Fritjofin taru

FRITJOFIN TARU

Kirj.

Esaias Tegnér

Suomentanut Uuno Kailas

Otava, Helsinki, 1932.

LUKIJALLE

"Fritjofin taru" on jo kaksi kertaa tätä ennen saanut suomenkielisen
käännösasun, viimeksi neljännesvuosisata sitten Valter Juvan kädestä.
Tämän edeltäjäni monissa suhteissa varsin ansiokasta suomennosta olen
käyttänyt hyväkseni runsain määrin, liittäen siitä käännökseeni koko
joukon säkeitä, jopa joskus säkeistöjäkin; sellaisten kohtien, jotka jo
olivat saaneet onnellisen – ehkäpä adekvaattisimman ja kauneimman
mahdollisen – tulkintansa, uudelleen-kääntäminen olisi mielestäni
ollut aiheetonta ja kukaties koitunut suomennokselle vahingoksikin.

Teoksen ymmärtämiseksi tarpeelliset muistutukset ja sanaselitykset olen
sijoittanut kirjan loppuun erityisenä selitysosastona, jossa ne
esiintyvät eri romanssien mukaan järjestettyinä, asianomaiseen
tekstikohtaan viittaavine sivunumeroineen.

Lausun syvimmän kiitollisuuteni professori V. Tarkiaiselle, joka on
arvokkain opastuksin ja neuvoin myötävaikuttanut käännökseni parhaaksi
tarkastaessaan sen Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston
puolesta, sekä professori Otto Manniselle, joka suuressa
hyväntahtoisuudessaan, paljon vaivaa uhraten, niinikään on tarkastanut
suomennokseni tehden varsin monia varteenotettavia huomautuksia ja
suoranaisia muutosehdotelmiakin, joista oli minulle teoksen
viimeistelyssä mitä suuriarvoisinta apua. Samaten olen kirjailija
Lauri Viljaselle, joka ystävällisesti on laatinut edelläolevan
johdatuksen [tekijänoikeudellisista syistä ei ole voitu ottaa mukaan
tähän julkaisuun] "Fritjofin tarun" runomaailmaan ja sen runoilijan
persoonallisuuteen, vilpittömästi kiitollinen.

Suomentaja.

1. FRITJOF JA INGEBORG

    Kaks Hildingillä talossaan
    taint' oli vaalittavinaan.
    Et moista kahta kaunokaista
    vois löytää koko Pohjan maista.

    Niist' oli toinen tammipuu;
    se peitsen-sorjaks ojentuu,
    mut ylös tuuliin ylpeäksi
    sen latva kaartuu kypäräksi.

    Suloisna toinen nousi niin
    kuin ruusu pälvirinteisiin;
    mut viel' ei ruusun kevät hymyy,
    vaan umpuss' uinuvana lymyy.

    Mut kerran myrsky vaeltaa,
    ja painiskella tammi saa;
    ja kerran kevään hehkuun havaa
    myös ruusu, punahuulet avaa.

    Niin riemull' ylenivät ne,
    ja Fritjof oli tammi se,
    mut Ingeborg se ruusunkukka,
    suloinen nuori silkkitukka.

    Näit heidät päivän valossa
    ja luulit: Frejan talossa
    rakastavaisten siivekkäiden
    luon' olit, kultakutripäiden.

    Mut näitpä kumottaissa kuun
    kaks ilakoivaa alla puun,
    niin luulit: hämyisissä häissään
    on keijupari, kruunut päissään.

    Ilolla, posket hehkuen
    ens riimun piirsi poikanen.
    Kuningast' ylpeämmin läksi
    luo Ingborgin, sen näyttäjäksi.

    Ja loitos sineen aaltojen
    vei poika pursin tyttösen.
    Kun purjeen käänsi pelkäämättä,
    taputti kaksi pientä kättä.

    Ja linnunpesän ylimmän
    vuoks Ingeborgin ryösti hän.
    Jäi kotka, pilvikiitäjäkin,
    munitta, poikasitta äkin.

    Myös yli vuolaan virran vuon
    hän kantoi kalliin taakan tuon.
    Ja oli auvokas, jos milloin,
    syleily valkokätten silloin.

    Ens kukan, kevään tyttären,
    ens mansikan hän punaisen,
    ens tähkäpään, mi kypsyi jyvin,
    vei Ingborgille mielin hyvin.

    On lapsuuspäivät siivekkäät:
    koht' oivan nuorukaisen näät,
    min katse tult' on, janoo kovin;
    koht' immen näet täysin povin.

    Nuor Fritjof metsästeli nyt;
    ois moni moista säikkynyt:
    kas, ilman kalpaa, ilman peistä
    hän tahtoi karhun tiellä seistä.

    Niin painiskeltiin sylikkäin.
    Vei voiton urho naarmupäin
    ja palas tuoden takkukarvaa;
    sai taljan neito, senhän arvaa.

    Miest' uljast' impi ihailee,
    ja voima kauniin ansaitsee:
    niin toinen toista varten luontuu,
    kuin kypärkaari otsaan juontuu.

    Mut talvi-ilta huimapään
    sai jäämään lieden lämpimään.
    Valhallan kirkkaan jumalista
    hän luki, jumalattarista,

    ja mietti: Frejan kiharat
    kuin ohra tuuless' aaltoovat.
    Myös Ingeborgin, liljankukan,
    niin kietoo kultaverkko tukan.

    Idunan povi vallaton
    vihervän silkin alla on.
    Mä tiedän silkin, siinä kummut
    kuin keijut ynnä ruusun ummut.

    Ja Friggan silmäin sini on
    kuin itse taivas pohjaton.
    Mä tiedän silmät, sinen armaan
    näin niissä päilyvämmän varmaan.

    Lie raikkaat Gerdan poskipäät:
    lumella pohjanpalon näät.
    Oon nähnyt posket, jotka uskon
    mä kuulloks kahden aamuruskon.

    Sydämen tiedän lempeän
    kuin Nannan, ylistettävän.
    Syyst' onneasi runo lauloi,
    sä Balder, jonka Nanna pauloi.

    Ois kuoleminen riemu vain,
    jos itkis impi haudallain
    sun uskollisen Nannas lailla;
    en suris silloin Helan mailla.

    Mut laulain sankarlauluaan
    nuor kutoi tytär kuninkaan,
    ja kangas kertoi sankarista
    ja lehdoista ja lainehista.

    Niin villan lumipintaan nous
    jo kultakilpi, sotajous
    ja peitsisateen punajuomut,
    hopeiset panssareiden suomut.

    Vaan kuinka impi kutoikin,
    sai urho piirteet Fritjofin;
    ne kankaall' elävästi nähden
    hän punastui, mut ilon tähden.

    Nuor Fritjof erämatkoillaan
    I:n, F:n leikkas koivuun haan.
    Ja kaksoisriimu niistä tuli,
    kaks sydäntä niiss' yhteen suli.

    Vaelsi yli vahvuuden
    kuningas kultatukkainen,
    ja virkos elo, hyöri kansa –
    he ikävöivät toisiansa.

    Vaelsi yli vahvuuden
    yö, äiti tummatukkainen,
    ja tähdet nähtiin poluillansa –
    he uneksivat toisistansa.

    "Maa, joka keväin koristat
    kukilla kutris vihannat,
    sä liljoin kuki, ruusuin, myrtein!
    Mä sulhon seppelöisin yrtein."

    "Tuhannet helmet täyttävät,
    oi meri, salis himmeät,
    suo nauhas hohtavin ja sorjin!
    Sen kiedon kaulaan Ingeborgin."

    "Oi päivyt, silmä maailman,
    pään päältä Oden-jumalan
    jos saisin sinut, yltä pilven,
    niin veisin Fritjofille – kilven."

    "Kun kalvas katsees uneksuu,
    sä lyhty Kaiken-Isän, kuu,
    mä soisin, että putoaisit!
    Koht' immen otsaa koristaisit."

    Mut Hilding lausui: "Parast' ois
    nuo tuumat heittää, poika, pois.
    Niin lankes nornain arpa: suuren
    sai Belen tytär sukujuuren.

    Kas, sukujohdolt' Odeniin
    hän nousee, tähtitaivaisiin;
    vain lasna Torstenin sä tuota
    et ylhää voita, siihen luota."

    Mut hymys Fritjof: "Johdoltaan
    mun sukuni vie poveen maan.
    Kuningas Otson kanssa kiistin,
    sen suvun sain, kun taljan riistin.

    Ei väisty vapaasyntyinen:
    maailma, näät, on vapaiden.
    Mink' onni kielsi, voi se antaa:
    myös kruunua, kas, toivo kantaa.

    On voima jumalsynty: suur
    sill' onhan kantaisä, Tor.
    Ei kuki kunto syntyperin;
    myös hyvin kosit – kalvan terin.

    Vuoks neidon uhmais käsi tää
    vaikk' itse Jylisyttäjää!
    Iloitse, turvass' ole, kulta,
    voi häntä, ken veis sinut multa!"

2. KUNINGAS BELE JA TORSTEN VIKINGINPOIKA

    Nojaten kalpaan Bele on salissaan,
    ja talonpoika Torsten häll' on vieraanaan,
    mies sata vuotta vanha – vain puuttuu hiven –
    päin arpisin kuin kylki on riimukiven.

    He ylhät ovat nähdä, he molemmat,
    kuin vuorill' uhrihuoneet, jo sortuvat;
    vaan riimuviisautta, kas, muurit, pylväät
    ja muisteloita holvit täynn' ovat ylväät.

    "Jo ilta ehtii", Bele nyt lausuu näin,
    "ei maistu sima, raskas on kypäräin.
    Jää silmiltäni hämyyn jo elon retki,
    mut lähell' on Valhalla ja kuolon hetki.

    Sun poikas kutsuin, omat myös molemmat,
    sill' yhteen, kuin me kaksi, he kuuluvat.
    Nyt kotkanpoikasille on mulla sana, –
    koht' uness' ovat sanat, suun sulkee Mana." –

    Niin pojat valtasaliin nyt käsketään,
    ja ensimmäisnä Helgen näät mustapään.
    Hän usein uhrilehtoon jää poppain seuraan;
    käsissä häll' on nytkin vert' uhriteuraan.

    Senjälkeen nähdään Halvdan, nuor kutripää;
    kas, jaloutta kasvoill' on lempeää.
    Hän – luulis – kalpaa kantaa vuoks leikin, vento;
    hän on kuin asuss' urhon ois nainen hento.

    Mut heitä seuraa Fritjof sinivaipassaan,
    mies päätä korkeampi kuin kumpikaan.
    Hän veljeksien keskell' on nähdä jalo
    kuin välill' yön ja aamun täys päivänvalo.

    "Minulle", lausui Bele, "jo ilta saa.
    Sovussa maata, veljet, te hallitkaa!
    Yksmielisyys on turva, kuin rengas peitsen:
    jos peitsestä sen poistit, niin heikoks teit sen.

    Maan portin pieleen voima sen vartijaksi
    Saa rauhan siiven alla maa kukkivaks.
    Ei miekkaa turmaks suotu, vaan turvaks sadon,
    ja kilpi ulkolukko on rahvaan ladon.

    On houkka, omaa maataan ken sortaa. Kas:
    min kansa voi, sen, vain sen voi kuningas.
    Vihanta latva kuihtuu, jos janoss' olla
    puu, ytimeltään kuivuin, saa kalliolla.

    Jos kohta taivaan patsait' on neljä, vain
    yks valtaistuimella on pohja: lain.
    Kun tuomita saa vääryys, maan perii hukka;
    on oikeus sen onni ja kruunun kukka.

    Kai, Helge, disain saliss' on jumalat,
    mut umpikuoress' eivät kuin simpukat.
    Vaikk' etäämmäksi vielä kuin valo hohtaa
    sun ajatukses rientäis, se heidät kohtaa.

    Kas, uhrihaukan keuhkot ja tietäjät
    ja arpapuitten riimut myös pettävät;
    vaan suoraa mieltä usko, jos uskot ketä:
    piirs Oden siihen riimut, jotk' eivät petä.

    Äl' ole kova, Helge, mies luja vain!
    Purevin tutkain miekkain on taipuisain.
    Koristaa kukka kilven ja hyvyys vallan,
    parempi kevään lämpö kuin kylmyys hallan.

    Mies ystävätön, vaikka hän vahva ois,
    puun kelon lailla kaatuu ja kuolee pois.
    Mut ystävikäs viihtyy kuin lehdon tuomi:
    on vettä kyllin, latvaa ei tuuli suomi.

    Äl' arvost' isäin kersku, vain omas sulle jää;
    se jous ei sun, jot' et voi sä jännittää.
    Miks ylpeilisit, Helge, siis haudan mainein?
    Vuo vahva meren halki käy omin lainein.

    Vaikk' avu onkin, Halvdan, miel' iloinen,
    mies, kuningas ei kulje vain loruillen.
    Myös humaloita simaan, jos hunajaakin;
    sekoita leikkiin työtä, mies, vakavaakin!

    Ei tietomiestä liian lie mielevää,
    mut usein liian tyhjä on tyhjä pää.
    Ja houkkaa arvosijall' ei kuule kukaan,
    mut alhainenkin viisas muut tempaa mukaan.

    Luo kasvinveljes, Halvdan, luo ystävän
    ties lyhyt on, vaikk' kauas ois mennyt hän.
    Mut talo liian loitoll' on vihamiehes,
    jos kohta aivan liki se sattuis tiehes.

    Äl' ota uskotukses sä ketä vain!
    On köyhän ovi auki, ei rikkaampain.
    Yks ota oiva, toist' ei. Sun muistaa sietää:
    maailma tietää, Halvdan, min kolme tietää." –

    Senjälkeen nousi Torsten ja lausui niin:
    "Ei sovi, että yksin käyt Odeniin.
    Kaikk' elon vaiheet, Bele, me jakaa koimme,
    ja toivon, että kuolon myös jakaa voimme.

    Puhellut, Fritjof, vanhuus on minulle
    niin monin varoituksin. Nyt kuulet ne.
    Kun Kaikkitiedon lintu saa kumpuin luokse,
    suust' ukon eikö neuvo myös viisas juokse?

    Suo arvo jumalille! Vain heiltä, näät,
    on paha, hyvä, myrsky ja tyynet säät.
    He mielees nähdä voivat, sen vaikka suljet,
    ja hetken harhaa maksain vuoskaudet kuljet.

    Myös kuule kuningasta! Yks johtohon:
    on yöllä monta silmää, yks päiväll' on.
    Toratta parempansa mies myöntää vahva,
    on kalpaan terä tarpeen, mut myöskin kahva.

    On voima jumalilta; vaan muista tää:
    ei voima auta, mieltä jos puuttuu pää.
    Kakstoista miest' on karhu – eess' yhden horjuu.
    Kuin kilpi miekat, laki niin sorron torjuu.

    Ei korskaa pelkää moni, mut vihaa joka mies.
    Jos ylpeäksi yllyt, viet vitaan ties.
    Lens moni korkealle, mut suistui ojaan;
    kuin sato sään, niin onni jää tuulen nojaan.

    Vain neuvon noudattamas, vain olven, jonka joit,
    vain päivän päättämäsi sä kiittää voit.
    Mies nuori lujaks luottaa niin monen seikan,
    mut taisto näyttää miekan ja hätä veikan.

    Sä kevätlunta, lujuutt' yks'öisen jään,
    kyyn unta älä usko, ei neittäkään;
    kas, kaunis naisen rinta on tuulenpesä,
    siin' asuu syys jo tänään, vaikk' eilen kesä.

    Sä itse kuolet, kuolee, mit' omaas lie,
    vaan yhtä koskaan, Fritjof, ei kuolo vie,
    ja se on kuolleen maine. Siis yleviksi
    jalosta tahtos, tekos! Tee oikein siksi!"

    Näin varoittivat vanhat. Ja laulaa näin
    myös runo Havamalin nyt jälkeenpäin.
    Suvusta sukuun soivat niin vakavasti
    nuo syvät synnyt vielä, maan mullast' asti.

    Suin sulin puhelivat he liitostaan,
    jok' uskollinen oli ja kuulu maan;
    kuin yhteen pusertunut ois kaksi kättä,
    se hädän, riemun päivin jäi järkkymättä.

    "Ja kilven kohtas norna, jos mistä päin
    hyvänsä hyökkäs: seistiin, kas, seljikkäin!
    Valhallaan kiiruhdamme jo, valkohapset,
    mut isäin henki saakoon teiss' elää, lapset!"

    Ja Bele kiitti voimaa myös Fritjofin,
    kuink' uljuus ylhäisempi on vertakin.
    Ja Torsten haastoi, kuinka nyt Pohjan maissa
    viel' aasain loiston nähdä sai kuninkaissa.

    "Ain' yhtä, kolme poikaa, te pitäkää,
    niin teidän voittajaanne ei Pohja nää;
    kuninkuus, voima ovat niin liitossanne
    kuin kultakilpi ynnä sen teräsvanne.

    Te tervehtikää, lapset, myös tytärtäin!
    Hän kasvaa suotuisasti sai tyynin säin;
    ja suojelkaa te häntä nyt, nuorta kukkaa,
    niin ettei kypäräänsä sais myrsky rukkaa!

    Jää isän huoli sulle, oi Helge. Kas:
    rakasta Ingborgia kuin lapsenas!
    Pakosta kiihtyy mieli myös jalo, hellä,
    on paras hyvään johtaa vain hyvyydellä. –

    Te meidät viekää lepoon jo kumpujen,
    mut kahden puolen vuonon tuon sinisen.
    Sen laulu armas kuulla on tuonen mailla,
    sen rannoill' aallon loiske soi draapan lailla.

    Kun kalvain sätein vuoret kuu hopeoi
    ja hautapaasiin kaste kun pisaroi,
    me kummuiltamme, Torsten, tuon poikki lahden
    näin tulevista haastaa taas saamme kahden.

    Hyvästi, pojat! Täältä nyt lähtekää!
    Luo Kaiken-Isän käymme; jo kaipuu tää
    hänt' ikävöi ja etsii kuin virrat merta.
    Jumalat suojaksenne! Me näämme kerta."

3. FRITJOF OTTAA ISÄNPERINNÖN HALTUUNSA

    Kumpujen alla jo uinuivat jalo Bele ja Torsten;
    niin kuin itse he määräsivät: liki rantoja vuonon
    kaks oli kumpua vastakkain, kaks vainajan rintaa.
    Helge ja Halvdan maan – oli kansa sen päättänyt – saivat
    yhteishallintoonsa; mut Fritjof, ainoa poika,
    yksin taatoltaan peri Framnäs-kartanon kuulun.
    Loittonivat talon ympäri maat, peninkulmia kolme:
    laaksoja kolmiapäin sekä vuoria, yhtähä merta.
    Vaarat koivuja kasvoivat, vaan vaarojen rinteet
    miehenmittaa ruista ja ohraa, kultana nuojuin.
    Järvien kalvoihin kuvastuivat tunturit ylhät,
    metsät myös, sinisiimeiset, siron, korkeasarven
    hirven käyskelemät, purot joll' oli kymmenet juoda.
    Laidunlaaksoja taas, viherjöiviä, kiiltäväkarvat
    karjat kiertelivät, udar uhkuva kiulua vuottain.
    Myöskin näit, eri katraissaan, lukemattomat lampaat,
    valkeavillaiset, kuin taivaan hattarapilvet,
    konsa ne rientelevät kevättuulien kaitsemin parvin.
    Sälköjä kaks oli kertaa kakstoist', äksyjä niin kuin
    kahlitut tuulispäät, rivipilttuiss' appaen heinää,
    harjoissaan punavyöt, kavioissaan säihkyvät raudat.
    Pääsali, yksistään talon verta, ol aimoa honkaa.
    Siin' oli viissatapäisenkin – kakstoista on sa'assa
    kymment' – urhojen joukon välkeä jouluna juoda.
    Päästä sen päähän käyvän näit kovan tammisen pöydän,
    kiiltävän niin kuin luu; yläpääss' oli kunniaistuin,
    sen koristuksina näit jumalpatsaat, veistetyt puusta:
    Odenin valtijapäin, Frejn, kiireellään kehä päivän.
    Siin' oli karhuntaljallaan – oli musta sen turkki
    ynnä sen suu verenkarvainen, hopeoituja kynnet –
    kestiten ystäviään ihan hiljan istunut Torsten.
    Siinä, kun ui ohi pilvien kuu, oli haastanut vanhus
    rantojen vieraiden monet ihmeet, viikinkiretket,
    tiet Itäväyläin, Vienan tiet sekä Läntisen aavan.
    Vait oli seura, ja silmin joi sanat suusta se vanhan
    kuin mehiläinen mettä; mut laulaja Bragea muisti,
    harmaapäätä, mi – kielellään syvä viisaus – istuu
    pyökin alla ja luon' ikihersyvän Mimerin lähteen
    kertoen taivaiset sadut, myös satu kuoloton itse.
    Keskell' olkien kultaaman salin lattian laajan
    loimusi liedellään tuli hilpeä sammumatonna;
    tähdet katselivat savuaukost', ystävät ylhät.
    Seiniä vaarnoissaan rivitysten kiersivät kirkkaat
    haarniskat, kypärät. Terä miekan siellä ja täällä
    myös tuliviiruna säihkyi niin kuin lentävä tähti.
    Mut yli miekkojen, haarniskain kipunoitsivat kilvet,
    loistavat niin kuin kuu hopeainen tai kehä päivän.
    Impi, jok' astui pöydän luo sekä sarvia täytti,
    sai punan poskilleen, alas katseen loi: helokilpi
    silloin myös punastui; näky riemastutti se juojat. –
    Ei elo puuttunut, ei: jos minne sä silmäsi loitkin,
    kaapit, kellarit näit täpötäydet, ahdetut aitat.
    Vieläpä näit monet kalleudet, monet taistelusaaliit,
    kullat kirjaellut sekä huolitetut hopeatkin.
    Niist' oli kalleuksist' yli muiden aimoja kolme.
    Angurvadel taas, sukumiekka, se näist' oli varmaan
    arvokkain; oli, aimo, se heimoa ukkosen vaajan.
    Kaukana sen Itämaall' oli karkaisseet – taru kertoo –
    kääpiöt ahjossaan: se ol ensin Björn Sinihampaan.
    Björn kera kauniin kalvan tään myös hukkasi hengen:
    riisti ne Gröningraumall', otteluss', ankara Vifell.
    Sai pojan Vifell, Vikingin. Eräs vanha ja raihnas
    valtias Upplanniss' eli nuorine tyttärinensä.
    Niin ikimetsistään tuli silloin kauhea jätti
    – ihmisheimoll' ei sitä mittaa –, pörheä, hurja,
    vaatien kaksinkamppailun tahi maan sekä neidon.
    Kenkään kamppailuun ei suostunut: ei ase pysty
    kalloon rautaiseen; nimen siksi hän sai Teräskallo.
    Taistoon suostua Viking vain – viistoistias – tohti
    luottaen uljuuteensa ja miekkaan. Yksi jo isku
    hirviön miltei kahtia löi, vapauttaen immen.
    Vikingiltä sen miekan taas peri ainoa poika,
    Torsten; hältä sen Fritjof sai: kun tempasi vyöltään,
    silloin kuin ukonvaaja se leiskui, kuin palo pohjan.
    Sen oli kultaa kahva ja tutkain riimuja täynnä,
    Pohjass' outoja nyt, vaan taattojen tuttuja muinoin
    porteill' auringon, sukukehdoss', aasojen maassa.
    Himmenneinä ne riimut näit, kun maass' oli rauha,
    vaan heti, Hildurin leikki kun alkoi, leimusivat ne
    kuin kukon tappelevan punaheltta: se mies oli mennyt,
    tultua surman yön kuka kohtasi riimujen lieskat.
    Kalpa se, kuuluja maan, oli parhain kalpoja Pohjan.
    Sangen maineikas sekä kallis myös oli rengas,
    seppo min kuolematon oli tehnyt, ontuva Vaulund.
    Siinä jo kultaa pelkästään oli nauloja kolme.
    Siinä sä taivaan näit, jumal-linnat, nuo kuvat kuiden,
    huoneet auringon; luvultaan kakstoist' oli niitä.
    Alvhem niist' oli yks, koti Frejn, eli päivä, mi alkaa,
    joulult' ilmestyin, taas kiivetä vuoria taivaan.
    Siin' oli Sagan linnakin: joi, kas, siell' isä Oden
    viiniä maljan kultaisen: meren läikkyvän maljan,
    koinvalon kultaaman; kevät armas Saga on itse,
    kirjoma kukkasien kedon vihreäposkisen nurmeen.
    Balderin istuimellaan näit, suvipäivyen armaan,
    runsauttaan joka vuodattaa, hyvän vertaus parhain;
    kas, hyvä säihkyvä valkeus on, paha synkeys öinen.
    Päivän nousuun uupuvan näät; siten korkeudessaan
    myös hyvä huimautuu; ja ne vaipuvat varjojen maahan,
    Helan luo alas, huokauksin: roviolla on Balder.
    Myös sinä Glitner-linnan näit: sovun tuoja, Forsete
    tuomarinvaakoineen siell' istui syyskäräjissä.
    Viel' oli muut monet vertaukset, joiss' ilmeni taisto
    taivaan valkeuden sekä myöskin ihmisen mielen,
    taituri uurtanut renkaaseen. Kivi säihkyvä kiilui
    kantana sen kuin päivä on kaunistuksena taivaan.
    Rengas tuo sukukalleuksiin oli kuulunut kauan:
    Vaulundist' oli, kas, suvun äidinpuolinen alku.
    Kerran kuitenkin korun riisti sen ryöväri Sote
    Pohjan rantoja kiertäessään; ja se jäi tipotielleen.
    Viimein kerrottiin: oli, myötään laiva ja saaliit,
    hautaan Bretlanniss' elävältä jo astunut Sote;
    rauhaa hän toki saanut ei, vaan varjona kulki.
    Kuulipa Torsten sen: kera Belen nousi hän purteen,
    halkoi kuohuja veen sekä viimein ohjasi rantaan.
    Niin kuin temppeliholvi, mi peittämä ois soran, turpeen,
    tai kuin kartano nous, hyvin laajana, kummituskumpu.
    Vilkkui tultakin sieltä. Ja niin rakosesta he portin
    ääneti katselivat, pikimustan kaapparilaivan
    nähden, ankkurin, mastot sen, myös hirveän haamun
    sen peräkeulass' istuvan: häll' oli vaippana liekit.
    Tuimana istui hän, veritahroja hangaten miekan,
    tahroja niit' ei saanut pois; läjät rosvotun kullan
    luon' oli hirmun tuon, hänen ranteessaan oli rengas.
    "Käymmekö", kuiskasi Bele nyt, "kaksin peikkoa vastaan?
    Ei tulenhenkeä suistane yks!" Aseveikko jo suuttui:
    "Päin yht' yks! oli taattojen sääntö. Mä ottelen yksin."
    Kauan kiisteltiin, uros kumpiko lähtisi ensin
    kauhuja kohtaamaan. Kypäränsä jo tempasi Bele,
    puisteli arpaa kahta, ja ylhien tähtien alla
    Torstenin arpa se tunnettiin. Luja peitsi kun iski,
    kirposi salpa, ja mies meni holviin. – Jos joku urkki
    hirmuja haudan yön, vapis silloin vaieten Torsten.
    Laulua, loitsun laist', oli kuullut kumppani, Bele.
    Kuului myös häly muu, kuin kalpojen kalske, ja viimein
    karjahdus. Tuli hiljaisuus. Ulos urho jo syöksyi
    valjuna; kamppaillut hän, kas, oli kuoleman kanssa,
    Renkaan hän toki toi. "Se on kallis", tuumi hän aina,
    "värjynyt kerran vain olen: silloin, kun otin renkaan".
    Rengas, kuuluja maan, koru arvokkain oli Pohjan.

    Vihdoin pursi, Ellida, ol yks sukukalleuksista.
    Viking – niin taru tiesi – kun retkiltään tuli kerran
    luovien pitkin rantamiaan, näki hylkiöpurren,
    joss' oli huoleti keinuva mies, kuin leikkien aalloin.
    Hän oli kookas mies, jalo varreltaan, avokatsein,
    ilmein, aivan kuin meri päilyvä, vaihtelevaisin.
    Vyö sinivaippaa – kultainen, merenhelminen – kietoi;
    kuin vesi vihreä häll' oli tukka, mut vaahtinen parta,
    Viking ohjasi purren luo, polon korjasi miehen
    suojiin lämpöisiin kotikartanon, kestiten häntä.
    Mutta, kun yötila tehtiin, mies hymysuisena virkkoi:
    "Tuuli on oiva, et purttanikaan sinä moittia saata;
    kai tänä iltana vielä mä riennän sa'at penikulmat.
    Kiitän kestejäs kuitenkin! Josp' ois jokin anti
    mulla nyt muistoks sulle! Mut riistani on veden alla.
    Löytänet rannaltas toki lahjan huomenen aikaan."
    Viking rantaan sai anivarhain: kuin merikotka
    saalist' etsiessään, niin lahteen liiteli pursi.
    Siin' ei miehiä lainkaan, ei perämiest' edes nähty,
    mut ties mutkat tien, karit kaartaa tiesi sen ruori
    kuin olis henki sit' ohjannut: kun luovi se rantaan,
    purje, kas, itsestään kävi kääröön, ankkuri vaipui
    myös käden koskematonna, ja pohjaan sen väkä juuttui.
    Viking katseli vait, vaan lauleli leikkivä laine:
    "Egir velkaans' unhota ei, saat lahjana purren."
    Lahja ol uhkea. Kas, sen kaarevat tammiset lankut
    saumatut olleet eivät: yks oli kasvanut toiseen.
    Ol lohikäärme se muodoltaan: ylös ylpeän päänsä
    keulana kurkottain; kita leimusi ruskoa kullan.
    Sen sinikeltainen oli vatsa, ja ruoria taammas
    suomukas, mahtava jäi, hopeainen kiemura pyrstön;
    mustat siivet sen, punareunat; kun se ne laukoi,
    kilvoitella se voi kera myrskyn, mutta jo kotka
    jälkeen jäi. Ja kun näit asemiehiä täynnä sen, luulit
    valtijakaupungin tahi linnan aavoja uivan.
    Pursi se, kuuluja maan, oli parhain pursia Pohjan.

    Taatoltaan tämän kaiken sai sekä muutakin Fritjof.
    Tuskin rikkaampaa perillist' oli Pohjolan maissa,
    jos joku ruhtinas ei: kuninkaillahan valta on suurin.
    Vaikkei ruhtinas ollut hän, oli ruhtinasmainen,
    aulis, lempeä mies. Jalon maine nous joka päivä.
    Häll' oli kakstoist' urhoa – kaikk' aseveikkoja taaton –
    ankarin, harmain päin, teräsrinnoin, arpisin otsin.
    Penkin pääss' alimmaisena nuor ikäkumppani istui,
    Björn, kuin kukkana kuihtuvien syyslehtien kesken;
    häll' oli miehen miel', ukon maltti ja hilpeys lapsen.
    Yhtenä vartuttiin, veren myös oli yhtyä suotu,
    kuin tapa Pohjan maiss' oli, kasvinveljinä vannoin
    rinnan seisoa aina ja toisen kuolema kostaa.
    Peijaisvieraat ympärillään sekä urhojen parvi
    Fritjof haikein mielin nyt sekä kyynelesilmin
    taaton muistoa joi, kuten kohtuus käski, ja kuuli,
    Torstenin kunniaks kun jylis mahtava draappa; ja sitten
    nous isävainajan istuimeen perimäänsä hän, istui
    Odenin alle ja Frejn: sija taivaiss' on tämä Torin.

4. FRITJOFIN KOSINTA

    Sali Fritjofin lauluja raikuu; ne
    ovat kiitosta taattojen maineelle.
    Vaan Fritjof niitä
    ei kuuntele, ei runoniekkoja kiitä.

    Ja vihreän vaipan on saanut maa,
    sotapursia taas meri keinuttaa.
    Nuor urho silloin
    salot samoo, ja kuuta hän katsoo illoin.

    Hän äsken riemulla vierainaan
    näki hilpeän Halvdan-kuninkaan
    ja Helgen julman
    ja heidän siskonsa kukkakulman.

    Hän istui vieressä vienon. Niin
    tuon tuostakin kättä puristettiin.
    Ja silmä valvoi:
    se kalliin kasvojen suloa palvoi.

    Ilot kerrattiin taas menneiden
    elon aikojen aamukasteisten,
    sulot lapsuusmuistot,
    nuo mielten puhtaiden ruusupuistot.

    Nimikoivun terveiset Ingborg toi
    ja laakson, mi kukki ja vihannoi,
    ja nuorten puiden,
    jotk' yllä jo kasvoivat taaton luiden.

    Oli veljien luona hän onneton.
    Tyly Helge ja lapsekas Halvdan on.
    Vain rukousta
    he kuuntelevat sekä imarrusta.

    Ei ketään, kelle – hän punastuu –
    poven polton uskoa saattais suu!
    Ei käydä siellä
    kuin Hildingin laaksoissa riemumiellä!

    Ja kyyhkyset, yhdessä kesytetyt,
    oli pois, polot, haukka jo säikyttänyt.
    "Yks pari mulle
    vain jäi; toin niistä mä toisen sulle!

    Kai sen pian kaipaus kotiin tuo –
    ikävöihän se kai, sekin, ystävän luo.
    Pien riimu mukaan
    sido siipeen sen! Sit' ei huomaa kukaan."

    Koko päivän he kuiskivat rinnakkain;
    tuli ilta – he istuivat kuiskuttain;
    niin joskus – kuulet –
    kevätlehdoissa kuiskivat ehtootuulet.

    Vaan poissa on impi nyt, poissa on
    ilo Fritjofin myös. Nuor, maltiton
    veri kuumana sykkää.
    Hän hehkuu ja huoltansa huokaa mykkää.

    Ja hän kirjoitti kaipauksensa tään,
    ja sen kyyhkynen kiidätti siivessään.
    Mut luota armaan
    se palannut ei; tapas puolison varmaan. –

    Jo suututti Björniä käytös se:
    "Mik' on tullut nuorelle kotkalle?
    Noin vait, noin arka!
    Kipu rinnassa? Taittuiko siipiparka?

    Mitä mielit? Kylliksi ihraa lie?
    Sima sarvissa vaahtoo, se huolet vie!
    Ei puutu meiltä
    runoniekkojakaan, ei lauluja heiltä.

    Tosin juoksija kuopii pilttuutaan,
    kovin kirkuu haukkakin saalistamaan.
    Mut pilvet taivaan
    ovat Fritjofin riista! Hän riutuu vaivaan.

    Ellidakin aavoja kaivannee:
    se ankkuritouvia tempoilee.
    Ellida, kotiin
    jää tyynnä! Ei mene Fritjof sotiin.

    Voi kuolla hän pahnoilla: itseäin
    laill' Odenin viillän mä peitsen päin.
    En usko muuta:
    me Helassa kuulemme: Paina puuta!"

    Niin Fritjof, purtensa irrottain,
    läks aaltojen leikkiin vaahtoavain.
    Ja poikki lahden
    sen ohjasi luokse hän valtijan kahden.

    Ja Belen kummulla päivän sen
    nämä kansaa kuulivat, tuomiten.
    Kun Fritjof puhui,
    sanat laaksosta laaksoon kaiku huhui.

    "Rakas ihana Ingeborg mulle on,
    minä pyydän teiltä nyt morsion;
    tämä liitto varmaan
    oli myöskin tarkoitus Belen harmaan.

    Pani Hildingin meitä hän hoivaamaan
    kuin puita, jotk' yhtyvät latvoistaan.
    Kas, auteritse
    punarihmalla solmi ne Freja itse.

    Ei taattoni kuningas, jaarli ei
    edes ollut, vaan hänen maineensa vei
    pois unhon yöstä
    runo; riimut kertovat taattojen työstä.

    Minä voittaisin helposti kruunun ja maan,
    mut jään kotiseutua suojaamaan,
    niin köyhän majaa
    kuin kuninkaita ja maamme rajaa.

    Tämän kummun nukkuja, Bele, voi
    joka lauseen kuulla, mi suustani soi.
    Ja Fritjofin kieleen
    myös yhtyy vanhus: Se pankaa mieleen!"

    Nous Helge ja pilkaten lausui: "Saa
    minult' ei talonpoika prinsessaa.
    Kosioikoot naista
    jumalsyntyä suurimmat kuninkaista.

    Ole Pohjassa parhain jos kuinka ja kuin,
    käsin miehet sä voita ja naiset suin!
    Mut uhraa maassain
    en ylvästelyllesi verta aasain.

    Ei maastani tarvis huolia sun,
    sitä suojelen itse; mut joukkooni mun
    jos tahdot tulla,
    pihamiehen paikka on joutilas mulla."

    "Tule joukkoos en", sanan Fritjof ties,
    "kuten taattokin, oon oman tahtoni mies.
    Nyt riimus näytä
    jo, Angurvadel, ja toimes täytä!"

    Terä siinteli, päivässä välkähtäin,
    puna nähtiin riimujen liekehtiväin.
    "Jos lienen halpa,
    toki miekkani vanha on aateliskalpa.

    Ja jos kummun rauhaa en häiritseis,
    pääs, musta kuningas, kohta se veis.
    Toki näytän sulle,
    niin että et taas liki miekkaani tulle." –

    Vain isku – ja kilpi kuninkaan
    oli halkaistu, kultainen, oksallaan.
    Ja kaistaa kaksi
    putos kumpuun, mi kuultiin kumahtavaksi.

    "Hyvin, kalpani! Kätke nyt riimusi nuo,
    teot uljaammat aika sun tiellesi tuo;
    saat suuriin sotiin.
    Yli aallokon tumman nyt riennämme kotiin."

5. KUNINGAS RING

    Ring työntää pöydästä tuoliaan,
    on vait'olo syvä,
    hovi noussut on lauseita kuninkaan
    jo kuulemaan;
    hän on viisas kuin Mimer, kuin Balder hyvä.

    Kuin jumalten lehto on Ringin maa,
    ase tulla sinne,
    sen rauhaan ja vehmauteen, ei saa,
    ja vihantaa
    keto ruohoa kantaa ja ruusuja rinne.

    Lainkäyttöä vain käsi oikeuden –
    kova, lempeä – johtaa,
    ja rauha tuo veron vuotuisen,
    ja kultainen
    elo vainiot peittää ja päivässä hohtaa.

    Ja valkein siivin valkaman luo
    jono mustien laivain
    sadan vieraan maan tuhat aarretta tuo,
    ja aarteet nuo
    sadon kasvavat, vaikk' ei maahan kaivain.

    On rauhalle antanut vapaus
    hyvän liiton kättä;
    maan taatoll' on rahvaan rakkaus;
    sen ajatus
    toki soi käräjiss' yhä peittelemättä.

    Vuoskymmentä kolme jo rauhan mies
    oli hoivana maansa,
    ja maass' oli kaikilla lämmin lies,
    ja Oden ties,
    miten kansa se siunasi ruhtinaansa.

    Ring työntää pöydästä tuoliaan,
    ja riemumielin
    hovi noussut on lauseita kuninkaan
    jo kuulemaan;
    mut hän surun sortamin virkkaa kielin:

    "Meni puoliso luotani pilvihin,
    ylös kohti Frejaa,
    puron äärellä peittyy kumpukin
    jo kukkasin;
    sen kiireellä niiden tuoksu leijaa.

    Niin hyvää kuningatart' en saa,
    maan äitiä moista.
    Valhallaan lähti hän tähtien taa;
    mut pyytää maa
    ja lapseni pyytävät äitiä toista.

    Ja Bele, jok' usein vieraaksein
    tuli suvituulin,
    on jättänyt tyttären. Vaalini tein:
    otan rinnallein
    hänet, liljan purppurahuulin.

    Hän on nuori, sen tiedän, ja mieltyä voi
    siks nuoreen kukkaan;
    minun taivas jo tähkään ehtiä soi,
    moni talvi toi
    lumet kuninkaan harvaan tukkaan.

    Mut hän käden harmaapäälle jos sois,
    jok' on suora, vakaa,
    jos pienille, kun meni äiti pois,
    hän hoiva ois,
    niin valtansa Syys kera Kevään jakaa.

    Siis tammikaapeista holvien
    korut neittä varten!
    Ylös laulajat myös kera harppujen!
    Näet soitellen
    isot kulkevat kosijat kaunotarten!" –

    Asemiesten joukko jo hilpeäin
    läks, kullan hohtain,
    kera sankarilaulujen helkkyväin
    ja pystyin päin,
    luo Belen poikien tiensä johtain.

    Ja juotiin päiviä kolme, ja niin
    nous neljäs seessä;
    mikä vastaus Helgeltä saataisiin,
    sitä kysyttiin,
    kun heill' oli lähtö nyt eessä.

    Hevot, haukat lehtoon ja uhrit muut
    oli Helge vienyt
    ja urkkinut vaalan ja pappien suut
    ja arpapuut:
    mikä siskolle parhaaksi lie nyt?

    Sai keuhkojen, sai myös pappien
    ja vaalan kiellon.
    Niin vastasi Helge: "En suostu, en."
    Näet jumalten
    eess' alistuttava nöyrällä miell' on.

    Vaan hilpeä Halvdan virkkoi näin:
    "Pidot päättyivät, pelkään!
    Tulis Harmaapartakin tännepäin,
    niin mielelläin
    ukon auttaisin ratsunsa selkään!"

    Pois airuet kiitävät kiukuissaan,
    he eivät karta
    sanan solvaavan ilmaisemistakaan.
    Ring vastaa vaan
    sanat kuivat: "On kostava Harmaaparta."

    Lyö miekalla kilpeen vaskiseen,
    joka riippuu puussa.
    Lohikäärmelaivoja ui yli veen
    punakeuloineen,
    ja kypärät kiiltävät salmen suussa.

    Sotasanomat Helgelle saatettiin;
    hän lausui siksi:
    "On mahtava Ring, huhut tietävät niin;
    minä temppeliin
    vien siskoni Balderin suojatiksi."

    Ja armasta kaivaten impi tuo
    siell' istuu hiljaa.
    Kuvat, kultaa ja silkkiä, liinaan luo
    ja kyynelvuo
    poven täyttää: kaste, kas, huuhtoo liljaa.

6. FRITJOF PELAA SHAKKIA

    Björn ja Fritjof, veikot, löytään
    istuneiksi shakkipöytään,
    joss' on vuoroin kultaruutu,
    hopeainen vuorottain.

    Saapui Hilding. "Istu tähän
    arvopaikkaan ylimpähän!
    Sarves täytän. Älä suutu,
    pelin päätän, isä, vain."

    Hilding lausui: "Pyynnöin sulin
    Belen poikain luota tulin.
    Sanomat on pahat tuotu;
    Fritjof, olet toivo maan."

    Fritjof lausui: "Katsos tätä,
    Björn, nyt kuninkaall' on hätä.
    Talonpoika, uhriks luotu,
    pelastajaks tarvitaan."

    "Fritjof, taivu, mieles malta!
    Kuninkaill' on laaja valta:
    ovat heikot Ringiin nähden,
    sinuun nähden voimakkaat."

    "Uhkaat torniani, vuota!
    Björn, en säiky vaaraa tuota.
    Kilpilinnan suojaan lähden,
    tornin sieltä tuskin saat."

    "Ingborg Balder-haassa yksin
    itkee päivät pääksytyksin.
    Eikö hänkään kyynelillään
    sua taistoon suostuttais?"

    "Kuningatar, Björn, on varhain
    ollut pelin nukke parhain
    mulle, lasna jo; et millään
    riistetyksi häntä sais."

    "Fritjof, mitään vastaa etkö?
    Kasvattajas käskenetkö
    tyhjin toimin jättää ukses
    nukkepelin vuoksi vain?" –

    Fritjof nousi viipymättä
    puristamaan vanhan kättä:
    "Vastasin jo anomukses,
    päätös syntyi sielussain.

    Sano kuninkaille maani:
    loukkasivat kunniaani,
    katkon kaikki siteet heihin,
    heit' en koskaan auttaa vois."

    "Hyvä, omaan tiehes luota!
    En mä moiti vihaa tuota.
    Oden, luo'os silmäs meihin!"
    lausui Hilding, lähti pois.

7. FRITJOFIN ONNI

    Samotkoot Belen pojat maassa,
    anelkoot kalpoja he vain!
    Mult' eivät saa; on Balder-haassa
    mun kilpakenttäin, maailmain.
    Unohdan siellä murheen maisen
    ja kuninkaitten kostonkin,
    vain maljast' onnen jumalaisen
    juon kanssa armaan Ingborgin.

    Niin kauan, kukkasiin kun heittyy
    viel' aurinkoisen punerrus
    kuin kultaharso, johon peittyy
    mult', Ingborg, poves kukkeus, –
    niin kauan harhailemaan rantaan
    jään ikävöiden, odottain,
    ja huokaellen piirrän santaan
    sun armaan nimes miekallain.

    Niin verkkaan vaeltavat hetket!
    Miks viivyt, poika Dellingin?
    Vast' ensi kerran teetkö retket
    nyt salmiin, saariin, lehtoihin?
    Saleissa lännen eikö sulla
    neitt' ole, joka odottais,
    hän että rinnallesi tulla
    ja rakkauttaan haastaa sais?

    Vaan vihdoin teiltäs huimaavilta
    jo vaivut, matkaan väsyen,
    ja punauutimensa ilta
    tuo eteen taivaan riemujen.
    Soi rakkautta tuulen ääni
    ja aallon, joka rantaan lyö.
    Jumalten äiti päällä pääni,
    oi terve, helmihuntu yö!

    Yön tähdet kuinka kulkevatkaan
    kuin rakastaja varpaillaan!
    Ellida, vuonon yli matkaan!
    Käy, aalto, purtta auttamaan!
    Meit' oottaa Balder-lehto; tiellä
    luo oomme hyväin jumalten:
    nään, paitsi Balderia, siellä
    myös lemmen jumalattaren.

    Kuink' auvokkaana rantaan jolun!
    Hyväillä voisin multaas, maa,
    ja kukkamerta, jossa polun
    hopeinen juova koukertaa!
    Kuu, yli lehdon kumottuva
    ja yli templin, hautojen,
    kuin Saga olet, uneksuva
    häiss' ihaninna istuen!

    Miks kuulen, puro, solinastas
    omia mielialojain?
    Ja kuinka lauluus, Pohjan rastas,
    sait kaihot minun rinnastain?
    Niin siness' iltarusko leijaa
    kuin kuva Ingborgin se ois;
    ei kuva miellytä se Frejaa,
    sen pyyhkäisee hän, kade, pois.

    Vaan pyyhkäisköön! Jo aukee puisto;
    tuolt' itse käy hän sulhon luo
    niin vienona kuin lapsuusmuisto,
    hän lemmen palkan mulle tuo.
    Mies sinut painaa jumaloiva
    koht', armaan, vasten sydäntään.
    Sä elon onni, sielun hoiva,
    käy syleilyyni lepäämään!

    Sä olet hento liljan lailla,
    mut sentään ruusun-täyteläs!
    Kuin taivaan tahto, tahraa vailla,
    kuin Freja kuuman-lemmekäs.
    Suo suuta! Suonten liekin annan
    nyt virrata sun suonissas!
    Oi, piirit maan ja taivaanrannan
    katoovat riemuun suudelmas!

    Ei vaara uhkaa. Pelko heitä!
    Björn purren luona odottaa
    ja miehin, miekoin suojaa meitä,
    hän uhmais koko maailmaa.
    Oi kuinka tähtes taistelisin,
    kun rinnan seistäisiin, me kaks!
    Ilolla maasta erkanisin,
    jos sinut saan valkyriaks!

    Miks vihastuisi Balder suuri?
    Ei vihastu hän, armias,
    hän, itse rakastava; juuri
    hän käskee rakastamaan; kas,
    on päivä hänen otsallansa
    ja uskollisuus povessaan:
    niin rakasti hän armastansa
    kuin Fritjof Ingeborgiaan.

    Hän seisoo temppelissä siellä,
    hymyillen minuun katsoo hän.
    Hänelle uhriks ilomiellä
    tuon sydämeni lämpimän.
    Nyt polvistumme! Kalliimmaksi
    ei Balder mitään arvioi
    kuin sydämien valaa kaksi,
    jotk' eivät koskaan pettää voi.

    Tää rakkaus on tuskin mainen.
    Se ota! Ei se halpa lie.
    Se synnyltään on valhallainen,
    ja kotiin taas sen kaipuu vie.
    Oi, jos jo saisin sinne liitää!
    Oi kalvas impi, kaunis niin
    ois kanssas kuolla, maasta kiitää
    sun syleilyssäs jumaliin!

    Kun kultaporteist' urhot sotiin
    muut ratsastaisivat, ma en,
    vaan jäisin uskollisna kotiin
    sun silmiäsi katsellen.
    Kun simaa kuplin kullankirkkain
    tois pöytään immet Valhallan,
    niin joisin, hellät sanat virkkain,
    vain sinun maljas, ainoan.

    Ja lehtimajan pystyttäisin
    mä ääreen vetten siintäväin,
    niin kanssas lehdon varjoon jäisin
    ja alle kultahedelmäin.
    Taas taivaan päivä sädehtien,
    kun syttyis, ihme ilmojen,
    luo palaisimme jumalien –
    majaamme silti kaivaten.

    Pääs tähdin seppelöisin varmaan
    mä Vingolv-salin tanhuihin
    ja sinut, valkoliljan armaan,
    mä ruusukseni tanssisin.
    Ja tanhun kaunottaren silloin
    taas lemmen majaan sulho veis,
    siell' aina uudet uusin illoin
    häälaulut Brage lauleleis.

    Yörastas laulaa lehdon puussa!
    On Valhallasta laulu sen.
    Kuu kuinka välkkyy salmen suussa!
    Sen valo maast' on kuolleiden.
    Ne muistuttavat, laulu, valo:
    on murheettoman lemmen maa;
    ja sinun, sinun kanssas, jalo,
    mä sinne tahdon vaeltaa!

    Äl' itke! Vielä veri kiitää
    mun suonissain, äl' itke niin!
    Kas, usein unten siivin liitää
    mies taivaanmaihin sinisiin.
    Oi, sylissäs kun tarjoot hoivan
    tai minuun katsahdatkin vain,
    saat kohta miehen unelmoivan
    taas luokses luota jumalain! –

    "Vait, leivo laulaa!" Ei, se varmaan
    vain kyyhky on, mi kujertaa;
    viel' leivo lepää luona armaan
    ja uinuu unta rauhaisaa.
    Ne onnelliset! Niit' ei mikään
    erottaa päivän vaihe voi;
    tuo pari niin kuin tuulet ikään
    vapaana pilviss' ilakoi.

    "Kas, sarastaa." Ei, merkkitulta
    sa aamun kajoks arvelet.
    Voin vielä haastaa kanssas, kulta,
    yö viel' on, uness' ihmiset.
    Ei, päivän tähti, havahtamaan
    viel' ole kiirett'! Uinu vain
    vaikk' asti Ragnarökiin hamaan,
    jos mielit, minun puolestain!

    Mut turha toivo. Tulvii tuolla
    jo aamutuuli laaksoihin,
    ja rusko hehkuu idän puolla
    kuin ruusut poskill' Ingborgin.
    Ja seijaass' aamunkoissa helää
    liverrys leivon huoleton,
    maanpiiri virkoo, aalto elää,
    ja sulhon lähteminen on.

    Siell' olet, päivä, päilymässä!
    Suo anteeks sanat houkkion!
    Mä tunnen: jumala on lässä,
    kuink' ylhä, ihana hän on!
    Ois onnekas, ken käydä voisi
    noin mahtavana radallaan,
    ken elämänsä purppuroisi
    kuin sinä valoon voittoisaan!

    Mit' ihanint' on Pohjolassa,
    täss' on se, päivä, edessäs.
    Hän kuvas maass' on kukkivassa.
    Sä hoivaa häntä säteilläs!
    Kuin valos häll' on sielu seijas,
    kuin taivaas silmä sininen,
    ja oman kiirees kulta leijas
    jo lasna tukkaan neitosen.

    Hyvästi, rakas! Minut varmaan
    yö toinen taas tuo takaisin.
    Hyvästi! Suukko otsaan armaan
    ja suukko armaan suullekin!
    Nyt uinu keskipäivään, kulta,
    ja Fritjofista uneksi
    ja laske hetket, hehku tulta
    kuin minäkin! Jää hyvästi!

8. JÄÄHYVÄISET

    Ingeborg.
    Jo päivä koittaa, eikä Fritjof saavu,
    vaikk' eilen Belen kummull' olivat
    jo käräjät; ol oikein siellä juuri
    osasta päättää Belen tyttären.
    Niin monin hartain pyynnöin, aneluin
    ja kyynelin, jotk' yksin Freja laski,
    Fritjofin vihan sulatin ja sain
    tuolt' ylpeältä vihdoin lupauksen,
    taas että tarjoais hän sovun kättä.
    Voi, miten mies on kova! Murtukoon
    yks sydän enemmän tai vähemmän
    vuoks hänen kunniansa – ylpeyttään
    niin nimittää hän –, siit' ei piittaa mies.
    On heikko nainen hänen rinnallaan
    kuin sammal, joka kalliolla kukkii,
    jää kalpeaksi sekä pysyttelee
    ujosti, vaivoin kiinni paadessaan,
    yön kyynelistä saaden ravintonsa.
    Niin, eilen kohtaloni ratkaistiin,
    ja päivä painui mailleen yli sen.
    Vaan Fritjof saavu ei! Yön valjut tähdet
    jo sammuvat ja katoavat vitkaan,
    ja myötä tähden jokaisen, mi sammuu,
    myös hautaan vaipuu toivo rinnastain.
    Miks toivoisinkaan? Eivät jumalat
    rakasta mua; heidät vihoitin.
    Ma Balderia, jolta suojan saan,
    oon loukannut: ei lempi ihmisten
    voi olla kyllin pyhä jumalille;
    ja mainen riemu älköön uskaltako
    sen holvin alle, miss' on asuinsija
    vakaiden, ylhäisien valtojen. –
    Ja sentään, mik' on syyni? Vihastuuko
    jumala hurskas neidon rakkauteen?
    Se puhdas on kuin Urdan kirkas laine
    ja viaton kuin unet Gefionin!
    Rakastavasta kahdest' auringon
    ei, ylhän, puhdas silmä käänny pois;
    ilolla päivän leski, tähtiyö,
    vaikk' itse suree, kuulee lemmenvalat.
    Miks taivaan holvin alla luvallinen
    ois rikollista templiholvin alla?
    Rakastan Fritjofia. Siitä saakka,
    kuin muistaa voin, hänt' olen rakastanut;
    sen tunteen ikä sama on kuin minun;
    en tiedä, milloin syntyi se, en edes
    sen poissa olleen ajatella vois.
    Hedelmän lailla, joka kasvaa, kypsyy
    ydintään ympäröiden ynnä kietoin
    sen suven auringossa kultakuoreen,
    myös minä kasvoin, kypsyin ympärille
    tuon ytimen, ja olentoni on
    nyt rakkauden ulkokuori vain.
    Minulle anteeks anna, Balder! Astuin
    sun saliis uskollisin sydämin,
    niin lähdenkin: viel' yli Bifrost-sillan
    sen vien ja koko rakkaudessaan
    sen lasken taivaan jumalien eteen.
    Sen rakkaus, laps aasain niin kuin hekin,
    kuvastuu kilpiin siellä; kyyhkyssiivin
    kautt' avaruuden sinisen ja syvän
    se lentää, vaipuu Kaiken-Isän syliin,
    mist' on se tullutkin. – Miks rypistät
    sä kirkast' otsaas, Balder, aamunkoissa?
    Mun suonissani on, kuin omissas,
    vert' Odenin. Mi tahtos, heimolainen?
    En uhrata voi sulle rakkauttain
    enk' edes tahdo; taivaas arvoinen
    se on. Mut uhrata voin elon onnen,
    sen heittää pois, kuin kuningatar heittää
    pois vaipan luotansa ja yhtäkaikki
    on sama kuningatar. – Olkoon niin!
    Tytärtään hävetä ei Valhallan
    lie tarvis: otan kohtaloni vastaan
    kuin urho omansa. – Tuoss' onkin Fritjof.
    Niin hurja, kalvas! Kaikki mennyt, mennyt!
    Nään: vihastunut norna lähestyy.
    Lujuutta, sielu! – Terve vihdoinkin!
    On kohtalomme päätetty, sen luen
    mä otsaltas.

    Fritjof.
                 Vaan verenpunaiset
    näetkö myöskin häväistyksen, pilkan,
    maanpaon riimut siinä?

    Ingeborg.
                           Fritjof, tyynny
    ja kerro kaikki! Pahinta jo kauan
    oon aavistanut, olen kaikkeen valmis.

    Fritjof.
    Mä tulin käräjiin luo sukukummun,
    sen nurmikupeill' oli kilvetyksin
    ja paljastetuin miekoin Pohjan miestä,
    uus piiri aina toisen sisäpuolla,
    sen huippuun saakka; lakikivell' istui
    laill' ukkospilven mustan veljes Helge,
    tuo kaihisilmä, kalvas poppamies;
    ja vieress' istui Halvdan, leikkien,
    kuin lapsi, huoletonna miekallaan.
    Mä esiin astuin, lausuin: "Sota uhkaa,
    maan rajoilla jo taistokilpiin lyöden;
    kuningas Helge, vaarassa on maas:
    suo mulle sisares, ja sotaan saat
    tään käsivarren, hyödyks olla voi se.
    Unohtakaamme vanha kauna! En
    sit' Ingeborgin veljeen kantaa tahtois.
    Sä suostu, kuningas, sä kruunus niin
    pelasta samalla kuin siskos sydän!
    Kas, täss' on käsi. Kautta Aasa-Torin,
    se viime kerran tarjoo sovintoa!" –
    Ja nousi melske. Miekkaa tuhannen
    löi suosiotaan kilpeen tuhanteen,
    ja pilviin saakka asekumu kuului
    vapaiden miesten puoltaiss' oikeutta.
    "Hänelle anna Ingborg, lilja hento
    ja kaunein, mikä laaksoissamme kasvoi;
    on Fritjof oivallisin miekka maan,
    hänelle Ingborg!" – Valkopartainen
    myös Hilding, vaalijamme, esiin astui
    ja puhui lausein viisautta soivin
    ja ytimekkäin niin kuin miekaniskut;
    kuningasistuimeltaan itse Halvdan
    nous, yhtyi pyyntöön sanoin ynnä katsein.
    Vaan kaikki turhaa, kaikki pyynnöt suotta
    kuin päivänvalo, kallioon mi lankee
    mut ruohonkortt' ei nosta rintaan sen;
    niin valjukasvon Helgen tylyydestä
    kaikk' ihmisyyden pyynnöt kilpistyivät.
    "Pojalle talollisen – halveksuin
    hän lausui – Ingeborgin antaa voisin,
    mut templinsaastuttaja sovi ei
    Valhallan tyttärelle, arvelen.
    Rikoitko, Fritjof, rauhaa Balderin?
    Sä näitkö sisareni temppelissä,
    kun päivä kätkeytyi yhtyviltä?
    Se myönnä – kiellä!" Silloin huuto nous
    miesjoukosta: "Se kiellä! Sano ei!
    Sun sanas uskotaan, ja puolestas
    me kosimme, sä poika Torstenin,
    kuninkaanpojan parhaan vertainen;
    vain sano ei, ja Ingeborg on sinun!"
    "Sanasta riippuu onneni – mä lausuin –,
    mut älä pelkää, Helge kuningas!
    En valhein pyri onneen Valhallan,
    en liioin maan. Oon nähnyt sisaresi,
    puhellut hänen kanssaan templin yössä,
    vaan rauhaa Balderin en rikkonut." –
    En saanut jatkaa. Kauhun hälinän
    ylt'ympäriltä kuulin: väistyivät
    lähimmät minua kuin rutonsyömää;
    niin taikauskon typerän mä näin
    lamaavan kaikki kielet, kelmistävän
    nuo posket, joissa äsken toivo paloi. –
    Niin voitti Helge. Synkäll' äänellään –
    niin kolkolla kuin Vegtamskvidan vaalan,
    mi heräs kuolleista ja aasain tuhon
    ja Helgen voiton lauloi Odenille, –
    hän lausui näin: "Maanpaon taikka kuolon
    mä voisin rikoksestas langettaa
    lain mukaan; mutta olen laupias
    kuin Balder, jonka templin häpäisit.
    On Länsimeress' eräs saariryhmä,
    sen valtiaana jaarli Angantyr.
    Kun Bele eli, jaarli joka vuosi
    veronsa maksoi, vaan ei enää nyt.
    Sä sinne purjehdi ja vero vaadi!
    Sen sakon säädän julkeudestasi.
    Niin sanotaan – hän lisäs pilkaten –,
    ett' Angantyr on tuima mies ja hautoo
    kuin Fafne-lohikäärme kultiaan,
    mut onhan meill' uus Sigurd Fafnensurma!
    Näin käyös miehevämpään tehtävään
    kuin neitten viekoitteluun Balder-haassa!
    Ens suveks sinun varron palaavan
    keralla maineen, erittäinkin veron,
    tai muutoin, Fritjof, maassa rauhaton
    oot ikäs kaiken, vailla suojaa lain." –
    Niin tuomitsi hän, päättäin käräjät.

    Ingeborg.
    Ja päätöksesi?

    Fritjof.
                   Valita en saa.
    On kunniani sakkoon sidottuna.
    Sen vapaaks lunastan, vaikk' Angantyr
    ois Tuonen virtaan kullan kätkenyt.
    Mä lähden tänään jo.

    Ingeborg.
                         Ja jätät minut?

    Fritjof.
    En jätä, en; sä lähdet seurassain.

    Ingeborg
    Se mahdotont' on!

    Fritjof.
                      Kuule, kuule, Ingborg,
    minua ensin, päätä vasta sitten!
    Ei muistaneen näy viisas veljes, että
    ol' ystäviä isäni ja Belen
    tuo Angantyr; hän ehkä suosiolla
    sen antaa, mitä vaadin; ellei anna,
    niin taivuttaja, tuima puhemies
    mull' onhan vasemmalla kupeellain.
    Himoitun kullan tänne lähetän,
    niin meidät vapautan kruunupäisen
    tuon teeskelijän uhriveitsen alta.
    Mut, kaunis Ingborg, itse purjeet nostan;
    Ellida meidät yli oudon aavan
    johonkin lempeään vie rantaan, missä
    saa suojan rauhatonkin rakkaus.
    En kysy Pohjaa, enkä kansaa, jonka
    saa kalvaaks sana pappisruhtinaan
    ja joka julkein käsin kajoaa
    sydämen pyhäkköön ja sielun kukkaan!
    Ei onnistu se, kautta Frejan, ei.
    Vain orja syntymänsä turpeeseen
    on sidottu; mä olla tahdon vapaa
    kuin vuorten tuuli. Kourallinen multaa
    isäni kummulta ja toinen Belen
    saa purteen sijansa; on siinä kaikki,
    mit' enää synnyinmaasta tarvitsemme.
    Viel', armas, näet toisen auringon,
    niin kalvast' ei kuin päivä lumimaan;
    näät toisen taivaan, tätä ihanamman;
    sen vienot tähdet jumalsilmin kirkkain
    paria uskollista katselevat,
    mi myrttilehtoon hiipii suviöin.
    Isäni Torsten sotaretkillään
    vaelsi lavealti, ja hän usein,
    kun loimus takkatuli talvi-illoin,
    kuvaili Kreikan meren, saaret sen,
    nuo vehmaat lehdot siness' ulapan.
    Siell' eli muinoin uljas suku. Templit
    siell' oli jumalilla marmorista.
    Nyt hyljättyjä ovat ne, ja ruoho
    on polut jäljettömiin peittänyt,
    ja kukanjuuri syöpyy riimuihin,
    jotk' uursi entisaikain viisaus;
    ja pylväät solakat on kietonut
    etelän köynnös vihreä ja villi.
    Mut ympärillä kasvaa kylvämättä
    maa, tuottain itsestään kaikk' ihmistarpeet;
    siell' ovat lehvistöissä kultaiset
    omenat, oksissansa rypäleet
    punaiset, täyteläät kuin huules sinun.
    Siell', armas Ingborg, rakennamme rantaan
    me pienen Pohjan, tätä kauniimman;
    ja rakkaudellamme templiholvit
    soreat asutamme, unohdetut
    jumalat ihmisonnell' ilahduttain.
    Jos joku silloin löyhin purjein liukuu
    – ei siellä myrsky viihdy – sivu saaren
    ja iltaruskon aikaan iloiten
    vesiltä ruusuisilta katsoo rantaan,
    niin silloin näkee templin kynnyksellä
    hän uuden Frejan – Afrodite kai
    on Frejan nimi siellä – ihmetellen
    hiusten keltaa, tuulen hulmuttamaa,
    ja silmäin kirkkautta, joka on
    etelän taivastakin hohtavampi.
    Ja vähitellen Frejan ympärille
    pien keijuparvi kasvaa, templisuku
    niin raikkain poskin, kuin ois kylvetyt
    etelän ruusut Pohjan kinoksiin. –
    Oi, Ingborg, rakastavain sydämille
    kaikk' onni kaunis kuinka lähell' on!
    Jos siihen tarttua he rohkenevat,
    se heihin suostuu, ja se rakentaa
    jo tänne taivaan, alle pilvien.
    Siis, tule, joudu! Joka sana hetken
    meilt' autuutemme aikaa lyhentää.
    On kaikki valmiina, Ellida lentoon
    jo mustat kotkansiivet levittää,
    ja raikkaat tuulet viitoittavat tien
    pois tämän taikauskon täyttämän
    maan rannoilt', ainiaaksi täältä pois.
    Miks viivyt?

    Ingeborg.
                 Sua seurata en voi.

    Fritjof.
    Et voi?

    Ingeborg.
            Ah, Fritjof, olet onnellinen!
    Et seuraa ketään, itse eellä käyt
    kuin purtes kokkapuu, ja perää pitää
    vain oma tahtos, tiesi suunnaten
    vakaalla kädell' yli vetten vuolteen.
    Mut toinen minun kohtaloni on.
    Sit' ohjaa vieras käsi. Päästä ei
    se saalistaan, tää vaikka verta vuotais;
    vain uhrautua ja valittaa
    ja vitkaan suruun riutua – kas, siinä
    kuninkaantyttären on vapaus.

    Fritjof.
    Jos tahdot, olet vapaa, – Kummussaan
    jo isäs nukkuu.

    Ingeborg.
                    Isäni on Helge,
    isäni sijainen; hän määrää, kelle
    suon käteni; ei Belen tytär, ei,
    varasta läheistäkään onneaan.
    Mit' olis nainen irroittuessaan
    siteistä, joilla Kaiken-Isä hänet,
    olennon heikon, liitti voimakkaaseen?
    On nainen vesililjan kaltainen:
    sen aalto nostaa, aalto vaivuttaakin,
    sen yli kulkee purren emäpuu
    sen vartta huomaamattaan vihlaisten.
    Se kohtalo on kukan; mutta sentään
    niin kauan, pohjassa kun juuri pysyy,
    on kukall' arvonsa, ja kirkkautta
    se tähtisisartensa heijastelee,
    on itse tähti siniulappain.
    Vaan jos se irtautuu, ulapalla
    kuin lehti kuihtunut se ajelehtii.
    Mä viime yönä – yö se oli julma;
    sinua varroin, varroin, mut et tullut,
    ja raskaat ajatukset, lapset yön,
    niin tummasuortuvaiset, alinomaa
    ohitse silmieni unetonten
    ja kuivain, polttavien vaelsivat;
    ja itse Balder, jok' ei verta vaadi,
    minua katsoi uhka silmissään –
    osaani viime yönä ajattelin
    ja päätökseni tein: mä kuuliaisna
    jään tänne uhriks alttarille veljen.
    Ol onni, että saaristasi silloin
    en kuullut, pilviin runoilemistasi,
    miss' iltarusko aina ympäröi
    tyynt' autuaitten kukkamaailmaa.
    Ken tuntis heikkouttaan? Lapsuushaaveet,
    jo aikaa häipyneet, taas havahtuvat
    ja kuiskailevat mulle äänellään
    niin tutulla, kuin puhuis sisareni,
    ja lempeällä, niin kuin rakastaja.
    En kuule teitä, en, en kuule teitä,
    te viettelevät, muinoin rakkaat äänet!
    Mit' etelästä minä, Pohjan lapsi?
    Lien liian kalvas sen maan ruusutarhaan,
    sen hehkuun mieleni on väritön,
    ja sitä polttais siellä päivän paahde,
    ja ikävöiden silmä katselis
    taas pohjantähteen, joka paikalleen
    jää vartijaksi isiemme hautain.
    Ei jalo Fritjofini jättää saa
    maat' isäin, jota puoltamaan hän syntyi,
    ei heittää mainettaan niin turhan syyn
    kuin tytön rakkauden tähden pois.
    Se elo, jossa aurinkoinen kehrää
    ain' uuden päivän menneen kaltaiseksi
    vuos vuodelta, – se elo kaunis, mutta
    iäti samanlainen, naist' on varten;
    mut miehen sielun, sinun erittäinkin,
    se tyven elo pian uuvuttais.
    Sä viihdyt siellä, missä tiimeltää
    veen yli myrsky ratsain vaahtoharjoin
    ja missä pursinesi kamppailuun
    saat käydä elämästä, kunniasta.
    Tuo kaunis seutu, jota kuvailet,
    ois hauta urotöille aikomilles,
    ja kilvan kilpes kanssa ruostuis myös
    sun vapaa mieles. Älköön käykö niin!
    En, Fritjof, nimeäsi varastaa
    saa runoniekan suusta, sammuttain
    sun, sankarini, mainees sarastuksen.
    Oi, ole viisas, Fritjof, väistykäämme
    pois nornain alta; haaksirikon tullen
    pelastakaamme edes kunniamme,
    ei pelastaa voi onneamme enää:
    erota täytyy meidän.

    Fritjof.
                           Miksi täytyy?
    Yö uneton vain apeutti mieles!

    Ingeborg.
    Sit' arvo vaatii meidän molempain.

    Fritjof.
    On miehen rakkaudess' arvo naisen.

    Ingeborg.
    Et rakastakaan, ellet kunnioita.

    Fritjof.
    Ei turhin oikuin kartu kunnioitus.

    Ingeborg.
    On jalo oikku tunto oikeasta.

    Fritjof.
    Et vääräks eilen rakkautta nähnyt.

    Ingeborg.
    En tänäänkään, mut pako väärin ois.

    Fritjof.
    Se välttämätön on, siis tule, Ingborg!

    Ingeborg.
    On välttämätöntä se, mik' on oikein.

    Fritjof.
    Jo nousee päivä, menee hetki ohi.

    Ingeborg.
    Voi, mennyt on se, mennyt ainiaaksi!

    Fritjof.
    Tuo onko viime sanas? Mieti, Ingborg!

    Ingeborg.
    Oon miettinyt, se viimeiseni on.

    Fritjof.
    No niin, jää hyvästi, sä Helgen sisar!

    Ingeborg.
    Oi Fritjof, Fritjof, näinkö eroamme?
    Sä ystävällist' etkö katsett' antaa
    voi lapsuusystävälle etkä kättä
    pololle, jota ennen rakastit?
    Et luulle, että kukkasilla käyn
    ja onnestani luovun hymyhuulin
    ja ilman tuskaa raastan rinnastain
    sen toivon, joka olentooni juurtui,
    Olithan sydämeni aamunkoi!
    Jok'ainut riemuni sai nimen Fritjof;
    mi jaloa, mi suurta eloss' on,
    se silmissäni sai sun kasvonpiirtees.
    Miks tummennat tuon kuvan multa, miksi
    oot kova heikolle, kun uhraa hän
    sen, mikä rakkaint' oli päällä maan,
    sen, mikä rakkainta on Valhallassa!
    Se uhri, Fritjof, on jo kyllin raskas;
    se ehkä lohdun sanan ansaitsisi.
    Rakastat minua, sen tietänyt
    oon olentoni heräämisest' asti,
    ja minne kulkenetkin, kaikkialle
    viet Ingborgisi muiston mukanas.
    Mut asekalske tukahduttaa murheen,
    sen väylältäsi myrsky karkoittaa,
    ei tohdi istahtaa se urhon viereen,
    kun voittoaan hän juhlii juomingein.
    Vain toisinaan, kun yössä rauhaisassa
    taas tarkastelet entist' elämääs,
    myös silmiis kalvas kuva häämöittää:
    sen hyvin tunnet, sulle terveiset
    maan rakkaan tuo se, kuva kalvaan neidon,
    jonk' olet Balder-lehtoon jättänyt.
    Sit' älä karkoita, jos kohta katsoo
    se surullisin silmin; sana lämmin
    sen korvaan kuiskaa: tuuli yöllinen
    tuo minulle sen uskollisin siivin,
    niin yks on lohtu mulla, muuta ei! –
    Ei ole kaipuullani viihdyttäjää;
    sit' ympäristö vielä ravitsee.
    Vain sinust' ylväs templiholvi haastaa,
    ja itse Balder, enää uhkaamatta,
    saa kuutamossa sinun kasvonpiirtees.
    Jos katson merta, sieltä vaahdon yli
    luo odottajan purtes rantaan ui.
    Jos katson lehtoon, siell' on moni puu,
    min kuoreen piirsit Ingeborgin riimut.
    Nyt kuori kasvaa, nimi katoaa,
    ja se on kuolemaksi tarun mukaan.
    Mä kysyn päivältä, miss' onkaan Fritjof,
    mä kysyn yöltä, vait on kumpainenkin,
    ja meri, jota kynnät, kysymykseen
    vain, rantaan huokauksen tuoden, vastaa.
    Sinulle viestit iltaruskon myötä,
    kun aaltoihin se sammuu, lähetän,
    ja taivaan purjehtija, pilvi saa
    mukaansa yksinäisen valituksen.
    Niin neitsytkammioni murheess' istun,
    mä elonriemun leski, mustin vaattein,
    ja kudon huiviin liljat taittuneet,
    siks kunnes kevät huivin kutonut
    on haudalleni liljoin paremmin.
    Mut harppuun kajotessain, syvin soinnuin
    rajattomuutta tuskan laulaakseni,
    mä itkuun purskahdan, kuin nytkin – –

    Fritjof.
    Sä voitat, Belen tytär, älä itke!
    Vihani anteeks anna; suru vain
    sai tuokioksi ylleen vihan vaatteet;
    niit' ei se kantaa saata kauemmin.
    Mun hyvä nornani sä, Ingborg, olet:
    vain jalon mieli neuvoo jalouteen.
    Ei täytymyksen viisautta kukaan
    vois puoltaa paremmin kuin sinä, kallis,
    sä sorja tietäjätär ruusuhuulin!
    Niin, Ingborg, väistyn täytymyksen tieltä,
    mä sinust' eroan, en toivostain;
    sen otan mukaan lännen aallokkoon,
    sen otan mukaan haudan portillekin.
    Kun kevät joutuu, olen täällä taas;
    saa Helge – toivon – nähdä minut jälleen.
    Työn vaaditun mä olen tehnyt silloin
    sovittain sepitetyn rikoksen;
    ja silloin pyydän, ei, mä vaadin sinut
    aseitten kesken julkikäräjissä,
    en Helgelt', en, vaan kansalt', Ingeborg;
    se naittajas on, tytär kuninkaan!
    Mä tiedän sanan sille, joka kieltää.
    Hyvästi siihen saakka, ole uskollinen
    ja ota muistoks lapsuutemme tunteen
    tää rannerengas, Vaulund-sepon työ,
    joss' ovat kuvattuina taivaan ihmeet
    – on paras ihme sydän uskollinen –;
    se sopii soreasti ranteesees
    kuin kiertyis kiiltomato liljan varteen!
    Hyvästi, morsioni, lemmittyni,
    kuukausi muutama, ja kaikki muuttuu!

                                (Menee.)

    Ingeborg.
    Iloiten, uhmaavana, toivoen
    hän tähtää Angurvadelinsa kärjen
    päin nornan rintaa, vaatii: Väisty tieltä!
    Sä Fritjof rukka, norna väisty ei,
    käy tietään, hymyy Angurvadelille.
    Niin vähän tunnet tummaa veljeäni!
    Ei avoin urhonmieles ymmärtää
    syvyyttä synkkää Helgen mielen voi,
    ei vihaa Helgen kateellisen rinnan.
    Ei sisartaan hän koskaan sulle suo;
    hän ennen hukkaa kruunun sekä hengen
    ja uhraa minut Odenille taikka
    Ring-vanhukselle, jota vastaan sotii. –
    Mun toivoltani siivet taittuivat;
    siit' iloitsen, ett' yhä toivot sinä.
    Tään tuskan kestää tahdon yksin minä;
    sun kanssas olkoot hyvät jumalat!
    Tääll' yksitellen lasken, pitkin illoin,
    kuukaudet surun rannerenkaastas;
    kaks, neljä, kuus – liet jälleen täällä silloin,
    vaan tapaa et sä Ingeborgias.

9. INGEBORGIN VALITUS

    Syys on ja yö,
    raipalla aavoja myrsky lyö.
    Vaan ilo yöpyä siellä
    ois meren tiellä!

    Purjeen mä näin
    kauan; se liiteli länteen päin.
    Purje se urhon on armaan
    onnekas varmaan.

    Vaivuta pääs,
    laine! On riento jo huimaa, nääs.
    Tähtönen, välkkyös tiehen
    laivan ja miehen.

    Taas kevät kait
    tuo hänet tänne, mut armas on vait,
    ei tule laaksossa vastaan
    laulaissa rastaan;

    mullassa maan
    nukkuu jo, riutunut rakkauttaan,
    tai meni morsioks peikon
    uhrina veikon. –

    Mut sinä jäät,
    Fritjofin haukka, ja lempeni näät.
    Itse mä ruokasi annan,
    juomasi kannan.

    Huiviin mä teen
    sun kuvas näin, hänen kintaalleen;
    hohtavat siipes, on tulta
    kynsies kulta.

    Haukalta kai
    Frejakin, Oderin etsijä, sai
    siipensä, konsa hän kerta
    kierteli merta.

    Mulla jos ois
    siipesi, niillä en lentää vois.
    Kuoleman siipiä vuotan,
    niihin mä luotan.

    Aavoja päin
    katsele olkapäältäni näin!
    Jos miten mielemme halaa,
    eipä hän palaa.

    Täällä hän lie,
    kuollut kun oon; sinä silloin vie
    terveiset, terveiset hälle,
    nyyhkyttävälle!

10. FRITJOF MERELLÄ

        Mut rannallaan
        oli Helge nyt,
        luki loitsujaan,
        sydämistynyt.

    Tummuu taivas silmäin eestä
    kiiriessä pauanteen,
    nousee aallonharja veestä,
    peittyy vaahtoon valkoiseen.
    Pilviä jo kirjailevat
    verijuomuin salamat,
    merilinnut pakenevat
    kaikki rantaan, kirkuvat.

    "Kovan sään me saamme.
    Veikot, kuulen kaukaa
    myrskyn siivenläiskeen,
    mutta pelko pois!
    Tyynnä lehdoss' istu,
    mua muista, kaipaa,
    kaunis kyynelissäs,
    armas Ingeborg!"

      Lens purren luo
      kaks peikkoa veen:
      Heid, lunta mi tuo,
      Ham viimoineen.

    Nousee siivillensä silloin
    myrsky yössä ulappain,
    milloin vettä viistää, milloin
    pilvipihaa jumalain.
    Kosteasta kuilustansa
    hyökkää esiin hirmuinen
    vaahtivaate Kauhun kansa
    satulassa aaltojen.

      "Oli ihanampi
      kulku kuutamossa
      yli vetten väikkeen
      lehtoon Balderin.
      Näin ei vilu tullut
      parmaill' Ingeborgin.
      Vaahta valkeampi
      neidon povi on."

          *    *    *

      Nous Solundar-maa
      yli aallokon.
      Alus käännä sen taa!
      Siellä valkama on.

    Mut ei Fritjof merta pelkää
    tammisessa laivassaan.
    Riemu, kyntäin vaahtiselkää,
    itse hoitaa ruoriaan!
    Kiinsi purjeet tiukemmalle,
    leikkas laineet jyrkemmin.
    Ohjas lännen ulapalle,
    suoraan lännen hyökyihin.

      "Mielin myrskyn kanssa
      painiskella tovin.
      Pohjan mies ja myrsky
      ovat veljekset.
      Häpeäisit, Ingborg,
      jos sun kotkas kääntyis
      maihin, puuskaa pakoon,
      siivin hervonnein."

        *    *    *

      Yhä kiidettiin;
      levis kuilujen suut;
      kitis touvit, niin
      myös palkkien puut.

    Myötä-, vastasukaan ryntää
    aalto tyrskein raivokkain,
    viel' Ellida kuohut kyntää,
    kestää, haaksi jumalain.
    Kiitää tähdenlennon lailla,
    hilpeästi hypellen
    niin kuin kauris vuorimailla
    yli kuiluin, huippujen.

      "Oli Balder-lehdon
      suukot suloisemmat
      kuin on suolavaahto,
      joka pärskyy päin.
      Kietoi neittä ylhää
      käsi ihanammin
      kuin se ruorin varteen
      tähän kouristuu."

        *    *    *

      Mut huurteinen,
      jääkylmä on yö;
      alust', urhoja sen
      raekuuro lyö.

    Ruorin luo et keulaa laivan
    yöltä enää näekään,
    oot kuin kammiossa aivan,
    johon kuollut kätketään.
    Leppymätön aalto uhkaa
    niellä purren miehineen;
    harmaa – kuin ois täynnä tuhkaa –,
    ahne, suur on kuilu veen.

      "Ran jo mereen meille
      sinipatjat pöyhii,
      mutta mua vuottaa,
      Ingborg, patjas sun.
      Miestä kovakouraa
      airoiss' on Ellidan,
      Egir itse veisti
      vahvan emäpuun."

        *    *    *

      Tuli hyöky; se
      sivuhangalta päin
      nous kannelle,
      yli pyyhältäin.

    Rannerenkaan Fritjof jalo
    tempaa, Belen antaman,
    kirkkaan niin kuin päivänvalo,
    kolme naulaa painavan.
    Kääpiöiden työn sen jakaa
    urho moneen palaseen,
    kumppaneiden parvi vakaa
    saa ne, kukin kappaleen.

      "Kultaa kukkaroihin
      kosioissa käyjäin!
      Älköön tyhjätasku
      menkö Ranan luo.
      Kylmät häll' on huulet,
      viekas sylinanto,
      mutta kulta kihlaa
      merenneidonkin."

        *    *    *

      Päin, ammolla suu,
      taas syöksyvät veet.
      Jalus, raakapuu
      ovat katkenneet.

    Puoliks uponnut on laiva;
    vaikka kuinka ammentais
    vettä siitä – turha vaiva:
    mert' ei tyhjenemään sais.
    Laivass' on jo Surma, kiellä
    sit' ei Fritjof itseltään.
    Toki huutaa urhon miellä
    yli myrskyn käskyjään.

      "Björn, sä tule, tartu
      ruoriin karhunkourin!
      Tätä säätä suoneet
      eivät taivaiset.
      Täm' on noidanjuoni:
      Helge herja varmaan
      nosti veden vimman.
      Nousen katsomaan."

        *    *    *

      Kuin näätä hän on
      pian mastossaan,
      yli aallokon
      jää katselemaan.

    Kas, nyt ui Ellidan eessä
    valas, saaren kaltainen,
    selässänsä, vaahtiveessä,
    hirmuisimmat peikkojen:
    Heid – sen turkki lunta tuiskii –,
    jäinen karhu näöltään,
    Ham kuin myrskyn kotka huiskii
    mahtavilla siivillään.

      "Nyt, Ellida, näytä,
      että uljuus asuu
      alla tammipuisen
      rintas kaarevan!
      Kuule huutoani:
      lienet jumaltytär,
      syösset vaskikeulas
      valashirviöön!"

        *    *    *

      Kun purrelle
      huus sankari näin,
      heti syöksähti se
      valaspeikkoa päin.

    Verisuihku korkealle
    roiskuu, ilmat punaten;
    peto karjuu, aallon alle
    pohjaliejuun painuen.
    Kiitää kilvan peistä kaksi
    kädest' urhon neuvokkaan:
    valkokarvan kaatajaksi,
    mustasiiven suistamaan.

      "Hyvin teit, Ellida!
      Ei nyt hevin nousne
      Helgen hirmulaiva
      hurmeliejustaan.
      Heid ja Ham, ne liioin
      eivät merta kynnä:
      kylmää teräspeistä
      karvas purra on."

        *    *    *

      Tyven eessä jo tie
      on purjehtijain,
      lähirantaan vie
      heidät maininki vain.

    Astuu aurinko jo esiin
    kaiken ilahduttamaan,
    katsoo laivaan, maihin, vesiin
    valtiaana salissaan.
    Kultaa viime sätein loivin
    tummat puut ja vuoriston;
    nähdään: rannoin vihannoivin
    eessä Efje-salmi on.

      "Ingeborgin pyyntö
      Valhallaan on noussut,
      vaipui valkopolvin
      kultalattiaan.
      Kyynel sinisilmän,
      tuska vienon poven
      heltymään sai aasat.
      Kiitos, Ingeborg!"

        *    *    *

      Valas runteli tuo
      Ellidaa kai,
      se valkaman luo
      vesilastissa sai.

    Matka otti viikingeistä
    joka voimanrahtusen,
    tuskin jaksavat he seistä
    enää miekkaan nojaten.
    Neljää miestä Björn jo kantaa,
    olkapäillään maihin tuo,
    avun kahdeksalle antaa
    Fritjof, hoivaa tulen luo.

      "Turha ujostella!
      Myrsky miehen murjoo;
      taistoss' ovat tuimat
      merenneitoset.
      Kas, jo simasarvi
      kultajalka kulkee,
      antaa lämmön viluun.
      Malja Ingborgin!"

11. FRITJOF ANGANTYRIN LUONA

    Saa laulu ladullansa
    jaarl Angantyrin luo.
    Hän honkasalissansa
    kanss' urhojensa juo.
    Niin hilpeällä miellä
    hän katsoo merta päin;
    ui aurinkoinen siellä
    kuin joutsen kimmeltäin.

    Ja Halvar ulkopuolta
    taloa vartioi.
    Jos piti työstään huolta,
    myös hyvin ukko joi.
    Sai simaa tavan takaa
    ja partaansa sen kaas,
    vait ikkunasta, vakaa,
    työns sarven sisään taas.

    Mut keskisaliin aivan
    nyt ukko sinkos sen:
    "Nään aallokossa laivan,
    sen matkaa kiitä en.
    Se lähestynyt rantaa
    lie merihädässään,
    kaks jättiläistä kantaa
    nyt maihin miehiään." –

    Ja katseen yli lahden
    jaarl Angantyrkin loi:
    "Ellidaks tunnen hahden,
    sen Fritjof – luulen – toi.
    Jo ryhti, otsa takaa:
    tuo tulee Torsteniin.
    Mi kotkankatse vakaa!
    Hän yksin katsoo niin."

    Jo Atle, tuimin kulmin,
    mies mustapartainen
    berserkin mainein julmin,
    nous kalpaa kouraisten.
    "Nyt", huusi, "nähdä mielin,
    miks kulkee maineen suin:
    hän haastaa miekan kielin,
    ei armon aneluin."

    Kakstoista hänen miestään
    myös karkas penkiltään.
    Jo ennalt' ilmaa piestään
    ja miekoin pistellään.
    Juoks kolmetoista sutta
    luo laivan väsyneen,
    ja Fritjof rohkeutta
    puheli miehilleen.

    "Nyt oisit helppo saalis",
    niin Atle hurja huus,
    "mut taisteletko – vaalis
    tee – vaiko korjaat luus!
    Vain armonpyynnön virkkain
    pääs säästät; kiivas lien,
    mut sopumielin kirkkain
    luo jaarlin sinut vien."

    "Väsytti matka tosin",
    niin Fritjof urhokas,
    "mut miekoin rauhaa kosin,
    en kerjää armojas!"
    Ja silloin puri, huiski
    kaks kalpaa toisiaan,
    ja Angurvadel tuiski
    jo tulta riimuistaan.

    Satoivat lyönnit rankat
    ja iskut huikeat,
    ja kilvet, vaikka vankat,
    yht'aikaa murtuivat.
    Ei silti taisto ratkee,
    tuo urhoin tuima työ,
    mut Atlen kalpa katkee,
    kun Angurvadel lyö.

    "Ei miekattoman verta
    juo miekka Fritjofin,
    mut käyhän – leikkiin kerta
    kun ryhdyit – painihin!"
    Kuin aallot tuulin huimin
    he syöksähtävät päin,
    on rautarinnoin tuimin
    kaks vahvaa sylikkäin.

    Kuin karhut luodon jäällä
    he tiimeltävät nyt,
    kuin kotka myrskysäällä
    ois kotkaan iskenyt.
    Ties vaikk' ois mannun harmaan
    perustus vavissut;
    ois rautatammen varmaan
    se voima kaatanut.

    Ja hien tuo se koitos,
    suun panee huohumaan.
    Ja pensaat, kivet loitos
    sijaltaan polkaistaan.
    Miesparvi rautapaita
    jo katsoi kammoten.
    Niin kauas Pohjan maita
    käy maine painin sen.

    Mut Fritjof voimin kaikin
    jo kenttään Atlen löi
    ja alle polven saikin
    ja lausui, jylinöi:
    "Jos ois nyt miekka mulla,
    sä mustapartapää,
    niin rintaluissas sulla
    koht' ois sen kylmä jää."

    "Se estä ei, mä takaan",
    niin korska Atle ties.
    "Jään tähän, missä makaan,
    käy, nouda miekkas, mies.
    Tie kumpaisenkin lienee
    majoihin jumalten,
    tää päivä minut vienee
    ja sinut huominen."

    Lopettaa leikin mieli
    jo Fritjof uupunut.
    Nous, uhkas säilän kieli,
    ei Atle vavissut.
    Jää isku puolitiehen,
    nuor urho heltyy; hän
    käy käteen vihamiehen
    kuin hyvän ystävän.

    Ja valkosauvan silloin
    kohottaa Halvar: "Pois
    jo tappelu! Jos milloin,
    nyt riemun aika ois.
    Jo vartoi kulhot tovin;
    siis käykää pöydän luo!
    Jo ruoka jäähtyy kovin,
    ja näännyn, jollen juo."

    Käy sopuisalla miellä
    nyt saliin kumpikin,
    ja paljon uutta siellä
    on nähdä Fritjofin.
    Ei seinäpalkin paljaan
    näy rosokylki, vaan
    puu peittyy kultataljaan
    ja kukkaskirjontaan.

    Ei keskilattialla
    liett' ole hilpeää,
    mut muuri seinustalla
    kiveä kiiltävää.
    On sauhun käry poissa,
    ei nokihirttä näy;
    on lasit ikkunoissa,
    ja ovi lukkoon käy.

    Ja sankarit kun juovat,
    niin haarakynttilät
    valonsa heille suovat,
    ei soihdut räiskyvät.
    Täys hirvi hiillokselta
    se pöytään kannetaan,
    on sorkka kullankelta,
    on lehvät sarvissaan.

    Taa urhon tuolinseljän
    ain' impi sorja jää.
    Niin eessä tähden heljän
    on jynkkä pilvenpää.
    Näät kutrit hulmuvina
    ja liekit silmien,
    suut pienet punaisina
    kuin umput ruusujen.

    Hopeinen jaarlin jalon
    ol' istuin, kaltainen
    kypäri päivän palon
    ja sopa kultainen.
    Ja tähtineule kaartoi,
    kas, vaippaa uhkeaa,
    ja kärpännahka paartoi
    sen lievepurppuraa.

    Hän nous, kuin ystävälle
    kätt' antoi vieraalleen,
    suin sulin puhui tälle,
    vei arvoistuimeen:
    "Yön monen muistorikkaan
    kanss' isäs viettää sain;
    myös pojan mainehikkaan
    on paikka rinnallain!"

    Etelän nestett' oivaa
    hän maljaan vuodattaa,
    kuin liekki kipunoivaa,
    kuin meri kuohuvaa.
    "Niin, terve vieraakseni,
    laps ystäväni tuon!
    Nyt maljan miehineni
    mä Torstenille juon."

    Jo helkkyy harpun kieli,
    ja Velsin sävelin
    soi laulu synkkämieli;
    mies laulaa Morvenin.
    Mut Pohjan miehen suullaan
    myös toinen aloittaa,
    ja Torstenista kuullaan, –
    se laulu voiton saa.

    Ja jaarli monta kysyy
    myös seikkaa Pohjan maan,
    ja mielevänä pysyy
    nuor Fritjof puheiltaan.
    Ei kohtuutonna mikään
    soi sana tuomion;
    ei, niinkuin Saga ikään,
    hän puolueeton on.

    Ja kun hän kuvaa pulmat
    merellä koetut
    ja Helgen peikot julmat,
    jotk' oli surmannut,
    niin ilomielle oivat
    hän juomaveikot saa,
    ja riemuhuudot soivat,
    myös jaarli naurahtaa.

    Kun alkaa ylistellä
    hän Ingeborgiaan,
    jok' itkussaan on hellä
    ja jalo murheessaan,
    niin poski monen palaa
    jo immen viehkeän.
    Oi, painaa saispa salaa
    tuon kättä lempijän!

    Myös asiansa luonteen
    nuor urho ilmaisee,
    ja, muuttumatta juonteen,
    jaarl' ylväs kuuntelee.
    "On vapaa maa, jot' ohjaan,
    ei veromaita kait:
    juon Belen maljan pohjaan,
    mut meill' on omat lait.

    Ja Belen pojat meille
    on oudot kerrassaan,
    vaan tulkoot taistoteille
    veronsa vaatimaan!
    En öykkäreistä piittaa, –
    mut isääs rakastin." –
    Ja tyttärelleen viittaa
    hän ohi sankarin.

    Tuo kukkasvirpi sorja
    nous kultatuoliltaan;
    hän uumilt' oli norja
    ja täysi poveltaan.
    Mut luona sulohuulten
    pien Astrild ilkamoi
    kuin perho, tuoma tuulten,
    mi leijuu, karkeloi.

    Ja kammiostaan nouti
    hän silkkikukkaron,
    ja sotapurret souti
    siin' alla kuutamon,
    ja hirvet astelivat
    all' ikitammien;
    rubiinit lukitsivat
    sen, kultatupsuisen.

    Toi, taaton käteen kantain.
    Ja jaarli täytti sen
    rahoilla kaukorantain,
    vain kultaa valiten.
    "Tää tuliaisiks sulle,
    tee tällä mitä vain;
    mut talven – lupaa mulle –
    tääll' olet vieraanain.

    Ken lähtee myrskyn selkään,
    on suotta hurjapää;
    kas, Heidin, Hamin – pelkään
    syys jälleen elvyttää.
    Noin onni joka kerta
    Ellidaa johda ei:
    Ui moni valas merta,
    vaikk' yhden surma vei." –

    Yön jatkui leikki, nalja
    niin, kunnes hohti koi;
    ei mieltä vienyt malja,
    vain ilotuulen toi.
    Myös malja jaarlin jalon
    täys juotiin, viimeinen.
    Jäi Fritjof vieraaks talon
    ja viipyi talven sen.

12. FRITJOFIN PALUU

    Kevät ilman siinnossa hengittää,
    maa kantaa verhoa vihreää.
    Ja Fritjof jaarlia kiittäin ohjaa
    taas purren aavalle, kohti Pohjaa.
    Kuin musta joutsen se halkoo veen,
    vanan selkään viiltäen seijaaseen;
    ilakoivat purjeissa länsituulet
    – satakielten laulavan niissä luulet –,
    ja purtta lykkivät iloiset,
    sinihunnut Egirin tyttäret.
    On riemu keulalles suunta antaa
    taas kohti kaukaisen maasi rantaa,
    miss' oma lietesi loimuaa
    ja muistot lapsuutes maailmaa
    ja leikkitannertas vartioivat,
    mut kummuiss' istuvat taatot oivat,
    ja, merta katsova, paadellaan
    on neito, kaipaus rinnassaan.
    Kuus päivää laineilla laiva sousi,
    mut seitsemäntenä loitos nousi
    jo tumma juova: se leviää
    ja saariks muuttuu ja maaksi jää.
    Oman maansa urho jo tuntee kyllä,
    on vaippa vihreä metsäin yllä;
    hän kuulee koskien pauhinan
    ja näkee kallion korkean.
    Hän nyökkää niemelle, salmeen soluu,
    jumal-lehdon siimeessä kohta joluu –
    siell' on hän öin monin suvisin
    unelmoinut seurassa Ingborgin.
    "Miss' on hän? Tietäne ei hän varmaan,
    miten keinuu lähellä pursi armaan.
    Tai ehkä jätti hän Balder-haan
    ja suree saleissa kuninkaan
    ja kutoo, harppua soittaa, raukka." –
    On templin harjalta noussut haukka;
    nyt syöksyy taas, kuten ennenkin,
    alas olkapäälle se Fritjofin.
    Miten valkosiipiä räpyttääkin,
    se siinä viipyy ja siihen jääkin;
    se keltakynsillä raapustaa,
    ei rauhaa anna, ei rauhaa saa,
    pään kohti Fritjofin korvaa kääntää
    kuin jonkin viestin se tahtois ääntää,
    sanan Ingborgilta se ehkä toi.
    Puhett' ymmärtää kuka linnun voi?

    Ellida nyt sivu niemen liitää
    kuin hirvi nummella, nopsa, kiitää;
    tutun tuntee allaan se aallokon,
    ja Fritjof hilpeä keulass' on.
    Hän hieroo silmiä, käden antaa
    taas otsaa varjota, katsoo rantaa;
    jos kuinka hieroo ja tähystää,
    hän enää kartanoaan ei nää.
    Lies vain on jäljellä, kolkko muisto,
    kuin hautakummussa urhon luisto;
    talon paikall' auhto on kaskimaa,
    sen tuhka tuulessa tupruaa.
    Mies mielin katkerin jättää purren;
    ja palopaikkoihin kulkee surren
    hän, lapsuuskotiinsa, taattolaan.
    Jo saapuu pörheä koira Bran,
    joka raastoi karhua monta kertaa
    eräretkill', urhea vailla vertaa.
    Se juoksee, reutoo ja riemuitsee,
    ja miehen ryntäille hyppelee.
    Hepo kultajouhinen, valkopinta
    ja hirvennilkkainen, joutsenrinta,
    jonk' urho nuorna jo satuloi,
    myös kiitää haasta ja teutaroi.
    Se kääntää hirnuen pään, se halaa
    hänen kämmeneltänsä leivänpalaa.
    Mut Fritjof on, polo, anniton,
    elikoitaan köyhempi mies hän on. –

    Niin Fritjof koitona – vaikka ko'issa –
    on murheell' astellut raunioissa,
    kun Hilding, kasvatustaatto tuo,
    lumipäinen, sankarin saapuu luo.
    "Mitä nään, en kummeksi", Fritjof haastaa.
    "Lens kotka pois, pesän saattoi raastaa.
    Mikä kuninkaallisen uljas työ!
    Ei Helge hallitusvalaa syö,
    hän palvoo taivasta uhrikoltoin,
    käy valtamatkansa murhapoltoin.
    Suru pieni, pikemmin harmi vain.
    Sano, onko Ingeborg näillä main!"
    Näin vanhus vastasi: "Tiedot kuule,
    vaan niist' en riemua saavas luule.
    Ring hyökkäs mentyäs; miestä kai
    viis yhtä miestämme vastaan sai.
    Oli taisto laaksossa, templin luona,
    ja virta vaahtosi hurmevuona.
    Ja Halvdan leikkiä laski – ties
    toki sentään taistella niinkuin mies.
    Minä kilvin suojelin ylhää lasta,
    sain olla ylpeä alkajasta.
    Ei leikki jatkunut kauankaan,
    kas, Helge päätti sen paollaan.
    Mut paetessansa sytytteli
    tulen nurkkas alle hän, aasain veli.
    Niin tuotiin veljille ehdot nää:
    joko Ring saa Ingborgin – hyvittää
    voi solvauksen vain sisko sievä –
    tai hän on maan sekä kruunun vievä.
    Kävi ees taas airuita sovinnon,
    ja Ring vei myötänsä morsion." –

    "Oi nainen kiehtovin kukkakulmin!
    Ens aatos Loken ja valhe julmin,
    sinä naisen hahmossa päälle maan
    tulit miehen sielua kiusaamaan.
    Sinisilmä valhe, mi pettävillä
    yhä hurmaat, houkutat kyynelillä;
    rusoposki valhe ja kutripää,
    sun hyvees tuulta on häipyvää;
    vala väärä raikkaill' on huulillasi,
    petos, turhamaisuus sun povessasi. –
    Ja häntä kuitenkin rakastin,
    rakas on hän ollut, on vieläkin!
    Mun muistuu mieleeni leikki moni:
    niiss' aina hän oli puolisoni.
    Kun töitä uljaita mietin, tein,
    hänt' aina aattelin palkaksein.
    Puut joskus yhtyvät juurakoista –
    jos taivaanlieskalla Tor lyö toista,
    myös toinen kuihtuu; mut silmuihin
    jos toinen peittyy, jo toinenkin –,
    niin myös me seisoimme vieretyksin,
    en tiedä, en, mit' on olla yksin.
    Olen yksin nyt. Sinä taivainen,
    joka maata käyskelet, piirtäen
    valat kultatauluusi, Var, jää pilvees,
    älä enää piirtele, jätä ilvees!
    Sinä tauluus valheita piirsit; niin
    vain kultaa puhdasta haaskattiin.
    Runon Nannast' uskollisesta kuulin,
    mut totuus ei puhu ihmishuulin,
    joka ihmisrinta on uskoton –
    kun vilppi Ingborgin ääness' on,
    mi soi kuin tuulonen kukkatarhain
    tai Bragen soittimen helke parhain.
    Nyt kartan harppua helkkyvää,
    en tahdo muistella pettäjää.
    Mihin liehuu myrsky, mä seuraan sinne,
    meret, vert' on tulviva aaltoihinne!
    Jos missä miehiä niitetään,
    jää pois en leikistä minäkään.
    Jos vastaan käy joku kruunupäinen,
    saa nähdä, lienenkö sääliväinen.
    Kai joskus kalpani tielle saa
    joku nuori mies, joka rakastaa
    ja luottaa uskollisuuteen rakkaan,
    sen houkan säälistä maahan hakkaan;
    niin pettymyksen ja häpeän,
    jonk' itse kohtasin, välttää hän." –

    "Veri nuori kylläpä kuohahtaakin",
    näin Hilding, "viljalti sataa saakin
    lunt' aika jäähdyttimiksi sen.
    Teet sentään neidolle vääryyden.
    Älä kasvinsiskoas, rukkaa, soimaa,
    vaan nornan arpoja, joiden voimaa
    ei kukaan järkytä, lapsiin maan
    jotk' ukkospilvistä singotaan.
    Jalon vaikerrusta ei kuullut kukaan;
    kuin Vidar korkea tarun mukaan
    vait kulki hän; suri, onneton,
    kuin kyyhky kuoltua puolison.
    Toki mulle murheensa ilmi haastoi,
    hänen mieltään ääretön tuska raastoi.
    Jos alli rintaansa nuolen saa,
    veen pohjaan kohta se sukeltaa –
    kun päivän poltolta kätkee haavan,
    kivun lievityksen se tuntuu saavan –,
    niin yöhön myös kivun kätki hän,
    minä yksin näin hänen kärsivän.
    'Olen maani uhri', hän lausui, rukka.
    'Nyt rauhanimmen on, kalvaan, tukka
    lumikelloin kiedottu, talvikein;
    se kaunist' on, minä oikein tein!
    Ois suuri armo, jos kuolla voisin;
    mut on lepytettävä Balder toisin:
    minä sykähdellessä sydämen
    saan kuolla vitkaan ja kärsien.
    Sinä heikon taistelut muilta salaa!
    Vaikk' kärsin, sääliä heilt' en halaa;
    tytär Belen myös olen murheessain.
    Mut, Hilding, tervehdä urhoain!' –
    Hääpäivä niin tuli. – Miksi lainkaan
    sen riimusauvaani piirtää sainkaan? –
    Hidas saatto neitojen valkeain
    ja miesten kalpoja kantavain
    vait seuras laulajan johdatusta.
    Vei kalvaan morsion ratsu musta;
    hänet ilman hengeksi luulla voi,
    joka pilvell' istuu, mi salamoi.
    Minä nostin liljani satulasta,
    hänet templin portista korkeasta
    vein ääreen alttarin; siinä hän
    valan lausui Lofnille selkeän.
    Hän viipyi Balderin jalkain eessä,
    muut kaikki seisoivat silmät veessä.
    Vaan Helge ranteessa sisaren
    näki renkaas, sieppasi siitä sen,
    ja sen sitten Balderin käteen vei hän.
    Ja silloin maksanut paljon ei hän;
    en voinut hillitä raivoain,
    vaan miekan tempasin kupeeltain.
    Mut Ingborg kuiskasi: 'Malta! Toisin
    tosin kohdelleen mua veljen soisin,
    mut paljon ihminen kestääkin,
    ja olkoon tuomio Odenin!'" –
    "Niin", Fritjof vastasi tuimin kielin,
    "mut hiukan tuomita myös mä mielin.
    Suvijuhlaa Balderin vietetään,
    papin löydän templistä kruunupään,
    tuon murhapolttajan, siskon myöjän.
    Hänet tahdon tuomita, maansa syöjän!"

13. BALDERINROVIO

    Ei ole yö, ei päiväkään,
    yön on ja päivän raja;
    aurinko öinen on verissään,
    vuorilla-vaeltaja.

    Balderinrovio, kuva sen,
    pyhältä arinaltaan
    liekehtii, pian sammuen –
    maa jää Höderin valtaan.

    Temppelin pappien tulta näät
    syöttävän kekäleillä;
    he ovat kalpeita, harmaapäät;
    piist' ovat veitset heillä.

    Alttarin ääressä askaroi
    kuningas uhrityössä.
    Kuule! Kalpojen kalske soi
    Balderin lehdon yössä.

    "Björn, ulos ovelle vahtiin jää,
    niin ovat nuotassa hurskaat!
    Jos joku ovesta yrittää,
    pääkallon hältä murskaat!"

    Kalpeni kuningas, ääni tuo
    syyst' oli hänelle kauhu.
    Fritjof tuimana astui luo,
    huus kuin myrskyn pauhu:

    "Toin veron vaatimasi – Retkeillyt,
    kas, olen Lännenveessä. –
    Tuoss', ota! Ottele kanssani nyt
    Balderinroihun eessä!

    Ryntäät paljaina, selän taa
    kilvet – kelpaako moinen!
    Ensin kuningas iskeä saa,
    muista, mun isku on toinen!

    Oveen vilhutko? Luulisin:
    luolast' ei repo luista.
    Muista Framnäs! Ja siskokin
    kultakutrinen muista!" –

    Lausui sankarin lailla tään,
    kukkaron vyöltä kiskas,
    vasten kasvoja kruunupään
    kursailutta sen viskas.

    Niin puna purskui suusta, ja niin
    myös näkö silmistä haipui:
    taakse alttarin tainnoksiin
    aasa-kuningas vaipui.

    "Etkö kultaasi siedäkään,
    pelkuriraukka halpa?
    Moista säiläni iskemään
    liian on oiva kalpa!

    Hiljaa, papit, ja veitset pois,
    kuutamonaamat hurjat!
    Miekkani henkenne ottaa vois,
    sillä se janoo, kurjat!

    Miks olet synkeä kasvoiltas,
    Balder? Kiukku suista!
    Rengas tuo sinun ranteellas
    varastettu on, muista!

    Sinulle tiettävästi ei
    takonut Vaulund tuota.
    Impi itki, ja rosvo vei.
    Pois nämä elkeet, vuota!" –

    Uljaasti kiskoi, mut juuttunut
    ranteeseen oli kulta:
    kun se heltisi, suuttunut
    Balder päin putos tulta.

    Kuule räiskettä! Kultapää
    lieska jo parsiin läikkyy.
    Valjuna Björn luo portin jää,
    Fritjof häpee ja säikkyy.

    "Avaa! Kaikille pääsy suo,
    jätä vartiopaikka!
    Temppeli palaa, vettä tuo
    meren täydeltä vaikka!" –

    Kätten ketju jo solmitaan
    rannasta uhrilehtoon.
    Lähtevät laineet vaeltamaan
    Balderin liekkikehtoon.

    Niin kuin ukkonen pilvestään
    Fritjof vettä valaa,
    huutaa valtijakäskyjään
    palkilta, joka palaa.

    Turhaan! On sali temppelin
    täynnä jo sauhua, tulta,
    sulavat hopealaatatkin,
    hiekkaan tippuu kulta.

    Kaikki mennyttä! Kauhun yö!
    Päällä jo harjahirren
    punainen kukko siipiä lyö,
    kiekuu vihaisen virren.

    Aamutuuli nyt siivittää
    liekkejä taivaan alla.
    Lehto on kuiva, on poutasää,
    nälkä on ahmijalla.

    Puusta puuhun se rientelee,
    paljon on panulla työtä.
    Hirvittävästi valkaisee
    Balderinrovio yötä.

    Kuule ryskettä juurien!
    Latvoja nielee peikko!
    Muspelin poikien punaisten
    tiell' on ihminen heikko!

    Balderin lehdossa loimottain
    liekki jo merenä läikkyy.
    Nousee päivä, mut vuono vain
    hornanhehkussa väikkyy.

    Lehdon ja temppelin tasalle maan
    tuhkaksi tuokio hiiltää.
    Fritjof poistuu murheissaan,
    poskella kyynel kiiltää.

14. FRITJOF LÄHTEE MAANPAKOON

    Ja halki yön
    ja aaltovyön
    ui urhon laiva.
    Suur tuska, vaiva
    sydäntä söi.
    Fritjofin löi
    vavistus, kauhu.
    Nous templin sauhu.

    "Näy, sauhu, näy,
    käy ylös, käy
    jumalten pihaan!
    Niin Balder vihaan,
    suur kostaja,
    jo nostata!
    Hänelle kieli,
    jott' ilmain pieli
    jylisten soi:
    On templis, oi,
    ja myös sen mantu
    poroksi pantu;
    ja patsaaskin
    päält' alttarin
    on niin kuin muuna
    palanut puuna;
    nyt tuijottaa
    siin' auhto maa,
    miss' oli lehto –
    tuo rauhan kehto
    kautt' aikojen –,
    puut pyhät sen
    näät kaatuneiksi,
    ei maatuneiksi! –
    Jo kautta maan
    se mainitaan
    ja enemmänkin;
    sen kuulkoon Hänkin
    suust' usvaisen,
    suur Usvainen!

    Kai Helge jaloon
    jää maineen valoon,
    kun armahtain
    maanpakoon vain
    hän minut ajaa.
    Siis muutan majaa,
    siis siinnokkaat
    saan aallon maat!
    Jää leporannat;
    Ellida, kannat
    ain' ääreen maan
    nyt loitoimpaan.
    Sun keinus, haahti,
    on suolavaahti,
    ja välkehtää
    tie vaahtopää
    myös viljoin verta,
    kuss' uitkin merta.
    Mä sinut vain
    taloksi sain;
    se toinen maassa
    on tuhkaa, aasa
    sen poltti näät.
    Sä mulle jäät,
    oot kotikanta,
    oot Pohjan ranta;
    muu kotimaa
    jäi kauas taa.
    Sä mulle armas
    oot tummaparmas,
    kun uskoton
    se valkein on. –

    Miest', aava vapaa,
    sun teiltäs tapaa
    ei sorto maan;
    sä tunnekaan
    sen ruhtinaita
    et oikukkaita.
    Sun kuninkaas
    se mies on taas,
    ken tyynn' on, jäisnä,
    jos raivopäisnä
    sä ärjytkin
    suin nälkäisin.
    Hän sinitieltä
    saa ilomieltä.
    Hän kulkee sen
    kuin kyntäen,
    ja purren vana
    on purppurana;
    hän kylvämään
    käy säilällään.
    Ja sato varttuu:
    se mainein karttuu,
    se kultaa tuo.
    Vie, hurja vuo,
    miest' onnen tähdin,
    kun leikkiis lähdin!
    On taatollain
    maakumpu vain,
    joss', ukko vakaa,
    hän hiljaa makaa
    ja kuulla voi,
    kun myrsky soi.
    Vaan sinirinnan
    ja vaahtipinnan
    mä kummun saan;
    se vellomaan
    jää tuuleen, sumuun,
    yömyrskyn humuun,
    miest' upottain
    ain' uutta vain. –
    Ken elon aikaan
    veen kodiks saikaan,
    on haudakseen
    myös saava veen!"

    Niin lausui surren
    ja käänsi purren
    jo loitommas
    mies raivokas.
    Hän salmen veteen
    sai – vuonon eteen
    veest' yrmypäät
    nous luodot, näät.
    Vaan Helge valpas
    jo salmen salpas,
    purtt' yhdeksän
    toi kostoon hän.
    Niin huuto nousi:
    "Nyt surmaan sousi
    jo kuningas;
    käy taistoon; kas,
    ei viihdy, aasa,
    hän enää maassa,
    vaan kaihoaa
    kuun, päivän taa;
    luo Oden-taaton
    hän tahtoo saaton."

    Ja kohta, niin
    kun huudettiin,
    jo Helgen laivat
    kuin vamman saivat.
    Ran verkalleen
    vei kuiluun veen
    ne kalmankaivoin,
    ja Helge vaivoin
    vain pelastui,
    pois purrest' ui. –

    Björn nauroi ääneen:
    "Näyt uimaan jääneen!
    Siin', aasa, sait,
    se kelpas kait!
    Jos seikkaa surret,
    niin tiedä: purret
    mä puhki löin –
    työs maksoi töin!
    Ran minkä kahmii,
    sen iäks ahmii;
    vahinko vain,
    kun hukkujain
    et mennyt myötä
    päin pohjan yötä!"

    Ja vimmoissaan
    nyt rantaan maan
    kuningas nousi.
    Jo välkkyi jousi,
    ja jousen tään
    puol'ympyrään
    hän kiskoi heti,
    vaan liioin veti,
    ja helähtäin
    jous katkes näin.

    Huus Fritjof sanan:
    "Jos kohta manan,
    jos peitsi tää
    sais lennähtää,
    koht' elotonna
    kuningaskonna,
    maan kiusa, ois.
    Vaan pelko pois;
    sun, raukka inha,
    ei vertas vinha
    juo peitsi tää.
    Se lennähtää
    vain urhoriviin.
    Vain riimukiviin
    se piirtänee,
    mut välttelee
    sun-laises ylväät
    maan kaakinpylväät.
    Sun mainetyös
    vei vesi, myös
    sun toimes mailla
    pontt' ovat vailla.
    Jous ruostui; kait
    sen poikki sait!
    Mä kokeen toisen
    teen miehenmoisen.
    Kuink' eroo tää
    sun töistäs, nää!" –

    Nous airo hankaan –
    Gudbrandin kankaan
    puu ankarin
    se olikin –
    ja airo toinen
    myös samanmoinen,
    ja urho sous:
    kuin leikkijous,
    kuin kiskopäre,
    niin murtui näre. –
    Ja vuoret loi
    taas kultiin koi.
    Maatuuli herää,
    kaikk' aallot kerää
    ja kisaan vie
    sen kimmeltie.
    Ui riemuin haahti,
    ja pärskyy vaahti.
    Mies alla päin
    hyreksi näin:

    "Maan otsa ylhä,
    sä Pohjan maa!
    Syliisi, jylhä,
    en jäädä saa.
    Sua synnyinmaaksi
    voin ylistää.
    Kun häivyt taaksi,
    hyvästi jää!

    Hyvästi, valo
    maan suvisen,
    sä päivän palo
    kesk'yöllinen!
    Niin taivaanpieli
    tuo himertää
    kuin puhdas mieli
    hyvästi jää!

    Hyvästi, huima
    ikivuorten vyö!
    Sun paasiis tuima
    Tor riimut lyö.
    Oi järviesi
    veen päilyntää!
    Maa saarinesi,
    hyvästi jää!

    Hyvästi, luut te
    maakumpujen
    ja nurmi, puut te
    yli' isien!
    Manalle suku
    jos häviää,
    ei Saga nuku:
    hyvästi jää!

    Hyvästi juoksut
    te virtojen
    ja lehdon tuoksut
    ja leikit sen,
    te lapsuuteni
    mont' ystävää!
    Maa muistojeni,
    hyvästi jää!

    Ko'in naisen ilkun,
    mies tyhjä lien,
    sain tahrapilkun,
    maanpaon tien!
    Nyt merta melon,
    en maata nää.
    Vaan, riemu elon,
    hyvästi jää!"

15. VIIKINKIKAARI

    Meret haukkana kiersi hän rannattomat,
          suvimaat kävi, maat lumen, jään.
    Ja hän urhoille kirjoitti säännöt ja lait,
          luki Viikinkikaarensa tään:

    "Älä telttoja tee, älä pirtteihin jää:
          vihamies ovell' on kukaties.
    nuku kilvellä vain, käsi kalvassa, yös;
          sinitaivas on telttasi, mies.

    Lyhyt, voittoisa Tor, sun on vasaras pää,
          vaja kyynärä miekkas on, Frej.
    Hyvä niin: liki miestä kun astunet vain,
          lyhyt liiaksi säiläsi ei.

    Rajumyrsky jos käy, ylös purjehet, hei!
          Ilo mennä on hyökyjen taa.
    Yli veen! Yli veen! Älä hellitä, mies,
          alus ennemmin hukkua saa.

    Jalo viini on Odenin juoma; jos juot,
          lupa on, juo taidolla vaan;
    joka horjahti maissa, taas nousta se voi,
          joka täällä, sen raukaisi Ran.

    Ja jos kaupin sa näät, ota suojeluksees,
          vero kuitenkin heikolta vie!
    Olet valtias veen, edun orja hän; ei
          teräs kehnompi kultia lie!

    Ota kannelle saalis, se arvalla jaa
          sekä tyytyös arpaasi ain'!
    Merikuningas itse ei arvalle käy,
          hän on ottava kunnian vain.

    Näet viikingin: valmiiksi valtausha'at!
          Sun on kuumilla kilpesi, mies!
    Sä jos askelen väistät, sä lähtevä oot –
          laki siinä on; tietänet ties.

    Hyvä sillä, kun voitit. Jos armoa pyys
          mies miekaton, vaino jo pois.
    Hätähuuto se soi ylös aasojen luo:
          olis herja, ken kuurona ois.

    Joka haava on ylpeys viikinkien,
          jos sen pääss' eli rinnassa näät;
    punan pulputa suo, side ehtoolla tee,
          älä ennen, jos joukkoomme jäät." –

    Siten piirsi hän lait. Huhu kerkeä lens,
          hänen maineensa loitos se vei,
    hänen vertaansa ei siniseljillä veen,
          hänen miestensä vertoja ei.

    Oli ruorissa itse hän, synkeä mies,
          sinikeinua katseli vait:
    "Syvä pohjasi on; levon ehkä se sois, –
          sitä löydä en täältä mä kait.

    Vihas, Balder, jos sain, ota miekkasi siis;
          minä kaadun, jos hetkeni lyö.
    Yhä pilviin sä jäät, alas varjosi luot:
          ajatuksen, mi mieltäni syö." –

    Toki, taisto kun saa, hänen mielensä taas
          ylös kimmota kotkana voi,
    heti otsa on sees, heti äänikin kuin
          jyly ukkosen keulassa soi.

    Ja hän voitoista ui yhä uusia päin
          yli kuilujen hyrskyäväin,
    ja hän silmäsi etelän saaret ja veet,
          tuli rannoille Kreikan jo näin.

    Näki lehdot hän, aaltojen parittamat,
          sekä rauniot temppelien;
    mitä mietti, sen Freja, sen laulaja ties,
          ja te, lempivät, tiedätte sen!

    "Kotipaikkamme ois tämä lehtojen maa!
          Isän tuttu on temppeli tuo!
    Minä tännehän armasta houkuttelin,
          joka jäi lumitunturin luo.

    Miten autuas, laakso, on rauhasi sun!
          Mitä pylväistö kertoa voi!
    Puro, kuiskithan kuin sulon armaani suu,
          sävel lintujen näitähän soi!

    Mihin, Ingeborg, jäit? Joko valtijan vuoks,
          lumipään, minut unhoitit pois?
    Min' en unhoita; antaisin henkenikin,
          sinut silmäni nähdä jos vois.

    Jo on vuosia siitä, kun Pohjolan näin,
          sotisorjien valtijamaat.
    Jalot tunturit vieläkö nostavat pään?
          Viherjöivätkö taattojen haat?

    Isän kummulle lehmuksen istutin; viel'
          eloss' onkohan taimi nyt tuo?
    Kuka hoivaaja sen? Mehus antaos, maa,
          sinä, taivaskin, kasteesi suo!

    Liki outoja rantoja miks yhä jään,
          verot vaadin ja iskuja jaan?
    Jo on mainetta mulla, ja kiiltelevään
          punakultaan en koskisikaan.

    Lipun mastossa näät, se on pohjoista päin,
          ja on siellä sun syntymämaas.
    Olen seuraava tuulien kulkua nyt,
          olen Pohjaan mä ohjaava taas."

16. FRITJOF JA BJÖRN

    Fritjof.
    Björn, olen aaltoihin kyllästynyt,
    hurjia veen ovat varsat harmaat.
    Pohjolan vankat tunturit armaat
    kummasti viehtävät mieltäni nyt.
    Onnekas on, kuka kummulla taaton
    syntymämaassaan kulkea saa!
    Liiaksi kauan jo, mies kotimaaton,
    mert' olen kiertänyt vaahtoavaa.

    Björn.
    Mert' älä moiti! Kas, hauska on meillä:
    täällä on velttous tuntematon,
    riemu ja vapaus kulkenut on,
    veikkonen, kanssamme aaltojen teillä.
    Vanhana myös haen turpeen tuon,
    miss' olen viihtyvä ruohon lailla.
    Nyt minä laineilla taistelen, juon,
    nautin, kun viel' olen huolia vailla.

    Fritjof.
    Maihin nyt meidät jo ahdisti jää,
    laiva on kuolleiden aaltojen vanki;
    tänne en talveksi jäämään hanki,
    niin ovat kolkkoja rannikot nää.
    Jouluksi vielä mä Pohjaan lähden,
    Ringin ja ryöstetyn impeni luo.
    Taas, hänen kultaiset kutrinsa nähden,
    ainoan riemunsa silmäni juo.

    Björn.
    Ymmärrän: tarkoitat Ringille varmaan
    viikingin kostoa ankaraa.
    Kartanon liekeissä korventaa
    yöll' ukon aikonet, ryöstäen armaan.
    Tai olet katsonut ruhtinaan
    maksavan kaksintaistelun vaivan,
    tai sotatappelu ehdotetaan:
    tee miten teet, sama mulle aivan!

    Fritjof.
    Murhapolttoon en käy, sodi en,
    käyn soputuumin, en kengissä varkaan.
    Rikkoiko Ring tahi kuningatarkaan?
    Kaikki on kostoa jumalten.
    Vain hyvästellä mä armasta halaan,
    en ole toivojen tuttava mies.
    Puissa kun uudet on urvut, ma palaan,
    taikka jo ennemmin kukaties.

    Björn.
    Houkkion lailla jo pieksät suuta!
    Naistako viitsit sä vaikertaa!
    Naisia täys, paha kyllä, on maa:
    hukkasit yhden, ja jäi tuhat muuta.
    Jos sitä viljaa tarvis nyt ois,
    maist' eteläisistä lastin me saamme –
    kauniita kyyhkyjä, usko pois –,
    arvalla tai sopuveljinä jaamme.

    Fritjof.
    Björn, olet hilpeä, suora kuin Frej,
    neuvokas mies, minun miekkani suurin,
    Odenin tunnet kyllä ja Torin,
    viel' ole Freja sun tuttujas ei.
    Jumalten vallast' en kiistellä halaa:
    mut varo liekkiä taivaisen!
    Jonakin päivänä Frejalle palaa
    jumalten rinta ja ihmisten!

    Björn.
    Yksinkö noin menet? Ties kuka tietää...

    Fritjof.
    Yksinkö! En. Otan miekkanikin.

    Björn.
    Muistanet: hirttivät Hagbartin.

    Fritjof.
    Kiinni ken jättihe, hirttää sietää.

    Björn.
    Veikko, jos kaadut, se kostetaan,
    kaatajas selkään mä kotkan piirrän.

    Fritjof.
    Turhia, Björn. Hänet tuonelle siirrän,
    en jätä kukkoa kuuntelemaan.

17. FRITJOF SAAPUU KUNINGAS RINGIN LUO

    Ring arvosijall' istui ja joulusimaa joi
    nuor kuningatar luonaan kuin kirkas aamunkoi.
    Ja näytti: siinä ovat syys, kevät vierekkäin –
    ol Ingborg kevät raikas, Ring syksy lumipäin.

    Ja tuntematon ukko nyt saliin saatettiin,
    mies taljan verhoama pääst' aina varpaisiin.
    Hän kulki sauvan turvin ja kumarassa pää,
    mut muita korkeampi viel' oli vanhus tää.

    Vait istui penkin päähän hän salin uksen luo;
    on köyhäin paikka ollut ja viel' on paikka tuo.
    Ja hovimiesten joukko hänt' yltyi ilkkumaan,
    ja karhunnahkaäijää joku näytti sormellaan.

    Vaan päähineestä säihkyi kaks silmää välkähtäin,
    ojentui käsi, huoviin se tarttui äkkipäin,
    somasti käänsi herran se ylösalaisin;
    muut vaikenivat: käynyt ois samoin meidänkin.

    "Mi melske oven puolla? Ken rauhaa häiritsee?
    Käy lähemmäksi, vanhus, ja selviks seikkas tee!
    Ken olet, mies, ja mistä? Sun nimes, asias?"
    Niin loukoss'-istujalle jo lausui kuningas.

    "Kuningas, kysyt paljon, vaan vastaan puolestain.
    En nimeäni virka, se kuuluu mulle vain.
    Kas, Katumukseen syntyin ja Puutteen perien,
    nyt Suden luota saavun, yön nukuin luona sen.

    Niin uljain pursin muinoin mä kynnin aallokon,
    sill' oli vahvat siivet ja lento huoleton,
    mut se on herpaantunut ja rantaan jäätynyt,
    ja itse olen vanha ja suolaa keitän nyt.

    On viisautes kuulu, sen saavuin näkemään,
    sain osakseni pilkkaa, en pilkaks lienekään;
    niinp' alassuin mä käänsin päänarrin huoveistas,
    mut ehjänä hän nousi, suo anteeks, kuningas!" –

    "Et", kuningas jo virkkoi, "et pahoin haastakaan;
    ja arvo vanhuksille, käy tänne istumaan!
    Ja näytä kasvos, riisu tuo valepuku pois,
    ei muuten riemu viihdy, Ring viihtyvän sen sois."

    Ja vieras heitti yltään nyt taljan pörheän;
    ei ollut ukkoräivä, mies nuori oli hän.
    Ja otsalt' ylpeältä niin keltahivukset
    valuivat olkapäille kuin kultalainehet.

    Sinivaippa uljas nähtiin ja hopeainen vyö,
    jok' oli vaaksan-vahva ja sepon taitotyö:
    kas, kontiot ja hurtat ja sarvaat salomaan
    ajoivat korkokuvin vyöll' urhon toisiaan.

    Koristi käsivartta myös rengas kultainen,
    ja kupeell' oli kalpa kuin vaaja ukkosen.
    Hän yli salin katsoi. Nous ihmettely suur:
    hän kaunis on kuin Balder ja ylhä niin kuin Tor.

    Ja Ingeborgin posket jo punastelivat
    kuin revontulten alla maat lumen-valkeat;
    ja aaltoili ja värjyi povi kuningattaren
    kuin myrskyn tuutimina päät vesililjojen.

    Ol lupausten hetki: kun torvi raikui, niin
    vait oltiin oitis, saliin Frejn karju kannettiin;
    se oli kontallansa ja omenaa se söi
    vadilla hopeisella, sen köynnös seppelöi.

    Kuningas nousi silloin, Ring harmaa, pystypäin,
    hän koski karjun otsaa ja tyynnä lupas näin:
    "Nyt voittavani vannon mä Fritjof-sankarin,
    siis avuks, Frej ja Oden ja Tor myös, ankarin!"

    Mies nauroi uhmaavasti, ja pystyyn kavahtain
    ja viha kasvoillansa kuin liekit salamain
    hän iski miekan pöytään; ja helähtäissä sen
    hypähti penkiltänsä koht' urho jokainen.

    "Ja kuningas, sa kuule, myös lupaan minä näin:
    on Fritjof heimoani ja hyvä ystäväin.
    Mä vannon: häntä suojaan, ken päälle käyneekään,
    siis avukseni, norna ja terä säilän tään!"

    Mut hymys Ring ja lausui: "On puhees rohkeaa,
    vaan sananvallan vapaan mies salissani saa.
    Ja parhaan viinis vuotaa nyt, kuningatar, suo!
    On talven vieraanamme, niin toivon, urho tuo."

    Ja Ingborg otti sarven – ol ollut koristus
    se metsähärän otsan, nyt aimo kalleus,
    näit siinä kultavanteet ja jalat hopeiset,
    niiss' oudot muinaiskuvat ja riimukirjaimet.

    Ja silmät maahan luoden hän tarjos sarven sen,
    mut käden värähdellen ja viinin läikkyen.
    Kädellä hohtelivat nuo tummat pisarat
    kuin iltarusko punais maan liljat valkeat.

    Ja iloll' Ingborgilta jo sarven otti mies;
    moist' ei nyt kaksi miestä jois pohjaan, kukaties;
    mut mieliks antajalle hän, sankari, hän sen
    joi pohjaan empimättä, vain kerran siemaisten.

    Ja silloin runoniekka jo sormi soittoaan,
    ja Pohjan rakkautta hän lauloi runossaan,
    kun kuultiin kolkko taru taas Signen, Hagbartin,
    myös jäisin sydän suli jo alla panssarin.

    Ja Valhallaa hän lauloi ja palkkaa vainajain
    ja isäin voitonteitä niin merin kuin myös main.
    Ja kalpaan kävi käsi, ja silmä salamoi,
    ja syvä sarvi kiersi, ja joka urho joi.

    Ja tukevasti juotiin nyt luona kuninkaan,
    ja joka kynsi päätyi myös kelpo humalaan,
    yöpuulle painuttaissa ei huolta ollut, ei;
    vaan kauniin Ingeborgin Ring vierellensä vei.

18. JÄÄMATKA

    Ring kesteihin kuningatartaan vie,
    ja kimmeltää meren iljankotie.

    "Jätä", virkkoi vieras, "jäämatka pois,
    syvä, kylmä jään all' ylen kylpy ois." –

    "Vesi ei hevin kuningasta vie,
    voi rantoja kiertää, ken arka lie."

    Mies katsoo synkkänä, uhkapäin,
    pian kenkiin luistimet kiinnittäin.

    Hepo tulta korskuva, huima, reen
    vie kauas keskelle iljanteen.

    Huus kuningas: "Juoksija verraton,
    nyt näytä, ken Sleipnerin heimoa on!"

    Ja jään yli myrskynä varsa vei,
    Ring huolinut Ingborgin pyynnöist' ei.

    Ei viipynyt rannalla vieraskaan,
    ohi kiiti hän kohta, kun tahtoi vaan.

    Jään pintaan riimuja piirtää mies.
    Nimes päällitse käy, sulo Ingeborg, ties.

    Miten nopsaan he jään yli liukuvatkaan!
    Mut alla sen vaanii viekas Ran.

    Hopeaisen kattonsa puhki hän lyö.
    Reki railoon. Kuolema uhkaa ja yö.

    Kovin Ingeborg kaunis on kalpea. Mut
    on vieras jo tuulena saapunut.

    Hän luistimet iskee reunaan jään
    ja nostaa harjasta juoksijan pään.

    Kevyt tempaus vain, ja kuilusta veen
    on jäälle hän auttanut varsan ja reen.

    "Sepä heitto! Ei pystyisi oivempaan",
    Ring virkkoi, "Fritjofin voimakaan".

    Kotitielle he kääntyivät; mies jäi tuo
    kevätaikaa vuottaen Ringin luo.

19. FRITJOFIN KIUSAUS

    Kevät kerkee, lintu laulaa, lehtii lehto, kuultaa koi,
    laulain merta kohti virta kahleetonna karkeloi.
    Hehkuen kuin Frejan poski ruusu puhkee umpustaan,
    toivo, elonriemu herää ihmisrintaa polttamaan.

    Ring nyt mielii riistan ajoon kera kuningattaren,
    hovi kooll' on loistavana, kirjoviitoin vilisten.
    Jousten helke, viinten kalske. Orhit maata kuopivat.
    Kuulet huppupäisten haukkain kirkumiset kimakat.

    Kas, jo saapuu kuningatar! Fritjof, silmäs käännä pois!
    Ratsaill' on hän kaunis kuin hän tähti pilven päällä ois,
    puolin Freja, puolin Rota, ihanampi kumpaakin,
    purppurainen hattu päässään sulkatöyhdöin sinisin.

    Huikenet, jos silmäin taivaan tahi kutrein kullan näät.
    Varo, uumat ovat norjat, varo, rinnat täyteläät!
    Ruusua ja liljaa posken älä katso kukkivaa!
    Älä kuule armaan ääntä: kevättuulen huminaa!

    Nyt on joukko lähtövalmis. Hei vaan, kautta metsien!
    Torvi raikuu, haukka kimpoo pilviin, saalist' etsien.
    Kauhistunut metsänriista kaikkoo vuorten rotkoihin;
    vaan valkyria, hän seuraa, peitsell' uhkaa sielläkin.

    Vanha Ring ei jaksa rientää kera nuorten, hilpeäin,
    hänen rinnalleen jää Fritjof, ääneti ja alla päin,
    synkät, raskaat ajatukset vaivatussa sielussaan;
    oi – ne kuinka valittavat, minne päin hän katsookaan!

    "Miksi meren hylkäsinkään sokeana vaarallein!
    Ulapall' ei murhe viihdy, pois se häipyy tuulen tein.
    Mietit, mies, vaan saapuu vaara, tanhuun haastaa julmin suin,
    väistyvät jo mustat mietteet, aseloistoon huikaistuin.

    Mut on täällä kaikki toisin: sanomaton kaipuu vain
    siivin sipoo kulmiani; kuljen niin kuin unissain,
    yhä muistan Balder-lehdon, valat kalliin vannomat,
    – rikkonut ei niitä hän, vaan taivaan julmat jumalat.

    Ihmisheimon viholliset, riemun-karsaat, kukkasen
    ottivat he tarhastani, talven rintaan veivät sen.
    Mitä talvi kukkasella? Ihanuutt' ei sen se nää,
    huokuu hyytä, kunnes peittää terän, lehdet, varren jää."

    Noin hän nurkui ratsastaissaan. Laaksoon yksinäiseen niin,
    synkkäin vuorten ympäröimään, puiden varjoon saavuttiin.
    Vanhus astui satulasta. "Kuink' on lehto vilpoinen!
    Väsyin hiukan, levätkäämme! Uinun tässä hetkisen." –

    "Kuningas, tääll' älä uinu; kova, kylmä tääll' on maa,
    raskas unes ois; voin oitis sinut kotiin johdattaa." –
    "Uni, niin kuin vallat muutkin, saapuu kutsumatta luo.
    Eikö vieras isännälleen hetken levähdystä suo?"

    Fritjof riisui ratsasvaipan, levitti sen siimekseen,
    vanhus laski turvallisna päänsä hänen polvilleen,
    nukkui tyynnä kuten urho ottelusta päästyään
    kilvelleen, tai kuten lapsi äidin syliin lämpimään.

    Kun hän nukkuu, – kuule! – lintu sysimusta laulelee:
    "Joudu, Fritjof, tapa vanhus, riidastanne loppu tee!
    Ota Ingborg, hän on sinun, sulhonsuukot hältä sait,
    työtäs ei nää ihmissilmä, myös on syvä hauta vait." –

    Kuuntelee hän: silloin – kuule! – valkolintu laulelee:
    "Vaikk' ei katso ihmissilmä, sinuun Oden katsonee.
    Hylkiö, jos unen murhaat, turvattoman ukon lyöt!
    Mitä voittanetkin, mainett' eivät tuota konnantyöt." –

    Niin ne linnut laulelivat; mutta Fritjof kupeeltaan
    otti miekan, loitos metsään sinkosi sen kauhuissaan.
    Musta lintu Tuonen rantaan, valkolintu livertäin,
    niin kuin harpun helke vieno, liitää aurinkoa päin.

    Oitis herää kuningaskin. "Uni kallisarvoinen!
    Hyvin uinut siimeksessä, urhon miekkaan turvaten.
    Mutta, miss' on miekkas, vieras? Miss' on veikko salaman?
    En ois teidän toisistanne luullut koskaan luopuvan!"

    "Vähät tuosta", Fritjof lausui, "miekka toinen löytynee;
    terävä on miekan kieli, Ring, se surmaa haastelee.
    Nifelhemin hirmuhenget teräksessä asuvat,
    niilt' ei turvass' ole uni, eivät hapset valkeat." –

    "Nukkunut en, nuorukainen, sua koettelin vaan.
    Houkka mieheen, miekkaan luottaa koettelemattomaan.
    Olet Fritjof, tunsin sinut kohta, saliini kun sait;
    vanha Ring jo aikaa tiesi, mistä vieras oli vait.

    Miksi tänne valhepuvuin, nimetönnä hiivitkään,
    ellet varkaan lailla multa nuorikkoa riistämään?
    Kunnia ei istu, Fritjof, nimetönnä kesteihin,
    kilpi sill' on päivänkirkas, suora sill' on katsekin.

    Huhu kertoi: Fritjof, kauhu ihmisten ja jumalain,
    kilvet halkoi, templit poltti, mieletöntä uskaltain.
    Hänet kohta sotakilvin – luulin – saapuvaksi nään.
    Saapuikin, mut ryysyt yllään, kerjuusauva kädessään.

    Miksi silmäs painat? Enkö myös mä nuori ollut lie?
    Taistoa on elo kaikki, nuoruus on sen uhmatie.
    Puserrelkoon kilpitungos, talttuu vihdoin vimma noin;
    surkuttelin – unhoon painoin; koettelin – anteeks soin.

    Katso, vanha olen, kohta astun kumpuun, kukaties;
    ota Ingborg, hän on sinun; ota maani, nuori mies!
    Siihen saakka kartanooni tänne jääös' poikanain
    suojelemaan miekatonna mua, riidan unohtain!" –

    "Varkaan laill' en tullut", vastaa Fritjof synkkä, "erehdyt;
    Ingborgin jos ottaa tahdoin, kenpä ois sen estänyt?
    Tahdoin nähdä morsioni kerran vielä, viimeisen.
    Houkka olin! Uuteen roihuun syttyi hiillos sydämen.

    Liiaksi jo viivyin, enää tääll' en viivy vieraanas.
    Raskas taivaan viha painaa tätä päätä, kuningas.
    Kurjintakin rakastava Balder keltakutrinen,
    katso, mua yksin vihaa, minut yksin hyljäten.

    Hänen temppelinsä poltin, Templihurtta olla saan;
    lapsi parkuu, riemu kaikkoo, kun se nimi kuullaankaan.
    Synnyinseutu hylkylasnaan minut karkoittanut on,
    maassaan rauhaton on Fritjof, rinnassaankin rauhaton.

    Manterelt' en vihreältä enää rauhaa etsikään,
    tanner polttaa jalkojani, eikä puu suo siimestään.
    Minult' Ingeborg on mennyt syliin Ringin, vanhuksen,
    elostani päivä sammui, yöhön vain ma katselen.

    Niinpä lähden aavain tyrskyyn! Pursi, vaahtopäitä päin!
    Nuolkoot pikimustaa rintaas kuohut merten vihreäin;
    pilvet viistä siivin rohkein, halki hyrskyn viillä tie
    loitos, minne laine kantaa, minne tähden tuike vie!

    Kaipaan kuulla myrskyn ääntä, kaipaan ukkosjylinää!
    Pauhun yltyiss' ympärillä tyyntyy rinnan tuska tää.
    Kilven kalske, nuolten tuisku! Keskell' aavaa taistellaan.
    Kaadun riemuiten ja lähden, puhdistunut, Valhallaan."

20. KUNINGAS RINGIN KUOLEMA

    Skinfaxen häilyy,
    kultainen harja,
    varsa se auringon aalloista toi.
    Vallaton päilyy
    koin sädesarja
    kuninkaan saliin. Mi kolkutus soi?

    Uksesta astuu
    mies surumieli;
    kalvas on Ring; sulon Ingborgin, oi,
    silmä jo kastuu.
    Fritjofin kieli,
    värjyvä, vaivalla lausua voi:

    "Aalto jo valaa
    laitoja purren,
    taas hepo siivekäs aavoja päin
    rannalta halaa.
    Vieras on surren
    maansa ja armaansa jättävä näin.

    Rengasta kanna,
    Ingeborg, jälleen,
    kalliiden muistojen säilyttäjää.
    Pois älä anna!
    Et sinä tälleen
    Fritjofin kasvoja silmillä nää.

    En minä Pohjan
    ilmoilta sauhun
    siintoa. Ihminen orja on vain
    nornien ohjan.
    Aaltojen pauhun
    nyt isänmaaksi ja haudaksi sain.

    Älkää te rantaan
    astuko illoin
    syksyllä, kun ovat paljaina puut!
    Ehkäpä santaan
    tuo meri silloin
    Fritjofin, maanpaton viikingin luut."

    Hyreksi huulin
    Ring: "Mua painaa,
    naisna kun heikkona huokaa mies.
    Kutsun jo kuulin,
    koht' olen vainaa.
    Syntynyt kuoleekin: siinä on ties.

    Kohtalotarten
    iskujen alta
    auta ei uhma, ei ruikutuskaan.
    Poikaani varten
    säilytä valta,
    saat kuningattaren, kruunun ja maan.

    Kansalle haastoin
    ystävän miellä,
    kultaista rauhaa suosia koin.
    Silti mä raastoin
    taistojen tiellä
    kilpeä monta. Ja voittaakin voin.

    Nyt veren juosta
    viillän mä rinnan,
    kuningas kuolla ei pahnoilla saa.
    Niittänen tuosta
    vaivani hinnan:
    Valhall on tuskattomampi kuin maa."

    Uljaasti viilsi
    riimuja rintaan,
    kuolemanriimuja valtias tuo.
    Kauniisti kiilsi
    pulputen pintaan
    hopeakarvaan purppuravuo.

    "Kuuluna nähkää
    Pohjola vapaa!
    Sarvesta muistolles juon, jalo maa!
    Vainion tähkää,
    taitoa, tapaa,
    työt' olen hellinyt rauhaisaa.

    Missä on rauha?
    En sotarummun
    pauhusta löytänyt rauhaa, en.
    Nyt minut lauha
    on tytär kummun
    saattava polvelle jumalien.

    Terve, sä suuri
    taivaisten parvi!
    Maa tämä haihtuu, ja aasat jo nään.
    Raikahti juuri
    Gjallarinsarvi,
    autuus on kruunaava saapujan pään."

    Virkkoi. Ja kättä
    Ingborgin armaan,
    myös pojan, ystävän painoi. Ja niin
    viivähtämättä
    liiteli varmaan
    luo Isän, Odenin, taivaisiin.

21. RINGIN DRAAPPA

    Kummussa valvoo
    valtias suuri
    kalpa ja kilpi
    kumppalinaan.
    Hiirakko hirnuin
    holvia kuopii
    kultaisin kengin,
    kuolassa suu.

    Ratsulla rientää
    Ring rikas, kantaa
    taipuen Bifrost
    taakkansa tuon.
    Valhallan uksi
    ulvahti uljas,
    astuvat aasat
    kättelemään.

    Taistelutiellä
    Tor jalo viipyy,
    Val-Isä viittaa
    viiniä päin.
    Tähkihin kietoo
    ruhtinaskruunun
    Frej, sinikukkiin
    kuoloton Frigg.

    Brage jo koskee
    kielien kultaan,
    helkkyen hiljaa
    harppu nyt soi.
    Hehkuen painaa
    parmaansa pöytään
    Vanadis vieno,
    kuunnellen vait:

    "Kalskuvat kalvat
    kilpiä vasten,
    puuntavat verta
    vaahtiset veet.
    Taivaisten lahja,
    tarmo, se hampain
    raivona rautaan
    tarrautuu.

    Siks oli kallis
    kaitsija kansan:
    touoille kilven
    turvaksi toi.
    Hillityn voiman
    haltija, katso,
    kuin pyhä sauhu
    pilvihin nous.

    Soi sana viisas
    Val-Isän suusta,
    konsa hän haastaa
    Sagalle saa.
    Kuin syvät, kirkkaat
    Mimerin aallot
    myös sanat Ringin
    kumpusivat.

    Forsete ratkoo,
    rauhaisa, riidat
    vaiheilla Urdan
    vellovan veen.
    Ring jalo taiten
    tuomitsi myöskin,
    viihdytti koston,
    verta mi pyys.

    Ring rikas kylvi
    kahmalot täydet
    kääpiönkiillett'
    ympärilleen.
    Soi käsi almun
    auliin, ja huulet
    huolien lohdun
    vuodattivat.

    Terve, sä viisas
    Valhallan poika!
    Maineesi muistaa
    Pohjolan maa.
    Sulle nyt Brage
    tuo simasarven,
    viesti sä rauhan
    Pohjasta päin!"

22. KUNINKAANVAALI

    "Nyt käräjiin!" Jo halki maan
    käy viesti tää.
    "Ring kuoli: vaaliin kuninkaan
    siis rientäkää!"

    Niin ottaa miekan säihkyvän
    mies seinältään.
    Sen terää sormin tutkii hän:
    se pystyy, nään!

    Myös pienten parvi katsojaks
    saa riemuiten;
    vaan tuskin nostaa poikaa kaks
    voi miekan sen.

    Mut tytär nuori kiilloittaa
    jo kypärää,
    kuvansa siinä nähdä saa
    ja hymyää.

    Mies ottaa kilven; loisto sen
    kuin liekki on.
    Oi terve, maamies rautainen,
    mies nuhteeton.

    Maan kaikki mahti perustuu
    sun toimintaas.
    Maas suojamuuri olet, suu
    myös suora maas.

    Ja asein, kilven kalskein niin
    he yhtyvät,
    ja taivasalla käräjiin
    he ryhtyvät.

    Jää Fritjof kehään kilpien,
    häll' edessään
    kuninkaanpojan piskuisen
    näät, kultapään.

    Ja melu vaihtuu nurkuvain
    nyt sorinaan:
    "Hän laps on laatijaksi lain
    ja pääksi maan!" –

    Mut Fritjof pojan kilvellään
    jo nosti: "Kas,
    täss' uljas toivo maan on tään,
    sen kuningas.

    Juurt' ylhää Oden-valtiaan
    ken väheksyy?
    Hän kilvell' on kuin kotonaan,
    kuin puussa pyy!

    Ma vannon: hälle miekoin, töin
    maan suojaan tään,
    ja kruunull' isän seppelöin
    ma pojan pään.

    Tään valani jos rikkoisin,
    mies kehno oon,
    Forsete, poika Balderin,
    mua rangaiskoon!" –

    Mut kilvell' istui poikanen
    kuin paadellaan
    nuor kotka, päivään tähyten
    sarastavaan.

    Nuor into kuinka vuottaa vois?
    Se malta ei.
    Kuningasryhdein poika pois
    hypähti, hei!

    Ja silloin miesten joukko huus:
    "Hän valitaan!
    Laps Ringin, Ring sä ollos uus
    ja riemu maan!

    Fritjofin hallinnass' on maa
    lasn' ollessas.
    Jaarl Fritjof kauniin äitis saa,
    nuor kuningas." –

    Käy synkäks urho: "Vaali on
    nyt kuninkaan,
    ei häät; kai itse puolison
    valita saan!

    Mä lähden lehtoon Balderin
    nyt nornain luo;
    mua vartoneet jo kauankin
    siell' ovat nuo.

    Mun kilpineitoin haasteluun
    on käyminen.
    Niill' askar all' on ajan puun
    ja yllä sen.

    Vihaama valjun Balderin
    viel' olen; vain
    hän, joka otti, antaakin
    voi armahain." –

    Ja otsaa nuoren kuninkaan
    hän suutelee,
    vait lähtee poikki kangasmaan
    ja loittonee.

23. FRITJOF ISÄNSÄ KUMMULLA

    "Niin ihanasti illan valo häilyy,
    hypellen puissa, oksist' oksihin.
    Ja kastepisar kuin myös meri päilyy,
    sees molemmiss' on katse Odenin.
    Punerrus vuorten kiireell' yhä säilyy.
    Vert' uhrikivell' on se Balderin!
    Maan piiri pian hämyyn, yöhön haipuu,
    ja päivän kultakilpi mereen vaipuu.

    Mut vielä armaat, lapsen rakastamat,
    niin tutut leikkipaikat nähdä voi.
    Oi, metsäss' ovat kukantuoksut samat,
    ja sama linnunlaulu yhä soi.
    Nään samat paadet, aallon riimuamat –
    miks poika koskaan aavast' unelmoi!
    Se viekoittelee urotöin ja mainein,
    mut kauas kotimaasta vie se lainein.

    Mä sinut tunnen, virta, joka kannoit
    miest' uivaa vetten yli päilyväin.
    On tässä laakso, missä, armas, vannoit
    ikuisen lemmen, jota vaille jäin.
    Sä koivu, sijan niinillemme annoit,
    ne kuoressasi yhä säilyttäin.
    Kas, vanhaan tapaan latvaa häilytellään...
    Vain minä muutuin, muu on entisellään.

    Muu entisellään! Entä Framnäs sitten
    ja pyhä Balder-templi rannallaan?
    Ylitse käynyt maiden armahitten
    on miekka, tuli, tehden tuhojaan.
    Ja ihmiskosto, viha jumalitten
    kyräilee sysipuista palomaan.
    Äl' eksy Balder-hakaan, vaeltaja,
    tääll' on nyt kontion ja suden maja!

    Jokainen kerran kiusaajansa kohtaa,
    hän julma Nidhögg maast' on varjojen,
    vihaaja aasa-valon, jota hohtaa
    sees urhon otsa, miekka tulinen.
    Työt hurjat, joihin vihan hetki johtaa,
    toint' ovat pimeyden hengen sen.
    Kun onnistuvat ne, kun templi palaa,
    yömustin käsin taputtaa hän salaa.

    Oi sinisilmä Balder, lunnahista
    lepytkö, loukkaajasi armahtain?
    Mies veljist' ottaa lunnaat kaatuvista,
    ja uhri lepykkeeks on jumalain.
    Käy tieto: lempein olet jumalista:
    sä käske, annan, mitä vaadit vain.
    Mä poltin templis ilman aikomusta,
    sä poista kilvestäni tahra musta!

    Pois ota taakka! Tät' en kestä pulmaa,
    niin musta mato jäytää sydäntäin.
    Sovittaa eikö hetken vikaa julmaa
    voi elon maine? Katso, kadun näin!
    En kalpene, kun Torin lieska huimaa,
    en värjy Helan kasvot nähdessäin.
    Vain sua pelkään, kuudan-katseitasi
    ja hurskauttas, Balder, kostoasi.

    On tässä taaton kumpu. Mit' on kuolla?
    Hän meni sinne, mist' ei polku tuo.
    Hän tähtiteltass' autuaitten, tuolla,
    iloitsee kilven soiden, simaa juo.
    Sä aasain vieras pilven yläpuolla,
    sä poikas puoleen, Torsten, silmäs luo!
    En riimutaioin, loitsuin luokses tulle,
    mut neuvo, miten Balder leppyis mulle!

    Vait onko hauta? Kerran, kuullen lastaan,
    suur Angantyr soi kalvan kummustaan.
    Pyys tytär Tirfing-miekkaa ainoastaan;
    niin halpaa min' en ano – miekan saan,
    kun otan; jumalia Valhallastaan
    minulle pyydä armo antamaan!
    Tie viittaa sovitukseen, harhat estä!
    Mies jalo Balderin ei vihaa kestä.

    Et vastaa! Lausees laineille sä heitä,
    ja mulle soliskoon ne meren vuo!
    Tai myrskyn siivin tule ilman teitä
    ja kuiskaa, ohi kiitäin, viesti tuo!
    On länsi täynnä kultaseppeleitä,
    niist' yhden mulle sanas saattaa suo!
    Ei poikas hätään vastausta sulla?
    Oi, niinkö köyhäks kuoltuaan voi tulla!" –

    Ja päivä sammuu, iltatuuli kantaa
    maan lasten korviin kehtolaulut veen,
    ja iltarusko pitkin taivaanrantaa
    jo ajaa ruusuisine pyörineen.
    Jumalten valost' aavistuksen antaa
    tuo taivasnäky maahan siniseen.
    Äkisti hulmahtaen lännenvesiin
    käy kirkas, liekehtivä kuva esiin.

    On kangastus se – ihmissuussa säilyy
    se nimi, toinen sillä taivaiss' on. –
    Se liitää, ihme, Balder-lehtoon, häilyy
    kuin kultakruunu, yllä nurmikon.
    Se päilyy yltä ja se alta päilyy,
    ja tenholoiste sill' on verraton.
    Se maahan, templin vanhaan paikkaan kiintyy
    ja itse temppelinä silmiin siintyy.

    Kuin Breidablick se on: sen uljas muuri
    laella vuoren paistaa, hopeinen.
    Sen alttari on jalokivi suuri,
    ja siniteräst' ovat pylväät sen
    ja holvi sees kuin tähtitaivas juuri,
    se on kuin kannattama henkien.
    Ja vallat ovat kultakruunupäiset
    siell', yllään vaipat taivaansinerväiset.

    Kas, kolme ylhää nornaa oven eessä
    nojaten riimukilpiin kirkkaihin,
    sisarta kolme, seisoo, silmä seessä,
    suloisin kasvoin, vaikka vakavin.
    On templiss' Urdan katse hävinneessä,
    mut Skulda näkee uuden temppelin.
    Vaan parahiks, kun ihmettely vaihtuu
    iloksi Fritjofissa, näky haihtuu.

    "Oi, ymmärsin ne ajan immet kyllä,
    sun, isä oiva, oli merkkis tää!
    Uus templi tuhkaan nouskoon, vuoren yllä
    se kohottakoon kaartaan ylpeää!
    Mä rikoin nuoruuteni ylväilyllä,
    nyt rauhan töin on riemu hyvittää.
    Mies tuomittu, nyt jälleen pääsi nosta:
    suo Balder armon, leppyy, eikä kosta!

    Taas terve taivaantarhaan, tähtivalo!
    Nään ilolla, kun sytyt kimmeltäin.
    Ja terve pääni päälle, pohjanpalo!
    Mä sinuss' ennen templipalon näin.
    Viherry, sukukumpu, taaton talo!
    Taas lauluin, laine, viihdä sydäntäin!
    Mä nukun kilvelleni, uneksien
    sovusta ihmisten ja jumalien."

24. SOVITUS

    Nyt oli Balder-templi valmis. Kiertänyt
    sit' enää säleaita ei, vaan rautainen
    sen ympäröi nyt suojus kultanuppeineen:
    tuot' uutta pyhäkköä Balder-jumalan
    kuin sotureiden rivi, kultakypärein
    ja tapparoita kantaen, se vartioi.
    Ja templin kupukaareks kivenjärkäleet
    kuin ikuisuutta varten oli liitetyt.
    Se oli uljas laill' Upsalan temppelin,
    mi Pohjass' oli mainen kuva Valhallan.
    Se kohos vuonon jyrkänteeltä, otsa sen
    veen siniläikkyyn ylpeästi kuvastui.
    Ja ympärillä sen, kuin kaunis kukkavyö,
    ol laakso Balderin, täys lehtoin huminaa
    ja linnunliverrystä, rauhan koti tuo.
    Kun vaskiportist' astuit, pylväsrivit näit,
    joit' oli kaksi; kas, ne vahvoin hartioin
    tukivat holvikaarta, yllä temppelin
    kuperan kultakilven lailla riippuvaa.
    Näit kauimpana alttarin – yht' ainoaa
    se lohkaretta oli Pohjan marmorin –
    ja käärme riimukiemurain sit' ympäröi,
    joist' uhos Vaalan, Havamalin viisaus.
    Ja ylempänä muuriss' oli komero:
    näit sineen kuvattuina tähdet kultaiset,
    hopeisen Balder-kuvan näit, niin lempeän
    ja armaan niin, kuin kuu on, taivaan koristus.

    Niin uljas oli templi. Sisään parittain
    nyt kahdentoista neidon nähtiin astuvan
    hopeaharsoissa ja ruusut poskillaan,
    viattomissa sydämissään ruusut myös.
    Ja luona alttarin, tuon vastavihityn,
    edessä jumalkuvan neidot tanssivat
    kuin lähteen kalvon yli tuulet keväisin,
    kuin keijukaisten parvi yli ruohikon,
    kun heinäin helpehissä kaste kimmeltää.
    He pyhän laulun tanssiessaan lauloivat:
    kuink' oli Balder rakastama kaikkien,
    kuink' ampui hänet, armaan, Höder nuolellaan,
    ja itki maa ja meri, taivas. Laulun tuon
    ei luullut kumpuavan ihmisrinnast' ois,
    vaan asunnosta autuaitten jumalain
    tai armast' ikävöivän immen povesta,
    kun viiriäisen helke täyttää tyynen yön,
    kun yllä Pohjan koivujen on silmä kuun. –
    Kuin lumottuna Fritjof, miekkaan nojaten,
    ihaili tanssia, ja lapsuusmuistonsa
    hän viattomat näki, parven hupaisen.
    Niill' oli sirkut silmät taivaansiniset,
    päät kultakiharaiset, ja ne viittoivat
    taas lapsuusystävälleen armaat terveiset.
    Verisen varjon lailla elo viikingin
    yön helmaan seikkailuineen vaipui, taistoineen;
    hän tunsi seisovansa niiden haudalla
    kuin muistopaasi, seppelöimä kukkien.
    Ja laulun paisuessa urhon sielu nous
    maan alhoist', ylemmäs, päin linnaa Odenin;
    ja viha, kosto suli inhimillinen
    kuin vuoren rinnalt' auringossa verkalleen
    jääkuori keväin sulaa; poveen sankarin
    nyt valui valtameri rauhan, hurmion.
    Ja vasten sydäntänsä sykähtelevän
    hän tunsi luonnon sydämen ja heltyen
    maan kaiken sulkenut ois veljen-syleilyyn
    ja siten kanssa kaikkinaisten luotujen
    jumalan katseen eessä rauhan solminut. –
    Niin templiin astui ylipappi Balderin,
    nuor, kaunis ei kuin jumala, mut ylhä mies,
    joll' oli jalot piirteet taivaan-lempeät
    ja jonka valkoparta valui vyötäisiin.
    Ja outo nöyryys valtas urhon ylpeän,
    kypärän kotkansiivet syvään painuivat
    eess' ukon; mutta rauhan sanat lausui tää:

    "Oi terve Fritjof, odotettu poikani!
    Maat, meret voima kaukoretkin rientelee
    kuin kalvas berserkki, mi puree kilpeäs,
    vaan viimein uupuneena kääntyy kotiinpäin.
    Läks usein Jotunheimiin ikivahva Tor,
    ja häll' on teräskintaat, häll' on väkivyö,
    Utgårdin Loke sentään istuu vallassaan;
    kas, pahuus – voima itse – voimaa väistä ei.
    Vain lapsen leikkiä on heikon lempeys;
    se on kuin päivän päily kalvoss' aavan veen,
    kanss' aallon nousee, vaipuu lieto kuva tuo,
    se vaill' on perustaa, se pettää, kestä ei.
    Myös voima lempeyttä vailla itseään
    niin syö kuin syöpyy kalpa kummussa: se on
    elämän päihtymys, mut unhon haikara
    jo harmaa juomasarven yllä liitelee;
    kun herää juopunut, hän häpee tekojaan.
    On kaikki voima maata, ruumist' Ymerin;
    kas, vedet vuolaat ovat suoniverkko sen,
    ja malmist' ovat taotut sen jänteret.
    Mut autioksi, hedelmättömäks se jäis,
    jos siihen päiv' ei paistais, taivaan lempeys,
    mi ruohot kylvää, kutoo kukkakauhtanan
    ja solmii puiden oksiin kultahedelmät:
    niin emo rinnoistansa luodut ravitsee.
    Niin Askerinkin lasten on. Kaks punnusta
    asetti Kaiken-Isä vaakaan elämän –
    kaks: maisen voiman, lempeyden taivaisen –,
    lie vaaka kohdallaan, ne tasan painavat.
    Tor vahva on, kun kietoo Megingjardinsa
    hän vuoren-väkeville lanteilleen ja lyö.
    Myös Oden viisas on, kun Urdan laineihin
    hän tuijottaa, ja lintu, nopsaan lentäen,
    maan piirin viestit Aasain Isän korviin tuo.
    Mut tummui kruunun säihky päässä kummankin,
    he kalpenivat kaatuiss' armaan Balderin:
    hän oli side taivaan jumal-seppelen.
    Lakastui ylväs latva ajan puun,
    sen juuriin hampaat iski Nidhögg; pääsivät
    yön vallat irti, pilvet myrkkypyrstöllään
    Midgårdin käärme pieksi, Fenris ulvoi taas,
    nous salamoiva tulisäilä Surturin.
    Siit' asti, katso, kautta luomakunnan tään
    on sotakilpiin lyöty: kukko kultapää
    Valhallaan kiekuu, kukko verenpunainen
    maan päälle sotaa kiekuu, sotaa alle maan.
    Kuin taivaiss' oli muinoin rauha maassakin,
    niin povess' ihmisten kuin ylhäin jumalain.
    Mi täällä tapahtuu, on suurempana jo
    tuoll' yllä tapahtunut: ihmiskunta on
    Valhallan halpa varjo; taivaan valkeus,
    kas, Sagan kilpeen riimukirjaan heijastuu.
    On jokaisella Balderinsa. Muistanet,
    kuink' oli povessasi rauha, elämäs
    niin tyyni, riemukas kuin uni leivosen,
    kun unteloiden kukkain päitä keinuttaa
    sen ruohovuoteen yli tuuli suviyön?
    Viel' eli silloin Balder puhtaass' sielussas,
    laps aasain, vaeltava kuva Valhallan!
    Ei Balder kuollut lapselt', ei; Hel takaisin
    ain' antaa saaliinsa, kun syntyy ihminen.
    Mut ihmisrintaan kasvaa kera Balderin
    yön Höder, hänen umpisilmä veljensä;
    kas, kaikki pahuus sokeana sikiää
    kuin pennut korven karhun, yö sen vaippa on,
    vaan hyvyys verhoutuu valon vaatteisiin.
    Ain' uupumatta kulkee Loke, kiusaaja,
    sokean kättä murhaan kääntäin; keihäs käy
    Valhallan lempeen, rintaan nuoren Balderin.
    Ja viha herää, väkivalta saalistaa,
    ja miekka samoaa kuin susi nälissään,
    ja vanan jättää sotapursi punaisen.
    Kas, voimattoman varjon lailla lempeys,
    kuin vainaa vainajihin, Helan luokse jää,
    ja tuhkana on asuinsija Balderin. –
    Niin ylhäin aasain elo esikuva on
    maan alhaisemman elon, ja ne kumpikin
    vain Kaiken-Isän muuttumaton ajatus.
    Ties Vaalan syvä laulu menneet, vastaiset.
    Se ajan kehtolaulu, kuolinlaulu on,
    säveltä samaa soivat ajantiedot maan,
    ja kukin tarinansa siinä kuulla voi.
    Ken ymmärtää, ken viel' ei? Vaala tiedustaa.

    Sä sovitusta tahdot. Mit' on sovitus?
    Minua silmiin katso, älä kalpene!
    Maan päällä sovittaja kulkee: kuolema.
    Vain hämmentynytt' ikuisuutta aika on,
    maan elo luopumusta luota taivaisten,
    ja puhdistuneen paluu sinne sovitus.
    Myös ylhät aasat lankesivat; Ragnarök
    on aasain sovituksen päivä verinen:
    Vigridin satapeninkulmais-kentällä
    he kaatuvat, ei kostamatta kuitenkaan:
    pahuuden valta kuolee, hyvyys ylenee
    maailmanpalon lieskast' eloon puhtaampaan.
    Kai taivaan ohimoilta lankee lakastuin
    sen tähtiseppel, mereen vaipuu maa,
    mut ihanampana se syntyy uudestaan
    pään nostain aallokosta kukkain kietoman,
    ja nuoret tähdet loistein jumalallisin
    ylitse vastaluodun vaiti kulkevat.
    Mut sinivuorill' aasat jälleensyntyneet
    ja puhdas ihmissuku, Balder herranaan,
    vaeltavat, Valhallan lapset, löytäen
    taas Ida-nurmikolta riimutaulut nuo,
    jotk' aluss' aikain kadotettiin, kultaiset.
    Niin hyvän langenneen on kuolo sovitus
    ja tulikoe, synty eloon suurempaan,
    mi palaa, kirkastunut, alkulähteilleen
    ja lasna leikkii polvill' isän, viaton.
    Ah, kaikk' on paras talletettu kummun taa,
    taa Gimlen portin vihannan, mut matalaa
    ja saastunutt' on kaikki alla tähtien! –
    Vaan elossakin sentään on jo sovitus,
    vähempi vaikka, korkeamman enne vain.
    Se on kuin runoniekan harpunnäppäily,
    kun kielet virittää hän sormin taitavin
    ja sääntää säveltään, vain koetellakseen,
    jo kunnes valtavasti kultakieltä lyö
    ja suuret muinaismuistot kutsuu haudoistaan,
    ja lumottujen katse näkee Valhallan.
    Kas, maa on taivaan varjo, esikartano
    tää elo Balder-templin pilvenpäällisen.
    Vert' uhraa kansa aasoille, se useinkin
    tuo ratsun kultasilan, punasuitsipään.
    Tään merkin ajatus on syvä: veri, kas,
    sovituspäivän jokaisen on aamunkoi.
    Vaan pelkkä merkki viel' ei saata sovittaa;
    ei toinen puolestasi maksa rikostas.
    Sovitus vainajain on syliss' Odenin,
    mut oma rinta elollisen sovittaa.
    Ja uhrin tiedän jumalille rakkaamman
    kuin uhrimaljan sauhu: oman sydämes
    jos villin vihan, oman kostos uhrannet.
    Jos taita niiden tutkaint' et, jos anteeks et
    voi antaa, nuorukainen, mitä täällä teet?
    Ja miksi tämän pyhäkönkään pystytit?
    Et Balderia kivin lepytä; kas, on
    niin täällä alhaalla kuin päämme päälläkin
    sovitus yksin siellä, missä rauha on.
    Lepytä vihamiehes, lepy itse myös,
    niin leppyy jumalakin kultakutrinen.
    On ollut joku Balder mailla etelän –
    niin kuulin kerrottavan –, poika neitsyen
    ja Kaiken-Isän lähettämä ratkomaan
    nuo nornain kilvenreunain riimuongelmat.
    Vain rauha sotahuutonaan, vain rakkaus
    häll' oli miekkanaan, ja lailla kyyhkysen
    koristi viattomuus kypärhopeaa.
    Opetti lempeyttä, kuoli, anteeks soi,
    valossa kaukopalmun all' on hautansa.
    Tuo oppi, sanotaan, nyt maasta maahan käy
    sulattain jäiset rinnat, kädet yhdistäin
    ja rauhan valtakuntaa maahan rakentain.
    En tunne sitä tarkoin, hämärästi vain
    sen syvimpinä hetkinäni aavistin:
    jok' ainut sydän aavistaa sen toisinaan.
    Se kerran saapuu, tiedän; kyyhkyssiipi sen
    myös yli Pohjan vuorten liehuu, valkoinen.
    Me emme enää silloin näe Pohjolaa,
    ja kummull' unhon viemäin tammi humisee.
    Te onnekkaammat suvut, sädemaljasta
    jotk' uuden valon juotte, teitä tervehdin!
    On hyvä, jos se pilvet häätää, usvan sen,
    jok' elon auringon on meiltä kaihtanut.
    Meit' älkää silti halveksuko: vilpittä
    sen jumal-loistett' uurain silmin etsimme.
    On Kaiken Isä yks, mut monet airuet. –
    Sä vihaat Belen poikia. Mi vihan syy?
    Pojalle talollisen eivät tahtoneet
    he antaa sisartaan. Hän vert' on Semingin,
    tuon suuren Oden-syntyisen; niin Valhallaan
    he suvultansa nousevat: siit' ylpeys.
    Voit väittää: synty onni on, ei ansio.
    Ei ylpeilekään ansiostaan ihminen,
    vaan yksin onnestaan; kas, lahjaa jumalten
    on kaikki paras, Fritjof. Etkö itsekin
    sä urotöistäs ylpeile ja voimastas?
    Tuon voiman itse loitko? Eikö Aasa-Tor
    karaissut käsivartes tarmon tammisen?
    Lie jumalan se uljuus, mikä sykähtää
    sun rintas kilpilinnassa? Ja eikö lie
    jumalan leimaus, mi säihkyy silmässäs?
    Ja kehtos luona ylhät nornat lauloivat
    jo valtalaulun retkestäs; ei ansios
    siit' ole suurempi kuin Helgen suvustaan.
    Jos muita ylpeiks soimaat, sua soimataan!
    Nyt kaatunut on Helge." – Fritjof hämmästyi:
    "Hän, Helge, kuollut? Milloin? Missä?" – "Tiedät sen:
    sun täällä rakentaissas kulki retkellään
    hän Kainuun tuntureilla. Erään kukkulan
    laella oli vanha templi Jumalan,
    jo ammoin autioksi jäänyt, suljettu,
    mut portin yllä oli vielä muodoton
    jumalan muinaiskuva sortumaisillaan.
    Ja paikkaa kartettiin; kas, kulki taru tää
    suvusta sukuun kansan suussa: mies se, ken
    käy ensimmäisnä templiin, näkee Jumalan.
    Tuon kuuli Helge; erämaahan, silmitön,
    läks hätyyttämään vihattua jumalaa
    ja temppeliä jaoittamaan. Pääsi luo;
    lukossa portti, avain kiinni ruostunut.
    Hän tarttui silloin portinpieliin, ryskyttäin
    lahoja pölkkypuita: ryskein hirmuisin
    äkisti suistui kuva maahan, ruhjoen
    Valhallan pojan; niin hän näki Jumalan.
    Mies saapui viime yönä tuoden viestin tään.
    Nyt Belen istuimell' on Halvdan yksinään;
    hänelle kätes tarjoo, kostos uhraten!
    Niin Balder vaatii, minä hänen pappinaan
    niin vaadin myös: sen merkiks, ettet pilkannut
    hänt' ole, laupiasta rauhan jumalaa.
    Jos epäät, tämän templin turhaan rakensit,
    ja turhaan puhuin." – –

    Halvdan astui temppeliin
    nyt yli vaskikynnyksen; hän epäröi,
    ja loitos jäi hän peloissansa, seisten vait.
    Vaan Fritjof tuliterän riisui kupeeltaan
    ja jätti kultakilven nojaan alttarin
    ja astui aseetonna vihamiehen luo.
    "On riidassamme", lausui sävyisästi hän,
    "se jalompi, ken ensin tarjoo sovinnon".
    Punehtui Halvdan, teräskintaan riisuen;
    kaks kättä, kauan eross' ollutt', yhdistyi
    lujasti, vuorenvankan liiton solmien.
    Ja vanhus pyörsi kirouksen, kantanut
    jot' oli Fritjof, henkipatto rauhaton.
    Ja samass' astui sisään Ingborg, morsion
    koruja, kärpännahkavaippaa kantaen;
    hänt' immet saattoivat kuin kuuta tähtöset.
    Ihanat silmät kyynelissä vaipui hän
    povelle veljen heltyneen, mut armaan tää
    vei siskon syliin uskollisen Fritjofin.
    Ja käden antoi Ingborg yli alttarin
    hänelle, lapsuusystävälleen, armaalleen. – –




    SELITYKSIÄ.


    1. Fritjof ja Ingeborg.

    "Kaks Hildingillä talossaan – –" (s. 23): Muinaisessa
    Skandinaviassa oli yleisenä tapana, että varakkaiden tai ylhäisten
    perheiden lapset annettiin jonkun ystävän tai sukulaisen
    kasvatettaviksi. Kasvatusisä oli alhaisempaa säätyä kuin lapsen oikeat
    vanhemmat, tavallisimmin joku kansanmies; siksipä kasvatustehtävän
    uskomista pidettiinkin erityisenä kunnianosoituksena. Hilding-vanhus
    oli hänkin vain kelpo talonpoika.

    "Frejan talo" (s. 24): Freja eli Fröja oli rakkauden ja kauneuden
    jumalatar; hänen asuntonsa oli nimeltään Folkvang, ja sen saleihin
    kokoontuivat vanhan uskomuksen mukaan kaikki ne rakastavaiset, jotka
    olivat olleet toisilleen uskollisia kuolemaan saakka.

    Riimu (s. 24) = kirjain muinaisskandinavisessa kirjoituksessa.
    Tavallisesti piirrettiin riimut puisiin tai luisiin esineihin, usein
    myöskin kiviin, erittäinkin kaatuneiden sankareiden tai yleensä
    kuolleiden muistomerkeiksi pystytettyihin. Sellaisia kiviä nimitettiin
    hauta-kiviksi.

    "Ingborg" (s. 24), Ingeborg-nimen lyhennysmuoto, joka esiintyy usein
    alkutekstissäkin.

    Valhalla (s. 26) = jumalien yhteinen asunto. Tavallisimmin käsitetään
    Valhalla (= kuolleiden sali) Odenin, ylijumalan linnaksi, johon
    kuoleman jälkeen puolet kaatuneista miehistä kokoontuu; toinen puoli
    kokoontuu Frejan saliin.

    Iduna (s. 26) eli Idun oli Bragen, runotaidon jumalan puoliso; itse
    hän oli nuoruuden ja nuortumisen jumalatar, jonka uskottiin lippaassaan
    säilyttävän niitä omenia, joita syötyään vanhentuneet jumalat saivat
    takaisin nuoruutensa ja elinvoimansa. Idunasta ja hänen omenistaan on
    paljon taruja.

    Frigga (s. 16) eli Frigg, Odenin puoliso, oli ylhäisin
    jumalattarista.

    Gerda (s. 26) eli Gerd oli Frejn, vuodentulon jumalan puoliso,
    alkujaan jättiläisen tytär, kuulu erinomaisesta kauneudestaan.

    Nanna (s. 26) oli Balderin, valon ja lempeyden jumalan puoliso,
    kuulu kuolemaan saakka uskollisesta rakkaudestaan. Myytti kertoo, että
    kun Balder sai surmansa Loken, jumalien vihollisen, toimesta ja hänen
    ruumiinsa vietiin poltettavaksi, murtui Nannan sydän surusta ja hänet
    pantiin roviolle yhdessä Balderin kanssa.

    Hela (s. 27) eli Hel oli kuoleman jumalatar, Loken tytär. Olla "Helan
    mailla" = - jäädä kuolleisiin.

    "– – kuningas kultatukkainen" (s. 27): aurinko, päivä,
    maailmankuningas. Samoin "yö, äiti" = maailmanäiti.

    Oden (s. 28), jumalista korkein, ihmisten ja jumalten isä, kaiken
    hallitsija.

    "Kaiken-Isä" (s. 28), eräs Odenin nimityksistä. Ks. edellistä
    muistutusta.

    "Kas, sukujohdolt' Odeniin hän nousee – –" (s. 29): Oli tavallista,
    että pohjoismaiset kuninkaat katsoivat polveutuvansa suoraan jumalista;
    siitä usein esiintyvä nimitys aasakuninkaat; Ingeborg oli niinmuodoin
    Hildingin mielestä Odenin jälkeläinen. Fritjofin, suurtalollisen pojan,
    ja niin korkeasukuisen olennon avioliitto olisi siis ollut vastoin
    luonnon järjestystä.

    Tor (s. 29) oli voiman jumala, jota nimitettiin myös
    maailmanvarjelijaksi, koska hän puolusti jumalien (aasojen) ja ihmisten
    maailmaa jättiläisten hyökkäyksiltä. Kun hän Trudvangista lähtee
    taisteluun pahoja jättiläisiä vastaan, syntyvät salama ja ukkonen;
    tästä syystä häntä nimitetään myös ukkosjylinän jumalaksi,
    "jylisyttäjäksi". Kaikki jalo inhimillinen voima on alkuisin Torista,

ja siksipä Fritjofkin arvelee voivansa juontaa sukunsa juuret
jumalista.

"Jylisyttäjä" (s. 29). Ks. edellistä muistutusta.

2. Kuningas Bele ja Torsten Vikinpoika.

"– – talonpoika Torsten" (s. 30) oli Fritjofin isä, suurtilallinen
ja kuningas Belen vanha aseveikko.

Sima (s. 30) oli päihdyttävä juoma, joka valmistettiin vedestä,
hunajasta ja humaloista, tarpeellisia mausteita käyttäen.

Uhrilehto (s. 31). Jumalien temppeleitä ympäröi pyhä lehto. Siellä,
missä ei temppeliä ollut, suoritettiin uhraaminen taivasalla jossakin
lehdossa tai metsikössä.

Peitsen rengas (s. 31) tarkoittaa sitä rauta- tai kuparihylsyä, joka
kiinnitti peitsenkärjen itse peitseen ja samalla antoi aseelle
tarpeellisen painon ja joustavuuden.

"Jos kohta taivaan patsait' on neljä – –" (s. 32): Tämä ilmaisu
viittaa vanhoihin kuvitelmiin maailman luomisesta. Kun taivaanholvi oli
tehty Ymer-jättiläisen pääkallosta, panivat aasat neljä kääpiötä
(nimiltä Austre, Vestre, Nordre ja Sudre) holvia kannattamaan.

Disain sali (s. 32) = jumalien sali, temppeli. Dis = alemman
arvoluokan jumalatar.

"Kas, uhrihaukan keuhkot – –" (s. 32): Pohjoismaissa ei kylläkään
ennustettu uhrieläinten sisälmyksistä; tämän tavan tulkita jumalien
tahtoa on Tegnér lainannut muinaisroomalaisesta uskonnosta. Sensijaan
uskottiin Skandinaviassa voitavan aavistaa tai ymmärtää jumalten tahto
riimuilla varustettujen palkkien tai puulevyjen, "arpapuiden", avulla;
ne heitettiin maahan, ja uhripappi päätteli niiden asennoista, olivatko
merkit suotuisia vai eikö. – Kuningas Bele antaa tässä omantunnon ja
sydämen todistukselle suuremman arvon kuin usein pettäville
ennusmerkeille.

"Käydä Odeniin" (s. 33) = mennä Odenin luo, kuolla.

"Kaikkitiedon lintu" (s. 33): Vanhan jumalaistarun mukaan oli
Odenilla kaksi korppia, Hugen ja Munen, jotka lensivät ympäri maailman,
hautakummuille laskeutuen, ja palatessaan toivat hänelle tiedon
kaikista tapahtumista.

Havamal (s. 35) on eräs Eddan vanhimmista lauluista; se sisältää
Odenin viisausohjeita. Muutamat niistä neuvoista, joita Torsten antaa
pojalleen, ovat Havamalissa esiintyvien elämänohjeiden mukailuja.

Norna (s. 35), kohtalonjumalatar, ihmisten ja jumalien kohtaloiden
määrääjä. Nornia oli kolme: Urd (Urda), Vertdandi ja Skuld (Skulda),
s.o. entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden norna. – Torsten haluaa
kuvakielellään ilmaista: mistä päin kohtalo antoikin vaaran lähestyä,
aina se kohtasi kumppanukset valppaina ja toisilleen järkähtämättömän
uskollisina.

Aasat (s. 35), skandinavilaisten mytologian mahtavin jumalaissuku,
jonka toimesta maailma on syntynyt ja voimassa pysyy. Ensimmäinen ja
etevin aasoista on Oden. Varsinaisia aasoja on luvultaan kaksitoista,
heidän joukossaan kaikki suurimmat jumalat. – Torsten viittaa
kuningassuvun polveutumiseen jumalista.

"Jää isän huoli sulle – –" (s. 36): Bele muistuttaa Helgelle, että
hänen tulee toimia Ingeborgin holhoojana ja hänen naittajanaan,
teroittaen hänelle hyvyyden ja lempeyden välttämättömyyttä tuossa
vastuunalaisessa tehtävässä.

Draappa (s. 36) = juhlallinen ylistyslaulu kuolleelle ruhtinaalle tai
sankarille.

3. Fritjof ottaa isänperinnön haltuunsa.

"– – liki rantoja vuonon – –" (s. 37) s.o. Sognevuonon, jonka
etelärannalla Framnäsin otaksutaan sijainneen.

"– – kaksioista on sa'assa kymment' – –" (s. 38): Muinainen
100-luku, n.s. "suursata" = 120.

Frej (s. 38) ajatellaan kuvatuksi aurinkoa kypärähattunsa päällä
kantavana; hänhän oli auringonjumala (vuodentulon jumala).

"Itäväylät" (s. 38), = Itämeri. – "Läntinen aava" = Pohjanmeri.

Brage (s. 38), runouden jumala, Idunan puoliso.

Mimer (s. 38), muudan muinaisaikojen jättiläinen, omisti salaisen
viisauden kaivon, jonka luultiin sijaitsevan maailmanpuun, Yggdrasilin
juurella. Kaikki viisaus, vieläpä jumaltenkin, kumpusi tästä lähteestä.

Itämaa (s. 39) tarkoittanee Aasiaa. – Kääpiöiden uskottiin asuvan
maan alla ja olevan taitavia seppoja, varsinkin aseiden takojia.

Gröningrauma (s. 39), Seelannin, Möenin ja Falsterin välinen salmi,
nykyinen Grönsund.

"– porteill' auringon, sukukehdoss', aasojen maassa" (s. 39) =
itämailla, Aasiassa. – Aasat olivat Odenin johdolla tulleet Aasiasta
Skandinaviaan.

Hildur (s. 39), sodanjumalatar.

Vaulund (s. 40), pohjoismaisten tarujen kuuluisa seppo, vastaa
tavallaan roomalaisten Vulcanusta, tulen ja taidollisuuden jumalaa.
Häntä nimitetään "ontuvaksi", koska hänen kiivain vihollisensa, Mimerin
puoliso, oli kerran leikannut poikki hänen polvijänteensä.

Saga (s. 40), historian (ja runoilijainnoituksen) jumalatar (suomeksi
Satu). Sökvabäck oli hänen asuntonsa kuten Alvhem, hyväin keijujen
koti, Frejn.

Forsete (s. 40), oikeuden jumala, Balderin ja Nannan poika. Kaikki,
niin jumalat kuin ihmisetkin, jotka jättivät riitansa hänen
ratkaistavikseen, lähtivät hänen luotaan sovussa ja tyytyväisinä. Hänen
asuntonsa nimi oli Glitner.

Bretlanti (s. 40) = Englanti.

Egir (s. 42), merenjumala.

"Ol lohikäärme se muodoltaan" (s. 43): Viikinkilaivoja sanottiin
lohikäärmelaivoiksi, koska niiden keula ja perä olivat tavallisesti
leikatut lohikäärmeen pään ja pyrstön muotoisiksi. Taruissa nimitettiin
myös laivan purjeita "lohikäärmeen siiviksi".

"– – veren myös oli yhtyä suotu" (s. 43): Pohjoismaissa oli tapana,
että kun kaksi henkilöä solmi ystävyysliiton koko elämän ajaksi, he
kumpikin haavoittivat itseään ja antoivat verensä valua yhteen samalla
kuin lausuivat ne lupaukset, jotka runoilija mainitsee. Siitä sana
veriveljeys.

"Odenin alle ja Frejn" (s. 43): Itse asiassa tarkoitetaan: Odenin ja
Frejn väliin. Torilla oli arvosijansa Odenin jälkeen, ennen Frejtä.

4. Fritjofin kosinta.

"Pien riimu mukaan –" (s. 45): Ingeborg tarkoittaa pientä kirjettä.

"Voi kuolla hän pahnoilla –" (s. 47): Vanhat skandinavit pitivät
vuoteella eli "pahnoilla" kuolemista häpeällisenä. Siksi he Odenin
tavoin vanhuudessaan piirsivät "kuolemanriimut" rintaansa.

"Helassa" (s. 47) = Helin eli Helan, kuoleman jumalattaren luona,
Tuonelassa. Hel kuvattiin taruissa kauhuaherättäväksi; toinen puoli
hänen ruumiistaan oli sinimusta, toinen kalmankalpea.

"– – punarihmalla solmi ne Freja itse" (s. 47): Runollinen vertaus
pyrkii ilmaisemaan, miten Fritjofin ja Ingeborgin lapsuudenystävyys oli
vähitellen syventynyt rakkaudeksi.

Jaarli (s. 48), maakunnan (Norjassa n.s. fylken) käskynhaltija tai
hallitsija.

"– verta aasain – –" (s. 48): Helge viittaa Ingeborgin jumalaiseen
sukuperään.

"– – puna nähtiin riimujen liekehtiväin" (s. 49). Vrt. edell.
laulun kuvausta Angurvadelista.

"Musta kuningas" (s. 49): Runoilija nimittää Helgeä siten (ruots.
"svartekung"), koska hän, niinkuin jo 2:sessa laulussa mainitaan,
innokkaasti askartelee uhrilehdossa kaikenlaisia taikoja
("svartkonster") harjoittaen. Ilmaisu viittaa kai myös kuninkaan
synkkään ja tummaan ulkomuotoon.

5. Kuningas Ring.

"– – ylös kohti Frejaa" (s. 51) s.o. Frejan luo. Rakkauden
jumalattaren saliin kokoontui puolet taistelussa kaatuneista urhoista;
mutta myöskin naisten uskottiin tulevan hänen luokseen kuoleman
jälkeen.

"– – valtansa Syys kera Kevään jakaa" (s. 52) s.o. vanhuus jakaa
valtansa nuoruuden kanssa.

Vaala (s. 53), jättiläisten suvusta polveutuva tietäjänainen, joka
kykeni profeetallisin katsein näkemään tulevaisuuteen; vastaa
jotakuinkin antiikin sibyllaa.

"Sai keuhkojen, sai myös pappien ja vaalan kiellon" (s. 53) s.o.
ennusmerkit eivät näyttäneet suotuisilta kuningas Ringin ja Ingeborgin
liitolle.

"Balderin suojatiksi" (s. 54): Temppeli oli rauhoitettu paikka, jossa
kenellekään ei saanut tehdä väkivaltaa.

6. Fritjof pelaa shakkia.

Kilpilinna (s. 56) tarkoittaa varsinaisesti sotajoukon parhaiden
miesten parvea. Taistelun aikana ryhmittyivät nämä urhot tiheäksi
piiriksi kuninkaan (varsinkin haavoittuneen) ja lipun ympärille,
kääntäen kilpensä ulospäin ja muodostaen siten jonkinlaisen
kilpimuurin. Tässä Fritjof – kaksimielisesti, vertauksin kun puhuu,
kautta koko runon – haluaa ilmaista Hildingille, että hän on tarpeen
tullen miekalla, uskollisten miestensä avulla puolustava henkeään ja
perintöomaisuuttaan Helgen hirmuvaltaa vastaan.

7. Fritjofin onni.

Dellingin poika (s. 58) = päivä. Delling itse oli sarastus.

"Helmihuntu yö" (s. 59). Helmillä tarkoitetaan tässä taivaan tähtiä.

Valkyriat (s. 61) olivat kauniita impiä, jotka palvelivat
Valhallassa. Oden lähetti heidät jokaiseen taisteluun "valitsemaan"
muutamia urhoja kuolemalle ja tuomaan Valhallaan ne, jotka olivat
kaatuneet urhoollisesti taistellen. Valhallan saleissa he sitten
täyttivät juomasarvia juhliville sankareille.

"Kun kultaporteist' urhot – –" (s. 62): Valhallassa oli 540 porttia
ja nämä niin suuria, että kustakin mahtui rinnatusten ratsastamaan 800
sankaria. Näistä avarista porttiholveista he päivittäin ratsastivat
ulos taistelemaan keskenään; jokaisen ottelun jälkeen heidät
herätettiin uudelleen eloon ja he palasivat jälleen juhlimaan jumalien
pöytään.

Valhallan immet (s. 62) = valkyriat.

Vingolv-sali (s. 61), jumalattarien yhteinen sali.

"Voit, leivo laulaa!" (s. 63). Tämän sanoo levoton Ingeborg, ja
Fritjof vastaa hänelle rauhoittavasti.

"Kas, sarastaa" (s. 63), Ingeborgin sanat, joilla hän niinkuin
edelliselläkin huudahduksellaan tahtoo kehoittaa Fritjofia jo
lähtemään.

Merkkituli (s. 63), vuoren laella palava roihu, joka varoittaa
lähestyvistä vihollisista.

Ragnarök (s. 63), Jumalien tuho, maailmanloppu.

8. Jäähyväiset.

"Ma Balderia, jolta suojan saan, oon loukannut" (s. 67): Balderin
lehto samoinkuin jokainenkin uhrilehto oli rauhoitettu ja pyhä. Mitään
väkivaltaa ei siellä saanut tehdä ihmisille eikä eläimille; mies ja
nainen eivät liioin saaneet kohdata toisiaan. Edellisessä romanssissa
kuvattua rakastavaisten kohtausta, joka toistuu tässä laulussa, pitää
Ingeborg loukkauksena Balderia kohtaan.

Urdan laine (s. 67) eli Urdan kaivo on ajan lähde, jonka kirkas vesi
valelee joka päivä maailmanpuun juuria.

Gefion (s. 67), neitsyt-jumalatar, neitseellisen puhtauden perikuva
ja suojelijatar.

Bifrost-silta (s. 68) = sateenkaari. Muinaiset skandinavit
kuvittelivat sateenkaaren sillaksi maasta taivaaseen.

"Vihastunut norna" (s. 68) s.o. onneton kohtalo.

Aasa-Tor (s. 70) = Tor, aasajumala.

Vegtamskvida (s. 71), muinainen pohjoismainen runo, joka kuuluu
vanhaan Eddaan. Se kertoo, kuinka Oden joutuu Balderin pahojen unien
johdosta synkkien aavistusten valtaan, ratsastaa kuolonvaltakuntaan ja
herättää siellä erään "vaalan" kysyäkseen häneltä tulevaisuutta. Vaala
ennustaa hänelle Balderin surman ja jumalain tuhon.

Fafne (s. 71) oli vanhan Volsungatarun päähenkilöitä. Hän oli
tappanut isänsä saadakseen haltuunsa tämän suunnattomat aarteet, joita
hän sitten hautoi kauhean lohikäärmeen hahmossa. Hänet surmasi lopulta
maineikas Sigurd, vanhojen tarujen mainioin urho, joka siitä syystä
sai liikanimen Fafnensurma.

"Rauhaton maassa" (s. 72), lainsuojaton, jonka henkeen ja omaisuuteen
nähden jokainen saattoi menetellä niinkuin hyväksi näki.

Afrodite (s. 74), kreikkalaisten lemmenjumalatar.

9. Ingeborgin valitus.

Öder (s. 86), Frejan puoliso, joka polveutui keijuista. Jumalat
pakottivat hänet heittäytymään mereen, jossa hän muuttui hylkeeksi.
Freja lähti silloin haukan hahmossa etsimään häntä maailman ääristä ja
löysikin vihdoin eräältä luodolta tuoden hänet takaisin Asgårdiin,
jumalten taloon.

10, Fritjof merellä.

Ham ja Heid (s. 89), merihirviöitä, jotka Helge manaa Fritjofia
vainoamaan.

Solundar-maa (s. 89), jokin saari Norjan rannikolla, luultavasti
Sogne-vuonon edustalla.

"Levis kuilujen suut" (s. 90): Kuilu tarkoittaa tässä vedenpyörrettä
tahi aallonpohjaa.

Ran (s. 91) eli Rana, merenjumalatar, Egirin puoliso, joka oli
vihamielinen ihmisiä kohtaan ja viekkaasti koki vetää merenkulkijat
syvyyksiin.

Efje-salmi (s. 95), Orkneyn saarilla, pohjoiseen Skotlannista.
Efja-saarella, joka oli suurin, asui Angantyr, jonka luokse Fritjof oli
matkalla.

11. Fritjof Angantyrin luona.

"Vait ikkunasta, vakaa, työns sarven sisään taas" (s. 97): Halvar
seisoi näet vartiossa linnan pihalla, avoimen ikkunan takana. Sarven
ukko ojensi ikkunasta saliin saadakseen uutta simaa.

Berserkki (s. 98), soturi, joka syöksyi taisteluun äkillisen hurjan
vimman vallassa ja ilman puolustusaseita, purren usein vastustajan
kilvenreunaa ja päästäen julmia huutoja. Moista raivoa, joka hetkeksi
antoi soturille yliluonnolliset voimat, mutta jota seurasi
lamaantuminen ja heikkous, lienee pidettävä jonkinlaisena sairautena;
puuskansa valtaan joutuneena berserkki saattoi surmata kaiken
elollisen, mikä tuli hänen tielleen. Usein saattoi raivo vihollisten
puutteessa kohdistua ystäviinkin.

"Ei seinä palkin paljaan näy rosokylki – –" (s. 102): Angantyrin
salin kuvaus on varsin modernisoitu. Alkuperäisessä Fritjof-tarussa ei
salia mainita eikä liioin kuvata Fritjofin ja Atlen taisteluakaan.

"Veisin sävelin" (s. 103) = veisin kielellä. Sillä taas tarkoitetaan
Skotlannin ylämaissa muinoin puhuttua kieltä.

Morven (s. 103) eli Morvenin maa, pohjoinen Skotlanti. Nimitys on
"Ossianin lauluista".

"Pohjan miehen suullaan – –" (s. 104) s.o. kielellä, jota
'Pohjoismaissa' (Norjassa) puhuttiin.

Astrild (s. 105), rakkauden jumala. Myöhemmin runouteen tullut
nimitys.

12. Fritjofin paluu.

Egirin tyttäret (s. 107) = aallot. Egir oli, niinkuin jo edellä on
mainittu, meren jumala.

Valtamatka (s. 110): Kun kuninkaat astuivat hallitukseen, matkustivat
he kautta valtakunnan vannomassa kuningasvalansa ja ottamassa vastaan
kansansa suosionosoitukset; tämä oli valtamatka.

Loke (s. 110), pahan voima, jumalien ja ihmisten vihollinen.

Taivaanlieska (s. 111) = salama.

Var (s. 111), valojen jumalatar, eräs Friggan impiä, joiden tehtävänä
on kuunnella ja kultatauluihin kirjoittaa valat, joita rakastavaiset
vannovat toisilleen, sekä valvoa näiden valojen pyhyyttä ja rangaista
kaikki valanrikkomiset.

Vidar (s. 112), Odenin poika, jota nimitettiin vaiteliaaksi
jumalaksi.

"Nyt rauhanimmen on, kalvaan – –" (s. 113): Ingeborg nimittää
itseään rauhanimmeksi, koska hänet naitetaan Ringille rauhan hinnaksi.

Riimusauvaan (s. 113) merkitsi talonisäntä muistiin tärkeimpiä
tapahtumia; se oli jonkinlainen puinen muistikirja tai almanakka.

Lofn (s. 113), avioliiton jumalatar, eräs Friggan impiä.

13. Balderinrovio.

Höder (s. 115), pimeyden ja silmittömän taisteluvimman jumala,
Balderin sokea veli, josta Loken toimesta tuli Balderin surmaaja.

Muspelin pojat (s. 119) = liekit. Niitä nimitetään Muspelin pojiksi,
koska ne ovat kotoisin Muspelheimistä, tulen maailmasta.

14. Fritjof lähtee maanpakoon.

"Usvainen" (s. 121) tarkoittaa Balderia. Fritjofin syvä masennus
kaikkien onnettomuuksien jälkeen purkautuu pilkkana jumalia ja ihmisiä
kohtaan. "Usvainen" merkinnee tässä muodotonta, luoksepääsemätöntä,
epämääräistä. Toisen säejakson viimeiset säkeet on siis ymmärrettävä
suunnilleen seuraavasti: Saakoon ne (turmanviestit) usvaisen sauhun
kieliminä myöskin Balder, oikullinen ja kärsimätön jumala.

"Aasa" (s. 122), tässä pilkallinen nimitys, jolla Fritjof tietenkin
tarkoittaa Helgeä. (Nimitystä "aasain veli" on Helgestä jo aikaisemmin
– laulussa "Fritjofin paluu" – käyttänyt Hilding-vanhus.)

"Ran verkalleen vei kuiluun veen" (s. 124). Ks. 10:nteen lauluun
liittyvää selitystä Ran-jumalattaresta.

"– – työs maksoin töin" (s. 125): Björn tarkoittaa kostaneensa
Helgelle pahan pahalla.

Kaakinpylväät (s. 126), eräänlaisia häpeäpaaluja, joita pystytettiin
teiden risteyksiin tai muille näkyville paikoille herjaamaan vihollista
tai tiedoittamaan lainsuojattomista. Paalun nenässä oli irvistävä
hevosenpää ja alempana ilmoitettiin asianomaisen nimi ja rikokset.
Usein pystytettiin kaakinpuita pelkureiden ja lupauksenrikkojain
häpäisemiseksi.

Gudbrandin "kangas" (s. 126), Etelä-Norjan laajin laakso.

"Sun paasiis tuima Tor riimut lyö" (s. 128): Rantakallioita verrataan
riimukiviin; "riimut", halkeamat on niihin piirtänyt Tor
salamaniskuillaan.

"Ko'in naisen ilkun – – – maanpaon tien" (s. 129). Yhteenveto
kaikista Fritjofin mielenmasennuksen syistä.

15. Viikinkikaari.

"Lyhyt, voittoisa Tor, sun on vasaras pää" (s. 130): Torin ase,
Mjolner, oli vasara, jolla hän murskasi jättiläisiä ja peikkoja.

16. Fritjof ja Björn.

"– – mut varo liekkiä taivaisen" (s. 137), nimittäin taivaisen
Frejan.

Hagbart (s. 137), norjalainen merikuningas, oli salaa kihlautunut
Seelannin kuninkaan tyttären Signen kanssa, mutta joutui hänen isänsä
kuningas Sigarin vihoihin, otettiin vangiksi ja hirtettiin. Signe ei
halunnut elää kihlattunsa kuoltua, vaan sytytti neitsytkammionsa tuleen
ja sai surmansa liekeissä.

"– – kaatajas selkään mä kotkan piirrän" (s. 138): Muinaiset
pohjanmiehet surmasivat usein vihollisensa mitä julmimmalla tavalla,
joskus mm. "piirtämällä kotkankuvan selkään". Tämä tapahtui siten, että
kylkiluut irroitettiin onnettoman selkärangasta ja taivutettiin
ulospäin, kunnes ne muistuttivat siipiparia; haavoihin sirotettiin
senjälkeen suolaa ja sisälmykset revittiin irti ruumiista.

17. Fritjof saapuu kuningas Ringin luo.

"_Kas, Katumukseen syntyin – –" (s. 140): Fritjof ilmaisee symbolisin
nimin Katumus, Puute, Susi mielenmasennuksensa ja polkeenalaisen
asemansa.

"– – ja suolaa keitän nyt" (s. 140): Tätä ammattia harjoittivat
Norjan ja Bohusläänin rannikoilla parhaasta päästä kaikkein köyhimmät
ihmiset, varsinkin vanhukset, ja sitä pidettiin milteipä häpeällisenä.

"Ol lupausten hetki – –" (s. 141): Koska valon paluu alkoi
joululta, pidettiin silloin riemujuhlaa Frejn kunniaksi, joka oli
auringon ja vuodentulon jumala. Kannettiin sisään "Frejn karju", ja
ruhtinaat ja sankarit antoivat silloin käsi karjun otsalla pyhiä
lupauksia tulevista suurista urotöistään.

Signen ja Hagbartin taru (s. 142): Ks. edellisen laulun selityksiä.

18. Jäämatka.

Sleipner (s. 144), Odenin hevonen, jolla oli kahdeksan jalkaa ja joka
oli tuulta nopeampi eikä voinut milloinkaan väsyä.

19. Fritjofin kiusaus.

"Kuulet huppupäisten haukkain – –" (s. 146): Haukkoja kesytettiin
ja koulutettiin nälän ja pimeyden avulla. Lintu varustettiin
päähineellä tai hupulla, joka nokkaa lukuunottamatta peitti koko pään.
Irti päästettäessä poistettiin huppu. Haukka kohosi silloin
luotisuoraan ylös ilmaan ja saaliin tähyttyään ahdisti sitä uudistunein
hyökkäyksin, kunnes metsästäjät hurjasti ratsastaen olivat sen
saavuttaneet. Ks. viidettä säkeistöä.

Rota (s. 146), eräs Valhallan impi, n.s. valkyrioita, jotka
loistavissa varuksissa ja korskuvin hevosin karauttivat yli
taistelukentän johtaen taistelun kulkua ja vieden kaatuneet Odenin luo.

"Ihmisheimon viholliset – –" (s. 147): Monet raskaat onnettomuudet
ovat saattaneet Fritjofin ajattelemaan jumalista katkerasti.
Muistettakoon, että hän vielä runossa "Jäähyväiset" sanoo Ingeborgille
jumalien ilahtuvan ihmisonnea nähdessään.

Nifelhem (s. 149) eli Niflehem = pahan maailma, vilun ja pimeyden
koti.

Templihurtta (s. 151), "varg i veum", temppelin häpäisijä,
lainsuojaton.

20. Kuningas Ringin kuolema.

Skinfaxe (s. 152), päivän eli auringon hepo, "paistavaharja".

"Taas hepo siivekäs – –" (s. 152), alkutekstissä "vingade hästen,
sjöhästen", purren nopeakulkuisuuteen viittaava ilmaisu.

"Kuolemanriimuja" (s. 154): "Kuolemanriimut" (ks. 4:nnen laulun
selityksiä) viillettiin keihäänkärjellä eli geirsoddilla; siitä tämän
kuolintavan nimitys geirs-odd.

"Kummun tytär" (s. 155) tarkoittaa autuasta rauhaa paremmassa
maailmassa.

Gjallarinsarvi (s. 155), Heimdallin, Valhallan vartijan torvi, jonka
kimeä ääni kuului yli maailman.

21. Ringin draappa.

Draappa = ylistyslaulu vainajalle. Ks. 2:sen laulun selityksiä.

Val-Isä (s. 157), eräs Odenin nimityksistä.

Vanadis (s. 157) = Freja.

Forsete (s. 158), oikeuden jumala. Ks. 3:nnen laulun selityksiä.

"Vaiheilla Urdan vellovan veen" (s. 158) = ajan lähteen luona. Ks.
8:nnen laulun selityksiä.

"Kääpiönkiille" (s. 158), ruots. "dvärgarnas dag-glans"
(= kääpiöiden päivänvalo), muinaisten runoilijoiden nimitys kullalle.
Rinnakkaisnimityksenä esiintyy alkutekstissä vielä "drakarnas bädd"
(= lohikäärmeiden vuode), joka viittaa taruihin kulta-aarteitaan
hautovista ahneista lohikäärmeistä, esim. Fafnesta.

22. Kuninkaanvaali.

"Mut Fritjof pojan kilvellään jo nosti" (s. 161): Muinaiset
pohjanmiehet, niinkuin monet muutkin germaaniset kansat, tunnustivat
valitsemansa kuninkaan nostamalla hänet kilvelle.

"Niill' askar all' on ajan puun ja yllä sen" (s. 163): Nornat eivät
ohjaa elon kulkua ainoastaan haudan tällä vaan myös sen tuolla puolen.

23. Fritjof isänsä kummulla.

Tälle laululle ei alkuperäisessä Fritjof-tarussa ole mitään suoranaista
esikuvaa, vaan on sen aihe Tegnérin runoilijafantasian luoma.

Nidhögg (s. 165), lohikäärme, joka jäytää maailmanpuun juurta.

"Pois ota taakka" (s. 166), nimittäin tunnonvaiva, joka kalvaa
Fritjofia hänen aiheuttamansa templipalon vuoksi.

"En riimutaioin, loitsuin luokses tulle" (s. 166): Erityisten
riimumerkkien ja väkevien loitsulaulujen avulla uskottiin voitavan
manata kuolleita haudoistaan.

"Suur Angantyr soi kalvan kummustaan" (s. 166): Angantyr-urho (jota
ei ole sekoitettava 11:nnen laulun jaarli Angantyrin kanssa) kaatui
kaksintaistelussa ja pantiin kumpuun mukanaan miekkansa Tirfing.
Hänen tyttärensä Hervor anoi kuolleelta isältään miekkaa ja tuli tarun
mukaan kuulluksi, mutta samalla Angantyr ennusti, että Tirfing kerran
oli tuottava onnettomuutta Hervorille ja hänen suvulleen.

"On länsi täynnä kultaseppeleitä" (s. 167): Tarkoittaa tähtiä.

Breidablick (s. 167), Balderin "valkoisena hohtava" linna; Valhallan
ihanin paikka.

Urda (s. 168), entisyyden norna; Skulda vastaisuuden.

"Mä sinuss' ennen templipalon näin" (s. 168). Ymmärrettävä: Roihusi
nähdessäni muistin templipalon kamalat liekit.

24. Sovitus.

Tällekään laululle ei alkuperäisessä tarussa ole vastinetta. Siinä
esitetään templin uudestaanrakentajana Helge eikä Fritjof niinkuin
tässä.

Tappara (s. 169), alkutekstissä hillebard, muinaisaikainen ase,
samalla kertaa kirves ja keihäs.

"– – ja käärme riimukiemurain sit' ympäröi" (s. 170): Nuorempien
riimukivien kirjoituksilla oli usein kiemurtelevan käärmeen muoto.

"Vaalan, Havamalin viisaus" (s. 170): Vaala tarkoittaa tässä
Voluspa-laulua, joka oli Eddan vanhimpia samaten kuin Havamal, ja joka
tekee selkoa maailman synnystä, jumalien ja ihmisten kohtaloista
maailman loppuun saakka, jonka jälkeen syntyy uusi ja parempi maailma.
Voluspa merkitsee Vaalan ennustusta.

"Kuink' ampui hänet, armaan, Höder nuolellaan" (s. 170): Ks. 13:nnen
laulun selityksiä. – Höder oli sokea ja ampui Balderin vahingossa,
Loken suunnatessa nuolta.

Jotunheim (s. 171), jättiläisten kotipaikka.

"Väkivyö" (s. 171): Torilla oli vyö, joka kaksinkertaisti hänen
voimansa, kun hän tiukensi sitä.

"Utgårdin Loke" (s. 171): Lokea, pahan voimaa, nimitettiin myös
Utgårda-Lokeksi, koska hän asui maailman äärimmäisessä kolkassa,
Jotunheimissä.

Ymer (s. 172), suunnaton jättiläinen, jonka jumalat tappoivat ja
jonka ruumiista he sitten loivat maailman.

Asker (s. 172), ensimmäinen mies.

Megingjard (s. 172), Torin väkivyö. Ks. ylempää.

Aasain Isä (s. 172), eräs Odenin nimityksistä.

Midgårdin käärme (s. 172), Loken sikiö, jonka Oden heitti mereen.
Siinä se kasvoi niin suureksi, että ympäröi koko maailman.

Fenris-susi (s. 172), niinikään Loken sikiöitä. Loken kolmas
jälkeläinen oli Hel (Hela). Äiti oli jättiläisnainen Ångerboda. Kaikki
kolme olivat jumalten pahimpia vihollisia.

Surtur (s. 172), tulen jumala, niinikään aasoille vihamielinen. Hänen
valtakuntansa oli nimeltään Muspelheim.

"Ken ymmärtää, ken viel' ei?" (s. 174) Voluspa-laulussa usein
esiintyvä kysymys.

Ragnarök (s. 174), maailman viimeinen hetki. Ks. 7:nnen laulun
selityksiä.

Vigrid (s. 174), kenttä, jolla jumalat maailman lopussa taistelevat
pahojen voimien kanssa.

Ida-nurmikko (s. 174), Ida-kenttä, jumalien kokous- ja oikeuspaikka.

Gimle (s. 175), autuaiden asunto.

"On ollut joku Balder mailla etelän" (s. 176): Kristus.

"Kainuun tuntureilla" (s. 177): Alkutekstin mukaan Helge oli
sotaretkellä "bland finnarna i fjällen" (finnien asumassa
tunturiseudussa). "Finneillä" ei tässä voida tarkoittaa suomalaisia,
vaan arvatenkin suomensukuista Kainuun kansaa, joka häviää satujen
hämärään. Kansa asui Pohjois-Ruotsissa, ja sen valta ulottui Kölin
tuntureilta kummallekin puolen Pohjanlahden perukkaa.

"– – vanha templi Jumalan" (s. 177): Alkutekstissäkin esiintyy sana
"Jumala"; sillä tarkoitetaan Kainuun kansan jumalaa.