Pastori Jussilainen

PASTORI JUSSILAINEN

4-näytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

Gustaf von Numers

Suomentanut

Eero Alpi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

HENKILÖT:

Pastori ELIAS JUSSILAINEN. EVELIINA, hänen vaimonsa. NIMISMIEHEN ROUVA. KANSAKOULUNOPETTAJA. KANSAKOULUNOPETTAJAN ROUVA. LINDGRENSKA. MARI, palvelustyttö. RENKI. ENSIMMÄINEN | TOINEN | talonpoika. KOLMAS | HERÄNNÄISRAHVASTA.

Tapahtuu syksyllä v. 1895.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Sali Jussilaisen kappalais-virkatalossa. Kalusto on tahallisen yksinkertainen: vanhanaikainen sälesohva, oikealla akkunan alla kirjoituspöytä, akkunat alastomat; jokseenkin likaista.

JUSSILAINEN (istuu kirjoituspöytänsä ääressä lukien Uutta Suometarta, nousee ja kävelee kertaalleen mietteissään lattian yli. Hän on entisestään hieman lihonut ja näyttää arvokkaammalta. Sitten hän seisahtaa etualalle hajasäärin, kädet selän takana, ja katselee hetken yleisöä, kunnes viimein puhkeaa marahtamaan).

Tjaah!

Yleisö – Helsingin ruotsalainen yleisö on kokonaan mätää – – loistoa ja ylellistä elämää – – niin, hm –.

No, sille asialle ei mahda mitään – heidän täytyy saada olla olojaan – ja lukea – (Halveksien). – Nya Prässiään –. Mutta surullista se vaan on! – Hm. – (Alkaa uudelleen kävellä ja etsiä jotain; tulee yhä huonommalle tuulelle, kun ei löydä.). Eveliina! – Eveliina!! – Eveliina!!!! – No, on sekin nyt!

EVELIINA (tulee sisään. Hän on vaaleaverinen, hento ja hieman kalpea, mutta miellyttävä, yksinkertaisesti puettu).

JUSSILAINEN. Minne te taasen olette viskanneet minun piippuni – siivotessanne ja huiskiessanne täällä jok'ikinen päivä? On sekin merkillistä, ettei saa pitää kapineita paikoillaan! Mihin olette minun piip – –?

EVELIINA (silmäilee pikimmältään huoneen ympäri, menee kirjoituspöydän luo, missä piippu on pöydän kulmaa vasten nojallaan ja vallan näkyvillä). Pöydän vieressä, rakas ystävä, jonne sen itse aina lasket.

JUSSILAINEN. Vai niin! – No niin, no, se oli nyt tällä kertaa siellä. – (Alkaa täyttää piippua). – Mutta yleensä ei koskaan mikään saa olla täällä rauhassa, vaan kaikkia heitellään ja viskellään sinne tänne, niin ettei löydä koskaan mitään, kun jotain etsii.

EVELIINA (hermostuu). Olen kyllä kieltänyt Maria koskemasta mihinkään, mutta täytyyhän hänen saada edes hiukan siistiä täällä salissa. Etkö voisi pitää tavaroitasi kamarissa? – Jos saamme vieraita, niin näyttää täällä aina sellaiselta, että – – – jos joku todellakin sattuisi pistäytymään –.

JUSSILAINEN. Kuulehan, Eveliina, älä nyt ärsytä minua taas! Tiedäthän ettei vatsani siedä suuttumista aamuisin. – Täällä kappelissa, sen sanon sinulle, ei ole ketään muita kuin minä ja seurakunta, ja kun sali kerran kelpaa minulle, niin saa se kelvata muillekin.

Mutta sinut on luonnollisesti hemmoiteltu siellä kotona hienoilla huoneilla, pianoilla – ja punaisilla akkunaverhoilla ja koreilla matoilla ja kaikenlaisella muulla semmoisella turhalla, joten sinä luulet, että pappilan pitäisi olla jonkinlainen maallinen paikka – Kuin mikäkin ravintola, jossa sinun kelpaa ottaa vastaan hienoja tuttaviasi – jollainen on tuo kansakoulunopettajan rouvakin, joka juoksee täällä jok'ikinen päivä.

EVELIINA. Saat pitää huoneesi sellaisena kuin tahdot, joskin se on ikävää – et ainakaan voi kieltää minua pitämästä sitä ikävänä. – Mutta minä pyydän, että ainakin herkeät minua kiusaamasta. Tiedän kyllä, ettet siedä pianonsoittoa – enkä ole muuta kuin yhden ainoan kerran pyytänyt saada tuoda tänne pianoni kotoa – ja toista kertaa en enää pyydä –

JUSSILAINEN. Hm – kyllä minä ymmärrän. Se on tuo opettajan-rouva, joka ajaa sinun päähäsi kaikkea hölynpölyä juostessaan täällä. – Mutta saammepa nähdä, kuinka heidänkin lopulta käy – kaupungista tuotuine oviverhoineen ja akkunakukkineen –! Ja heilläkös on hienoa – hajuveden löyhkää ja mattoja ja kaikkea maallista romua – niin että –! Ylpeitä ja itserakkaita – ja ovat vain vastuksena seurakunnassa Päivälehtineen ja sen semmoisineen – ja elävät ylellistä elämää ja toimeenpanevat nuorten kanssa kansanjuhlia ja laulu-harjoituksia ja pitävät esitelmiä – ja kuka tietää, mitä kaikkea he keksivät – nuorisoseuroja ja uusia aatteita – kansanopistoja – ja –

EVELIINA. Anna ihmisten pitää rauhassa mielipiteensä! – Käsitän hyvin, että voidaan kyllä maailmassa elää yli varojenkin, mutta saatetaanpa mennä liiallisuuksiin siinäkin, että ollaan talonpoikaisempia kuin tarvis vaatii. – Eikä Augustaa sovi moittia siitä, että hänellä on aistia ja että hän pienillä tuloillaan pitää kotinsa hienona ja somana ja – puhtaana. – Niin tekisin minäkin – mutta –

JUSSILAINEN. Mutta mitä?

EVELIINA (ikäänkuin kiusaantuneena). Mutta sinä et tahdo. – Joka tapauksessa pyydän, että saan tänään antaa pestä täällä salissa. Me siirrämme sinun kirjoituspöytäsi toiseen huoneeseen siksi aikaa.

JUSSILAINEN (kiivaasti). Tiedäthän että minä parhaillaan valmistan saarnaani, jonka pidän piispantarkastuksessa emäkirkossa ylihuomenna – ja ettei kukaan saa minua häiritä – ja juuri siksi sinä kai taas olet tämänkin keksinyt!

EVELIINA. En tullut sitä ajatelleeksi! Suo anteeksi! – Mutta, rakas ystävä, etkö suostuisi siirtymään yliskamariin – siellä saisit olla rauhassa? – Karoliina on jo täällä ja meillä on vesikin valmiina – sillä kerran nyt kuitenkin täytyy luututa – tiedätkö – oikein todella –!

JUSSILAINEN. E-ei.

EVELIINA. Mutta kiltti Elias –!

JUSSILAINEN. E-eei.

EVELIINA. Me nostamme kirjoituspöydän sinne ylös – kaikki on tehty parissa tunnissa – päivälliseen mennessä on täällä puhdasta ja hauskaa.

JUSSILAINEN. Eei! – Kuuletko että minä sanon: ei!?

EVELIINA (ystävällisesti). Ole nyt kiltti ja suostu kerran – kun meillä on jo kaikki valmiina keittiössä! Minä tuon sinulle sinne kahvia ja aukaisen kaikki mamman lähettämät purkit – ja oikein hienolla tarjottimella –!

JUSSILAINEN. Kun kerran olen sanonut ei, niin olen sanonut ei, – ja kun olen sanonut, ettei täällä tänä päivänä pestä, niin ei täällä myöskään pestä. Oletko nyt kuullut tarpeeksi?

EVELIINA (puoliksi itkien). Mutta katso nyt, miltä näyttää pitkin koko tuon sohvan vierustaa talonpoikien jälkeen, joiden aina pitääkin siinä istua! Katso nyt itse!

JUSSILAINEN. Mitä se sitten haittaa, vaikka onkin vähän likaista!

EVELIINA. Hyi sentään! – Ja tupakan savua ja – (Aikoo avata akkunan).

JUSSILAINEN (maristen). Minä en siedä vetoa – kuuletko – älä avaa akkunaa!

EVELIINA (peittää käsillään kasvonsa ja itkee).

JUSSILAINEN (vähän häpeissään, sitten arvokkaasti). No, no, älä nyt aloita taas –! Sinun täytyy oppia tottelemaan, rakas Eveliina, etkä saa tehdä aina suorastaan vasten minun tahtoani. Mihin silloin jouduttaisiin, ellei kaikki tapahtuisi minun tahtoni mukaan? – Katsohan, siksihän sinä juuri olet mennyt naimisiin minun kanssani, että minä olisin sinun pääsi, kuten sanassa sanotaan. – Ja kyllä minä tiedän paremmin kuin sinä, miten kaiken tulee olla. Mutta sinulla on itsepäinen ja vallanhimoinen luonne, kuten naisilla yleensä – ja – heidän täytyy, katsohan – heidän täytyy –

LINDGRENSKA (tulee sisään, mukanaan harja, hiekkaa ja riepuja sekä suuri vesiämpäri, jonka hän topakasti samassa käänteessä mäiskäisee keskelle salin lattiaa, alkaen kääriä hihojaan).

Täältä kai sitten ensin kannetaan kaikki ulos?

EVELIINA. Pesemisestä ei tänään tulekaan mitään.

LINDGRENSKA (reippaasti). Tietysti täällä pestään nyt kun minullakin on aikaa olla täällä – sillä minun täytyy kiiruhtaa opettajalle – minulla ei olekaan tätä nykyä liikoja aikoja, tietääkö pastorska –! (Kaataa puoli ämpärillistä vettä lattialle ja riisuu liinan kaulastaan). Ja täällä näyttääkin siltä kuin tarvittaisiinkin aika lailla vettä, suopaa ja hiekkaa –! (Heittää kourallisen hiekkaa lattialle). Pastorin ei pidä antaa kirkkoväärtin istua täällä syljeskelemässä – hän on semmoinen iankaikkinen tupakkalalli! – Olisipa hän vaan koettanutkin istua sohvalle entisen pastorin aikana – sillä hän se vasta oli hieno mies, vaikkei hänellä ollutkaan pastorskaa!

JUSSILAINEN. Niin mutta – minä en salli että –

EVELIINA. Pastori ei nyt salli luututtavan.

LINDGRENSKA (hymyillen). Tietääkö pastorska, että minä olen eläissäni pessyt niin paremmille kuin huonommille ihmisille, mutta koskaan en ole huomannut miesten olleen siitä mielissään ennenkuin sitten vasta kun se on tehty – sillä miesväki, näet, tahtoo aina olla vähän sikamaista – mutta heidän täytyy sallia, kun vaimoihmiset kerran ovat alkaneet – niin, heidän on pakko –!

Pastori saa nyt ottaa keppinsä ja hattunsa ja mennä ulos siksi aikaa kuin me naiset täällä tohistamme. – Saan kai käskeä Marin apuun nostamaan tätä pöytää? Se kai siirretään kamariin, vai miten?

EVELIINA (hieman veitikkamaisesti). No niin, Karoliina hoitaa nyt sitten sen asian niinkuin parhaaksi näkee – minä en puutu enää koko juttuun. (Menee ulos. Lindgrenska alkaa siirrellä huonekaluja).

JUSSILAINEN. Mutta tämä menee nyt aivan liian pitkälle! Lindgrenska korjaa heti pois vedet ja hiekat ja kaikki – ja riepunsa ja luutansa ja laittaa itsensä sinne missä pippuri kasvaa!

LINDGRENSKA (käsittää sen leikiksi). Siitä ei tule mitään – sillä täällä täytyy pestä oikein kunnollisesti!

JUSSILAINEN. Eei, sanon minä.

LINDGRENSKA (katsoo häneen nauraen). Juu'u, sanon minä. Olen minä ollut ennenkin miesväen kanssa tekemisissä – ja minä teen niinkuin pastorska on käskenyt.

JUSSILAINEN. Menkää, menkää, menkää – ulos – heti!

LINDGRENSKA (hymyillen). Kyllä minä huomasin pastorskasta, että pastori tahtoo vain kujeilla minun kanssani. Pastori menee nyt vaan tiehensä, sillä minä kaadan kohta kaiken tämän veden lattialle, jotta tuo sohvan vierusta saa vähän liota. – (Huutaa). – Mari! (Kaataa koko ämpärillisen vettä lattialle).

JUSSILAINEN. No – no – no – no –!

Kyllä minä –! (Ottaa häntä niskasta ja työntää hänet ulos keittiön ovesta. Kävelee sitten edestakaisin kiihtyneenä). Kyllä minä – kyllä minä heidät opetan –! Kun minä kerran olen sanonut –! Ja Eveliinakin mukana samassa juonessa! – Miltä täällä nyt näyttää? – Mahtavatko tulla edes korjaamaan pois – vai antavatko olla vehkeensä täällä koko päivän? — Hiekkaa ja tiskivettä ja riepuja ja luutia –!

OPETTAJAN ROUVA (tulee sisään. Hän on hieman sievähkö ja hyvin vilkas nainen, vähän keikailevasti puettu). No, hävitys ja kauhistus! – Pastori keskellä lattianpesuvehkeitä – (Nauraa sydämellisesti). – ja on tietysti, niinkuin kaikki miehet silloin, pahalla tuulella! – Niin, niin, me naiset saatamme joskus nostaa luomisen herrat temppelin harjalle! – Suokaa anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan, mutta minulla on vain pieni asia, jonka voin toimittaa täältä kynnykseltäkin! Pastori on sitten vain hyvä ja puhuu siitä Eveliinalle – hänellä on kai nyt tuliset touhut ja kiireet.

JUSSILAINEN (puoliksi poispäin kääntyneenä hypistelee jotain kirjoituspöydällä). No, mistä sitten on kysymys?

OPETTAJAN ROUVA. Niin, asia on siten, että meillä on tarkoitus koettaa saada toimeksi pienet arpajaiset täällä nuorisoseurassa – ja minä juoksen ympäri kerjäyslistoineni – ja ajattelin, että herrasväkikin kai mielellään lahjoittaa jonkin pienen esineen – se saa olla ihan mitä tahansa – pääasia vain, että se nyt jotakin on olevinaan.

JUSSILAINEN (pilkallisesti). Arpajaiset! – Vai niin, vai pidetään täällä arpajaiset! – Ja minkä hyväksi, jos saan kysyä?

OPETTAJAN ROUVA. Kansanopiston tietysti! Sehän nyt on päivän kysymys kaikkialla. – Ja myöskin aioimme pyytää pastoria pitämään pienen esitel –

JUSSILAINEN. Kansanopisto! – Kyllä minä tiedän, että niitä ne nykyisin puuhaavat! Mutta minä sanon rouvalle, että nuo kansanopistot ovat hyvin epäilyttäviä laitoksia, enkä minä voi suvaita, että seurakunnasta kiskotaan rahoja sellaiseen tarkoitukseen.

Minä asetun jyrkästi vastustavalle kannalle kaikkien arpajaisten suhteen, samoin kuin vastustan nuorisoseuraakin ja kaikkia muita herrasväen keksintöjä –

OPETTAJAN ROUVA (vähän kiivaasti). Vai niin! No, koska asia siltä kuulostaa, niin en sitten tahdo vaivata. – (Keikauttaen niskaansa). – Muuten – meillä on jo lupakin arpajaisten pitoon sekä huonekin saatuna –

JUSSILAINEN. Missä? Ei suinkaan kansakoululla, sillä minä kuulun johtokuntaan?

OPETTAJAN ROUVA. Ei, herra varjelkoon! Nimismiehellä.

JUSSILAINEN. Vai niin, vai Ojasella! Hän se juuri on kaikissa kokouksissa Lundqvistin kanssa minua vastaan – mutta kyllä minä heille vielä lopuksi näytän! – Varmaan siellä myös tanssitaankin – vai kuinka –?

OPETTAJAN ROUVA. Luonnollisesti! Sitä taitoa ei nuoriso vielä ole unohtanut.

JUSSILAINEN. Ja opettaja luultavasti, kuten tavallista, pitää esitelmän uusista aatteista – vai mitä?

OPETTAJAN ROUVA. Tietenkin! Mieheni aikoo puhua kansanopistoista ja minä naisen oikeuksista. Ja me arvelimme, että ehkä pastorikin lausuisi muutamia sanoja –

JUSSILAINEN. Mistä?

OPETTAJAN ROUVA. No – vaikkapa sivistyneistön velvollisuuksista kansaa kohtaan!

JUSSILAINEN. On viisainta, ettei rouva yritäkään ruveta kiistelemään kanssani, sillä kyllä minä ymmärrän ne asiat parhaiten.

Tervehtikää opettajaa ja sanokaa, että koska kuulun koulun johtokuntaan, on hänen toteltava minua – ja minä aionkin pitää häntä silmällä – ja herrasväkeä kumpaakin – sillä –

OPETTAJAN ROUVA. Parasta on, että pastori puhuu siitä itse mieheni kanssa – se ei kuulu minuun – sillä minä en ainakaan ole minkään papillisen komennon alainen. Hyvästi! (Menee).

JUSSILAINEN (raapaisee korvalistaan). Tuntuu siltä kuin kaikki ämmät olisivat päässeet irti tänään tekemään minut kerrassaan hulluksi! – Ryhdytään lattianpesuun ja arpajaisten pitoon ja puhutaan naisten oikeuksista! – Paljon kiitoksia! – Niin, sellaisia heistä tulee – näkeehän sen – noine uusine aatteineen – kansanopistoineen – arpajaisineen – ja muine perkeleen töineen – – –. Mutta odottakaahan, kunhan minä kerran pääsen määräämään, niin kyllä minä panen toimeen muutoksen kaikessa – sen saavat nähdä. (Kävelee edestakaisin ja rauhoittuu). Ja nyt on kello jo näin paljon, ja minun täytyy saada saarnani valmiiksi päästäkseni matkaan aikaisin huomenaamulla. – Mutta kun ei koskaan saa olla rauhassa, vaan on aina ikävyyksiä aamusta iltaan – – (Istuutuu kiivaasti kirjoituspöytänsä ääreen). Korjatkoot roskansa pois milloin itse haluavat! – (Heittää samassa syrjä-silmäyksen lattianpesuvehkeisiin). "Papillinen komento –!" – Hm! – (Tarttuu kynään). Niin – mihin minä jäinkään? – Aivan oikein – niin – loistoa ja ylellistä elämää – (Kirjoittaa). Mutta pyntätä asuntonsa ja ruumiinsa maallisella turhamaisuudella –

(Herkee). "Papillinen komento!" sanoi hän. – Hm. – (Miettii). Loistoa ja ylellistä elämää – (Kirjoittaa). Nämä paheet ovat huomattavissa erityisesti naisissa – niiden juuret ovat itserakkaudessa, joka juuri on naisen päävika. Tämä heidän vallanhimonsa perheessä, vaikka mies on heidän päänsä –

KOLME TALONPOIKAA (astuu sisään. He näyttävät olevan tuttuja talossa).

JUSSILAINEN. Vai niin – hm. No – istukaa! (Kaikki kolme istuvat sohvalle ja syljeskelevät hyvin ahkeraan seuraavan keskustelun aikana). Mistä nyt sitten on kysymys?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (arvokkaasti). Me olemme tulleet tänne pastoorin luokse puhumaan siitä synnillisestä hankkeesta, jota koulunopettaja taaskin puuhailee – nuorison ja nimismiehen ja Lundqvistin ja muiden suruttomien seurakuntalaisten kanssa.

TOINEN TALONPOIKA. Jotka totisesti vaeltavat sitä laveata tietä, joka johtaa kadotukseen ja helvetin tuleen.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Arpaajaisineen ja tansseineen ja kevytmielisine tapoineen nuorison keskuudessa.

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti, totisesti – nuorison keskuudessa!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Olemme saapuneet pastoorin tykö senvuoksi, koska minä aion nostaa asiasta kysymyksen kokouksessa, jonka aion kuuluttaa pidettäväksi – että me siellä kieltäisimme tanssimisen ja kaikenlaisen muun kevytmielisen elämän kappelissa – tekisimme valituksen – jotta saisimme täältä pois koko koulun – ja kahdenkymmenenviiden markan sakon uhalla kieltäisimme kaikki uudet asiat täällä kappelissa.

TOINEN TALONPOIKA. Ja että ruvettaisiin totisesti elämään nöyryydessä, kärsivällisyydessä ja lähimmäisen rakkaudessa – ja velvollisuuden tunnossa –!

JUSSILAINEN (miettii). Hm. – Jospa se vain kävisi laatuun! – Minä olen kyllä kuullut siitä asiasta – noista arpajaisista ja kaikesta muusta – ja on aivan paikallaan, että pitäjäläiset itse tarttuvat toimeen ja tekevät lopun kaikesta, sillä aika on paha – – eritoten alkavat naiset pöyhistellä – kuten olen nähnyt ja saanut kokea. – (Vilkaisee lattianpesuvehkeisiin). – Minä juuri parhaillaan kirjoitan maailmallismielisestä mielenlaadusta tässä saarnassani, jonka pidän kontrahtirovastin virallisesta määräyksestä ylihuomenna piispantarkastuksessa emäkirkossa piispan ja kaikkien kontrahtikunnan pappien läsnäollessa, jotka kaikki kokoontuvat sinne.

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti – kaikkien pappien läsnäollessa – totisesti –!

JUSSILAINEN. Entä luuleeko Savolainen, että me voitamme tarpeellisen määrän ääniä puolellemme kokouksessa, saadaksemme tuon tanssi-asian menemään läpi? Sillä olisihan todellakin vallan erinomaista saada nyt ainakin aluksi se hävitetyksi seurakunnasta.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Olisi tosiaankin. Katsokaahan, olen suunnitellut niin, että minä kuulutan pidettäväksi kokouksen siitä Ojajärven laskuojakysymyksestä – ja siitä eivät Ojanen ja Lundqvist ja muut heikäläiset välitä mitään, sillä heillä ei ole niittyjä sielläpäin, ja kuulutuksen loppuun liitän: ja muista esiintyvistä seikoista – jonka osan pastoori sitten lukee hiljaa ja nopeasti – ja minä kuulutan kokouksen Mikonpäiväksi, sillä silloin on Kuopiossa markkinat, ja nimismies ja Lundqvist ja heidän puoluelaisensa lähtevät kaupunkiin, kuten tavallista, vaihtamaan hevosia – ja juomaan –

TOINEN TALONPOIKA. Niin, totisesti, juomaan itsensä juovuksiin ja viettämään hurjaa elämää kaupungissa – hevosineen ja viinaksineen – ja – poliisineen –.

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin että jos pastoori sitten saarnaa ankarasti sinä sunnuntaina ja saapuu itsekin kokoukseen meidän kanssamme – ja –

TOINEN TALONPOIKA. Ja totisesti kolkuttaa heidän omiatuntojaan lailla ja Mooseksella ja iankaikkisella kadotuksella – – –

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin me kokoonnumme kaikki oikein miehissä, ja minä takaan, että asia menee läpi.

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti – totisesti –!

JUSSILAINEN. Hm. – Ehkä se saattaa käydä laatuun!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Sillä nuo Ojaset ja Lundqvistit ja koulunopettajat rouvineen ovat pahennukseksi koko seurakunnalle.

JUSSILAINEN. Niin, nykyjään tahtovat kaikki elää hienosti ja haalia kaupungista uusia vaatteita ja punaisia liinoja vaimoväelle – ja pyntätä akkunansa sillä tavoin, että niistä saattaa nähdä koko heidän mädäntyneen ja turhamaisen mielenlaatunsa loistavan kauas tielle. Entä astupa sisään heidän koteihinsa, niin tulet kuin teatteriin, missä ovat kuvastimet ja pianot ja vieterit tuoleissa – mikä kaikki on pelkkää kevytmielistä turhuutta – ja juodaan totia ja poltetaan sikaareja aivan kuin oltaisiin pääkaupungissa –!

TOINEN TALONPOIKA (huokaa). Niin, pastoori kyllä tietää –!

JUSSILAINEN. Kyllä – kyllä minä tiedän.

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti – joka kerran on lukenut itsensä papiksi ja jolla on kykyjä, ja joka tietää kaikki – sellaista miestä kuin meidän pastoorimme saarnatuolissa, elämäntavoissa ja hengen lahjoissa, sellaista ei ole toista. – Ja meidän vakaumuksemme onkin, että pastoori saa nauttia vielä suurta ihanuutta tässä maailmassa – ja hallita monia, niin jumalaapelkääväisiä kuin jumalattomia – kun pastoori totisesti on niin oppinut mies.

JUSSILAINEN. Eihän sitä sentään voi tietää kaikkea, rakas Heikkilä, – kuinka kullekin käy – sillä tarvitaan lujaa ja väkevätä kättä, jos mieli johdattaa maailmaa vanhalle uralleen sekä maahan polkea ja murskata se suuri Babelin lohikäärme – toisin sanoen: kaikki se pahennus, joka leviää meidän Babelistamme – Helsingistä – uusien aatteiden ja uusien oppien muodossa – naisten oikeuksista ja kaikenmoisesta semmoisesta – –

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti –!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (nousee). Pastoori on siis yhtä mieltä –?

JUSSILAINEN (hieman vältellen). Saamme nyt nähdä, miten sen tanssikysvmyksen käy –!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Kunhan vain saamme uhkasakon voimaan ja koulun pois, sillä tuo opettajan herrasväki turmelee koko kappelikunnan, niin seurakuntaan palaa järjestys ja kristilliset tavat – sanon minä. – Ja sitten me toivoisimme, että pastoori saapuisi meidän hengellisiin seuroihimme minun luokseni ensi perjantaina, sillä pastoorin viime saarnassa oli muutamia kohtia, joista me emme oikein pitäneet, sillä pastoorin pitäisi tehdä kirkossa jyrkempi erotus niiden välillä, jotka ovat lain alaiset ja niitten, jotka ovat lunastetut – koska meillä ovat kirkossa omat penkkimmekin lähinnä saarnatuolia – ja hautauspuhe Lehtimäen emännälle oli vallan liian hyvä, sillä eihän hän, paremmin kuin sen talon muukaan väki, ole kuulunut meidän seuraamme. – –

Ja me tahtoisimme, että pastoori ottaisi pastorskan mukaansa, jotta hänkin tulisi herätykseen – sillä me haluaisimme, että koko pappilan väki vaeltaisi oikealla tiellä.

JUSSILAINEN (päättäväisesti). Kuulkaahan, Savolainen, minä olen pappina täällä, ettekä te. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä asiasta enempää tällä kertaa! Voinhan tulla kokoukseenne – jos ehdin – ja silloin minä myös selvitän, mistä seikoista teidän puuhissanne minä en pidä. Sillä minä se puhun ja te kuuntelette – te, jok'ainoa tässä kappeliseurakunnassa – ilman eroitusta! – Ymmärtääkö Savolainen?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Meille on annettu lahja eroittaa hyvä pahasta, ja autuudenasiassa ei maallinen oppi ja arvo merkitse mitään – ja ellei pastoori halua kuulua meidän seuraamme, vaan tahtoo liittyä niihin toisiin, niin –

TOINEN TALONPOIKA. Ei häiritä pastooria, jolla totisesti on kai kiire rustata saarnaa niille toisille papeille, vaan lähdetään nyt –!

KOLMAS TALONPOIKA (joka on istunut vaiti ja syljeskellyt, nousee ja sylkäisee taas). Ja koska täällä, näen mä, luututaankin –

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Joka ei ole meidän kanssamme, hän on meitä vastaan! – Pastooripa miettii – –!

TOINEN TALONPOIKA (välittäen). Niinpä kyllä – miettiihän pastoori. – Tule nyt, Savolainen!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (seisoo hetkisen, katsellen Jussilaista tutkivasti ja lähtee sitten toisten mukana).

JUSSILAINEN (vähän aikaa mietteissään). Hän alkaa hyppiä nenälleni, tuo Savolainen – ja koko hänen puolueensa – sen huomaan. – He tahtovat vallita täällä ja arvostella minun edesottamisiani – ja minun saarnojani. – Se ei käy – ei käy laatuun! – Hm – Savolainen tai Ojanen – hm – (Nousee ja lyö kätensä lujasti pöytään). Ei, kyllä minä sentään sanon viimeisen sanan tässä seurakunnassa! (Kävelee edestakaisin, ottaa sitten Napoleonin tapaisen asennon). Kyllä se olen minä (Äänettömyys). Kerrassaan häpeämätöntä puhua minun vaimostanikin! (Alkaa jälleen kävellä, äänettömyys). Minä taisin olla äsken Eveliinalle vähän liian kiivas. – Onhan hän kiltti – ja pidänhän minä hänestä – mutta naisethan ovat aivan kuin lapsia – ja heitä täytyy käsitellä lapsina – sillä eihän heillä ole miehen lahjoja eikä miehen älyä – ja kyllähän Eveliina tahtoo – huomaanhan minä sen – mutta hän ei ymmärrä ja siksi täytyy suoda hänelle anteeksi. – Olin minä sittenkin liian kiivas – hm – (Äänettömyys). Naemi – niin – hänelle kävi nyt hieman hullusti – ja minulle – mutta pääkaupunki se hänet turmeli. – (Lempeällä sävyllä). – Tiedänhän, ettei se ollut Lillin syy – minä tiedän, että hänelläkin on suuret virheensä – hän on maailmallinen ja muodikas nykyajan nainen – ja turhamainen – ja Helsingistä – ja muuta sellaista! Mutta kuitenkin minä pidän hänestä – ja huomasinhan, että hän keimaili minulle – sen näin varsin selvästi – ja ellei hän olisi ollut kihloissa, niin olisin kosinut häntä – ja kyllä hän olisi minut ottanut, sillä hän on viisas nainen. – (Äänettömyys). – Sitä sellaista Lillin ja minun välillä vallitsevaa suhdetta nimitetään platoniseksi rakkaudeksi. – Väliin tuntuu aivan siltä kuin minä tahtoisin kysyä häneltä: mitä minä nyt teen? – – Ja kyllä hän tietäisi. – Minä tunnen, että tekisin hänen tahtonsa mukaan. – En käsitä, miten oikeastaan lienee, mutta miellyttävä nainen hän on (Kaihomielisesti). Kullakin tässä maailmassa on oma osansa ja Lilli on minun – (Painaa päänsä alaspäin). – Minusta tuntuu aina niin omituiselta muistellessani Lilliä – –.

EVELIINA (tulee sisään).

JUSSILAINEN (havahtaa, menee hänen luokseen ja painaa hänet kiihkeästi puoleensa). Suutele minua, Eveliina! (Äänettömyys). Voithan antaa pestä täällä huomenna, kun minäkin lähden jo aamulla varhain –.

Tahdoin vain sanoa, että olin ehkä äsken vähän liian kiivas, mutta minä olen nyt vallan toisella mielellä, sillä tiedäthän, että minä pidän sinusta!

EVELIINA. Minä itse olin kiivas, rakas Elias.

JUSSILAINEN (jälleen arvonsa tuntevasti). Juuri senvuoksihan minä vihastuin –!

EVELIINA (hieman surullisesti). Niin – saat pitää minut sellaisena kuin olen – kyllähän minä koetan –.

JUSSILAINEN (taputtaa häntä poskelle). No, no – jätetään se nyt – ja unohdetaan! – Katsohan, kun sinä vain tottelet minua, niin kaikki sujuu hyvin, rakas Eveliina. – Joko sinulla on päivällinen valmis?

EVELIINA. Heti paikalla! (Menee).

JUSSILAINEN (kävelee, mahtailevasti). Nuo naiset! – Niin, niin, heidät voittaa helposti – ei muuta kuin pikku taputus, – mutta heitä ei saa viedä Helsinkiin, sen tiedän minä! (Kuuluu aisakellon kilinää). Kukahan nyt taas mahtaa tulla? – Ei suinkaan vaan piispa matkallaan pistäydy täällä? (Katsoo ulos akkunasta).

EVELIINA (juoksee läpi huoneen). Mamma – mamma on tuolla ulkona! (Ulos).

JUSSILAINEN (nolona). Anoppimuori! – (Miettii). – Vai niin (Kynsäisee korvallistaan). Mutta eihän se nyt olisi oikein sopinut. – Ja olisivathan he nyt sitten voineet luututakin täällä ensin – vaikka vähän edes – täällähän on niin likaista ja näyttää siltä kuin – (Alkaa kömpelösti siivota pöytää ja siirtää tuoleja).

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee sisään. Hän on hyvin uudenaikaisissa ja hienoissa tamineissa). No, hyvää päivää, rakas Elias, – hyvää päivää! – Minä tulen ihan suoraa päätä Helsingistä – niin Helsingistä – ja aion nyt olla teidän luonanne kokonaisen viikon. – Kyllä Hilma tulee toimeen siellä kotona sen aikaa, sillä minä kirjoitin hänelle, että poikkean pikkuisen Jussilaisella –.

Ja tiedättekö, että Naemi taas on kihloissa – erään sanomalehtikirjurin kanssa Helsingistä, ja kuuluvat kertovan, että Sofi Andelinin pitkästä tyttärestä ja meidän pitäjän uudesta apupapista pitäisi tulla pari, ja kyllä Sofi onkin niitä ihmisiä, jotka osaavat laittaa yhteen, sillä hän nyt ei saa vähääkään rauhaa, ennenkuin saa tyttärelleen miehen – –!

Mutta kyllä se on vallan hirveätä, kuinka siellä Helsingissä kaikki on kallista! Pyytävät kaksi markkaa neljäkymmentä penniä voikilosta, ja kalasta kahdeksankymmentä penniä – ajatelkaa! – Ja sitten minä olin tivaatterissa ja katselin Roomeota ja Jyyliaa – ja naisyhdistyksessä – ja minä sanoin heille, että kyllä he ovat oikeassa, sillä joka on ollut kolmekymmentä vuotta yhdessä Braxellin kanssa niinkuin minä, tietää hyvin, ettei miehen kanssa ole niinkään helppoa tulla toimeen. – Ja Lillikin on muuttanut Kuopioon, kun Antti sai paikan tuomiokapitulin tuomarina, ja he asuvat jo siellä. – Jaa'a. – Ja nyt minä olen täällä teidän luonanne ja olen matkustanut junalla tänne saakka!

Kyllä siellä Helsingissä on hauskaa! Ensi kerralla otan sinut, Eveliina, mukaani, sillä eihän aina sovi istua kotonakaan. – Ja tiedättekö ihmettä, kun kaikki ihmiset tunsivat minut siellä Helsingissä – ja tivaatterissa ne oikein nousivat seisomaan ja katsoivat kiikarilla nähdäkseen minut – "Nimismiehen rouvan Kuopion takaa", kuten he minua nimittivät – hi, hi, hi! (Koko puhelun ajan ovat kyytimies ja palvelustyttö kantaneet sisään laatikoita, pahvikoteloita, huonekaluja, kukkia y.m., joten salin lattia vähitellen vallan täyttyy tavaroista ja esineistä). Vai niin – no kas sillä lailla – laskekaa siihen lattialle – älkää vaan millään muotoa särkekö tuoleja! – Minun täytyi ottaa asemalta oikein eri hevonen ja ajaa perässä katsoakseni, ettei vaan mitään särkyisi. – – Niin, tuossa ovat akkunaverhot – ja tuossa matot tänne saliin – ja sinulle, Eveliina, kaksi uutta leninkikangasta – ihan uusinta kuosia – ja Eliakselle – aijai, varokaa, varokaa! – se on piano, joka maksoi kahdeksansataa markkaa! – Laskekaa kaikin mokomin se hyvin varovasti maahan!

Kyllähän me sitten vähitellen ehdimme ottaa kaikki esiin! – Mutta, Eveliina, sinä olet käynyt vähän kalpeaksi – no no, se menee pian ohi – sellaista se on aina alussa – hi, hi, hi! – Ja Eljas, hän se vain lihoa röhöttää – hi, hi! (Istuu sohvalle). Nyt minä istun tähän – ja älkää luulkokaan saavanne minua tästä ylös niinkään äkkiä! – Ja te istutte nyt siihen molemmin puolin – no, ja nyt minä sitten vasta oikein alan kertoa –

    Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Seuraavana aamuna aikaisin. Kaikki huonekalut on kannettu ulos, paitsi kahta päällekkäin asetettua tuolia. Mari pyyhkii kattoa. Lindgrenska valmistautuu pesemään lattiata. Ulkona on sade-ilma.

    (Äänettömyys).

LlNDGRENSKA. Sen minä vain sanon, että ihminen minäkin olen –

    (Äänettömyys).

MARI. Ja komentaa ja soittaa suutaan pahemmin kuin kasakka –

    (Äänettömyys).

LlNDGRENSKA. Kuin turkkilainen ja pakana. – Minä ajattelen ihan mitä minä haluan!

MARI. Enkä minä ole ikänä palveluksessa ollessani ollut kenenkään haukuttavana. – Ja jos tätä tämmöistä jatkuu niin –

LINDGRENSKA (huokaa). Kun tässä vain pysyisi edes hengissä!

MARI. Hän kävi eilen navetassakin –

LINDGRENSKA (sähisee). En minä siitä ämmästä välitä! – Minä puhun pastorista!

MARI. Mutta minä puhun vanhasta rouvasta!

LINDGRENSKA. Olenko minä sanonut sanaakaan vanhasta rouvasta? – Laita sinä vain se katto puhtaaksi, kuten hän on käskenyt, jotta minäkin tästä viimein pääsen aloittamaan – koska täällä nyt sitten kumminkin pestään!

MARI (vihaisesti). En minä ole ennenkään kattoja nuohonnut.

LINDGRENSKA. Sen kyllä huomaa – etkä luultavasti koskaan pessyt lattiaakaan – siltä täällä ainakin näyttää –

MARI (astuu tuolilta lattialle). Se saa nyt kelvata teille. – Sillä minua ei pastorin koskaan ole tarvinnut heittää niskasta ulos.

LINDGRENSKA. Parasta että menet siitä katsomaan likaämpärin taustaa. – Luulen ettei vanha rouva ole vielä keksinyt kaikkia kätköjäsi.

MARI. Pitäkää suunne kiinni!

LINDGRENSKA. Pidä itse! – En minä aio keittiössä pestä sinun jälkiäsi!

MARI. Olenko minä sitten pyytänyt?

LINDGRENSKA. Hä? – Tässä talossa onkin nyt sellainen ihminen, joka kohta "pyytää" sinua molemmille korville!

MARI. Viekää pois vetenne kyökin hellalta – saatte lämmittää kodassa – ja tuokaa vasta luudat mukananne, kun tulette ihmisiin – sillä en minä aio juosta joka päivä metsässä teidän tähtenne!

LlNDGRENSKA. Kuinka monta voileipää kantoi sisaresi esiliinansa alla kotiinsa viime kerralla kirnutessasi – hä?

MARI. Mutta minulla ei olekaan isätöntä poikaa!

LlNDGRENSKA. Etkä saa isällistäkään!

MARI. Saadaanpas nähdä!

LlNDGRENSKA. Niin saadaanpas nähdä! – Miehet ovat tarpeeksi viisaita juostakseen sinun perässäsi.

MARI. Pyh! Minä saan niin monta kuin haluan!

LlNDGRENSKA. Taidat saada odottaa liian kauan!

RENKI (ilmestyy ovenpieleen). Jokos se on ylähällä?

MARI (sähisee). Eeii!

RENKI. Mahtaakos se reissuun lähteäkään, kun siellä sataa niin taitamattomasti?

MARI. Mistä minä sen tiedän!

    (Äänettömyys).

RENKI (nauraa). Akka näkyy saaneen teidät liehumaan –!

MARI. Älä lorvaile siinä! Kyllä hän pääsee vielä talliinkin, koska on jo navetankin kolunut.

RENKI. Saitkos nenälles? – Luuletkos sitten, ettei jo käynyt tallissakin?

MARI (huvitettuna). Kävikö?

RENKI. No totisesti.

MARI. Haukkuiko?

RENKI. Niin armottomasti.

MARI. Hi, hi, hi!

RENKI. Ha, ha, ha!

LlNDGRENSKA. Älkää ulvoko siinä! Saatte luullakseni nyt pestä naamanne tässä talossa – niin paremmat kuin huonommat.

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee sisään aamunutussaan ja kirjavassa alushameessa, vasta heränneenä). Vai niin – ette kai ole kantaneet huonekaluja ulos sateeseen? – (Tirkistää eteiseen). – Hyvä on, näkyvät olevan suojassa. – Mari tai mikä sinun nimesi on, tyhjennä etuhuone – tuo tuossa saa auttaa sinua. – Nostatte sinne kirjoituspöydän ja kaappihyllyn kirkonkirjoineean ja sohvan ja kaikki tyyni. – Pastori saa vastaanottaa talonpoikia siellä – se kyllä kelpaa heille. Sillä ei tarvitse enää kenenkään luullakaan, että heitä lasketaan tänne pilaamaan minun Helsingistä tuomiani uusia mattoja. – (Lindgrenskalle). – Ja te saatte kiirehtiä! Saatuamme pastorin matkaan rupeamme heti siivoomaan toisia huoneita. – (Marille). – No, minne sinä menet?

MARI. Minä menen viemään kahvia pastorille ja pastorskalle.

NIMISMIEHEN ROUVA. Emme me nyt ehdi passata pastoria – hän saa odottaa – ja rouva nukkuu vielä. – (Rengille). – Katsopas tuota – pistä piippu taskuusi heti! – Piiputtelemisesta täällä sisällä salissa täytyy tulla loppu, sanon minä! – Oletko tehnyt tallissa ja vajassa niinkuin käskin? – Antakaa oven olla auki, että minä näen, mitä te teette siellä! – Ja ala laputtaa siitä! – Kyllä näkee, että ette ole tottuneet täällä tekemään työtä edes ruokanne edestä. – Jaha, minun tavarani ovat siis tuolla huoneessa. (Menee oikealle).

RENKI. Tuolla akalla sitä sitten on suuta, voi sun vietävä!

MARI (asettaa kädet lanteille, matkien nimismiehen rouvaa). Hi, hi, hi!

LINDGRENSKA (Marille). Älä siinä konstaile – meillä on kiire –! (Renki ja Mari rientävät eteiseen).

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee sisään. Hän menee Jussilaisen ovelle). Vai niin – hän nukkuu vielä. – Oletteko asettaneet saavit vesirännien alle?

LINDGRENSKA (nöyrästi). Olen kyllä – armollinen rouva vallesmanska.

    (Äänettömyys).

NIMISMIEHEN ROUVA (lempeämmin). No – mitä te pidätte pastorista?

LINDGRENSKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). On kai niitäkin, jotka hänestäkin pitävät!

NIMISMIEHEN ROUVA (tyytymättömänä). Niin, minulla on omat ajatukseni, minulla. – Ainakin saisi hän pitää parempaa huolta ulkotöistä, sillä ei suinkaan hän voi vaatia, että tyttäreni ehtii kaikkialle – ja sitäpaitsi hän ei ole tottunut sellaiseen.

LINDGRENSKA (luo nimismiehen rouvaan pikaisen katseen ja huokaa. Pienen äänettömyyden jälkeen). Sen minä vain sanon, että ihminen sitä olen minäkin!

NIMISMIEHEN ROUVA (terävästi). Mitä te sanotte? Minä olen tottunut saamaan työt käymään – mutta te täällä olette varmaan tottuneet saamaan palkkaa tekemättä mitään.

LINDGRENSKA (nöyrästi). Minä teen kaikki aivan niinkuin armollinen rouva vallesmanska käskee. Sillä kyllä täällä täytyy pestä – ja minä olen siisti ihminen – ja – – ja rouva pastorska on niin tavattoman hieno ja siisti ja työteliäs ihminen – enkä minä ymmärrä, kuinka pastori suvaitseekin talonpoikain tulevan tänne saliin, kun kerran on etuhuonekin. – Ja on hyvä, että rouva vallesmanska pitää silmällä noita tuolla eteisessä – sillä tämän seurakunnan väki sitten vasta on laiskaa! –

Rouva vallesmanskalla on tuolla huoneessa varmaan hyvin hienoja tavaroita, jotka rouva vallesmanska toi mukanaan Helsingistä rouva pastorskalle?

NIMISMIEHEN ROUVA (itsetietoisesti). Minä toin Helsingistä vähän yhtä ja toista, sillä minulla on varaa kustantaa tyttärelleni hieno koti – minulla on maatila ja kolmekymmentä lypsävää, eikä minun tarvitse huolia kuluista!

LlNDGRENSKA. Kolmekymmentä lypsävää! Oijoi!

NIMISMIEHEN ROUVA. Eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään lupaa, sillä vallesmanni on kuollut ja minä hoidan kaikki itse – ja toinenkin tyttäreni menee kohta naimisiin. Mutta mitä sanoittekaan, eivätkö täällä kaikki ole tyytyväisiä pastoriin?

LlNDGRENSKA. Katsokaa, rouva, ei sovi koskaan puhua suutaan puhtaaksi, kun ollaan toisen talossa – enkä minä ole mikään pitäjän kiertävä juorukello, joka toitottaa näkemänsä ja kuulemansa, – sillä minä olen aina ollut töissä paremmissa taloissa ja nähnyt parempiakin ihmisiä – minulla on kolme lasta, jotka minä elätän ja vaatetan rehellisellä työllä – sillä minunkin mieheni on kuollut ja minä olenkin vain köyhä, yksinkertainen leski, ja – nuori pastorska antaisi kyllä aina pestä – mutta –

NIMISMIEHEN ROUVA. Mitä mutta?

    (Lyhyt äänettömyys).

LlNDGRENSKA (huokaa). Oli hyvä, että pastori lähti tänään matkalle, niin että saadaan tehdä puhdasta, tarvitsematta pelätä vaivaista henkeään.

NIMISMIEHEN ROUVA. Mitä te tarkoitatte?

LINDGRENSKA (hiljaisella äänellä). Minä en sano mitään – poikani käyvät koulua – ja opettajan perhe on tavattoman siistiä väkeä – vaikka pastori – – (Pesee lattiaa).

NIMISMIEHEN ROUVA (hiukan kärsimättömästi). Niin niin – minä tiedän – pastori ei oikein sovi heidän kanssaan –

LlNDGRENSKA. Ja kyllä minä olisin täällä pessyt eilen, kuten pastorska tahtoi – mutta pastori –

NIMISMIEHEN ROUVA (tuikeasti). Oliko heillä eilen riitaa pesemisestä?

LlNDGRENSKA. Ei saatu pestä – vaikka vesi ja kaikki oli valmiina – ja pastorska rukoili niin hartaasti –

NIMISMIEHEN ROUVA. Rukoiliko hän? – Eikä pastori antanut pestä, vaikka pastorska tahtoi – –. Jaa'a – nyt minä alan käsittää – (Nousee ja kävelee edestakaisin).

LlNDGRENSKA. Niin – eihän se minuun kuulu – se on herrasväen keskinäinen asia – vaikka kyllä minä huomasin, että rouva pastorska oli itkenyt – (Pesee).

NIMISMIEHEN ROUVA. Itkikö hän? – Itkikö hän? – Jaa'a – jaa'a –. Sitä minä olen koko ajan aavistanut (Huutaa). Mari!

    (Mari tulee).

Tuo kahvia minulle ja matami Lindgrenskalle – ja tuo tänne myöskin se korini, jossa minulla on korppuja!

    (Mari menee).

LINDGRENSKA (huokaa taas). Kun on naimisissa, niin saa tyytyä – tässä maailmassa! (Pesee innokkaasti).

NIMISMIEHEN ROUVA (suuttuneena). Vai niin – vai kielsi hän! – Ja pastorska tahtoi – ja – ja rukoili – – ja itkikin – eikä tämä vaan antanut!

LINDGRENSKA (nostamatta katsettaan). Pastori sanoi vain, ettei saa pestä –.

    (Mari tulee kantaen kahvia tarjottimella).

NIMISMIEHEN ROUVA. Matami on nyt niin hyvä ja ottaa kahvia – ja panee sokeria sekaan – täällä on helsinkiläisiä korppuja!

LINDGRENSKA. Helsinkiläisiä – oijoi!

NIMISMIEHEN ROUVA. Mari, tuo tuoli matami Lindgrenskalle! – Matami on hyvä ja istuu! (Mari tuo tuolin happamin ilmein). Mene sinä tiehesi! (Mari menee ja nimismiehen rouva sulkee oven hänen jälkeensä). Kuulkaahan nyt, matami! Minulla on sekä silmät että korvat – matami kertoo nyt minulle kaikki tyyni oikein perin pohjin – eikö pastori kohtele hyvin tytärtäni – kuinka sen asian laita oikeastaan on?

LINDGRENSKA. Minulla ei yleensä ole tapana kuljettaa juoruja – eikä aikaansaada riitaa ihmisten kesken – ei ikimaailmassa – mutta sen minä kyllä sanon suoraan, ettei pastorin olisi tarvinnut ottaa minua eilen niskasta ja työntää ulos – sillä minä tiedän aina vallan hyvin, koska minun on mentävä – vaikka olenkin köyhä ihminen – eikä hänen tarvitsisi yhtenään torua pastorskaakaan, joka on niin ihmeen hyvä ja helläluonteinen ihminen – ja hienosta ja paremmasta kodista –

NIMISMIEHEN ROUVA. Vai niin, vai toruu pastori pastorskaa! – Odottakaa – matami juo vielä toisenkin kupillisen! – Istukaa nyt vaan!

    (Nimismiehen rouva käy noutamassa lisää kahvia).

LINDGRENSKA. Älkää nyt, armollinen rouva vallesmanska, vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni – tämä on jo aivan liikaa –!

NIMISMIEHEN ROUVA. Ja kastakaa korppuja, hyvä matami!

LINDGRENSKA. Kiitän nöyrimmästi! – Mutta tämä on sentään ihan liikaa –!

NIMISMIEHEN ROUVA. No niin – mutta mitä nyt eilen oikeastaan tapahtui ennen minun tuloani?

LINDGRENSKA (hörppien kahvia). Niin, katsokaas, se oli sillä tavalla, että pastorska, joka nyt on niin siisti ihminen, pyysi minua tulemaan tänne pesemään niinkuin aamupäivästä – ja minulla oli vesi kuumenemassa ja luudat ja kaikki valmiina, ja kun minä sitten tulen tänne saliin sisään, niin pastorska seisoo tuossa akkunan vieressä ja pyyhkii esiliinankulmalla silmiään, ja pastori seisoi hänen vieressään ja saarnasi niin että minua oikein hävetti. Ja sitten lähti pastorska pois ja sanoi, ettei pastori anna luututa – enkä minä sanonut niin sanaakaan, kun pastori hyökkää kimppuuni, tarttuu hiuksiini ja lennättää minut tuosta ovesta ulos, niin että minulla on ollut kauhea päänsärky koko yön – ja – ja – minun mielestäni se oli hyvin sopimattomasti tehty sellaiselta, joka kuuluu parempaan säätyyn – ja on lisäksi pappi – köyhää ihmistä kohtaan, kuten minua, jolla on lapsia ja on leski ja muuta – enkä minä suinkaan olisi tullutkaan luuttuamaan, ellei pastorska nimenomaan olisi pyytänyt minua toissailtana. – Ja on sekin, että pastori on kuin mikäkin talonpoika ja pitää yhtä kirkkoväärtin ja Savolaisen ja niiden muiden kanssa, jotka eivät pidä ihmisinäkään muita kuin itseänsä. – Mutta, nähkääs, koulunopettajan perhe, he ovat hienoa väkeä, vaikkeivät kuulukaan pappissäätyyn, ja rouvakin on niin siisti ja on ollut seminaarissa ja muualla, ja rouva pastorska kävisi niin mielellään siellä joskus juttelemassa, mutta pastori ei suvaitse – ja nyt on pastori vihainen siitäkin, että niillä on arpajaiset – ja nuorisoseuroja pyhäisin – mikä onkin paljon parempaa kuin että nuoret miehet kulkisivat pitkin raitteja juopotellen, – ja nimismies Ojanen, joka on rikas mies, ja Lundqvist ovat opettajan puolella – – ja pastorskan täytyy vain istua kotona ja tehdä työtä kuin huonommat ihmiset, vaikka ei olekaan sellaiseen tottunut, hän kun on kotoisin paremmasta kodista – ja käydä huonosti puettuna, vaikka hänellä on niin hienoja kotoaan tuotuja vaatteita – ja – ja – ja hän tahtoisi saada verhot akkunoihin ja kukkia ja kaikkea sellaista – ja kerran pyysi pastorska niin kauniisti saada tuoda tänne pianonsa sieltä rouva vallesmanskan luota, ja siitäkös pastori nyt härnää häntä jok'ikinen päivä, niin että saa nähdä kuinka kauan pastorska oikeastaan enää jaksaa elääkään – kun hän on niin pieni ja hento ja pastorilla kun on niin kiivas luonnonlaatu – –

NIMISMIEHEN ROUVA. Ehkä pastori on lyönytkin häntä?

LiNDGRENSKA. Sitä minä en ole nähnyt – mutta kyllä minä luulen, että pastori piti hänestä kiinni minun tullessani sisään – sen minä näin, ja se on totinen tosi.

MARI (tulee sisään). Jos rouva nyt tulisi katsomaan –.

NIMISMIEHEN ROUVA. Jaa'a, jaa'a –! – Kuule, älähän mene! – Onko pastorilla tapana lyödä pastorskaa? – Kun minä kysyn, niin sinä et saa valehdella, vaan sinun täytyy sanoa suora totuus – kuulitko!?

MARI. Jestas varjelkoon! Mitä se Lindgrenska täällä onkaan kielinyt ja valehdellut?

LINDGRENSKA. Valehtelenko minä? – Valehtelenko minä? Eikö se ole päivän selvä totuus, että pastori käyttäytyy pastorskaa kohtaan kuin turkkilainen ja –

MARI. Mutta se on valhe, että pastori lyö häntä – sen minä sanon –!

LINDGRENSKA. Olenko minä niin sanonut? – Älä seiso siinä valehtelemassa rouva vallesmanskalle – sillä kyllä minä tiedän mitä minä sanon – enkä minä juokse ympäri valehtelemassa – minä olen rehellinen ihminen –.

MARI. Mutta minä tiedän, ettei pastori ole koskaan lyönyt pastorskaa.

NIMISMIEHEN ROUVA. Ainakin hän toruu häntä?

MARI. Niin – onhan pastori väliin vähän tulinen –.

RENKI (joka on hetken aikaa seisonut ovella). Olette te kelvottomia, kun haukutte täällä pastoria takanapäin – piru vie –! – Pastori on hyvä mies hevosille ja väelle ja reilu minuakin kohtaan – eikä mikään ämmien pappi – sanon minä.

NIMISMIEHEN ROUVA. Mitä sinä mökiset! – Laitatko siitä luusi –!

RENKI. Saamarin akkakopla – piru vie –! (Menee kiireesti).

LlNDGRENSKA. Se ruoja on vallan honkkeli –!

NIMISMIEHEN ROUVA. Näyttää olevan aika riiviö – ja niin röyhkeäkin – mutta vartokoon, sillä tästä kaikesta tulee loppu koht'siltään!

Pastori kuuluu nousevan – mene sinä keittiöön katsomaan tulta ja kanna lisää vettä Lindgrenskan kanssa, ja sano sille renkilorville, että hän heti paikalla valjastaa hevosen valmiiksi, sillä pastori tahtoo lähteä nyt paikalla! – Ja hänen mentyään kaikki valmiina tekemään puhdasta – kas niin –! (Lindgrenska ja Mari menevät. Nimismiehen rouva kävelee kiihtyneenä edestakaisin). Sitä minä aavistin! – Ja vielä niin, että palvelusväki – ja – ja koko seurakunta ja kaikki – näkee ja kuulee – ja tietää kaikki. – Luuleeko hän minun antaneen tyttäreni ryövärinluolaan – luuleeko todellakin? – Jaa'a, minä kirjoitan heti tänä päivänä Hilmalle, etten tulekaan kotiin. – Saadaan nähdä – saadaan nähdä! – Ja tuo renkikin niin röyhkeä! – Hm, semmoinen renki kuin herrakin! – Mutta odota, rakas vävypoika – jaa'a – odota – odota –!

JUSSILAINEN (tulee sisään aamu-tamineissa, sukkasillaan, puolipukeissa, haukottelee ja näyttää olevan huonolla tuulella).

Mitä melua täällä pidetään koko aamu, jotta ei saa nukkua rauhassa? – Ja miks'ei Mari ole tuonut kahvia? (Huutaa). Mariii! (Sattuu astumaan sukkasillaan lattialla olevaan vesilätäkköön ja katsahtaa ympärilleen). Mi-mitä?

Mitä tämä on? – Täällä luututaan – ja on kannettu kaikki huonekalut ulos – ja luututaan!

NIMISMIEHEN ROUVA. On tapana toivottaa anopille hyvää huomenta!

JUSSILAINEN. Niin niin. – Minähän eilen nimenomaan sanoin Eveliinalle, ettei täällä saa ruveta pesemään ennenkuin minä olen lähtenyt – ja nyt täällä kuitenkin pestään – ja huonekalut on kannettu ulos – – mitä tämä merkitsee?

NIMISMIEHEN ROUVA. Se merkitsee, että minä pesetän täällä – kuten näet.

JUSSILAINEN. Vai niin. – Missä on Eveliina?

NIMISMIEHEN ROUVA. Hän nukkuu vielä.

JUSSILAINEN (aikoo mennä siihen huoneeseen, josta nimismiehen rouva on tullut). Hänen täytyy nousta.

NIMISMIEHEN ROUVA. Sinä annat hänen nukkua – sillä me puhelimme eilen illalla hyvin myöhään – ja – ja –

JUSSILAINEN. No – eikö hän sitten kertonut, mitä minä olen sanonut?

NIMISMIEHEN RONVA. Ja muutoin minä sanon sinulle, ettei Eveliinan yleensä täydy mitään!

JUSSILAINEN. Mitä – kun minä sanon, niin hänen täytyy –

NIMISMIEHEN ROUVA. Täytyykö hänen? – Hänen ei täydy – sanon minä – sillä niin kauan kuin minä olen täällä, määrään minä – ja kun minä kerran olen jotain sanonut, niin sinä et sano siihen yhtään mitään – kuuletko?

JUSSILAINEN (hieman nolostuneena). Soo-o!

NIMISMIEHEN ROUVA. Niin, tiedä se! – Sillä kuulehan, minä olen koko aamupäivän kuullut palvelusväeltä ja muilta sinusta kaikenlaista. Ja kas, minä en olekaan antanut tytärtäni ryövärin käsiin – eikä Eveliinan tarvitse itkeä sinun tähtesi, sanon minä – eikä rukoilla sinulta mitään – sillä hän saa tehdä aivan niinkuin hän itse tahtoo ja pukeutua ihan juuri niinkuin hän itse tahtoo – sillä hän ei olekaan mikään torpanpenikka – hänen isänsä oli befalningsmanni – joka on aivan yhtä hyvä kuin pappikin – tiedä se – ja kun minä annoin tyttäreni sinulle, luulin että sinä olit antanut Naemille rukkaset – mutta jos minä olisin tiennyt, että hän antoikin rukkaset sinulle, niin et sinä tänä ilmoisna ikänä olisi saanut Eveliinaa – sinä, joka elät kuin raaka talonpoika vaimoinesi ja palvelusväkinesi – sen koko pitäjäkin tietää – ja olet raaka ja itserakas – ja ylpeä – ja tavoiltasi kuin turkkilainen, joka kiusaat ja kidutat tytärtäni – ja – ja – ja lyötkin häntä!

JUSSILAINEN (ällistyneenä). Ly-ly-lyön-kö minä häntä?

NIMISMIEHEN ROUVA. Ole vaiti, kun minä puhun – sillä minä puhun täällä mitä minä ikinä tahdon! – Ja tänne Eveliinan saliin sinä et enää saa tuoda talonpoikiasi – heille kelpaa vallan hyvin etuhuonekin – ja täällä minä järjestän siten, että Eveliinalla on kuten muillakin ihmisillä – sillä hän on paremmasta kodista – tiedä se – ja tuolla etuhuoneessa sitten saat käryyttää inhoittavaa piippuasi – mutta tänne et saa astua jalallasi –!

JUSSILAINEN (mahtavasti). Olkaa nyt, anoppi, vaiti!

NIMISMIEHEN ROUVA. Minäkö vaiti? – Eei, kuulehan, niin pitkälle ei vielä ole tultu, rakas vävypoika! – Minäkö vaiti sinun edessäsi – sinun edessäsi! – Ei, sitä saat odottaa – sillä minua sinä et otakaan tukasta ja lennätä ulos kuten pesuakkaa – ja –

JUSSILAINEN (jyrisevästi). Vaiti, sanon minä – minun talossani!

NIMISMIEHEN ROUVA. Niin kauan kuin Eveliina on täällä, on tämä minun taloni. – Ja nyt saat matkustaa virkatoimiisi! – Mene nyt pukemaan yllesi ja laittaudu tiehesi, jotta minä saan ruveta järjestämään –!

JUSSILAINEN. Anoppi saa puolestaan – laittautua tiehensä – mennä – lähteä kotiin!

NIMISMIEHEN ROUVA. Minä menen silloin kun itse haluan – sanon minä.

JUSSILAINEN (polkee jalkaa). Vaiti! – Ja kun minä palaan takaisin, on anoppi lähtenyt pois kimsuineen kamsuineen, kirstuineen ja kapsäkkeineen – ja kaikkine rojuineen – sillä tänne ei saa jäädä mitään. – Eikä anopin tarvitse yrittääkään tulla takaisin, sillä minä osoitan olevani herra talossani enkä ikänä alistu akkaväen komennettavaksi. – – Ja minä saatan vallan hyvin lykätä matkani iltapäivään, jotta anoppi saa heti ruveta kokoamaan komppeitaan – sillä täällä käsken minä!

NIMISMIEHEN ROUVA (aikoo sanoa jotain).

JUSSILAINEN. Vaiti! – Akkojen lörpötys saa vihdoinkin loppua! – Minä käsken valjastamaan hevosen, ja anoppi saa mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!

NIMISMIEHEN ROUVA (menee ja antaa Jussilaiselle aimo korvapuustin. Tyynesti). Mene nyt huoneeseesi, Elias!

JUSSILAINEN (vetäytyy huoneeseensa).

NIMISMIEHEN ROUVA (rauhallisesti ovella). Sinä peseydyt nyt kunnollisesti ja pukeudut, kuten olen sanonut. – Minä lähetän Marin tuomaan sinulle sisään kahvia ja voileipiä ja sinä suoriudut kiltisti matkaan! (Sulkee oven päättäväisesti). Mariii!

MARI (tulee sisään).

NIMISMIEHEN ROUVA. Tuo tänne eväskorini!

    (Mari tuo korin).

Laita kahvi kuntoon pastorille!

    (Mari menee. Nimismiehen rouva istuu osoittamatta pienintäkään
    kiihtymyksen merkkiä ja alkaa tehdä voileipiä. Mari tulee
    sisään kahvitarjottimineen. Nimismiehen rouva asettaa voileivät
    tarjottimelle).

Vie sisään!

    (Mari vie kahvin pastorin huoneeseen ja palaa).

Tuo tänne se pastorin matkalaukku, jonka pastorska laittoi kuntoon eilen illalla!

    (Mari menee. Nimismiehen rouva käy noutamassa etuhuoneesta
    paperivihon. Mari tulee tuoden matkalaukun).

Tuo pari kuivia sukkia!

    (Mari käy noutamassa sukat).

Ja pastorin päällystakki ja lakki ja päällyskengät! – Oi joi, kuinka siellä sataa! – Tuo minun harmaa shaalinikin!

    (Mari noutaa senkin).

Mene sanomaan rengille, että hän ajaa hevosen rappusten eteen!

    (Mari menee. Nimismiehen rouva kävelee edestakaisin
    lattialla ja näyttää suunnittelevan).

Tuonne minä asetan sohvan ja nojatuolit – tuonne kuvastimen – ja tuonne pianon – ja kukkapöydän – hm – ja tuo järjestetään vierashuoneeksi – ruokasali sinne – ja Eveliinan makuukamari. – (Katselee seiniä). – Hänen täytyy saada pitäjä kustantamaan tänne uudet seinäpaperit. – Ja matot lattialle! – Kyllä tästä kaikesta tulee hyvä! – Kas, tuossa onkin katossa valmis koukku kattokruunua varten – hm – hm – Niin, ja vierashuoneeseen – kyllä kai minun täytyy tuoda sinne pikku trymoopeilini – ja vielä jotain pientä lisäksi –!

JUSSILAINEN (tulee, näyttäen vaiteliaalta ja synkältä).

NIMISMIEHEN ROUVA. Kas niin, hyvä on, kello onkin jo seitsemän – sinun täytyy rientää! – Voit poiketa majataloon syöttämään. – Olen pistänyt tänne matkalaukkuun parin kuivia sukkiakin. (Auttaa päällysnutun hänen ylleen).

MARI (tulee). Hevonen on valmiina rappujen edessä.

NIMISMIEHEN ROUVA. Vedä päällyssaappaat pastorin jalkaan! – Tämä kai on sinun saarnasi?

    (Jussilainen nyökkää melkein surullisesti, ja nimismiehen rouva
    pistää paperivihon hänen taskuunsa. Hän antaa auttaa ylleen,
    pysyen yhtä vaiteliaan ja synkän näköisenä).

NIMISMIEHEN ROUVA (painaa lakin hänen päähänsä ja asettaa matkalaukun hänen käteensä). Pääsi ympäri kiedomme tämän minun shaalini. (Kietoo hänet vaippaan. Mari menee). Hyvästi nyt sitten vaan ja tervetuloa takaisin kotiin! – Sano terveisiä ruustinnalle minulta! (Taputtaa häntä olalle ja työntää hänet ulos ovesta). Hyvästi, hyvästi! (Jussilainen menee. Nimismiehen rouva seisoo hetken aikaa mietteissään, tuijottaen eteensä). Niin, niin – sellaista on elämä – kurituksemme saamme lopuksi itsekukin! – Ja häpeä sille, joka ei tee mitä tehtävissä on. – (Huokaa). Jaa'a – jaa'a! (Seisoo vielä hetkisen ja kuivaa sitten silmiään hihallaan).

EVELIINA (kiepsahtaa sisään. Hän on puettuna aamunuttuun, keltakiharaiset hiukset valuen vapaasti sivuille, näyttää pirteältä ja säteilevältä). Hyvää huomenta, mamma! – Mutta voi voi, onko mamma antanut ryhtyä pesemään, vaikka Elias kielsi! – Onko hän jo lähtenyt?

NIMISMIEHEN ROUVA (hellästi). Hyvää huomenta, lapsi kulta! – Kyllä hän on jo mennyt.

EVELIINA. Voi voi, tällaisella ilmalla! – Elias rukka! – Oliko hän vihainen?

NIMISMIEHEN ROUVA. Minä käärin hänet suureen harmaaseen shaaliini.

EVELIINA (nauraa). Mahtoi hän näyttää somalta!

NIMISMIEHEN ROUVA. Mene nyt sänkyyn takaisin, rakas lapsi, äläkä vilustuta itseäsi – minä tuon sinulle sinne kahvia!

EVELIINA. Voi, voi, kuinka mammalla on vaivaa minun tähteni!

NIMISMIEHEN ROUVA. Oho, lapsikulta, minä olen pesettänyt niin monta lattiaa elämässäni, että voin kerran pesettää sinunkin talossasi! No, sänkyyn nyt siitä, veitikka!

    (Eveliina hypähtää pois).

JUSSILAINEN (palaa. Pienen äänettömyyden jälkeen). Kyllä minun täytyy sanoa, että oli se – sentään sikamaista – – että anoppi rupesi tappelemaan. (Saa nimismiehen rouvalta nopean lähdön).

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama, eroa vain sikäli, että sali nyt on kuosikkaasti, hienosti ja aistikkaasti kalustettu, olematta kuitenkaan ylellinen. Keskilattialla on keinutuoli. Ilta.

EVELIINA (istuu pianon ääressä ja painaa päätään käsiään vasten. Ikäänkuin juuri heräisi unelmista. Kello lyö kuusi). Niin, niin! – Kello kuudelta hänen pitäisi palata. – (Menee ensin kuvastimen eteen ja korjaa tukkalaitettaan, aukaisee sitten vierashuoneeseen johtavan oven, jääden katselemaan huonetta).

NIMISMIEHEN ROUVA (sisään etuhuoneesta). Nyt olen saanut etuhuoneenkin kuntoon sinun herraasi varten, niin että hän saa nyt tulla milloin tahansa. – Minun mielestäni on vierashuone aika sievä, kunhan vielä saamme kotoa seinäpeilin sinne nurkkaan. – Ja sali näyttää aika hauskalta – mutta sinun on totutettava hänet pois tuosta hirvittävästä piipusta. Hänellä on kyllä varaa polttaa sikaareja ja paperosseja kuten papallakin oli tapana.

Voisipa mielestäni pikku Eveliina olla tyytyväinen myötäjäisiinsä! – No niin, pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!

EVELIINA. Voi voi, mamma kulta, – olenhan minä tyytyväinen, rakas pikku mamma! – Mutta tämä kaikki on kuin unta! Ja kun herään, on kaikki poissa. – Oi, juuri tällaisessa pienessä somassa kodissa tahtoisin asua – ja minä olisin niin tyytyväinen, niin onnellinen – mutta sitä en saa – sen tiedän – (Surumielisesti hymyillen). – Mari tulee tuomaan kahvia – ja niin on kaikki lopussa. (Sulkee vierashuoneen oven).

NIMISMIEHEN ROUVA (taputtaa häntä poskelle). No, kas niin, kas niin! – Sinä olet käynyt koulua ja olet enemmän papan tyttö kuin minun. – Sillä pappa – hän se vasta oli hieno herra – silloin kun hän vain tahtoi – hän luki runokirjoja ja muita semmoisia. – Mutta minä en ole käynyt koulua ja minusta kaikki sellainen on pelkkää hölynpölyä – vaikka tosin sentään minäkin sen käsitän, ettei tomurättiä sovi laskea peili-pöydälle – mutta sinäkin olet sellainen pikku ruukku-kukkanen – ja sellaisena saat pysyä. – Älä ollenkaan pelkää: minä vien perille sen, minkä olen alkanut – siihen olen tottunut – ja minä tiedän, että kaikki sujuu hyvin – sillä kaikki miehet ovat samanlaisia – ja kelpo nainen lausuu aina viimeisen sanan.

Hieman paksunahkaisuutta siinä tarvitaan, ja kun on tällainen vanha akka kuin minä, niin saa se näkyä päältäkin – mutta sinusta sitä ei saa huomata – sinun täytyy se kätkeä, jotta ei kukaan saa siitä vihiä.

Olivat ne vähän oikeassakin siellä naisyhdistyksessään Helsingissä, mutta useimmat heistä olivat naimattomia. – Ja sen minä sanoin heille, etteivät he oikeastaan tiedä yhtään mitään – sillä ei sekään sovi, että mies ja vaimo tappelevat kyökkiveitsillä tai nuppineuloilla tai että ollaan koppavia keskenään tai itketään ja näytetään hapanta naamaa – vaan – vaan heidän keskinäisen suhteensa täytyy olla kuin kevät auringonpaisteineen, laulavine lintusineen ja kukkasineen, jotka leikittelevät paarmojen ja kärpästen kanssa.

EVELIINA (nauraa sydämellisesti). Mikä kumma mammaan meni? – Mammahan on tullut vallan runolliseksi kaiken touhumme jälkeen?

NIMISMIEHEN ROUVA. Akka on ollut Helsingissä – näetkös –!

EVELIINA (hetken perästä hilpeästi). Kiitos, mamma! – Minäkin luulen, että kaikki käy hyvin – sillä tietääkö mamma – minä pidän Eliaksesta niin hirveästi – hänessä on niin paljon semmoista voimakasta ja lujaa, minkä ainoastaan minä tunnen – ja hänkin pitää minusta – me emme vain ole vielä oikein löytäneet toisiamme – mutta ehkä kaikki nyt muuttuu täällä uudessa kodissamme. – Oi, kunpa saisin olla iloinen!

NIMISMIEHEN ROUVA. Siispä säilytä se häntä ja itseäsi varten – niin kaikki muu kyllä seuraa itsestään.

EVELIINA (hetken kuluttua). Ensin hän kyllä suuttuu – sen tiedän varmasti – ja se on ikävää – mutta sittenkään mamma ei saa riidellä hänen kanssaan – ainahan jotain saa jäädä – jotain edes – ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni pitää kaikki niinkuin nyt on. – Mamma on ostanut minulle niin paljon – olisi ollut parempi, jos mamma olisi antanut vähemmän.

NIMISMIEHEN ROUVA. Niin kauan kuin minä olen täällä, ei täällä muuteta mitään – sen sanon minä.

EVELIINA. Ehkä ei – en tiedä – mutta sitten kun mamma on lähtenyt, saan nähdä paratiisini pala palalta hävitettävän.

NIMISMIEHEN ROUVA (kiivaasti). Ja jos lähdenkin, niin voinhan tulla takaisin!

EVELIINA. Voi voi – ei siten, ei siten – mieluummin sittenkin niinkuin hän tahtoo. – Tunnen itseni taas niin levottomaksi! – Hänen pitäisi jo saapua. – Haluan vielä kerran ihailla kaikkea, ennenkuin tämä kaunis uni katoaa.

NIMISMIEHEN ROUVA. Niin, enhän voi muuttaa tännekään, rakas lapsi! – (Äänettömyys. Eveliina menee vierashuoneeseen). Jos saarna on sujunut hyvin ja piispa on ollut hyvällä tuulella – niin toivon kaiken luonnistuvan – sillä oma on aina omaa, ja omaa koiraa kohdellaan toisin kuin vieraan rakkia. (Kävelee hermostuneena ja korjaa pois uunin luokse jätetyn luudan). Se renki sentään tekee aina niinkuin käsketään, mutta tuo piika – se vasta on iankaikkinen känttyrä, jota täytyy pitää silmällä joka käänteessä. – Mokomaa en ole nähnyt ikimaailmassa.

Kunpa nyt Elias vaan ei panisi toimeen mitään uutta kohtausta – sain jo eilisestä vallan tarpeekseni! (Pitkä äänettömyys).

MARI (tulee sisään). Voi voi, hyvä pastorska!

NIMISMIEHEN ROUVA. No, kas niin! Mitä sinä nyt taas olet särkenyt?

MARI. En minä ole mitään särkenyt – mutta – mutta ollessani aamulla pesutuvassa antoi muuan rovastilan mies minulle tämän pastorilta tulleen kirjeen ja sanoi, että sillä on kiire – mutta kun minun piti auttaa verhoja ylös täällä salissa, niin – minä pistin sen taskuuni – ja nyt kun tulin leivintuvasta, minä löysin sen läävän lattialta – enkä minä ymmärrä, kuinka se on sinne joutunut – (Ojentaa kirjeen Eveliinalle).

NIMISMIEHEN ROUVA. Kyllä minä tähän taloon tullessani huomasin heti, minkälainen iankaikkinen lötys sinä olet. Mokomaa käppyräkinttua en ole nähnyt eläissäni! – Pastorin kirje läävän lattialla –!

MARI. Niin – kun minä pistin sen hameen taskuun, niin –

NIMISMIEHEN ROUVA. Miks'et sitten tuonut sitä perille, kun kerran tiesit, että sillä oli kiire?

MARI. Kun se oli läävän lattialla – –.

EVELIINA (lukee kirjettä, hyvin iloisena). Mamma, mamma, mamma –! (Nauraa sydämellisesti). No, mamma – nyt saa mamma kuulla! (Lukee).

"Rakas Eveliina! Saarna meni hyvin. Antti on täällä Lillin kanssa, ja Lilli tulee huomenna käymään luonamme – joten ole hyvä ja siisti vähäisen siellä kotona! Pyydä anoppia auttamaan, hänellä kun on mukanaan huonekaluja ja muuta sellaista – niin että siellä näyttää oikein siistiltä, kun Lilli tulee. Hänhän on tottunut hienouteen! – Saavun itse seitsemän aikaan illalla. – Eliaksesi.

J. K. – Piispa taputti minua olalle ja sanoi, että saarna oli hyvä".

NIMISMIEHEN ROUVA (Marille). Menetkö siitä lakaisemaan rappuja! Kyllä sinä olet se –! Täällä me olemme tuskailleet – ja sinä unohdat pastorin kirjeen – ja kuule – nouda tuoreita havunoksia metsästä – ja pese – – (Mari kiirehtii ulos). – Kuule – ja tuo luuta –!

Ei, hyvä Eveliina, tuon otuksen sinä saat antaa mennä matkaansa – eihän hän edes kuule, mitä hänelle sanotaan!

EVELIINA (joka on lukenut kirjeen vielä kertaalleen). Mamma, mamma! – Me sytytämme kaikki kynttilät kruunussa! (Eveliina nousee tuolille, nimismiehen rouva ojentaa hänelle tulitikut ja hän sytyttää kruunun kynttilät palamaan). Kiitos! – Mamma kiltti sytyttää vierashuoneessa! (Hypähtää alas ja huudahtelee). Valoa, valoa, valoa minun kodissani – valoa kaikkialla! (Istuu pianon ääreen ja soittaa pienen hilpeän säveleen, hyppää jälleen ylös juuri kun Nimismiehen rouva palaa vierashuoneesta ja pyörittää eukkoa. Kello lyö seitsemän). Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän! – Mamma, mamma, nyt hän tulee!

NIMISMIEHEN ROUVA (hieman happamena). Kyllähän minun huonekaluni nyt kelpaavat – arvaan ma – kun tahdotaan näyttää, mitä omistetaan – hm –! Miehet ovat samanlaisia raukkoja kaikki tyynni! – Luulen olevan parasta, että minä pistäydyn vähän kellarissa –. Kuulehan, sinä et saa laskea sinne tuota piikaa yksinään, sillä minä olen pannut kellariin kaikki hillopurkkini! (Pysähtyy ovella). Lienee viisainta, että sinäkin tulet hetkiseksi täältä pois. On varminta, että hän saa olla ensin yksinään – ja tapaa sitten minut.

Pistäydy sinä sillä aikaa kauppapuodissa!

EVELIINA. Mitä minä siellä teen – istunko vain –?

NIMISMIEHEN ROUVA. No, osta nyt vaikka pussillinen pippuria!

EVELIINA. Ja sokeria ja hunajaa ja siirappia ja ryssänkaramellia – entä onko olemassa vielä muuta makeata? – Tarvitsetko todellakin pippuria?

NIMISMIEHEN ROUVA. Tarvitsen, tarvitsen.

EVELIINA. Sitten minä menen. – Mutta sinun tulee saada hänet oikein iloiseksi siksi kun minä tulen! (Menee eteiseen, mutta tirkistää pian jälleen ovesta). Karvastako pippuria?

NIMISMIEHEN ROUVA. Ei – vähän ryytipippuria!

EVELIINA. Vai vähän vain! – Mamma, minä otan ylleni sinun turkkikappasi! (Menee).

NIMISMIEHEN ROUVA (katselee ympärilleen, hieman marisevasti). No, kyllä täällä nyt on kunnossa. – Ensin hän tietysti menee kuvastimen luo (Menee eteiseen ja palaa kädessään sikaarilaatikko, jonka avaa ja asettaa pöydälle kuvastimen eteen). Kyllä minä tunnen vävypoikani –! (Ottaa luudan). Ja tästä tarvitsee takapuoleensa se höntti piika siellä kyökissä! (Menee. Kuuluu aisakellon kilinää. Näyttämö hetkisen tyhjä).

JUSSILAINEN (astuu sisään täysissä matkatamineissa. Ensin häntä häikäisee voimakas valo. Sitten hän seisoo ovella pitkän aikaa ollenkaan käsittämättä mitä hän näkee, vilkaisee päällyssaappaitaan, astuu taaksepäin ja riisuu ne jalastaan, katselee arkaillen eteensä, riisuu yltään päällysnutun, vieden sen sekä päällyssaappaat eteiseen, joka on pimeä. Palaa, alkaa liikkua hiljaa sinne tänne, katselee kattokruunua j.n.e. Pysähtyy lopuksi kuvastimen eteen, peilailee kauan ja korjaa pukuaan. Huomaa sikaarit, ottaa yhden ja sytyttää sen. Kävelee jälleen ja koskettaa vähän yhtä ja toista. Pysähtyy pianon luo ja kynsäisee korvallistaan. Alkaa jälleen kävellä ia tarkastella, kunnes vihdoin seisahtuu keskelle näyttämöä lähelle ramppia, ja vetäisee pari kelpo sauhua sikaarista). Kylläpä täällä nyt on hienoa! (Kääntyy ikäänkuin osoittaakseen kaikkea, istuutuu sitten nojatuoliin, ottaa oikein mukavan asennon ja sauhuttelee). Ovatpa he nyt koettaneet laittaa minulle – se minun täytyy tunnustaa. – Lilli saattaa nyt todellakin tulla katsomaan. (Äänettömyys). Mutta missä on Eveliina – entä muori? – Mahtavatkohan olla keittiössä? (Aikoo mennä vasemmalle).

NIMISMIEHEN ROUVA. Hyvää iltaa, Elias! – Mitä kirkkoon kuului?

JUSSILAINEN. Hyvää iltaa, hyvää iltaa! – Kiitos – saarnani sujui erinomaisen hyvin. Ja piispa itse taputti minua olalle ja sanoi, että se oli oikein hyvä saarna. – Ja ruustinna lähetti terveisiä ja kiitti ja lupasi käydä täällä – ja voihan hän tullakin. – (Lyhyen äänettömyyden jälkeen). Mutta kylläpä te nyt olette täällä laittaneet – ja oikein joka huoneessa – – niin että tämä nyt on aivan liikaa –.

NIMISMIEHEN ROUVA. Pidä hyvänäsi – pidä hyvänäsi! – Sanoinhan, kun sinä kosit Eveliinaa, että kunnolliset kapiot seuraa – mutta sitten saattekin tulla toimeen miten parhaiten voitte – Ja katsohan, minä olen järjestänyt sinun konttorisi tuonne etuhuoneeseen – (Menevät sinne, mutta palaavat heti takaisin), sillä eihän se sovi, että talonpojat tulevat tänne sisään –.

JUSSILAINEN. Niin, no – ehk'ei se oikein sovi –.

NIMISMIEHEN ROUVA. Mutta sinun täytyy saada pitäjäläiset kustantamaan tänne uudet seinäpaperit –.

JUSSILAINEN (katselee seiniä). Ovathan ne todellakin vähän likaiset – (Äänettömyys). Ja kun Lillikin tulee –.

EVELIINA (tulee, juoksee Jussilaisen luo). Etkö sinä siis ole ollenkaan vihainen?

JUSSILAINEN (hämillään). Minkä vuoksi minun pitäisi olla vihainen?

EVELIINA. Oikein tottako? – Ja kaikki siis saa jäädä näin?

JUSSILAINEN. No, eihän niitä nyt voi poiskaan ottaa – kun Lillikin tulee –

    (Nimismiehen rouva ulos).

EVELIINA. Niinhän sinä kirjoitit. – Saapuuko hän jo huomenna? – Voi voi, se rakas Lilli! – Tosin minun oikeastaan pitäisi olla mustasukkainen hänelle – aiai – vain hänen tähtensä – (Uhkaa leikillisesti sormellaan).

JUSSILAINEN (hämillään). No no – älähän nyt –!

EVELIINA (syleilee häntä). Ei, ei – sinä olet aina niin kiltti!

JUSSILAINEN. Älähän nyt sentään sano: aina – sillä ihminen olen minäkin. – Älkäämme nyt kuitenkaan enää puhelko siitä asiasta, vaan antakaamme sen olla sinänsä – sillä minä en tahdo – en tahdo –

NIMISMIEHEN BOUVA (tulee kantaen teetarjotinta vehkeineen, laskien ne pöydälle). Nyt me istumme tänne oikein mukavasti!

JUSSILAINEN (istuu rennosti nojatuoliin, sytytetty sikaari kädessä). Onko anoppi tuonut nämä hienot teevehkeetkin? – Onpas nämäkin nyt –! – Minä olen vähän väsynyt matkasta, sillä keli oli huono.

NIMISMIEHEN ROUVA. Nyt minä kaadan.

EVELIINA. Ei, ei – anna minä! (Kaataa teetä kuppeihin). Odotahan, Elias! – (Menee, palaten heti takaisin, kädessään karahvi). – Nyt sinun täytyy tehdä itsellesi toti, kuten papallakin oli tapana, palatessaan kotiin noilta ikäviltä matkoiltaan.

JUSSILAINEN. No, mutta – rupeanko minä nyt juopottelemaankin! – Tietäähän Eveliina, ettei minulla ole tapana ryypätä, mutta olkoon nyt tämän kerran. – (Laittaa totinsa). – Kyllä anoppi sitten osaa hommata kaikki niin, että aivan tässä menee pyörälle päästä!

NIMISMIEHEN ROUVA. Ja nyt sinä riisut yltäsi papintakin ja kengät jalastasi. (Tuo pitkän punaisilla, koruompeleillä kirjaillun aamunutun ja pipolakin tupsuineen). Nämä ovat minun Helsingin tuliaiseni sinulle!

JUSSILAINEN. No mutta! – (Pukeutuu. Nimismiehen rouva painaa hänen päähänsä turkkilaisen pipolakin).

EVELIINA (nauraa ja taputtaa käsiään). Aivan kuin turkkilainen! – Taidanpa noutaa sinulle pitkän piippusi!

JUSSILAINEN (menee kuvastimen luo, nauraa). Niin – minä olenkin aina pitänyt turkkilaisista. – Ei, älä tuo piippua – anna sen olla siellä missä se on – minä sytytän uuden sikaarin. – (Hymyilee). Kyllä minä nyt olen hieno! (Palaa istumaan nojatuoliin).

NIMISMIEHEN ROUVA. Lirahutapa vähän minunkin kuppiini!

EVELIINA. Sen mamma on ansainnutkin!

JUSSILAINEN. Tietysti anoppi tarvitsee! – (Kaataa anopin kuppiin tilkan konjakkia karahvista, sitten kohottaen lasiaan). – No – maljanne – ja paljon kiitoksia kaikesta!

NIMISMIEHEN ROUVA. Skool – skool! – Ja holl ti kuudu! – Pidä hyvänäsi – kippis vaan!

JUSSILAINEN (Eveliinalle). Joko minä kerroin, että ruustinna lähetti terveisiä ja lupasi käydä täällä? – Eikä sinun nyt tarvitsekaan hävetä! – Ja kai anoppikin on täällä silloin vielä? – Tämä on tavattoman hienoa konjakkia! – Ja piispa taputti minua olalle ja kehoitti hakemaan kirkkoherran paikkaa – kunhan ukko siellä teidän pitäjässänne kuukertuu – ja kyllä he minut valitsevat, sillä sikäläiset talonpojat pitävät minusta.

EVELIINA. Voi, voi, voi! – Mutta siihen saakka me olemme tyytyväiset täällä pienessä sievässä kodissamme.

NIMISMIEHEN ROUVA. Niin juuri, Elias. – Hilmakin joutuu kohta pois – ja sitten minä vanha eukko paha jään vallan yksin –. Ei, minun täytyy käydä vilkaisemassa illallista.

EVELIINA. Ei, ei, mamma istuu vaan – minä menen –!

NIMISMIEHEN ROUVA. Olen aivan varma, että se piika siellä keittiössä polttaa puuron pohjaan – sillä hän on saamattomin ihminen, minkä minä ikinä maailmassa olen nähnyt!

EVELIINA. Minä ainakin katan pöydän. (Menevät).

JUSSILAINEN (yksin). Taidanpa kaataa hieman lisää. (Kaataa karahvista lisää konjakkia lasiinsa. Pitkä äänettömyys, jonka aikana hän juo lasinsa pohjaan ja polttelee sikaaria ilmeisesti mitä suurimmalla nautinnolla).

KANSAKOULUNOPETTAJA (tulee sisään, hän on nuori mies ja käyttäytyy kohteliaasti ja alistuvasti). Pastori suo anteeksi, että tulen näin myöhään!

JUSSILAINEN. Vai niin – astukaa vaan sisään!

KANSAKOULUNOPETTAJA. Pastori näkyy hankkineen uudet huonekalut – en tahtonut tuntea tätä entiseksi. – Minä olin Ojasella pastorin ajaessa ohi – ja näimme siis, että pastori on palannut kotiin –.

Asia on nyt siten – niiden arpajaisten suhteen, jotka me aiomme pitää kansanopiston hyväksi – että Ojanen ja minä olemme tuumineet – koska pastori näyttää olevan kokonaan niitä vastaan – niin täytyy kai meidän ne jättää ja lähettää osanottajille peruutus – koko homma kun näyttää vain aikaansaavan riitaa ja eripuraisuutta, josta ei synny mitään hyvää – mikä kuitenkin oli tarkoituksemme. – Täkäläiset heränneet, Savolainen ja kirkkoväärti etunenässä, pitävät siitä tavatonta melua – ja –

JUSSILAINEN. Istukaa! – Hm. – Olen vähän väsynyt matkasta ja vierailusta. –

Hm – eihän ole sanottu, että Savolainen saa määrätä pitäjässä oman nokkansa suuntaan – on kai sitä toisillakin sanansijaa – ja – ja minun mielestäni – niin, kas, kokouksessa oli puhe arpajaisista ja kansanopistoista – ja piispa oli sitä mieltä, että jos papisto ottaa tuollaiset laitokset huoltoonsa ja valvoo niitä – ja nuorisoseuroja – ja muuta sellaista – niin voisi niistä koitua jotain hyötyäkin. – Ja kun ajattelemme asiaa siltä kannalta, niin saattaahan hän olla oikeassa.

Niin että – pitäkää te vaan arpajaiset Ojasella. En minä tahdo asettua vastustamaan – koska teillä jo on viranomaisten lupakin.

Minua muuten ilahuttaa, että otatte varteen minunkin mielipiteeni ja – ja, kuten sanottu, ei minun tarkoitukseni ole, että Savolainen yksinään määräilee täällä –.

KANSAKOULUNOPETTAJA. Jos asia on siten, niin saan kiittää pastoria. -; Tämähän on hauskaa! – Minä siis voin vielä tänä iltana mennä Ojaselle ja ilmoittaa pastorin suostumuksen ja mielipiteen?

JUSSILAINEN. Menkää te vaan! – Ja pitäkää arpajaisenne!

KANSAKOULUNOPETTAJA. Kiitoksia hyvin paljon! – Ja ehkä pastori itsekin tulee sinne pastorskan kanssa – ja saamme ehkä toivoa pientä esitelmää –?

JUSSILAINEN (vitkalleen). Ei, sitä minä en sentään – se olisi vähän liikaa.

KANSAKOULUNOPETTAJA. Mutta se olisi ollut niin hauskaa! – Kiitos nyt kuitenkin! – Ja hyvästi! –

Täällä on kaikki muuttunut niin, etten ollut tuntea pastoria itseäänkään.

JUSSILAINEN (naurahtaa ja silittelee aamunuttua). Kas, olen saanut tämän lahjaksi anopilta – ja täytyyhän sitä sitten – No, hyvästi, hyvästi! – Viekää terveisiä Ojasellekin –!

KANSAKOULUNOPETTAJA. Hyvästi, hyvästi! (Menee).

JUSSILAINEN (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Se on nyt siten että – sen asian päälle – otanpa vähän toisellekin jalalle! (Tekee toisen todin, alkaen sitten kävellä ja pöyhkeillä.). Divide et impera – "hajoita ja hallitse", sanoi muinoin roomalainen keisari. Joka tapauksessa menettelivät Ojanen ja koulunopettaja kauniisti kääntyessään minun puoleeni, – Ei pidä olla liian ankarakaan – saahan kansallakin olla katsantokantansa. – Hm – on kai se niinkin –! (Miettii ja katselee sitten ympärilleen). Eihän minulla oikeastaan ole mitään hienoa elämää ja mukavuuksia vastaan – kun vain on varoja ja kaikki on maksettu – mutta yli varojensa elämistä – ja lainaamista – semmoisia tapoja vastaan olen aina taistellut. – Hm – minun pitäisi oikeastaan ruveta elämään paremmassa valossa täällä seurakuntalaisteni silmissä – (Ryyppää).

Mutta Helsingissä – siellä on toista – siellä eletään kuin joka päivä olisi viimeinen. – Mutta odottakoot – kunhan minusta tulee Porvoon piispa – kyllä sitten saavat kuulla kunniansa.

KOLME TALONPOIKAA (astuu sisään. He pysähtyvät oven suussa ja töllistelevät ihmeissään. Äänettömyys).

JUSSILAINEN (istuu. Hieman ylpeästi). Vai niin. – Hyvää iltaa!

    (Talonpojat seisovat ääneti).

Terveisiä rovastilasta –!

    (Talonpojat ääneti).

– Ja piispalta – minä tulen juuri sieltä.

    (Äänettömyys).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (änkyttäen). O-oo-oletteko te pa-pastoori –?

TOINEN TALONPOIKA (samoin). To-totisesti – ei se ole pa-pastoori –.

JUSSILAINEN (ärtyisesti). No, mitä nyt –? Tietysti minä olen –

    (Äänettömyys).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (katselee ympärilleen ja menee pöydän luo). Mitä kummaa –?

TOINEN TALONPOIKA (pelästyneenä). Ai-aijai-ai-! – Ä-älä mene sinne, Savolainen, – sehän on totisesti – itse piru –!

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (tarkastelee terävästi Jussilaista, kumartuu ja haistelee totilasia). Se on väkevätä! – (Pudistelee päätään). – Vai silläkö lailla nyt! – Voi, voi, voi! (Vetäytyy hitaasti ovelle).

TOINEN TALONPOIKA (huokaa). Totisesti – se on väkevätä – voi, voi, voi!

JUSSILAINEN (vihaisena). Mistä on kysymys? – Mitä teillä on asiata? Mitä tahdotte näin myöhään?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (mahtavasti). Me aioimme tulla puhumaan lähemmin siitä kokouksesta – mutta minä huomaan, ettei se nyt käykään päinsä – sillä pastoorin laita ei näy nyt olevan oikein –.

TOINEN TALONPOIKA. Pastoori ajattelee totisesti vaivaista sieluaan – ja ajaa pois sen kamalan perkeleen, joka käy etsien kenen hän nielisi – ja – ja –

JUSSILAINEN. Oletteko te nyt kaikki suorastaan hulluja?

KOLMAS TALONPOIKA (ruiskauttaa pitkän syljen matolle kruunun alle).

JUSSILAINEN (hypähtää seisaalleen ja osoittaa lattialle). Mi-mitä tämä on? Sylkeä minun hienoille matoilleni! Eikö kirkkoväärti ymmärrä yhtään hävetä? Menkää tiehenne paikalla! Ja tästä lähtien en ota ketään vastaan täällä salissa, vaan saatte jäädä etuhuoneeseen. – Eikä minulla nyt ole aikaa keskellä yötä; saatte tulla huomenna, jos teillä on jotain asiaa. – Ja silloin teidän täytyy olla selviä, sillä nyt te jok'ikinen olette juoneet viinaa. – No, tiehenne nyt!

    (Talonpojat poistuvat tyytymättöminä ja hullunkurisin ilmein).

JUSSILAINEN (huutaa). Mariii! –

Ovatko he todellakin alkaneet käyttää väkeviä – Savolainenkin – ja Heikkilä, jotka aina ovat olleet raittiita?

    (Mari tulee).

Kuulehan, Mari, korjaahan pois tuo –! (Osoittaa sylkeä). – Tulla tänne ja syljeskelemään minun hienoille matoilleni ja puhumaan tyhmyyksiä – äh!

Uudet seinäpaperit saavat ainakin kustantaa – ja pysyä tästä lähin poissa salista!

EVELIINA (tulee). Nyt on ruoka valmis. Kai sinä jo oletkin nälkäinen? Tule nyt!

JUSSILAINEN. Kiitos, rakkaani! –

Ja huomenna puet yllesi sen kauniin vaaleanpunaisen leningin, jonka sait mammalta mennessämme naimisiin – kun Lillikin tulee.

No, mennään nyt! (Pysähtyy ruokasalin ovella). Niin paljon valoa – aivan kuin häissä –!

EVELIINA. Jospa nyt onkin meidän häämme!

JUSSILAINEN. Tuntuuko sinusta siltä? – No, niin kyllä –

    Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Aikaisin seuraavana aamuna.

MARI (tulee sisään, toisessa kädessä luuta, toisessa rikkalapio, jotka hän laskee pöydälle. Menee kuvastimen luo ja alkaa peilailla oikein perusteellisesti. Siirtyy pianon luo, näpähyttää yhtä kosketinta; kun se soinnahtaa, luo hätäisen katseen ympärilleen. Alkaa lakaista hyvin varovaisesti, satuttaa luudallaan kruunua, tallaa kumoon sylkilaatikon ja asettaa sen sitten pöydälle kuvastimen eteen. Lakaisee ja laskee senjälkeen rikkalapion roskineen pöydälle).

RENKI (tirkistää sisään). No, sinullakos siellä nyt vasta on hienoa! – Ovatko nuo kaikki Helessingistä?

MARI (ylpeästi). Hienoapa sitä pitääkin –! Tietysti ne ovat Helessingistä!

RENKI. Mahtanenko uskaltaa tulla sisään?

MARI. Mutta et saa astua matoille, vaan sinun täytyy kulkea välistä!

RENKI (astuu hyvin varovasti mattojen välitse). Ei mutta – mikäs maailmanlopun kaappi tuossa seisoo ja irvistääkin hampaillaan niin taitamattoman ilkeästi, aivan kuin piru itse?

MARI. Pijaano – varmaankin.

RENKI. Mitä ne sillä tekevät?

MARI. Kas, se päästää äänen. – Kuuletkos? (Painaa varovasti muuatta kosketinta basson puolella).

RENKI. Voi onnetonta! – Älä hyvä ihminen! – Ja akkunoissa tuommoiset – ja kukkasia ja sohva ja topatut nojatuolit – ja keinu –! Eipä nyt maailmassa!

MARI. Tulehan tänne katsomaan! (Vie hänet kuvastimen eteen).

RENKI. Sekös on piru itse! – Minua oikein hävettää. – Onpas niillä ne vehkeet!

MARI (laskee luudan sohvalle ja miettii). Minun käskettiin täällä siivota, mutta en minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.

RENKI. Sinun tietysti täytyy siirtää kaikki kalut seinille, vai mitä. Eivät suinkaan ne saa seisoa keskellä lattiaa.

MARI. Mutta ne ovat ne niin asettaneet.

RENKI. Ei, kyllä ne täytyy siirtää!

    (Seuraavan vuorokeskustelun aikana he siirtelevät
    huonekaluja pitkin seiniä kuinka sattuu).

RENKI. Oletkos kuullut, että ne ovat taas koko yön pitäneet kokousta? Kuuluvat olevan pastorille mahdottoman vihoissaan; ihan se on tavatonta!

MARI. Näittenkö Helessingin kapistusten takia?

RENKI. Niin, ja arpajaisten vuoksi, jotka koulunopettaja nyt saa pitää, ja ne väittävät pastorin eilen olleen vähän kekkulissa sekä istuneen täällä puettuna kuin piru itse kaikessa prameudessaan – ja viinilasi nokan edessä ja kallisarvoisiin koreuksiin verhottuna kuin Nepukaneesari valtaistuimellaan – ja että nämä kapistukset ja vehkeet ovat noitumista ja silmänkääntämistä kaikki tyynni.

MARI. Mutta nämähän ovat vanhan rouvan.

RENKI. Hänet on itse isä peijakas lähettänyt tänne!

MARI (tuumii). Niin – ajatteles – kyllä hän tosiaankin on vähän sen näköinen! – Hyi, minua alkaa peloittaa!

RENKI. Ne aikovat kaikki tulla tänne manaamaan pahan-hengen ulos uuninpiipun kautta, ja niin lentää ämmä ilmaan kaikkine kamppeineen kuin huuhkain kadotettujen kaupungista, ja huone jää tyhjäksi kuten viimeisenä päivänä.

    (Äänettömyys).

MARI (peloissaan). Mutta jos hän noituu minutkin?

RENKI. Sylkäise lojauta vain eteesi, niin hänellä ei ole mitään mahtia.

MARI. Koettakoonpas vaan noitua minua –!

RENKI. Sylkäise vaan ja sano: "Pthyi, Pääpelin lohikäärme!" – Sillä varmasti se vaikuttaa, vaikka se uskomattomalta tuntuukin.

MARI. Olisiko heillä sitten voimaa manata kaikki ulos täältä huoneesta?

RENKI. Niin helposti kuin savun uuninpiipusta!

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee sisään). Mitä te teette täällä? – (Marille). – Mitä maailmassa sinä ajattelet? Kuka on antanut sinulle luvan siirrellä huonekaluja? Aseta ne vähän kiireesti paikoilleen, ihan niinkuin ne olivatkin. – Jaa'a, kai sinun kanssasi taas mahtaa tulla tekemistä, ennenkuin tämäkin päivä on häntäpäänsä näyttänyt!

MARI (katselee pelästyneenä nimismiehen rouvaa). Minä ajattelin –

NlMISMIEHEN ROUVA. Sinä ajattelit –! Sinä et ajatellut mitään, koska sinä et kerta kaikkiaan kykene mitään ajattelemaan – sen olen huomannut. – No, voi minun päiviäni! Sylky-laatikko peilipöydällä – luuta sohvalla – ja rikkalapiokin keskellä pöytää! – Kyllä sinä olet ihmeellinen lötys!

    (Nostaa sylkylaatikon pöydältä ja heittää luudankin lattialle).

MARI (aikoo vastata).

NIMISMIEHEN ROUVA. Vaiti siinä! (Ojentaa hänelle rikkalapion).

MARI (ottaa sen vastaan, menee ja heittää rikat uuniin).

NIMISMIEHEN ROUVA (tuijottaa häneen). Mitä ihmettä sinä taas? – Korjaa heti pois kaikki! (Rengille). Ei tuo tosiaankaan liene oikein viisas! – Entä mitä sinä täällä teet?

RENKI (tyynesti). Ilman aikojani tulin lystikseni vilkaisemaan – kun täällä kaikki on niin uskomattoman komeata.

NIMISMIEHEN ROUVA. Sinun kanssasi sentään aina tulee toimeen, kunhan sinua vielä vähän opettaa. – Mutta tuo piika! – (Marille). – Joko olet lypsänyt? Ja ruokkinut elukat? Ja siivonnut leivintuvassa? Ja pannut uunin lämmitä? Ja luutunnut keittiön? Ja asettanut kahvin tulelle? Ja kaivanut perunat? Ja kantanut ulos likaämpärin? Ja pyytänyt Lindgrenskan tulemaan tänne pyykille huomenna? Ja – ja –?

MARI. Kyllä minä olen –.

NIMISMIEHEN ROUVA. Kyllä sinä olet!! Uskokoon ken tahtoo! Kunhan käyn ensin katsomassa.

    (Menee keittiön puolelle).

MARI (itku kurkussa). Minä lähden ihan varmasti pois palveluksesta, jos tuo vain viipyy täällä vielä päivänkin. – Sillä hän on sittenkin itse paholainen ja kyllä hän minut vielä noituukin –!

RENKI (nauraa). Niin – on ne päivät sinullakin –!

MARI. Kun hän ei vaan tulisi navettaan, sillä silloin olen ihan hukassa! – Tule auttamaan minua antamaan lehmille ruokaa – en minä tohdi yksinäni!

RENKI. Pane minulle ensin ruokaa ja oikein äkisti!

MARI. Kunhan hän menee tiehensä kyökistä. – En minä tohdi sinnekään. – Minä luulen, että hän on jo noitunut sinut. – Jaa'a, jos hän vain yrittääkin, niin minä sylkäisen ja sanon että: "Pthyi, Pääpelin lohikäärme, pthyi, Pääpelin lohikäärme – –!"

    (Menee jatkaen samaa manausta).

RENKI (rauhallisesti). No, on niillä nyt täällä ainakin sellainen, joka komentaa –! (Lähtee astelemaan verkkaan pois, kädet housuntaskuissa ja vihellellen. – Sitten seuraa pitkä äänettömyys. Aurinko alkaa paistaa sisään).

EVELIINA (tulee makuuhuoneesta, yllään vaalea aamunuttu ja hiukset vapaasti riippuen olkapäille. Katselee iloisena ympärilleen. Menee ja aukaisee akkunan, katselee vähän aikaa ulos. Kuuluu lintujen liverrystä. Sitten hän istuutuu pianon ääreen, soittaa ja laulaa). ["Frid på jorden, dimmor vika..."]

    Tyynt' on maassa, usvat haihtuu,
    aurinko, oi, tänne jää,
    rauhaan, riemuun elo vaihtuu,
    valo tielläin välkehtää!

    Leivo laulaa korkealla,
    päivän koissa helkky soi,
    tuuli leikkii tanhualla,
    huomen kukkaan kasteen loi.

    Loistavasti taivon teillä
    kulkea sun kaunis työs, –
    rauha maassa, rauha meillä,
    rauha luontoon, mulle myös.

[Tämä laulu voidaan vaihtaa mihin muuhun vanhaan, sievään lauluun tahansa. Suom. huom.]

JUSSILAINEN (astuu sisään samasta ovesta laulun aikana, hänkin puolipukeissa. Hänen käytöksensä on hyvin hermostunutta aina siihen saakka, kun Lillin kirje saapuu. Hän pistäytyy yhtämittaa kuvastimen edessä, järjestää pukuaan, kampaa, harjaa ja siistii itseään jos jotenkin, mutta yleensä hän on ystävällinen).

Sinulla on hyvin kaunis ääni, Eveliina, ja sinä soitat hyvin. – Minä pidän hyvin paljon pianonsoitosta – ja sinähän osaat sekä soittaa että laulaa. – Se kuuluu tavattoman miellyttävältä. (Ottaa sikaarin ja monen tempun perästä sytyttää sen. Istuutuu nojatuoliin ja katselee Eveliinaa, joka antaa vielä kuulua muutaman pikku soinnahduksen. Nousee jälleen ja menee kuvastimen luo). Ja tänäänhän sitten tulee Lillikin! – Onkohan Mari vaan muistanut pyyhkiä pölyt kaikkialta, jotta täällä näyttäisi oikein hienolta ja puhtaalta. – Nuo akkuna-verhot ja matot ovat hyvin kauniit. Katsohan, minä pidän hienoista huoneista, kunhan kaikki vaan on omaa. – Ole kiltti ja sano Marille, että hän toisi minulle partavettä! –

Jospa olisimme ehtineet saada tänne saliin uudet seinäpaperitkin siksi kun Lilli tulee –.

EVELIINA (nousee nauraen). Ellei Lilli olisi naimisissa, niin –. Sinä et ole koko aamuna puhunut mistään muusta kuin Lillistä – niin, niin, niin!

JUSSILAINEN. Enkö? – Sinä lasket leikkiä! Joko sinäkin alat –?

EVELIINA. Mutta aja nyt partasi joka tapauksessa, ei se haittaa –! (Menee ilakoiden).

JUSSILAINEN (menee kohottamaan uutimia ylemmä, siirtelee tuoleja ja touhuaa jos jotakin, pyyhkii tomuja nenäliinallaan, puuhaa vähän sitä ja tätä, katsahtaen välistä seinä-papereihin).

MARI (tulee tuoden parranajovettä, menee sisään Jussilaisen huoneeseen ja palaa heti takaisin).

JUSSILAINEN. Mari, kiilloita saappaani ja harjaa vaatteeni ja pyydä pastorskalta minulle puhdas paita ja kaulus – kuulitko! – Oletko nyt siistinyt eteisessä oikein huolellisesti ja pyyhkinyt pölyt kaikkialta? – Sano Jannelle, että hän lakaisee pihamaan ja korjaa suoraksi sen toisen veräjäpylvään. – Katsohan, tuossa permannolla on tulitikku – ja aijaijai – tupakantuhkaakin –! Ei, ei – ei sylkylaatikkoon – vie ulos!

    (Menee huoneeseensa).

MARI (vallan suunniltaan). Voi, voi, voi! Alkaako se nyt tuokin ruveta niin hienoksi? – Varmasti on hänkin noiduttu!

    (Peilailee itseään hetkisen).

NIMISMIEHEN ROUVA (ovessa). Mariiii! – Seisoa toljotatko sinä peilin edessä?!

    (Mari karkaa ulos, väistäen korvapuustin, jonka
    nimismiehen rouva aikoo hänelle antaa).

JUSSILAINEN (tulee, leuka ja posket vaahdottuina ja menee ajelemaan kuvastimen eteen). Hyvää huomenta, anoppi!

NIMISMIEHEN ROUVA (istuutuu nojatuoliin ilmeisesti hyvin väsyneenä ja huokaa). Hyvää huomenta, hyvää huomenta! – Jaa'a, en ymmärrä, miten tämänkin päivän saa kulumaan loppuun tuon onnettoman piian kanssa keittiössä? – Miten muuten jaksat?

JUSSILAINEN (kuvastimen luona). Kiitos, hyvin! – Minulla ei ole tapana juoda totia täällä kotona, mutta hyvää se kaikessa tapauksessa teki vatsalle. – Ja – ja – tänäänhän tulee Lilli –!

NIMISMIEHEN ROUVA (hieman maristen). Päivälliselle, tietysti?

JUSSILAINEN. Niin. – Anoppi laittaa nyt oikein hyvää ruokaa!

NIMISMIEHEN ROUVA. Tuo Lilli tuntuu todellakin tänään hallitsevan koko taloa, niinkuin hän jo eilen alkoi. – No, no, en minä sillä pahaa tarkoita –.

EVELIINA (tulee sisään).

NIMISMIEHEN ROUVA. Kyllähän me Eveliinan kanssa laitamme –. Ei koskaan haittaa esiintyä hienosti naisväelle.

EVELIINA (kevyesti pilaillen). No-o-o!

JUSSILAINEN. Onko nyt näin hyvä, Eveliina?

EVELIINA (nauraen). On, on, on!

JUSSILAINEN. Leikkaanko leukaparran vähän terävämmäksi – vai mitä sinä arvelet?

EVELIINA. Hyvä se on niin. – Kyllä se minulle kelpaa. – Tässä on paita ja kaulus.

JUSSILAINEN (ottaa paidan ja menee huoneeseensa).

NIMISMIEHEN ROUVA. Kuulehan, Eveliina, meidän tulee hankkia tänne pari valkoista käyntimattoa lattialle.

EVELIINA. Niin, on todellakin vahinko, että tallataan näin hienoja mattoja. Minäpä kysäisen Augustalta, mistä he ovat ostaneet mattonsa. – Onko mammalla vielä jotain silitettävää? (Pois).

NIMISMIEHEN ROUVA (nousee, astuu takaperin ja mittaa permantoa, sormillaan laskien sekä sellaisin elein ja viittein, että näkee hänen tarkoittavan käyntimattojen asettamista ristiin lattialle. Laskee hiljaa). Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän – (Jatkaa).

MARI (tulee sillaikaa sisälle kädessään Jussilaisen saappaat ja pysähtyy kauhistuneena ovella, hiljaa). Hän noituu –!

NIMISMIEHEN ROUVA (jatkaa). – kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista – (Lähestyy selin Maria).

MARI. Oi-voi – voivoi-voi –!

NIMISMIEHEN ROUVA (kääntyy). – kahdeksantoista, yhdeksäntoista –.

MARI (astuu takaperin ja sylkee kolmasti, joka kerran jälkeen huudahtaen). Pääpelin lohikäärme!

    (Ällistys).

NIMISMIEHEN ROUVA. Sinä senkin – senkin –!

    (Mari edellä ulos ja nimismiehen rouva perässä.
    Kuuluu korvapuustien läiskinää).

JUSSILAINEN (tulee peseytyneenä, yllään puhdas paita. Menee kuvastimen luo ja kiinnittelee kaulusta ja kaulaliinaa).

EVELIINA (sisään, hymyillen). Kylläpä sinulla on touhua –!

JUSSILAINEN. Onko hyvä näin?

EVELIINA. Kyllä on. – Sinä kelpaat nyt vaikka itse Lillille!

JUSSILAINEN. No no, älä nyt sentään tee pilaa minusta! – Te kaikki vain naureskelette minulle tänään.

EVELIINA. Rakas ystävä, täytyyhän mamman ja minun todellakin vähän nauraa sinulle tänään, sillä sinä olet niin lystikäs. – – Joka tapauksessa on hyvä, että Lilli sai sinuun eloa. – Kuulehan, mamma arveli, että meidän pitäisi saada tänne saliin käyntimatot. – Menenkö kysymään opettajan herrasväeltä, mistä he ovat hankkineet mattonsa?

JUSSILAINEN. Mene vaan! Kuule – mitä jos kutsuisimme heidät päivälliselle? Sillä ovathan he hienoa väkeä – ja noiden arpajaistenkin tähden, jotka he nyt saavat pitää, sillä minä ajattelin, että Lilli –

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee). Vai niin, te olette täällä molemmat. – (Huutaa keittiöön komentavasti). Tuo kahvi sisään! (Istuutuu nojatuoliin ja näyttää vihaiselta).

EVELIINA. Onko mamma vihainen?

NIMISMIEHEN ROUVA (puhisee).

EVELIINA. Tuleeko mamma mukaan? Minä pistäydyn opettajalla kuulemassa niistä matoista –.

NIMISMIEHEN ROUVA (maristen). Luuletko, että minä uskallan jättää hullun ihmisen yksinään kyökkiin?

MARI (tulee hyvin punaisena tuoden kahvitarjotinta).

NIMISMIEHEN ROUVA (katsahtaa kahvivehkeisiin, pauhaa). Jessens varjelkoon! – Ei teelusikoita – ei sokeria – ei kerma-astiaa – (Kohottaa kahvikannun kantta) – – eikä kahviakaan!

    (Mari pyörähtää kiireesti juoksemaan tiehensä,
    nimismiehen rouva perässä).

EVELIINA. Ei, minun täytyy lähteä keittiöön solmimaan rauhaa, sillä luulen todellakin tytön tulevan lopulta aivan hulluksi.

    (Menee).

JUSSILAINEN (käy noutamassa liivinsä, palaa). Missä saappaat –? (Huomaa ne oven luona, ottaa ne, menee istumaan nojatuoliin ja vetää ne jalkaansa). Hm – se on sillä tavalla että –

    (Lyhyt äänettömyys).

EVELIINA (tuo kahvia). Minä sitten lähden ja mamma tulee mukaan, sillä hänen täytyy pistäytyä teurastajalla.

    (Menee. Äänettömyys).

JUSSILAINEN. Tuo Eveliina on sentään hyvin sievä. Hän näytti oikein kauniilta äsken soittaessaan ja laulaessaan. – En minä ole rakastunut Lilliin. Kaikkihan he sen tietävät – vaikka kujeilevat ilman aikojaan. – Mutta on sentään hauskaa näyttää hänelle, ettei sitä täälläkään olla noin vain talonpoikaisia, vaan osataan elää hienosti, vaikka ei ollakaan Helsingistä.

Ottaisinkohan ylleni tuon aamunutun – ja turkkilaislakin–? (Pukeutuu niihin ja menee kuvastimen luo). Mitä jos ottaisin Lillin vastaan tässä asussa! – (Nauraa). Kunpa Lilli todellakin näkisi minut näin! – –

Mutta mikä niihin talonpoikiin oikeastaan meni eilen illalla? – Onhan se oikein, että nuo toiset saavat pitää arpajaisensa – koska kerran käyttäytyivät ihmisiksi – ja ehkä kansanopisto on hyväkin. (Katselee ympärilleen). Onhan se niinkin, että Eveliina, joka on tuollainen hieno nainen hänkin, sopii tällaisiin hienoihin huoneisiin. – Loisto ja ylellisyys, se on ihan vallan toista. (Nousee, lähestyy parrasta ja singauttaa yleisölle). Sellaista niillä on siellä Helsingissä –! (Aikoo ottaa sikaarin.). Ei, koetanpa taas piippuakin! (Menee eteiseen ja palaa mukanaan piippu, tupakkasäiliö ja saarnansa; haistelee piippua ja työntää sen sitten luotaan). Ei, tämä tuntuu niin vanhalta ja happamalta ja haiseekin jo pahalta! (Ottaa sikaarin ja sytyttää sen). Kävisiköhän päinsä pitää tämä piispansaarna täällä kotokirkossa ensi sunnuntaina? (Selailee saarnaa). Hm – ei – ei se käy. – Ne ovat täällä niin sivistymättömiä ja käsittäisivät väärin. – Niin, emansipatsionikysymys ja ylelliset elämäntavat – ne ovat asioita, jotka riippuvat siitä, miltä kannalta ne otetaan –. Hm – hm –.

MARI (tulee sisään, mutta pysähtyy oven pieleen pelästyneenä). Tä-tä-tä-täällä o-olisi ki-kirje ro-rovastilasta.

JUSSILAINEN. Vai niin. Anna tänne!

MARI (lähestyy varovasti ja kurkoittaa kirjettä kaukaa. Vetäytyy takaisin, sylkäisee kiireesti Jussilaisen selän takana ja ehdittyään ovelle mutisee kuuluvasti). Pthyi Paapelin lohikäärme – pthyi Paaäpelin lohikäärme – pthyi Paapelin lohikäärme –!

JUSSILAINEN (lukee). "Rakas Elias! Tervehdä Eveliinaa ja anoppiasi ja sano, etten minä voikaan tulla, sillä piispa matkustaa appivanhempiensa luokse ja minä menen Antin mukana sinne – –" (Lukee mutisten edelleen). – (Äänettömyys). Vai niin – hän ei siis tulekaan –! (Täyttää tarmokkaasti piippunsa, nousee ja kävelee edestakaisin. Puhaltelee sakeita sauhuja. Hetken kuluttua pysähtyy kuvastimen eteen). E-eii – ei tämä tällainen asu sentään oikein sovellu papille! (Ottaa pipolakin päästään ja riisuu verkkaan aamunutun yltään. Istuutuu hiljaa nojatuoliin ja vaipuu syviin mietteisiin. Pitkä äänettömyys).

EVELIINA (tulee sisään). Augusta sanoi voivansa hankkia meille samanlaiset matot markalla kyynärä. – Ja vanha piippu!

JUSSILAINEN. Niin – matot –!

Kuulehan, Eveliina minä luulen, että olemme menneet vähän liian pitkälle. – Ei tämä tämmöinen sentään oikein sovi pappilassa. (Selailee saarnaansa). Verhota kotinsa loistolla ja maallisella turhamaisuudella! – Olen luultavasti tehnyt itseni aivan naurunalaiseksi – ja siksi ne talonpojatkin käyttäytyivät niin kummallisesti eilen illalla.

EVELIINA. Mutta, rakas Elias, mikä sinua nyt vaivaa?

JUSSILAINEN. Katsohan tätä piippua ja tätä puoleksi palanutta sikaaria – näitä voimme verrata noihin vanhoihin ja uusiin aatteisiin. Kyllähän sikaari on hieno, mutta piippu on sentään aina varmempi.

EVELIINA (on vaiti).

JUSSILAINEN. Niin, Eveliina, minä säälin sinua, sillä ajattelin juuri tässä, että sinä hienona naisena kuulut oikeastaan tällaiseen loistavaan ympäristöön – – Mutta onko tämä kaikki paikallaan pappilassa?

    (Äänettömyys).

EVELIINA. Aiotko siirtää ne pois?

JUSSILAINEN. Aion – katsohan – esimerkin vuoksi.

    (Äänettömyys).

EVELIINA (surullisena). Anna niiden olla paikoillaan ainakin niin kauan kuin mamma viipyy täällä!

JUSSILAINEN. No niin – muori on luonteeltaan hieman kiivas, enkä toivo enää syntyvän mitään kohtausta. – (Raapaisee korvallistaan). –

EVELIINA (huomaa kirjeen ja silmäilee sen läpi; luo sitten Jussilaiseen veitikkamaisen katseen). Vai niin! – Tämänkö tähden siis –?

JUSSILAINEN (hämillään). Enhän minä Lillistä välitä! (Kiertää käsivartensa Eveliinan vyötäisille ja vetää hänet polvelleen). Meidän täytyy koettaa mukautua toisiimme. – En tiedä, mitä minun tulee tehdä (Tuskallisesti). Ja ne arpajaisetkin – ja kansanopisto – mutta enhän tahtoisi pahoittaa sinunkaan mieltäsi. – Soita minulle jotain!

EVELIINA (menee pianon luo ja alkaa soittaa jotain surumielistä säveltä).

ENSIMMÄINEN, TOINEN JA KOIMAS TALONPOIKA (astuvat sisään. Heitä seuraa joukko rahvasta, kumpaakin sukupuolta, joista vähitellen täyttyy koko toinen puoli huonetta. He näyttävät valvoneilta, hurjilta ja kiihoittuneilta ja toistavat yhtenään sellaisia sanoja kuin "perkele", "kadotus", "maailman turmelus" j.n.e.).

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (toisille). Katsokaa, syntisiä kukkasia akkunoilla – ja turhamaisuuden kuvastimia!

TOINEN TALONPOIKA. Ja totisesti pimeyden ruunu katossa! (Osoittaa Eveliinaa). Harmonikoilla, viooleilla ja kilisevillä peleillä soittaen vaeltavat maailman lapset totisesti laveata tietä!

JUSSILAINEN. Mitä tämä on? Kuka on antanut Savolaiselle luvan tuoda tänne koko joukkonsa?

ENSIMMÄINEN TALONPOIKA (osoittaa Jussilaista). Ne, jotka istuvat topatuilla tuoleilla tässä maailmassa, saavat allensa palavat istuimet iankaikkisessa kadotuksessa. Ja jotka maan päällä käyskentelevät pehmeillä matoilla, niitten pitää kauan tulisten peltien päällä helvetin liekeissä paljain jaloin tanssiman!

JUSSILAINEN (karkaa pystyyn).

SAVOLAINEN (jatkaa). Olemme valinneet itsellemme papin, jotta hänen toimensa olisivat meidän mielemme mukaiset, eikä suinkaan, että hän saastuttaisi maallisella turhamaisuudella ruumiinsa ja talonsa, eläisi juopumuksessa ja ylellisyydessä tai suvaitsisi kevytmielistä elämää tai perkeleen juhlia ja kokouksia seurakunnassamme, sillä pastoorihan kuuluu antaneen koulunopettajalle luvan pitää arpajaiset ja tanssit – –. Sillä katso, meistä puhuu henki –!

JUSSILAINEN (polkaisee jalkaansa topakasti). Vaiti! – Teistä puhuu pimeyden, itsevanhurskauden ja ylpeyden henki! – Te olette taaskin pitäneet noita yöllisiä kokouksianne, joissa te manaatte paholaisen avuksenne kiihoittamaan aistimenne ja sammuttamaan järkenne. – Menkää tiehenne!

SAVOLAINEN. Tämä pappila on meidän ja me olemme tulleet tänne puhdistamaan talomme.

NIMISMIEHEN ROUVA (tulee sisään keittiön puolelta, yllään punainen turkisvaippansa).

RENKI JA PIIKA (astuvat sisään heti hänen perässään).

SAVOLAINEN (kuten äsken). Katsokaa tuota rietasta vaimoa, jonka perkele on lähettänyt seurakuntaamme! (Rahvaan joukosta kuuluu kasvavaa sorinaa. Nimismiehen rouva kääntyy sinne päin). Hiljaa! Minä manaan punaisen Isabelin sekä kaikki hänen kamppeensa – (Osoittaa huonekaluja) ulos Ahabin huoneesta! Sillä kaikki, mitä täällä näkyy, on vain noituutta ja silmänkääntämistä! Vetäkää pellit auki, että pahahenki pääsee ulos uunin kautta! (Muuan talonpoika astuu esiin ja vetää auki pellit. Savolainen lähestyy nimismiehen rouvaa pari askelta, nostaa kätensä häntä kohti ja alkaa synkällä äänellä mutista jotain. Rahvas vetäytyy peloissaan yhteen kasaan).

NIMISMIEHEN ROUVA (joka on koko ajan seisonut kädet lanteilla, astuu reippaasti esiin, tarttuu Savolaisen kohotettuun käteen oikealla ja hänen korvaansa vasemmalla kädellään sekä ohjaa hänet muitta mutkitta ulos eteisen ovesta, lukiten sen ja pistäen avaimen taskuunsa). Ja nyt laputtakaa tiehenne jok'ikinen! – Tätä tietä! – Mars matkaan! (Osoittaa keittiön ovea).

TOINEN TALONPOIKA. Totisesti – totisesti! (Koko joukko alkaa tunkeutua ulos keittiön ovesta, viimeiset kauhuissaan työntäen edelle päässeitä).

JUSSILAINEN (seisoo ja tuijottaa eteensä).

EVELIINA (hiipii hänen luokseen). Mitä he tahtoivat?

JUSSILAINEN (puolittain muissa ajatuksissa). Sinä olet kalpea. Pelästyitkö?

EVELIINA. Vähän aluksi – mutta minähän olen papin rouva.

NIMISMIEHEN ROUVA (joka vihoissaan tarkastelee mattoja). Mutta minäpä olenkin vallesmannin rouva. – Jokohan ovat ehtineet ulos keittiöstä? — Mari, tuo tänne luuta! (Mari tuo luudan). Lakaise niiden jäljet! – No, tuleeko siitä mitään?

MARI. Mi-minua pe-peloittaa! (pelosta vavisten).

RENKI (suu naurussa kuten tavallisesti). Anna kun minä vetelen! (Ottaa luudan ja lakaisee). Jopa olivat helkkarin hävyttömiä!

JUSSILAINEN (joka on seisonut käsi Eveliinan vyötäisillä, ikäänkuin herää ja iskee nyrkkinsä pöytään). Mokomat arkkienkelit – kyllä olivat tuhmia! – Tulla manaamaan anoppia ulos uuninpiipusta – huonekaluineen päivineen! (Menee ja sulkee kiivaasti pellit. Vihaisesti). Minun huonekalujani! – Onko moista ennen kuultu? –

Ei, kyllä tämä nyt jo menee liian pitkälle! – Nyt minä huomaan, että täällä tarvitaan kouluja – ja kansanopistoja. – Ja sinä, Eveliina, mene keräämään voittoja heidän arpajaisiinsa – ja sano opettajalle, että minä saavun sinne pitämään esitelmän. (Painaa kiivaasti pipolakin päähänsä, vetää ylleen aamunutun ja istuutuu päättäväisenä nojatuoliin). Ja täältä ei viedä pois tuoliakaan! (Sattuu tarttumaan piippuunsa, jonka viskaa vihaisesti rengille). Tämän saat sinä! – (Sytyttää uudelleen puoleksi poltetun sikaarin ja heittää saarnansa nurkkaan). Tuo minulle puhdasta paperia, Eveliina, sillä nyt he totisesti saavat kuulla ensi sunnuntaina kerrankin oikean saarnan, sen lupaan.

EVELIINA (tuo paperia ja lyijykynän).

JUSSILAINEN. Anna minulle uusi sikaari!

EVELIINA (noutaa hänelle sikaarin).

JUSSILAINEN (taputtaa häntä hiljaa kädelle). Ole rauhallinen – kaikki kapineet saavat jäädä paikoilleen!

NIMISMIEHEN ROUVA. Mari, sinun täy – –

MARI (joka on seisonut ovipielessä, syöksyy ulos).

NIMISMIEHEN ROUVA. Mariii!! – No niin, nyt hän ei enää ole kuulevinaankaan, kun häntä kutsun. (Huokaa, menee ja taputtaa Jussilaista ystävällisesti olalle). Nyt huomaan, rakas vävypoika, että sinusta tulee mies – mutta mitä ihmettä minä mahdan tuolle kauhealle piialle? (Menee ovelle ja huutaa äkäisesti). Mariiiii!! – Kas niin, nyt se on karannut pois keittiöstäkin! (Ottaa luudan, jonka renki on jättänyt ovipieleen). Mutta kyllä minä hänelle opetan –!

    (Ulos).

JUSSILAINEN (kirjoittaa). – Sillä naiset ovat tulleet enkeleiksi maan päälle –

    Väliverho.