Medeia

MEDEIA

Kirj.

Euripides

Suomentanut

Otto Manninen

Porvoo – Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1949.

HENKILÖT:

Medeia
Iason
1. Poika | heidän lapsensa
2. Poika |
Imettäjä
Lastenohjaaja
Kreon, Korinthon kuningas
Aigeus, Ateenan kuningas
Sanantuoja
Kuoronjohtajatar
Kuoro

IMETTÄJÄ

Jos Argo-laivaa[1] päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht' ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Teliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess' ollut apu altis Iasonin:
siit' onni korkein koituukin ja siunaus,
ett' epäsopu miest' ei naisest' erota.
Nyt viha vain on, kadonnut kaikk' armaus.
Nyt Iason pettää emäntäni, lapsensa,
ja nuorikko häll' uus on ruhtinaallinen,
Kreonin tytär on, Korinthon valtiaan.
Medeia, mielin mustin, häväistynä, vaikeroi,
valoihin vetoo, lujiin kädenlyönteihin,
vakuuksiin pyhiin, kutsuu todistajiksi
jumalat, kuink' on Iason hänet palkinnut.
Vain makaa, ruokaa maistamatta, murheeseen
jo riutuu, itkuun liukee ehtymättömään,
siit' asti kuin sai tietää miehen petoksen,
hän silmät, kasvot maata vasten painaa vain,
kuin kallio tai tyrsky tyyntä-saamaton
hän umpikuuro neuvoille on ystäväin.
Välistä vain hän kääntää kaulaa valkeaa,
isäänsä itkee itsekseen ja maatansa
ja kotoansa, jotka vuoksi miehen tuen
hän petti, joka nyt. hänt' ylenkatsoo vain.
Nyt tuntee, koito, kovan onnen kourissa,
mit' olla maassa omass' oisi. Lapsiaan
hän kammoo nyt, niit' enää ei näe riemukseen.
Vain pelkään, kunp' ei mieless' outoja mit' ois:
on vimmaiset sen puuskapäät, ne kuohuttaa
häväistys häijy; tunnen ne ja vapisen.
Mua hänen kanssaan riidass' olla hirvittäis,
ei siinä hevin voiton virttä laulaiskaan.
Palaavat tuolla lapset kisakentältä;
ei niille lainkaan äidin tuskat huolta tuo,
sill' eipä murhe nuorta mieltä miellytä.

LASTENOHJAAJA

(tullen molemmat pojat mukanaan)
Miks, emäntäni vanha kodinvaalija,
noin varrot portill' itseksesi, valitat
vain oman korvan kuullen? Olla yksinään
Medeia miksi tahtoo, ei sua huoli seurakseen?

IMETTÄJÄ

Sa, Iasoninko vanha lastenohjaaja,
et tiedä huolta käskijäinsä kantavan
myös kelpo orjain, heitäkin sen painavan?
Niin olin vaivaan vaipunut, ett' ikävöi
sielt' ulos mennä mieli, maalle, taivaalle
Medeian koidon kohtaloita kertomaan.

LASTENOHJAAJA

Poloisen eikö vielä laannut vaikerrus?

IMETTÄJÄ

Vai laannut? Alkoi vast', ei viel' ees valloillaan.

LASTENOHJAAJA

Se houkka – niin jos emännästään virkkaa saa –
viel' uusia ei tunne turman iskuja.

IMETTÄJÄ

Siis mitä, vanhus? Kerro, salata et saa!

LASTENOHJAAJA

Ei mitään. Suotta vihjaisseeni kadun jo.

IMETTÄJÄ

Sukoilen leukaas, puhu orja-siskolles!
Jään vait, en kerro kellekään, jos vaadit niin.

LASTENOHJAAJA

Sain kuulla sanan, vaikk' en kuulla halunnut,
kun lautapelin ääress' ikään vanhukset
Peirenen pyhän lähteen luona istuivat,
Korinthost' että lapset aikoo karkoittaa
kuin äidinkin nyt pois maan tämän valtias,
Kreon. En tiedä onko perää huhussa,
mut toden totta, toivoisinpa, ettei ois!

IMETTÄJÄ

Kai siit' ei Iason salli lasten kärsiä,
ett' äidin kanss' on riitaan välit rikkuneet?

LASTENOHJAAJA

Ken uudet suhteet solmii, vanhat unhottaa,
eik' ystävä lie meidän huoneemme se mies.

IMETTÄJÄ

Me menehdymme, tuo jos yltää turma uus,
kun entisetkin kesken kestämättä on.

LASTENOHJAAJA

Mutt' ollos tyyni, malta, sill' ei hyväksi,
jos emäntämme kuulee tään – siis siitä vait!

IMETTÄJÄ

Te lapset, noin teit' oma isä kohtelee!
Tuhoa toivon isännän – – – se ettei tois;
mutt' omilleen hän toden totta nurja on.

LASTENOHJAAJA

Kenp' ihmisist' ei ois? Vast' oivallatko nyt,
ett' oma itse kullekin on kallein, jos
miel' oikea, jos oma voitto ohjatkoon;
niinp' uudet häät sai nurjaks isän lapsilleen.

IMETTÄJÄ

Nyt sisään menkää, lapset, niin on parempi.
Vaan pidä heidät nyt niin syrjässä kuin voit,
äl' äidin saata synkkämielen näkyviin!
Näin tuijottavan heihin katseen kankean
kuin mitä aikoin, eikä taltu vimma tuo,
sen tiedän, ennen kuin lyö vihan salama; –
se vihamiehiin osukoon, mutt' omiin ei.

MEDEIA (sisällä)
Mua voi, mua tuskien tuimelemaa,
minut jospa jo kuolema korjais!

IMETTÄJÄ

Pojat kullat, siell' emo tänne jo käy,
sydän temmeltää, viha yltynyt on.
Kotisuojiin, piiloon, pois pian nyt,
nyt ei emon luo, emon silmiin ei,
liki villiä tult' omavaltaisen
poven puuskien ei!
Vain menkää, niin pian kuin jalat vie!
Pian voihkinan pilvi – se selvää on –
rajumyrskynä saa polon pohjimman
nyt raivoamaan. Mihin yltyykään
sydän ylpeä noin, ylen talttumaton,
kataluudet kun sitä kalvaa?

(Lastenohjaaja on vienyt pojat sisään)

MEDEIA

Oi voi!
Tuta tuskan sain, mihin ei isokaan
voihkina riittäis. Kunp' emon inhan
veis kirotaimet, veis pojat taattoineen
turmio, veis kodon kaiken!

IMETTÄJÄ

Mua voi, mua koitoa voi!
Mikä syy pojill' on isän ilkeyteen?
Mikä heidät sun vihatuiksesi sai?
Kunp' ei paha uhkana teille mik' ois!
Ovat valtojen päätökset peljättävät,
muit' eivät kuuntele, käskevät vain,
vihan vaivoin vallita voivat.
Tasamielipä vain paras vaatimaton,
niin vaill' elon loistoa varmempi
mun on iltaa vartoa vanhuuden.
Näet kohtuus – kaikkipa voittaa muut
sanat tää – sitä noudattaa ylin on
tääll' ihmisen onni; mut auvoa ei
tuo yltiömieli, se tuskaa vain,
kun julmistuu jumaluus, talon tuo
täpötäyteen ehtymätöntä.

KUORO

Oli ääni se, huuto se Kolkhis-maan
kovaonnisen tyttären!
Eikö jo tyynny hän? Virka, sa vanha!
Kammion kaksois-usten käy läpi parku se kaikuen
Eik' ole, vaimo, mun riemuni tuo talon voihkina
niin olen kiintynyt siihen.

IMETTÄJÄ

Talo kaatunut on, tuho kaiken vei.
Tykö ruhtinaantyttären Iason jäi.
Ei valtiatartani ainoakaan
sana ystävän lohduta; kolkkouteen
polokammion hält' elo hiutuu.

MEDEIA

(yhä vielä sisällä)
Voi, voih!
Tuli taivaan jospa jo päähäni löis!
Elo viet' ilo mulle ja onni mik' ois?
Oh, kunpa jo kuolema kirvoittais
nämä mult' elon kaamean kahleet.

KUORO

Zeus, maa, valo korkea, kuuletko,
miten kaikuu vaikerrus
tuon polon vaimon?
Mikä kaipaus vuoteen tuon
on kaamean, houkkio, sulla?
Luo kuoloa, loppua kutsut.
Se kutsumatonnakin kuulee!
Vuode jos uusi nyt
viehtää puolisoas,
älä vimmaan tuost' ylen ylly!
Zeus puolusmiehesi on. Älä liioin
sure, soimaa puolisoas!

MEDEIA

(edelleen sisällä)
Näe, oi Themis[2] suur', oi mahtava Artemis,
tuskani nää! Valat ankarat niin
kiron-ansainneen toki puolison kietoo.
Hänet vaimoineen sekä linnan tuon,
näkisinpä ne murskana, joilta ma koin
moist' ensin! Oi isä, oi kotimaa, te, jotka
ma hylkäsin, veljeni hengeti löin!

IMETTÄJÄ

Miten huutoja saa hurjia – kuulkaa –
valan huoltajatar Themis häitä ja Zeus,
joka ihmisien valat valvoo!
Ei viihdyttää vähä kosto
nyt valtiatartani voi.

KUORO

(vastasäkeistö)
Silmien eessä hän kunpa nyt ois,
kuulisi haasteloamme
täss' omin korvin,
hält' ehkä pois viha synkkä
ja riehuva vimma jo viihtyis!
Meill' ainakin on halu aulis
avuks ystävän olla.
Sisäll'istuja siis hae, käy,
sano: saapuneet
ovat ystävät alttiit.
Vaan pian, ennenkuin tuhot ehk' on tehnyt!
Raju tuska tuimasti rientää.

IMETTÄJÄ

Heti käyn. Varon vain, en taivuttaa
voi valtiatartani. Teen
toki mielikses, mitä voin.

(Säikähtää ovelta takaisin)

Kuin naarasleijona pennultaan
hän silmää palvelijaan, joka luo
vain käy, sanan ääntää tohtii.
Sano väärin et, jos sanot houruiksi,
et viisaiks, entiset ihmiset:
ilolauluja laativat juhliinsa,
pitopöytiin, niill' elon innoittain.
Runotarten sointuvin kielin ken
kivut, kauhut on keksinyt taltuttaa,
tuhot joista ja kuolemat kumpuavat,
sukupuuttoon sortavat surmat!
Polot ihmisien, nepä laulaa pois
jalo taito se ois; pidot kukkurapäät
niitä kostuu, jos sulot äänet soi?
Johan, herkkujen runsaus itsestään
ilon nostaa ihmisen mieleen.

(Menee sisään)

KUORO

Syvä kuuluu voihkina, vaikerrus
kipukiljuva, vilppiä puolison
katalinta kärsien, hurjana huutaa
ikivaltain kostoa, sun, Themis ylhä.
iskuas, Zeun valanvalvojatar,
yli öisten vetten
joka Hellaan rantoja päin
hänet, aavan suolavan taa,
solat, salmet saattelit soukat.

MEDEIA

Korinthon naiset, astuin alta kattoni,
mua ettei kohtais moite: syyksi ylpeys
monelle pannaan, epäystävällisyys,
ken syrjäss' elää, suosiota etsi ei.
Näet oikeus ei asu silmäss' ihmisen.
Vain näkee toisen, syyttä vihaan syttyy jo,
sisintä oudon viel' ei tunne ollenkaan.
Maan tapaan vieras taipukoon, mutt' ansaitse
ei kiitost' oma asukaskaan, toisia
jos nyrpeilyllään loukkaa, joita tunne ei.
Odottamatta kohtasi mua isku tää
ja mursi mielen. Menehdyn. Kaikk' elämän
sulous jättää, kuolla toivoni on vain.
Mik' oli mulle kaikkeni, – hän tietää sen –
mun puolisoni, häijyin konna olikin.
Me kaikesta, mik' elää, tuntee, tajuaa,
me naiset suku onnettomin olemme.
Sill' ensin aartein kukkuraisin puoliso
on pakko ostaa, olentomme valtias.
Se – sinänsä jo vaikein vaiva, kurjuus – on
viel' arvanheitto hirveä, mies kelpoko
vai kunnotonko osuu. Maineen vaimolta
vie ero, miest' ei saa hän luotaan evätä.
Eess' uudet tavat, joit' ei koti neuvonut,
kuin tietäjätär tietköön itsestään, kuink' on
nyt parhain elää kanssa vuodekumppanin.[14]
Jos onnistuu, jos onnellisna puoliso
iestä kantaa avion, ei väkisin,
heill' onni on; jos ei, niin ennen kuolema!
Mies, ellei viihdy kotona, koht' ulos käy,
sydämen kiusat unohtaa kanss' ystävän.
Me saamme vain yht' ainoaa, me katsoa.
Kotona meill' on muka olo vaaraton,
mies keihäin kentäll' ottelee! Kuin päättömät
he päättelevät! Ennen kannan kolmesti
ma taiston kilpeä kuin kerran synnytän. –
Mutt' enpä teistä, itsestäni puhun nyt.
Teill' oma koti, kaupunki, teill' elämän
kaikk' antimet on, omaiset ja ystävät.
Ma koditon ja yksin, häväisemä nyt
sen, joka minut raakalaisten maasta toi.
Emoa mull' ei veljeä, ei heimoa,
ei ketään, ken voi kohtaloni kohentaa.
Se vain te mulle, sitä pyydän, luvatkaa:
jos tilaisuus ja keino kostaa tarjoutuu
tää tuska, tuoma puolisoni rikoksen,
niin vaiti olkaa! Nainen kaikess' arka on,
saa kauhuun taisto, raudan välkähdyskin, vaan
aviovuode häitä jos on häväisty,
muu kukaan niin ei ole verenvimmainen.

KUORONJOHTAJATAR

Sen lupaan. Sillä puolisolles sull' on syy,
Medeia, kostaa. Kenpä tuskaas oudoksuis? –
Vaan katso, tänne käy Kreon, maan valtias;
kai aikoo jonkin päätöksensä julistaa.

KREON

(tulee saattueineen)
Sun, synkkäsilmä, puolisoosi suuttunut
Medeia, käsken tästä maasta poistua
maanpakoon, myötäs viedä poikas molemmat,
ja viipymättä! Käskyn valvojaksi jään.
En ennen astu jälleen alle kattoni
kuin karkoitettu olet maani rajan taa.

MEDEIA

Oi voi, ma kurja hukass' olen. Vainoovat
mua, kaikki purjeet nostain, viholliseni,
eik' ole tuholt' enää turvavalkamaa.
Mutt' epätoivoon tuomitunkin kuulla suo:
sa miksi minut maasta karkoitat, Kreon?

KREON

Sua pelkään – sit' en peittele. – Sa vaurion
voit lapselleni tuottaa korjaamattoman.
On monta syytä pelkooni: suur' älys on,
ja monet tunnet turmakeinot, miehesi
menetys saattaa mieles kiihkoon katkeraan.
Ma kuulin, tullut korviini on uhkailus,
ett' appi, vävy, morsian tään muistaa saa.
Varaudun ennen kuin on tullut vaurio.
Parempi mulle, vaimo, vihaa nostaa nyt
kuin myöntyväisyys, myöhäisen jok' itkun tuo.

MEDEIA

Mua voi!
Eip' ensi kerran nyt, vaan monesti, Kreon,
vahingon mulle tuonut viisaan maine on.
Mies järkevä ei milloinkaan sais sallia
ett' oppii lapset liian paljon. Vaivast' on
vain laiskan maine viljana, eik' yksin se,
vaan myöskin karsas kansalaisten kateus.
Totuuden uuden houkoille jos minkä tuot,
sua houruna he pitävät, ei viisaana.
Mutt' ylemmyytes muitten tiedon kirjavan
jos varjoo, olet kaupungille kiusaksi.
Sain itsekin sen kohtalon ma kokea.
Muut kadehtivat multa viisauttani,
tuo toimetonna pitää, levotonna tää,
tuo nurjaks uskoo. Niinp' ei suuri mahtini.
Sa pelkäät siis mun sulle turmaa tuottavan.
Ei ole niin, mua ällös säikkykö, Kreon,
en valtiaita vastaan aio rikkoa.
Ja mitä pahaa mulle teit? Sä tyttäres
vain annoit, kelle mielit. Vihaan miestäni,
muit' en. On viisas suunnitelmas, arvelen.
Ja jos sit' onni suosii, en mä kadehdi.
Siis naikaa, iloss' eläkää, mutt' antakaa
maass' olla mun; ja vaikka kärsin vääryyttä
vait olen, taivun valtaan mahtavampien.

KREON

Sulavat sulla sanat on. Vaan mielessäs
sa turmaa mietit, vaistoni mua varoittaa;
siks entistäänkin vähemmän sua uskon nyt.
Varoa vaimo helpompi on puuskapää
ja samoin mies, kuin tyyni, mykkä, malttava
Nyt nopeasti pois, ei enää puheita!
On järkkymätön käsky, millään keinoll' et,
sa vihollinen, voi tääll' enää viipyä.

MEDEIA

Ei, ei! Sun halaan polvias ja nuorikon. –

KREON

Sanasi hukkaat. Enää et mua horjuta.

MEDEIA

Pois ajat minut, poljet rukoukseni?

KREON

Oletko mulle omiani rakkaampi?

MEDEIA

Oi synnyinmaa, nyt vihdoin arvos oivallan!

KREON

On lasteni se jälkeen rakkain mulle myös.

MEDEIA

Voi, mik' on kurjuus kuolollisten rakkaus!

KREON

Sen arpa lankee, luulen, kuinka kullekin.

MEDEIA

Sun nähköön silmäs, Zeus, ken pahan tään on syy!

KREON

Pois, mielipuutto, pois, mua kovin vaivaat jo.

MEDEIA

Ma vaivaa kärsin tässä, muit' en vaivanne.

KREON

Pian väisty nyt, vai ajatanko väkisin?

MEDEIA

Ei väkivalloin, ei, Kreon, sua vannotan.

KREON

Sä mitä teet, sä etkö, vaimo, hellitä?

MEDEIA

Menemme kyll', en kerjää lupaa jäämiseen.

KREON

Miks sitten vastaan rimpuilet, et lähde jo?

MEDEIA

Mun salli täällä viipyä vain päivä tää
ja pakopaikka mielessäni miettiä,
miss' elättää mä voisin lapseni, kun on
isänsä heidät ilman turvaa heittänyt.
Heit' armahda, sill' olethan sa isä myös.
Et saata olla lapsille sa säälitön.
Minusta vähät, jos maanpakoon joudunkin,
vaan lapsiparkain kohtalo mua kouristaa.

KREON

Ei ankaraa mull' ole mieltä valtiaan,
monesti liikaan lempeyteen mä erhetyin.
Teen nytkin virheen, vaimo, sen näen itsekin,
mutt' olkoon suotu! Vaan jo sanon ennalta:
koi-jumalan jos soihtu sinut lapsines
Korinthon mailla kohtaa huomisaamuna,
niin kuolet. Sana tää on järkkymätön. Siis
tääll' ole, jos sun olla täytyy, päivä tää,
ei tihutöihin, joita pelkään, aikaa lie.

(Menee)

KUORONJOHTAJATAR

Onneton vaimo,
oi voi, sua, tuskien vainoamaa!
Ken turvasi, ken hädäss' ystäväs on?
Majan mistä ja maan, sua suojaavan,
sinä löydätkään?
Polon tyrskyyn, jost' ei pääsyä pois,
jumaluus sinut syöksi, Medeia.

MEDEIA

Mua turma saartaa, kenpä muuta väittää voi?
Mutt' eipä vielä lopuss' olla, tietkää se!
On vastasäätä vielä vastanaineilla,
eik' aivan helpot paikat naittajallakaan.
Vai luuletko mun tuota miestä mairineen,
etua ellen etsis, paulaan houkuttais?
Rukoillut enp' ois, käsin häneen tarttunut.
Mutt' erhettyi niin houkkuudessaan mieletön,
maast' ajoll' estää jok' ois voinut aikeeni,
mun viel' ett' antoi olla täällä päivän tään,
nuo jona voin nyt kolme vihollistani
ma päivilt' ottaa, apen, vävyn, tyttären.
Mull' onhan heille kuolontietä montakin.
En tiedä vain, mit ensin käytän, ystävät,
häätalon tuleen äskeisenkö sytytän,
vai hiivin hiljaa vuoteen ääreen kammioon
ja läpi maksan syöksen miekan hiotun?
Yks siin' on vastus vain, jos minut vangitaan,
kun hiivin taloon aiettani täyttämään,
saa kuolemaani viholliset ilkkua.
On paras suora tie, se, jolla taitoni
on taatuin, myrkyll' ottaa heidät hengiltä.
Se siis!
Vaan noin kun ovat kuolleet – mikä kaupunki,
maa, maja mikä mulle varman suojan suo,
miss' enää mull' on hengenturva, ystävyys?
Ei missään... Vielä vähän aikaa varron siis.
Jos turvatorni jostain siintyy silmiini,
tään surmatyön mä taiten, salaa suoritan.
Mutt' ellei lainkaan kova onni leppyne,
ma tartun miekkaan itse, menköön henkeni,
ja surmaan heidät, teen mink' ikään uhkatyö:
Kautt' auttajani, palvomani Hekaten,[3]
joll' asunto on alla liesipaatteni,
ei riemuitse mun sydämeni raastajat,
hääilon saavat karvaan, kolkon kokea,
poishäätäjäni sukuliiton surkean. –
Medeia, toimeen siis, nyt näytä taitosi!
Päin kauhutyötä! Rohkeutes karkaise!
Näe, mitä kärsit! Sisyfon et sikiön
ja Iasonin jää naimaliiton nauruksi,
sa tytär jalon taaton, juurta Auringon.
Sa tiedät keinot. Kehnoja jos liemmekin,
me naiset, hyvään, ovelimmat taiturit
pahassa kaikess' ainakin me olemme.

KUORO

I säkeistö

Päin lähteinään pyhät virrat vierii, taantuu
lait, tavat kuin kaikki jo myös meno muu.
Vilppiä miesten on miel', ikivaltainkaan
nimess' ei valat vahvat.
Meillepä koht' antava nyt taru on
maankuulun maineen;
korkenee naissuku arvoon, kunniaan,
parjata naisia ei
saa paha huuto kuunaan.

I vastasäkeistö

Jo vaikenevat runot vanhat, jotka lauloi,
naissydän kuink' uskoton on. Runon ei
mahtia meillä, Apollon antamaa,
sointujen haltian, muuten
miessuku meill' ois äkin lauluna myös;
naiskohtalolta
mainitsee montakin aikain ammoisuus,
montapa miestenkin
kertoa kyllä voi.

II säkeistö

Pois synnyinmaastasi vei sinut lemmen vimma,
vei meren taa, ohi kahden kalliorannan;
nyt maall' asut vieraalla,
oma puoliso petti, jätti:
on vuotees kumppaliton,
osa koidon kunniaton nyt
maanpaon kurjuus.

II vastasäkeistö

Valan voima on mennyt, häipynyt pois häpy kaikki
Hellaan laajan mailt' ylös ilmojen pilviin.
Koto taattosi kauas jäi,
lepovalkama viihtyä vaivain;
ja kattosi allapa on
nyt vaihtunut valtiatar sun
lietesi, vuotees.

IASON

(tulee)
En vasta nyt, vaan monestikin nain, ett' on
sisukas mieli haitta, jot' ei auttaa voi.
Täss' oisit saanut maassa, taloss' asua,
jos oisit tahtoon mahtajain vain taipunut.
Nyt, häijyt, houkat sanas sinut häätävät.
Mä niist' en piittaa: lakkaamatta laulakoon
vain kieles, ett' on Iason konna katalin.
Mutt' uhkailuistas valtiasta vastaan onneas
sa kiitä, maksu kun vain maast' on karkoitus!
Koin alinomaa vihastusta kuninkaan
ma viihdytellä, suonut oisin jäävän sun.
Mutt' etpä vimmaas heittänyt, heit' aina vain
sa herjaat; niinp' on nyt maanpako osanas.
Vaan läheisteni luot' en luovu sittenkään,
täss' olen, vaimo, valvomassa parastas,
varoitta jottet karkoitukseen, puutteeseen
sa kanssa lasten joudu. Paljon pahaa tuo
maanpako myötään. Vaikka vain mua vihaatkin,
ei tyly sulle mull' ois mieli milloinkaan.

MEDEIA

Viheliäinen! Nimitystä muuta ei
tuo kielelleni kehnoutes pohjaton.
Eteeni tulet, sinä, pahin vihamies!
Ei uskallust', ei voimaa se, jos katsoa
lähintään, jonk' on häväissyt, voi kasvoihin,
vaan inhotuinta kaikist' ihmisvioista:
häpeämättömyyttä. – Toki hyvin teit,
kun tulit! Purkaa, huojentaa saan mieltäni
sua vastaan, vaan sua kuulemasi kirvelee.

Alusta alan. Sinut pelastin[4] – sen ties
kaikk' Argo-laivan kanssas tuomat helleenit –
kun työs ol' iestää härät tultapuuskuvat
ja murhapelto kylvää, lohikäärmeen tuon,
jok' unta vailla kultataljaa vartioi
sit,' ympäröivin kiemuroin, ma surmasin
ja pelastuksen soihdun sulle nostin noin.
Ma itse, isän, kodon jättäin, seurasin
sua Iolkos-maahan, Pelion-vuoren vierille,
vain mieltymystä sydän täynnä, mieltä ei.
Ja Peliaalle tuomaan omat tyttäret
sain julman surman, kaiken pelkos karkoitin.
Sua niin ma autoin, miesten kaikkein katalin.
Sa minut hylkäät, uuden vaimon valitset!

Ma sulle lapset synnytin; jos niit' ei ois,
sun antais uuteen avioos se puolusteen.
Vain valheita sa vannoit! Enkä oivalla,
jumalten vanhain uskotko jo vaipuneen,
lait uudet säätyn ihmismailla mahtamaan,
kun tieten, tahtoin rikot valat vannomas.
Voi kättäni, niin usein kätes hellimää!
Ja polviani – oh, on minuun huono mies
kajonnut, multa kaiken toivon kaatanut!

Nyt virka – kysyn neuvoas kuin ystävän –
vaikk' enää mitä hyvää voin suit' odottaa?
Mutt' yhtäkaikki, kataluutes ainakin
käy ilmi! Kunne turvaan? Isän kotiinko?
Sun tähtes jonka petin niinkuin maanikin!
Vai Peliaanko tytär-kurjiin? Taattonsa
ne tappajaa kai suojelleekin suojissaan!
Niin, niin on laita. Kotoisteni katkeran
sain vihan. Joit' ei tullut ois mun loukata,
niit' olen vastaan noussut, vain sua suosien.

Siks omien soitkin, jota moni kadehtii
mult' impi Hellaan: ihmeellisen puolison
sinusta sain ma, koito, kuulun, kunnokkaan!
Maanpakoon yksin, ystävittä karkkoan
nyt hyljättynä, myötä lapset hyljätyt!
Miss' ylväämp' yljän vastanaineen häpeä:
on kerjuull' omat lapset, pelastajas on!
Oi Zeus, miks selvät merkit ihmisille soit,
kuink' erottaa voi väärän kullan aidosta,
mutt' epäkelpoon mitään leimaa pannut et,
muut mistä huomais, mikä hän on miehiään?

KUORONJOHTAJATAR

On viha kaikkein kauhein, leppymättömin,
kun yltyy riitaan kaksi entist' ystävää.

IASON

Sanani taiten mun nyt tarvis sovittaa
ja väistää lailla laivurin on mielevän,
supistain purjeet, vaimo, kieles kiihtyneen
vihuripuuskain vimmaa. Kuinka koetkin
sa ansioitas kukkuroida, ihmisten,
jumalten joukost', uskon, Afrodite[5] vain
mua retkell' auttoi vaaraisalla. Tajusi
kyll' oivaltaa sen tarkka, vaikk' et tunnustais,
ett' Eros sinut nuolin torjumattomin
pelastajaksi mulle ajoi astumaan.
Mutt' enpä tuota pohtine sen enempää;
mua apus auttoi, miten, miks sen annoitkin.
Mutt' apu suomas enemmän sun saada soi,
kuin itse annoit, helppo on se osoittaa.
Nyt ensiksikin Hellaass' asut, enää et
barbaarimaassa, elämääsi oikeus
ja laki ohjaa tääll', ei vallan oikku vain.
On kuulu kautta kaiken Hellaan heimojen
sun viisautes. Äärell' äärimmällä maan
jos asuisit, sua eipä kukaan mainitsis.
Vain suotta mulla koti kullanloistava
ja taito laulaa Orfeust' ihanammin ois,
jos siit' ei lainkaan maine mailla kuuluisi.

Sen verran sanon teistäni ja töistäni;
sa aloitithan riidan. Väärin kuninkaan
vävyksi tullen tehneeni jos soimaat, sen
osoitan viisaaks, oikeaksi ensinkin
ja sitten myös, niin parhaaks sun kuin lastemme,
suurt' ystävyyttä olleen. – Malta mielesi! –
Kun Kolkhis-maasta tänne kuljin, kuormana
niin moni murhe, vastus ylivoimainen,
maanpakolaista suuremp' onni kohdata
mik' enää vois kuin saada tytär kuninkaan?
En – millä mieltää kuohutat – sua vieronut,
ei toiseen ollut sydämeni syttynyt,
en tavoitellut taajaa lapsijoukkoa;
ma tyydyn, mull' on kyllin jälkeläisiä.
Ei, tavoitteena mulla taattu, puutteeton
Ol' elo – köyhää ystävätkin kaihtavat –
pojille suvun mukainen myös kasvatus
ja nousu uutten veljiensä rinnalla
myös samaan arvoon, sukusitein läheisin
kaikk' onneen samaan. Enää last' et kaipaa kai?
Mut tarpeen mulle apu vastasyntyväin
jo syntyneit' on varten. Väärään pyrinkö?
Aviovuoteen vuoks, et muuten väittäis niin.
Siin' arka paikka teidän, naisten: laidallaan
jos on se, kaikk' on, vaan jos kaltoin käy, muu vain
pahinta vihaa teist' on parhain, kauneinkin.
Kunp' ihmisille muuten lapset syntyisi
ja vaimoja ei oisi olemassakaan;
kuink' oiskaan silloin elämämme huoleton!

KUORONJOHTAJATAR

Sa osaat, Iason, puhua ja pohtia,
vaan pahakses sen sanan vaikka pannetkin,
et oikein tee, kun petät, hylkäät puolisos.

MEDEIA

Monessa muu on kantani kuin eninten.
Mies väärämieli, liukas, kiero kieleltään,
hän rangaistuksen ankarimman ansaitsee.
Ken taidoin ylpein kataluudet kaunistaa,
on niihin mieskin; kun vain riittäis oveluus.
Niin suott' on myös sun jalot, auliit asentees.
Yks sana sinut maahan lyö: mies vilpitön
jos oisit, mulle uskoin, minut suostuttain,
ei salaa mult', ois hankkia sun tullut hääs.

IASON

Kyll' oivan saanut suostumuksen oisinkin,
jos oisin niistä sulle hiiskunut, jok' et
sydämes vimmaa vieläkään voi taltuttaa.

MEDEIA

Ei ollut syy se esteenä; sä häpesit
barbaarivaimon puolisona vanheta.

IASON

Se usko: uuden naisen uhoss' ollut en,
kun tulin täällä vävyksi mä kuninkaan,
pelastaa sinut tarkoitin – jo kuulit sen,
ja valtavesain verraks saada poikamme,
sukuuni liittää verson kuninkaallisen.

MEDEIA

En suostu suojaan valheonnen surkean,
en auvoon, kaikki sydänjuuret kalvavaan.

IASON

Pois älä hylkää, mieti mielin viisaammin.
Sun tosihyötys surkeaako valhett' on?
Kovaksi hyvää ällös luulko onneas!

MEDEIA

Niin, ilku vain, on vahvat takavarasi,
ma yksin, maasta karkoitettu, suojaton.

IASON

Ol' oma syys se, muita ällös moittiko.

MEDEIA

Vai niin? Vai petin sinut, toisen naisen nain?

IASON

Suus valoin kauhein valtiast' on kironnut.

MEDEIA

Myös sulle huus se turmaa ja sun huoneelles.

IASON

En kauemmin nyt kanssas oikeutta käy.
Vaan lapsilles ja itselles jos haluat
maanpakomatkas varrell' avustustani,
vain sano: aulis käteni on antamaan,
saat suositukset majaystäväini luo.
Jos täänkin torjut, vaimo, etpä viisas lie.
Pois viha panna paremmin sua hyödyttää.

MEDEIA

En ystäviltäs hoivaa, en sult' itseltäs
mä minkäänlaista huoli. Pidä lahjasi!
Iloa eipä koidu konnan kullasta.

IASON

Jumalat olkoot todistajani: ma sun
ja lasten parhaaks oisin tehnyt kaikkeni.
Vaan mitä saisit, hylkäät, torjut ystävät
pois äksysti. Vain kovan onnes kovennat.

(Poistuu)

MEDEIA

Oh, mene! Liioin palaa mieles nuorikon
jo luo, näin kauan kaukana jos viipynet.
Vain kuherrellos! Jos mua kuullee jumalat,
ne häät viel' ehkä sulle katumoiksi käy.

KUORO

I säkeistö

Raju lemmen raivo se ei
tuo kunnokkuutt', ei kunniaa
elonkulkuun ihmisen kuunaan;
vaan jumaloist' aniarmain
vienona tullen on ain' Afrodite.
Noutavaa, oi valtiatar, mua kohti kultajouses
nuolt' äl' ammu, kastamaas sulokaihoon!

I vastasäkeistö

Paras anti taivaisten,
jalo maltti mulle suotakoon!
Pois sylin viettely vieraan,
pois tora, katkera kauna!
Kypria[6], ain' aviollisen vuoteen
armas rauha, myös kodin kunnia kaunoisesti kaitse,
mies ja vaimo mielten saa sopusointuun!

II säkeistö

Oi koti, oi syntymämaa,
teist' ero kunp' ei koituis,
ero armoton ainiaaksi,
liian kolkko kestää,
kohluja kukkuranaan!
Kova, oi kova kuolo ennen maahan
painakoon kuin karkoituspäivä pään!
Kurjuutt' ei ole kurjempaa
kuin kotimaaton olla!

II vastasäkeistö

Itse mä näin, kuullut en vain
muilt' ole: kaupunk' eipä,
sua ystävä eipä murhees
murtavimman alla
säälinyt ainoakaan.
Tuho sille, ken ystävältä lukkoon
sydämensä kiittämätönnä lyö!
Ystäviini eipä se mies
kuuna päivänä kuulu.

AIGEUS

Medeia, terve! Ensi sanaa sorjempaa
sanoa voiko ystävälle?

MEDEIA

Terve myös,
oi Aigeus, poika mielevän Pandionin!
Sun tiesi miltä ilmoilta nyt tänne tuo?

AIGEUS

Apollon saavun vanhalt' ennuspaikalta.[7]

MEDEIA

Maan navan miksi jumalmahtiin turvasit?

AIGEUS

Kysyä tahdoin, kuinka lapsionnen sais.

MEDEIA

Kautt' ikivaltain, lapseton viel' oletko?

AIGEUS

Niin olen, niinpä sääti tyly sallimus.

MEDEIA

Sa naimisissa oletko vai naimaton?

AIGEUS

Mua sitoo kyllä siteet aviolliset.

MEDEIA

Ja mitä Foibos[8] lausui lasten-anontaas?

AIGEUS

Se lause yli kaiken ihmisjärjen käy.

MEDEIA

Mun suotko kuulla jumal-ennustuksen tuon?

AIGEUS

Halusta suon. Se viisaan mieltä kysyykin.

MEDEIA

Se lausu siis, jos kuulla mun se suotu on!

AIGEUS

En leilin suuta avata ma ennen saa –

MEDEIA

Kuin mitä tehnyt olet, minne saapunut?

AIGEUS

Kuin jälleen ääress' olen lieden kotoisen.

MEDEIA

Ja tänne laivas laskemaan mik' aihe sai?

AIGEUS

Pittheus, Troizénin[9] valtias, mua vetää luo.

MEDEIA

Pelopsin poika, miesten hurskain, sanotaan.

AIGEUS

Ma hälle kerron jumal-lauseen, jonka sain.

MEDEIA

Hän viisas mies on, hän no oikein oivaltaa.

AIGEUS

Ja mulle rakkain kaikist' aseveljistä.

MEDEIA

Siis onni myötäs, saaos tieto toivomas!

AIGEUS

Miks itkettynyt katsees, kasvos kalvaat noin?

MEDEIA

Voi, Aigeus, konnain konna puolisoni on.

AIGEUS

Siis kuinka? Haasta mulle mielimurteesi!

MEDEIA

Mua Iason syyttä julmasti on loukannut.

AIGEUS

Siis millä tavoin? Selvemmin se selitä!

MEDEIA

Nyt toinen nainen talon valtiatar on.

AIGEUS

Noin toki tehnyt rietast' ei lie tekoa?

MEDEIA

On, sen, jot' ennen rakasti, on häväissyt.

AIGEUS

Uus ihastusko, vai sua vihoin vieroiko?

MEDEIA

Ihastus suur', ei ollut uskollinen hän.

AIGEUS

Tuhoutukoon, jos on, kuin sanot, huono mies!

MEDEIA

Kuninkaan heimoon hieroutua tahtoi noin.

AIGEUS

Ken antaa, kerro, tyttärensä moiselle?

MEDEIA

Maan tään, Korinthon, antaa kuningas, Kreon.

AIGEUS

On sulla silloin huolta totta tosiaan.

MEDEIA

On tuho eessä, maastahäätö, karkoitus.

AIGEUS

Ken häätää? Mik' on tuho uusi uhkanas?

MEDEIA

Kreon Korinthon mailta minut karkoittaa.

AIGEUS

Ja Iason suostuu? – Eipä kiitostani saa!

MEDEIA

Ei suullaan. Mieltään ei hän päästä kielelleen.
Vaan palavasti kautta partas, polvies
sua rukoilen, sun etsin suojelustasi.
Mua onnetonta armahda, oi, armahda,
äl' äärestä vain katso karkoitustani,
mua ota maahas, oman lietes lämpimään!
Niin vihdoin suokoot toteutua jumalat
sun lastentoivees, suokoot lopun onnekkaan.
Täält', etpä tiedä, minkä löydön löysitkään.
Sun lapsionnes puutteen poistan. Polvea
koht' uutta kohoo – moiset mulla rohdot on.

AIGEUS

Syyt monet, vaimo, suostumaan mua kehoittaa
sun pyyntöös, ensiks ikivaltain suosio
ja sitten lapset, joista lupaukses sain.
Näet, sen mä toiveen vallass' olen kokonaan.
Näin olkoon siis: mun maahani jos saapunet,
koen oikea ma olla majaystäväs.
Mutt' ennakolta sanon sulle, vaimo, sen:
sua tästä maasta en ma tahdo viedä pois.
Vaan omin neuvoin kotiini jos kulkenet,
sen suojelukseen jäät, en pois sua luovuta.
Korinthost' itse omin jaloin siirry siis!
En millään mieltä loukkaa majaystävän.

MEDEIA

Niin olkoon. Sanas vahviste mik' oispa vain,
kaikk' oisit mulle antanut, mit' antaa voit.

AIGEUS

Et luota siis? Vai mikä mieltäs ahdistaa?

MEDEIA

Oi, luotan. Vaan mua vihaa perhe Peliaan
ja myös Kreon. Vain jos sua vala velvoittaa,
sa et mua maastas salli heidän viedä pois.
Jos lupaat auttaa, ei sua sido jumaluus,
koht' ystävystyt, vaatimukset airuen
jo mielen muuttaa; olenhan ma voimaton,
heill' aarteet, valta, koti kuninkaallinen.

AIGEUS

Sanoissas viisas varovaisuus vallitsee.
Niinp' en, jos niin on mieles, siitä kieltäydy.
Myös mulle valat varmuuden suo suuremman,
vedota niihin vihollisten eessä voin,
sua myös ne suojaa. Keihin vaadit vannomaan?

MEDEIA

Maa, Helios, mun heimot aattoni, ja muut
jumalat kaikki todistajiks ottaos!

AIGEUS

Siit' että, sano, mitä teen mä tai en tee!

MEDEIA

Mua maastas ettet koskaan karkoita, et myös,
ken vainoojani vaatikoonkin, suostu, et
mua koskaan hälle elävältä luovuta.

AIGEUS

Sen kuulkoon maa ja heljä Helios ja muut
jumalat kaikki: vakaa valani se on.

MEDEIA

Jo riittää! Entä jospa valan rikkonet?

AIGEUS

Niin kohdatkoon mua valarikon rangaistus!

MEDEIA

Ties riemuin kulje: kunnossa on kaikki nyt.
Ja kaupunkiisi saavun, kohta kun ma voin,
perille viety kun on aivoitukseni.

KUORO

Jumal' ohjatkoon, opas matkaavain,
taas Hermes[10] sun kotities, pian myös
sydäntoivees polttava täyttyköön;
näet näämme jo sen,
olet, Aigeus, mies jalomieli.

(Aigeus poistuu )

MEDEIA

Oi Zeus ja Dike, tytär Zeun, ja Helios!
Nyt, rakkaat, voiton vihollisistani saan.
Jo sitä kohti käyn; nyt jälkeen ansion,
ma toivon, totta vihdoin koston kohtaavat.
Sill' aikeilleni varman valkaman, mit' ei
niill' ollut, tää nyt antaa mies. Voin kiinnittää
siis rantanuorat sinne, sinne vaellan,
asetun turviin Pallaan kaupungin ja maan. –
Nyt teille uskon kaikki aivoitukseni.
Niit' älkää lainkaan leikkinä vain pitäkö.
Vie Iasonille kutsun käskyläiseni,
eteeni viel' ett' itse saapuisi, ja jos
hän tulee, myönnän mairitellen, kaikk' ett' on
minusta oivaa, ruhtinatarpuoliso,
jonk' otti minut pettäin, viisas valinta
ja meidän kunkin hyöty, hyvin harkittu.
Hält' anon lupaa jäädä lasteni – heit' en
vihollismaahan jättääkseni – lapseni
ma vihollisten pilkaksiko? Ei, se on
vain tuhon paula tyttärelle kuninkaan.
Ma lähetän nyt lapset eteen nuorikon
käsissään lahjat, karkoituksen karttaakseen:
lahea vaippa, seppel, kultasepite;
jos koskettaa nuo korut hänen ihoaan,
hän, ja ken häneen kajoo, kurjan kuolon saa,
ne lahjat moisin väkimyrkyin voitelen.
Mutt' enää siit' ei, muusta nyt. Ma voihkaisen.
Mik' onkaan mulla eessä teko tehtävä?
Mun lapset, omat lapset surmattava on.
Sit' ole ei, ken vois ne siitä pelastaa.
Ja Iasonin kun kaikk' on kaattu sukupuu,
pakenen maasta, rakkainteni, lasteni,
omaini murhaa karkkoon, töistä kauheinta.
En nauruks saata jäädä vihollisteni.
Vain eespäin! Vähät elämästä! Mennyt on
mult' isänmaa ja koti, turva turmilta.
Tein pahoin silloin, taattolan kun hylkäsin,
kun houkutti mua Hellaan kulkiain, jok' on,
kautt' ikivaltain, sen nyt tarkkaan maksava.
Ei lapsiani elävinä nähdä saa
hän enää, eikä lasta hälle synnytä
tuo nuorikko, sill' inhan kuolla inhasti
mun myrkkyni on murtamana täytymys.
Avuton, arka olevan mun luullaanko
tai tarmopuutto? Toista lienen laatua:
vihassa tuima, luja ystävyydessä.
Elämä moisten kuuluin maill' on maineeltaan.

KUORONJOHTAJATAR

Kun meille kaiken tuon nyt, olet ilmaissut,
vuoks itses sekä sen, mit' epää ihmislait,
sua varoitan ja kiellän: ällös tehkö niin!

MEDEIA

En muuta voi, en pahaks ota epuutas,
noin puhut, kosk' et tuntenut mun tuskaani.

KUORONJOHTAJATAR

Siis, vaimo, tappaa omat taimes uskallat?

MEDEIA

Kipeimmin mieltä mieheni se raatelee.

KUORONJOHTAJATAR

Ja silloin itse vaimoist' olet vaivaisin.

MEDEIA

Ja entä jos! Ei salpaa sanat tekoa.

(Imettäjälle)

Käy, nouda tänne Iason! Toimet uskotut
näin suorittaakses annan. Vaan nyt visusti
vait ollos näistä aivoituksistani vain,
olethan nainen etkä petä emäntääs!

KUORO

I säkeistö

Sa onnekas heimo Erekhtheun[11],
ikiautuahist' alun ammoin sait,
pyhä pohjas on, vainon-polkematon.
Jalo viisaus vilja on kaunein sen;
heloilmojen hellimä, kaunona käyt,
miss' yhdeksän runotarta kantoi
Harmonian syli vaaleakutrin.

I vastasäkeistö

Afrodite Kefisos-virran
ihanaisen vett' utuvihmana vie
yli maan kera vienojen tuulosien;
punaruusuja tuoksuva seppele on
sulokutreill' ainian, Viisauden
avuks armaat lemmen haltiat antaa,
suuria mahtavan innon tuojat!

II säkeistö

Miten voi pyhävirtainen
sua suojata kaupunki,
miten tarjota maa majaturvan,
sua, lastesi tappajatarta
verisyistä, hoivata hurskaat?
Syyn mink' otat tunnolles,
omat lapsesi kuoletat, koito!
Anon, vannotan, vaipuen polviis,
rukoellen: et aikoa saa
lastesi surmaa!

II vastasäkeistö

Käden, mielen julmuuden
sen mist' otat, ett' omat noin
kantamas uhriks saatat
hirmutyön kamalimman?
Sa kuinkapa kyyneletönnä
näet lastesi kohtalon tuon?
Kun polvillaan pojat sulta
viel' armoa pyytävät, raukat,
verin et emonkättäsi voi
tahrata tyynnä.

IASON

Sun kutsus sain ja saavun. Vaikka vihaatkin,
et ole turhaan pyytänyt mua tulemaan.
Mit' uutta, vaimo, tahdot siis mult', ilmaise!

MEDEIA

Sanani, Iason, anteeks anna entiset!
Ei liikaa lie, jos maittain siedät, vihani,
niin suuri onhan lempi meitä liittänyt.
Ma tutkistelin mieltäni ja nuhdella
sain itseäni. Miksi riehun, tunnoton,
ja vihaan niitä, jotka mulle hyvää suo,
kuin vainoojiini katson valtiaihin maan
ja puolisooni, parhaaksemme uurastain
kun lapsilleni kuninkaan hän vävynä
saa veljiä? Jo enkö heitä vihaani?
Mist' on se, niin kun hyvin ohjaa jumalat?
Mull' eikö ole lapseni, ja maasta pois
ne karkoitetut, ystävittä, yksin? Ah,
tuot' ajatellen tyyten multa puuttuneen
näen mielen, tuskan, vihan vain mua vallinneen;
sun ymmärrystäs siksi nyt mä ylistän,
näen nyt, sa olit viisas, minä mieletön,
jonk' ois sun tullut suunnitelmiis suostua,
niit' auttaa kaikin avuin, nuoren morsion
häävuoteen vieress' ilon innoin seisoa.
Vaan niin me naiset olemme, en moittimaan
käy meitä; pahaa pahall' älä kosta vain
ja houkkuudella vastaa toisen houkkuuteen.
Sen tunnustan, ma pahaa aioin, anteeks suo,
mutt' olen tullut ajatuksiin parempiin.
Oi lapset, lapset, tulkaa ulos, hellimään
isäänne tulkaa, herttaisesti tervehtäin,
kuin äitikin te sopikaa, kaikk' entiset
unohtain kaunat, ystävälle kannetut!
Vihasta on nyt tullut sula sovinto
Kätt' oikeaa te kätelkää!
Mua kurjaa, voi!
Kuink', ah, jo tunnen salaturman saapuvan!
Te lapset, kättä kauanko viel' armasta
ojentaa saatte? Voi mua, auvotonta, voi!
Kuink' olen arka, kyynelherkkä, säikkyvä!
Isänne vihan vihdoin talttumaan kun sain,
mun kyyneleit' on täynnä silmät heltyneet.

KUORONJOHTAJATAR

Mun silmäni ne kyyneleissä kylpee myös;
tät' älköön turmaa tulko enää suurempi!

IASON

Sun tapaas, vaimo, kiitän, moiti entist' en.
Ei kumma, vaimon vihoihin jos joutuu mies,
kun puolisoksi uuden naisen ottaa hän.
Vaan parempaan nyt sydämes on suostunut,
ja viisas neuvo vihdoin voitti mielessäs;
niin menetellä voi vain vaimo mielevä. –
Monella tapaa, teist' on, lapset, isä taas
jumalten turvin huolehtinut harkiten.
Olette, luulen, kerran ensimmäisinä
Korinthon maassa veljienne vierellä.
Vain varttukaa, muun kaiken isä toimittaa
ja suosio ja suoja suurten jumalain.
Näen teidän joutuin täyteen kukkaan kehkeevän
ja voimaan, joka voittaa viholliseni.
Vaan miksi kastaa silmääs valjut kyyneleet
ja kasvot käännät kalpeat sa muista pois,
nää sanat onko sulle kuulla katkerat?

MEDEIA

Ei, ei! – Vain lasten kohtaloa aattelen.

IASON

Tyyn' ollos! Minä niistä hyvin huolehdin.

MEDEIA

Koen olla. Sanaas en mä epäile. Vaan kas,
on nainen heikko, kaukana ei kyyneleet.

IASON

Miks, onneton, noin pojist' olet huolissasi?

MEDEIA

Ma heidät kannoin. Heille ääneen elämää
kun toivotit, mua huoli painaa, käykö niin. -.
Mut toiveitani kun sa tulet kuulemaan:
sanottu toinen on jo, toisen sanon siis.
Kun valtiasten miel' on minut karkoittaa,
myös mulle parast' on, sen oivallan, ett' en
sun, en maan valtain muiden vastuksiksi jää.
Viholliselta suvun sen mä näyttänen,
maanpakoon itse lähden viipymättä siis,
vaan sun jott' oma kätes lapset kasvattais,
Kreonilt' ano, maast' ettei heit' aja pois.

IASON

Ties, suostuuko, mutt' yritän, teen mitä voin.

MEDEIA

Anoa vaimos anna isältään, ett' ei
pois tästä maasta poikiamme karkoita.

IASON

Sep' oivaa, hänet kyllä saan sen tekemään.

MEDEIA

Jos vain, kuin naiset muutkin, nainen lie.
Sua hankkeess' autan. Lahjat viedä lasteni
mull', ihanimmat ihmismailla varmaankin,
lahea vaippa, seppel, kultasepite,
on hälle. Korut nopeasti noutakoon
nyt tänne joku palvelijakunnasta.
Ei kerran vain, vaan tuhannesti autuas
se on, ken armas sankareist' on aimoimman
ja kell' on korut nää, jotk' antoi Helios,
isäni isä, perinnöksi heimolleen.
Ne viekää, lapset, tyttärelle kuninkaan,
ne nuorikolle auvokkaalle antakaa!
Eip' antimet ne liene halpa-arvoiset.

IASON

Sa houkka, miksi hukkaat kalleuksias?
Kuninkaan linnass' eikö muka vaippoja
tai kultaa? Pidä aartees! Älä anna pois!
Sen miehen sana, vaimoltaan jok' arvon saa,
on hälle aarteit' arvokkaampi, tiedän sen.

MEDEIA

Ei toki! Lahjoin jumalatkin leppyvät.
Tuhannet sanat mit' ei voi, sen kulta voi.
Hänt' ikivallat auttaa, varttuu vauraus,
hän valtiatar nuor' on. Lasten lunnaiks ois
maanpaost' altis henki mull', ei kulta vain. –
Siis linnaan lapset valtiattareni luo,
isänne uuden puolison, nyt lähtekää!
Maanpaosta hält' armahdusta anokaa!
Ja korut hälle antakaa! Se tärkeint' on,
ett' omin käsin ottaa lahjat vastaan hän. –
Nyt rientäkää, ja äidin luo, jok' ikävöi,
palatkaa pian saattain onnen sanomaa!

KUORO

I säkeistö

Meni toivoni nyt, meni tyyten; elää ei
saa pojat nuo, päin surmaa kulkevat suoraan.
Ottaa kultaisen korun nuori jo vaimo,
turmionsa koito ottaa,
kietoo noin omin sormin kutrit heljät
Haadeen seppelihin.

I vastasäkeistö

Iki-ihana houkutus hurmaa laittaumaan
nuorikon hohtohuntuun, seppelekultaan;
valmis koht' on morsian haamujen häihin.
Moinen vie jo Moiran[12] arpa,
auvotont' ajoverkko surman, pauloo
pään kiro väistämätön.

II säkeistö

Ja voi, vävy ruhtinashuoneen,
turmaylkä, työtäs!
Etpä tiennyt, että
tuho lastesi ois, oman puolisos ois
se kaamean kuoleman syy.
Kuink' eksyit, koito, siitä, mit' etsit!

II vastasäkeistö

Mua myös, polo äiti, sun tuskas
tuimelee, jok' aiot
lastes kuolemalla
aviollisen kostaa loukkauksen,
kun uskoton puoliso on,
valarikko, vaimoon yhtynyt uuteen!

LASTENOHJAAJA

Maanpaost' on nyt vapaat lapses, vallatar,
heilt' otti lahjat ruhtinatar mielellään,
pojille rauha siellä luvattiin. Mik' on?
Noin tyrmistyt, kun hyvän sanoman ma tuon!

MEDEIA

Voi, voi!

LASTENOHJAAJA

Ei toden totta soinnu sanomaani tää.

MEDEIA

Voi taas ja taas!

LASTENOHJAAJA

Ma tänne pahan uutisen
siis saatoinko, kun hyvän uskoin tuovani?

MEDEIA

Toit, minkä tuoda voit, sua siitä moiti en.

LASTENOHJAAJA

Miks silmäs maahan luot ja valuu kyynelees?

MEDEIA

En, vanhus, muuta voi. Niin ovat jumalat
sen ohjanneet ja oma uhmamieleni.

LASTENOHJAAJA

Pää pystyyn! Poikaa sulle maan viel' avaa taas.

MEDEIA

Sit' ennen avaan muille maan ma, auvoton.

LASTENOHJAAJA

Et lapsist' eroon jää, sä yksin. Kestäkööt
vain kevyesti kuololliset kohtansa.

MEDEIA

Niin tahdon. Mutta sisään käy ja lapsille
nyt laita, mitä päiväkseen ne tarvitsee.

(Lastenohjaaja vie lapset sisään.)

Oi lapset, lapset, teillä on nyt kaupunki
ja koti on, miss' ainiaan te asutte,
emonne kurjan kuuluvilta kaukana.
Mutt' outoihin mun täytyy maihin karkota,
teist' ennenkuin sain iloita, näin onnenne,
hääkammionne, morsionne koristin,
hääsoihdun nostaa nuodesaaton eessä sain.
Kuink' olen oman sisun tähden onneton!
Siis turhaan teidät, lapsiraukat, kasvatin,
koin turhaan tuskat kovat, vaivat vaikeat,
kivulla teidät sanomattomalla sain.
Ma koito teistä paljon toivoin, vanhuuden
tukea, vihdoin viime lepoon vaalijaa
täält' omin käsin, osaa kadehdittavaa.
Se armas haave haihtui. Nyt mull' elon tie,
erossa teist', on raskas, ange, autio.
Eik' emoanne enää armaat silmänne
näe koskaan, toiseen elämään te siirtyneet! –
Ah, voi! Mua miksi silmin kirkkain katsotte,
hymyelette vielä hymyn viimeisen?
Oih! Mitä teen? Tät,' enää sydän kestä ei,
oi vaimot, noin kun lasten silmät sädehtii.
En voi, te vanhat mielihauteet, haihtukaa!
Mä lähden maasta, otan lapset myötäni.
Miks saatan, lasten isää iskeäkseni,
mä itselleni tuskan kaksinkertaisen?
En totta, en! Pois surmansuunnitelmat nuo!
Vaan mik' on mulla? Nauraa viholliseni
mua saavatko, kun jätän koston? Uskaltaa
mun täytyy. Voi, mun kehnouttani, kun noin
mokomat seikat sisimpäni hellyttää!
Te menkää sisään, lapset. Ken ei uskalla
mun uhriani katsoa, hän karttakoon!
Mun kättäni se lamauta ei. . . . Oih! Ei!
Sit' älä saata, sydän, syykses tekoa!
Heit' armahda, sa koito, lasten elää suo!
Jos kaukanakin olkoot, ovat ilosi. –
Ei, kautta Haadeen[13] Kostotarten, konsanaan
se tapahdu, ei vihollisten valtaan jää
mun lapseni, ei pilkkaan, pahoinpitelyyn.
Se väistämätön on nyt päätös kohtalon.
Jo pääss' on seppel, seisoo surmavaipassaan
kuninkaan tytär, selkeästi tiedän sen. –
Siis raskain tie mull' eess' on, vielä raskaampaa
nuo laitan käymään. Hyvästellä halajan.
Kätenne tuokaa, lapset, äidin helliä!
Ah, käsi rakkain, päähyt rakkain, vartalo
ja kasvon juonteet kauniit, jalosyntyiset!
Siell' onni saakaa, täällä sen teilt' isä vei!
Syleily, ah, kuink' armas, poski pehmeä,
suloinen hennon lapsensuunne henkäily!
Oi, menkää, menkää! Teit' en saata katsella,
en jaksa kestää mielenahdistustani.
Myös totta tunnen, mitä turmia ma teen,
mutt' intohimo pyörtää kaikki päätökset,
tääll' ihmisille tuoja turmain suurinten.

KUORONJOHTAJATAR

Mieleni miete
täpärämpiä teitä niin moni vei,
saatteli pulmiin vaaraisampiin,
kuin naissuvun on hyvä harrastaa.
Vaan runotarpa on meitäkin varten,
opas ohjaten, vihkien viisauteen,
tosin kaikkia ei, aniharvoja vain;
tuhatkunnast' yksi, jos yksikään,
kukaties runotarten on tuttu.

Sanon siis: osa niill' on onnellisempi,
joille on lapset kuin aviotkin
unt' outoa vain, kuin keillä ne on
elonkohtalonaan.
Ken on lapseton näät, koe kuunaan ei,
ilo vai iso vaivako vanhempain
pojat kerran lie, ja hän välttää niin
monet huolet, murtavat murheet.

Vaan kodin tainten kukkea sarja
jos varttuu missä, sen vanhemmat
yhä rehkivät voimansa näännyksiin:
hyvä hoito ja kasvatus ensin, sitten
perut, myötäjäiset huolena myös;
ja keille, kelvollisilleko vai
epäkelvoille, ei sitä tiedä.

Suru kuolollisten mun vihdoin viel' on
syvin, viimeisin virkkaminen:
kun kaikkea kooss' ylenkyllin on,
kun ehtinyt lasten on laatuisain
ikä kukkein, kuolema käy kukaties
ja Haadeen yöhön nuoret noutaa.
Kun on tuskaa täynn' elo ilmankin,
ikivallat, niiks iskuista julmin noin,
lasten surma,
saa sattua kuolevaisiin?

MEDEIA

Mua kauan on jo jännittänyt, ystävät,
odotus, mitä linnass' oikein tapahtuu.
Mut tuolla rientää tänne joku Iasonin
väestä kovin läähättäin. Se ilmaisee,
taas että uutta kauhuviestiä hän tuo.

SANANTUOJA

Teon teit sa vastoin oikeutta hirveän,
Medeia, riennä pakoon, riennä, minkä voit,
meritse minkä laiva, maitse vaunut vie.

MEDEIA

Ja mistä syystä noin ma pakoon syöksyisin?

SANANTUOJA

Kuninkaan tytär ynnä itse kuningas,
Kreon, on kuollut – kumpikin sun myrkyistäs.

MEDEIA

Toit ihanimman sanoman, täst' aikain siis
sä ystäviini kuulut, suosijoihini.

SANANTUOJA

Mit' aatteletkaan, vaimo, miss' on mielesi,
kun riemuin kuulet lieden kuninkaallisen
sa tuhonnees, et lainkaan pelkää kostoa?

MEDEIA

Sanoihis voisin vastata ma kyllä myös.
Mutt' älä kiihdy, ystävä! Jo kerrohan,
ne kuinka heitti henkensä. Kaht' isompi
on iloni, jos saivat lopun kauhean.

SANANTUOJA

Kanss' isänsä kun poikas saapui kumpikin
häätaloon, me, sen palvelijat, iloittiin,
me kohtaloas pahoitelleet. Supatus
koht'ikään talon täytti: kanssa puolisos
sun vanhan riitas sopineen. Ken suuteli
käsiä lasten, kulta-suortuvia ken.
Ja ilon innoin lapsia ma seurasin
naissaliin. – Talon valtiatar, joka nyt
sun sijallasi kunnioituksemme saa,
hän, huomaamatta vielä poikaparias,
loi siellä silmät lemmekkäät vain Iasoniin.
Mutt' äkin hunnun taa ne kätki kaihtaen,
pois käänsi posket vaalenneet, kun poikies
hän näki saliin saapuvan; sun puolisos
koetti taiten viihtää vihaa nuorikon,
näin puhellen: "Äl' ole ystäville ynseä!
Suo vihan laata, meihin katsees käännä taas,
ne ystäviksi katso, jotka mieheskin,
ja ota vastaan lahjat, ano isältäs,
maass' että lasten olla sois mun tähteni!"
Ei voinut korut nähdessään hän vastustaa,
hän kaikkeen suostui. Ja sun lastes kera taas
ol' isä tuskin mennyt, vaipan varrelleen
jo kaunokirjan kietoo, päänsä kiharat
hän seppeleen jo kultakehään vangitsee,
niit' eessä kirkkaan kuvastimen järjestää,
ja kohti tyhjää kuvajaistaan hymyilee.
Koht' istuimeltaan nousee, kautta kammion
käy liihotellen, lahjoist' ihastuksissaan,
sirosti nostaa valkojalkaa, silmäilee
ihaillen olalt' alas vaipan laskoksiin.
Näyn kauhistavan silloin näimme: muuttunut
ol' ihonkarva, puistatuksen vallassa
hän taapäin hoippui, istuimelle heittyä
viel' ehti vaivoin, ettei maahan vaipunut.
Ja luullen lyöneen Panin taikka jonkun muun
jumalan vihan, vanha palvelijatar
huus armoa, vaan valkovaahdossa on suu
jo raukan, vääntyy silmäterät sijoiltaan,
ja kasvoista on veri kaikki kadonnut.
Valitushuudoks silloin vaihtuu rukous.
Isälle tytöist' yksi sanan kiidättää,
vävylle toinen vastanaineelle, mik' on
nyt nuorikolle turma tullut; askeleet
hätäiset saavat kaiken linnan kaikumaan.
Sen aikaa, minkä rientäjältä reippaalta
veis kilparadan kierros, horroksissa hän
nyt makaa, silmät suljettuina, palajaa
taas tajuihinsa, kaameasti voihkaisee.
Näet häneen iskee tuska kahta tuimempi:
tuo kultaseppel kulmilla tult' outoa,
kuluttavaista, kaikkisyövää tulvehtii,
ja lastes lahja, lauha vaippa, inhasti
tuon turmanoman valkoihon polttaa pois.
Hän tulen vallass' istuimeltaan pakenee,
rajusti päätään, kiharoitaan ravistaa,
pois että sinkois seppel, – eipä aukene
sen kultahaat, ja ravistaissa hulmahtaa
vain tukka leimuun suurempaan. Hän tuskien
jo voittamana permannolle raukenee,
hänt' enää vaivoin tuntis oma taattokaan:
ei sijaa silmäin erottaa, ei kasvojen
voi kauneutta; valui verta, liekkejä
pään kiireeltä, ja liha, jonka lähtemään
sai luista myrkkys salahammas, leimuten
kuin puusta pihka tippui – kauhu katsoa!
Kajota kukaan kuolleeseen ei tohtinut,
meit' omalla hän kohtalollaan varoitti.

Niin isä koito tulee, törmää, aavista
ei vaaraa, kuolleen yli vaipuu vaikertain,
syliinsä sulkee, suutelee ja huutelee
näin lastaan: "Sulle, lapsiraukkani, ken näin
toi surkean nyt surman julma jumaluus,
vei sinut, vanhan, hautaan valmiin, orvoks sai?
Oi lapsi, kanssas kunpa koito kuolisin!"
Näin vanhus voihki, vaikeroi: kun vihdoin taas
ois noussut, vaippa raihnaat raajat kietoi kuin
muratti oksat laakerin, ja kamppailu
kamala alkoi: isä ylös polvilleen
jos pyrki, tytär esti; irti väkisin
jos vääntyi, luista vanhat lihat lohkeili.
Niin vihdoin raukes epätoivoon, henkensä
jo heitti tuskan kouriss' ylivoimaisen.
Nyt kuolleet, vanha isä, lapsi, lähekkäin
lepäävät, silmiin kyyneleitä houkuttain.
Puheeni älköön puuttuko sun puuhiisi!
Senp' itse tiennet, kuinka koston välttänet.
En vasta nyt näe: varjoa kaikk' elo on,
enk' emmi väittää: viisaiksi keit' uskotaan,
syväinkin pulmain purkajoiksi, tuomion
kovimman juuri itselleen vain tuottavat.
Ei kuolevaisiss' onnellist', ei ainoaa;
toist' onnekkaampi toinen lie, kun satanut
on siunaust', ei onnellinen sittenkään.

(Sanantuoja poistuu)

KUORONJOHTAJATAR

Tään päivän myötä paljon tuskaa jumaluus
syyst' aivan näyttää Iasonille kasaavan.
Sun kohtaloas, koidon, surkuttelemme,
Kreonin tytär: jouduit Haadeen portista,
kun Iasonin kanss' avioiduit, astumaan.

MEDEIA

Nyt, ystävät, toint' aika vaatii, poikani
jo surmaamaan ja joutuin maasta poistumaan.
En toimetonna vitkaillen heit' alttiiksi
vihollisemman anna murhakäden iskuille.
He surmanomat ovat nyt; ja niin kun on,
ma, joka raukat synnytin, myös kuoletan. –
Siis haarniskoidu, sydän! Miksi emmit, kun
se hirveä, se väistämätön eessä on?
Jo tartu miekkaan, tartu, käsi katala,
ja eespäin, hamaan murheääreen elämän!
Pois arkuus, aatos se, ett' omat lapsesi,
sun kalleimpas, sun kantamas ett' ovat, tään
lyhyen päivän verran lapses unhoita,
ja sitten itke! Ovathan, jos surmaatkin,
ne sulle rakkaat. Oih, ma vaimo onneton!

(Menee sisään)

KUORO

I säkeistö

Oi Maaemo, Helios myös
sädesees, näe tuo tuhontuottajatar,
näe, estä se, ennenkuin kukaties
omat lapset lyö,
verikätten vimma jo heilt' elon vie!

Sädekylvösi kultaisen
vesat versoi. On teko kauhea,
jumalverta jos ihmiset vuodattaa!

Zeussynty valkeus, vaimenemaan
sisu armoton, auvoton saa, aja pois
verenahneet kostotarhenget sen!

I vastasäkeistö

Kipus, vaivasi suott' oli, suott'
omat kasvatit kantamas kaunoiset,
sinitumma Loukkuri-luotojen jäi
sola kauas taa,
tuho vierahien, tylyrantaisin!
Miks, onneton, kukkuroi
viha raskas rintasi, riehumaan
vain saa veritöin?
Oman ken veren kimppuun käy, se saa
saman kohtalon kärsiä, kohtaava
ikivaltain kosto sen huonett' on.

(Lasten huutoa sisältä.)

Te kuulkaa, lasten huutoa, kuulkaa.
Saa, onneton, tunnoton vaimo, voi!

TOINEN POJISTA

(sisältä)
Ah, mitä teen? Kätt' äidin kunne pakenen?

TOINEN

(sisältä)
En, veikkokulta, tiedä, kuolla täytyy nyt.

KUORONJOHTAJATAR

Ovest' astunko? Lasten kuoleman
ehk' estää voin?

TOINEN POJISTA

(sisältä)
Jumalten nimess' auttakaa! On hätä, oih!

TOINEN

(sisältä)
Jo päämme päällä miekka kohoo, välkähtää.

KUORO

Sinä onneton, rauta ja kallio lie
sydänjuurena sull', omat kantamas voit
kätt' omaa käyttäen surmata siis!

Tarun vaimopa ainoa ammoin noin
omat löi vesat, Ino – taivahiset
kun mielen vei, hänet harhailuun
Zeun puoliso hääteli linnoiltaan.

Polo jyrkänteelt' alas aaltoihin
pojan kahden kanss'
yli kallionpartaan paiskautui,
kera lasten myös emo kuolon sai.

Kamalampaa vieläkö sattua vois?
Polorunsas aviovuode, voi,
mitä mailla jo tuskia tuotitkaan!

IASON

(saattueineen tulee kiireesti)
Te naiset, taaja parvi talon eessä, hän
viel' onko täällä, jok' on tehnyt hirveitä,
Medeia, vai jo paennut? Maan uumeniin
vajotkoon, siivin siintoon yläilmojen
hän pohjatonten singotkoon, jos mieli lie
kuningassuvun kosto välttää! Luuleeko
kuninkaanmurhan jälkeen rankaisutta pois
talosta rauhass' aivan muuttaa saavansa?
Mutt' en nyt häntä, lapsia ma aattelen.
Keit' iski hän, kyll' itse vastaan iskevät.
Nyt tulen tänne lasteni ma turvaksi,
kuninkaan heimo kostoks ettei henkeä
heilt' emon riettaast' ottais hirmuteosta.

KUORONJOHTAJATAR

Jos, koito Iason, turmiesi kukkuran
sa tuntisit, noin todentotta haastais et.

IASON

Siis mitä? Minut murhata myös aikooko?

KUORONJOHTAJATAR

Molemmat poikas äidin käsi surmasi.

IASON

Voi, mitä sanot, vaimo? Kuoloniskun sain.

KUORONJOHTAJATAR

He ovat olleet, menneet – tajuatko sen?

IASON

Se missä, sisäll', ulkonako tapahtui?

KUORONJOHTAJATAR

Vain avaa uksi, ovat siellä verissään.

IASON

Pois salvat, murskaks ovi, kaksoiskauhistus
mun nähdä suokaa; lapset surman kourissa,
ja vaimo, jonka kuolemalla rankaisen!

MEDEIA

(lohikäärmevaunuissa, poikien ruumiit mukanaan)
Miks usta murrat, röykytät, haet ruumiita
ja surmaajaa? Tuo säästä turha vaivasi! –
Jos tarvinnet mua, virka, mitä haluat
siis multa, kätes enää ei mua kosketa.
Viholliskätten yltämiltä Helios
soi kiidättimet moiset, heimotaattoni.

IASON

Sa kauhistus, sa inho, kammo jumalain
ja mun ja kaiken ihmiskansan, upottaa
jok' omain lasten rintaan miekkas uskalsit
ja minut laitoit lapsetonna kuolemaan!
Sen teit, eik' aurinkoa kaihda, maata ei
sun katsees, tekoon pattoisimpaan paatunut.
Tuhosi tulkoon! Nyt sen tiedän, silloin en,
kun raakalaisten rannoilta ma Hellaan toin
koteihin sinut, turma suuri, pettäjä
sä oman isän, oman maan, miss' ylenit!
Sun rienatyös nyt mulle kostaa jumalat.
Jo kotiliedell' iskit veljes ennen kuin
sa Argo-laivaan astuit kauniskeulaiseen.
Ihana alku! Avioiduit kanssani
ja kannoit mulle lapsia, ja kostoksi
häävuoteen riemun riutuneen ne surmasit. –
Niin yksikään ei Hellaan nainen tehnyt ois,
ja sinut, heitä väheksyin, ma valitsin,
nain sinut, vihan, tuskan, turman nain, naist' en,
vaan naaraspedon, leijonanpa, Skyllaakin,[15]
Tyrsenian meren hirviötä, hirmumman. –
Mut tuhannet ei soimaukset tunkeutuis
sun sieluus, niin on sisukas sen julkeus.
Pois ilmoilt', inha, häijy lastenmurhaaja!
Mutt' osanani mull' on murhe, valitus.
Avion uuden armaus mult' otettu,
mua enää lapset, taimet, taaton kasvatit,
ei tervehdi, ei elä, kaikki mennyttä!

MEDEIA

Sanoihis voisin vastata ma paljonkin,
jos ylitaatto Zeus ei tietäis, mitä tein
sun puolestas, ja myös, sä mitä mulle teit. –
Se tiedä vain: et vaimoas sa halveksuin,
mua ilkkuen et iloss' ollut elävä,
ei kuningaskaan, uuden vaimos naittaja,
Kreon, mua maasta kostamatta häätävä.
Niin tein; siit' anna nimi naarasleijonan
ja Skyllan vain, Tyrsenian äärten kauhun tuon!
Sua iskin, niinkuin ansaitsitkin, sydämeen.

IASON

Myös sull' on sama tuska, mikä mullakin.

MEDEIA

Se hyöty, katsos, tuskast' on: et naura nyt!

IASON

Voi, lapset, joille julma äiti annettiin!

MEDEIA

Voi, lapset, jotka tappoi taaton kataluus!

IASON

Mun kätenikö heidät kuoliaaksi löi?

MEDEIA

Sun kurkoitukses korskat, naimakauppas uus.

IASON

Vuoks uuden vaimon vainko lapset surmasit?

MEDEIA

Se kevyt naisen kestää lie sun mielestäs?

IASON

Jos malttaa mielen! – Kaikk' on turma tää sun syys.

MEDEIA

(surmattuihin lapsiin viitaten)
Niit' enää ole ei – se jää sua jäytämään.

IASON

Ne ovat – voi mua – koston henget päällä pääs!

MEDEIA

Jumalat tietää, tään ken tuskan alku on.

IASON

Jumalat totta tuntee mieles kauhean.

MEDEIA

Kavahda! Vihaan kieltäs kironkatkeraa.

IASON

Ja minä sun. On helppo kestää eromme.

MEDEIA

Sit' ikävöin mä myös. Mit' enää haluat?

IASON

Valittajaiset viettää, ruumiit mulle suo.

MEDEIA

En koskaan. Omin käsin vaalin vainajat.
Ma kannan heidät Heran lehtoon korkeaan,
teen sinne heille haudan, raastamattomiin
viholliskätten, maalle tälle Sisyfon
ajoiksi kaikiks uhri juhlan asetan,
sovitusmenot pattoisen ma surmatyön.
Erekhtheun maahan itse lähden, suojeluun
Pandionin ma pojan, Aigeus-kuninkaan.
Sa, kurja, kurjan kuolon ansiosta saat,
suit' Argo-laivan laho pölkky murskaa pään
niin liittomme sa lopun kohtaat katkeran.

IASON

Tuho sulle! Sun lastesi Kostotar sen,
veren velkoja Oikeus tuo.

MEDEIA

Valarikko sa, vieraan pettäjä, ken
sua kuulisi haltia tai jumaluus?

IASON

Sua haaskaa, lastesi murhaajaa!

MEDEIA

Mene kotiis, vaimosi hautaamaan!

IASON

Menen. – Lapseni, voi – menetettyni, voi!

MEDEIA

Vast' itkeä aika, kun vanha sa liet!

IASON

Pojat armaat!

MEDEIA

Niin, emon, vaan sinun ei!

IASON

Ja ne surmata voit!

MEDEIA

Sydänmurteiks sun!

IASON

Voi, poikien huuliin herttaisiin
polon miehen suutelo painaa suo!

MEDEIA

Nyt hellit, tervehdit, aja et
kuin äsken pois!

IASON

Nimess', ah, jumalain,
silitellä mun hentoja poskia suo!

MEDEIA

Sanas suott' ovat, tiellesi, kärkkyjä, käy!

(Katoaa pois näkyvistä)

IASON

Minut pois miten torjuu, kuuletko, Zeus,
mitä mulle hän, tuo veritahrainen
teki naispeto, lastentappajatar?
Ah, vaikertaa kun vain minä voin,
jumalvallat ja haltiat todistamaan
sen vannotan: mult' omat lapseni löit
sinä hengeti, heihin et koskea mun,
heit' antanut hautaan vaalia et. –
Oh, mulle jos syntynyt niit' ei ois,
Medeia, sun miekkasi lyödä!

KUORONJOHTAJATAR

Olympon Zeus monet kohtalot ohjaa,
moni on jumalsallima yllätys. Ei
niin käy, kuin luullaan, tien jumal' aukoo
sen tulla, mit' arvaa ihminen ei.
Näin päättihe tään tarun juoni.

SELITYKSIÄ

[1] Argo-laivalla Iasonin johtamat argonautat, viisikymmentä
sankaria, purjehtivat noutamaan Kolkhiista, Medeian kotimaasta
(nyk. Kaukasia), kultaista taljaa. Talja oli peräisin oinaasta,
jonka selässä Orkhomenoksen kuninkaan Athamaan lapset Friksos ja
Helle pakenivat äitipuolensa vainoa ja jonka Friksos Kolkhiissa
uhrasi. Loukuttaja-luodot (Symplegadit) olivat kaksi kalliota Mustan
meren suulla; milloin niiden väliin ilmestyi jokin elävä olento,
ne syöksyivät toisiaan vastaan ja murskasivat väliin joutuneet.
Argonautojen onnistui kuitenkin Athene-jumalattaren avulla onnellisesti
selviytyä tästä vaarasta,ja sen jälkeen Symplegadit jähmettyivät
paikoilleen.

Pelion, vuorijono Magnesian niemimaalla Thessaliassa.

Pelias oli Thessalian Iolkoksen kuningas, joka oli riistänyt
kuninkuuden veljeltään Aisonilta. Kun tämän poika Iason alkoi vaatia
valtaistuinta, Pelias houkutteli hänet noutamaan Kolkhiista kultaista
taljaa ja lupasi luovuttaa hänelle valtaistuimensa tämän urotyön
suorittamisen jälkeen.

Kun Pelias ei luovuttanutkaan Iasonille valtaistuintaan, Medeia
uskotteli hänen tyttärilleen voivansa noitakeinoillaan nuorentaa
eläimiä ja ihmisiä. Hän surmasi vanhan oinaan, paloitteli ja keitti sen
kattilassa taikayrttien keralla. Kun kattilasta nousi nuori karitsa,
Peliaan tyttäret pyysivät Medeiaa nuorentamaan heidän isänsäkin, minkä
tämä lupasikin tehdä. Tyttäret surmasivat ja paloittelivat silloin
isänsä, mutta tämä ei enää herännytkään henkiin, sillä Medeia oli
pannut kattilaan voimattomia yrttejä. Iolkoksen asukkaat raivostuivat
Medeian julmuudesta niin, että hänen ja Iasonin oli paettava
Korinthokseen.

[2] Themis oli oikeuden, Artemis metsästyksen, neitseellisyyden,
välistä myös hedelmällisyyden jumalatar.

[3] Hekate, jumalatar, jonka alaisia olivat öiset peikot ja vainajien
henget. Hänelle olivat pyhitetyt ulos- ja sisäänkäytävät, tiet ja
varsinkin tienristeykset; hänet kuvataan usein kolmipäiseksi, soihtua
kantavaksi naiseksi. Kun hän liikkui, mikä aina tapahtui öisin,
kulkivat hänen edellään ulvovat koirat.

Sisyfos, oveluudestaan ja konnantöistään kuuluisa Korinthoksen
kuningas, joka manalassa tuomittiin iäti vierittämään jyrkännettä
ylös kiveä. Aina kun Sisyfos oli pääsemäisillään huipulle, kivi taas
vierähti alas. Hänen jälkeläisiään olivat Korinthoksen kuningas Kreon
ja tämän tytär Kreusa.

Medeian isä Aietes oli auringonjumalan Helioksen poika.

[4] Kun argonautat saapuivat Kolkhiiseen, vaati Medeian isä, kuningas
Aietes, Iasonia mm. kyntämään tulta suitsevilla härillä ja surmaamaan
soturit, joita nousi pellosta, kun siihen oli kylvetty lohikäärmeen
hampaita. Medeian avulla Iason selviytyi näistä tehtävistä.

[5] Afrodite oli kreikkalaisten lemmenjurnalatar. Eros, Afroditen
poika, ampui nuolensa Medeian sydämeen ja sai siten tämän rakastumaan
Iasoniin.

Orfeus, kuuluisa laulaja, kotoisin Traakiasta, oli mukana argonautojen
retkellä. Apollon oli lahjoittanut hänelle lyyran, jolla hän lumosi
koko luonnon: eläimet, puut, jopa kalliotkin hurmaantuivat hänen
laulustaan.

[6] Kypria, Afroditen toisintonimi. Kyproksen saari, jossa meren
vaahdosta syntyneen Afroditen uskottiin ensin nousseen maihin, oli
hänen erityisiä palvontapaikkojaan.

[7] Kreikkalaiset uskoivat, että Delfoin temppelissä oleva pyhä kivi
oli maan keskipiste. Delfoin temppeli oli pyhitetty Apollonille. Sen
papittaret (pythiat) olivat kuuluja ennustustaidostaan. Ne hajanaiset
sanat, joita he hurmostilassa lausuivat, sommiteltiin pappien toimesta
oraakkelilausumiksi, joilla usein oli tahallisen kaksimielinen muoto.

[8] Foibos, Apollonin lisänimi.

[9] Troizen, kaupunki Argoliin maakunnassa Peloponnesoksen niemimaalla.

[10] Hermes-jumala oli mm. matkamiesten suojelija. Dike,
oikeamielisyyden jumalatar, Zeun ja Themiin tytär. Pallaan kaupunki,
Ateena. Sen suojelusjumalattaren Athenen lisänimi oli Pallas.

[11] Erekhtheus oli ateenalaisten tarunomainen esi-isä. Kefisos virtaa
Ateenan lähellä Pentelikon-vuorelta Faleronin lahteen.

Harmonia, sodanjumala Areen ja Afroditen tytär, Euripideen mukaan
runotarten äiti. Tavallisesti uskottiin runotarten olevan Zeun ja
Mnemosynen (Muistin) tyttäriä.

[12] Moirat olivat kohtalonjumalattaria, joiden vallan monet uskoivat
suuremmaksi kuin itse jumalien, Ilesiodoksen mukaan heitä oli kolme:
Klotho, Lakhesis ja Atropos.

[13] Haades oli Zeun veli, manalan jumala. Usein nimityksellä
tarkoitetaan myös itse manalaa. Kostottaret (erinyit) asuivat manalassa
ja kostivat leppymättömästi vääryydet, varsinkin murhat. Heitä ei
kukaan voinut välttää, kun he käärmein, soihduin ja ruoskin vainosivat
rikollisia.

[14] Pan oli paimenten jumala, jonka oli tapana ihmisten ja eläinten
nukahtaessa keskipäivän helteellä säikyttää heitä kummallisilla ja
yllättävillä äänillä (paanillinen kauhu).

[15] Skylla, kuusipäinen ja -kaulainen hirviö, jonka uskottiin vaanivan
merenkulkijoita Messinan salmen varrella olevassa luolassa. Tyrsenian
eli Tyrrhenan meri on Italian länsirannikon edustalla oleva Välimeren
osa.