jäähyväisten jälkeen
  Porraspuulla
  Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
  Väärinymmärrys
  Laulajapoika
  Kaarin
  Juhannus
  Tuli tuoksuvat illat
  Kesä
  Sinä tanssit kuin rautalangalla
  Älä usko tyttö mun laulujain
  Yksin
  Kauppasopimus
  Minä luulin sun eloni onneksi
  Mitä on tää?
  Don Quijote
  Pieni tarina
  Ei sallittu täällä mun käydä
  Minust' oli kuin olisi soudettu
  Iltarukous
  Kun tietäis
  Luonnossa luminen ilta
  Kai ihmettelit sinä
  Sinä teit minun eloni lauluksi
  Kuu kalpea
  Ave Maria!
  On niin herttaista ajatella
  Lepän lehdille lauluja kirjailen
  Niin sinua katsoin neiti
  Hanhipaimen
  Mua suutele kerran
  Sinä olet kuin mandeli makea
  Yölaulu
  Kun yksi rehkii
  Lintu
  Minust' on, kuin kuulisin vasta
  Lintu kevättalvella
  Lemmenlaulu
  Sen vasta ma naiseksi sanoisin
  Minä uneksin kahdesta koivusta
  Alppiruusu
  Aino-neiti
  Unta
  Sydämen kepponen
  Rekilaulu
  Taas kotona
  Kai useinkin tyhjältä
  Vuorilla kulkevat suuret tuulet
  Kunis kukkivat kanervat kankahan
  Pieni ballaadi
  Ne veivät multa mun iloni
  Tän yön me tahdomme tanssia
  Raskaalla hetkellä
  Laulajan laulu

AJAN AALLOILTA

  Päivän poika
  Kuollut äiti
  Syntysanat
  Henrik Ibsen
  Vanki
  Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta
  Hymni Z. Topeliuksen haudalla
  Karl A. Tavaststjerna
  Nuorten laulu
  Matti Myöhänen Gladstonen haudalla
  Suomen valta
  Olkohon taiteemme niinkuin tammi
  Me kasvamme
  Kotikansalleni
  Kansa kalliolla
  Myö kalliista henkesi
  Uuden vuoden iltana 1898
  Helsinki sumussa
  Äl' horju suora Suomen mies
  Suomen laululinnut
  Herran kansa
  Kun saapuu Herra Zebaoth –
  Molok
  Mietelmiä

MAALISKUUN LAULUJA

(1896)

MAALISKUULLA.

On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai – on vielä talvi, viel' on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus, jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki, vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, mi onnen untaan uinuu herttahinta, ja tuskin kuulee hengitystä sen, on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi, ei virrat vuolaat syökse kuohumalla, mut keväästä jo urvut unelmoi ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.

KOTI.

    Sijan tieän, kussa synnyin,
    en tieä sitä sijoa.
    kussa kuolo kohtajavi.
                      Kanteletar.

ISÄN KUOLLESSA.

(1890.)

I.

Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi luonnon vedet pursumaan, sydämissä elpyi toivesarjat, rinnat kaikki uhkui riemujaan.

Mutta kevät, riemunaika, multa murti toiveheni kultaiset, sytti sydämeeni tuskan tulta, hersymään sai kyynelhettehet: kevähällä kuoli taatto kulta, siitä mulle murhe, kyynelet.

II.

Yksin istun rantamalla kauniin kotilahdelman, siinä istun murhemiellä alla tuomen tuoksuvan.

Rinta aaltoo, aate raivoo, kuohuu kyynellähtehet: "Taattoamme, taivon Herra, meiltä sentään viene et!

Vuota vielä vuosi, kaksi, jotta kasvaa siskot saa, viel' ei jaksa viljon veljet kurkihirttä kannattaa."

Oli kuin ois aallot mulle säälitellen laulelleet, rukoelleet hongat, raidat, rannan paadet heltyneet.

Mut viikon päästä mä taattokullan jo saatoin oudolle retkelleen ja silloin saatoin ma alle mullan myös lapsenuskoni toiveineen.

Näin sitten mä haihtuvan siskosein kuin kuplaset maailmalle, näin sortuvan viljon veljyein niin nuorina taakan alle.

Näin voimien riutuvan äidiltäin, hänen horjuvan hautaan varmaan, ja sortuvan kallihin kotini näin, työn murtuvan taattoni armaan.

Ja silloin armasta taattoain ma muistelin murhemielin ja silloin lietoa kanneltain ma kaiutin kaihokielin.

Ja lauloin onnea lapsuuden, sen uskoa, uinailuita – kuin syksyn siirtyvä leivonen suvilempeä, laulupuita.

III.

Kylmä on hangen kiiltävä pinta, kylmempi saiturin jäätynyt rinta, kolkko on lehdetön syksyn lehto, kylmempi onneton orvon kehto – kylmempi, kolkompi vielä on varmaan patsas haudalla taattoni armaan.

RIKKARUOHOJA.

Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja – kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!

SALAISUUTENI.

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ett'ei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen – alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa; kädessäni kannan koito äidin kuolonsanomaa.

1896.

MENNYT KOTI.

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto, jossa kertun laulu soi, poissa kuuset kukkalatvat, jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin: uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas, mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas.

1892.

KESÄ.

    Linnut liitteli sanoja,
    puien latvat lausehia.
                   Kanteletar.

LEMMEN UHRIT.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta,

  ruusu ihanaisin,
  että viedä immelleni
  illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi

  annan ruusun parhaan –
  oma lempi ryösti multa
  elon ruusut varhaan."

1891.

KULLAN LUO.

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret, tumma on taivon vyö – Tummana impeni ihanan kaulan kaartavi kutri-yö.

Valkea, puhdas on aallon vaahto harjalla laineiden – Valkea mieli on impeni armaan, pulmuni puhtoisen.

Norjana aaltojen harjanteita halkovi purteni mun – Norjana noin myös notkuvi varsi impeni ihaillun.

Täysiksi purjehen poimut tuuli painavi paisumaan – Täysi on impeni uhkuva rinta, täysi on tunteitaan.

Vinkuos viima ja ärjyös aalto, tuosta ma huoli en – Kohta ma joudun, kohta ma lasken kultani rannallen!

KULLAN LUOTA.

Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin leikkivät väreet veen.

Ja aaltojen laillapa aatteet myös mulla ne karkeloi, ne eelle purteni entää, en seurata niitä voi.

Ja tuonne ne aattehet kiitää kodin armahan valkamaan, siell' äitini varmaan valvoo ja vuottavi poiuttaan.

Mut aatteita paljon, paljon jää purteni jälkehen: jäi impeni ihana sinne surumielellä rannallen.

Oi, onkohan taivaan alla viel' onnea suurempaa, kun keskellä kahden lemmen näin lempien soutaa saa!

ONNEN APILA.

Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein – sinä armahin neitokulta! – Mut tuost' älä itke, mun impyein, saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo, niin sille sen aion ma antaa, se onneni kukkasen impeni luo niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen, kun järven poikki se lentää, niin tottahan lahjana laineiden se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja raittiiksi kuohusta kastui. Mut nähnyt ei sitä impynen ja – murskaksi onneni astui.

1892.

SISKOJEN KESKEN.

"Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on sentään suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa ja tuntehille uutta, on toinen päivä toivoa ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa!

KAUPUNKIMATKA.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän kulki joutuisasti. Vasta illan tullen pääsi kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori vaikk' on myötätuuli? – Rannalla on kullan koti, siellä simahuuli.

YLI METSÄN KOITTI JO PÄIVÄN KOI --

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo umput loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

KOSTETTU KOSTAJA.

Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan – mietti poika tullen tytön luota – suukon kielsit, kohta kahta pyydät. Koston kovan mietti neiollensa poika nurjamieli metsätiellä: Kolmeen iltaan impyensä luokse aikonut tuo julmuri ei mennä.

Työtä tehden kului ensi päivä, lauleskellen poika nuori raatoi, keveästi kuokka nousi, laski, hiki helmieli kulmillansa.

Tuli toinen päivä. Laulu lakkas, kuokka unhottui ja otsa kuivi, katse kuokkijalta aina nousi yli kuusten tuonne kunnahalle, josta puiden taitse talo puunti.

Illan suussa poika kuokan heitti, juoksi lehdon lähteen vieremälle, siihen istahti ja illan istui, lauloi kaiholaulujaan ja itki.

Mutta lepikössä impi istui huokaellen sydänhuoliansa, kuuli kujerruksen kuttimielin, iloksensa itkun vaikerruksen. Turha, poikaparka, nyt on kostos, vaikka viikon oisit nurjamiellä.

1893.

PAIMENTYTÖN KESÄ.

Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö, lauloi laajan ilman lintusille rinnan nuoren kaihot kaukomielet.

Metsätietä pyssy olkapäällä poika uljas, valkolakki, astui, kuuli kaiholaulun kalliolta, riensi sinne, näki neien nuoren – kysyi tältä, mitä tietä voisi päästä vaaran taakse tarvassuolle.

Pojan mentyä se tyttö itki, eikä itse tiennyt, miksi itki.

Toisen kerran luokse saman paaden sattui poika metsämatkoillansa, väsyneenä viereen immen istui, istui siinä kaiken kesä-illan nauratellen neittä kainokaista.

Pojan mentyä taas impi itki, eikä tiennyt vielä, miksi itki.

Joutui synkkä syksy, sade-ilmat, kuihtui kukat, siirtyi laululinnut, kuulunut ei enää metsämiestä, kaikunut ei laulu kalliolta.

Paatta vasten paimentyttö itki: nyt hän tiesi kyllä, miksi itki.

HAAVEILEVALLE SISKOLLE.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta kiehtoin soipi tuo tarina kaunis ja utuinen, mi pettänyt on niin monta, monta – ma myös oon kuullunna kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle ja kutsuu onnehen ikuiseen. Mut ällös lauluhun liioin luota, – ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän istui iltamat itkusilmin ja rinnan rauhoa saanut ei.

ANTIN PÄIVÄPALKKA.

Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?

Hovistakin läksi pois – onkos kuultu moista! – vaikka saanut viikolt' ois markkaa kaksitoista.

Nyt hän päivät kaiket vaan männikköä kaataa, uutismaaksi uutteraan lahden rannan raataa.

Miksi nyt on Anttikin käynyt ahkeraksi? – syynä suu on suloisin, immen silmää kaksi.

Sorja Selma aidan taa saapuu aina illoin, päiväpalkan Antti saa suudelmissa silloin.

MARJAMAANI.

Mansikkahan kesä-aamull' läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo'os mulle myöskin joku marja.

Ahkerasti poimin, rove täyttyi.

Mikä liekin silloin kullan tuonut, tuonut saman pellon pientarelle!... Sinne marjat heitin maistamatta, riensin riemuellen kullan luokse huulten mansikoiden poimintahan.

– Ällös, äiti, marjojasi surko, vuota vielä muuan viikko, kaksi, tuon ma sulle koko marjamaani!

HEINÄTYÖSSÄ.

Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk' onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan ja rinta se aaltoo vaan.

Ja työnsä jo heitti ja juomaan meni tuonne hän metsän taa, kuss' sorjien kuusten alla hete puhtahin pulppuaa.

Jo varjossa posket jäähtyy janon viileä lähde vie – mut ties, kuin sattunut sinne myös naapurin Antti lie! –

Jo kaikk' oli heinät koossa ja niityllä laannut työ ja päiv' oli laskenut ammoin ja saapunut vilpas yö,

kun kuusikon helmasta Anni sai kotihin kiiruhtain, mut poskia poltteli vieläi ja rinta se aaltosi vain.

KÄKÖSEN TARU.

Rannall' lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen käkökullan kukkumista, joka tuolta rantakunnahalta helkytteli virttä viehkeintä, vihkivirttä kauniin pyhä-illan.

Virkkoi morsiolleen Ville silloin: – "Ootko tarinan sa kumman kuullut, että käkösestä syksymmällä tulee haukka, julma, pääskyn surma?" – – "Olen kuullut, mutta tuot' en usko", väitti Tilta, "onhan mahdotonta, että käestä, mi kevään kaiken kukkuu hellästi ja herttaisesti, tulla voisi ahnas, julma haukka". –

Vasta syksyllä kun sorja Ville häänsä vietti sekä toisen naisen torppaan tuonne lahden taakse saattoi, silloin vasta Tilta tarun uskoi ynnä paljon, paljon muuta myöskin, jot' ei ennen ollut uskonunna.

KARKELOISTA PALATESSA.

Ne karkelot niin oli hauskat, soi soitto niin hurmaavaan, ett' aamuhun huilasi aika – mitä äiti nyt virkkaakaan!

Hän käskihän varhain tulla mun tanssin touhusta pois, mut "Tonavan aaltojen" vierren ken äitejä muistanut ois!

Oi ällös, äitini, suutu, saat ruususen rinnaltain. – Mut voi, hän kysyä voisi mä keltä, keitä sen sain!

PETETTY NEITO.

Mä kävelin metsätiellä ja kuuset ne kuiski vaan: Tuo kalpea tyttö saanut lie rukkaset sulholtaan.

Mä laulua aloin laulaa ja ylkääni ylistin, hänen lempeä, uskollisuutta ja kuntoa kiittelin.

Lie lauluni leino ollut ja ääneni soinnuton, kun säälin huokaus hiljaa soi helmasta hongikon.

KUN NEITONI LÄKSI.

En saanut, impeni armahain, mä muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan vain – vei senkin jo aallot multa.

AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

Päivä istuttu ol' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavan lehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi. Lakkas silloin myöskin lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vaan käsi kättä vasten – tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä aueraattehista. Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan lainekeiju.

KAIHOMIELLÄ.

Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!

Mutta mulle miehen mieltä aallot enää anna ei – on kuin joka lainehelta lauleleisi Lorelei.

1894.

RAKASTUNUT.

Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö. Yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamunaallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin. Nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks' saisin, karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin ja väylät mä viitottaisin.

Ja kieloja aalloille kylväisin mä talvisen tuiskun lailla ja saisivat sadetta saaretkin ja kunnahat rantamailla.

Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan ja kulkisit kukkamerta. Ja nyt jos, impi, et tullekkaan – niin tottahan toinen kerta!

HUOLISSAAN HUOKAILEVA.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja peipot ne kertovat keväästään.

Mut yhtäpä puuta ne linnut vaan karttavat kammoten – sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

MÄ METSÄN POLKUA KULJEN --

Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla oli kummia äskettäin, niin vienoa, ihmeellistä all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu.

ENSIMÄISEN YLIOPPILASKESÄNI MUISTO.

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: Aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin – yö? – se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli joku muisto, millä ruusu, millä lemmen kukka millä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma – antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme, toiset riistivät jo kukat rinnaltansa, mutta kauvemmin ja hellin huolin immen sydäntä mä säilyttelin – heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

PYHÄT ON PIHLAJAT PIHALLA.

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät.

Pyhä on kuusikon käkönen, pyhä on suvinen ilta, pyhempi Juhannusjuhla.

Pyhät on immen huulten marjat, pyhät on ruusut neien posken, pyhin puhtaus sydämen.

Puukko lyötiin pihlapuuhun suvi-iltaman sulossa, kevätlinnun kukkuessa. Poika julma neion nuoren miellytti metisin kielin alla pihlajan pyhäisen äiti vanhan nukkuessa.

HYLJÄTYN VALITUS.

Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui, kukkaset tuoksui ja käköset kukkui.

Miksi mun sydämeni synkäksi saikaan? – Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa – impeä muistelin tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin – noinpa ma ilonikin multahan peitin.

SINIPIIKOJEN LAULU.

"Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt – kaikki ne käskevi karkelohon.

Liehuos liina, huiskios huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? ei vaan kalvava tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, leikkinyt täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi – aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impiä metsän ihmiset syyttävät – meidänkö syy? Suukkoihin miks' ei ihminen tyydy, ilman ei lempeä leikkiä voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa rantaman ulpuja tuudittain,

silloinpa meilläi pohjasta rinnan nousevi huokaus kaipauksen... Onneksi silloin tietänyt ei oo luoksemme hiipiä poikanen maan!"

SYYSLAULU NEIDOLLENI.

Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul' laineita ärjyen nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika se kestävi hetken vaan, mut ainaiseksi se rinnan voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen – kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

MATKALLA.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan; venhoni mä viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle, katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä, siitä ehkä kauvan oisit, impi, murhemiellä.

– Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka, ettei ensi aallon helmaan kaadu rannankukka.

ENSI LUMEN AIKOIHIN.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se kattoi maan, kuin neitosen, unta mi haaveissaan vain uinuvi kainoista toiveistaan.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen se latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen, kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun keito mä nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmimme niin, mut syksyllä sitten me erkautiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät – kunis uutehen lempehen häipyivät.

MAAILMALLA.

VIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.

Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen eellä on vaan – sitä tiennyt en aavistaa.

Mut kohtapa pilviä kokoutui mun taivoni tummentain ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui – minä suojoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kauaksi maailmaan; mut tullevi loppu se tuulellei – rikan heittävi helmahan maan.

PUHTAHAT PURJEET.

    Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff
    wohl über das wilde Meer.
                            Heine.

Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.

Syömeni syttyi ja henkeni hehkui armahan immen luoksi, mut oli pilkkuja purjeen täynnä, – tohdinko niiden vuoksi?

Silloinpa pilvehen päivyt peittyi vaatetta valkasemasta. Pilkkunen myös oli neitoni purje, varjossa näin sen vasta.

Pois päin, purteni murhemielin käänsin mä aavaa kohti – kaukaa ehkäpä immelleinkin puhtailta purjeeni hohti.

Voi kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt toisin oisi, mullakin oisi nyt puhtahat purjeet, jäljellä ihanne oisi!

AUER JA USMA.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma voi yhdessä leikkiä koskonkaan, näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi. ja toisen on kehtona kylmyys vaan.

Suvipäivyen suukosta syntyvi auer ja aikansa kaiken se leikkiä lyö, niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas ja aalloton selkäin on sinivyö.

Sinä impeni oi, olet aamunen auer ja syntynyt lietona leikkimähän, et tiedä sä tuulista, ukkossäistä, olet lapsonen päivyen pilvettömän.

Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma vain palteella rantaman hallaisen, ei kehtoa huolinut hellivä päivä, ma laps' olen yön sekä pimeyden.

Sun kehtoas kierteli haltiat onnen ja maailma tarjosi aarteitaan, mut äityen itkut ja näljän ja tuskan ma lapsuudestani muistan vaan.

Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan ja ruusuja vain oli elosi tie, minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin ja kulkenut en yli kukkien lie.

Ei marmori-otsasi puhdasta lunta ole huolet ne konsahan uurrelleet, ei tummunut itkusta silmäsi taivas, ei poskea kyntänyt kyynelveet.

Olet untuvakehdossa uinunut aina ja keijuset kehräsi untesi vyön – ja sentään koito ma toivoa koitin ja luottaa liittohon päivän ja yön.

Oli houreita haaveet ja turhia toiveet, ma hullu kun kummulta kukkaa hain, ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut, saan laaksosta onneni etsiä vain.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma ne yhtehen yhtyä konsana vois – kun joutuvi ilta ja usva kun nousee, niin auer jo pilkaten häipyvi pois.

SUURET AATTEET.

Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa – näin oppia lasna ma sain.

Mut aika ja alkava miehuus jo mulle sen tiedon toi, ett' aattehet liian suuret, myös painaa maahan voi.

KOMPIA.

1.

RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS.

"Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! – vasta se tietävi työn, kell'ei lahjoja oo."

2.

ERÄS ARVOSTELU.

Tunnustan mielelläin, täss' että on aate ja muoto, kun sinä tunnustat, keltä ne ottanut oot.

3.

HELMIÄ KYLLÄ.

Kainosti laulusi nuo "Helohelmiksi" ristinyt oot sa, helmiä kyllä ne lie, mut hikihelmiä vaan.

4.

ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.

Ajatusviivoillaan hän peijaa, pentele, meitä aatetta etsimähän sieltä, miss' ei sitä oo.

VASTAMYRKKYÄ.

Hän lauluja laatien istuu yöt ja päivin hän lausuvi yönsä työt – mä kääntyen, nääntyen kuulen. Mihin, polonen poika, ma turvaudun, kun hukkua oon runotulvaas sun? – On keksitty keino jo, luulen:

Kun astuvi majaani rauhaiseen tuo vietävä taasen vihkoineen ja viereeni istahtaapi, omat lauluni tempaan ja armotta hänen kuultensa niit' alan lausua – hän kauhulla kaikkoaapi.

FILOSOFEERAAVA YLIOPPILAS.

Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin, ett' taasenkaan koko yöhön en saane unta.

Mikä on tään elämän tarkoitus? Mikä kansan ja yksilön määrä? Mikä absoluuttinen oikeus ja absoluuttinen väärä?

Ja löytyykö mitään jumalaa, ja jos löytyvi, minkähän moinen? Hän itsekö ohjaa maailmaa, vai tehnee sen joku toinen?

Jos Jumala onkin, on mahdoton ett' oisi hän immanentti... Ei! nythän tää, hiis vieköön, on kuin "pikku teoloogin" tentti.

Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan, on reistata maailmassa, kun laina jo huomenna lankeaa ja tyhjä on miehen kassa.

TARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA

(1896)

TARINA SUURESTA TAMMESTA.

ALKUSOINTU.

Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan. Suolaisten sumujen vyössä vyöryi synkät aallot vaan sylitellen, sylkytellen, halki aikojen halaten jäitä hyisten huippuvuorten, päitä lauttojen lumisten.

Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt – päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi.

Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatununna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi.

Kenpä maata kylvämähän, toukoja tihittämähän?

I

    Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto.
                  Suomal. sananl.

Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle lepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan; silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti rinnassa "isien puut".

Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista otava, aurinko oppainaan – maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.

Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella Jumalan puun, lepikön aitasi Hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.

Näinp' on riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, tuntenut kaupin kaluja ei.

Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin, tai kun erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, – silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi,

silloin sankarit vakaamielet sormet sormien lomahan loi, silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan: Vipusen virsiä, satuja sammon, "lovessa"-käyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan; huuhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä suojana hongan juuri, taivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain – kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.

II.

    Läksi puut ylenemähän,
    vesat nuoret nousemahan,
    kasvoi kuuset hukkalatvat,
    lautui lakkapäät petäjät. –
                          Kalevala.

Koittipa vihdoin Väinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomeni valta, laaja laulun ja soiton maa: Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa. Jolloin Suomeni kansa sorja, ollut ei lännen, ei ounaan orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.

Kauvas valliten merta kahta Permin purret kulki, kauvas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauvas kantoi Jäämin jous, Taara-huutoja rannat raikui, kussa Yösalon purret sous. Silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.

Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Väinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan, taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, – noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Väinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!

Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Pennin rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö – vaipui heimoni mahti.

III.

    Ja quin keuekyluö kyluettin,
    silloin ukon Malia iootijn. –
                            Agricola.

Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan, pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.

Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi, täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi; siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat, täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.

Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous – silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:

    "Terve kevät Pohjolahan,
    Suomehen suvinen päivä,
    terve lämmin lounatuuli,
    terve kumpuen käkönen!
    Terve veet sinertämähän,
    viitakot vihertämähän,
    terve maahan marjan varret,
    terve kukkaset keolle!

    Paista päivä näille maille,
    näien peltojen perille,
    nosta maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta,
    pane korret korttumahan,
    sekä varret varttumahan,
    tuhansin neniä nosta,
    saoin haaroja hajota,
    kynnöstämme, kylvöstämme!
    Eip' on maa mehua puutu,
    voimoa Kalevan pelto,
    kun lie armo antajista,
    lupa luonnon tyttäristä.

    Oi Ukko ylijumala,
    hattarojen hallitsija,
    iätä iästä pilvi,
    nosta lonka luotehesta,
    vihmo vettä taivahasta,
    mettä pilvistä pirota
    orahille nouseville,
    touoille tohiseville!"

Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.

Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta, laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta; urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi, naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen, nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen. Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta, silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren, kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren; kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi, kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.

IV.

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen siivillä tulevat, pistävät tulehen pirtit, kylät polttavat poroksi, vievät viljat, kullat, helmet, kassapäistä kaunehimmat.

Kaiva kullat kuusten alle, aarnihautoihin hopeat, rahat kätke raunioihin, viljat purnuhun pudota, mutta kaunot kassapääsi, saattaos salon sisähän, sinikorven kainalohon, piilohon pimentopirtin!

Elä itke Suomen impi, elä äitini valita! Ei sinua vieras viene, koske koura vainolaisen, kunis on kultasi elossa, poikasi kädessä pontta, sulhoja salolla Suomen, kalpoja Kalevan maassa!

Vaan oi armas äityeni, oi mun impeni ihana, et sä itke itseäsi, varo et vaarojas omia, poikasi poloa itket, suret sulhosi eroa.

Elä itke Suomen impi, elä äitini valita! En mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. Soma on sotainen tauti, sorea sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen.

Vaan en vielä vainajana, Mannun lapsena makoa, vielä saavun sankarina, heimon helmenä palajan, sata miestä saattamassa, tuhat tuomassa kotihin.

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen joukot, lännen jouset tuulen siivillä tulevat! Anna tulla turmamiehen, saapua salakavalan! On meillä oluet pantu, vara vierahan varattu: jouset kaikki jäntehessä suun suloksi lännen sulhon, kaikki tapparat tanassa pään menoksi merisen miehen!

V.

Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä, mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta, nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin, läksi länsi taistelohon, länsi uskoninnoin.

Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet, päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet; Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa, Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa,

Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa, kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa; silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä, revontulten roihun näki Lappi etelästä.

Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä, käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä, taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin, kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa, lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan, Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta, välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta. Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki – siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi, rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi. Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä – silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.

V.

Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta, vaiko – niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta – Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten

 mielet,

kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, – toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

VI.

    Kansa outoja anoppi,
    ikävöitsee ilma kaikki.
                      Salamnius.

Ja silloin Suomen tietäjä läksi vesiä ventoja kulkemaan, silloin vaikeni Väinön kannel, kuoli luonto maan.

Silloin Metsolan metiset piiat ristit riistivät rinnaltaan, kullat kulmilta karistivat, ja huolivat itkien Tapion linnan mustahan murhehuntuun ja kauvas korpehen kätkeytyivät saunahan salaiseen.

Silloin Ahtolan armahat neiet, vaahtivaipat, sukelsi surren ainiaaksi alle aaltojen syvien, jättäen rannat, raumat, heittäen suruhun heleät hiekat, kaislikot yksin karkelemaan.

Silloin karkkosi ihanat immet kaarilta Suomeni taivaan, päättyi kirjat päivyen neien, katkesi Kuuttaren kangas, – Ja kautta ilmojen, kautta maan soi valtava valitushuuto: On kuollut Suomen suuri Pan, on kuollut luonnon laulu! –

Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle myös merten takaa oudon taimen toi, ja vuodet vaipui ajan virran alle ja vieras virpi täällä vihannoi; se kohta päänsä nosti korkealle ja juuret vankat syvään maahan loi. Ja tiedon terhoja se tammi tarjos ja uskon katvehella kansan varjos.

Mut velkahan sen taimen kylväjille ei jäänyt Suomen kansa konsanaan, vaan kiitollisna tammen antimille sen otti uudeks' uhripuuksi maan ja kantoi kullat, heitti helmet sille ja antoi viime aumat pelloltaan ja uhras laumoin sille lapsiansa – ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.

Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi ja päälle pilvien se nosti pään ja yli maan sen ylväs latva nousi ja taivon kaiken katti lehvillään; ja turhaan ampui päältä päivän jousi ja turhaan kuuhut kylvi välkettään. Se tammi taivon valon maasta sulki ja yössä kaihomielin kansa kulki.

Ja suruun riemut suli, päivät öihin ja murhe musta hiipi Suomelaan, ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin, ei päivä koittanunna konsanaan; se tammen kyllä kutoi kultavöihin, mut yöhön jätti majat Väinön maan. Ja hiljaa hyräellen majoissansa näin päivää kaipaellen lauloi kansa:

"Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta näillä Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä inehmosille, kun ei konsa päivyt paista, eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä inehmon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen."

Ja hongat humisi huolissaan Suomen salomailla ja surua solkikoivut soi ja huokasi korven kuuset; – hellitteli heinät vienot, kuikutti kukat kanervan, ahoset armahat vaikeroi ja nurmet nuoret itki.

Ja Väinön kantelo kaiutonna valitti kivillä rannan ja Suomen laulu orpona, onnetonna vieri maita, vieri soita, vieri synkkiä saloja vaan nääntyen näljissänsä.

Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan oven suussa, orren alla, mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä, murhe, itku isännöi kun oli poissa armas päivä, Väinön maassa yö.

VII.

    Arvon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa. –
                    Jaakko Juteini.

Mutta häipyy hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen. Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta. Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä kasket Kalevaisten, niittämättä Väinön touot, toivot: Kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko; kussa muinoin karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden; kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.

Surumielin Suomen äiti itki: "Kussa kuljet armas kuopukseni, missä viivyt viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän jotta kuuhutkullan!"

Silloin säälitellen Väinö vanha, joka paltehelta auerpilven kohtaloita Suomen kansan katsoi, katsoi kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten vanhan väkikalvan – jonka sinne oli heittänynnä Suomen rantamilta lähtiessään – ja hän maahan valosäilän viskas, halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.

Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.

Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki tuota katsomahan riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänynnä taivon tähti, pudonnunna päivän pyöryläinen. Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui – kaikki sinne, kunne viiru viittas, kunne rata rasti, juova johti.

Eipä ollut päivän pyöryläinen, eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi. Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt mistä oli miekka tullut, kusta revennynnä päivän reikä.

Saapui vihdoin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salon saunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen. Hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonunna tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.

"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis", virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivon kantta, kuusten latvain lomi kurkistellen. Vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin: "Eihän liene vanha Väinön miekka!"

Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, tunsi Väinön vanhat taikamerkit.

Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustellen: "Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kust' on tänne päässyt päivän pilke?"

Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: "Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, vienyt vuoren alle aurinkoisen. Sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän."

Ihmetellen kysyi Suomen kansa: "Kummia sa kuulut haastelevan, – ken on Ilmarinen, ken on Väinö, kerro meille!" –

Virkkoi Virokannas Karjalainen: "Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaksemme."

Äänetönnä seisoi Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui: "Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanunna, muisto mennyt. Toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietä voisin."

Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vankat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa. Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa; lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, lauloi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.

Hymyhuulin noita kansa kuuli, niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä ennen kuullut, mutta unhottanut maailmalla. Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.

Vaan kun vielä lauloi ukko kallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui. Kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa – silloin kansa kysyi kaihomielin: "Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?"

"Silloin paistoi päivä" – vanhus virkkoi. Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.

Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahalle kauvas kansan pyhän tahdon kantoi: "Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomen niemen!"

Urhon huudon Väinämöinen kuuli, ja hän riemastui ja rinnassansa syttyi toivon säde, kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan Suomen suvannoita. Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli – valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.

VIII.

    Yksi mieli, yksi kieli,
    siin' on suoja Suomenmaan.
                          Oksanen.

Jo silloin Väinön kansa ties, mit' tehdä miekallansa, ja voiman rinnassansa nyt uuden tunsi Suomen mies ja iski kalvan kahvaan – ja raadannasta rahvaan jo soitti somer alla maan ja helkki kangashiekka, mut eipä kalpa nouse vaan, ei vääjä Väinön miekka,

Ja kautta Suomen kaivattiin nyt miestä miekan päähän ja Auran rannat raivattiin ja Pohjan korvet porkattiin nyt aina Turjan jäähän. Mut ollut kalvan nostajaa ei suuren Suomen mailla ja ilman päivää itki maa ja kansa kuuta vailla.

Mut silloin nousi "pikku mies", kuin tuoma äkkitaian, hän työnsä tunsi, tiensä ties ja arvas tuulet aian. Ja annas, kului hetki, kaksi, hän nousi maansa mahtavaksi ja katsoi yli kansojen ja kohos korkeaksi: kun jalka maassa teutaroi, niin pilvet päätä piirsi, kun ääni kautta korven soi, niin kaiku vuoret siirsi.

Hän tempas teräsjänterin nyt kalvan kankahasta ja ihmetellen nähtihin sen vanha loisto vasta: kun kuuhut paistoi kärjeltä ja tähdet lappealta ja päästä koitti päivän koi ja aamu kahvan alta!

Ja päänsä päällä miekkoaan hän heilahutti kerran ja tulet tuiski halki maan ja iski ilma Herran. Ja tammen suuren kaadantaan. nyt urho läksi voimassaan ja mäet mätkyi ja linnat liikkui ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui ja kosket kohisi kuivillen ja virrat suunsa sulki ja kuuset kumarsi laulaen, kun Pohjan urho kulki.

Alle tammen kun oli tullut urho, miekka kirkas pilviä kohti nousi, nousi niinkuin nousevi kirjokaari

    kannelle taivaan.

Iski kerran, iskipä toisen, tulta miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi, ilma vinkui kuin rajuyönä huiput

    aution vuoren

Niinpä vihdoin kerralla kolmannella tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui; ajan tuulispää tyven työnsi länteen,

    kaakkohon latvan.

Mutta miekan urho se heitti jälleen tähtiparvein taa sinitaivahalle, heitti kansalleen valon viittojaksi,

    soihduksi yössä.

IX.

    Ja on kuin ilma uusi
    taas hengähtäis yli maan.
                       Paavo Cajander.

Jo pääsi paistamahan Suomen päivä, jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan ja väistyi Väinön maasta huolten häivä. Ja aamu uusi aaltoo halki maan, kuin virta, joka teljet tempas eestä ja vyöryy voitokkaana voimassaan. Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä ja kunnahilla huljuu huomenkoi mi kimpoo kirkkahana lammen veestä ja rantapuiden lehvät purppuroi ja heittää heinän päille suuteloita ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.

Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita ja onni oksapuilla visertää ja kuuset heijaa kulta-unelmoita. Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää ja päivän sattuessa kuusten alle, kas, sammal silkin lailla välkähtää! Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle ja kukat umpustansa kurkistaa ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle nyt huomenhymniänsä hymyy maa ja auer tanssii aamun poskipäillä ja tereet terhenisnä tanhuaa.

Mut kuningas ei saavu yksinään, vaan jalo juhlajoukko seurassansa, kun vierii valtavaunut kruunupään, niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa. Ja yksin tullut Suomen päivä ei, vaan ajan orhi eellä viestit vei ja Suomen mieli kulki kupeellaan ja ohjaksissa istui onni maan ja valtikkata kantoi Suomen valta ja ristirinnoin Suomen kieli kulki ja kansan riemu kaikui kaikkialta – ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.

Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan, niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen? Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen? Ja arki-askareensa jätti kansa ja kesken kyntäjältä sarka jäi ja pöydän alle neule neieltäi ja kaikki riensi juhlapuvuissansa nyt kyläraitin päähän katsomaan, kons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja, kons' saapuu valtaherra, valon tuoja, se kauvan kaivattu, se toivo maan.

Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa ja pistää tietä pitkin tuoksumaan ja portin laitannassa poiat veikkaa ja neiet nuoret kylvää kukkiaan. Mut metsän rantaan pälyy joka pää ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.

Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan... ja polvet neitojen jo nyykähtää ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.

Mut Hän ei saavu vielä, viesti vaan, uus aika, airut päivän ruhtinaan, min orhi kulkee kuni aamurusko ja karkaa rautakengin kautta maan, min kypärässä heiluu uusi usko, ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.

"Hän saapuu, saapuu!" – ajan airut huus, "hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus! Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi ja portit kaartakaatte korkeoiksi, hän kulkekohon kukkasilla vaan ja astukohon köynnöksien alla ja olkoon kaikki kansa polvillaan, kun kuninkaanne saapuu kunnialla!"

Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa, ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen, ja kauvas vaaruu alla vankka maa ja metsä maahan painuu kahden puolen. Ja kansa portin luona polvistuu ja aamuansa vartoo avopäin; ja kukkatuoksut tielle tunkeuu – ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.

Jo veräjälle vaunut seisahtaa ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa, ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu – kun valtias se nousi vaunussaan ja viittas lempeästi kädellänsä ja loihe lausumaan:

"En maahan polvistaa ma tahdo teitä, vaan tahdon korkealle kohottaa. En vaadi teiltä muita seppeleitä, kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa. En avaroita teiltä ano teitä, mut sydämenne mulle avatkaa, ja kaikin seuroineni majoitusta ma siellä pyydän sekä siunausta."

Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous, kuin tuulispäässä aalto ulapalla, se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous ja vaikes maininkina vaipumalla. Mut kuningas se astui vaunustansa ja läksi katsomahan kansoansa ja lapset eellä kulki laulaen ja vanhat seuras vaiti siunaten.

Näin kulki kuningas se kautta maan, ei vieraellut luona valtojen, ei poikennunna palatseihin vaan, mut usein mökkiin muonarengin astui ja yöpyi torpan majaan matalaan. Ja kaikkialla kunne kulkikaan ol' ovet auki selkoselällään ja suli sydämet ja silmät kastui ja rauha, riemu seuras jälkiään.

Ja kansan onni kaikui ouruten ja siunausten siimesvöiden alla ja kukkasilla nuorten toivojen näin Suomen päivä kulki kunnialla.

TAMMEN LASTUJA.

AALTOJEN ALLA.

On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen, ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan, ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.

Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee. Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa, mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi, – vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.

Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa, vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa; eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie, mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.

Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar, merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar, hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan, ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.

Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn, jolt' aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie, mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie –

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan: jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.

Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee, min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee, min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain, mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain –

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan, sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan, yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen, ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.

Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan, mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi, mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.

Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on ja helmistä ihmishengen on istuin morsion, min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa, ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.

Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee. Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

VÄINÄMÖISEN SYNTY.

Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:

Meren laajan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta. Valjasti valiot varsat, veden varsat, vaahtoharjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.

Kauvas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kauvas kuulti kullan välke, loitos helmyet helisi, ajaessa Ahtolaisen ilman impeä kosihin.

Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.

Lausuipa ulapan urho: "Istu impi korjahani!" – Impi noin sanoiksi virkki: "Miksi neittä korjahasi?"

Veden valta vastaeli: "Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi, helmien helistäjäksi."

Lausui laajan ilman impi: "Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhosihin, mielly miesten leikkilöihin."

Veen valio, ulapan urho, tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan. Vuorina meret kohosi, tuntureina tuulten alla, veet samosi syövereistä, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto pilviä valeli.

Mutta Ilmatar ihana istui ilman vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, ei ulotu urhon raivo.

Vihdoinpa vihainen sulho leppyi vallan lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän. Syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.

Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: Katso! Kalvosta ulapan paistoi kaunis taivon kaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.

Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa liekki, suonissa säkenet suihki – vaan ei vielä ilman impi suostu sulhonsa sylihin.

Tuostapa ulapan urho epätoivohon topertui, suri yössä yksinänsä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna kantoi.

Mutta katso! Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi kuin vihan vihuriaallot, tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivon kaaren, otavaisen olkapäitse, sylihinsä immen sulki, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kertoi kaihoja kevähän, umppujen unelmamieltä, lemmen nuoren nautinnoita, luonnon luomisen lumoa.

Silloin Ilmatar ihana tunsi tuntehen povessa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen, kuin on kuutamo keväinen ilman tumman tuoksutessa – ja hän astuikse alemma, vaipui valtahan utujen.

Vieri impi veen emona, meren laajan morsiona, vuotta seitsemän satoa, yhdeksän yrön ikeä, allansa aliset aallot, yllänsä ylinen taivas – Siellä syntyi Väinämöinen lemmestä meren ja ilman.

KUN KELLO SEISOO --

Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy,

Jos tääll' ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: "Näin on aika maan!" – ja oman päänsä mukaan vaan hän ajan kellon asettais – ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk' ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan, ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

LEMMINKÄISEN LAULU.

    Puhu tuuli purjehesen,
    ahava aja alusta!
                  Kal. XXIX.

Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!

Sinut tunnen kyllä, tuuli, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja Ahava ilman impien ilossa, päivän lämmön läikkehessä.

Niin mä kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien.

Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki myöskin hellät tuulet, kodin armahat ahavat, emosen etelätuulet, lemmen vienot länsileyhkät.

Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen raukka rinnassani, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä, kunne kuljen, minne viepi mun vihuri, viepikö kohin kotia, vaiko mieron valkamoille.

Kaikki tunnen tuulten kärjet, paitsi pohjosen tereä! viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin henki Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemminkäisen.

Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, vaan ma kotkana kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähystän, halki ilmojen havisen.

Pelätkätte peipposeni, varokatte varpuseni, ilman kokkojen iloa, taivon haukkojen halua!

Liidän neitten linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla tyttöparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.

Puhu tuuli purjehesen anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin!

VANHOILLE.

Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen.

Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan ja kevään nähnyt on loistossaan, kun päivässä aallot päilyi ja tuuloset tuoksui vaan.

Niin lietona lehtojen helke soi, niin vienoja viestejä tuuloset toi ja perhonen silkkisiipi yli kaislojen karkeloi.

Mut joutui syksy ja synkät säät, sai kylmät ilmat ja tuulispäät ja halla se maahan hiipi, tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.

Yli talven kaislat ne murheissaan lumipäisinä rannalla seisoi vaan ja kun vinkui talvinen tuuli, he kuiskivat muistojaan.

Ja muistivat aikoja nuoruuden, noit' aikoja toivojen, riemujen – ja ijäksi kuollehen luuli he luonnosta keväimen.

Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi, taas lintujen lauluja lehdot soi, taas lahdella sotkat soutaa ja perhoset karkeloi.

Mut rannan kalpeat kaislat vaan ne hiljaa huojuvat huolissaan ja miettivät, miksihän joutaa koko luonto nyt riemuamaaan.

Nää aallot outoja heille on, tään tuulosen kuiske tuntematon ja kumma on kukkien tuoksu ja helkkinä haaviston.

Ei uutta se oo, on vanhaa vain, mut vanhaa, mikä on uutta ain kuin vierivän virran juoksu ohi rantojen viljavain!

Tää laulu on laulua keväimen, tää aalto on aaltoja nuoruuden, joka ulapan tuulissa nousi ja nyt vyöryvi lahtehen!

Ken ei sitä ymmärrä onneton on, sen murtava hyöky on aallokon, sen ampuva ajan on jousi, se kuoleman kulkija on! –

Te seisotte keskellä keväimen? kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen.

VÄINÄMÖISEN PALAUS.

"Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas! Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees, mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees." –

Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen. "Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas, on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!"

Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan, ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.

– Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää, min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää, ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan – ken lie, kenen lienevi laiva? – kävi huuto nyt kautta maan.

Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin... jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin! Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan, mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.

Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee: "Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas – oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!" –

Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan, mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston perämiehen rannalle tuoden – kuten maan tapa vanha on.

Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan, kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan, johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.

Ikitammien sijalla kasvoi siell' lehto nyt kaunoinen ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten; mut viel' oli ennallansa kisatanner tanhuavain ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.

Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät, siell' leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät; ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy – vaikk' kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.

Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi, siell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi; ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan, siell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.

Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison. Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss' – siin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.

Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa. Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.

Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo: "Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas, ja laulaos vanha laulu – näin pyytävi nuoret maas."

Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan, kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan. Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo: "Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!" –

Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään: "En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon, ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!" –

Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi; ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.

Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ... niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus – jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.

Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain, se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain, se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen, se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin: "Miks' uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei – on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!" –

Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee! Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.

Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi? Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi? Siell' Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.

Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa, kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa – sielt' astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu, esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi, se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi. Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan: on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!

KEVÄTLAULU.

Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet, tuoksumaan – veet sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä huomen! Pitkä, pitkä on Pohjan yö, kolkko on talvi Suomen.

Kauvan kattanut maata on hallan ja hämärän vyö, kauvan on kuura peittänyt maan, kauvan on huura huokunut mielihin hallaa vaan –

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä pouta, jotta lähtisi sydänten jää ja sulais rintojen routa.

Suo jo lämpesi, sula on maa. Joutukaa kyntäjät vakoja luomaan, vakoja suoria vapauden, uria uusia aattehen halki harmajan suomaan!

Kyll' on maata kyntäjällä Suomen sinisaloilla, korvet suuret, pellot pienet, kyntäjät vähäväkiset.

Joutukaa, joutukaa kylväjät siementä tuomaan, tietojen kylvöjä, taitojen kylvöjä kyntäjän uutehen uomaan,

jotta nousis nuori vilja, kasvaisi Kalevan touko, aaltoisi Suvannon auvo, Suomen henki heilimöisi!

Kyntäkää, kylväkää, toukojen, toivojen aika on tää! Toivehet milloin toteutuu, milloin halla ne syö. Nyt on Suomen toukokuu, nyt on kynnön ja kylvön työ, leikkuu, korjuu – kaikki muu jääköön Herran huomaan!

Ei voimoa puutu pelto ja mehevä musta on multa, kun taivas antavi sadetta vaan ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armon-paistettaan on Suomenmaalle suova ja nostava orahat aaltoamaan ja laihot laajat luova – Ja riemuja raikuvi Väinön maa ja toivehet lauluja kaiuttaa ja kautta kumpujen, vuorten helavalkeat leimuaa.

Mut tyyni on kansojen surma, ei myrsky, ei tuulispää. On aurinko toukojen turma, jos kauvan kestävi kaunis sää Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva polvi on ja kaakosta kamala lonka, mi taivahan lientävi myrskysäin ja jylisten rientävi Suomehen päin mustana niinkuni muuri.

Ja synkkä on yö ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö, ja maassa on murhe suuri.

Mut jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu ja leivo laulavi, lehto soi ja tuoreena tuoksuvi kuusi ja perhoset kukilla karkeloi ja touko on taas kuni uusi. –

Rakas on taaton raatama pelto, makea maammon leipoma leipä, kova on vierahan maankamara, karvas kakku äitipuolen. Kauvan Suomeni pettua söi, almuja aneli teillä, muruja liikoja muukalaisten kerjäsi kyyneleillä.

Mut kerran loppuvi kerjuu ja vierahan viiltävä herjuu, ja Suomen selkä nousta saa ja kansa päänsä kohottaa: Jo tähkivi Väinön vilja, jo kasvavi Kalevan laiho, ja poistuva maasta on leivän puute ja vierahan viljan kaiho!

Mut leivästä ei kansa elä vaan, ei mesileiväst' edes tiedonkaan, vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu on vieno, valju kuu ja niinkuin puu on luotu heelmää antamaan, niin järjen siskoksi on tunne luotu ja hyöty kauneutta kantamaan.

Ja ainapa vainion keskehen näin esi-raatajat entisaikain leposijaksi lintujen lentäväin puun vehreän jäädä antoi. Ja pihalla töllien pienimpäin toki pihlaja terttuja kantoi.

Ja pihalla kotien köyhimpäin pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin ja vienona tuoksu sen tuntukoon joka suojahan, kammioon! Ja jääköhön käkösen kukuntapuu ja Suomen laulun puu myös laitahan aattehen laihojen ja keskehen kansani keväisen! Ajan henget sen oksia heijailkoon, valon keijut sen lehvillä leijailkoon ja soikohon sorea laulu yli peltojen mustan mullan kyntäjille, kylväjille, kylmän vainion vakoajille!

Näin vasta nousee seinät Suomen vallan, näin vasta valmistuupi Suomen sampo.

On sampuen saanut laine ja vienyt Ilmarin ihmetyön ja Ugrin heimojen maine on haudattu helmahan yön. Mut tuntehen voimalla tunkien me tähtiä löydämme yöstä ja etsien silmillä rakkauden myös muruja Ilmarin työstä.

On meillä loihtu ja laulun valta ja kieli joustava, norja lie. Siin' on noustava kukkapalta, siin' on soihtu ja siin' on tie!

Näin joutuen henkemme hettehen luo sen veestä me voimoa juomme ja takoen taidolla muruset nuo me sampuen uuden luomme, aattehen sammon, laulujen sammon, tietehen, taitehen sammon, veljien riemun, siskojen auvon, Suomen syöjien kammon, mi ukkosen voimalla jyristen sois ja kansojen kummana pauhais ja maailman mainehet Suomehen tois ja Suvannon viljoja jauhais –

syötäviksi, myötäviksi, ihmisten iki-iloksi!

YÖKEHRÄÄJÄ.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan? – Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani, kuulin ma laulua kupeeltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan? – Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan? – Impi se itkevi vapauttaan.

PROLOOGI.

Suomen nuorille sepoille omistettu.

I.

Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit.

  Katsoi kahta kämmentänsä,

arvelee, ajattelevi: Miks nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi?

  Läksi kontion kotihin

kuoman mieltä kuulemahan. "Saattaako setä sanoa miks nämä minulle luotu?"

  Ukkokarhu uksen eessä

simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, – äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivutse: "Ohoh sinua kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä, enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle – saattaisko setä sanoa?" Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen – lähde toisehen talohon!"

  Läksi seppo läylimielin

kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.

  Niin saapui suden kotihin.

Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa männällä hopehisella – työntyvi sisähän seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"

  Akka kiljas, kirnu kaatui,

lapset parkasi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet kurja mieronkierto mikä mies, mitä sukua?" Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin mä sysimäellä – etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin." "Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle, tokko erkanet, elikkä –!"

  Läksi seppo läylimielin

kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, tietämään sukunsa tietä; suupieltä suru vetävi, murhe mieltä mustentavi.

  Kysyi puilta, pensahilta,

kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.

  Niin tuli ketun kotihin

Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja – kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki tuota pitkät!"

  Repo kuuli rengin huudon,

luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varusti, savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"

  Sanoi seppo Ilmarinen:

"Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut, vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle – oon emoa etsimässä, taattoa tavottamassa." Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset – kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani. Ei siellä oo sinun näköistä!"

  Selitellä seppo koitti:

"Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle" – "Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia – kursi tiehesi, tahikka –!"

  Läksi seppo läylimielin

kangasta kävelemähän; pilkaten puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.

  Astui seppo allamielin,

itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä, toisen vaaroja vaelsi, niin päivänä kolmantena suo suuri etehen aukes.

  Astui seppo allamielin,

orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi, taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulissäällä, koti ois kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, minä itse emon sylissä – ja minun sylissä onni!"

  Jo väsähti väki sepolta,

uupui jo urohon voima, vaipui mies maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.

  Lauloi rauta rahkan alta,

soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vaan saapuisi kuningas, sois käsky sotien herran!"

  Jo tunsi sukunsa seppo,

tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonen päissä, koski rinnassa kohisi, voiton tuli, voiman koski, kutsumus kuningastöiden.

  Kohotti kätensä seppo

kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta, tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet, tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, otavat, päivät kummat – tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"

  Näin se vannoi vanhin seppo,

vannoi ruhtinasvalansa.

II.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on korvessa kohina, tuli vuoren tutkaimella?

Seppo taivasta takovi, ilman kantta kalkuttavi.

Kelle taivasta tekevi, kelle kuita kuumentavi?

Taatollensa taivon kantta, Luojallensa lunnahia.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on pajassa pauke, välke honkien välillä?

Taatto kruunua takovi, Luoja luopi valtikkata.

Kelle kruunu kultalehti, kelle valtikka väkevä?

Kruunu maan kuninkahalle, valtikka sepon suvulle.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkuloilta.

Mikä on jyske maan navoilla, ilmassa sakea sauhu?

Sepot vuorilla sotivat, sepon lapset laaksomailla.

Miksi on meteli maassa, sota veljesten välillä?

Kruunusta perintöriita, veljesvaino valtikasta.

III.

On luonnon loitsut ilmi luotu, on herätetty henget maan, on tuli pilven päältä tuotu ja vuorten voimat piilostaan, on aalto vanki ja tuuli työssä ja koski toivoja tottelee ja pyörät laulavi laakson yössä ja paljat säihkyen säestelee –

  Mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa ja laaksot viljaa lakoaa, ja metsä riistaa meille antaa ja meri suolaa sakoaa. Vain meille varttuvi varsakarjat ja uuhten villat ne uhkeaa, vain meille nousevi noron marjat ja kukat kummulla puhkeaa –

  Mut missä, missä on onni?

On vuoret puhkaistu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa ja porraspuut on poikki soiden kaattu ja yhteen kaupungit ja kansat saa. Kas, kuinka haahdet ne merta halkoo ja venhot virtoja vilisee, kas, kuinka tanssivi täällä talkoo ja tuolla kulkuset kilisee –

  Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat ja kodit kaunihit kaartaneet, me oomme lyöneet maahan malmivaajat ja paadet seiniksi saartaneet. Ne liedet kylmät me lämmitimme, me suojat valkeiksi valaistiin, me salit korkeat koristimme ja palkit pehmeiksi peiteltiin –

  Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnahia maksaneet, me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä ja uskollemme uhranneet. On alttarit noussehet ympäri maan ja kaikunut kansojen kuoro, ja lempi on ilmahan leimunnut vaan – nyt tullut on ihmisten vuoro!

Uus aika koittaa, uusi kannel soi, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se veljeyttä yli vetten soittaa, se kaikuu rakkautta rantamille, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se kantaa ilon viestin ihmisille: Maan päälle, tänne, taivas takokaamme! Niin kaikki kuninkaita olla saamme!

Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten yli kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö, ja itse Luoja jättää taivahansa, käy alas onnen kruunu otsallansa ja jokaisell' on joulu rinnassansa, ja väistyy maasta vihan, vainon yö.

KALEVALAN KANKAHILTA.

    Siell' on maata kyntäjällä,
    vettä viljoin soutajalla.

MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi lauleluun, keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi, kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa. Saanut en kylpyä, saanut en saunaa. Pysty on kulkea pyytäjän tie – sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi, kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu, tuuti, tuuti lulla! Uiunuos pakkasen untuville, armahille, harmahille, painuos yöhyen parmahille – tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket – kylmäkö koski? Kylmäkö on? – Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimin on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? – kas, mikä sajastus seinällä häilyy? – Seimen päällä on tähti, tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, selvempi, suurempi tähteä muuta – Luojako lähetti tähden sen suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen, tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden – tais jo Unetar tulla?

VELLAMON NEIET.

Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut nuoren rinnan täällä pulppuaa.

Laskekaa, laulakaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa – kultakatto Ahdin linnan tuolta pilkoittaa.

Leikkikää, leikkikää ihmislapset vaan! Sinne käypi tiemme, sinne teidät viemme Vellamoisen vierahiksi Ahdin linnahan.

Lempikää, lempikää ihmislapset vaan! Siellä kullat välkkyy, helmet, päärlyt helkkyy, siikasien siskosiksi sinne joutukaa!

Nauttikaa, naurakaa ihmislapset vaan! Untuvaiset vienot, höyhenpatjat hienot helmahansa hempeähän siellä odottaa.

Uinukaa, uinukaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa – siin' on linna, matka tähän päättyä jo saa.

LEMMINKÄISEN ÄITI.

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo, suuri on ulapalla aaltojen raivo. Lahti on tyyni ja selkeä vaan. Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä! Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä, poikani pieni ja hentoinen. Lahti on tyyni ja rauhainen.

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran! Kustapa löytänet itsesi verran, poikani suuri ja kaunoinen? Lahti on tyyni ja rauhainen.

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää! Tuostapa emollesi surusanat entää, poikani synkeä, syyllinen. Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle – paha lienet muille, mut hyvä olet mulle, poikani lempeä, puhtoinen. Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa, täällä on lämmintä, täällä on lauhaa. Lahti on tyyni ja selkeä vaan. Laske jo lahtesi valkamaan!

POHJAN NEIEN KUOLO.

Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.

Näin saapui murhe se matkallaan myös Tieran mökkihin matalaan.

Hän astui saunansa kynnyksellä ja kannel polvella helisi hellä.

Kun kukkui kuusessa lintu kumma: Jo Pohjolan neien vei Tuoni tumma.

Niin värähti oudosti vanhan mieli, niin kajahti kummasti kannelkieli.

"On aika laata jo laulamasta. Jo katosi kauneus Kalevalasta.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.

Hän paistoi päivänä talvi-öissä, hän kuulti kullassa, kirjovöissä.

Hän tuoksui tuomena tanhualla ja urhot leikki sen lehvän alla.

Hän kukki kumpuna Suomen suossa, hän lauloi koskena laakson vuossa.

Nyt syys on manssa ja sydämissä ja kansa kaipion kyynelissä.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa."

Näin äänin murtuvin laulaen hän ripusti naulahan kantelen.

Ja kuusi huokas ja humisi tuomi: Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.

KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä – kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi – karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!

SUKKAMIELI.

Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä soitteli torveaan, se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huus: "Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin, kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten. Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!" Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien. Hän oli jo nähnyt immen sen.

MIERON TIELLÄ.

MAANTIELLÄ.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Eri oli matka ja eri oli määrä, kellä oli oikea, kellä oli väärä.

Maantien varteen me yhdyimme yössä, siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki. Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.

PIHLAJAN ALLA.

– "Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa – sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen – siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois ja taas olis suukkossää." –

– "Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton,

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: Lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?" –

– "Oi, ällös itke mun armahain! mun Ainoni armainen nyt kukkivi lempeä tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin mä vallaton ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan!" –

MA OON KUIN AALLOILLA PURSI --

Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.

Ne ulapat toistahan etsii, ne toistahan toivoelee ja läpi mun purteni laidan ne suukkoja suihkaelee.

Ma päivät pumpussa seison, yöt valvon ja mittailen, ja tuskasta vavisten tutkin ma pohjia sydämen.

Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö – Oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!

HUONOA SEURAA.

Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonka ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta ja riemusi, rauhasi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks ees saat yksin jäädä sä illoin ja huonohon seurahan joutunees sinä inholla huomaat silloin.

SONETTI LEILALLE.

Mua syytät Leila siitä, ett'en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkana on tunteheni taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään! –

Ei taide taivon päivää luoda saata, vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain vaan päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain, mut sinun eessäs täytyi laulun laata ja itseäni ilmi tuoda vain.

SOUTELEMASSA.

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

"En tahdo ma katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan; on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu siell' untuvahattara hieno ja rantaman lempeä lehmuspuu ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on ja maailma kaunihimpi. Mut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?" – Näin hiljaa haasteli impi.

Ja se soutaja vastasi huoahtain: "Niin, neitonen armahainen, vale kauniimpi paljasta totta on ain ja tuo on valhetta vainen.

Ja siksipä nuoruus kaunis on ja armas on kevään aika, mut syksy ja vanhuus synkät on, kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet – ne kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto ja totta on sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto.

Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.

Mut multa on haihtunut harhat nuo ja kaunihit kangastukset, on suljettu mulle jo taivas tuo ja kiini on onnen ukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen ja joutunut uskohon uuteen, olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen ja saapunut – todellisuuteen.

Mut yksin en pyrkinyt, taistellut, minä taistelin tuhanten kanssa, ja saman on valkaman saavuttanut koko aikani taistostansa.

Ja siksipä halla nyt hallitsee ja kruunu on talven päässä, siks sydämet syksy nyt vallitsee ja tunne on järjen jäässä.

Ja siksi nyt toivo on turtunut ja riemu on ruostehen syömä, siks uskon muuri on murtunut ja lempi on leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan."

– "Sua luulenpa melkein pelkääväin –" niin leikillä lausui Laina. Ja se soutaja hymyten vastasi näin: – "Suvi talvea pelkää aina." –

– "Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain toki pelkää kevättä juuri?" – "Niin, totuus valhetta pelkää vain ja valheen valta on suuri." –

Niin leikki se lens kuni lempeä tuul' yli öisen lampuen pinnan. Suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul', mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain jo nyt kastehelmyet nousi; ja ääneti impi se istui vain ja vaieten soutaja sousi.

KUIN MUSTA JA VALKEA --

Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä suvi-iltaman pilvillä karkeloi, niin onnen aamu ja ilta mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.

TAI EN ITKIS OLLENKAAN --

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan. Siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis; – hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join.

KADOTETTU YSTÄVÄ.

On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll lehtolahden tyynen rantamalla ja kummun kuusta lasna kuunnelleet ja leikkinehet rantakoivun alla.

Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet, ja häipyi ääret kotimaailman ja soimaan alkoi uudet sydänkielet.

Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess unelmoimme ja soutelimme taivaan rannan taa ja tarinoita purren täydet toimme.

Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sadekaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

Ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat muisteloita vain nyt mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?

Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista, mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista,

Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki, mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki.

Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla, ei hyytäjää, ei hyytämistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin, mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin.

Näin erottiin ja moneen aikaan en mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan, jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen iltaa istuttaisi, jos unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta, ois sulia tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein Fantasia vaan, siis istu vierelleni virren henki! – Mut eipä ystävääni kuulukkaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.

JO LOPPUVI ÖLJY --

Jo loppuvi öljy mun lampustain. Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain.

Ma katson ja katson ja aattehet ne lentää, ne lentää kuin kuplaset.

Ja kuplat ne kulkee ja kuplat ne käy, mut ei minun onneni kuplaa näy.

Nään ikkunan yöstä ma itseni vain. Jo loppuvi öljy mun lampustain.

MIEROLAISEN JOULU.

Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät – pois juhla onnekasten!

Tää päiv' on päivä sydänten ja sisarusten silta, tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

Mut meille mieron miehille ja onnen kerjureille on muiston musta juhla se ja tuskan tuoja meille.

Nuo joulupuut ja kynttilät ja lasten laulajaiset ja äidin tortut lämpimät ja annit armahaiset –

Ken niitä muuten muisteleis, kun elon aallot pauhaa! sen venhon merten meuru veis – vain aallon all' on rauhaa.

Mut joulujuhlan tullessa kun taiston aallot vaipuu, niin on kuin rinnan pohjasta taas nousis kaiho, kaipuu.

Ja on kuin huone kylmä ois ja jäässä mieron liesi ja on kuin hetken olla vois taas lapsikin kentiesi.

Ja sydän pyytäis lämpöä ees hiukan, oven suusta, ja tekis mieli leikkiä ja nähdä joulukuusta.

Mut suljetut on ovensuut ja rinnat kiini meille ja ikkunoista joulupuut vain ilkkuu mieron teille.

Pois kaiho, kaipuu sydämen, pois rinnan riemupouta, taas tunnon päivä pilvehen, taas rintaan talven routa!

Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla – ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta – tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

SAMETTISILMÄ.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva – niinhän vanhojen virsi soi – kun ei rintoa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain: Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiini sain?

Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli? – siks on impeni arka tää.

Pelkäät perhoni siipes kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihintunteinen, kauvanko säilyt, kauvanko päilyt, syöttinä silmien ahnaiden!

ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se on niin lämmintä ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa ja uskon kukka kun on tuoksuton, kun riemu vaipunut ja toivo vainaa –

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään laaja erämaa ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aate kaikuu korkealta: Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä – ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.

METSÄÄN NUKKUNUT.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

JOUTOTYÖTÄ.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, niin' ympärill' on puisto ihanin, mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.

Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.

Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.

Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, näin milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.

Hän haaveksii ja katse harhailee ja sulaa kauvas kaihon autereeksi; hän varmaan tehdä jotain aikonee, mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

Mut aika vierii, hetket lentävi ja yhä tuumii linnan herra tälleen; ja loppunut kun yks on sikaari, hän toisen, ottaa – sekä tuumii jälleen.

Miks ei hän päätä? Miksi aikansa näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa? – Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala ja linna tää on hänen taivahansa.

Hän aikonee kai nousta toimimaan ja tehdä kohta oikein miehentöitä, mut niitä miettien hän joutessaan vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki ja samoin tuumii taivaan Herra vaan ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?

HATARA SYDÄN.

Voi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä ja istunut illan ja toista. Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta – en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa, ja minä en käske, en kiellä, – mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

YÖ.

– Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön – oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus, oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus."

– Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön? Se kutsuu, se käskee, se uhkaa – niin synkkä on lapses syön.

"Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain, se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain."

– Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön? Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii–niin synkkä on lapses syön.

"Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan, ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan."

– Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön! Se poikas temmata tahtoo–niin synkkä on lapses syön.

"Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan, mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan."

– Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön – oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?

ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET --

On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain, on munkin aatteheni nuorna nuojuneet ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut ja onni laulanut on munkin oksillain, on munkin latvassani käkönen kukkunut ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous – ma itse iskin sen.

Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.

Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen, nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin, mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.

MA UNEKSIN --

Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.

Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi valvonut armainen.

Tien kulkijat katseli kummissaan. Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.

En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi itkenyt armainen.

Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie! Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?

Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi lempinyt armainen.

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa – ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä:

"On hänkin laihana laukannut ja ulvonut meidän lailla ja haukkunut, haukkunut näljissään, mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali – sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se Maaherran Fox ja silloin meidät hän heitti ja maaherran piikoja mairittain hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin ja kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien mainehet jo satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa ja kansalle karvoja nostaa ja meihin kun tohdi hän koskea ei, niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, jos kuinka sen kiiltävi hammas, kun Murresta vaan häntä muistuttaa, hän lauhkea on kuin lammas."

Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä! – Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?

KOMPIA.

I.

MERKILLISTÄ.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun luulevi kansa ja maa, vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki, että sä pohjaltas sentään kriitikus oot.

II.

ERÄÄLLE PAPILLE.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan, lihan siin' ei syytä ole, – henki häll' on heikko vaan.

HÄMÄRISSÄ.

    Mais où sont les neiges d'antan?
                              François Villon.

Elä itke impeni nuori, jos ystävän pettikin. Kun pääsi mun povelleni toisit, niin laulun ma laulaisin.

Elä itke impeni nuori, kuin kupla on ystävyys. Kesän kukka on kahden liitto, sen murtavi ensi syys.

Elä itke impeni nuori, luo lunt' yli muistojen. On talvi viisahan aika, sain nuorna ma oppia sen.

Elä itke impeni nuori, elo korpien kulkua on. Kuin äitini töllin liesi oma lempemme olkohon.

Ei liekit ne riehuis, ei roihuis, vain lämpöä lauhaa lois, ja kun hiilos se hiljaa riittyis, niin aika jo unenkin ois.

Miks itkisit impeni nuori? Sydän kylmä se kestävi vaan. Mun kanssani kyyneles kuivaa, käy iltoa odottamaan.

1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se säihkyi niin, kun kukkana syntyä sait, kun tulta sa heittelet tunteisiin ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota elon halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkkovi ain?

2.

Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen, mitä ympäri näin, sitä tein: ivanauruin ma itkuni peitin, runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi, näki kukkaset kummat vain, ja hän lammelle laulaen riensi, ei huolinut huudoistain.

Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto niin musta ja mutainen.

3.

Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä ja milloin se haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä.

Sen sointua kuulin ma kummaksein ja se syömeni pohjakan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!

4.

Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin kotiseutuhun kultaiseen, mi yksin talvi-yössä nyt nukkuvi mökkineen.

Jos tehtäis tölli me sinne ahon laitahan, alle puun, ja illat istuttaisi siellä valossa valjun kuun.

Siell' istuttaisi me illat, huu, talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kiertää ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit etelän perho? Joko lähdemme lentämään taas maille lemmen ja riemun ja heitämme talven ja jään?

5.

En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen. Minust' on kuin silmies yöstä sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen, tai suurehen murheeseen. En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen.

6.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? – Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. – Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? – Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan? – Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien? – Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

8.

Leikitäänkö? Leikitään. Kisasilla kiistellään. Ole sinä kissa, minä olen hiiri, täss' on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit. Kupsis! Kohti kurahdit. Joko tuli hirmu, joko tuli surma? Ei, vaan huulien hurraa.

9.

Olin kulkenut kukkaistarhat ja lempesi lehdot nuo ja hiljaa hiipien tullut sydänkammios sisimmän luo.

Minä kuuntelin, kurkistelin, minä katselin kallella päin, ei kuulunut armahan ääntä, niin läksin mä kotihin päin.

Niin itkien illan suussa taas läksin mä kotihin päin – kah, sieltähän impeni armaan jo vastahan tulevan näin.

Voi, kuinka hän säikähti silloin syyspuolaksi punastuen. – "Mist' täältä te tulette neiti?" – "Tulen juurelta tuomien." –

– "Miks huulenne sinisnä värjyy?" – – "Siellä mustikoita ma söin. Mut silmänne vesiss' on, herra?" – – "Minä oksahan itseni löin." –

Minä kuivasin silmäni, neiti puri huulensa punaisiks, minä kumarsin kohteliaasti ja neiti niiasi, niks.

10.

Oi, suljehan silmäsi sirkkusein ja luo'os kiini luomet, niin näätkö sä vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.

11.

Nuku hetkinen impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan, katinkultani kauneimman, sydänhelmeni, lauluni helkkeen, teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset. Sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?

12.

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui – se virsi se viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi – Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi!

13.

Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin – hyi, miksi sä hymysit taas?

Vai arvaatko impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sä tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?

14.

Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi? – Oli kerran neitonen nuori, joka kulki ja karkeloi.

Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:

"Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!" Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta synkeän syksyn kesän nousevan nähdä he sai –

Kesäpäivät kaunihit, vienot, kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?

15.

Katsokaamme kauvan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauvan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!

16.

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta – Miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät – jo kirkkokin jäädä tais.

17.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui – käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui – ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

18.

Näkinkengät ne rannalla karskui ja helisi heisipuut. Kuka rantoja riemuiten kulkee? Niin kulje, kulje ei muut –

Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain. Häll' on niin valkea jalka, sen kerran ma nähdä sain.

19.

Vait! Hän nukkuvi nurmella. Käkönen kukkuvi kaukana. Tuuloset vienot tuomipuun tuoksuja kantelee, haavehet hienot marjasuun nauruja narrailee, nauruja impeni nuoren.

    Vait!

Vait! Hän nukkuvi valveillaan. Kesä se kukkuvi kulmillaan. Kesä se laihoja tähkäpäin täysin jo lakoilee, lempi se kaihoja kypsyttäin rintoja raukaisee, rintoja impeni nuoren.

    Vait!

20.

Elä pelkää impeni armas suven murheita, suruja sen, vaan itkeös iloja lemmen ja kerkkiä keväimen.

Mitä kauniimpi kesän on aika, sitä synkempi syksy on. Siks niin minä syksyä pelkään, oma perhoni onneton.

21.

Näin pääni kun helmahas painan ja kun kuuntelen huountaas, en tiedä, miksi sen vanhan merimiehen mä muistan taas.

Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.

Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan.

Hän ollut on oppinut herra – niin kansan kaskut ne ties – hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies.

Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään. Nyt kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.

Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii yli vainajan valkopään – Oi, tiedätkö impeni, miksi taas muistan ma tarinan tään?

22.

Sua katselen silmin ma huikaistuin kuni kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin meren laskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.

23.

Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut – Oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!

24.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme tien varsien vaapukoita! Kas, kuinka ne kauniina heloittaa! Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa! Kuka hennoisi heittää noita?

Oi poimikaamme, oi poimikaamme, kesä kestihin kutsuvi meitä. Ken ties, koska toisti me juhlitaan! Pian synkeä syksy on peittävä maan ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!

25.

Sua lemmin kuin soutava sotka avovettänsä virran alla, kun talvi jo lahdet ja lammet hyys ja rantoja routivi halla.

Sua lemmin kuin kulkurikoira sulosoittoa vierahan linnan, niin sävelet maantielle tunkeutuu ja vellovi vyöryjä rinnan.

Ja koira se haukkuvi, hullautuu ja se pyörivi, piehtaroi kiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu – Ja soitto se soi ja soi.

26.

Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento – kas, laineilta laulua soi. Se rintahan riemukkaasen niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää. Mihin häipynyt hämyhyn lie. Mut näkki se aaltoja soutaa Ja Ahdille anteja vie.

27.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne äidin lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin ja katu kuusenlehvillä peiteltiin. Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois, kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois. Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen. Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen, ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne emon lintunen lensi?

28.

Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt? On niinkuin päiv' olis päättynyt.

Häll' oli niin lämpimät kätöset. Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.

Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois? Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?

METSÄTORPPARIN LAULUJA.

    Menen metsähän mäelle,
    puhelen Jumalan puille.
                      Kanteletar.

METSÄTORPPARIN LAULU.

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän yli lampuen ja ranta-saunan savun rauhaisen.

Niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

TERVE, LUONTO!

Oi terve, suuri luonto taas, sa tuhat-ilmeinen! Ma lasken äidin-valkamaas, ma vaivun vienoon huokunaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhat-rintainen.

Ma kauvan poissa ollut oon, oi, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.

Voi, kuinka tää on ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja seljän oikein ojentaa – näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.

Tuo mulle voimaas äityein, sa tuhat-rintainen ja hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhat-pintainen!

HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi, jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi, jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivot lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi, kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, min jäässä jo olevan luulin.

AAMUN TOIVOSSA.

Mä heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen – ja ma nousin ja katsoin ja hain.

Mut yö oli yllä ja yö oli alla ja yö minun mökkini ikkunalla ja kukkulan kuuset ne huokas vaan yli synkeän, syksyisen maan.

Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin.

Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin ja aamuni nousevan koittohon luotin ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.

Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin, on ammoin jo riittynyt mökkini lies ja aamunkin aik' olis mielestäin – vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!

En tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki, tai ehkä kohta lopussa on elämäni retki ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties koittaako koskonkaan.

Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon.

Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.

TÄLLÄPÄ POJALL' ON --

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät ja kello, mi käypi ja kukkuu – Vuotahan tyttöni, kyllä mä joudun, kun vaan äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa ja karhun talja on reessä – Vuotahan varsani, kohta sa välkyt pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja kuokittu sarkaa kaksi – Sinne mä tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

TUNTEMATTOMILLE TUTUILLE.

Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui ja värit sointuhun seijastui. Näin ihmemuotoihin, muodon alle, loi Luoja sielunsa maailmalle.

Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, loi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen ja surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen. Ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihanne-uskonsa ihmiseksi.

Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aattehensa lensi aamun koihin, mi nousi kaukaa kangastain. Hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' sankar'heimosta sankar'maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet taaton mielen.

Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahtosuut. Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut laaksojen lintujansa, ei nähnyt kukkien kumpujaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa. sen sydän syttä, sen korvat kultaa.

Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan. Se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannalle toivot soitti, se itki multahan ihanteet; ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet. Mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamun koihin.

Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankar'maan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken ja taasen uskoa uneen Herran ja elää uskonsa eestä sen. Mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamun koihin?

PÄIVÄN LASKIESSA.

Muistatteko, kuinka muinoin lassa talvihämyn tullen ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan päivä vaipui niinkuin aalto santaan, jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen, kultakuplat aallon kultaisen?

Muistatteko, kuinka kamalasti silloin rusko päivän haudan rasti, pilvet paloi, hehkui hattarat, tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois ollut meri siellä, tulitulva, joka maata niellä tahtoi – kas, se tänne vyöryvi! – kas, jo tuolla kuusi leimahti! –

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kuinka hiljaa kuiskittihin vain äänin värjyvin ja huohottain?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan, aavistukset alta lammen pinnan, unten harmaat pohja-usmat nuo, joita nostaa Manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven, Herran vihan ääntä kautta korven, idän päältä tuolta pitkäisen leimausta hamaan läntehen –

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi, meri maata, tuli merta söisi, ukkosena Herran uhka sois – missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään ja mieliin levon loi?

SALOJÄRVEN JOUTSENET.

Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy salmiloihin saarien.

Ne joutsenia Salojärven on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se päivät uinuu, yönsä unhottaa ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.

Siks harvoin rantamalle järven sen vain tulla tohtii joku hiipien. Mut talvi-illoin kautta kaiken maan näin järven joutsenista lauletaan:

Ol' ennen mökki järven rannalla. Siin' yksin asui ukko uuttera, pyys pyitä syksyt, talvet nuottaa loi ja kesät purressansa pulikoi.

Hän ain ol' iloinen, vaikk' yksikseen, ja muille altis, vilkas vierailleen, hän köyhää auttoi, antoi omastaan ja ohjas eksyneitä oikeaan.

Siks yli seudun häntä siunattiin. Ja kun hän joskus sattui naapuriin, kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan – hän usein silloin alkoi kertomaan.

Hän kertoi kauneudesta keväimen, mi tullut taas ol' Salojärvellen, hän kuvas rannan kukat, kuikat veen ja metsän tapaukset tarkalleen.

Myös maista kaukaisista kertoi hän ja kaupungeista, kansoist' etelän, hän kaikki tunsi, vaunut valtojen ja herrain herkut, riemut rikasten.

Ne laulaa turhuudesta taistojen, ne kertoo kauneudesta keväimen, ne rakkautta, rauhaa julistaa – ne mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.

Näin kertoi hän ja kansa ihmeissään se häntä katsoi, mietti mietteitään. Mut aina laulujensa lopuksi hän Salojärven rauhaa kiitteli.

Hän yksin eli. Vuodet kulki niin. Vain harvoin vanhus sattui naapuriin. Mut kerran häntä vierren viikkojen kun nähty ei, niin käytiin mökillen.

Hän makas kuollehena majassaan. Mut mökin alla hänen rannallaan sous oudot linnut, suuret, valkoiset – ne oli Salojärven joutsenet.

Ne varmaan aatoksia vainaan on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Ja on kuin maassa koittais aika uus ja viha väistyis, katois kavaluus, kuin veljet yhtyis, sisko siskon sais ja yhteisvoimin voittoon astuttais.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se yönsä valvoo, päivät unelmoi ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.

ELKÄÄ TE RIKKAHAT!

Elkää te rikkahat ihmetellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän suruja täynnä ja laulu on köyhän rauha.

Elkää te rikkahat ylvästellä, kun köyhän lapsi laulaa. Kerran on vuodessa köyhän juhla ja kekrinä köyhä nauraa.

Elkää te rikkahat rinnan tulla, kun köyhän lapsi laulaa. Saattaisi ilo mennä rikkahalta ja köyhälle tulla kauna.

Elkää te rikkahat yritellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän on kipeä, ja rikkaalla vain on kaulaa.

LEGENDA.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari ne merta, maata muinoin matkasi, niin kerrotaan, he kesä-illan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun, mi kasvoi kaltahalla salmensuun, ja tavan mukaan pikku toraan jälleen he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin! Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin! Maa karu, kallioinen, pellot pienet, ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mut Herra hiljakseen vain hymyili: "Voi olla, maa on karu, kylmäki, ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen, suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin. Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin sa istut koivun alla, on kuin täällä viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

NUORTEN USKO.

Näin unta, että oli suuri maa, mi päivän alla aaltos vainioina, ja nurmet nuoret taivaan rannan taa ne kukki kunnahina, laaksoloina.

Näin unta, että virroin vaahtosuin maan kaiken halki kaikui kevään valta ja virran vieret tuoksui tuomipuin ja savut armaat nousi puiden alta.

Näin unta, että valkomajoissaan siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, niin kuulu kunniastaan, tarmostaan ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

Sen kansan aatos tulta salamoi, sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla ja kiurun lempenä sen kieli soi ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

Ja maassa siinä laulu sääsi lain ja taide hallitsi ja tieto johti ja tuomioita jakoi tunto vain ja sääli syytöksien ponnet pohti.

Ja itse totuus oli usko maan ja oma sydän oli kirkko kunkin ja Luoja oli luodun hyve vaan ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

Näin unta, että oli suuri maa ja maata suurta asui suuri kansa. Se maa se oli niinkuin Suomenmaa, sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan nous maailmalle uuden aamun rusko. Sen sinne nuoret nosti voimallaan – ja nuorten voima oli nuorten usko.

ERAKON HÄMMÄSTYS.

Ma olin maailmahan suuttunut ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin, en heidän rientoihinsa puuttunut, vaan yksin erakkona elin niin.

Tää maailma ol' eläintarha vaan ja apinoita ihmishaamut nuo ja onnen haave oli harha vaan ja elon taival suuri korpisuo.

Mut kuinka kerran seuraan hienoston taas sitten mennä päätin kuitenkin. Tok' ensin hankin eläinnaamion, ja apinaksi aivan pukeusin.

Niin saavuin suureen juhlasalihin ja tungoksehen frakkiherrojen ja puoleen kumpahankin tervehdin ma kättä puristain ja hymyillen.

Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin ja mairitin ja häntää heilutin ja herrain kanssa veljenmaljat join ja hamekansoa ma hakkailin.

Mut sitten alkoi minust' tuntumaan, ett' täytyy lopettaa jo leikki tää: He verraksensa luulee minut vaan ja se on sentään vähän ilkeää.

Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt, kun apinaksi minut luulet vain." – Ja pois ma naamion heitin nyt.

Hän ensin hämmästyi, se totta on, mut hetkeks vaan – ja kohta hymyillen hän kasvoiltaan myös otti naamion: Kas kummaa, hänkin oli ihminen!

KESÄMUISTOJA.

    Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta.
                                    Suomal. kansani.

METSÄPURO.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulia – mietin usein puron partahalla – vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto? Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla, siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan – sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

AAMUTUNNELMA.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rantaman raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain – niin lensi mun lempeni riemuineen.

SOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti, kalaparvet karkeloi, tuomilehdon lentosuukot vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki rantamata virran veen, somer soitti, hiekka helkki alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut kaikui munkin mielessäin, kun ma virran äärtä kuljin armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori! – lyhyt Suomen suvi on.

KUUSI JA LÄHDE.

Kerran kesä-iltamalla kanssa Allin armahain istuttihin kunnahalla kuherrellen kaksin vain.

Lähde läksi kummun alta puhtahana pulputen, mutta lähteen rantamalta kasvoi kuusi kaunoinen.

Vienosti kun illan tuuli lehviä sen tuuditti, tuulen huminassa kuuli, kuinka kuusi kuiskasi:

"Oi, sa suuri sulho siellä, kuinka sua lemminkään! Siksi laulan riemumiellä yöt ja päivät yhtenään.

Vilppahalla veellä aina juottelet sa juuren, että lehvät voimakkaina taivahalle nousisi.

Illoin tuulten uinuessa nukun vienoon loiskinaas, hiljaa aamun auetessa laulus herättää mun taas.

Ja kun kanssa syksytuulten taasen käyn mä painimaan, silloin kuiskees vienon kuulten tuosta voimaa uutta saan."

Noin se kummun lähtehelle kuusi kuiski lempien. Kohta kuultiin kuusoselle laulavan nyt lähtehen:

"Oi, sa lähde armahani, kuinka sua lemminkään! Siksi näin sun oksillani varjoon peitän vehreään.

Mistä tuulissäässä mulla turvaa muuten olla vois, ellei suojakseni sulla varjo-oksat vankat ois?

Illoin tarut kummat vasta lehviltäsi mulle soi tuolta kaukomaailmasta, jot' en itse nähdä voi.

Mutta vaikka ainiaaksi jäänkin maahan pieneksi, sinä vartut voimakkaaksi – siinä onkin onneni."

Hiljaa tuuli illan henki, hiljaa lauloi loiske veen, ja he kuiskas kumpainenki hyvää yötä toisilleen.

KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN --

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota huomannutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain – aamun koittaessa – tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenunna, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin neitoani tuntenut ma en.

KYLÄTIELLÄ.

Noin poikajoukko se vallaton kylän reuhasi raitiolla. – "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" – – "Mun rauhassa suokaa olla." –

– "Elä huoli, solmia meille vaan pari morsiusseppeleitä ja sitten me lähtähän tanssimaan! – Kas, mistä on kyyneleitä?" –

– "Mun äitini kuollut on äskettäin, hänet eilen hauta jo sulki ja hälle mä solmian seppeltäin." – Pois poikaset hiipien kulki.

MIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi illalla sirkkunen, lauloi lauluja lemmen nuoren, kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski kuusonen kukkapään, hiljaa, hiljaa sen oksat painui. eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät vain yhä painoksiin.

SYYSTUNNELMA.

Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani läksit pois. Sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka lumipälvestä nostavi pään. Mitä vuottelet kukkani vielä? On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi, sen vaan minä muistaa voin: Oli tielläni kuihtunut kukka ja sen peitoksi lunta ma loin.

SATA JA YKSI LAULUA

(1898)

HYMNI.

I. HÖYHENSAARET.

Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.

Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä. Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin – niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen!

Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.

Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.

Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.

Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja – uinahti uudestaan.

Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin?

Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan – oi, onnea unelmain!

Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!

Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks – voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!

Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden – niit' aikoja unhota en.

Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!

Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön – oi, onnea tähtisen yön!

Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen – oi, onnea unelmien!

Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.

Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon. Unen maito on loppumaton.

Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian. Uni onni on laulajan.

Minä tahdon vain uinua yksikseen. En tahtois vielä mä kuolla. Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee Tuonen aaltojen tuolla puolla. Oi, odota hetkinen, äityein! En viel' olis valmis ma matkallein, mun syömeni on niin syyllinen. Suo että mä pesen sen.

Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.

Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.

Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.

Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin – kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.

II. LAULU METSÄSTÄ.

Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo ja kauvaksi yöhön kaameaan sieltä vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks, joss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo. Kävi yksin kulkea raskahaks. Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri korvet autiot ja synkkänä huokasi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää – vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen. Ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo. Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä mökissään, yön seljässä, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin lies – ja kylm' oli mökin mies.

Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin lies ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan. Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat kaikk' oli hopeissaan ja kullassa kulisi salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli. Ja vilkkui ikkunan valo. Ja katso! Katto se kohosi ja mökistä suur' tuli talo. Katso! Mökki laajeni maailmaks ja maailma suureks ja avaraks ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli kuin uus.

Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien leikkiväin.

Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja aavehet kolkuttavat.

Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen – ja ne pistävät syvällen.

Ja erakko tutkivi itseltään: Mulle vilkkuisko ikkunan valo? Se ei mulle vilkkunut ennenkään. Munko ois tämä suuri talo? Ei, ei, minun mökkini pieni on vain. Tää lienevi linnoja unelmain? Mill' oisin ma ansainnut, onneton, näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.

Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee – ja hän saapuvi mökilleen.

Taas muuttavi laulu se muotoaan. Oli valhetta ikkunan valo. Oli härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan ja liettä kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:

"Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo! Jos hongat ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen silmät kiin – taas onneni näen mä niin."

Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies – ja lämmin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.

Ja näin hän kiittävi onneaan: "Oi, vilkkuos valheen valo! Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä jos lieteni kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan, kun mulle se laulavi vaan!"

Hän istuu ja hymyy ja hyräilee. Yhä vilkkuvi valheen valo. Mikä lie, joka kaukaa humisee? Vai onko se vaan sinisalo? Ja onko mökkiä ollenkaan? Ja onko mökissä istujaa? Ja onko valhekin olematon? Kuka tietää, se vastatkoon."

III. HYMYILEVÄ APOLLO.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, – sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!"

Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä viimeisen kerran viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi. Taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te vasten suuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon. Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on. Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi! – ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks saa, niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaunan ies ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet ja kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais eri mielet. Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Mut laulukin syömiä selittää ja ihmiset toistansa lähemmä vie. Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää niitä voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks emme me kaikki yhtyä vois? Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen. On ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi se maailman levittää. Oi, ihmiset toistanne lempikää ja kohti taivasta tavoittakaa! Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja ja taivas on kuultava korkeuttaan ja taivas on tähtinen, taaja. Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn. Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks ja onnes sa löydät noilla. Ja maailma kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain: työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantele kautta maan, soi soittoni kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti kantelein, oi, helise hellästi sydämein, oi, sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on: "Tässä talossa tehdään työtä." Se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee niin puhtaalla sydämellä. Oi, rauha päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus, kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: On työtä tehtävä jokaisen. Puu tutaan hedelmistään. Se usko, ken sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnytettiin vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se, mikä siinä on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä! Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks, käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan, kun oikein me aattelemme. Vaikk' elämme kaikki me päällä maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun oikein, oikein me etsimme vaan. Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet niin kauniisti rantoja kaulaa! Oi, kuunnelkaa, miten lintuset niin kauniisti lehdossa laulaa! Oi, ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsän puun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet pään kesäistä nurmea vastaan, kun heinäsirkat on helisseet ja raikunut laulu rastaan? Sinikellot tokko ne keinuivat, lepinkäiset tokko ne leijuivat, ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin, sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? – Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta armahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet? – Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet sitä tyttöä tummatukkaa ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan: Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojan armollinen joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sa ruumihin tervehen ja syömen mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks, kaks silmää sieluni ikkunaks, ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein ja sen lempeä lainehet laulaa ja kanssa Vellamon impyein se aikojen aalloilla kaulaa. Oi, viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Anna kanteles kajahtaa!

SATA JA YKSI LAULUA.

1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa, – se sentään, se sentään on ihanaa!

2.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin, tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

3.

KULKIJAPOIKA.

Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist' oli musta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, ja toinen niist' oli musta.

Siitä toisesta muuta ma muista en, mut se lauleli lohdutusta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, että lauleli lohdutusta.

Mun äitini kuoli ja kuopattiin sen kivikirkon lehtoon. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, sen kivikirkon lehtoon.

Mut huutokaupalla myötihin tään kulkijapojan kehto. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, tään kulkijapojan kehto.

Ja silloin se suurista suruista mun ääneni sortua taisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, mun ääneni sortua taisi.

Mut jos mua tyttö sä rakastat, vielä rintani riemahtaisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa ja lauluni kaiun saisi.

4.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa, tyttö hakastaa ja on kuin oikea nunna.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, hän on mulle kuin abbedissa, risti rinnallaan, pyhä pinnaltaan, silmät Neitsehen rukouksissa.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun vaikka sen valheeksi tiedän, minä uskon niin silmän rukouksiin, että suunsakin pilkkaa siedän.

5.

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin ja sittemmin sua odotin kertaa monta, ja istun ja odotan vieläkin – voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut kun häntä kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ilkkuu.

6.

KULTAINEN KIRJA.

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paistama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain! Mulla ollut on juhla suuri, mulla ollut on suuri sunnuntai elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa, mut kaukana olen ma käynyt, minä palajan pitkältä matkalta, vaikk' en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: itse auringon kanssa ma liiton tein ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin syömeni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun, mut ei vielä, ei vielä ne riitä, niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?

7.

Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun päiväni ohjaaja, unen antaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni? Sekö enemp' on mielehes sinun? Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai mikä muu, kun vaan olet minun!

8.

NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ

KANTAA --

Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä, jona ollut et muistossa mun, en tehnyt ma tekoa, työtä, jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän, sinä ohjasit eloni tien, sinä määräsit matkani määrän ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin – niin syyttäös itseäs!

9.

AAMULAULU.

Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.

Nuku, nuku sydämein, nuku nuorta unta! Katso, kuinka havajaa koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni, lennä yli vuorten! Ei ne estä vuoretkaan lempimistä nuorten.

10.

Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn' oli virta ja tyynessään kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan ja mylvi ja viskoi multaa. Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan ja etsii entistä kultaa.

11.

ANTONIUS JA KLEOPATRA.

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas, oli valtias Egyptin, sysikutrinen, säihkyväsilmä – tuli impysin tuhansin.

"Oi, terve sa Egyptin päivä" – Antonius riemulla huus – "Suo olla mun aalto se illan, johon painat sa purppurasuus!"

"Niin olkohon, maailman pylväs" – Kleopatra vastasi näin – "mut olkohon ääressä maljain, ilon soidessa, seppelpäin!

Siis terve sa Egyptin vieras, min maineen tuuli jo toi! Nyt kestiten kilpailkaamme, mitä Rooma ja Egypti voi."

Antonius, maailman pylväs, pidot toimitti uljaimmat, kalat kultaiset, kuohuvat viinit, sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas, luona vieraansa söi ja joi, mut kun tuli vuoronsa hälle, vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytehen kaasi. Mut salaa pohjahan sen hän pudotti puuntavan helmen heloposkena hymyillen.

"Mitä annoit sa Egyptin käärme?" – Antonius kauhulla huus. – "Miks huuleni hurmeessa palaa, jota suuteli purppurasuus?"

"Vain helmen yhden ja pienen" – Kleopatra vastasi näin – "mut jos minun rintani avaat, niin löydä et sydäntäin".

Antonius, maailman pylväs, tuns silmänsä himmenevän, tuns kiertävän viekkahan viinin – ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii. Mut kaulaten kaksin on vaan Antonius, Egyptin orja, ja herratar Egyptin maan.

12.

Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä, sinä yksin täys kuni yö, min taivaalla tähtöset tuikkii, min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps! – Mun on niin kammo ja kumma.

13.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.

14.

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!

15.

MERI KUUTAMOLLA.

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea kuin taivahan tähtivyöhyt, sen alle mahtuvi maailma ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit, nyt itkisin helmassasi! Sinä anteheks antaen pyyhkisit pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä ja veljesvainoa miksi, kun luonut on Luojamme lempeä maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin, vaikk' korkea taivas on yllä? Ylös silmänne luokaa ystäväin, niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla. Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla.

16.

Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan ja mustahan silmäpariin.

Ja jos mua tyttö sä rakastat ja suot mulle suukkos-tuulta, taas purjehin täysin mä purjehdin ja hoilotan hankapuulta:

Hei, monta on laivaa laineilla ja tähteä taivahalla, hei, minun laivani ajelee sen tyttöjen tähden alla!

17.

PIRU TULI MUN LUOKSENI.

Piru tuli mun luokseni pyydellen: "Suo mulle aartehet sydämen!"

– Tulit liian myöhään ystäväin. Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

Piru hymyten vastasi: "Ruoste vie vain raudan ja vasken, tok' kultia lie."

– Tulit liian myöhään ystäväin. Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

Piru hymysi vaan: "Jos kullat vei, iva älysi helmiä ottanut ei."

– Tulit liian myöhään ystäväin. Kävi ihanin impi jo sydämessäin.

Piru silloin se kirosi kimmahtain: "Se lempo se eelleni ehtii ain!

Se lempo se puhdasta tekee vaan!" – Ja pois hän laukkasi vihoissaan.

18.

METSÄNTÄHTI.

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.

Hän oli niin vieno ja valkoinen, mut häll' oli viisas mieli. Ja jos hän hulluja huokasikin, niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa, sen viepi metsän hukka. Ja metsä jos ei sitä veisikään, niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko; mut kun häntä kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan sisko.

19.

SEITA.

Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin' olet jumalanpuuni ja ethän sa ilku takana, jos sulle sen kuiskaa suuni.

Minä levitän lehtohon lakanan, kun saapuvi uhrikuuni, ja seulon sieluni akanan ja paastoan lihani, luuni.

Minä otsani kolmasti maahan lyön, minä helmet helmahas puotan ja riisun rikkahan solkivyön.

Ja ma merkkiä anon ja luotan. Mut vaiti seisovi seita yön ja yksin ma uskon ja uotan.

20.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on' unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

21.

NIIN JOS OISIT LAULUNI.

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut ja metsässä on marjat, metsässä käy kontiot ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat suurten puiden alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee. Köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin kukkii kukat mieleen. Köyhä kukan kuroittaa ja pistää rintapieleen.

Köyhä kukan kuroittaa, min rikas maahan astuu; köyhän silmä kyyneleissä useammin kastuu.

Kukka orvon kumppani ja laulu köyhän liesi; metsä meidän tuttava, mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut itsestänsä aukee, vieras maita vierivi ja eksyneenä raukee.

Tuttavalle "tervetullut!" joka kuusi kuiskaa, vierahalle joka oksa uhotellen huiskaa.

Kell' on rikos rinnassa ja ken ei sitä kadu, vieras on se metsässä ja vieras mailla sadun.

Sille siellä vihur' käy ja korpikuuset ruskaa – katuvalle metsän huoju huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget metsän puista puhuu – katuvalle metsän immet valkohunnut huhuu.

Huiska huivi Tellervon ja mulle tietä näytä, piirrä puihin pilkkoja ja lohdun kättä käytä!

Sull' on käsi valkea ja sull' on sormi pieni. Mull' on käsi mustempi ja kova korpitieni.

Tahdon kerran kätehein sen käden pienen liittää – yö se hullun sydämessä hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi ja huntu kauvas huiskas, hullu henkäs, heräsi ja itseksensä kuiskas:

"Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauvempata viitaten se vaan luo lohdutustaan."

Huiska huivi Tellervon ja käsi vieno vilka! Taasen tahdon astua ma tietä tytön pilkan.

Tule metsän tyttö taas, en enää ole hullu, tule, niinkuin tuhatkerrat ennenkin oot tullut.

Tule siivin kultaisin ja kulje valkovaattein, saavu rauhan sanomin ja joudu joulu-aattein.

Pyyhi rypyt otsalta ja silmät kiinni sulje, hiljaa huolet hivele ja kulmiani kulje.

Kas, mun pääni sairas on, on sairas lapsikulta; lapsi tahtoo levähtää ja levon saa se sulta.

Sull' on sydän valkea ja sull' on käsi pieni. Mull' on mieli mustempi ja kova korpitieni.

Korvessa on suuret puut ja korvessa on marjat, korvessa käy kontiot ja köyhän kotikarjat.

Ilot vienot vihannoivat suurten huolten alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee, köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, surut kaikki karkoittaisit, kaikki kyynelet sä.

22.

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen tulis laulaen saloa syvää – ja mitä minä sitten toivoinkaan, se oli niin hyvää, niin hyvää!

Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.

23.

ONNEN ORJA.

En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan, että ijäti mä olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet. Mitä tarpeen on keikailu, keima? Ei pakohon sentään se päästä voi, kenen otsall' on onnen leima.

Joka ovella kiini se otettais, joka kylässä kysyttäis tälleen: "Mist' onnen orja sa karkasit?" – Ja ma luoksesi tuotais jälleen.

24.

SUN NAURUSI.

Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui, naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi – kun jällehen kuulla sen saisin!

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran sen naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.

25.

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy. Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää kukkanen kummullas, en tule ma ryskävin tuulin, ja jääsi jos särkeä tahdonkin, sen särjen mä lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön kuin ehtoollisviiniä joisin.

26.

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

27.

IRMA-IMPI.

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan.

    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

– "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" – Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.

    Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan, mut murhe istui vierellä kuninkahan.

    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa, mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.

    Se yö oli kaunis ja kalpee.

– "Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie! Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" –

    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

– "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton. Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." –

    Se yö oli kaunis ja kalpee.

– "Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie! Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." –

    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

– "Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun. Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun." –

    Se yö oli kaunis ja kalpee.

– "Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan! Se valkea valjakko on kuninkahan." –

    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

– "Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun. Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun." –

    Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan, niin tyhjä oli tölli ja emo surussaan.

    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee, niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.

    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

28.

Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän, kuinka hän kulki pois hame hulmuten vasten nilkkaa.

Miks en ma suutu sun pilkastas? Miks ei mun tuskani herää? Miks onnen lintuni lentää vaan ja unia uusia kerää?

Se kerää lauluja kevään vaan, se loihtii umppuja esiin. Mitä huolii se miekkonen haavoistaan, kenen rinnassa peipot pesii!

29.

LOHDUTUS.

Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren. Hän on juonut mahlan mun maljastain, hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä mä voisin ees! Mut ei ota tuhka tulta. Yks sentään lohdutus mulla on: Sait myrkkyä myös sinä multa.

30.

IHME.

Hän oli kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas, elo henkisi hankia pitkin, ja on kuin liikkuisi ristinpuu, min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutria leijailee! Kas, kaukana huntuja häilyy! Hän, hän se on itse, mun impyein, hän kuololta, kuololta säilyy,

Minä hangelle lankean polvillein, minä armahan syliini suljen. Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa ja kukkien yli ma kuljen.

31.

YSTÄVILLE.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain' olis ylinnä ansio mulla: se että ma seurassa tällaisess' olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.

32.

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onnen on niin outo ja uus, sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu, mun syömeni hehkuu ja halaa. Sua katson ja säästän ja silitän vaan kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? Ois tullutko loppu surun?

33.

SALAISUUS.

Mull' on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut sitä en minä sano kellekään ja kenkään sit' arvaa ei!

Minä tahtoisin olla kuin palmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.

Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla. Ja jos minä oisin valmu vaan, unen-tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.

Mull' on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut sitä en minä sano kellekään ja kenkään sit' arvaa ei!

34.

Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?

Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastaa mitä mulle se tietää hyvää?

35.

ONNEN KULTA.

Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?

Miks etsimme lemmeltä enempää, joka nostais ja kohottaisi? – ja luulenpa, ihmiset muinoisin sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen ne oli niin vanhoilliset, ne söivät ja joivat ja nukkuivat ja olivat onnelliset.

Ja olivat onnelliset kun vaan ei ollehet onnettomat, – mut joku jos äkkiä onnen sai, siitä tehtihin sormukset somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan ja korvarenkaat ja käädyt, – mut niitä ei tietysti kantaneet kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Ja niitä ei tietysti kannettu kuin joskus juhlissa näissä, kuin apin ja anopin peijahissa ja langon ja kälyn häissä.

Mut muuten ne lepäsi lippaissa ja piirongin laatikoissa – oi, muistatko impeni iloa, kun saimme lapsena penkoa noissa!

Ja muistatko, silloin jos käsiimme sai pikkunen samettilipas, heti äiti sen kiiruhti korjaamaan ja hän silmäänsä kädellä hipas.

Se oli hänen onnen lippaansa, onnen kultansa ainokainen – tai oli se vaan hänen äitinsä onni tai äitinsä äidin vainen.

Ne kulkivat polvesta polveen näin, ne kulkivat suvusta sukuun, ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt! Ei juhla-onni nyt riitä, nyt onnea arkeenkin tahdotaan, joka päivälle osansa siitä,

Nyt maailma paljon on edistynyt! Tosin vieläkin juodaan ja syödään, mut onnen kulta se myntätään pois ja ostetaan ja myödään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset ja lyövät lompakoitaan: "Kas, täällä se onni on oikea, kun vaan sen oikein hoitaa!"

Ja ihmiset sanovat omakseen, niin vaan ovat omaksununna, vaikk' kunkin onnessa selvästi on vaakuna valtakunnan.

Mut täällä on joukossa toisia, joille myntätty onni ei riitä, jotka tahtovat itse leimata sen, kuvan omansa katsoa siitä.

On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat sitä puhdasta vuoren kultaa, jotka kaivavat harkkoja haaveiden – ja saavat mustaa multaa.

Kas, oikean kullan jo korjanneet on aikoja vuoren Hiidet rahvahan käsistä raa'oista ja edess' on ukset viidet.

Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas ja uskot sa lempehen nuoreen, niin tule ja riemuten käsikkäin me syöksymme Hiiden vuoreen!

Niin tule ja kultaiset haavehet me taomme kultatöiksi, me taomme ne miesten miekoiksi ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo, ne korskuvat, kiiltokarvat – heil näillä varsoilla ratsastaa vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt ihmiset ahnehet! Sylis aukaise maailma saita! Kun Hiiden keisarit kulkevat, niin aukee joka aita.

36.

Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli.

Sua silmihin katsoa tohdi en, vaan katselen maahan ja mairittelen.

Sinä poljit mun pikku ylpeytein ja viekas on orjan kieli.

Se oli niin pieni, niin pieni vain, mut se oli sentään mun ainoain.

Sua soimaa en, sua heitä en – mut se kävi niin syvälle sydämehen.

37.

Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi kekrinä tämäkin poika jo kultansa rinnalla makaa.

Ja jos mua lemmit armahain, niin tule minun tupaseeni! Tupa on tehty ja kaunistettu mun nuorehen sydämeeni.

Tupa on hongista huolitettu ja karsina kalevanpuista! Ja jos mua lemmit armahain, niin ethän sä huoli muista?

38.

NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.

Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli, – köyhä sen todeksi luuli. Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki, suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita – vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.

En ma kerran sen perästä ole nähnyt kesästä unta.

39.

MERIMIES KAJUTASSAAN.

Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään? Surumiellä vai mielessä ilo? On kaihonko kyynele silmässään vai riemun kiilto ja kilo?

En sois hänen istuvan itkussaan, en liioin nauravan soisi. Mut kauvas jos aaltoja katselet vaan, niin mieleni kirkas oisi.

40.

JAA, JAA!

Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, sinä tyttöni mustakulma. Mut sanohan, kuinka niin pieni kissa, ai, ai, niin pieni kissa, mut sanohan, kuinka niin pieni kissa voi olla niin paha ja julma?

Sinä olit kuin pikkunen sokerinpala jaa, jaa, sokerinpala, sinä olit kuni pikkunen sokerinpala ja olit jo mulle kuin oma. Mut sanohan, kuinka niin makea pala, ai, ai, niin makea pala, mut sanohan, kuinka niin makea pala voi olla niin kova, niin kova?

Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika, jaa, jaa hiirenpoika, sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika ja mahduit maissinjyvään. Mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri, ai, ai, niin pieni hiiri, mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri voi purra niin syvään, syvään?

41.

KAHDEN HERRAN PALVELIJA.

Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin mä virtoja, kuin sotka ma soudan lahta. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ja – puijailen herraa kahta!

Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen, minä tunnen ne kumpaisenki: Vie toinen se korpien tyyneyteen, käy toisella tuulien henki. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ne on kaunihit kumpainenki!

Minä lemmin palmuja linnojen ja mökkiä honkien alla. Minä laulan vimmoja viettien, mut rinnassa mulla on halla. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, niin palmun kuin honkien alla!

Mut tule, oi tyttö, mun tupahain, min laitan ma metsähän kerran, niin luovun ma palmuista, linnoistain, ja mulla vain yksi on herra. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ja mulla vain yksi on herra!

42.

Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös, nyt rakastan häntä ma vain, hän, hämärän impeni ihmeellinen, niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä mä vain, hän on mulle minä, hän on mulle muu, hän on minun armahain.

43.

Se oliko kieli, jok' katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti.

Miks tyttöni kasvosi käännät sä pois? Vai sydämen kielikö ollut se ois?

Miks poskesi vienosti punertuu, miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?

Ei, ei, se oli vain kukkanen, joka aukes aamuhun, keväisen.

44.

Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt, teeskelyt, koko "volangin" heitto, kas tälleen.

Kas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai, minä luulen, "premiääreistä", tai ehkäpä tahdon voimasta tai naistyöstä ja Ellen Keystä?

Mikä neidin se miel'pide olikaan siitä työstä, mi mennyt on väärään? – Ei, heitetään tämä helkkunaan tai muuten ma muiskun määrään.

Ja silloin, ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.

45.

KUN MUISTELEN --

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, oi, tyttöni, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauvan, kauvan.

Kun muistelen, kuinka monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen istunut alla kuusien ja istunut iloja vailla, niin tyttöni, oi, tyttöni, sua suudella kauvan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta olen aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, oi, tyttöni, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauvan, kauvan.

46.

HERODIAAN TYTÄR.

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään, sinä pyytäisit sydäntäni – oi, ota se tyttöni armainen, jos tanssit mun edessäni!

Oi, tanssios tyttö mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!

47.

JES SIUNATKOON!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kaarevan kaulan povi aaltoo armahinen.

Ja hänt' olen onneton vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt – jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi!

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jällehen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!

48.

JÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.

Oi, miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei – mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kielen kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en, ahonkukkani armahainen? Mut' siksikö minä sua vihaisin, kun kaunis sa olit ja – nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin, suven pääskylle pahaa suoda? Miten saattaisin mustakulmallein minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan lens mökkini ikkunalle, hän kukkanen oli, joka tuoksahti ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks, hän tuoksui yöllisen hetken – ja siitäkö nyt häntä vihaisin minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö nyt häntä soimaisin, kun hetken hän kuormaani kantoi? – Ei, kaikki jos multa hän ottikin, niin kaikki hän myös mulle antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks, toi onnen mun ortteni alle, hän antoi aartehet köyhälle ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita, hän ventoja vesiä näytti, ja keskellä yön sekä pimeyden hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa, hän liehtoi lauluhun tulta – mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa.

49.

PORRASPUULLA.

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. "Pois tieltä, tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!"

Mut tyttösen silmät ne suurentuu kuin katsois ne kummastumalla: "Tule poika, jos ei sua peloita muu, mut virta on vierivä alla."

Me seisomme portaalla vastakkain. Mun täytyvi tästä yli! On saatana itse mun takanain

ja taantumista ma hylin. Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain ja auki on aallon syli.

50.

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin mä vaan sinun silmiäs ja katson kahtehen tähteen.

Vait, kuuletko, valkeat totuudet kuin kyyhkyset alas leijaa, kun näin minä istun sun vierelläs ja suutelen sua – heleijaa!

51.

VÄÄRINYMMÄRRYS.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu, mua ett' ihan peloittaapi, ja mitä taas tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä, yli kymmenen kihlakunnan, ja jos sua löytävät viisaampaa, niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme! Emme siihen kuulu me enää! Siis heitä se viisautes helkkariin ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytti: Hän kerran keikahti kannoillaan ja – mulle hän nenää näytti.

52.

LAULAJAPOIKA.

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni. Kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika ja kaiutan kangasmaita. On aikani nuorena iloita ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään, ne neuvovat nöyrää mieltä, mut tuhlata tahdon ma tunteitani ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain ja ahmia kynsin ja hampain, minä annan kerjätä köyhempäin ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää, kun ensi leivoset laulaa, kun koivut on hiirenkorvallaan ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa, kun ensi joutsen soutaa, kun kukka on puussa ja kukka on maassa ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.

53.

KAARIN.

Kas, lempi se on kuin kukkanen ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman "eksemplaarin".

Ja lempi se on kuin lintunen, min rinnassa haava on syvä; mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen tai saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokoilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.

54.

JUHANNUS.

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

55.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin. Mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut on maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössä murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

56.

KESÄ.

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki! Maa kukkii ja rehoittaa, maakerrat kertojen päällä päivän paistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki, kesät entiset kilpaa vaan: tuolla yks terälehtiä tekee, täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni laulujen lehtoon! Alla virpien vilpasta on. Siellä tiedän mä pehmeän turpeen ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi! Kesän aika niin kerkeä on. Mut elä myös suutu, jos suuhus satut saamaankin raakilon.

Meill' on niin kiire, niin kiire! Emme ehdi me vuottamaan. Maa kukkivi vuodesta vuoteen, meillä yksi on vuosi vaan.

Ja yksi on vuodessa kesä. Ikä ihmisen lyhkänen on: päivä yks kun lehteä tekee, jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi "impressaario" vaan, niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sinä vuoroin otat ja annat, sinä milloin heität mun helvettiin tai milloin taivahan kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.

58.

Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu.

Ne kertovat jotakin toista kuin sulolaulut ja laulajan aatteet, ne pesevät pois sävelpuuderin ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi seisovi, jota pestä ei tuhansin merin: Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?

59.

YKSIN.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin on ihminen, joll' on vaan yksi onni ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.

60.

KAUPPASOPIMUS.

"Laitapa minulle laulunen!" Vai laulunen! Vai laulunen! "Laitapa minulle laulunen!" – "Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.

Annatko minulle suukkosen?" Vai suukkosen! Vai suukkosen! "Annatko minulle suukkosen?" – "Ei, liian on kallis se taksa.

Runoahan joka mies rustailee!" Vai rustailee! Vai rustailee! "Runoahan joka mies rustailee." – "Juu, juu, mutta minkälaista?

Mut suukkoja joka tyttö suihkailee." Vai suihkailee! Vai suihkailee! "Suukkoja joka tyttö suihkailee." – "Juu, juu, mut miltä ne maistaa?

Runojahan kaikille annetaan." Vai kaikillen! Vai kaikillen! "Runojahan kaikille annetaan." – "Ja entäpä suuteloita!

Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!" Vai suukkojen! Vai suukkojen! "Niin sinulle yksin mun lauluni soi!" – "Mut saattaako sinuhun luottaa?

Ja saat sinä vallita suukkoja mun! Niin suukkoja mun! Niin suukkoja mun! Kun saan minä hallita lauluja sun!" – "Mut saattaako sinuhun luottaa?"

61.

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorten lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on. mut otsalla tähtivyöhyt.

62.

Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi hopeissa ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee? Miks viikot niin vitkaan mataa? Minä yhdessä yöss' elän enempi kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee, multa haihtuvi paikka ja aika! Oi, ethän sä tyttöni kultainen myös lie vain haihtuva taika?

63.

DON QUIJOTE.

Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa, milloin päivää, pilviä milloin; sun onnesi taas olis taltuttaa, mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois siinä venheessä suloisempi, joka vaappua, vaaroilla uhata vois ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies! ja hän lempivi soturin lailla, min mielessä aina on kotilies, vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja hän on ritari – vaikk' oiskin vaan de la Mancha! – Hällä kädessä toisess' on kitari ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi – vaikka tuulimyllyjä vastaan! – Mut maailman kaiken hän taistohon voi toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan! Mitä siitä, jos nauravi Pansa! Ei tallirenkejä milloinkaan runo kantanut satulassansa.

64.

PIENI TARINA.

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri.

Oli mullakin pieni lintunen ja minusta oli se soma. Mut sepä siinä oli juuri murheellista, kun ollut se ei mulle oma.

65.

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsyt joskus, niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran ilon, kauneuden karkeloon, ja kun sinä halajat kuolla, niin tule – ja valmis ma oon.

En osannut täällä mä käydä sun kanssasi karkeloin, mut tule – ja Tuonelan mailla opas ehkä mä olla voin:

Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monta kertaa sun tähtesi kävellyt.

66.

Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu sen kallion kaunihin alle ja kaahlattu hietaa valkeaa ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui – ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi – me seisoimme vuorella käsikkäin ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö! Pian aurinko aalloista nousi. Mut siitä asti mun aatoksein yhä unten aaltoja sousi.

67.

ILTARUKOUS.

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä öiset linnut lentää. Työssä, työssä, työssä lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä aatos inehmon! Mennä, mennä, mennä aika maata on.

68.

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä. Me nauramme kumpikin. Hei, hah, hah, haa! – Mutta minua ei petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään. Minut kyynelin petti hän. Kun tietäis, kumpi se toistaan lie pettänyt enemmän?

69.

LUONNOSSA LUMINEN ILTA.

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa – siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahellen, – min' en olis näkevinäni, yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla, – sydämet sykähteleisi, puut lunta pudisteleisi.

Kuulisin risahtavaksi, tuntisin kätöistä kaksi, kuulisin: "kuka se täällä?" – Vastaisin: "varas se siellä!" – Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

70.

Kai ihmettelet sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma nauruas, pilkkaasi, sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat: "Tuolla miehell' on kova pinta!" Siin' oikein sa arvasit armahain, kova onpi se köyhän rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen salamoivan.

Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin, miten puukot ne pintaa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja hän silmänsä hiljaa sulkee. Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi ja mielessä kuvat kulkee.

71.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks, sinä seuloit unhon lunta. Oi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain, oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill' aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.

72.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

73.

AVE MARIA!

Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein, kun synkkänä saapuvi yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen ja ma helmiä hymisten siirrän, sana sanalta laulan ma lauseesi, piirre piirteeltä muotosi piirrän.

Minust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja avemaria, ja vaikka ma maass' olen polvillain, kuin onneni suur' olis liian!

74.

ON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.

On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet vain pikkunen tyttö, minä vain poikanen paidassaan.

On niin herttaista ajatella, että me yhdessä kasvettais, yhdessä juostais nurmet ja metsät, toria saatais ja toreiltais.

On niin herttaista ajatella, että me toistamme lemmittäis, että kun yhdelle tulisi murhe, toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi, ei synti, ei sydäntuskatkaan, sulho ois suuri ja nuori ja vankka, morsian kulkisi kukilla vaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon, jonne hän impensä ihanan veis, impynen sulhonsa ikkunalla illoin istuis ja lauleleis.

On niin herttaista ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!

75.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi se vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

76.

Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin salo kevätkäkeä, kunnahalla kukkuvata. Kukit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, herätit keväiset henget, helkytit salon sävelet, puroina porisemahan, leivosina laulamahan, tuulen viedä, toisen tuoda, raikua kylien rannan. Niinp' on nyt minun iloni, kuin kangas kanervatonna, niinp' on nyt minun poveni kuin kevät käkeä vailla, – kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.

77.

HANHIPAIMEN.

Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa.

Toki sentään mä toitotan torvehein: "Hoi hanhisein, ah impyein!" Mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhea paimentaa.

78.

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni, niin koskien kohinan kuulet. Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet!

79.

Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren' on nuori, mut sakea, ja kuulee illan kuuta.

Sinä olet niin lauhkea, lakea, mut voit myös olla muuta. Oi, anna mun tyttöni hakea sitä haluni mandelpuuta!

Sun veres on nuori ja lämpöinen, kuu kulkevi metsän rataa, se luoja vuoksen ja luotehen.

Kas, kiiltomadot jo mataa! Nyt aika nousta on aaltojen, nyt aika on suukkojen sataa!

80.

YÖLAULU.

Sano, koska se koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska se vaipuu se ilta, jona iloisna vaipua voin?

Sano, tiedätkö, milloin se joutuu se joulu ja kynttilät? Sano, milloin ne haihtuu ne haamut, jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke. En itkenyt vuosihin. Mut vuosia unt' olen nähnyt ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti, niin uskoin ma uutehen; mut unista kauneista kaunein olit tyttö ja – viimeinen.

Minä luulin sun siksi aamuksi, jona helposti herätä voisin, minä uskoin sun siksi illaksi, jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen kera kuusien, kynttilöiden, minä luulin haamujen haihtuneen ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen, en ainainen uneksija, ja luulin jo, ett' olin onnellinen – en onnen vain runoilija.

Kas, ihminen suree ja iloitsee ja ihminen tuntee ja elää. Mut laulaja kulkee ja kuuntelee ja sen korvissa kantelet helää.

Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt, ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa. Ja laulaja kulkee ja kuuntelee ja laulaja kuulee ja – laulaa.

81.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan – niin minne yksi se joutuukaan?

82.

LINTU.

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiini sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain ja käyskellä kädelläni, minä syöttelen pieniä muruja sille, mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.

83.

Minust' on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta nyt taivaan ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu. Maa kylpevi kasteessaan. Veden päällä on Herran henki ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin, ens ihmiset elämän tään, ja kesyjä ois pedot korven ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.

84.

LAULU KEVÄTTALVELLA.

(Gustaf Fröding.)

"Sula jääni, suo mun viertä, virrata vapaana", näin keväälle huokasi talvi.

"Kenties, jos päivän on tahto niin, me vuotamme kai vielä viikon, kaks, kenties, kenties", kevät lauloi.

85.

LEMMENLAULU.

(Gustaf Fröding.)

Minä rahalla rakkautta ostin, kun muuten ma saanut en. Soi kauniisti kantelo sentään, soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta, oli kaunis se kuitenkin, ja Eeden on sillekin Eeden, ken jätti jo Eedenin.

86.

SEN VASTA MA NAISEKSI

SANOISIN.

Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini vallitseis ja ei valtaansa väärin käyttäis, joka ei olis kissa ja ei olis hiiri ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri ja ei olis orja, ei herrakaan, mut ystävä armas vaan.

Ja sen vasta naiseksi sanoisin, joka olisi hellä ja hyvä, joka läikkyä niinkuin lähde vois, mut sentään ois meri syvä, jonka rinnassa ainainen aarnio oisi, mut ei sitä kaupaten esille toisi, vaan hakea antais mun silmät kiin' – eikä suuttuis, jos löytäisin.

Niin kämmenin häntä mä kantaisin ja hälle mä heikko oisin ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain – taas muille ma oisin toisin! niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat ja hälle mä itkisin itkuni parhaat ja laulaisin lauluni ujoimmat, pojan tuntehet punastuvat.

Näät luulenpa, siellä mun sisälläin oli jossakin kaunis kuva, vaikk' on se nyt tomun peitossa – oli puhdas ja punastuva. Ja tähdistä olen minä lukenut illoin, että puhdas lempi jos tulisi milloin ja pölyn sen päältä jos puhaltais, kuva vieläkin värinsä sais.

Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä ja tähdet niin pahasti vilkkuu, ja ei, ei, tytöt on tyttöjä ja tytöt niin pahasti ilkkuu. Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä, mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä, niin kissan mi-au heti kuulet sä – tai lampahan bä-ä-ä!

87.

Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk' kasvoi yhteen, ja unta mä näin, että kevättä kaks saman antoi sadon ja lyhteen.

Sinä taidatko unia arvata? Jos et, niin anna olla! Mut jos sen tahdot sa selvittää, se selvitä suutelolla!

88.

ALPPIRUUSU.

En takaisin muuta mä tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.

Se köyhän ol' leipä ja köyhän turva ja ystävä yksinäisen. Sen henkeni kaupalla poimituks sain vuorelta elämän jäisen.

Suon kaiken mä muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain ja anna se jälleen mulle!

89.

AINO-NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelehon vaati vankempansa, lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski – kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joenrannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla.

  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi aallotarta kolme – Aino-neiti neljänneksi.

  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.

  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

90.

UNTA.

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää, mut kaunista, kaunista unta. Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin syys-tantere talven lunta.

Minä tahdon sulkea silmäni ja uskoa unta syvää. Olen uskonut paljonhan elämässäin, joka ollut ei näinkään hyvää.

Mitä huolin, jos huomenna jällehen on maa musta ja murheessa kuusi – tai ellen ma syksyhyn heräiskään, vaan eessäni ois kevät uusi?

91.

SYDÄMEN KEPPONEN.

Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin – mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa hautaasa imehtimässä.

92.

REKILAULU.

  taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta
  ja Hallin Jannen uusista kulkusista.

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa, pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä, pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa, "Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!"

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi. Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla. Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia, Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski. Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että "tule sinä tyttö rekeen!" Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa. Janne se hoilasi: "kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!"

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi. Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa. Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka! – Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?"

93.

TAAS KOTONA.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkeloita.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan sydän täynnä ja rinnassa rauha. Taas mennyt on talvi ja tullut on suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Taas tahdon ma alkaa uudestaan, taas tahdon ma kerran koittaa, en tahdo ma taistossa kaatua vaan, vaan tahdon ma seista ja voittaa!

Minä käyn kuni kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.

94.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele! Oli mullakin aatteita ennen, oli aatteita antaa sullekin, oli antaa tullen ja mennen.

Nyt on mulla aatos yksi vaan. Kuka yhden on seurassa aina, se tyrmistyy, vaikk' aatos se ois itse taivahan Luojalta laina.

Nyt on mulla aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun sitä et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.

95.

VUORILLA KULKEVAT SUURET

TUULET.

Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo hiljaa nukkui laakso ja metsä ja maa.

Vuorilla lentävät suuret linnut, vuorilla kotkat ne kaartelee, vuorilla valvotahan, vaikka ammoin nukkui laakso jo lauluineen.

Vuorilla valvovat suuret surut, vuorilla sankarit sotaa käy, vuorilla taistellaan, vaikka laakson pirteistä ei tulen pilkettä näy.

96.

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos tyttöni vaan ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu ja muuraimet mäkien luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!

97.

PIENI BALLAADI.

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. "Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?"

Tuulet ne honkoa huojutteli, sulhoa suuret surut. "Kenenhän pitkiä peijaita nyt ulvovat tuulien urut?"

Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.

98.

Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: "Sull' ei ole oikeutta surra, ei, ja nuori sa oot, se tiedä!"

Ne syöksevät puukon sydämeen, ne pistävät silmähän okaan, ja sanovat: "Et sinä sortua saa ja et saa vaipua lokaan!"

Ei, elkää peljätkö! Murru ma en. Se onni ois liian suuri. Eikä se lokahan vaivu se, joka loasta nousevi juuri,

Se seisovi vaan kuin korvenpuu ja se hiljaa puuksi puutuu, sen kuori hiljaa kivettyy ja sydän luuksi luutuu.

Ovat menneet ne ajat, kun pässinpäät vielä voivat muureja murtaa. Ne nyt vaan saumoja lujittaa ja tuntehet vienot turtaa.

99.

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea kuin taivaalla ukkosen lonka. Sen puun sen totta sa tunnet myös – se on mun murheeni honka.

Se puu se huokaa ja humisee, se puu se puree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vaan meitä tanssihin noutaa!

I00.

RASKAALLA HETKELLÄ.

Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo keikkuen mennyt. Minun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö, niin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö, kuin muistoja murskaten nyt.

Hanki jo paksulta peittää maan. Ihmiset ne uurtavat kukin alallaan ja ystävill' on ylimpänä hyöty. Ol' liian avo sydämein, sen suljen ma työss', – ja lapsesta mieheksi vartutaan myös, vaikk' kauvan on leikkiä lyöty.

Maailma kulkevi kulkuaan. Hyve ynnä usko ovat unelmia vaan ja savua jo miehen sana lie nyt. Sen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties. Mut sinust' että myös tulis mulle vihamies, sit' en ma viljon ystävä tiennyt.

101.

LAULAJAN LAULU.

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää vain mulle on suuri runo, mihin saimme me Luojalta langat vaan ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunis laulumme kuolema katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän, kuka piirteli pilkkataulun, kenen pivoss' on pieniä runoja vaan, kenen kädessä sankarilaulu,

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan tai miehen mietelmä syvä, runot kaikki Luojalle kelpaavat, jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin ei yhtynyt tahto ja voima, kun tahto vaan oli oikea ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit sinä joskus nimien kiviin – kun loppu se oikein sointuvi vaan, ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan mun lauluni loppu hyvin! Oi, auttaos yhtenä heilumaan mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan. Kuink' kauvan, tiedä me emme. Paras aina ois sointunsa sommittaa kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee, niin runo on sentään runo – näin ystävä aina sa yhdeks puuks ne sielusi säikeet puno!

AJAN AALLOILTA

(1899)

PÄIVÄN POIKA

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, se ääni on kansamme kalleus yhä, se kutsuvi työhön ja taistelohon ja kauvan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, kun suru oli leipänä Suomen, se on kansamme henki, mi kaikki loi, kun luotihin Suomen huomen; se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, se kaikuvi kielistä kanteletten, se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, sitä laps emon maidossa joi.

Se hetkeksi kohota pinnalta maan voi kylmiä ilmoja pakoon, mut siellä se voimia kokoo vaan ja siellä se kasvaa ja sakoo, ja kun sen on aika, se Ukkona soipi ja sateena, tuulena tulla se voipi ja lakaista laaksot ja virrat ja maan.

Koska, koska sen nähdä mä saan? Koska saan minä nähdä Suomen tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten mä nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, josta unta mä uinailen?

Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä mä uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen mä luotin, olen uottanut häntä mä päivää ja yötä ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä mä uskon ja uinailen ja lakkaa laulamast' en.

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unten urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sä mies? Voi oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomen suuruuteen ja sen kuntohon, kantelehen?

Ei, ei! Mulla on joku rinnassain, siell' on eräs ääni, mi puhuu se uni ett' ei ole unta ain, vaan kerran se huutaa ja huhuu, minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa, minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa, näen silmissä nuorten sen liekehtivän: Hän on saapuva, sankari hän!

Hänen nimens' on päivä ja kansan koi ja hän Suomemme suureksi nostaa; hän maammonsa mahlat palkita voi ja taattonsa kohlut kostaa. Hän saapuva on kuni Väinämö uusi ja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi ja Vellamon neiet ja metsä ja maa, yli aaltojen, aikojen taa.

Mitä meistä! Me kaikki soitamme vain kannelta katajaista. Se taide, joka ei hymyile, se ei ole taivahaista. Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee, hän riemuten elää ja riemuten kuolee, häntä kantavi kämmenin kansa ja maa, hän kukkia antaa ja saa.

Tämä aika on aikoja etsinnän ja aikoja valmistuksen, mut suurena silloin kuin saapuvi hän lyö aika sen lupauksen, jonk' antoi meille jo taivahan Herra, kun tänne hän kansamme johdatti kerran läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien, tuhatjärvien rannoillen.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret ja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret ja vierivät virrat ja vehreä maa – oi, nähkätte syntymämaa!

Se kansa, mi tänne ohjattiin, se ei ole hukkahan luotu; se kansa luotu on suurempiin, kelle kerran on maa tämä suotu; se luotihin kansaksi kantelon, laulun, ja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun, ja kansaksi nousevan taitehen sen, jonka kuulemme kuiskehen.

Vuossata on jällehen vierähtänyt ja meriltä uusilta tuulee. Käy ajassa uusia aatteita nyt, ja kellä on korvat, se kuulee, se kuulevi puissa mahlojen juoksun, se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun, mi kevättä kertoo ja ennustaa – oi, kuuntele syntymämaa!

Oi, kuuntele korvin avoimin ja aattele täysin aattein, oi, pukeu paitoihin puhtaihin ja valmistu juhlavaattein! Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi ja koittaa kyllä se kohta jo saisi, olet tarpeheks kyynelin kylpenyt. Hymyhuulinen olkosi nyt!

Luo silmäsi laajalti ympäri maan, katso kauvaksi läntehen, itään! Katso, maa on vaiti ja odottaa, aika seisoo ja lippua pitää: Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen? ken tohtivi nostaa nousevan aatteen ja korkeella kantaa ja lennättää? Nous Suomeni! pystyhyn pää!

Nouse Suomeni suurena, rynnistäin, nouse vaaroilta, vaarojen alta, nouse rannoilta järvien siintäväin, sinä sinisten toivojen valta, luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi.

Näe unta kansojen keväästä ja auringosta, mi koittaa, näe unta uusista hyveistä ja rakkaudesta, mi voittaa, näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä, mut voimankin yllä on hyvyys yhä ja valo on valta, mi velvoittaa – näe unia suuria maa!

Eri lahjoja meille Luojamme soi, kuka enemmän sai, kuka vähän, mut kaikki tok' olla hyviä voi ja yhtyä lempimähän. Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu, se yksi muiden on iloksi luotu ja avuksi veljien heikompain. Ole hyvä, oi kansani ain!

Ole hyvä, älä vastahan ärjäise, kun orpo pirttihis astuu! Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se, kenen silmät kyynelin kastuu! Ei leivästä yksin vaimene suru, vaan antaos rikkaasta riemustas muru, vie joukkohon lastesi leikkiväin! Oman riemus sa lisäät näin.

Se ilo mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä ja ethän kansani kallis sa ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden, kuin kestit sa murheen ja onnettomuuden, niin olet sä kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni oi!

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy, ja mieroa kerjää kansa. Mut vaikka me vuotamme tuhannen vuotta, niin vuottanehet me emme ole suotta, kuin oikein, oikein me vuotamme vaan, – hän vaikka ei saapuiskaan.

Mut ei! Meillä on joku rinnassa ain, siell' on eräs ääni, mi puhuu se uni ett'ei ole unta vain, vaan kerran se huutaa ja huhuu; sen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa, se kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa ja nuorten se silmissä salamoi: On saapuva Suomeni koi.

KUOLLUT ÄITI.

Äiti on kuollut, lapset leipeä anelee, sammui töllistä lämmin liesi, hongat raskaasti humisee.

Tyhjä on tölli, lapset katsovat lattiaan: Tänne jäädäkö, vaiko mennä kauvas korpehen kuolemaan?

Ulvovi hukka, tähdet kirkkaasti kimmeltää. Ellös katsele kaunis tähti ihmis-erämaan elämää!

Elämä on synkkä, saati lapselle torpparin; rikas vannoo ja rikas pettää, viepi viimeisen rovonkin.

Tuima on tuuli, hovinherra vei viljat, puut. Äiti kylmähän kuoli äsken, jätti jälkeensä tyhjät suut.

Loppui jo leikki, lapset toistansa katselee, lapset päivässä enemp' oppii kuin ennen vuotehen kymmeneen.

SYNTYSANAT.

  [Lausuttu ensi kerran Suomen Kaunokirjailijaliiton
  perustavassa kokouksessa 10 p. lokak. 1897.]

Me tiedämme, miksi me yhdyttiin, kädet liittohon vankkaan luotiin, me tiedämme, miksi me riemuittiin, miks huuto se raikkaasti raikui niin, kun juhlamme maljoa juotiin.

Me tiedämme, mikä se yhtehen nyt tuonut on vanhat ja nuoret, mitä kertovat keijuset toiveiden, me tiedämme voimamme, tunnemme sen ja seisomme niinkuin vuoret.

Mut sydän jos kellä se sylkähtäis punan nostaen poskipäille ja kyynel jos silmähän vierähtäis ja vieras sen näkis ja kysähtäis, me vakaasti vastaamme näille:

Me tahdoimme koota tarmomme, kevätvoimamme yhtehen kerran, ja ennen taistoa tahdoimme me laskea, kuinka on laaja se ja miehiä minkä on verran.

Me tahdoimme kuulla kaikuvan oman kielemme korkealla, Suomen toukohon, toivohon luotettavan. Suomen voimasta viljoa vuotettavan, johon pysty ei harmaja halla.

Me olemme lapsia oman maan ja kansamme kallihin juurta, se meitä on heijannut helmassaan, sen luotamme päivähän valkenevaan, me uskomme Suomea suurta.

Me uskomme Suomemme suuruuteen yli maiden ja merten muiden, sen tieteeseen, sen taiteeseen, sen lauluhun, kuntohon, kantelehen ja humuun sen honkapuiden.

Sen uskon sen taistossa sankari ties tulen suihkeena suontensa päissä, sitä laulavi laps, sitä haastavi mies, se on pontemme pohja ja leimumme lies, se on voimamme vastasäissä.

Niin, veikkoset, sepä se yhtehen nyt tuonut on vanhat ja nuoret, sitä kertovat keijuset toiveiden, me tiedämme voimamme, tunnemme sen ja seisomme niinkuin vuoret.

HENRIK IBSEN.

20/3 1820–20/3 1898.

Aina kun häntä mä aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.

Ja vuori hän onkin, hän sankari on ja niitä on Norjassa monta – mut yhtään ei niin ylpeää, niin vankkaa, vaappumatonta.

Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld ja katsovi kääpiö-aikaa, ja kansa se kertovi kammoksuin, että vuoressa siinä on taikaa.

Se vuori se heimoa hiisien on, on jättien juurta ja helmaa, se kutsuvi Alppeja kummikseen ja serkukseen Sulitelmaa.

Ei aina se vanha Dovrefjeld ole ollut jäätä ja lunta. Sen sydän on ollut nuori ja hellä ja sykkinyt suurta unta.

Se tahtonut nousta on taivaaseen, mut pilvihin tuskin pääsi, kun Luoja jo rohkean rankaisi ja lämpimän lumeksi sääsi.

Nyt lumessa seisovi Dovren ukko, on seisonut vuosia monta, niin pitkää, kylmää ja kaameaa, niin yöllistä, ilotonta.

Mut välistä, laaksossa lauletaan, kun ilta se hämärtäypi, niin tuolla vanhassa vuoressa niin kummat kuiskehet käypi.

Ja on kuin lapset ne laulaisi, suvituulet tuutisi viljaa, ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld – taas sitten kaikki on hiljaa.

Elä astu veikaten vuoren luo, kun aika on ankara tällä, se puhuvi vaan lumivyöryillä ja ukkosen jylinällä.

Ja kansa se laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisovi Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.

VANKI.

Viel' onko se ruoho vihreää mun koppini ulkopuolla, oi, vieläkö lainehet sinertää ja vieläkö lintuset visertää kuin ennen, kun lauloin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

Viel' onko se elämä ennallaan mun koppini ulkopuolla, viel' onko se elossa onni maan, sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan kuin ennen, kun ajelin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

Viel' ovatko nuoret ne nuoria mun koppini ulkopuolla ja vieläkö maass' on vuoria ja tahtooko vielä ne taistella kuin ennen, kun taistelin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

Ne vieläkö uskovat, toivovat mun koppini ulkopuolla ja vieläkö elää unelmat ja vieläkö liput ne liehuvat kuin ennen, kun uneksin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa kuin ennen ulkona tuolla? Ja vangin tyrmä se valkeaa ja siintää taivas ja kukkii maa mun koppini sisäpuolla. Ja vangin kantelo kajahtaa.

Soi, helise kantele vapauden, soi heille ulkona tuolla, punat nosta poskihin nuorien, sytä uskoa sankarisydänten unen kaunihin eestä kuolla! – Jos kaikki vielä on ennallaan.

Mut miks on kaikki niin hiljaisaa mun koppini ulkopuolla? Miks kuule en orhien hirnuntaa? Vai oliko kaikki se unta vaan? Niin aika on vangin kuolla – ja vaieta vangin kanteleen.

TIEDON TULTUA Z. TOPELIUKSEN

KUOLEMASTA.

Läksi lintu kotivaaran alta, koivu kaatui lahden rantamalta, jonka alla torpan lapset leikki, jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.

Lintu lauloi kaukomaailmasta, koivu kuiski kultataivahasta, töllit avartui ja kuvat kulki, sydän nuori kaikki sisääns' sulki.

Ken nyt laulaa töllin lapsosille, ken nyt kuiskii salon kuuleville? Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti, elää koivun päällä koiton tähti.

Elää ehtootähti armahainen, tähti ihmisyyden ihanainen, tähti ihanteiden, innostuksen – elää tähti Zachris Topeliuksen.

HYMNI Z. TOPELIUKSEN HAUDALLA

Nukkuos alla kukkaisen kunnahan, nukkuos niinkuin helmassa äidin armaan Helppo on maata päivätyön tehneen. Rauha on palkka raatajan parhain.

Kuolema kulkee, kaatuvi kukka, puu. Kansansa helmaan kaatuvi kansan urho, Nukkuos jälkeen päivätyön pitkän, nukkuos, lämmin on helma Suomen.

KARL A. TAVASTSTJERNA.

Ylös laulajat nuoren Suomen! Lasit täyteen ja hiljaisuus! Karl Augustin maljan me juomme, me Suomi nuori ja uus.

Ei käyttänyt Väinön hän kieltä, mut hän oli meidän mies, ja hän oli mestari meille, mi leimuta, lempiä ties.

Hän rakasti rantoja niitä, joilla kehtomme keinunut on. Hän tunsi Kuusamon tuskat ja tuntehet Uramon.

Lakit päästä laulajat Suomen! Lasit täyteen ja hiljaisuus! Ma pelkään, se kauvemmin kestää kuin uskovi polvi uus.

Hän oli niin hieno ja lämmin, hän oli niin meidän mies. Karl Augustin maljan me juomme. Hän leimuta, lempiä ties.

NUORTEN LAULU.

Pois alta nyt heikot ja horjuvat, hei, nyt vallat on vaeltamassa, jos kuljeta kultaisin kannuksin ei, punaviitassa, purppurassa.

Te kuulitte: aateli velvoittaa! – me uskomme oppia uutta ja vannomme: nuoruus se velvoittaa, sillä nuoruus on aateluutta.

Niin kauas kuin aurinko aamuinen sen kulkevi sankarisarjat, ja porteilla Pohjolan hallaisen sen heiluvi ratsujen harjat.

Joka töllissä henkemme heimoa on – joka kerkässä kevään juuri – mut aateliskirjamme antanut on sinitaivahan taatto suuri.

Hän kirjoitti nuorihin rintoihin, tulikirjat ne säihkyvät, soivat, jotka käskevät aateli-aatteihin, töille sankarien salamoivat.

Ja se veri, joka poskilla ruskottaa, joka valmis on vaahtopäihin, sepä toimihin suurihin velvoittaa, eturintahan, riehusäihin.

Se soittavi ilmoja soutamahan pois arkihuolien alta, se vaativi kaikkea katsomahan yli kuohujen, korkealta.

Niinpä nouskame kerran, me vartio maan, me vankat, me vapaat, me nuoret, pikku pyyteet me heitämme heikoille vaan, sillä kotkien koti on vuoret.

Niinpä nouskame juhlahan sunnuntain, suvitaivahan hiljaisuuteen, maan povesta me nouskame ponnahtain kuin kukkaset kesähän uuteen.

Ja kohtapa korpi se toukoa tois, kävis laaksossa laulujen taika – se nousu mun kansani nousua ois, ois Suomen sankari-aika.

MATTI MYÖHÄNEN GLADSTONEN

HAUDALLA.

Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet, seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet, jonka alla untaan uinuu vuosisadan sankari, heikon turva, pöyhkän pelko, aatteen urho ankarin.

Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut, omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut; liian kauvan olikin jo peijaat suuret kestäneet, ihanteilla ikuisilla arkitöitä estäneet.

Kansat tarttui toimihinsa. Arki kulki kulkuaan. Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan. Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi, siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.

Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa, siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa, siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei – siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.

Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään, hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään, liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa, mesikielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.

Silloin kaukaa pohjan päältä haaksi merta halkoilee, kokan kääten koillisesta pursi pieni palköilee, juoksee kautta Juutinrauman, suuntaa saareen Brittien, astuu rantaan aimo ukko, maalle Matti Myöhänen.

Kuuta kaksi matkaa tätä miettinyt ol' mielessään, kunnes sai hän lähteneeksi kesken kesäkiireitään, tahtoi hänkin, vaikka myöhään, päästä urhon peijaisiin, josta suuret Suomen lehdet kertoi kaunihisti niin.

"Taisin vähän myöhästyä", tuumi ukko tultuaan, "mut ois mulla muassani pieni seppel Suomenmaan, senpä sulle Suomen immet valkosormin solmivat; seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat.

Terve sulle tervashonka, terve saaren suora puu! sua muistellessa taasen murheet pienet unhottuu, unhottuvat kotihuolet enkä muista muuta kuin sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.

Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen, uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen, uskoi että pienellekin kaikuu käsky Jumalan: kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!

Pieni vain on pienen onni. Hälle on se suuri vaan, sit' ei vaihda orjan silkkiin eikä kultaan, kunniaan, vapaus se köyhällekin kultaa kallihimpi on, siitä taistella hän tahtoo viime hengenvetohon.

Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee, vapahasti valtameren aallot aavat kohisee, vapahasti lintu laulaa, ruoho kasvaa, lehto soi – ihminenkö yksin ilman vapautta kasvaa voi?

Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme, siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me. Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin, tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin."

Näin se puhui Suomen Matti, puhui rinnan pohjastaan. Kaunihisti urhon haudan kaarsi seppel Suomenmaan. Seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat, jotka kestää kauvan, kauvan, kun jo ruusut kuihtuvat.

Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi, siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi, siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa; siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa.

Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään, hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään, liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa, korpinmielin koikkumassa on jo koko mannermaa.

Suomen Matti seisoo, katsoo. Ihan niinkuin itsestään kääntyy mieli Pohjolahan, maahan pieneen kääntyy pää. Näkyy pilvi kodin päältä, uhkaa Ukko päällä veen; – Ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:

"Herra suojaa Suomenmaata! Kevättouot tehty on, oras hento heilimöipi, anna paistaa auringon! Tyytyväisnä työtä teemme, maata pientä raadamme. Kun sen rauhass' tehdä saamme, emme muuta pyydä me,

Taasen Suomen taivahalla pilvet mustat kulkevat, taasen oudot aavistukset miesten mieltä sulkevat. Mutta Suomen mies se turvaa turvahansa entiseen, sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.

Herra, suojaa Suomen rauha! Aik' on paha, levoton. Kotkain suurten taistellessa pääskyn onni pesäss' on. Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies, varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."

Kyynel kirkas silmän kasti. Matti pyyhkäs kyyneleen, lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen. Vaikka aalto vaahtoaapi, vaikka mylvii myrskysää, rauhallisna Suomen Matti suurta merta viilettää.

Berliini, toukok. – Helsinki, heinäk. 1898.

SUOMEN VALTA.

[Lausuttu ensi kerran Lomakurssilaisten juhlassa 19 p:nä elok. 1898.]

1.

LAULAJAN ALKUSANAT.

Kun tullut nyt Kalevan kansoa on salin täydeltä koolle tähän, niin aika nyt kantelon heikonkin ois käydä ilmoja helisemähän.

Sanat vielä jos kuulevat laulajaa ja aattehet miehen mieltä, niin aika nyt kaikua kantelon ois ja kaikua Kalevan kieltä.

Kas, soipa se kantele ennenkin, ilo kaikui Kalevalassa, kun Suomi suuria laulujaan emon polvella lauleli lassa.

Soi silloin kun karhu ol' kaadettu tai elo oli aitassansa, tai silloin kun tupa oli tehtynä uusi ja juhlien vihki sen kansa.

Meidän viljamme vielä se aaltoilee Suomen suurilla vainioilla, meidän tukkimme vielä ne virtailee Suomen suurilla tukki-joilla.

Mut annahan vieriä vuoden ja kaks, niin tuvanpa uuden me teemme ja allapa orsien omien kerran on kaikuva kanteleemme.

Suomen tiede sen tuulilta suojelee, Suomen taide sen katot kaartaa ja Suomen laulu sen lämmittää ja sen satujen linnaksi saartaa.

Mut päivä kun illalla mailleen käy, me istumme portahilla ja katsomme kauas yli maan, yli veen ja kulkua kesäisen illan.

Käsi poskella impyet unelmoi, käsi kalvassa miehet nuoret, ja unia suuria uneksitaan, että hymyy harmajat vuoret,

Kun nuoret suurta unelmoi ja miehet suurta toimii, niin silloin Suomi on onnellinen ja Suomen tarmo taimii.

2.

OMA TUPA OMA LUPA.

Pesänsä on peipollakin, kontiollakin kotonsa – ihminenkö ilman oisi?

On armas päänalainen, sija muita sirkeämpi, jalan neljän juoksevilla, siiven kahden kantamilla – ihminenkö ilman jäisi?

Pois meni merehen päivä päivätyönsä tehtyänsä; lehtohon levähti tuuli päivän pitkän tuultuansa; lintu pään pesähän laski virren pitkän veettyänsä. Ihminenkö yksin yössä kulkisi koditta kurja, kuikerrellen, kaikerrellen?

Hyvä on maata maaperässä oman lieden lämpimällä, vilut on patjat pehmeätkin vilun vierahan tuvassa. Kaunis on löyly katkuinenki oman saunan orren alla; kylmä on kyläinen kylpy, vaikka haudot hajuvesillä.

Jo se on pätevä poika, joll' on tyttö mielitietty; toki se toista on uhempi, kell' on kihlat kihlattuna; vasta sen mieheksi sanoisin, joka toi tytön omansa oman lautsan laulajaksi, oman ikkunan iloksi.

Lauloi lintunen lehossa, helkytteli hietarinta: Lauha on laulella emosen oman kääryn kätkyellä, hyvä on lapsen nauratella oman karsinan olilla. Ei ole tuvassa tuiskijata, sanan vihaisen viskojata naurun pitkän naurannalta. Iso on tuvassa itse, veli veistolastusilla, nepä suuta suihkoavat, hyrähtävät sanan hyväisen.

Kukkuipa käkeä kaksi kahen puolen kirkonaidan: Hyvä on raatajan levätä, unta nähdä työ-urohon! Pyhä on työmiehen perintö oman kuusen kuuluvilla; vieno on Jumalan vilja oman aatran ohramaasta; kului kulta, haihtui helmet, hävis rikkahan hopeat, ei kulu isän opetus, joka on peltohon penätty ja vaottu vainiohon.

Näitä ne isät opetti, näin ne peltohon penäsi, kynti kirjat auran kynsin, vakoili sanat vakaiset: Oma tupa oma lupa, oma pelto oma perintö.

3.

KAIU, KAIU KANSAN ÄÄNI!

Kauvan, kauvan koditonna olet vieno vierinyt, Suomi armas, Suomi suuri – katso, kotis nousee nyt! Katso, kuinka kansa nousee, kuinka lapses heräjää, kuinka nuoret, vanhat, kaikki työhön kilvan kiirehtää.

Nouse, nouse Suomen pirtti, kasva valta Kalevan, nosta harjas taivahalle, kurkihirtes kuulumaan! Kodit lämpee, koulut liehtoo, syttyy, syttyy sydänmaa, soinnahtaapi Suomen laulu, kansan ääni kajahtaa.

Kaiu, kaiu kansan ääni, kaiu huiluin, kantelein, helkä, helkä Suomen henki, yli maiden, manterein! Kerro maille kaukaisille, mitä kansan lempi voi! Katso, maille talven, hallan, näin se tarulinnan loi.

Lennä, lennä Suomen lempi, kulje siivin kultaisin, istu köyhän ikkunoille, astu vallan vaunuihin, lennä päivän perhosena, sytä päivä sydämeen, kanna viestit kallehimmat, viestit maasta taivaaseen!

Kerro, kerro Jumalalle taivahasen tultuas: katso, min' oon kansan lempi, kansan hyvin kaitsemas, katso, näin he rakastivat joka rantaa, kukkulaa, jonka annoit Herra heille, – katso, suur' on Suomenmaa.

Katso, katso kaikkialta savut tyynet tupruaa, laihot nuoret lainehtiipi, talot kauniit kangastaa, kansa raitis, kansa vakaa alla pyhäin pihlajain sulle veisaa kiitostansa, kaikuu kellot kumahtain.

Kiitos, kiitos Herra, että annoit armahaisen maan, annoit kummut kukkarinnat, käet päälle kukkumaan, vaarat siintää, järvet läikkyy, hongat hiljaa huminoi. Kuulkaa, kuinka kansan ääni luonnon kanteleesta soi.

Kuulkaa, kuulkaa: Metsä kutsuu, meri viittoo, hymyää, katso, min' oon Suomen maata, tullos tänne, tänne jää, katso, min' oon Suomi-äitis, paina pääsi povellein, tunne äitis rinnan tunnut, kuule kuiskeet sydämein.

Syki, syki Suomen rinta, kyllä poikas kuulevat, huoju, huoju Suomen honka, Suomen lapset tulevat; kodit lämpee, koulut liehtoo, syttyy, syttyy sydämet, kajahtaapi kansan ääni, sointuu Suomen sävelet.

OLKOHON TAITEEMME NIINKUIN TAMMI.

Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu, olkohon niinkuin kartanon koivu; varjoisa, vilpas, juurella jonka maamiehen murheet unhottuu.

Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan, olkohon niinkuin kunnahan lähde, vuoresta tullut, vuoresta viepä, kantava laaksohon kauneuttaan.

Olkohon taiteemme niinkuin taivas, siintävä, soiluva, tähtinen, sees. Olkohon niinkuin nouseva päivä metsien päällä, järvien päällä, kun sinä kaiutat kantelees.

Humise Suomeni taiteen tammi, läiky Väinämön laulun vuo, siintäös taivas, nouskosi päivä, että sen riemulla kuulevi kansat, riemulla kuulee ja rientävi luo.

ME KASVAMME.

Me kasvamme kansana, nuorina. Me nousemme Suomen vuorina. Me peitämme kukkasin kummut ja haat, me kylvämme vehreiksi Väinölän maat, tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen läpi lehtojes astua saat.

Me kasvamme Kalevan juuresta. Me laulamme maasta suuresta. Me nostamme kansamme kunniaan, yön valtoja vastahan taistelemaan, ja peittävä ei petos, saasta ole laaksoja laulujen maan.

Me voitamme virsin ja kantelein, me kiistaamme taiteen tanterein. Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin, me seisomme vastassa seppelepäin, me aitaamme aatteiden kaiteen tuhatjärvien turvaksi näin.

Me olemme pikkunen kansa vaan. Meit' tenhota ei saa ansat maan, ei kullat, ei valtojen vaunut nuo, mut meille vain taivas on siintävä tuo, min kiitosta kiuruset veisaa, jonk' armoa ves'sade suo.

Me seisomme yksin päällä maan. Meill' on tämä ranta täällä vaan. Jos me emme tääll' ylös katsone vain, jos me emme toistamme tukene ain, me sorrumme niinkuin santa alle aaltojen pauhoavain.

Meill' onhan niin paljon yhteistä. Miks riidellä oraan lyhteistä? Vain toukojen, toivojen aika on tää. Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää? Mut sortua saa ne ei soraan, joka riitojen riehusta jää.

Siis kylki kylkehen kiini vaan! Ei meill' ole maljat viinimaan, mut seiskame näin, sotatorvi kun soi, niin kauniisti kansamme riemua voi myös kuohua Kalevan kaljat. Ole siunattu, Suomeni oi!

KOTIKANSALLENI.

Niin sinne mun mieleni palaa pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin siellä mun aatteeni kulkee kuink' kaukana itse ma kuljenkaan. Siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain ja siellä mun maammoni makaa.

Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan, siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.

Isät harmajat muistoja haastaa, mut Pohjolan valta on vastaisuus ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.

Pian meitä se taistohon kutsuu. Isän perinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi luomme, joka torpallen tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."

Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen siinä muistatte tapaa vainen, koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."

KANSA KALLIOLLA.

Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni on vaan tyyni työ; mut ennen pettuleivän syö se omalt' uutispelloltaan kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on kuin kallion. Sill' on vaan yksi, yksi maa. Tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo Pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvi-öissä taistelee tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa väkivoimalla, – mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.

MYÖ KALLIISTA HENKESI.

Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine, yli vuorten ylhien käyköhön ties, missä kukkivi kunnia, maine. Kas, kotkat ne luotihin vuorien teille ja vuorten ruusut ne kukkivi meille! Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine.

Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii, vain orjalle kova on kohtalon ies, kukin ikeensä itse laatii. Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin, niin kaatuos kalpojen kärkiä pitkin! Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii.

Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy, vain kerran se liekkivi rintasi lies, vain keväällä lähteet ne läilyy. Niin, kuolema kyllä se voittavi kerta, mut totta täss' ensin on vuotava verta! Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy!

UUDEN VUODEN ILTANA 1898.

Jo impyet sukivat suortuviaan yön istuen peilien eessä ja vuottavat vaan, uus vuosi kons' ajavi orhillaan ja millainen mies on reessä.

Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla ja kuuset palaa ja siskot yhtyvät kuusten alla. Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa ja tinakauhoin jo lapset valaa, mit' tuova vuosi on tullessansa.

Ne valavat onnea vanhemmille, ne uskovat uutta vuotta, ja lasten leikkiä katsomahan myös vanhat ne siirtyvät suotta: Kas, linnoja, torneja korkeita, tinakeihästä, kilpeä, miekkaa, kas, tuossahan laiva jo laineita käy, tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. Pienin lapsi kehdossaan uinuu unta ihanaa, äitikulta kurkistaa, viittaa isää katsomaan, isä hymyy, äiti myös. Lapsi, lauha olkoon yös! Ensi uunna-vuonnasi ollos kahta vankempi!

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. On nuoret vaiti ja vanhat heikot ja kaikkialla, oi veikot, veikot, vain tarmon puutetta, taantumusta.

Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu ja Väinön kansa kun hehkuu pyyteistään, ei innostansa, kun veitset, kahvelit maassa kilkkuu ja ruostuu miekat – niin mistä laulaisi lauluniekat?

Oi, Suomen immet, uottakaa te itsellenne miestä, mi voisi maata vallita ja pikku riidat piestä, jost' oisi miestä maallekin ja Suomellensa suurta – oi, Suomen immet, uottakaa te miestä Väinön juurta!

Oi, Suomen äidit, soutakaa te meille sodan lasta, niin ylvästä, niin ylpeää, niin nuorta, voimakasta, mi säilän terän tempoais ja nuorten lipun nostais – oi, Suomen äidit, soutakaa te lasta, joka kostais!

Oi, Suomen lapset, valakaa te vanhemmille usko, se usko, että uusi vuos on aina onnen rusko, ett' aina aamu päivän tuo ja päättyy tuska kerran – oi, Suomen lapset, valakaa te meihin voima Herran!

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.

HELSINKI SUMUSSA.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi. Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar'vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii – kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: Smirnaa! ja takit harmaat hetken häilähtää ja sumuun häipyy – sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen.

17/2 1899.

ÄL' HORJU SUORA SUOMEN MIES!

Äl' horju' suora Suomen mies isäisi polulta, on karvas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.

Et horjununna silloin sä, kun maassa sota soi, kun kylät seisoi kylminä ja hurme huppeloi;

Vaan leivoit leivän pettuisen, kun loppui rukihit, ja koska puuttui aapinen, sen puuhun leikkasit.

Ei kuollut kunto Suomenmaan – se oisko kuollut nyt, kun maa on vauras, valveillaan ja kansa herännyt?

Ei koskaan! Sanat salamoi mökistä mökkihin: Se maa, min meille Herra soi, on meille rakkahin.

Se laki meille laatuisin, jonk' isät rakensi; se kieli meille kallehin, jonk' äiti opetti.

Ja katso, kansa yhtyvi kuin vuori yhtehen: ken tästä päästä tahtovi, hän käyköön läpi sen.

Vain halki meidän rintamme käy tähän maahan tie. O, Herra maata varjele ja Suomen surut vie!

SUOMEN LAULULINNUT.

Me laulamme laulua vapauden sulon Suomemme taivahalla ja vaikka Suomi on suruinen ja kansa on kaipuun alla, me laulamme vaan, emme muuta me voi, miten raitis on metsän tuuli, miten rakas on taivahan vapaus, oi, ken sen kuiskehet kerran kuuli.

Me olemme lintuja pieniä vaan, mut suustamme Jumala puhuu, Hän käskevi kansansa valvomaan, vaikka turmion huuhkajat huhuu, me lennämme, laulamme ilmoille, missä näämme me petturin, konnan, mut sen maan kuuluks me kiitämme, joka vaarass' on vankkumatonna.

Me lennämme, laulamme ympäri maan, me lietsomme pyhää tulta, me istumme linnojen ikkunaan, joista kiiltävi päärlyt ja kulta, maan mahtavilta me kysymme näin: "Laps Suomen, sulla on kansa, sit' oletko vienyt sä päivään päin vai tallannut tuskassansa?"

Me istumme vierelle opin tien, jota tietoviisahat astuu: "Muru anna, sen lohduks ma heille vien, joiden silmät nyt surusta kastuu." Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme: "Oi, kynnä, oi ystävä, kynnä, on kuolohon tuomittu kansa se, jonk' aura on väsähtynynnä."

Mut missä me impysen huokaavan näämme lehdossa, leppien alla, me laulamme laulumme vienoimman: "Oi, impynen leppien alla, miks huokaat? Sulla on tehtävä myös, katso, tuho on kansasi nieltä, tytär Suomen, nouse oi, suuri on työs, sytä sulhossas sankarin mieltä!"

Ja missä me poikasen istuvan näämme vierellä virran laineen, me laulamme laulamme uljaimman: "Oi, kauniit on laakerit maineen! Ovat sorjat ne umppuset unelmain, mut sorjemmat tekojen tertut. Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain on laulava kevään kertut."

Me veisaamme laulua vapauden, me Herran tahtoa teemme, ja soipa korvissa sortajien öin, päivin on säveleemme, se on nouseva niinkuin ukkonen, se on kasvava kansan voimin, ja kaikuva laulu on vapauden täällä kerran töin sekä toimin!

1899.

HERRAN KANSA.

Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme, ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.

Nää tavat suomalaisen on; Lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Herraan luottamus ja aina uusi uskallus, kun tulee tuulet kohtalon ja lankee sade rankka.

Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla, sill' onpi oma määränsä, tää kansa ei saa epäillä, vaan liitossaan kanss' auringon sen täytyy luja olla.

On tähtiin kirjoitettu se: jos tämä kansa kaatuu, niin kaatuu portti pohjolan ja esivahti Europan, jää soittamatta kantele ja laulun mahti maatuu.

Ei meidän töistä menneisyys, ei aikakirjat tiedä. Mit' tehty täällä suurint' on, se tehtiin Suomen peltohon, ja senkin uhkas synkkä syys jo usein meiltä viedä.

Mut kestävä on Suomen mies ja sitkeä sen selkä, ja harmaa vaikk' on pinta sen, niin sydän sill' on punainen ja punainen sen kotilies, ei pakkasta se pelkää.

Me emme usko aseisiin ja emme kalvan kahvaan, me uskomme vain aurahan ja kahteen kovaan kourahan, me uskomme vain sydämiin ja valon työhön vahvaan.

On kerran päivä koittava, kun Suomen suuruus tutaan, kun mitataan sen hurmehet ja luetaan sen kyynelet ja valtakuntain saleissa sen vuoksi kokoonnutaan.

Ja kerran lintu laulava on Suomen akkunalla: "Oi laske, laske tupahan, ma tiedän viestin vienoimman, jo Jumalall' on kunnia ja rauha maailmalla."

Ja silloin Suomen enkeli on hymyilevä hiljaa, ja katso, musta multa se, min kastoi kansan kyynele nyt helmastansa kantavi vapauden kultaviljaa.

Oi, kuulkaa, eikö Suomellein jo suihka rauhan siipi? Ei, ei se vain ol' tuulonen. Mut tullos, tuuli vapauden, niin lauluin, huiluin, kantelein sua Suomi tervehtiipi!

5/3 1899.

KUN SAAPUU HERRA ZEBAOTH --

Kun saapuu Herra Zebaoth, maan kruunut, vallat vaviskoot, Hän oikeuden Herra on ja kantaa kalpaa tuomion.

On maassa paljon murhetta. O, kuule kansas huutoa! Sun sanahas me luotamme, ei koskaan, koskaan järky se.

Äl' itke, kansa onneton! Sun rukoukses kuultu on. Jo Herran miekka välkähtää ja päättyy tuskan päivät nää.

1899.

MOLOK.

Käy kauhun huudahdus halki maan: "Taas Molok vaativi uhrejaan!"

Molok on herra, Molok on mahti, Molok on jumala Foinikian, raudasta rakettu, hehkuva-helma, suu suden, pää pedon kauhistavan, taas kita Molokin ähkyy ja aukee, taas sodan henget on hereillään, lapsia tänne, pientä ja suurta – Molok on, näättehän, nälissään!

Ja äidit ne lastansa hellemmin sydäntuskassa sulkevat sylihin: "En antaa voi minä viimeistäni, jään onneton orvoksi, yksinäni!"

Auta ei itku, auta ei parku, aika on Molokin armoton, taivas on outoja merkkejä täynnä, kuussa nyt kummia nähtynä on. Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa, hyena hiipii ja shakaali käy! Tuokatte miestä ja neitoa nuorta – lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!

Näin kansamme miehuus kuoleutuu – oi suuri, oi suuri on Molokin suu!

Ja rannoilla vaimojen valitus soi – mut vuorilta uusi jo koittavi koi.

Kansamme voima, kansamme mahla näin sodan uuniinko uhrattais? Taivahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!

Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy, mut vielä ei vapauden aamua näy.

Yhä Molokin yössä on kansa ja maa – ja murhe se murtavi Foinikiaa!

10/4 1899.

MIETELMIÄ.

Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.

Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet – ellös, hento, herääkään!

Kukka uinuu umpussaan. Nuku kukka, nuku vaan, nuku, nuku, nuori kevät, miksi pyrit kesähän? Suven aika lyhyt on. Syys on kylmä, armoton. Kevähäll' on tuores tuoksu – ellös pyri kesähän!

Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet – ei niit' elo käyttää voi.

Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta."

Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on."

Ja sydän se sykkivi rinnassa: – "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."

Rauha taiston seppel on. Voima vaan vie voittohon.

Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan – Voima on valtias maailman!

Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet – ellös pyri vuorille!"

Haastoi kukka kuuselle: "Ollos pieni, pieni se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Pieni tyytyy pienehen. Minä ylös yllä en. Ylhäällä käy suuret taistot – miksi pyrit ylemmä?"

Puhui impi urholle: "Ollos hyvä, hyvä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Lämmin, oi, on kotilies. Miksi ulos pyrkii mies? Ulkona käy suuret surut – ellös pyri ulommat"

Mut lapsi se laulavi äidilleen: "Miten voisin nöyrä mä olla, kun sinua heittiöt herjaavat? Ne suistan mä taistelolla!" Ja kuusi se kukalle huminoi: "En maahan, en maahan ma jäädä voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukkanen suojella!"

Ja sankari sanovi immelleen: "Ei, täällä ma voimani tuhlaan, minä tahdon suurihin suruihin tai suurehen riemujuhlaan. Oi katso, kaunis on Luojan maa, sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa, se on valtakuntamme vastainen – kas sulle ma valloitan sen!"

Mik' on voiman oikeus? Rakkaus, vain rakkaus.

Rakkaus! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankar-töiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllinen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, riemun parhaimman paras lähde, suden suitsu ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, – Jumalan – Rakkaus on valtias maailman!

Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa, mut jokainen voi paljon rakastaa, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.

1898.