← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 2161
Keuruulainen impromptu
Joel Lehtonen
Joel Lehtosen 'Keuruulainen impromptu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2161. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KEURUULAINEN IMPROMPTU
Jälkeenjääneitä runoja
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1961.
SISÄLLYS:
Keuruulainen impromptu
Ollilan yliskamarin ikkunasta
Kleio
Te Populum laudamus
Isoviha
Sankarilaulu
Herpmanin pojat
Heroica
Elisabet Carbonaria
Vanha talo
Keuruun vanha kirkkoJäähyväiset Allegro Melankolia Macabre Testamentti ruohon-piipalle
KEURUULAINEN IMPROMPTU
Ollilan yliskamarin ikkunasta
Lehmuskujan päässä
päivä laskee luoteen
pilviin, – helmaan kauniin
purppuraisen vuoteen.
Lahti, niinkuin jonkin
linnanpuiston lampi,
kultaisena hohtaa...
taivas hohtavampi.
Lahden saarta kaksi
kuultaa kulisseina...
Tausta tummuu harmaan
hienon vivahteina.
Pitkin saarten rantaa
hopeinen käy juova. –
Kauimpana korpi,
tumman varjon luova.Kleio
Kauimpana korpi, –
vaarajono muhkein,
rauhallisin viivoin...
Metsäseutu uhkein!
Aikakirjat vanhat
seutu elävöittää...
Järkkyy mieli... hellyys
silmät kyynelöittää.
Täällä jäkälöitä
söivät Lapin laumat,
kunnes näki korpi
Suomen miehen aumat.
Tääll' on Sydän-Suomi, –
tääll' on sydän maamme!
Sykettä sen herkin
korvin kuunnelkaamme!
Täällä elämämme
usein säilyi siemen, –
säilyi kansa kurjan
lyödyn Suomenniemen.
Tänne leikkiväinen
väistyi Saimaan lapsi,
takanaan kun jalka
Donin ratsun kapsi.
Tänne Hämeen mailta
miehen hartaan, vankan
kutsui lohisaalis,
aarteet salon sankan.
Pohjanmaalta suola:
urho karski, kuulas, –
joukko vielä liian
kalsea tai suulas!
Täällä sodan yössä
milloin vieras voitti,
pääsivät he kätköön, –
kunnes aamu koitti.
Täällä piilopirtit...
Suuret kaskivaarat...
Täynnä riistaa metsät,
kosket, järvenhaarat.
Ah, jo oli silloin
maahan lyöty lappi:
voitti voimakkaampi,
kanssaan vouti, pappi.
Mutta Kleio tuiman
työn sai voittajista:
luoda kansa yksi
eriheimoisista.
Veli vielä toista
vastaan täällä nousi,
iski nuija, vaani
ilves, ampui jousi.
Kunnes viimein vilja
hurmepeltoon tuohon
kasvoi, – vilja kaunis
Suomen rahkasuohon.
Kansa hymyhuuli,
hillitty ja vakaa,
niinpä luulen, – moinen
kerran paljon takaa.Te Populum laudamus
Joki alta pienen
kauniin sillan holvin
virtaa niittymaita
kiertelevin polvin.
Syvällä ui hauki,
kravut mustat uivat...
Askeleni sinne
aina palautuivat...
Päivä armas paistaa...
Pesukarttu kalkkaa...
Saanpa kahvit kuumat
leikinlaskun palkkaa!
Seurassani teuhaa
parvi lapsukaisten...
Ohi kulkee, laulaa
perhe mustalaisten...
Päivä armas paistaa...
Kaikki autuudella
täyttää rinnan!... Minne
käännyn kiitoksella!
Oi, jos kansa muinoin
jaksanut ei puurtaa,
peltokirjoitustaan
vaarain kylkiin uurtaa, –
jos ei lieska pilviin
kaskimailta lyönyt, –
kansa kallis nälkään
petäjäistä syönyt, –
mies ei kuoloon saakka
rakastanut lastaan,
taisteluun ei noussut,
arka kunniastaan; –
jos ei keskenäänkin
käyden tiimellykseen
taistellut se kansa
rauhaan, järjestykseen...
Jos ei marttyyreillä
kidutus ja turma,
halla, nälkä, kuolo
miekkaan, mustasurma...
Niin, jos ei se kansa...
enpä paistattaisi
tässä päivää, vielä
kerran kesää saisi!
Leikkisi en lasten
kanssa pientarella,
nauttisi en naista
nuorta ihastella...
Enpä onnen-tilkkaa
vielä unelmoisi!...
Suussani ei kaunis
suomen kieli soisi, –
ah, se tuhat vertaa
kauniimpi on sillä
maalla, jonka tiedän
täällä ympärillä,
tuolla Keuruunjärven
vaaramilla, jotka
näen tänne, sieltä
enemmän: ei kotka
lepäämättä lentää
jaksa loppuun asti, –
kukkuloita silmän-
kantamattomasti!
Niin, ja lähi aivan,
ympärillä armaan
Lintuharjun, jonne
usein kuljen varmaan:
siell' on jäkälöistä
pehmyt, hieno matto,
yllä ihanainen
honkametsän katto;
sinne näen kirkot,
kylät vainioilta, –
järvet, kosket, jotka
lähtee marjasoilta...
Niin, ja aivan tässä,
jossa sievin polvin
joki virtaa alta
kauniin sillan holvin.Isoviha
Merkinantopaaden,
"Jylkynkellon", jyly
kuuluu kukkulalta:
"Jatkuu taisto tyly."
"Kaiken tallaa, raiskaa
Isoviha julma.
Kylät kauniit nielee
tulipalon kulma.
"Vainioista jääneet
pelkät mustat karret.
Surmattuja täynnä
pihat, teitten varret.
"Mutta suojaa vielä
antaa korven helma...
Eikä vielä pääty
miesten runoelma!
"Piilopirtteihinne
viekää lapset, naiset,
karja, viljan jäännös, –
sadot tulevaiset!
"Itse miehet tänne
Ampialaan käykää, –
niinkuin ampiaiset
laaksoon levittäykää!
"Joukko pieni, kuumat
nuolet lennätelkää:
pientä polttavaista
ylivoima pelkää!
"Ken ei väisty muuten,
lyökää maahan peitsin,
nuijin, aidanseipäin,
paljastetuin veitsin.
"Eikä pääty ennen
vihollisen-seuruu
kuin on vapaa siitä
meidän kaunis Keuruu
"Sitten Suomi suuri! –
Johtajiksi saatte
Herpmanien veljet, –
maineen kaikki jaatte."Sankarilaulu
Kertoella tietää
ranta Lapinkankaan,
kuinka ylivoima
soutaa vastahankaan!
Asunta sen tietää
muistaa Hommosaho,
ett' on mahti suuri,
joskus vallan laho!
Tietää Länkipohja,
vannoo Halmesmäki:
orjalaumat voittaa
pieni, vapaa väki!Herpmanin pojat
Ain' ei uljuus auta...
voitettu on Suomi, –
painui parhaimmilta
kuoloon silmäluomi.
Voitettu on Suomi!
Taipui liian monta, –
taipui koko Suomi!
Kaikki toivotonta...
Herpmanien sissit,
niin, he melkein yksin
vielä taipumatta,
toisin käsityksin:
"Viel' on riemu yksi:
kunnialla kuolla!
Suuri kaiku kerran
teollamme tuolla."
* * *
Ampialaan, niinkuin
linnoitukseen jaloon,
saapuivat he joulun-
viettoon, vanhaan taloon.
Siellä yksinäinen
pirtti heille hoivan
usein antoi, yössä
korven huminoivan.
Seisovat nyt siellä
päässä isäin pellon,
luona merkkipaaden,
pyhän Jylkynkellon:
"Sydän verta itkee
kivellä nyt tällä:
maa ei enää nouse
kellon jylinällä.
"Yks' on riemu vielä:
kunnialla kuolla. –
Kaiku suuri kerran
teollamme tuolla!"Heroica
Pirtissä nyt veljet
joulurauhan saavat, –
tähtitaivas säihkyy,
lunta metsäaavat.
Juodaan häitä, rengin.
Riemu kattomalkaa
nostaa. Vierasjoukko
poistuu. Aamu alkaa...
Ryssän, jota vastaan
enää Keuruu tohti,
opas kidutettu
Ampialaan johti.
"Vihollinen!" huutaa
vartija, "se töytää
tänne ratsaslaumoin!"
"Kerran saaliin löytää.
"Aina antoi ryssä
meille kuormat kootut,
maksuna sai otsaan
Keuruun kelpo plootut."
Ratsaslauma saartaa:
"Antautukaa, heikot!" –
"Leikataanko parta,
koirankuonot, peikot?"
Ken ei voimiin luota,
keksii keinot: salaa
tulen nurkkaan tuikkaa
Ampiala palaa!
Yhden veljen kaataa
luoti, liekki salpaa
toisen hengen, – koskaan
ei hän nosta kalpaa.
Kolmas, jättiläinen,
vannoo valan kostaa,
tulesta pois pyrkii, –
katon päältä nostaa.
Juoksee pitkin harjaa, –
noiduttuun ei pysty
kuula, eikä liekin
keskellä hän kysty.
Hopeisenpa kuulan
kalmukki nyt muistaa
muskettiinsa pistää:
kuula urhon suistaa.
Seisoo sissi, katsoo, –
tuleen syöksyy, peittyy...
Talo sortuu, lieska
pilviin asti heittyy.
Ampialan vaara!
Juhlatulet milloin
ylevämmät poltit
juhannuksen-illoin?Elisabet Carbonaria
Mustan piiloluolan
sammalkaton alla, –
kun nyt yhä myrsky
pauhaa maailmalla, –
voittaja kun riehuu:
miehet, – ken ei näille
maille kuollut, – viedyt
Siperian jäille; –
vanhukset ja naiset
liekkiin korvennettu,
lapset imeväiset
seipäin varrastettu...
Niin, kun vieras riehuu,
kaiken tallaa, raiskaa, –
ken ei muuten sorru,
rutto maahan paiskaa; –
koht' ei Suomenmaassa
laula kenokaula...
pakkasessa jäätyy
liekki... sammuu taula...
Ah, kun myrsky julmin
pauhaa maailmalla,
siellä piiloluolan
sammalkaton alla
nuori Carbonaria,
papin tytär, rahvaan
poikaan, armas, kiintyy:
eipä miekan kahvaan
päästä, ainoaansa
tässä maailmassa,
sotaan sortuneessa, –
taikka sortuvassa...
Nuorukaisen hellään
syliinsä hän sulkee.
Aika vierii. – Viimein
vaino ohi kulkee.
Kasvaa uusi vilja...
Kasvaa kansan luku.
Viel' ei sukupuuttoon
kuollut Suomen suku!
Äiti Carbonaria
kertoo lasten kuullen
iltalieden luona,
syksymyrskyn tuullen,
kertoo, kuinka pakko
meidät syöksee taistoon:
"Suomi, älä luota
koskaan muukalaistoon!"
Kertoo tappioista,
joissa kansan voima
silti säilyi, – voima
tuskan aateloima...
Yhä ihanamman
tarun Herpmaneista,
tuleen sortuneista
Keuruun sankareista:
niin, he tuhoutuivat
feeniks-linnun lailla!
Koskaan ei se taru
kuole Suomen mailla.Vanha talo
Tuossa talo vanha,
niinkuin linnavuori!
Mitä kätkee kaunis
vanha ulkokuori, –
pihan nelikulmaa
tarkoin ympäröivät
rakennukset, joita
helle, sade söivät?
Miesten tupa, jossa
kuivuu tarvepuuta;
naisten, jonka takka
aukoo mustaa suuta:
ääressä sen toimii
kangastuoli, rukki, –
kotikehrätyillä
täyttyy rulla, tukki...
Tuolla uusin puoli:
sali, monet huoneet...
myrtit, monen polven
seppeleitä luoneet...
Sitten aitat, täynnä
vaatetta ja muonaa...
Karjatarha, siellä
vohlia ja vuonaa...
Vielä pajat, riihet
talokummun alla.
Koppeli ja sauna
viimein rantamalla...
Mutta kaiken keskus
pihan tarkka piiri!
Ylpeänä kuultaa
kauas musta viiri.
Viiri: eipä suinkaan
mielten tuuliviiri!
Mitä kertoo kaunis
linnoituksen piiri?
Kertoo: vaikka kuinka
käykööt virrat uudet,
talo vanha säilyy
iankaikkisuudet
entisenä aivan:
sit' ei aatteet kaada! –
Talonpoika: yksin
seiso, yksin raada!
* * *
Täält' ei rahaa lähde
autoihin ja roskaan,
mutta kätköön, pankkiin...
Tääll' ei lainaa koskaan
laiskureille, vaikka
sääli ehkä kyllä:
onni maan ei kasva
säälin säteilyllä!
Tääll' ei tunnustettu
liioin armot muiden:
"Suku sutta", tunnus
korven taisteluiden...
Tääll' on selko aina
vihata ja välttää
velkaa, vaikk' ois pakko
petäjäistä jälttää.
Talo, joss' ei velkaa,
valtakunta eri!
Ainoastaan yksi
täältä rahat peri:
kruunu: Sille lähtee
pennit, vaikka soikein
muodoin, sillä vahva
tekee aina oikein!
Niin myös käskee kirja,
jota hurskas lukee:
sehän itsekkyyden
pyhään hahmoon pukee...
Tääll' on selko, kuinka
syntyy, olla alkaa
karja, – ihminenkin:
aikanaan yöjalkaa
juoksee, nai ja huolee,
aikanaan hän nauttii
aikanaan hän kuolee...
Yksi yli muiden
laki tuima pantu:
jatkuminen! – Kaiken
ehto maa ja mantu...
Tässä kaikki? Tällä
talonpoikaa kruunaan:
vanhaa, jok' ei taivu
turhiin uusiin kuunaan.
Tähän melkein täällä
harrastukset hyytyy:
Suomi kukkii, milloin
kukin omaan tyytyy...
Maamiesseura, kirkko,
aseharjoitukset,
joskus vieraat, – siinä
seuravaatimukset:
"Kokoontukaa, nuoret!
Autoin matkustelkaa!
Puhukaa ja juoskaa...
Tulos? Korviin velkaa!
Kunnon kansa luota
ei kuin apuun omaan:
niin jos kaikki, luota
maa ei – pohjattomaan!"
Talo luottaa vanhaan,
jok' on ollut kahteen
vuosisataan samaa:
poika isän lahteen
laskee pyydyksensä, –
kyntää, kylvää, haraa
isän tapaan. Säästää
laariin puutteen-varaa
niinkuin isät ennen...
Niin, on pojan kuosi
tehdä tunkiotkin
niinkuin isä suosi...
Mutta: yli muiden
laki tuima pantu:
jatkuminen! – Kaiken
pohja maa ja mantu...
Maa ja mantu! Elää
sille, jolle vaatii
vaisto... Lapset isän
muistomerkin laatii...
joskus pelkkä mantu:
ettei hajoaisi
talo, työmme muisto
hukkaan mennä saisi,
isä pojist' yhden
perijäksi säätää, –
toiset lapset saattaa
konnulta pois häätää!
Maa ja mantu: ällös
koskeko sen satoon!...
Kaikki hetken touhu
murtuu siihen patoon.
Pyhä maa ja mantu,
kuinka kuiskuttaakin
ajan uuden henki...
Maata – isänmaakin:
siispä isänmaata
varo uhkaamasta!
Syvin vaisto vastaa
Suomen kunniasta!
Maa ja mantu! Työtä
tehdä synnyinmaassa, –
siellä elää, kuolla, –
muu on pientä vaassa.Keuruun vanha kirkko
Salmen kukkulalla
kirkko vanha, tumma...
Niinkuin kukka kaunis,
mielenhaave kumma!
Punaiset on seinät, –
katto, jonka paanut
luovat kuvioita,
mustan värin saanut.
Seinät punamultaa,
tervaa kattosuomus, –
kullalla ei kersku
köyhän kansan luomus.
Mutta niinkuin kulta
hohtaa kattolevyt...
Kirkko vakaa, vankka,
siro, kirkas, kevyt!
Koristelu runsas,
mutta viivoin selkein...
Kevyt niinkuin ilmaan
kohoaisi melkein!
Seinät honkaa, – omaa
valtaosa aineen, –
korven honka kestää
vuosisatain paineen!
Omaa aine, omaa
lantit, kootut vaivoin
Taideteos tehty
omin käsin, aivoin.
Aikaan, jolloin työhön
käytiin vyöllä miekka,
kirkon kauniin veisti
rahvaan taideniekka.
Kirkko pieni, tumma,
hiljainen ja nöyrä, –
mut ei masennettu,
eikä selkä köyrä:
Kuinka sinkoavat
ilmaan viirikukot!...
Rautakukkasilla
verhottu on lukot...
Kirkko uljas, – niinkuin
ennustaisi uutta
aikaa: meidän vapaan
Suomen nuorekkuutta!JÄÄHYVÄISET
Aika nopeasti
rientää... Aik' on kättää
ystävät ja heille
jäähyväiset jättää...
Lähtö Sydän-Suomen
maasta ihanasta, –
suomalaisen Suomen
ehkä aidoimmasta...
Miss' ei vieras kieli
liene herrastellut,
eikä vieras valta
koskaan komennellut!
Ero luota kansan
hienon, herttaisimman...
(Genius nyt kuiskaa:
Kiihdyt valtaan vimman!
"Etkö vielä saanut
rahvaan-kokemusta?
Hillitä sen anna
liikaa innostusta!
"Lyhyestä laulu
kaunis – ehkä vasta
kauan-katsojasta...
"Eivätköhän juokse
täällä juorupussit:
– Mit' on tehnyt Anni,
Sanni, Jassit, Jussit?
"Oma arvo aina
meitä sykähdyttää...
naapuria toinen
salaa väijyy, kyttää...
"Meill' on naamiossa
kaunis joka juonne, –
kätkössä kyy piilee:
se on ihmisluonne...
"Etenkin maarahvaan!
Harvoin täysin puhtaan
sielun löydät, – järjen
luodun sopusuhtaan.
"Hylkää toivo turha!
Viheltele, luikkaa!
Kanssani taas lähde, –
maita vaihda, huikkaa.")
Niinpä Geniuksen
kuulen armaan kuiskun,
poskellani tunnen
hengettären muiskun!
Tottelen ja lähden:
enpä muinaistapain
seuraajaksi luotu, –
kierrän mielin vapain!
Pysyä en missään
tahdo viime tinkaan...
Kuinka – sankareista
virren uskalsinkaan?
* * *
Pois, ah pois! – Ja ehkä
varsin kauas lienee
minulla jo mieli...
Minne matka vienee?
Minne vienee... Jospa
veisi valtamaille
kuoleman... lie aika:
jäinkö paljon vaille?
Mutta Genius nauraa:
"Kuinka erehdytkään:
niin jo mielit kauan, –
muuttunut et nytkään...!"ALLEGRO
Mutta kun nyt lähden,
kenpä laulaa teille
kesän päivät, antaa
värit autereille?
Kenpä kertoo, kuinka
päässä maantien harmaan
kimaltavat tornit
pilvilinnan armaan...?
Kuinka suloisesti
häilyy, kypsyy laiho, –
hymyilee ruiskukka
niinkuin – kauniin kaiho...MELANKOLIA
Siellä etelässä
siell' on koti pieni,
jonne täältä kääntyy,
toistaiseksi, tieni.
Siellä on jo syksy...
pian kesä petti...
Mustana jo kuultaa
kylän siluetti...
Siellä sähkö syttyy
pitkään lyhtyriviin,
heijastellen teihin
vettä välkehtiviin.
Astun saliin: tuossa,
riippuu kristalleineen
kruunu, – tuossa peili
kulta-koristeineen.
Kuvastin on kaunis, –
milloin sain sen? Miksi?
Nähdäkö syys-illat
loppumattomiksi?
Kevät toivon antoi...
Mikä toivon laatu?
Jotakin vain uutta
toivoin! Kaikki saatu!
Syksy alkaa vainon:
ett' on elämäni
kohta mennyt... mitä
viel' ois retkelläni?
* * *
Kotiani katson:
tuskin uskon moista,
että asuin täällä
vuotta kuusitoista!
Käykö rakkain tuttu
vieraaksi, ja vaipuu
sekin hautaan kerran...?
Kiihtyy – kuolonkaipuu!
Tuossa taulu vanha
Villa Borghesesta:
kovin näännyin siellä
kesän kuumuudesta...
Pont Neuf: erään toisen
ystäväni lahja.
Pariisiinko aiot
jälleen, ukko-rahja?
Sinnekö? Sen arvo?
Hajuveden tuoksu, –
työn ja järjettömän
pyyteen kilpajuoksu.
Vainko sitä? – Ennen
huimasi se pääni...
Muistan nyt: myös siellä
riuduin – ikävääni.
Mutta – Tahitille!...
Kiina nähdä toki!...
Lienee tyhjää, niinkuin
kaikki, minkä koki.
Minnekään en oikein
kaipaa. Tänne kuolen...
ehkä koskematta
varsin kovan huolen.
Jos vain pessimismi
jättäisi mun rauhaan, –
kokemukset, kulta
jäänyt valinkauhaan!
Kerran olin purtu
syyllä: köyhyydestä...
Pitkät vuodet haavaa
eivät voineet pestä.
Silloin toivoin, – niinkuin
monet muutkin lampaat, –
kultaa, jolla välttää
lähimmäisten hampaat.
Sitä sain sen rahdun,
että onnekkaina
pidän niitä, joita
puute kiihtää aina.
Enpä aprikoisi,
mihin aikaa syytää.
"Nälkäiselle leipä, –
voita päälle pyytää!"
* * *
Tuossa siis se kruunu
riippuu kristalleineen, –
illoin niinkuin sateen-
kaari kimalteineen.
Jakaranda-tuolit, –
malli joutsenista, –
kas, jo kuvakangas
rikki istuimista...
Kaikiss' esineissä
muisto ilon jonkin,
josta tahdoin maksaa
pienen tappionkin.
Tässä arkihuone
lyijy yhteen uuttaa
ruudut, jotka pilvet
värikkäiksi muuttaa.
Alkovissa raanu:
toin sen Saharasta...
Peite: rakkaus kuiskii
joka kudelmasta.
Ruokahuoneen kaappi:
senpä luona itkin
lapsena... Oi, aika,
kuinka pakenitkin!
Tuossa gramofoni,
josta kevään huuman
alkaessa kaikui
Massenet tai Schumann...
Kaksi kanteletta
hämärässä hallin...
soineet virttä, kilpaa
kanssa kansanrallin.
Miksi luetella?
Tääll' on tavaroita
mulle liikaa, – yhtä
enhän niillä voita.
Yhtä: että paukkuu
pahin vasaroista:
ruumisarkkuun! Saapuu
parhain tanssijoista!
Niin, – en mitään tahdo.
Muut' ei toivomusta
kuin vain helppo lähtö:
ilman kidutusta.
Onnelliset, jotka
taivaaseen, tai karmaan
uskovat, tai muuhun
varmaan – epävarmaan!MACABRE
Yössä räystäs tippuu,
käy kuin tahti kello:
"Milloin päivä, ettei
ihmisinho ello
mieltäsi, – tuo lauma,
joka kilvan häärää,
riistää hyödyn, olkoon
oikeaa tai väärää?"
Soi kuin tahtikello...
Revolveri kuiskii:
"Ota, tiesi määrää."
Mikä luona huiskii
siipi suuri? "Muista",
Genius taas kuiskii,
"muista, että aina
jälkeen valtiaina
riemut suuret soivat,
keijut karkeloivat.
"Ah, ei sielussasi
myrsky kauan vello!
Eikö soi jo siinä
niinkuin kirkas sello?"
"Sello? Kontrabasso, –
eikä vieno sello...!
"Soi ja pauhaa niinkuin
katedraalin kello!"TESTAMENTTI -- RUOHON-PIIPALLE
Kiitos! Naurakaamme! –
Oi, on tuska jättää
ainut elämämme, –
perintönsä mättää
ehkä inhotuille...
Siksi testamentin
teen, – ken tietää, milloin
tyhjyydelle tentin!
Siis: kun kuolen kerran
taikka sitten vasta
kun myös puolisoni
poistuu maailmasta, –
kun me aloitamme
uuden riemuretken,
oltuamme täällä
tuskin pienen hetken, –
niin, kun kuolee hänkin,
uskollinen siippa,
talon perijäksi
astuu – ruohon-piippa!
Ruohon-piippa? Sillä
rappioitumista
tarkoitan. Ken liioin
huolii vainajista?
Ruoste kattopellin
ruskeaksi läiskii...
Ikkunaa lyö tuuli...
Saliin sade räiskii,
kammioihin, joissa
ihmislasta kaksi
asui täällä, tehden
kodin onnelaksi...
Tiet se ruoho peittää...
Kukat hukkuu siihen...
Vieras vaanivaiseen
tarttuu ruusunpiihen...
Tuoss' on vielä jäännös
puistopenkin lahon...
Marjapensaat kuivuu
rintaan tarhan mahon...
Antonowka-puiden,
kuivuneitten karteen,
alla valkojuuri
yltää miestä varteen.
Luumupuumme nuoret
seisoo kuivin oksin...
Polttiainen surmaa
pienen kevätfloksin.
Keskeen villiviinin,
ikkunamme verhon,
humala on tehnyt
humalaisten kerhon...
Tuolla suihkukaivo, –
omaa työtä, – vallass'
ahnaan takiaisen, –
roskaa täynnä allas...
Eipä nouse varsi
enää osmankäämin...
Yksin pseudacorus
elää ylijäämin
mullasta, jonk' iris
hienompi jo hylki...
Pensasvaahteroista
helle kuoren nylki...
Syreeneitä, joista
ohikäypä nappaa
kukat kaikki, saarni
juurillaan jo tappaa...
Anemonen paikan
valloittanut vattu...
Tuoll' on enää tuskin
yksi ukonhattu...
Entä kultavihma,
kevyt solidago?
Kas, sen voitti pikku
kasvi Tussilago!
Missä kevään krookus?
Sinikirkas schilla?
Mistä tänne tullut
vanhus niittyvilla?
Lilium tigrinum?...
Kuollut perhe malvan,
vaikka lisääntyykin
tapaan köyhän, halvan.
Berberis, ja selja...?
Huumaavat sersmiinit,
lehdokit ja kielot...?
Vanamot, lupiinit?
Entä kaikkein hienoin:
kirjava alpinum?
Oi, sen peitti varjoon
Acer saccharinum!
Siinä sempervivum
kukki monta kertaa...
Sempervivum? Totta,
jos sen meihin vertaa.
Poissa kaikki, joita
istuttelin, kitkin...
Ah: vain kuolemista
suuret kulttuuritkin!
Tääll' on pelkkää roskaa,
kaikki vaiva mennyt...
Niinkuin jokin Ludvig
Pyhä käyskelen nyt
tarhassani, jossa
"vainajia" roikkuu.
Mitä vielä puuttuu?
Että korppi koikkuu!
* * *
Turhaa etsiskellä
täällä poikin, pitkin! –
Mennään sisään! Juostaan
huoneet, kellaritkin...
Onpas – perimistä!
paitsi kruunu, peili,
myöskin savikukko,
tyhjä viinileili, –
ynnä kaunis takka,
salin ylpeys komein,
manuskriptit, kirjat
patinoidut homein, –
Singer-kone, – naulat,
vanhat pieksunpaulat,
yksi dalailaama,
Kuei-Sing, ja Brahma...
Hämeen "tinatooppi",
virsikirja-luntat,
pieni horoskooppi, –
kuokat, rassit, juntat. –
Kuva jonkin Hornin, –
lasit, joista kuurnin, –
kaivo, jossa uivat
sveitsittäret kuivat, –
vanha hiirennakki,
vanha karvalakki,
"Hidalgo fuerte",
"triunfo de la muerte",
maurilainen lamppu,
olkinuora, pamppu;
nahka, jossa koira
piili, kunnes Moira
elonlangan katkoi;
housut: "izhe-skratkoi",
valmis sikolätti:
ken sen täyteen mätti
märkää olkipahnaa?
Mut ei kuollut kahnaa, –
ei, vaan lopetankin
hiukan hauskemmasti,
teenpä testamentin
aivan motevasti:
Kaikki nuorisolle, –
aikain vartiolle!
* * *
Tosin testamentti
on jo pitkän aikaa
sitten tehty, mutta
liekö siitä taikaa? –
Varmempi on kirjaan
painettuun se panna,
ettei "poskeisille"
poskeen joudu manna!
Sillä koti meidän:
parhain maailmassa!
Parempi kuin Rooma,
Tahiti tai Lhassa!
Missä se on? Eipä
aivan Helsingissä,
mutta ei myös korven
kurjan hämärissä.
Niin, ei kaupunkia,
eikä aivan maata, –
paremminkin voisin
taivaaksi sen taata!
Mutta – tietköön kissa...
Se on vaan nyt täällä
etukaupungissa...
"Linna": tilkku maata,
siinä pieni "poksi",
jota ehkä voidaan
väittää rotteloksi. –
Mutta ryhtykäämme
asiaan nyt viimein:
talo, rahat, roskat,
kaikki oikein riimein
määrään, niinkuin daimon
käskee, kanssa vaimon
yksimielisesti,
täysin "tolkussamme",
jälkeen kuolemamme,
kynää käyttävälle
nuorisolle, – muille
otsaan pelkkä lesti! –
Rajoitusta tälle:
vaimoni jos jonkin
pikku muutoksensa
tahtoo, – niinkuin onkin
kohtuus, oikeutensa:
pikku "säädös" lesken
täyttyköön, jos osaan
tyytyy kymmenenteen,
niinkuin kahden kesken
päätimme, kun enteen
saimme kuolemasta...
Loppu nuorten "posaan",
aivan kaikki! Basta!
Älkää säikähtäkö:
siihen, minkä meiltä
saatte, emme "ruinaa"
vastinetta teiltä:
Tämä on vain temppu,
jolla päästään siitä,
ettei joku aivan
vieras näitä liitä
"kätköihinsä", – ehkä
Kiinan-lähetykseen;
mieluummin ne määrää
muuhun kehvellykseen...
Siispä: kynäniekat
kaiken, mutta – nuoret!
Erotamme kohta
ytimet ja kuoret:
vuotta kolmekymment'
ylin ikä saajan,
silloinkin käy ehkä
avulla puuraajan,
jok' on resignaatio, –
järkeily ja kuivuus,
hyödynpyyde, pelko,
itsekkyys ja nuivuus!
Hiukan vanhoillekin:
saakoot "pökötyörit"
pienen nahkapussin,
joss' on kurenyörit, –
sisältävän ryssän
home-kopekoita,
poikasena muinoin
kokosinhan noita;
pussi hieno: ilman
rintaompelusta, –
suutarina ollut
muudan pässi musta.
Siin' on kyllin heille:
jos ei istuinnahka
heitä vienyt virkaan, –
jossa kasvaa rahka
korviin, luonteeseenkin. –
vaan jos heist' on vielä
lyhyt leipävarras:
juoskoot, neuvotelkoot
mestareina, salaa –
aina sameassa
vedessä saa kalaa; –
jos on valtaan, rahaan
yhä hartaus suuri,
jokaiselle löytyy
viimein sinekuuri:
jolloin komitea,
jokin lautakunta...
(Kuinka monta sataa
vuotta kelpo unta
seitsemän ne pyhää
miestä muinoin kiskoi,
kunnes uuteen onneen
heidät täältä viskoi
Herra, taivaaseensa?)
Niin, he järjestelkööt
itse "afäärinsä"
suuret, pikku "keikat", –
vaikka väkivalloin
nuorisoa vastaan,
jok' on "kateellinen"
heidän nuhinastaan...
Järjestelkööt, luokoot
akatemioita,
museoita, joissa
ollaan muumioita.
Niist' on hyöty: niistä
joku Daudet pahaa
kyhäilee, ja ehkä
mynttää heistä – rahaa!
Ei, – me määrätäänkin –
alavuotisille! –
Mutta: johan annoin
kaikki muille! Mille?
* * *
Ruoholle! Se valtaa
palstan... Portti ruostuu,
sisään kaikenlaiset
päästämään se suostuu...
Taasko ruikutellaan?
Varsin inhoittavaa
kuulla, kuinka kuolo
voittaa, juoksee, ravaa!
Asiaan! – Oi, nuoret,
täm' on kiitos teille.
Mistä? Opettanut
kokemus on meille:
jos ei nuori polvi
auttanut ois hiukan
miestä yksinäistä,
tullen hetken tiukan,
niin nyt enpä söisi
"kruununsyöttiläänä"
(raha, se on tärkki
aina harmaapäänä!),
ei, vaan taivas saisi
olla torpanmaani:
kuivaa, jos sen vertaan
maiseen onnelaani!
Ei, niin puski vastaan
moni vanha "pamppu",
rikas entuudestaan,
suuri älylamppu.
Siispä maksan velkaa
nuorille, ja tälleen
kruunukin saa maksun
koron kanssa jälleen:
nuoret maan on toivo, –
jonka tahdon parhaan
tappaa köyhyys, tyhmyys
nousten vastakarhaan...
Siispä, veikot, siskot,
joita nälveksitään
nuoruudesta, – teiltä
emme pyydä mitään!
Nousi se, ken meidän
haudallamme huokaa:
"Kelpo vainajille
kunniaa nyt suokaa."
Huokaa, itkee... Miksi?
Omaa kuolemistaan! –
Sitten täällä suuttuu
tuohon lamppuun, listaan,
alkaa uudistukset
innoin hengenvievin:
poistaa sen, jok' ollut
meist' on kaikkein sievin.
Ah, ei huolta siitä,
nuoret veikot, siskot:
ihmisiä ollaan –
liukkaat sisiliskot!
Se on tapa vanha
Indiain ja Kiinain, –
niin myös Euroopassa
Vilhelmien, Miinain,
jyskyessä miinain...
Tyhjää Tutankhamen,
vaikka pyramiidi
rosvottaisi! Amen!
Polttakaa vain meidät!
Tuhka multaan luokaa...
Poistukaa, – ja pöytään
paljon juomaa, ruokaa!
Perintö? Se mielin
määrin käsitelkää, –
pieteetti painaa
maailmamme selkää!
Niinkuin tärkein vaatii
antaa lahjan mennä!
Siit' en silmillenne,
se on varmaa, lennä!
Tehkää vanhastani
täys-realisointi...
Luokaa siitä uutta!
Pitäkää, jos vointi
vaatii, taikka myykää,
jos on pennin-puutos!
Yksi ainoastaan
entisestä muutos:
olkaa uljaat, suorat,
älkää kumarrelko
mitään väkivaltaa, –
älkää kitsastelko
vähiäni, – siihen
pikku "vippi" tässä.
Niin, oi veikko, sisko,
muuttele ja murra, –
älä yhtään pelkää:
kuollut ei voi purra!
Ja jos voisin, arvon
aina eläville
antaisin, – ja putsis
kuolleen nikamille!
Kuiskuttaisin: "Veikko,
sisko, mielin määrin
raivaa, muuta, murra, –
siinä et tee väärin:
Kuollut ei voi purra!
Kuollut ei voi surra..."
Siinä testamentti,
jonka vähintäänkin
pitää – ruohon-piippa
Siihen uskoon jäänkin.
Yksi vain on haitta:
varmaan kulutamme,
syömme kaiken itse
loppumatkallamme,
– sitäkään en takaa:
"Pyyst' ei kahden jakaa!"Keuruu, Ollilan kartano, heinäkuulla 1929.