Faust II

FAUST II

Kirj.

J. W. von Goethe

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1934.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

VIEHÄTTÄVÄ SEUTU.

Faust makaa kukkaisella nurmella, uupuneena, rauhattomana, unta kaivaten.

HÄMÄRÄ.

Henkien piiri, väikkyvässä liikkeessä, viehättäviä pikku olentoja.

ARIEL,[1] tuulikannelten säestämää laulua.

        Kukkasateena kun väikkyy
        kaiken yllä kevätsää,
        maa kun lapsillensa läikkyy
        siunausta vihreää,
        pienten keijuin henkivalta
        aina apuun kiiruhtaa,
        koidon auttaa vaivan alta,
        pyhät, pahat säälin saa.

    Tuon otsan vaiheill', ilman lapset, leijuin
    nyt toimeen käykää, työhön kelpo keijuin.
    Te sydän viihtäkää, sen tuimat sodat,
    pois kääntäin syytösnuolten polteodat,
    sen kauhumuistot, puhtaaks sisin saakaa.
    Yö neljään vartioonsa hetket vaakaa,
    ne joutuin, lempeästi täyttäkää.

    Alusen vilppaan ensiks saakoon pää,
    hän sitten kylvyss' uikoon Lethen laineen,
    niin uni uuteen päivään virkistää,
    vie jäsenistä kouristavan paineen.
    Se keijuin kaunein on kutsumus,
    niin saa hänet taas pyhä valkeus.

KUORO yksitellen, kaksin ja monin äänin, vuorotellen ja yhtyen,

    Konsa lauhain tuulten juoksut
    nukkuu viitaan vihantaan,
    hämy tuo jo vienot tuoksut,
    utuvaipat ylle maan;
    hellin kuiskein heijaelkaa
    lapsuusrauhaa sydämeen,
    päivän ukset ummistelkaa
    eestä silmän uupuneen.

    Maill' on yö jo, tähtivilke
    pyhä, ylhä viriää;
    suurten hohde, pienten pilke
    luota, kaukaa kimmeltää;
    kiiluu järven kalvoon käyden,
    kirkkaast' yöstä kipunoi;
    levon onnen syvän, täyden
    heljä kuu sen kukkuroi.

    Sammuivat jo hetket, untuu
    uska, onni uinailuus.
    Toivut taas, jo oire tuntuu.
    Usko: aamu auttaa uus.
    Kukkii laakso, kummun kaarre
    vehmain lepovarjostoin;
    huojuu kypsän viljan aarre
    hopeaisin aallokoin.

    Mink' ei toivon rantaan tulla
    loiste tuo sun oppaas ois!
    Kevyt vain on kahle sulla,
    kuort' on uni, riisu pois!
    Riennä rientos rohkein toimin, —
    lauma häälyy, haparoi.
    Tarmoin taidon aateloimin
    jalo kaiken jaksaa, voi.

Suunnaton pauhina ilmoittaa auringon lähestyvän.

ARIEL.

    Kuulkaa! Horain myrsky[2] loitto!
    Henkikorviin soi kuin soitto
    syntyessään päivänkoitto.
    Vuorten portit aukee jyskyin,
    Foibon vaunut rientää ryskyin;
    minkä pauhun valo toi!
    Pasuunat ja torvet räikkyy,
    silmä huikee, korva säikkyy,
    suunnatont' ei kuulla voi.
    Pian syvään suojapaikkaan,
    kupukätköön kukan raikkaan,
    vuoreen, viitaan, lehväin taa!
    Se, jos kohtaa, kuuroks saa.

FAUST.

    Lyö elon suonet vilkkaan virkeästi
    koin siinnett' armain innoin tervehtäen.
    Sa, maa, yön täänkin kestit kepeästi,
    uutt' elpymystä uhkuvan sun näen;
    mua riemull' ympäröit jo, murheellista,
    tuot lujaan päätökseen sa voiman, väen:
    tavoittaa yhä korkeint' olemista. —
    Kajastus kaukoilmoill' on jo tuntuin,
    soi metsä äänist' elon tuhansista;
    on laaksot, notkot peitoss' usvahuntuin,
    vaan taivaan valkeus jo alhoon ehtii,
    ja utukuilustaan, siell' äsken untuin,
    puunlatvat raikkaat esiin puikkelehtii;
    on kirjokimalteinen maankin pinta,
    kukalla helmi herkkä pisarehtii;
    kuin Eeden loistaa luonnon vehmas rinta.

    Ylemmäs katse! — Vuori-jättiläiset
    julistaa hetkeä jo juhlaisinta,
    ikuisen valon saajat ensimmäiset, —
    me näämme vasta myöhemmin sen tulon.
    Tuoll' alppiniityt, ahteet viherjäiset
    saa huomenhohteess' uuden, kirkkaan sulon
    ja penger penkereltä varjot haipuu. —
    Se ilmestyy! — Kuin suunnattoman kulon
    sokaisemana katse väistyy, vaipuu.

    Siis niin on: toiveist' ylimpään kun johti
    jo kilvoitus, kaikk'uskaitava kaipuu,
    kun auki portit täyttymyst' on kohti,
    sielt' ikilähteet liekkitulvan valaa,
    ja tyrmistyy, ken lähestyä tohti;
    tult' elon soihtuun virittää hän halaa,
    ja tulimeress' ui — ah, mitä tulta!
    Vihanko? Lemmenkö? Sen lieskat palaa,
    ne tuntuu tuskan, riemun vihlaisulta,
    ja katse painuu, suojaks armiaaksi
    jää varhaishämyn varjo, maa ja multa.

    Niinp' aurinko siis jääköön selän taaksi!
    Tuo vuorikoski, kuiluissaan mi kiehuu,
    mua viehtää, saa jo rinnan riemukkaaksi.
    Se syöksy syöksylt' alas rientää, riehuu
    tuhansin ryöpyin, suihkuin, vaahto häilyin
    kuin valkovaippa korkealla liehuu.
    Mut tyrskyn yllä, yhä särkyin, säilyin,
    viluista vihmaa uhoo usvasaari:
    uduksi haihtuin, heljänä taas päilyin
    kuink' ilmass' ihana on kirjokaari!
    On ihmisriennon kuvastus sen helo.
    Tuon tarkoin tajuat, vain ota vaari:
    noin kirjoheijastust' on meillä elo.

KEISARILLINEN PALATSI.

VALTAISTUINSALI.

Valtioneuvosto keisaria odottamassa. Torventoitotuksia. Hoviväkeä, kaikenlaatuista, komeissa pukineissa, astuu saliin. Keisari tulee ja asettuu valtaistuimelle; hänen oikealle puolelleen tähtienselittäjä.

KEISARI.

    Kaikk' uskolliset, rakkaat, teille,
    läheltä, kaukaa kertyneille,
    nyt terve! — Vierelläni tää
    on viisas, minne narri jää?

JUNKKERI.

    Sun vaipui laahuksesi taaksi
    se ihraköntti, vietiin pois.
    Niin päihtynytkö ollut ois,
    vai kupertuiko kuoliaaksi?

TOINEN JUNKKERI.

    Siin' ottamaan uus narri sijan
    ehätti verrattoman pian;
    korean hassu kuosiltaan,
    kaikk' että katsoi kummissaan;
    ovelta vahdit tunkeilijan
    pois terin' esti pertuskain —
    tuoss' on se huima houkko vain!

MEFISTOFELES polvistuen valtaistuimen eteen.

    Kirottu, toivottu mik' ain' on?
    Mi häädetyin ja pyydetyin?
    Mi suojan saa ja kohtaa vainon?
    Mi soimatuin on, syytetyin?
    Ket' et saa kutsua sa luoksi?
    Ken tervetullut kaikist' ois?
    Mik' istuimesi turviin juoksi?
    Mit' oma pakko ajaa pois?[3]

KEISARI.

    Saat sanojasi säästää vähän!
    Ei ongelmat nyt sovi tähän,
    ne hoidella saa herrat nuo. —
    Sa arvaa! Hauska kuulla tuo.
    Pois, pelkään, vanha narri meiltä meni;
    niinp' ota virka, astu vierelleni.

Mefistofeles nousee askelmat ja asettuu vasemmalle puolelle.

HOVIVÄEN NURINA.

    Uus narri — Uusi kiusa — Ken? —
    Mist' ilmestyi? — Ken päästi sen? —
    Jo vanha vaipui — Vast' ei juo —
    Ol' aami hän — Nyt tikku tuo —

KEISARI.

    Ja, rakkaat, uskolliset, likin
    kuin kaukaisinkin, mistä mikin,
    siis tervetulleet! Tähdet takaa,
    meill' ett' on menestys ja onni vakaa.
    Vaan mik' on syy nää somat päivät,
    kun piti häätää huolten häivät,
    kujeilla, käydä naamioissa,
    kun vartomaan vain ilot jäivät,
    kuluttaa ikävissä istunnoissa?
    Vaan kosk' ei mielestänne auta muu,
    niin tehtäköön, niin tapahtuu.

KANSLERI.

    Luo korkein hyve pyhään loistohon
    sun pääs, oi keisari; sen voimaanpanon
    täys valta sull' on vain, sult' anon:
    tuo oikeus! — Kaikille mi kallist' on,
    mit' ikävöi he, vaatii, nääntyin janoo,
    sun työs on antaa, mitä kansa anoo.
    Mutt' ah, ei auta mieltä oivallus,
    sydäntä hyvyys, kättä alttius,
    kun valtiota kuume kuohuttaa
    ja turma turmaa hautoo suurempaa!
    Tään paikan korkeudesta valtakunta
    on varmaan katsella kuin kammo-unta,
    miss' epäluoma lyöttyy epäluomaan,
    jää kaikk', ei lain, vaan laittomuuden huomaan,
    maailma uppoo eksytyksen uomaan.

    Tuo karjat ryöstää, naisen tää,
    vie kalkit, ristit alttarilta,
    ikänsä kerskuu, — kilpasilta
    ei niiltä naarmaa nahkaan hälle jää.
    Nyt valittajatulvan eessä
    on tuomar' ylväs tuolillaan,
    ja niinkuin kuohut kosken veessä
    kapina kasvaa kautta maan.
    Saa korskeilla se konnantyöstä,
    ken turvaa rikostoveriin;
    on syytön helppo syyhyn syöstä,
    toist' onko turvatonta niin?
    Hajota maailma noin halaa;
    mi sopivaist' on, sorretaan.
    Mi siis sit' antais mielialaa,
    jok' yksin ohjaa oikeaan?
    Jo suostuu oivinkin, kun mailla
    imarrus, lahjus mahtaa vain;
    ja tuomari lain miekkaa vailla
    jää vihdoin riviin rikkojain.
    On kuva musta, vaan jos voisin,
    viel' ylle paksun varjon loisin.
                Tauko.
    Jo toimiin käskeväksi käy tää:
    syö toinen toist', on kaikkein hätä,
    se itse majesteetilt' arvon jäytää.

SOTAPÄÄLLIKKÖ.

    Mi vimma riivaa aikaa tätä!
    Lyö kukin, toiset vastaan lyö,
    ja komentaa on turha työ.
    On porvarilla muurit oivat,
    ritarit vuorilinnojaan
    meit' uhitellen vartioivat,
    ja vahvat liitot vannotaan.
    Ja palkkasoturi jo tiukkaan
    patistaa palkkojansa pois;
    jos saanut ois ne viime hiukkaan,
    hän aikoja jo tiessään ois.
    Käy, kiellä kaikkein himo! Kuka
    viholaispesään pisti pään?
    He, valtakunnan turva muka,
    sen ryösti, raasti tykkänään.
    Saa mellastaa se meno laiton,
    jo puolen maailmaa se nieli.
    Viel' ulkopuolia kuninkait' on, —
    "Mua ei se koske", miettii kunkin mieli.

RAHANVARTIA.

    Kehua liioin liittokunta
    ei kestä. Menneen talven lunta
    luvatut apumaksut on.
    Myös, herra, laajat maas ken nää
    omistaa, hoitaa hallinnon?
    Jos kunne käy, siell' uusi maan on pää
    hän mielii riippumattomuutta,
    ja katsoa vain päältä saa;
    niin monta soimme oikeutta uutta,
    ett' ei jää meille yhtä ainoaa
    Ja puolueist' on aikaan tähän
    takeita vähemmän kuin vähän;
    yht' on, jos kiittää ne tai soimaa,
    vihall' ei, suosioll' ei voimaa.
    Nyt guelfit, ghibelliinit[4] lepää
    salassa kooten voimiaan.
    Nyt parhain naapur' avun epää,
    työ täys on kaikill' omistaan.
    On kultaportit lyöty säppiin,
    vain kootaan puurtain omaan näppiin,
    ja meille kassat tyhjät jää.

HOVIMARSALKKA.

    Myös minut pinteestä ken päästää?
    On aina meillä mieli säästää,
    ja ain' on tarvis enempää,
    uus päivä uutta huolta tuo.
    Ei puute keittiöön kyll' irvi;
    jänis ja kauris, karju, hirvi,
    kalkkunat, kanat, hanhet, ankat —
    on taatut luontaistulot nuo,
    ne varat mitenkuten vankat;
    vaan viinit loppuun hovi juo.
    Miss' oli kellarimme verrat!
    Parasten tarhain parhaat vuosikerrat
    ne viime tippaan jalot herrat
    jo särpii loputtomin juhlinnoin.
    Myös raatikellarin jo vuotaa juomat,
    käy tuopein, sarkoin kimppuun kuomat,
    kaikk' alle pöydän valuu noin.
    Saan maksaa minä joka lantin;
    ja luotot juutalaisen suomat
    ne vaatii vastikkeen ja pantin.
    Saa nojass' elää ennakkoin;
    jää laihoiks siat silavalta,
    on pantattuina patjat alta,
    jo syöty leipä heill' on pöydässään.

KEISARI hetkisen mietittyään Mefistofeleelle.

    Myös narri tiennee kiusan tuon ja tään?

MEFISTOFELES.

    En toki. Katson loistett' ylhää tuota
    sun ja sun jalojes! — Ken siin' ei luota,
    miss' ehdotonna majesteetti säätää
    ja altis voima kaiken nurjan häätää,
    saa hyvän tahdon vahvaks ymmärrys
    ja viihtyy kaikki toimi, vireys?
    Mi turma vois sen luoman onnen poistaa,
    mi pimeys, kun moiset tähdet loistaa?

NURINA.

    Täys veijari — Mi viekas suu —
    Noin luirii luo — Mink' onnistuu —
    Jo oivallan — mi juoni onkin —
    Mi siis? — Tuo suunnitelman jonkin —

MEFISTOFELES.

    Jotakin missä puutu ei maan päällä?
    Se siltä, tältä tää, nyt raha täällä.
    Sit' aivan permannolt' ei kyllä poimi,
    vaan syvimmätkin noutaa viisas toimi.
    Hae vuorten suonet, tutki muurit, mullat, —
    siell' uinuu lyödyt, lyömättömät kullat.
    Ken saa ne valoon, kysytte kenties:
    saa luonnon, hengen voimin kykymies.

KANSLERI.

    Vai luonnon, hengen? — Puhe tno on ansa,
    jost' ateistit perii rovion.
    Moist' ei saa kuulla kristikansa.
    On luonto synti, perkeleestä perin
    se henki, niist' on siinnyt sekaverin
    epäily, luoma luonnoton.
    Niin meill' ei! — Luonut luokkaa kaksi
    maa vanha keisarin vain on
    jaloksi vallan vartiaksi:
    ne, ritarit ja sääty pyhä,
    ne joka myrskyn kestää yhä,
    ja palkaks ottaa kirkon, valtion.
    Kateus halpa, houreet hurjat
    saa harhahenget kapinaan,
    kerettiläiset, noidat nurjat,
    tuhoojat kaupungin ja maan.
    Niill' ilvein soluttaisit julkein
    nää ylhät piirit tänne kulkein,
    sydämet turmaverkkoos sulkein, —
    ain' yhtyy narri narrimpaan.

MEFISTOFELES.

    Tuost' oppineen ma herran tunnen kyllä!
    Etäällä teist' on, mit ei sormet yllä;
    mit' ette oivalla te, teist' on kasku;
    jos ette laske te, on väärä lasku;
    ei paina, mit' ei teidän vaakaan panna;
    ei päde, mik' ei teidän leimaa kanna.

KEISARI.

    Pois tuolla muka puutteen meiltä taiot!
    Mit' oikein paastosaarnallas sa aiot?
    Ikuinen kuin ja jos mua tympäisee;
    ei ole rahaa, hanki, temppus tee.

MEFISTOFELES.

    Halunne täyden, enemmänkin hankin.
    Työ helppo, silti verta vaikeankin.
    Jo valmiin' on, vaan saada käsiin raha —
    ken keksii, miten, sep' on pulma paha.
    Vaan muistakaa: kun ihmistulvat ammoin
    maat, kansat hurmein hukutti ja kammoin,
    kuin moni kalleimpansa piiloon peitti,
    jos peloittikin, ja ne sinne heitti,
    ajoista ylvään Rooman tapaan samaan
    ain' eiliseen ja tähän päivään hamaan.
    Sen kaiken kätkee syvä, mykkä multa;
    maan sisus keisarin on, hänen kulta.[5]

RAHANVARTIA.

    Ei narrin puheeks yhtään hullumpaa,
    lain vanhan mukaan keisari sen saa.

KANSLERI.

    Nuo kullat paulana on saatanalla,
    se menoll' ei käy hurskaall', oikealla.

HOVIMARSALKKA.

    Jos kaivatut vain hankkii tarpeet hovin,
    ei pikku vääryys huolettais mua kovin.

SOTAPÄÄLLIKKÖ.

    On narri viisas, kunkin mielen ties;
    kun saa, ei kysy, mistä, sotamies.

MEFISTOFELES.

    Ja mun jos pettävän teill' ehk' on pelko,
    tuoss' astroloogi! Saakaa hältä selko!
    Hän tuntee taivaan piirit, hetket, huoneet;
    siis lausu, mink' on enteen tähdet suoneet.

NURINA.

    Fantasti, narri — toveristuu —
    Kaks veitikkaa — kuss' ylin istuu —
    Saa virren vanhan — kulun kuulla —
    Nyt hupsu veivaa — viisaan suulla —

TÄHTIENSELITTÄJÄ puhuu Mefistofeleen vihjoessa.

    On itse aurinkokin[6] kultaa pelkkää;
    Merkurius, airut, palkan saa, mi helkkää;
    on rouva Venus kiehtojanne parhain,
    luo lempikatseen kaikkiin myöhään, varhain;
    täynn' oikkuluuloja on Luna kaino;
    jos kohdall' ei lie Mars, hält' uhkaa vaino.
    On sorjin hohto Jupiterin tähden,
    Saturnus suur' on pieni kaukaa nähden;
    suurt' ei sen metalli saa kunniaa,
    se halpaa on, vaan paljon painavaa.
    Jos sovuss' yhtyy Sol ja Lunan helo,
    hopea kultaan, hupaisaa on elo;
    on muuhun kaikkeen silloin auki ovet,
    saat linnat, puistot, nuoret posket, povet.
    Mies suuritieto hankkii kaiken tään,
    hän mahtaa, mitä meist' ei yksikään.

KEISARI.

    Sain kahdesti sen sanan kuulla,
    en todeks sittenkään voi luulla.

NURINA.

    No onpas tää — suun pieksäntää —
    Täytt' allakkaa — Alkemiaa —
    Se uutta ei — Ain' ojaan vei —
    Mit' ehkä voi — sen veijaroi —

MEFISTOFELES.

    Ei usko löytöä ne suurta,
    siin' aivan ymmäll' on ne vain,
    ken hätään mandragoranjuurta,[7]
    ken mustaa koiraa[77] hopottain.
    Mit' on se: toisen suuss' on sutka,
    ja noidaks syyttää toisen suu,
    kun jalkapohjaa polttaa sama kutka,
    kun varma suunta sumentuu!
   Salaista tuntee kukin teistä
    ikuisen luonnon toimintaa,
    sen syvimmistä syvänteistä
    elävä oire uhoaa.
    Kun joka jäseness' on vaiva,
    kun paha, outo olo on,
    koht' iske toimeen, kuoki, kaiva,
    niin aarteen löydät, aarnion!

MUTINA.

    Kuin lyijypainon jalat sai —
    Niin olkaan ottaa — Kihti kai —
    Mull' isovarvas kutkuaa —
    Mun koko selkää kolottaa —
    Jos oikeat lie merkit, on
    täss' aarrepaikka verraton.

KEISARI.

    Vain joudu! Turha mutkistella,
    nyt saamme valhees tutkistella,
    miss' aarteet jalot all' on hiekan.
    Pois lasken valtikan ja miekan,
    kätt' omaa korkeata käytän;
    jos puhut totta, työn mä täytän,
    jos et, tien sulle hornaan näytän.

MEFISTOFELES.

    Tien sinne tiennen itsekin, mut laata
    teroittamast' en teille saata,
    vaill' isäntää mit' uinuu missä vain.
    Maamiehen sahraan kolahtain
    käy kultakulho alta mullan.
    Salpietaria saviseinästään
    hän raapii: raskaat kääryt kullan
    ilosta säikkyin tapaa kädellään.
    Kuin monen murtaa holvin olan
    se saakaan, puurtaa kuilun, solan,
    jonk' aarrevaisto tuntee tolan
    ain' alas manan porstuaan!
    Mi kultavadin, -tuopin, -kannun
    on paljous siell' alla mannun
    isoissa salasuojissaan!
    Kimaltaa maljojen rubiini,
    on vierell' ikivanha viini,
    jos halaa maljan maistaa suu.
    Mut tosi kumma kuulkaa: puu
    lahosi ammoin, astiaksi
    jäi viinikivi ainoaksi.
    Ei jalokivet, kullat silkat,
    myös jalon nesteen voimatilkat
    yön, soran all' on kätköissään.
    Siell' innoin viisas tutkii, kaivaa;
    se valossa ei suurt' ois vaivaa,
    mysteriot ne piilee pimeään.

KEISARI.

    Tuo sulle jää! Miks synkkiin mennä pesiin?
    Mill' arvo lie, tuo valoon, vedä esiin.
    Yöss' ei saa veijarista selvää varmaa,
    on joka lehmä musta, kissa harmaa.
    Nuo kultakulhot aidot alta maan
    käy valoon aurallasi ajamaan.

MEFISTOFELES.

    Sa itse kuoki, kaivaa koita,
    maamiehen työ sun suureks saa,
    ja karja kultavasikoita
    maan kamarasta kavahtaa.
    Koht' olet rikas, riemuin kantaa
    koruja voit ja armaallesi antaa.
    Näet majesteetti, kauneus —
    ne kruunaa hohtokiven kimallus.

KEISARI.

    Vain heti, heti! Kauanko se kestää!

TÄHTIENSELITTÄJÄ kuten edellä.

    Sun tulee, herra, liika intos estää!
    Nyt ensin ilojuhlat, leikit lie;
    ei hajaharrastus päämäärään vie.
    Sovitus vakaa ensin suorikaamme,
    alempi ylemmällä ansaitkaamme.
    Jos hyvää toivoo, hyvä olla saa,
    jos iloa, saa vertaan taltuttaa,
    jos viiniä, täys tertull' olkoon rusko,
    jos ihmeitä, niin olkoon vahva usko.

KEISARI.

    Siis iloon käyttäkäämme aika tää!
    Jo paasto parhaiks eteen ennättää.
    Sen iloisemmin vietettävä on
    sit' ennen karnevaali vallaton.

Torventoitotuksia. Poistuvat.

MEFISTOFELES.

    Ei aavistusta houkkioilla,
    ett' ansio vain onneen vei;
    jos viisasten ois kivi noilla,
    kivellä viisast' oisi ei.

AVARA SALI SIVUHUONEINEEN koristeltuna juhla-asuun naamiaisia varten.

AIRUT.

    Nyt Saksan pohjall' ette noissa
    lie pirun, narrin, kalman karkeloissa;
    teit' ilojuhla odottaa.
    Kun Rooman-teillään ruhtinaanne
    samosi ylhäin Alppein taa,
    hän hyötyi, teilt' ei huvi laanne:
    iloinen häll' on valtamaa.
    Kumartuin pyhiin jalkapohjiin[8]
    hän, keisari, pyrki vallan ohjiin,
    toi sitten kruununnouto-matkaltaan
    myös meille huppuviitan tullessaan.
    Kaikk' uudesti nyt syntyneit' on;
    nyt vallasherrat ilakoi,
    ne vetää päähän, korviin hauskan peiton,
    käy hahmoon hassun järkiheiton,
    niin viisas siinä kukin on, kuin voi.
    Jo parvehtivan juhlaväen
    hajoillen, yhteen lyöttyin näen,
    luo kuoron kuoro, joukon joukko,
    ees taas on, sisään, ulos tie!
    Tuhansin ilvein, totta vie,
    yks ainoa on suuri houkko
    tää maailma, ja aina lie.

TARHURINEITOJA, mandoliinien säestämää laulua.

    Koristaunut teitä varten
    täksi yöksi parvi on
    nuorten florentiinitarten
    Saksan hovin hohtohon.

    Päätä moni heljä kukka
    kutritummaa koristaa.
    Silkkineule, silkkinukka
    loi ne, loistamaan ne saa.

    Ansioks sen arvelemme,
    sille suott' ei kiitos soi:
    koko vuoden kukkiemme
    tekoloiste kestää voi.

    Kirjoliuskaa, -pätkää, -lankaa
    sommiteltiin suhdakkain;
    pilaks yksittäin ne pankaa,
    kaikin viehättää ne vain.

    Näätte kukkaneitoin soman,
    kujehtivan kulkueen;
    opas naisten luonnon oman
    onhan taide keinoineen.

AIRUT.

    Näyttää vasujenne aarteen
    saatte päänne päältä, alta
    kainalonne siron kaarteen,
    valita muill' ett' on valta.
    Joutuin, kukkapuisto jotta
    kujineen jo juhlaa varjoo!
    Syytt' ei tungos synny totta,
    kaunista kun kaunot tarjoo.

TARHURINEIDOT.

    Kauppa käymään hilpeästi,
    mutta tinkiä ei saa!
    Kukin tietköön iskevästi
    omaansa nyt kuuluttaa.

ÖLJYPUUNOKSA MARJOINEEN.

    Kukill' olkoon kukkain sulo,
    kauas kaiken riidan tulo,
    moinen mulle outo on:
    olenhan maan ydin vakaa,
    rauhanmerkki myös, mi takaa,
    turvaa joka vainion;
    koriste koht' ylväs olla
    saanen kauniill' ohimolla.

TÄHKÄSEPPELE kultainen.

    Ceres[9] antimensa antaa,
    korut sorjat, vienot suo:
    kaunis olkoon teidän kantaa,
    kalleimman mi hyödyn tuo.

FANTASIASEPPELE.

    Kirjokukat, malvain laiset
    kummat sammalkukastot!
    Luonnoss' oudot, oikkumaiset,
    vaan nyt muodin valiot.

FANTASIAKIMPPU.

    Theofrastoskaan ei tohtis
    nimittää mua, turhaan pohtis;
    toki, toivon, monta, ellen
    kaikkia, ma miellytellen,
    omani jok' oisin noihin
    kiinnitellä kiharoihin;
    paikka suoda sopisihan
    liki nuorta sydänt' ihan.

KILPAHAASTE.

    Kirjokukat, haaveluomat,
    muodot hetken muodin suomat
    saakoot, ihmekummat, joita
    luonto keksiä ei koita;
    korsi vehryt, kultakukka —
    niitä vilkkuu hulmutukka! —
    Vaan me —

RUUSUNUMPUT.

              piillään; nuoren ken
    ruusun keksi, onni sen!
    Konsa kehkee kesän kerkkä,
    hehkuu ruusun umppu herkkä,
    onnea ken moist' ois vailla?
    Lupaa, täytä — Floran mailla
    tää on into iloinen
    silmän, sielun, sydämen.

Tarhurineidot asettavat tavaransa sirosti näytteille viheriöihin lehväkäytäviin.

PUUTARHUREJA, teorbien[10] säestämää laulua.

    Umput vienot puhkee kukkaan
    kauneheksi kaunoin tukkaan;
    hedelmiss' ei viettelystä,
    maistelkaa siis marjaa kystä.

    Punaposki-kirsikoita,
    luumuja on, persikoita.
    Ostoon! Vaikka silmään paistaa,
    toist' on herkku suulla maistaa.

    Tulkaa, syökää, minkä maittaa,
    kypsint' antimista tarhain.
    Ruusuista voi runon laittaa,
    omenaa on purra parhain.

    Kukkienne loistoon nuoreen
    meidät seuraks suvaitkaa,
    tuomme runsauden tuoreen
    kypsynyttä tavaraa.

    Kussa kutoo köynnös rento
    lehvämajat hilpeät,
    kaikk' on teillä: umppu hento,
    lehdet, kukat, hedelmät.

Kitarain ja teorbien säestämin vuorolauluin kumpikin kuoro asettelee tavaroitaan tarjolle askelmittain yhä ylemmäs.

Äiti ja tytär.

ÄITI.

    Maailmaan kun tulit, puin
    pääsi hilkkaan hienoon.
    Kaikki katsoi ihastuin
    emon virpeen vienoon.
    Heti häitäs haavelmoin,
    niiss' ol' ylkä valioin,
    vaurain koko tienoon.

    Ah, jo hukkaan vierryt on
    monen monta vuotta,
    sulhojoukon joution
    vienyt vieras nuotta.
    Kisaan kiidit kera tään,
    tuolle hiljaa kyynärpään
    hipaisun soit suotta.

    Turhaan meni juhlat vain,
    mitenpäin jos mietti,
    panttileikit parittain —
    aina pelkkä pietti!
    Nyt on narrit irroillaan,
    ole valmis ottamaan,
    kenet vetää vietti.

Leikkitovereita, nuoria, kauniita tyttöjä, yhtyy seuraan; vilkasta, tuttavallista lavertelua.

Kalastajia ja LinnustAjia verkkoineen, vapoineen, liimasaittoineen ja muine vehkeineen, astuu esiin hajaantuen kauniiden neitosten joukkoon. Vuoroittaiset yritykset tavoittaa ja suostuttaa, livahtaa pois ja pitää kiinni virittävät mitä hupaisinta sananvaihtoa.

PUUNHAKKAAJAT tulla tömistävät rajusti ja kömpelösti.

    Pois tieltä! Tilaa!
    Puut kumoon lyömme,
    käy ryskyin työmme.
    Voi puskun antaa,
    kun puuta kantaa,
    kun hirttä hilaa.
    Se tinkimättä
    te pankaa vaakaan:
    jos maass' ei kättä
    ois työhön raakaan,
    veis hienot halla,
    vaikk' uhkumalla
    heist' äly uhkuis;
    ois kynkät jäässä,
    jos hiki päässä
    me emme puhkuis!

PULCINELLAT[11] lepertäen, miltei löpertäen.

    Te hupsut, kiskoin
    noin kuuruin niskoin;
    me viisaat: lapaa
    ei taakka tapaa;
    näet paljous paina
    ei vaateparren,
    ei verhot varren;
    näin joutilaina
    vain juostaan aina
    me tossujalat
    luo tungoshälyin,
    suin, silmin pälyin
    ja kilpaa kirkuin
    siin' äänin virkuin.
    Kuin veessä kalat
    me sujahdamme
    ja pujahdamme
    ja elehdimme
    ja pelehdimme;
    on kiittää lupa,
    on moittijamme
    meist' yhtä hupa.

PARASIITIT lipevän himokkaasti.

    Puuntuojat toprat,
    ja virkaveikot,
    nuo miilupeikot
    myös sysikoprat,
    hei, terve! Köyrät
    mit' auttais selät,
    pään nyökkeet nöyrät?
    Jos kielin kiehdot,
    noin, näinpäin liehdot,
    se polttaa, hyytää —
    sen tuntee luusi —
    vaan milläs elät?
    Kai tulet taivaan
    saat vilun vaivaan,
    jos puuttuu puusi,
    jos hiilt' ei lieteen!
    Se linnun paistaa,
    se keittää kalan.
    Mies makutieteen,
    lipoja kuppein,
    hän herkut haistaa,
    hän tuntee alan,
    sen pöytään hyökkää,
    ken kutsun nyökkää,
    ja suin ei suppein!

PÄIHTYNYT puolitolkuttomana.

    Tänään pois nyt tieltä teljet!
    Olen uljas, reipas niin.
    Rinnan raikas riemu, veljet,
    laukee laulun säveliin.
    Tahdon juoda, juoda, juoda!
    Kippis, veikot! Viini, vuoda!
    Sinä siellä, astu luo!
    Kippis, niin on tehty tuo.

    Kirjotakkiin kiukkusuulla
    eukko purki puuskiaan.
    "Senkin seiväspöppö!" — kuulla
    minä pulska poika saan!
    Tahdon juoda, juoda, juoda!
    Kippis, kuomat! Viini, vuoda!
    Seiväspöppöseura juo.
    Kippis, niin on tehty tuo.

    Miss' on hauska, harhatiellä
    käynkö? Velaks ellei suo
    krouvari, ei rouva kiellä,
    tyttö viime tuopin tuo.
    Tahdon juoda, juoda, juoda!
    Terve, veikot. Viini, vuoda!
    Toinen toisen maljan juo.
    Kippis, niin on tehty tuo.

    Huvin, kuinka, kussa saadun,
    kunhan sain sen, sama lie.
    Siinä makaan, kunne kaadun,
    jalat alta viini vie.

KUORO.

    Juokoon, juokoon joka kuoma!
    Kippis! Juoskoon kirkas juoma!
    Paina puuta, juhli, juo!
    Tuuskis, pöydän all' on tuo.

Airut ilmoittaa erinäisiä runoilijoita, luonnonrunoilijoita, hoviritarilaulajia, tunteellisia niinkuin intomielisiäkin. Kaikenlaisten kilpailijain tungoksessa ei kukaan suo toiselleen esiintymisvuoroa. Joku sukaisee muutaman sanan ohi pujottautuessaan.

SATIIRIKKO.

    Mist' oikein mieleni mukaan
    runoniekkana riemahtaisin?
    Jos laulaa ja lausua saisin,
    mitä kuulla ei tahtois kukaan.

Yö- ja kalmistorunoilijat lähettävät anteeksipyynnön poisjäämisestään, koska ovat paraikaa kiintoisassa keskustelussa vast'ikään haudastanousseen vampyyrin kanssa, mistä kenties voisi kehittyä uusi runolaji; airuen on siihen tyytyminen, ja niinpä hän kutsuu esiin kreikkalaisen mytologian, joka nykyaikaisessa naamiossakaan ei menetä omaa luonnettaan eikä viehätystään.

Sulottaret.

AGLAIA.

    Suloks elon teemme; aina
    anti suokaa sulokkaina.

HEGEMONE.

    Sulot saadess' olkaa; sulo
    toiveen todeksi on tulo.

EUFROSYNE.

    Päiväin soluessa hiljaa
    kiitos suloint' olkoon viljaa.

Kohtalottaret.[12]

ATROPOS.

    Mull' on tää nyt kehruutoimi,
    vanhin sisko langan laatii;
    paljon hento elon loimi,
    paljon mieltä, huolta vaatii.

    Jott' ois laheaa se, norjaa,
    hienoin pellava on mulla;
    taiten tasaista ja sorjaa
    tarkka sormi suo sen tulla.

    Kisan, riemun liian räikeen
    valtaan mielenne jos ratkee,
    tietkää laatu langan säikeen,
    varokaa: se väleen kätkee!

KLOTHO.

    Viime päivinä nyt, nähkää,
    hoitooni ma sakset sain;
    hosuntaa niill' umpimähkää
    sisko vanhin piti vain.

    Huonot hylkylangat heitti
    valoon, ilmaan heilumaan,
    katkesi kuin hauras seitti
    kaunein toive tuonelaan.

    Vaan vei sadat kerrat harhaan
    myös mua nuoruus maltiton;
    pidäkkeen nyt tiedän parhaan:
    sakset tuppeen pantu on.

    Sidottuna sillä tapaa
    teidät suopein silmin nään;
    vallan antaa hetki vapaa
    teille leikkiin lentävään.

LAKHESIS.

    Ymmärrystä mulla vain on,
    siksi järjestää ma saan;
    viipsimeni käynniss' ain' on,
    hätiköi ei milloinkaan.

    Langat virtaa viipsinpuulle,
    kunkin säädän kohdalleen,
    salli suunnalle en muulle
    vierrä kehään vieraaseen.

    Maailma sais kumman kuosin,
    työn jos sotkisin ma tuon;
    kehin aikaa hetkin, vuosin,
    kutojalle loimet luon.

AIRUT.

    Nyt tulevia ette tunne, vaikka
    teill' oisi kaikki vanhain kirjain tiedot;
    nuo teistä kai, nuo turmalinnut liedot,
    vain mielivieraiks saa nyt juhlapaikka.

    Ne Raivottaret on, meit' usko ette,
    suloiset, nuoret, sorjavartaloiset;
    vain heihin lyöttykää, niin kokenette,
    kyyn lailla kuinka puree kyyhkyt moiset.

    Ne luihut on, vaan joka narrin aivan
    kun vioillaan nyt kerskua on kuosi,
    ei enkeleinä hohtaa hekään suosi:
    maa, kaupunki saa heistä julkivaivan.

Raivottaret.

ALEKTO.

    Jos kohta, silti meitä ette vältä,
    kun kiehtoo hempi nuori, maire, soma;
    jos kellä teist' on kullanmuru oma,
    niin kauan korvaa ruopulamme hältä,

    ett' uskoo silmästä hän silmään meitä:
    myös muru muka vilkuu tuohon, tähän,
    on tyhmä, kieroselkä, ontuu vähän: -
    käy, kihlaa moinen — kihlat kaivoon heitä!

    Saa meiltä mielenmurteet morsiokin:
    hänt' ystävän on joku saanut kuulla
    vast'ikään halventavan ilkisuulla! —
    Jos sovitaankin, niin jää kauna jokin.

MEGAIRA.

    Tuo pilaa vain on; yhteen sidotuiksi
    kun joutuvat, ma saavun, tuoda arvaan
    ain' onneen kauneimpaankin sapen karvaan;
    sill' ihmiset ja hetket muuttuu muiksi.

    Ja toivottu jos sylissään on kellä,
    jo toivotumpaan koht' on houkon kaipuu;
    tavaksi tullen ylin onni haipuu:
    hän hylkää auringon, ois hyylle hellä.

    Tään kaiken hyväkseni käytän taiten,
    Asmodeus-pirun[13] ajall' oikealla
    tuon turman kylvöön innoll' uutteralla,
    niin ihmisparit kadotukseen kaiten.

TISIFONE.

    Pettäjälle myrkyt, puukot
    sijast' annan kielten häijyin;
    muita rakasta — sua väijyin
    vartomass' on surman suukot.

    Sapeksi on tulla pakko
    suloisimman tuokioista!
    Tinkimist' ei minkäänmoista,
    siitä onnest' on se sakko.

    Anteeks-antoa ken veisaa?
    Kunne vetoot kohtalosta?
    Kallion soi kaiku: kosta!
    Ja ken häälyy, elää ei saa.

AIRUT.

    Suvaitkaa suoda tilaa; aivan muu
    nyt tulevain on laatu. Tunkeutuu
    tuolt' esiin vuori,[14] uljaat vyötärillä
    on kirjovaipat, pitkät hampaat sillä,
    kuin käärme kärsä oudon olennon,
    mutt' arvoituksen avain mulla on.
    Sen niskall' istuu siron hento nainen,
    sit' ohjaa taiten sauvapuikollaan,
    ja toinen seisoo ylvään ihanainen,
    on häikäisevä loiste verhonaan.
    Sivulla kahleissa kaks ylevätä
    käy naista, tuoll' on ilo, tällä hätä,
    tää vapautta toivoo, tuntee tuo.
    Keit' ovat, kukin kuulla suo.

PELKO.

    Kärysoihdut, lamput vilkkuu
    juhlan hämyyn, hämminkiin;
    nuo mua valhenaamat ilkkuu,
    näin kun näännyn kahleisiin.

    Pois, te narrit nauravaiset!
    Irveistä ei hyvää näy;
    kaikki karsaat vainolaiset
    kimppuuni tän' yönä käy.

    Vihamies nyt ystäväkin,
    tuota turhaan naamiois;
    minut murhannut ois äkin,
    ilmi tullen puikkii pois.

    Oi, josp' oisin pakotiellä
    maailmaan jo väljempään!
    Vaan, ah, tuho vaanii siellä,
    jättää hirmuun, hämärään.

TOIVO.

    Terve, rakkaat siskot! Noissa
    jos on olla naamioissa
    teistä hauska illast' aamuun,
    tiedän, teist' ei tekohaamuun
    huomenna jää enää kukaan.
    Ja jos soihdunvaloss' emme
    oisi oikein eduksemme,
    päivät kirkkaat pääksytyksin
    käyskelemme mielen mukaan,
    konsa yhdessä, kons' yksin,
    kaunoketoja; ei epää
    kukaan, toimi taikka lepää.
    Huoli ei, ei puute paina,
    into, pyrkimys on aina.
    Tervetulleet kaikkialla,
    rohkeasti käymme luo.
    Totta jossain ilmain alla
    paras löytyy, palkan suo.

VIISAUS.

    Pelon, Toivon,[15] kaksi kytkin
    suurint' ihmisvihollista,
    muuten kiusaisivat nytkin.
    Tilaa! Nyt ei varomista!

    Elävää ma ajan, nähkää,
    jättiläistä torniselkää;
    ahkeraan se mennä ähkää,
    tien ei jyrkänteitä pelkää.

    Huipulla tuo jumal-impi,[68]
    nopsa-, laajasiipi, maaliin
    vasamata valmihimpi,
    kaikkianne saantiin saaliin,

    ympärillään loiste, gloria,
    kauas kajastuksen luova,
    nimeltään hän on Victoria,
    kaikkeen toimeen innon tuova.

ZOILO-THERSITES.

    Huh, huh! Ma parhaiks ehdin kai,
    näin kurjaa kussa nähdä sai!
    Vaan mulle tornissaan nyt tuo
    Victoria maalitaulun suo.
    Lie, valkosiivet levällään,
    se koko kotka mielestään.

    Jos kunne vain se katsahtaa,
    sen oma kaikk' on kansa, maa.
    Vaan mainetyö jos mainitaan,
    koht' alas käyn sen kiskomaan.
    Suur' alas, ylös pienen tie,
    se vääräksi, mi suoraa lie!
    En muusta kostu konsanaan;
    niin pitää piiriss' olla maan.

AIRUT.

    Siis sauva hurskas hutkimaan
    sua, ryysykoira, minkä voi!
    Kas, siinä kieri, kiemuroi! —
    Jo kaksoiskääpiö, mä nään,
    mykertyi inhaan mykkyrään. —
    Sen munaks ihmemuutos saa,
    se paisuu, halki pamahtaa.
    Kas, kaksoiset siit' ilmestyy,
    lepakko musta, liukas kyy;
    tomussa tää jo mataa pois,
    tuo kattoon lentää, kiireissään
    koht' ulkona taas yhtymään —
    en kolmas olevani sois.

NURINA.

    Hei, jo tuolla tanhutaan —
    Kunp' ois täältä kotonaan! —
    Ilmass' ihan kuhisee
    aaveita, niin eikö tee? —
    Leijui pääni päällitse —
    Vilkkui jalan vieritse —

    Kellään toki vammaa ei —
    Mutta kammo voiman vei —
    Huvi täysin tärveltyy —
    Se on noiden räähkäin syy.

AIRUT.

    Naamiaisissa on mulla,
    airueksi valitulla,
    virka vartioida ovi,
    huvejaan kun pitää hovi,
    hiipimästä turmat torjuin,
    vähääkään ei väistyin, horjuin.
    Vaan ma pelkään, ikkunoista
    ilman henget liukuu noista,
    enkä teille turvaa taata
    velhoilt', aaveilta ma saata.
    Kääpiö ei hyvää tiennyt;
    Mikä tulva tuolta lie nyt
    tulossa? Nuo keit' on haamut,
    virkani ois ilmoittaa, mut
    kummaa tajuamatonta
    selittää ois työtä houkon.
    Neuvokaa mua, teit' on monta! —
    Kas, kuink' entää halki joukon
    vaunut uljaat, neljä kirmaa
    eessä vetäjätä virmaa;
    vaan ei väki väisty pakoon,
    sulloudu ei tieltä lakoon;
    kaukaa värivälke läikkyy,
    kirjotähdet kiiluu, väikkyy,
    kuin ne taikalyhty lois. —
    Tulevat, kuin myrsky tois. —
    Syrjään! Multa sydän säikkyy.

NUORI OHJAAJA.

    Seis jo, siipihevot, talttuin,
    mahdill' ohjan tutun malttuin!
    Viihtykää, kun teitä viihdän,
    kiitäkää, kun intoon kiihdän —
    Paikkaa tätä tervehdämme.
    Kas, jo kaaloo jäljessämme
    ihailijat taajoin piirein!
    Airut, kuuluta, mi meillä
    nimi, laatu — kohta kiirein
    kiidämme jo kaukoteillä —
    mehän allegorioita
    olemme, siis tiennet, keitä.

AIRUT.

    Nimittää en tiedä teitä,
    ennen kuvata.

NUORI OHJAAJA.

                  Siis koita!

AIRUT.

    Olet ensinkin, en kiellä,
    nuori, kaunis. Poika vielä
    vain puolikasvuinen; vaan naiset sois
    sull' että täys jo varren mitta ois.
    Tuleva hurmaaja, jo päältä näen,
    niin, syötiks syntynyt naisväen.

NUORI OHJAAJA.

    Tuo joltain kuuluu! Jatkahan,
    sanalla reippaall' arvaat ongelman.

AIRUT.

    Säen silmäin tumma tuo, yö kiharain
    juveelinauhoin kimaltain!
    Niin loistopuku luontevasti
    olalta soluu sukkiin asti
    ja paistaa päärmepurppuroin!
    Tytöksi vois sua väittää, vaikka
    tytöille hurman, turman paikka
    ois saada sinut tutukseen:
    ne neuvois sulle a-b-c:n.

NUORI OHJAAJA.

    Ja vaunuiss'-istuja ken tuo
    komea hahmo?

AIRUT.

                 Kuninkaaksi
    ma rikkaaks arvaan, armiaaksi.
    Muut' ei sen tarvis onnellisen,
    kenelle suosion hän suo!
    Ei puutetta, jot' ei hän huomaa,
    ja suuremp' on jok' onnensuomaa
    häll' ilo puhdas antamisen.

NUORI OHJAAJA.

    Vain jatka, tauota saat vasta,
    kun tarkoin kuvaat.

AIRUT.

                        Korkeasta
    sanoilla kuinka kuvan tarjoo?
    On raikkaat, soikeat kuin kuu
    nuo kasvot, täyteläinen suu,
    turbaani sorja niitä varjoo.
    Jalosti lankee laskospuku.
    Ja ryhti — sanoist' on jo puutos!
    Lie valtias hän suurisuku.

NUORI OHJAAJA.

    Jumala rikkauden, Plutos,
    nyt loistossaan on vieras hovin,
    jo keisar' ylhä odottikin kovin.

AIRUT.

    Mik' oma sull' on toimi, olemus?

NUORI OHJAAJA.

    Runous olen, olen Tuhlaus,
    runoilija, täyttymys jonk' ylin
    on omintaan pois syytää täysin sylin.
    Myös mull' on rikkaus suunnaton,
    kuin itse Plutoksella[16] on;
    mi häitä puuttuu, jaan ma runsain mitoin,
    kaikk' ilot, kauneet karkeloitten, pitoin.

AIRUT.

    Sua somistaa tuo kerskuntas;
    vaan näytäs meille temppujas.

NUORI OHJAAJA.

    Näin näpsähytän vain ma kerran, toiste,
    jo vaunuin ympärill' on välke, loiste.
    Kas tuossa: helminauha!
        Yhä näpsytellen.
                            Sorvaan
    näin korut, kullat kaulaan, korvaan,
    juveelisormukset ja kammat
    ja kruunut toistaan soreammat;
    myös liekkejä voin joskus valaa
    ja varron, tokko syttyy, palaa.

AIRUT.

    Käy kihu, kun ne kahmii, haroo!
    Ne antajaakin vähät varoo.
    Kuin unessa hän näpsyttää,
    täynn' ilma kätt' on kärkkyvää.
    Jop' uudet kujeet nähdä saakin:
    mit' innoissaan ken tavoittaakin,
    hän totta huonon palkan saa,
    jo lahja karkuun liihottaa.
    Pois nauhasta jo helmet sataa,
    pivossa kuoriaiset mataa;
    poloinen hupsu pois ne viskaa,
    ne pörrää kiertäin päätä, niskaa.
    Sijasta taattuin tavarain
    saa toinen inhan perhon vain.
    Lupaili lurjus paljon niille,
    ja saadull' on vain kullan kiille!

NUORI OHJAAJA.

    Voit naamioita selittää, ma huomaan,
    mutt' olemusta kuorest' ilmi tuomaan
    ei riitä, airut, hovivirkas,
    ei ole näkös kyllin kirkas.
    Vaan riidoist' erossa ma pysyn,
    sun puolees käännyn, valtias, ja kysyn:
        Kääntyy Plutoksen puoleen.
    Mua etkö pannut ajoon tään
    sa valjakkosi tuulispään?
    Kuin ohjaat, enkö onnekkaasti vie?
    Siell' enkö, kunne viittaat, kohta lie?
    Väell' enkö tuonut siiven huiman
    ma sulle palmut kilvan tuiman?
    Kuink' usein puolestas ma lähdin,
    ain' ottelinhan onnen tähdin?
    Jos laakeroitu sull' on pää,
    sitonut seppelt' eikö käsi tää?

PLUTOS.

    Jos tarvis, todistan sen mielelläni:
    sa olet henki minun hengestäni.
    Teet mieleni sä jälkeen aina,
    mua rikkaamp' olet. Suurt' ei paina
    mun kaikki kruununi, jos verrataan
    sun työs ne palkkaan, lehvään vihantaan
    Julistan kaikkein kuulla täysin syin:
    sa rakas poika, sinuun mielistyin.

NUORI OHJAAJA väkijoukolle.

    Mit' antaa arvokkainta voin,
    ylt'ympäri jo kylvin noin;
    näen päällä pään nyt tuon ja tään
    mä liekin, sain sen syttymään;
    se päästä päähän hypähtää,
    se toisen jättää, toiseen jää,
    vain harvoin lieskaan leimahtaa,
    lyhyen, nopsan loiston saa;
    mont', ettei edes huomaakaan,
    jo sammuu suitsuun surkeaan.

NAISTEN JUORU.

    Tuo kuski nelivaljakon
    on puoskari, se varma on;
    jää komeljantti kyyryyn taa,
    vaan nälän, janon kalvamaa
    noin kuka kuunaan nähdä sai!
    Jos nipistää, ei tunne kai.

LAIHA HAHMO.[17]

    Naissuku irstas, irti! En
    lie mieliks sulle, tiedän sen. —
    Kun liedell' ennen eukko hyöri,
    Avaritia mull' oli nimi;
    menestyi talo, sisään imi,
    ei vierryt pois, mi sinne pyöri.
    Ma lippaat, arkut kukkuroin;
    on pahe muka tehdä noin!
    Vaan vaimojen kun uusin rotu
    ei enää säästäväksi totu,
    kun halut riittää, vaan ei rahat,
    kuin maksajalla huonoll' aina,
    on miehell' aivan paikat pahat,
    jos kunne katsoo: velka, laina!
    Mink' irti saa vain, vaimo tuhlaa
    koruihin, kurkkuun liehijäin,
    syö hyvää, entäs juomajuhlaa
    tuon liudan kanssa likekkäin!
    Ei, kullan isomp' ihanuus!
    Mies olen minä, Itaruus!

 JOHTOVAIMO.

    Lohikäärme, laistes kera kiistä!
    Petosta pelkkää kaikk' on kai!
    Noin miehet yllyttää hän, niistä
    kyll' ilmankin jo kiusan sai.

VAIMOJOUKKO.

    Tuo pelätti! Lyö vasten suuta!
    Meit' uhkaako se kaakinpuu?
    Mokoma mörkö irvisuu!
    Lohikäärmeet pahvia ja puuta!
    Vain kimppuun, suott' on kiista muu!

AIRUT.

    Seis! Hiljaa! Nimessä tään sauvan!
    Hänp' avuks ei mua kaipaa kauan;
    kas, kuinka hirmuluomat pauhuin
    levittää kaksois-siipiparin, —
    kaikk' eestä karkkoo hurin-harin!
    Lohikäärmeet suuttuu suomupäiset,
    suut avaa tulta syökseväiset;
    tie aukee, väki väistyi kauhuin.

        Plutos astuu vaunuista.

AIRUT.

    Mik' ylevyys! Hän merkin antaa,
    jo liikkuu lohikäärmeet nuo;
    ne vaunuist' arkun, kullan kantaa,
    myös Itaruuden myötään tuo.
    Siin' arkku, hänen jaloissaan!
    Niin ilmestyi kuin ihme vaan.

PLUTOS ohjaajalle.

    Nyt olet irti työlään taakan alta,
    on omaan piiriis entää vapaa valta.
    Se tääll' ei ole! Irvokas tääll' on
    vain sekamelska, hupsu, riihaton.
    Kuss', itse kirkas, kirkkautta näät,
    vain omaan huomaas, uskotukses jäät,
    vain hyvä, kaunis kuss' on kelvokas,
    siell' yksinäisyyteen luo maailmas!

NUORI OHJAAJA.

    Lähettilääs siis olen ominainen,
    sa mulle rakkain, lähin sukulainen.
    On runsaus, kuss' olet; kussa minä,
    kaikk' aarteist' ihaninten isäntinä;
    mont' usein ristiriita häälyttää:
    sua saattamaan, mua saattamaanko jää
    Sun omas levätä voi joutilaina,
    mua saattavall' on aina työtä, aina.
    En salassa ma tekojani tee;
    vain hengähdän — se minut ilmaisee.
    Hyvästi! Suothan onnen, jota halaan.
    Vain hiljaa kuiskahda, niin heti palaan.

        Poistuu samoin kuin tulikin.

PLUTOS.

    On aika käydä kätköst' aarteen vapaan!
    Vain lukkoon sauvall' airuen ma tapaan:
    se aukee! Nähkää! Vaskikattiloissa
    käy, kehkee, kuohuu kultaveri noissa;
    ui korut, käädyt, renkaat, kruunut siellä;
    se paisuu, uhkaa sulattain ne niellä.

VÄKIJOUKON VUOROHUUDAHTELUJA.

    Kas, kas, se kuinka kuohuukaan!
    On arkku kukkuraisillaan. —
    Kuin kultamaljat kullass' uis,
    kuin rahakääröt purkautuis. —
    Dukaatit hyvät hyppelee,
    se rintaa ihan riipaisee. —
    Nyt kaiken nään, mit' unelmoin!
    Ne maassa vierii, kierii noin! —
    Ne tarjotaan! Koht' ottamaan!
    Vain kumarrut, niin rikastut. —
    Muut salamana juostaan me
    ja saadaan arkku huostaamme.

AIRUT.

    Mi teill' on, houkot, hurmostila?
    Se on vain maskeraadipila.
    Vai muutako nyt vaatis kuka?
    Vai teille täyttä kultaa muka?
    Jo liikaa tässä leikiss' ois,
    jos vaihtolantin lahjaks sois.
    Näön hurmaan ette, hölmöt, tyydy,
    todeksi ellei tönkköön hyydy!
    Vai teille totuus! — Harhaan hupsuun
    te tarraatte, sen joka tupsuun. —
    Sa luultu Plutos, uljas naamus,
    tuon lauman häätäköön sun haamus!

PLUTOS.

    Sun sauvas siihen oiva on,
    jos sallit käyttää tuokion. —
    Se hehkuss' olla hetken saa. —
    Nyt, naamiot, te varokaa!
    Se hiiluu, räiskyy, kipunoi,
    jo kuuma on, kuin olla voi.
    Ken lähestyy, sen oma syy,
    koht' armotta se kärventyy. —
    Nyt alkaa sauvan kiertotie.

HUUTO ja TUNGOS.

    Voi, voi, nyt meidät turma vie —
    Paetkoon, kellä pääsy lie! —
    Pois väisty, väisty, takamies!
    Lyö vastaan lieskoja kuin lies. —
    Mua painaa sauvan hehku-ies —
    Hukumme joka kynsi näin. —
    Pois, naamiot, pois, taaksepäin!
    Takaisin, päätön lauma, pois! —
    Pois lentäisin, jos siivet ois! —

PLUTOS.

    Pakoilla sankka piiri sai,
    ei ketään kärventynyt kai.
    Nyt tungos tuo
    ei työnny luo. —
    Takeeksi järjestyksen tään
    nyt näkymätön taikavyö!

AIRUT.

    Tuo verraton on tenhotyö;
    kuink' älys valtaa kiitänkään!

PLUTOS.

    Vain malttaa, veikkoseni, saa:
    viel' yhtä toist' on tuprakkaa.

ITARUUS.

    Siis voi, jos puuttuu huvi muu,
    tuon parven katsastella; naiset
    näet missäs ain' ei ole etumaiset,
    jos mitä siepata voi silmä, suu!
    Niin viel' en ruosteess' ole mar,
    ja kaunotar on aina kaunotar!
    On hauskat hakkailla nuo pulut,
    kun tänään säästyy kaikki kulut.
    Mutt' yletön kun tungos on
    ja joka korvaan kaikk' ei sanat kanna,
    ei puhetorveks ehkä tehoton
    lie tässä taiten pantomiimi panna.
    Ei riitä siihen eleet käden, jalan,
    on kuje tepsivämpi tarpeen siksi.
    Kuin märkää savea nyt kultaa valan,
    se metalli näet kuontuu vaikka miksi.

AIRUT.

    Mi laihan hupsun päähän pisti!
    Luu-ukko tuoko humoristi?
    Hän kullan vatkaa kourillaan
    kuin norjan tahtaan taipumaan;
    lyö, lykkii, käärii kämmenpää,
    ain' epämuotoiseks se jää.
    Hän tuolla kääntyy naisiin päin,
    ne kirkuu pakoon kiirehtäin,
    on näkö vierova ja närkäs, —
    lie vekkuli se kiusankärkäs.
    Ma pelkään, siveyttä loukkaa,
    mi huvittaa sit' äijä-houkkaa.
    Sit' en voi sallia ma kauan,
    pois karkoitan; taas saanko sauvan?

PLUTOS.

    Ei arvaa hän, mik' uhkaa ulkopuolta;
    vain touhuunsa se narri jätä!
    Hän kujeineen koht'ikään häätyy tuolta;
    lain mahti suur' on, mahtavampi hätä.

METELIÄ ja LAULUA.

    Nyt metsän väki mellastain
    käy, laumat laaksoin, kukkulain,
    kuin vyöry vastustamaton:
    nyt suuren Panin[18] juhla on.
    Ne tietää, mit' ei kukaan muu,
    ne tyhjään piiriin tunkeutuu.

PLUTOS.

    Lie tuttu mulle suuri Pan, te liette!
    Samota saitte yhdess' uljaat tiet te.
    Ma tiedän, mit' ei kaikki tiedäkään;
    kuin tulee, avaan ahtaan piirin tään.
    Heill' olkoon onni myötä! Äkin
    voi tapahtua ihmeintäkin;
    noin käyvät katsomatta, kunne;
    mit' eessä on, sit' eivät tunne.

METSÄNVÄEN LAULU.

    Te kiiltonuket korukkaat!
    Nyt tulee rajut, tulee raat,
    hypellen, juosten joutuu luo,
    on repäisevä tulo tuo.

FAUNIT.

    Kuka fauni ei hyppele
    vallaton!
    Kevyt tammiseppele
    otsall' on;
    niin kiharaiset niill' on päät,
    vain sirot korvankärjet näät.
    Nenä tylppä, kasvot leveät
    kai naisilt' armon löytävät.
    Kun fauni tarjoo töppöään,
    ei hevin kiellä sievinkään.

SATYYRI.

    Näin Satyyri se jälkeen loikkaa,
    lyö pukinsorkkaa, säärtä hoikkaa;
    hän suosii laihoja, suonikkaita.
    Kuin alppivuohi huipullaan
    hän nauttii aavalti nähden maita.
    Vapaus raikkaana ilmanaan,
    last' ilkkuu, naista ja miestä, jotk' on
    syvällä huurussa laakson, rotkon
    myös elävinään eto onnessaan,
    hänen häirinnättä vaikk' yksin vain
    maailma kuulas on kukkulain.

MAAHISET.

    Luo pieni väki piipertää,
    ei parittain ne hevin jää;
    vain sammalpuvussaan ne puikkii
    omassa kukin puuhassaan,
    ja pienet, kirkkaat lamput tuikkii;
    kuin kiiltomuurahaiset[38] maassa
    ne kiitää työssä touhukkaassa
    noin ristiin rastiin rientoaan.

    Me, serkut harrasten haltiain
    ja kuulut haavurit kukkulain,
    pois kuppaamme me vuorten puhkun,
    otamme talteen suonten uhkun,
    metallit runsaat roukkoamme
    ja: onneks olkoon! toivotamme.
    Vain hyvää suoden teemme sen,
    me ystävät hyväin ihmisten.
    Vaan noin kun kulta kumpuaa,
    voi huorin tehdä, varastaa,
    mies ylpeä vaill' ei rautaa lie,
    kun laumamurhaan vietti vie.
    Ne kolme ken piti pilkkanaan,
    ei muista käskyjä muitakaan.
    Ei ole meidän syymme tää;
    siis kuin me mieltä hillitkää!

JÄTTILÄISET.

    Nää, metsälliset nimeltään,
    ei Harziss' oudot ensinkään,
    alaston alkuvoimaisuus,
    kuin tornit kulkee, korpikuus
    kädessä kunkin, lannevyönä
    on lehvät, röyhein risuryönä:
    ei pyhyydellä paavinkaan
    moist' ole suojavahtinaan.

LUONNOTARTEN KUORO sulkien keskeensä suuren Panin.

    Myös korkea koitunut
    joukkohon
    Pan, olennoitunut
    kaikkeus, on.
    Te hilpeimmät, hänet saarrelkaa,
    kujekarkelossa kaarrelkaa!
    Hän vakaa on ja hyvä on,
    siks suo hän ilolle suosion.
    Laen all' on aavan, siintävän
    myös valpas, valveill' aina hän;
    vaan purot soi ja solisee,
    ja tuuli vieno viihtelee,
    hän vaipuu puolis-uinailuun,
    ei liiku lehti, ei lehvä puun;
    kukat raikkaat tuoksuu balsamiaan,
    sitä hiljaisuus on tulvillaan;
    iloita ei salon immet saa,
    ne seisoalleen uinahtaa.
    Mutt' äänens' äkkiä taas kun hän
    korottaa peljästyttävän
    meren pauhuna ja pauanteen,
    käy tyrmistys joka sydämeen,
    sotajoukko uljas karkkoaa,
    jylyn voimaa sankari vavahtaa.
    Siis kelle se kuuluu, kunnia suo!
    Ylistys hälle, ken meitä tuo!

MAAHISTEN LÄHETYSTÖ suurelle Panille.

    Kuiluissaan kun kultajuonet
    runsaat kiertää kimaltain,
    suikertavat salasuonet
    näyttää viisaan virpi vain.

    Oomme troglodyytti-luoliss'[19]
    ikiyön me asukkaat,
    valoss' on sun valtatuolis,
    aarteit' armiaasti jaat.

    Löysimme nyt lähelt' aivan
    ihmelähteen, josta saa
    vaivatta, mi takaa vaivan
    muuten täytyis tavoittaa.

    Ihmeen sen sa, herra, täytät;
    turvas anna! Aarteet nuo
    onnen, kun sa kättäs käytät,
    koko maailmalle tuo.

PLUTOS airuelle.

    Meilt' ylhää malttia nyt hetki kysyy,
    mi, tulkoon mikä tulkoon, tyynnä pysyy;
    sull' onhan muutoin vahva uskallus.
    Näet kohta kamalimman kammokasta,
    sen maailma valheeks inttää nyt ja vasta:
    tee kirjaas siitä tarkka kertomus.

AIRUT tarttuen sauvaan, jota Plutos pitää kädessään.

    Vie hiljaa liekkilähteen luo
    ne suuren Panin, kääpiöt nuo.
    Se purkaa kuohun pohjaltaan,
    taas painuu kohti kuiluaan,
    on synkkä aukko ammollaan;
    taas kuuma kuohu käy, mä nään,
    vaan suuri Pan, hän mielissään
    jää ihmekummaa katsomaan,
    mi pärskyy helmivaahtoaan,
    kumartuu, kuiluun kurkistaa, —
    ei varomaan tuo meno saa!
    Nyt parta putoo, sinne jää! —
    Ken on tuo silo poskipää?
    On käsi eessä, ettei nää. —
    Voi turma, kauhu! Katsokaas,
    palava parta kohoo taas,
    ja syttyy seppel, povi, pää,
    nyt ilo loppui, itku jää. —
    Muut sammuttaakseen rientää luo,
    vaan kaikkiin tarttuu tuli luo;
    kuin hosutaan ja huiskitaan,
    se liekin liehtomist' on vaan;
    ja liekeist' yhtyy lieskavyc,
    se koko naamusparven syö.

    Vaan mikä viesti vihuroi,
    mi huuto suusta suuhun soi!
    Yö turman ikionneton,
    min toitkaan tuskan, vaurion!
    Koht' aamu saattaa sanomaa,
    mi kaikille on katkeraa;
    vain kiertää huuto levoton:
    "Hädässä keisari nyt on."
    Josp' ei ois totta! Saattoineen
    jäi palamaan hän paikoilleen.
    Kirous moiseen liehtariin!
    Risuihin vyöttyi pihkaisiin,
    ja kirkui, leiskui, leikamoi
    ja turmimmaisen turman toi.
    Oi nuoruus, nuoruus, rajoissaan
    sun kons' on riemus riehakoiva?
    Oi korkeus, kons' olletkaan
    myös järkevä kuin kaikkivoiva?

    Jo lehvämetsä leimuaa,
    ja suipot lieskat suikertaa
    päin kaarta kattopalkiston;
    tulessa kohta kaikki on.
    Voi surkeuden kukkuraa!
    Ei pelastust', ei auttajaa!
    Koon tuhkaa kohtaa aamu uus, —
    siin' uljas loistos, keisaruus!

PLUTOS.

    Kauhu tää jo riittää saa,
    nyt on avun tulla aika! —
    Lyököön pyhän sauvan taika,
    että kaikuu, järkkyy maa!
    Ilmat aavat, tiukkukaa
    vesivihmaa vilpoisaa!
    Tänne, usvat leijuvaiset,
    pilvet raskaspisaraiset,
    leimut, lieskat peittämään,
    tihkuin, uhkuin, puuskin puhkuin,
    liukuin hiljaa lannistamaan
    kaikkialta liekit lamaan!
    Lauhat, kosteat te, kaihtaa,
    välkkyvirvoiks saatte vaihtaa
    turhain tulten leikin tään!
    Henget ei saa vahingoittaa,
    tietäjän ne tenho voittaa.

HUVIPUISTO.

Aamuaurinko.

Keisari, hoviväkeä; Faust, Mefistofeles, säädyllisessä, ei huomiota herättävässä, tavan mukaisessa puvussa; molemmat polvistuvat.

FAUST.

    Se liekki-ilve, herra, anteeks anna!

KEISARI viitaten nousemaan.

    Saat monta samanmoista toimeen panna. —
    Äkisti piiriss' olin hehkuvassa,
    kuin oisin ollut Pluto manalassa.
    All' yötä, hiiltä, vuoripohja, josta
    löi pienet lieskat. Monest' onkalosta
    puhaltui liekkipyörteet epäluvut,
    ne ylhääll' yhtyivät kuin holvikuvut.
    Noin harja tulikielist' ylimmälleen
    rakentui yhä, raukes yhä jälleen.
    Loi tulikierrepylvästön ne laajan,
    näin taampaa kansain tungoksen ma taajan.
    Mua kunnioittamaan ne työntyi luo
    kuin aina kilvan. Näkyi tää ja tuo
    mun hovistani. Näytin tuhansien
    ma ruhtinaalta salamanterien.[20]

MEFISTOFELES.

    Se olet, herra! Sillä ehdoton
    jok' elementti alamaises on.
    Näit totelleen sua tulen raivokkaan;
    sa mereen hyppää, kuohuun rajuimpaan,
    sen helmipohjaan tuskin tullut liet,
    jo etees aukee ihanimmat tiet,
    vihervän kuulas aalto rusoviiruin
    asunnoks sorjimmaksi kaartuu kiiruin,
    kehäänsä sinut, keskipisteen, sulkee.
    Palatsit, kunne kuljet, myötäs kulkee.
    Eloa uhkuu itse seinät nuo,
    käy nuolinopsa vilske, pois ja luo.
    Veen hirmut vieno, uus se hohde houkuttaa,
    ne hyökkää päin, sen jäävät seinän taa.
    Ui lohikäärmeet kultasuomukkaat,
    haikalaa vasten kitaa nauraa saat.
    Vaikk' ympärilläs hovi hyörii, häärää,
    noin viel' et nähnyt tungost' ilman määrää.
    Eik' armainta lie vailla aallon varat:
    luo uljaan linnan Nereiidit[21] ui,
    siell' ikiraikkauteen mi rakentui;
    on nuorimmat kuin kalat ahneen arat,
    muut viisaat; Thetis kuulee, rientää luo,
    uus Peleus, sulle kättä, suuta suo.
    Ja entäs istuimet Olympon!

KEISARI.

                               Tuon
    ma ilmain isännyyden sulle suon.
    Ne istuimet, ne pian kyllä saa.

MEFISTOFELES.

    Ja, korkein herra, omas on jo maa.

KEISARI.

    Mik' onnen suoma sinut mulle soi,
    Tuhannest' yhdest' yöstä suoraan toi?
    Jos mieles hersyy kuin Sheherazaden,
    menestyt korkeimman sa armon saaden.
    Ain' ole valmis, arkimaailmaanne
    kun inhaan kyllästyn, — syyt eipä laanne.

HOVIMARSALKKA tullen kiiruusti.

    Suurvaltaisin, jo luulin, ettei kuunaan
    mun korkein onni soisi olla suunaan,
    mutt' eessäs minut onni tää
    ylimpään riemuun yllyttää:
    on suora lasku viimeisinkin,
    sai kyllän kynnet kiskurinkin,
    se hornanpolte sammui pois;
    tää on kuin taivaan ilo ois.

SOTAPÄÄLLIKKÖ seuraa kiiruusti.

    Käy palkasta nyt maksuleimat,
    taas joukot kaikk' on taatut, reimat,
    taas huovi antaa huristaa,
    ja krouvit, heilat haaviin saa.

KEISARI.

    Mik' into nostaa rintojanne,
    vie huolen uurteet otsaltanne,
    mi touhu noin nyt teidät tuo?

RAHANVARTIA juuri saapuen.

    Sen sanokoot työn aikaansaajat nuo!

FAUST.

    Suvaitkoon kansleri sen ilmoittaa.

KANSLERI tullen hitaasti.

    Viel' elon-iltani sen onnen saa. —
    Siis kuulkaa, nähkää kohtalokas lehti,
    mi tuskan muuttaa onnen tulvaks ehti.
        Lukee.
    "Tää seteli on, kaikki tietkööt sen,
    tuhannen kultakruunun arvoinen
    Luvuton aarrepaljous sen takaa,
    syvällä keisarin se maassa makaa.
    Esillesaantiin aarteen ammoisen
    on ryhdytty, se vastike on vakaa."

KEISARI.

    Mi konnanjuoni, petos suunnattomin!
    Noin keisarin ken nimen väärentää?
    Ja palkkaans' eikö saanut rikos tää?

RAHANVARTIA.

    Sen, muista, itse piirsit käsin omin.
    Yöjuhlan suuri Pan sa olit, näin
    puhuimme, kansleri ja me, sua tervehtäin:
    "Suur' itselles se juhla-ilo suo,
    vedolla kynän kansas onni luo!"
    Sen vedit, tuhansiks sen kilpatyöllä
    monisti tuhattaiturit jo yöllä.
    Hyvästä työst' ett' yhtälaill' ois hyöty,
    täys sarja kohta leimattiin, on lyöty
    viis-, kymmenkruunut, sadat täydet, puolet.
    Et arvaa, kuinka haihtui kansan huolet.
    Näe kaupunkisi Nyt homeen, horteen alta
    mik' elon, ilon vilske kaikkialta!
    Maailman auvo nimes vaikk' ol' aina,
    näin viel' ei palvonut sit' ihmissuku.
    Nyt vasta täysi aakkosten on luku,
    tään merkin ottavat kaikk' onnekkaina.

KEISARI.

    Väkeni kelpo kullaks uskoo sen?
    Se pätee palkaks sotajoukon, hovin?
    Siis olkoon, suostun, vaikk' on kummaa kovin.

HOVIMARSALKKA.

    Ken tavoittais ne karkulaiset, ken?
    Kuin salamat ne lähti kiitämään.
    On vaihtopankit ovet selällään,
    ja hopeaan ja kultaan joka lehden
    ne vaihtaa, tosin alennukset tehden.
    Tie sielt' on krouviin, liha-, leipäpuotiin;
    nyt puoli maailmaa vain juo ja syö,
    ja toinen herrastelee hienoon muotiin,
    on kauppiaill', on räätäleillä työ.
    Sun onnekses juo krouviseurat hartaat,
    kilisee vadit, täynn' on padat, vartaat.

MEFISTOFELES.

    Korean kohtaa pengermällä perhon
    koht' yksin-käyskelijä, sorjaverhon;
    se riikinkukonsulka-viuhkan takaa
    vilahtaa moiseen seteliin, ja muu
    niin heti suostutus ei sulosuu
    veis suosioon, niin ilman vastahakaa.
    Ois kukkarot ja pussit kiusaks aina,
    povella lippunen ei liioin paina;
    sen lemmenkirjeet sopuseuraks saa,
    rukouskirjaan kätkee pappi palvoin;
    sohia sukkelamp' on peitsin, kalvoin,
    kun soturill' ei vyötä painavaa.
    Ei Majesteetti työtä korkeaa
    mun luulle alentavan vihjein halvoin!

FAUST.

    Sun maissas määrättömät määrät kullan
    noin hukkaan viruu horteess' alla mullan.
    On aatos avarinkin kurjan vajaa
    tuon aavistaakseen rikkauden rajaa;
    ylimpään lentoon mielikuvitus
    se sinkoo siivin kesken pysähtyvin;
    vaan henget täyttää, joill' on katse syvin,
    rajaton rajattomaan uskallus.

MEFISTOFELES.

    Paperi moinen mukavamp' on käyttää
    kuin kulta, helmet, selvän arvon näyttää;
    ei tarvis tinkiä, ei vaihtaa silloin,
    on lemmen, viinin juhla vaikka milloin.
    Saa kovaa rahaa sillä vaihtajalta.
    Jos puuttuu, kotva kaivetaan maan alta;
    ja maljan, käädyn korkein huuto ostaa,
    paperi kuoletettu ilkun kostaa,
    epäilijöille näyttää pitkää nenää.
    On totuttu jo, muu ei kelpaa enää.
    Tää meno keisarin nyt maiss' ei muutu:
    ei kulta, korut, paperi ei puutu.

KEISARI.

    Te ylhään onneen valtakunnan veitte;
    niin olkoon palkka myös kuin työ, min teitte!
    Maan sisus kaitkaa maissani te kaksi,
    te arvokkaimmat aarteenvartiaksi.
    On kätköt laajat, syvät tietyt teille,
    käy teiltä yksin käskyt kaivureille.
    Siis, aarteistomme kaitsijat, kaikk' yhtyin
    vireät virass' olkaa, toimeen ryhtyin,
    maan päälliset ja alaisetkin maan
    sovintoon onnekkaaseen solmimaan!

RAHANVARTIA.

    Ei sitä seikkaa lie, jost' emme sovi;
    hyv' on, kun velhon virkaveljeks saan.

        Poistuu Faustin kanssa.

KEISARI.

    Nyt niitä lahjaks saatte, koko hovi.
    Kuink' aikoo kukin käyttää, ilmaiskoon.

HOVIPOIKA saaden lahjan.

    Ma panen huviin, iloon, nautintoon.

TOINEN samoin.

    Mult' armas käädyt, renkaat heti saa.

KAMARIHERRA ottaen vastaan.

    Täst' alkain juon ma kahta kalliimpaa.

TOINEN samoin.

    Jo noppaa taskustani nostattaa.

LIPPUEENPÄÄLLIKKÖ miettivästi.

    Voin maan ja linnan velattomaks saada.

TOINEN samoin.

    Uus aarre lisäks entisten ei kaada.

KEISARI.

    Tult' innon toivoin, uljuutt' uuteen tekoon;
    vaan joka teidät tuntee, kyllä arvaa:
    kuink' aarteita jos saisittekin kekoon,
    vast' ette entistä te vaihda karvaa.

NARRI saapuen joukkoon.

    Te jaatte lahjoja... myös mulle, anon!

KEISARI.

    Vai elät taas? Ne joisit polttoon janon.

NARRI.

    Nuo taikalaput! Ymmäll' olen siitä.

KEISARI.

    Sen uskon, huonosti näet käytät niitä.

NARRI.

    Tuoss' uusia; en tiedä, mitä teen.

KEISARI.

    Vain poimi pois, näet etees pudonneen.

        Poistuu.

NARRI.

    Mull' oisko muka tuhantista viis?

MEFISTOFELES.

    Taas, leili kaksijalka, elvyit siis?

NARRI.

    Kuin ennenkin, vaikk' en näin hyvään säähän.

MEFISTOFELES.

    Nous ilost' ihan hiki sulle päähän.

NARRI.

    Ken, nähkääs, rahaa paperista valaa?

MEFISTOFELES.

    Saat sillä, mitä kaula, vatsa halaa.

NARRI.

    Maan, talon, karjan myöskö?

MEFISTOFELES.

                                Noista hinnan
    vain ojennat ja otat!

NARRI.

                          Myöskö linnan
    ja riistametsät, -purot?

MEFISTOFELES.

                             Vaikka mistä!
    Sa oisit muhkein linnanisännistä.

NARRI.

    Ens' yöni nukun oman pohjan päällä! —

        Poistuu.

MEFISTOFELES yksin.

    Ken ei näe, ett' on narri viisain täällä?

SYNKKÄ KÄYTÄVÄSOLA.

Faust. Mefistofeles.

MEFISTOFELES.

    Mua vedät näihin synkkiin soliin, vaikka
    sisällä siell' on hauskaa niin!
    Tuo hovin tungosvilske paras paikka
    lie temppuihin ja tepposiin.

FAUST.

    Pois lorut nuo! Siit' ajat on ja päivät,
    kun kuluks alle anturas ne jäivät;
    vaan noin nyt heilut ees ja taas
    vain kiertäin sanaa antamaas.
    Mutt' uuteen vaatii urakkaan
    kamariherra, marsalkka mua vaan.
    Niin tahtoo keisari, se heti täyttää
    on pakko, Helena ja Paris hälle näyttää;
    ihannekuvat miesten, naisten noina
    hän nähdä halaa ilmi-olentoina.
    Siis työhön joutuin! Lupaust' en loukkaa.

MEFISTOFELES.

    Mit' uskalsit? Sua mieletöntä houkkaa!

FAUST.

    Et tainnut, kuoma, kuvitella,
    nuo temppus mihin meidät vie.
    Kun rikkaaks ensin tehty lie,
    nyt saamme herraa huvitella.

MEFISTOFELES.

    Äl' usko, ei se käy noin vaan,
    nyt pystymmät on portaat eessä;
    sä ryhdyit oudoist' oudoimpaan,
    kunp' uutta vain et rikosvelkaa tee sä!
    Kuin kullan paperinen kummitusko
    ois helppo nostaa Helena? Äl' usko! —
    Kuvatus-kummitust' on, noidanlasta
    mull' antaa, pallipäätä vaihdokasta;
    vaan pirunheilat, vaikka valioita,
    ei ole heeroskauden hempukoita.

FAUST.

    Taas vanhan ruikutuksen harras lisä!
    Sun kanssas aina epätiedoss' on.
    Sa olet kaikkein estelyiden isä,
    jok' avust' uuden vaadit palkkion.
    Vain hiukan sopotat, on tehty tuo,
    voit vilahduksess' esiin hänet noutaa.

MEFISTOFELES.

    Pakanat multa muille joutaa,
    omassa hornass' asuu nuo.
    Mut keino lie...

FAUST.

                    Jo kerro, kiirehemmin!

MEFISTOFELES.

    Se korkeamp' on salaisuus, siks emmin. —
    Miss' aikaa, paikkaa ei, siell' ylhäiset
    on yksinäiset jumalattaret,
    nimetyt kaihtain, niinkuin huomannet,
    on emot!

FAUST säpsähtäen.

               Emot!

MEFISTOFELES.

                     Mielees kammon toi?

FAUST.

    On emot! Emot! Kummalta se soi.

MEFISTOFELES.

    Myös on. Niit' ette, kuolevaiset, tunne,
    me emme hevin mainitse. Nyt vaivu
    luo niitten, sull' on syvimpään tien kaivu.
    Sun oma syys, ett' ovat tarpeen.

FAUST.

                                     Kunne
    on tie?

MEFISTOFELES.

            Ei tietä! Kulkematon kulkuna,
    evätty eessä, pääsytönnä sulkuna
    ikuinen umpi! Mennä uskallatko?
    Et samotessas salpaa siirrä, katko,
    sua autiudet ajaa. Aavistatko,
    mit' autius ja yksinäisyys on?

FAUST.

    Sais säästyä tuo paatos-täry,
    käy siitä noitakyökin käry
    ja muunkin muinaiskomennon.
    Kanss' elin kai ma ihmisheimon inhan,
    opinhan tyhjää, tyhjää opetinhan!
    Jos puhuin totta järjen, tunnon mukaan,
    kaht' äänekkäämmin vastaväite soi vaan;
    alt' iskuin nurjain sainhan etääntyä,
    sain erakoksi korpeen vetääntyä,
    ja etten yksin, orvomp' ois kuin kukaan,
    lopulta jäädä hornalaisen hoivaan.

MEFISTOFELES.

    Ui valtamerta, vailla rajaa
    ulappa ääretön kuss' ulottuu,
    näet kuitenkin, kuink' aalto toistaan ajaa,
    vaikk' ammottaakin alla surman suu.
    Näet jotain sentään, vilahtavan veessä
    delfiinin vihervässä tyventeessä,
    näet pilvet, auringon ja kuun ja tähdet:
    näe mitään et, kun iki-tyhjään lähdet,
    et kuule askelt' astumaas,
    tue mikään all' ei anturaas.

FAUST.

    On puhees kuin päämystagoogin[22] myytit,
    joit' uskoi kuunaan hartaat neofyytit;
    päinvastoin vain. Vai tyhjän syliin syöstä
    saan taidon, voiman noudantaan sen yöstä?
    Sun mulle suomas tuon on kissan toimi,
    tulesta kuumat kastanjat mi poimi.
    Ei haittaa! Tyyten tutkikaamme tuo,
    sun tyhjäs ehkä kaiken mulle suo.

MEFISTOFELES.

    Sua mennessäs mun muista kehuneen,
    näyt totta tuntevan sa perkeleen.
    Täss' avain tää!

FAUST.

                     Tuo pikku lelu!

MEFISTOFELES.

                                     Kahvaan
    vain tartu, halvaks älä arvioi!

FAUST.

    Kädessä kasvaa, liekkii, salamoi!

MEFISTOFELES.

    Jo uskotko sen vaikutukseen vahvaan?
    Tien, paikan oikean sen tietää vainu,
    emojen eteen vie. Sen kanssa painu!

FAUST kammahtaen.

    Emojen! Vavahdan, kuin iskis kuka!
    Mik' on tuo sana, jot' en kuulla voi?

MEFISTOFELES.

    Mik' ahtaus! Uus sana kiusaa muka!
    Vain kuultua siis kuulla kestät? Kammoin
    mik' enää löis sua, soikoon mikä soi?
    Sa kummimpaankin totuithan jo ammoin!

FAUST.

    Ei turtumus lie ovi onnen tarhain,
    väristys ihmisen on osa parhain;
    jos tunnett' elo ehdyttääkin monta,
    vain järkkyin sydän tuntee suunnatonta.

MEFISTOFELES.

    Siis vaivu! Tai myös: nouse! virkkaa vois.
    Se yht' on. Pohjalt' olevaisen pois,
    kuvien pelkkäin irtopiiriin mennen!
    Saa ilos kadonneesta kauan ennen!
    Kuin pilvet leijuu niitten lento vapaa.
    Avainta viuhdo, etteivät sua tapaa!

FAUST innoittuneena.

    Hyv' on! Se käteen uuden tarmon valaa,
    avartuu rinta, työhön suureen halaa.

MEFISTOFELES.

    Näet vihdoin kolmijalan hehkuvaisen,
    se merkkinä on pohjan pohjimmaisen.
    Sen hohteess' emot huomaat, istunee
    kai jotkut, toiset seisoo, käyskelee,
    kuink' osuu. Muodostunta, muuttumus,
    iäisen mielen iäis-askarrus,
    kuviksi kutoo kaikkinaista luomaa.
    Vain hahmot nuo he näkee, ei sua huomaa.
    Siin' ollos rohkea, on vaara suuri,
    käy suoraan kohti kolmijalkaa tuota,
    sit' avaimella kosketa!

        Faust tekee avaimella päättävän käskeväisen eleen.

MEFISTOFELES häntä tarkastellen.

                            Noin juuri!
    Kuin orja seuraa se, ei luovu luota;
    taas nouset hiljaa, onnen olkapäällä,
    ei tiedäkään ne, saalis on jo täällä.
    Ja huutaa sankarin, kun noin sen toit,
    ja sankarittaren sa yöstä voit,
    sa ensimmäinen, joka moista tohdit;
    se tehty on, sa täytäntöön sen johdit.
    Koht'ikään mahti maagillisen avun
    saa jumalhahmoiks suitsutuksen savun.

FAUST.

    Siis nyt?

MEFISTOFELES.

              Nyt alas ponnistuksin kaikin!
    Sa vaivu polkein, polkein nouset sieltä.

FAUST polkee ja vajoaa.

    Kuink' auttanee vain avain, jos sen saikin!
    Saas nähdä, tokko palaa tuolta tieltä.

KIRKAASTI VALAISTUJA SALEJA.

Keisari ja ruhtinaat. Hovikunta liikehtien.

KAMARIHERRA Mefistofeleelle.

    Se henkinäytös näyttämättä on,
    siis toimeen, herra on jo maltiton.

HOVIMARSALKKA.

    Sit' ikään majesteetti tiedustaa;
    pahoittaa vitkaillen hänt' ette saa.

MEFISTOFELES.

    On kumppanini juuri siksi poissa;
    hän työnsä tietää, salakammioissa
    syvässä rauhass' askaroi;
    tää erikoista vaatii vaivaa:
    tään aarteen, itse kauniin, esiin kaivaa
    vain korkein taito, viisaan taika voi.

HOVIMAHSALKKA.

    Ma taidoistanne, taioistanne viis;
    niin tahtoo keisari, se valmiiks siis!

VAALEAVERIKKÖ NAINEN Mefistofeleelle.

    Sananen, herra! Näätte muodon raikkaan,
    mut toista surkeus on suvisään,
    tuo pilkut punervat se joka paikkaan
    mun vaivakseni valkohipiään.
    Mik' auttaa?

MEFISTOFELES.

                 Sääli! Moinen valkotupu
    keväällä kirjava kuin teeren kupu!
    Mätiä tislatkaa te sammakon
    ja konnankieliä, kun täyskuu on,
    sit' alakuulla ihoon sivelkää —
    ei pilkkuja tuo enää kevätsää.

TUMMAVERIKKÖ.

    Luo tungos työntyy, teidät saartaa. Pian,
    mua auttakaa, sain jalkaan vilunvian,
    se haittaa, käyskelin tai karkeloin,
    vain kömpelösti kumartaakin voin.

MEFISTOFELES.

    Mun suokaa jalkaan polkaista te kerta.

TUMMAVERIKKÖ.

    No niin, lie lempivillä tapa moinen.

MEFISTOFELES.

    Ei ole se mun polkaisuni verta.
    Samalle samaa, tuska lie tai toinen;
    parantaa jalan jalka, muu taas muun.
    Kas niin! Ei vastata saa polkaisuun.

TUMMAVERIKKÖ kirkaisten.

    Ai, ai, se polttaa! Potku armoton,
    kuin kaviolla!

MEFISTOFELES.

                   Vaiva poissa on.
    Nyt tanssi halus takaa — luistaa keli,
    ja pöydäss' armaan kanssa jalkapeli.

NAINEN tunkeutuen luo.

    Mua päästäkää! On tuska liian suuri,
    tulessa mull' on syvin sydänjuuri.
    Viel' eilen katsett' ikävöi hän multa,
    nyt selin kääntyy, toista liehii kulta.

MEFISTOFELES.

    Tukala juttu tuiki, mutta kuules,
    tää hiili ota, hänen luokseen palaa,
    nojaudu häneen vienosti, ja salaa
    siin' olkaan, hihaan, viittaan viivaa tee
    katumus hellä sydämeen jo herää.
    Vaan niele hiili heti, sillä erää,
    ei vett', ei viiniä saa maistaa huules:
    tän' yönä ovellas hän huokailee.

NAINEN.

    Ei myrkkyä se lie?

MEFISTOFELES närkästyneenä.

                       Mua loukkaa moinen.
    Sais juosta pitkältä sen hiilen perään,
    puut' on se polttolavan erään,
    jot' innoin hoidimme, sen taata voinen.

HOVIPOIKA.

    Ma lemmin, eivät katso aikuiseksi.

MEFISTOFELES syrjään.

    En tiedä enää, ketä kuulenkaan.
        Hovipojalle.
    Te nuorint' älkää pälykö! Ken keksi
    etunne, ellei kypsät vuosiltaan? —
        Toisia tunkeutuu liki.
    Taas uusia! Täys sota! Totuus sula
    lopulta neuvoks enää tässä jää,
    tuo kehnoin keinoista. On suuri pula. —
    Oi emot, emot, Faust jo päästäkää!
        Katsoen ympärilleen.
    Salissa himmentyy jo valot, näen
    jo liikehtivän kaiken hoviväen.
    Siell' arvokkaasti astuu peräkkäin
    ne kautta pitkäin solakäytäväin.
    Ritarisaliin vanhaan, avaraan
    nyt koolle tullaan, tuskin mahdutaan.
    Nuo laajat verhot, kudoskuviot,
    varukset, kulmanteet ja komerot, —
    niin, tääll' on itsestään jo, esiin vaikka
    ei manattaiskaan, aaveill' asuinpaikka!

RITARISALI.

Himmeä valaistus.

Keisari ja hovi saliin saapuneina.

AIRUT.

    Tutussa kuuluttajan työssä toimin,
    vaan henget saartaa salaisin nyt voimin;
    on turha toivo löytää järkipohjaa,
    jok' ongelmaa tuon oudon menon ohjaa.
    Jo tuolit, istuimet on paikoillaan,
    juur' eturiviin keisar' ohjataan;
    voi verhoista hän mukavasti noita
    ihailla suuren ajan taisteloita.
    Kaikk' istuvat jo, valtias ja hovi,
    perälle penkit kaikk' ei kelvoin sovi;
    myös kulta kullan viereen paikan kai
    suloisen kolkoks aavehetkeks sai.
    Sijansa kaikill' on, on muill', on mulla,
    olemme valmiit siis, saa henget tulla!

        Pasuunain soittoa.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Nyt ihmenäytös heti alkaa saa!
    Niin käskee herra, seinät auetkaa!
    Nyt taika vallitsee, mik' estää vois?
    Kuin liekin viemät vierii verhot pois;
    jo muuri halkee, siirtyy sijaltaan,
    ja syvän näyttämön nyt katse kohtaa,
    valoa salaperäistä se hohtaa,
    käyn lavan partaalle ma seisomaan.

MEFISTOFELES ilmestyen kuiskaajankomerosta.

    Saa suosion kai, mitä täältä sorvaan,
    on pirun puhetaito kuihke korvaan.
        Tähtienselittäjälle.
    Sa tunnet, kuinka tähdet kulkevat,
    mun kuiskeeni sa taiten tajuat.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Tuoll' ihmevoiman esiin loihtiman
    näen temppelin ma vanhan, valtavan.
    Kuin Atlas taivast' ammoin kantoi, pylväät
    on rivitysten ympärillä ylväät;
    ne vuorenraskaan kestää kuormituksen,
    jo kaksi kantais suuren rakennuksen.

ARKKITEHTI.

    Antiikkiako? Hurmatkoon tuo houkan!
    Niin kömpelöä, raskaan jäykkää on!
    Jaloa raaka, suurt' ois avuton?
    Rajaton pyrkimys vain pylvään soukan,
    vain suippoholvi nostaa hengen teitä;
    muu rakennus niin rakentaisko meitä?

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Nyt hartaat olkaa, tähtien on aika!
    Lukitkoon järjen loihtulauseen taika,
    vaan lentäköön kuin itse vapaus
    ihana, raisu mielikuvitus!
    Se silmin nähkää, mihin mieli palaa!
    Se mahdotont' on, siis, mit' usko halaa.

        Faust kohoaa etunäyttämön toiselta sivulta.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Kuin pappi seppelpää, tuo tenhomies
    nyt täyttää, aimosti mit' alkaa ties.
    Myös kolmijalka maasta kohoaa,
    jo suitsutuksen tuoksu tuulahtaa.
    Jo ryhtyy siunaamaan hän suurta työtä;
    nyt kaikess' olla voi vain onni myötä.

FAUST mahtavasti.

    Nimeenne, valtaemot, piileväiset
    rajattomassa, iki-yksinäiset,
    ja silti yhtä! Päänne ympäritse
    elotta väikehtivät hahmot elon.
    Mi kerran oli, hehkun sai ja helon,
    siell' liikkuu, osa ikuisuutt' on itse.
    Te, kaikkivoivat, jaatte asuntoihin
    niit' aamun teltan, öitten onkaloihin.
    On toisill' eessä elon armaus,
    luo toisten tietäjän käy uskallus;
    hän, aulis, voimin vyötty, näyttää sen,
    mi kaikkein toive: ihmeen ilmeisen.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Vain koskee maljaan avain hehkuvainen,
    jo peittää paikan huuru usvamainen,
    kuin pilvi leijuu, huljuu, pitkäks ujuu,
    jakautuu, suikerrellen yhteen sujuu.
    Ja henkimahdin ihme havaitkaa:
    tuo väike soittoa on sointuvaa.
    Hyminä kumma kumpuaa ja helkkää,
    vaeltaa henget, sävelt' on se pelkkää.
    Triglyyfit,[23] pylväsrivit soi, sen kuulen;
    jo laulaa koko temppeli, ma luulen.
    Nyt vaipuu usvaharso; sulho sorja
    siit' astuu, notkuu tahdiss' askel norja.
    Voin vaieta jo, joutaa sanat pois,
    kenelle armas Paris outo ois!

        Paris ilmestyy.

VALLASNAINEN.

    Mi hohde, nousu kukoistukseen nuoreen!

TOINEN.

    Kuin persikassa tuntu mehun tuoreen!

KOLMAS.

    Niin hienon täyteläinen huulten kaarre!

NELJÄS.

    Kai ois se malja suulles armas aarre!

VIIDES.

    Todella sievä, vaikk' ei hieno varsin.

KUUDES.

    Sais tulla hiotummin käytösparsin.

RITARI.

    Niin, paimenrenki[24] nähtävyys on lavan,
    vaan miss' on merkki prinssin, hovitavan?

TOINEN RITARI.

    Puol'alastonna pulska poika kyllä,
    vaan sietäis ensin nähdä sovat yllä!

NAINEN.

    Niin sulavasti istumaan hän vaipuu.

RITARI.

    Ja syliin, kainaloon kai teill' on kaipuu!

TOINEN NAINEN.

    Sirosti kättä nojaa päänsä taa.

KAMARIHERRA.

    Se tolvana! Tuo on jo julkeaa.

NAINEN.

    Mit' ette, hyvät herrat, morkkais?

KAMARIHERRA.

                                       Kehtaa
    edessä keisarin noin roikalehtaa!

NAINEN.

    Vain näytöst' on se: siell' ei katso kukaan.

KAMARIHERRA.

    Täss' yli näytösten käy etiketti.

NAINEN.

    Pään armaan vienosti jo uni petti.

KAMARIHERRA.

    Hän kohta kuorsaa, täysin luonnon mukaan.

NUORI NAINEN ihastuneena.

    Mi tuoksu suitsutukseen ihanasti
    sekaantuu? Tuntuu sydänjuuriin asti!

VANHEMPI NAINEN.

    Niin, sieluun saakka hengähtely herkkä!
    Hänestä käy se!

VANHIN NAINEN.

                    Kasvun kevätkerkkä!
    Soluissa nuoruus nektarina läikkyy,
    väreillen ilmass' ympärillä väikkyy.

        Helena ilmestyy.

MEFISTOFELES.

    Siis tuo! No, hän ei mult' ois rauhaa vievä!
    Ei verilleni käy, vaikk' onkin sievä.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Ei tehtävää mull' enää, tunnustan
    sen mielelläni miesnä kunnian.
    Hän, kaunis, tulee. Kunp' ois tulikielet! —
    Sai kauneus laulun intoon ihmismielet —
    ken näki sen, sen valtaansa se vei,
    ken omaks sai, sen onnell' äärtä ei.

FAUST.

    Näköä kauneus mult' eikö vie?
    Sen lähde tulvii sielun sisimpään!
    Sai autuaimman palkan kammotie.
    Niin kaikk' ol' inhaa, tylsää, tyhjää. Tään
    kun pappeuden sain, kuink' arvokasta,
    ikuista, suurta, vakaata nyt vasta!
    Mult' elon henki laatkoon huokumasta,
    jos sinusta ma koskaan, koskaan luovun! —
    Sulous, lumokuvastuksessaan[25]
    mi hurmas ammoin, auvon tarjos,
    ol', ihanuus, vain sumea se varjos! —
    Sult' yksin kaiken voiman, innon saan
    ja kaipuun kaikkivaltiaan,
    sua lemmin, palvon, jumaloin ja juovun.

MEFISTOFELES kuiskaajankomerosta.

    Seis, taltu, osas sotket kokonaan!

VANHEMPI NAINEN.

    Komea, kookas, vain niin pieni pää.

NUOREMPI NAINEN.

    Moist' onko nähty jalan lönttyrää!

DIPLOMAATTI.

    On ruhtinattaria tyyliin samaan,
    hän kaunis päästä jalkoihin on hamaan.

HOVIMIES.

    Käy viekkaan vienona hän pojan luo.

NAINEN.

    Niin nuoren, puhtoisen, — on rumaa tuo!

RUNOILIJA.

    Tuo kauneus luo hohteen nukkujaan.

NAINEN.

    Endymion ja Luna,[26] tosiaan!

RUNOILIJA.

    Niin juur', on jumalatar alas tullut,
    kumartuu, pojan hengitystä juo;
    ah, miekkoista! — Nyt suudelman jo suo! —
    On mitta täys.

DUENNA.

                   Noin julki! Huimat hullut!

FAUST.

    Peloittavasti suosii poikaa! —

MEFISTOFELES.

                                    Malta!
    On, mitä mielii, haamun tehdä valta.

HOVIMIES.

    Pois hiipii varpaisillaan; poika herää.

NAINEN.

    Vilahtaa taakseen, tietysti, sill' erää.

HOVIMIES.

    Suur' ihme pojan huumaa kokonaan.

NAINEN.

    Ei liene toisest' ihme kovinkaan.

HOVIMIES.

    Taas jalon arvokkaana luo hän palaa.

NAINEN.

    Jo nään, hän pojan oppiins' ottaa halaa.
    Mies siinä seikass' ain' on sekapäinen:
    kai tuokin mielestään on ensimmäinen.

RITARI.

    On, vaikk' ois mikä, kaunis, jumalainen! —

NAINEN.

    Viheliäistä! Viekas porttonainen!

HOVIPOIKA.

    Ma olla tahtoisin tuo nuorukainen!

HOVIMIES.

    Ken mielellään ei tarttuis verkkoon moiseen?

NAINEN.

    Se koru käynyt kädestä on toiseen,
    jo melko kulunut on kultauskin.

TOINEN NAINEN.

    Ol' enää kymmenvuotiaasta tuskin.

RITARI.

    Saa parhaan ottaa, minkä onni suo:
    mua tyydyttäisi kaunis tähde tuo.

OPPINUT.

    Näen selvään hänet, mutta silti kysyn,
    hän onko aito. Epäillä on syy,
    näet silmin nähden liioin viehättyy;
    siis kirjoituksissa ma kiinni pysyn.
    Luen niistä kaikkein Troian harmaapartain[27]
    hänt' ihastelleen todell' innoin hartain;
    ja nähdäkseni täysin sopii tää:
    mull' ikää on, vaan hän mua miellyttää.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Mies, sankar' uljas, poikanen ei enää,
    hän tarttuu kaunoon — turha tehdä tenää —
    jo korkealle ilmaan kohottaa:
    ihanko ryöstää?

FAUST.

                    Uskalikko hurja!
    Sa tohdit! Seis! Hoi, seis! Nyt riittää saa!

MEFISTOFELES.

    Siis hoida itse aave-ilve kurja!

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Vain sana vielä! Nähdyn näytelmän,
    Helenan ryöstöksi sen nimitän.

FAUST.

    Vai ryöstö! Olenko siis turhan tautta
    ma tässä, kädessäni avain tää!
    Toi autiutten kauhu-aavain kautta
    se minut tähän. Täst' ei järkähtää
    saa jalka! Täss' on totta nää, ei unta,
    teit' uhmaa, henget, hengen avarrunta,
    suur' omaks aukee kaksoisvaltakunta.[28]
    Hän, kaukaisin, ei lähemp' olla vois!
    Pelastan hänet, viel' ett' omemp' ois!
    Se, emot, emot, suokaa, vaadin teitä!
    Ken hänet tuntee, hänt' ei enää heitä.

TÄHTIENSELITTÄJÄ.

    Faust! Faust! Sa mitä teet? — Hän tarttuu naiseen
    rajusti, — on jo hahmo himmennyt!
    Nyt avaimen hän suuntaa nuorukaiseen,
    jo koskettaa! — Voi meitä, voi! Nyt! Nyt!

        Räjähdys. Faust viruu maassa. Henget haihtuvat usvaksi.

MEFISTOFELES ottaen Faustin hartioilleen.

    Sen saitte! Kiusana kun narri lie,
    lopulta pirunkin se vipuun vie.

        Pilkkopimeä. Temmellys.

TOINEN NÄYTÖS

KORKEAHOLVINEN, AHDAS GOOTTILAINEN HUONE,

Faustin entinen kammio, muuttumattomana.

MEFISTOFELES ilmestyen verhon takaa. Hänen sitä nostaessaan ja katsoessaan taakseen näkyy Faust ojentuneena vanhanaikuiselle vuoteelle.

    Nyt siinä viru, onneton,
    jonk' umpipaulaan lempi vei!
    Helenan herpaama ken on,
    niin hevin siitä toivu ei.
        Katsoo ympärilleen.
    Jos kunne täällä katseen heitti,
    on säilynyt kaikk' ihan ennellään:
    vain kirjoruudut himmenneet, mä nään,
    ja karttunut on lukinseitti;
    paperi kellastunut, muste kuivaa, —
    vaan sillään kaikk' on saanut olla;
    kynäkin tuossa, pirun haltuun jolla
    Faust piirsihe täynn' apeutta nuivaa.
    Sen ruodoss' eikös verta vain
    näy tippa, jonka viekoitelluks sain!
    Tää tott' ois aarre ainoisin
    keräilijälle suurimmallekin.
    Myös vanha turkki jäänyt vanhaan vaarnaan,
    tuost' aatos palaa siihen saarnaan,
    joll' ammoin pyörsin teinin pään;
    mies siit' ei selvinnyt lie vieläkään.
    Sua, lämmin karvaturri, hetken verran
    ma totta halun kantaa saan,
    dosentti ryhtevä viel' olla kerran,
    jok' erehdy ei missään milloinkaan.
    Asenne oppineitten aito, —
    pirulta ammoin jäi se taito.

Pudistaa vaarnasta ottamaansa turkkia; siitä pölähtää sirkkoja, kuoriaisia ja koiperhosia.

HYÖNTEISTEN KUORO.

        Taas terve! Niin harvoin
        sa, pää-isä, käyt!
        Me suristen, survoin
        jo tullaan, kun näyt.
        Salass' yksin ja kaksin
        meit' istutit vain;
        näet tanssivan, taatto,
        nyt luvuttomain.
        Niin veijari rintaan
        se syvälle jäi,
        on helpompi keksiä
        turkista täi.

MEFISTOFELES.

    Kuink' iloll' yllättää mua nuoret luomat nuo!
    Vain kylvä, sadon kypsän aika tuo.
    Pudistan vielä kerran vanhat karvat —
    niist' enää pölähtää vain jotkut harvat. —
    Hei, kaikkianne! Suojaan sadan satain
    nyt kätköin, lemmikit te, lentäin, matain,
    lipasten vanhain romustoon
    ja sekaan tummuneitten pärmäin,
    pölyisten ruukunsäröjen ja -särmäin,
    pääkalloin silmäonteloon!
    Ei moinen laho tunkka saata
    kutisemasta kuunaan laata.
        Pujahtaa turkkiin.
    Kas niin, viel' ollos kerran olkapäällä!
    Taas isäntä nyt olen täällä.
    Mutt' ei se nimi auta paljonkaan:
    miss' on ne, joilta tunnustuksen saan?

Helistää nuorasta kelloa, josta lähtee vihlova, läpitunkeva räminä saaden holvit vapisemaan ja ovet lentämään auki.

FAMULUS[29] hoippuen luo pitkän, synkän käytävän perältä.

    Mikä pauhu! Mikä kauhu!
    Portaat nuojuu, muurit huojuu;
    takaa ruudun sälähtävän
    salaman näin välähtävän;
    halkee laatat permannosta,
    tippuu laastit laipiosta;
    usten lujat salvat laukee,
    ihmevoiman eessä aukee. —
    Huu, mi hirmu, kouko täällä
    Faustin vanha turkki päällä!
    Katsoo, viittoo — pelon ankeen
    vallass' aivan maahan lankeen.
    Pakenenko vaiko jään?
    Minut, ah, mi periikään?

MEFISTOFELES viitaten.

    Hei, veikko! — Nimenne on Nikodemus.

FAMULUS.

    Niin, teidän arvoisuutenne — Oremus.[30]

MEFISTOFELES.

    Se jääköön!

FAMULUS.

                Muistamasta kiitos syvin!

MEFISTOFELES.

    Viel' ikämiesnä teini, tiedän hyvin.
    Mies oppinut, jo herra homepää,
    vain lukee, lukee, muut' ei tehtävää.
    Niin sommitellaan soma korttitalo,
    ei henki suurinkaan tee enempää.
    Vaan mestarina tääll' on taattu valo,
    tuo kuulu tohtori, tuo Wagner jalo,
    maailman oppineen nyt päämies ylväs,
    sen koossapitäjä, sen valtapylväs,
    ain' ahtaa viisautta aumaan;
    luo rientää tiedonjanossaan
    opetuslapset yhteen laumaan.
    Vain hän kateederista loistaa, käyttää
    kuin Pyhä Pietar' avaintaan,
    mit' ylhääll' on, mit' alhaall' on, hän näyttää.
    Ylinnä muista noin hän hohtaa;
    ei vertaa kunniassa kohtaa;
    Faust itse unhon varjoon jää,
    kaikk' yksin keksi, taisi tää.

FAMULUS.

    Ei, teidän jaloutenne, anteeks anon,
    nyt mull' on pakko vastaanpanon:
    ei mitään sellaista, sen sanon;
    häll' osa olla vaatimaton on.
    Käsittämättömäst' on kadonnasta
    tuon suuren miehen tuiki lohduton;
    ei lakkaa palaavaksi toivomasta.
    Kuin tohtori Faustin aikaan huone tää
    kajoomatonna kaikin kohdin
    vain vartoo entist' isäntää.
    Ma tuskin sisään tulla tohdin.
    Nyt jokin tähtihetki lie! —
    Näin vavahtavan muurin vakaan,
    ust' ainoaa ei jäänyt hakaan,
    siks oli auki tänne tie.

MEFISTOFELES.

    No missä mies se olostaa?
    Luo viekää! Hänet noutakaa!

FAMULUS.

    Ah, kiellon sain niin ankaran;
    en tiedä, tokko uskallan.
    Vuoks suuren työn jo kuuta monta
    hän rauhaa tarvinnut on ehdotonta.
    Näön hennoin oppinut sai villin,
    kuin miilumies on nokipää
    nyt siellä, silmät verestää
    puhaltelusta lieskapillin;
    noin puhkuu, puuhaa, minkä kerkee,
    helisemäst' ei pihdit herkee.

MEFISTOFELES.

    Mua ettäkö ei päästäis luo?
    Täss' on se mies, jok' onnen hälle tuo.
        Famulus poistuu, Mefistofeles istuutuu mahtavasti.
    Ma tähän tuskin istahdan,
    jo saapuu vieras, tunnen tulijan,
    noit' uusimpia tällä kertaa,
    sen rehentelijän ei vertaa.

BACCALAUREUS[31] syöksyy käytävästä.

    Ovet auki, portti avoin!
    Toivon, ettei kuolleen tavoin
    elävä ois laho, mätä
    niinkuin aina ennen tätä,
    turhaan hukkua ei huolis,
    itse elämään jo kuolis.

    Muurit nää jo mutkiin taipuu,
    lopulta ne kasaan vaipuu;
    ajoiss' alta väistykäämme,
    muuten äkin loukkuun jäämme.
    Rohkeudellani ei rajaa,
    mutt' ei eemmäs voi mua ajaa.

    Vaan mi vastass' on nyt mulla?
    Tänne juuri taisin tulla
    ammoin, keltanokka kiltti,
    arka, ange lukupiltti,
    noihin luotin partasuihin,
    jaarituksiin jauhettuihin.

    Vanhain kirjain valheet toisti,
    tekotiedoillaan he loisti,
    uskoteltu ulkokulta
    vei heilt' elämän ja multa.
    Kas! — Viel' yksi pesään näitä
    suuria jäi sumupäitä!

    Eikös istu, ihme kumma,
    yllään sama turkki tumma!
    Niinkuin jäikin, tosiaan
    viel' on takkutaljoissaan!
    Silloin taitavaksi luulin,
    tajunnut en, mitä kuulin.
    Nyt ei tepsi lorut nuo,
    kursailutta astun luo.

    Jos Lethen tummaa vett' ei hapsin harvoin
    jo, vanha herra, ui tuo kaltto pää,
    täss' oppilaanne nähkää saaduin arvoin,
    patukat, akatemiat jo jää.
    Näen teidät yhä yhdenmoisna;
    ma toisna palaan, lähdin toisna.

MEFISTOFELES.

    On hauskaa, luo kun soitto veti.
    Näin kohta, teiss' ett' oli jotain:
    tulevan kirjoperhon kielii heti
    jo tuntomerkit toukankotain.
    Kiharat, pitsikaulus syvää
    soi teille lapsen mielihyvää. —
    Nyt tukka Ruotsin kuosiin,[32] — koskaan olla
    ei tainnut kankipalmikolla?
    Niin reipas, uljas näkö; tulee muistaa
    suurt' itseä vain hieman suistaa.

BACCALAUREUS.

    Te vanha herra, täss' on vanhat majat,
    vaan muistakaa, ett' uudet on nyt ajat.
    Pois sanat kaksimielet moiset!
    Nyt tarkkaajat niill' onkin toiset.
    Jos narraa nuorta, herkkää mielt', ei lie
    se ihme temppu, totta vie.
    mut tohtikoonpas vaan nyt kukaan!

MEFISTOFELES.

    Ei nuoret suostu toteen suorasukaan,
    ei soi se keltanokkain mielen mukaan.
    Vaan vuotten mennen tuta jahka
    sen kaiken tuimasti saa oma nahka,
    kaikk' oman pään se löytöseksi luullaan,
    "ol' opettaja pöllö", silloin kuullaan.

BACCALAUREUS.

    Tai veijar' ehkä! Ei sit' oppi-isää,
    ken toden haastais suoran. Kukin lisää
    tai vähentää, on vakaa, leikin jyvät
    myös viisaan laarista saa lapset hyvät.

MEFISTOFELES.

    On aikans' opinnalla, vaan jo huomaan,
    olette valmis opetusta suomaan.
    Kuun kierrot monen, vuoden jonkin
    kai kokemuksen runsaan koonneet onkin.

BACCALAUREUS.

    Kokemuspohja! Lörpötystä löyhää!
    Se hengen rinnalla on köyhää.
    Mit' ammoisest' on tietty, työntää
    vois tunkiolle, saatte myöntää.

MEFISTOFELES oltuaan hetkisen vaiti.

    Sit' aavistin jo. Olin houkka,
    näen sen nyt, kuiva, tylsä kirjatoukka.

BACCALAUREUS.

    Tuoss' ymmärryst' on sentään hiukan verran,
    näen äijän järkevän nyt ensi kerran!

MEFISTOFELES.

    Salaista kulta-aaretta ma hain
    ja sydet kaameat vain saaliiks sain.

BACCALAUREUS.

    Vain myöntäkää, ei kalju kalloluunne
    enemmän kuin nuo ontot tuolla maksa.

MEFISTOFELES leppoisasti.

    Kai ette tiedä, kuink' on raaka suunne!

BACCALAUREUS.

    Vain valhetta on kohtelias saksa.

MEFISTOFELES siirtyen pyörätuolissaan yhä lähemmäs näyttämön parrasta, permantoyleisölle.

    On valon, ilman puute täällä mulla,
    kai teidän luonanne voin toimeen tulla?

BACCALAUREUS.

    On röyhkeää viel' yhä nostaa nenää,
    kuin jotain ois, eik' ole mitään enää!
    Veressä elää elämä, ja missä
    niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
    Elävä veri, raikas voima tuo
    uutt' elämää se elämästä luo.
    Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
    ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
    Kun voitimme me puolen maailmaa,
    mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
    unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
    On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
    kuin horkan puuska, jäytää, painaa;
    kun kolmas kymmen ikää karttuu,
    mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
    Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

MEFISTOFELES.

    Lisätä perkele mit' enää vois?

BACCALAUREUS.

    On perkeleitä vain, jos minä sallin.

    MEFISTOFELES syrjään.

    Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

BACCALAUREUS.

    Tää jaloin kutsumus on nuorison!
    Ei ollut maailmaa, sen minä loin;
    ma nostin meren aalloist' auringon,
    kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
    Kuss' astuin, tielle päilyi päivän kulta,
    vihertyi maa ja kukki mulle multa;
    ma viittasin, ja ensimmäisen yön
    jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
    Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
    kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
    Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
    mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
    ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
    eess' aamu kirkas, takana yö musta.

        Poistuu.

MEFISTOFELES.

    Vain mene, uljas omaperäis-otus!
    Mi kolaus sun tietää ois:
    ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
    jot' ammoin aatellut ei rotus? —
    Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
    on vuoden päästä toisin, malttakaamme!
    Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
    lopulta sentään viinin saamme.
        Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
    Sanani teit' ei intoon saa,
    niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
    on piru vanha, vanhetkaa,
    niin hänet ymmärrätte kyllä!

LABORATORIO keskiaikaisessa mielessä; monimutkaisia, avuttomia laitteita haaveellisia tarkoituksia varten.

WAGNER lieden ääressä.

    Soi kello, kammo-mourahdusta
    vavahtaa muuri nokimusta;
    koht' ongelmaan kai löydän selon,
    mi vastaa vakaint' odotusta.
    Pimeys valkenee jo, helon
    saa sisin pullo, sisus kiiluu,
    kuin hiiltä elävää se hiiluu,
    kuin jalokivi kirkkain kiiltää
    ja yöhön säihkyviirun viiltää.
    Näen valon valkohohteisen.
    Täll' erää josp' en pettyis! — Luoja,
    rasahti ovi!

MEFISTOFELES astuen sisään.

                 Terve! En
    lie pahain toivotusten tuoja!

WAGNER hätääntyneenä.

    Niin, terve tähän tähtihetkeen!
        Hiljaa.
                                    Mutta
    nyt ihan hiljaa, hengen huokaisutta!
    Koht' aikaansaatu työ on ihmeinen.

MEFISTOFELES vielä hiljemmin.

    No mikä siis?

WAGNER hiljemmin.

                   On tekeill' ihminen.

MEFISTOFELES.

    Vai niin? Vai lempiväisen parin
    siis salpasitte savuhormiin?

WAGNER.

    Oh, varjelkoon, noin meist' on aivan nurinnarin
    sukua jatkaa vanhaan normiin.
    Tuo arka alku elon kipinän,
    suloinen pakko paineen sisimmän,
    jok' otti, antoi, omaan kasvoi kaavaan,
    lähintä, sitten vierast' omaksui,
    se vanhast' arvostaan nyt alentui;
    se ilo lie viel' elukan ja raavaan,
    vaan puhtaamp', ylhemp' alku niitten herran,
    inehmon suurilahjaisen, on kerran.

        Kääntyen lieteen päin.

    Se loistaa! — Toiveit' on nyt tosiaan,
    kun sadoist' aineista on seos saatu —
    pääseikka näät on sekoituksen laatu —
    näin ihmis-aine kokoon kuontumaan
    ja tislattu se, keitinpulloin
    sisälle sopivasti sulloin,
    työ ett' on saatu hiljaa luontumaan.

        Kääntyen jälleen lieteen päin.

    Se syntyy! Seos selkenee!
    Jo totuus, varmuus valkenee!
    Syvimmän luonnon ihmeen, pohjaan mennen,
    kokeella selvitämme järkevällä.
    Mink' elimellist' itse loi se ennen,
    me teemme kiteyttämällä.

MEFISTOFELES.

    Ken kauan eli, paljon koki,
    häll' enää mitään uutt' ei eessäpäin;
    vaellusvuosinani jo ma toki
    kiteytyneitä ihmisiä näin.

WAGNER, joka siihen saakka on yhä tarkannut koepulloa.

    Saostuu, paisuu, salamoi!
    Työ hetkess' olla valmis voi!
    Alussa hullult' aie suuri näyttää,
    vaan vasta nauraa saamme sattumaa,
    ja aivot oivat, jotka järki täyttää,
    myös ajattelija vast' aikaan saa.

        Ihastuksissaan koepulloa katsellen.

    Soi lasi, vienoon yltyy helinään,
    se tummuu, kirkastuu; nyt syntyy juuri!
    Elehtii sirosti, ma nään,
    mies soma, vaikk' ei suuren suuri.
    Mit' enää puuttuis meiltä, maailmalta?
    Salaisuus astuu verhon alta!
    Vain kuulkaa sirinätä sieltä,
    se ihmis-äänt' on, ihmiskieltä.

HOMUNCULUS koepullossa, Wagnerille.

    No, näitkös, isä, se ei ollut pilaa!
    Povellas hellästi suo mulle tilaa;
    vain varo, ettet murra lasimajaa.
    Näin näät on olioitten laita:
    kun luonto luo, on kaikkeuskin kaita;
    mi keinotekoist' on, se vaatii rajaa.
        Mefistofeleelle.
    Sa, veitikka, sa, herra serkku, täällä?
    Ja juuri parhaiks, oikealla säällä!
    Sua kiitän. Sinut hyvä onni toi;
    kosk' olen, toimimatt' en olla voi.
    Sun tietä lyhyint' aina vaistos veti,
    mua ohjaa, työhön tarttuisin nyt heti.

WAGNER.

    Vain sananen! Saan häpeillä, kun nuori
    ja vanha eteen ongelmia ahtaa.
    Kuink' esimerkiks ymmärtää sen mahtaa,
    ett' yhteen sielu käy ja ruumiskuori,
    kuin liittämät ois ikuisen ne liiton,
    ja sentään kummallakin kiusa siit' on.
    Ja sitten —

MEFISTOFELES.

                 Seis! Mun ennen miel' ois tietää,
    miks ei voi mies ja vaimo toistaan sietää.
    Sen pohjaan, ystävä, et kuunaan yllä.
    Mies pieni työtä toivoo, tääll' on kyllä.

HOMUNCULUS.

    Siis mik' on työ?

MEFISTOFELES viittaa sivuoveen päin.

                      Saat näyttää kykys siellä!

WAGNER yhä katsellen koepulloon.

    Sa olet poika herttainen, en kiellä!

Sivuovi aukeaa, Faust näkyy vuoteella viruvana.

HOMUNCULUS[33] hämmästyen.

    Oh, tuo on jotain!

Koepullo liukuu pois Wagnerin käsistä, väikkyy Faustin yläpuolelle ja valaisee häntä.

    Vehmaat rannan kaarteet,
    veen välke, armaat naiset alla puitten,
    ne riisuutuu — ain' ihanammat aarteet!
    Yks ylevinnä loistaa yli muitten,
    ylintä urhoin, jumalten lie kantaa.

FAUST.

    Jo painuu jalka heljään kuultoon, norjan
    kristallin vilvoitella vienoist' antaa
    hän elonlieskaa varren jalonsorjan. —
    Vaan mitkä vinhat siiveniskut pauhaa,
    mi läiske rikkoo päily-aallon rauhaa?
    Kaikk' immet karkkoo; kuningatar vain
    jää tyynnä, riemuin ylpein, naisekkain
    hän katselee, kun polviin valkopovin
    kuningasjoutsen rohkeana kovin
    jo hiipiytyy. Se näyttää tutustuvan.
    Mutt' äkkiä kaikk' utuun uppoaa,
    mi kätkee taajan harson taa
    suloista suloisemman kuvan.

MEFISTOFELES.

    Mit' osaatkin sa haastaa! Suurenmoinen
    fantasti, vaikka pikku peukaloinen!
    Ma en näe mitään —

HOMUNCULUS.

                        Et kai. Mistä saikaan
    näön selkeän, ken pohjan hallan
    kehittyi keskell', usvakauden aikaan
    ja ritari- ja pappisvallan?
    Vain synkkyys kotoista on sulle.

        Katselee ympärilleen.

    Homeiset suippoholvit sumuus
    ne sointuu, koukerrusten rumuus! —
    Käy hullusti, jos nyt hän herää,
    hän hengen heittää sillä erää.
    Joet, joutsenet, naissulot — raikkaan
    näyn näki tuon hän aavistain;
    hän kuinka tottuis tähän paikkaan! —
    Ma, taipuvinkin, vaivoin vain.
    Nyt hänet pois!

MEFISTOFELES.

                    Sa keksit keinon parhaan.

HOMUNCULUS.

    Soturi käske otteluun,
    taluta neito kisatarhaan,
    ne koht' on valmiit totteluun.
    Nyt juuri on, sen muistankin,
    yö klassillinen Valpurin;
    nyt parhain sattumista kohtaa,
    se hänet oikealleen johtaa.

MEFISTOFELES.

    Ei tietoakaan moisist' ole mulla.

HOMUNCULUS.

    Kuink' oiskaan korviinne se voinut tulla?
    Romanttinen vain teill' on aave-rotu;
    jos tahdot oikeita, niin klassillisiin totu!

MEFISTOFELES.

    Siis minne? Tunnen virkavelikuntaa
    antiikkista jo kohtaan vieroksuntaa.

HOMUNCULUS.

    Sun mielikulmas, Saatana, on luode,
    nyt kaakkoon silti purjehdimme vain.
    On lakeus Peneios-virran vuode,
    puu-, pensasreunain, tyynten poukamain;
    kuss' äärtyy vuoriin jo sen avaruus,
    Farsalos[34] vanha ylhääll' on ja uus.

MEFISTOFELES.

    Oi voi, jo taukoa! Ei enää noista
    tyrannien ja orjain taisteloista!
    En viitsi kuulla; yksi loppuu, toinen
    koht' alkaa taas ja aivan samanmoinen.
    Ei huomaa kukaan, vain ett' usuttaa
    heit' Asmodeus, piillen kaiken taa.
    On muka taisto vapauden tähden:
    vain orja orjaa vastaan, tarkoin nähden.

HOMUNCULUS.

    Ain' ihmisluonto vastaan potkii. Voipuu,
    kell' ei lie pontta pitää puoliaan
    pojasta alkain, miestyin aikanaan.
    Nyt kysytään vain, millä sairas toipuu.
    Jos tiedät keinon, koita, astu luo!
    Jos et, mun huostaani sa hänet suo!

MEFISTOFELES.

    Päteä moni loihdunpätkä vois,
    pakanasalpa ellei eessä ois.
    Ain' ollut niin ja näin on Kreikan kansa,
    sen vapaa aistileikki vain on ansa,
    iloisiin synteihin vie ihmisrinnan;
    ne meill' on synkät, pohja lailla pinnan.
    Ja muka nyt...?

HOMUNCULUS.

                    Ain' aimon pidit tuulen;
    ja jos Thessalian noitanaisiin viittaan,
    niin jotain sanoneeni luulen.

MEFISTOFELES himokkaasti.

    Thessalian noidat! Niistä paljon piittaan,
    halunnut kauan olen nähdä niitä.
    Yö yölt' ei seurast' oisi siitä,
    ei, luulen, nauti siit', ei kiitä;
    vaan käyden, katsoin, —

HOMUNCULUS.

                            Vaippa tänne,
    ritarin verhoksi! Sen kaista
    toi teidät, kauas maihin maista
    myös vie. Ma tietä edellänne
    nyt näytän.

WAGNER hädissään.

                Entäs minä?

HOMUNCULUS.

                            Jää
    vain kotiin, työs on kovin tärkeää.
    Selitä, pengo vanhat pergamentit,
    hae ohjeen mukaan elon elementit
    ja varovasti liitä toiseen toinen.
    Koe mitä, saati miten, selvittää.
    Kun kuljen palan maailmaa, kai voinen
    i:n rikun löytää. Suur' on määränpää
    niin tavattu; on palkinnotkin, mitkä
    voi ansaita, kun moiseen pyrkii mies,
    on kulta, maine, terveys, ikä pitkä
    ja tietämys ja hyve — myös kenties.
    Hyvästi!

WAGNER murheissaan.

             Hyvästi! Mun painaa mieltä.
    Ma pelkään, ettet palaa siltä tieltä.

MEFISTOFELES.

    Peneiosta nyt kohti vaan!
    Jo herra serkun arvon huomaan.
        Ad spectatores.[35]
    Niist' otuksista riippumaan
    lopulta jää, jotk' osui luomaan.

KLASSILLINEN VALPURINYÖ.

Farsaloksen kedot. Pimeä.

ERIKHTHO.

    Yön kammojuhlaan tään, kuin usein jo, ma käyn,
    ma Erikhtho, ma kolkko, niin en kamala,
    kuin häijyt runoniekat ylenkyllin on
    mua herjanneet... Ei konsaan moitteen, kiitoksen
    heill' äärt', ei määrää... Laajan laakson vaalentaa
    ja telttain harmaa aallokko, kuin kajastus
    viel' yöstä murheen, kauhun kukkuraisimman.
    Kuink' usein jo se toistui! Yhä, iäti
    vain toistuu... Valtakuntaa kukaan toiselleen
    ei sois, ei kukaan vahvalle, ken valtaa sen
    ja vallitsee. Näät kunkin, jok' ei hallita
    voi sisäist' itseään, niin mielt' ois naapurin
    kyll' omin ylpein oikuin halu hallita...
    Mutt' esikuva suuri tässä kamppailtiin:
    kuink' eessä väkivallan toinen, vahvemp' on,
    vapauden seppel tuhatkukka raastetaan,
    ja jäykkä laaker' otsaan kiertyy valtiaan.
    Tääll' ammoin Magnus[36] maineen päiväst' unelmoi
    tuoll' urkki valpas Caesar vaakaa kohtalon!
    Se punnitsee. Jää oudoks ei, ken onnistui.

    Punervin lieskoin hehkuu leirivalkeat,
    maa huokuu hohdett' yhä hurmeen vuotaneen,
    ja Hellaan tarun taaja heimo koolle käy,
    yön kumman lumoloisteen houkuttama luo.
    Ei tulta, jonk' ei luona hääly, häämötä
    tai rauhass' istu taruhaamu muinainen.
    Kuu, vajaa kyllä, mutta kirkkaan loistava,
    jo nousee, vienon hohteen kaikkianne luo;
    pois haihtuu telttain harha, tulet sinertyy.

    Mik' ylhääll' äkkiouto lentotähti on?
    Se välkkyy, sill' on palloruumis paistava.
    Eloa vainuan. Niinp' elollist' ei mun,
    sit' etten vahingoittais, sovi lähetä;
    mua ei se hyödytä, vain huonoon huutoon saa.
    Se vaipuu jo. Ma väistyn viisain harkinnoin.

        Poistuu.

        Ilmaretkeilijät ylhäällä.

HOMUNCULUS.

    Väiky vielä kierros yli
    loimu-, kammokentän tään;
    aivanhan on laakson syli
    aavemainen näköjään.

MEFISTOFELES.

    Nään kuin vanhoist' akkunoista
    kouot kolkon pohjan kolon;
    toinen kamalamp' on toista,
    kotoiseksi tunnen olon.

HOMUNCULUS.

    Kas, tuoll' eräs pakoon meitä,
    pitkä haamu, harppaa pois.

MEFISTOFELES.

    Saavuntamme ilmain teitä
    näki, on kuin pelko ois.

HOMUNCULUS.

    Harpatkoon! Vain laskemaahan
    ritaris, koht' elon saa
    taas hän: satumaasta saahan,
    mitä sieltä tavoittaa.

FAUST maahan koskettaen.

    Hän miss' on?

HOMUNCULUS.

                  Emme tiedä, vaan me
    kai täällä tiedustella saamme.
    Käy, kierrä, mink' on nuotioita,
    hae, etsi ennen aamunkoita:
    luo emojen ken mennä tohti,
    voi mennä vaikka mitä kohti.

MEFISTOFELES.

    Tääll' osillani myös ma lien,
    mutt' antoisimmaks sen ma katson tien,
    nyt että tuonne tulten lomaan
    käy kukin seikkailuunsa omaan;
    ja taas jott' yhteen tiemme johtaa,
    suo, pikkumies, sa soihtus soida, hohtaa.

HOMUNCULUS.

    Se soi ja salamoi!
        Lasi kumajaa ja loistaa valtavasti.
                       Nyt matkaan!
    Mitk' uudet ihmeet vartovatkaan!

FAUST yksin.

    Hän missä on? — Miks enää kysynkään!...
    Jos maa ei lie, joll' astui armas,
    ei aalto, johon päilyi valkoparmas,
    on hänen kieltään helke ilman tään.
    Toi ihme tänne! Tänne, helmaas, Hellas!
    Sen heti tunsin, seisten tanterellas.
    Sai nukkuja sun henkes hehkun raikkaan,
    Antaios[37] on, vain emoon koskenutkin.
    Kaikk' ihmeimmät tääll' yhtyy yhteen paikkaan!
    Tään liekkilabyrintin tyyten tutkin.

        Poistuu.

PENEIOS-JOEN YLÄJUOKSULLA.

MEFISTOFELES pälyen ympärilleen.

    Jo oudoiss' olen, se on tosi vakaa,
    tulille näille tullen: täys on täällä
    alastomuus, vain jossain tilkku päällä.
    On riettain sfinksein, röyhkein aarnikotkin
    yö kansoitettu, kummat nään jos jotkin,
    kihara-, siipiniekat, eestä, takaa...
    Kyll' irstas mielelt' itse lien jos kukaan,
    mutt' antiikki niin liian avonaist' on;
    sais uusin taju suistaa vauhkon vaiston,
    sively siisti päälle muodin mukaan...
    Ei inhempää! Vaan sanat huomaavaiset
    uus vieras suokoon... Terve, sorjat naiset
    ja vaarit, visut viisaus-uurnat, teille!

AARNIKOTKA sorahtelevasti.

    Ei uurnat! Aarnit! — Nimeks uurna keille
    ois mieleen? Mik' on minkin sanan juurna,
    sen oma sointu sanoo: uurna, kuurna
    tai kaarna, karna, perna, horna, jotka
    karahtain samoin samaa peruskantaa
    on karmeaa.

MEFISTOFELES.

                Kai sentään uljuutt' antaa
    karahdus arvonimeen: aarnikotka.

AARNIKOTKA kuten äskenkin ja yhä edelleen.

    Niin maar! Juurt' yhtä varman varmaan; moitti
    kai moni kyllä, mutta kiitos voitti.
    Kuin kotka neidot, kruunut, kullat koppaa!
    Ain' onni nostaa anastajan noppaa.

MUURAHAISET, jättiläiskokoa.

    Puhutte kullasta, me suuren joukon
    olimme koonneet kätköön vuoren loukon.
    Se säilynyt siell' arimaspeilt' ei;
    ne tuolla nauraa, ne sen kauas vei.

AARNIKOTKAT.

    Heist' ilmi puserramme ilkityön.

ARIMASPIT.

    Vain ei nyt kesken vapaan juhlayön.
    Jo aamuun kaikk' on tuulen teillä;
    on tosiaan nyt onni meillä.

MEFISTOFELES sfinksien väliin istuutuneena.

    Niin helppo, hauska tottua mun on!
    Tääll' ymmärrän näät vaikka keitä.

SFINKSI.

    Meist' uhoo henkisäveleitä,
    teiss' ottavat ne olennon.
    Nyt nimes sano, tullet tutummaksi.

MEFISTOFELES.

    Nimeä mont' on työni tulkinnaksi.
    Tääll' onko brittejä? Ne matkustaahan,
    jos miss' on sotakenttä, koski taikka
    murennut muuri, kuulu haamupaikka;
    tääll' osuisivat oikein mielimaahan!
    Myös todisti ne: muinoin näytelmiin
    ma jouduin osaan old Iniquityn.[39]

SFINKSI.

    Ja miks?

MEFISTOFELES.

             En tiedä itsekään.

SFINKSI.

                                No niin!
    Sa tähdist' ymmärrätkö mitään? Virkas,
    mi hetkest' arvelu on tästä sulla?

MEFISTOFELES katsahtaen taivaalle.

    Vain vilskuu tähdet, kuun on kulma kirkas.
    Niin hyvä, hauska tässä näin on mulla
    sun jalopeuranturkkis lämpöön tulla.
    Miks suotta tähtiin haihatella! Laadi
    nyt arvoitus, tee ainakin charaadi!

SFINKSI.

    Siin' arvoitus: vain itses ilmi lausu,
    sisimpäs eritellä koita kerran:
    "On hurskaan, häijyn tarvis yhtä verran,
    tuon karkaisija kiusausta vastaan,
    tään kannus, ettei uupuis riehunnastaan,
    ja kumpikin Zeun huviks ainoastaan."

ENSIMMÄINEN AARNIKOTKA sorahdellen.

    En kärsi tuota!

TOINEN AARNIKOTKA vielä sorahtelevammin.

                    Kärkkyy tunkeilija!

MOLEMMAT.

    Ei ole täällä riettaan rypysija!

MEFISTOFELES raa'asti.

    Kai luulet, ettei viillä mukamas
    niin vieraan kynnet kuin sun vekaras?
    Vain yritäpäs!

SFINKSI lempeästi.

                   Emme pois sua häädä,
    jos omalt' itseltäs vain voinet jäädä;
    miest' omall' ollet maallas melko määrin,
    tääll' on se niin ja näin, jos en näe väärin.

MEFISTOFELES.

    On kasvos, parmaas oikein herkkupalat,
    vaan pintaa karmii pedonruumis, -jalat.

SFINKSI.

    Saat katumoikses, viekas, palan karvaan,
    näet terveet käpälät on nää;
    käpistyneine kavioines, arvaan,
    ilokses seuraamme et jää.

        Seireenit virittelevät lauluaan ylhäällä.

MEFISTOFELES.

    Kas, mitkä linnut liekkuu, laulaa
    nyt rannan poppeleissa noin?

SFINKSI.

    Vain varo! Parhaillekin paulaa
    ne punoi moisin lauleloin.

SEIREENIT.

    Saisko teidät harhateille
    ruman outo, omituinen?
    Saapuu parvi sulosuinen,
    tietää tenhon säveleille,
    niinkuin sopii Seireeneille.

SFINKSIT niitä pilkaten samalla sävelmällä.

    Kutsukaa ne maahan, niillä
    osaa oksain taakse piillä
    haukankynnet teitä väijyin,
    iskeäkseen innoin häijyin,
    jos ken viehtyy kuulemaan.

SEIREENIT.

    Kauas kade vihan valta!
    Heljimmät me ilmain alta
    riemun helmet poimitaan!
    Ilo armain ainoastaan
    tulkoon toivotuita vastaan
    päällä vetten, päällä maan!

MEFISTOFELES.

    Sit' uutta sievää, soivaa suista
    ja soivaa soittimista muista,
    säveltä kutoin säveliin!
    Ei mene minuun lirittely,
    vain korvaa kutittaa sen hely,
    sydäntä ei saa sytyksiin.

SFINKSIT.

    Sydäntä! Nahkakukkarolla
    kutistuneella mahtaa olla
    se virka — naamas sanoo niin!

FAUST saapuen luo.

    Kuink' ihmeellistä! Nautin, mitä näänkin.
    Lyö suuruus, voima leiman ilkeäänkin.
    Jo aavistan, ett' onni eessä lie;
    tuo vakaa katse minne mietteen vie?
        Sfinksejä tarkoittaen.
    Pelännyt Oidipus[40] ei muinoin moista.
        Seireenejä tarkoittaen.
    Kireissä nuorissa Odysseus välttyi noista.
        Muurahaisia tarkoittaen.
    Ylimmän aarteista nuo talteen toi.
        Aarnikotkia tarkoittaen.
    Nuo valppaat visusti sen vartioi.
    Mult' elvyttää uus henki sydänjuuret;
    on suuret hahmot tääll', on muistot suuret.

MEFISTOFELES.

    Manannut oisit muulloin moiset pois,
    nytp' ihan kiinnyt — tiedän, miksi:
    kuss' armaan kohtaavansa sois,
    käy hirviötkin herttaisiksi.

FAUST sfinkseille.

    Naishahmot, kuulkaa, mulle sanokaa:
    teist' onko kukaan nähnyt Helenaa?

SFINKSIT.

    Ulotu emme hänen päiviins' asti,
    Herakleen nuija meille rajan rasti.
    Vaan Kheiron[41] tietäis luultavasti.
    Hän aaveyössä laukkaa mannut, maat;
    sua vetelee, jos viivähtämään saat.

SEIREENIT.

    Suotais sullekin, mit' ennen
    sai Odysseus jääden luo,
    korskasti ei ohi mennen, —
    paljon tiesi, kertoi tuo.
    Kaikki sulle uskonemme,
    kunhan saavut saarellemme,
    vihreät jot' aavat kaulaa.

SFINKSI.

    Jalo vieras, vilppi laulaa!
    Siteissä oivan neuvon niin
    kuin nuoriss' Odysseus nuo vältä!
    Jos yhdyt ylhään Kheironiin,
    mit' ennustin, saat kuulla hältä.

        Faust loittonee.

MEFISTOFELES äreästi.

    Mitk' iskee siivet, rääky soi?
    Niin nopsaan, ettei nähdä voi,
    ain' uudet viuhuu, vihuroi! —
    Väsyttäis pyytäjän nuo inhat!

SFINKSI.

    Kuin talvimyrsky rientäis raivoin!
    Alkideen[42] nuolet noutais vaivoin!
    Siell' entää stymfaliidit vinhat,
    hyvät toivotuksensa rääkkyvät,
    nokat kotkan on, hanhen räpylät.
    Halulla oikein orpanois
    ne luonamme, jos luvan sois.

MEFISTOFELES kuin säikähtäen.

    Sähisijöitä myös on muita!

SFINKSI.

    Ken noita pitäis pelkonansa?
    Ne Lernan hydran päit' on katkotuita,
    ja jotain luulevat viel' olevansa. —
    Vaan mikäs teille tullut on?
    Noin miks' on olo rauhaton?
    Vain menkää eelleen! Minne käytte?...
    Tuon parven puoleen kaulaa näytte
    te kiertävän. Mik' estää? Menkää vain
    jo seuraks sinne sieväin hempukkain.
    Ne liukkaita on Lamioita,[43]
    suu hymyss', otsin julkein, joita
    Satyyrit kärkkyy; pukinjalkaan
    ne suostuu kaikess' ylimalkaan.

MEFISTOFELES.

    Te tähän jäättehän, taas että tapaan?

SFINKSI.

    Käy haamuvilinään vain liudan vapaan.
    Egyptist' emme peräisin lie suotta,
    pidämme saman paikan tuhat vuotta.
    Jos ette hääri häiriötä tuoden,
    me säädämme niin kuu- kuin päivävuoden,
    pyramiidein juureen jäämme,
    kansain tuomion me näämme,
    tulvan, sodan, rauhan sään —
    värähdä ei ilmekään.

PENEIOS-JOEN ALAJUOKSULLA.

Peneios vetten ja vedenneitojen ympäröimänä.

PENEIOS.

    Hiljaa soiden, kaisla, huoju,
    vieno virran ruoko, nuoju,
    henkää, rannan raitain kuiske,
    värjylehväin lieto huiske,
    unta uneen häätyvään! —
    Kammonväre havahduttaa,
    salaa kaiken vavahduttaa
    virran rauhan viihdykkään.

FAUST astuen virran luo.

    Takaa lehväverkon, luulen,
    pensasten ja oksain noiden
    niinkuin ihmissuusta soiden
    ääni käy, jos oikein kuulen.
    On kuin aalto tarinoisi,
    ilman henget ilkamoisi.

VEDENNEIDOT Faustille.

    Ois parhainta sulle,
    jos vilpeän laineen
    suot huuhtoa yltäs
    sa raukean paineen;
    ain' etsimäs turhaan
    jo rauha sull' ois,
    kun läikkeemme soljuin
    ja kuiskuen sois.

FAUST.

    Ma valvonhan! Oi, vallitkaa,
    olennot verrattomat, joita
    eteeni katse kangastaa!
    Mi tenho mielen täyttääkään!
    Nuo uniako? Muisteloita?
    Jo kerran tunsit onnen tään.
    Veet vehmaan, vienon huojuholvin
    alitse vierii loivin polvin,
    ei pauhaa, tuskin solisee;
    sadoista lähteistä ne läksi,
    tuoll' yhtyin kirkkaan päilyväksi
    ne kylpypaikaks syvenee.
    Naissulot raikkaan nuoret loistaa,
    kuvastin kostea ne toistaa,
    ne hohtaa silmään hurmattuun.
    Arasti kaunot kahlaa uimaan,
    koht' uljuus yltyy riemunhuimaan
    jo vesisotaan, huuteluun.
    Mun tulis mieltä tyytyväistä
    jo tuta nähtävistä näistä,
    mutt' eemmäs yhä into vie.
    Vihantaa, taajaa lehväseinää
    tähystää katse, multa ei nää,
    miss' ylhä kuningatar lie.

    Ihme! joutsenia tuolla
    joluu myös jo virranvuolla
    jono puhtaan ylhäinen,
    sopuisasti soutain, kylpein,
    mutta arvontunnoin ylpein
    päätä, kaulaa kaartaen...
    Yks on ylväs yli muiden,
    voimaa uljast' uhkuu uiden, —
    taammas jää jo parvi muu,
    aaltoihin jää aalto-vana, —
    sulkapuku puuhkeana
    pyhään paikkaan tunkeutuu...
    Muut tyynnä hohtavaisin rinnoin
    ui ees ja taas, jo kiistaan innoin
    myös käy ne kiivaan komeaan,
    ett' arat immet unohtaisi
    jo toimensa ja kaikkoaisi
    vain itse turvaan varmempaan.

VEDENNEIDOT.

    Siskot, korva painakaa
    nurmeen rannan vihannoivan;
    on kuin kuuluis kuminaa
    kavioitten kaukaa soivan.
    Kukahan niin nopsan lie nyt
    tästä yöstä viestin vienyt?

FAUST.

    Maa jo jytisee ja paukkaa,
    on kuin raisun ratsun laukkaa.
    Nyt silmä sinnepäin!
    Siis onni mulle näin
    jo suoko suosion?
    Oi ihme verraton!
    Luo rientää ratsumies, ma nään
    näön mielevän ja miehekkään;
    hänt' orhi valkohohto tuo...
    En erehdy, jo erotan:
    se kuulu poika on Filyran! —
    Seis, Kheiron! Seis! Mun sulle virkkaa suo...

KHEIRON.

    Mi nyt? Mik' on?

FAUST.

                     Vain pysähdy!

KHEIRON.

    En lepää.

FAUST.

             Siis pyydän: ota mukaasi, äl' epää!

KHEIRON.

    Käy selkään, että kysellä ma voin!
    Mihinkä matka? Rannall' olet noin,
    siis vienkö yli?

FAUST nousten selkään.

                     Kunne vain on ties.
    Sua ikuisesti kiitän... Suuri mies,
    sa jalo kasvattaja, kunnias
    on kuulu urhopolvi ohjaamas,
    nuo uljaat argonautat,[44] muutkin oivat,
    runojen maailman jotk' ammoin loivat.

KHEIRON.

    Tuo jääköön. Arvoon Pallaskaan
    ei Mentorina pääse millään lailla;
    lopulta kukin seuraa luontoaan,
    kuin aivan kasvatust' ois vailla.

FAUST.

    Sen lääkärin, jok' yrtin kunkin
    ja juuren tenhost' etsi tiedon,
    jok' auttaa sairaan, hoivaa vammatunkin,
    sen hengen, ruumiin syliini nyt kiedon.

KHEIRON.

    Jos vieress' urho haavan sai,
    ma avun, neuvon keksin kai,
    vaan taitoni ma jouduin suomaan
    lopulta rohtomuijain, pappein huomaan.

FAUST.

    Mies tosisuur', et kuulla voi,
    kun kiitossana sulle soi,
    ujosti torjut vain, kuin monta
    ois muka yhtä verratonta.

KHEIRON.

    Osaisit haastaa mairesuulla
    niin ruhtinaan kuin kansan kuulla.

FAUST.

    Sen totta toki tunnustat,
    sa nähdä saithan aikas suurimmat,
    jalointen jälkeen töissäs ponnistelit,
    puol-jumalain sa ylhät päivät elit.
    Vaan ketä kaikkein aimoimpana noista
    sa pidit, sano, sankar-olennoista?

KHEIRON.

    Luvussa aimoin argonauttain
    ol' uljas kukin laillaan, muita auttain
    hänt' innoittavan voiman, kyvyn mukaan,
    johonkin pystyi, johon muut ei kukaan.
    Vei voiton kumpainenkin Dioskuuri,[45]
    kuss' ylint' uljuus, nuoruus, sorjuus suuri.

    Ripeä päätös, teko — siihen ponnen
    sai Boreaadit puolest' yhteis-onnen.
    Väkevä, viisas, taitoneuvo taas on,
    ihastus naisten, valtias Iason.
    Mutt' Orfeus,[49] herkkä, hiljaa miettiväinen,
    hän soiton voimass' oli ylimmäinen,
    yöt päivät Lynkeus[82] tarkkasilmä yhä —
    niin kalliot ne karttoi laiva pyhä.
    Vain yhdess' uhmataan noin vaarain suut
    kun kuka toimii, kiittää kaikki muut.

FAUST.

    Vaan Herakleest' ei yhtä sanaa?

KHEIRON.

    Ah, kaipaust' äl' eloon manaa...
    En nähnyt Foibost', Arest' en,
    en Hermest' ollut; siinä voiman
    ma silmin näin jok' ihmisen
    ihaileman ja jumaloiman:
    kuningas synnynnäinen, sorja,
    keväässä, innoss' elämän,
    vaan veljen vanhemman ol' orja
    ja naisten armahinten hän.
    Ei kanna enää Gaia toista,
    taluta Hebe taivaisiin;
    soi turhaan kaiku kanteloista,
    kiveä turhaan kiusattiin.

FAUST.

    Noin uljaaks ei hän eteen piirry,
    kuin taideniekat kokikaan.
    Nyt miesten kauneimmasta siirry
    naist' ihaninta kuvaamaan!

KHEIRON.

    Nais-ihanuus!... Mit' on se? — Olla
    voi usein kuva eloton;
    moist' yksin ylistän mä, jolla
    iloinen eloninto on;
    on kaunis itse-autuasta,
    saa valloittavaks sulo vasta,
    kuin Helenan, kun kantaa sain —

FAUST.

    Sait kantaa -?

KHEIRON.

                   Kuin sua nyt.

FAUST.

                                 Siis istun,
    miss' istui hän! Ah, tunnen vain
    kuin huumeessa, kuink' onnellistun!

KHEIRON.

    Noin piti kiinni harjastani
    myös hän.

FAUST.

              En enää tajuillani
    ma lie! Oi, kerro, kuinka teit?
    Hänt' ikävöin, hänt' ainoastaan!
    Ah, mistä, minne hänet veit?

KHEIRON.

    Kai helposti ma tuohon vastaan.
    Juur' rosvoin vallast' auttamaansa toivat
    sisarta silloin Dioskuurit oivat.
    Vaan rosvot kintereill' on, kiihko kostaa
    häviö, heille outo, kiukun nostaa.
    Noin sisarukset riensi, päätyi eteen
    Eleusiin suot, tien sulki; veljet veteen
    käy, kahlaa, polskuin uin ma yli; maahan
    hän hyppää, harjaa hivelee,
    pois siitä vettä sivelee,
    mua kiittää — mikä varmuus, sirous!
    Lumoova, nuori, vanhan ihastus!

FAUST.

    Vain kymmenvuotias!...

KHEIRON.

                           Kuin itseään
    sua kirjaviisaat pettävät, ma nään.
    Taruston nainen toist' on, toista muu:
    kuin runo vaatii, niin hän hahmottuu;
    ei konsaan ikää täytt', ei vanhuus paina,
    on kiehtova kuin kevät aina,
    kosittu myöhään, ryöstetty jo varhain; —
    ei koske aika kukkaan runon tarhain.

FAUST.

    Siis Helenaakaan ei sen valta tapaa!
    Hänethän Akhilleus, siit' itse vapaa,
    Feraissa löys, sai onnen harvinaisen,
    sai lemmen sallimaakin uhmaavaisen!
    Mun kaipuuni tuot' eikö ainokaista
    sais eloon? Olentoa ainiaista,
    jumalten vertaa, suurta, suloisinta,
    yht' armasta kuin ylhää! Näkemäs
    sun ammoin, tänään mun: niin hemmekäs
    kuin kaunis, kaunein, mitä kaipaa rinta!
    Näyn sen nyt kannan kahleit' ankaroita;
    en elä, omaks ellen häntä voita.

KHEIRON.

    Liet, vieras, ihastunut ihminen,
    vaan houru silmiss' olet henkien.
    On onnekses juur' aika, jolloin retken
    teen joka vuosi, viivähtäen hetken,
    luo Manton.[47] Tytär tuo Asklepion
    hän hiljaisessa rukouksess' on,
    ett' isä kunniakseen valistaisi
    jo lääkärit, jott' eivät tuhoaisi
    muit' uhanpäin, vaan sairaat turvan saisi.
    Hän, Sibylloista suopein, villiytyvä
    ei ennusvimmaan, aina aulis, hyvä,
    hän sinut parantaa, jos kotvan aikaa
    vain käyttää yrttiensä tenhotaikaa.

FAUST.

    En tahdo! Henkeni on vahva, vakaa!
    Kuin muut en kurjaa pyydett' aja takaa!

KHEIRON.

    Äl' ihmevoimaa viero lähteen raikkaan!
    Pian alas! Päästiin määräpaikkaan.

FAUST.

    Yön kammoss' yli somerveen sa minne
    nyt minut toitkaan?

KHEIRON.

                        Roomaa Kreikka koki
    täss' uhmata,[48] tuoss' oikeall' on joki,
    Peneios, vasemmall' Olympon rinne:
    suurvalta vahvin sortuu, voitokas
    on kansalainen, karkkoo kuningas.
    Tuoss' aivan luona muurein mahtavin
    kuun valoss' ikuisen näet temppelin.

MANTO sisällä uneksien.

    Lyö kaviot, saaden
    pyhän soimaan porraspaaden, —
    puol-jumaloita on nuo!

KHEIRON.

    Niin juuri!
    Vain silmäs auki luo!

MANTO heräten.

    Ole tervetullut! Siis muistit tulla!

KHEIRON.

    Myös pystyss' on yhä pyhättö sulla!

MANTO.

    Ain' uupumaton rientos vain on?

KHEIRON.

    Ja rauha, hiljaisuus sull' ain on,
    kun riento mulle riemun suo.

MANTO.

    Ma jään, mua kiertää ajan vuo.
    Ken tuo on?

KHEIRON.

                Hänet riihaton
    yön haamupyörre toi. Häll' on
    Helena houre-haaveenaan,
    Helena omaks saada, vaan
    mitenkä, mist', ei aavistustakaan;
    Asklepion hoitoa ois vajaa!

MANTO.

    Rakastan mahdotonten tavoittajaa.

        Kheiron kiitää jo kaukana.

    Käy sisään, uskalias, sua ilo kohtaa!
    Tie pimeä luo Persefonen johtaa.
    All' ontelon Olympon salaa
    hän kuuntelee, ken kiellettyjä halaa.
    Täst' Orfeusta sinne varkain vein;
    Pian! Pelko pois! Käy onnekkaammin tein!

        Astuvat alas.

PENEIOS-JOEN YLÄJUOKSULLA, kuten aikaisemmin.

SEIREENIT.

    Vuolteeseen Peneios-vuon
    syöskää uimaan, polskuroimaan,
    viritellen virret soimaan
    kuulla koidon kansan tuon.
    Mitä ois, jos vett' ei ois!
    Päin jos mert' Aigeian mentäis,
    sinne liutamme jos lentäis,
    auvon kaiken aallot sois.

        Maanjäristys.

SEIREENIT.

    Aalto palaa kuohuin raisuin,
    ulos uomastansa paisuin;
    järkkyy pohja, salpaa veet,
    ryöpyks sinkoo somereet.
    Pakoon! Tulkaa kaikki mukaan!
    Kummaa moist' ei kiitä kukaan.

    Jalot, mielin hilpein, herkin
    merijuhlaan nyt! Jo merkin
    värjylaine välkkyin antaa,
    hiljaa heijuin huuhtoo rantaa;
    kuultaa Kuutar syvänteihin,
    pyhää vihmaa huokuu meihin.
    Vapaa siellä elo väikkyy,
    täällä täristystä säikkyy;
    kaikki viisaat, karkotkaa
    pakoon paikkaa kamalaa!

SEISMOS syvyydessä möräten ja menoten.

    Vielä kerran vääntäkäämme
    oikein väell' olkapäämme,
    yliset jo ilmat näämme,
    mikään meit' ei estää voi!

SFINKSIT.

    Mikä kammon viima vinha,
    tuntu ilkeä ja inha!
    Kaikki häälyy, järkkyy, liikkuu,
    tuonne tänne tutjuu, kiikkuu!
    Kiusa, jot' ei kestää voi!
    Mutt' ei muutu, irti vaikka
    kaikk' ois horna, sfinksin paikka.

    Nousee kumma kupu, nähkää!
    Siellä sama äijä ähkää,
    ammoin harmennut, jok' ehti
    luo, kun Leto[51] vääntelehti,
    mereen Delos-luodon luomaan,
    sijan syntyville suomaan.
    Työntäin, vääntäin, puskein, kiskoin
    käsin jäykin, kyyryin niskoin,
    niinkuin Atlas taakan pannun,
    nostaa nurmen, maan ja mannun,
    soran, muran, saven, sannan,
    rauhaisan hän virranrannan.
    Repäisee noin kuilurotkon
    poikki tyynen laaksonotkon.
    Jättiläiskaryatiidi,
    jot' ei taita raskain taakka,
    hirmu kivipyramiidi, —
    viel' on maassa rintaan saakka!
    Mutt' ei nouse enää tuostaan,
    paikka sfinksien jää huostaan.

SEISMOS.

    Kaikk' olen yksin kaavaellut,
    sen ansion ken kieltää vois?
    Jos en ois vavistellut, ravistellut,
    näin kaunis maailma kuink' ois?
    Kuss' ilmain korkeuksiin vuorta
    kohoisi sinikuultoisiin,
    jos maisemiin en maan ois kuorta
    kuronut kuvanihaniin?
    Kun katsoi kantavanhimpamme,
    Yö, Kaaos, yrmintääni väkitöin,
    kun Pelion ja Ossa[52] palloinamme
    Titaanien ma kanssa hippaa löin,
    noin kiihkoin nuorekkain me temmelsimme,
    jo kunnes kyltyin, mielin uhmaisin,
    Parnasson kaksoismyssyks asetimme
    me kukkulalle vuoren kummankin...
    Apollo on ja Muusain saatto
    siell' ikiauvoss' iloiten.
    Zeus itse salamoineen, ikitaatto,
    sai korkean mult' istuimen.
    Nyt suunnattomin ponnistuksin
    syvältä nousin. Elo uus
    koht' elpyy armain aherruksin,
    mun jylyni jo kutsun huus.

SFINKSIT.

    Ikivanha tuo on vuori —
    muuta uskoa ken voisi,
    ellei itse nähty oisi
    alta maan sen nousu nuori?
    Koht' yll' on viitametsä vihertäin,
    viel' liikkuu vuoret, työntyy päällekkäin;
    vaan sinnepäin ei sfinksin silmä kärky,
    me pyhält' istuimelta emme järky.

AARNIKOTKAT.

    Kultahiude, -hile kiiltää,
    kussa rako vuorta viiltää.
    Aarre tuo ei jouda louhuun!
    Muurahaiset, kaivutouhuun!

MUURAHAISTEN KUORO.

        Nous väkivoipien
        voimalla rinne.
        Sukkelakoipien
        nyt suku sinne!
        Nuo raot ravataan,
        ees taas ne juostaan;
        tarkoin, mi tavataan,
        talteen ja huostaan!
        Kiireesti urkkien,
        kaikk' urat uurtain,
        nurkimmat nurkkien
        pohjukat puurtain!
        Vilisten sinne siis
        jok' aukon suusta!
        Kulta vain talteen, viis
        murskasta muusta!

AARNIKOTKAT.

    Vain kootkaa! Kulta kutsuu luo!
    Me kouraisemme kullat nuo;
    on siinä salpa varmin, vankin,
    se suojaa aarteen suurimmankin.

KÄÄPIÖT.

    Tänne toi kuin toikin tiemme,
    kuinka liekin käynyt niin.
    Emme mieti, missä liemme,
    tähän vain nyt päädyttiin!
    Elon armait' asuinmaita
    kaikki maat ne tarjoaa;
    kallionkin rako kaita
    kohta kääpiönsä saa,
    parit pienet, virkut, sievät,
    kuin on kuunaan vaimo, mies.
    Noinko eläneet jo lievät
    Eedenissä kukaties?
    Täällä meilt' ei puutu mitään,
    onnen suojass' olla saa;
    sill' on lännen äärest' itään
    ehtymätön emo-maa.

PEUKALOISET.

    Yhdessä yössä nuo
    pienet jos noin se luo,
    pienimmät myös se siittää;
    niillekin lisää liittää.

KÄÄPIÖIDEN VANHIN.

    Suotuisan sijan
    saantiin nyt pian!
    Vauhdilla toimien
    puutteessa voimien!
    Rauhall' on raja;
    tehkää jo paja,
    joukoille kovat
    siin' aseet ja sovat.

    Malmia roukot,
    te muurahaisjoukot,
    kaikk' etsien loukot!
    Ja, peukalot, talkoin
    nyt tuontiin te halkoin,
    te pieninten suku,
    niin suur', epäluku!
    Hiiliksi hiiluin
    ne hiiltyy, jos miiluin
    ei vartiat nuku!

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Jousta ja nuolta
    tuokaa, mi tuolta
    surmaa jo suolta
    haikaran suvun
    korskeakuvun,
    sen koko luvun
    armotta pois,
    kypäränharjoja
    muhkeavarjoja
    meillä ett' ois!

MUURAHAISET ja PEUKALOISET.

    Ken auttaa meitä?
    Me rautaa haimme,
    ja kahleet saimme.
    Niit' yltään heitä
    ei niin hevin orjat;
    siis olkaa norjat![53]

IBYKOKSEN KURJET.

    Murhahuudot, kuolinvoihke!
    Hurja siivenviuhke soi!
    Tänne onnetonten oihke
    pilviin saakka vaikeroi!
    Ne jo kaikki surma peri,
    lammen punaa niitten veri;
    himo raaka haikaroilta
    korun ylvään riistää noilta
    töyhdöiksi jo lurjus-pahain,
    käyräsäärten, ihramahain.
    Kumppanit te rintamassa
    ilmain merta matkaavassa,
    henkeen, vereen saakka kostoon
    asian niin läheisen!
    Noille ikivainon nostoon
    sikiöille konnien!

        Hajoavat kiljuen ilmoihin.

MEFISTOFELES tasangolla.

    Ma kyllä tiesin hoitaa pohjan noidat;
    mutt oudot henget nää, ne kuinkas hoidat!
    Niin mukavaa on Blocksberg kotikulmaa,
    miss' onkin siell', ei tule eteen pulmaa.
    Siell' Ilse neito istuu kivellään
    ja Heinrich hilpeä on Höhessään,
    siell' äyskii Schnarcher Elend parkaan päin,
    vaan vuodet tuhannet jo kaikk' on näin.
    Tääll' arvaa et, miss' astut, istutkaan,
    koht' eikö allas kohoo maan jo kuori.
    Käyn tasatietä hauskan laaksomaan,
    ja taa yht'äkkiä jo nousee vuori.
    Sanoa vuoreks saattaa tuskin tuota,
    vaan minut eroon sfinksieni luota
    jo parhaiks saa — viel' yhä rinne hohtaa
    tulia tuolla — monet kummat kohtaa...
    Mua kiehtoo, väistyy, väikkyy, karkeloi
    kujeilee huima liuta, ilkamoi.
    Vain hiljakseen! Ken herkkuun tottui, maistaa
    ain' yrittää, jos missä marja paistaa.

LAMIAT houkutellen Mefistolclesta perässään.

        Teit' entäen aina,
        ain' etäisempiä!
        Taas jutteliaina
        kuin viipyen empiä!
        Niin hauskaa työtä
        näät vetää myötä
        noin piintynyttä
        on synnin syttä;
        hän kostoon käykin
        noin koivin jäykin;
        hän meitä kaahaa,
        me karkotaan,
        vain jälkeen laahaa
        hän jalkojaan.

MEFISTOFELES seisahtaen.

    Kirous! Narri! Naisten vuoksi!
    Jo Aadam siihen ansaan juoksi!
    Kaikk' ikää saa, ken viisastuu?
    Sua peijasi jo moni muu!

    Noist' ei, sen tiedät, ole mihinkään;
    kireät uumat, maalatut on posket,
    on poissa tuoreus jo tykkänään,
    vain mätää joka paikka, johon kosket.
    Sen tiedät, näet sen, voit kourin koittaa,
    ja silti tanssit, kun ne lutkat soittaa.

LAMIAT lakaten riennostaan.

    Seis! Empii, pysähtyy jo! Luokse
    nyt taas, meilt' ettei pakoon juokse!

MEFISTOFELES kulkien edelleen.

    Vain käy ja vältä verkko, jolla
    epäily hupsu kammitsois!
    Ken piru viitsis piru olla,
    jos noita-akkoja ei ois!

LAMIAT viekkaan viehkeästi.

    Piiriimme tää urho oiva!
    Hänen sydämensä varmaan
    jonkun meist' on valikoiva.

MEFISTOFELES.

    Verhossa on hämyn harmaan
    teillä näkö naisen armaan;
    jääköön moite mestaroiva!

EMPUSA tunkeutuen luo.

    Myöshän kelpaan! Myös on mulla
    lupa muitten mukaan tulla!

LAMIAT.

    Häll' ei joukossamme tilaa,
    pelimme hän aina pilaa.

EMPUSA Mefistofeleelle.

    Empusa[54] serkkus tervehtii,
    jok' aasinjalall' astuksii,
    sua, herra serkku, vaikka noin
    vain heilut hevonkavioin.

MEFISTOFELES.

    Tääll' uskoin kaikki oudoiks aivan,
    vaan heimosta jo heitti vaivan;
    selailla kirja vanha, vankka:
    lie Harz tai Hellas, suku sankka!

EMPUSA.

    Teen niinkuin päätän, enkä toisin;
    mont' ottaa muotoa ma voisin,
    vaan kunniaksenne nyt tään
    olen ottanut ma aasinpään.

MEFISTOFELES.

    Ma sukulaisuuteen tuon väen
    panevan suuren arvon näen;
    vaan nähnen niitä taikka näitä,
    en sentään palvo aasinpäitä.

LAMIAT.

    Kavahda! Hän kuin rutto vie,
    mi kaunist', armast' ikään lie;
    mit' ikään kaunist', armast' ois,
    hän saapuu — kaikki sammuu pois.

MEFISTOFELES.

    Nuo hennot, kaihosilmät serkut
    kaikk' yht' on karteltavat herkut;
    ja moisten poskiruusuin takaa
    on muodonvaihdos vaara vakaa.

LAMIAT.

    Koe sentään! Meit' on monta. Tulla
    jo tohdi! Jos on onni sulla,
    niin parhaan sieppaat. Heitä pois
    tuo naukuminen himonarka!
    Kosija moinen! Kurja parka,
    noin koppavana koikkarois! —
    Jo yhtyy joukkoon! Naamionne
    pois vähittäin, ett' olentonne
    jo oikea häll' eessä ois!

MEFISTOFELES.

    Noin kaunista ei ketään muuta!
        Yrittäen syleillä erästä.
    Hyi hitto, kuiva risuluuta!
        Tarttuen toiseen.
    Ja tää!... Uh, naamaa kamalaa!

LAMIAT.

    Vai ansaitsetko parempaa?

MEFISTOFELES.

    Tuo pieni soma saada ois.. .
    Käsistä liukuu lisko pois!
    On käärmemäinen liukas letti.
    Tuon pitkän sieppaan — sekin petti!
    Käteeni thyrsossauva[55] jää!
    On pinjankäpy vain sen pää.
    Tää mihin päättyy?... Paksu tuo,
    hän ehkä virvoituksen suo;
    saan viime kerran uskaltaa!
    Sen oikein heiluu, lelluu pinta;
    siit' itämaill' ois iso hinta...
    Huh, tuhnio jo halkeaa!

LAMIAT.

    Hajotkaa häälyin, kiertäin, kaartain
    kuin leimut, mustin siivin saartain,
    kun noidanluoma tuppaa luo!
    Kehässä kiitäin, kauhupeikot,
    lepattain ääneti, yöleikot!
    Vähällä vielä pääsee tuo!

MEFISTOFELES ravistellen itseään.

    En paljon viisaammaksi liene tullut;
    yht' etelän kuin pohjan hullut,
    on haamut yhtä haikeat,
    mautta laumat, laulajat.
    On naamiaiset juuri ikään,
    vain aisti-ilve, muu ei mikään.
    Tavoitin kaunonaamioita,
    vaan kammotukset kätki sorjuus...
    Lumeita en ma karttais noita,
    jos pitempi ois niitten orjuus.

        Eksyen louhikkoon.

    Miss' olenkaan? Tää minne vie?
    Nyt kivistö, ol' äsken tie.
    Tasainen polku tänne toi,
    mi louhikon nyt eteen loi?
    Suott' ylös, alas kapuan,
    mist' enää sfinksit tavoitan?
    Näin hurjaks aavistaa ken voi sen
    Yks yö siis nosti vuoren moisen!
    Rajusti laukkaa noidat nuo,
    ne Kyöpelinsä myötään tuo.

OREAS[56] luonnonkalliolta.

    Hoi, tänne! Vanhaa vuort' on tää
    kautt' aikain alkumuotoon jää.
    Näe Pindos-vuoren viime haarat!
    Poluilla jyrkill' uhkaa vaarat.
    Jo seisoin vankkana, kun meni
    Pompeius pakoon ylitseni.
    Sen verroill' äkkihahmot harhain
    jo kukonlauluun haihtuu varhain.
    Monesti sadun moisen näen:
    ne syttyy, sammuu niinkuin säen.

MEFISTOFELES.

    Ylistys sulle, ylhä pää,
    jot' ikitammet siimestää!
    Ei kuulla kuudan kirkkainkaan
    pimentoon tuohon sankeaan. —
    Vaan valo viertä viidakon
    käy, vaatimaton tuikutus.
    Kas, kuinka sattuukin! Siin' on
    kuin onkin taas Homunculus!
    Hei, mistä matka pikkumiehen?

HOMUNCULUS.

    Näin väikyn tuonne tänne päin,
    ja soisin syntyväni todentiehen.
    ois halu mulla murtaa lasipinne;
    vaan mitä tähän saakka näin,
    mua yllytä ei liioin seuraan sinne.
    Mut, tutulle sen uskon, siellä
    ma kahteen filosoofiin yhdyin tiellä;
    ma kuuntelin, ne "luonto, luonto" hoki.
    Käyn myötä, menkööt vaikka minne,
    lait elämän ne tiennee toki,
    ja vihdoinkin kai saan ma vihin,
    kehenkä viisain turvata ja mihin.

MEFISTOFELES.

    Käy omin päin! Miss' asunnon
    näet aaveet ottaneet jo on,
    myös filosoofi kodin kohtaa,
    suo suosionsa, taitonsa hän hohtaa:
    tusinan luo jo omiaan.
    Mielt' eksymättä ei saa kukaan;
    jos synnyt, synny oman pääsi mukaan!

HOMUNCULUS.

    Ei hyljättävä hyvä neuvokaan.

MEFISTOFELES.

    Se sitten nähdään. Lähde kokemaan!

        Eroavat.

ANAKSAGORAS[57] Thaleelle.

    Sun jäykän mieles myöntymään mi saakaan?
    Viel' uudet todisteetko vaadit vaakaan?

THALES.

    Ain' aalto joka tuulta tottelee,
    vaan kalliota jyrkkää karttelee.

ANAKSAGORAS.

    Sen kallion loi tulihuurut esiin.

THALES.

    Elämä ensiks syntyi alkuvesiin.

HOMUNCULUS molempien välissä.

    Mun sallittehan mukaan tulla?
    On halu syntyä myös mulla.

ANAKSAGORAS.

    Kons' yössä yhdessä sun liejuliettees
    loi vuoren moisen, Thales? Muuta miettees!

THALES.

    Ei luonnon, elämän ei virtaa luovaa
    ikinä kytke hetki, päivä, yö;
    lain mukaan kullekin se muodon muovaa,
    ei väkivaltaa suurinkaan sen työ.

ANAKSAGORAS.

    Täss' oli! Plutooninen[58] riehui tuli,
    mitaton ponne aioolisten höyryin;
    maan vanha laaka kuori puhkes, suli,
    uus siitä työntyi vuori jyrkin töyryin.

THALES.

    Ja mit' on tuosta nyt sen enempää?
    Siin' on vain lopuks sekin, on ja jää.
    Suott' aikaa kiista vie, ja maltti, rauha
    on talutella kansaa paras nauha.

ANAKSAGORAS.

    Jo vuori kiehuu sotilaita,
    raot ahtaanaan on asukkaita,
    on muurahaist', on peukaloista,
    pient' ipanaa jos minkämoista.
        Homunculukselle.
    Sa konsa suurta tavoittelit?
    Erakon umpikopiss' elit;
    jos opit käskyvallan vakaan,
    kuninkaankruunun sulle takaan.

HOMUNCULUS.

    Mi Thaleen mieli?

THALES.

                      Neuvois noin en;
    on pienet pienten kera työs,
    saa suureks suuret pienen myös.
    Kas, kurkipilvi, musta moinen!
    Niit' uhkaa, hätä kansall' on,
    ois kuninkaall' yht' armoton!
    Käy pienten kimppuun nokka-peitset
    ja kynnet viiltäen kuin veitset;
    jo salamoivat leimut turman.
    Toi rikos haikaroille surman,
    ja lammen rauha raiskattiin.
    Nyt murhan kylvö koston sadon
    tuo hurmejulman, perikadon,
    nous sukulaisten vimma syöstä
    nuo kerit surmaan kirotyöstä.
    Kypärit, kilvet, peitset moiset
    ja sulkapäät — mi niist' on hyöty?
    Nuo muurahaiset, peukaloiset
    jo horjuu, hukkuu joukko lyöty.

ANAKSAGORAS lyhyen tauon jälkeen juhlallisesti.

    Jos ennen kiitin voimaa manalaisten,
    nyt käännyn puoleen ylhääll' asuvaisten...
    Ikuinen, kuunaan vanhentumaton,
    oi kolmeus sa nimen, olennon,
    Diana, Luna, Hekate,[59]
    tue kansaani, sen tuho raatelee!
    Mielt' avartava, syvin hengen taju,
    näöltä tyyni, hehku hellän-raju,
    sa varjos kammokuilu auki luo,
    sa loitsuitt' ilmi vanha voimas tuo!

                  Tauko.

        Se liian pianko
        ois kuultu jo,
        ja järkkymään
        saa luonnon järjestyksestään?

    Lähestyy, kasvaa kaarikehäinen
    jo istuin jumalattaren,
    niin kammonsuuri, suunnaton!
    Se tulta synkänpunaa on.
    Seis, pyörö, josta uhka uhoo!
    Sun mahtis meidät, maan ja meren tuhoo!
    Siis tott' ois tuo: Thessalian noitanaiset
    siis velhonluottein kataloin
    polullas sinut loihti noin,
    sai tuomaan turmat turmimmaiset? ...
    Sumentuu kirkas kilpi, sinkoo
    siruiksi, säihkylieskaa linkoo!
    Mi räiske, sähinä! Mi jyly,
    ja tuulen väkipuuska tyly! —
    Oi, anteeks! Sen ma nostin uhkaan —
    eess' istuimes ma lankeen tuhkaan.

        Heittäytyy kasvoilleen.

THALES.

    Mit' oikein näki, kuulikaan tuo mies?
    Jotainko tapahtui kenties?
    En mitään tuntemaan ma tullut.
    On varmaan hetket houreiset ja hullut,
    ja mukavasti keinussaan
    kuu vanhalla on paikallaan.

HOMUNCULUS.

    Kas, kääpiöitten vuoren huippu
    ol' äsken pyöreä, nyt suippu.
    Putoovan kuusta kallion
    näin — pamaus soi suunnaton —
    ei vihollist', ei ystävää
    se katso, kaikki litistää.
    Vaan moista luovan taidon taikaa
    mun täytyy ylistää, mi luo
    yöss' yhdess' yltä, alt' yht'aikaa
    tuon vuoren.

THALES.

                 Tyynny! Kummat nuo
    vain kuviteltiin. Mennä tuo
    sai herja heimo! Kuningas
    et ollut, kiitä onneas!
    Nyt merijuhlaan! Kunniaa
    sen iloss' ihmevieraat saa.

        Poistuvat.

MEFISTOFELES kiipeillen vastakkaisella puolella.

    Saan vuorta jyrkkää nousta! Juurin jäykin
    on vanhat tammet tiellä, kunne käykin.
    Harz-vuorellani hartsin tuoksu toi
    pien aina mieleen, ja sen voittaa voi
    vain tulikivi... Näillä Hellaan mailla
    nyt tuskin mikään tuoksuu sillä lailla;
    ois hauska vain mun tietää, mitä mahtaa
    ne virikkeeksi hornan ahjoon ahtaa.

DRYAS.[60]

    Liet kotimaassas kotiviisas, vaan
    kokenut olijaks et oudon maan.
    Äl' aattele nyt kotikukkuloita,
    pyhiä tammiamme kunnioita!

MEFISTOFELES.

    Mist' eroo, sinne mieli jää,
    mihinkä tottui, paratiisi on.
    Vaan virka, mi tuoll' onkalon
    hämyssä kolmihaamu kyyhöttää?

DRYAS.

    Näet Forkyaadit! Sinne puhelulle
    käy niitten luo, jos vain ei pelko tulle.

MEFISTOFELES.

    Miks en? — Mutt' onpa kummaa nähtävää!
    Kuink' ylpeä ma lienkin, myöntää saan:
    en ole nähnyt moista milloinkaan,
    noin syöjätärt' en synkeää!...
    Jo synnit, ikiturmaan vievät,
    ne verroill' eikö siistit, sievät
    ois kolmikuvatuksen tuon?
    Ovelle emme huolis noista
    me hornan kamalimmankaan; —
    maa kauneuden kasvaa moista
    antiikkisessa maineessaan!...
    Ne liikkuu, vainuaa jo, vaikk' ei nää,
    vampyyrileikot vinkuu, väkättää.

FORKYAADIT.

    Minulle silmä, siskot, niin se näkee,
    ken julkea nyt temppeliimme käkee!

MEFISTOFELES.

    Mun tulla suokaa, suurikunniaiset,
    ja siunaukset saada kolminaiset.
    Vain olen outona ma saapuvainen,
    vaan kaiketikin kaukosukulainen.
    Jumalat vanhat jo ma nähdä sain,
    näin Opsin, Rhean,[61] syvään kumartain;
    näin itse Parcat, siskot Kaaoksen
    ja teidän, eilispäivänä — tai toissa;
    vaan moist' en missään maissa, maailmoissa
    kuin te. Vain ihailen ja vaikenen.

FORKYAADIT.

    Lie vieras järkimies, niin puhe viittaa.

MEFISTOFELES.

    Teist', ihme vain, ei runoniekat piittaa. —
    Ja kuink' on mahdollista: näinhän muita
    kuvatun, kuunaan teit' en, kunnioitetuita?
    Tapailla teit' ois toki taltan toista
    kuin Heran, Pallaan, Afroditen moista!

FORKYAADIT.

    Yön helmass' äänettömän, aution
    tuo ajatuskin meille outo on.

MEFISTOFELES.

    Muut' oisko? Niin sen käy, ken yksin jää!
    Tääll' ette ketään, kenkään teit' ei nää.
    Siell' olla pitäis, missä valtiaina
    on rinnan taide, loisto, mahtavuus,
    miss' eloon marmorista harppaa aina
    jok' uusi päivä joutuin heeros uus,

FORKYAADIT.

    Vait, meiss' ettei ala halu itää!
    Mit' auttais meidän moista puuhaa pitää,
    yösyntyin, joilla öisest' itsestään
    on tunto tuskin, joit' ei tunne kukaan?

MEFISTOFELES.

    Siis siitä väliä ei lienekään,
    saa itsensä myös toiseen siirretyksi.
    On teillä kolmeen silmä, hammas yksi;
    kai aivan mytologian ois mukaan,
    tuon kolmeuden jos kahteen haamuun sullois
    ja kolmas kotvan lainana jos mull' ois.

YKSI SISARUKSISTA.

    Mit' arvelette? Käyneeköhän tuo?

MUUT.

    Miks ei — vaan silmää, hammast' emme suo.

MEFISTOFELES.

    Nyt parhaan juuri otitte te pois;
    noin kuva tarkinkin se vajaa ois!

YKSI SISARUKSISTA.

    Sa toinen silmäs sulje vain, kas niin,
    ja toinen torahammas näkyviin,
    ja sivult' olet muotojas koht'ikään
    kuin siskot muutkin, erota ei mikään.

MEFISTOFELES.

    Suur' onni! Olkoon!

FORKYAADIT.

                        Olkoon!

MEFISTOFELES sivulta Forkyaan hahmossa.

                                Tämmöinen
    on rakas poika Kaaoksen!

FORKYAADIT.

    Ei, tyttärikseen meidät Kaaos siitti!

MEFISTOFELES.

    Hyi, herjaa saan nyt kuin hermafrodiitti!

FORKYAADIT.

    Mi sorjuus uuden sisko-kolmikon:
    kaks silmää meillä, kaksi hammast' on.

MEFISTOFELES.

    Saan kaikkien nyt silmää karttaa minä,
    piruille hornan olla pelättinä.

        Poistuu.

AIGEIANMEREN KALLIOPOUKAMIA.

Kuu keskitaivaalla pysyen.

SEIREENIT istuen kallioilla, laulaen ja huiluttaen.

    Kammoyössä kiroin kaikin
    jos Thessalian noidat saikin
    sinut maahan, täynnä rauhaa
    kaarelt' yösi katso lauhaa
    värjyaallon välkähdystä,
    kipunoivaa kimmellystä,
    valaisemaan temmellystä
    käy, mi aalloist' ylenee!
    Mielemme on altis, norja,
    suosi meitä, Kuutar sorja!

NEREIIDIT[62] ja TRITOONIT kummina merehisinä.

    Ääni raikkaampi, ett' aavat
    kaikki kaikuu, kutsun saavat
    syvä-alhoin asukkaat!
    Piiltiin myrskyn tuiman tieltä
    pohjatyyniin, meidät sieltä,
    armas laulu, ylös saat!
    Vallass' ihastuksen tultiin,
    näin jo käyden käätykultiin,
    loistain kruunuin, jalokivin,
    vöin ja soljin sädehtivin!
    Hedelmäänne kaikk' on tää!
    Haltiat tään lahdenkaarteen,
    meille lauloitte jok' aarteen,
    jonka nieli aallot nää.

SEIREENIT.

    Tiedämme, on raikas, armas
    kalan uida aallon parmas,
    huoletonna huljuu tie;
    vaan nyt joukoin juhlavilkkain
    näyttäkää, ett' ette silkkain
    kalain laatua te lie.

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Ennen tänne-lähtöämme
    tuo jo oli mielessämme;
    siskot, veljet, vikkelään!
    Pieni matka vain, niin saatu
    täys on näyte, kalan laatu
    meill' ett' ei lie likikään.

        Kiitävät pois.

SEIREENIT.

    Ne vilahdus vie!
    Päin Samothrakea suoraan tie
    kera suotuisan tuulen ja sään
    Mit' ylhäin saattavatkaan
    Kabiirien[63] maassa matkaan?
    Ylen kummat jumalat nuo
    yhä itse itsensä luo,
    ja mit' ovat, eivät tiedäkään.

    Kuutar, oi korkeutees
    jää yhä, armas, sees,
    yö että kestäis, ei vois
    päivä meit' ajaa pois!

THALES rannalla Homunculukselle.

    Ma veisin sinut Nereus-äijän luo,
    jo miltei luolan ovell' olisinhan;
    mutt' ärrinpurri äijä tuo
    ja sapen purkaja on inhan.
    Sen marmattajan mielen mukaan
    ei koko ihmisheimost' elä kukaan.
    Vaan tulevist' on hällä selko,
    siis kaikkien on häntä pelko,
    saa kunnioitusta hän syvää;
    on monelle myös tehnyt hyvää.

HOMUNCULUS.

    Vain kolkutamme, tuo ei multa
    kai viene lasia ja tulta.

NEREUS.

    Äänt' ihmistenkö korvin kuulla sain?
    Jo kiukusta mun sisimpäni järkkyy.
    Jumalten verroiks oliot ne kärkkyy,
    kirotut jäämään laisiksensa vain.
    Ei ihanamp' ois lepo jumalainkaan
    kuin mun jo kauan, vaan ma parhait' autin;
    työt valmiit kun näin viimein, totta nautin:
    ol' aivan kuin en neuvonut ois lainkaan!

THALES.

    Ken sinuun, vanhus veen, ei silti luota?
    Oi viisas, meit' äl' aja pois! Sa tuota
    näetkö tulta? Muoto inehmon,
    vaan neuvoos sill' on usko ehdoton!

NEREUS.

    Vai neuvoon? Neuvoll' ihmisiin ois voimaa!
    Vain korvaan kovaan viisas sana hyytyy.
    Teot vaikka itseään kuink' usein soimaa,
    kaikk' ehdoin tahdoin entismenoon tyytyy.
    Varoitin Parista[64] kuin isä kyllä,
    vaan vieraan naisen vei hän viettelyllä.
    Hän seisoi Kreikan rannall' uhkapäin,
    ma julistin, mit' ennusnäyssä näin:
    tulisten ilmain tulvehtiva puna,
    laet hehkuu päällä murhan, kuolinparun:
    kukistus Troian, runoon vangittuna —
    vuostuhannet sen tuntee hirmutarun!
    Vain ilkkui korska vanhan sanaa, paatui;
    hän kuuli himoaan, ja Ilion kaatui —
    tuon jättiruumiin turtui pitkät vaivat,
    ja pidot Pindos-vuoren kotkat saivat.
    Odysseus myös! Kaikk' ennustinhan pulmat,
    kaikk' eljet Kirken, työt Kykloopin julmat,
    kuink' itse empis, kuink' ois houkkaa väki,
    mit' ikään tiesin! Tuo mink' avun toi?
    Vain ajelehti, kunnes armon soi
    veet vihdoin, ja hän rakkaan rannan näki.

THALES.

    Mies viisas tuommoisest' on tuskissaan,
    mies hyvä yrittää viel' uudestaan.
    Tuo rahtu kiitost' ilon, unhoon saaden
    jo kiittämättömyyden kivipaaden.
    Kas, halpaa, vähäist' emme pyydäkään:
    tää poika pyrkii taiten syntymään.

NEREUS.

    Mult' älkää viekö tuulta harvinaista!
    Nyt mull' on tointa aivan toisenlaista:
    ma kaikki tyttäreni kutsuin luo,
    Doriidit, meren sulottaret nuo.
    Ei olennoiss' Olympon, ihmismaan
    niin siroliikkeist' ainoatakaan.
    Ne vesikäärmeell' ajaa, selkään siirtyy
    Neptunon varsain — kaunein kaari piirtyy!
    Kanss' ovat veen niin yhtä, että heijuin
    sen vaahto kantaa varvast' aallonkeijuin.
    Ja Afroditen kimmelsimpukalla
    luo kiitää ihanin nyt ilmain alla,
    tuo, jota Pafos palvoo, Galateia,[65]
    kun luopunut on meistä Kythereia.
    Sen ammoin sai jo armas perinnön,
    sai valtaistuinvaunut, pyhätön.

    Pois! Isänriemun hetkellä ei sovi
    suu soimaava, ei vihastunut povi.
    Hae Proteus![66] Ihmemies se virkkaa voi
    mitenkä synnyt, muodon saat tai toisen!

        Lähtee merta kohti.

THALES.

    Siit' emme kostu. Tavattu vaikk' ois
    jo Proteus, samassa hän haihtuu pois,
    ja muut' ei virka, viimeinkin jos jää,
    kuin mikä hämmästyttää, hämmentää.
    Vaan liet sen neuvon tarpeess' erittäin;
    siis etsimme ja käymme eteenpäin.

        Loittonevat.

SEIREENIT ylhäällä kallioilla.

    Kas, kauko-ulapalla
    mi liukuu aukealla?
    Kuin valkopurjeet hohtaa,
    joit' ilman tuulet johtaa,
    kuin kuultovartaloiset
    veen immet kuutamoiset!
    Jo alas luikukaamme!
    Soi äänet, kutsun saamme.

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Kätemme mitä kantaa,
    se teille ilon antaa.
    Khelonen kilpeen kuvat
    niin ylhät heijastuvat.
    Te korkein veisuin noille
    tie tehkää jumaloille.

SEIREENIT.

    Vähät koolta, vaan
    isot voimaltaan,
    ikipalvotut: saivat
    niilt' avun hukkuvat laivat.

    NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Kabiirit tuomme — yhä
    nyt riittää juhlarauhaa!
    Kun niill' on valta pyhä,
    Neptunuskaan ei pauhaa.

SEIREENIT.

    Mekö verroille — ei!
    Vesi haahden jos vei,
    väki auttajat oivat
    sai teist', ikivoivat.

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Vain kolme toimme tuolta,
    jäi neljäs, hän se juuri
    on oikea ja suuri,
    hän muista pitää huolta.

SEIREENIT.

    Jumalat toisinaan
    noin pitää pilkkanaan.
    Jok' armoa mielin aroin
    syy palvoa vauriot varoin!

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Luku oikea seitsemän niit' on.

SEIREENIT.

    Mihin jäänyt kolme siit' on?

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Tuot' emme tiedä, tunne,
    vain tietää Olympos, kunne;
    myös kahdeksas on siellä,
    jot' ei aatellut kukaan vielä.
    Meit' armossa auttavaiset,
    vaan vasta puolinaiset.

    Pyrkii verrattomat nuo
    kaihon nälkää nähden
    taakse kauimmankin tähden,
    tapaamattominten luo.

SEIREENIT.

    Jumal' aurinko, kuu
    jos on tai mikä muu,
    me palvomme vain,
    apu siitä on ain'.

NEREIIDIT ja TRITOONIT.

    Ylin loisto, maine meille on
    nää johtaa juhlapiirit!

SEIREENIT.

    Nimi loistoton, maineeton
    tarun urhojen on,
    kuinka jos suurna soi:
    vain kultaisen taljan ne toi,
    vaan te Kabiirit!
        Toistuen kaikkien yhteislauluna.
    Vain kultaisen taljan ne toi,
    vaan te Kabiirit.

        Nereiidit ja Tritoonit menevät menojaan.

HOMUNCULUS.

    Kuin savileilit muodoltaan
    nuo hirmukummat ovat;
    nyt niihin puhki pohtimaan
    käy viisaat päänsä kovat.

THALES.

    On halutuinta juuri tuo:
    rahalle ruoste arvon suo.

PROTEUS huomaamattomana.

    Huvittaa vanhaa valheniekkaa: kummat
    mit' ihmeemmät, sit' uskotummat!

THALES.

    Miss' olet, Proteus?

PROTEUS vatsapuhujan äänellä, milloin läheltä, milloin kaukaa.

                         Tässä! Täällä!

THALES.

    Taas olet tapaas kujepäällä!
    Äl' ystävälle joutavoi!
    Siell' ole et, mist' äänes soi.

PROTEUS kuin kaukaisuudesta.

    Hyvästi!

THALES hiljaa Homunculukselle.

             Lähell' on. Nyt hohtees vala!
    Hän utelias on kuin kala;
    mik' onkin salahahmo yllä,
    luo hänet liekki vetää kyllä.

HOMUNCULUS.

    Koht' annan valotulvan tulla,
    vaan varoen: on hauras lasi mulla.

PROTEUS jättiläiskilpikonnan hahmossa.

    Mi viehättävä hohde tuo?

THALES verhoten Homunculuksen.

    Hyv' on! Jos tahdot nähdä, tullos luo,
    ja kaksin jaloin ihmismuodoss' aivan;
    se sulle tuottaa varsin pienen vaivan.
    Vain meidän suomisen ja tahdon mukaan
    voi meidän kätkemäämme nähdä kukaan.

PROTEUS jalomuotoisena.

    Maailman tunnet, viisaat sull' on mutkas.

THALES.

    Sun muiks on muuttelehtaa vanha sutkas.

        On poistanut Homunculusta peittävän verhon.

PROTEUS hämmästyen.

    Täys ihme! Kiiltokääpiönkö nään?

THALES.

    Hakija neuvon: syntyis mielellään!
    On tullut, kuten kuulla sain,
    maailmaan kummasti vain puolittain.
    Vaill' ei ois henkistä hän lahjakkuutta,
    vaan vankkaa, käteenkäypää kuntoisuutta.
    Vain lasi onsi — muut' ei painavaa,
    vaan kovin toivois ruumist' oikeaa.

PROTEUS.

    Kas, immenpoika tosiaan:
    viel' ei ois aika, on jo vaan!

THALES hiljaa.

    Ei muutenkaan ehk' oikein ole laitaa:
    hermafrodiitti olla taitaa.

PROTEUS.

    Se sitä varmemmasti luontuu;
    hän siitään kyllä kehkee, kuontuu.
    Vaan paras, kun ei pitkään pohdi!
    Meressä aavass' alkaa tohdi.
    Siell' ensin vähäst' aletaan
    ja riemuin pienimpiä niellään;
    niin varttuu vähän kerrassaan,
    päämääriin korkeampiin kypsyy tiellään.

HOMUNCULUS.

    Täss' ilma on niin ihanaa,
    kuin nuoren nurmen tuoksu tuulahtaa!

PROTEUS.

    Sen uskon, poju kulta, kyllä!
    Ja vienompaa viel' eess' on vihmettä,
    tuoll' utu rantakaistan yllä
    viel' ihanampaa ihmettä.
    Kas, juuri väikkyy parvi tuo
    lähellä vallan. Niitten luo
    nyt tulkaa!

THALES.

                Tullaan.

HOMUNCULUS.

                         Kumma on
    tää kulku henki-kolmikon!

Telkhiinejä[67] Rhodos-saarelta, ratsastaen merihevoilla ja merilohikäärmeillä, Poseidonin kolmikärkeä käytellen.

KUORO.

    Poseidonin hangon me taoimme, vimmat
    sill' aaltojen viihtää hän armottomimmat.
    Jos tuo jylypilvensä Zeus, isä ylhä,
    niin vastaa Poseidon, kun käy jyly jylhä;
    jos leimaus polvikas pilvestä sinkoo,
    liki pilviä hyrskyt ne vaahtonsa linkoo;
    ja kilvoitus kellä siell' ange jos lie,
    sitä aallot ne viskoo, sen veet syvät vie;
    väen, valtikan siksi nyt meille hän soi —
    kevyt kiitää on, huoleti juhlia voi.

SEIREENIT.

    Helioksen helmalasten,
    päivän armoss' autuasten,
    heimo, terve, konsa kuu
    kunniaansa korottuu!

TELKHIINIT.

    Jumal-impi, sa ihana ilmojen kaaren,
    oi kuullos, se kuulla sun riemusi on,
    kun soi iloss' onnellisen Rhodos-saaren
    paiaani sun veljelles loppumaton.
    Kun aamun hän alkaa, kun ehtoon hän tuo,
    sädesilmänsä hehkuvan meihin hän luo.
    Veet, rannat se, vuoret ja kaupungit kohtaa,
    ja riemuksi hälle ne armaina hohtaa.
    Meit' ei sumu saarra; jos hiipiä käkee,
    säde, henkäys — heljä taas saari on hempeä.
    Kuviss' ylhä siell' itsensä sadoissa näkee,
    on nuori, on suunnaton, suuri ja lempeä.
    Meill' ensinnä noin suku kuolematon
    jaloss' ihmisen muodossa ilmennyt on.

PROTEUS.

    Noin laulaa, kerskuu nuo, jos kyhää
    ne kuvat kuolleet, kuin ois pyhää
    niiss' elontulta auringon!
    Niit' innoin luo ne, laatii kaavat;
    kun valetuksi vasken saavat,
    se vasta jotain heistä on.
    Ja viimein nuo mi perii ylväät?
    Yleni suuret jumal-pylväät, —
    maanjärähdys ne rikkoi, kaas;
    on ammoin sulatut ne taas.

    Maan touhulla mik' onkin maine,
    se vain on kiusan, vaivan tie;
    elolle laatuisamp' on laine;
    ikuisiin vesiin sinut vie
    Proteus-delfiini.
        Muuttaa muotoa.
                      Kas noin!
    Siell' onnes aukee vaikka mihin;
    sua kannan vankoin hartioin,
    ma sinut valtamereen vihin.

THALES.

    Suo johtaa kiitettävän halun:
    koe luominen jo kohdalt' alun!
    Saat vireästi vaikuttaa
    ikuisten normien sa alla
    tuhanteen muotoon muuttumalla —
    jää ihminen viel' aikain taa.

        Homunculus nousee Proteus-delfiinin selkään.

PROTEUS.

    Veen kehtoon vain tuo hengen keveys
    Koht' elät, sull' on pituus, leveys,
    siell' liikut, miten mielit, vaan
    matalat malta pitää säädyt:
    jos kerran ihmiseksi päädyt,
    niin mennytt' olet kokonaan.

THALES.

    Kuink' osuu; kelpaa myös kenties,
    ett' aikanaan on kelpo mies.

PROTEUS Thaleelle.

    Sun laises kai! No siitä taikaa
    on jälkeenpäinkin kotvan aikaa:
    lien sinut haamukansan harmaan
    seassa nähnyt sadat vuodet varmaan.

SEIREENIT kallioilla.

    Mitkä helopilvet heijuu
    kehän kuulle luoden noin?
    Kyyhkyt lempiväiset leijuu
    siivin valon-valkeoin!
    Pafos parvensa jo laittaa,
    liudan lemmenkiihkoisen;
    tää nyt juhlain juhla maittaa,
    runsas, sees on riemu sen!

NEREUS astuen Thaleen luo.

    Näky kumma kuun ois tarha
    yössä-kulkijasta moinen;
    meillä hengillä on toinen,
    tosi tieto eikä harha:
    tyttäreni kyyhkysaatto
    simpukalla ajavaisen
    siell' on; ihmelentoon sai sen
    tottumaan jo aikain aatto.

THALES.

    Minust' on myös parhain, mille
    arvon antaa kunnon mies,
    pyhä kaikk' ett' elää, sille
    tyyni, lämmin loistaa lies.

PSYLLEJÄ ja MARSEJA[69] merihärkien, merivasikkain ja merioinasten selässä.

    Karut luolat Kypron loiton,
    joit' ei Seismos[50] hajota,
    veen valtias ei vajota,
    humuss' ikuisten ilmojen soiton,
    siit' asti kuin alkoivat ajat,
    on Kyprian vaunujen vajat,
    tutun-maireet ne meille on majat.
    Yön kuiskeessa aaltojen teitä
    tytär armahin tyventyneitä
    kera saattomme kiitää jo — meitä
    näe ei suvut uudet nää.
    Kisa kerkeä kotkaa ei pelkää,
    jalopeuraa ei siipiselkää,
    ei ristiä, kuuta, joll' yö
    on istuinna ylhä ja työ
    levon aikaan, jok' itsensä syö
    ja surmaa, on tuhooja sadon
    ja tuottaja kaupungin kadon.
    Toki saattomme tää
    sulo valtiatart' yhä tuomaan jää.

SEIREENIT.

    Vaunut liutojenne lietoin
    kehään saartain kerkeään,
    moneen rivikertaan kietoin
    käärmemäisnä kiertyvään,
    tulkaa, reippaat Nereiidit,
    raisut, villin-sorjat, luo,
    tuokaa, hempeät Doriidit,
    Galateia, kaunis tuo,
    äidin kuva: jumalainen
    kuolotonten juhlavuus,
    vaan myös armaan-kiehtovainen
    maisen immen ihanuus!

DORIIDIT kulkien kuorossa Nereuksen ohi, kaikki delfiinien kantamina.

    Kulmille tään nuoren saaton,
    Kuutar, kimmelkuultos luo,
    anellen kun eteen taaton
    tuomme armaat sulhot nuo.
        Nereukselle.
    Poikaset ne turvaan veimme
    vimmast' aaltoin ärjyväin,
    kaisla-, sammalvuoteen teimme,
    elvyksiin taas lämmittäin, —
    siitä palkan palavilla
    saavat maksaa suudelmilla;
    heltyin katso heihin päin!

NEREUS.

    Se kauppa kaksoisvoiton kantaa,
    työ laupias kun huvin samall' antaa.

DORIIDIT.

    Ethän moiti työstä, jolla
    ansaittiin, ah, ilo tuo;
    poveil' ikinuorell' olla
    kuolotonna sulhon suo!

NEREUS.

    Iloitkaa, saajat saaliin soman,
    pojasta unelmoikaa mies;
    vaan mahtaja en mahdottoman
    ma lie, Zeus yksin lie kenties.
    Ei aalto, allanne mi läikkyy,
    suo kestää lemmen leimunkaan;
    kun väljähtyin jo pois se väikkyy,
    nuo hiljaa maihin viekää vaan.

DORIIDIT.

    Teist', armaat poikaset, pidämme niin,
    vaan haikea meit' ero kohtaa:
    iki-uskollisuutta me toivottiin,
    mut toisin jumalat johtaa.

NUORUKAISET.

    Jos reippaat laivurisulhot saa
    vain teiltä vastakin hoivaa,
    me emme toivo sen parempaa,
    näin kuunaan ei ollut oivaa.

        Galateia simpukkavaunuissaan lähestyy.

NEREUS.

    Laps armahin!

GALATEIA.

                  Oi isä, onni tää!
    Näyt ihanat! Delfiinit, viipykää!

NEREUS.

    Jo menneet, vierien vetten teitä,
    kisa kieppunut, kunne liekin!
    Sisin, herkin ei liikuta hellyys heitä!
    Kera etteivät, ah, mua viekin!
    Vaan ainoa katse jo auvon toi,
    ett' aution vuoden se korvata voi.

THALES.

    Terve! Riemuista ylin!
    Elon riemu, kukkea kunto,
    toden, kauniin korkea tunto...
    Kaikki on syntyä vetten sylin!
    Kaiken ois tuho vettä paitse!
    Oi meri, meit' iankaiken kaitse!
    Jos et sinä tuoreita pilviä tois,
    jos et puron-uomia uhkuun lois,
    joenjuoksujen suikerrella et sois,
    et virtain kuohuja kukkurois,
    mitä vuoret ois, mitä laaksot ja maat?
    Elon raikkaan vain sinä aikaan saat.

KAIKU, kaikkien piirien kuoro.

    Elon raikkaat vain sinä antimet jaat.

NEREUS.

    Jo häälyvät kaukaisuuden taa,
    ei katse katsett' enää saa;
    kehäketjut pitkät soutaa,
    noin juhlan muotoja noutaa,
    kaareilee jonot päättömät nuo.
    Galateian simpukka-istuimen
    toki tuoll', yhä tuolla jo tunnen sen,
    kuin tähti se ois;
    yhä siellä
    läpi vilinän rakkainta vilkkuu vielä!
    Jos kiitikin pois,
    yhä loiste tuo
    tosi on, jää luo!

HOMUNCULUS.

    Jos kunne suuntaan soihdun,
    mua kiehtoo lailla loihdun
    kaikk' armaan tuores tää.

PROTEUS.

    Tää elontuores loihtu
    kun tenhoo, soiva soihtu
    vast' oikein välkähtää.

NEREUS.

    Kisaparvien keskellä tuolla mink' uuden
    saa silmämme nähdä nyt salaisuuden!
    Galateian mi simpukan vaiheill' on valo,
    mi liekkivä, leikkivä, hellivä palo?
    Kuin valtimot lemmen sen leimua liehtoo...

THALES.

    Homunculus — noin hänet Proteus kiehtoo...
    On kaipuunsa orja jo, oireet ne arvaan.
    Kunp' ei äkin vain, kivun Iyömänä karvaan,
    säde-istuimen särmään jo särkyvä ois!
    Jo leimahti, välähti, valahti pois!

SEIREENIT.

    Mi hehkuva ihme nyt aalloilla hohtaa?
    Kuin leimuten kuohut ne kuohuja kohtaa!
    Käy häälyvä kirkkaus aavojen taa:
    meren yöllisen kulkue kuultoa saa,
    kaikk' ylt'yli saa tulen hehkun ja helon;
    siis vallitse, Eros, oi alku sa elon!
    Terve, meri! Terve, laineet,
    pyhään vyötyt tulten vyöhön!
    Terve, vesi, liekki heljä!
    Terve, tiemme tenho-yöhön!

KAIKKI YHDESSÄ.

    Terve, ilmat laupiaat,
    luolat salaloihdukkaat!
    Ylistetyt, kaikki neljä,
    olkaa, pyhät alkuaineet!

KOLMAS NÄYTÖS

MENELAOKSEN PALATSIN EDUSTALLA SPARTASSA.

Helena tulee saattonaan kuoro vankeina tuotuja troiattaria, Panthalis kuoronjohtajatar.

HELENA.

    Ihailtu, parjattu myös paljon, Helena,
    ma tulen tuolta, missä maihin astuttiin,
    viel' yhä huumaamana aallonkeinunnan,
    mi meidät korkein kuohu harjoin Frygian
    lakeilta[70] kantoi synnyinrannan lahdelmiin,
    Poseidon matkaa suosi, Euros vinha myös.
    Siell' iloitsee nyt Menelaos kuningas
    palaamisestaan parvess' uljaintensa. Vaan
    mua tervehytä, valtakoti, taattoni
    Tyndareos jonk' ammoin, tullen retkiltään,
    rakensi aivan rintaan Pallaan kukkulan
    ja Spartan kaiken kauneimmaksi koristi,
    kun riemuleikein siskona Klytaimnestran
    ja Kastorin ja Polluksin tääll' ylenin.
    Sä portti vaski-uksi, terve! Aukenit
    avaran kutsuvasti kerran, aikaan sait,
    valittu monesta ett' ylkä silmiini
    välähti, ylväs Menelaos. Aukene
    nyt taas, ett' uskollisna täytän kuninkaan
    ma käskyn kiireisen, kuin tulee puolison.
    Sisälle laskeos! Ja jääkööt kaikki taa
    tähän saakka saartaneet mua myrskyt sallimain
    Näet jälkeen huolettoman täältä-lähdön, kun
    Kytheren temppeliin vei pyhä velvoitus,
    vaan minut sieltä ryösti rosvo Frygian,
    on paljon sattunut, mit' ilo ihmisten
    on levitellä, mutt' ei ilo kuulla sen,
    taruksi josta kehräsihe kertomat.

KUORO.

    Et, ihana vaimo, nurkune noin,
    hyvä korkein sull' on kunnianas!
    Ylin onni suotu vain sulle on näät,
    on kauneus, muun yli kaiken mi käy.
    Nimi kuulu sankarin eellä soi,
    siks ylväs hän on;
    vaan kaikkivoittavan kauneuden
    edess' uppiniskaisin taipuu mies.

HELENA.

    Jo laatkaa! Saavuin puolisoni laivassa,
    hän kaupunkiinsa minut laittoi edellään;
    vaan mik' on mieli häll', en arvaa. Puoliso,
    kuningatarko koteutuu — vai uhriko
    kuninkaan tuskan karvaan ja akhaijien
    kovan onnen pitkän? Saalis olen, vankiko
    myös lien, en tiedä. Kuolottomat kohtalon
    ja maineen mulle totta ongelmaisen soi,
    sorean muodon seuran arveluttavan,
    mi kynnyksellä tälläkin mua saattain on
    kupeella synkän uhkaavana. Sillä näät
    jo haahdess' ontelossa harvoin puoliso
    mua katsoi vain, ei suonut sanaa suopeaa!
    Kuin turmaa hautoin vastapäätä istui vain.
    Vaan nyt, Eurotaan syvään tullen poukamaan,
    kun tuskin ensi keula maata tervehti,
    hän virkkoi, jumala kuin mielt' ois johtanut:
    Nyt soutueittain sotilaani maihin käy;
    rivittyneinä rantaan joukot tarkastan.
    Vaan sinä eeltä aja, ohjaa valjakkos
    Eurotaan pyhän viertä pitkin viljavaa
    ylemmäs, halki heinäkosteikkojen hempeäin,
    lakeille saakka kauniin Lakedaimonin,
    mi rakettiin, kuss' ammoin keto autio
    levisi liepeell' aivan vuorten vakavain.
    Kuninkaan kartanoon siell' astu korkeaan,
    teot neitoparven katso, sinne palveluun
    mi jäi, ja vanhan, viisaan emännöitsijän.
    Hän sulle aarrevarat runsaat näyttäköön,
    jotk' isäs jätti jälkeensä, joit' itse myös
    sodassa, rauhass' yhä kokoon kartutin.
    Näet kaikki siellä järjestyksessä: se näät
    on etuus ruhtinaan, kaikk' että kohdallaan
    olevan uskollisna kotiin tullessaan
    hän huomaa, niinkuin hän ne jättikin;
    sill' orjan mitään muuttaa valtuutt' ole ei.

KUORO.

    Nyt silmää, mielt' ilahuttaen käy
    jalon aarteen luo, yhä kartutetun!
    Korut käätyjen, kruunujen kalleudet
    siell' ylpeinä suurt' ovat ollakseen;
    käy luo, ne kilpaan vaatios vain,
    heti nousevat nuo.
    Näky riemuisa: kauneus kalpenemaan
    kivet kalliit, kullat ja helmet saa.

HELENA.

    Koht' uusi kuului käsky valtiaan: Kun kaikk'
    on katsastettu kohta kohdalt', ottaos
    niin monta kolmijalkaa, kaikkea myös astiaa,
    mit' uhraajalle tarpeen on, kuin vaativan
    sa varot pyhän juhlamenon: kattilat
    ja maljat, laakea myös allas; puhtainta
    vett' olkoot pyhän lähteen ruukut korkeat
    siell' ammennetut täyteen; koossa kuivat puut,
    pian liekkiin leimahtavat, pidä valmiina;
    hiottu veitsi vihdoin älköön puuttuko;
    sun omaks uskon huoleksesi kaiken muun.
    Noin virkkoi, kiirehtäin mua lähtöön; mitään vain
    nimennyt elollist' ei säätäjä, mit' ois
    Olympolaisten uhriteuraaks aikova.
    Mua arveluttaa tuo; vaan silti huoli pois,
    ja kaikki huomass' olkoon ylhäin jumalain,
    jotk' aina täyttää sen, mi heill' on mielessään,
    jos hyväks ihmiset tai pahaks arvatkoot;
    ja meidän kuolevaisten kestäminen on.
    Useinpa kirveen nosti raskaan uhraaja
    jo ylle vihkiteuraan niskan painetun,
    eik' iskenyt, ei voinut, esteeks ennätti
    läheltä vihamies tai joku jumaluus.

KUORO.

    Mik' edessä lie, et tutkia voi.
    Mielin, valtiatar,
    mene rohkein vaan!
    Onni ja onnettomuus
    aavistamatta kohtaa;
    emme sen usko ennustajaa.
    Paloihan Troia, ol' eessämme
    kauhu, kurja kuolema jo!
    Täss' olemme nyt
    sua palvelemaan iloll' alttiit;
    kirkas aurinko taivaan ja kaunein,
    maassa mit' on: sinä meille
    miekkoisille suosion suot.

HELENA.

    Kuink' olkoonkin! Mi kohdatkoonkin, astua
    mun sopii viipymättä valtakartanoon,
    kadottamaani miltei, kauan kaivattuun,
    mi taas, en tiedä kuinka, silmissäni on.
    Niin jalka korkeita ei portait' ylös vie
    mua nyt, kuin lasna huimasti ne hyppelin.

        Poistuu.

KUORO.

    Kaikki jo tuskat pois,
    vankeus murheinen
    kauas mielestä, siskot!
    Yhdymme onnees, oi
    valtiatar: sa käyt
    jälleen taattoisen lieden luo,
    vaikka myöhään palajavin,
    askelein sitä vakaammin
    jalkas riemuiten astuu!

    Ylistys taivaisten,
    taas ehoks saattajain,
    pyhien kotihin-viejäin!
    Väikkyy, ken vapahtui,
    tiet tylyn kolkot kuin
    kantavin siivin, kun turhaan
    kaihoten vangittu tuskailee,
    kurkottaa käsivarsiaan
    muurien taa sakaraisten.

    Vaan hänet tempasi jumaluus
    kaukoteiltä;
    tuhkasta Ilionin
    toi hänet tänne taas
    vanhaan, uudeksi koristeltuun
    taattolaan,
    riemujen, tuskien
    sanomatonlen jälkeen
    raikkaasti muistelemaan
    nuort' elon aamu-aikaa.

PANTHALIS kuoronjohtajattarena.

    Nyt jättäkää jo laulun polku riemukas
    ja kaksoisoveen katse luokaa! Mitä nään
    oi siskot? Kuningatar eikö palaja
    taas tänne liikunnossaan kiivas kiihtymys
    Mit', ylhä kuningatar, kotisuojissas
    omies tervehdyksen sijaan kohdata
    voit järkähyttävää? Et sitä salaa, et;
    sill' inho otsaas varjoo, jalo vihastus,
    kanss' yllätyksen kamppaillen, siin' ilmenee.

HELENA, joka on jättänyt kaksoisoven auki, mielenkuohussa.

    Ei sovi halpa pelko tyttärelle Zeun,
    hipaise hänt' ei kauhu varjokädellään;
    vaan hirmu, vanhan yön mi helmast' ylenee,
    ain' alkupohjilt' asti, monihaamuinen
    kuin hehkupilvet vuoren liekkikuilusta
    kohonneet, sankarinkin rinnan järkyttää.
    Niin manalaisten kammomerkin kohtasin
    nyt kotiin tullen, mieli kaivatult' ett' on,
    monesti astutulta kynnykseltä pois
    mun kiiruhtaa kuin vieras lähtevä. Mutt' ei!
    Ma valoon väistyin, ette häädä kauemmas
    mua, vallat, keitä liettekin! Nyt vihkimys,
    ja sitten lieden pyhä hehku valtiaan
    kuin valtiattarenkin tervehyttäköön!

KUORON JOHTAJATAR.

    Suo korkeaa sua kunnioittain kuuleväin
    jo palvelijatartes tietää, mitä näit.

HELENA.

    Koht' omin silmin näätte, mitä kohtasin,
    sen haamua jos heti jälleen kuiluuns' ei
    lie kammokummaan niellyt vanha yö. Vaan sen
    nyt sanoin kerron tietääksenne: vakaviin
    kun valtasuojiin juhlallisin aatoksin
    ma astuin, mielessäni lähin velvoitus,
    ol' oudon hiljaiset ja tyhjät käytävät.
    Ei uuraan riennon häly korvaa kohdannut,
    ei silmää toimi, touhu. Neitoja ei näy,
    ei emännöitsijää, joilt' ennen jokainen
    sai vieras tervehdyksen ystävällisen.
    Vaan lieden luo kun ehdin, permannolla näin
    mä viimelämpimässä tuhkan hiipyneen
    olennon oudon, vaimon suuren, verhotun,
    ei uness' olleen näyttänyt, vaan mietteissään.
    Ma kutsuin toimeen häntä suulla käskijän,
    hänt' emännöitsijäksi luullen, jolle kai,
    kun lähti, talon uskoi valpas puoliso;
    vaan verhottuna istui liikkumaton tuo;
    kätt' oikeaa, kun uhkaan, vihdoin nostaa, kuin
    salista, liedeltä mua torjuis. Vihastuin
    hänestä käännyn, riennän kohti portaita,
    jotk' ylisille vievät, missä thalamos[71]
    on koristeltu vieress' aarrekammion.
    Vaan maasta pystyyn kummitus se kavahtaa,
    tien käskevästi sulkee suurna, laihana;
    on katse ontto, verestävän sammunut,
    kuvatus kumma, silmän, sielun hämmentäin.
    Mut turhaan puhun, turhaan sana ponnistaa,
    luo olennoit' ei ilmihahmoon. Kas, tuoll' on
    hän itse! Tohtii tulla valoonkin. Vaan tääll'
    on meillä valta, kunnes tulee kuningas.
    Yön kammoluomat kauneuden suosija
    ne Foibos luoliins' ajaa taas tai taltuttaa.

        Forkyas ilmestyy kynnykselle ovenpielten väliin.

KUORO.

    Paljon ma koin jo, vaikk' ohimoilla
    nuorekas viel' on kutrien huiske;
    näin monet kauhut, näin sodan kaiken
    surkeuden, näin Ilionin
    sortuma-yön.

    Tuprussa sauhun tunkihe kohti
    riehuvat parvet, peljättävästi
    jumalat huusi, raikuen Riidan
    vaskinen ääni kentältä soi
    muureja päin.

    Seisoivat viel', ah, Ilionin
    muurit, vaan palo lieskaa toi
    naapurista jo naapuriin,
    paisui tuolta ja täältä päin,
    viuhuin tult' oma myrsky vei
    ylle kaupungin öisen.

    Karkoten näin savun, loimujen
    hehkuvain läpi saapuvan
    julmistuneitten jumalien,
    kummien, suunnatonten
    hahmojen kautta kaamean
    tulenpaistavan paahteen.

    Näinkö, vai kuvitellut lie
    mieleni tuskankouristus
    kummia noin? Sit' en selvittää
    konsaan voi; mutt' että tuon
    hirveän tuossa silmin nään,
    sen minä tiedän varmaan;
    koskettaa käsin voisin, jos
    loitoll' ei mua pidättäis
    vaarallisesta pelko.

    Forkyksen kenpä
    tyttärist' ollet?
    Sill' olet kaltainen
    sen suvun synkän.
    Harmaasyntyjä, yhtä silmää,
    yhtä hammasta hallussaan
    vuoroittain pitäväisiä
    Graioja, outo sa, lietkö?

    Kauneuden rinnall',
    iljetys, uhmaat
    tuntijakatsetta
    itse Apollon?
    Silti vain sinä astu esiin!
    Ei näe iljettävintä hän,
    niinkuin ei pyhä silmänsä
    vielä varjoa nähnyt.

    Meit', ah, kuolevaisia vain
    sortaa saa paha sallima,
    saa kipu silmien sanomaton,
    jonk' ikiauvoton, iljeksyttävä
    nostaa kaunista kaipaaviin.

    Niinp' ota, meitä kun julkenet
    kohdata, kaikk' ota kirous,
    soimaus, uhka, mink' onnekkaat
    huutavat, masenemaan sua manaten,
    joille muodon jumalat loi.

FORKYAS.

    On sana vanha, vaan sen totuus vahva on:
    maan vihreillä ei poluill' yhtä matkaa käy
    käsikkäin konsaan kainous ja kauneus.
    Syvälle juurtunut on vanha viha kumpaankin,
    koht' että selin toisiinsa ne kääntyvät,
    kuss' ikinä ne tiellä käyvät vastakkain.
    Pois kiivahammin kumpikin käy kulkuaan,
    on kainous ange, julkea on kauneus,
    ne kunnes Orkus[72] sulkee yönsä onkaloon,
    jos vanhuus ei jo ennen taltuttanut lie.
    Näen teidät nyt, te muukalaiset julkeat,
    täynn' ylimieltä; on kuin kurkiliudan sois
    käreät äänet, pitkänä kun pilvenä
    se päämme päällä parkuu pahaa säveltään,
    ett' ylöspäin jo vaeltaja rauhainen
    luo silmänsä; vaan menojaan ne menevät,
    hän omaa tietään; niin on käyvä meidänkin.

    Keit' olette te, valtalinnaan kuninkaan
    noin tullen, riehuin kuin menaadit päihtyneet?
    Keit' olette, päin talon emännöitsijää
    noin ulvoen kuin koiraparvi kuuta päin?
    En muka tiedä, minkälaist' on joukkonne!
    Sikiöt sodan, taiston saalaat, mielijät
    te miesten, viettelevät niinkuin vietellyt,
    niin sotilaan kuin kansalaisen herpaajat!
    Näen liutanne, kuin sirkkalauman näkisin
    ma laskeutuvan peittäin laihon vihannan.
    Te vieraan ahkeruuden syöjät! Kärkkysuut
    tuhoojat nousseen onnen oraan! Vallattu
    ja kaupattu ja vaihdettu sa tavara!

HELENA.

    Eess' emännän ken soimaa käskyläisiä,
    sekaantuu korskeasti kodin hallintaan;
    sill' yksin hälle kelvollisen kiitäntä
    kuin epäkelvon nuhtelukin kuuluu näät.
    Myös hyvin tyydyin palveluun, min heiltä sain,
    kun Ilionin ylhä voima saarrettiin
    ja sortui, kaatui, hyvin myös, kun kamppailtiin
    nuo hätävaiheet harhailun, joiss' itseään
    vain kukin muutoin muistaa. Samaa parvelta
    myös täällä virkult' odotan. Mik' orja on,
    ei kysy valtias, vaan miten palvelee.
    Siis vaikene, päin heit' äl' enää irvistä.
    Jos kuninkaan sa huoneen hyvin hoidit, kun
    se kaipas emäntäänsä, kunnias se on;
    vaan nyt hän saapuu itse, väisty syrjään siis,
    ett' ansaittu ei palkkas vaihtuis nuhteluun!

FORKYAS.

    Ojentaa huonekuntaa, jumal-auvoisen
    se valtiaan on puolison suur' oikeus,
    sen hälle vuotten pitkäin viisas johto suo.
    Nyt tunnustettuna kun kuningattaren
    ja linnanemännän taas palaat paikalle,
    ota ohjat ammoin höltyneet ja hallitse,
    ota aarteet haltuus ynnä kaikki meidät myös!
    Mutt' ennen muuta varjele mua, vanhempaa,
    sa noilta, jotka sulkapuutot, lorusuut
    vain hanhet verroill' on sun, joutsensorean.

KUORONJOHTAJATAR.

    Kuink' inhaa rumuus ihanuuden rinnall' on!

FORKYAS.

    Ja houkkaa houkkuus viisauden vierellä!

Tästä lähtien vastaavat kuoroneidot astuen yksitellen kuorosta esiin.

ENSIMMÄINEN NEITO.

    On isäs Erebos,[73] yö äitis, eikö niin?

FORKYAS.

    Sun kaksoissiskos Skylla,[74] sano, kuinka voi?

TOINEN NEITO.

    Sun sukupuustas moni syntyi hirviö!

FORKYAS.

    Pois Orkukseen! Sielt' etsi herja heimosi!

KOLMAS NEITO.

    Sun suvukses kaikk' ylen uuort' on kansa sen.

FORKYAS.

    Teiresiasta vanhaa mene lempimään!

NELJÄS NEITO.

    Orionin sa mummon mummonmummo liet.

FORKYAS.

    Harpyiat[75] saastallaan kai sinut ruokkivat.

VIIDES NEITO.

    Mill' elätit noin vaalittua laihuuttas?

FORKYAS.

    En verellä, jok' on sun himos hillitön.

KUUDES NEITO.

    Sa haaskan-ahne, inha haaska itsekin!

FORKYAS.

    Vampyyrin-hampaat kiiluu suustas riettaasta.

KUORONJOHTAJATAR.

    Sun omas salpaan, jos ma sinut ilmaisen.

FORKYAS.

    Siis sano itses ensin, aukee arvoitus.

HELENA.

    Väliinne surren käyn, en suuttuin, kiellän pois
    mokoman kiistan kiihkon. Haittaa suurempaa
    näet valtiaalle ei kuin salaa kalvava
    on riidankauna uskollisten palvelijain.
    Ei kaiku hänen käskyns' enää kauniisti
    tekoina nopsaan täytettyinä palaja,
    vain hänen ympärillään pauhaa oikkupäin,
    kun itse hämmentyin hän hukkaan nuhtelee.
    Ja siin' ei kaikki. Säädytön on kiukkunne
    manannut kauhuhaamut, auvottomat näyt,
    jotk' ahdistaa mua, vetoa ett' Orkukseen
    ma itse tunnen helmast' oman synnyinmaan.
    Se onko muisto? Harhako, min valtaan jään?
    Tuo kaikki olin? Olen? Tuoko vastakin
    uni-, kauhuhahmo kaupunkien turman lien?
    On neidot kauhuissaan, vaan seisot tyynenä
    sa, vanhin; mulle viisas sana virkkaos!

FORKYAS.

    Ken vuotten pitkäin kirjavuutta muistelee,
    siit' unt' on viimein ylin jumalsuosio.
    Vaan sinä, suosituin yli äärten, määräin, näit
    vain lemmenkiihkoisia varrell' elämäs,
    jok' uhkatyöhön joill' ol' into hurjimpaan.
    Jo Theseus[46] sinut varhain ryösti himoissaan,
    mies jalonkaunis, väkevä kuin Herakles.

HELENA.

    Solakan kauriin ryösti kymmenvuotiaan,
    jonk' Attikass' Afidnos[76] sulki linnaansa.

FORKYAS.

    Vaan Kastor vapahti ja Polluks kohta taas,
    ja sulhasiks sait sankarit sa valiot.

HELENA.

    Vaan suosioni hiljaisen, sen tunnustan,
    Patroklos voitti, Peleun pojan vertainen.

FORKYAS.

    Mut taatoltasi sinut Menelaos sai,
    mies merten uljas, tarkka talonvaltias.

HELENA.

    Sai tyttären ja valtakunnan valvonnan.
    Ja hedelmä ol' avion Hermione.

FORKYAS.

    Läks uljas Kreetan kaukosaarta valtaamaan,
    ja yksin jäänyt vieraan ylen sorjan sai.

HELENA.

    Miks sitä puolileskeyttä muistutat
    ja siitä kasvanutta turmaa kauheaa?

FORKYAS.

    Myös minut, Kreetan neidon vapaasynnyn, syöks
    se retki vankeuteen ja pitkään orjuuteen.

HELENA.

    Koht' uskoi talouden hän sulle, hoitoos sait
    sa paljon, linnan, aarteet miekall' ansaitut.

FORKYAS.

    Sa joista luovuit, Troiaan tornimuuriseen
    ne vaihtain, lemmenriemuun ehtymättömään.

 HELENA.

    Vait riemuista! Mun täytti pääni, poveni
    mitaton tulva tuskan liian tulisen.

FORKYAS.

    Mut sanotaan, sa kaksoishahmoss' ilmestyit,
    on nähty sinut Troiass', Egyptissä myös.

HELENA.

    Äl' aivan sotke mieltä sekasortoista!
    En tiedä ilmankaan, ken olla mahtanen.

FORKYAS.

    Viel' yhtyi varjo-onkaloista vainajain
    Akhilleus armaaks yljäksesi, sanovat,
    sua lempinyt jo ennen vastoin sallimaa.

HELENA.

    Ma haamukuva häneen, haamuun, yhdistyin.
    Ol' unta se, sen itse sanat ilmaisee.
    Ma haihdun pois, vain haamuks itselleni jään.

        Vaipuu puolikuoron syliin.

KUORO.

    Vaiti, vaiti,
    sa karsassilmä, karsassuu!
    Huulet hirmuiset, yksihampaiset
    henkäämään mitä saakaan
    pöyristävää kita kamala noin!

    Näät pahajuonisen teeskelty hyvyys,
    sudenvimma lammasten vaatteissa,
    hirmumpi on manan kolmipään
    koiran kitoja paljon.
    Vapisemme, varromme:
    konsa, kuinka, mist' ilmoille
    hirmut syöksyy
    syvällä vaanivan häijyyden?

    Siis sanan lempeän, lohtuisan sijaan,
    laupeint' unhoa lahjoittavan,
    elvytät kaikk' entiset pahimmat,
    hyviä etpä liioin,
    koht', ylen kohta synkistät
    heljän hetken tuokion,
    vastaistenkin
    toivon lempeän kajasteen.

    Vaiti, vaiti!
    Valtiattaren sielu,
    valmis jo pakenemaan,
    viel' että jäisi, lujasti jäisi
    kaikkien muotojen muotoon,
    kuunaan mit' aurinko valaisi!

        Helena on toipunut ja seisoo jälleen kuoron keskellä.

FORKYAS.

    Utupilvist' astu, ylhä aurinko jo päivän tään,
    hurmasit jo huntupeitoin, häikäisten nyt hallitset.
    Maailma kuink' alles aukee, armain silmin itse näät
    Jos mua rumaks soimaavatkin, tunnen, mikä kaunist' on.

HELENA.

    Saarrost autiuden astun huimaavasta horjuen,
    niinp' ois lepo mulle mieleen, niin on luuni raukeat;
    mutt' on kuningattaren, on sopivaista kaikkien
    mieli malttaa, miehistäytä, mi jos uhka yllättää.

FORKYAS.

    Ylhänä kun edessämme seisot, ihanaisena,
    sanoo katsees, että käsket; mitä käsket, virka siis.

HELENA.

    Rikoksenne sovitukseen käykää, riidan julkean,
    uhrin toimitukseen, niinkuin käski kuningas.

FORKYAS.

                                                 Kaikk' on
    valmiina jo, kolmijalka, malja, kirves terävä,
    pirskoitukseen, sauhutukseen; osoita, mik' uhrataan.

HELENA.

    Kuninkaalt' en kuullut.

FORKYAS.

                            Etkö? Tuskan sanaa, voi!

HELENA.

                                                      Mi tuo
    tuskan mielees?

FORKYAS.

                    Kuningatar, sinut uhriks aiotaan!

HELENA.

    Minutko?

FORKYAS.

             Ja nuo.

HELENA.

                     Voi tuskaa, turmaa!

FORKYAS.

                                         Sinut kirves lyö.

HELENA.

    Julmaa! Aavistin jo, koito!

FORKYASs.

                                Mitään pelastust' en nää.

KUORO.

    Ah, ja meille kuinka käy?

FORKYAS.

                              Hän kuolee jalon kuoleman;
    katon paadyn korkeassa kantopalkissa te vain
    sätkytte kuin rastaat siiman silmukoissa rivittäin.

Helena ja kuoro seisovat hämmästyksen ja pelon vallassa, vaikuttavana, hyvin valmistettuna ryhmänä.

FORKYAS.

    Te haamut! — Siihen kivetytte, kammoten
    erota päivästä, mi teille kuulu ei.
    Ei inehmotkaan, haamut kaltaisenne nuo,
    valosta hevin luopuis ylhän auringon;
    vaan heltymätön loppu heitä odottaa;
    sen kaikki tietää, harva sitä haluaa.
    Niin on, te hukutte! Siis toimeen reippaasti!

Taputtaa käsiään; kohta ilmestyy portille naamioituja kääpiöhaamuja, jotka heti ketterästi toimittavat annetut käskyt.

    Hoi, synkkä mörköparvi! Tänne, pyörykät,
    te pyörikää! Täys tääll' on valta tihutyön.
    Nyt kultasarvi kantoalttar' aloilleen;
    hopeareunall' olkoon kirves välkkyvä;
    ja ruukut vettä täyteen, huuhtomista on:
    ryvetys tumman hurmeen, nähdä hirmuinen.
    Ja verho kallis hiekalle te vetäkää,
    ett' uhri kuninkaallisesti polvistuis
    ja käärittynä kauniisti, vaikk' irti pää,
    sais kohta hautaanpanon jalon, arvokkaan.

KUORONJOHTAJATAR.

    Sivulla kuningatar seisoo mietteissään;
    kuin nurmi niitetty, niin neidot lakastuu.
    Vaan minun, vanhimman, on pyhä velvoitus
    vedota sinuun, iki-, alkuvanhimpaan.
    Kokenut, viisas olet, hyvää suovan näyt,
    sua vaikka päätön parvi hylki, huonoksui.
    Siis sano, tiedätkö, mi viel' ehk' auttaa vois!

FORKYAS.

    Pian sanottu: jos kuningatar tahtoo vain,
    hän pelastuu ja myös te kaupanpäällisiks.
    On tarvis päättäväisyyttä ja nopsinta.

KUORO.

    Kohtalottarista korkein, oi Sibylla viisahin,
    sulje kultasakset, salli pelastuksen pilkottaa!
    Sillä meist' on jo kuin riippuis, viippuis, vaappuis surkeasti
    jäsenet, jotk' ennen nauttis ensin karkelosta, sitten
    nukkuis kullan kainaloon.

HELENA.

    Nuo hätäilkööt! Mua murhe painaa, pelko ei.
    Mut tiennet turvan, kiitos saa ja tunnustus!
    Vaan viisaan kaukokatseest' usein mahdoton
    on vielä mahdollista. Puhu, virka siis.

KUORO.

    Puhu, virka, virka joutuin: miten karttaa voimme julmat,
    inhat paulat, jotka jo kuin koru kurjin kauloihimme
    uhkaavasti kiertyy. Koidot kuristusta, tukahdusta
    tunnemme jo, ellet meitä, Rhea, jumalien kaikkein
    ylhä äiti, armahda.

FORKYAS.

    Teill' onko maltti hiljaa pitkä esitys
    siis kuulla? Siinä seikkaa moninaista on.

KUORO.

    On maltti! Kuullessaan viel' elää ainakin.

FORKYAS.

    Ken kotiin vartiaksi jalon aarteen jää
    ja talon ylhän muurit taiten laastitsee,
    myös katon tarkaks sadetulvan suojaks saa,
    elämän pitkän päivinä sen hyvin käy:
    vaan pyhän kynnyslaatan yli anturoin
    kepeän häipyvin ken pattoisesti käy,
    jos palajaa, on tosin paikka entinen,
    mut toisin kaikki, jollei tuiki tuhottu.

HELENA.

    Mit' auttaa moiset tutut sananparret nyt?
    Jos kerrot, kerro kaivelutta ikäväin!

FORKYAS.

    Tapahtunutta vain, ei moitett' ollenkaan.
    Sous sotapursin poukamasta poukamaan
    ja saarta, rantaa Menelaos ryösteli,
    toi saalista, mi tänne ahdettuna on.
    Hän Troiaa saarsi vuotta pitkää kymmenen;
    en tiedä, montako vei häitä kotitie.
    Vaan kuinka laita vaiheill' on Tyndareon
    nyt ylhän talon, kuinka valtakunnan muun?

HELENA.

    Niin onko toruminen tullut luonnokses,
    ettet voi moittimatta huultas liikuttaa?

FORKYAS.

    Niin kauan hyljätyt ol' laaksot vuoriston,
    mi kohoo Spartan pohjoispuolla, takana
    Taygetos-harjun, joit' Eurotas vallaton
    purona vaahtoo, laaksossamme laaja on
    jo kaislavirta, joutsentenne ruokkija.
    Siell' uljas rotu[78] vuorilaaksoon rauhassa
    jo siirtyi, yöstä samosi Kimmerian,
    rakensi tornilinnan valtaamattoman,
    sen turvin maata, kansaa vaivaa millä vain.

HELENA.

    Sen saivat toimeen? Moist' ei luulis mahtavan.

FORKYAS.

    Ol' aikaa heillä, vuotta kaksikymmentä.

HELENA.

    Heill' onko päämies? Suuri rosvoliitto lie?

FORKYAS.

    Ei rosvoja, vaan päämies, herra yksi on.
    En moiti häntä, en, mua myös vaikk' ahdisti.
    Kaikk' ottaa voi, mut tyytyi vähiin antimiin,
    nimitti suostunnaks sen, pakkoveroks ei.

HELENA.

    Hän miltä näyttää?

FORKYAS.

                       Pahalt' ei! Mua miellyttää
    hän oikein. Reipas, uljas, kaunis kasvultaan,
    kuin harva kreikkalainen viisas mies.
    Barbaareiks ovat herjatut, mut heiss' ei moist'
    ois hirmua, kuin Troian luona monikin
    ol' urho ihmissyöjäisessä raivossaan.[79]
    Hän suur' on mieleltään, ma häneen turvaisin.
    Ja hänen linnansa! Sen jospa silmänne
    sais nähdä! Toist' on se kuin muurit kömpelöt,
    joit' isänne, kuink' osui, pystyyn roukkioi
    kyklooppisesti kuin kykloopit, päällekkäin
    rosoiset louhet; siell' on tarkat suhdat taas,
    on pysty-, vaakasuoraa kaikki. Ulkoa
    se nähkää! Pilvipäät ei huoju huiput nuo,
    niin jäyhät, tiivissaumat, teräsvälkkeiset.
    Ken niihin kiipeis? — Luikoo itse aatoskin!
    Sisällä pihat suuret, väljät, kaikkea
    rakennust' ympärillä kaikkiin tarpeisiin.
    On suurt', on pientä siellä kaarta, pylvästä
    ja parveketta ulospäin ja sisäänpäin
    ja vaakunaa.

KUORO.

                 Mit' on ne?

FORKYAS.

                             Käärme kilvessä
    ol' Aiaan kiemurainen, itse näitte sen.
    Myös Theben seitsemäll' ol' ahdistajalla
    kuviot kunkin kilvess' aimot, ankarat.
    Yötaivaan kuun ja tähdet, jumalattaret
    ja urhot, tikkaat, miekat, soihdut niissä näit,
    kaikk' uhkat armottomat oivan kaupungin.
    Näill' urhoill' on myös kuvat kirjoloistoiset
    ain' alku-isiltään. On kotkat, leijonat,
    on nokat, kynnet, siivet, sarvet puhvelin,
    on ruusut, riikinkukonpyrstöt, juovat myös,
    sineä, punaa, mustaa, kultaa, hopeaa.
    Saleissa niitä siellä riippuu rivittäin,
    niin väljissä kuin maailma; ne kelpaisi
    kisailla teidän!

KUORO.

                      Kisaveikot onko myös?

FORKYAS.

    Maan parhaat! Pojat raikkaat, kultakutriset;
    ne tuoksuu nuoruutta! Vain Paris tuoksui niin,
    kuningatarta kun hän liioin likeni.

HELENA.

    Osastas eksyt! Virka sana viimeinen!

FORKYAS.

    Sa virkat sen, suot vakaan, selvän suostuntas,
    koht' ympäröi sua linna tuo!

KUORO.

                                 Oi, lausuos
    se lyhyt sana, itses, meidät pelasta!

HELENA.

    Ma pelkäisinkö Menelaos kuninkaan
    niin julmin tihutöin mua vahingoittavan?

FORKYAS.

    Et muista hirmusilvontaa Deifobon,
    kun oli kaaduttua Paris-veljensä
    sun, lesken, lemmen innoll' itsepäisellä
    tuo saanut miekkoinen! Pois nenän, korvat, pois
    jäsenet kaikki viilsi — nähdä kauhistus!

HELENA.

    Niin teki hälle, teki minun tähteni.

FORKYAS.

    Ja niin myös tekee sulle hänen tähtensä.
    On kauneus jakamaton; ken sen kaiken sai,
    sen tuhoo ennen, kiroo kanssa-osuuden.

        Kuuluu torvien toitotusta, kuoro säikähtää.

    Kuin torven pauhu viiltää korvaa, sydäntä,
    niin miehen rintaa kourii mustasukkaisuus;
    ei koskaan unohda hän, mitä menetti,
    mit' omisti hän kerran, mutta enää ei.

KUORO.

    Etkö kuule? Torvet raikuu! Aseet välkkyy, etkö nää?

FORKYAS.

    Tervetullut, kuninkaani! Mielelläni tilin teen.

KUORO.

    Mitä me?

FORKYAS.

             Sen näätte selvään, kuolema häll' eessä on.
    Tuolla sisäll' omanne, se tietkää; teit ei auttaa voi.

        Tauko.

HELENA.

    Jo mietin, lähinnä mit' uskaltaa ma voin.
    Vihollishenki olet, hyvin tunnen sen
    ja hyvän pahaksi sun pelkään kääntävän.
    Mutt' ennen kaikkea sua linnaan seuraan nyt;
    muun itse tiedän; mikä kuningattaren
    salainen mieli poven pohjimmassa lie,
    lukittu kaikilt' olkoon. Vanhus, eeltä käy!

KUORO.

    Riemukkain askelin, ah,
    riennämme sinne;
    kinterill' on
    kuolema, eessä taas
    korkean linnan
    valtaamattomat muurit.
    Niinkuin Ilionin
    linna se suojelkoon,
    jonka vihdoin sai
    vain petos katala kaatumaan.

        Usva leviää peittäen taustan, myös lähialan, ehdonvalloin.

    Vaan mitä? Taa,
    siskot, silmätkää!
    Päivähän juur' oli sees!
    Suikertain sumu leijailee
    Eurotaan pyhäst' aallosta;
    silmist' armas kaihtui jo
    kaislaranta; joutsenien
    vapait' en, siron-ylväitä
    jonoja liukuvan hiljaa,
    rinnass' uimisen riemu,
    enää, ah, näe, en.

    Vaan sävel soi,
    sointu särkyvä
    kaukaa niin kantautuu.
    Kuuluu tietävän kuolemaa!
    Kunp' ei surmavirttä sois
    joutsensorjain meidänkin,
    kaari-, kauno-, valkea-
    kaulain, korkean, ah, myös
    joutsensynnyn! Kunp' ei
    pelastus luvattu pettäis!
    Voi, voi meitä, voi!

    Kaikk' ylt'ympäri jo
    peittää usva, ei nää
    toinen toista! Mit' outoa nyt
    tapahtuu? Käymmekö?
    Vai yli maan
    väikkyy vain jalat sipsuttain?
    Etkö nää, edess' eikö vain
    väikkyne Hermes?[80] Välkkyne kultainen
    sauva meit' ajaen, häätäen taas
    maille haikean, harmaja-aamuisen,
    varjojen täyttämän olennotonten,
    täpötäyden, ikityhjän Hadeen?

    Niin, yht'äkkiä mi synkkyys! Usva haihtuu, harmaan tummaa,
    muurinruskeaa vain kaikk' on. Saartaa katseen, vapaan katseen
    jäykät, jyrkät muurit. Piha? Vaiko syvä kaivoskuilu?
    Kammokas, mik' onkin! Siskot, ah, me vangituiksi tultiin,
    niinkuin kuunaan tulla voi.

LINNAN SISÄPIHA, YMPÄRILLÄ KESKIAJAN UPEITA, ERISKUMMAISIA RAKENNUKSIA.

KUORONJOHTAJATAR.

    Hätiköt, houkat, aidot tosi naikkoset,
    te orjat hetken oikun, lelut onnen sään,
    sen myötä-, vastapuuskan! Kuunaan kumpaakaan
    te ette tyynnä kestä. Joku kiivaasti
    ain' inttää muiden kanss', on jyrkät vastaan nää.
    Teiss' ilo, tuska itkee, nauraa sekaisin.
    Nyt vaiti vartokaa, mi valtiattaren
    täss' ylhä päätös itselleen ja meille on.

HELENA.

    Miss' olet, Pythonissa?[81] Käske, mitä voit;
    käy synkän linnan holveist' esiin! Vieraasta
    ehk' ihmeiselle sankar-isännälle veit
    sa viestin, hyvän vastaanoton valmistain.
    Siis kiitän, hänen luokseen minut joutuin vie!
    Vain päätä harhatien, vain rauhaa halajan.

KUORONJOHTAJATAR.

    Hänt' etsit turhaan, kuningatar, katseellas;
    on haamu nurja kadonnut, ehk' usvaan jäi,
    sylistä jonka nopsaan tänne jouduimme,
    en tiedä kuinka, askelitta kulkien.
    Tai sokkeloiss' ehk' empien hän harhailee
    tään kumman linnan, monest' yhdeks yhtyneen,
    sen herraa kysyy kohtaukseen korkeaan.
    Vaan kas, tuoll' ylhääll' ikkunoissa, ovissa
    ja parvekkeilla palvelijat joukoittain
    jo kiitää tuonne tänne; ylhäist' ennustaa
    se vieraan tervetulleen vastaanottoa.

KUORO.

    Sydän elpyy! Tuolla, oi nähkää, jo käy
    jono viehkeän nuor' alas kainona niin,
    jalo ryhti on, viipyvät askelet tuon
    tulon tahdikkaan. Kenen käskystä noin
    rivit varhain jo valmiit, harjoitetut,
    väki poikien, sulhojen sorea lie?
    Ihaninta mik' on? Siro käyntikö vai
    kiharseppele otsan häikäisevän
    vai posket kuin punapersikat nuo
    ja yhtä untuvapehmeät myös?
    Halu haukata ois, mut en uskalla, en;
    joka haukkasi näät, täpötäyteen suun
    sai, mainita kaamea, tuhkaa.

        Kauneimmat tuolta
        ne kohti jo käy;
        ne, kas, mitä tuo?
        Hallitusistuinta
        askelmineen!
        On matot, on
        katos kaunis kuin
        koruteltta, kuin
        pilviseppel päällä
        kuningattaren pään;
        sillä jo istui
        kunniapatjalle kutsuttu.
        Portaille siis
        juhlavin piirein
        rivittykää!

    Siunattu, kolmesti siunattu moinen
    korkea vastaanottaminen!

Kaikki, mitä kuoro lausuu, tapahtuu sitä mukaa.

Faust ilmestyy, pitkän poika- ja knaappijonon laskeuduttua alas, portaiden yläpäähän keskiajan ritarillisessa hovipuvussa ja tulee hitaan arvokkaasti alas.

KUORONJOHTAJATAR häntä tarkkaavasti katsellen.

    Jos ei, kuin usein, vähäks aikaa jumalain
    lie suoma vain tuo muoto ihmeteltävä,
    ylevä käytös, miellyttävä olemus
    koht' ohimenevää, niin hälle onnistuu
    jok' ainut yritys, lie miesten taistelo
    tai pikkusota kanssa naisten kauneinten.
    Monesta totta tosiaan hän voiton vie,
    ihailtaviksi jotka nekin silmin näin.
    Vakaasti, vitkaan, kunnioittain ruhtinas
    sua lähestyy; oi kuningatar, kääntyös!

FAUST astuen luo, sivullaan kahlehdittu mies.

    Mun kunnioittain tuli ottaa vastaan,
    sua juhlaisimmin tervehtää, mut tuon
    sen kahleiss' ankarissa, joka minut
    sai laiminlyöntiin laiminlyönnillään.
    Nyt tähän polvistu ja syysi tälle
    sa naisist' ylimmälle tunnusta!
    Hän, ylhä valtiatar, tähysmies
    on harvinaisen näkötarkka, pantu
    ylimpään torniin taivaan avaruudet
    visusti tarkkaamaan ja aavat maat,
    mit' ikään vain miss' ikään ilmaantuu,
    mi laaksoon vuorilta, päin lujaa linnaa
    vain liikkuu, karjalauma lainehtiva
    tai sotajoukko — noita suojelemme,
    näit' uhmaamme. Ja nyt mik' unohdus!
    Sa saavut, hän ei ilmoita; ja sikseen
    jää korkein, velvollisin kunnioitus
    niin ylhän vieraan. Rikoksestaan on
    hän kuolon ansainnut, jo verissään
    hän viruis; vaan sa yksin rankaiset
    tai armahdat, kuink' oikeaksi näet.

HELENA.

    Noin ylhät arvot, valtiattaren
    ja tuomarin, vaikk' antaisit ne vain
    mua kiusaten, kuin saatan olettaa,
    niin tuomarin mull' ensi velvoitus
    on kuulla syytettyä. Puhu siis!

LYNKEUS, TORNINVARTIA.

    Salli, polvistun ja palvon,
    kuolla salli, elää salli,
    olen, uneksin tai valvon,
    jumaltuoman tuon vasalli.

    Varroin, katsoin itää kohti,
    hurmaa huomenen, ja näin,
    ihmeinen kuink' äkin hohti
    aamu etelästä päin.

    Katse siirry ei sen luota,
    vuoret, rotkot unhoon jää,
    maat ja ilmat aavat, tuota
    ainoista se tähyää.

    Ilves puust' ei pisimmästä
    näe, kuin ma nähdä voin;
    vaan kuin syvän synkeästä
    unesta nyt nousta koin.

    Toipua kuink' enää voinen?
    Torni? Portti? Salpa? Syy?
    Usvat häälyy, haihtuu, — moinen
    jumalatar ilmestyy!

    Vuoti vienon loiston loihtu
    silmään, poveen polttavaan;
    kauneus sokaisee kuin soihtu
    minut koidon kokonaan.

    Vala vartian mult' ihan,
    toimi, torni unhoon jää.
    Tuholl' uhkaa vain mua! Vihan
    kaiken kauneus viihdyttää.

HELENA.

    En pahaa tuottamaani rangaista
    ma saata. Voi, mi kovuus kohtalon
    mua vainoo! Kaikkialla miesten rinnat
    saan vimmaan, ettei toistaan, kallist' ei
    ne mitään säästä. Ryöstäin, vietellen,
    tapellen, harhaamaan mua sankarit,
    jumalat, demoonit vei, tempoi ees taas.
    Maailman yhtenä jo hämmensin,
    enemmän kahtena; nyt kolmas, neljäs[83]
    olemus hätää hädän päälle tuo.
    Mies oiva pääsköön, menköön! Keltä mielen
    vei jumalat, hänt' älköön häväistäkö.

FAUST.

    Näen, kuningatar, hämmästyin yht'aikaa
    osujan varman, myös sen, johon osui;
    näen jousen, joka nuolen lennätti,
    ja haavan saajan. Kärki kärjelt' iskee
    mua kohti. Tunnen, kaikkianne linnaan
    nuo päällitseni suihkaa sulkanuolet.
    Mik' olen nyt? Sa kohta kapinaan
    saat taatuimpani, epävarmoiks saatat
    nää muurit. Voittajatar voittamaton,
    sua joukkoni jo tottelee, ma pelkään.
    Mik' auttaa muu kuin itseni ja kaikki,
    näennäis-oma, sulle antaa? Mun,
    vapaana, uskollisna etees vaipuin,
    suo valtiatar tunnustaa, jonk' oma,
    kons' ilmestyi, ol' istuin, valtius.

LYNKEUS tuoden lipasta, jäljessään toisten lippaiden kantajia.

    Taas palaan, valtiatar! Suo
    rukoilla rikkaan: katse luo!
    Sua nähdä, hälle pohjaton
    se rikkaus, se puute on.

    Mik' ennen, nyt mik' olenkaan?
    Mit' aion, mitä aikaan saan?
    Ei auta katseen terävyys,
    se kilpistyy sun säteilyys.

    Idästä tultiin, lännenmaan
    lakaisi tuho tulvallaan,
    suur', aava kansan aalto: nää
    ei loppua sen alkupää.

    Ens' urho kaatui, toinen ei,
    viel' eemmäs peistään kolmas vei;
    miest' aina sadat auttelee,
    tuhannet turma ahmaisee.

    Päin syöstiin, esteet tallattiin,
    maa äärest' ääreen vallattiin;
    mult' eilinen jäi valtamaa
    jo toisen ryöstää, varastaa.

    Vain vilkaisimme vikkelään, —
    ken kauneimman vei kassapään,
    ken sonnin, juhdan juurevan,
    sai joka orhi ottajan.

    Vaan valppaasti, mik' ollut vain
    ois harvinaisinta, ma hain,
    ja sen, mit' oli muillakin,
    kuin kuivan korren hylkäsin.

    Eik' aarteet multa piilleet nuo,
    vei katse vainunvarma luo,
    näin kaikki taskut tarkalleen,
    kaikk' arkut läpi aarteineen.

    Ja mulle kullat kukkuroin
    ja kivet kalliit karttui noin:
    smaragdi ansaitsee vain tää
    sun sydämelläs vihertää.

    Nyt korvaas helmi häilymään,
    syvyyden päärly päilymään!
    Rubiinit piiloon karkkoaa,
    ne posken puna kalventaa.

    Ja niin nyt aarteen suurimman
    sun jalkais ääreen asetan;
    eteesi saaliit saattelen
    ma sadan taiston hurmeisen.

    Toin lippaita tään roukkion,
    ja lisää rautalippait' on;
    suo, että saattoos päästä voin,
    koht' aarreholvit kukkuroin.

    Noin istuimelles nousit vain,
    jo kunnioittaa kumartain
    sua valta, rikkaus, ymmärrys,
    sua, ainokainen ilmestys.

    Lujasti omiks uskoin nää,
    kaikk' alttiisti nyt sulle jää;
    täys, suur' ol' arvo, luulin, sen,
    nyt halvaks aivan havaitsen.

    Mit' omistin, on menneitään,
    vain kuivan maksaa korrenpään.
    Oi, elvyttävä katse luo,
    taas sille täysi arvo tuo.

FAUST.

    Vie pois tuo rohkeasti koottu kuorma,
    sua kyll' en moiti, mutt' en kiitäkään.
    Jo kaikk' on hänen, mitä linna vain
    syliinsä kätkee. Eri tarjoilut
    suott' on. Käy, ahda aarrett' aarteen päälle
    sa järjestykseen! Kuunaan näkemätön
    luo ylhän loiston kuva! Holvit hohtoon
    kuin taivaat uppo-uudet, paratiisit
    eloa elotonta kukkimaan!
    Eell' askelten jo matto matolt' avaa
    sa kukkatieksi; pohjan lauhan kohdatkoon
    tuo askel, katse loiston korkeimman,
    vain jumalaiset jonka silmät sietää!

LYNKEUS.

    Pient' on herran käsky vain,
    leikki tehdä palvelijain;
    kauneus ylivoimin voi,
    varat, veret valtikoi.
    Kesy jo jok' urhos on,
    miekka tylsä, hervoton,
    auringonkin himmentää
    ihanuuden ihme tää,
    kunne vain se kuvastuu,
    tyhjää, turhaa kaikk' on muu.

        Poistuu.

HELENA Faustille.

    Puhuisin kanssasi, vaan rinnalleni
    käy tänne! Tyhjä istuin isäntää
    se kutsuu, omani myös mulle takaa.

FAUST.

    Suo, polvistuin ett' alttiutt' ensin vannon,
    oi ylhä rouva, kättä suutelen,
    mi nostaa minut rinnalles. Sa minut
    tee kanssavaltiaaksi valtakuntas,
    jok' äärt' ei tunne, turva, palvoja
    ja palvelija saa, kaikk' yhdell' erää!

HELENA.

    Näen, kuulen kummaa monta. Ihmetystä
    täynn' olen, paljon kysyisin. Vaan sano,
    mik' oli miehen puheess' outo sointu,
    niin outo, mutta ystävällinen:
    säveltä sävel tuntuu myötäilevän,
    ja korvaan kun on sana ehtinyt,
    hyväilemään jo sitä toinen joutuu.

FAUST.

    Jos mielees kansaimme on puheenlaatu,
    sua varmaan viehättää myös laulu, tuo
    syvintä tyydytystä korvaan, mieleen.
    Vaan varmint' on, jos heti harjoitamme;
    suo vuoropuhe viitteen, virikkeen.

HELENA.

    Siis neuvo mulle kaunis kieli tuo!

FAUST.

    On helppo, sydämen vain haastaa suo.
    Ja kaipaus kun rinnan kukkuroi,
    haet, katselet —

HELENA.

                      ken kera haavelmoi.

FAUST.

    Ei päly henki eteenpäin, ei taa,
    oleva hetki vain —

HELENA.

                        on onnen maa.

FAUST.

    On aarre, voitto, pantti, omistus;
    sen vahvistaa —

HELENA.

                    tään käden suostumus.

KUORO.

    Kummako, jos ystävyyttä
    valtiattaremme suo
    herralle jo linnan!
    Pelkkä näät vankeus onhan
    kohtalomme nyt kuin jo usein,
    Troian surkean sorrunnan
    jälkeen kun hädän harha-
    sokkelotielle me häädyimme.

    Nainen, tottunut miesten lempeen,
    valikoitsijatar ei lie,
    tuntijatarpa lienee;
    ja kuin hiuskelta paimen,
    niin faunikin mustaharjas,
    kuinka sattuma suo, kenties
    oikeuden saman täysin
    saa hält' uhkuaviin jäseniin.

    Lähekkäin ain' armaammin
    toinen toiseen jo nojaa,
    olkaan olka, polveen polvi,
    käsikkäin, tuutijanaan
    patjoitetun
        valtaistuimen ihanuus.
    Valtain kaihda ei korkeain
    salaiset riemut
    kansan silmää, ei niitten
    ylhän ylpeä verhottomuus.

HELENA.

    Niin miel' on kaukainen, niin vetää luo;
    niin lausun kaihoten: mun tulla suo!

FAUST.

    Voin tuskin hengittää, saa äänt' ei suu.
    On unta tää, pois katoo kaikki muu.

HELENA.

    Elinkö vai vast' eessä elo lie?
    Kaikk' outo sai, mult' omaksensa vie.

FAUST.

    Pois arvelus! Suurt', ainoist' olla on!
    On velvoitus, vaikk' ois vain tuokion.

FORKYAS tullen kiiruusti.

    Leikki lemmen aakkosilla
    puuhana on miekkosilla
    lemmen pulmain purkajilla!
    Vaan nyt loppuu loru tuo.
    Eikö käy jo jylhä jyly?
    Kuulkaa, torvet raikuu! Tyly
    turma tulemass' on luo.
    Taistoon tuimaan varustaukaa;
    kansan tulvan tuo jo kaukaa
    Menelaos, maksun suo.
    Silpoo naisenturvan moisen
    kuin Deifobon hän toisen,
    parvin voitokkain jo nuo
    riepulinnut riippuun nostaa,
    kohta uhrikirves kostaa
    kirkas tuolle, veren juo.

FAUST.

    Mi julkeus, inha häirintä, luo törmää noin!
    Ei saattaa vaarakaan saa riehuun päättömään.
    Käy turmaviestin tuoja rumaks sorjinkin;
    sa rumin, riemuin tuot vain pahaa sanomaa.
    Eip' onnistu se nyt; sun turhaa tohinaas
    vaviskoot ilmat! Tääll' ei ole vaaroja,
    ja itse vaara tyhjäks uhaksi se jää.

Merkkisoittoja, räjähdyksiä torneista, torvia ja puhaltimia, sotaista soitantoa, mahtavan sotavoiman läpimarssi.

    Ei, kohta koolla urhomuurin
    näet murtumattoman: vain ken
    on naisten turva vahvin, suurin,
    naissuosion on arvoinen.

Johtajille, jotka eroavat rivistöistään ja astuvat luo.

    Teiss' into muistaa maltin ohjan,
    se voittonne on takaus,
    te nuori kevättarmo Pohjan,
    te Idän voiman kukoistus.

    Käy parvi teräsvälkkyrinta,
    mi vallat, mahdit maahan kaas,
    se saapuu, vapisee maan pinta,
    soi jyly, kun se lähtee taas.

    Ol' ensin eessä Pylos, — sieltä
    jo poissa vanha Nestor on!
    Kuningaskunnat pienet tieltä
    lakaisi lauma vallaton.

    Nyt syöskää muuriemme alta
    taas Menelaos merta päin!
    On kiertää siell', on ryöstää valta,
    sääs onni, oma luonto näin.

    Teen teidät lääniruhtinaiksi
    ma Spartan valtiattaren;
    maat saakaa hälle valtamaiksi,
    jää teille saalis voiton sen.

    Germaani, varjeluus, sa valpas,
    Korinthon kannaskaulan saat;
    ja suojatkoon sun, gootti, kalpas
    Akhaian rotkorunsaat maat.

    On Elis frankin, saksit saavat
    Messenen, olkoon arpa niin;
    normanni kaitkoon meren aavat
    ja tehköön aimoks Argoliin.

    Noin osallistuin, onnellistuin
    on voimaan vyötty jokainen;
    mutt' ikiajoist' ylin istuin
    on Spartan kuningattaren.

    Hän itsekunkin kunnon huomaa,
    sen palkka maan on kukoistus
    on hänen suosionsa suomaa
    teill' onni, valta, oikeus.

Faust astuu alas, ruhtinaat asettuvat piiriin hänen ympärilleen lähemmin kuullakseen käskyt ja järjestelyt.

KUORO.

    Kaunoisinta ken tavoittaa,
    ennen kaikkea tarmoin
    valpasna aseet varustakoon!
    Mairi kyllä omakseen
    korkeimman, mit' on mailla;
    mutt' ei rauhassa pitää saa;
    viekkaat hiipijät liehivät pois,
    rosvot rohkeat ryöstävät pois;
    valmistukoon sen torjumiseen!

    Ruhtinaamme kiitoksen
    saakoon siks yli muitten,
    viisas ett' uljuus yhdisti noin,
    kuuliaisiksi vahvat sai, —
    viittaus vain, ovat valmiit,
    täyttävät käskyt alttiisti ain',
    on oma hyöty se kunkin, on
    kiitos hallitsijalle se maan,
    korkea kunnia kummallekin.

    Sillä ken nyt oman vie
    vahvalt' omistajaltaan?
    Hälle hän kuuluu, ja suomme sen myös,
    hartaasti suomme, kun meidätkin
    suojasi näin, turvaksi taatuimmat muurit,
    mahtavan myös sotajoukon soi.

FAUST.

    Ihanat, suuret lahjat äsken
    nää saivat, kukin rikkaan maan;
    niit' ohjaamaan nyt heidät käsken,
    me tänne jäämme, keskustaan.

    He kilvan varjelee, ei jätä vaaraan
    sua, saarento, jonk' äärtä aallot lyö,
    jonk' uloimpaan Euroopan vuorihaaraan
    vain kevyt kytkee kumpuvyö.

    Maist' armain, olla onnekkaana
    suo heimon kunkin helmassas,
    nyt kuningattareni maana,
    tuon varhain jumaloitsemas,

    kun kuorestaan kuin koite hohti
    hän kaislakuiskeess' Eurotaan,
    sokaisten katseen, ylhää kohti
    emoa, sisaruksiaan.

    Maa tää se sulle yksin palaa,
    ylimmän kukoistuksen saa;
    maanpiiri kaikk' on valtas alaa,
    mutt' armain olkoon synnyinmaa!

    Ja vaikka otsaan ryhmyharjan vuoren
    siell' osuu kylmät nuolet auringon,
    saa kallioitten kaltaat nurmen nuoren,
    ja vuohi nyppii niukan ravinnon.

    Ja lähde läikkyy, purot yhtyin pauhaa,
    on rotkot, rinteet, viidat vihannat,
    ja sadat kummut laidunt' antaa lauhaa,
    samoilla saavat laumat villavat.

    Varoen, verkkaan, ryhmiin erinneinä
    käy sarviraavaat äärtä jyrkänteen;
    satoine onkaloineen vuoren seinä
    ne kaikk' yövajaan ottaa valmiiseen.

    Pan suojaa niitä, rotkon vilpas viita
    on asuntona nymfeill' elämän;
    ja kasvupohjasta on puilla riita,
    ylemmäs kaipuu latvan lehtevän.

    Siell' ikimetsän tammi jäyhän ylväs
    kurottaa oikkupäitä oksiaan;
    on vieno vaahtera kuin sorja pylväs,
    makean mahlan kuohu kuormanaan.

    On äidillinen anti siimestarhain:
    lahean maidon lapset, vuonat saa;
    hedelmät tasangolla kypsyy varhain,
    puun ontelosta tiukkuu hunajaa.

    Tääll' asuu auvo perinnäinen,
    sen hohde suulla, poskill' on;
    jok' ainoa on terve, tyytyväinen,
    on onnessaan kuin kuoloton.

    Ja lapsen armaan päivä puhdas, pyhä
    niin isänvoimaan kehittää.
    Me hämmästymme; kysymys on yhä:
    jumal- vai ihmiskansaa tää?

    Näin muuttui paimeneks Apollo,[84] näyttää
    heist' yks sai sorjalta kuin Foibos näin;
    näet kussa puhdas luonto valtaa käyttää,
    maailmat kaikk' on lähekkäin.

        Istuutuen Helenan viereen.

    Niin löysin, niin sa löysit onnen sylin;
    kaikk' entisyydet olkoot olleitaan!
    Oi, tunne, juures jumal' ett' on ylin!
    Sa kuulut kultakauden maailmaan.

    Ei saa sua saartaa muurit harmaat!
    Viel' ikuist' uhkuin nuoruuttaan
    lähellä Spartaa alhot armaat
    Arkadian on meillä autuaan.

    Sun sielus sinne taipuu, tapaa
    siell' ihanimman kohtalon!
    Jo lehviin vaihtuu valtakatos; vapaa,
    arkaadinen meill' onni on!

Näyttämö muuttuu kokonaan. Joukko kallioluolia ja niihin kallistuvia umpinaisia lehväholveja. Varjoisaa metsikköä ympäröivään kallionjyrkänteeseen asti. Faust ja Helena eivät ole näkyvissä. Kuoro nukkuu hajaantuneena sinne tänne.

FORKYAS.

    En tiedä, kauanko on neidot nukkuneet;
    uneksivatko, mitä silmäin eessä näin
    ma selvään, sitäkään en arvaa. Herätän
    siis heidät. — Nuori kansa hämmästyy; te myös,
    te partasuut, siell' istuin, vartoin, eteenne
    kun vihdoin ihmeet uskottavat selviää. —
    Hereille! Kiirein ravistelkaa kiharat!
    Pois silmist' uni, räpyttely, kuunnelkaa!

KUORO.

    Puhu, kerro, kerro vain, mit' ihmeellist' on tapahtunut
    Mieluisint' ois kuulla, lainkaan uskoa mit' emme saata
    sillä pitkästymme näitten kallioitten katseluun.

FORKYAS.

    Pitkästytte, lapset, silmin tuskin auki hierotuin?
    Kuulkaa siis: noiss' onkaloissa, luolain, lehväin varjostoissa
    lemmelleen idylliselle suojan varman valtiaamme
    sai ja valtiattaremme.

KUORO.

                           Mitä, tuolla?

FORKYAS.

                                         Maailmasta
    eristyin vain minut kutsui hiljaiseen he palvelukseen.
        Seisoin ääress' arvon saaden ylen suuren; vaan kuin sopii
    uskotuille, muistin muunkin, tuonne tänne tähysin,
    etsin naavat, juuret, kuoret, tietäin kunkin tenhovoiman,
    ja he yksin jäivät niin.

KUORO.

    Puhuthan, kuin tuolla vuoress' aavat maailmat ois aivan,
    metsät, niityt, purot, järvet; mitä meille tarinoit?

FORKYAS.

    Voi te vähätiedot! Siell' on syvät tutkimattomuudet,
    sali-, pihasarjat pitkät, otin selvän oivaltain.
    Mutt' yht'äkkiäpä nauru luolaonkaloissa helkkyy;
    katson sinne, naisen helmast' entää poika miehen luokse,
    js alt' äidin syliin; leikit, hyväilyt ja hupsut lemmen
    kiusoittelut, huudot ilon, hurmion mua huumaa vuoroin.
    Genius, vain siivetön,
    alastonna, faunimainen ilman eläimellisyyttä,
    kamaralle maan hän hyppää, maapa vastaan ponnahuttaa
    hänet korkealle ilmaan; toinen, kolmas hyppy — pää jo
    lupaa holviin ylimpään.
    Säikkyin emo huutaa: "Hypi muuten mielin määrin, mutta
    varo lentämästä! Vapaa lento sult' on kielletty."
    Varoittaa näin taatto vakaa: "Maass' on ponnahteluvoima,
    joka ylöspäin sua ajaa; varpaallas vain koske maahan,
    olet voimistunut kohta kuin Antaios, poika maan."
    Vuoren vankan hartiolla noin hän hyppii, reunamalta
    toiselle ja tuonne tänne, kimmahtaa kuin lyöty pallo.
    Akin karun rotkon rakoon katookin, jo tulleen turman
    luullaan. Emo vaikeroitsee, isä lohduttaa, ma nytkin
    onnetonna olkapäitä. Vaan mik' uusi ilmestys!
    Onko aarrekätkö siellä? Kukikkaan on puvun ylleen
    arvokkaasti pannut hän.
    Sorjat heiluu hihatupsut, povustalla nauhat häilyy,
    kultalyyra kädessään hän, aivan kuin Apollo pieni,
    uljaasti käy uloimmalle reunalle; me hämmästymme.
    Ihastuksess' isä, äiti sylitysten syöksähtää.
    Näät mi paiste pojan päässä? Työläs arvata, mi loistaa,
    kultakoru, hengenvoiman verrattoman hehkuko?
    Poikasen jo eleet, liikkeet tulevaista ennustavat
    kaiken kauniin mestaria, jonka jäsenissä soutaa
    soinnut iankaikkiset; ja niin te häntä kuulla saatte,
    saatte nähdä, ihmetellä ihmett' ainokaisinta.

KUORO.

    Sanotko ihmeeks sen,
    saalas sa Kreetan?
    Siis runon opettavaa
    kuullut et sanaa koskaan?
    Et Ionian, et Hellaan
    esitaattoisten tunne
    sa tarujen heljää
    jumal-, heeros-runsautta?

    Kaikki, mi tapahtuu
    nyt, nykypäivin,
    vaisu on kaiku vain
    päivistä valtataattoin;
    kertomas ei kestä sille,
    armas valhe mit' ammoin,
    todempi totta,
    töistä lauloi Maian lapsen.[85]

    Tuskin syntyä ehti tää
    laps siro, silti vahva,
    untuvapuhtain jo vyötti vöin,
    kaunoisin hänet kapaloin
    hoitajaparvi juorusuu,
    hupsu, huoleton aivan.
    Vaan siro, vahvapa veitikka
    vetää viekkaasti notkeat,
    mutta jäntevät jäsenet
    käärevöistä ja kiusaavan,
    kireän purppurakuoren
    siihen rauhassa jättää vain,
    niinkuin valmis perhonen pois
    pujahtaa kovan kotelon
    tyrmästä, siipensä levittäin
    liihottaa säde-ilmassa,
    huima, vallaton hyörii.

    Niin hän, vikkelin, kohta myös,
    jotta veijarit, varkaat,
    kaikki myös edun-etsijät
    haltian sais ikisuopean,
    näppäryytensä näytti tään
    ihmeteltävin tempuin.
    Varkain vei meren valtiaan
    kolmikärjen ja huotrasta
    itse Areelta miekan,
    nuolet Apollon ja jousen vei,
    pivosta pihdit Hefaiston;
    itse Zeus-isän salaman
    veisi, jos ei tuli peljättäis:
    mutta Eroksen voitti hän,
    kaatoi painissa kampaten,
    vyön vei Kyprian[86] povelta,
    häntä hyväileväisen.

Viehättävä, puhdassointuinen lyyransoitto helähtää luolasta. Kaikkien huomio herää, ja he näyttävät kohta hartaasti liikutetuilta. Tästä alkaen merkittyyn taukoon asti täysiääninen soitanto.

FORKYAS.

    Hyljätkää jo tarut houkot,
    kuulkaa sulosoinnut nää!
    Jumalainne vanhat joukot
    menneit' on, ne jättäkää!

    Niist' ei enää kostu kukaan,
    teitä ymmärtää ei voi:
    sydäntä ei tempaa mukaan,
    mik' ei sydämestä soi.

        Vetäytyy takaisin kallioille.

KUORO.

    Noin jos mahti mairesointuin
    kajoo itse kamalaan,
    meissä tunne uusi tointuin
    heltyy kyynelhekumaan.

    Päivä sammukoon, jos kestää
    sielussa vain valo sees;
    maailma mink' epää, estää,
    piilee omaan sydämees.

Helena, Faust, Euforion edellä kuvatussa puvussa.

EUFORION.

    Lastenlaulut kuullen jäätte
    itse samaan ilontaan;
    sydän sylkähtää, kun näätte
    hypyn tään te tahdikkaan.

HELENA.

    Lempi ihmis-onneen maiseen
    kaksi kaunist' yhteen tuo;
    nousta hurmaan jumalaiseen
    armaan kolmikon se luo.

FAUST.

    Silloin kaikk' on meille suotu
    minä sun ja sinä mun;
    meille luja liitto luotu, —
    soisin iäks sallitun!

KUORO.

    Monta auvon vuotta varmaan
    noiden kahden nähdä suo
    aamupaiste pojan armaan.
    Liikuttaa mua liitto tuo!

EUFORION.

    Ma tahdon kiitää,
    ma tahdon lentää,
    kaikk' ilmat liitää
    ja rientää, entää,
    se mull' on into,
    se tempaa tie.

FAUST.

    Vain maltu! Maltu!
    Pois kiihko huima,
    ett' äkkiturma
    ei iske tuima,
    meit' armas poika
    ei tuhoon vie!

EUFORION.

    En laaksoss' enää
    ma tahdo laulaa;
    ei kärsi kädet,
    ei kutrit paulaa,
    vapaiksi liepeet!
    Kai mun ne lie.

HELENA.

    Oi muista, keihin
    sa kuulut, kärjet
    mitk' isket meihin,
    jos onnen särjet,
    min meille kolmeus
    sorea suo.

KUORO.

    Pian, pelkään, liitto
    jo hajoo tuo.

HELENA ja FAUST.

    Rientäjä riehuva
    vanhempas muista,
    suur', ylen kiehuva
    kiihkosi suista!
    Tääll' ole helmi
    hempeän maan!

EUFORION.

    Taltun, en telmi,
    tähtenne vaan.

        Pujottautuu kuoron lomitse ja vetää sen kanssaan karkeloon.

    Helpommin kierrän näin
    parvea hilpeää.
    Onkohan oikeinpäin
    liike ja sävel tää?

HELENA.

    On ihan; sorjin noin
    kulkea kuvioin
    kaunojen suo!

FAUST.

    Kunp' ohi tää jo ois!
    Mult' ilon riistää pois
    ilveet jo nuo.

Euforion ja kuoro tanssien ja laulaen, liikkuvat suljetuissa piireissä.

KUORO.

    Kun kätes heiskuvat
    armahin kaartein,
    kutris kun leiskuvat
    kultaisin aartein,
    jalkas kun kepeät
    maan yli kiitävät,
    tuonne ja tännepäin
    käy kisa käsikkäin,
    laps sulo, ehdoton
    voittos on tää:
    kiehtomas kaikki on
    sydämet nää.

         Tauko.

EUFORION.

    Hei, kaurisriistaa
    te kevytjalkaa!
    Uutt' aika alkaa
    on ajokiistaa!
    Te saalis arka,
    ma metsämies!

KUORO.

    Saat, armas piltti,
    sen kiinni kyllä,
    näät saalis kiltti
    vain syleilyllä
    sois pysähdyttää
    sun pyyntities.

EUFORION.

    Yli kivien vie,
    yli kantojen tie.
    Mua helppo riista
    vain kyllyttää;
    vain tuima kiista,
    se yllyttää.

HELENA ja FAUST.

    Mikä huimuus, hurjuus raju
    Taltuta ei lainkaan taju.
    Soi kuin mikä torvensoitto!
    Raikuu laakso, metsä loitto.
    Mikä telme, huuto tuo!

KUORO saapuen nopeasti yksitellen.

    Ohitse vain juoksi viskoin
    korskaa pilkkaa, tulee kiskoin
    tuolla parvesta nyt siskoin
    kaikkein villiköintä luo.

EUFORION tulee kantaen nuorta tyttöä.

    Tänne pikku äksyn raastan
    nautintoon, näin jonka riistän;
    riemukseni puserran
    rintaa vastaanriuhtojan,
    ryöstän suukon suomattoman,
    näytän voiman, tahdon oman.

TYTTÖ.

    Laske irti! Hennon naisen
    henki tohtii myös ja voi.
    Tahdon saimme tahtos laisen,
    sit' et hevin kammitsoi.
    Luotat voimiis koko joukon,
    jos mun luulet säikkyvän!
    Päästätkö, tai sinut, houkon,
    huvikseni kärvennän!

        Leimahtaa liekkinä korkeuteen.

    Tavannet sa tuulen teiltä,
    tuonen synkän syvänteiltä
    kimmelhaaveen kiitävän!

EUFORION, pudistellen pois viimeiset liekit.

    Kallion kaarrokset,
    viidakot vierillään!
    Pois kivisaarrokset!
    Laps olen kevätsään.
    Tuulet ne tohisee,
    aallot ne kohisee;
    häipyy niin kauas pois,
    luona josp' ois!

        Hyppelee yhä ylemmäksi kalliolle.

HELENA, FAUST ja KUORO.

    Vuorikauriin teille läksi!
    Kauhistaa mua suistuntas!

EUFORION.

    Nousen yhä ylemmäksi,
    katson yhä kauemmas.
    Nään jo, miss' olen! On
    keskus se saarennon,
    Pelopsin manteren,[87]
    maan, meren heimoisen.

KUORO.

    Jättäös jyrkänteet,
    metsiköt, vuoret,
    tarhojen rypäleet
    poimimme nuoret,
    kultaisen kummun tään
    heljintä hedelmää.
    Maahan, ah, lempeään,
    lemmikki, jää!

EUFORION.

    Jääköön, ken jäädä voi,
    rauhaa ken unelmoi!
    Taistoon! On tunnus tuo,
    voittoon se voiman suo.

KUORO.

    Ken rauhan tarhaa
    raastavan sodan sois,
    mailt' onnen harhaa
    ja toivon pois.

EUFORION.

    Maan tämän kantamain,
    vaarojen tuttavain,
    vapaitten, rohkeain,
    hurmeensa tuhlaajain
    oi pyhä sankaruus
    sammumaton,
    suo, että taisto uus
    voitokas on!

KUORO.

    Kas, jo tapaa huipun loiton!
    Pienenevän vain ei näy!
    On kuin vyötty sopiin voiton,
    raudan, vasken välke käy.

EUFORION.

    Muurit, tornit ei, vaan tunto,
    kutsu kunkin sisäinen!
    Yks on linna vahva: kunto
    miehen rinnan rautaisen.
    Vapautta vaativaiset
    tarttuu kalpaan taistelon,
    amatsooneja on naiset,
    hento lapsi heeros on!

KUORO.

    Runous pyhä, noin
    nouse kuin tähti koin!
    Kirkasta avaruus,
    kaukaisin kaukaisuus,
    sieltäkin loistos sees,
    riemumme sävelees
    on yhä uus.

EUFORION.

    Näe ette lapsen ilmestyntää,
    nuor' olen mies jo miekkavyö!
    Kuss' uljaat, vahvat, vapaat ryntää,
    on hengessä jo tehty työ.
    Pois vie
    nyt tie!
    Tuoll' auki portit maine lyö.

HELENA ja FAUST.

    Tuskin eloon ehdit tulla,
    alle kirkkaan auringon,
    tuskan kuiluun vimma sulla
    huimaavilta huipuilt' on.
    Pettävää
    vainko tää
    unt' ol' onnen tuokion?

EUFORION.

    Merellä jyskää jylhä myrsky,
    ja rannat raikuu, jylisee!
    Päin joukko toistaan, tupru, tyrsky!
    Vain tuska, vaino vallitsee.
    Kuolohon
    kutsu on,
    se niin selväks selkenee.

HELENA, FAUST ja KUORO.

    Kauhu, kammo jäätäväisin!
    Kutsus onko kuolemaan?

EUFORION.

    Kaukaa katsomaanko jäisin?
    Ei, ma hädän, huolen jaan!

EDELLISET.

    Uhanpäin vaaraan jäät,
    turmiohon!

EUFORION.

    Silti! — Jo siivekkäät
    olkani on!
    Sinne pois! Näännyn, jos
    päästä en voi!

Heittäytyy ilmaan, vaatteet kannattavat häntä hetkisen, hänen päänsä sädehtii, valojuova piirtyy hänen jälkeensä.

KUORO.

    Ikaros! Ikaros![88]
    itkumme soi.

Kaunis nuorukainen syöksyy alas vanhempien jalkoihin; on kuin havaittaisiin kuollut tunnetuksi henkilöksi; mutta kaikki ruumiillinen katoaa heti, säleikkö kohoaa pyrstötähtenä taivaalle, puku, viitta ja lyyra jäävät maahan.

HELENA ja FAUST.

    Koht' ilo tuskaa toi
    raatelevaa.

EUFORIONIN ÄÄNI syvyydestä.

    Synkeyteen, emo oi,
    yksin et jättää saa!

          Tauko.

KUORO, surulaulu.

    Jää et yksin, kussa lietkin,
    sillä sinut tuntenemme.
    Käymään tummat tuonen tietkin
    sua saattaa sydämemme.
    Sulle kademielin melkein
    muiston murhevirsi soi:
    laulus päivin synkin, selkein
    kauneus, uljuus aateloi.

    Sulla kaikk' ol' arpa parhain,
    suuri voima, sukupuu;
    menetit, ah, itses varhain,
    kuolon toi jo kukkain kuu!
    Taju tarkka ihmistointen,
    hengen myötähehkuvuus,
    lempi naisten valiointen,
    laulun laatu oma, uus.

    Vaan sun rientos raisun vapaa
    tahtos pauloi, verkkoon vei,
    nousi jyrkkään taistoon, tapaa,
    lakia se kuullut ei;
    vihdoin korkein aate johti
    puhtaan innon oikeaan,
    ihaninta pyrit kohti,
    saavuttaa et voinutkaan.

    Kenpä voinee? — Synkkä pulma!
    Turhaan tutkit sallimaa,
    konsa veriin päivä julma
    kaiken kansan vaientaa.
    Vaan jo nouskaa huolen alta
    Uudet laulut raikumaan!
    Sillä maasta virren valta
    versoo niinkuin ainiaan.

        Täydellinen tauko. Soitto lakkaa.

HELENA Faustille.

    Minussa myös nyt vanha sana toteen käy
    ei pitkään liittoon kauneus ja onni jää.
    Elämän, lemmen siteet murtui; kumpaakin
    nyt surren lausun tuskaiset jäähyväiset,
    syliisi viime kerran heityn. Ottaos,
    Persefoneia, poikani ja minut myös!

Syleilee Faustia, ruumiillinen hahmo katoaa, puku ja huntu jäävät Faustin syliin.

FORKYAS Faustille.

    Pidä kiinni tuo, mi kaikest' enää jäi,
    tuo puku, älä päästä! Tempoilee
    demoonit nurkista jo, manalaan
    ne veis sen. Pitele! Ei ole enää
    se jumalatar, sulta mennyt, sentään
    on jumalainen. Ylhää, verratonta
    nyt onnen suomaa käytä, kohoo ylös!
    Se yli kaiken halvan kiidättää
    kautt' yläilmojen sua, minkä kestät.
    Pois kauas, kauas täältä, tapaamiin!

Helenan vaatteus hajoaa pilviksi, ne ympäröivät Faustin, kohottavat hänet korkeuteen ja kantautuvat pois vieden hänet mukanaan.

FORKYAS ottaa maasta Euforionin puvun, viitan ja lyyran, astuu etunäyttämölle, nostaa nämä saaliinsa korkealle ja puhuu.

    Käy laatuun näinkin oivin osin!
    On itse liekki poissa tosin,
    vaan surku ei mun maailmaa.
    Runoilijoita näillä vihkii kyllä,
    kateina kilpaan kannustaa;
    mult' ainakin on lainaks asu yllä,
    jos kykyä mult' eivät saa.

        Istuutuu etunäyttämölle pylvään juureen.

PANTHALIS.

    Nyt joutuin, neidot! Loppui lumous,
    Thessalian ämmähaaskan häijy hengen-ies,
    myös sekasointu karsaan soitonsorinan,
    mi korvaan koski, sisäisvaistoon kovemmin.
    Pois Hadeen yöhön! Riensi vakain askelein
    kuningatar jo sinne. Neidot seuratkoot
    hänt' uskolliset aivan hänen kannoillaan!
    Tapaamme hänet eessä Tutkimattoman.

KUORO.

    Kuningatarten kelpaa kussa vain,
    ylimmät yöss' ovat Hadeenkin,
    ylväät seurana verroilleen,
    Persefoneian uskotut nuo;
    vaan perukoilla laakeain
    liljaniittyjen, kussa
    kohoo poppelit soukat,
    kukkimattomat pajustot,
    meillä mi rattona raukoilla?
    Vikistä yökköjen lailla,
    kolkko, lohduton kummituskuiske.

PANTHALIS.

    Nimeä ken ei saanut, jaloon pyrkinyt,
    on elementtein oma; menkää! Kaipaus
    luo kuningattaren mua polttaa; itselön
    uskollisuus myös turvaa, ei vain ansio.

        Poistuu.

KAIKKI.

    Siis saamme päivän lapsia olla taas,
    vaikk' ohi itseys on,
    sen tunnemme, tiedämme,
    vaan manan yöhön emme me palaa.
    Iki-elävän luonnon
    on meihin henkiin,
    meidän siihen ehdoton oikeus.

OSA KUOROSTA.[89]

    Kera tuhansien oksain värjykuiskeen, humuväikkeen
    kisailemme, hiljaa ylös juurta myöten houkutamme
    elon mahlat, kohta lehdin, kukkasin jo kaunistamme
    kukkuraisin häilyhapset ilmavasti versomaan.
    Hedelmä kun putoo, heti elon-innoin kansa, karjat
    tarttumass' on, maistamassa, koolle tullen, tungeskellen
    kumartuu kaikk' eessämme kuin ensimmäisten jumalain.

TOINEN OSA.

    Vuorten siloseinäin, kauas kuvastinna välkkyväisten,
    viertä vienoin laineliikkein hyväellen hiivimme;
    kuuntelemme kaikki äänet, linnunlaulut, kaislansoitot:
    vaikk' ois Panin peljättävä huuto, heti vastataan;
    huminalle humisemme, jylyn toistaa jylinämme,
    vavahuttain vyöryy kaksin-, kolmin-, kymmenkertainen.

KOLMAS OSA.

    Siskot! Mielin läikkyvämmin puron vinhan myötä uimme,
    sillä kaukaisuuden kauniit kumpujonot kutsuu, kiehtoo,
    aina alemmas on matka, kastellen Maiandros-mutkin[90]
    konsa niityn, konsa nurmen, konsa talon tarhamaan;
    solakat sypressinlatvat maisemass' on tunnusmerkit
    rannanpartaan, aallonsoilun, kohoellen korkeuteen.

NELJÄS OSA.

    Menkää muut te, minne mieli; kuhisten me tarhakunnaat
    piiritämme, kussa köynnös versoo salko varanaan.
    Siellä tarhurin suo into päivän kaikin hetkin nähdä
    epävarman onnen toivoss' uurastuksen hartaimman.
    Kuokkii, kaivaa, kääntää mullan, leikkaa, sitoo, palavasti
    jumaloita, hyötyisimmin Heliosta palvoo hän.
    Bakkhos lieto palvojans' ei intoon paljon katso, leikkii
    lehtoin, luolain varjossa vain kera faunin nuorimman.
    Lie mit' ikään haaveilunsa puolipäihtymykseen tarvis,
    astiat on tarjoll' aina, leilit, ruukut ikiaikain
    tallettamat kahden puolen holvisoliin vilpoisiin.
    Vaan kun jumalat, muit' ennen Helios, jo kukkuroivat
    tuulin, vihmoin, heltein, hehkuin marjain runsaudensarven,
    tarhurin työmaalla tyynen, äkkiä siell' ilo alkaa,
    köynnöslehvistöt on täynnä rytinää ja ratinaa;
    vasut narskuu, sangot kolkkuu, ähkyy kantoastiat,
    kaikki sammioon vain suureen, kuurnan tanhuun tanakkaan!
    Poljetaan noin pyhä runsaus mehumarjain puhdassyntyin
    julkeasti; kuohuu, roiskuu sohju inhaks survottu.
    Rämähtää nyt symbaalien, kalistinten vaskiäänet;
    näät mysterioistaan itse Dionysos ilmestyy,
    saattona satyyrit hyppii kera kauriinjalka-kaunoin,
    Seilenoksen[91] korvajuhta sekaan huutaa julmasti.
    Mitään eivät säästä! Tallaa harasorkat tavan kaiken,
    pyöräll' aistit kaikki kieppuu, hirmumelu korvat huumaa.
    Maljaa haroo juopuneet, on pää, on vatsa täpötäys;
    joku viel' on huolekas, vain kiihtää mellakkaa, sill' äkin
    säilöks uuden viinin tyhjiin vanha leili siemataan!

        Väliverho.

Forkyras etunäyttämöllä kohoaa jättimäisenä, astuu alas koturneiltaan, siirtää naamion ja hunun sivuun ilmaisten olevansa Mefistofeles ja selittääkseen, mikäli tarvittaisiin, epiloogissa näytelmää.

NELJÄS NÄYTÖS

KORKEA VUORISTO.

Jylhiä, ryhmyisiä vuorenhuippuja. Pilvi lähestyy, painahtaa alemmaksi ja laskeutuen ulkonevalle kallionkielekkeelle hajoaa.

FAUST astuu esiin.

    Täss', yksinäisyys syvin alla jalkani,
    tään huipun lievett' aatoksissa astelen,
    ja jätän pilvilentimeni, joka toi
    mua päivin kirkkain hiljaa yli meren, maan.
    Se vitkaan minust' irroittuu, ei hälvene.
    Sen usva palloellen painuu itään päin,
    sit' ihmetellen silmä seuraa, hämmästyin.
    Se hajoo, häälyy, vaihtuu, muuttaa muotoaan.
    Vaan hahmottuu jo. — Niin, mua silmä petä ei! —
    On nainen patjoill' aurinkoisill' ihana
    kuin kuolottomat, vaikka koolta suunnaton.
    Näen selvään! Hera kuin ois, Leda, Helena,
    hän tuolla väikkyy korkeassa sulossaan.
    Jo muuttuu! Törmät muodottomat idäss' ui
    kuin kaukaiset jäävuoret, säihkyin kajastaa
    ne suurta mieltä häipyneitten päivien.
    Mutt' otsaa, rintaa mun viel' utu vilpoinen,
    valoisa, vieno virvoitellen hyväilee.
    Ain' ylemmäs se leijuu hiljaa, kutoutuu
    jo yhteen. — Kangastusko onnen kalleimman,
    tuon varhaisnuoren, ammoin menneen? Sydämen
    syvimmäst' aarteet aikaisimmat kumpuaa:
    Auroran lemmen[92] herkkää väikettä se on,
    tult' ensi katseen nopsan, tuskin tajutun,
    mi aarteet kaikki himmentäis, jos tallell' ois.
    Tuo armas muoto, niinkuin sielunkauneus
    se kasvaa, hajoo ei, ui seeste-ilmoihin,
    ja sisimpäni parhaan kaiken myötään vie.

Seitsemänpenikulmansaapas tulla topsahtaa. Toinen heti perässä. Mefistofeles astuu niiltä alas. Saappaat samoavat kiiruusti edelleen.

MEFISTOFELES.

    Sep' oli saapastus! Vaan näin
    mik' oikku oikein mieltäs ohjaa?
    Pois nousta keskeen moisten kammoin,
    lüo kuiluin pöyristyttäväin!
    Tään hyvin tunnen, toisin vaikk' ol' ammoin,
    tää näät ol' oikeastaan hornan pohjaa.

FAUST.

    On narrin tarinoita aina sulla,
    kuin turkin hihasta vain annat tulla.

MEFISTOFELES vakavasti.

    Kun Herra Jumala — myös tiedän miksi —
    kirosi meidät ilmoilt' asujiksi
    ikuisen tulen, alhoon alimpaan,
    palossa keskushehkun paistumaan,
    niin meille liian kuumennetut kolot
    toi ylen tukalat ja ahtaat olot.
    Jo pirut kaikki alkoi aivastella,
    ylt', alta yskin, puuskin puhkuella.
    Latautui horna karvain rikinhaisuin;
    siin' oli kaasua, vaill' äärtä paisuin,
    maan kuoren lattean ett' oli pakko,
    vaikk' oli paksu, ratketa kuin rakko!
    Niin kaikki muuttui, mullin-mallin mennen,
    nyt huippu on, mik' alho ennen.
    Myös tähän nojaa oikean ne opin,
    ett' ylimmäksi muuttuu alimmainen.
    Näät meill' ol' orjuus kuuman luolakopin,
    nyt vapaan ilman valta kukkurainen;
    salaisuus avoin visuun kätköön jää,
    sen myöhään vasta kansat käsittää. Ephes. 6:12.

FAUST.

    Jalosti vait on vuorten vahvuus; en
    ma kysy, miksi, mistä alku sen. —
    Kun luonto loihe omast' itsestään,
    maan sorjan-pyöreäks se laati tään,
    ihastui kukkulaan ja alankoon
    ja liitti vuorta vuoreen, kallioon,
    myös kummut muotoeli helpon-loivat
    ja vienoin laaksovierin vihannoivat.
    Ne kasvaa, rehoittaa, ja riemun kyllyys
    on sillä käymättä sun hullunmyllyys.

MEFISTOFELES.

    Sanotte noin! On teistä selvää tuo.
    Mut toista tietää se, ken osui luo.
    Ma ääress' olin toimituksen tuoreen,
    kun tulikoskin kuohui syvänteet,
    kun Molok vasaroitsi vuorta vuoreen
    ja loitos singahteli lohkareet.
    Viel' oudot jättijärkäleet on mailla;
    ken moisen linkovoiman selittää?
    On filosoofi vastausta vailla,
    siin' on vain kallio, ja siihen jää.
    On turhaan pohdittu jos millä lailla. —
    Sen ymmärtää vain usko rehdin rahvaan,
    ei järky, vakuuteen jää vahvaan;
    sen viisaus ammoisestaan lukee
    ne ihmeiks, saatanan se valtaa tukee.
    Noin nojass' uskonsauvan ontuu nuo
    luo Hiidenkiven, Pirunsillan luo.

FAUST.

    Hupaista huomiointi myöskin tuon on,
    mitenkä pirun silmä näkee luonnon.

MEFISTOFELES.

    Oh, luonto! Olkoon vain jos mikä vaikka!
    Vaan pirun osuus kunnian on paikka!
    Meill' ain' on suurta jälki: väkivalta,
    meteli, sekamelska! Merkit malta! —
    Vaan millään, jos jo selvää puhun kieltä,
    sult' eikö päällystämme kiehdo mieltä?
    Näit avaralti allas maailman,
    sen valtakunnat, niitten kunnian. Matth. 4.
    Vaan nurkuus vanhaan kai vain jäit,
    himoinnut niit' et, mitä näit?

FAUST.

    Ja sentään viehti suuri tuuma,
    etp' arvaa!

MEFISTOFELES.

                Enkö! Valikois
    pääkaupungin vain moisen, keskell' ois
    aherrus, leipäleikki kuuma:
    on päädyt suipot, solat soukat,
    ja ahtaat täyttää toripihat
    sipulit, kaalit, lantut, lihat,
    joiss' asuu kärpäset ja toukat.
    Siell' löyhkä, touhu loputon
    sua vastaan lyö, se varma on.
    Taas kadut, aukiot tuoll' aavaa
    ja suoraa, suurt' on vallaskaavaa;
    eik' esikaupungeilla laitaa,
    miss' enää niit' ei muurit aitaa.
    Siell' iloni ois vaunuill' ajaa,
    kuss' ees taas laumat liehtoo, liehuu,
    kuin muurahaisten kihu kiehuu,
    ja hälinäll' ei äärt', ei rajaa.
    Jos ajaisin, jos ratsastaisin,
    ain' oisin keskus, arvon saisin
    sadoilta tuhansilta noita.

FAUST.

    Oh, tuollaisest' ei paljon voita!
    Iloitset, että kansa karttuu
    ja vauraaks ammateissaan varttuu,
    sivistys, tieto siihen tarttuu —
    vain kasvaa kapinoitsijoita.

MEFISTOFELES.

    Suur', uljas sitten kuuluis suunnitelmaan
    huvilinna kauniin luonnon helmaan,
    mäin, metsin, niityin, nurmipaikoin,
    puutarhoiks uhkeiksi ne taikoin:
    vihannat seinät, vehmaat matot,
    tiet suorat, sirot siimeskatot
    ja kosket porras portaalt' aalloin hilpein
    ja suihkulähteet vihmoin vilpein.
    Se nousee ylväänä, mutt' ympärillä
    nuo kaikk' on somat suihkut, säihkyt sillä.
    Ja sitten tutun-armaat pikku majat
    luo teettäisin, ja naisten kauneinten
    kanss' aikailla ois rajattomat ajat
    siell' yksinäisyys suloseurainen.
    Ma sanon: naisten, kerta kaikkiaan
    niit' aattelen näet monikossa vaan.

FAUST.

    Uus, huono muoti! Sardanapalus![93]

MEFISTOFELES.

    Ken arvaa, mihin mieles tahtoi?
    Se ylhän-uljast' olla mahtoi;
    kuun lähitse sull' oli vaellus,
    kai sinne sull' on kaipaus?

FAUST.

    Ei lainkaan! Saa viel' aimotyö
    maan piiriss' alaa, kohta lyö
    sen ihmetykseen. Tunnen voimaa
    pyrinnön uljaan haltioimaa.

MEFISTOFELES.

    Ja mainett' etsit tietä tuota?
    Tuletkin sankar-naisten luota!

FAUST.

    Varoja, valtaa koota vois!
    Työ kaikk' on, tyhjää maine ois.

MEFISTOFELES.

    Vaan runoniekat aikain taa
    sun loistos toki toitottaa,
    ja houre hourett' aikaan saa.

FAUST.

    Tuon kaiken ulkopuolla lienet.
    Mit' ihmistoiveista sa tiennet?
    Olentos nurjan kähyt karvaat —
    niill' ihmisenkö tarpeet arvaat?

MEFISTOFELES.

    Sun tahtos mukaan käyköön siis!
    Minutkin vihi suuriin hourelmiis.

FAUST.

    Jäi myrskymereen katseeni, kun paisuin
    se kuohuttihe korkein hyökyharjuin;
    noin nous se, ravistihe aalloin raisuin,
    päin laakaa rantaa karkasi jo karjuin.
    Ma harmistuin, kuin kiihko riihaton
    vapaata mieltä, jolle kallis on
    jok' oikeus, ain' inhottaa ja loukkaa,
    kun intohimo velloo verta houkkaa.
    Vain sattumaako? Katseen teroitin:
    pysähtyi aalto, vyöryi takaisin,
    päämääräst' ylväästä se kauas poistuu;
    uus tuokio, ja sama leikki toistuu.

MEFISTOFELES ad spectatores.

    Ei ole mulle uutta, tunnen sen
    jo takaa vuoden sadantuhannen.

FAUST intohimoisesti jatkaen.

    Se tuhansilta äärin hiipii luo,
    sen helma hedelmättömyyttään tuo.
    Se paisuu, kasvaa, vyöryy, peittää noita
    aloja alleen inhan-autioita.
    Kanss' aallon aalto kilpaa runsain voimin,
    peräytyy taas, ain' yhtä tyhjin toimin.
    Vois epätoivoon tulla: ei päämäärää,
    vain sokein voimin elementit häärää!
    Siks yli itseni jo innoitun:
    mert' uhmata, se voittaa miel' ois mun.

    Ja enkö vois? — Kuink' aalto kuohukoon,
    se taipuu joka kummun kainaloon.
    Kuink' ylpeänä kohisten se käykin,
    sen vähä korkeus estää uhmin jäykin,
    sen vähä syvyys voimin vetää. Noin
    jo mieless' aikeet nopsat aprikoin:
    se ilo oiva itsellesi tuota,
    ett' ahneen meren torjut rannan luota,
    kavennat aavan kostean sa rajat
    ja kauas omaan itseensä sen ajat!
    Tuon valmiiks seikka seikalta jo pohdin:
    ma tahdon niin, sit' yrittää ma tohdin!

Rummutusta ja sotaista soitantoa katsojain selän takaa, kaukaa oikealta.

MEFISTOFELES.

    Käy helposti! — Kai kuulit rummunsoiton?

FAUST.

    Taas sota! Viisaalta se ilon vie.

MEFISTOFELES.

    Sota tai rauha — viisas toimi lie,
    mi kulloinkin tuo edun, antaa voiton,
    mi hyvän hetken ei suo mennä hukkaan.
    Nyt, Faust, on tilaisuus, vain tartu tukkaan!

FAUST.

    Taas arvoituksias äl' eteen mätä!
    Siis lyhyeen: mik' on, ja mutkat jätä!

MEFISTOFELES.

    Sen tuta sain ma tullessani tuolta,
    on kelpo keisarilla kiusaa, huolta.
    Jo tunnet hänet. Huveja kun toimme
    ja kouriin lumekultaa kukkuroimme,
    ois ostaa maailman hän voinut kai.
    Näet nuorna valtaistuimen hän sai,
    ja päättää suvaitsi hän väärin,
    ett' yhteen sointuis, ylenmäärin
    ois sorjaa, maistuis makealta
    yht'aikaa nautinto ja valta.

FAUST.

    Suur' erehdys! Ken ryhtyy käskemään,
    hän tuntekoon vain käskemisen onnen;
    tuo ylhä tahto poveen hälle ponnen,
    mutt' olkoon tutkimaton yhdenkään.
    Vain vihjaisun hält' uskotuimmat saa,
    se täyttyy, hämmästyttää maailmaa.
    Niin on hän korkein aina, arvokkain!
    Ken nauttii, latteaa on laumaa vain.

MEFISTOFELES.

    Hän toist' on! Nautti vain — ja millä tavoin?
    Koht' alkoi maassa anarkia avoin,
    täys sota suurten, pienten; vaino, surma
    on veljessuhde, linna linnan turma,
    söi toinen toistaan kaupungit
    ja aateli ja ammatit
    ja piispa, hiippakunta, kapituli;
    se vainon toi, ken vastaan tuli.
    On temppeleihin murhan tahrat lyöty,
    maanteillä kauppa-, matkamies on myöty.
    Kaikk' uhkapäiks siin' yltyi: kestä peli,
    saat elää. — No, käy sekin, niinkin eli.

FAUST.

    Käy, ontuu, kaatuu, nousee, nurinniskoin
    jo vierii, siin' on ketaroitaan viskoin.

MEFISTOFELES.

    Ja tilaa moist' ei moittia saa kukaan,
    pomoksi kukin pyrki, pääsi mukaan:
    jo mahtimies on joka nolla;
    se parhaist' alkoi liian hurjaa olla.
    Jo voimin nousi kunnokkaimmat nuo
    ja sanoi: Hallitkoon, ken rauhan tuo.
    Ei voi, ei tahdo keisar' — ottakaamme
    siis uusi, valtakunta uusikaamme;
    kun kullekin hän turvan takaa,
    uus syntyy maailma, on vakaa
    vanhurskaus ja rauha maamme.

FAUST.

    Noin pappisnuottiin!

MEFISTOFELES.

                         Pappein virsi soikin;
    varoivat jäämästä he vatsoin hoikin;
    muit' innokkaampina he touhuaa,
    kapina kasvaa, pyhityksen saa;
    nyt kenties viime taistoon keisarimme
    käy täällä, hän, jot' ennen huvitimme.

FAUST.

    On sääli; avoin, hyvä mies kuin harvat!

MEFISTOFELES.

    Ken elää, toivoss' olkoon. Katsokaamme!
    Pois laaksost' ahtaasta hänt' auttaa saamme.
    Se tuhat kertaa kerrall' auttaa tällä.
    Ken tietää, kuinka käy viel' arvat?
    Jos onni on, on vasallitkin hällä.

Nousevat keskivuorta ylös ja katselevat sotajoukon järjestäytymistä laaksoon. Rummutus ja sotatorvien soitto raikahtaa laaksosta.

MEFISTOFELES.

    Asema hyvin valittu, ma huomaan!
    Avuksi käymme täyden voiton tuomaan.

FAUST.

    Mik' odottaa, jos sinne käyt?
    Vain petos, lume, valhenäyt!

MEFISTOFELES.

    Kas, sotajuoni voiton takaa!
    Sun mieles olkoon suuri, vakaa,
    sa muista suunnitelmas tuo.
    Kun kruunu, maat taas keisarin on omat,
    sa polvistut, ja lääniks suo
    hän sulle rannat rajattomat.

FAUST.

    Sull' ollut homma on jos jokin,
    no niinpä voita taistelokin!

MEFISTOFELES.

    Ei, sen sa voitat! Tällä kertaa
    pääkenraali sa olet.

FAUST.

                         Pantais
    jo paras johtoon! Käskyt antais,
    joist' itse ymmärrä ei merkin vertaa!

MEFISTOFELES.

    Vain esikunnan hoitaa anna,
    niin marskin päähän syyt' ei panna.
    Sit' aavistinkin, sota saatiin,
    ja varasin jo sotaraatiin
    miest' alkuvuoren alkurodun roiman;
    sen kelpaa, ken sen kerää voiman.

FAUST.

    Keit' aseissa ma tuolla näen?
    Sa nostatitko vuorenväen?

MEFISTOFELES.

    Tuon palkeille vain parhaat jallit,
    "unelmaa kesäyön"[94] ma matkin.

        Kolme väkevää ilmestyy. Sam. II, 23:8.

    Jo heitukkani tulevatkin!
    Näet, hyvin eri ikää ovat,
    on varusteilla, vaatteill' eri mallit;
    sua noitten kanss' ei kohtaa kovat.
        Ad spectatores.
    Nyt joka lapseen kiihkon tuo
    ritarikaulus, sotisovat;
    ja allegorisina, niinkuin ovat,
    sit' ihaillummat lurjukset on nuo.

RAJURIITA, nuori, keveästi asestettu, kirjavissa pukineissa.

    Jos silmätysten seisoo ken,
    silt' isken nyrkillä mä heti hampaat lakoon;
    ja kehno ken jos pyrkii pakoon,
    tukasta kiinni sieppaan sen.

RISTORIPEÄ, miehevä, hyvissä varusteissa, upeassa puvussa.

    Nuo tyhjät kiistat, mitä niistä!
    Niiss' aika hukkaan haaskautuu;
    vain väsymättä ryöstä, riistä,
    sen jälkeen vasta kaikki muu!

KIREÄKOURA, vanha, vahvasti asestettu, pukineeton.

    Suurt' apua ei myöskään tuosta!
    Koht' aimo saalis tyhjiin juosta
    voi elon virran vilinään.
    Se miekkoinen, ken saa, se mies, ken pitää saadur
    Mult' opit harmaapäältä laadun,
    ei mitään vie sult' yksikään.

        Laskeutuvat kaikki alemmaksi.

REUNAVUORELLA.

Rummutusta ja sotatorvien soittoa alhaalta. Keisarin teltta pystytetään. Keisari. Ylipäällikkö. Henkivartioita.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Viel' yhä hyvin harkituksi näen,
    kun tänne, turviin laakson tään,
    vedimme yhteen kaiken sotaväen.
    Suur' etu, siihen uskoon jään.

KEISARI.

    Se nähdään, kuinka käy; vaan kaivaa mieltä
    tää puolipako, väistyminen tieltä.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Kas tuolla, herra, siivell' oikealla!
    Kunp' ain' ois maasto moinen sotivalla!
    Ei jyrkkä rinne, silti riennon taittaa,
    suo meille edun, vihollista haittaa;
    me puolin piillään pitkin kumpumaata,
    ne ratsashyökkäyst' ei tehdä saata.

KEISARI.

    En muuta voi kuin kiittää; saavat
    pian ponttaan rinnat, käsivarret näyttää.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Nuo keskilaakson niittyalat aavat
    falangi taistoon valmiina jo täyttää.
    Siell' aamu-usvaa puhkoo peitsenpäät,
    niiss' auringon sa välkehtivän näät.
    Neliö tumma aaltoo mahtavana,
    työ suuri tuhanten on tunnussana.
    Näet siinä joukko-voiman; tappion
    nyt varman vihollinen saava on.

KEISARI.

    Näin kaunis näky mull' on ensi kertaa.
    Tuo joukko kahta vastais samanvertaa.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Ja entä vasen siipi! Vartioivat
    karuilla kallioilla urhot oivat.
    Tuo kivistö, joss' aseet kimmeltää,
    se suojaa rotkon solaa tärkeää,
    Jo aavistan ma, voima vastustajan
    verisen tässä kohtaa äkkirajan. —

KEISARI.

    Ne tuoll' on, sukulaiset kavalat!
    Mua veljeks, sedäks, serkuks sanoivat,
    maass' yhä yltyi niiden mielivalta,
    vei kruunult' arvon, voiman valtikalta,
    ne riiteli, ne valtakuntaa raasti,
    mua vastaan vain ne yhtyi sovukkaasti.
    Ja lauma häilyy, empii, kumpi tie,
    jo sinne juoksee, minne virta vie.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Mies varma, jok' on ollut vakoojana,
    vuort' alas rientää; tulkoon onnen sana!

ENSIMMÄINEN VAKOOJA.

    Viekkaus, uljuus, onni johti,
    vihollisten taakse vei;
    mentiin, minne mennä tohti,
    mutta hyvää kuulu ei.
    Moni uskollisna kestää,
    vahva kyll' on valassaan;
    mutta toimimasta estää
    vaara, kuohu kansan, maan.

KEISARI.

    Suurt' itsekkääst' on oman turvan tunto
    ei kiitollisuus, kunnia, ei kunto.
    Vaan tietkää, konsa tilin hetki lyö,
    niin palo naapurin myös teidät syö.

YLIPÄÄLIKKÖ.

    Jo toinen tulee, vitkaan lähenee,
    niin väsyksissä, että tutisee.

TOINEN VAKOOJA.

    Iloll' ensin hurjan menon
    sekamelska huomattiin;
    vaan nyt äkkiloppu sen on
    usko uuteen keisariin.
    Tiedät, kansan lauman laatu
    lampaan laatu, niin sen tie
    kulkee, kuin on käsky saatu,
    kunne valheviiri vie.

KEISARI.

    Tuo vastakeisar' — eduksi sen luen!
    Nyt keisar' olevani tunnen vasta.
    Sopani varjeli vain sotilasta,
    nyt kutsuin ylhemmin sen ylle puen.
    Kuin monet näinkään loistojuhlat, joissa
    muut' oli kaikkea, vain vaara poissa.
    Ken peitsikisaan kiihdellyt ei ois!
    Löi sydän, tunsin turnajaisten hurman;
    mua epäsitte tieltä sodan, surman,
    mun urhotöistäni jo muutoin maine sois.
    Poveeni itsetakeisuuden tajun
    se toi, mua tuo kun saarsi tulten muuri;
    ol' uhka julma elementin rajun;
    vain valhenäky, mutta näky suuri.
    Näin voiton, maineen unta sekavaa;
    saan pahan laiminlyönnin parantaa.

Airuet lähetetään viemään taisteluhaastetta vastakeisarille. Faust haarniskaan puettuna, kypärinsilmikko puoliksi suljettuna. Kolme väkevää samoissa varusteissa ja pukineissa kuin edellä.

FAUST.

    Tulemme toivoin, moitett' ettei saada;
    vaikk' ei ois hätäkään, ei vara kaada.
    Sa tiedät, tutkii, miettii vuorenväki,
    se lukee luonnon piirrot, paatten uurrot.
    Lakeilla henkiä ken enää näki?
    Niist' on nyt kotoisemmat vuorten kuurrot.
    Ne hiljaa toimii solasokkeloissa,
    metallikaasut jalot seuloo noissa;
    hajottain, kooten, valveill' yhä vainut,
    niill' uutta keksiä on vietti ainut.
    Utuisin sormin henkivoimat nuo
    olennot läpikuultavaiset luo;
    ja kristalli,[95] sen mykkyys iäinen,
    se nähdä menon suo maanpäällisen.

KEISARI.

    Tuon olen kuullut, puheessas lie perää;
    vaan, hyvä mies, mit' auttaa se täll' erää?

FAUST.

    Sabiinilainen Norcian on noita
    sun palvelijas hartain, alamaisin.
    Hänt' uhkas kuolo kauhistuttavaisin:
    jo räiskyi risut tulta, kipunoita;
    pinottu ristiin kuivat puut ja rakoon
    pikiset puikot, rikkisoihdut; pakoon
    ei auttaa ihminen, ei taivas, horna vois;
    sun mahtis kuumat kahleet katkoi pois.
    Noin Roomassa sa teit. Se velka pysyy,
    hän huolell' yhä seuraa kulkuas,
    unohtain itsensä sun vaiheitas
    vain tähdiltä ja syvyydeltä kysyy.
    Me rientää käskyn saimme hältä juuri
    sua auttamaan. On vuoren mahti suuri;
    siell' uhkuu luonto rajatonta voimaa,
    sen papit tylsät noituudeksi soimaa.

KEISARI.

    Kun ilon päivä vierastulvan tuo,
    kun riemuin saapuu, riemuin nauttii nuo,
    sit' iloisempaa, mit' on useampi
    mies koolla, mit' on tungos tuntuvampi;
    mutt' ylen tervetullut mies on oiva,
    jok' apuun astuu, altis, väkivoiva,
    kun koittaa aamu ankarin, kun on
    pään päällä häälyin vaaka kohtalon.
    Vaan levoss' ylhäll' anna tuokiolla
    nyt käden vahvan, alttiin miekan olla
    näyn eessä mahtavan, kun valtiastaan
    tuhannet seuraa tuhansia vastaan.
    Mies on mies itse! Kruunun, valtikankin
    vast' ansaitsen, kun omin kunnoin hankin.
    Tuon aaveen, keisar-arvon anastajan,
    jok' on nyt muka herra valtamaiden,
    pää sotajoukon, lääniruhtinaiden,
    ma omin käsin manan maille ajan.

FAUST.

    Kuink' olkoonkin, et oikein tee, jos pääs
    noin panet alttiiks suureen tehtävääs.
    Kypäri uljaan harjan, töyhdön kantaa,
    on suojus pään, jok' yksin ponnen antaa!
    Jäsenet päättä mitä vois? Jos pää
    on raukea, ne kaikki lamaan jää;
    jos haavoittuu se, kaikki haavan saavat,
    jos paranee, ne elpyy, haihtuu haavat.
    Koht' oikeuttaan vahvaa käsi käyttää,
    pään suojaks sukkelaan se kilven nostaa;
    ja miekka virkaans' uutterasti täyttää,
    se voimin torjuu, iskull' iskun kostaa;
    myös jalka reipas onnest' osalleen
    jo rientää, polkee niskaa kaatuneen.

KEISARI.

    Noin painaa astinlaudaks alle jalan
    pään korskan tahtoisin, niin vihaa palan.

AIRUET palaavat.

    Huomion ja arvon suonti
    suurt' ei ollut sillä tiellä;
    vakaan, jalon haasteen tuonti
    ilkkunaurun nosti siellä:
    "Kaiku vain on laakson karun
    keisarinne, mennyt mies.
    Oli kerran — kuulla tarun
    hänest' enää voi kenties."

FAUST.

    On käynyt, niinkuin parhaat toivoi juuri;
    sun vartoo uskollistes vahva muuri
    jo kiihkoin vihamiestä mittelöön;
    on hetki oiva, käske rynnäkköön.

KEISARI.

    Täss' en ma johda.
        Ylipäällikölle.
    Lasken, ruhtinas,
    sun kätees sen, sun velvoituksenas.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Siis siipi oikea päin vihamiehen
    vasenta, mi jo vastaan kiipeää!
    Rivimme taatut reippain voimin tiehen
    lyö pystyn, kauas määrästään se jää.

FAUST.

    Riveihis noihin, salli siis ja suo,
    koht' että astuu raisu urho tuo,
    riveihis liittyy, yhdeks aivan yhtyy,
    menoonsa kovaan rynnäkössä ryhtyy!

        Viittaa oikealle.

RAJURIITA astuu esiin.

    Ken naamansa vain näyttää, kohta saa
    pois kääntää murskatun se leukaparin;
    ken selin kääntyy, äkin retkahtaa
    sen niskat, pää ja tukka nurinnarin.

    Ja miehes miekoin, nuijin niin
    jos temmeltää, kuin tien ma tasaan,
    niin viholliset kaatuu kasaan
    ja hukkuu omiin hurmeisiin.

        Poistuu.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Hitaasti, taiten keskus edetköön,
    päin vihollista käyden voimin kaikin;
    tuoll' oikealla juuri häiriöön
    väkemme miehuus jo sen aikeet saikin.

FAUST keskimmäiseen viitaten.

    Sun sanaas seuratkoon siis myöskin tää!
    Mies vikkelä, ja puhdas jälki jää.

RISTORIPEÄ astuu esiin.

    Kuin sankaruus niin himo saaliin
    väell' olkoon keisarin! Päämaaliin,
    päin aarretelttaa rientäkää,
    mi vastakeisarilta jää.
    Sen komeilu se kohta siellä taukoo:
    tää mies nyt kärkeen käy ja tietä aukoo.

SAALISSIEPPO, sotarosvotar, kiehittäytyy hänen luokseen.

    Vaikk' olekaan en säädyss' akkain,
    hän kaveri on kaikkein rakkain.
    Me sadoks saamme viljan tään!
    On nainen villi viedessään,
    on rosvotessaan armoton.
    Hei, voittoon tie, niin kaikkeen lupa on!

        Molemmat poistuvat.

YLIPÄÄLLIKKÖ.

    Sen arvasi, päin vasentamme lyö
    ne siipens' oikean nyt kootuin tarmoin.
    Tuo raju syöksy suistaa voimin varmoin
    suull' ahtaan solan miestemme on työ.

FAUST viittaa vasemmalle.

    Suvaitse, herra, huomata siis tääkin.
    Ei haittaa vahvistella väkevääkin.

KIREÄKOURA astuu esiin.

    Tuon vaaran vasen siipi estää!
    Miss' olen minä, siellä pysyy paikka;
    tapansa vanha näyttää: vaikka
    löis salama, tää kouraus kestää.

        Lähtee.

MEFISTOFELES laskeutuen ylhäältä.

    Nyt nähkää, kuinka takaa tuolta
    väkeä purkaa joka puolta
    jo kaikki vuoren louhut, loukot;
    poluilla ahtaill' asejoukot,
    kypärit, kilvet, miekat, sovat
    kuin taaja muuri takanamme ovat,
    koht' iskevät, kun merkin saavat.

        Hiljaa tietäville.[96]

    Se sikseen, mikä toi ne tähän!
    Sain kyllä touhuta ma vähän,
    kaikk' asesalit raivasin ma aavat;
    näin miestä jalan, ratsain, kuin ois
    maan valtaherra vielä muinois-
    ritari, -kuningas tai -keisar' ylväs,
    vaikk' enää on vain tyhjä näkinkuori.
    Ne korut ylleen moni haamu suori,
    kuin elävä ois keskiajan pylväs.
    Sisälle piru pesinyt
    mik' olkoonkin, ne tehoo nyt.

        Ääneen.

    Ne, kuulkaa, vimmass' on jo, sovat
    sopia vastaan kalskuu kovat!
    Myös kilvan liehuu lipunrepaleet,
    niin kauan raikast' ilma kaivanneet.
    Täss' ammoiskansa, pankaa huomioon,
    on valmis innoll' uuteen taisteloon.

Peljättävä pasuunain pauhu ylhäältä, vihollisten joukossa huomattavaa horjuntaa.

FAUST.

    Pimentyy ilman ääret, puuntaa
    vain kajo tältä, tuolta suuntaa
    kuin kammon enne, muut' ei näy:
    saa hurmehohteen aseet, viirit,
    nyt vuoret, metsät, ilman piirit,
    nyt koko taivas leikkiin käy.

MEFISTOFELES.

    Suur' oikeall' on uljuus väen;
    vaan keskellä kuin jättiläisen
    ma Rajuriidan rientäväisen
    omalla laillaan työssä näen.

KEISARI.

    Yks ensin käsi iski, takoi,
    jo tusinaksi sarja sakoi;
    tuo luonnollist' ei olla voi.

FAUST.

    Liet kuullut, kuinka hellesäällä,
    Sisilian kun rantain päällä
    sinervä auder ailakoi,
    näyt keski-ilmoilla jo häilyy
    heleät, kummat, kuultaa, päilyy,
    niit' oudot huurut heijastaa:
    siell' alaspäin puutarhat riippuu
    ja kaupungit ne vaappuu, viippuu,
    kuvia ilma kumpuaa.

KEISARI.

    Ma pahaa pelkään: peisten terät
    noin salamoi, ja tuhansilla
    kimaltain keihääntutkaimilla
    nuo kieppuu nopsat tulikerät.
    On liian aavemaista tuo.

FAUST.

    Ne heijastust' on, anteeks suo,
    vain henkivoimain häipyneiden.
    On Dioskuurein tulet[97] nuo,
    ne lohduks syttyy laivureiden;
    nyt viime voimaansa ne herää.

KEISARI.

    Vaan ketä saamme kiittää tästä,
    meit' auttamaan kun pälkähästä
    näin ihmeimpänsä luonto kerää?

MEFISTOFELES.

    Ket', ellei mestaria suurta,
    sun onnes joll' on mielessään?
    Sun suuri vaaras sydänjuurta
    sai myöten hänet järkkymään.
    Hän kiitokseks sua auttaa, vaikka
    siin' itse hukkuis.

KEISARI.

                        Riemuiten
    mua komeasti juhli joka paikka.
    Olinpa jotain, tahdoin tuta sen,
    ja niin ma sallin sivumennen siellä
    tuon valkoparran vilpoist' ilmaa niellä.
    Niin hengenmiehilt' erään ilon vein,
    ja heille mieliks siinä tuskin tein.
    Nyt vuotten takaa palkan tuova
    tuo oisko oikku hyvänsuova?

FAUST.

    Työ hyvä runsaan kasvun kantaa;
    sa nosta silmäs, merkin antaa
    hän sulle aikoo, arvelen.
    Tuoll', ota vaari, näät jo sen.

KEISARI.

    On kotka korkealla liukuin,
    sit' uhkaa vaakalintu kiukuin.

FAUST.

    On hyvä enne, vaari ota.
    Kas tuota taru-kuvatusta,
    sen julkeutta, uskallusta
    kanss' aidon kotkan alkaa sota!

KEISARI.

    Nyt laajoin kaarin toisiaan
    ne kiertää; nyt, nyt yhteen ryntää;
    syvältä siinä kynnet kyntää
    ja kaulat, rinnat raadellaan.

FAUST.

    Nyt huomaa, vaakalinnun inhan
    näet saaneen tuiverruksen vinhan;
    sen jalopeuranpursto vaipuu,
    se suistuu, harjumetsään haipuu.

KEISARI.

    Niin käyköön myös, laill' enteen tään!
    Sen uskon, ihmetykseen jään.

MEFISTOFELES oikealle päin.

    Sataa iskut taajat tarmoin,
    pakoon viholliset torjuu,
    taiston vaihein epävarmoin
    vasten vasent' äärtä horjuu
    oman jo päävoiman nuo,
    sinne sekasorron tuo.
    Kärkemme laill' ukonnuolen
    iskee oikealle puolen
    heikkoon kohtaan. — Lailla myrskyn
    myllertämän aallontyrskyn
    taisto tasavahva riehuu,
    hurja kaksoiskiihko kiehuu.
    Mitään noin ei suurta, sorjaa!
    Kohta joukkos voiton korjaa!

KEISARI vasemmalla, Faustille.

    Katso! Turvatult' ei näytä
    asemamme tuoll', ei käytä
    väki linkoaan, ei joustaan,
    alatörmille jo noustaan,
    miest' ei yhtään ylemmillä.
    Vihollinen kinterillä
    lähenee nyt laumoin kaikin,
    solaan kai jo pääsyn saikin.
    Rienatouhuin tuohon veitte!
    Turhaan temppujanne teitte.

              Tauko.

MEFISTOFELES.

    Molemmat korppini jo vinhat
    ne minkähän nyt viestin noutaa?
    Kunp' ei ois vaaran, vaurion!

KEISARI.

    Nuo mitä tietää linnut inhat?
    Ne mustin siivin tänne soutaa
    tulesta solataistelon.

MEFISTOFELES korpeille.

    Te korvan juureen tulkaa! Hätä
    sit' uhkaa ei, jot' ette jätä,
    teill' aina selvät neuvot on.

FAUST keisarille.

    Noin, tiedäthän, myös kyyhkyt lentää,
    maist' etäisimmistäkin entää
    pesälleen, poikastensa luo.
    Vain tärkeä on ero: rauhaa
    ne palvelee; kun sota pauhaa,
    sen tuimat viestit korppi tuo.

MEFISTOFELES.

    Nyt uhka nousee raskas, rankka.
    Tuoll' urhojemme vuorenvankka
    jo muuri all' on ahdingon!
    Jo aivan lähiharjuill' ovat,
    jos solan valtaavat, niin kovat
    on eessä, työmme työläs on.

KEISARI.

    Siis minut petitte te perin!
    Veditte verkkoon vähin erin!
    Sen silmukat mua pöyristää.

MEFISTOFELES.

    Ei hätää vielä, pystyyn pää!
    Vain viime vetoon äly, maltti!
    Lujimmin lyödään loppuvaltti.
    Vie käskyn taatut viestit nää,
    se antaa vain mun käskekää.

YLIPÄÄLLIKKÖ, joka on saapunut sillävälin.

    Sa noihin yhdyit! Kaiken aikaa
    ma varoin, vieroin velhon taikaa.
    Vai lumeet vakaan onnen tois!
    En mahda mitään taistelulle.
    Jotk' alkoi, päättäköötkin. Sulle
    täss' annan sauvani ma pois.

KEISARI.

    Se pidä, kunnes onnen suoma
    viel' ehkä paistaa päivä uus.
    Mua kammottaa tuo karsas kuoma
    ja moinen korppituttavuus.
        Mefistofeleelle.
    En sulle sauvaa tuota jätä,
    se mies et olevan sa näy.
    Jos voinet, käske, torju hätä!
    Nyt käyköön arpa, niinkuin käy!

        Poistuu telttaan ylipäällikön kera.

MEFISTOFELES.

    Sua suojelkoon tuo tylppä sauvas!
    Se meikäläist' ei auta kauas,
    näin rakkineessa ristin jonkin.

FAUST.

    Mit' enää voi?

MEFISTOFELES.

                   Jo voitu onkin!
    Nyt suuren vuorijärven luo,
    apurit mustat, terveiseni sanoin,
    veen lumetta sen aallottarilt' anoin!
    Salaisin naisten tempuin nuo
    näön todest' irti saavat ihan, jotta
    jokainen vannoo olevan sen totta.

                  Tauko.

FAUST.

    Veenneidot korpeiltamme kovin kai
    makeat mairitukset sai;
    veen vilinää jo tuolla nään.
    Miss' äsken kuiva, paljas paasirinne,
    jo nopsat, runsaat purot puhkee sinne;
    nyt voitto noilt' on menneitään.

MEFISTOFELES.

    Sep' outo vastatervehdys,
    lyö rohkeimmatkin hämmennys.

FAUST.

    Jo puro toisiin yhtyy kuohuin raisuin,
    kaht' ankarammaks ouruissansa paisuin
    nyt vuolas ryöppyää jo virranvuo;
    koht' alleen laajat kalliot se peittää
    ja kaikkianne vaahtokuohun heittää
    ja syöksy syöksylt' alhoon tiensä luo.
    Mit' uljuus, sankar-uhma mahtaa tuolle?
    Pois pyyhkäisee ne vahva virran vuolle.
    Minutkin kauhuun vetten vimma saa.

MEFISTOFELES.

    Ma vesivalheist' en näe mitään noista;
    vain ihmissilmä lumett' uskoo moista,
    ja kumma huiske tuo mua huvittaa.
    Ne laumoittain jo pakoon painaltuivat,
    ne hupsut hukkuvansa otaksuivat;
    ne haroo, pärskyy hassusti kuin uivat,
    vapaasti juosta vaikka maat on kuivat.
    Kaikk' yht' on hurjaa hulinaa.

        Korpit ovat palanneet.

    Teit' ylhän mestarin ma kiitän luona;
    mutt' olkaa mestarit myös itse, menkää
    pajalle, hehkuaan mi henkää,
    miss' uuras kääpiöill' on työ,
    metalli kipinöi ja kuona.
    Suin kielevin tult' anokaa,
    mi välkkyy, vilkkuu, tuprahtaa,
    kuin hengen lento lieskaa lyö.
    Etäältä vinhan noidannuolen viirun,
    ylinten tähtein kiitosyöksyn kiirun
    voi nähdä joka suviyö;
    vaan hevin ei, ett' uppoo märkään multaan
    sihisten tähdet, virvat viskoo tultaan,
    mi pensasrisukkoa syö.
    Niinp' oitis sinne, pyytäin niitä,
    ja käskein, ellei pyynnöt riitä!

        Korpit lähtevät. Tapahtuu määräysten mukaan.

    Yö sankka vihollista kohtaa!
    Ain' oudompaan jok' askel johtaa!
    Ja kaikkialta virvat kiiltää,
    sokaisten äkkivälke viiltää!
    Tuo kaikk' ois ihmeen komeaa;
    vain kaipaa kammopauhinaa.

FAUST.

    Nuo holvistojen ontot asut, kuvat,
    vapaassa ilmassa ne vahvistuvat;
    tuolt' aikaa soi jo kalske, kalistelu,
    niin kumina, särähtävä melu.

MEFISTOFELES.

    Niin soi! Mik' enää panis salvat!
    Jo kalskuu aateliset kalvat
    kuin aikaan vanhaan, armaaseen.
    Käy guelfin, ghibelliinin taisto,
    vie kinnas-, säärysraudat vaisto
    taas innoin taistoon ikuiseen.
    Peritty luonto niist' ei luovu,
    ei lepy, sovintoon ei suovu;
    jo täyttää pauhu tantereen.
    Niin pirunkisain ihmepilli
    on puolueitten viha villi,
    ain' aivan vimmaan viimeiseen;
    se saatanallisesti räikkyy,
    jo paanillisin kauhuin säikkyy
    äänt' inhaa laakso äärineen.

Taisteluntelmettä orkesterissa, vaihtuen lopulta sotilaallisen reippaisiin säveliin.

VASTAKEISARIN TELTTA, valtaistuin, upea ympäristö.

SAALISSIEPPO.

    Siis ensiksi me ehdittiin!

RISTORIPEÄ.

    Ei nopsin korppi kiidä niin.

SAALISSIEPPO.

    Mitk' aarteet koossa kukkuroin!
    Mist' alan? Mihin päättää voin?

RISTORIPEÄ.

    Täys teltta, aivan ahtaen!
    En tiedä, mistä kahmaisen.

SAALISSIEPPO.

    Tuon maton sieppaan mainion!
    Mull' usein huono vuode on.

RISTORIPEÄ.

    Tuo piikkinuija teräspää
    mua melkoisesti miellyttää.

SAALISSIEPPO.

    Ma kultapäärme-viittaa noin
    punaista, pulskaa unelmoin.

RlISTO RIPEÄ.

    Se pian käy, vain lyödään näin
    mies maahan, mennään eellä päin.
    Niin paljon puursit etkä saa
    sa pussiin mitään oikeaa.
    Ann' olla rojun, korjaa pois
    tuo arkku tuolta! Ollut ois
    siin' oiva palkka joukkojen,
    on silkkaa kultaa sisus sen.

SAALISSIEPPO.

    Niin murhanraskas! Mahdoton
    mun nostaa on, mun kantaa on.

RlISTO RIPEÄ.

    Pian, painu kuuruun, että saan
    sen vääntää selkääs tanakkaan!

SAALISSIEPPO.

    Voi onnetonta! Rusentuu
    jo taakan alla ristiluu.

        Arkku putoaa ja lentää auki.

RlISTO RIPEÄ.

    Punaista kultaa koossa noin!
    Pian korjaa kourin, kahmaloin!

SAALISSIEPPO kyyrysillään.

    Pian helmaan vain, mink' ennättää
    Vähille emme vielä jää.

RISTORIPEÄ.

    Jo riittää tuo! Jo riennä nyt!
        Saalissieppo nousee pystyyn.
    Voi, reikä helmaan revennyt!
    Jos käyt, jos seisot, vuotaa pois
    suur' aarre vain, kuin soraa ois.

HENKIVARTIOITA, oikean keisarin.

    Vai tänne pyhään paikkaan tultiin
    käsiksi keisarin jo kultiin!

RISTORIPEÄ.

    Jäsenet kaupan panna sai,
    nyt saalis korjataan. Niin kai
    vihollisteltoiss' ain' on saatu, —
    myös meillä soturin on laatu.

HENKIVARTIAT.

    Saa moiset potkun täältä pois;
    vai varasräähkä sotur' ois!
    Jos keisariimme liittyy ties,
    ole rehti, suora sotamies!

RIISTORIPEÄ.

    Niin, rehti suoruus, kyllä vaan,
    se pakkoveroks sanotaan.
    Kaikk' yhtä maata! Anna tänne!
    on virkatervehdyksenänne.
        Saalissiepolle.
    Nyt pois, ja minkä sait, se vie!
    Me mielivierait' emme lie.

        Poistuvat.

ENSIMMÄINEN HENKIVARTIA.

    Miks suuta vasten sivaltaa
    tuot' et jo voinut julkeaa?

TOINEN.

    En tiedä, voiman otti pois,
    kuin aaveita ne olleet ois.

KOLMAS.

    Kuin sokaistuksi siihen jäin,
    vain vilskett' epäselvää näin.

NELJÄS.

    En ymmärrä, niin päivä tää
    ol' outo, kumman kuuma sää,
    niin kaamea, niin raskas helle,
    ken kesti, ken jäi tanterelle;
    hapuilit, hosuit kaiken ties,
    jok' iskuun kaatui vihamies;
    kuin usva kaiken ympäröi,
    kohina, pauhu korviin löi;
    niin mentiin vain, toi tänne tie,
    en tiedä, kuinka tultu lie.

Keisari ja neljä ruhtinasta saapuu. Henkivartiat poistuvat.

KEISARI.

    Kuink' olkoonkin, me voitimme, pakosalla
    jo hajall' on vihollinen kedoll' aukealla.
    Täss' istuin on tyhjä, vilpin on aarteet nää,
    koruverhoja ylt'yli, tuskin ett' alaa jää.
    Oman vartion varjeleman majesteetin luo me
    nyt pääsyn kansojen lähettiläille suomme;
    jok' ilmalta käy iloviestit: rauhan maat
    jo saa, alamaiset on alttiit ja innokkaat.
    Jos myötä myös lumett' ollut on velhon luomaa,
    lopult' yksin sodimme. Taisteluss' onnensuomaa
    mont' osuu: taivaasta vihollisjoukkoon voi
    kivi pudota, verta pilvistä pisaroi.
    Soi oudoin, mahtavin kaiuin kallioloukot,
    se meitä rohkaisi, masensi vastajoukot.
    On voitettu kukistunut, ikipilkan saa,
    suurt' ylväs voittaja kiittää suojelijaa.
    Ja käskyttä into on yhtyä kaikilla muilla.
    Sua, Herra, kiitämme miljoonilla me suilla.
    Mutt' ylistys suurin on, omaan kun sydämeen,
    mitä harvoin tein, luon katseen ma nöyrtyneen.
    Pois leikkiköön nuor' ruhtinas päivänsä liedon,
    tuo vuodet hetken arvosta vakaan tiedon.
    Siks oitis teidän neljän ma arvokkaan
    kera käyn hovin, valtion onnea valvomaan.

        Ensimmäiselle.

    Sa, ruhtinas, joukot järjestit viisain toimin,
    sa ratkaisussa niill' iskit sankarivoimin;
    nyt rauhaa turvatkoon sinun neuvos, työs!
    Saat valtamarskin arvon ja miekan myös.

VALTAMARSKI.

    Väkes uskollisuus jo sisäisen rauhan takaa;
    myös vaaroilt' ulkoisilta kun valtas on vakaa,
    isänlinnaas meidän suo pidot valmistaa;
    salin avaran juhlatungos kun ahtaaks saa,
    sun eessäs, sivullas paljaana kannan kalpas,
    se korkeimman vallan saatto on, aina valpas.

KEISARI toiselle.

    Jalo miekka- ja seuramies, hovin vanhimman
    sa kamariherran saat viran vaativan.
    Hovikunta kaikki sun käskysi alla on siis tää,
    mua ei hyvin palvella, keskenään se jos kiistää.
    Kukin sun esikuvastas oivasta oppikoon
    tien herransa, hovin ja kaikkien suosioon.

VANHIN KAMARIHERRA.

    Ase herransa suuren hengen ken on, se tietää
    tien kyllä, ken auttaa parhaita, kehnotkin sietää,
    on selkeä, suora, on vakaa ja nuhteeton!
    Näet, herra, mieleni, siin' ylin palkkani on.
    Voin kuvailla juhlan jo: kultamaljan ma täyden
    siin' ojennan sun kätes huuhtoa pöytään käyden,
    pidän sormuksias, ilon hetkellä että saa
    vesi kättäsi kuin mua katseesi virvoittaa.

KEISARI.

    On vakavammat, ei juhlat, mielessä mulla,
    mutt' olkoon! Huvista myös voi hyötyä tulla.

        Kolmannelle.

    Ylin ollos sa huoneenhaltia! Riistamaat
    ja siipikarjat, kartanot haltuus saat;
    kuun kunkin antimist' itse katsoen, kaiten
    sa mieliruoat valmistuttaos taiten!

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA.

    Visu paasto on mulle mieluisin velvollisuus,
    ilo kunnes sulle on pöytäsi ihanuus.
    Kera toimess' on keittiökunta, sen kaukaa tuoden,
    mitä lähelt' ei saa, mitä anna ei aika vuoden.
    Sa kaukaista, varhaist' et vaadi, et uhkeaa,
    vain yksinkertaista, vahvaa ateriaa.

KEISARI neljännelle.

    Kun juhliin on näin puhe johtunut, tarpeen niissä
    myös ylimmäinen on juomanlaskija. Siis sä,
    nuor' urho, se ollos! Runsaat ja valiot
    pidä viinikellareissamme varastot!
    Raja kohtuuden, raton hilpeän itse tiedä,
    ett' eemmäs ei tilaisuus saa vietellen viedä.

YLIMMÄINEN JUOMANLASKIJA.

    Myös nuoriso, ruhtinas, siihen jos luotetaan,
    pian miehiksi varttuu, ennenkuin arvaakaan.
    Minä myös jalon juhlan jo tuon näen: parhain taidoin
    pitopöydän keisarillisen aartein aidoin,
    korumaljoin kultaisin, hopeisin kaunistan,
    vaan sulle ma varaan maljoista sorjimman:
    lasin kirkkaan noita Venezian ihmeitä,[98] joista
    on makeinta viini eik' yhtään juovuta. Moista
    moni taika-aarretta liioinkin uskonee,
    sua, korkein, sun kohtuutes paremmin varjelee.

KEISARI.

    Tänä vakaana hetkenä teille mit' aioin jakaa,
    sen kuulitte luottain, sen sanani teille takaa.
    Suur' on sana keisarin, luja sen lupaus,
    vaan tarpeen on vahviste myös, jalo kirjoitus,
    nimi keisarin. Saapuvan, säädetyn muodon suomaan,
    minä hetkell' oikeall' oikean miehen huomaan.

        Arkkipiispa-valtakansleri saapuu.

    Kun päätekivensä kiinteän holvi saa,
    niin rakennus varma on ikiaikain taa.
    Piti siitä jo neuvoa neljän ruhtinasraati,
    mitä huoneemme, hovimme menestys lähinnä vaati.
    Vaan valtakuntaa kaikkea vaalimaan
    nyt viisi arvoon ja valtaan asetetaan.
    Mailt' olkoot kaikkia muita he mahtavammat;
    siks alueet heti annankin avarammat,
    nuo perinnöt luopioitten. Te urhokkaat
    ja uskolliset, monet saatte te kauniit maat
    sekä korkean oikeuden, kun on tilaisuutta,
    myös vallaten, ostaen, vaihtaen hankkia uutta.
    Samall' olkoon jok' etuus visusti loukkaamaton,
    joka vanhastaan maan valtaherroilla on.
    Ylin teill' on tuomiovalta, ei minkäänlaista
    ole siitä vedontaa. Verot, vuokrat on maista,
    tieturva, tulli, tihunti, ruhtinaan
    raha-, suola-, vuorioikeus ainiaan.
    Esivallan lähimmiksi ma teidät nostaa
    näin tahdon, täysin määrin kiittää ja kostaa.

ARKKIPIISPA.

    Sanon kaikkien nimessä kiitokset hartaimmat;
    teet vahvoiksi meidät ja valtasi vahvistat.

KEISARI.

    Puen arvolla teidät, te viis, viel' ylennetyllä.
    Elän mailleni vielä, ja into on elää kyllä;
    mutt' isien ylhäin sarja se mieleen tuo,
    ett' innon ja toimen loppu koht' ehtii luo.
    Jätän rakkaani myös minä kerran, ken tietää milloin;
    on velvollisuutenne seuraaja valita silloin:
    pyhäll' alttarill' ylhänä seiskoon hän kruunupäin,
    ja rauhassa käyköön, mi nyt kävi myrskysäin!

VALTAKANSLERI.

    Povess' ylväs tunne sun eessäsi ruhtinaitten
    on piiri kumartuneena mahtavin maitten.
    Se viime sykähtämään veren uskollisen
    on ruumis — sa tahto, mi helposti liikutat sen.

KEISARI.

    Nimi siis ja säädekirjoitus ainiaaksi
    sanan annetun vahvistakoon, ikiaikain taaksi.
    Tosin herroina maan teill' omistus vapaa on,
    vaan sillä ehdolla, ett' on se jakamaton;
    mitä lisäättekin tähän meidän valtamme suomaan,
    se vähentämättä jää pojan vanhimman huomaan.

VALTAKANSLERI.

    Heti pergamentille säädöksen tärkeimmän
    minä meidän ja valtion onneksi kiinnitän;
    jää leima ja tekstaus huoleksi kanslialle,
    nimes korkean piirrät, valtias, vakuudeks alle.

KEISARI.

    Siis päästän nyt minä teidät, ett' yhdessä saa
    kukin harkita päivää suurta ja juhlaisaa.

        Maalliset ruhtinaat poistuvat.

ARKKIPIISPA jää ja puhuu pateettisesti.

    Meni kansleri, piispa jäi, hän vakaalla suulla
    tuo hengen varoituksen sun korvasi kuulla!
    Sinust' on häll' ahdistus sydämen isällisen.

KEISARI.

    Ilon hetkell' ahdistus! Mikä on aihe sen?

ARKKIPIISPA.

    Miten katkera tällä hetkellä tuskani siit' on,
    pyhä, voideltu pääs kun on paulassa saatanan liiton!
    Lujaks istuimes luulet; sen pahempi, Jumalaa
    se ja isää paavia uhittelee. Kun saa
    tämä tiedon, lyö pyhä tuomion salama pian
    ja tuhoo sun valtakuntasi, synnin sijan.
    Hän muistaa sen, mitä kruunauspäivänä teit,
    miten juhlassa koston kourista velhon veit.
    Ens' armon säde kirotun päätä kohti
    sun kruunustas kristikuntaa loukaten hohti.
    Vaan rintaasi lyö ja Pyhälle onnestas
    sa pattoisesta suo ropo sovelias!
    Nuo laajat rinteet, miss' oli leiris ja autti
    sua häijyt henget ja korvas neuvoista nautti
    ruman valheenruhtinaan, vihi kentiksi nuo
    pyhän kilvoittelun, sanan valaista mielesi suo;
    kaikk' ääriin asti vuoret ja metsät taajat
    ja alati vehmaat kumpujen laitumet laajat,
    kalajärvet kirkkaat, myös purot luvuttomat,
    alas laaksoon suikertavaiset ja suistuvat,
    kylin, nurmin, niityin itse lakeus aava:
    niin katumust' ilmaiset, olet armon saava.

KEISARI.

    Mua raskas syyni syvästi peljättää;
    rajan asetus sun oman arvios varaan jää.

ARKKIPIISPA.

    Aluks säättäköön sija saastan ja rikkomuksen
    heti kohta paikaksi Korkeimman palveluksen.
    Pian hengessä nousee jo mahtavat muurit nuo,
    säde aamuruskon välkkeensä kuoriin luo;
    jo ristiks avartuu kehys, pitkulaisten
    jo laivain holvistot iloks uskovaisten;
    kautt' usten he ylhäin hartaina tulvahtaa;
    soi kellojen kutsu vuorten, laaksojen taa,
    sen torneista taivasta tavoittavista ne huusi,
    käy katujat sinne, on tarjona siell' elo uusi.
    Pyhä vihkimyspäivä — josp' ois se jo läheinen!
    Sun läsnäolos on korkein kaunistus sen.

KEISARI.

    Halun kiittää Herraa hartaasti ilmi tuokoon
    työ niin iso, syylleni myös sovituksen suokoon.
    Niin, tunnen jo, kuinka se mieltäni ylentää.

ARKKIPIISPA.

    Mun, kanslerin, huoleksi muodon muovaus jää.

KEISARI.

    Teet luovutuskirjan, jolla ne kirkolle siirrän,
    lainmukaisen, alle ma ilolla nimeni piirrän.

ARKKIPIISPA, joka on lähtenyt menemään, mutta kääntyy ovelta takaisin.

    Samall' annat laitokselle, mi syntyy näin,
    verot, vuokrat, kymmenykset ja niin edespäin
    ikinautinnoks. Erät suuret sen huolto kysyy
    alinomaa, ett' arvokkaassa se kunnossa pysyy.
    Jott' autioseutuun kohta se kohota vois,
    osa saalis-aarteesta sen hyväks erota pois.
    On muistaminen lisäks, että on tuotava puuta,
    on kalkkia kaukaa ja liusketta ynnä muuta.
    Ajotyöhön kansa saarnalla saatetaan,
    sitä kirkko siunaa, ken altis on palvelemaan.

KEISARI.

    Suur', raskas synti tuntoni kuormaksi koitui,
    pahan vahingon mulle ilkeät noidat noitui.

ARKKIPIISPA palaa uudelleen tehden syvän kumarruksen.

    Suo anteeksi, herra, lääniks se herjainen mies
    meren rannan sai; mut on siell' äkin pannan ies,
    jos et katuen myös sitä suo pyhän kirkon huomaan,
    verot, kymmenykset ja antimet tuotteista tuomaan.

KEISARI ärtyisesti.

    Sit' ei viel' ole ees, meri peittää sen rannikon.

ARKKIPIISPA.

    Sen aika joutuu, ken malttaa, kell' oikeus on.
    Vain meille jääköön voimaan sananne vakaa!

KEISARI yksin.

    Koko valtakunnan pois pian saisin jakaa.

VIIDES NÄYTÖS

AVOIN SEUTU.

VAELTAJA.

    Tunnen tuon ma lehmuspuiston,
    vanhuuttaan vain tuuhenneen.
    Verrytän taas entismuiston
    takaa pitkän taipaleen!
    Vanha tuttu maja tuohan
    mulle muinoin hoivan soi,
    rannan särkälle sen luohan
    minut myrskyn hyöky toi!
    Siunaisin viel' auttajoita, —
    alttiit, reippaat molemmat.
    Nähnenköhän enää noita?
    Niin jo vanhat olivat.
    Väki hurskas! Lyönkö oveen?
    Kutsun? — Terve, toivotan,
    hyvä työ jos teille poveen
    onnen tuo viel' ihanan.

BAUKIS, pieni eukkomuori, hyvin vanha.

    Rakas vieras, hiljaa! Säästä
    rauhaa vanhan puolison:
    taas hän pitkän unen päästä
    hetken valpas, virkku on.

VAELTAJA.

    Äiti, olethan se nainen,
    jota etsin, olet kai?
    Hengestään sua nuorukainen
    ja sun miestäs kiittää sai!
    Sinä, Baukis, reipas vaimo,
    puolikuolleen elvytit!

        Hänen miehensä ilmestyy.

    Aalloista, Filemon[99] aimo,
    aarteeni sa korjasit!
    Valpas työnne, roihun hoito,
    kellon soitto, johdon soi:
    niin viel' avun saada koito
    kolkon surman suussa voi.
    Noit' ois mieli muistutella,
    meri nähdä rajaton,
    polvistua, rukoella,
    rintani niin täysi on!

        Astelee edemmäs särkälle.

FILEMON Baukiille.

    Kata pöytä, riennä, kanna
    eineet tarhaan rehevään.
    Juosta, hämmästellä anna!
    Ei hän usko silmiään.

        Lähtee jälkeen.

FILEMON seisoen vaeltajan rinnalla.

    Kussa raivo kuohulaineen
    teitä ruhjoi, katsokaa:
    paratiisi kukkamaineen
    tää nyt kaunis kukoistaa.
    Vanhenneena en kuin ennen
    enää auttaa voinut ois;
    vaan jo voiman multa mennen
    karkkos aalto kauas pois.
    Viisaat käski, raisut raatoi,
    kaivannot ja padot loi,
    merta niin he maaksi maatoi,
    sijall' itse valtikoi.
    Niityt vehmaat silmäs näkee,
    kylät, tarhat, metsät, haat.
    Tule, nauti, lepoon käkee
    päivä, kohta tummuu maat. —
    Tuolta kaukaa purjeet kiitää,
    etsii yöksi valkamaa —
    pesälleen kuin linnut liitää —
    sen nyt kaukana ne saa.
    Vasta äärell' ilman hohtaa
    meren siinne, täällä sun
   silmäs kaikkialla kohtaa
    alan taajaan asutun.

PUUTARHASSA.

Istuvat kolmisin pöydässä.

 BAUKIS vieraalle.

    Vaiti jäät? Ei ruoan palaa
    huoli huules hiutuneet?

 FILEMON.

    Kas, hän ihmeen kuulla halaa:
    haasta, halulla sen teet.

BAUKIS.

    Onp', on ihmeet olleet, jotta
    vieläkään en rauhaa saa;
    sill' ei ollut todentotta
    koko homma oikeaa.

FILEMON.

    Keisar' ei tee väärin! Läänin
    hän se antoi, rannan tään!
    Airut huus sen suurin äänin,
    päätti torven pärinään.
    Saivat ensi jalansijan
    näitten särkkäin seutuviin.
    Vihantaan ne peittyi pian,
    teltat vaihtui palatsiin!

BAUKIS.

    Päivin turhaan väki työssä
    hääri, kuokki, lapioi;
    missä liekit liehui yössä,
    patoon paistoi huomenkoi.
    Ihmisuhrit vuoti verta,
    yössä tuska voihki, huus;
    lieskat juoksi kohti merta —
    kanava siin' aamull' uus.
    Jumalaton on hän, viedä
    himoo majan, lehdon tään;
    naapureit' ei korska siedä,
    valtans' alle polkis pään.

FILEMON.

    Maata maksuks uutta tuota
    toki sorjan palstan sois!

BAUKIS.

    Vesipohjaan älä luota,
    kukkulaas äl' anna pois!

FILEMON.

    Kappelille käymme, näämme
    päivän viime kajasteen,
    soittain rukoukseen jäämme,
    Luojan turvaan ainaiseen.

PALATSI.

Avara koristepuutarha, suuri, suora-uomainen kanava. Faust ylen vanhana, kävelee mietteissään.

LYNKEUS, TORNINVARTIA, puhetorveen huutaen.

    Punassa illan purjeet puuntaa,
    on reipas riento valkamaan.
    Ui suuri laiva tätä suuntaa,
    juur' ikään soluu kanavaan.
    Jo kirjoviirein viittoo haaksi,
    ojentuu jäykät mastot, raat.
    Teet laivurin sa onnekkaaksi,
    ylimmän onnen itse saat.

        Kellonsoitto kuuluu särkältä.

FAUST kimmastuen.

    Kirottu kilke! Niinkuin haava,
    jonk' inha ilkinuoli löi!
    Mull' eess' on valtamaani aava,
    takana kiusa kirpelöi,
    tuo mieleen karsain äänin vajaan
    omistusvaltani: se on
    tuon lehmuslehdon tummaan majaan,
    sen lahoon kirkkoon tehoton.
    Siell' lepuuttaa jos soisin mieltä,
    mua vieraat varjot kammottaa;
    käy oka silmään, jalkaan sieltä.
    Jos pääsis täältä matkain taa!

TORNINVARTIA, kuten edellä.

    Ui riemuin kirjopursi luo,
    sit' illan raikas tuuli tuo!
    Kuin mikä vuori nousee noin
    se arkuin, lippain, laatikoin.

Komea alus, runsas ja kirjava lasti vieraiden maanosain tuotteita. Mefistofeles. Kolme väkevää.

KUORO.

    Maiss' ollaan, pois
    jo astutaan.
    Isännän onneks
    olkoon vaan!

        Astuvat laivasta, tavarat kannetaan maihin.

MEFISTOFELES.

    Ol' uljas retki, tyytyvän
    tois mielen kiitos isännän.
    Kaks ulapoille purtta ui,
    kakskymment' äsken palautui.
    Mit' aikaan retki suurta sai,
    todistaa tuomiskuorma kai.
    Tuo väljän mielen väljät veet,
    teet kursailutta, mitä teet.
    Vie ote reipas voittoon työs,
    sa kalan kaappaat, laivan myös.
    Kun ensin kolme valtaas saat,
    niin neljänteen jo isket haat;
    on viides oma turmion;
    on oikeus, kun valta on,
    vain mitä saa, ei miten, kysyy.
    Jos mull' on jokin tuntemus,
    niin sota, kauppa, rosvous
    on kolminaisuus, joka pysyy.

KOLME VÄKEVÄÄ.

    Jäi tervehdys,
    jäi kiitos pois,
    kuin törkyä
    vain tuotu ois!
    Hän nuiva niin
    on naamaltaan;
    ei kelpaa aarteet
    kuninkaan.

MEFISTOFELES.

    Muut' enää palkkaa
    lähde ei!
    Teist' osansa
    jo kukin vei.

VÄKEVÄT.

    Vain pikkuisen,
    vain pilanpäin;
    nyt tasan kaikk',
    ei käy se näin!

MEFISTOFELES.

    Kaikk' aarteet ensin
    ahtakaa
    te sali täyteen
    salin taa!
    Kun rikkaus tuo
    häll' eessä on,
    hän tarkemman
    saa arvion,
    eik' itaroi,
    vaan laatimaan
    käy laivajuhlat
    jononaan.

    Tuo huomen kultalinnut tupaan,
    ma niistä huolehdin, sen lupaan.

        Tavarat kannetaan pois.

MEFISTOFELES Faustille.

    Saat muodon synkän vakavan,
    kun kuulet onnes korkean.
    Se älys ylhän kruunu on:
    maa, meri solmii sovinnon;
    maalt' alus nopsa lykätään,
    sen meri kantaa mielellään;
    niin kaarrat täältä linnastas
    maan kaiken käsivarrellas.
    Täst' alkoi kaikki, paikka on
    täss' ensi vajan, varaston;
    täst' ensi ojan uursi työ, —
    siin' ahkeraan nyt airot lyö.
    Suur' aattees, väkes uuraus
    nyt meren, maan on kaunistus.
    Tää paikka —

FAUST.

                  Lemmon tää ja tää
    Se juuri mielen myrkyttää.
    Sa, paljoon tottunut, se tiedä,
    siit' okaa tuhat rintaan jää.
    Se mahdotont' on, sit' en siedä,
    ja myöntää se mua hävettää.
    Ei tee nuo vanhat mulle tilaa,
    ei lehmuksistaan luovu. Puu
    vain muudan multa kaiken pilaa,
    vaikk' omaa maailma ois muu.
    Sielt' oispa kauas nähdä valta,
    kun puusta puuhun lavat käy,
    mua kuinka kaartaa kaikkialta
    mun työni, ettei muuta näy!
    Siell' yhden katseen ilmituoma
    ois ihmishengen ihmeluoma,
    mitellä mietteet toimekkaat
    sais uudet, aavat asuinmaat. —

    Näin mieli kipeimmästi suree,
    kun rikkaudessa puute puree.
    Soi kello, lehmus tuoksuu mulle
    kuin kirkon holviin kuopatulle.
    Ja tahdon kaikkivalta vapaa
    näin hiekkaan raukee, rajan tapaa.
    Tään mielestä mill' irroitan?
    Soi kello, ja ma raivoan.

MEFISTOFELES.

    Ei ihmekään, jos iso harmi
    jo mieltäs katkerasti karmi.
    Tuo pämpätys, ei kieltää voi,
    rumalta jaloon korvaan soi.
    Kirottu piu-pau — kaihtaa pauhu
    pois illan siinnon niinkuin sauhu.
    Se joka seikkaan sekoittautuu,
    lie ensi pesu taikka hautuu,
    välillä piun ja paun kuin ois
    unt' elo, humahtain jo pois.

FAUST.

    Tuo vastustelu jäykkäpää! —
    Niin kaunein voitto sikseen jää,
    tuliseks että tuskakseen
    jo väsyy itse oikeuteen.

MEFISTOFELES.

    Miks oikein emmit? Ota haltuus!
    Sull' asuttaa on ammoin valtuus!

FAUST.

    Siis mene, heidät sieltä siirrä!
    On tiedossas se tilus soma,
    jok' olkoon vanhusparin oma.

MEFISTOFELES.

    Ne viedään paikkaan katsomaas,
    yks kaks siell' ahertavat taas;
    Ja pakkolähdön — koti uus
    sen korvaa, paikan paremmuus.

Viheltää kimeästi. Kolme väkevää astuu esiin.

MEFISTOFELES.

    Nyt tulkaa, herra käskyn suo.
    Ja huomen laivajuhlan tuo.

VÄKEVÄT.

    Lie laiha juhla, kitsas kilta!
    Hyv' ollut vastaanotto ei.

MEFISTOFELES ad spectatores.

    Vain vanha toistuu: Naabotilta
    näin viinitarhan viejä vei. Regum X, 21.

PIMEÄ YÖ.

LYNKEUS, TORNINVARTIA, vartiotornissa laulaen.

    Sain katsojan mahdin,
    maan armaan ma nään.
    Ma valvon ja vahdin,
    ma torniini jään.
    Nään kunnaat ma koiton,
    nään tähdet ja kuut,
    nään metsikön loiton,
    sen kauriit ja puut.
    Kaikk' kauneus pukee
    ne loppumaton.
    Sen sieluni lukee
    ja lumottu on.
    Mit', auvoiset silmät,
    te näittekin vain —
    niin kaunista sentään
    ma katsoa sain.

            Tauko.

    Ei vain huviksi mull' ylhä
    ole tähypaikka tää;
    maan, jonk' yö jo kattaa jylhä,
    mikä hirmu herättää!
    Kipunoitten välke kiiluu
    kaksois-yöstä lehmusten,
    yhä hehkuvammin hiiluu
    ilmanvedost' yltyen.
    Ah, jo tult' on täynnä maja
    sammalkatto, märkä, mätä;
    apuun nopsaan huutaa hätä,
    saapumatt' on pelastaja.
    Ah, tuo kunnon väki kulta,
    niin jok' ennen varoi tulta,
    viekö sen nyt kuuma surma!
    Mikä julma tapaturma!
    Liekit leiskuu, punaan näen
    käyvän mustan sammalsuojan.
    Kunpa auttais kelpo väen
    liekkihornast' apu Luojan!
    Juoksee kirkkaat tulijuovat,
    lehdet, oksat leimuun luovat,
    kuivat rangat heti palaa,
    hehkuu, maahan rysähtää.
    Miks on moista näköalaa
    nähdä kaukokatse tää!
    Kappelin jo sortaa taakka
    raskas rankain palavain;
    lehmusten jo latvaan saakka
    liekit kiipee leimahtain.
    Ontot puut kuin liehkupylväät
    loitos punaloimun luo.

        Pitkä tauko. Laulua.

    Poiss' on silmän ilo, ylväät
    vuosisataisrungot nuo.

FAUST parvekkeella, katsoen särkkiin päin.

    Mink' ylhäält' uikutuksen kuulen?
    Sen virren viesti myöhä on.
    Valittaa tornimies, ja tuulen
    työ multa pilaa maltiton.
    Vaan puolin hiiltyneiksi vaikka
    jäis kolkot rungot lehmusten,
    siell' uljas koht' on tähypaikka,
    vaill' äärtä näköpiiri sen.
    Myös koti siell' on uus se, kussa
    tuo vanhuspari majailee,
    ylevän säälin suojelussa
    elonsa illast' iloitsee.

MEFISTOFELES ja KOLME VÄKEVÄÄ alhaalla.

    Tulemme, minkä jalat tuo:
    ei käynyt hyväll', anteeks suo.
    Sai jyskyttää ja ryskyttää,
    mutt' yhä salpaan ovi jää;
    taas ryskytimme tuokion —
    siin' ovi-rauskan pirstat on.
    Me uhataan ja karjutaan,
    ei kuulla meit', ei alunkaan.
    Kuin aina: eivät kuunnelleet,
    kosk' eivät kuulla tahtoneet.
    Me siin' ei siekaeltu, vaan
    pois raivattiin ne sukkelaan.
    Käpisseet vanhat kauan ei,
    pelästys heiltä hengen vei.
    Mies outo meitä vastustaa,
    käy kätköstään ja surman saa.
    Nous äkkitelme hurjapää,
    säen liedest' olkiin lennähtää.
    Ne roihahtaa, niin saaneet on
    nuo kolme kuolinrovion.

FAUST.

    Te kuurot, kuinka teitte sen!
    Ma vaihtoon pyysin, ryöstöön en.
    Teon villityn ja katalan,
    ma sen ja teidät kiroan.

KUORO.

    Soi sana vanha: Suostu, tee,
    mit' ikään valta vaatinee.
    Liet jäykkä, uhmaat käskijääs,
    se maksaa mantus, maas ja — pääs.

        Poistuu.

FAUST parvekkeelta.

    Yön tähtituike kätköön käy.
    Ei loimotusta enää näy;
    vain hehkuu hiillos, viima lyö
    ja käryn, sauhun tänne tuo.
    Voi, pikakäsky, pikatyö! —
    Mitk' aavevarjot väikkyy luo?

SYDÄNYÖ.

NeljS harmaata naista ilmestyy.

ENSIMMÄINEN.

    On nimeni Puute.

TOINEN.

                     Mun nimeni Syy.

KOLMAS.

    Mun Suru.

NELJÄS.

              Mun Hätä.

KOLMIN.

                        Pysähtyy
    tähän tie. Ovi suljettu meilt' on tuo.
    Rikas eläjä! Ei ole pääsyä luo.

PUUTE.

    Siis varjoksi vaihdun.

SYY.

                           Siis raukenen pois.

HÄTÄ.

    Mua näkevinään ne ei miekkoiset ois.

    SURU.

    On, siskot, ummessa teille se ovi;
    Surun liukua sisään on avaimenlovi.

        Suru katoaa.

PUUTE.

    Pois, harmaat siskot, jo siirtykää!

SYY.

    Liki tahdon ma vierellä viivähtää.

HATA.

    Kera kinterill' on Hätä saattona ties.

KOLMIN.

    Tuo pilviä tuuli, ei tähtiä näy!
    Kas, tuolta jo kaukaa, kaukaa käy,
    jo saapuu hän, veljemme — — viikatemies.

FAUST palatsissa.

    Tuli neljä, lähtevän kolme näin;
    sanat hämärät kuulin ja ymmälle jäin.
    Hätä... sellaista jotain ne hokea ties,
    sana kolkko sen seurana — viikatemies.
    Kuin aavekuiske soi se kumeasti.
    Siis viel' en taistellut ma vapaaks asti.
    Pois taikuudesta polkuni jos taipuis,
    jok' ainoa jos loitsu unhoon haipuis,
    mies sinänsä jos, luonto, eessäs ois,
    inehmo olla vaivan maksaa vois.

    Se olin, kunnes aarrett' yöstä kaivoin,
    kirosin itseni ja kaiken raivoin.
    Nyt ilman täyttää kummittelu tuo,
    ett' ei jää paikkaa, joka suojan suo.
    Näet hymyilevän päivän kirkkaan helon,
    jäät silti houreverkkoon yön ja pelon;
    kedolta palaat täynnä kevään hurmaa,
    vain vaakkuu lintu; mitä vaakkuu? Turmaa.
    Noin taikausko pauloo myöhään, varhain —
    saat enteet, merkit: näin, noin tehdä parhain
    niin säikkyneenä yksin seista saa;
    narahtaa ovi, ei näy tulijaa.

        Kammahtaen.

    Tääll' onko ken?

SURU.

                     On, vastaan kysymään.

FAUST.

    Ken olet siis?

SURU.

                   Täss' olen vain ja jään.

FAUST.

    Pois täältä!

SURU.

                 Osuin paikkaan oikeaan.

FAUST ensin vihastuen, sitten talttuen, itsekseen.

    Luvusta loitsuin varo itses vaan!

SURU.

    Vaikk' ei korva kuulla voisi,
    halki sydämen se soisi.
    Muotoa ma ottain monta
    käytän valtaa armotonta,
    maalla, merell' ainiainen
    ahdistava seuralainen,
    mairittu kuin kirottukin,
    kaikki karttaa, kohtaa kukin. —
    On Suru sulle outo siis?

FAUST.

    Läpi maailman vain matka kiis;
    ma joka mielentuomaa tartuin tukkaan,
    mi mennäkseen, sai mennä hukkaan,
    mi viihtänyt ei, jouti pois.
    Vain halusin, vain täytäntöön mä vein,
    ja toivoin uutta taas, niin myrskytein
    eloni riensin: ensin suuri, voiva,
    nyt viisas kulku, askel aprikoiva.
    Maanpiirin kyllin tunnen. Näköalat
    on ummess' ylöspäin, jää salaan salat.
    Räpyttäin sinne silmän houkko loi,
    taa pilvein laisiansa haavelmoi.
    Tääll' olkoon kanta vakaa, valpas tunto;
    maailma vastaa tää, kun kysyy kunto.
    Miks iäisyyksiin tarvis haihattaa!
    Sen tavoittaa hän, minkä tajuaa.
    Niin maisen päivän matkatkoon hän siis
    vain tietään, — aaveet, henget — niistä viis
    Häll' onni, tuska olkoon riento tuo,
    mi tyytymyksen hetkeä ei suo!

SURU.

    Ken on kerran mun, sen vaivaan
    apua ei alla taivaan;
    ikisynkkyys alkaa niellä,
    päiv' ei nouse, laske siellä;
    vaikka valvoo aistein kaikin,
    sisäll' yö jo vallan saikin
    aarreaittans' ohi täyden
    kulkee köyhänä hän käyden.
    Pohtii onnen, polon pulmaa,
    kylläisyys on nälkää julmaa;
    riemun, tuskan toiseen kertaan
    lykkää vellomasta vertaan,
    vastaiset vain porraspuunaan, —
    niin ei valmiiks ehdi kuunaan.

FAUST.

    Vait! Kimppuuni et pääse noin!
    Lorultas korviani säästä.
    Pois! Moisin surkein porinoin
    sais viisaimmankin pyörälle jo päästä.

SURU.

    Mennä vaiko tulla? Valta
    omalt' uupui valinnalta;
    tasatiellä hoippuu varoin
    puoliaskelein hän aroin,
    harhempaan ain' eksyy, nääntyy,
    kierommaksi kaikki kääntyy;
    itseään ja muita painaa,
    huokuu, tukehtuu, ei vainaa,
    eloss' ei, ei elvy, voivu,
    toivo sammu ei, ei toivu.
    Vierintä vain veikan vinha, —
    kieltää, käskee pakko inha, —
    hengähtää, taas herpoo, murtuu,
    kostu unest' ei, vain turtuu,
    tuost' ei tuohon pääse tiellä,
    niin hän kypsyy hornan niellä.

FAUST.

    Kovanonnen aaveet! Kohtelette noin
    meit' ihmisiä kerrat tuhannetkin;
    hämäätte tuskan sekasokkeloin
    pahoiksi päivät yhtäkaikkisetkin.
    Demooneja on työläs karkoittaa,
    kireä henkiside kestää kyllä;
    vaan, Suru, valtaas suurta, vaanivaa
    en tunnusta, se ei mua yllä.

SURU.

    Se tunne, heti kohta kokein,
    mik' iskee ylles kiro-ies!
    Ikänsä ihmiset käy silmin sokein,
    Faust, sokene nyt päässä ties! —

        Henkäisee häneen.

FAUST soenneena.

    Yö syvää syvemp' ympäröivän näyttää,
    vaan sisällä on silti valoisaa;
    mun täytyy rientää, suunnitelma täyttää
    isännän sana yksin innoittaa.
    Hereille, miehet kaikki! Onnekasta
    te totta tehkää aikeest' uljahasta!
    Työ käyntiin, kädet kuokkaan, lapioon!
    Mitattu uoma kohta uurtukoon!
    Vain järjestys ja vauhti vakaa,
    se palkinnoista parhaan takaa;
    työn suuren täyttöön tähdätyksi
    saa tuhat kättä henki yksi.

PALATSIN SUURI ESIPIHA.

Soihtuja.

MEFISTOFELES työvoutina etualalla.

    Hoi, tänne, tänne, hutjakkeet,
    lemuurit,[100] kummat kuomat,
    luu-, jänner-, kinner-ketaleet,
    hotaistut puoliluomat!

LEMUURIT, kuorossa.

    Koht' astumme sua auttamaan,
    näin vihjaistiin jo: saamme
    kai laittaa uuden, laajan maan,
    se joutuu hallintaamme.

    On paalut tuossa suippopäät,
    on mittaketju pitkä;
    soi äsken käskyt äänekkäät,
    meilt' unohtui jo, mitkä.

MEFISTOFELES.

    Tää taidokast' ei vaadi vaivaa,
    vain omin mitoin saatte kaivaa!
    Käy pisin maahan pitkin pituuttaan,
    muut ympäriltä nurmen raivaa;
    kuin isillemme aikoinaan,
    nyt sola soukka kaivetaan.
    Käy linnan herra kaitaan majaan,
    niin typerään tie raukee viime rajaan.

LEMUURIT kaivaen ilkamoivin elein.

    Kun nuorna lemmin, leikamoin
    ol' ihanaa ja sorjaa;
    miss' ilo huima huiskui, soi,
    ma nostelin jalkaa norjaa.

    Nyt saattoi sauvan kainaloon
    jo vanhuus vaanivainen;
    ma haudan oveen kompastuin —
    se juur' ol' avonainen!

FAUST tullen palatsista, hapuilee ovenpieliä.

    Lapioniskut, ah, mink' ilon tuo!
    Mua varten lauma työhön ryhtyy,
    maa sovuss' itseensä nyt yhtyy,
    päin aallon vimmaa rajan luo.
    mert' äärin saartaa ankaroin.

MEFISTOFELES syrjään.

    Vain meitä varten puuhaat noin,
    teet patos, sulkus, merta sidot;
    Neptunus niin jo sulta pidot
    saa, vesipiru, verrattomat.
    Olette tuiki turman omat; —
    on liittolaisinamme alkuaineet,
    ja kaiken ahmaa tuhon laineet.

FAUST.

    Työvouti!

MEFISTOFELES.

              Tässä!

FAUST.

                     Hanki millä vain
    työkansaa, palkkaa parvittain,
    patista, kiihdä, kiitä, soimaa,
    huvita, käytä kullan voimaa.
    Ja päivittäin tee selko, minkä matkaa
    kanavan kaivua on voitu jatkaa.

MEFISTOFELES puoliääneen.

    Mink' olen kuullut, eivät ruoppaa
    ne kanavaa, vaan kalman kuoppaa.

FAUST.

    Siell' alla vuoriston on suo,
    maan myrkyttää se valtaamamme.
    Pois johtaa löyhkälieju tuo
    ois viime työmme, suurimpamme.
    Teen tilaa miljoonille, pohja vakaa
    vaikk' ei ois, vapaan toiminnan se takaa.
    Vihannoi kedot, kypsyy viljat, marjat,
    maist' uusimmassa viihtyy kansa, karjat;
    koht' asuttavat vankan harjanteen,
    jonk' uljas uuraus loi suojakseen.
    Maa sisäpuolla paratiisimainen,
    sen ääriin lyököön aalto riehuvainen:
    kuss' aikoo ryöstäytyin se uoman kyntää,
    sen sulkemaan koht' yhteisvaisto ryntää.
    Niin, siihen mieleen menen, siihen jäänkin,
    se viimeisin on viisaus:
    vapauteen vain se kelpaa, elämäänkin,
    kell' yhä niist' on kilvoitus.
    Niin viettää, vaaran tuttuna, ei pelon,
    mies, lapsi, vanhus vuodet vauraan elon.
    Näyn tuon josp' uljaan nähdä vois:
    maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!
    Sanoa tuokiolle saisin:[101]
    Oi viivy, olet kaunis niin!
    Ei jälkeä, min jätin päivin maisin,
    aioonit peitä kadoksiin. —
    Moist' ylhää onnea ma aavistain
    ylimmän tuokion nyt tuta sain.

Faust horjahtaa taapäin, lemuurit tarttuvat häneen ja laskevat hänet maahan.

MEFISTOFELES.

    Ei riemu, onni mikään hälle riitä,
    niin virva virvalt' ajelee hän niitä;
    nyt tyhjän, kurjan viime tuokion
    pysyttäis raukka. Hän, jok' on
    niin tehnyt tiukkaa vastahakaa!
    Kaikk' aika kaataa, äijä maassa makaa.
    Jo seisoo kello —

KUORO.

    Vait kuin keskiyö!
    Pois näytin kirpoo.

MEFISTOFELES.

                       Täytetty on työ.

KUORO.

    Kaikk' ohi.

MEFISTOFELES.

                Ohi! Miksi? Tyhmä sana!
    Juur' yksiin lyö:
    ohi tai tyyten olemattomana!
    Mit' ikuisesta meill' ois työstä!
    Vain luotuako jälleen tyhjiin syöstä!
    "Kaikk' ohi!" Minkä siis se tolkun lois?
    Yht' on, kuin jos ei lainkaan ollut ois,
    ja kehää kiertää, kuin ois yhtä hyvin.
    Ei, ennen sitten ikityhjyys syvin!

        Hautaanlaskeminen.

LEMUURI, soolo.

    Ken lapioinut asunnon
    noin kehnon on ja kaidan?

LEMUURIT, kuoro.

    Komea vieraan kodiks on
    se kolkon, piikkopaidan.

LEMUURI, soolo.

    Ei tuolia, ei pöytää nää,
    niin kaikk' on hoidotonta!

LEMUURIT, kuoro.

    Vain lyhyt laina oli tää,
    ja velkojaa on monta.

MEFISTOFELES.

    Jos henki pyrkis pois, kun maass' on ruumis,
    lyön eteen verikirjan, jonka sain; —
    niin monta jos nyt juont' ei vain ne tuumis
    pirulta sielut petkuttain.
    Tuo kompastuksen vanha ties,
    eik' uutta suoda suosiolla;
    ain' yksin hoidin nää, nyt olla
    saa apurinkin apumies.

    Meilt' aivan kaikki käy päin honkaan!
    Peritty tapa, vanha oikeus —
    mit' enää taattua meill' onkaan!
    Vei pois sen ennen viime puhallus,
    ma vaanin, vipsis, keskeytin kiireen,
    löin kynteni kuin vikkelimpään hiireen.
    Nyt vitkailee se, synkkää kotiaan
    ei jättäis, raihnaan ruumiin ryöttämajaa.
    Sen vihdoin vihariidassaan
    sielt' elementit häpeällä ajaa.
    Vaan milloin? Miten? Mistä kohdin?
    Ma turhaan päivän pitkän pulmaa pohdin.
    Menetti vanha surma voiman ruton.
    Ees löikö? Viel' on seikka ratkaisuton!
    Näin himoll' usein jäykenneen jo jonkin;
    vain harhaa: taas se liikkuu, eloss' onkin.

        Kummituksellisin manaus-elein.

    Hoi, tänne joutuin, paholaisten parvet,
    te herrat suorasarvet, käyräsarvet,
    pääpirun vanhaa kantaa, kaavaa!
    Myös hornan kita tuokaa yhtä haavaa.
    On sillä tosin kitaa monen monta!
    Sen nielu arvon, säädyn jälkeen vie;
    mut kovin tarkoin kuurnitsematonta
    vastedes tääkin viime leikki lie.

        Hirmuinen hornan kita aukeaa vasemmalta.

    On irvess' iskuhampaat; ilmoihin
    tuo kuilu purkaa tulivirran raivon.
    Lyö uumenista kiehuvaisen kaivon
    ikuiset lieskat liekkikaupungin.
    Ja hamaan hampaisiin luo punahyöky purskaa,
    päin toivon pilkett' uivat tuomitut;
    vaan suunnaton hyeenan suu ne murskaa,
    taas kuuma aalto kaikk' on ahmaissut.
    Ja paljon muuta sopet kätkee, paikka
    niin ahdas kaikki kauhut kukkuroi!
    Ravistaa hyv' on syntisiä, vaikka
    heist' olla pelkkä petoshoure voi.

        Lyhyt- ja suorasarvisille jähkyräpiruille.

    Te möllit, paahdeposkin, rumpuvatsoin,
    teist' aivan aito hornan käry käy,
    te pölkkyniskat, tähän! Tarkkaan katsoin,
    mit eikö fosforilta välkkyin näy!
    Se juur' on sielu, Psykhe siivin herkin;
    ne nyhdä pois, jää ruma toukka vain.
    Ma painan siihen sinettini merkin,
    ja tulipyörremyrskyyn tuuskahtain!

    Nää alitienoot vartioida,
    te köntit, tehtävänne on;
    ei tiedä, vaikk' ois valikoida
    suvainnut sinne asunnon.
    Se navass' usein asustaa.
    Siit' ettei vain se karkaa, varokaa.

        Pitkä- ja käyräsarvisille koipeliinipiruille.

    Te kylkikyöpelit, te pitkät hojot!
    Mink' ennätätte, ilmaa harokaa!
    Kurolla kynnet, käsivarret ojot,
    ett' aran häilyjän ne kiinni saa!
    Sen vanha koti on nyt niin ja näin,
    ja nero pyrkii kohta ylöspäin.

Kirkkauden säteikkö ylhäältä, oikealta.

TAIVAALLINEN SOTAJOUKKO.

    Verkkaan jo vienoiset,
    taivahan-tienoiset
    väikymme luo.
    Taas tomun toipua,
    syntiin ei voipua,
    hyvyyden hoivaa,
    vienoa, voivaa,
    sointua soivaa
    tulomme tuo!

MEFISTOFELES.

    Soi soraäänet, ylhäält' ilkirääky
    tuon valon kanssa vastenmielisen;
    se on tuo poika-tyttömäinen määky,
    mi hurskailust' on herkku herkkujen.
    Te tiedätte, kun hornanhäijy vietti
    meiss' ihmiskunnan hautoi periturmaa:
    se minkä katalinta mietti,
    tuon hurskailun se juuri hurmaa.

    Nuo narrit tulee teeskennellen, —
    niin ovat meiltä monta siepanneet —
    meit' omill' aseillamme ahdistellen,
    nuo pienet salaperkeleet.
    Hävitä ikihäpeä täss' ois;
    kaikk' ääreen haudan, väistymättä pois!

ENKELIEN KUORO ruusuja sirotellen.

    Ruusut te palavat,
    balsamia valavat,
    virvoitus-vihmeiset,
    elvytys-ihmeiset,
    lehväsiipi-lentoiset,
    avatkaa hentoiset
    umput jo nuo!

    Eedenin ihanan
    tuoksunne tuo,
    purppuran, vihannan,
    uinujan luo.

MEFISTOFELES saatanoille.

    Mi nyöke, nytke? Niinkö horna säätää?
    Päin seiskaa! Sirotelkoot, siitä viis!
    Sijalleen joka sorkka siis!
    Vai kukittelu tuoko meidät häätää,
    tuliset perkeleet tuo tuisku jäätää!
    Se henkäisyynne sulaa, surkastuu.
    Puhallus, puuskurit! — Seis, enää ei!
    Tuo hönkä kaikki höpeneiksi vei. —
    Ei, ei niin kovaa! Sulkuun nenä, suu!
    Puhallus liian tuima! Milloinkaan
    te ette määrää tunne tosiaan!
    Ei käpristy ne vain, ne paahtuu, palaa!
    Jo leijaa kähynkirkkaat liekit päin;
    nyt tanaan kaikk', ei taapäin tuuman alaa!
    Oh, voima sammuu! Pirut peljättäin
    käy outo käry lieskain liehiväin.

ENKELIEN KUORO.

    Kukkaset autuaat,
    liekit ne riemukkaat
    rakkautta kantavat,
    auvoa antavat,
    min sydän voi.
    Totuus, mi hohtaa,
    iäiset johtaa
    joukot, jo kohtaa
    kuoloton koi!

MEFISTOFELES.

    Häpeä, kirous! Hölmöt, hassut!
    Noin saatanat lyö pystyyn tassut!
    Päin hornaa köntit pyörää heittää,
    sen pohjass' ovat pyllyllään.
    Sen kuumin sauna saakoon teidät keittää!
    Vaan minä paikalleni jään. —

        Hosuu päältään leijailevia ruusuja.

    Pois, virvaliekit! Senkin välkky vilkku!
    Kun kouraisen, jää hyydepiimää pilkku!
    Pois, lepattaja! Vai et erkaniskaan!
    Pien, tulikiven lailla jää ne niskaan!

ENKELIEN KUORO.

    Voimaa te väistykää,
    jost' ette tiedä;
    sisäistä häirintää
    sit' ette siedä.
    Kiivas sen lieska lie,
    vahva meill' olkoon tie;
    lempi vain lempivät
    sisälle vie!

MEFISTOFELES.

    Mun pääni palaa, sydän, maksa paistuu!
    Tää hornaa hornemmalta maistuu!
    On tuimemp' ikituskan tulta!
    Siks onkin uikutus niin armoton
    teill', onnettomat lempivät, kun on
    pälytty turhaan kurokauloin kulta.
    Ma myös! Mi kääntää sinnepäin mun pääni
    Ma vanha, vannoutunut vainomies!
    Tuo näky vihaa tuimint' ennen ties.
    Mik' outo tunkeutuiko sisimpääni?
    Niin nähdä herttaiset on kullannuput nuo;
    mi pidättää, ei kirota mun suo? —
    Jos kädet narrinviitan hihaan
    ma tungen, ken on narri sitten enää?
    Vaan vekarat nuo, joita vihaan,
    niin viehättää, — teen turhaan sille tenää!

    Te armaat lapset, alunperin
    myös perhett' olettehan Luciferin?
    Niin sorjat! Suudella mun halu ois!
    Paremmin ette tulla vois.
    Niin hauskaa, luonnollist' on tää,
    kuin tuhannesti nähdyt tuttavat;
    niin kissamaisen salakiihtävää;
    vain joka katseell' yhä kauniimmat!
    Oi, lähetkää, mua silmätkää vain kerran!

ENKELIT.

    Jo tulemme — sa väistyt saman verran?
    Me lähestymme, ja jos voit, niin jää!

        Enkelit valtaavat parvena liikkuen koko alan.

MEFISTOFELES etunäyttämölle ahdistettuna.

    Nuo hornan hengiks soimaa meitä,
    jotk' oikeit' on pääpenteleitä,
    ne miehen, naisen pimittää. —
    Kirottu pulma, johon puutuin!
    Siis tääkö lemmen ilmanalaa?
    Tuleksi koko mies jo muutuin;
    ma tuskin tunnen, että niska palaa.
    Vain väikytte — jo laskeukaa! Ja hempi
    eleihin sorjiin hiukan maallisempi!
    Tuo totisuus ei hullump' ois,
    vaan ettekö nyt hiukan hymyyn suuta —
    kuin lempiväiset, nähkääs — vetää vois?
    Se mulle iki-ihastuksen tois.
    Vain pieni muikistus, ei muuta!
    Mua kiehtoo kerrassaan tuon pitkän pojan somuus,
    sua ei pue lainkaan papin ilme tuo.
    Himoova hieman minuun katse luo!
    Myös kaino kaunistais teit' alastomuus,
    on pitkä poimupaita liian vakaa. —
    Pois kääntyvät — saan tarkastella takaa! —
    Niin herkulliset rakkarit on nuo!

ENKELIEN KUORO.

    Kirkastu, virvoita,
    rakkauden palo!
    Pois kirot kirvoita,
    totuuden valo!
    Pahasta päästä pois,
    ett' ikiasunnoiss'
    ylhä kaikk'-yhteys ois,
    autuuden tois!

MEFISTOFELES maltuttaen mielensä.

    Mik' on mun? Lyöty Jobin paisein, vammoin
    mies kaikk', ett' itseään jo katsoo kammoin,
    on sentään ylväs nähden pohjimpansa,
    on varma itsestään ja suvustansa.
    Ei saaneet vammaa pirunpuolet jalot!
    Vain pintaan lyö se, lemmen kuumehorkka.
    Jo raukee poltteet riivatut ja palot.
    Te olkaa kirotut, ja syystä, joka sorkka!

ENKELIEN KUORO.

    Pyhyyden helo!
    Kilpi se keillä,
    autuus on heillä,
    hyväin on elo.
    Yhtyen menkää,
    ylistäkää!
    Henki, jo henkää!
    Raikas on sää.

Kohoavat vieden Faustin kuolemattoman osan mukanaan.

MEFISTOFELES katsoen ympärilleen.

    Vaan mitä? — Minne livahti ne varkaat?
    Mua, väki laiton, petit yllättäin!
    Päin taivasta jo saaliines sa karkaat!
    Siks sissimässä haudalla ne näin!
    Mult' aarteen suuren, ainoisen ne riisti,
    pois keplotellen ylhän sielun kiisti,
    mi mulle panttautui. Nyt kelle teen
    ma valituksen? Minut oikeuteen
    ken auttaa ansaittuun? Niin, ettäs tiedät,
    nyt vanhoillas sa puutuit satimeen.
    On pirun huono onnes, ja sen siedät!
    Tään homman kurjasti ma hoidin.
    Vakaiset vaivat hukkaan! Vangikseen
    siis kehno himo, hupsu lemmensoidin
    saa pikisauma-perkeleen!
    Ja piiriin pelin hassun lapsekkaan
    kokenut viisas näin jos osuu,
    ei ole hulluus pieni tosiaan,
    kun hänkin houruna jo hosuu.

VUORENROTKOJA, METSÄÄ, KALLIOITA, ERÄMAATA,

Pyhiä erakoita sijoittuneina sinne tänne vuorenrinteelle kuilujen väliin.

KUORO ja KAIKU.

    Metsikkö häälyy päin,
    kalliot päällekkäin,
    juuret ne kurottuu,
    taajana puuhun puu;
    tyrskyten vyöryy vuo,
    onkalo suojan suo;
    lempeinä leijonat
    luonamme liikkuvat,
    kunnian pyhä saa
    rakkauden, rauhan maa.

PATER ECSTATICUS[102] väikkyen ylös ja alas.

    Iäinen ihanuus,
    rakkauden palavuus,
    tuska poven polttavan,
    hehku jumal-hekuman.
    Rintaani nuolet, väät,
    piikit ja peitsenpäät!

    Ruhjova nuija, lyö,
    salaman lieska, syö!
    Haihtuu niin turhuus tää,
    vain ikitähti jää,
    jää ydin ylhäinen
    rakkauden iäisen!

PATER PROFUNDUS,[103] syvä piiri.

    Kuin jalan alla vuoren seinä,
    jot' uudet kantaa jyrkänteet,
    tuhannen heljän puron teinä
    vie äkkisyöksyyn vaahtoveet,
    kuin nousee honka huminoiva,
    jok' oman juuren voimaa juo,
    niin rakkaus on kaikkivoiva,
    mi kaiken kaitsee, kaiken luo.

    Veet vinhat ympärillä pauhaa,
    kuin huojuis metsät, kalliot,
    ja sentään hyminää on lauhaa,
    kun veisaa kosken kurimot.
    Sen laaksot virvoittaa sa annat
    ja salaman, mi sinkoaa,
    taas raikastuttaa ilman rannat,
    sen myrkkyhuurut haihduttaa.

    Niin viestis käy, niin vaalit meitä,
    iäti luova rakkaus.
    Mun henkeeni myös hehkus heitä,
    sen poista kylmyys, samennus,
    kun saartaa ahtaat aistit, vaistot
    kireine kahletuskineen.
    Oi Luoja, viihdä sielun taistot,
    tuo valo orpoon sydämeen!

PATER SERAPHICUS,[104] keskimmäinen piiri.

    Mik' on huomenpilvi leijuin
    päällä kuusten kutriston?
    Aavistanko: siinä heijuin
    nuori henkiparvi on!

AUTUAITTEN POIKAIN KUORO.

    Missä liemme, keitä liemme,
    isä, voitko ilmoittaa?
    Olomme on onni, tiemme
    niin on, niin on ihanaa.

PATER SERAPHICUS.

    Sydänöisen synnyinsijan
    tuskin tajuun tuutimat,
    vanhemmat jäi teiltä pian,
    enkelit jo vartoivat!
    Tunnettehan, ett' on luona
    ystävä, siis tulkaa vaan!
    Miekkoiset, maan kolkon kuona
    teit' ei koskettanutkaan!
    Silmiin mun nyt siirtykäätte,
    maailman ne selittää!
    Niinkuin omillanne näätte
    niillä, mik' on seutu tää.

        Ottaa heidät omaan itseensä.

    Puit' on nuo, nuo kallioita,
    tuolla kuohuvirta vie
    valtavyöryjänsä, joita
    jouduttaa sen jyrkkä tie.

AUTUAAT POJAT, sisältä.

    Mahtavalta kaikki näyttää,
    niin jos synkkää vain ei ois.
    Meidät kauhu, kammo täyttää.
    Rakas, kallis, päästä pois!

PATER SERAPHICUS.

    Nouskaa piiri piirill' yhä,
    huomaamatta kasvakaa,
    niinkuin aina Luojan pyhä
    luonaolo vahvistaa!
    Henget ravitsee sen valo,
    sitä vapain seeste hohtaa,
    ikirakkauden palo,
    autuuteen jok' yksin johtaa.

AUTUAITTEN POIKAIN KUORO väikkyen ylinten huippujen ympärillä.

    Riemuisin rinnoin
    piiriin nyt käsikkäin,
    pyhin, pyhin innoin
    veisaten, ylistäin!
    Harhaan ei johdata
    Jumalan tie,
    suo hänet kohdata,
    kotihin vie.

ENKELEITÄ väikkyen ylemmässä ilmapiirissä Faustin kuolematonta osaa kantaen.

    Pääs jalo henkimaailman
    jo jäsen pahan alta:
    ken etsii, pyrkii ainian,
    se päästää meill' on valta;
    ja ylhäältä kun rakkaus
    viel' auttoi, taivaan lasten
    soi tervehdys ja toivotus
    jo hälle autuasten.

NUOREMMAT ENKELIT.

    Liekkiruusut lempivien,
    pyhäin katujattarien
    meidät voittoon auttaa voivat,
    täyttää ylhän työmme soivat:
    pois tään sielu-aarteen haimme.
    Kun ne satoi, häijyt häätyi,
    kun ne osui, horna horjui.
    Lemmen tuskat päälle päätyi
    sijaan tuttuin hornan vaivain,
    itse saatanaakin kaivain,
    vanha päämies turhaan torjui.
    Riemuitkaa! Me voiton saimme.

TÄYDELLISEMMÄT ENKELIT.

    Meist' erkane ei pois
    maar raskas tähde;
    asbestia[105] vaikk' ois,
    ei saasta lähde.
    Kun hehkuns' aineeseen
    tuo henki, mitkään
    ei niitä erilleen
    jaa enkelitkään:
    jää kaksois-olemus,
    jää liitto vakaa;
    iäinen rakkaus
    vain voi ne jakaa.

NUOREMMAT ENKELIT.

    Kuin vyöttäis kukkulaa
    utuinen helo,
    likellä liihottaa
    noin henki-elo.
    Hattarat haihtuu nuo;
    autuaat väikkyy luo
    poikaset; heitä
    paina ei taakka maan,
    uuden he koin
    kirkkausteitä
    innoin vain ilontaan
    käy ihanoin.
    Saa aluks saaton tään,
    auvoon ain' ylhempään
    nouskoon hän noin!

AUTUAAT POJAT.

    Hänt' iloin hoivaamme
    kotelovaiheessaan,
    panttina taivaan me
    vaalimme varttumaan.
    Verhot jo päästelkää:
    vast' elpyi juuri,
    pyhää täynn' elämää
    jo kaunis on, suuri!

DOCTOR MARIANUS,[106] ylimmän, puhtaimman piirin kammiossa.

    Vaill' äärt' on piiri tää,
    niin nostaa mieltä.
    Näen naisten väikyntää
    päin taivaan pieltä;
    on kuningatar sen
    tuo korkein noista,
    tuo tähtikruunuinen,
    niin muut ei loista.

        Hurmiossa.

    Valtiatar maailmain,
    avaa salaisuutes,
    silmilleni siinnokkain
    taivaan-avaruutes!
    Salli, mitä tuntee mies
    syvin, herkin rinnoin,
    etsijä sun armoties
    pyhin lemmen-innoin!

    Hehkuun herpoomattomaan,
    kirkas, ylhä, kiihdät;
    kohta hehkun vienoimpaan
    viihtymykseen viihdät.
    Neitsyt puhtain, ihanin,
    armon äiti pyhä,
    kuningatar ylhäisin,
    ylistetty yhä!

    Kuin hattarien
    kevyt kiertää lento
    katujattarien
    sua parvi hento,
    sun polvies luo,
    säde-ilmaa juomaan,
    sun armos huomaan.

    Koskematon, korkein, ei
    rakkautes raukee;
    keitä viettelykset vei,
    niille armos aukee.

    Työläs auttaa tuntojen
    heikkoutt' on turtaa;
    himojensa kahleet ken
    omin voimin murtaa?

    Pian jalka kompastuu
    liukkahalta tieltä;
    maire silmä, maire suu
    kelt' ei kiehdo mieltä?

    later Gloriosa väikkyy ylöspäin.

KATUJATTARIEN KUORO.

    Oi taivaan teitä
    sa ylentyvä,
    oi, kuule meitä,
    sa armosyvä,
    vaill' äärtä hyvä!

MAGNA PECCATRIX, St. Lucae 7:36.

    Kautta rakkauden, joka
    jumalpoikas jalat pesi
    balsamina kyynelvesi,
    vaikka pisti pilkan oka,
    kautta astian, mi viljaa
    nardust' uhkui, noin kun nyyhkin,
    kautta hiusten, joilla hiljaa
    pyhät jäsenet ma pyyhkin —

MULIER SAMARITANA, St. Joh. 4.

    Kautta kaivon, aamuss' ajan
    jolle laumans' Abram johti,
    kautta sangon, Vapahtajan
    huulta vilvoittaa mi tohti,
    kautta lähteen runsaan, raikkaan,
    mit' ei iäisyydet luotaa,
    kirkkauttaan mi joka paikkaan,
    kaikkeen maailmaan nyt vuotaa —

MARIA AEGYPTIACA,[108] Acta Sanctorum.

    Kautta haudan, joka Herran
    kätki pyhän-pyhään poveen,
    kautta käden, tieni kerran
    temppelin mi sulki oveen,
    kautta kadunnan, mi viekkaan
    synnin suisti korvessaan,
    kautta piirtämäni hiekkaan
    lähtöviestin autuaan —

KOLMIN.

    Syntisten jok' annat naisten
    luonas olla, voittoon uuteen
    katuessa kasvavaisten
    ikuisuudest' ikuisuuteen,
    tää myös saata sielu hyvä,
    jolla askel vain ol' yksi
    tietämättään erhettyvä,
    armos voimin vyötetyksi!

UNA POENITENTIUM,[109] ennen Gretchen nimeltään, hiipiytyen luo.

    Sa taivahainen,
    sa loistavainen,
    ah, kukkurainen
    näe armosilmin auvo tää!
    Lemmitty varhain,
    hän saapuu, harhain
    jo kahleet jää!

AUTUAAT POJAT lähestyen kiertävässä piirissä.

    Meit' aimomp' on jo, noin
    pään ylvään nostaa!
    Koht' alttiin kukkuroin
    hän hoivan kostaa.
    Ei jääty kulkemaan
    me elon teitä;
    hän tietää matkat maan,
    hän neuvoo meitä.

YKSI KATUJATTARISTA, ennen Gretchen nimeltään.

    Seass' ylhän henkikuoron tuskin
    hän huomaa, jo häll' elo uus,
    sen raikkaus on, runsauskin,
    sen pyhän kansan kaltaisuus.
    Kas, yltään kaiken vanhan haamun
    hän riisuu, kaikki kahleet maan,
    ja voimaa nuoruutensa aamun
    säteilee seesteverhossaan.
    Hänt' opettaa mun suo! Uus, pyhä
    viel' aamu häikäisee.

MATER GLORIOSA.[107]

                          Sa vain
    mua saata, väiky nousten yhä!
    Sua seuraa hän, sua aavistain.

DOCTOR MARIANUS palvoen kasvoilleen langenneena.

    Armokatse kohdatkaa,
    katuvaiset, kaukaa!
    Autuuteen, jok' aukeaa,
    kiittäin valmistaukaa!
    Mieltä pyhään pyrkivää
    kukin kuulkoon valvoin,
    neitsyt, äiti, kruunupää
    taivaitten, sua palvoin!

CHORUS MYSTICUS.

    Vain varjo häilyvä
    on kaikki mainen;
    tääll' elo säilyvä,
    täys vajavainen;
    näe näit' ei lihanne,
    ei mahda maa;
    nais-iki-ihanne
    meit' opastaa.

Finis.

Goethen pääteoksen, Faust runoelman, ensimmäinen osa on jo kahdesti ehtinyt tulla suomennetuksi — ensimmäisen suomennoksen julkaisi v. 1884 Kaarlo Forsman, toisen v. 1916 Valter Juva — ennenkuin tapahtuu ensimmäinen yritys tämän runoelman jälkiosan saattamiseksi suomenkieliseen asuun. Maaliskuun 22 p. 1932 vietetyn Goethen 100-vuotismuistojuhlan vaiheilla tehty vähäinen käännöskatkelma antoi alkusysäyksen tälle nyt julkisuuteen astuvalle suomennokselle, jonka suorittamisen ilman pitempiä keskeytyksiä on tehnyt mahdolliseksi Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvarojen valtuuskunnan Kaunokirjallisen osaston myöntämä avustus. Osaston puolesta ovat suomennoksen tarkastaneet professorit Gustav Schmidt ja V. Tarkiainen, joille suomentaja täten lausuu julki suuren kiitollisuutensa.

SELITYKSIÄ.

[1] Ariel, Shakespearen "Myrskyssä" Prospero tietäjän käskyjä toimittava avulias ja ihmevoimainen ilmankeiju. — Yön vartiot: roomalaiset jakoivat yön neljään 3-tuntiseen vartioon (vigiliae). Niiksi seur. kuorolaulussa kuvataan ilta, yö, aamuhämärä ja auringonnousu.

[2] Horain myrsky: Horat, vuodenaikojen sekä hetkien jumalattaret, taivaan ovenvartiat.

[3] Mefistofeleen arvostuskysymysten vastaus on: narri.

[4] Guelfit ja ghibelliinit, Hohenstaufen ajan molemmat suuret puolueet, paavilliset ja keisarilliset, keskenään sotivien puolueiden perikuvina.

[5] Vanhan saksalaisen lain mukaan kaikki auran tapaamaa syvemmällä maassa olevat aarteet kuuluivat keisarille. — Tähtienselittäjät jakoivat taivaan piireihin, joissa jokaisella kiertotähdellä oli oma "huoneensa". Kukin hetki oli oman tähtensä vaikutuksen alainen.

[6] Alkemistien käsityksen mukaan taivaankappaleet edustivat kukin omaa metalliansa: aurinko, Sol, kultaa, kuu, Luna, hopeaa, Merkurius elohopeaa, Venus vaskea, Mars rautaa, Jupiter tinaa, Saturnus lyijyä. Tähtienselittäjän mahtipontinen ja salamyhkäinen puhe sisältää vain sen varsin arkipäiväisen ajatuksen, että kullalla ja hopealla saa kaikkea.

[7] Mandragoranjuuri oli tehokas, aarrekätköjä ilmisaava taikakapine. Vain musta koira saattoi sen temmata maasta, ihminen sitä yrittäessään menetti henkensä. Kätkettyjen aarteiden uskottiin herättävän lähelle osuneissa kivun aistimuksia.

[8] Pyhiin jalkapohjiin: keisarin oli suudeltava paavin tohvelia.

[9] Ceres, muinaisroomal. kasvullisuuden jumalatar. — Theofrastos, kreikkal. filosoofi (372-287 e.Kr.), kasvitieteen perustajaksi sanottu. — Kilpahaasteen antavat ruusunumput fantasiakukille.

[10] Teorbi, luutun tapainen kielisoitin.

[11] Pulcinella, koomillinen henkilö italialaisissa huvinäytelmissä.

[12] Vampyyrit, vainajain henkiä, jotka haudoistaan lähtivät imemään verta ihmisistä. — Kohtalottaret, Moirat (lat. Parcae), Yön tyttäret, Klotho, elämänlangan kehrääjä, Lakhesis, sen mittaaja, ja Atropos, sen poikkileikkaaja. Tässä Klotho ja Atropos vaihtaneet osia.

[13] Asmodeus, Tobian kirjassa pahahenki, joka on surmannut seitsemän ylkää peräkkäin saman neitosen morsiuskammiossa.

[14] Vuori: Viisauden ja Voiton hengettäriä kantava elefantti, viisauden vallitseman voiman vertauskuvana.

[15] Pelko ja Toivo suurimpia ihmisvihollisia, koska toinen lamauttaa ja kauhukuvillaan sumentaa elämänilon, toinen taas kiihoittaa liikoja kuvittelemaan ja tavoittelemaan. — Zoilo-Thersites, kaksoisnaamio: Zoilos kreikkal. grammaatikko, Homeroksen halventaja, Thersites ruma ja katala sankarien parjaaja, jota Odysseus kurittaa. (Ilias, II 212 s.). Naamiaiskulkueessa kaiketi Mefistofeleen esittämänä tai esiinloihtimana, koska airut ei enää tiedä selittää tätä ilmestystä enempää kuin seuraaviakaan.

[16] Plutos jumalan naamiossa on Faust itse.

[17] Laihan hahmon naamiossa Mefistofeles. — Avaritia: ahneus, itaruus.

[18] Suuri Pan: Pan alkuaan karjalaumojen ja paimenten haltia (niin siv. 226), sittemmin nimen yhtäläisyyden vuoksi pan (kreikk. = kaikki) sanan kanssa kaikkeuden jumalaksi selitetty. Sanottiin Panin nukkuvan, kun täydellinen rauha vallitsi luonnossa, hänen huutonsa taas herätti "paanillista kauhua". Suuren Panin naamiossa on tuntemattomana itse keisari.

[19] Troglodyytit: luola-asukkaat.

[20] Salamanterien ruhtinas: tarun mukaan salamanterit saattoivat elää tulessa.

[21] Nereiidit, ks. s. 160. — Merenjumalatar Thetis, yksi Nereiideistä, oli ottanut puolisokseen Peleus sankarin, heidän poikansa oli Akhilleus. .- Sheherazade, Tuhannen ja yhden yön satujen kertojatar.

[22] Mystagoogi: mysterioiden l. salaisoppien opettaja. Neofyytit: vasta-istutetut, s.o. mysterioihin vastavihityt.

[23] Triglyyfi: doorilaisessa temppelissä kunkin pylvään kohdalla oleva kolmiuurteinen friisikoriste.

[24] Paimenrenki: Troian kuninkaan poika Paris oli Ida-vuorella paimenena, jonka Hera, Pallas Athene ja Afrodite antoivat ratkaista, kuka heistä oli kaunein.

[25] Sulous lumokuvastuksessaan: Faustin taikakuvastimessa näkemä kuva (Faust I, kohtaus: Noita-akan keittiössä).

[26] Endymion ja Luna, runoudessa ja taiteessa usein kuvattu kohtaus kreikkal. tarustosta, kuinka kuun jumalatar kumartuu suutelemaan rakastamaansa kaunista nukkuvaa nuorukaista Endymionia. — Duenna: iäkäs seuranainen, säädyllisyyden valvoja.

[27] Troian harmaaparrat vanhukset lausuvat Helenan nähdessään (Ilias, III 156 ss.):

    "Ei ole kumma, jos voi polon pitkän kärsiä vaimon
    moisen vuoks urot Troian kuin varusääret Akhaijit.
    Kuin jumalattaret itse hän kaunis on, katsoa ihme."

[28] Kaksoisvaltakunta: todellisuuden ja ihanteen maailmat, jotka Faust tahtoo yht'aikaa omistaa ja vallita.

[29] Famulus: palvelija, apulainen.

[30] Oremus: rukoilkaamme.

[31] Baccalaureus: opiskelija, jolla oli alin keskiaikainen yliopistollinen oppiarvo.

[32] Tukka Ruotsin kuosiin: lyhyeksi leikattu niinkuin ruotsalaisilla 30-vuotisessa sodassa.

[33] Homunculus näkee Faustin uninäyn, kuinka Zeus joutsenen hahmossa lähestyy Ledaa, hänen ikävöimänsä Helenan tulevaa emoa.

[34] Farsaloksen taistelussa v. 48 e.Kr. Caesar voitti Pompeiuksen.

[35] Ad spectatores: katsojille. — Erikhtho, roomal. runoilijain Ovidiuksen ja Lucanuksen kamalahaamuiseksi kuvaama Thessalian velhovaimo.

[36] Magnus: Pompeius, jota mainitaan lisänimellä Magnus, Suuri.

[37] Antaios, jättiläinen, maa-emon poika, joka painiessaan Herakleen kanssa sai aina uusia voimia maahan koskettaessaan, kunnes Herakles keksi rusentaa hänet ilmaan kohotettuna. — Aarnikotkat l. griipit, siivekkäiksi, kotkanpäisiksi leijoniksi kuviteltuja, aarteita vartioivia taruolentoja.

[38] Muurahaiset: Herodotos kertoo kettuja suuremmista, koiria pienemmistä muurahaisista, jotka Intiassa kaivavat kultaa. — Arimaspit: kreikkal. tarinoissa, kauimpana koillisessa asuva kansa, aarnikotkia vastaan taistelevia yksisilmäisiä olentoja.

[39] Old Iniquity (vanha häijy): paholaisen nimitys vanhoissa englantil. moralitoettinäytelmissä.

[40] Oidipus pelasti Theben kaupungin Sfinksin hävityksiltä arvaamalla tämän asettaman arvoituksen. — Odysseus kuunteli Seireenien lumolaulua laivansa mastoon sidottuna toverien soutaessa ohi korvat vahalla tukittuina (Odysseia XII).

[41] Kheiron, kreikkal. tarustossa kuuluisin kentaureista, Kronoksen ja Filyran, Okeanoksen tyttären, poika, viisas lääkäri ja sankarien kasvattaja.

[42] Alkides: Herakles, Alkeus sankarin jälkeläinen. — Stymfaliidit olivat lintuja, jotka vaskisilla, halki ilman kiitävillä sulillaan surmasivat ihmisiä ja jotka Herakles tuhosi. — Lernan hydra, Herakleen surmaama monipäinen vesikäärme, jolle jokaisen katkaistun pään sijaan kasvoi kaksi uutta, kunnes Herakles tulikekäleellä korvensi leikatut kaulat.

[43] Lamiat, ihmisverta himoavia kummituksia, jotka ilmestyivät houkuttelevien neitosten hahmossa.

[44] Argonautat, Iason tovereineen, Kreikan kuuluisimmat tarusankarit, jotka Argo-laivalla lähtivät kultaisen taljan noutoon Kolkhis-maasta. — Mentor, Telemakhoksen kasvattaja, jonka hahmossa Pallas Athene ilmestyy neuvoen ja auttaen (Odysseia II, IIT, XXII, XXIY).

[45] Dioskuurit, Zeuksen pojat, Kastor ja Polluks, Helenan veljet. -. Boreaadit, Boreaan (Pohjatuulen) pojat Kalais ja Zetes. — Eurystheus, jonka vallan alaisena Herakles suorittaa 12 väkityötään, oli hänen vanhempi sukulaisensa, ei veljensä. Herakleen täytyi 3 vuotta olla Omfale kuningattaren orjana naisen puvussa villoja kehräten, Omfalen ylvästellessä hänen nuijallaan ja leijonantaljallaan. — Gaia: maa, maaemo. — Hebe, Zeuksen ja Heran tytär, nuoruuden jumalatar, tuli jumalien tykö otetun Herakleen puolisoksi.

[46] Theseus ja Peirithoos olivat ryöstäneet nuoren Helenan, mutta Kastor ja Polluks pelastivat sisarensa ryöstäjäin vallasta. — Tarun mukaan Akhilleus ja Helena manalan varjoina, siis ajallisuuden vallasta vapaina, yhtyivät Leuke-saarella, ei Feraissa, avioliittoon, josta syntyi Euforion niminen poika.

[47] Manto, Teiresias tietäjän tytär, Apollon pyhätön ennustava papitar, tässä hänen isänään lääketaidon jumala Asklepios, jonka hoitoa Kheiron katsoo Faustin kaipaavan.

[48] Roomaa Kreikka koki täss' uhmata: Pydnan taistelussa v. 168 e.Kr. Rooman konsuli Aemilius Paullus voitti Kreikan valtiaan, makedonialaisen Perseus kuninkaan.

[49] Orfeus hellytti laulullaan Hadeen liallitsijattaren Persefonen l. Persefoneian antamaan hänelle takaisin hänen kuolleen puolisonsa Eurydiken, jonka hän kuitenkin menetti jälleen kääntyessään vastoin kieltoa häntä katsomaan, ennenkuin oli ehtinyt pois manalasta.

[50] Seismos, maanjäristyksen haltia.

[51] Leto jumalatar synnytti Zeukselle kaksoiset Apollon ja Artemiin meressä ajelehtivalla Delos-saarella, jonne hän Heran vainoamana oli paennut ja joka vasta silloin kiintyi meren pohjaan näiden jumal-lasten syntymäsijaksi.

[52] Giganttien kertoo taru taistelussaan jumalia vastaan asettaneen Pelion-, Ossa- ja Olympos-vuoret päälletysten taivaaseen rynnätäkseen. — Zeuksen korkea istuin: Olymposvuoren harja, jumalien asunto.

[53] Homeros mainitsee pygmaijien (peukaloisten) tarunomaisen kääpiökansan taistelusta kurkia vastaan, joilla tässä Schillerin kuuluisan ballaadin mukaan nimityksenä "Ibykoksen kurjet". — Blocksberg, "Kyöpelinvuori", jonne noitien Valpurinyönä uskottiin kokoontuvan juhlaa viettämään, Ilsenstein, Heinrichshöhe, Schnarcher kalliokukkuloita, Elend kylä Harz-vuoristossa.

[54] Empusa, aasinjalalla kulkeva vampyyrikummitus.

[55] Thyrsossauva, viininlehviin kiedottu sauva, joita Dionysos jumalaa palvovat bakkhantit l. menaadit huiskuttivat riehuvassa hurmiossaan.

[56] Oreas: vuorinymfi. — Luonnonkallio, vastakohta Seismoksen kohottamalle vuorelle.

[57] Anaksagoras, kreikkal. filosoofi (500-428 e.Kr.), joka väitti auringon olevan hehkuvaa metallia, tässä pantu edustamaan n.s. vulkanismia, joka selitti m.m. vuoret tuliperäisten voimien synnyttämiksi. Thales (n. 640-543 e.Kr.), joka opetti kaiken olevan vedestä syntyisin, taas edustaa edelliselle vastakkaista neptunismia.

[58] Plutooninen: maanalainen. Aiooliset höyryt: maan sisukseen salpautuneet kaasut, nimitys Aiolos jumalan, tuulten ja ilmojen haltian, mukaan.

[59] Sama jumalatar oli taivaalla vallitessaan Luna (Kuutar), maan päällä Diana ja maan alla Hekate. Hänet kuviteltiin kolmipäiseksi.

[60] Dryas: puun haltiatar, metsänneito. — Forkyaadit l. Graiat, öisiä kammo-olentoja, Forkys nimisen merenjumalan tyttäriä.

[61] Ops, roomal. hedelmällisyyden jumalatar. — Rhea, "jumaläiti", Uranoksen ja Gaian tytär, veljensä Kronoksen puoliso. — Parcat: Kohtalottaret (ks. sel. 12).

[62] Nereiidit, ennustustaitoisen merenjumalan Nereuksen tyttäret, joiden äiti oli Okeanoksen tytär Doris: siitä heillä myös nimenä Doriidit. — Tritoonit, vedenhaltioita, joilla kuviteltiin olevan ihmisen yläruumis, mutta jalkojen asemesta kalanpyrstö.

[63] Kabiirit, etenkin Samothrake-saarella palvottuja laivurien jumaluuksia, joiden merkityksestä, muodosta ja toiminnasta eräiden silloisten mytoloogien esittämiä merkillisiä käsityksiä Goethe seuraavassa ivaa.

[64] Horatiuksen oodissa "Pastor quum traheret per freta navibus" (Carmina I. 15) Nereus näin varoittaa Parista. — Troian hävityksen on eritoten Vergilius ikuistanut "Aeneis" runoelmassaan.

[65] Galateia, kaunein Nereiideistä, tässä Afroditen vallanperijättärenä, koska korkeammat jumalat eivät ole läsnä klassillisen Valpurinyön haltiajuhlassa. — Pafos, Kypros-saarella, Afroditen palvontapaikka. — Kythereia, Afroditen lisänimi toisen palvontapaikan, Kythera-saaren, mukaan.

[66] Proteus, ennustustaitoinen, alati muotoa muuttava merenjumala, joka juuri siksi on sopivin neuvomaan keinotekoiselle Homuneulukselle tietä oikeaan syntymiseen. — Khelone, kilpikonnaksi muutettu nymfi.

[67] Telkhiinit, alkujaan vedenjumalia, sitten Rhodos-saaren muinaisia seppiä ja kuvanveistäjiä.

[68] Jumal-impi: Kuutar, hänen veljensä: auringonjumala Helios. — Paiaani: rukous- ja ylistyslaulu. — Jumal-pylväät, viittaus n.s. Rhodoksen kolossiin, suunnattoman suureen auringonjumalan patsaaseen, jota pidettiin yhtenä maailman 7 ihmeestä.

[69] Psyllit ja marsit, käärmeenlumoojina mainittuja libyalaisia ja italialaisia muinaisheimoja, tässä sijoitetut Kypros-saareen sen vanhimmiksi asukkaiksi. — Kotka, siivekäs jalopeura, risti ja kuu tarkoittavat saaren vaiheita Rooman, Venezian, ristiritarien ja turkkilaisten vallanalaisuudessa.

[70] Frygian lakeat: Troian tasanko. — Euros: itätuuli.

[71] Thalamos: makuukammio.

[72] Orkus: manala, Hades. — Menaadit (ks. sel. 55).

[73] Erebos: manalan yö, Kaaoksen poika.

[74] Skylla, kamala kuusipäinen hirviö, joka ryösti miehiä saaliikseen Odysseuksen laivasta. — Teiresias, thebalainen tietäjä, Orion, kaunis metsästäjä, jonka Eos (Koitar) vei omakseen ja josta sitten tuli tähtikuvio, Odysseuksen manalassa käydessään näkemiä haamuja (Odysseia XI).

[75] Harpyiat, ihmisiä ryöstäviä siivekkäitä taruolentoja.

[76] Afidnos, Theseus sankarin ystävä.

[77] Manan kolmipää koira: Kerberos.

[78] Uljas rotu: Faust ritareineen. — Kimmeria, kaukana luoteessa Okeanos-virran äärellä oleva ikuisen hämärän maa.

[79] Ihmissyöjäisessä raivossaan: Akhilleus sanoo kuolevalle Hektorille (Ilias XX 346 s.):

"Kunp' oma vimmani sais minut silpomahan sekä syömään raa'altaan sinut, moiset työt olet mulle sa tehnyt!"

[80] Hermes saattoi vainajain sielut manalaan, siitä hänellä nimitys Psykhopompos, sielujen saattaja.

[81] Pythonissa: ennustajatar.

[82] Lynkeus, torninvartian nimi "ilvessilmäisen" argonautan (s. 131) mukaan.

[83] Helenan oli ryöstänyt Theseus, vietellyt Paris, taistelulla vallannut takaisin Menelaos, häntä harhaisilla teillä kuljettanut Hermes jumala ja nyt demooni Forkyas. Niin hän oli hämmentänyt maailmaa jo varhain yhtenä ja vielä pahemmin kahtena ollen Egyptissä ja valhehahmona Troiassa (ks. s. 196) Troian sodan aiheuttajana; nyt palaus Spartaan, missä kuolema häntä uhkasi, oli hänelle kolmas olemus, ja Faustin tykönä, missä Lynkeus hänen tähtensä oli saava rangaistuksen, alkoi taas uusi, neljäs.

[84] Apollo sai rangaistukseksi kyklooppien surmaamisesta vuosikauden paimentaa Admetos kuninkaan karjoja Thessaliassa. — Partasuut: vanhemmat näytelmän katsojista, joita Forkyas kääntyy puhuttelemaan.

[85] Maian lapsi: Hermes, jonka Atlas jättiläisen tytär Maia tarun mukaan oli synnyttänyt Zeukselle.

[86] Kypria l. Kypris, (Kyprotar), Afrodite, palvontapaikkansa Kypros-saaren mukaan.

[87] Pelopsin manner: Pelopennesos, jonka kerrotaan saaneen nimensä muinaisen hallitsijansa Pelopsin, Tantaloksen pojan, mukaan.

[88] Ikaros lensi isänsä Daidaloksen tekemillä siivillä liian likelle aurinkoa, jolloin siipiä kiinnittävä vaha suli ja hän suistui mereen. — Surulaulu on Kreikan vapaustaistelussa kuolleen lordi Byronin muistolle omistettu.

[89] Kuoroneidot palaavat takaisin luontoon sieluttomiksi luonnonhengiksi, osa heistä metsänneidoiksi, dryaadeiksi, toinen vuorinymfeiksi, oreaadeiksi, kolmas lähdeneidoiksi, najaadeiksi ja neljäs viinitarhojen oreaadeiksi.

[90] Maiandros, mutkikas joki Vähässä-Aasiassa, siitä koristeaiheena käytetyn meanderviivan nimitys.

[91] Seilenos, Bakkhoksen l. Dionysoksen kasvattaja.

[92] Auroran lempi: pilvikuvastus, joka ensin on kangastellut Helenan kuvana, tuo Faustin mieleen hänen ensimmäisen lempensä, Gretchenin, herkän, aamukajasteisen muiston.

[93] Sardanapalus, muinainen Assyrian kuningas, mässäävän hekumoitsijan perikuva.

[94] Shakespearen "Kesäyön unelmassa" joukko Ateenan käsityöläisiä esittää hullunkurisen pilanäytöksensä keskiajalla hyvin suositusta Pyramuksen ja Thisben lemmentarinasta.

[95] Kristalliin katsominen, vanhastaan käytetty keino kaukaisten tai salattujen seikkain näkemiseen. — Noreian noita: Noreia l. Nursia, kaupunki sabiinien maassa, oli maineessa taikuudestaan ja noidistaan, jollaisen Faust uskottelee nyt tahtovan palkita keisarille ammoisen pelastumisensa polttoroviolta.

[96] Tietäville: katsojille, jotka tietävät kaiken tapahtuvan Mefistofeleen toimesta.

[97] Dioskuurien tuliksi sanoivat kreikkalaiset laivanmastoissa y.m. korkeissa huipuissa toisinaan näkyvää sähköistä valoilmiöitä, n.s. Elmon tulta. Dioskuurit olivat laivakulun suojelijoita.

[98] Keskiajalla luultiin venezialaisiin laseihin piilevän päihtymistä estävän voiman.

[99] Filemon ja Baukis, kreikkal. tarustossa iäkäs, köyhä ja hurskas aviopari, jolta Zeus ja Hermes tuntemattomina saivat vieraanvaraisen kestinnän, rikasten sulkiessa heiltä ovensa, ja joiden maja muuttui temppeliksi ja he itse sen papeiksi kostavan tulvan hukuttaessa muun seudun. Näytelmän vanhuksille nämä nimet annettu "luonteiden ilmentämiseksi".

[100] Lemuurit (lemures), muinaisten roomalaisten uskomuksessa vainajain henkiä, tässä vanhojen hautamaalausten mukaan luurankomaisiksi kummituksiksi kuviteltuja.

[101] Sanoa tuokiolle saisin: Faust siis vain toivoisi voivansa kerran lausua ne sanat, joiden sanomisella hän olisi menettänyt ammoisen vetonsa ja joutunut Mefistofeleen saaliiksi. — Aiooni, ajanjakso, maailmankausi, ikuisuus.

[102] Pater ecstaticus (haltioitunut isä), P. Antoniuksesta ja eräistä muista hurskaista marttyyreistä käytetty nimitys. Ylös ja alas väikkyminen pyhimyskertomuksissa pyhän hurskaudenhurmion ylimpänä ilmauksena.

[103] Pater profundus (syvällinen isä, Bernhard Clairvauxlaisen lisänimi), palvoo luonnossa ilmeneviä rakkauden ilmestyksiä, jossa näennäisesti tuhoisatkin voimat ovat siunauksellisia.

[104] Pater seraphicus (seraafinkaltainen isä, Franciscus Assisilaisesta käytetty nimitys) ottaa autuaat pojat, kohta syntymänsä jälkeen kuolleet lapset, katsomaan heille tuntemattomaksi jäänyttä maailmaa hänen omilla kokeneilla silmillään. Tässä seuratun Swedenborgin käsityksen mukaan he vasta kuolemanjälkeisessä välitilassa saatuaan valistusta ja perisynnistä puhdistuttuaan pääsevät taivaaseen.

[105] Asbesti, tulessa kulumaton, siis puhtain, epämaallisin aine.

[106] Doctor Marianus, korkeimman asteen saavuttanut Marian kunnioituksen opettaja ja julistaja.

[107] Mater Gloriosa: Jumalanäiti kunniansa kirkkaudessa.

[108] Maria Aegyptiaca, Egyptin Maria, oli, kuten Acta sanctorum (Pyhimysten teot) nimisessä legendakokoelmassa kerrotaan, kauan viettänyt syntistä elämää, mutta kerran näkymättömän käden torjumana Pyhän haudan kirkon ovelta vetäytynyt erämaahan ja siellä 48 vuotta katunut entistä elämäänsä ja vihdoin kirjoittanut erämaan hiekkaan viimeisen hurskaan toivomuksensa.

[109] Una poenitentium: yksi katujattarista.