← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 2760
Runoja
Edith Södergran
Edith Södergranin 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2760. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RUNOJA
Kirj.
Edith Södergran
Suomentanut
Uuno Kailas
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.
SISÄLLYS:
RUNOJA
Minä näin puun² 5 Päivä viilenee Minä Levottomia unia Kaikkiin neljään tuuleen Mustaa tai valkoista Syksy Tähdet Metsän hämärä Metsän vaalea tytär Pohjolan kevät Sureva puutarha Ihmeellinen meri Laulu vuorella Ero Minun sieluni Rakkaus Elämä Tuska
SYYSKUUN LYYRA
Hämärä Olemisen riemu 'Neidon kuolema Olenko valehtelija? 'Nietzschen haudalla Ilmestyskirjan henki Huolettomuus Kaunein jumala Lyyrani Tulevaisuuden kulkue Orfeus
RUUSUALTTARI
Ruusualttari Chimborazzolle Kärsimyksen kalkki Satulinnani Työaseen valitus Jumalat tulevat Kaikki metsän kaiut Sisar Mennyttä
TULEVAISUUDEN VARJO
Mysteerio Vanha valtias Luojat Kiertotähdet Tulevaisuuden varjo Autuus Tantalos, täytä maljasi Verkko Yksinäisyys Auringon noustessa Materialismia Hamlet Hyasintti Kruununi on liian raskas Sataa, sataa Animaalinen hymni Päätös Suuri puutarha
MAA JOTA EI OLE
Havainto Muotokuva Öinen madonna Syksyllä Vaarallisia unia Erokselle Prinsessa Sairaita päiviä Ei mitään Eräs elämä Grimace d’artiste Sarastus Elämäni, kuolemani ja kohtaloni Mustalainen Lapsuuteni puut Oi taivaan kirkkautta Lokakuun aamu Jumala on kaikkialla Maa jota ei ole Tulo Hadekseen
RUNOJA
Minä näin puun
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.
Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.Päivä viilenee
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.Minä
Minä olen vieras tässä maassa,
joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa —
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja — —Levottomia unia
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.
Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,
näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista,
ja että rakastettuni seisoo laivassa
ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!
Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi
liikkua,
hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,
terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,
siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki
mitä hän tekee,
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.Kaikkiin neljään tuuleen
Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,
ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,
ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.
Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,
valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.
Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.
Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.
Minulla on kultainen portti itään — rakkaudelle, joka ei tule
koskaan,
minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle — se on aina avoin.Mustaa tai valkoista
Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.Syksy
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.Metsän hämärä
Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia —Metsän vaalea tytär
Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.Pohjolan kevät
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.Sureva puutarha
Voi, että ikkunat näkevät
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.Ihmeellinen meri
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit —
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.Laulu vuorella
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.Ero
Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni,
kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi.
Sisareni eivät ole vielä huomanneet,
että en enää katso heihin.
En puhu koskaan enää kenenkään kanssa.
En tiedä, kuinka usein
suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa.
Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle.
Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut,
sisareni, pidättäkää minua —
en tahdo mennä teidän luotanne pois.
Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni,
minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille.
Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas,
elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi,
elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa:
en tohdi katsoa sitä.
Kaikki eiliset toiveeni
nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet,
kaikki eiliset rukoukseni
ovat liikanaisia ja vastausta vailla.
Kaikki sanani olen peruuttanut
ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille,
jotka toivottivat minulle onnea.
Kun oikein ajattelen,
ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni,
kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla.
Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi,
minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa — —
Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi.
Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku —
minä menen hyvästeittä ja huomaamatta,
minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.Minun sieluni
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.Rakkaus
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään puutu.Elämä
Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.Tuska
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme —
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,
hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,
hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.
Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen?
En tiedä enää.
Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,
hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä,
hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.
Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,
hän antaa meille ylintä elämässä:
rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.SYYSKUUN LYYRA
Hämärä
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — —
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?Olemisen riemu
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika — muuntajatar, aika — hävittäjätär, aika — loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen
käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika — sinä murhaajatar — väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.Neidon kuolema
Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat,
hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,
hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi — ja sammui.
Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,
että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.
Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,
he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.
Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,
he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.
Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,
johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.Olenko valehtelija
Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.
Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.
Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,
että muserrun tutuillenne.
Jos olen valehtelija,
haudatkoot kadotetut henget lyyrani
liejuihin, tulikiven katkuun.
Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,
kun ei yhtään elollista kulje ohi.
Jos olen valehtelija —
pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,
helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,
vesi salatkoon, mistä minä tulin,
älköön maailma koskaan kuulko taruani.
Jos olen valehtelija —
niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua
niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä:
hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle,
ilman niitä ne eivät voineet pysyä,
niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.Nietzschen haudalla
Suuri metsämies on kuollut.
Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.
Suudellen kylmää kiveä sanon:
tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.
Istun haudallasi ilkkuen
niinkuin iva — kauniimpi kuin olet uneksinut.
Ihmeellinen isä!
Lapsesi eivät petä sinua,
he tulevat maan yli jumal’askelin,
hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?
Niin, oikein... täällä on minun paikkani,
tässä on isäni hoitamaton hauta.
Jumalat — vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.Ilmestyskirjan henki
Ihmiset, rinnassani paisuu.
Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:
se on sota.
— — —
Sodasta olen tullut — kaaoksesta noussut —
olen elementti — raamatun vaeltava henki — apokalypsi.
Katson ympärilleni elämän yli — se on jumalaista.
Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,
kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.
Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.
Epäilijät, pilkkaajat,
älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.
Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.
Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,
ei — valepukuisia jumalia — Jumalan vakoojia.
Vanhojen aikojen laulajat — olkaa rauhassa,
suonissanne on virrannut hyvä veri —
runsain punainen soturiveri.
Laulun henki on sota.Huolettomuus
Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.
Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.
Minä luotan lujasti kuin kallioon.
Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.Kaunein jumala
Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä —
siipeni kantavat minut sinne —
kaunein jumala,
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaava
kimmellys otsani ympärillä —
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.Lyyrasi
Inhoan ajatella — —
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
Kun minä kuolen,
heittäydyn kielillesi huolettomasti.
Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.
Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,
ne pysähtyvät keskellä Atlanttia —
Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,
kallis lyyrani.Tulevaisuuden kulkue
Repikää kaikki kunniaportit —
kunniaportit ovat liian matalia.
Tilaa oudolle kulkueellemme!
Raskas on tulevaisuus — rakentakaa siltoja
rajattomalle.
Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!
Demonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!
Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!
Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,
kohtalokkaat kädet — aloittakaa työnne.
Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.
Olemme repivä ja lyövä.
Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.
Nouskaa, airuet,
ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,
päivä tarvitsee kukonlauluanne.Orfeus
Minä muutan käärmeet enkeleiksi.
Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!
Hetkinen — eikä enää yksikään kähise.
Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,
vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.
Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli
hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,
suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita
patsaita suulle,
jotta ne avaavat silmänsä.
Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.
Minulle on kaikki luvallista.
Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua
kallioluolaani metsään.RUUSUALTTARI
Ruusualttari
Eroan teistä,
sillä olen teitä enemmän.
Olen hämärässä
temppelin papitar,
vihitty vartioimaan
tulevaisuuden tulta;
astun ulos luoksenne
tuoden ilon sanoman:
Jumalan valtakunta alkaa.
Ei Kristuksen
kuihtuva valta;
ei, korkeammat, kirkkaammat
ihmisolennot
astuvat alttarin ääreen
tuoden kiitollisuutensa,
ylimaallisen tuoksuvan,
juovuttavan.
Alttari on
kuin Jumalan huokaus,
peittäkää se ruusuin,
niin että näkyy vain kauneuden vuori.
Kevyesti
on hetken henki istuva sillä
juoden
hauraasta kultaisesta lasista
hetken maljan.Cbimborazzolle
Ensin tahdon nousta Chimborazzolle
omassa maassa
ja seisoa siellä hengähtämättä
voitonseppelin.
Sitten tahdon nousta maineen vuorelle,
jota kohti maailman kultainen vainio hymyää,
ja seisoa siellä autuaana
ruusunpunaisia näkyjä nähden.
Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle,
nousemattomalle,
josta tähdet hymyävät lempeimpinä,
ja olen siunaava kaiken.Kärsimyksen kalkki
Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet
vieden sen kalvaammille huulille,
minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen.
Mutta — ei.
Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin —
he kutsuvat sinua — tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja,
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.Satulinnani
Minä katselin sisään filosofin taloon
ja ymmärsin: hän oli onnellinen.
Mutta minun satulinnani
seisovat
haurailla pylväillä, kuvaamattomina.
Oi minun satulinnani,
sortukaa, sortukaa
kultaiseksi soraksi.
Rakastan teitä liian paljon — kuolkaa.
Rakennan teidät jälleen
vavisten
surmatakseni teidät — liian ihanat.
Minun satulinnani,
te olette kerran seisovat maan päällä.
Silloin minä vien talttani ja vasarani pois,
maailma on lopussa minulle.Työaseen valitus
Sinä laastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala,
ja teit minut aseeksesi.
Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni
ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni.
Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet,
kivikovan kyynelet.
Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja
tässä heltymättömässä runsaudessa?
Päiväni ja yöni
ovat kirjoitetut kirjaasi, oi Jumala.
Maassa en omista mitään,
en edes kukan vertaa.
Oi, että olen rikkain!
Että otsalleni on kirjoitettu:
leiki kohtalon ihmeellinen leikki
pakosta.Jumalat tulevat
Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina.
Jumalat nauravat. Elämä on heidän.
Ne ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin.
Istuuko niissä niin ihana kuningatar,
että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.
Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat.
Jumalat nousevat tomunpainamista otsista,
kohottaen koko maailman korkeuteensa.Kaikki metsän kaiut
Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kaiut:
minulla ei ole enää sisarta.
Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa
ja syleilen sitä voimattomasti.
Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni,
ajatukseton kangas,
muistatko hänen ruusuiset jäsenensä?
Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa,
jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona.
Sada, lumi, yli sisareni jäännösten.
Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana.
Värjyen olen astuva tälle paikalle
niinkuin kauneuden rumalle haudalle.Sisar
Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi.
Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.
Jos näen mustien kuusten keskellä
nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa,
muistan sisareni.
Seisooko hän avosilmin puiden keskellä,
sydän sykkien,
kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?
Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut?
Mitä hekuman unia sinä uneksit
väsymyksen vuoteilla?
Sankarlapsi, onnen lapsi,
me odotamme yhdessä
satujen päivää.Mennyttä
Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.
Katkerien narsissien maku kielelläni
toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä...
Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen
ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?
Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:
todistakaa, todistakaa,
että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.TULEVAISUUDEN VARJO
Mysteerio
Leluja ovat kaikki ihmiset.
Lelu olin itse eilen.
Tänään olen se, joka avaa mysteerion.
Tahdon kaikkien tulevan luokseni,
tahdon kaikkien kuulevan,
kuinka sydämeni lyö.
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta,
kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa.
Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon
pistää miekallani hänen päänsä puhki.
Oi sinä, minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta,
minä suutelen sinua.
Et ole lepäävä,
ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat
ihmeellisten maljojen ääressä.Vanha valtias
Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille.
Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä,
ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä.
Missä alakuloiset ikkunat
kertovat suistuneista kohtaloista,
siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise,
pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni.
Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky,
joka ruoskii ruutua kostein siivin.
Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen
silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan.
Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan,
joka on lävistävä — — —
Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?Luojat
Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa.
Pakottaa, pakottaa
ihmisten meren,
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme,
tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät.
Viekö meitä tuuli?
Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä...Kiertotähdet
Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki,
autuas: kun ilma paukkuu poskillasi,
autuas: kun vauhtisi kääntää sinut.
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla.
Nopeammin, ripeämmin, armottomammin,
oudoissa kohtaloissa piehtaroiden
vyöryy ohitse kiertotähden lukematon parvi
länteen, kirkasta kajoa kohden —
mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.Tulevaisuuden varjo
Aavistan kuoleman varjon.
Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.
Tiedän, ettei maahan syöksy edes sadepisaraa,
joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.
Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,
koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.
Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,
se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:
olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,
käännän hymyten elämälle selkäni.Autuus
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen — sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille —
tässä lepää maan autuus.Tantalos, täytä maljasi
Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi.Verkko
Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.
Autuaasti paisuu kalastajattaan tyyni rinta,
kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.
Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.
Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.
Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.
On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,
me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.
Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää
metsän takaa.Yksinäisyys
Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille
saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.Auringon noustessa
Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.
Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.
Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt —
uusi päivä saapuu.Materialismia
Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto.
Jotta välttäisin atomien taistelun hajoamistilassa.
Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin,
etten usko harhaan enkä sieluun,
leikkien leikki on minulle niin vieras.
Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään.
Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi
on ihmeellinen,
kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.Hamlet
Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen
sydämeni pysyy vaiti.
Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään.
Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois.
Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi.
Ja raunioilla istuen
tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki.
Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,
että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle.
Minulla ei ole valinnan varaa,
totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.
Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja
käärmeiden parissa?
Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?
Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?Hyasintti
Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.
Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi — Elämä.
Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.
Taita minut koristukseksi kuningattarelle.
Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,
niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,
kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.Kruununi on liian raskas
Kruununi on liian raskas minulle.
Katso, minä nostan sen keveästi,
mutta minun tomuni on särkyä.
Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu.
Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun.
Nyt ei ole sähköinen hetki,
tomuni, sinä et kuule minua.Sataa, sataa
Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
— — —
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.Animaalinen hymni
Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydämemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.Päätös
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kynnenjälki.Suuri puutarha
Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.MAA JOTA EI OLE
Havainto
Sinun rakkautesi pimentää tähtesi —
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo —
minun käteni on kaipaus.Muotokuva
Minun pienet lauluni,
kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,
vaihtoi kevät vesilinnun munaan.
Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.
Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan
ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.Öinen madonna
Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään,
valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen.
Joku enkeleistä lauloi ylistystä
maailmoiden kaikkien.
Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään
ylistyksen yölle, kai’un hiljaisen:
miten avartuikaan silloin maailma,
kun nukkui lapsonen.Syksyllä
Nyt on syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa —Vaarallisia unia
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua —
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään —
niillä on vain omat ajatuksensa.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä —
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.Erokselle
Eros, sinä jumalista julmin,
miksi veit minut tähän pimeään maahan?
Kun tyttölapset kasvavat,
suljetaan heidät erilleen valosta
ja heitetään pimeään holviin.
Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti,
ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?
Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut,
tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko.
Eros, sinä jumalista julmin:
minä en pakene, minä en odota,
minä vain kärsin niinkuin eläin.Prinsessa
Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään.
Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä,
ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa,
suurisilmäinen satu todellisuuden edessä.
Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla
ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän.
Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä;
hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa.
Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa:
hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista.
Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan,
sillä totuus kalvaa.
Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita.
Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla.
Ne olivat kaikki talvilapsia,
mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja,
vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta.Sairaita päiviä
Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän — kuinka se elää
hiilestä ja hiekasta
terävillä kivillä.
Makaan koko päivän ja odottelen yötä,
makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa.
Tiedän, että en tule terveeksi,
ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.
Olen kuumeinen kuin suokasvi,
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.
Puutarhassani nukkuu unelias järvi.
Minä, joka rakastan maata,
en tiedä mitään vettä parempaa.
Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,
joita ei kukaan ole nähnyt,
joita en uskalla näyttää kenellekään.
Vesi on salaisuuksia täynnä.Ei mitään
Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli —
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.
Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,
ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.
Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä
ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.
Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen
vaatteittensa inhan löyhkän,
eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka
ovat sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.Eräs elämä
Tähdet ovat järkähtämättömät —
sen me kaikki tiedämme —
minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta
ja kaikkien harmaiden paasien alta.
Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä?
Pieni lumme lakastuu santaan.
Ja jos sen aavistus pettää? Maininki kuolee rantaan,
kun aurinko laskee.
Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta,
ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään?
Ainoa vastaus — kaksi elotonta siipeä
kuihtuneella rinnalla.
Mustasta ei tule koskaan valkoista —
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa —
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.Grimace d’artiste
Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani,
punainen pelottomuuteni.
Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle
kurjassa maassa.
Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani,
minun kova soittoni;
minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle
julkisella tiellä.
Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi,
kasvava ylpeyteni.
Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran
ja kumartaa hyvästit.Sarastus
Minä sytytän valon koko Atlantin ylle;
tuntemattomat maailmat, yölliset maat,
herätkää minun puoleeni!
Avatkaa kylmälle sarastukselle,
tässä tulee päivän armoton jumalatar,
utuharmain harsoin
ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä.
Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli.
Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön...
Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin?
Aamu nousee punaisena valtamerestä.Elämäni,
kuolemani
ja kohtaloni
En ole mitään muuta kuin määrätön tahto,
määrätön tahto, mutta mihin, mihin?
Kaikki on pimeää ympärilläni,
en voi nostaa oljenkortta.
Tahtoni tahtoo vain yhtä,
mutta tätä ainoaa en minä tunne.
Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva:
ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.Mustalainen
Minä olen mustalainen vieraasta maasta,
pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin.
Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina.
Katson uhmaten ihmisten kasvoihin:
kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat?
Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät?
Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo,
kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka
kädestäni putoaa,
on tuhatkertainen merkitys?
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin.
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten.
Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken
ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa.
Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä.
Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet
punaisen liinan alle
uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä.
Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää.
Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa,
nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä
tulenkajoisessa synkässä yössä.Lapsuuteni puut
Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla
pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut?
Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet
allamme arvottomana!
Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen,
miksi olet kahlittu taudin sitein?
Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava.
Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita,
katseesi oli viisas.
Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden:
kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.
Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja,
tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut.Oi taivaan kirkkautta
Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla —
sen enkeli näkee taivaallisen Isän.
Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä
sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla,
taivaallisen rauhan.
Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri
kuin kruunu, joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.
Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,
ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen.
Ja Jumalan kätkee pienin kukka
ja luodut julistavat häntä,
mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan,
ei tiedä, miten lähellä hän on.Lokakuun aamu
Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan.
Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan,
sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi:
Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama.
Ja leppä veden luona on aina sama.
Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja?
Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.
Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuva,
tässä on taikapiirisi,
leppien lehvistä tulee viisautesi
ja arvoitusten vastaus.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka sallii sinun seisoa temppelissään
puiden ja kivien parissa.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka on antanut suomusten pudota
silmiltäsi.
Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua,
sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi.
Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat,
me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion.Jumala on kaikkialla
Maailmassa ei kellään ole aikaa
paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.
Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla
ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden
neljänätoista vuotena.Maa jota ei ole
Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut —
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.Tulo Hadekseen
Tämä ikuisuuden ranta on,
ohi virran vierivän nään.
Ja kuolema soittelee pensaissa
samaa yksitoikkoista säveltään.
Miksi vaikenit, kuolema, nyt?
Olemme kaukaa saapuneet
ja sinua kuulla isoamme,
ei meille koskaan imettäjä
niin laulanut kuin sinä nyt.
Seppelen, jota ei päässäni nähty,
jalkoihisi tuon.
Sinä näytät minulle ihanan maan
ja korkeat palmut sen
ja kaipuun lainehtimassa
ohi pylväsrivien.